HILJAISTEN METSIEN TYTTÖ

Kirj.

Stewart Edward White

Englanninkielestä ("The Silent Places") suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.

I LUKU.

Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.

Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden (Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.

Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä, tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu, saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.

Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja, piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita, edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat, että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä, Hiljaisten seutujen matkaajia.

Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset. Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita; kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti, muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa, jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse, poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi jokaisen hampaissa.

Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva, mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset, ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä koettelemuksissa.

Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.

Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan, vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.

— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.

Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti. Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin tarvitsevan heitä.

Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa. He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.

Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina. Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti. Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.

Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he hartioitaan.

Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta, mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät, valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi. Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.

Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä, jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta. Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa — hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat upeutta.

Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald, hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.

— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet. Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori, mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.

Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui asiaan.

— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi, niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?

Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.
Miehet nyökäyttivät päätään.

— Varmasti, lisäsi Herron.

— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?

— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.

— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.

— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.

— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.

— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.

— Siitä saatte ottaa selon.

MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen ääntään:

— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte, että asia on tärkeä.

— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin todetakseen asian kuin kysyäkseen.

— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja» järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?

Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin, puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta. Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka viipyisitte kymmenen vuotta. Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!

Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.

— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.

Bolton hapuili taas suutaan.

— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.

Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.

— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.

— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.

— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.

Metsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen Albretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä miehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli komppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja laajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan nyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat pimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.

Yö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen taivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta toisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama. Pronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa La Violette dandinen kauniita, tunteellisia säveliä.

Molemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä puolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron vilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli ajatusten temmeltäessä.

— Kuulehan, Sam! sanoi hän.

— Mitä? hätkähti vanhempi mies.

— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta hommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.

II LUKU.

Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.

Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan. Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.

Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena, tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.

Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät, kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,, saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet, asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua, lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt kulkemaan.

Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin. Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin, tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus, katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia. Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa. Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus, sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.

Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä kehitellä ajatuksiaan ääneen.

— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa, ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.

— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.

— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti, tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä. Lähdetään etelää kohti.

— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.

— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.

— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.

— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.

Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän lähestyessään kuului ääniä:

— Tässä hän on… Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]

Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen etelän vienon tervehdyksen:

»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä…»

III LUKU.

Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.

Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.

He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia, itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä pyssymiesten suosioon.

Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi. Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi. Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat, oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.

Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon. Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.

— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?

Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.

Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään, kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.

— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.

MacDonald kalpeni.

— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.

Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen terävät huiput kohosivat kohti taivasta.

Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin joutumasta niiden ulottuville.

Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä »wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan, tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.

Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän omalla kielellään:

— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi hän.

Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.

Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:

— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?

— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?

— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?

— Ehkä.

— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?

Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.

Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan kaltaisena.

Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora, solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa. Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.

Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.

— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.

— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.

— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia intiaanien keskuudessa.

Samassa palasi kolmas intiaani.

— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.

Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei sitä voitu välttää, niin…

— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.

— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.

Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:

— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.

— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.

— Hyvä, virkahti Bolton.

Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut tehtävänsä, hän poistuu.

— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.

— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?

— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut intiaaniseurassa aikaisemmin?

— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei puhunut halaistua sanaa koko aikana?

— Varmasti! Entä sitten?

— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle. Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä, voi hän tehdä meille aika kiusan.

— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.
— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.

— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.

— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.

— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.

— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, — huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?

IV LUKU.

Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi aiheuttaa, vältettäisiin.

Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat lähtemään Hiljaisille seuduille.

Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina, rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa, selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.

— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.

— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.

Nuori Herbert oli utelias.

— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.

Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, — uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia leipämaita.

Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta, tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan, tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois, sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa vastavirtaan.

Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.

Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin, takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön. Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa, pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.

Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen tasainen »huiss klik — huiss klik!»

Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea. Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen joen suun.

Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä, paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota polttopuilla.

He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää, jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat, ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää telttaa.

Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti. Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat. Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli erämaaleirin kupeella.

Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa, vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten, kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet liikahtaneetkaan.

V LUKU.

Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi. Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko, ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida, hoitaa ja varjella.

Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten» kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä, toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille, räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon. Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.

Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee, jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle. Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.

— Sillä tavalla, mutisi Sam.

Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.

Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella. Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti, joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle. Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä myöhemmin oli joki tyhjä.

— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.

He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.

Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa. Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan hetkeksi vapautua jännityksestä.

Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono, jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi, voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.

Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis pörhisteli pajusta punotussa häkissä.

Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta. Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.

— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah. — Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin. Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla oli hirvien jälkiä.

Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.

— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole nähneetkään.

— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.

Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.

— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.

Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.

Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:

— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?

— En. Mitä sitten?

— Ymmärtää englantia.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti liikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.

— Sattumalta, luultavasti.

— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian viattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?

— Mitä siitä?

— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten suosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen ovat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.

— Mikä neuvoksi?

— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.

VI LUKU.

Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.

Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán, nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä, cree-naisten täydellisenä vastakohtana.

Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.

Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista, kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina; lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu, joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat, kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.

Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.

Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen, matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon. Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.

Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa. Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.

Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky. Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin juomapaikoillaan.

Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:

— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en siihen kykene.

— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.

Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.

’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek negi…» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän. — Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta. Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia. Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.

— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.

Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella, että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi, peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas, hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.

— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.
— Ihmettelenpä, mitä se lienee.

Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.

— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit uudelleen.

— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.

Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa. Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja, värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen kyynärän päästä.

— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.

Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan toveriensa kulkua tiheikön läpi.

— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.

Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen toiselle puolen.

Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti tarkastelemaan jokea.

Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona — sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti. Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.

Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin, räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin, mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät. Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa jutusteluaan matalalla äänellä:

— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön. Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme, niin älä meille vihastu.

Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään yhteislaukaukseen.

No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.

Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen, näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen. Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille, ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.

Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti. Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä. Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken hiljaisuus.

— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta. Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.

— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja luoja huolehti lykystä.

— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.

— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.

Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.

Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin. Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.

Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille, jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on odotettavissa.

Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan. Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.

Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita, harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet. Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin, kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina, niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten. Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi, mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.

Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan maanpinnasta.

Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin. Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään. Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä. Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea, ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni, hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää, miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana, sensijaan että piilottautuisi leiriin.

Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja taivas seestyi.

Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa. Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen huolellisesti palkoveneensä kuivalle.

VII LUKU.

Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono, epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä. Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.

Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin, otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.

Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään, rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä, sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.

Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin. Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit ystävänsä jo olivat kokoontuneet.

Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.

Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili… Mahdotonta oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.

Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.

Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi puhumaan, pidellen taljaa käsissään:

— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.

Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.

— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi koko turkin.

Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.

— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.

Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin, uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.

Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää, ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick hänen käteensä.

Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.

Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.

— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.

Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.

— Vastaa! komensi Haukemah.

— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.

— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.

— Kyllä.

— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies äidinkielellään.

— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle, josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha minun ja sinun kansasi välillä.

Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi armollisesti: — Oikein, poika!

Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.

— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.

Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki, kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.

Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan, saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin. Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.

Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.

— Hän hapuili veistään, selitti Sam.

Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa, asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa. Chippewa oli yllätetty.

Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan suurenmoiseen asentoon.

— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille, koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo: »Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»

Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.

Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta kuului murinaa.

Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään puolelle.

Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina, anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.

Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo. May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat ja asettui sitten heidän taakseen.

Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.

— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä, puhuiko chippewa totta?

— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin, virkkoi Dick.

Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä, se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran ainakin toistaiseksi.

Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.

— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä? huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.

VIII LUKU.

Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten paraiten taisi.

Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.

Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli suuttunut.

— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet myötämme.

— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.

— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.

Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.

— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!

Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.

— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.

Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.

— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.

Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.

— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että vastustelisin? Ei käy päinsä.

— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.

— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin tottelematon.

— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.

Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.

Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.

Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.

Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.

Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.

Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.

Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.

Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.

Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä, ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin, kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas riista.

Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista piippuun.

Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli tapahtunut.

Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen, kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli epäonnistunut.

Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.

Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen hajamielisenä hiillokseen.

— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä. Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi. He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun, pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.

Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta piippuaan ja jatkoi:

— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan suuntaan.

— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro tämä nuorille miehillesi.

Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.

— Mokkasiineja, sanoi hän.

Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin. Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.

— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.

Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti. Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää miestä.

— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.

— Periköön piru minut! toivoi Dick englanniksi.

— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.

Haukemah nousi.

— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että lähdette?

— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.

— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä poistuessa.

— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.

Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.

IX LUKU.

Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento. Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui. Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.

Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin. Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään, mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki. Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.

Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat. Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen kiivaan konsertin.

Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen suuntaan.

Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon pyöreitä kiviä.

On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä. Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen. Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen. Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin, ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.

Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.

Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä. Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa. Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.

Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään. Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä muodostavat korven.

Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui metsä merkillisen vieraalta, ja se saattoi hänet levottomaksi.

Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa, todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin erämaan tavalliset asujamet.

Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa, levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä. Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin oli vinossa.

Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille, tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia. Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.

Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti, kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi, itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa savukiemuroita.

Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.

Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset; viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.

Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin jälki.

— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.

Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.

— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa. Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme sinun löytäessäsi tuon kiven.

— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.

— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen jälillään, arveli Dick.

— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia. Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen, että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.

— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle? kysyi Dick.

— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä. Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.

— Niinpä niin, myönsi Dick.

— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä, eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo. Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.

Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli, ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa. Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän ollut suorastaan ihmeellinen.

Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli, vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle, jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli varma — ellei intiaani mitään epäillyt.

Dick oli ottanut rihlansa.

— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse saada häntä napatuksi.

— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.

Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.

Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea. Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi, jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi pimeään erämaahan.

Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.

Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä; vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa, ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.

Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa, välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.

Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.

May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.

X LUKU.

Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä. Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli jollakin tavoin tytön lumoissa.

— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.

— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.

Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.

— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.

— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit olla vähemmän miellyttävä, Dicky.

Dick murisi.

— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha mies.

— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä takaisin, luonnollisesti.

— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se! Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle varusteesi, Dick.

Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.

— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa — itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen hyödytön. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli mukanani. En minä häntä pyytänyt… Lähteköön takaisin lyhintä tietä. Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.

— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.

— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet räiskähtelivät.

— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.

— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.

— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi, että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se niin sievästi käynyt.

— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.

— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä liikkumattomana paikoillaan.

— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen, jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma, ellei tyttö selviydy.

Sam pysyi töykeästi vaiti.

— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.

— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?

Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen hampaittensa väliin.

Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä, ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.

— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä meidän on tekeminen kanssasi?

Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö! kähähti hän.

Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen, kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.

Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista. Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta, itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä. Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa. Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.

Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.

— May-may-gwán.

— Pikku isä.

— Miksi olet seurannut meitä?

Tyttö ei vastannut.

— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?

— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán yksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.

— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.

— Ah, äänsi tyttö.

— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.

— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.

— Luulenpa vain, ettei hän suostu.

— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja keittää hänen ruokansa.

— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.

— Seuraan teitä.

— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.

Tyttö vaikeni.

— Sopii? arveli Sam.

— En tahdo lähteä.

Hiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti tiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.

— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole minun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku isä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä! Hän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu. Rinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni murheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut. Muualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain täällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne, seuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä, väliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan auttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti, niin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.

