The Project Gutenberg eBook of Boheemielämää, by Henri Murger

   Lukijalle
   Esipuhe
     I. Kuinka boheemikerho perustettiin
    II. Sallimuksen lähetti
   III. Lemmenleikkiä paastoaikana
    IV. Ali Rodolphe eli turkkilainen vastointahtoaan
     V. Kaarle Suuren hopeakolikko
    VI. Neiti Musette
   VII. Runsauden virta
  VIII. Viisi frangia vaivan takana
    IX. Lumikukkia
     X. Myrskyjen niemi
    XI. Taiteilijakahvila
   XII. Kerhon jäseneksi ottaminen
  XIII. Tupaantuliaiset
   XIV. Neiti Mimi
    XV. Donec gratus…
   XVI. Kulku Punaisen meren poikki
  XVII. Sulotarten vaatteet
XVIII. Francinen puuhka
   XIX. Musetten oikkuja
    XX. Mimi silkissä ja sametissa
   XXI. Romeo ja Julia
  XXII. Mimin loppu
XXIII. Nuoria ollaan vain kerran

LUKIJALLE

Henri Murger syntyi 1822 Pariisissa, jossa hänen isänsä, ammatiltaan räätäli, toimi myös portinvartijana talossa n:o 5 Trois-Frères-kadun varrella. Murgerin isän kansallisuudesta ei olla oikein selvillä. Jotkut arvelevat, että hän oli saksalainen, johon nimen toinen kirjoitustapa, Mürger, viittaa, toiset taas sanovat hänen olleen kotoisin Savoijin maakunnasta. Pariisiin hän oli joutunut otettuaan Napoleonin armeijan mukana osaa useihin taisteluihin, ja tällöin kai tiedot hänen syntyperästään olivat sekaantuneet.

Isä oli ankara käytännön ja työn mies, joka ei suvainnut mitään turhanpäiväistä haihattelua eikä vähänkään epäsäännöllistä elämää. Äiti oli puhdasverinen ranskatar, hiukan tunteellinen ja helläluonteinen. Hänestä oli hirveää panna ainoa poikansa ruumiilliseen työhön, istumaan päivät päästään räätälin pöydällä, ja hän teki parhaansa hankkiakseen Henrille mahdollisimman paljon sivistystä. Sattui niin, että talossa asui Garcian kuuluisa taiteilijaperhe sekä tunnettu akateemikko Jouy. Näiltä äiti sai kannatusta puuhilleen, ja poikanen pääsi kouluun. Keskikoulun kurssin suoritettuaan hän sai kirjurin toimen eräässä asianajajakonttorissa ja tapasi siellä monta vertaistaan, jotka myöskin harrastivat runoutta ja taidetta. Mutta tämä ala ei kauan miellyttänyt nuorta Murgeria. Silloin kääntyi äiti herra Jouyn puoleen, ja tämän välityksellä Henri pääsi 1839 Venäjän Pariisissa olevan lähettilään, kreivi Tolstoin, palvelukseen. Täällä hän sai tehtäväkseen laatia Ranskan kirjallisuudesta selontekoja, jotka sitten lähetettiin Pietariin. Palkkaa tästä loimesta maksettiin 40—50 frangia kuussa, sillä tuskin eli kunnollisesti.

Murgerin elämä sujui kuitenkin verrattain hyvin näinä aikoina. Taiteeseen ja kirjallisuuteen ihastuneena hän sai usein tilaisuuden keskustella samoin ajattelevien kanssa ja solmi taiteilijapiireissä monia ystävyydenliittoja, jotka kestivät hänen elämänsä loppuun saakka, vieläpä hän tutustui moniin kuuluisuuksiinkin, jollaisia siihen aikaan olivat Alfred de Musset, Brizeux, Moreau ym. Mutta sitten äiti kuoli. Henri menetti parhaan suojelijansa, ja hänen elämänsä muuttui alituiseksi riidaksi poroporvarillisen ja karuluonteisen isän kanssa. Tämä ei lainkaan suvainnut pojan viettämää vapaata taiteilijaelämää, ja lopulta välit kiristyivät uin, että isä ajoi talvella 1841 Henrin pois kotoa, pääsiallisesti erään rakkausjutun johdosta, johon nuorukainen hyvän sydämensä vuoksi oli sekaantunut ja josta hänen osalleen ei tullut muuta kuin elämän suurin pettymys. Hän kertoo sen hiljaa ja yksinkertaisesti romaanissaan Scènes de la vie de jeunes, ja myös Boheemielämässä siihen viitataan Musetten tarinassa.

Murgerille alkoi nyt se elämä, jonka runoilija ja kuvailija hänestä tuli, »boheemin» koditon olo. Usein hän sai, niin kuin hän itse sanoo, »mennä illallisetta vuoteeseen ja vuoteelta illalliselle». Taistelu jokapäiväisestä leivästä kävi yhtä työlääksi kuin pyrkimys kuuluisuuteen ja maineeseen. Niin raskasta oli hänen elämänsä, että nälkä ja puute veivät hänet ensi kerran sairaalaan jo 1841.

Muuten hän ja hänen asemassaan olevat nuoret miehet koettivat tehdä puutteenalaisen elämänsä niin miellyttäväksi kuin suinkin, ottaa mahdollisimman keveästi sen vaivat ja vastukset. Niinpä he perustivat oman yhdistyksen, »Vedenjuojat» (Buveurs d'Eau). Murger on kuvaillut sen vaiheita samannimisessä romaanissaan. Se kokoontui säännöllisesti kerran kuussa Murgerin pienessä huoneessa Tour d'Auvergne-kadun varrella, jossa »saattoi istuakin vain moraalisesti». Kerhon sääntöihin kuului, että kokouksissa juotiin vain vettä, keskusteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä, mutta ei politiikasta. Jäsenmaksu oli hyvin pieni, mutta jäsenet olivat velvolliset kaikin lavoin auttamaan toisiaan. Uusia jäseniä hyväksyttäessä ei ollut muita muodollisuuksia kuin kädenlyönti, ja jokaisen oli luvattava pitää yhdistyksen ohjesäännöt ja keskustelut salassa. Monet tämän yhdistyksen jäsenistä on ikuistettu Murgerin teoksissa.

Nuorukaisten keskinäinen apu ei kuitenkaan kyennyt torjumaan puutetta. Murger sairasteli alinomaa, viettäen esim. suurimman osan vuotta 1842 ja seuraavan vuoden alun sairaalassa, ja eräät hänen läheisimpänsä, kuten kuvanveistäjä Debrosse, »Francinen puuhkan» sankari, kuolivat saavuttamatta ansaittua tunnustusta. »Hätää ja kurjuutta» sopisi nimeksi kertomukselle tästä elämästä, mutta Murgerilla oli verraton taito kietoa kaikki huumorinsa lohduttavaan verhoon, kärsiä ja odotella parempia aikoja.

Hänellä oli tähän aikaan yhä vielä toimensa kreivi Tolstoin palveluksessa, ja joskus kreivi ylimääräisestikin avusti häntä. Kerran hän sai kokonaista 500 frangia, jotka ovat antaneet aiheen erääseen »Boheemielämän» parhaista luvuista. Olipa hän jonkin aikaa hattutehtailijoiden lehden, Castorin, päätoimittajana, saaden palkkaa kokonaista 75 frangia kuussa. Tämä lehti lakkasi kuitenkin kohta, kun Murger ei oikein kyennyt hankkimaan alaa käsitteleviä kirjoituksia, ja kun myös hänen toimensa kreivi Tolstoin luona päättyi, oli hän taas puilla paljailla. Hän sai tämän toimen kyllä myöhemmin takaisin, pitäen sitä vuoteen 1848 asti, mutta 50 frangia kuussa ei paljon merkinnyt. Hän yritti kirjoittaa Pariisin teattereita varten kevyitä laulunäytelmiä, mutta onnistumatta, eivätkä hänen runonsakaan päässeet julkisuuteen.

Vasta vuoden 1844 lopulla elämä valkeni hänelle jossain määrin. Tunnettu runoilija Arsène Houssaye toimitti siihen aikaan Artiste-nimistä aikakauskirjaa. Murgerin runot herättivät hänen huomiotaan, ja hän julkaisi niistä muutaman. Kohta sen jälkeen Houssaye pyysi häneltä suorasanaistakin. Lyhyet kertomukset miellyttivät lukijoita siinä määrin, että itse Figaro ja Revue des deux Mondes avasivat hänelle palstansa. Tulot eivät kuitenkaan olleet kehuttavia, mutta olihan ainakin pahin puute poissa.

Erityistä huomiota herätti Murger julkaistessaan pilalehdessä Corsaire 1846 ne kertomukset, joista Boheemielämää sitten on koottu; ne miellyttivät niin, että Murger yhdessä Barrièren kanssa muovaili ne draamaksi, joka esitettiin Variétés-teatterissa 1849 ja saavutti suuren menestyksen. Kaksi vuolta myöhemmin hän julkaisi Corsairen kertomukset kirjana Scènes de la vie de Bohème, joka teki hänet suorastaan kuuluisaksi. Se käännettiin melkein kaikille Euroopan kielille ja esiintyy nyt tässä suomalaiselle yleisölle, kuten siitä sovitettu kuuluisa oopperakin on meille ehtinyt. Sen jälkeen Murgerin tie oli avoinna kaikkialle, ja jokaisella uudella teoksella, joista entisten lisäksi on mainittava romaani Le pays latin, näytelmä Le bonhomme Jadis ja useita runoja, oli taattu menekki.

1855 tapaamme hänet asumassa Pariisin ulkopuolella, Marlottessa, omassa pikku talossaan. Mutta boheemi-aikana saadut tavat ja tottumukset eivät lähteneet niin vähällä. Hän oli omaksunut kaksi turmiollista oikkua: tehdä työtä öisin ja juoda suunnattomat määrät väkevää kahvia. Molemmat tavat olivat häneen niin piintyneet, että hän ei päässyt niistä irti. Samalla olivat nälkä ja puute suunnattomasti heikentäneet hänen ruumistaan, niin että hän sairastui kovin vähästä.

Menestys ja maine ei enää voinut korjata sitä, mikä oli murtunut puutteessa ja kurjuudessa. Murgerin nimi oli kyllä kaikkien huulilla, hän pääsi 1860 Akatemiankin jäseneksi, mutta jo 28. päivänä tammikuuta 1861 saapui äkillinen kuolema. Valtio kustansi kuuluisalle vainajalle suurenmoiset hautajaiset, ja yleisellä keräyksellä pystytettiin boheemien maailmasta haudan turviin päässeen kummulle Milletin valkoisesta marmorista veistämä patsas.

Kun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat kirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa suuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko, ei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen elämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista välittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti saanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili, mutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka ei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.

Murger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään mitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi hänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska kirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma itsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi kuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen todellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.

Murger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka paikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin helposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa mielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän rakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin rakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei Musettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan mieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta kevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.

Nuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee elämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa kukkia.

ESIPUHE

Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat, miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat, että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.

Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa — ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa, laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä. Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina. Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta metsäruususta.

Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta hyvin hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä.

Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän, joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin, mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren vuoksi.

Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty oman maineen muistorahoja.

Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.

Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia, joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa luonnokset. Benvenuto suunnittelee Perseustaan. Ghiberti leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee Pyhän Pietarin kanssa.

Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan. Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa Pantagruelin näytevedoksia.

Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot, päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.

Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen ja Margueriten rakastaja, sai Vapautetun Jerusalemin tekijä maksaa järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa Este-suvun tytärtä.

Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:

Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat Julian seppelettä; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat osaa Miramen murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin, itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista Ahmattien tai Kuninkaanmiekan ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä; hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin, hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.

Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare, kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.

Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston pyyteiden maksettu väline.

Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.

Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja; ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat, ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on köyhien miljoona.

Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille, jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:

»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan, vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»

Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan muualla kuin Pariisissa.

Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.

Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin. Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä heistä kerran saattaisi tulla.

He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista, kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.

He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä olevan olemassa; he sanoivat olevansa taiteen oppilaita taiteen vuoksi. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa alle.

Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan; sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.

Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden kukistamina.

Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä, jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa, joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys, väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.

Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.

Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina, joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet valmiille työlle.

Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.

Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.

Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää seuraavan.

Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin, Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan. Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:

Hyvästi, päivä liian jäinen ja vaivat, liian karu maa! Saan loppuun asti vaeltaa kuin outo haamu yksinäinen.

Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan marseljeesina taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.

Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.

En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.

Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.

Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä, sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus, irstailu ja loiselämä.

Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen fysiologian alalle.

Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta, ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.

Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä tyytyväisinä kertovat taiteilijaelämästään liioitellen kuin tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä, on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin», joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli kymmenentuhannen frangin vuosikorot!

Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien joukossa.

Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia, ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät. Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin; molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen sormellaan.

Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa, että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin hintoihin.

Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja löytäisivät herkkusientä Medusan lautaltakin. Tarpeen tullessa he osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa: mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on viiden frangin raha.

Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä — kohtaamatta velkojaa.

Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi, pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa; ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä, vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta, ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen paratiisi.

Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita, valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen kautta.

Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää, jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin vae victis; voi voitettuja!

Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:

Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon virkaa toimittava naapurin kukko.

— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.

Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.

Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen, jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin varastosta.

Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun. Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi viisi läheisessä kirkontornissa.

— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta, hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa! Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta, mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin, talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin, niin ehkä… Liikkeelle… liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.

Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä, ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.

— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä. Koetetaanpa…

Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.

— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää ääntä. — Koetetaanpa mollia… Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen mukautua… C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c, d… helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista — sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa unohtaa… F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen. Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee… Tässä on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu, joka on pahasti tiellä, kun on vieraita… päivällisellä. Sytytänpä hiukan tulta… a, a… d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni hukuttamista.

Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän huoneeseen.

— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu runoilijani sanoihin.

Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:

Tuo kaunis nuori neitonen pois otti kenkänsä ja puoleen taivaan tähtien loi kyynelsilmänsä. Hopeisiin sitten aaltoihin hän järven sinisen…

— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, — sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä. Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan värssynmallin, johon sävelmäni sopii.

Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.

Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä syyliä sanovat hirviöiksi, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.

Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen, töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.

Kaks kertaa neljä on kahdeksan, pois siitä kolme on viis. Ah, jospa jostakin pohatan nyt kiinni saisin ma siis, joka lainata vois sata frangia pois, jotta maksaisin, jahka jaksaisin! TOISTO Niin kello kaksitoista kun lyö tai vielä on pikkusen vailla, paha vuokravelka maksettu lie ja maksettu miehen lailla.

— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — lyö ja lie eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.

Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.

Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan Schaunard-paralle: Oletko valmis?

— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.

Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.

— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni, sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra Bernardista.

Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset asunnolleen.

Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka näytti väijyneen häntä.

— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö muista, että tänään on kahdeksas?

— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.

— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus. Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?

— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan teille kuitit.

— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.

— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko, että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?

— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut vuokranne.

— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.

— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —
Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?

— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.

— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.

Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa alla.

— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, — onko asuntoni vapaa?

— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa huonekalunne pihalle.

— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle, jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!

Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.

— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti: olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.

— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi kerralla tuodaan.

— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.

— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän lisäsi korostaen viime sanojaan.

Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan sotilaspukuinen lähetti.

— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan riippuvasta isosta nahkalaukusta.

Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen nimensä kojussaan.

— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä se hänelle.

— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi tämän teille; se tulee ministeriöstä.

Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön sinetillä.

— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni. Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!

Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta, joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas päähänsä.

Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.

Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.

Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi, jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut hallitukselle kuitin:

Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi ananke — paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla leikattu sulotarten ohimoilta.

Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.

Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota, kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.

— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!… Ei, odota. Menemme sen taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.

— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!

— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.

— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan, sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä hölmö sinä olet!

— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.

— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?

— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen! Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse, jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia puhutella?

— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.

— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard. — Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.

— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko
Durand, — herra Schaunard ei ole täällä… mutta hänen huoneensa on..;
Hölmö mikä olen… Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,
ei hiuskarvaakaan, isäntä!

— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän. Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!

Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.

— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien tauluja.

— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa, joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista, missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.

— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin huonekaluja kuin nuo…

—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi', on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.

— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein tiedä minne istuutua.

— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on ammattinne?

Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.

— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!

— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?

— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia juomarahaa. Mistäs minä osasin epäillä…

— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne. Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.

— Se ei vastaa kalustoa… saatte hakea asuntoa muualta. Durand palauttaa teille juomarahanne.

— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo säästöpankkiin.

— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.

— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin, jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte, vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa vuokra maksetaan etukäteen.

— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija, jolla ei ollut muuta neuvoa.

— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.

— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa frangia?

— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista, sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen tasapainonsa.

— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. — Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä viisi frangia etukäteen.

— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.

— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen kumarruksen.

— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.

Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel, täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut palatsiksi.

Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää» ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon. Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa. Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle, Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet. Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito. Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat, tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.

Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olopakosta annettu kieltävät vastaukset.

Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.

— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se, jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.

— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse… katu n:o… Tule sinne.

— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.

Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla, ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä la Mère Cadet. Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien kynäilijät joukoittain syömässä la Mère Cadetissa, joka on kuuluisa kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta valkoisesta maalaisviinistään.

Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan la Mère Cadetissa lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.

— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja tarjoan itselleni Belsazarin pidot.

Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut kokonaisen.

Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein la Mère Cadetin keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.

— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa, Adèle?

— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän souta.

— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.

— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!

— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.

Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.

— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?

— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.

Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:

— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.

Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.

— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa kohteliaisuudellaan?

— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.

— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä minun vuokseni luopunut.

— Kuinka… anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille…

— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?

— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.

— … phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.

Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.

Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.

He lähtivät la Mère Cadetista kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.

Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.

Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.

Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.

— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.

Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.

— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?… Hyvät… Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan… Seuratkaa tarkoin selitystäni.

— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä… Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne…

— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri, valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.

— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja assignaatit, siitä todistaa Murat.

— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen hautajaisensa lapsena ollessani…

— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun hän oli pettänyt heidät?

— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt vuorostaan Moutonin nappiin.

— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme toisiamme, pentele vieköön!

— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän sanomalehden… En suurta… vaan sellaisen, joka ei puhu loruja… Niin!

— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi loruja!

— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne, kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän päätökseksi.

Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan dominoaan.

Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline istuivat.

— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille, viitaten virkamiestä kohti.

— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. — Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.

— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä, vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!

— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.

Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla jotakin.

Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut, tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt. Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta puolestaan elämänsä tarinan.

He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa, toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.

Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.

— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.

— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on vain yksi elämä elettävänä.

Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi, että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.

Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.

— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta, helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.

— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, — kuuletteko?

— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d, se pysyy aina epäpuhtaana.

— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.

— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.

Viu… Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan jaloista. — On se tuokin… väittää, että se on viu…

— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä itsekseen; se on noituutta.

Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia kynttilöitä.

— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti kolmea toverusta.

— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.

— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.

Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.
Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:

— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti, jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.

— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla prosentilla osaa toverini sekavuuteen.

— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.

Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka lukija lienee jo tuntenut.

Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut soittaa juoksutuksia.

— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.

— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?

— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun häätökäskyn.

— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello 12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini, rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?

— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä kotonaan, tunnustan sen.

— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on huomannut…

— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että… niin kuinka on mahdollista…

Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.

Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan välillä, kun hän muutti taloon.

— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme teidän luonanne.

Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.

— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt minua. Nytpä muistan… että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan. Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen lipastooni lukitsematta.

— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.

Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä. Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet yhdessä.

— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä… kaduilla on kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?

— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!

— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen; — sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.

— Huomenna ilmestyy Iriksen vyö, muotilehti, jonka päätoimittaja olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.

— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut Pariisiin arabiaa oppimaan.

— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä kierrosta kirjakauppiaiden luona.

— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään käytti hiukan erikoisia vertauksia.

— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa, pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden tyydyttämiseksi.

— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.

— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin mukananne?

— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard sanoo.

— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan vuokrannut huoneen kalustettuna.

— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.

— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut vuokran etukäteen.

— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni laittomastikin, huomautti Schaunard.

— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla on huone, mutta ei kalustoa.

— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää miellyttänyt.

— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.

— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on teidän vuoronne. Miettikäähän.

— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki oikeastaan sisaruksia.

Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.

— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan päivällistä koko joukolle.

— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi. Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —

— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin Iriksen vyön taloudenhoitajalta etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa itseni.

— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.

— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa maksaa.

— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon, verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.

Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena: Tukekaa ja rakastakaa toisianne.

Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan, Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei osannut sirosti sanoa.

— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.

Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan muille kantavieraille sietämättömäksi.

Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä, ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä täyttä kurkkua veisasivat:

Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa, jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa nähtiin joka päivä palaavan.

Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä, että itse elämä tekee sen pakolliseksi.

Schaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta alkaen, keskeyttivät sen äkkiä.

— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: —
Eikö tänään murkinoidakaan?

Marcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli sopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.

— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän kysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.

Hän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja lyömällä tahtia maalauskepillään:

Sä muista: perjantaina liha pois ja kaikki muu, mi sellaist' ois. ja kaikki muu, mi sellaist' ois.

Schaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa. Se esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen oksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten ystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli hyvin filosofinen.

Marcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat hän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua seuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena oli huipussaan:

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.

    Neljä poikaa ankaraan
           kun tautiin sairastui,
             vietiin heidät sairaalaan —
           hui, hui, hui!

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.

Siinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin valistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran maalannut taulun hänen maatalostaan.

— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se ole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen kannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi estävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.

— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan vasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut vaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai ei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla Nälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!

— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut olla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä vieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.

— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä on jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen kertaan pantattu?

— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen mennessä, väitti Marcel.

— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja silloin oltiin tammikuun alkupuolella.

— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin lattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee ensimmäisen askeleni seurapiireihin.

— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata toveriaan, — mistä saat kengät?

Marcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden tunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.

— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; — täällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.

— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla yhtä ja toista tavaraa, hitto vie!

skotlantilaiset housut, harmaa hattu, punainen kaulanauha, muinoin valkea hansikas musta hansikas.

— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard. — Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät siitä, sinähän olet väritaiteilija!

Sillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat molemmat samaan jalkaan.

Epätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa säilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.

— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. —
Toinen on terävä ja toinen tylppä.

— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja oikean käteni.

Vieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea maalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon puhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa siirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain edustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen tullut teitä tapaamaan.

— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta herra…

— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista, sokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin kapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.

— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi taiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen muotokuvan haluatte?

— Pienoiskokoa… tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä öljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen maalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän tuntenut väliasteita.

Tämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen henkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras lisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».

— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri pitäisi itse kuvan olla?

— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman kangasta. — Paljonko se maksaa?

— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet näkyvät, viisikymmentä ilman.

— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina erihintaisia.

— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan kätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu asiaan.

— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin räjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.

— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä, sillä minun on pian lähdettävä matkalle.

— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa Pariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa työtä.

— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata, väitti Blancheron.

— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska hyvänsä… selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja asettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.

— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä.
Sellainen on muuten yleinen tapa.

— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten mallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen epäröimään.

— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.

— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.

— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.

— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen silmää iskien.

— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää häntä täällä kyllin kauan!

— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.
Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.
Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!

Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän poistui ateljeen takaovesta.

Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän huomautti siitä maalarille.

— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään syömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti Schaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi näköisyyttä.

— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman häiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.

— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi toivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.

— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen lähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä vieraaltaan.

— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen kohteliaasti.

— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan alas neljä porrasta kerrallaan.

Hän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan, joka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.

— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka tapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää huolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa… posliiniastioissa, huomatkaa!

Kello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle aatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko laatimansa lentokirjasen.

Kello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja sinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan erkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa luovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.

Kun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa lattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo puoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen juhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.

Hän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos häneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.

— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä.
— Ja minä kun toin hänelle päivällistä!

III

Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta. Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.

— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä aikaista…. ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa työskennellä.

Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.

— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin vaimoista tulee taas naisia.

Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön, jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku todisteita.

— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele, että nyt on paaston aika.

— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa…

Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja paita.

— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän naisen päätä. — Siinä vastaus.

— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa panettelemalla Marcelia.

Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä, Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan joitakin riimejä.

— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä kuhnustelee? Kas vain, Colline!

— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi odottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja ilmassa lauluja.

— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen: — Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan kohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän poliisi lurjustelee?

Kun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta lyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki salaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin hänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija sanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.

— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja kuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui penkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.

Jonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen vallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat ja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan naapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka paksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti merkillisesti lyhentyneen.

Penkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa nymfiä.

— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, — tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä yllättäisi!

Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.

— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän vergissmeinnichtia kuin Reinin rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.

Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.

Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli Pradossa, punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä, nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.

— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä… kuin kova hammassärky sydämessä.

— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi. Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.

— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.

— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni… Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan, että minä rakastan häntä.

— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.

— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä sopisit hänelle.

— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.

— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita… eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa… No, mennään sentään ylimystön tyyssijoille.

— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän näköinen… Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan vetäytynyttä tyttöä.

— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.

Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen, ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.

— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole paha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin aluksi.

— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan hänen viereensä.

— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut hänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin metsästystorvi.

Kahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä
Saint-Denis-kaduIla.

— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle, joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.

— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.

Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä majesteettiudessaan seuraava säe:

Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.

— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!… Mutta kaksitoista tuntia odotusta… Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?

Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!

— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo ennakolta haaveeni.

Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.

Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan valkoisissa.

Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen, vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu. Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen, eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja kaulassaan helminauhaa kyynelistä.

Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa arasti.

Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään, melkeinpä punehtumaankin.

Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä, kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana, toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat kyllin pienet… andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai silkkinauhoilla.

Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.

— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä vastaväitteillä.

— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä. Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.

Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä hyväntahtoisesti riisumaan ne.

Onneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin lapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole harpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja Rodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja. Senpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.

Viikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut Rodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä monta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.

Uusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin huvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä rahakukkaro.

Juuri kun Rodolphe illalla kotiin tullessaan luki tätä kirjettä, sammui valo äkkiä.

— Kas, sanoi Rodolphe miettivästi — sama kynttilä, jonka sytytin
Louisen tullessa: siitä tuli loppu samalla kertaa kuin liitostammekin.
Jos olisin sen tiennyt, olisin ostanut pitemmän, lisäsi hän puoleksi
pahoillaan, puoleksi kaivaten.

Ja hän pisti armaansa kirjeen laatikkoon, jota hän joskus nimitti rakkautensa katakombeiksi.

Kerran ollessaan Marcelin luona otti Rodolphe permannolta paperin sytyttääkseen piippunsa. Hän huomasi siinä Louisen käsialalla kirjoitettuja sanoja.

— Minulla on saman henkilön omakätinen kirje, sanoi hän. — Mutta siinä on kaksi virhettä vähemmän. Todistaako se, että hän rakasti minua enemmän kuin sinua?

— Se todistaa, että olet tyhmä, vastasi Marcel. — Kun on valkoiset olkapäät ja valkoiset käsivarret, silloin ei tarvitse osata kielioppia.

Töykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt harhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä maata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa nimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.

Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden kiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja Kostaja-nimisen draaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin teatterien ovilla.

Eräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian kaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa, herra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin, jota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.

Sisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi parantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui, jollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.

Tarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh, satakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja olemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on pieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.

Huonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita säästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta — tusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko kaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon täydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto, yhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt kynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.

Toisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa kasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.

Sisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut nuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän häikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja vastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä nuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi vetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin antautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli tuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut hyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.

Äkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja sisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä toimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili sitä tarkkaavasti.

— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, — etkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?

— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät ovat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua huolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.

— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni lämpöjohdoista, missä se on?

— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte lähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni Siperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan alle nollan vain katselemalla sitä.

—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne oli jokseenkin pieni.

— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. — Lähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku lämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.

— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno sulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.

Jos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun astua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja samalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi sankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi seuraavanlaisilla säkeillä:

Mi raskas huoli teitä painostaa ja ylvään otsanne noin synkäks saa? Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne? Ja lemmestänne oisko valtijanne jo vainun saanut, käskenytkö ois hän Alin viedä lemmittynne pois?

Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.

Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa Ohjeita nuohoojille. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa huippuhetkinä hän huudahti: Nascuntur poè… liers (uunintekijät ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan, asunnon, vuoteen jne… ja kun Opas olisi valmis, piti hänen saada palkkioksi kolmesataa frangia.

Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut nähnytkään moista summaa, oli puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja palannut neljäntenä, yksinään!

Monetti, jolla oli kiire nähdä Oppaansa valmiina, sillä hän toivoi saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä asulla, jossa hänet äsken tapasimme.

Mutta mainio Opas edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia. Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.

Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.

Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta. Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla kävelevät polttivat.

— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.

Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli tämän elämän katkeruutta.

Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys. Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar Luxembourgin teatterista.

Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa, jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.

— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin silmin.

Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.

— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!

— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.

— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä palveluksesta, jonka hyvä enkelini on sallinut minun tehdä, pyytää…

— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi, mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?

— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole polttanut kahteen päivään. Piipullinen vain…

— Mielelläni, hyvä herra… Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää vaivautua kerrosta alemmaksi.

— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta onhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.

Hän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti Sidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja varovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.

— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu maistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.

Tämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa, mutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.

— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden kolme sulotarta.

— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella turkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.

— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen draamakirjailija.

— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?

— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni, herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin, sulkenut minut tänne.

— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta, johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.

Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys huoneiden välillä kunnossa.

— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta voin siitä lähettää teille sydämeni.

— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä ruuat.

Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.

— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?

Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.

— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius kantaa päätänne käsissänne!

Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe puhui Kostajasta, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen. Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie arvioi Kostajan mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.

Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.

— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi kuukauden päivät.

— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, — minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan Capitoliumilla.

— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä näissä laitteissa…

— Sinä et lähde, ennen kuin Opas on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.

Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien parvekkeelle.

— Voitteko vielä kysyä? Minä olen Kostajan tekijä ja tulen hakemaan sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.

— Kuulkaa, Sidonie… jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä. — Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!… Tehköön rakkauskin samoin!

Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa, jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.

Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä Kostajan ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti tekijälleen neljäkymmentä frangia.

Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä tultaessa, viidennellä oksalla.

Joulukuun loppupuolella saivat Bidauldn pikatoimiston juoksupojat jaeltavakseen noin sata kappaletta kutsukortteja, joista tässä on sananmukaiseksi ja oikeaksi todistamamme jäljennös:

Herrat Rodolphe ja Marcel pyytävät Teitä suomaat heille sen kunnian, että tulette viettämään iltaa heidän luonaan ensi lauantaina, jouluaattona. Pidetään hauskaa!

JUHLAN OHJELMA.

Klo 8 Odéon-teatterin hylkäämän huvinäytelmän, Synnyttävän vuoren,
henkevien tekijäin saapuminen ja kiertely saleissa.

Klo 8.30 esittää kuuluisa taiteilija, herra Alexandre Schaunard,
pianolla sinfonia-mukaelman, nimeltä Sinisen vaikutus taiteissa.

Klo 9.30 herra Gustave Colline, hyperfyysillinen filosofi, ja
herra Schaunard aloittavat väittelyn vertailevasta filosofiasta ja
metapolitiikasta. Väittelijäin estämiseksi käymästä käsikähmään
esiintyvät molemmat kiinnisidottuina.

Klo 10 herra Tristan, kirjailija, kertoo ensi lempensä tarinan. Herra
Alexandre Schaunard säestää häntä pianolla.

Klo 10.30 luetaan tutkielma murhenäytelmä-vitsauksen poistamisesta
toiseen kertaan.

TOINEN OSA.

Klo 12 yöllä antaa historiamaalari herra Marcel sitoa silmänsä ja sitten hän piirtää valkealla liidulla Napoleonin ja Voltairen kohtauksen Elysionin kentillä. Herra Rodolphe esittää niin ikään silmät ummessa vertauksen Zairen ja Austerlitzin taistelun tekijäin välillä.

Klo 12.30 esittää herra Gustave Colline säädyllisesti riisuttuna neljännen olympiadin atleettileikkejä.

Klo 1 aamulla luetaan tutkielma murhenäytelmävitsauksen poistamisesta kolmanteen kertaan ja kootaan kolehti murhenäytelmien kirjoittajille, jotka tulevaisuudessa jäänevät toimettomiksi.

Klo 2 aloitetaan seurapelit ja katrillien tanssi, joita jatketaan aamuun saakka.

Huom! Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei kynttilänpätkiä viedä mukana.

Kaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja taiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta hälinää.

Kuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien ystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.

— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä epäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa Tour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti, ja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista saviruukuista.

— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset. Marcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan kerrassaan lumoava.

— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard kuuluu tuovan hienostonkin naisia.

Alkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen takaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava. Jo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä suurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla ensi lauantaina. Mutta kiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään eteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet astua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta, joiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin kivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin kiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä sitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.

— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme polttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko hankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.

— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen tapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset nukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.

Kun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin arveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei jouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä. Helpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat esitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.

Ja kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika lailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin tulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista frangiin.

— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää äärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.

-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen
Studziankan taistelusta?

— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei ole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan taistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.

— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin Hyljätyn talon. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin, ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.

Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua vieraistaan.

Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi nopeasti maalata Hyljättyä taloa, jollaista eräs Carrousel-torin romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa, kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.

Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota. Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.

— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää Tangerin pommitusta.

— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. — Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat tyhjän takia?

— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin… häh?

— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!… Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on niin kova… Olen usein arvellut, että siinä on metallia… Haluatko suorittaa siinä ruumiinavauksen?

— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi suvaitsevaisuuteen.

Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan riemuhuudon.

— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin rahan arvoista… katsos!

Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan ruosteen ja homeen peittämä.

Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.

— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti vilkaisten toverinsa löytöön.

— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi. — Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta itävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä menen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö täällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin, venäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.

— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään taide-esinettä.

Marcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt pitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä filosofia, joka asui lähellä.

— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä tulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun… sitä ei ole… lainaa minulle omasi.

— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä juhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.

— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun ei sovi jäädä pois.

— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa, veikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka haluat… paitahihasillasi… ikään kuin esiintyisit uskollisena palvelijana.

— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean päällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.

Collinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan sininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista. Ja koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa, oli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista sanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen muoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin pitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen, oli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana ahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja hänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen suljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan tietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta kirjastosta.

Tällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta kuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman hyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi Swedenborgia ja Popen Tutkielman ihmisluonteesta. Kun hän oli tyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.

— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on kai jäänyt jotakin.

— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten taskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen sanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.

Kun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia viiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi luotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.

— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset viisitoista frangia… Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona muinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se oli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut kaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän sitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan viisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen katseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä hieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin viisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla, ja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?

Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.

Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin, uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu kilpi. Näissä luki:

RUNOILIJAT ROMANTIKOT PROOSAKIRJAILIJAT KLASSIKOT

— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä, mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?

— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.

Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:

— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.

Portailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät hämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.

Rodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän kättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä, kysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.

— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon saapumista tarjotaksemme punssia.

Kello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman suoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin. Kukaan ei tiennyt mitä.

Kymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset liivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan virvokkeita.

Kun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä, vetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa tuleen.

Koko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.
Ei sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin
vieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi
Cromwellin kanslerin tyttärelle.

Tämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko tässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan kuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:

Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo, paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen [Musette merkitsee »paimenpilli.. — Suom.], joilla kaikkein taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin korkeuksiin.

Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa paperikauppojen näyteikkunoihin.

Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.

Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle maksettiin samalla mitalla.

Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma! Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:

Helotti päivä herttaisin, kun lempiväni tunnustin sua tummatukka ystäväin, min sydän on kuin Cupidon ja hilkka hienoinen kuin siipi perhosen.

Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.

Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi, ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa, erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».

Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo, Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli pukeutumispuuhissa.

— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!

— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?

— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös. Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla värillä.

Metusalem oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä mustasta.

Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä maalarinsälli.

Poroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran ilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi, kuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten kotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika sitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä oli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon isäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista ja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana päivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei hetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta kutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi, levitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti, pukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin pieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä kuutamolla.

Tämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut milloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat aamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin ja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.

Puhetta kestää kyllä, la ri ra, mun torstai-illastani; puhetta siitä kestää, la ri ra.

Vain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä kerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.

— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin hauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon tunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.

— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet, tarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta…

— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä tarkoituksesta… Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää huoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin vanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä kaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.

Kun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän
Musetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.

Aamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan nukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie oli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat Saint-Germainiin.

He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.

Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä», kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan myydyksi kuuluisan taulunsa: Kulku Punaisen meren yli. Niinpä hän näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.

Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.

— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan muotokuvanne.

— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi muuttaa pois vuokraa maksamatta.

— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.

Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.

— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa, jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on yksitoista illalla. Ymmärrättekö?

Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:

— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.

— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.

— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana. Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista… ja siksi minä lähden. Hyvää yötä.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt. Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.

Voi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo kukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!

— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa kiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni kaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella sitä, kun olette lähtenyt.

— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos en haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä porrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte myös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden siemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo minulle antamanne kukat lakastuvat.

— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin tiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!

Musette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät, vaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette tunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi pelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että Musettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka aamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän liittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina olivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä yönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi, kiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö odottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä kuihtumasta.

VII

Oli maaliskuun 19 p. 18.. Ja vaikka Rodolphe saavuttaisi yhtä korkean iän kuin herra Raoul-Rochette, joka on nähnyt Niniven rakentamisen, ei hän koskaan unohtaisi tätä päivämäärää. Sillä juuri tänä Pyhälle Joosepille pyhitettynä päivänä ystävämme astui ulos pankkiirin luota, miss oli nostanut viidensadan frangin suuruisen summan käypänä, helisevänä rahana.

Rodolphe ei suinkaan ensiksi kiirehtinyt maksamaan velkojaan tällä taskuunsa pudonneella Perun aarteitten sirpaleella, sillä hän oli vannonut itsekseen rupeavansa tästedes säästäväiseksi, käyttämättä mitään turhuuteen. Hänellä oli muuten tässä suhteessa perin jyrkät mielipiteet, ja hän tuumi, että ensiksi oli pidettävä huolta välttämättömistä tarpeista ja sitten vasta sopi ajatella ylellisyyttä. Sen vuoksi hän ei maksanut velkojaan, vaan osti turkkilaisen piipun, jota oli jo kauan himoinnut.

Tämä ostos mukanaan hän suuntasi askeleensa ystävänsä Marcelin asuntoa kohti, jonka luona hän oli jonkin aika; oleskellut. Taiteilijan ateljeehen tullessa Rodolphen taskuissa kävi helinä kuin kirkonkylän kellotapulissa suurena juhlapäivänä. Kuullessaan niin oudon äänen Marcel ajatteli, että sieltä oli kai tulossa hänen naapurinsa, suuri pörssikeinottelija, pitäen paraikaa voittojensa katsastusta, ja mutisi:

— Siinä taas se juonittelija iankaikkisine pistosanoineen. Jos tätä jatkuu, muutan pois. Mahdotonta on työskennellä moisessa melussa. Tekee mieli heittää hiiteen koko taiteilijan ammatti ja ruveta katurosvoksi.

Ja osaamatta ollenkaan epäillä, että hänen ystävänsä Rodolphe oli muuttunut Kroisokseksi, Marcel maalasi edelleen tauluaan Kulkua Punaisen meren poikki, joka oli ollut telineellä jo melkein kolme vuotta.

Rodolphe, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, mietiskeli itsekseen, minkä kokeen tekisi toverilleen, ja arveli:

— Saammepa kohu nauraa! Voi helkkari, siitä tulee hauskaa! Ja hän pudotti viiden frangin kolikon permannolle.

Marcel nosti silmänsä ja katsahti Rodolpheen, joka oli vakava kuin jokin kirjoitus Revue des Deux Mondesissa.

Taiteilija kumartui hyvin tyytyväisen näköisenä sieppaamaan kolikon ja soi sille kohteliaan vastaanoton, sillä vaikka hän olikin värintuhertaja, hän osasi käyttäytyä ja olla säädyllinen kaikkia vieraita kohtaan. Tietäessään muuten, että Rodolphe oli lähtenyt rahanhakuun, ja nähdessään, että toveri oli onnistunut hankkeessaan, Marcel tyytyi ihailemaan tulosta kysymättä, millä keinoin siihen oli päästy.

Hän jatkoi siis sanaakaan sanomatta työtään ja hukutti lopullisesti erään egyptiläisen Punaisen meren aaltoihin. Juuri kun hän viimeisteli tätä miesmurhaa, pudotti Rodolphe toisen viisifrangisen. Ja odottaessaan, minkä ilmeen maalari nyt ottaisi, hän alkoi salavihkaa nauraa partaansa, joka oli kolmivärinen, kuten jokainen tietää.

Metallin kirkkaasti helähtäessä karkasi Marcel pystyyn kuin sähköiskusta ja huudahti:

Kolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi. Lopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä selviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö Théâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja varoituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot aloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva, Jupiterin hurjastelu Danaensa luona.

Marcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys sai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi uteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle viimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.

Rodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi herra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.

Häikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel luuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri sormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.

Silloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa kullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:

— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja järjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän katseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli itsekseen:

— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten pöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan saada Rodolphen ostamaan teokseni Kulku Punaisen meren poikki.

Äkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle juhlallisin elein:

— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi edessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt kynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle lahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne hankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin velvollisuuksista.

— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen. — Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on kotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?

— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. — Ne kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka tästedes on ylläni.

— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta suojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin lujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä ja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn salongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme edelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin säästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme olomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta säästäväisyyttä tarvitaan.

— Hyvä ystävä, väitti Marcel, — säästäväisyys on tiede, joka on vain rikkaiden saavutettavissa, mutta siksi juuri me molemmat emme tunne sen ensimmäisiä alkeitakaan. Voimmehan aluksi sentään käyttää kuusi frangia ostaaksemme herra Jean Baptiste Sayn teokset. Hän kuuluu olevan hyvin etevä taloustieteilijä ja ehkä opettaa meille, kuinka tätä taitoa käytännössä sovelletaan… Kas, sinulla on turkkilainen piippu?

— Niin on, myönsi Rodolphe. — Ostin sen kahdellakymmenelläviidellä frangilla.

— Mitä! Tuhlaat kaksikymmentäviisi frangia piippuun… ja puhut säästäväisyydestä?

— Mutta tämä on varmasti sitä, puolustautui Rodolphe. — Rikoin joka päivä kahden soun piipun, ja vuoden kuluessa siitä tulee paljon suurempi menoerä kuin mitä nyt maksoin… Se on siis todella säästäväisyyttä.

— Aterioidaan nopeasti, Rodolphe virkkoi. — Haluan jo tänä iltana aloittaa hommani. Mutta päivällisestä johtuu mieleeni, että me tuhlaamme joka päivä kallista aikaa valmistaessamme ruuan itse. Koska aika on työmiehen rikkaus, on sitä säästettävä. Tästä päivästä lähtien syömme kaupungilla.

— Juuri niin, sanoi Marcel. — Ja parinkymmenen askeleen päässä onkin oivallinen ravintola. Siellä on hiukan kallista, mutta kun se on lähellä, on matka lyhyempi, ja saamme kulut takaisin aikaa voittamalla.

— Mennään sinne tänään, myöntyi Rodolphe, — mutta huomenna ja vastedes koetamme keksiä vieläkin säästeliäämmän tavan… Emme käy ravintolassa, vaan otamme keittäjättären.

— Ei, ei, muistutti Marcel, — vaan palkkaamme pikemmin miespalvelijan, joka samalla on kokkimme. Siitä johtuvat seuraavat tavattomat edut: Ensiksi on taloutemme sitten aina kunnossa. Hän kiillottaa kenkämme, pesee siveltimeni ja toimittaa tarpeelliset asiamme kaupungilla. Koetanpa vielä ajaa hänen päähänsä taiteen ymmärrystä ja teen hänestä oppilaani. Täten saamme yhdessä säästymään ainakin kuusi tuntia päivässä, kun ei tarvitse huolehtia monista eri hommista, jotka ovat haitallisia työllemme.

— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate…
Puhutaan siitä vasta päivällisellä.

Viittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen ravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.

— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta otettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.

— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. — Silloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki säästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on miespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.

— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen. Ja jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet kirjoittamaan puhtaaksi.

— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen laskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi. Tavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista frangilla.

— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän oli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä, jos kaikki otetaan lukuun.

— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän voittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?

— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on kunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle hyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?

— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja korjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!

— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen, poikkeaa se periaatteistamme.

— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä
Neuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.

Ja toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta he sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.

- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat nauruun.

Pari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet muotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin komeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän oli vaikea tuntea toisiaan.

Heidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta työn järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan. Tämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin Sveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan hän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi Baptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän punastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä oli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti hän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi oli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt suuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan isännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden ja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen pähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei ollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja sytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.

Eräänä päivänä Marcel halusi käyttää Baptistea mallina faaraon puvussa maalatessaan Kulkua Punaisen meren poikki. Tähän ehdotukseen Baptiste vastasi ehdottomasti kieltäytymällä ja vaati lopputiliä.

Kun Rodolphe tuli kotiin, selitti Marcel, että Baptiste oli erotettava.
— Hänestä ei meillä ole vähintäkään hyötyä, väitti hän.

— Onhan hänellä sentään hyviäkin puolia. Hän valmistaa mainiota jänismuhennosta.

— Niin kyllä. Mutta muuhun hän ei kelpaakaan, eikä se riitä meille.
Kulutamme kaiken aikamme hänen kanssaan riidellessä.

— Hänen syytänsä on, etten saa Punaista merta valmiiksi näyttelyyn.
Hän on kieltäytynyt rupeamasta faaraon malliksi.

— Hänen takiaan en ole voinut lopettaa tilattua työtä. Hän ei halunnut mennä kirjastoon tekemään tarpeellisia muistiinpanoja.

— En suinkaan, vaan sinä. Sinähän olet ottanut talouden hoidon huostaasi, väitti Rodolphe.

— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia ei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me, täydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan välttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) — Pitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme erehdyksen.

— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon menneeksi, tarkastetaan menopuoli.

Tällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän säästäväisyyden merkeissä:

— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen piippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia, neljäkymmentä frangia!

— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.
Siinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.

— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä, tupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit kaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit kuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät silmät…

— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä Iriksen vyötä varten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli ihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?

— Mutta se on sinun tiliisi, riemastui Rodolphe. — Et sinä keppiä tarvitse.

— Siinä kaikki kahdennenkymmenennen päivän menot, virkkoi Marcel vastaamatta. — Ensimmäisenäkolmatta söimme aamiaista, päivällistä ja illallista kaupungilla.

— Maaliskuun 22. päivä. Silloin tuli Baptiste palvelukseen. Annoimme hänelle etukäteen palkkaa vastaan viisi frangia, posetiivin soittajalle viisikymmentä centimea, neljän pienen kiinalaislapsen lunastukseksi, jotka uskomattoman raa'at vanhemmat olivat tuominneet heitettäviksi Jangtse-virtaan, kaksi frangia neljäkymmentä centimeä.

— Mitä ihmettä! huudahti Rodolphe. — Siinä on mielestäni jotakin ristiriitaista. Ensin annat posetiivin vinguttajalle, mutta sitten herjaat ihmisiä, joilla on positivistiset mielipiteet lapsistaan. Ja mikä pakko meidän on lunastaa pikku kiinalaisia, pikemminkin tarvitsemme kiinapillereitä?

— Olen kerta kaikkiaan jalomielinen, vastasi Marcel. — Tähän asti ei ole paljonkaan poikettu säästäväisyyden periaatteesta. Siis eteenpäin. Maaliskuun 23. päivänä ei ole merkitty mitään. Eikä myöskään 24. päivänä. Siinä oli kaksi kelpo päivää. Maaliskuun 25. päivänä, Baptistelle palkkaa vastaan kolme frangia. Minusta tuntuu kuin hänelle olisi annettu kovin usein rahaa, lisäsi Marcel miettivästi.

— Maaliskuun 26. päivä: erilaisia taiteen kannalta hyödyllisiä menoja, kolmekymmentäkuusi frangia neljäkymmentä centimeä.

— Mitähän niin hyödyllisiä lienemme ostaneet? kysyi Rodolphe. — En ollenkaan muista. Lähes neljäkymmentä frangia! Mitähän siinä oli?

— Mitä, etkö muista? Silloinhan kiipesimme Notre Damen torniin katsellaksemme Pariisia ylhäältä…

— Mutta torniin nousu maksaa vain neljäkymmentä centimeä, huomautti
Rodolphe.

— Niinpä kyllä, mutta sieltä tultuamme söimme päivällistä
Saint-Germainissa.

— Nyt olen ihan varma, ettemme enää ole hänelle mitään velkaa. Sekin on mahdollista, että hän on maksamassa meille… Saadaanpa nähdä.

— Maaliskuun 29. päivä: Kas, sitä ei olekaan merkitty. Menopuolen kohdalla on alkuosa jotakin siveyssaarnaa. Maaliskuun 30. päivä: Silloin meillä oli vieraita päivällä. Suuria menoja: kolmekymmentä frangia viisikymmentäviisi centimea. Sitten 31. päivä, siis tänään, emme ole nyt kuluttaneet mitään. Näethän, jatkoi Marcel, — että tili on pidetty hyvin tarkasti. Loppusummaksi emme saa viittäsataa frangia.

— Voihan tuota katsoa, sanoi Marcel avaten laatikon. — Ei, lisäsi hän, — ei enää mitään. Hämähäkki vain.

— Mutta hiiteenkö niin paljon rahaa on voinut mennä? ihmetteli masentunut Marcel nähdessään rahaston tyhjänä.

— Helkkari, sehän on selvää, tiesi Rodolphe. — Kaikki on annettu
Baptistelle.

— Maltahan, huusi Marcel kaivellen laatikkoa, jossa näkyi paperinpala.
— Kuitti vuokrasta viime neljännekseltä!

— Ja oikein allekirjoitettu, vakuutti Marcel. — Sinä siis olet maksanut isännälle.

— Mlk' on tää kumma siis? lauloivat he yhteen ääneen Valkoisen naisen loppusävelellä.

Baptiste, joka piti musiikista, riensi heti saapuville: Marcel näytti hänelle kuittia.

— Ah niin, sanoi Baptiste huolettomasti. - Unohdin mainita siitä. Isäntä tuli tänä aamuna, kun te olitte ulkona. Maksoin hänelle, ettei tarvitse tulla toiste.

— Otin tuosta laatikosta, selitti Baptiste, — kun se oli auki. Arvelin, että herrat olivat jättäneet sen auki tahallaan, ja tuumin itsekseni: isäntäni ovat lähtiessään unohtaneet sanoa: Baptiste, isäntä tulee perimään vuokraa. Pitää maksaa hänelle. Tein, niin kuin minua olisi käsketty… vaikkei oltukaan käsketty.

— Baptiste! Marcel karjaisi kalveten kiukusta. — Olette ylittänyt määräyksemme. Tästä päivästä lähtien ette enää kuulu meidän talouteemme.

Baptiste otti päästään vahakankaisen lakin, joka teki liverin virkaa, ja antoi sen Marcelille.

— Mitä te jupisette? Olettehan saanut enemmän kuin pitikään. Olen maksanut neljätoista frangia vajaassa kahdessa viikossa. Mitä te teette niin paljolla rahalla? Elätättekö tanssijatarta, vai?

— Joudun siis palkattomaksi, valitti miesparka. — Ei jää kattoa pääni päälle!

— Ottakaa lakaisin liverinne, sanoi Marcel heltyen vasten tahtoaankin ja antoi lakin Baptistelle.

— Ja juuri tuo onneton on tuhonnut varallisuutemme, sanoi Rodolphe nähdessään Baptiste-paran menevän. — Missä tänään syödään?

VIII

Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura. Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, Iriksen vyön ja Castorin, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.

— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin, — tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.

Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan niin kauas.

— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut, että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän ilon olla ritarinanne.

— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.

— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.

Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia. Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa, kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.

Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.

— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma, että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani Iriksen vyöstä, ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan, — musta vaatettaa niin hyvin!

Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli kiinnitetty seuraava ilmoitus:

TÄNÄÄN SUNNUNTAINA SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA

Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.

— Tänään, sunnuntaina!… Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. — Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.

Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen, että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.

— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta sittenkin… Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on siis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta kuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!

Koska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä vaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui, juolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.

— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on kirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on mennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.

— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —
Saavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.

— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin. Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.

— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.

— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin kengänkiillottajiksi.

— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun varrella.

— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia mielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.

— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi tilaa.

— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin pitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.

— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni, murhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut Iriksen vyössä ja Castorissa.

— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa minulle nuo neljäkymmentä riviänne?

— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. — Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen, — etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi lasketella niitä ulkoa.

— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa yleensä mitään uutta… paitsi hyvettä?

— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa… Millä ihmeellä täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.

— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta vähän käytetty.

— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.

Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä, jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.

— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä kuin kaleereilla.

— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.

— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona. Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.

— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi, erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa. Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia, huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani häpeään.

— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut pulasta.

— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta, ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.

— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja, joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.

— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa, tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.

— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!

— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani, mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen kolmantenatoista urotyönä.

Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät, panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään lainaksi kaksi frangia.

— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!

Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla: — Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.

— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.

— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe. — Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari päivää sitten.

— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi itse… Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän perittäviksi.

— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.

— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.

— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni päivälliselle?

— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.

— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte…

— … kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä, poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu. Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas, kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa… Olisin mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia saattaa tulla koska hyvänsä.

Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti rahat taskuunsa:

— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. — Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas kerran sallimuksen kohdalle.

Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia, jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä. Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen keppi… siis oivallisesti puettu sallimus.

Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.

— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa saattamaan minua, jutellaan vähän.

— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.

— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa siltaveroon.

— Nyt on hetki tullut, päätti Iriksen vyön toimittaja sillan poikki mentäessä.

Ja kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon kohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella kellotaulua ja huudahti:

— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne saakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.

— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä… Batignollesissa.
Nyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?

— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille… Voi sun vietävä!

— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin vähän…

— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe kuullessaan kellon lyövän viittä.

— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu rikkaudesta muuta kuin raha.

— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan kaappikello.

Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle kuin kotiinsa.

— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.

— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani. Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua rakkauden kenraali Bertrandiksi.

Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.

Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis, vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen. Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi, kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä, äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä eikä verta.

Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.

Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.

Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja lauleskeli palatessaan Pyhään Bernhardiinsa. Se näet oli hänen silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli kalliimpiakin.

— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.

Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija, joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä, mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu. Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.

Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella, suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä Hänen harmaja pyhyytensä, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke. Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista, esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin kautta muuttamiseksi».

Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli antanut nimet: Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia.

Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.

Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla tavalla avuksi.

Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa. Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava käsi, jonka alle kirjoitettaisiin:

SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.

Saadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun Jumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen maalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin rannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:

JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.

— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin, että se työ uskotaan teille.

— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn tarjoamanne hinnan… mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa. Älkää unohtako minua testamentissanne.

— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski, — mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.

— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel saattaen leskeä ovelle.

— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari. Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan semmoinen hienoa?

— Erinomaisen hienoa… semmoista sanotaan epitaafiksi… se olisi verrattoman hienoa!

— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.

— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne. Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.

— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.

— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.

— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.

— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina vain kirjoittaa valitusvirsiä.

— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa! Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on julkinen kirjailija?

— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä ette kadu.

Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen; ja kiire kuului värssyllä myös olevan.

Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo seuraavaksi päiväksi.

— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!

— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys tietäisi sinulle rahan menetystä.

Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.

— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää, toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.

— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on ensimmäiset.

— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa, kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää, suorastaan välttämätön.

— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.

— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi Marcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka tarjottiin viiden centimen lautasilta.

— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa sitä paitsi karnevaali.

Ja hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen, jonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin lämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.

Asuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa, runoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille läpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan, ja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita, että vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää vastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi säettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen kädestään.

— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi Rodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin poikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.

Äkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi niin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen. Hän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan toteuttanut.

Rodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden joukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä Kostajan valtavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut kaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se kaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman käsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.

— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, — kun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut vielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi kaikkea ennakolta arvata.

Hän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden hohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli Kostajan ensimmäinen näytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.

Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen palavan kamiinassa.

— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.

— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa, tuhisi toinen tuuli.

Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille sormiaan.

— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.

Sillä aikaa niitti Kostajan toinen näytös tulisia suosionosoituksia. Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.

— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa minulle kunniaa…

Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin, kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.

— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.

Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.

— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen alle.

Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat. Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.

Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta. Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin, mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.

Jokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää pelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja viidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta, milloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä myrskyjen niemeksi. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän portteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset hirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien tihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, Dies irae!

Eräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui rauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle kokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.

Näin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa herätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen keskellä unen heleintä kudosta.

Rodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen. Huoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri näytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?

Tällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu, selässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään harmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne viidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä, ja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun pankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.

Rodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta päättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.

-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo minulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi olla?

Tästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen rahalaukkua:

Tulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen kehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä merkkejä ja numeroita sisältävän paperin.

— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.
Antakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.

— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä frangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.

— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana on Birmann, minun räätälini… Voi turkanen! lisäsi hän katsellen alakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt katoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä huhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!

Kyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen
Rodolphelle:

— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. — Kiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin kolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin mukanaan!

Rodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti päästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen ylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi kädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe, joka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin johtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas uusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.

Tulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin omistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa isäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon paloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään hänellä oli tyhjä kukkaro.

— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja… semmoisella herralla olisi valkea kaulanauha… ja täysi kukkaro!

— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät luonani?

— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.
Täytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai
Lempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra
Benoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!

— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.
— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.

— Oh, minulla ei ole lainkaan kiirettä, herra Benoît. Olkaa huoleti, myönnän mielelläni teille lykkäystä… Annetaan laskun vielä hieman paisua!

— Mutta te olette jo niin monta kertaa pyytänyt minua odottamaan, sanoi isäntä.

— No, selvittäkäämme sitten tilimme, herra Benoît; minulle on yhdentekevää tänäänkö vai huomenna… Olemmehan sitä paitsi kaikki kuolevaisia… järjestäkäämme se asia.

Isännän ryppyisille kasvoille levisi kirkas hymy, ja yksiöpä tyhjä kukkarokin näytti ikään kuin pullistuvan toivosta.

— Ensinnäkin kolmen kuukauden vuokra. Kahdenkymmenenviiden frangin mukaan kuukaudelta se tekee seitsemänkymmentäviisi frangia.

— Silmänräpäys, herra Benoît, älkäämme sekoittako asioita. Tässä ei ole enää puhe isännästä, vaan suutarista… tästä minun on saatava eri lasku. Numerot ovat vakavaa väkeä, niitä ei sovi sotkea.

— Olkoon niin sitten, vastasi Benoît myöntyväisenä siitä toivosta, että vihdoinkin saisi laskunsa kuitatuiksi. — Tässä eri lasku suutarin töistä: kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari, tekee kuusikymmentä frangia.

Rodolphe loi sääliväisen katseen vuoteen vieressä kyhjöttävään raihnaiseen saapaspariin.

— Surkeata! hän ajatteli, — Vaeltavan juutalaisenkaan jalassa ne eivät olisi voineet pahemmiksi mennä. Ja kuitenkin ne ovat Marien jäljessä juostessani kuluneet tuommoisiksi… Jatkakaapa, herra Benoît…

— Siis kuusikymmentä frangia, toisti isäntä. — Sitten on vielä lainattu käteistä kaksikymmentäseitsemän frangia.

— Seis, herra Benoît! Sovimmehan siitä, että kullakin pyhimyksellä on oma komeronsa. Te olette ystävänä lainannut minulle nuo rahat, jättäkäämme siis suutari syrjään ja siirtykäämme ystävyyden ja luottamuksen alueelle, joka on laskutettava erikseen. Kuinka suuri on ystävyytenne minua kohtaan?

— Kaksikymmentäseitsemän frangia! Teillä on halpa ystävä, herra Benoît. No laskekaamme yhteen: seitsemänkymmentäviisi, kuusikymmentä ja kaksikymmentäseitsemän… Mitä siitä tulee?

— Satakuusikymmentäkaksi frangia, sanoi herra Benoît ja ojensi
Rodolphelle kolme laskua.

— Satakuusikymmentäkaksi frangia, kertasi Rodolphe, — sehän on eriskummaista! Kuinka somaa yhteenlasku onkaan! No niin, herra Benoît, nyt kun tilimme on selitetty, voimme molemmat olla rauhallisia, sillä nyt tiedämme, kuinka on asian laita. Ensi kuussa pyydän teitä kuittaamaan, ja kun minua kohtaan tuntemanne luotumus ja ystävyys ei tänä väliaikana voi muuta kuin kasvaa, voitte sitten myöntää minulle, jos se on tarpeen, uudelleen lykkäystä. Jos kuitenkin isäntä ja suutari menettävät malttinsa, niin pyydän ystävää pitämään heitä aisoissa. Eikös ole merkillistä, herra Benoît, että joka kerta kun ajattelen teidän kolminaista luontoanne ollessanne yhtaikaa isäntä, suutari ja ystävä, tunnen kiusausta uskoa pyhään kolminaisuuteen.

Rodolphen puhuessa näyttivät isännän kasvot samalla kertaa punaisilta, vihreiltä, keltaisilta ja valkoisilta, ja jokaista vuokralaisen uudesta pilasta tämän vihan sateenkaari väritti hänen piirteitään yhä räikeämmin.

— Arvoisa herra, sanoi hän vihdoin, — en salli tehdä itsestäni pilaa. Olen odottanut tarpeeksi kauan. Sanon siis nyt huoneenne irti, ja ellette iltaan mennessä ole maksanut, niin tiedän kyllä mitä teen.

— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja vaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään. Tänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.

Herra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto olisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin tuolilta.

— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —
Kesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.

— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja pukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää lähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos menisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien lainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo siis!

Laskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka nähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän vastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa oloissa pelkkä ylellisyyskapine.

— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle… alpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu enää täällä.

— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi sanojaan.

Schaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko
Pariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.

Hän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä oikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin päätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe ajatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona rahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi unohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja katse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.

— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua tervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin…

— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin pyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!

— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä meillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti jättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä kohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.

— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku lintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.

Marcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet ylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää Kulkua Punaisen meren halki.

— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän näytät kovin masentuneelta!

— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt paastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.

Rodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin hänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.

— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta sata frangia.

— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien maailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa ajankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa! Varmaankin olet nauttinut hassišta!

— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja jätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.

Kello kahdestatoista neljään saakka Rodolphe oli liikkeellä ja tuli käyneeksi melkein jokaisen tuttavansa luona. Mutta kaikki oli turhaa. Viidennentoista päivän vaikutus tuntui kaikkialla yhtä ankarana. Päivällisen aika lähestyi, mutta ateria ei näyttänyt kiirehtivän hänen luokseen ainakaan yhtä nopeasti. Rodolphesta tuntui kuin hän olisi joutunut Medusan lautalle.

— Lempo vie! hän huudahti kääntyen, — viidestoista päivä huhtikuuta… mutta sittenhän minulla on päivälliskutsu.

Ja kaivellen laskujaan hän lopulta veti esiin kortin, josta tässä on tarkka jäljennös.

      Villetten tulliportin likellä
      "SUUREN VOITTAJAN" HOTELLI
        Ruokasalissa tilaa 300 vieraalle.

           Vuosipäivälliset
      IHMISYYDEN MESSIAAN vuosipäivän kunniaksi
          Huhtikuun 15. p. 184-.

— En jaksa sulattaa Messiaan opetuslasten mielipiteitä, mutta kyllä heidän ravintoansa, sanoi Rodolphe itsekseen. Ja nopeana kuin lintu hän taivalsi sen matkan, joka hänet erotti mainitusta tulliportista.

Hänen saapuessaan Suuren Voittajan ravintolaan oli siellä jo tungokseen asti väkeä… Kolmelle sadalle vieraalle varatussa salissa oli tällä hetkellä ainakin viisisataa henkeä. Rodolphen silmäin eteen avautui valtava määrä vasikanlihaa ja porkkanoita.

Aterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä viisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion johtamina.

— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta käskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.

— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —
Sallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!

Hän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne yhdentoista tienoissa illalla.

— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille aamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?

— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi Rodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei löytänyt niitä.

— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa, että olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa ole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.

Rodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto paljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi nukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo ennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa tavaransa, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka papereita.

— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä pidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa mukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä mennyt levolle, voimme astua sisälle.

Huoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi ja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.

He tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan ja puristi hellästi hänen kättänsä.

— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle rajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.

Mimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja sanoi hänelle osoittaen Rodolphea:

— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut… Oveni on nyt kiinni kaikilta muilta.

Sillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä illallista, löi kello kaksitoista.

— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista päättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi, hän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan, — tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle. Teillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.

Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.

Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti Momus-kahvilassa, jossa heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi Neljä muskettisoturia. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.

Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.

Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.

Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:

Ensiksi: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei omaan saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.

Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan Castor-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »Castor! Tuokaa meille Castor! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia Castoria. Oli siis tilattava Castor, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen haihattelevan filosofisen kirjoitelman.

Toiseksi: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään vastasivat vain:

Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.

Kolmanneksi: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel raahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja muut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti mallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti Bosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.

Neljänneksi: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo siirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa sinfoniastaan lainattua teemaa: Sinisen vaikutus taiteissa. Herra Schaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa kahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:

  MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA
        MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE
                         Kysyttävä konttorista.

Tästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin puutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, mistä opetusta sai.

Herra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään naishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut päähineensä.

Herra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio astua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.

Viidenneksi: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän, ovat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka huomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa he ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät kahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely loukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.

Kuudenneksi: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on tarjoilija Bergami (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta), tyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä uhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä yllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen sekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja hänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.

Tämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo olevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan vallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.

Gustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron ja todisti isännälle a priori, että hänen valituksensa olivat naurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri kunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan ja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka he läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan ylevään korkeuteen.

— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan omistaja.

— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus siveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino saada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.

Isäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta tulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt Rodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta kirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.

— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana muurina, joka…

— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu
Saint-Denisissä.

Oli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan kaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen, etteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa itselleen, että kahvila tästä lähtien saisi Castorin ilmaiseksi ja että Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että tammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello kahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.

Siinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty, viehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie, Schaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös hattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli tälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa käsikirjoituksiin.

Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle, joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta, täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja kohteliaisuuden alalta voi Runo-Almanakasta löytää.

Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta, tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää näytelmää.

Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä kapitalistiksi.

Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat tyhjät.

— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.

— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan pelottaisi.

— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?… Eihän se ole edes mitään viiniä!

— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.

— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji merkillisesti viehätti.

— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa, — minä haluaisin puhdasta rakkautta. Se on hyvää vatsalle.

Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien vapisemaan perustallaan.

— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.

— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.

— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!

Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä, kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.

— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin mielelläni hiukan kinkkua.

Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta.

Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti toimittamaan, mitä oli tilattu.

Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.

— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta olla rahaakin.

Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen varomattomuus!

Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti loppuratkaisun hetkeä.

Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.

Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi centimea.

— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.

Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi. Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.

Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa rakkausasioistaan ja koruistaan.

Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut, astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi vihdoin sanoen vieraalle:

— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia noiden toisten kanssa.

Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia, veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:

— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi, mitä vieras tarkoitti.

— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?… Tietenkin olen samaa mieltä kuin ystäväni.

— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin, kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka ilta… Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen puhunut hänelle pari sanaa… saatte täysin vapaasti joko lähteä tai jäädä… Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää vähäpätöistä palvelusta, jonka…

— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme… hyvä, minä pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.

Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin. Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen arvoon.

— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.

XII

Carolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta kukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää niin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla. Ollessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta pitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä myötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään myöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen piti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.

Matkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka sattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt, vaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi hattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.

— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche moitteettoman kohteliaasti.

— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on kassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja välttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan tätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän on muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen näet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.

— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja hieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin jonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä… matemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään melko sukkelana kompana.

— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon luontevampi, hän vastasi.

Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.

— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko diplomaattikunta jo makuulla.

Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.

Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen päämäärän saavuttamisessa.

Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin uskaltanut luvata mitään varmaa.

— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni äänistä mitään ennakolta.

— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua joukkoonsa? kysyi Barbemuche.

Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen, ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä kysymyksiä.

— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen ylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi ilmaista tyylinsä värit.

— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis ymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja loukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun lakkaisi silloin olemasta kvartetti.

— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon lisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä, vaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!

— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella
Collinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä…

— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan: 'Lisetten baccalaureus…' En muista enää… Siispä tietänette, että on olemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi koko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi. Ymmärrättekö?

— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on elämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra, minä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että vieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme, mielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee kerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan, ja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä viides peruspiste…

— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi
Carolus väittää.

— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä puroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä, ja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan Kansakuntien viisaudessa, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.

— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen toveruutensa kunniaa.

— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.

— Anteeksi… se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu, vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?

— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen ravintoa hengelleni. Télémaque herätti minussa ensiksi sen intohimon, joka nyt kalvaa minua.

— Télémaque, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä yhden kappaleen viidellä soulla… mutta se olikin onnen kauppa. Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin puolesta.

— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on uskontoa, pappiutta.

— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, — kirjailijan pitäisi siis lakkaamatta…

— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin myöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni herättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas… Sitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin… huomenna on hänen nimipäivänsä.

Colline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja muisteli, että se oli erittäin komea.

— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan. — Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille suosiollisiksi… Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.

— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ kohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo mainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi suostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.

Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa. Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.

— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan, mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.

— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin säädyllisen näköinen.

— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin olla mukana osingonjaossa.

— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.

— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut baccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen, muuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.

— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee mieli sinutella meitä.

— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, — kerskailla meidän ystävyydellämme.

— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta ja filosofiaa sekaisin.

— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan pappiutta.

— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä toista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.

Schaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse potkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.

— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa, mistä hän elää, nimi, asunto?

— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche, hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.

— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena. Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet. Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen kukkuloille.

— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka kirjallisuuden verhossa pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä vastaan.

— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua joukkoomme kirjallisuuden verhossa.

— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline nousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka. Mustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä päivää, suuri taiteilija on kaistapäinen…

— …kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja, käyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo on musertavasti osoittanut.

— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään nyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. — Colline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä puhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan! (Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)

Tämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen kaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua jatkoi puhettaan näin:

— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen turhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet Carolusta kohtaan.

— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä puhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.

— Sano sitten, sano! huusivat kuorossa Rodolphe, Schaunard ja naiset, joille väittely tuotti suurta hauskuutta.

— Hyvät herrat, aloitti Colline, — vaikka minun kimppuuni on tässä seurassa hyökätty henkilökohtaisesti ja loukkaavalla tavalla ja vaikka minun syytetään myyneen vaikutusvaltani, joka minulla tässä seurassa voi olla, alkoholijuomista, niin tunnen kuitenkin olevani viaton enkä sen tähden katso olevan aihetta vastata kunniallisuuttani, rehellisyyttäni ja siveellisyyttäni vastaan tehtyihin syytöksiin. (Melua.) — Mutta yhtä pyydän teitä kuitenkin minussa kunnioittamaan. (Puhuja taputti kaksi kertaa vatsaansa.) — Viisauttani, jonka hyvin tunnette, mutta jota nyt on tahdottu epäillä. Minua syytetään siitä, että muka tahdon väkisin tyrkyttää teille muukalaista, joka ehkä tuottaisi turmiota teidän rakkaudenonnellenne. Tämä olettamus on loukkaus näitä naisia ja heidän makuaan kohtaan. Carolus Barbemuche on hyvin ruma. (Värjäri-Phémien kasvoilla näkyi selvä vastalause. Pöydän alta kuului kolinaa, kun Schaunard potkaisulla nuhteli nuorta ystävätärtään liiallisesta avomielisyydestä.) — Mutta, jatkoi Colline, — on vielä mainitsematta eräs seikka, joka lyö tomuun vastustajani viheliäisen todistuksen Caroluksesta; Carolus on platoninen filosofi. (Eloisaa liikettä herrojen ja melua naisten tahotta.)

— Se on sellaisten miesten sairaus, jotka eivät uskalla suudella naisia, selitti Mimi. — Minulla oli kerran semmoinen rakastaja, mutta en pitänyt hänestä kauempaa kuin kaksi tuntia.

— Olet oikeassa, sydänkäpyseni, sanoi Marcel hänelle. — Platonisuus on rakkaudessa kuin vesi viinissä, näetkös! Juokaamme viinimme sekoittamattomana.

Collinen selitys oli saanut kaikkien mielessä toimeen Carolukselle suotuisan käänteen. Filosofi tahtoi käyttää tätä taitavan ja kaunopuheisen esitelmänsä vaikutusta hyväkseen.

— Nyt, hän jatkoi, — en voi nähdä, mitä oikeutettuja väitteitä voitaisiin enää esittää tätä nuorta kuolevaista vastaan, joka ainakin on tehnyt meille palveluksen. Minä puolestani, minä, jota syytetään harkitsemattomasta ja kevytmielisestä menettelystä tahtoessani otettavaksi hänet seuramme jäseneksi, pidän tätä väitettä hyökkäyksenä arvoani vastaan. Olen osoittanut tässä asiassa käärmeen viisautta, ja ellei tätä viisauttani palkita luottamuslauseella, pyydän eroani.

Muut kolme taiteilijaa neuvottelivat keskenään, ja yhteisestä sopimuksesta suostuttiin palauttamaan filosofille se syvän viisauden ominaisuus, jota hän vaati. Colline jätti sitten puheenvuoron Marcelille, joka aikaisemmasta kannastaan peräytyen selitti voivansa ehkä puoltaa selostajan esitystä. Mutta ennen lopulliseen äänestykseen ryhtymistä, joka avaisi Carolukselle pääsyn boheemikerhoon, Marcel ehdotti äänestettäväksi seuraavasta lisäyksestä:

— Koska uuden jäsenen ottaminen on vakava ja tärkeä asia, muukalainen kun saattaa helposti aiheuttaa tulollaan epäsopua ja riitaa, ollen tietämätön toveriensa tavoista, luonteista ja mielipiteistä, tulee jokaisen jäsenistä viettää yksi päivä sanotun Caroluksen seurassa ja tutkia hänen elämäänsä, makuansa, kirjallista kykyänsä ja hänen vaatevarastonsa kuntoa. Tutkijat ilmoittakoot sitten toisilleen yksityiskohtaiset havaintonsa ja vasta sen jälkeen tehtäköön joko, hyväksymis- tai hylkäämispäätös, Caroluksen pitää siis olla yksi kuukausi noviisina, alokkaana, se on: ennen tämän koetusajan loppua hän ei saa oikeutta sinutella tovereitaan eikä käydä heidän kanssansa käsikkäin kadulla. Jäseneksi ottamisen päivänä vietetään loistavat kemut, jotka alokkaan tulee kustantaa, ja menoarvion on noustava vähintään kahteentoista frangiin.

Tämä ehdotus hyväksyttiin kolmella äänellä yhtä vastaan. Colline näet vastusti ehdotusta, koska se muka ilmaisi yhä vielä epäluottamusta häntä kohtaan ja toukkasi jälleen hänen arvoaan viisaana miehenä.

Samana iltana Colline meni vartavasten hyvin aikaisin kahvilaan saadakseen ennen toisten tuloa puhua Caroluksen kanssa.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Carolus saapui pian kolme valtavaa ruusukimppua kädessään.

— Kas vain, sanoi Colline ällistyneenä, — mitä tämä yrttitarha oikein tarkoittaa?

— Muistin, mitä eilen sanoitte minulle. Ystävänne saapuvat kai tänään naisineen, ja sen tähden otin kukkia mukaani. Ne ovat hyvin sieviä.

— Erittäin, mutta ovat kai sievoisen summan maksaneetkin. Vähintään viisitoista souta.

— Niinkö luulette, vaikka nyt on joulukuu? Kunpa olisitte sanonut edes viisitoista frangia.

— No taivaan talikynttilät! huudahti Colline, — kolme kappaletta jaloa metallia moisista Floran pikku lahjoista, mikä mielettömyys? Olette siis Kordillieerien hopeakaivosten sukua? Pentele sentään, hyvä herra, siinä on viisitoista frangia, jotka suoraan sanoen täytyy paiskata ikkunasta ulos!

Colline kertoi sitten, mitä epäilyksiä Marcel oli hautonut mielessään ja mikä kiivas väittely oli tapahtunut taiteilijoiden kesken hänen asiassaan.

— Vakuutin heille, että tarkoituksenne olivat täysin puhtaat, lisäsi Colline, — mutta vastustus oli siitä huolimatta perin ankara. Älkää siis millään muotoa antako uutta virikettä epäluuloihin olemalla liian kohtelias naisille, ja ennen kaikkea toimittakaamme nämä kukkavihot pois tieltä.

Ja Colline otti ruusut ja pisti ne erääseen kaappiin, jossa säilytettiin kaikenkaltaista kamaa.

— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Colline — Ennen lähemmän tuttavuuden tekoa haluavat herrat, jokainen erikseen, tutkia hiukan luonnettanne, makuanne, taipumuksianne ynnä muuta.

Ja ettei Barbemuche joutuisi millään tavalla loukkaamaan hänen ystäviään, piirsi Colline hänelle nopeasti kunkin taiteilijan moraalista luonnoksen.

— Koettakaa erikseen päästä jokaisen suosioon, lisäsi filosofi, — niin saatte lopulta heidät kaikki puolellenne.

Rodolphe oli kohtelias Carolukselle, Schaunard tuttavallinen, Marcel jäykkä ja kylmä. Carolus puolestaan oli miehiä kohuan ystävällinen ja huomaavainen, mutta naisia kohtaan mahdollisimman hillitty.

Illalla erottaessa Barbemuche kutsui Rodolphen syömään kanssansa päivällistä seuraavana päivänä ja pyysi tulemaan luokseen jo kello kahdeksitoista.

Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan Carolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun varrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu. Rodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä huolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää paloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.

Sitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu onnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja puhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä muodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin kehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku teosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.

Rodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli utelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän kohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada…

Carolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen säppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän veti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus nostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.

— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni luettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan lukea teille… Tässähän se onkin; Don Lopez eli kohtalo, numero neljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.

Ja hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi kokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki kaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.

Rodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta, jotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.

— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don
Lopez!

— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin huolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin eräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan autiuden halki…

Mutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka samaan tyyliin kirjoitettu.

— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä, että se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä käsitän kaikki nämä varokeinot!

— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen loppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.

Rodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta itsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen sankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään:

— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se muistuttaa Savoijalaisen papin uskontunnustusta. Myöskin don Alvarin muuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä jonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä. Ajatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä Jean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä huomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa 'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä antamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.

Carolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen Don
Lopez eli kohtalo.

— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän myyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän sankarinne sukulaisia… Jatkakaahan.

— Odotan hyvin uteliaana… mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän olisi parasta…

Rodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä oli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.

— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän havainnon, — halvauskohtaus.

— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten, mitä pidätte rakkauskohtauksesta.

Luodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen, minkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus huomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen etäisiä ääniä.

— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin huudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?

— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don Alvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo nuorukainen.

Carolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä soinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:

— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään isänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen tai helvettiin!

Tällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven ulkopuolella.

— Kiusallinen sattuma! hän huudahti silmäiltyään kirjettä, — meidän täytyy lykätä tukemisemme toiseen kertaan. Tämän kirjeen takia minun on pakko lähteä kaupungille heti.

— Sepä sattui hyvin, ajatteli Rodolphe — Tuo kirje putosi kuin taivaasta; näen siinä kaitselmuksen leiman.

— Jos teitä haluttaa, sanoi Carolus, — niin lähdemme yhdessä liikkeelle toimittaakseni kirjeessä mainitun asian. Sitten menemme syömään päivällistä.

Saavuttuaan illalla omiensa joukkoon runoilijan piti vastailla moniin kysymyksiin, jotka koskivat Barbemuchea.

— Oletko tyytyväinen? Kestitsikö hän sinua hyvin? kysyivät Marcel ja
Schaunard.

— Hän luki minulle romaanin, jossa puhuttiin don Lopezista ja don Alvarista, ja nuoret ensikertalaiset sanoivat sydänkäpyjään joko enkeleiksi tai paholaisiksi.

— Mutta kirjallisuudesta puhumatta, mikä on mielipiteesi Caroluksesta? kysyi Colline.

— Hän on kunnollinen nuori mies. Saatte muuten tilaisuuden tehdä omakohtaisia huomioita. Carolus odottaa meidän kunkin vuoroonsa käyvän häntä tervehtimässä. Schaunard on pyydetty aamiaiselle huomiseksi. Neuvon teitä vain, lisäsi Rodolphe, — Barbemuchen luo mennessänne visusti karttamaan käsikirjoituskaappia, sillä se on perin vaarallinen huonekalu.

Schaunard saapui seuraavana päivänä sovittuun aikaan Caroluksen luo ja suoritti tutkimuksen kuin valantehnyt arviomies tai kaupunginvouti, joka panee täytäntöön laillisen ulosmittauksen. Hän oli kiinnittänyt huomiota etupäässä Caroluksen irtaimistoon.

— No, miltä se mies tuntui? kysyttiin hänellä, kun hän illalla palasi ystäviensä luo pää täynnä huomioita.

— Tämä Barbemuche, selitti Schaunard, — on tosiaan kokoelma hyviä ominaisuuksia. Hän tuntee kaikki viinit ja kannatti eteeni pöytään niin valikoituja herkkuja, ettei edes tätini nimipäivillä saa moisia nähdä. Hän näytti minusta olevan perin hyvissä valeissa Vivienne-kadun räätälien ja Panoraman suutarien kanssa. Panin vielä merkille, että hän on melkein meidän kokoisemme, niin että tarpeen tullen voimme lainata hänelle pukujamme. Hänen tapansa eivät ole juuri niin ankarat kuin Colline on väittänyt Hän suostui mielellään tulemaan mukaani kaikkialle minne halusin häntä viedä ja kustansi minulle aamiaisen, jossa oli kaksi näytöstä; jälkimmäinen niistä suoritettiin eräässä kapakassa, jossa minut erinäisten siellä viettämieni karnevaalijuominkien takia hyvin tunnetaan. Carolus tuli sinne mukaani vähintäkään epäröimättä. Siinä kerrottavani, paitsi että huomenna on Marcelin vuoro.

Carolus tiesi, että näistä kolmesta taiteilijasta Marcel oli kiivaimmin vastustanut hänen ottamistaan liittoon. Hän kohteli siis Marcelia erityisen huomaavasti ja sai hänet puolelleen etenkin sillä, että lupasi hankkia hänelle oppilaansa perheessä muotokuvamaalarin töitä.

Kun Marcelin vuoro oli kertoa kokemuksensa, eivät hänen ystävänsä enää havainneet hänessä aikaisempaa piintynyttä vihamielisyyttä, jota hän alussa oli Carolusta kohtaan tuntenut.

Neljäntenä päivänä Colline ilmoitti Barbemuchelle, että tämä oli hyväksytty kerhon jäseneksi.

— Sitä vain, että teillä on vielä koko joukko poroporvarillisia tottumuksia, joista teidän pitää koettaa päästä eroon.

Koko alokasaikansa kävi platoninen filosofi joka päivä tervehtimässä taiteilijoita. Näin saadessaan tilaisuuden tutkia syvemmin heidän tapojaan ja tottumuksiaan hän joutui toisinaan väkisinkin ihmetyksen valtaan.

— Vihdoinkin, ystäväiseni! huudahti hän. — Te olette lopullisesti meikäläisiä. Koetusaika on lopussa! Nyt on vain määrättävä juhlan viettopäivä ja paikka. Tulin siitä sopimaan kanssanne.

— No sehän sopii erinomaisesti, vastasi Carolus. — Oppilaani vanhemmat ovat tällä hetkellä maalla. Nuori varakreivi, jonka opettaja minä olen, antaa mielellään huoneiston käytettäväksemme. Sillä tavoin saamme olla enemmän omissa oloissamme. Meidän pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa kutsua tuo nuori varakreivi myös ottamaan juhlaan osaa.

— Sepä olisi erinomaista, vastasi Colline. — Avaisimme hänelle hiukan kirjallisia näköaloja. Mutta luuletteko hänen suostuvan?

Carolus meni sitten tapaamaan oppilastaan ja kertoi hänelle päässeensä vastikään erään huomattavan kirjallistaiteellisen seurapiirin jäseneksi ja sen johdosta aikovansa pitää pienet kemut. Samalla pyydettiin nuorta varakreiviä vieraaksi tähän juhlaan.

— Ja kun te ette saa olla liian myöhään kotoa poissa, mutta juhla kumminkin kestänee pikku tunneille saakka, niin ehdotan omaa mukavuuttanne silmällä pitäen, että järjestämme ja pidämme tuon juhlan täällä kotona. Kamaripalvelijanne François ymmärtää pysyä vaiti, vanhempanne eivät saa tietää asiasta mitään, ja te tutustutte Pariisin henkevimpiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin.

— Tietysti! Yksi heistä on Iriksen vyön päätoimittaja, sen aikakauslehden, joka tulee teidän rouva äidillennekin. Nuo herrat ovat eteviä, melkeinpä kuuluisia miehiä, ja minä olen heidän läheinen ystävänsä. Heillä on viehättävät rouvat.

— Kuinka kiitollinen olenkaan kutsustanne, rakas opettaja! Tietysti vietämme sen juhlan täällä. Pannaan kaikki lamput palamaan, ja minä käsken ottaa päälliset huonekaluista.

Illalla, kahvilassa, Barbemuche ilmoitti, että juhla vietettäisiin seuraavana lauantaina.

— Muistakaa, sanoivat he, — että astumme tällä kertaa todelliseen, hienoon salonkiin. Varustautukaa siis sen mukaan: yksinkertainen, mutta hieno vaatetus.

Samana päivänä sai koko katu tietää, että neidit Mimi, Phémie ja
Musette aikoivat mennä hienon maailman seurapiiriin.

Juhlapäivän aamuna tapahtui seuraavaa: Colline, Schaunard, Marcel ja Rodolphe saapuivat miehissä Barbemuchen luo, joka näytti hämmästyneeltä näin aikaisesta käynnistä.

— Onko ehkä jokin onnettomuus tapahtunut ja täytyykö juhla lykätä tuonnemmaksi? hän kysyi hiukan levottomana.

— Sekä on että ei ole, vastasi Colline. — Asianlaita on nimittäin näin: omiemme joukossa emme koskaan kursaile emmekä välitä ulkonaisista seikoista, mutta joutuessamme vieraiden kanssa tekemisiin, haluamme esiintyä kutakuinkin moitteettomassa asussa.

— No niin, jatkoi Colline, — koska meidän nyt illalla on tavattava nuori aatelismies, joka avaa meille salonkiensa ovet, tulemme nyt, kunnioituksesta häntä ja meitä itseämmekin kohtaan, kun jossakin määrin huolimaton ulkoasumme voisi sitä loukata, kysymään, voisitteko mahdollisesti täksi illaksi lainata salonkiin kelpaavia varusteita Ymmärrättehän, ettemme voi pelkässä työnutussa ja päällystakissa ilmestyä tämän talon komeihin saleihin.

— Katsotaan sitten, vastasi Carolus avaten heille oivallisesti varustetun vaatekomeronsa.

— Kolme hattua! huusi Schaunard hurmaantuneena. — Kuinka voi olla kolme hattua, kun on vain yksi pää!

— Illalla tavataan, he sanoivat lähtiessään Barbemuchen luota. —
Naisemme lupaavat olla viehättäviä.

— Mutta tehän ette ole minulle jättäneet mitään, sanoi Barbemuche luoden silmäyksen tyhjäksi riistettyyn vaatekomeroon. — Kuinka minä voin ottaa teidät vastaan?

— Teidän laitanne on ihan toisin, selitti Rodolphe. — Te olette talon isäntä ja voitte jättää muodollisuudet syrjään.

