The Project Gutenberg eBook of Tarua ja totta elämästäni 1 This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tarua ja totta elämästäni 1 Kirjat I-V Author: Johann Wolfgang von Goethe Translator: J. A. Hollo Release date: February 3, 2023 [eBook #69941] Language: Finnish Original publication: Finland: Otava, 1924 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI 1 *** TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI I Kirj. Johann Wolfgang von Goethe Suomentanut J. Hollo Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924. TARUA JA TOTTA ENSIMMÄINEN OSA Ὁ μὴ δαρεὶς ἄνθρωπος οὐ παιδεύεται Alkulauseena tähän teokseen, joka sitä kaivannee enemmän kuin jokin muu, olkoon seuraava erään ystäväni kirje, tällaisen aina arveluttavan yrityksen aiheuttaja. »Rakas ystävä, meillä on nyt kaunokirjalliset teoksenne kahteentoista osaan koottuina, ja me löydämme niitä lukiessamme paljon tuttua ja paljon tuntematonta; palauttaapa tämä kokoelma mieleen paljon unohtunuttakin. Näitä kahtatoista nidosta, jotka yhdenkokoisina ovat edessämme, emme voi olla pitämättä kokonaisuutena, ja tekeepä mieli siitä luoda itselleen tekijän ja hänen lahjakkuutensa kuva. Ei käy kieltäminen, että siihen vilkkauteen nähden, jota tekijä kirjalliselle uralle lähtiessään osoitti, ja ottaen huomioon kuluneen melkoisen ajan, tusina nidoksia pakostakin tuntuu vähältä. Mitä yksityisiin teoksiin tulee, on myös eittämätöntä, että useimmat ovat syntyneet jonkin erikoisen aiheen nojalla ja ilmaisevat määrättyjä ulkoisia seikkoja samoinkuin nimenomaisia sisäisiä kehitysasteita eräiden kulloistenkin moraalisten ja esteettisten periaatteiden ja vakaumusten samalla niitä vallitessa. Kaiken kaikkiaan nämä tuotteet sittenkin pysyvät aina irrallisina, onpa useasti kerrassaan vaikea uskoa, että ne ovat peräisin samasta kirjailijasta. Teidän ystävänne eivät kumminkaan ole luopuneet tutkimuksistansa, vaan kokevat, elämän- ja ajatustapanne lähemmin tuntien, arvata montakin arvoitusta, ratkaista montakin ongelmaa; keksivätpä he, vanhan kiintymyksen ja vakaantuneen suhteen nojalla, esiintyvistä vaikeuksistakin jonkinlaista viehätystä. Ei kumminkaan olisi pahaksi, jos siellä täällä saisimme apua, jota ystävällisten tunteittemme vuoksi ette voine meiltä evätä. Ensinnäkin siis pyydämme Teitä esittämään kaunokirjalliset teoksenne, jotka uudessa painoksessa on järjestetty eräiden sisäisten suhteiden mukaisesti, ajanmukaisessa järjestyksessä samalla jotenkin yhtenäisesti ilmaisten meille sekä ne elämän- ja mielentilat, jotka ovat tarjonneet teosten aineksen, että ne esimerkit, jotka ovat Teihin vaikuttaneet, vieläpä ne teoreettiset periaatteetkin, joita olette noudattanut. Jos omistatte tämän vaivannäön ahtaammalle piirille, niin siitä kenties koituu jotakin, mikä saattaa muodostua miellyttäväksi ja hyödylliseksi suuremmallekin. Kirjailijan ei pidä korkeimpaankaan ikäänsä ehtiessään luopua hänelle suodusta edusta olla vuorovaikutuksessa etäistenkin suopeiden henkilöiden kanssa, ja ellei jokaisen lienekään suotu määrättyyn ikään tultuaan uudelleen esiintyä odottamattomin, valtavan vaikuttavin tuottein, pitäisi kuitenkin juuri sinä aikana, jolloin tieto käy täydellisemmäksi, taju selvemmäksi, olla erittäin huvittava ja elvyttävä tehtävä käsitellä valmiita tuotteita jälleen aineksena ja muokata ne viimeiseen muotoon, joka jälleen kelpaa kehittämään aikaisemmin taiteilijan keralla ja avulla itseänsä kehittäneitä henkilöitä.» Tämä ystävällisesti ilmaistu toivomus herätti minussa heti halun sitä noudattaa. Jos näet varhaisempina vuosina kiihkoisasti käymme omaa tietämme ja harhautumista peläten kärsimättömästi torjumme toisten vaatielmat, niin myöhemmällä iällä meille sitävastoin on erittäin mieluista, jos jokin osanotto voi meitä innostaa ja leppoisasti taivuttaa johonkin uuteen toimintaan. Niinmuodoin minä heti ryhdyin alustavaan työhön: merkitsemään kahteentoista nidokseeni sisältyviä suurempia ja pienempiä kaunokirjallisia teoksia ja sijoittamaan niitä vuosijärjestykseen. Yritin palauttaa mieleeni niitä aikoja ja olosuhteita, joiden vallitessa olin ne tuottanut. Tehtävä kävi kuitenkin pian hankalammaksi, koska jo julkaistujen välisten aukkojen täyttämiseen tarvittiin laajoja huomautuksia ja selityksiä. Ensinnäkin näet puuttuvat kaikki alkuharjoitelmani, puuttuu moni aloitettu, valmistamaton teos; onpa monen valmiiksi saatetunkin ulkoinen hahmo kerrassaan hävinnyt, kun se on myöhemmin muovattu kokonaan uudelleen ja valettu toiseen muotoon. Sitäpaitsi oli asianani ajatella vielä sitäkin, kuinka olin askarrellut tieteissä ja toisissa taiteissa ja mitä minä sellaisilla vierailta näyttävillä aloilla olin osittain hiljaisuudessa harjoitellut, osittain julkisuudessa esittänyt sekä yksin että ystävien keralla. Kaiken tuon toivoin voivani vähitellen esitykseeni lisätä hyväntahtoisten kehoittajieni tyydytykseksi; mutta nämä puuhat ja katselmukset johtivat minut yhä kauemmaksi. Kun näet tahdoin noudattaa tuota erittäin hyvin harkittua vaatielmaa ja pyrin järjestänsä esittämään sisäisiä virikkeitä, ulkoisia vaikutuksia, teoreettisia ja käytännöllisiä kehitysvaiheitani, niin jouduin siirtymään yksityiselämäni ahtaasta kehästä avaraan maailmaan; sadat huomattavat henkilöt, jotka olivat lähempää tai kauempaa minuun vaikuttaneet, astuivat esiin, täytyipä vielä erikoisesti ottaa huomioon niitä yleisen poliittisen maailmanmenon suunnattomia käänteitä, jotka olivat mitä voimakkaimmin vaikuttaneet minuun, kuten kaikkiin aikalaisiini. Elämäkerran päätehtävänä näet lienee kuvailla ihminen oman aikansa oloissa ja osoittaa, missä määrin kokonaisuus häntä vastustelee, missä määrin taas suosii, miten hän sen nojalla muodostaa itsellensä kuvan maailmasta ja ihmisistä' ja miten hän taiteilijana, runoilijana, kirjailijana niitä jälleen ulospäin heijastelee. Tässä kuitenkin vaaditaan tuskin saavutettavissa olevaa, nimittäin sitä, että yksilön tulee tuntea itsensä ja vuosisatansa, itsensä, mikäli hän on kaikissa olosuhteissa säilynyt samana, vuosisatansa, mikäli se tempaa mukaansa halullisen ja haluttomankin häneen määräävästi ja muovaavasti vaikuttaen, siten, että voi väittää syntymän siirtymisen kymmentä vuotta aikaisemmaksi tai myöhemmäksi edellyttävän henkilön muodostumista ihan toiseksi, mitä tulee hänen omaan kehitykseensä ja ulospäin suuntautuvaan vaikutukseensa. Tätä tietä, tällaisista mietteistä ja kokeista, tällaisista muisteloista ja harkinnoista on käsillä oleva kuvaus sukeutunut, ja tältä syntynsä näkökannalta siitä voitaneen saada paras nautinto ja hyöty ja oikeamielisin arvosteleva käsitys. Siihen, mitä vielä muuten saattaisi olla sanottavaa, varsinkin puolittain runollisesta, puolittain historiallisesta käsittelytavasta, löytynee kertomuksen edetessä useaan kertaan tilaisuutta. ENSIMMÄINEN KIRJA. Elokuun 28 p:nä 1749, puolipäivän aikaa kellon kahtatoista lyödessä, minä synnyin maailmaan Frankfurtissa Mainin varrella. Tähtienteet olivat onnekkaat: aurinko oli Neitsyen merkissä ja korkeimmillaan sinä päivänä, Jupiter ja Venus silmäilivät sitä ystävällisesti, Merkuriuskaan ei ynseästi, Saturnus ja Mars pysyttelivät välinpitämättöminä, ja yksin kuu, joka oli vastikään täyttynyt, vaikutti vastakkaisvalollansa sitäkin voimakkaammin, kun oli samalla tullut sen planeettihetki. Nämä hyvät merkit, joita astrologit myöhemmin osasivat selittää minulle erittäin edullisesti, lienevät olleet syynä pelastumiseeni; kätilön taitamattomuuden vuoksi minä näet tulin maailmaan kuolleelta näyttävänä, ja ainoastaan monin puuhin ja ponnistuksin saatiin asiat sille kannalle, että minä näin päivän valkeuden. Tämä seikka, joka oli saanut omaiseni suureen hätään, koitui kuitenkin kaupunkilaisten! eduksi, koska isoisäni, kaupungintuomari Johann Wolfgang Textor, senvuoksi otti pitääkseen huolta siitä, että palkattiin lapsenpäästäjä ja järjestettiin tai uudistettiin kätilöiden opetus, mikä kaikki lienee ollut hyväksi monelle myöhemmin syntyneelle. Tahtoessaan palauttaa mieleensä, mitä varhaisimpana nuoruudenaikana on sattunut, joutuu useasti sekoittamaan sitä, mitä on toisilta kuullut, oman havainnollisen kokemuksensa hankintoihin. Ryhtymättä kumminkaan tässä lähempiin tutkisteluihin, jotka missään tapauksessa eivät voi johtaa mihinkään, mainitsen vain olevani tietoinen siitä, että me asuimme eräässä vanhassa talossa. Sen muodosti oikeastaan kaksi rakennusta, joiden välinen seinä oli puhkaistu. Tornimaiset rappuset johtivat hajanaisiin huoneisiin, ja kerrosten erikorkuisuutta tasoittivat portaat. Meille lapsille, minua nuoremmalle sisarelleni ja minulle, oli alempi, avara eteinen mieluisin olopaikka. Siinä oli oven pielessä iso puinen ristikkolaite, jonka kautta pääsi välittömästi kadun ja ulkoilman yhteyteen. Sellainen linnunhäkki oli useissakin taloissa: naisväki istui siinä ommellen ja kutoen, keittäjätär puhdisteli salaattia, naapurittaret juttelivat toisillensa, ja kadut