The Project Gutenberg eBook of Omistani ja omilleni This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Omistani ja omilleni Author: Frans Eemil Sillanpää Release date: February 10, 2023 [eBook #70007] Language: Finnish Original publication: Finland: WSOY, 1924 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMISTANI JA OMILLENI *** OMISTANI JA OMILLENI Kirj. F. E. Sillanpää Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924. Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, eliötä minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo... Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään. Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä. Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis... Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan »Elämän ja auringon» kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon. Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin... Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopuniisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaa yöllä sinun ensimmäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme. Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimmäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimmäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimmäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimmäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen. Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin »Hurskaan kurjuuden» ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä... Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi. Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, 'mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista. * * * * * Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn, kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy muita kuin humoristisia muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa. Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun. Odoteltiin yhä vaan ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vaan vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten meidän poikamme lienet. Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa. Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20. Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä, jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa »siksi kunnes rahat tulevat». Kyökin oven oli sentään jättänyt avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon, että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin takavarikossa. Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä. Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä. Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset jalostaa sitä', mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon, että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä kirjoituksesta. Sinä Helmi — joka itse nimität itseäsi Hempuksi — olet ensimmäisenä syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee paljon hyviä ihmisiä syntymään — niin että sinulla on niinkuin aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana alotit sinä enteesi ja sitä seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa, vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa. Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär, mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. — Ja minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi, odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: »Me olemme siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta muuta kuin lapsen ja vettä». Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin kuin niissä. Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden ikäisenä ensi kerran itkit niin, että'pakahduit tajuttomaksi. Se uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja hemmoteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan »Ulppoa», niinkuin sinä professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi: olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on »Hiltu ja Ragnar»... Mutta kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä osaavammin siihen suhtautua. * * * * * Sinä Paula olet tätä kirjoittaessani vielä sillä asteella, että sinua olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi, joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi. Niinhän oli Eskonkin — ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen hotellissa. * * * * * Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista, jotka teitä koskevat — ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin, koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimmäinen tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin mielessä. Ja meillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on saatu asianomainen »ilmoitus». Ihmisen ajatushan on villein kaikista hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän. Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te kukoistuksellanne loistavaksi todistaneet oikeiksi annetut ohjeet. Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar. Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen; milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän. Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties rikaskin — ajattelen Maeterlinckin »Tietäjiä». Mutta sittenkin on tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta, saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan. Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan toistaiseksi voi pitää todennäköisinä. Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä. Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää? Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylistettävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen. Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena hukkuu — mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa ylimystöä. Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat kaikki harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen. Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vaan lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, — voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppéällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin. Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot — se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan. Tarkastaessamme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo »mahdottoman» suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; »rajattomuuden raja» on tilattomuus. Paikan kaksoissisaren ajan suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää »kaiken ajan». Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla »missään». Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen »pallonmuotoisuuteen», joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se »suunta»-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa. Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella »tasapintapalloa» ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan, missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu — keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen — sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin, muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä. Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle eksyneet. Naivisuus — siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella? Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä, joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja »irtonaisuutta», mutta samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä, joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä, että, noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään, rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille. Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko, tarkastakaa vaan, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi, merkitsee useimmiten korkeampaa kristillisyyttä eikä ole häpeäksi edustajalleen. Jos te joskus eksynette kyynillisyyteen, niin voitte sanoa: »Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia.» Ja nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti. Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee olemaan lähimmäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa. Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin on erotettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään. Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus, ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on — meille on edullista — suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa. Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas, että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen avun antamisen kamppailevalle lähimmäiselle. Kenties hän oli oikeassa tässä niinkuin paljossa muussakin — jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden, niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa (keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua toisillemme. Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja isänmaanrakkaus — mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkailija on sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.) Dreyfus-jutussa — joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös näistä asioista — lausui Paul Déroulède, »Isänmaanystäväin liiton» isä ja sielu: »Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön, Ranska ei ole syyllinen», tulkiten siten noiden kaikkien aikojen kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut sotamiehestä everstiksi, lausui tuomioistuimelle: »Älkää intoilko, ennen kaikkea on armeijan kunnia.» Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä. Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä, ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun — tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon — niin on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso. Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina. Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan »tuloksista» iloitseminen perustuu perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen. Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan _odottaa_ positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan »luonnollisempi» ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle — olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen. Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: »Eläköön taisteleva ihmisyys» — ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä. Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.) Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme, mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt. Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin ensimmäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista. Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista. Koomillista _on_, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa. Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden seikkojen jäätilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet; tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta. Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon suhde, josta Maeterlinck puhuu »Köyhäin aarteitten» ensimmäisessä kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat kirvonneet... Mutta toistaiseksi meillä on huumori. Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista — siitä oli lähinnä puhe. Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista. Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen. Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan, ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan, jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee. Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi, tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi — jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen. Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen. Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää »kantansa» muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin tosiasioihin nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa. Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin miehen, että hän on enemmän »sukupuoliolento» kuin mies, siitä nyt ei päästäne, minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista pidetään »pelkkänä sukupuoliolentona», niin kuultaa tuosta innokkaasta puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto on sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään logillista yhteyttä sen asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella, jolta kohtalo m kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään — sellaisella naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon, tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen ja lisäksi paljon muuta pysyvämpää. Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan nähden ovat. »Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys» — niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan teitä — varovasti! — tutustumaan, sitten kun siihen kykenette). Omasta puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja varsinkin naiselle — ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen kainous ja ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti, siellä kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison keskuudessa tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina ja terveinä perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti alhaison iänikuisilta lemménrettelöiltä ja irstailuilta, joille he vaativat jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta — ja — miksikäs ei se heille kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan. Tiedän kyllä mitä puhun — olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun lieneekin käynyt, niin sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut rauhanneuvotteluihin tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan en ole luovuttanut aseitani — kainouteni ja ylpeyteni tähteitä. Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa hänen rakkauselämänsä ensimmäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia surkastuu monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimmäiset auenneetkaan kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin ratkaiseva, niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on niinkuin seerumi, jonka vaikutus on elinkautinen, onnellisen ja kauniin lapsuuden rinnalla en voi kuin ylistää sitä elämänsaalista, joka sisältyy onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain kauniiseen, sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa nuo molemmat kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan. Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle. On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi. Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa. Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen... Näen monien huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat. He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin ihanteellista ja tunteellista — kenties he ovat oikein musertavia ja ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri etäisyyksillä meistä asianomaisista. Muuten — säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä välttämätön. Mutta että ministeri ja hänen sisäkkönsä _noiden tilapäisten toimialojensa perusteella_ ilman muuta olisivat inhimillisen rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja tavallisinta alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vaan milloinkaan tuota humpuukia omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa ihan itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt rakkaussuhde paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen arvonsa; ei sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen vietti voi yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona pyörtämään takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen, että kun te tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys, osoittakoonpa hänen virkatodistuksensa mitä tahansa. Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita... Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee: niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys ja kainous sen painavat. Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista. Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita, vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota tässä olen esitellyt. Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota »ruumis» ja »henki» näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan ainoasti muutamia sen suhteita, kuten »elävä» ja »kuollut», jotka meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä, mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden me ymmärtääkseni olemme matkalla. Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne »henki-ruumiilliseen» olemukseenne — sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te voitatte jälkimmäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda, heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen, joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein ovelasti käyttää jälkimmäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan korkeammalla tasolla. Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette tekemisiin — sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä, kuka ja mikä hän lieneekin; _nähkää_ vain, mikä hän on, se riittää. Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää niille, jos ne sen ansaitsevat — ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka niitä ovat edustaneet. Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala ihmisellä lieneekin, on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut. Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa; pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on saavuttava siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa. Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista, niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten — hankin sanoa yhteiseen — työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen. Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi. Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa toimintaani — mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut. Minun suhteeni omiin teoksiini on varsin intohimoinen siihen asti kuin olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus jolloin jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin kun silmiini sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt ja sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys... Muuten on työni jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista. Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa tarvitaan. Semmoista se on — ainakin näin kun rupean sitä itselleni selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta. Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi. Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun toiset juuri ihanasti kiskotellen aukovat silmiään altteimmillaan kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa... Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna, eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta, että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen — kuten kaiken yksilöelämän, hän ehkä lisää... Mutta jos hän kerran löytää semmoisella aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön... Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut. * * * * * Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat, viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun, inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin, opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti, josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMISTANI JA OMILLENI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.