— Mutta eihän minulla ole täällä enää kuin yönuttuni, yhdet polvihousut, flanelliliivit ja tohvelit! Te olette ottaneet kaikki.

— Vähät siitä! Annamme teille jo edeltäkäsin anteeksi, vastasivat taiteilijat.

Kello kuusi oli oivallinen ateria valmiiksi katettuna ruokasalissa. Taiteilijat saapuivat. Marcel ontui hiukan ja oli pahalla tuulella. Nuori varakreivi Paul riensi naisten luo ja johti heidät parhaimmille paikoille. Mimi oli pukeutunut hyvin haaveellisesti. Musette oli pannut parastaan herättääkseen huomiota. Phémie muistutti väriruutuista ikkunaa eikä oikein uskaltanut istuutua pöytään. Ateria kesti kaksi ja puoli tuntia yleisen ilon vallitessa.

Nuori varakreivi Paul lähenteli jalallaan innokkaasti Mimiä, joka istui hänen vieressään, ja Phémie pyysi jokaista uutta ruokalajia tarjoiltaessa tätä tai tuota lautasta toistamiseen. Schaunard työskenteli uutterasti viinimäessä, Rodolphe tekaisi sonetteja ja särki laseja lyödessään tahtia. Colline keskusteli Marcelin kanssa, joka oli yhä vielä nyrpeä.

— Jalkojani kivistää niin tuhannen vietävästi ja se häiritsee minua, selitti Marcel. — Caroluksen jalat ovat pienet kuin naisen.

— Pitää huomauttaa hänelle, sanoi Colline, — että hänen on tämä asia korjattava ja että hänen on ensi kerralla annettava jalkineistaan hiukan isommat mitat. Ole rauhassa, minä kyllä järjestän sen asian. Mutta siirtykäämme nyt saliin, jossa liköörit odottavat meitä.

Juhla sai uutta vauhtia. Schaunard istui pianon ääreen ja esitti lennokkaasti uuden sinfoniansa, Neitsyen kuoleman, komean Kiskurimiesten marssin hän sai soittaa kolmeen kertaan, ja pianosta katkesi tällöin kaksi kieltä.

Marcel pysyi yhä synkkänä, ja kun Carolus tuli lausumaan hänelle valittelunsa, vastasi taiteilija:

— Hyvä herra, me emme tule koskaan toisillemme läheisiksi ystäviksi Fyysilliset eroavaisuudet ovat näet melkein aina varma merkki sielullisesta eroavaisuudesta. Lääkärit ja sielutieteilijät ovat siitä yhä mieltä.

— Entäkö sitten? toisti Marcel osoittaen jalkojaan. — Teidän jalkineenne, jotka ovat minulle liian pienet, ilmaisevat minulle, etteivät luonteemme ole samaa maata. Muutoin oli pikku juhlanne hyvin miellyttävä.

Kello yhden tienoissa aamulla sanoivat taiteilijat hyvästi ja läksivät vaeltamaan kotia kohden, tehden matkalla pitkiä kierroksia. Barbemuche oli päissään ja puheli järjettömiä oppilaalleen, joka taas puolestaan uneksi Mimin sinisistä silmistä.

XIII

Tämä tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen kun runoilija Rodolphe ja neiti Mimi olivat perustaneet yhteisen talouden. Jo viikon ajan oli boheemikerho tuntenut ahdistavaa levottomuutta Rodolphen katoamisen takia. Runoilija oli äkkiä kuin jäljettömiin hävinnyt. Häntä oli tiedusteltu kaikista niistä paikoista, joissa hänen oli tapa käydä, ja kaikkialta oli saatu sama vastaus:

Varsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta syystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle syvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä» osastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa Castorissa, jonka päätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt hämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton Colline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää, ettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja että hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä cicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen tämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin Pariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään Castoria. Jaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi minuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen toimittajan.

Erinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian pitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin hän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen luokseen kello kuusi aamulla.

Rodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana Faubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei ollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle Colline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän koputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta. Aikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja pyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.

— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen uudelleen.

— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien oven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli kiillottanut.

— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa ja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla ei ole mitään asiaa.

— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen ystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole Rodolphen huone.

— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. —
Mitäs nuo ovat?

— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin herra Rodolphen?

— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!
Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!

— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.

— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.

Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.

Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen, joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi seuraavaa:

»Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja
Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen
kello viisi.

— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen, — uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin enemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa luvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus on pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.

Seuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard saapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat leikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa pöytää.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen nuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi, jatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.

— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas kuin villiruusu!

Otettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard tiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa meni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä siellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.

Colline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä filosofisen artikkelinsa kohtaloa.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että olen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette minua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.

Ja hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön kanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan ja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen kissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.

— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan näin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen aterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.

Jämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat huomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei puuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia. Colline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti kovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan palkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön», mutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen sanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».

Hummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi entiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui leikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen katkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen, herättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard ei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista. Ja kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen tahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.

Suopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin oli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.

Colline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi kieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan oikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.

Keskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi kolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka hopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin ritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin viinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo, »liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.

Mutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän nesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei korkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan tästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti tajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja Colline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa, selitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti ilmestyä Castorissa. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi lupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello oli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.

— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen yhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin epäonnistui.

— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja kylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, aqua latinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on neljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä. Rodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!

— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä
Collinen pyyntöä.

— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa saada vielä puoli lasia.

Äkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi sammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:

— Ah… sunnuntai… mutisi Colline pudistaen päätään, — ei… huo-huo-men-na on tors-tai…

Ja sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli hänen lautasellaan.

— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän tarkoitti Castorin artikkelia… Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan ääneen.

Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja kuiskasi tuttavallisesti:

— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.

— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan kahvia ja piiput.

Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi lähteäkseen.

Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja hoilasi käheällä äänellä:

— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme? Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.

— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni muistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin tempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa huoneesta ja talosta.

— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy Keanissa. Tilanne on tosiaan samanlainen.

— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi Marcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi maalari.

— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen juopumuksen sinisillä laineilla.

— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä kaikilla on hitonmoinen jano.

— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin pienempiä!

— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on vietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää tavaraa, ennen kuin puodit suljetaan…

— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe. — Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun laskuuni.

— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa luo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka oikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli veitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.

— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee Collinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä tiedän!… Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.

Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla, missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni, ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen otsalleen.

— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.

— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.

— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen sanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.

Palatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä pitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi vastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta armaansa luokse.

— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No, ala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi pitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.

Jäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä seisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa, Rodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten hän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia säveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren tytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka äkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.

XIV

Oi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet noin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko onnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään filosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi kuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen kokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja äkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?

Oi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän sen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin vetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä ja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene hiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja. Heitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin rakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen nimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat, kristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä on vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki kukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen verellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät kukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä. Siihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt mitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani: tuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat, joita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen pitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti hurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta keikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven purevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki, mikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen rakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi ovat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!

Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.

Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko? Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.

Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.

Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden tuhka!

Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen ja Iriksen vyön ja Castorin kunnian nimessä tartu jälleen lujin käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa. Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.

Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli liikanimeltään Mimin rakkaudesta.

Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin, hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen, mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua, joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline, jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.

Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta, taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen Myosotis calva, kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti De profundis sydämelleen, jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.

Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar. Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen, joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä, jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat, saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.

Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet, joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan sydämen.

Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa »elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään, mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä frangia verkahameen ostamiseksi.

— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.

Ja Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin turhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden surulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa löytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä päästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä jumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista, helposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt, koska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta johtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen sydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen puoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.

Kahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa keskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota Mimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle tuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle, jota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin oikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin taisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän yhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat myös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset, jotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi, puhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi saada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa istui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi oli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän oli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen sytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat kuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat yhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti käsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi tuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä, jota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin tyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta Rodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen haastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin kylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän heittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei sanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa puristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla huulilla yhä vielä se kuolematon sana,

Mutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa riidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.

Loputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi varuillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne tuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai hänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen selviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut. Vieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle silloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua, samanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen tarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun heidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei ole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe saattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei saanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan askeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen rakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta nähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet rauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä levottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli nyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin huolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään löytänyt, vastasi hän:

Mimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen neuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs hänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet erään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista, intialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin mielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa, oli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua ruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä vaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä huojuivat Amerikan aarniometsissä.

Kymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi päätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet kreivittäreksi.

Rakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut vihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta tarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne, missä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden niitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän näki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet oli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin ei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä kuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.

Nähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi häntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti, erotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.

Rodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki
Mimille kuuluvat tavarat.

Eron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa häntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat häntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri onni.

— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli usein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, — kyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen pitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin kanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.

Rodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja toivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin, edustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti Iriksen vyötä, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon ja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon uusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille onnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin ajan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.

— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta vuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.

— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri oli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän niin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos hän vain pyytäisi minua.

Kaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa, hänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa tuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini ja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien laatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹ elävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan ennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein tunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.

Rodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua, mutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien sekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman tanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja huokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren menestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle kieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki suustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia, ennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.

— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee lasinsirpaleitten päällä.

— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen nähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.

Rodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä ja kostea kuin märkä kivi.

Rodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka synnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut ylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan ylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi ja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar, saaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään konttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli miellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi hänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.

— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään vastaan.

Ja hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin kuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä paikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean surumielisyyden valtaan.

— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli
Seraphine.

— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, — mutta vain taiteellisena arvostelijana.

Ja minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo Hugenoteissa.

Seraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka soreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän kauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui kuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava sumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti kauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita kreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi näiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti syliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi valahtanut puna.

— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius, jolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan selvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.

Lucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.
Sanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.

— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on muutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana. Toivotan teille hyvää yötä.

— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä tulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?… Minä olen vapaa… saatte jäädä.

— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana erästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut perinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti vastaan. Hyvää yötä, rouva.

Ja Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan hänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento nainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset silmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.

— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli hänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot minusta?

— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo nuori mies oli varmaankin päästä vialla.

— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh, sainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!

Rodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi punanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä turhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon Lescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.

— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty… sinun Mimisi on vetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua. Näes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän miesten on turha tutkia.

Rodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta huolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen. Se oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt. Hän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen tyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti lattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta avarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui myttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti häntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka oli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan, ja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa. Hän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen valtoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, pääsisi hereille.

Kun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän, nähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon, vierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin naisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä, äänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen jalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan toivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen:

— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko tosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä! Sinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa, etkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen, vivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua viehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat, sinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan viimeisen kerran suudellut teitä?

Ja Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa vielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli näkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon, jonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä kuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän muisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin usein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat ja vastukset.

Koko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa kuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta valheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen ensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.

Aamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti kyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea yö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea elämässään.

Kun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään
Rodolphen tuskien runtelemat kasvot.

— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on koskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.

Ja yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä juttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät todistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona että ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain alhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.

Jokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena oli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta tämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo vaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä iltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi oli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä oli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan kaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita Mimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti välttämättöminä.

Mimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli yksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen heittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin vastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan sillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan heikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön kopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta Mimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä. Hänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita naapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.

Kaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta, tahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.

Ja sitten hän alkoi keskustella rakastajattarensa lähetin kanssa. Tämä kertoi hänelle, että Mimi oli hyvin onnettomassa tilanteessa ja ettei hänellä ollut edes asuntoa.

— Se nuori mieskö? kysyi Amélie, Mimin ystävätär. — Hänellä ei ole aikomustakaan ottaa Mimiä rakastajattarekseen, kun hänellä on jo kauan aikaa ollut toinen eikä hän näytä paljon välittävän Mimistä, joka siten on jäänyt minun niskoilleni ja tuottaa minulle suurta kiusaa.

— Selviytyköön miten parhaiten taitaa, vastasi Rodolphe,— itsepähän hän tahtoi. Se ei liikuta minua.

Ja runoilija alkoi mielistellä Amélietâ ja ylistellä häntä maailman kauneimmaksi naiseksi.

— Mitä hän sanoi? Kuinka hän jaksaa? kysyi Mimi. — Puhuiko hän mitään minusta?

— Ei halaistua sanaa. Hän on jo sinut unohtanut, rakkaani. Rodolphe on ottanut itselleen uuden lemmityn ja pukenut hänet kerrassaan komeaksi, sillä hän on saanut paljon rahaa ja pukeutuu itse kuin prinssi. Hän on oikein miellyttävä nuori mies ja osoitti minulle mitä viehättävintä kohteliaisuutta.

Amélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea, joka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.

— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan huolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän luoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta, vain kiusotellakseen teidän ystäviänne.

Ja hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki Mimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten rakastuneen.

— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on vielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.

— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että tahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää minua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä tai minua.

Totta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen hänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä. Mutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja huomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että Mimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia ja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.

Tanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö hän sanassaan.

— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä tilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.

Amélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut ensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa neljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.

— Ja sitten vielä, sanoi Rodolphe, — ilmoittakaa Mimi-neidille, että jos hän tahtoo olla uskoton nykyiselle rakastajalleen ja tulla luokseni yhdeksi yöksi, niin luovutan hänelle kaikki hänen tavaransa.

Amélie teki työtä käskettyä, mutta tulkitsi Rodolphen sanat toisin kuin mitä oli käsittänyt niiden tarkoittavan.

— Sinun Rodoiphesi on huono mies, sanoi hän Mimille. — Hänen tarjouksensa on häpeällinen. Tällä tempullaan hän tahtoo alentaa sinut kanityttöjen tasolle. Jos menet hänen luokseen, ei hän ainoastaan anna sinulle tavaroitasi, vaan tekee sinut myös naurunalaiseksi ystävilleen. Tämä on sinua vastaan tehty salaliitto.

— En mene hänen luokseen, sanoi Mimi ja nähdessään Amélien ryhtyvän pukeutumispuuhiin kysyi, oliko hän tosiaan lähdössä tanssiaisiin.

— Kenenkäs muun? Hän odottaa minua tänä iltana parinkymmenen askeleen päässä täältä.

Kun kohtaamisen hetki lähestyi, kiiruhti Mimi juoksujalkaa Amélien rakastajan luo ja ilmaisi hänelle, mitä petollisia aikeita Améliella oli Rodolphen, Mimin entisen rakastajan kanssa.

Mustasukkaisena ja vaarallisena kuin tiikeri ja häikäilemättömänä kuin ryhmysauva tämä herrasmies riensi heti Amélien asuntoon ja ilmoitti rakastajattarelleen aikovansa viettää tämän illan hänen luonaan.

Kello kahdeksan Mimi meni sille paikalle, jossa Rodolphen piti tavata Amélie. Hän näki rakastajansa kävelevän siellä odottavaisen näköisenä edestakaisin, ja Mimi meni kaksi kertaa hänen ohitseen uskaltamatta puhutella häntä. Rodolphe oli pukeutunut hyvin hienosti ja viikon kestäneet voimakkaat mielenliikutukset olivat antaneet hänet kasvoilleen ylevän leiman. Mimi tunsi itsensä kummallisesti liikuttuneeksi. Lopuksi hän päätti ryhtyä puheisiin. Rodolphe otti hänet vastaan rauhallisesti, kyseli hänen vointiaan ja pyysi sitten saada tietää, mitä asiaa Mimillä oli hänelle, puhuen kaiken aikaa lempeällä ja hiukan surunvoittoisella äänellä.

— Tulin ilmoittamaan teille ikävän uutisen, vastasi Mimi. — Amélie-neiti ei voikaan tulla tänään kanssanne tanssiaisiin, koska hänen rakastajansa on tänä iltana tullut hänen luokseen.

Mimi oli tällä hetkellä horjahtavinaan ja nojautui Rodolpheen, joka tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi saada viedä hänet kotiin.

— Se ei tällä kertaa käy päinsä, sanoi Mimi. — Minä asun Amélien luona, mutta kun hänen rakastajansa on nyt siellä, en voi mennä kotiin ennen kuin hän on lähtenyt.

— Kuulkaahan, sanoi runoilija silloin, — äskettäin pyysin Amélie-neitiâ esittämään teille erään ehdotuksen. Onko hän puhunut teille siitä?

— On kyllä, myönsi Mimi, — mutta sellaisin sanoin, joita, minä senkään jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut, en voi uskoa. Ei, Rodolphe, niin vähän ette voine tuntea sydäntäni, että uskoisitte minun voivan siihen suostua.

— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt yhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen oveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!

Ja he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.

— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja jää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.

Kello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan, ja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun tieltä.

— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta nukkumaan.

Ja viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi jälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla äänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin valkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata lakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.

Seuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille tavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:

— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita suuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.

Ja kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin kalvosimia.

— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan tästä vain tulee loppu.

— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen
Rodolphea.

Syötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin ulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri runoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen ikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle siihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti hymyillen hänen nuorta seuralaistaan.

Rodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja ylpeydestä.

— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on niin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän jälleenyhtymisellemme.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä, vaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.

— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi, koska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina petetään?

Olemme jo kertoneet, kuinka maalari Marcel oli tutustunut neiti Musetteen. Eräänä aamuna oli heidät vihkinyt äkillisen rakkaudenpuuskan pappi, joka samalla on kolmannentoista kaupunginosan pormestari [Pariisissa oli riihen aikaan vain kaksitoista kaupunginosaa ja siviiliavioliitontoimistoa; kolmannentoista vahvistettu liitto oli siis boheemi-avioliitto. Suom.], ja he olivat uskoneet, kuten niin usein tapahtuu, menneensä naimisiin ilman sydänten yhteyttä. Mutta eräänä iltana, kun he olivat kovasti riidelleet ja päättäneet lopuksi erota viipymättä, huomasivat he, että heidän kätensä, jotka olivat jäähyväisiksi liittyneet yhteen, eivät tahtoneet lainkaan päästää toisiaan. Melkein heidän tietämättään oli heidän satunnainen mielistymisensä kehittynyt rakkaudeksi. Puolittain nauraen he tekivät toisilleen tämän saman tunnustuksen.

— Tämähän on perin vakavaa, sanoi Marcel. — Kuinka hiidessä se on oikein tapahtunut?

— Mikä nyt on hätänä? kysyi juuri silloin huoneeseen astunut Rodolphe, josta oli tullut Marcelin naapuri.

— Asian laita on niin, selitti Marcel osoittaen Musettea, — että tämä neiti ja minä olemme tehneet hyvin sievän keksinnön. Me olemme huomanneet rakastavamme toisiamme. Rakkauden lahja on varmaankin annettu meille nukkuessamme.

— Oho, enpä oikein usko, että se tulee nukkuessa; sanoi Rodolphe. — Mutta mikä todistaa, että te rakastatte toisianne? Ehkä olette liioitelleet vaaraa.

— No sitten, lapseni, on asianne selvä. Olette tahtoneet molemmat pelata hienoa peliä ja molemmat olette hävinneet. Teille on käynyt samoin kuin Mimille ja minulle. Me olemme jo pitkän aikaa riidelleet keskenämme yötä päivää, ja juuri sillä tavalla avioliitto ikuistuu. Yhdistäkää jaa ja ei, ja silloin teillä on oikea Philemonin ja Bauciin perhe-elämä. Teidän kotinne kehittyy samanlaiseksi kuin minun, ja jos vielä Schaunard ja Phémie muuttavat tähän taloon, kuten ovat uhanneet, tulee meidän kolmen perheen elo ja olo täällä oikein mukavaksi.

Tällä hetkellä astui sisään Gustave Colline. Hänelle ilmoitettiin heti
Musettelle ja Marcelille sattunut onnettomuus.

— Tiesin sen jo edeltäkäsin. Rakkaus on uhkapeli. Joka siihen ryhtyy, se siihen tarttuu. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä.

— Minulla on uutisia. Musette on pikiintynyt Marceliin eikä tahdo häntä enää jättää.

— Ja Marcel omasta puolestaan on rakastunut Musetteen. Hänen rakkautensa Musetteen on kolmenkymmenen kuuden karaattista, kuten pilkkakirves Colline sanoisi.

Jonkin ajan kuluttua muutti Marcelin ja Rodolphen lisäksi taloon
Schaunard Vârjâri-Phémiensâ kera.

Siitä lähtien nukkuivat talon muut asukkaat kuin tulivuoren laella ja vuokraneljänneksen lopussa sanoivat kaikki yksimielisesti huoneiston irti.

Vähänpä oli tosiaan päiviä, jolloin rajuilma ei olisi raivonnut jossakin näistä perheistä. Milloin riehuivat Mimi ja Rodolphe, jotka sanavaraston loputtua viskelivät toisiaan kohti mitä vain käteen sattui, milloin taas — ja näin sattui useimmin — rajuilma nousi Schaunardin luona, joka kepillään vahvisti alakuloiselle Phémielle joitakin huomautuksia. Mutta Marcel ja Musette pitivät kiistansa suljettujen ovien ja ikkunoiden takana, joten siltä taholta ei kuultu erityistä rähinää.

Ja jos sattumalta vallitsikin rauha näiden kolmen perheen keskuudessa, eivät talon asukkaat silti päässeet nauttimaan tästä satunnaisesta sovinnosta. Väliseinien ohuus ilmaisi heille kaikki näiden kolmen perheen salaisuudet, tutustuttaen vastoin tahtoakin mitä yksityisimpiin asioihin. Siksi oli monesta naapurista casus belli parempi kuin rauhansopimuksen vahvistaminen.

Totta puhuen sukeutui varsin omituiseksi se elämä, jota tällä tavalla vietettiin kuusi kuukautta. Mitä täydellisin veljeys vallitsi kursailematta tässä piirissä, jossa kaikki oli yhteistä ja tasan jaettavaa, niin onni kuin onnettomuuskin.

Joka kuussa oli jokunen juhlapäivä, jolloin ei olisi menty kadulle ilman hansikkaita ja jolloin syötiin ja juotiin aamusta iltaan. Oli toisia päiviä, jolloin olisi menty vaikka avojaloin pihalle, paastopäiviä, jolloin ei syöty yhteistä aamiaista eikä siis yhteistä päivällistäkään tai erinäisten taloudellisten sovittelujen avulla onnistuttiin saamaan aikaan ateria, jossa lautaset ja pöytäkalut »eivät näytelleet mitään osaa», kuten Mimi sanoi.