saivat senvuoksi hyvänä vuodenaikana etelämaista leimaa. Ihmiset tunsivat itsensä vapaiksi, kun oli perehdytty julkisuuteen. Näiden komeroiden tietä tutustuivat lapsetkin naapureihin, ja minuun mieltyi kovin kolme vastapäätä asuvaa von Ochsensteinin veljestä, edesmenneen kaupunginvoudin pojat, jotka minua monin tavoin askarruttivat ja kiusoittelivat. Omaiseni kertoivat mielellään kaikenlaisista kujeista, joihin nuo muuten vakavat ja yksinäiset miehet minua yllyttivät. Mainitsen tässä ainoastaan yhden näistä kepposista. Kaupungissa oli vast'ikään pidetty ruukkumarkkinat, ja taloon oli hankittu lähiajoiksi sellaista tavaraa keittiötä varten, vieläpä meille lapsillekin pienoiskokoisia astioita leikkiaskarruksiimme. Eräänä kauniina ehtoopäivänä, kun talo lepäsi täydellisessä rauhassa, minä elämöin komerossa kulhoineni ja ruukkuinani, ja kun ei asiasta mitään erikoisempaa syntynyt, heitin yhden astian kadulle ja iloitsin sen hauskasta rikkoutumisesta. Ochsensteinit, jotka näkivät riemuni minun siinä hilpeästi käsiä paukuttaessani, huusivat: Lisää! Minä viskasin viipymättä ruukun ja kehoitushuudon alinomaa kajahdellessa vähitellen kaikki kulhoseni, pannuseni ja kannuseni katukivitykseen. Naapurini osoittivat edelleenkin suosiota, ja minä olin ylen iloinen voidessani heitä huvittaa. Varastoni oli auttamattomasti lopussa, ja he huusivat yhä: Lisää! Senvuoksi minä riensin päätä pahkaa keittiöön ja noudin savilautasia, joiden rikkoutuminen muodostui sitäkin hauskemmaksi näytelmäksi. Niin minä juoksin edestakaisin, toin lautasen toisensa jälkeen, mikäli ne ulotuin kulhohyllystä ottamaan, ja kun katselijani eivät olleet mitenkään tyydytettävissä, syöksin kaikki saatavissani olevat astiat samaan kadotukseen. Vasta jälkeenpäin ilmaantui joku estämään ja häätämään. Onnettomuus oli tapahtunut, ja melkoisen, rikotun astiamäärän edestä oli saatu ainakin hupainen juttu, josta varsinkin asian kujeelliset alkuunpanijat elämänsä loppuun asti iloitsivat. Isäni äidillä, jonka luona me oikeastaan asuimme, oli iso huone pihanpuolella, kohta eteisen vieressä, ja meillä oli tapana ulottaa leikkimme aina hänen tuolinsa luo, vieläpä hänen sairaana ollessaan aina hänen vuoteensa vaiheille. Minun muistissani hän ilmenee ikäänkuin henkiolentona, kauniina, hintelänä, aina valkoisiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna naisena. Lempeänä, ystävällisenä, hyväntahtoisena hän on mielessäni säilynyt. Me olimme kuulleet nimitettävän katua, jonka varrella talomme sijaitsi, Hirvikaivannoksi, mutta kun emme nähneet kaivantoa enempää kuin hirviäkään, niin tahdoimme tietää, kuinka nimi oli selitettävä. Meille kerrottiin, että talomme seisoi paikalla, joka aikaisemmin oli ollut kaupungin ulkopuolella, ja että siinä, missä nyt oli katu, oli aikoinaan sijainnut kaivanto, jossa oli elätetty joukko hirviä. Eläimiä oli siinä säilytetty ja ruokittu, koska kaupungin senaatti vanhan perintätavan mukaan oli joka vuosi nauttinut julkisuudessa pidetyllä aterialla hirven, joka tätä juhlapäivää varten oli täältä kaivannosta aina saatavissa, silloinkin kun ruhtinaat ja ritarit ulkopuolella haittasivat ja häiritsivät kaupungin metsästysoikeuksia tai viholliset kerrassaan kaupungin saartoivat tai piirittivät. Tuo meitä kovin miellytti, ja me toivoelimme, että sellainen kesyn riistan metsästysalue olisi ollut vielä meidän päivinämme nähtävissä. Pihanpuolelta, varsinkin yläkerrasta, avautui erittäin miellyttävä näköala yli melkein silmänkantamattoman sarjan naapurien puutarhoja, jotka levisivät aina kaupunginmuureihin saakka. Valitettavasti oli kunnan yhteismaita talojen puutarhoiksi muutettaessa meidän talomme, samoinkuin eräät toisetkin lähellä kadunkulmausta sijaitsevat, joutunut kovin kavennetuksi, kun näet Hevostorin varrella sijaitsevat talot olivat anastaneet itselleen avarat takarakennukset ja suuret puutarhat, mutta meidät erotti melkoisen korkea pihamuurimme noista aivan lähellä sijaitsevista paratiiseista. Toisessa kerroksessa oli huone, jota nimitettiin puistohuoneeksi, koska siellä oli yritetty korvata puutarhan puutetta asettamalla ikkunan eteen joitakin kasveja. Se oli kasvuiälläni rakkain, ei tosin murheellinen, mutta sentään kaihoinen tyyssijani. Yli noiden puutarhojen, yli kaupunginmuurien ja vallien silmäillen näki kauniin, hedelmällisen tasangon, sen, joka leviää kohti Höchstiä. Siellä minä kesäaikana tavallisesti opin opittaviani, odottelin rajusäiden tyyntymistä ja katselin katselemistani mailleen menevää aurinkoa, jota kohti ikkunat suuntautuivat. Mutta kun samalla näin naapurien käyskentelevän puutarhoissaan ja hoitelevan kukkasiansa, kun näin lasten leikkivän ja seurueiden huvittelevan, kuulin keilapallojen vierivän ja keilojen kumoutuvan, niin tämä herätti minussa varhain yksinäisyyden ja siitä johtuvan kaipauksen tunnetta, joka minussa alunpitäen piilevän vakavuuteen ja aavistelevaisuuteen vastaten ilmaisi vaikutuksensa varsin pian ja myöhemmin sitäkin selvemmin. Talon vanha, moniloukkoinen, useissa kohdin synkkä rakenne oli omansa herättämään arkuutta ja pelkoa lasten mielissä. Onnettomuudeksi noudatettiin vielä sitä kasvatusperiaatetta, että lapset oli varhain opetettava olemaan pelkäämättä mitään aavistuttelevaa ja näkymätöntä ja totutettava sietämään kammottavaa. Meidän lasten piti senvuoksi nukkua yksin, ja jos se kävi meille mahdottomaksi ja me hiljaa hiivimme vuoteista etsiäksemme palvelusväen seuraa, niin asettui isä nurinkäännettyyn yönuttuun puettuna ja niinmuodoin meille riittävässä määrin tuntemattomana tiellemme ja säikytti meidät takaisin leposijoillemme. Jokainen käsittää, millaisia ikäviä vaikutuksia tuosta johtui. Kuinka voisikaan vapautua pelosta, kun joutuu kaksinkerroin peloittavan ahdistamaksi? Äitini, aina hilpeä ja iloinen ja toisille samaa suova, keksi paremman kasvatuksellisen keinon. Hän osasi saavuttaa tarkoituksensa lahjoituksilla. Oli persikkain aika, ja hän lupasi meille niitä joka aamu runsaat määrät, jos voitimme öisen pelkomme. Se onnistui, ja molemmat asiapuolet olivat tyytyväiset. Talon sisäpuolella kiinnitti katsettani eniten sarja Rooman näköaloja, joilla isä oli koristanut erään eteishuoneen. Niiden tekijät olivat Piranes’in taitavia edeltäjiä, jotka ymmärsivät hyvin arkkitehtuuria ja perspektiiviä ja joiden piirrin on tehnyt varsin selvää ja arvokasta jälkeä. Täällä minä näin joka päivä Piazza del popolon, Kolosseumin, Pietarintorin, Pietarinkirkon ulkoa ja sisältä, San Angelo-linnan ja paljon muuta. Nuo muodot painuivat syvälle mieleeni, ja muuten sangen harvapuheinen isäni suvaitsi toisinaan ryhtyä niitä lähemmin kuvailemaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt italiankieleen ja kaikkeen sitä maata koskevaan. Toisinaan hän näytti meille pientä marmori- ja luonnonesinekokoelmaa, jonka oli tuonut sieltä mukanansa, ja kulutti suuren osan aikaansa italiankieliseen matkakertomukseen, jota hän kirjoitti puhtaaksi ja järjesteli omakätisesti, vihkoittain, hitaasti ja täsmällisesti. Eräs vanha, hilpeä italialainen kielimestari, Giovinazzi nimeltään, avusti häntä siinä työssä. Sitäpaitsi ukko lauloi mukiinmenevästi, ja äitini täytyi suostua joka päivä säestämään klaveerilla häntä ja itseänsä. Niinpä olikin minulle pian tuttu _Solitario bosco ombroso_, jonka osasin ulkoa, ennenkuin sitä ymmärsin. Isäni oli yleensäkin luonnostaan opettavainen ja tahtoi virkatointen levätessä mielellään neuvoa toisille, mitä itse tiesi ja osasi. Niinpä hän oli avioliiton ensimmäisinä vuosina kehoittanut äitiäni ahkerasti kirjoittelemaan samoinkuin soittamaan ja laulamaankin; sitäpaitsi äiti havaitsi välttämättömäksi hankkia itselleen jonkinlaisia tietoja italiankielestä ja jossakin määrin välttävää valmiutta sen käyttelemisessä. Vapaahetkinämme me yleensä pysyttelimme isoäidin vaiheilla; hänen avarassa asuinhuoneessaan meillä oli kyllin tilaa leikkiäksemme. Hän osasi meitä askarruttaa kaikenlaisilla pikku toimilla ja virkistää kaikenlaisilla makupaloilla. Mutta eräänä jouluaattoiltana hän kruunasi kaikki hyvättyönsä esittämällä meille nukketeatterin ja luoden siten vanhaan taloon uuden maailman. Tämä odottamaton näytelmä veti nuoria mieliä valtavasti puoleensa; varsinkin poikaan se teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen, joka tuntui syvällisenä vielä kauan jälkeenpäinkin. Tämä mykän henkilökunnan varassa toimiva pienoisnäyttämö, jota aluksi oli vain näytetty, mutta joka myöhemmin meille luovutettiin itsenäistä harjoitusta ja draamallista havainnollistamista varten, oli meille varmaan sitäkin kallisarvoisempi, koska se oli hyvän isoäitimme viimeinen lahja. Pian senjälkeen vei hänet yltyvä sairaus ensin näkyvistämme, ja sitten riisti kuolema hänet meiltä ikiajoiksi. Hänen poismenonsa oli perheelle sitä merkittävämpi, kun siitä aiheutui perinpohjainen olojen muutos. Isoäidin vielä eläessä isäni oli varonut vähintäkään talossa muuttamasta tai uudistamasta, mutta