Hän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti hengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta sitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää, kärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui olosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.

Sam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta, leikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja osoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat hänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän ei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon tuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.

Herätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon. Mutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt huolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät suurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta. Se valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena vanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam Boltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa kurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.

Xl LUKU.

Nukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin ja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta eipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi puita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota tytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick — ikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän lennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne ne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää tyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan. Kun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse toisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran otti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan kuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä puhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.

May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia myöhemmin olivat he lähtövalmiit.

Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten. Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa. Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien ympäröimään lammikkoon.

Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia. Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa, yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin vesipuolelle polun kanoottia varten.

Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä. Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään, käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa. Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen, kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.

Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.

Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.

Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.

Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa, horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.

Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin, ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi, suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.

Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty. Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja ajatuksensa.

Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa. Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä, tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän, tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana. Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin moitettakaan.

Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.

Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen liverrys heidän korviinsa.

Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket. Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran, heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.

Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.

— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut turkispyytäjiä.

Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin — mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti »kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja tokaisi lyhyesti:

— Heidän leirinsä.

Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. — Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista. Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä. Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi huomionsa niihin.

— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän, sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick, me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.

Hän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti rikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.

— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui hän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella jossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy turkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.

Pari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään huomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.

— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.

— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.

— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli ensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin kiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.

— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.

Eläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui paikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili savuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen mutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli heitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.

Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon. Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.

— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.

— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja voi pian antaa meidät ilmi.

— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.

Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.

XII LUKU.

Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä. Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.

Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.

Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan asian ytimeen.

— Mistä kaukaa olette?

— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen liikkeelle komppanian päämajasta.

Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.

— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.

— Tschi-gammista (Yläjärveltä).

Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista puuhista.

— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.

— Olen.

— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?

Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.

— Entä missä teet kauppaa?

— Missináibiessa.

— Pitkä matka, vai mitä?

— On.

— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?

Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.

Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».

— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?

— On Animiki.

— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?

— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).

Sam vaikeni toviksi.

— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.

Prikaati on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin. Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.

Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui miesten luo tulen ääreen.

Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään samaan tapaan kuin edellisenä iltana.

— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille, niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne? tiedusteli hän alkajaisiksi.

Intiaani nyökkäsi myöntävästi.

— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?

Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.

— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin? uteli Sam.

Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään. Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.

— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.

Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna hän palasi takaisin intiaanileiriin.

— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle, keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.

— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista. Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.

Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia. Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa. Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä, joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja sehän on jo huomattava taito.

Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän. Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs, mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin keskittämisen taito nopeasti.

Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella. Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.

Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti. Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss, jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä, minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti hakemista.

— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa. — Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni havainnoistani.

Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että
Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.

Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana. Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä. Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen. Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan. Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.

XIII LUKU.

Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta, palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta, ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.

Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön, rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään. Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet — havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.

Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto, raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi, seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa, suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi, jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly, jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin puhkaisemiseen.

He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen, että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä metsässä.

Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.

Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.

Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin, eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt. Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin tapahtui.

Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli. Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle, pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut. Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi nurinniskoin kuohuvaan veteen.

May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.

Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.

Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena, sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu, mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.

— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra Jumala, tuossa hän nyt on!

Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan. Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.

— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi jonkun siunaaman ajaksi.

— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe? Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut jotakin tämäntapaista minua varten!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille vihan punerrus.

— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!

Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.

— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.

Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.

Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.

Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran, suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea, tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä lääkäri oli sanonut.

Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä. Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta, jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa, joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä. Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.

Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa, joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi. Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.

Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana. Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti tämän jälkeen niinkuin ennenkin.

May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea lastoille.

Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi, sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.

Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta, parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.

Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa, ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia. Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.

Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi
Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.

— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä kaikki.

— Tuo tyttö… aloitti Dick.

— Älä viitsi, sanoi Sam.

Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi retkeltään pienine tuohiropposineen.

— Pikku sisar, virkkoi hän.

Tyttö kohotti katseensa.

— Haluan kuulla totuuden.

— Minkä totuuden, Pikku isä?

Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.

— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.

Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä tietääkseenkään.

Sam palasi Dickin luo.

— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on…

— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen. Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi. Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla järkiisi.

Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.

Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi. Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä. Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten. Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.

XIV LUKU.

Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys. Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.

Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu; puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen; tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen. Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä, palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.

Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin. Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan. Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä asioita.

— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän muutamana iltana.

— Tuskin, sanoi Sam.

— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.

Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.

— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.

Herron ei vastannut.

— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.

Vastaus viipyi.

— Sopiiko? kysyi Sam.

— Miten minun käy? tiedusti Dick.

— Tyttö huolehtii sinusta.

Pitkä hiljaisuus.

— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin, sanoi Dick vihdoin.

— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.

— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.

Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.

— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin odottaa, virkkoi hän sitten.

— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick heti. Mene hiiteen!

Erämies puhalteli haikuja piipustaan.

— Sam, aloitti nuorukainen.

— Mitä?

— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen. Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.

— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua, äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.

— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.

Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja vanhaa kaunaansa märehtien.

Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla; jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.

Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion kuluttua vuoteen ääreen.

— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.

— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.

May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti, mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.

— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee; lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä. Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.

Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.

Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle, arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.

Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia, jotka hänen mielessään liikkuivat.

Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.

— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.

Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen, haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin metsän reunasta.

Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle, osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:

— Hei, mitä kuuluu?

Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.

— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.

Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta jalkaa.

— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö liikutellut säärtäsi joka päivä?

— On.

— Ovatko kivut lisääntyneet?

— Ei.

— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?

— Niin on.

— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään, lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi kesy.

Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään. Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin, häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta katseesta huolimatta.

— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.

— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.

Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti sammalpehmikkeillä.

— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi joutilaana.

Dickille puhui hän yhtä suoraan.

— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään: sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja auttaa sinua. Näkemiin!

— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:

— Hei!

May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet luokseen.

— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.

Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.

—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.

Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi. Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana, äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen, kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.

XV LUKU.

Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan, tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran. Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla, kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.

Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan, tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.

— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.

Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.

— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.

Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.

— On verkonnoston aika, virkkoi hän.

Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan tarpeen.

Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä ympärilleen.

Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli käsissä.

— Hei! huusi hän.

May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli sammunut hänen katseestaan.

— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin ah-tékin, karibun, vuota.

— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.

Pohjan perien käyrää veistä, couteau crochea, käyttäen vuoleskeli Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe pantiin sitten syrjään kuivumaan.

Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana, sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon, tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon, jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran toisensa jälkeen.

Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti. May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa, sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.

Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten viimeisteltyinä.

— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin, seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan, hirven, raakaa vuotaa.

— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.

Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä, kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja babiche, jotta siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun juurelle piiloon.

— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.

Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun oksalle odottamaan.

Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky», puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus. Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti, vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.

Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja, huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet kunnossa.

Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli riistansaanti aivan sattuman varassa.

Seitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti ja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä. Huolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia — nivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui päivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan varassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden suomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan metsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua, jota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa toisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi hän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä suinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.

He antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti ahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa saaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin tarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin päivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja sekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos sitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale kutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit nostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien ja petojen ulottuvilta.

Uusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick Herronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira, tuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa sovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat visusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä ympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa peloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa vieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä ollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne ikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen oli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi hyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot, teltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina salaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat vihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti ohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun todennäköisyys paisui paisumistaan.

XVI LUKU.

Puitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan. Korpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin huurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän säveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat liikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde lepäsi viileänä kaiken yllä.

Hiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus; äänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen suunnatonta romahdusta.

Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut kukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä mies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman äänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä taas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.

Korvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin, samalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan maastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat lehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä menestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi tavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut peräytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka askeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta pysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti, siinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.

Pari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta toiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden totta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske oli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se jatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen aikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain mekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten herjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.

Korpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin oli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla määritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä, lehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka aamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut olemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta, yhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset vähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta yhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi koveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi, kauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt ja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina iskemään.

Aamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla. Pakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi, yön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä joessa.

Mies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka savustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin talviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan niistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.

Dick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti yrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen, kun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta hän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen alkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi lihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä, että intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen. Mutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai näin, koskaan ei ollut hyvä.

Kun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään vaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean alistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta tuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet koirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin tällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea vihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti työnsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.

— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.

Tyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen kasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa intiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota tuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.

He nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia kaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa. Tosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta tässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista — se ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä vähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan oli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen veikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen välinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys suinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan. Ei, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun hän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.

Mutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä matkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän tuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä. Askeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä kukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja kirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän vienoa, oman kansansa laulua:

»Mong-o doog-win nin dinaindoon —» »Koskelon korean siiven luulin välkkyvän aallokossa. Taisipa ollakin sulhoni mela, joka kimmelsi kuutamossa.»

Heti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.

— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.

Nuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.

— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään ilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo vähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä sinä tuon koiran olet varastanut?

— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen aikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle hiukan haukattavaa.

Hän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki eloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick… Samista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan, äreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.

Monta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput täytetty. Vihdoin kysyi Dick:

— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?

Sam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt käyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin toisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei mitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista keksittävissäkään.

— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen todenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä tekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako miestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin keräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran sain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!

Eläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli valtava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät, lerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.

— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se aikoo tareta noin lyhytkarvaisena?

— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane pitkällesi tuonne!

Pään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi May-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun matkan päässä miehistä.

— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon matkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main on se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme etsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta kuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja lisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän on odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme Kenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.

— Hyvä on, sanoi Dick.

Vanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja muonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen mieltään askarrutti.

— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään erityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos saisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että hän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy varmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme. Meidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti silloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme hankituksi.

Nuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen kuvitellessaan tällaista leikkiä.

— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.

— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat — mitenkä käy tytön?

Dick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti leveästi:

— Mitenkö käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen takia.

Vanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän tilaisuuden puhutella May-may-gwánia.

— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.

— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat, reet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.

— Entä Jibiwanisi?

— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle lammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha henki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.

Vanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.

— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle. Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?

Tyttö katsoi häntä silmiin.

— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten. En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta, kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko. Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut. Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani oleskelee.

— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.

— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.

— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.

— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.

— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.

— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä. Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä seurata, jätän teidät nurkumatta.

— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.

— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja, nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.

— Totta, myönsi Sam.

— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa, rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen lupaan.

— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun lähteä Missináibieen.

— Ei, vastusti tyttö.

— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.

Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.

Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:

— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.

Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.

Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin pula häntä hienokseltaan huvittavankin.

— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa — mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa sen verran suunnastamme.

— Niin, enpä tiedä… epäröi Sam. — Luonnollisesti…

— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi. Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun sanoneen.

Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.

Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet, jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi. Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.

Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä, päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen, jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu, koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä» Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu, nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.

Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta, joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle, kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.

XVII LUKU.

Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta. Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti, tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.

Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin. Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa, nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.

— Us, us matkaan! usutti Sam.

Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti liikkeelle.

Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.

Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.

— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.

Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja May-may-gwán ohjasi rekeä.

Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet; vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina vaaleampaa taustaa vasten.

Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias trunts, runts, runts, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä…

Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta. Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi. Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja. Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.

Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:

— Hooi, Billy!

Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:

— Chac, Billy!

Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.

Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.

Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma, joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen, sahraminkeltainen auer.

Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa. Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.

Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.

Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset, jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti. Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.

Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua tietä.

Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä, pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin, vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli jälleen tarpeen.

Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä oltiin jälleen matkaa jatkamassa.

Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin painui aina alemmaksi.

Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet, ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin; kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen, tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.

Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean hämyvyön jälkeensä.

— Chac, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.

Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana, pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.

Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen, kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.

Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.

Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia, peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään. Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.

Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän loputtomina hetkinä.

Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä. Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta. Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä, porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään, ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla. Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti — väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa. Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen, ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta. Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.

Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.

Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire, sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui. Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle, häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono, luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt, tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.

Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni, räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat, sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.

XVIII LUKU.

Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan mal de raquetten kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen, mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan, valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja. Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa, varsinkin pitkien marssien jälkeen.

Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja. Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin, saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti. Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi. Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän tielleen asetti.

Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin, ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut, lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se korkeudestaan katseli.

Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat. Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.

Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa, tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta, onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.

Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä, varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun. Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren, valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.

Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.

Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen, aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.

Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä. Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä, montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo, metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin. Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet, Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut, alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:

— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen. Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa. Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se poika oli hiukan ikävä vieras.

— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän siihen vaaraan on antautunut.

Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.

— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan, ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan, antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. — He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni, hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?

— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi tienmutkan takana.

— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä pahemmistakin tilanteista selviytynyt.

Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli äkkiä käynyt vakavaksi.

— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.

— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.

— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus, ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.

— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us matkaan!

He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.

— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.

Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen syvennys.

— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.

— Mistä?

Sam osoitti syvennystä lumessa.

XIX LUKU.

Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.

— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen satanut hiukan lunta päälle.

— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.

— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.

— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota etsimme. Tämä on hänen jälkensä.

— Mistä sen tiedät?

— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.

Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.

— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.

— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.

— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin lähellä juuri sitä reittiä.

— Hyvä on, sanoi Dick.

He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin, joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet pysymään jotenkin hyvin jäljillä.

Ykskaks Dick seisahtui.

— Katsohan tänne, huudahti hän.

Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.

— Hän on taipaleella, huudahti Sam.

Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria; se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä, että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille. Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta talvipakkasessa?

— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai sitten on häntä varoitettu.

— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.

He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä lumikengän jälki.

— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen, löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia, osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta. Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.

— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!

Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.

Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja hävisi.

Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.

Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen löytämisestä.

Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada tovereitaan kääntymään vasemmalle.

— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.

— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle, vastasi Dick huolettomasti.

— Älähän hätäile, neuvoi Sam.

Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.

— Us, koirat! yllytti hän sitten.

Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.

— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.

He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen, kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.

— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.
Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.

— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa, mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen varalle.

Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.

Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:

— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.

Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet, sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä. Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen, piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.

Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän katsahti taakseen.

— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on tietysti varoittanut tulokasta.

Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.

Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen, Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi näkyviin pensaikosta.

XX LUKU.

Intiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:

— Bo’ jou, bo’ jou!

Sam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten talsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan valpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien kuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli, varoi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän miesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan. Kerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän May-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.

He olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä, ja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään paljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.

— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.

Chippewa nyökkäsi.

— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.

Chippewa ei vastannut.

— Veljeni on jättänyt Haukemahin…

Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen noloudesta, tunnusti hän:

— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen luonaan.

— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat vain kolmen päivän vanhat.

Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä, uskottiinko hänen selitystään vai eikö.

— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.

— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.

— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme
Winnipegiin, uskotteli Sam.

Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.

— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.
Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.

Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja
Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat
tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.
Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.
Hiljaisuus palasi.

— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että mies oli täällä vain vieraskäynnillä?

— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —

— Hän oli tyttöä etsimässä!

— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —

— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä kiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?

— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies kärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime kesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän saanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän on ollut käynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti — ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui? Annahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui varoittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa epäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin vielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.

— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli
Dick.

— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja. Mehän saatoimme olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme väittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille, että me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet mitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss tietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt totisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä varmuuteen, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän vasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan keskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi varoittamaan Jingossia.

— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.

— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme kintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa palasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo toinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —

— Jingoss itse, päätti Dick.

— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.

— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.

Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen, eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen vastaväitteeseen.

— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin, tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt arvelee, että tulemme jonakin päivänä, mutta emme vielä huomenna, ei hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä. Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!

— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla tavalla.

— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö niin?

— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.

He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.

— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo. Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.

— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan luonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet häntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli kyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen takaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja voimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.

— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.

Koirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi miettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.

— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla myöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.

XXI LUKU.

May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa, ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet saattoivat tuntea tulijan.

— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään! Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me tarvitse häntä.

Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.

— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.

Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.

— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi. — Minua se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä valveilla liian kauan. Hyvää yötä!

Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät oikein ottaneet luonnistuakseen.

Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat. Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä ystävällisyydellä.

Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse. Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä, vaivalloisesti ja katkonaisesti.

— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän, missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa, mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän, ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.

— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.

Tyttö loi häneen ylpeän katseen.

— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen saanut nuo tiedot.

Sam huudahti melkein kauhistuneena.

— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.

— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa
Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!

May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.

— Mutta — aloitti Sam.

— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.

Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota korjatakseen.

— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta, pitkän epäröinnin jälkeen.

Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä epävarmuutta.

— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata kansasi luokse?

— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.

— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.

— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan — sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt — saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.

— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?

Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.

— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä toistensa sydämiin.