Mutta ihmeellisintä oli, ettei tässä seurakunnassa, jossa kuitenkin oli kolme naista, nuorta ja kaunista, tullut kertaakaan epäsopua miesten kesken. Nämä taipuivat usein noudattamaan rakastajattariensa pienimpiäkin oikkuja, mutta ei ainoakaan heistä olisi hetkeäkään epäröinyt valinnassa naisen ja ystävän välillä.

Rakkaus herää vapaasti, itsestään, ilman valmisteluja. Ystävyys sitä vastoin niin sanoaksemme rakennetaan, se on tunne, jonka kehkeytyminen vaatii ajattelua ja harkintaa. Se on hengen itsekkyyttä, kun taas rakkaus on sydämen itsekkyyttä.

Nämä boheemit olivat jo kuusi vuotta tunteneet toisensa. Näin pitkä aika, jonka kuluessa he päivittäin seurustelivat toistensa kanssa, oli jyrkästi esiintyvää yksilöllisyyttä rajoittamatta luonut heidän välilleen ajattelutavan yhtenäisyyden, jota he eivät olisi muualta löytäneet Heillä oli omat omituiset tapansa ja erikoinen mieli, jota vieraan oli turha koettaa ymmärtää. Se, joka ei heitä tarkemmin tuntenut, nimitti ehkä heidän vapaata käytöstään kyynillisyydeksi, vaikka se oli vain suoruutta ja avomielisyyttä. Kaikkinaisen pahan vierojina he vihasivat valheellista ja halveksivat poroporvarillisuutta, ja kun heitä syytettiin liiallisesta turhamielisyydestä, vastasivat he esittämällä kaikkien nähtäväksi kunnianhimonsa ohjelman; oman arvonsa tuntevina he eivät pitäneet itsestään liian suuria, mutta ei myöskään liian pieniä luuloja.

Niin monia vuosia kestäneen yhteisen elämänsä aikana, jolloin he usein, olosuhteiden pakosta olivat joutunet toistensa kilpailijoiksi, he eivät olleet kertaakaan luopuneet ystävän kädestä. He olivat myös kuin huomaamattaan onnellisesti päässeet kolahtamasta itserakkauden karille niin usein kuin heitä sillä olikin koetettu saada eroamaa toisistaan. Kukin heistä tiesi tarkalleen toisen todellisen arvon, ja ylpeys, joka on kateuden vastamyrkkyä, varjeli heitä kaikkia pikkumaisesta ammattikateudesta.

Kuusikuukautisen yhteiselämän jälkeen puhkesi kuitenkin avioeron ruttotauti raivoamaan näiden kolmen perheet keskuudessa.

Schaunard teki alun. Eräänä päivänä hän huomasi, ett Vârjâri-Phémien toinen polvi oli jalomuotoisempi kuin toinen, ja kun hän plastiikan ansioissa oli äärimmäiset vaativainen, lähetti hän Phémien muitta mutkitta pois, antaen hänelle yhdessäolon muistoksi sen kepin, jolla hän usein oli tehnyt huomautuksia. Itse hän muutti asumaan erään sukulaisensa luo, joka tarjosi hänelle vapaan asunnon.

Pari viikkoa myöhemmin Mimi hylkäsi Rodolphen noustakseen nuoren varakreivi Paulin, Barbemuchen entisen oppilaan, vaunuihin. Tämä oli näet luvannut lahjoittaa Mimille loistavia pukuja, silkkiä ja samettia.

Mimin mentyä livisti myös Musette ja siirtyi suurta huomiota herättäen takaisin sievistelevän maailman ylhäisiin piireihin, joista Marcelin takia oli luopunut.

Tähän eroamiseen ei tarvittu toraa, eipä edes harkintaakaan. Ohimenevästä oikusta herännyt rakkaus ei ollut pysyväistä. Tuli toinen oikku ja työnsi sen tieltään.

Eräänä karnevaali-iltana Oopperan naamiaistanssiaisissa, jonne Marcel oli vienyt Mustuen, oli tällä tanssissa vastakumppanina nuori mies, joka ennen muinoin oli häntä hakkaillut. He tunsivat toisensa ja vaihtoivat tanssiessaan jonkun sanan. Kertoessaan nuorelle miehelle nykyisestä elämästään Musette tuli ehkä tahtomattaan lausuneeksi muutamia haikeita sanoja menneisyydestä. Niinpä sitten kävi, että Musette katrillin lopussa erehtyi ja ojensi kätensä, ei Marcelille, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan vastakumppanilleen, joka veti hänet mukaansa ja hävisi hänen kanssansa tungokseen.

Marcel haki ystävätärtään hyvin levottomana. Tunnin etsiskelyn jälkeen hän näki vihdoin Musetten nuoren miehen käsivarteen nojaten tulevan saliin Oopperan kahvilasta lempilauluaan hyräillen. Huomatessaan Marcelin, joka oli asettunut kädet ristissä rinnan yli nurkkaan seisomaan, tyttö nyökkäsi hänelle jäähyväisiksi ja sanoi:

Hän oli mustasukkainen, mutta järkevä ja tunsi sitä paitsi Musetten. Hän ei siis kauemmin odottanut, vaan läksi kotiin sydän täynnä, vatsa tyhjänä. Hän penkoi ruokakaappia tutkien, olisiko sinne jäänyt joitakin tähteitä, ja sai käsiinsä palan kivikovaa leipää ja sillinruotoja.

— Enhän voinut taistella tryffeleitä vastaan, ajatteli hän. — Musette on kumminkin saanut hyvän aterian.

Ja painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän asettui levolle.

Kaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa. Katetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki muodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen jalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä hieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä raikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin juhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin kaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen uusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän usein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti kuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä nauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä erään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä, verhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä ei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen kummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän rakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä. Kootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut ja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä maalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää kahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että pelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.

Näiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä talossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi komeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.

Rodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat tehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus sattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä oli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä. Musetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita aamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat kaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he lopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta huolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä, savuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti rätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita, joita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti rakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan heidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama rakkaus.

Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan. Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä juomarahaan.

— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten kävisi päinsä?… Nytpä keksin… se temppu on ainakin uusi..

— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?

— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi
Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.

Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.

— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja?
Kuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.

— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria, johon hänellä oli vapaa pääsy.

— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel, — voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja »lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]

— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia tuossa teatterissa, vastasi hän.

— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä ehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.

— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin, — te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt nopeasti asepukuun!

Piti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä olivat leimahtaneet täyteen liekkiin.

Kävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea. He eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset lähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin kestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa hiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen hyväksyminen.

Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan »Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.

Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui
Marcelin käsivarteen ja sanoi:

— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan minua!

— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.

— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi, vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten lasista.

Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta, sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.

— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.

— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että ystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.

Nähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.

XVI

Jo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein mainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata Israelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli näyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien alalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta takaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien päälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel, joka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut puheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen vihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti joka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan menneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja mielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin purevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja saavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren menestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin, kuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla maalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.

Marcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka hänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen maalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan häille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen vuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi, näyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi. Johtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi ennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun Kulku Punaisen meren poikki tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki vähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.

Kerran sillä oli nimenä Meno Rubiconin poikki, mutta Caesarin viitta verhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos asianmukaisin kunnianosoituksin.

Seuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä, jonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki jonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli taulun nimenä Pako Beresinan poikki.

Mutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla kirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää itseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen etualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka vauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen selkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin ja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä kohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset väriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut lautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen hylkäävän tuomion Paosta Beresinan poikki.

— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella nimellä Käynti Panoraaman läpi.

— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan aariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja kaikkien lähitienoon pianojen kauhu.

— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei Punaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään sitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan… — Kun ajattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja miljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani, joka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni… Vakava, suurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle! Mutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen hengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin syövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.

— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave
Colline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.
Käytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.

Marcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin oikopäätä säestyksen.

— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus maksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä yksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä maaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he pyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan siveltimen!! Hylätessään Punaisen mereni he toivovat ehkä, että epätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat sydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön syöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä alkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä päällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen keskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän kotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa heidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja astelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.

Muutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat kostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä mainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista, jonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja joka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa kaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista frangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada kaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna Medicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli liikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan hänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen Carrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija, jossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen tuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi Medicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului kaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis osti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen. Kaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin mustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi sikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita paradokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten kanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin; hän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin illatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi kuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle suurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet häneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti teatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli hänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin — asunnon, nimen ja salaisuudet.

Muutamat hänen memoriaalistaan otetut sivunäytteet valaisevat hänen liiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin tarkimmatkaan selitykset.

Myyty herra L———lle, muinaisesineiden kerääjälle, se harppi, jota
Arkhimedes käytti Syrakusan piirityksen aikana, 75 fr.

Ostettu herra V———ltä, sanomalehtimieheltä, Akatemian jäsenen herra
N———n kootut, aukileikkaamattomat teokset. 10 fr.

Myyty samalle Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä arvosteleva kirjoitus, 30 fr.

Myyty herra N———lle, Akatemian jäsenelle, 12-palstainen hänen koottuja teoksiaan käsittelevä sanomalehtileike, 250 fr.

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia käsittelevä kriitillinen tutkielma, 10 fr, sitäpaitsi 50 naulaa kivihiiliä ja 2 kiloa kahvia.

Myyty herra D———lle posliinimaljakko, joka on kuulunut rouva du
Barrylle, 18 fr.

Ostettu herra B———ltä kasa tapoja koskevia artikkeleita ja kolme viimeistä Seinen prefektin oikeinkirjoitusvirhettä, 6 fr., lisähintana pari napolilaisia kenkiä.

Ilmoitettu herra Ferdinandille aika, jolloin rouva paronitar R——— de P——— menee messuun. — Samalle vuokrattu yhdeksi päiväksi pieni välikerros Faubourg-Montmartressa; kaikkiaan 30 fr.

Myyty neiti R———..e pari hummeria ja kuusi paria käsineitä, 36 fr.
(Saatu 2 fr. 75 centimea).

Hankittu samalle kuuden kuukauden luotto rouva P———n muotiliikkeestä.
(Hinta toistaiseksi määräämättä.)

Toimitettu muotiliikkeen omistajalle, rouva P———lle neiti R——— asiakkaaksi. (Maksuna saatu kolme metriä silkkikangasta ja kuusi kyynärää pitsiä.)

Ostettu herra R———ltä, kirjailijalta, hänen 120 frangit suuruinen saatavansa suoritustilaan joutuneelta lehdeltä, 5 fr., lisämaksuna kaksi naulaa unkarilaista tupakkaa.

Ostettu herra J———ltä, maalarilta, muotokuva, joka esittää herra
Isidorea Apollona, 6 fr.

Ostettu herra H———ltä 75 kg hänen teostaan »Vedenalaiset vallankumoukset», 15 fr.

Ostettu herra C———ltä, sanomalehtimieheltä, 52 riviä hänen Courrier de
Paris-lehdessään, 100 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeet.

Myyty herroille O… ja Kumpp 52 riviä herra C…n Courrier de
Paris-tehdessä, 300 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeeL

Vuokrattu neiti S. G———lle yhdeksi päiväksi vuode ja vaunut (maksutta; kts. neiti S. G———n tiliä, pääkirja siv. 26 ja 27).

Ostettu herra Gustave C———ltä pellavateollisuutta käsittelevä kirjoitelma, 50 fr., lisähintana harvinainen, vanha painos Flavius Josephuksen teoksista.

Ylläolevasta voi jo nähdä, kuinka tavattoman laajalle ulotti toimiaan Medicis-juutalainen, jota hänen tavattoman sekalaisesta, hiukan lainvastaisesta liikkeestään huolimatta kukaan ei ollut hätyyttänyt.

Astuessaan ystäviemme huoneeseen, luonteva, älykäs ilme kasvoillaan, juutalainen oivalsi heti saapuneensa otolliseen aikaan. Nuo neljä ystävää olivat näet kokoontuneet neuvotteluun, ja tuiman ruokahalun johtaessa puhetta käsittelivät vakavaa leipä- ja lihakysymystä. Oli sunnuntai kuukauden loppupuolella. Kohtalokas ja synkeä päivä!

Medicisin tuloa tervehdittiin siis äänekkäin ilonhuudoin, sillä tiedettiin, että juutalainen oli liian saita ajastaan tuhlatakseen sitä kohteliaisuuskäynteihin. Hänen läsnäolonsa merkitsi aina jotain liiketointa.

— Colline, huomautti Rodolphe, joka makasi vuoteellaan vaakasuoran asennon suloudesta nauttien, — täytä vieraanvaraisuuden velvollisuudet ja tarjoa tälle vieraallemme tuoli, sillä vieras on aina pyhä. Olkaapa Abrahamin nimessä tervetullut, lisäsi hän juutalaisen puoleen kääntyen.

Colline työnsi esiin nojatuolin, joka oli kimmoinen kuin valurautainen levy, ja sanoi juutalaiselle mitä kohteliaimmin:

Medicis vaipui nojatuoliin ja aikoi juuri valittaa sen kovuutta, kun hän samassa muistikin, että hän itse oli sen aikoinaan luovuttanut Collinelle, saaden vastineeksi puhekyvytöntä kansanedustajaa varten laaditun poliittisen uskontunnustuksen. Hänen istuessaan olivat hänen taskunsa helisseet merkillisesti, mikä pani neljä ystävystämme hautomaan suloisia unelmia.

— Kuunnelkaamme nyt laulua, kuiskasi Rodolphe Marcelille. — Alkusoitto ei ollut niinkään huono.

— Herra Marcel, aloitti juutalainen, — olen tullut suorastaan avaamaan teille onnen ovet. Tarkoitan, että tarjoan teille suurenmoisen tilaisuuden päästä maineen kukkuloille. Nähkääs, herra Marcel, taide on kuiva erämaan polku, jonka keitaana on maine.

— Ukko Medicis, vastasi Marcel, joka kärsimättömyydestä oli kuin tulisilla hiilillä, — viisikymmenprosentin, teidän kunnioitetun suojeluspyhimyksenne, nimessä olkaa lyhytsanainen.

— Niin, puuttui Colline puheeseen, — lyhyt kuin kuningas Pipin pieni, joka oli ympyriäinen, sillä olettehan te kerrassaan ympärileikattu, te Jaakopin poika!

— No, no! huudahtivat toiset boheemit kauhistuneina ja katselivat ympärilleen kuin odottaen, että lattia avautuisi ja nielisi filosofin.

— Näin on asia, jatkoi Medicis. — Eräs rikas taiteensuosija, joka kerää paraikaa taulukokoelmaa pitkin Eurooppaa näytteille lähetettäväksi, on antanut tehtäväkseni ostaa tätä varten joukon huomiota herättäviä maalauksia. Tarjoan teille nyt mahdollisuuden päästä tähän kokoelmaan. Sanalla sanoen tekee mieleni ostaa teiltä Kulku Punaisen meren poikki.

— Meidän pitää tosiaan hankkia tulppa kurkkuusi mokomien tyhmyyksien tukkeeksi! huusi Rodolphe vimmastuneena. — Etkö sinä sen vietävä älyä, että tässä on puhe suurista rahoista? Eikö sinulle jumalattomalle ole mikään pyhää?

Colline kiipesi pöydälle ja otti äänettömyyden jumalan Harpokrateen asennon.

— Jatkakaa, Medicis, sanoi Marcel viitaten maalaukseensa. — Saatte kunnian itse arvioida tuon taulun hinnan, joka on arvaamaton.

Juutalainen latoi pöydälle viisikymmentä uuden uutukaista kolmen frangin hopearahaa.

— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen sanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän: tuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!

— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on kobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn, teette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta nimen Leo X, Leo X numero kaksi.

— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta, mutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja jälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.

— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme kertaa pöytään. — Kiinni on!

— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat, pöytä on katettu!

Laulaen Hugenottien kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme laskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.

Ukko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi heille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia suuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta Schaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien tätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen saakka.

Neljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin viininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä arveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla hoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa hereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla frangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen, joka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä tähän kuiluun.

Viikkoa myöhemmin Marcel sai tietää, mihin taidegalleriaan hänen maalauksensa oli joutunut. Harhaillessaan näet silloin Faubourg-Saint-Honoréssa hän osui ihmisjoukkoon, joka näytti uteliaasti töllistelevän nimikilven kiinnittämistä erään myymälän oven yläpuolelle. Kilpi ei ollut mikään muu kuin Marcelin taulu, jonka Medicis oli myynyt siirtomaatavarakauppiaalle. Kulkua Punaisen meren poikki oli vain hiukkasen vielä muutettu ja annettu sille uusi nimi. Lisää oli maalattu höyrylaiva ja nimenä oli nyt Marseillen satamassa. Ihailun hyminää kuului kokoontuneen kansan joukosta, kun taulu tuli näkyviin. Mielissään tästä voitosta Marcel jatkoi matkaansa mutisten mennessään:

XVII

Neiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi eräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä huomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko huoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt runoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä ylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä ja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija oli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään kevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa», kuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen keimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi, heti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä hyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa, kumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:

Eräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä tavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi äkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä esiin vuodeverhojen raosta ja huusi:

— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen kirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!

— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta sivua tarvitaan siihen?

— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi verrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla on viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta, hankkia sinulle laatuunkäyvän takin.

— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi miettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi tahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja minä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen, sellaisen, joka kävellessä panee fru-fru.

— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta lisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä fru-fru.

Kun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen Musettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe hänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille ja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan kohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän tarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan esimerkkiä.

— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on niin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata sinulta housut voidakseni mennä ulos.

— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä, vastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle viikunanlehden uusinta muotia.

— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän tarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.

Schaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne rakastajattarelleen ja sanoi:

— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa tietojasi ja samalla huvittaa sinua. Utile dulci.

Erittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin sopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten koettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista viehätyshalua.

— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale kaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja kirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me ansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.

— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen syytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa tosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.

— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä lähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo viikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?

— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut! Minä maalaan Ave Marian kasarmissa kuvia kahdeksastatoista krenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu kuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni. Tarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun Medicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä mallien kanssa.

— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä tietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.

— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä esille!

— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. — En salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin intohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan nankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni; ehkäpä osoitan huomiota niille.

— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein luulet tuon jättiläissumman saavasi?

— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja arvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän ei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme Instituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava vielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on työläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on antanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten valinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.

— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä, on meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna mitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.

— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen tilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti suutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman ammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen asemamme perusluku.

— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta pölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin, enkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan ranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan! Luulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni portailta.

— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä jo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista runoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani maksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista, lyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään. Mieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin Pariisin oppaan. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä myös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.

— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle saadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka tulvimista odotan.

Pari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan pakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko pianotunteja tai säestystehtäviä.

— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle, — tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän maksun… Mutta oletteko tosiaan taitava?

Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti, se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:

— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko, ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia Nuoren tytön kuolema nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja eebenholtsia jotensakin taitavasti.

Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin. Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella alemman kerroksen parvekkeella.

— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.

Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua Théramènen kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin korostuksin.

Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita, ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää, miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.

Puheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti nimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli syntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu. Vaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle, oli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä hänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen olemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti ensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa ilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui palatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä [kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin. — Suom.] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia, joissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi: häväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat ja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat, oman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain käyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien korttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki se tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties minne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan tyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä julkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat vähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka Golcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien ensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja nuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä nimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin, mainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.

Tämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi koko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit suoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä orresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta iltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet olivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja lintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä. Se osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui osansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli pahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen emäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista maailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili joskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että ne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija Vert-Vert sai kiittää ylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet. Tämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin ajan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat useita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut valituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia perheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista, joita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt irtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin oli osannut voittaa puolelleen.

Englantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt kärsivällisesti kolme kuukautta.

Eräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman juhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean näköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar Victorian kättä.

Nähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli Hoffman lordi Spleenin asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina aamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka eräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa opettanut:

Ja hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti häntä kirkuen God save the king.

Dolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli vastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:

Dolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen siirtyvän toisiin käsiin.

— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan… jalkojen alle, selitti englantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.

Dolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin hän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi kenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio vaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua miehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.

— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää teitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.

— Mutta, lisäsi hän osoittaen kenkiään, — olisin kuitenkin mieluummin…

— Olkaa huoleti, sanoi Dolores, — siitä huoneesta, johon sen siirrän, se ei voi millään tavalla häiritä mylordia.

Sillä hetkellä, jolloin mr. Birn lyhyesti kumarrettuaan valmistui lähtemään huoneesta, otti Dolores, joka piti alati omia etujaan silmällä, eräältä nurkkapöydältä pienen käärön ja sanoi:

— Monsieur, tänä iltana on N———n teatterissa lahjanäytäntö minun hyväkseni ja esiinnyn siellä kolmessa eri kappaleessa. Sallitteko minun tarjota teille muutamia aitiolippuja? Paikkojen hinnat ovat vain hiukkasen korotetut.

— Osoitettuani niin suurta suopeutta hänen toivomuksilleen, ajatteli Dolores itsekseen, — hän ei voi, jos hän on sivistynyt mies, kieltäytyä. Ja kun hän näkee minun näyttelevän ruusunpunaisessa puvussani, niin kukapa tietää… Olemmehan naapurukset!… Timantti hänen sormessaan on miljoonan etujoukko. Hän on tosin kovin ruma ja ikävystyttävä, mutta saanpa siten tilaisuuden päästä Lontooseen meritautia sairastamatta.

Saatuaan pääsyliput englantilainen pyysi selittämään vielä kerran sen tarkoituksen, johon ne oli aiottu, ja tiedusteli sitten hintaa.

— Aitio maksaa kuusikymmentä frangia, ja niitä on kymmenen, vastasi Dolores. — Mutta sillä ei ole mitään kiirettä, lisäsi hän nähdessään englantilaisen ottavan esiin lompakkonsa. — Toivon, että te naapurinani tahtoisitte silloin tällöin kunnioittaa minua pienellä vierailulla.