hyvin tiedettiin, että hän suunnitteli rakennuksen perinpohjaista korjaamista, johon nyt heti ryhdyttiinkin. Frankfurtissa, kuten useissakin vanhoissa kaupungeissa, oli puutaloja rakennettaessa rohjettu tilan voittamiseksi sommitella ensimmäistä seuraavatkin kerrokset ulkoneviksi, joten varsinkin kapeat kadut saivat jonkinlaisen synkeän ja peloittavan leiman. Vihdoin julkaistiin asetus, jonka mukaan uutta taloa perustuksista alkaen rakennettaessa ainoastaan ensimmäinen kerros sai ulottua pohjaa kauemmaksi, muut kerrokset sitävastoin piti rakentaa luotisuoraan. Paljoakaan huolimatta ulkonaisesta rakennustaiteellisesta näöstä, pitäen vain silmällä hyvää ja mukavaa sisäistä järjestystä, isäni, joka ei halunnut menettää toisen kerroksen ulkoneman suomaa tilaa, käytti samoinkuin useat ennen häntä sitä veruketta, että tukesi talon yläosan, otti alhaalta pois osan kerrallaan ja ikäänkuin väliin pistäen sen uudisti, joten koko uusi rakennus yhä saattoi käydä korjatusta, vaikka vanhasta lopulta oikeastaan ei jäänyt mitään jäljelle. Kun siis purkaminen ja jälleenrakentaminen tapahtui vähitellen, oli isäni päättänyt olla talosta väistymättä voidakseen sitä paremmin pitää silmällä ja ohjata töitä; rakentamisen teknilliseen puoleen hän näet oli varsin hyvin perehtynyt; sitäpaitsi hän tahtoi pitää perheenkin luonansa. Tämä uusi vaihe oli lapsille erittäin yllättävä ja omituinen. Kun huoneet, joissa heitä usein oli pidetty varsin ahtaalla ja rasitettu vähässä määrin ilahduttavalla oppimisella ja työskentelyllä, kun käytävät, joissa he olivat leikkineet, seinät, joiden puhtaudesta ja säilymisestä muuten oli pidetty erinomaista huolta, kun kaikki tuo nyt näkyi sortuvan muuraajan hakun ja rakentajan kirveen tieltä, vieläpä alhaalta ylöspäin edeten, ja sillävälin oli elettävä kannatinparrujen varassa ikäänkuin ilmassa leijuen, jopa samalla yhä vieläkin noudatettava kehoitusta jonkin annetun opittavan, jonkin määrätyn työn suorittamiseen, niin tuo kaikki aiheutti nuorissa mielissä hämmennystä, joka ei kovinkaan helposti ollut jälleen hälvennettävissä. Lapset kärsivät tästä hankaluudesta sittenkin vähemmän, koska heille nyt myönnettiin hieman entistä enemmän liikkumisalaa ja monta tilaisuutta keinua hirsien ja kiikkua lautojen varassa. Isä toteutti aluksi itsepintaisesti suunnitelmaansa; mutta kun vihdoin kattokin osittain revittiin ja sade löysi tiensä aina vuoteisiimme saakka huolimatta siitä, että riisuttuja seinäverhoja oli pingoitettu suojaverhoksi, niin hän, joskin vastahakoisesti, päätti suostua hyväntahtoisten ystävien aikaisempaan tarjoukseen, jättää lapset joksikin aikaa heidän huostaansa ja antaa heidän käydä julkista koulua. Tästä siirtymisestä aiheutui paljon epämieluista. Kun näet lapset, joita tähän saakka oli kotona pidetty omassa piirissään, puhtaina, nuhteettomina, joskin ankaran valvonnan alaisina, nyt syöstiin nuorten olentojen sivistymättömään laumaan, niin he joutuivat odottamattansa kärsimään kaikkea halpamaisuutta, pahuutta, jopa kataluuttakin, koska olivat ihan neuvottomat ja kykenemättömät itseänsä varjelemaan. Näinä aikoina minä oikeastaan vasta aloin tutustua kotikaupunkiini, vähitellen yhä vapaammin ja esteettömämmin, osaksi yksinäni, osaksi hilpeiden leikkikumppanien keralla sen piirissä samoillen. Voidakseni jossakin määrin ilmaista sen vaikutuksen, jonka tämä vakava ja kunnianarvoisa ympäristö minuun teki, minun täytyy tässä ennakolta esittää kuvaus synnyinseudustani sellaisena kuin sen näin eri osinensa vähitellen kehittyvän eteeni. Kaikkein mieluimmin minä käyskelin suurella Mainin-sillalla. Sen pituus, kestävyys ja uljas muoto tekivät sen huomattavaksi rakenteeksi; se onkin melkein ainoa varhaisemmilta ajoilta polveutuva muistomerkki siitä huolenpidosta, jonka maallinen esivalta on kansalaistensa velkaa. Kauniin virran ylä- ja alajuoksu vetivät katsettani puoleensa, ja kun sillanristin kultainen kukko auringonpaisteessa kimalteli, herätti se minussa aina ilahduttavan tunnon. Tavallisesti johti matka sitten Sachsenhausenin kautta, ja virran poikki palattiin varsin mukavasti muutaman kreutserin maksusta. Niin oltiin jälleen tällä rannalla, hiivittiin viinitorille ja ihailtiin tavaroitten purkamiseen käytettyjen nostokurkien mekanismia; mutta erikoisesti meitä huvittivat saapuvat markkina-alukset, joista nähtiin astuvan maihin monenlaisia ja toisinaan varsin eriskummaisia olentoja. Jos sitten lähdettiin kaupunkiin, niin tervehdittiin välttämättä kunnioittavasti Saalhofia, joka ainakin oli siinä paikassa, missä keisari Kaarle Suuren ja hänen jälkeläistensä linna kuuluu sijainneen. Hävittiin vanhan teollisuuskaupungin sokkeloihin ja varsinkin markkinapäivinä mielellään siihen vilisevään ihmisjoukkoon, joka kerääntyi Bartolomeuksen kirkon ympärille. Tänne olivat varhaisimmista ajoista alkaen kokoontuneet myyskentelijät ja rihkamakauppiaat taajaksi joukoksi, ja tämän alueenvaltauksen vuoksi ei uudempina aikoina voinut avara ja iloinen laitos helposti löytää sijaansa. Niinsanotun Pfarreisenin myymälät olivat meille lapsille erittäin merkittävät, ja me kannoimme sinne monta kolikkoa hankkiaksemme •itsellemme värillisiä arkkeja, joihin oli painettu kultaisia eläinten kuvia. Ei kumminkaan tehnyt usein mieli tunkeilla ahtaan, tungokseen asti täynnä olevan ja likaisen torin poikki. Muistanpa myös, että aina kauhistuen pakenin torin laidassa olevien kapeiden ja iljettävien lihapöytien luota. Römerberg oli sitä mieluisampi kävelypaikka. Uuteen kaupunkiin uutta tietä pitkin johtava matka oli aina ilahduttava ja hupainen; meitä harmitti vain se, ettei Pyhän Neitsyen kirkon ohitse kulkien päässyt Zeiliin, vaan täytyi aina tehdä pitkä kierros Hasengassen ja Katarinanportin kautta. Mutta kaikkein eniten vetivät lapsen huomiota puoleensa kaupungin sisältämät monet pienet kaupungit, linnoitukset linnoituksessa, nimittäin muurien ympäröimät luostarialueet ja varhaisemmilta vuosisadoilta jäljelle jääneet enemmän tai vähemmän linnamaiset rakennukset, kuten Nürnberger Hof, Kompostell, Braunfels, von Stallburgien heimotalo ja useat myöhempinä aikoina asumuksiksi ja työpajoiksi järjestetyt linnoitukset. Mitään rakennustaiteellisessa katsannossa kohottavaa ei Frankfurtissa ollut silloin nähtävissä: kaikki viittasi ammoin olleeseen, kaupungissa ja ympäristöllä vallinneeseen erittäin rauhattomaan aikaan. Portit ja tornit, jotka merkitsivät vanhan kaupungin rajoja, sitten jälleen portteja, torneja, muureja, siltoja, valleja ja vallihautoja, jotka ympäröivät uutta kaupunkia, — kaikki tuo ilmaisi vielä liiankin selvästi, että nämä laitokset olivat johtuneet välttämättömyydestä hankkia rauhattomina aikoina yhteiskunnalle turvaa, että torit ja kadut, uudetkin, leveämmät ja kaunismuotoisemmat, saavat kiittää alkuperästänsä ainoastaan sattumaa ja mielivaltaa eikä mitään järjestelevää henkeä. Poikaseen juurtui eräänlainen vanhanaikaiseen kohdistuva kiintymys, jota ravitsivat ja edistivät varsinkin vanhat aikakirjat ja puupiirrokset, esim. Grav’in tekemä, Frankfurtin piiritystä esittävä. Samalla ilmeni vielä toinenkin halu: päästä käsittämään pelkästään inhimillisiä olotiloja moninaisuudessaan ja luonnollisuudessaan, ilman enempiä mielenkiinnon tai kauneuden vaatielmia. Niinpä olikin eräs mieluisimpia kävelyretkiämme, jonka yritimme päästä tekemään pari kertaa vuodessa, kulku pitkin käytävää kaupunginmuurin sisäpuolella. Puutarhat, pihat, takarakennukset ulottuvat aina linnantorniin asti; pääsee luomaan silmäyksen monien tuhansien ihmisten kotoisiin, pieniin, suljettuihin, salattuihin olotiloihin. Rikkaan miehen upeasta kukkatarhasta hyötyänsä silmälläpitävän porvarin hedelmätarhoihin, niistä tehtaisiin, valkaisupaikkoihin ja muihin sellaisiin laitoksiin, jopa kirkkomaahan saakka — kaupungin piirin sisäpuolella näet sijaitsi kokonainen pieni maailma — kuljettiin mitä vaihtelevimman, ihmeellisimmän, joka askelella muuttuvan näkymän ohi, josta lapsellinen uteliaisuutemme löysi loppumatonta ilon aihetta. Ja totisesti se tunnettu ontuva paholainen, joka yöllä kuljetti mukanaan ystäväänsä nostellen Madridin kattoja sijoiltansa, tuskin suoritti enempää kuin mitä meille täällä, taivasalla, kirkkaassa päivänpaisteessa tarjottiin. Avaimet, joita tällä retkellä oli käytettävä päästäkseen monenlaisista torneista, portaista ja ovista kulkemaan, olivat varusherrojen hallussa, ja me muistimme imarrella heidän alaisiansa virkamiehiä mitä parhaimmin. Merkittävämmäksi ja toisella tavoin hedelmälliseksi muodostui meille raatihuone, jolla oli nimenä Römer. Sen alempiin holvimaisiin käytäviin me varsin mielellämme katosimme. Me hankimme itsellemme pääsyn suureen, perin koruttomaan neuvoston istuntohuoneeseen. Seiniä tosin peitti matalanlainen laudoitus, mutta muuten ne, samoinkuin kattoholvikin, olivat valkoiset, eikä missään näkynyt jälkeäkään maalauksista tai veistoteoksista. Keskiseinän yläosasta vain voitiin lukea lyhyt