— Hyvä Jumala! huudahti Sam.

— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen taipumuksensa valheisiin.

— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä…
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.

— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me kostamme hyvän ja pahan.

— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.

— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee; nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän, kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja ankeus valtaa mielen.

Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta, levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin miehiin.

Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena liekkeihin.

XXII LUKU.

Myöhemmin aamulla suvaitsi Dick tehdä joitakin huomautuksia tytön poistumisen ja paluun syistä. Mutta silloin kävi Sam hänen kimppuunsa kuin tuulispää. Hän suorastaan puuskui vihasta — tavanmukainen tyyneys ja tasaisuus oli tipotiessään.

— Tuki jo kirottu suusi! huusi hän.

Dick vihelsi, ikäänkuin olisi jokin asia hänelle äkkiä valjennut, ja hän noudatti kirjaimellisesti toverinsa neuvoa. Hän ei päästänyt ääntäkään koko sen tunnin aikana, joka kului ennenkuin aurinko nousi. Silloin hän pysähtyi ja osoitti tuoreita jälkiä, jotka kulkivat heidän tiensä poikki.

Lumessa näkyi selvästi kahden lumikenkäparin painalmat, jotapaitsi kävi selville, että toisen parin omistaja oli vielä palannut takaisin.

Sam hätkähti. Dick hymyili ivallisesti. Juttu oli sanomattakin aivan selvä. Chippewa-intiaani ja tyttö olivat tosin lähteneet kaakkoon, mutta he olivat sitten tehneet kaarroksen käydäkseen varoittamassa Jingossia. Näkyi selvästi, missä he olivat palanneet Ah-tekin aikaisemmin avaamalle ladulle. Sitten haarautui tie; toista pitkin oli chippewa kulkenut ystävää hälyyttääkseen, toista oli tyttö käyttänyt palatessaan edellisenä yönä jostakin syystä valkoisten leiriin — ehkäpä eksyttääkseen Samin ja Dickin jäljiltä.

Hetken näytti siltä kuin olisi Sam kadottanut uskonsa sekä itseensä että muihin.

— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.

Vain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden taivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen arvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan itseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän suonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio rakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi pääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari pystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan matkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.

Miehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei liikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet, ilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät levällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli kasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman yllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot kaamean pelon vääristäminä.

XXIII LUKU.

Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä, puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän aavemaisilta ja epätodellisilta.

Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois, palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi, nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen, katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi, mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti hänet ihmisten silmiltä.

Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa. He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää, miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet, kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.

Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.

Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.

Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.
Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.

— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.

— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.

Miehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla pääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt kolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös, että reki oli ollut raskaasti kuormitettu.

— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi, tuumi Sam.

Jatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi. Tepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu sammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten se luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan poistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli mies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut häntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta niitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia lukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.

— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin pahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme häntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei ole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan kintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa — päinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.

— Oikeassa olet, myönsi Dick.

— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.

— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken avattua tietä.

Tuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan takaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:

— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.

May-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat tyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta, todistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.

Onni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He etenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian saapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut itselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain myöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta näin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.

Billy, vakinainen johtajakoira, sai tämän vuoksi pitää johtavan asemansa, vaikkakin se, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan vaihdettiin Mackiin, joka tällä haavaa lönkytteli juuri sen takana. Kolmantena asteli Wolf, vahva mutta äreä peto; sitten Claire lähinnä rekeä, vikkelänä ja valppaana, valmiina väistämään kiviä ja kantoja. Jo kauan aikaa olivat hurtat — kuten useimmiten eläimet, jotka ovat paljon tekemisissä ihmisten kanssa — osoittaneet suurta harrastusta isäntiensä asioihin. Nyt tuntui ilmassa olevan muutakin kuin tavallinen päivämatka. Ihmisten mieliala ei voinut olla vaikuttamatta herkkävaistoisiin koiriin; kirkkaat silmät kertoivat niille, että tuo tutkiminen ja nuuskiminen leirissä ja ladulla ei ollut mitään tavallista toilausta. Tutkiminen ja nuuskiminen vetoaa koiran luontoon. Varsinkin rimpuili Mack kovasti valjaissaan, päästäkseen vapaaksi, jotta voisi haistella sopet ja halkeamat, saada selkoa isäntien mielenkiinnon aiheesta. Lopulta se lukuisten pysähtymisten ja tutkimusten jälkeen äkkäsi, että juuri tie oli tuo tärkeä asia. Aika ajoin nuuhki se sitten sitä hartaasti, painaen visusti mieleensä aistimuksensa laadun, joka vähitellen kävi yhä selvemmäksi. Vihdoin pisti sen herkkiin sieraimiin ihmisen haju; se nosti päätään ja haukkui.

Pitkä, ulvova haukahdus, joka äkkiä katkaisi hiljaisuuden, vaikutti iskun tavoin. Se oli kauhea. Ja Mack haukkui uudelleen, yhä uudelleen, kunnes raju haukunta kuulosti pämpättävältä hätäkellolta. Pohjolan henget heräsivät äkkiä, lähtien miesten mielikuvituksessa liikkeelle ratisten ja pamahdellen.

Dick päästi huudahduksen ja säntäsi eteenpäin, kiskoen winchesterinsä lukkoa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä paloi viha.

— Älä ammu! karjaisi Bolton, ehkäistäkseen hänen aikomuksensa. Samassa paiskautui hän eteenpäin, ja tyrkkäsi rihlan piippua ylöspäin, mutta ei kuitenkaan ehtinyt estää Dickiä laukaisemasta.