Ja otettuaan esille tuhannen frangin setelin hän pani sen pöydälle ja työnsi aitioliput taskuunsa.

— Annan teille heti takaisin, lausui Dolores avaten pienen laatikon, jossa hän säilytti rahojaan.

— Juomaraha! huusi hän jäätyään yksin. — Mikä kollo! lähetän hänelle heti takaisin hänen rahansa.

Mutta englantilaisen karkea menettely oli loukannut vain hänen ylpeytensä ulkopintaa. Lähemmin mietittyään hän rauhoittui. Hän ajatteli, että kaksikymmentä louisdoria oli kuitenkin perin kaunis summa ja että hän oli aikaisemmin saanut sietää karkeaa käytöstä paljon vähemmästä palkkiosta.

— Pyh! sanoi hän, — ei kannata olla niin ylpeä. Kukaan ei ole nähnyt minua, ja sitä paitsi saan tänään liinavaatteeni pesusta. Kaiken lisäksi tuo englantilainen osaa niin huonosti ranskaa, että hän ehkä luuli lausuvansa minulle kohteliaisuuden.

Mutta illalla teatterista kotiin tullessaan Dolores oli raivoissaan. Mr. Birn ei ollutkaan käyttänyt hyväkseen pääsylippuja, ja nuo kymmenen aitiota olivat jääneet tyhjiksi.

Kun siis onneton lahjanäytännön saaja puoli kahdentoista aikaan illalla astui näyttämölle, saattoi hän kulissiystävättäriensä kasvoista lukea, kuinka suuresti nämä iloitsivi nähdessään salin niin tyhjänä.

Vieläpä hän kuuli erään ammattitoverinsa teatterin kauniita, tyhjiä aitioita osoittaen sanovan toiselle:

— Hyvänen aika, kun hänen nimensä on ilmoituksissa, vaikuttaa se saliin kuin pneumaattinen laite!

— Kaunis lahjanäytäntö! Lyön vetoa, että tulot tästä illasta mahtuvat sormustimeen tai sukan kärkeen.

— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs näyttelijätär toveriltaan.

— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten täynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt kuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin pelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.

— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo ajattelet lähteä Venäjälle?

— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on sinun näytäntösi?

— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja kolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.

Dolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa hellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi päässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa kahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt kumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:

Helppoa on kuvitella Doloresin raivostusta. Heti kotiin tultuaan hän avasi, vaikka jo oli puoliyö, ikkunan ja herätti Cocon. Tämä taas herätti kunnioitettavan mr. Birnin, joka annettuun sanaan luottaen oli nukahtanut.

Tästä päivästä alkaen vallitsi ilmisota näyttelijättären ja saarelaisen välillä, hellittämätön, hengelle käypä sota, jossa ei säästetty mitään keinoja. Asianmukaisesti opetettu papukaija oli täydentänyt tietojaan Albionin kielessä ja huuteli päivät päästään vihlovimmalla kurkkuäänellään parjauksia ja loukkauksia naapuria kohtaan. Se oli tosiaan sietämätöntä. Dolores kärsi siitä itsekin, mutta toivoi, että mr. Birn vihdoin pistäisi pillit pussiin ja karkaisi, sillä tämä oli se päämäärä, johon hänen loukattu itserakkautensa pyrki. Saarelainen puolestaan oli keksinyt monenlaisia kostotemppuja. Hän oli ensiksi perustanut saliinsa rumpalikoulun, mutta poliisikomisario sekaantui asiaan. Sitten oli englantilainen yhä kekseliäämpänä pannut toimeen ampumaharjoituksia revolvereilla. Palvelijoineen hän lävisti päivittäin viisikymmentä pahvilevyä. Komisario teki taas kiusaa ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen kaupungin järjestyssäännön kohtaan, jossa kielletään käsittelemästä ampuma-aseita asunnoissa. Mr. Birnin täytyi lopettaa ammunta. Mutta viikkoa myöhemmin neiti Dolores huomasi, että hänen huoneistoonsa valui vettä. Talonomistaja meni mr. Birnin luo ja tapasi hänet ottamassa merikylpyjä salongissaan. Tämän verrattain suuren huoneen seinät oli näet verhottu peltilevyillä ja ovet muurattu kiinni, ja tähän tilapäiseen altaaseen oli sitten kaadettu noin sata tynnyrillistä vettä ja viitisenkymmentä sentneriä suolaa. Se oli todellinen meri pienoiskoossa. Siitä ei puuttunut mitään, ei kalojakaan. Altaaseen päästiin keskioven yläosaan laitetusta aukosta, ja mr. Birn kylpi tällä tavoin joka päivä. Jonkin ajan kuluttua alettiin alemmissa kerroksissa havaita luoteen ja vuoksen tapaisia vaikutuksia, ja neiti Doloresilla oli puoli tuumaa vettä makuukamarissaan.

Omistaja joutui tästä näystä luonnollisesti vihan vimmoihin ja uhkasi vaatia mr. Birniltä oikeudellista tietä korvausta turmellusta huoneesta.

— Ellei olla oikeus, mitäpä sitten sen enempi, sanoi englantilainen täynnä kunnioitusta sen maan lakeja kohtaan, jossa hän asui. — Hyvin ikävä, mutta minulle tämä niin suuri ilo.

Ja vielä samana iltana hän antoi määräyksen tyhjentää meren kuiviin. Muuten olikin jo aika, sillä parkettilattialle oli kasaantunut osterimatalikko.

Englantilainen ei ollut kuitenkaan millään muotoa luopunut sodasta, vaan mietti laillisia välineitä, jatkaakseen tätä kummallista taistelua, joka herätti koko joutilaan Pariisin ihastusta, sillä tieto tästä kamppailusta oli jo levinnyt teatterilämpiöihin ja muihin julkisiin paikkoihin. Dolores piti myös kunnia-asianaan suoriutua voittajana tästä ottelusta, jonka päättymisestä oli jo lyöty erinäisiä vetoja.

Mr. Birnin päähän oli lopuksi juolahtanut piano. Eikä se ollutkaan huono ajatus. Kaikkein katalin soittokone taistelussa katalinta lintua vastaan. Niinpä englantilainen ryhtyi heti tuumasta toimeen. Hän vuokrasi pianon ja hankki soittajankin, joka oli juuri ystävämme Schaunard. Englantilainen kertoi hänelle peittelemättä naapurittaren papukaijan häijyydestä ja siitä kidutuksesta, jota se hänelle öin ja päivin tuotti, ja ilmoitti samalla, mitä kaikkea oli koettanut linnusta päästäkseen.

— Mylord, huomautti silloin Schaunard, — minä tiedän keinon, joka vapauttaa teidät tuosta elukasta. Käyttäkää persiljaa. Kaikki kemistit ovat yhtä mieltä siitä, että tämä sopparuoho on täydellistä arsenikkia noille linnuille. Sirotelkaa vain persiljansilppua matoille ja käskekää puhdistaa niitä sitten ikkunasta papukaijan niskaan. Se kuolee yhtä varmasti kuin olisi ottanut osaa paavi Aleksanteri VI:n päivällisiin.

— Olen senkin ajatellut, vastasi englantilainen, — mutta lintu vartioidaan. Piano olla parempi.

— Olla suunnitellut näin, jatkoi englantilainen. — Komeljantteri ja hänen elukka nukkua aina puolipäivään saakka. Kuulkaa nyt… Minä tahdon häiritä kovasti hänen unta. Tämän maan laki antaa minun olla oikeus soittaa aamusta iltaan. Käsitättekö, mitä nyt teiltä tahtoo?

— Mutta, selitti Schaunard, — näyttelijättärelle ei ole luullakseni lainkaan vastenmielistä kuunnella minun soittoani päiväkaudet, vieläpä ilmaiseksi. Olenhan ensiluokkainen kyky, ja jos vain toinen keuhkoni olisi vialla niin…

— Oh, oh, keskeytti hänet englantilainen. — En pyydä teitä soittaa kaunis musiikki, te pitää vain takoa kovasti instrumentti. Tällä tavalla, lisäsi hän koettaen soittaa sävelasteikkoa, — ja aina sama asia, hellittämättä, herra musiikeri, aina asteikko ylös alas, ylös alas. Minussa olla hiukan lääkärin vika, siitä tulla hulluksi, aivan hulluksi. Tuolla alhaalla tulla hulluja, siihen minä pyrki. Siis panna vain käynti kone. Minä maksan hyvin.

— Sellaista siis, sanoi Schaunard kerrottuaan yllämainitut yksityiskohdat, — on työni, jota olen jo pari viikkoa tehnyt Asteikkoja, pelkkiä asteikkoja kello viidestä aamulla iltaan saakka. Eihän sitä oikeastaan voi sanoa vakavaksi taiteeksi, mutta mitäs sille voi, englantilainen maksaa minulle iästä metelistä kaksisataa frangia kuukaudessa. Olisihan suorastaan itsemurha, jos hylkisi moista aarretta. Olen siis hyväksynyt tarjouksen ja parin kolmen päivän päästä menen kanssaan ensimmäistä kuukauttani kuittaamaan.

Näiden keskinäisten tunnustusten johdosta päättivät ystävykset käyttää eri tahoilta tulevia rahojaan tyydyttääkseen rakastettujensa toiveet ja lahjoittaakseen heille uuden kevätasun, jota he jo niin kauan olivat kaivanneet. Samalla sovittiin, että se, joka ensinnä saisi rahansa, odottaisi toisia, jotta ostot voisivat tapahtua yhtaikaa ja jotta neidit Mimi, Musette ja Phémie voisivat yhdessä nauttia »nahkansa luomisesta», kuten Schaunard sanoi.

Parin kolmen päivän kuluttua Rodolphe pääsi ensimmäisenä päämäärään. Hän sai maksun hammaslääketieteellisestä runostaan; kahdeksankymmentä frangia raskautti nyt hänen taskuaan. Kaksi päivää sen jälkeen tuli Marcelin vuoro. Hän sai ukko Medicisiltä kahdeksastatoista korpraalinkuvasta kuusi frangia kappaleelta.

Molemmilla ystävyksillä oli tuhannet tuskat aarteittensa pitämisestä salassa.

— Samoin minusta, yhtyi Marcel. — Jos Schaunard vitkastelee vielä kauan, on minun mahdotonta näytellä tuntemattoman Kroisoksen osaa.

Mutta jo seuraavana päivänä taiteilijat näkivät Schaunardin saapuvan loisteliaasti pukeutuneena kullankeltaiseen nankinitakkiin.

— Siunatkoon! huudahti Phémie häikäistyneenä, nähdessään rakastajansa näin hienossa asussa, — mistä sinä tuon puvun olet löytänyt?

— Paperieni joukosta, vastasi musiikkimies ja antoi samalla ystävälleen merkin seurata häntä.

— Olen saanut saatavani, ilmoitti hän, kun kaikki kolme olivat yksin. —
Tässä näette.

— Hei vaan! huusi Marcel. — Nytpä nopeasti matkaan Muotikauppaa ryöstämään! Kuinka onnelliseksi Musette tulee!

— Ja Mimi! lisäsi Rodolphe — Mars matkaan! Totta hän tulet mukaan,
Schaunard?

— Antakaahan minun ensin esittää pieni huomautus, vastasi Schaunard. — Luulen, että teemme tyhmästi verhotessamme naisemme muodin tuhansilla hepeneillä. Kun he sitten ovat sen näköisiä kuin Iriksen vyön kuvapiirrokset, eiköhän tuo komeus vaikuta vahingollisesti heidän luonteeseensa? Ja sopiiko yleensä meidänlaisten nuorten miesten käsitellä naisia elähtäneiden ukkorähjien tavoin? En sano tätä sen vuoksi, että epäröisin uhrata viisitoista tai kahdeksantoista frangia Phémien vaatetukseen. Mutta minua pelottaa ajatella, ettei hän ehkä uuden hatun saatuaan enää tahtoisikaan minua tervehtiä! Ja kuinka kaunis hän on, jos hänellä on vain kukkakin hiuksissaan! Mitä sinä, filosofi, tästä sanot? keskeytti Schaunard puheensa kääntyen Coilinen puoleen, joka vähän aikaa sitten oli tullut sisälle.

— Toiselta puolen, jatkoi Schaunard, — ajatelkaa miltä te näytätte naistenne rinnalla, sitten kun he ovat saaneet koreutta ylleen. Kuluneissa vaatteissanne näytätte heidän kamarineitsyiltään! En puhu omasta puolestani, keskeytti Schaunard sivellen nankininuttuaan. — Minä, Luojan kiitos, voin nyt esiintyä missä hyvänsä.

Schaunardin vastustuksista huolimatta sovittiin kuitenkin uudelleen, että seuraavana päivänä tyhjennettäisiin kaikki lähistön myymälät naisten hyväksi.

Ja seuraavana aamuna, juuri sillä hetkellä, jolloin tämän luvun alussa näimme Mimin heräävän perin ymmällä Rodolphen poissaolosta, runoilija ja hänen molemmat ystävänsä nousivat asuntonsa portaita ylös. Heitä seurasivat Kahden apinan juoksupoika ja muotineiti kädet täynnä kääröjä ja malleja. Schaunard, joka oli ostanut ennenmainitun metsätorven, marssi edellä puhaltaen Karavaanin alkusoittoa.

Musette ja Phémie, joille alakerroksessa asuva Mimi oli huutanut hattuja ja hameita olevan tulossa, syöksyivät portaita alas nopeasti kuin lumivyöry. Nähdessään moiset korut silmiensä eteen levitettyinä olivat kaikki kolme naista tulla hulluiksi ilosta. Mimi hyppeli riemun vallassa sinne tänne kuin vuorikauris heilutellen kädessään pientä barègevyöhikköä. Musette riippui Marcelin kaulassa kädessään somat vihreät kengät, joita hän takoi vastatusten kuin symbaaleja. Phémie katseli kyynelsilmin Schaunardia eikä saanut muuta sanotuksi kuin:

— Hänestä ei ainakaan ole pelkoa, että hän hylkäisi Artaxerxeen lahjat, mutisi filosofi Coiline.

Ensimmäisen ilonpuuskan asetuttua ja sitten kun valinta oli tehty ja laskut maksettu, ilmoitti Rodolphe naisille, että heidän tuli seuraavana aamuna panna uudet tamineet ylleen.

— Se sopii mainiosti! huudahti Musette. — Eipä ole ensi kerta, kun olen jonkin puvun yhtenä ja samana päivänä ostanut, sovitellut, ommellut ja vetänyt ylleni. Ja sitä paitsi onhan meillä yö vielä aikaa. Aamuksi olemme valmiit, eikö niin, hyvät naiset?

Heti he ryhtyivät työhön eivätkä kuuteentoista tuntiin laskeneet neulaa ja saksia kädestään.

Seuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa soittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä ja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan, kevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään kukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi, puut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen auringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun pilvipielukseen, ja huusi sille:

— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane heti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun tuloani.

Ja aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja ylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta matkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut pensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan metsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään lauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja rakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn mies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia. — Suom.] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää köyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka on jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden halki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä tuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään ikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle terveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle, viattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa, kaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään lähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet kirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja viulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!

Kun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme ahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia tunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä uuteen pukuunsa.

He olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se tyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen antaa.

— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. — Minusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni onnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään. Mutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei meillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä… Meillähän on valmis ohjelma sitä varten.

— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, — mutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani ja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?

Kello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän puhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät ikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli mukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia myöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.

Kun he illalla myöhään palasivat kotiin, ilmoitti Colline, joka oli sen päivän ollut rahastonhoitajana, että oli unohdettu tuhlata kuusi frangia, ja pani nämä tähteet pöydälle.

XVIII

Tunsin kerran oikeiden boheemien joukossa erään, jonka nimi oli Jacques D———. Hän oli kuvanveistäjä ja näytti tällä uralla saavan vielä suuria aikaan. Mutta hätä ja kurjuus eivät antaneet hänelle aikaa toteuttaa näitä toiveita. Hän kuoli yleiseen heikkouteen maaliskuussa 1844 Saint-Louisin sairaalassa Sainte-Victoiren salissa, vuoteessa n:o 14.

Tutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin pitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia suureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin vaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme keskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen kertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka ovat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi. Hän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien kaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan hirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien kestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta tiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan tinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista. Kirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti, että lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti pantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat lakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua käärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan isää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa vieläkään jätetty rauhaan.

Laupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi silmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:

— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan tuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei hänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.

Isä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle paidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux Belles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja liinavaatteita.

Sain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän oli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä hänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.

Mutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan. Neiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty. Jacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä silloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana. Rakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14, samalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin kolkko kuolinpaikaksi.

Mutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen, joka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin ystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha savipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri kielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui, hän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin pitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!

Täytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan tupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar! Kuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille vihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien holvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques ystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten tyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että potilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni Jacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena päivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä sisar Genoveva!

Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina iloista.

Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan aikaan muuttaneet.

Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää, että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan kaivannut.

Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena. Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa, joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi. Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa, jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä. Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa, hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.

— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota pistoolini, mutisi hän.

Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila häipyi unelmien sumuun.

Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen. Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.

Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle. Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.

— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan huoneeseeni.

Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän sytyttämisen että huoneensa avaimen.

— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin poistua tyhjin toimin.

Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja nuoret jäivät pimeyteen.

— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.

Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:

— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.

— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.

Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä. Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät he tietenkään löytäneet avainta.

— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian paistaa.

Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista, mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie. Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee, sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille… Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset. Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!

Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.

— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.

Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.

Toinen lukija. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti Francinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea.

Kärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille puuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi Francine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten jo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea ja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta. Epämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään, jos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.

Hän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti kuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat syksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen Jacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän rakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä ystävältään, joka oli lääkäri.

Francine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se koski hänen rakastettuunsa.

— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten yhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme syksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme siitä, rakkaani… Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä, otat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä. Minä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.

Ja tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän kurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä. Hänen lääkäriystävänsä sanoi usein:

Silloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin. Mutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti lääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän ulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.

Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella, Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.

— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut aina vihreitä.

Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.

— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa minulle puuhka.

Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan. Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin nousi vuoteesta.

Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan takaisin vuoteeseen.

— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on käsissä. Francine kuolee.

— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei ole enää mitään toiveita parantumisesta.

— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. — Älä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä, silloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene ostamaan minulle puuhka… Mene, pyydän sinua… Pelkään niin kovasti kylmän puremia.

Jacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin luonaan.

— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. —
Valitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.

— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle jotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten kuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin elää…

Lääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden sairaan vuoteelle.

Francine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin lehdettömänä.

— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on vielä yksi yö aikaa.

— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö… — Yksi syksyinen yö… siitä tulee pitkä!

— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun lähden kaupungille.

Seuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon, alkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.

— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen kerran.

Jacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin puuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.

— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi… kylmä…
Voi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!

Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja. Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet vihdoin.

Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli hyräillyt.

Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita, joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli, että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi, tavallinen aamulaulunsa huulillaan.

Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä kalpeille kasvoille.

Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.

— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta. Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet. Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on kuollut… mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.

Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi määrättyjen hautajaisten maksuksi.

He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään hiukkasen.

— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.

Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan, he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.

Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.

Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda huoneeseen sangollisen vettä.

— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —
Tarvitsen apuasi ihan heti.

— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.

— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni, et sinä saa poistua.

Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.

— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten kipsikaukaloa.

Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän. Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.

— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi itsekseen.

Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.

Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät, joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen, jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.

Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä, jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä epäillä jälkeenjääviä.

Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.

Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät Galateansa marmorihahmoiksi.

Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut sanoa hänen kuolleen kauneuteen.

Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan hautajaisluvan.

Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen erehtymättömyys.

Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.

— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs heistä.

— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui Francineen, hän on paljon muuttunut.

— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.

Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.

Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi hautausmaata kohden… Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä, oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.

— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä…

Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi rakastajatartansa viimeiseen lepoon.

Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.

— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!

Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan. Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle pystytettiin pieni puuristi.

Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät sanat:

Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli Vedenjuojat. Sitä perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun kirjailijaliittoa, josta puhutaan Maakunnan suurmies nimisessä romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja »vedenjuojien» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät, kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua, eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla todistuksena seuran olemassaolosta.

Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti vannottu.

Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi, että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa, jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan. Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt Vedenjuojien aateyhteydessä, hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne. Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä, josta olisi tuloja.

— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot, mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja. Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.

Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla, koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen lemmittynsä loistaviin silmiin.

Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään, Vedenjuojia. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan Vedenjuojista ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.

Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys, ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli kaiverrettu Francinen nimi.

Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa, joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.

Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista. Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa lepäsi.

Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois, sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan. Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle, joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle, joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan — köyhän surevaisen köyhä uhri.

Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset, kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia. Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä. Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin, loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:

Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen. Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen ja oikea laki määrää niin.

Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista, olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, Vedenjuojien, elämää.

Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan. Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä siihen oli syynä.

— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.

— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä toisen huulilla.

— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.

Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö, nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea. Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään, kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet ulkonäöltä:

— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä ehkä taas joku haudattavana?

Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin De Profundis, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien, joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään, päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.

Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa haudalle.

Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun. Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua joka päivä. Nuori tyttö totteli.

— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen, saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.

Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.

— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys johtui.

— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi, minulla on työtä.

Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen, joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.

— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille…

Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan, oli menossa Francinen luo.

Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi, sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä kokonaan vuoteeseen.

Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.

— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva. Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia. Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.

Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät Vedenjuojat olleet saattamassa ruumista.

Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.

XIX

Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä Kulku Punaisen meren poikki, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi. Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti hymyillen.

— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.

— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.

— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne olette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti unelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.

— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia kyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.

Sillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä esiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa sijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden tilauksia.

— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —
Jokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.

— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla lepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä luonnonvoimat ovat meitä vastaan.

— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli merkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti ennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä viittaukseksi ylhäältä.

Tällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun, tuskanhuuto.

— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa sormeaan elävän hummerin saksista.

Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan, jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.

— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.

— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa. Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.

— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa, missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui suvulle suuri vahinko.

— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.

— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin seuraa.

— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään, saamme aamiaista.

Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa valossa.

— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti taiteilija, — Hiiteen valkoviini!

— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia. Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.

Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas ravintolaan tilaamaan aterian.

— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran hämmästyä.

Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja, joka raahasi isoa säkillistä halkoja.

Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä, osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota lukemaan hän siirtyi muista syrjään.

Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:

Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan, että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan päivälliseksi.

Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa, lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt näkymättömänä ja tuntemattomana.

Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä, mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen. Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä petoksesta.

Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:

Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.

Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä, itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.

— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?

— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka alkoivat iloisesti ritistä.

Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa, oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.

Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt tiedän, mistä löydän!

— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat? lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.

— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:

Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen vanhaan oli sanoa… Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä, ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän… ei viimeinen suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.

MARCEL.»

Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle Marcel oli vuokrasta velkaa.

— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.

— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä. Olen sanonut hänet irti.

— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa. Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi sovelias aika…

Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.

Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.

— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.

— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!

— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan tuota henkilöä ja vielä sanotte sen minulle!

— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia ei kuulu.

— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista…

— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut, ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan päähänpistojani.

— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä… ei… oikuilla ja oikuillakin on eroa…

— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka! lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään. Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa takaisin teidän luoksenne… ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.

— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua, sanoi nuori mies.

— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä… koska rakastan ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.

— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti suutelee minua.

— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka ovat niin myöntyväisiä kuin minä?

— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden, joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni. Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä. Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.

— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen kateellisena.

— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan jättänyt häntä.

— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen, että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.

— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi, menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.

Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin, oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi. Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan. Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä, vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin, jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat. Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa seurauksia niistä koituikin.

Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut. Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen »soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan, voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään kantaan.

— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.

Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran vakavasti avioliittoa.

— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En koskaan! sanoi hän.

— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne, vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.

Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin. Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä mustasukkaisen kärsimättömänä.

— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.

— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.

Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia, jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska, huudahti hän iloisesti:

— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin työntää tuuli minut kumminkin sinne!

Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka palaa vanhaan pesäänsä.

Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria, mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.

Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.

— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain tuokion.

— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä hauskaa.

— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.

— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.

— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie, siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.

— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.

Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia käytävästä, liikahti hän levottomasti.

— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?

Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.

— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä täysilukuinen.

— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia. Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa kastikkeemme.

Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.

Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.

Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja riensi ovelle.

Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi. Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.

— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.

— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa, joka hänelle kuuluu!

Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:

— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.

Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa, huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.

— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin ollut kunnia esittää se teille.

— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.

— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.
Minulla on paljon puhuttavaa teille.

— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.

— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin… siinä oli kuva, jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut joku Godard.

— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus maksoi viisi frangia…

— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino… yleisen tavan mukaan.

— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel. — Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon perhesiteet, tuhannet asiat.

— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, — viimeinen neljännes on vielä maksamatta.

— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja järkkymätön aikomukseni.

Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri, että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.

— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen kanssa.

— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus… vuokraajat eivät maksa!… Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten tiedätte.

— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.

Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän talonomistajasta.

— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä omistajan lasin täyteen.

— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut parempaa.

— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin tällöin jonkun korillisen tätä lajia.

Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel keskeytti hänet jälleen.

— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen muun boheemin kanssa.

Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:

— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat… tiedättehän, nuoruus ja hulluus… Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden neljänneksen vuokran etukäteen.

Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten viereen.

— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. — Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.

Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet toverinsa juonta.

— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se, huomautti Marcel.

— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.

Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.

— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin tosiaan jo rahapulassa.

— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.

— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen istuutuen.

Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.

Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia, tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.

— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen rommipulloa.

Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan renkutusta, josta Schaunardkin punastui.

Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.

Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville tällaisia mietelmiä:

Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään, että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli ottanut lompakostaan.

— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!

— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.

Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa kirjeen; se alkoi näin:

— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta, mutta onnistumatta.

— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on ankkurissa.

— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle tuotat!

— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä… maksoi paljon rahaa… Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla kaksikymmentätuhatta frangia korkoja… Hän pyytää minulta tässä kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!… Annan hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi…

— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?

— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!

Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla äänellä mieletöntä puhetta pulloille.

Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun nähdessään isäntänsä.

— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa, pyysimme maksun lykkäystä.

— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —
Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.

— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi jättää meille kuitit ilman muuta.

— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää hyödyksemme hänen tilaansa.

— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä jaloillaan.

— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen, mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti myöntää meille lykkäystä.

Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.

— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän tulisi. Huomenna siis.

Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.

— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan…

Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.

— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies. Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää. Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee, että Musette on hullaantunut Marceliinsa.

— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.

— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.

— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa, jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.

Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan. Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja kokonainen metsä paloi uunissa.

Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä, valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-, ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.

Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon haamu.

— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.

— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.
— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.
Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.

Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin juustoa.

— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli ei ole tähän asti kelvannut.

Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi ovelle.

Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.

— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien jäännöksiin, — tulen liian myöhään.

— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.

— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin, tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?

— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.

Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.

— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan merkin. Marcel kiitti häntä katseella.

— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta, kun he olivat jääneet kahden kesken.

— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.

— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla siis on täällä?

— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan… Maurice-raukka ei voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan… mutta en voinut sille mitään… läksin liikkeelle… Ah, kuinka hyvää lämpö tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.

— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen kuluttua.

— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.

Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.

Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain, miksi hän näytti niin surulliselta.

— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme vihassa.

— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen luokseen.

— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu, jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.

— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar, sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet, valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne: taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin kaikki teidän entiset pukunne yhteensä…

— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin Naisten oraakkeli, pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten, katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin… ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään… saavutettuanne päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä? Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän tunnuslauseenanne on Huikentelevaisuus, ja te osaatte tyydyttää joko oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat, jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää. Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme, ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.

Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa pilkkaa.

— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä, jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen, mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö, Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni, ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut. Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen, joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt, Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä toisella äänensävyllä.

— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.

— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.

— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona, koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.

— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen Dies Veneris.

— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti. Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja, juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen, En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani. Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista, aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö. Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni, ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä kuuma että jääkylmä.

— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni hänen kädestään.

Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti minulta liinan pois.

— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.

— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni, jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen. Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.

— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän, Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah, hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan? Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin. Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut, ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin, silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli Rodolphen kasvoihin uurtanut.

— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua: niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin. Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui. Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt minua!

— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:

— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä, sitä juuri odotinkin.

— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.

— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa, jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä. Ja nyt syömään.

— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin. Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin tilannut Burgundin viiniä.

— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme. Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin, jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.

— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne, eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.

— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva. Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki: aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman päivätyön suorittanut kantaja.

— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen poistunut, juoksee hän päänsä seinään.

— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani hänet täydessä epätoivon kuumeessa…

— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli nukahtanut heti levolle mentyään.

— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön tapauksista… Mutta kuinka kävi sitten aamulla?

— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana muutimme.

— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet? kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli minua niin suuresti rakastanut?

— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne…

— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan: unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No, mitä hän teki niille? lisäsi hän.

— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.

— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.

— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.

Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän, Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.

— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin yksipuolinen!

Kuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen rakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin ilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut niin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut häntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän syöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti kaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa värähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle kerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään naisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen, Mimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.

— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin runoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain yksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä yrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten olisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan ja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.

— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla ei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa hunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa miekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta ritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.

Mimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen rakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan unohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:

Enemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä äkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden väliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen sisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti, varsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi huutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos se lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut Rodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin nyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan. Kummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä kaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli joutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta ei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti muistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla kätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan oli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein oli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua, jonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.

Eräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa, joka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti vaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla keppiänsä heilutellen.

Ja hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme velvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.

— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se olisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen kuukauden perästä olette täysin entisellänne.

— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas, ystäväiseni.

— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä on tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.

— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana olen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän taivaallista.

— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista.
Suhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.

— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään puhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin kuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin… mutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi pitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan tullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.

— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain ajattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.

— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin surulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa. Antakaa kuulua.

— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan suuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä vierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole tuonut pukuani. Käsitättekö nyt?

— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita alakuloisuuteenne. Olette murheellinen… koska… no, se sikseen. Olette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on minun mielipiteeni.

— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen. Aina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin, sillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta on sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti todisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen kanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt kotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin hänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi. Tuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä. Minulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä sanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä joku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa, jonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni tai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan se luonnollista.

— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen jalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta tavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut jotakuta.

— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa entinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?

— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä syistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme, olemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois- ja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen rakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia varakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo johdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän hemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt oman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne ovat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä päinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen yhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle kuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä yhtymästä.

— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto, joka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut pois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen tarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin korjattu.

— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi, kuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että sydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut. Se oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt, että kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni kuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin pidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni. Vieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu surunauhat.

— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No niin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen rakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa soittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän kuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka hautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan sen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan lasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun silmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä nämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa juoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun allekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään ole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän itselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi lemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja terveyden, joka on ruumiin iloisuutta.

— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin pesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.

— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi; nyt siirryn vaaleaan.

Ja yhteen ääneen laulakaa, jos teitä miellyttää: Rakastan niin vaaleaa kuin kaunein tähkäpää.

Tämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen käänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin, mistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli hänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän aluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken hänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin huomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja mielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen kohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen nuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen, kuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan oli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu tähän unohdukseen.

Toinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden tuskalliset vaiheet, vastasi:

— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä kenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset, joita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille sitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan, vaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken keisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin on meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja häikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen tai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme vaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme ihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin. Me olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme, ja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.

— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään sen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää meille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme sydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään, ja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet silmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme ne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee sydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat minua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa sinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!

— Mutta lopuksi… ah, aina vasta lopuksi!… huomaamme, kun olemme turhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin oman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan, joka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme kultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin tuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi jumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten — jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä jumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen näin:

— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, myönsi Rodolphe.

— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki totuudet Hyvää yötä!

Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.

— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.

— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?

— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin naisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää koettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.

— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän muistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä tuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten aikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä vielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.

Eräänä iltana, kun Mimi hyräillen käveli ympäri huonetta, kysyi varakreivi Paul häneltä:

— Rakkautemme hautalaulu, jonka entinen rakastettuni Rodolphe on viimeksi sepittänyt. Ja Mimi alkoi laulaa:

Kun kukkaroni tyhjentyi, on siinä syy jo purkaa liittomme ja mennä pois. Ja tuskin kirkkaat silmäs silloin kyyneltyy, unohdus mielees kohta tulla vois.

XXI

Puettuna kuin aikakauskirjan Iriksen vyön kuparipiirros, hansikkaat kädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä bulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.

Rodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut hänen yksityiselämässään?

Samaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli viiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien kaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia pitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen tulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet nähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan kainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea päällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten tekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa, lisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun alla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline asteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme kuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän aluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu saattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.

— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta, yliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju kuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä sitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja runoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet… Totta puhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän osasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta toivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden kahvinkeittäjän.

Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna, hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.

— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.

Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä, joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä taulussaan.

— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi. Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.

Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin olikin.

— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje tarkoittaa?

— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe äänessään hellä hivelevä sointu.

— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja hyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.

— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta selvästi.

— Minäkö? To be or not to be. Hän oli suuri filosofi… Niin, kyllä hänet tunnen.

Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei muistettaisi öitä ollenkaan. Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei: näin onni meitä pettää oikuillaan!

— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö ymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä, rakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.

— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa. Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen, olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan vyölleni.

— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.

— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se oli vain satakieli eikä leivonen… se on: ei, kello ei ole vielä yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä olla… Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani, filosofi?

— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut melkein tuntemattomaksi?… Onko sinusta tullut rikas?

Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:

— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.

Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe mennäkseen kotiinsa.

Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla. Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»

Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat. Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.

— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle, mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia yli kahdentoista, minä muutan talosta… Kello, jatkoi Rodolphe, joka ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu mahdotonta… Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa… Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!… Silloin pitää nousta työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä. Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen, aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi… Kelloni seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten…

Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen asuntoon.

— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan elämäni näiden neljän seinän sisällä?…

Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin. Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.

— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.

Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.

— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne emäntä, ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään tänne myös enkä luovuta paikkaani.

Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö, sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.

— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.

Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina kahdentoista tienoissa.

Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa, vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.

Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet vakinaiseksi lemmityksi.

Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä ja sen luettuaan kysyi nauraen:

— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä olet kirjoittanut?

— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni. Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta. Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.

Pian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen riippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä juolahtanut jäljitellä Shakespearen Romeon ja Julian lemmenkohtausta. Hänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui näyttelemään osaansa tässä pilailussa.

Parvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli tavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset tikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun lintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut sen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka aamu lauloi auringon noustessa.

Tultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita myöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin hieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia välttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä takia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän kiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon, ja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä, kiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein pääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.

— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos muuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle siivet.

Ja tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka asui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan edessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin valitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman mitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.

Rodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki tyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.

— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä parvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna ihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme epätoivoisina erottava.

Aamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja kujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset, jos he olisivat nukkuneet.

— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on mentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset. Mitä ajattelet?

— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja aurinko nousee vasta kello kaksitoista.

— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe. — Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui nopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan ruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.

Tämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana aamuvirttään.

Romeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten katseensa kyyhkyseen.

He eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon kohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa… nälkä on julma neuvonantaja!

Rodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään voisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.

Mutta kyyhkynen lauloi yhä… joutsenlauluaan, jota rasva pannussa rätisten säesti.

Viisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli vaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.

— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen herätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.

Molemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa silmäkulmassa kyyneleen.

XXII

Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.

Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä. Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan. Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.

Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle, joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.

— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä, kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan… hän tahtoo teillä lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte pientä uskottomuuden oikkua.

Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että asian laita oli päinvastoin.

Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen rakkaussuhteensa.

Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön, mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa, vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin, johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.

— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on katkennut. Alistukaamme kohtaloon.

Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus, joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.

Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle antautuneita.

Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä, sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa, kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa, joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa tehtävän valmiiksi.

— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka työ antaa tekijälleen ensi palkintona.

Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan, ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin, joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen, rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä, lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen, valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti? Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan, joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa. Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta? Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket? Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut? Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet, ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi intohimoksi.

Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana, sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää, että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä erolla oli saavuttanut?

Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään… mutta tieto siitä oli hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi, kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen jollakin huivilla tai hatulla… siis esineillä, mutta ei ihmisten kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena, menossa johonkin huviin.

Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he saattoivat lohduttaa toisiaan.

Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin. Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla Marcel tapasi hänet työssä.

— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet työssä… ja päällepäätteeksi runon teossa!

— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia… olen saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!

— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi nyt olette?

— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.

— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.

— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä, mistä löydän.

Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä runosuontaan muihinkin tehtäviin.

— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, — tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea. No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.

— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa matkapassia.

— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen, — haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?

— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.

Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon, jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän lemmentarinansa eri vaiheineen.

— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee minua lehdissä!

Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä. Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää hänen huomionsa muualle.

— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse ansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.

Ja Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen oli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon ostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon ulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä ystävilleen.

Oli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana omituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki panttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan meluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-, leikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla olisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he sittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka sananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat piiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun tulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia niitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa Borelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä »Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista tunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru, ikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma täytti tämän kaupunginosan.

Marcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin alakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua he huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti täynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä hetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat taiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta kinkut alkoivat kutistua kokoon.

— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka paahtaa sen.

— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri! Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.

— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet, jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.

— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.

— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.

— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.

Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.

— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche maksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie saisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.

— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti
Rodolphe.

— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta erilaisina.

— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa muutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme sinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme kostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.

— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin susi. Odotan sinua tässä.

Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä frangia.

Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.

Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.

Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.

Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.

— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa… ja minun laitani on samoin, hitto vieköön… en salaa sitä lainkaan.

— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot, jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!

— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin… vastasi Rodolphe vaipuen haaveihinsa.

— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon. No niin, menneisyys on mennyttä… irti kahleista, jotka meitä vielä siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin, katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä, tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus, tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää, kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa. joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa, vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe, ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena, muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan. Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo, järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita, tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä, joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön, ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.

— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?

— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä, kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne, säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni, mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah, eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati kääntävät ajatukseni häneen.

Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian, jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.

— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!

Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.

— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.

— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.

— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö, kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.

Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.

— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin oikein kaunis ja rakasti minua… eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?… Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko… no niin, se myönnetään sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää puhua minulle hänestä.

Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta, ajatteli maalari.

Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja sitten pisti sen taskuunsa.

Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata, koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.

Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä tiehensä.

Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana takaisin tuoliinsa.

— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen kättänsä, joka pysyi velttona.

— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?

— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin myöhä.

Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut enää Mimi, vaan Mimin haamu.

— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita, pakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel… tiedättekö, miksi tulin luoksenne?

— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen tässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi kertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.

— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin hyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin vahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.

— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne voisin mennä.

— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli vetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus hänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme, ja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä mitään muuta.

— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin arvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.

— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta kaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla, huutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana viedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman saita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä, ja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi pakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat vähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän oli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin kiirastulessa.

— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi. — Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin nälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.

— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut yksin, sitten kun jätitte varakreivin?

— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan teille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en voinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun nyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän lisäsi iloisesti.

Rodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä salaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:

— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika paljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on luvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti kun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän sanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät tuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?

Rodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi
Marcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.

— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa ateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on. Olimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta… saimme sitten muuta ajattelemista.

— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein ahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi hän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri nenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.

— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään kolmisin.

— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi hellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?

— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä tavalla näen teidät jälleen.

— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla ystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta? Älkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!

Mimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.

— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.
Te saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa
Rodolphen luona.

— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä kauan, vain kaksi päivää.

— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme
Rodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.

— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että jos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne kanssa.

— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no niin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin hänen luonaan.

— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai sinäkin panet maata?

— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa, ettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt Mimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.

Äkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle maalarille kätensä.

— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.
— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.

— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja
Rodolphen välillä yöllä tapahtunut?

— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa minua vielä.

— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta en ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle paljon pahaa.

— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän juuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu pitkää aikaa.

— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla ilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.

— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että eroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien peninkulmien jäässä toisistanne.

— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä liiaksi… Minä poistun pian ainiaaksi.

Näin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille kaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.

— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä ajassa?

— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta viettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä ateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi sydäntäni… Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla kloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette. En ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa syytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi nyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen… mutta sitä ei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on valkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte, kuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe tietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana nähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut Mimiänsä… eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin niin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala, valitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää teidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!

— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette kyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.

— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla ei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin portaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan, olisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan, olihan hän vapaa… kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti yhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain sen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä, auttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme täytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan välittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä Jumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni mitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa olen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu kuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet koko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on huomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä! Rintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni murtuisivat… Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa korteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä teidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä aterioineet… se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala ei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi näyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata, kuoleman väri… Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!

Marcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon ennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen läheisyyden.

Tunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline. Musiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut Mimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata Rodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä kirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai jalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen kätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli päättänyt uhrata lempiteoksiaan.

— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle anteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani aamukengät ja panen päähäni huivin… minulle se on samantekevää. Sillä silkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän lisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.

Marcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä ystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama mies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet jätettiin yksin sairaan kanssa.

Rodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa henki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen puoleen sanoen:

— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet pelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että hän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo kyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän luoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.

— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.
Huomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.

— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa. Ette voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan. Toimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri halu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa, jos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta käythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää hoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia, ja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä teet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin ja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan myös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä lainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin. Mutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla. Nyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt minut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani mukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet, joita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata minut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin jälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis ihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä sievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan viimeinen kerta.

Mimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat
Rodolphen kasvojen yli.

Schaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti, että he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.

— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras lääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan, minun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä olisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin kanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse paitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.

Ei mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään kuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin pidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn kuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.

Seuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut kävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle suurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu, voitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari kolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden näyteikkunoita.

Kun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun, alkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä painamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään päivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin voimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli ensi silmäyksellä saanut.

Päästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi jäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona päivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.

— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi, orvokkeja… niitähän on vielä.

— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi… ensi sunnuntaihin siis.

Ja hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli rakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva mielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos vuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:

Sunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti luvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän lähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn metsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse ne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka muuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli nyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa kaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia orvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin lammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.

Palatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä kirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan hänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli kutsuttu kummiksi.

— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään
Rodolphen.

Nuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta kuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti sieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:

— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn pian häntä katsomassa.

— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua liian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.

Kun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut liikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.

Rodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut heidän rakkautensa paratiisi.

— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka hyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle rakkaita, Rodolphe kultani.

Tätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja Schaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla ilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.

— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein varhain.

Kun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä kirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti suositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:

— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on kuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.

Rodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut hänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet yhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe viittasi kirjeeseen.

— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan ehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?

Viikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli ilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.

— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut teille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.

— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille, olin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt sairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen tyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain vastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun poissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen ja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana päivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin tapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet hyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja lähetin sen heti teidän asuntoonne.

— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli kuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona. Mimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan, kun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin olette hänet viimeksi nähnyt?

— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä parantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton… hän pelkää teidän sairastuneen.

— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet sairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää teidät sisälle.

Rodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori lääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:

— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin, puhui totta.

— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi on siis…

— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi
Rodolphe.

— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria katettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi nimikilpi: Ruumishuone, hän lisäsi:

Siellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin yhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan hautauksesta.

XXIII

Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin, oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen. Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.

Eräänä iltana kun Rodolphe jalat omalla matollaan istui omassa nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.

— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa, että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.

— Musette?… Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe surkuttelevalla äänellä.

— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään, sanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä minun luonani.

— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka näyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti sanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja siirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana. Minun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa, tanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle rakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua, kunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä ajattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen yön… emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme molemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita jäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni Musetteen on kuollut, tyyten sammunut.

— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat kaksintaistelussa… pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.

— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on mennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan vain kerran! Missä syöt tänä iltana?

— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen tuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme Four-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja nälkä kasvaa syödessä.

— Ei kiitos, vastasi Marcel. — Mielelläni muistelen menneitä aikoja, mutta se tapahtukoon pehmeässä nojatuolissa hyvän viinipullon ääressä. Minkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä on hyvää!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BOHEEMIELÄMÄÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.