lauselma: Ei puhu yksi mies kuin puolen miehen suulla: oikeus ja kohtuus on kumpaistakin kuulla. Mitä vanhanaikaisimman tavan mukaan oli tämän neuvoskunnan jäseniä varten sijoitettu pitkin laudoitusta penkkejä, jotka olivat askelman verran permantoa ylempänä. Siinä me helposti käsitimme, miksi senaattimme arvojärjestys on jaettu penkkien mukaan. Ovesta käsin vasemmalle, aina vastakkaiseen nurkkaan saakka, istuivat neuvosmiehet, nurkassa itse kaupungintuomari, ainoa, jolla oli pieni pöytä edessään; hänen vasemmalla puolellansa aina ikkunain puolelle saakka istuivat nykyisin toisen penkin herrat; ikkunoiden luona oli kolmas, käsityöläisten hallussa oleva penkki; keskellä salia oli pöytäkirjanpitäjän pöytä. Kun kerran olimme raatihuoneessa, niin sekaannuimme myös pormestarin vastaanottohuoneen edessä tungeksivaan ihmisjoukkoon. Mutta suurempaa viehätystä tarjosi kaikki se, mikä viittasi keisarin vaaliin ja kruunaukseen. Me osasimme sukeltautua ovenvartijain suosioon päästen siten astelemaan uusia, iloisia, freskomaalauksin kaunistettuja, muuten ristikon sulkemia keisarinportaita. Purppuranpunaisin seinäverhoin ja omituisin kiekuraisin kultalistoin koristettu vaalihuone herätti meissä harrasta kunnioitusta. Ovenpeilejä, joissa pienet pojat tai haltiat, keisarillisessa juhlapuvussa ja valtamerkein kuormitettuina, esiintyivät ylen eriskummaisina kuvioina, me katselimme kovin tarkkaavasti ja toivoimme kaiketi mekin vielä kerran saavamme omin silmin nähdä kruunauksen. Suuresta keisarisalista meidät saatiin vain erittäin suurella vaivalla ulos, jos meidän oli kerran onnistunut sisään pujahtaa, ja me pidimme todellisimpana ystävänämme sitä henkilöä, joka seinään maalattujen kaikkien keisarien kuvien edessä suvaitsi kertoa jotakin heidän teoistansa. Kaarle Suuresta me kuulimme paljon tarumaista, mutta historiallismielenkiintoiset asiat alkoivat meille vasta Habsburgin Rudolfista, joka oli miehekkyydellänsä lopettanut suuren sekasorron. Kaarle neljäs veti hänkin huomiotamme puoleensa.: Me olimme jo kuulleet kultaisesta bullasta ja ankarasta rikosoikeudellisesta säädöksestä samoinkuin siitäkin, ettei hän antanut kostaa frankfurtilaisille sitä uskollisuutta, jota he olivat osoittaneet Günther von Schwarzburgille, hänen jalolle vastakkaiskeisarillensa. Maksimiliania me kuulimme ylistettävän ihmisten ja porvarien ystäväksi ja ennustettavan, että hän tulisi olemaan viimeinen saksalaissukuinen keisari, mikä myöhemmin pahaksi onneksi onkin toteutunut, koska hänen kuolemansa jälkeen vaali häilyi ainoastaan Espanjan kuninkaan Kaarle viidennen ja Ranskan kuninkaan Frans ensimmäisen välillä. Huolestuneena lisäsi puhuja, että nykyjään jälleen oli liikkeellä sellainen ennustus tai pikemmin enne: oli näet ilmeistä, että oli enää jäljellä sija yhden ainoan keisarin kuvalle — seikka, joka sai isänmaalliset kovin huolestumaan, vaikka se näyttikin satunnaiselta. Kerran kiertelemään lähdettyämme me kävimme välttämättä myös tuomiokirkossa ja siellä lepäävän, ystävien ja vihollisten arvossapitämän kelpo Güntherin haudalla. Se merkillinen kivi, joka on aikaisemmin ollut haudan katteena, on pystytetty kirkon kuoriin. Sen vieressä oleva konklaaviin johtava ovi pysyi kauan meiltä suljettuna, kunnes vihdoin osasimme ylempien viranomaisten avulla hankkia itsellemme pääsyn tähän merkittävään suojaan. Paremmin olisimme kuitenkin menetelleet, jos olisimme, kuten aikaisemmin. tyytyneet mielikuvituksemme luomaan kuvaan. Me näet havaitsimme, ettei tämä Saksan historiassa varsin merkillinen huone, mihin mahtavimmat ruhtinaat olivat tavanneet kokoontua suorittamaan erinomaisen tärkeätä toimitusta, suinkaan ollut arvokkaasti koristettu, vaan että sitä vielä rumensivat parrut, kanget, telineet ja muut sellaiset rojut, jotka oli tahdottu siirtää syrjään. Sitä enemmän virisi mielikuvituksemme ja juhlistui mielemme, kun pian senjälkeen saimme luvan olla läsnä raatihuoneella kultaista bullaa näytettäessä eräille ylhäisille vieraille. Varsin halukkaasti poika sitten kuunteli, mitä omaiset sekä vanhemmat sukulaiset ja tuttavat mielellään kertoivat ja toistelivat: nopeasti toisiaan seuranneiden viime kruunausten tarinoita. Ei näet ollut yhtäkään joltiseenkin ikään ehtinyttä frankfurtilaista, joka ei olisi pitänyt näitä tapahtumia ja niihin liittyviä seikkoja elämänsä tärkeimpinä. Miten upea olikin ollut Kaarle seitsemännen kruunaus, jonka aikana erittäinkin Ranskan lähettiläs oli järjestänyt uhkeita, kalliita ja aistikkaita juhlia, olivat kelpo keisarin myöhemmät kohtalot kuitenkin sitä surullisemmat, kun hän näet ei voinut puolustaa hallituskaupunkiansa Müncheniä ja oli tavallaan pakotettu anelemaan vieraanvaraisuutta valtakunnankaupunkinsa asukkailta. Jos Frans ensimmäisen kruunaus ei ollutkaan niin huomiotaherättävän upea, juhlisti sitä kuitenkin läsnäolollansa keisarinna Maria Teresia, jonka kauneus näyttää tehneen yhtä valtavan vaikutuksen miehiin kuin Kaarle seitsemännen vakava, arvokas ryhti ja siniset silmät naisiin. Jokatapauksessa molemmat sukupuolet kilvoittelivat keskenänsä yrittäessään antaa kuuntelevalle pojalle mitä edullisinta käsitystä molemmista mainituista henkilöistä. Kaikki nämä kuvaukset ja kertomukset suoritettiin hilpein ja tyynin mielin, sillä Aachenin rauha oli toistaiseksi lopettanut kaikki vihollisuudet, ja yhtä mieluisasti kuin noista juhlallisuuksista puhuttiin tapahtuneista sotaretkistäkin, Dettingenin taistelusta ja muista kuluneiden vuosien merkittävimmistä tapauksista; ja kaikki huomattava ja vaarallinen näytti, kuten solmitun rauhan jälkeen yleensäkin, tapahtuneen vain sen vuoksi, että onnelliset ja huolettomat ihmiset voisivat siitä jutella. Oli tuskin ehditty elellä puoli vuotta sellaisessa patrioottisen rajoittuneisuuden tilassa, kun jo taas tulivat messut, jotka aina aiheuttivat kaikkien lasten mielissä uskomatonta kuohuntaa. Lukuisista pystytetyistä myymälöistä kaupungin sisäpuolelle lyhyessä ajassa syntyvä uusi kaupunki, liike ja kuhina, tavaroiden purkaminen ja selvitteleminen herättivät itsetietoisuuden ensimmäisistä tuokioista alkaen voittamatonta toimeliasta uteliaisuutta ja rajatonta lapselle soveltuvan omaisuuden himoa, jota poika vuosien lisääntyessä koki tyydyttää milloin toisella, milloin toisella tavalla, mikäli hänen vähät varansa sallivat. Mutta samalla muodostui käsitys siitä, mitä kaikkea maailma tuottaa, mitä se tarvitsee ja mitä sen eri osien asukkaat toisiltansa vaihtavat. Näitä suuria, keväisin ja syksyisin sattuvia kausia edeltivät omituiset juhlallisuudet, jotka näyttivät sitä arvokkaammilta, kun ne johtivat eloisasti mieleen entisiä aikoja ja niistä meille asti periytyneitä asioita. Saattopäivänä oli kaikki kansa liikkeellä, kiiruhti tungeksien kaduille, sillalle, aina Sachsenhausenin tuolle puolen; kaikki ikkunat olivat täynnä katselijoita, vaikka ei koko päivänä mitään erikoista tapahtunut; väkijoukko näytti olevan siinä vain tungeksiakseen ja katselijat toisiansa tarkastellakseen, sillä se, mistä oikeastaan oli kysymys, tapahtui vasta yön pimetessä ja oli pikemmin uskottava kuin silmin nähtävä asia. Noina vanhempina rauhattomina aikoina, jolloin kukin teki mielin määrin vääryyttä tai edisti oikeutta, miten halusi, maantierosvot, jalosyntyiset ja muut, mielivaltaisesti kiusasivat ja ahdistivat messuille matkustavia kauppiaita, joten ruhtinaat ja muut mahtavat säädyt antoivat aseistetun joukon saattaa omia miehiänsä Frankfurtiin saakka. Mutta valtakunnankaupungin asukkaat eivät tahtoneet sallia mitenkään loukattavan itseänsä ja aluettansa, joten he lähtivät tulijoita vastaan, ja siinä syntyi monesti riitaisuuksia, kun oli ratkaistava, kuinka lähelle nuo saattelijat saivat edetä tai voivatko he tulla itse kaupunkiinkin. Koska nyt näin tapahtui sekä kauppa- ja messutoimissa että myös korkeitten henkilöiden saapuessa niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana, mutta ennen kaikkea vaalipäivinä, ja koska usein sattui väkivaltaisuuksiakin, mikäli jokin saattojoukko, jota ei kaupungissa haluttu suvaita, pyrki herransa mukana tunkeutumaan luo, niin oli myöhemmin asiasta monet kerrat neuvoteltu, oli solmittu useita sopimuksia, tosin molemmin puolin ehtoja asettaen, ja toivottiin yhä voitavan vihdoinkin saattaa päätökseen jo vuosisatoja kestänyt riita, kun koko järjestys, jonka vuoksi oli niin kauan ja useasti ylen kiivaastikin kiistelty, voitiin katsoa melkein hyödyttömäksi, joka tapauksessa liialliseksi. Porvarillinen ratsuväki useina eri osastoina, päälliköt etunenässä, ratsasti noina päivinä ulos eri porteista, tapasi määrätyissä paikoissa joitakin saattoon oikeutettujen valtakunnan säätyjen ratsumiehiä tai husaareita, jotka päällikköineen saivat osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen; viivyttiin iltapuoleen saakka ja ratsastettiin sitten, odottavan ihmisjoukon tuskin mitään nähdessä, kaupunkiin, ja näkipä silloin monen porvarillisen ratsastajan