Luoti iski etäällä olevan puun lumiseen runkoon, tuprautti lunta ilmoille, ja kimposi sitten kimeästi vingahtaen yläilmoihin. Samalla se vapautti kaikki erämaan äänet ja kaiut pakkasen lumoista. Tyynessä ilmassa saattoi tuo helvetillinen melu kuulua penikulmien päähän.

Sam katsoi miehestä koiraan.

— Hyvä, ettei sattunut kumpaiseenkaan teistä, sanoi hän.

Dick hypähti eteenpäin ja suomi valjakkoa ruoskallaan.

— Us kiinni! kiljui hän.

Lumi pölisi heidän ympärillään. Vähäistä myöhemmin löysivät he polulta nahkakäärön ja pienen kasan pyydyksiä, Mies, jota he ajoivat takaa, oli keventänyt kuormaansa, heittänyt pois kaiken, mitä ei ehdottomasti tarvinnut. Niin lähellä riistaansa he jo olivat.

Hengästynyt Sam vaati pysähtymistä.

— Seis! komensi hän. — Pysytään tyyninä vain. Tällä tavoin me emme saa häntä kiinni. Hänellä on kevyt kuorma, hän on mies, ja hänellä on levänneet koirat. Hän voi helposti päästä käsistämme, jättää meidät uupuneine koirinemme.

Vanha mies istuutui ja sytytti varovasti piippunsa.

Dick riehui kuin vähäjärkinen, kuohuksissaan viivytyksestä, ja noitui, että jotakin oli tehtävä heti paikalla; mutta oli niin ymmällään, ettei osannut selittää, mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Ja tuokion kuluttua hän kysyi:

— Mitä ihmeessä me teemme?

— Mies menee, mutta latu jää, vai mitä? sanoi Sam. — Seuraamme jälkiä.

— Mutta mitä kannattaa — miten me sitten pääsemme hänen kimppuunsa taas?

— Meidän on heitettävä pois pyydyksemme ja ylimääräiset huopamme. Meidän on taivallettava niin nopeasti kuin voimme, ilman että uuvutamme itsemme. Ehkä hän pitää liian kiirettä, ja silloin me voitamme kilpajuoksun. Kuinka hyvänsä, tämä on ainoa mahdollisuutemme. Jos me päästämme hänet käsistämme nyt, emme löydä häntä enää koskaan. Tämä latu on ainoa, johon nyt voimme luottaa.

— Mutta jospa alkaakin sataa lunta kovin? Lumimyrsky voi tulla milloin hyvänsä.

— Jos alkaa pyryttää — no, niin —

Vanha mies vaikeni hetkeksi, imeskellen piippuaan.

— On eräs asia, jonka toivoisin sinun ymmärtävän, jatkoi hän sitten, nimittäin, että sinulla ei ole oikeutta paukutella pyssyäsi, milloin vain päähäsi pälkähtää. Meidän on saatava tuo mies kiinni elävänä. Pyssyn laukaus tänään oli paha juttu; se varoitti Jingossia ja turmeli ehkä mahdollisuutemme yllättää hänet Tosin olisi hän voinut kuulla meidän lähestyvän siitä huolimattakin. Olkoonpa nyt miten hyvänsä. Mutta jos sinä olisit tappanut koiran, niinkuin aioit, olisit saanut aikaan niin paljon vahinkoa, ettet ainakaan oman tylpän järkesi avulla olisi koskaan pystynyt sitä korvaamaan. Tuo koira on paras, mitä meillä on. Minä — minä kadottaisin mieluummin pyssymme, kuin sen… Hän toisti viimeiset sanansa kerran toisensa jälkeen.

Vakavana kuten aina, kun toveri puhui tuossa äänilajissa, kysyi Dick: miksi, mutta ei saanut vastausta. Tuokion perästä rupesi Sam lajittelemaan kuormaa, heittäen syrjään kaiken, mitä ei välttämättömästi tarvittu.

— Mikä on aikomuksesi? uskalsi Dick kysyä.

— Lähteä liikkeelle.

— Pianko luulet meidän saavan hänet kiinni?

— Herra tietää.

Koirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli odottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli vähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään; Lopulta virkkoi Dick:

— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet kuin lumipallolla helvetissä.

— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.

XXIV LUKU.

He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa, mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.

— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet kuukauden päästä?

— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.

— Miksi emme?

— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.

— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.

— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.

Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä hänen jäljilleen. Niin, jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta; — siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa, olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen, minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa, lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.

Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja — todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät — yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.

Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen: elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut: yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven löytäminen seitsemästä merestä.

Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.

— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja katoaa.

— Jos voi, täydensi Dick.

— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:

— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on. Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.

— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme, lisäsi hän tovin kuluttua.

— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.

Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi, ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä, runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta. Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin. Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä hetkeä.

Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä, hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä, ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.

Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä. Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa, mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.

Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen anglosaksilainen sisu.

Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen, suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava, että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään voimia.

Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä, mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin, ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat hirvet, suoraan, hellittämättä.

Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella, missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat vihamieliset henget.

Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä. Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi; pian hukkasi talvi viimeisetkin eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet, laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä. Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.

Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.

Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille, mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.

Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi, unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat, että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä, kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen renki.

Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen, peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin — jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata ankara rangaistus..

Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa, matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli suhteettoman pitkä.

He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.

He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen. He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla. Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.

XXV LUKU.

Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa pantiin lopulta kovalle koetukselle.

Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle. Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.

Intiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä Samille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä vielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan uskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi heinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä. Heidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea valinta edessä.

— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa jälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri metsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava hankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.

— Tiedän, vastasi Dick.

— No?

Dick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.

— Luovummeko yrityksestä?

— Ettäkö luopuisimme? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä sinä oikein ajattelet?

— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä on Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee. Mutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.

He pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille kaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen pieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas. Aamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten verryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää muuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät outoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat, jos hiukan terästi katsettaan.

He alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa kaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea ajanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen ei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa liikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja keskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin kesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän käveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.

Kun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän tytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava, ja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä. Ehkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin jonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei lausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he pääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa takertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam hylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti, ja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin, eteenpäin…

Dick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin toivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä kohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä Jingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt vilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti, mutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni hiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui itseluottamuksen tilalle.

Vähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi, muisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei tahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli vain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine käytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi, tapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta ja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista roikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa hirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan vihollisensa kasvoista.

Hän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin pelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.

Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten. Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan. Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.

Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva. Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.

Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.

May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin, samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.

Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana. Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.

Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin, mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.

XXVI LUKU.

Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi. Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla, suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa. Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta, lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.

Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät, että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.

Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.

Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden. Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat, polku kävi epäselväksi.

Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen, seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.

Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.

— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.

— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.

Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.

— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.
Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!

Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti, vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija löytää piilotetun neulan.

Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä, etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.

Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku. Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.

Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään, mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään. Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä main oli riistaa.

Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen. He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen, asuinsijaa.

Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi; hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.

Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille, herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta. Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.

Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin lyhyeltä ja helpolta.

Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa, mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista keskusteluakin käyntiin.

He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican) = kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan. He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi… Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.

Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä, että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä peliä.

Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin, väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan; siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin. Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.

Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän ne visusti toisten silmiltä.

Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty, mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta. Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa, joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki. Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät. Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.

He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui, mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.

Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton, jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen, mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten seutujen autiuteen.

— Ei vielä! sanoi hän ääneen.

XXVII LUKU.

Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut, niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava, että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.

Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa, mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.

— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira, äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.

Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha, järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.

Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.
Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän
Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.

— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi. Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän… Hänen äänensä sammui, ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.

Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.

Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.

Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen, jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata, liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.

Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota. Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut. Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla, hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.

Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.

Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin. Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.

Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän, taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään, tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.

Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla; auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut mitään.

Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat. Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän läheisyyteensä.

Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli ihminen voitettu.

XXVIII LUKU.

Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli tullut.

Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.

Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti, koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta, osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta. Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti, voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.

Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.

Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan. Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien rinnalla.

Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.

Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.

XXIX LUKU.

Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen. Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa, kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.

Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava, se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —

Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.
Sitten kuiskasi hän heikosti:

— Jibiwanisi!

Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:

— Sinä palasit.

Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.

Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:

— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.

Ja taas, hetken kuluttua:

— Sinä palasit takaisin.

Onnellisena sulki hän silmänsä.

— Miksi palasit? kysyi hän sitten.

— En tiedä, vastasi Dick.

Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän, valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin ihmiskunta.

Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.

— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani. Kuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet olisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa kansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.

— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.

Dick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:

— Ei, sen vuoksi en palannut.

— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän myöhemmin.

Nuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän erehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.

— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut viheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät laitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi surisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.

— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.

Vastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.

— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.

Hän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti, mutta tyttö käsitti hänet väärin.

— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä palasit takaisin.

Jälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin. Ja heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan tavoitteleva lintu.

Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman kasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän aikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä aavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin muinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa, jossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin tällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.

— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko uppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko luopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?

Tyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä oli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.

Mack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin työnnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä, kuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema korjaisi.

Tyttö raotti silmiään.

— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.

Työläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään liikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan toinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —

Hän kumartui ja kohtasi tytön katseen.

— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.

Tovin kuluttua hän jatkoi:.

— Minä tahdon kuolla ensin.

Ja sitten:

— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä. Odotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon nähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun, sinun! Ja sinä olet minun.

Hän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien hätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua epäilyistä, jotka ahdistivat.

— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.

— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.

Hän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään, ummisti May-may-gwán silmänsä.

Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.

XXX LUKU.

Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.

Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut. Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen. Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään. Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.

Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle, joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin, rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman porteilla.

Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen, ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton, hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa, vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään. Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa tyhjissä kammioissa.

— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin nujerrettu? -Kuka voitti?

Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.

— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?

Mies huusi kuolemantuskissa:

— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!

XXXI LUKU.

Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista kohti.

Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.

Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen: pohjoisesta oli tulossa mies.

Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan, kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.

Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä. Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille. Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti, mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.

Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua. Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies, jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät, turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.

Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.

Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan, salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle, erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.

Dick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana, pitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli pitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä lähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi miestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:

— Seis!

Intiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi sanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola välinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.

Ja tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin aavearmeija valkoisen lakeuden poikki.

XXXII LUKU.

Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan, joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta. Matka oli päättymässä.

Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet; vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä, jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.

Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.

Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään häneen näkyvää jälkeä.

He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.

Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat, muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.

Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille. Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista, ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.

Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot. Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut useammin kuin kerran.

Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.

Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.

— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss, ojibwa.

Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset kasvonsa katosivat hämärään.

— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.

Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.

— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla, on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee varkaita.

Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja talutti hänet pois.

Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.

Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:

— Miten löysitte hänet?

— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä. Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa. Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.

Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti päällikölleen.

Galen Albret tuumi tuokion.

— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron, komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.

Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön antama tunnustus.

He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.

— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin olette palanneet?

— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.

— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.

— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä oikein, poistuako, vai ei.

— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla on antamanne kaulahuivi tallella.

— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.
Mitenkä on Dickin laita?

Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto poisti sinetin hänen huuliltaan.

— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.

Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja kestävyyden tunnuskuviksi.

Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden? Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä, karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan. No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.

»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä —»

Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia, nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.

    »Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
    Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»

Laulu päättyi.

Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.

— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.