olevan mahdotonta hallita ratsuansa enempää kuin itseänsäkään ratsun selässä. Huomattavimmat saattueet tulivat Siltaportille, ja senvuoksi tulvi sinne eniten katselijoita. Ihan viimeiseksi ja yön jo pimetessä saapuivat samalla tavalla saatellut Nürnbergin postivaunut, ja siinä väitettiin vanhan perintätavan mukaan aina istuvan vanhan naishenkilön. Niinpä olikin katupojilla tapana vaunujen näkyviin vieriessä alkaa kimakasti kiljua, vaikka vaunuissa istuvia matkustajia ei enää suinkaan käynyt erottaminen. Suunnaton ja tosiaankin aisteja hämmentävä oli se tungeksiva joukko, joka tänä hetkenä syöksyi portista vaunujen jälkeen, ja siitä johtui, että katselijat pyrkivät mieluimmin sijoittumaan lähimpiin taloihin. Toinen, vieläkin eriskummallisempi juhlallisuus, joka keskellä päivää kiihdytti yleisön mieltä, oli pillipiipari-oikeus. Siihen kuuluvat menot muistuttivat niitä alkuaikoja, jolloin melkoiset kauppakaupungit yrittivät saada lievenemään, ellei kerrassaan häviämään tulleja, jotka lisääntyivät yhtä rintaa kaupan ja teollisuuden kanssa. Keisari, joka niitä tarvitsi, myönsi sellaista vapautusta, mikäli se hänestä riippui, mutta tavallisesti vain vuoden ajaksi, joten se oli vuosittain uudistettava. Se toimitettiin käyttämällä vertauskuvallisia lahjoja, jotka ennen Perttulin-messua tarjottiin keisarilliselle kaupungintuomarille, joka toisinaan saattoi olla myöskin ylin tullinkaitsija, ja tapahtui tämä säädyllisyyden vuoksi silloin, kun hän neuvosmiehineen istui oikeutta. Kun kaupungintuomaria myöhemmin ei enää nimittänyt keisari, vaan kaupunki itse hänet valitsi, hän kuitenkin säilytti nämä etuoikeudet, ja niin hyvin kaupunkien tullivapaudet kuin ne juhlalliset menot, joiden nojalla Wormsin, Nürnbergin ja Alt-Bambergin edusmiehet tunnustivat tämän ikivanhan etuutensa, olivat säilyneet meidän aikoihimme asti. Maarianpäivän edelliseksi päiväksi oli ilmoitettu julkinen oikeuden istunto. Suuressa keisarisalissa, suljetussa piirissä, istuivat korokkeella neuvosmiehet ja askelmaa korkeammalla kaupungintuomari heidän keskellänsä; asianosaisten valtuuttamat asianvalvojat alempana oikealla. Aktuaari alkaa ääneen lukea täksi päiväksi säästettyjä tärkeitä tuomioita; asianvalvojat pyytävät jäljennöksiä, ilmoittavat valittavansa päätöstä vastaan tai tekevät mitä muuta tarpeelliseksi havaitsevat. Yht’äkkiä ilmoittaa omituinen soitanto ikäänkuin menneiden vuosisatojen saapumista. Tulee kolme pillipiiparia, joista yhdellä on puhallettavanaan vanha skalmeija, toisella basso, kolmannella pommeri tai oboe. Heillä on yllänsä siniset, kultapäärmeiset viitat, nuotit hihoihin kiinnitettyinä ja päähineet päässä. Niin he olivat lähteneet majatalostansa täsmälleen kello kymmenen aikaan, lähettiläät ja heidän saattueensa jäljessään, kotoisten ja vieraiden kummastelemina, ja niin he astuvat saliin. Oikeustoimet keskeytetään, pillimiehet ja saattajat pysähtyvät aitauksen eteen, lähettiläs astuu sisään ja asettuu tuomaria vastapäätä. Vertauskuvalliset lahjat, jotka vaadittiin mitä tarkimmin vanhan perintätavan mukaiset, olivat tavallisesti sellaisia tavaroita, joilla lahjaatuova kaupunki etupäässä kävi kauppaansa. Pippuri kelpasi edustamaan kaikkia tavaroita, ja niinpä toi lähettiläs nytkin kauniisti sorvatun, pippurilla täytetyn puumaljan. Sen päällä lepäsi ihmeellisesti viilletty, silkkivuorilla ja tupsuilla varustettu käsinepari, myönnetyn ja hyväksytyn etuuden merkki, jota kaiketi itse keisarikin joissakin tapauksissa käytteli. Vieressä nähtiin pieni valkoinen sauva, joka ei muinoin saanut milloinkaan puuttua laki- ja oikeustilaisuuksista. Lisäksi oli asetettu joitakin pieniä hopearahoja, ja Wormsin kaupunki toi vanhan huopahatun, jonka aina jälleen lunasti, joten se oli ollut monet vuodet näiden menojen todistajana. Pidettyään puheensa, annettuaan lahjansa ja saatuaan tuomarilta jatkuvain etuuksien vakuutuksen lähettiläs poistui suljetulta alueelta, pillimiehet puhalsivat, saattue lähti, kuten oli tullut, ja oikeus jatkoi asiainsa käsittelyä, kunnes tuotiin sisään toinen ja vihdoin kolmas lähettiläs; he näet saapuivat väliajoin, osaksi suodakseen yleisölle kauemmin kestävää huvia, osaksi myös siitä syystä, että esiintyjät olivat aina samoja vanhoja taitureita, jotka Nürnberg oli ottanut itseänsä ja naapurikaupunkejaan varten palkatakseen ja toimittaakseen joka vuosi aikanansa asianomaiseen paikkaan. Meissä lapsissa tämä juhla herätti erikoista mielenkiintoa, koska meitä melkoisesti imarteli nähdä isoisämme niin kunniakkaalla sijalla ja koska me tavallisesti vielä samana päivänä kävimme aivan vaatimattomasti häntä tervehtimässä saadaksemme maljan ja pienen sauvan, käsineparin tai vanhan hopeakolikon, kun isoäiti oli ehtinyt kaataa pippurin maustesäiliöönsä. Kuullessaan selitettävän näitä vertauskuvallisia, menneisyyttä tavallaan eloonloihtivia menoja joutui välttämättä menneiden vuosisatojen olopiiriin johtuen kyselemään esivanhempien tapoja ja mielipiteitä, joita jälleen ilmaantuneet pillimiehet ja lähettiläät, vieläpä käsinkosketeltavat ja haltuumme joutuneet lahjatkin ihmeellisellä tavalla havainnollistivat. Näitä kunnianarvoisia juhlallisuuksia seurasi kauniina vuodenaikana moni meille lapsille nautintorikas juhla kaupungin ulkopuolella luonnon helmassa. Mainin oikealla rannalla, suunnilleen puolen tunnin matkan päässä portista virtaa alaspäin, kumpuaa sievästi kehätty ja ikivanhojen lehmusten ympäröimä rikkilähde. Vähän matkaa siitä sijaitsee Hyväin ihmisten hovi, tämän lähteen vuoksi aikoinaan rakennettu sairaskoti. Läheisille yhteislaitumille kerättiin määrättynä vuoden päivänä naapuriston nautakarjat, ja paimenet tyttöinensä viettivät maalaisjuhlan, laulaen ja karkeloiden, monenlaisen ilon ja vallattomuuden ohella. Kaupungin toisella laidalla sijaitsi samanlainen, vieläkin avarampi kunnanalue, sekin lähdekaivon ja vielä uhkeampien lehmusten koristama. Sinne ajettiin helluntaina lammaskatraat, ja samaan aikaan laskettiin kalvenneet orpolapsiraukat muuriensa ulkopuolelle; on näet vasta myöhemmin johduttu ajattelemaan, että sellaiset turvattomat olennot, joiden on kerran oleva pakko koettaa päästä omin neuvoin maailmassa eteenpäin, tulee saattaa varhain maailman yhteyteen, sen sijaan, että heitä surullisella tavalla vaalitaan; että mieluummin pitäisi heitä alunpitäen totuttaa palvelemaan ja sietämään ja että on täysi syy voimistuttaa heitä lapsuudesta saakka sekä ruumiillisesti että siveellisesti. Imettäjät ja hoitajat, jotka mielellään hankkivat itselleen tilaisuutta kävelyretkeen, kantoivat ja taluttivat meitä sellaisiin tilaisuuksiin, joten nämä maalaisjuhlat kaiketi kuuluvat ensimmäisiin vaikutelmiin, jotka ovat muistissani säilyneet. Talomme oli sillävälin ehtinyt valmiiksi, vieläpä verraten lyhyessä ajassa, koska kaikki oli hyvin suunniteltu, valmisteltu ja riittävä rahamäärä varattu. Me olimme nyt jälleen kaikin koolla ja olo tuntui mieluisalta; hyvin harkittu suunnitelma näet saa toteuduttuansa unohtamaan kaiken sen hankalan, mitä tarkoitusperän saavuttamiseen tarvittavat välineet voivat sisältää. Talo oli yksityisasumukseksi sangen tilava, kauttaaltaan valoisa ja hauska, portaat mukavat, eteiset ilmavat, ja mainitsemani näköala puistoihin päin useasta ikkunasta vaivatta nautittavissa. Sisustustyöt ja kaikki se, mikä kuuluu viimeistelyyn ja koristeluun, suoritettiin vähitellen ja tarjosi samalla askarrusta ja huvia. Ensinnä järjestettiin isän kirjakokoelma, jonka parhaiden kappaleiden, nahka- tai puolinahkasiteisten teosten, oli määrä koristaa hänen työ- ja lukuhuoneensa seiniä. Hänellä oli kauniit hollantilaiset painokset roomalaisten kirjailijain teoksia, jotka hän ulkonaisen yhdenmukaisuuden vuoksi yritti hankkia kaikki nelitaitteista kokoa; lisäksi paljon Rooman muinaismuistoja ja hienompaa lainoppia koskevaa. Etevimpiä italialaisia runoilijoita ei niitäkään puuttunut, ja Tassoa kohtaan hän osoitti aivan erikoista mieltymystä. Parhaat uusimmat matkakertomukset olivat nekin olemassa, ja isäni korjaili ja täydenteli huvikseen Keysslerin ja Nemeitzin esityksiä. Sitäpaitsi oli hänen ulottuvillansa välttämättömimpiä apuneuvoja, erikielisiä sanakirjoja ja tietosanakirjoja, joista voi mielin määrin saada haluamansa selitykset, sekä paljon muuta, mistä voi olla hyötyä ja huvia. Tämän kirjakokoelman toinen, siisteihin pergamenttikansiin sidottu ja erittäin kauniisti kirjoitetuin nimin varustettu osa sijoitettiin erikoiseen ullakkokamariin. Uusia kirjoja hankkiessaan ja niitä sitoessaan ja järjestäessään isäni toimi erittäin levollisesti ja järjestystä noudattaen. Siinä suhteessa vaikuttivat häneen melkoisesti tietosanomat, joissa jotakin teosta erikoisesti kiitettiin. Hänen lainopillisia väitöskirjoja sisältävään kokoelmaansa tuli joka vuosi muutamia nidoksia lisää. Kaikkein ensinnä sijoitettiin nyt maalaukset, jotka aikaisemmin olivat riippuneet siellä täällä vanhassa talossa, erään miellyttävän, lukukammion vieressä sijaitsevan huoneen seinälle, kaikki mustissa, kultareunuksen koristamissa kehyksissä, symmetriseen järjestykseen. Isäni useasti kiivaastikin esittämä periaate oli se, että tuli askarruttaa elossaolevia mestareita ja vähemmän välittää edesmenneistä, joiden arviointiin arveli sekaantuvan erittäin paljon ennakkoluuloa. Hän oli sitä mieltä, että maalausten laita on ihan samoin kuin reininviinien, joille tosin ikä suo erinomaista arvoa, mutta jotka siitä huolimatta voivat menestyä jokaisena seuraavana vuotena yhtä oivallisesti kuin edellisinä. Jonkin ajan kuluttua uusi viini muuttuu sekin vanhaksi, yhtä kallisarvoiseksi, ehkäpä vielä hienommaksi. Tämä hänen mielipiteensä vakaantui varsinkin sen huomautuksen johdosta, että useat vanhat kuvat näyttävät käyvän harrastelijoille suuriarvoisiksi etupäässä tummentumisensa ja ruskettumisensa vuoksi, joka niihin luo useasti ylistettyä pehmeätä värisointua. Isäni puolestaan vakuutti varmaan uskovansa, että uudetkin kuvat tulevaisuudessa mustuvat, mutta ei tahtonut myöntää, että ne juuri siitä paranisivat. Näiden periaatteiden mukaisesti hän askarrutti useat vuodet kaikkia Frankfurtin taiteilijoita: maalaaja Hirtiä, joka osasi varsin hyvin esittää tammi- ja pyökkimetsien ja muiden niinsanottujen maalaisseutujen näköaloja, käyttäen täytekuvina eläimiä, samoin Trautmannia, joka oli valinnut esikuvaksensa Rembrandtin päästen sisävalojen ja heijastusten sekä vaikuttavien tulipalojen kuvaamisessa niin pitkälle, että kerran sai kehoituksen maalata vastaparin eräälle Rembrandtin taululle, Schütziä, joka Sachtlebenin esimerkkiä noudattaen ahkerasti käsitteli Reinin seutuja, samoin vielä Junckeriä, joka alankomaalaisten tapaan kuvasi erittäin sievästi kukkia ja hedelmiä, hiljaiseloa ja rauhallisesti puuhailevia henkilöitä. Mutta nyt tuli tähän harrasteluun jälleen eloa ja virkeyttä uuden järjestyksen, mukavamman huoneen ja sitäkin enemmän erään osaavan taiteilijan tuttavuuden vuoksi. Tämä taiteilija oli Seekatz, Brinckmannin oppilas, darmstadtilainen hovimaalaaja, jonka kykyihin ja luonteeseen saamme tuonnempana yksityiskohtaisemmin perehtyä. Niin jatkettiin toistenkin huoneiden lopullista järjestämistä eri tarkoituksiansa vastaaviksi. Kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; varsinkin suurten kuvastinten pinnat loivat osaltaan huoneisiin heleyttä, joka monestakin syystä, mutta lähinnä enimmälti pyöreiden ikkunaruutujen vuoksi oli vanhasta rakennuksesta puuttunut. Isä esiintyi hilpeänä, koska hänen suunnitelmansa oli täysin onnistunut, ja ellei hyvää tuulta olisi toisinaan häirinnyt se, ettei käsityöläisten ahkeruus ja täsmällisyys aina vastannut hänen vaatimuksiansa, ei olisi voinut onnellisempaa elämää ajatellakaan, varsinkin kun perheelle koitui paljon hyvää, osaksi sen omassa piirissä, osaksi sen ulkopuolelta. Eräs erinomainen maailmantapahtuma aiheutti kuitenkin pojan mielessä ensimmäisen, mitä syvällisimmän järkytyksen. Marraskuun 1 p:nä 1755 tapahtui Lissabonin maanjäristys levittäen jo lepoon ja rauhaan tottuneeseen maailmaan suunnatonta pelkoa. Suuri, upea hallituskaupunki, samalla kaupan ja merenkulun huomattava tyyssija, joutuu äkkiarvaamatta mitä kamalimman onnettomuuden uhriksi. Maa vapisee ja järkkyy, meri kuohuu yli äyräittensä, alukset iskevät toisiinsa, rakennukset luhistuvat, kirkot ja tornit kaatuvat niiden päälle, osa kuninkaan palatsia sortuu mereen, haljennut maankamara näyttää purkavan liekkejä, sillä kaikkialta raunioista kohoaa savua ja lieskoja. Kuusikymmentä tuhatta ihmistä, jotka hetkistä aikaisemmin vielä elelivät kaikessa rauhassa, tuhoutuu, ja onnellisimmaksi heidän joukossaan sopii nimittää sitä, joka ei enää kykene onnettomuutta mitenkään tuntemaan tai harkitsemaan. Liekit raivoavat edelleen, ja niiden keralla raivoaa joukko muuten kytkettyjä, mutta tämän tapahtuman vapauttamia rikoksentekijöitä. Onnettomat jäljellejääneet joutuvat ryöstön, murhan ja kaikenlaisen pahoinpitelyn alaisiksi, ja niin todistaa luonto joka tavalla rajatonta mielivaltaansa. Viestejä nopeammin olivat jo tämän tapahtuman enteet levinneet yli laajojen alueiden: useissa paikoin oli ollut havaittavissa heikompaa järistystä, useissa lähteissä, varsinkin terveyslähteissä, tavatonta tyrehtymistä. Sitä voimallisemmin vaikutti itse sanoma, joka levisi nopeasti, aluksi ylimalkaisena tietona, sitten kammottavan yksityiskohtaisena. Nyt pitivät jumalaapelkääväiset huolen hurskaista katselmuksista, filosofit lohdutusperusteista ja papit nuhdesaarnoista. Kaikki tuo kiinnitti maailman tarkkaavaisuuden joksikin aikaa tähän kohtaan, ja vieraan onnettomuuden kiihdyttämiä mieliä askarruttivat itseen ja omaisiin kohdistuvat huolet sitä enemmän, kun kaikkialta saapui yhä enemmän ja yhä seikkaperäisempiä sanomia tämän järkähdyksen laajalleulottuvasta vaikutuksesta. Eipä lienekään kauhun demoni koskaan levittänyt kammoansa niin nopeasti ja valtavasti yli maiden. Poika, jonka täytyi yhä uudelleen kuulla kaikkea tuota, oli kovin ymmällä. Jumala, taivaan ja maan luoja ja ylläpitäjä, jota ensimmäisen uskonkappaleen selitys oli hänelle kuvaillut viisaaksi ja armolliseksi, ei ollut suinkaan osoittautunut isälliseksi antaessaan hurskaitten joutua jumalattomien kanssa saman tuhon omiksi. Turhaan koki nuori mieli päästä näiltä vaikutelmilta tasapainoon, mikä yleensäkin oli sitä mahdottomampaa, kun itse viisaat ja kirjanoppineetkaan eivät voineet tulla yksimielisiksi siitä, miten sellainen ilmiö oli käsitettävä. Seuraava kesä soi lähempää tilaisuutta oppia välittömästi tuntemaan sitä vihaista jumalaa, josta Vanha Testamentti laveasti kertoo. Äkkiarvaamatta tuli raesade, joka ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä iski talon pihanpuolisten, länttä kohti olevain ikkunain peililasiruudut mitä väkivaltaisimmin pirstoiksi, vahingoitti uusia huonekaluja, tärveli muutamia kalliita kirjoja ja muita arvokkaita esineitä ja oli meille lapsille sitäkin kaameampi, kun suunniltaan joutuneet palvelijat tempasivat meidät mukanansa pimeään käytävään luullen siellä polvillansa leväten ja kamalasti ulvoen ja parkuen voivansa lepyttää julmistunutta Jumalaa. Isä, joka yksin malttoi mielensä, aukoi sillävälin ikkunoita ja irroitti puitteita siten tosin pelastaen useita ruutuja, mutta myös tarjoten rakeita seuraavalle sadekuurolle sitäkin vapaamman tien, joten vihdoin toivuttuamme näimme eteiset ja portaat virtaavan veden vallassa. Miten häiritseviä sellaiset tapaukset yleensä olivatkin, eivät ne kumminkaan suuressa määrin keskeyttäneet säännöllisesti jatkuvaa opetusta, jonka jakamisen isä kerran oli ottanut tehtäväksensä. Hän oli viettänyt Huoruutensa Koburgin kymnaasissa, joka oli Saksan oppilaitosten joukossa ensimmäisillä sijoilla. Siellä hän oli laskenut itselleen hyvän perustuksen kieliopinnoissa ja muissa oppineeseen kasvatukseen kuuluviksi luetuissa aineissa, oli myöhemmin harrastanut Leipzigissä oikeustiedettä ja vihdoin tullut tohtoriksi Giessenissä. Hänen huolellisesti ja ahkerasti sepittämäänsä väitöskirjaa _Electa de aditione hereditalis_ mainitsevat lainoppineet vieläkin kiittäen. Kaikkien isien hurskaana toivelmana on saada nähdä poikiensa saavuttavan, mitä ovat itse jääneet vaille, suunnilleen sillä tavoin, kuin eläisivät toisen kerran ja haluaisivat nyt käytellä mitä parhaimmin hyväkseen ensimmäisen elämänjuoksun kokemuksia. Luottaen tietoihinsa, ollen varma uskollisesta kestävyydestänsä ja epäillen silloisia opettajia isä päätti itse opettaa lapsiansa ja jättää yksityisiä tunteja varsinaisille oppimestareille vain mikäli se näytti välttämättömältä. Kasvatuksellista harrastelua alkoi yleensäkin jo silloin ilmetä. Julkisissa kouluissa toimivien opettajien turhantarkkuus ja jurous lienee ollut siihen ensimmäisenä aiheena. Haeskeltiin jotakin parempaa ja unohdettiin, kuinka puutteellista pakostakin on kaikki opetus, josta eivät pidä huolta ammattimiehet. Isäni oma elämä oli siihen asti sujunut jokseenkin toiveiden mukaisesti; minun oli määrä kulkea samaa tietä, mutta mukavammin ja kauemmaksi. Hän piti arvossa minun synnynnäisiä lahjojani sitä enemmän, kun niitä häneltä itseltään puuttui; hän näet oli saavuttanut kaikki ainoastaan sanomattoman uutteruuden, kestävyyden ja kertaamisen nojalla. Hän vakuutti minulle usein, aikaisemmin ja myöhemmin, vakavissaan ja leikillä, että olisi minulle suoduin lahjoin menetellyt aivan toisin eikä olisi käytellyt niitä niin kevytmielisesti. Asioita nopeasti käsittäen, muokaten ja säilyttäen minä varsin pian kasvoin pois sen opetuksen piiristä, minkä isäni ja muut oppimestarit voivat minulle tarjota, omistamatta kuitenkaan missään aineessa perusteellisia tietoja. Kielioppi ei minua miellyttänyt, koska pidin sitä pelkkänä mielivaltaisena lakina; säännöt näyttivät minusta naurettavilta, koska ne kumoutuivat monien poikkeuksien vuoksi, jotka kaikki vuorostaan täytyi erikoisesti oppia. Ja ellei olisi ollut loppusoinnullista latinan alkeiskirjaa, olisi minun käynyt huonosti, mutta sitä minä rummuttelin ja laulelin mielelläni. Meillä oli sellaisten muistosäkeiden muotoon laadittu maantieteenkin oppikirja, jossa mitä mauttomimmat loppusoinnut parhaiten painoivat mieleemme sitä, mikä oli uudistettava, esim.: Ylä-Yssel, kaunis maa, rämeet sitä rumentaa. Kielen muodot ja käänteet minä käsitin helposti; samoin minä kehittelin nopeasti mitä jonkin asian käsitteeseen kuului. Retorisissa tehtävissä, ainekirjoituksessa ja muussa sellaisessa ei kukaan ollut minua etevämpi, joskin minun täytyi kielivirheiden vuoksi usein jäädä jälkeen. Sellaiset sepitelmät ne kuitenkin erikoisesti ilahduttivat isääni, ja niiden vuoksi hän lahjoitti minulle monia, poikaselle melkoisen suuria rahamääriä. Isäni opetti sisarelleni italiankieltä samassa huoneessa, jossa minun piti oppia ulkoa Cellariusta. Kun tehtäväni oli pian suoritettu ja minun kumminkin täytyi istua hiljaa, niin annoin kirjani levätä ja kuuntelin käsittäen varsin nopeasti italian, joka herätti mielenkiintoani latinan hupaisena muunnoksena. Muu muistia ja yhdistelykykyä koskeva varhaiskypsyys ilmeni minussa samanlaisena kuin niissä lapsissa, jotka ovat siten hankkineet itselleen varhaisen maineen. Senvuoksi isäni tuskin voi odottaa, kunnes lähtisin yliopistoon. Aivan pian hän selitti, että minun piti Leipzigissä, johon hän oli erikoisesti mieltynyt, opiskella lakitiedettä samoinkuin hän itse aikoinaan ja lähteä sitten vielä johonkin toiseen yliopistoon tullakseni tohtoriksi. Tämän toisen sain hänen puolestaan valita mielinmäärin; ainoastaan Göttingeniä kohtaan hän tunsi, en tiedä mistä syystä, jonkinlaista vastenmielisyyttä. Minä olin pahoillani, koska olin juuri sitä ajatellut erittäin luottavaisesti ja suurin toivein. Hän kertoi minulle, että minun oli lähdettävä Wetzlariin ja Regensburgiin, vieläpä Wieniin ja sieltä Italiaan, vaikka hän toisaalta aina väitti, että Pariisi olisi nähtävä sitä ennen, koska Italiasta tullessa ei enää mikään ilahduta. Minä kuuntelin mielelläni moneen kertaan tätä tarinaa nuoruusikäni tulevaisesta urasta, varsinkin kun se päättyi kertomukseen Italiasta ja lopulta Napolin kuvaukseen. Muuten vakava ja kuivakiskoinen kertoja näytti sulavan ja vilkastuvan, ja niin syntyi meissä lapsissa kiihkeä halu päästä osaltamme tuota paratiisia kokemaan. Yksityistunnit, jotka vähitellen lisääntyivät, olivat naapurinlasten kanssa yhteiset. Tämä yhteinen opetus ei minua hyödyttänyt; opettajat noudattivat kulunnaisia menetelmiänsä, ja toverieni vallattomuus, jopa toisinaan ilkeyskin, aiheutti levottomuutta, harmia ja häiriötä niukkoihin oppitunteihin. Lukemistot, jotka tekevät opetuksen hilpeäksi ja vaihtelevaksi, eivät olleet vielä ehtineet meille asti. Nuorille henkilöille ylen jähmeä Cornelius Nepos, liian helppo ja saarnojen ja uskonnonopetuksen kerrassaan kuluneeksi tekemä Uusi Testamentti, Cellarius ja Pasor eivät voineet herättää meissä yhtään harrastusta. Sensijaan oli eräänlainen silloisten saksalaisten runoilijain teosten lukemisesta aiheutuva sommittelu- ja runontekoraivo meidät vallannut. Minuun se oli tarttunut jo aikaisemmin, kun olin havainnut huvittavaksi siirtyä tehtävien retorisesta käsittelystä runolliseen. Meillä pojilla oli sunnuntaisin kokous, jossa jokaisen tuli esittää sepittämiänsä säkeitä, ja tällöin sattui jotakin ihmeellistä, mikä sai minut pitkiksi ajoiksi levottomuuden valtoihin. Millaisia runoni lienevätkin olleet, joka tapauksessa minun täytyi aina pitää niitä toisten sommittelemia parempina. Huomasin kuitenkin pian, että kilpailijani, jotka esittivät sangen vaivaisia asioita, olivat samassa asemassa ja luulottelivat ihan yhtä paljon. Vieläkin arveluttavammalta näytti minusta se, että eräs hyvä, joskin sellaisiin tehtäviin täysin kykenemätön poika, jota muuten suosin, mutta joka teetti säkeensä kotiopettajallansa, ei ainoastaan pitänyt niitä kaikkein parhaina, vaan oli vielä täysin vakuutettu siitä, että oli ne itse tehnyt, kuten hän minulle tutunomaisemman suhteemme vallitessa aina vilpittömästi vakuutti. Kun siis näin sellaista harhaluuloa ja mielettömyyttä ilmeisenä edessäni, alkoi eräänä päivänä mieltäni ahdistaa ajatus, enkö kenties minä itsekin ole samassa tilassa, eivätkö nuo runot tosiaankin ole minun sepittämiäni paremmat ja enkö minä syystäkin voinut näyttää noista pojista yhtä mielettömältä kuin he minusta. Tämä rasitti minua kovin ja pitkän aikaa, sillä minun oli kerrassaan mahdoton keksiä mitään ulkonaista totuuden tunnusmerkkiä; tyrehtyipä tuotantonikin, kunnes minut rauhoittivat kevytmielisyys ja itsetunto ja vihdoin eräs koetyö, jonka opettajat ja vanhemmat, meidän leikkipuuhamme huomattuansa, antoivat valmistelematta suoritettavaksemme ja jossa minä onnistuin hyvin saaden osakseni yleistä kiitosta. Niihin aikoihin ei vielä ollut toimitettu kirjasarjoja lapsia varten. Vanhemmilla itsellänsä oli vielä lapselliset mielipiteet, ja he katsoivat soveliaaksi siirtää oman sivistyksensä jälkipolvelle. Paitsi Amos Comeniuksen teosta _Orbis pictus_ ei käsiimme tullut yhtäkään sellaista kirjaa. Sen sijaan selailimme usein suurta kaksitaitteista, Merianin vaskipiirroksilla varustettua raamattua; Gottfriedin »Kronikka», jonka vaskipiirrokset olivat saman mestarin käsialaa, perehdytti meidät maailmanhistorian tärkeimpiin tapahtumiin: _Acerra philologica_ toi lisäksi kaikenlaisia tarinoita, mytologisia kertoelmia ja merkillisyyksiä, ja kun aivan pian havaitsin Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» ja tutkin ahkerasti varsinkin ensimmäisiä kirjoja, niin täytti nuoret aivoni piankin joukko kuvia ja kohtauksia, huomattavia ja ihmeellisiä hahmoja ja tapahtumia, enkä minä voinut milloinkaan ikävystyä, koska alinomaa askartelin tätä hankkimaani muokaten, toistellen, uudelleen tuottaen. Hurskaamman, siveellisemmän vaikutuksen kuin nuo toisinaan karkeat ja vaaralliset vanhat tuotteet teki Fénelonin Telemaque, jonka opin aluksi tuntemaan vain Neukirchin käännöksenä ja joka tässä epätäydellisessä tulkintamuodossaankin vaikutti mieleeni erittäin herttaisesti ja hyväätekevästi. Asian luontoon kuulunee, että »Robinson Crusoe» liittyi aikaisin luettaviini; helposti arvaa, että »Felsenburgin saari» ei sekään unohtunut. Lordi Ansonin »Matka maailman ympäri» yhdisti totuuden arvokkuuden sadun rikkaaseen kuvitteellisuuteen, ja seuratessamme ajatuksissamme tätä oivallista merimiestä me jouduimme avaraan maailmaan ja yritimme pallokartan pinnalla sormin noudatella hänen kulkemaansa reittiä. Sitten minua odotti vieläkin runsaampi sato, kun sain käsiini joukon teoksia, joita tosin ei käy nykyisessä muodossaan erinomaisiksi kiittäminen, mutta joiden sisällys siitä huolimatta tuo viattomalla tavalla lähellemme monia menneiden aikojen ansioita. Se kustannusliike tai pikemmin tehdas, joka näitä, myöhemmin kansankirjasten nimellä tunnetuiksi, jopa kuuluisiksikin tulleita teoksia julkaisi, oli itse Frankfurtissa, ja ne painettiin suuren menekin vuoksi kiintokirjaimin mitä kehnoimmalle imupaperille. Meillä lapsilla oli niinmuodoin onni löytää nämä keskiajan arvokkaat jäännökset joka päivä jonkun kirjainkaupustelijan oven pielessä seisovalta pieneltä pöydältä ja saada ne omiksemme parin kreutserin hinnasta. Eulenspiegel, Neljä Haimonin lasta, Kaunis Melusina, Keisari Oktavianus, Kaunis Magelone, Fortunatus ja koko joukkokunta aina Ikuiseen juutalaiseen saakka oli meille tarjona, jos meitä halutti tarttua näihin teoksiin joidenkin makeisten asemesta. Suurin etu tässä oli se, että kun olimme sellaisen vihkosen repaleiksi lukeneet tai muuten vikuuttaneet, voimme sen pian jälleen hankkia ja ahmia. Samoinkuin perheen kesäistä kävelyretkeä mitä harmittavimmalla tavalla häiritsee äkillinen rajuilma muuttaen iloisen tunnelman kaikkein inhoittavimmaksi, samoin käyvät lastensairaudet äkkiarvaamatta himmentämään varhaisen elämän kauneinta vuodenaikaa. Minunkaan laitani ei ollut toisin. Olin vastikään ostanut itselleni Fortunatuksen pusseineen ja taikahattuineen, kun minut valtasi pahoinvointi ja kuume, rokkotaudin enteet. Rokottamista pidettiin meillä yhä sangen arveluttavana asiana, ja vaikka kansanomaiset kirjailijat olivatkin sitä jo tajuttavasti ja ponnekkaasti suositelleet, epäröivät saksalaiset lääkärit sittenkin ryhtyä suorittamaan leikkausta, joka näytti ehdättävän luonnon edelle. Senvuoksi saapui mannermaalle keinottelevia englantilaisia melkoisesta palkkiosta rokottamaan sellaisten vanhempien lapsia, jotka he havaitsivat varakkaiksi ja ennakkoluulottomiksi. Suurin osa oli kuitenkin yhä onnettomuudelle alttiina kuten ennenkin; tauti raivosi perheissä, surmasi tai rumensi paljon lapsia, ja harvat vanhemmat uskalsivat turvautua keinoon, jonka todennäköisesti suoman avun menestys kuitenkin oli jo monet kerrat todentanut. Onnettomuus kohtasi nyt meidänkin perhettämme taudin ahdistaessa minua erikoisen ankarasti. Koko ruumis oli täynnä rakkuloita, kasvot niin turvonneet, etten voinut silmiäni avata, ja niin minä makasin useita päiviä sokeana ja kärsien ankaroita tuskia. Tautia koetettiin lieventää, mikäli mahdollista, ja minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunhan pysyttelisin rauhallisena enkä hieromalla ja raapimalla vaivaa pahentaisi. Se onnistuikin minulle; mutta meitä pidettiin vallitsevan ennakkoluulon mukaisesti mahdollisimman lämpiminä siten vain tautia kiihdyttäen. Vihdoin, surullisesti vietetyn ajan kuluttua, putosi kasvoistani kuin naamio rokon jättämättä ihoon näkyvää jälkeä; mutta piirteet olivat melkoisesti muuttuneet. Minä itse olin tyytyväinen, kunhan sain jälleen nähdä päivänvalon ja vähitellen vapauduin täpläisestä ihostani, mutta toiset olivat kyllin armottomat muistuttaakseen useasti mieleeni entistä tilaa; varsinkin eräs erittäin vilkas täti, joka aikaisemmin oli pitänyt minua epäjumalanansa, voi myöhempinäkin vuosina minut nähdessään harvoin olla huudahtamatta: Hyi hitto, serkku, kuinka oletkaan rumentunut! Sitten hän kertoi minulle seikkaperäisesti, kuinka oli ennen minua ilokseen katsellut ja millaista huomiota oli herättänyt minua kanniskellessaan, ja niin minä sain jo aikaisin kokea, että ihmiset antavat meidän usein katkerasti maksaa sen ilon, jonka olemme heille suoneet. Tuhka- ja vesirokoltakaan, ja mitä lapsuusiän kiusanhenkiä vielä lieneekään, minä en säästynyt, ja joka kerta minulle vakuutettiin olevan onnellista, että se vaiva nyt oli iäksi ohi; mutta valitettavasti uhkasi taampana jo toinen käydä minua päin. Kaikki nämä asiat lisäsivät taipumustani mietiskelyyn, ja koska olin kiusallista kärsimättömyyttä torjuakseni jo useasti harjoittanut kestävyyttäni, näyttivät minusta ne hyveet, joita olin kuullut stoalaisissa ylistettävän, erittäin esikuvallisilta, sitäkin enemmän, kun kristillinen kärsivällisyysoppi suositteli samanlaista. Näistä perheessä sattuneista sairauksista puhuessani tahdon vielä mainita kolmea vuotta minua nuoremman veljeni, joka hänkin sai tartunnan ja kärsi siitä melkoisesti. Hän oli heiveröinen, hiljainen ja itsepäinen, ja meidän välillemme ei milloinkaan syntynyt oikeata suhdetta. Hän ei elänytkään lapsuusiän rajaa paljon kauemmaksi. Useista myöhemmin syntyneistä sisaruksistani, jotka hekään eivät jääneet pitkäksi aikaa eloon, minä muistan vain erään erittäin kauniin ja miellyttävän tytön, joka kuitenkin pian katosi, joten me, minä ja sisareni, muutaman vuoden kuluttua olimme jääneet kahden ja liityimme sitä kiinteämmin ja hellemmin toisiimme. Noista sairauksista ja muista epämiellyttävistä häiriöistä johtui kaksinverroin ikäviä seurauksia. Isäni, joka näytti sommitelleen itselleen jonkinlaisen kasvatus- ja opetuskalenterin, tahtoi heti saada korvatuksi jokaisen laiminlyönnin ja sälytti parantuvien suoritettavaksi sitäkin enemmän tehtäviä, joista selviytyminen tosin ei käynyt minulle vaikeaksi, mutta sikäli hankalaksi, että se pysähdytti ja tavallaan taannutte sisäistä kehitystäni, joka oli lähtenyt kulkemaan määrättyä uraa. Näiden opetuksellisten ja kasvatuksellisten ahdistusten tieltä me tavallisesti pakenimme isovanhempien luo. Heidän asumuksensa sijaitsi Friedberger Gassen varrella ja näytti olleen muinoin linna. Kun näet sitä lähestyi, ei nähnyt mitään muuta kuin suuren sakaraisen portin, jonka kummassakin pielessä oli naapuritalo. Sisään astuttuaan saapui kapeata käytävää pitkin vihdoin verraten avaralle, erikorkuisten, mutta nyt yhdeksi asumukseksi yhdistettyjen rakennusten rajoittamalle pihamaalle. Me kiiruhdimme tavallisesti suoraa päätä puutarhaan, joka sijaitsi melkoisen pitkänä ja leveänä rakennusten takana ja oli erittäin hyvässä kunnossa, käytävät enimmäkseen viiniköynnöskaiteen reunustamat, osa aluetta keittiökasveille omistettu, toinen osa kukkasille, jotka keväästä syksyyn saakka runsaan vaihtelevina koristivat puutarhan sarkoja ja lavoja. Pitkän, etelään päin suuntautuvan muurin vierustalla oli rivi hyvin hoidettuja persikkapuita, joissa pitkin kesää kypsyilivät ylen houkuttelevina meiltä kielletyt hedelmät. Me mieluummin kartoimme tätä puolta, koska emme täällä saaneet tyydyttää herkutteluhimoamme, ja käännyimme vastakkaiselle taholle, missä silmänkantamaton jono viini- ja karviaisinarjapensaita soi meidän ahneudellemme sarjan tyydytystilaisuuksia aina syksyyn asti. Yhtä merkittävä oli meille iäkäs, korkea, laajalle leviävä silkkiäispuu, niin hyvin hedelmiensä vuoksi kuin siitäkin syystä, että meille kerrottiin silkkimatojen saavan ravintonsa sen lehdistä. Tässä rauhallisessa piirissä nähtiin isoisä joka ilta miellyttävän toimekkaana pitämässä omin käsin huolta hienommasta hedelmäin ja kukkasten viljelystä puutarhurin sillävälin suorittaessa karkeampia töitä. Hän näki aina mielellään ne monet vaivat, joita kauniin neilikkakentän ylläpito ja lisääminen vaatii. Hän itse sitoi huolellisesti persikkapuidcn oksat viuhkamaisesti säleaitaan edistääkseen hedelmäin runsasta ja mukavaa kasvua. Tulpaanien, hyasinttien ja muiden sellaisten kasvien sipulien lajittelua ja huolta niiden säilyttämisestä hän ei jättänyt kenenkään toisen tehtäväksi, ja vielä nytkin minä mielihyvin muistelen, kuinka uutterasti hän askarteli eri ruusulajeja silmästäen. Siinä puuhassa hän veti käsiinsä, varjellakseen itseänsä okailta, vanhanaikaiset nahkahansikkaat, joita hänelle pillipiipari-oikeudessa joka vuosi lahjoitettiin kolme paria ja joista niinmuodoin ei ollut milloinkaan puutetta. Sitäpaitsi hänellä oli aina yllänsä kauhtanantapainen yönuttu ja päässä laskostettu musta samettilakki, joten hän olisi voinut esittää puolittain Alkinoosta, puolittain Laertesta. Kaikkia näitä puutarhatöitänsä hän harjoitti yhtä säännöllisesti ja täsmällisesti kuin virkatoimiansa; ennenkuin tuli alas puutarhaan, hän näet oli aina järjestänyt seuraavana päivänä esille tulevat asiat ja lukenut asiakirjat. Aamulla hän taas ajoi raatihuoneelle, aterioi sieltä palattuansa, torkahti sitten nojatuolissaan, ja niin tapahtui kaikki toisena päivänä samoin kuin toisenakin. Hän puhui vähän eikä osoittanut kiivauden merkkiäkään; minä en muista nähneeni häntä vihoissaan. Koko hänen ympäristönsä oli vanhanaikainen. Minä en havainnut hänen paneloidussa huoneessaan milloinkaan minkäänlaista uudistusta. Paitsi lakitieteellisiä teoksia sisälsi hänen kirjastonsa ainoastaan ensimmäiset matkakertomukset, meriretket ja maiden löydöt. Minä en yleensäkään muista mitään muuta olotilaa, joka olisi herättänyt rikkomattoman rauhan ja ikuisen keston tuntoa siinä määrässä kuin tämä. Korkeimmilleen kohotti meidän tätä arvoisaa vanhusta kohtaan tuntemamme kunnioituksen se vakaumus, että hänellä oli ennustamisen lahja, erittäinkin sellaisissa asioissa, jotka koskivat häntä itseänsä ja hänen kohtaloansa. Hän ei tosin puhunut asiasta selvästi ja seikkaperäisesti kenellekään muulle kuin isoäidillemme, mutta me kaikki tiesimme kuitenkin, että hän sai merkitsevien unien avulla tiedon siitä, mitä piti tapahtuman. Niinpä hän esim. vakuutti vaimollensa siihen aikaan, jolloin hän vielä kuului nuorempien neuvoston jäsenten joukkoon, että hän tulisi ensimmäisen neuvosmiespaikan avoimeksi joutuessa sen saamaan. Ja kun sitten tosiaankin aivan pian eräs neuvosmies kuoli halvaukseen, määräsi hän vaali- ja arpapäivänä, että kotona oli kaikessa hiljaisuudessa varustauduttava ottamaan vastaan vieraita ja onnittelijoita, ja ratkaiseva kultainen pallonen nostettiin tosiaankin hänelle. Sen mutkattoman unennäön, joka oli hänelle antanut asiasta tiedon, hän uskoi puolisollensa seuraavassa muodossa: Hän oli nähnyt itsensä tavallisessa neuvoston täysi-istunnossa, missä kaikki oli tapahtunut tavanomaisessa järjestyksessä; yht’äkkiä oli nyt manalle mennyt neuvosmies noussut paikaltansa, astunut alas ja tervehtinyt häntä kohteliaasti ehdottaen, että hän asettuisi vapautuneelle paikalle, ja oli sitten poistunut ovesta. Suunnilleen samoin kävi kaupungintuomarin kuollessa ja hänen virkansa siten joutuessa avoimeksi. Sellaisessa tapauksessa ei kauan viivytellä virkaa täytettäessä, koska aina on pelättävä, että keisari joskus vaatii itselleen takaisin oikeutta kaupungintuomarin viran täyttämiseen. Tällä kertaa ilmoitti oikeudenpalvelija keskiyön aikaan, että seuraavana aamuna tulisi pidettäväksi ylimääräinen kokous. Kun nyt hänen lyhdystänsä uhkasi kynttilä sammua, hän pyysi pientä tynkää voidakseen jatkaa kiertoansa. »Antakaa hänelle kokonainen», virkkoi isoisä naisille, »vaivautuuhan hän minun tähteni». Tätä lausumaa vastasikin menestys: hänestä tosiaankin tuli kaupungintuomari, ja oli tällöin vielä erikoisen merkillinen se seikka, että vaikka hänen edustajansa oli nostettava pallonen kolmannella ja siis viimeisellä vuorolla, molemmat hopeiset nousivat ensin, joten kultainen pallo jäi häntä varten pussin pohjalle. Täysin koruttomat, yksinkertaiset ja vailla haaveellisuuden tai ihmeellisyyden jälkeäkään olivat muutkin meidän tietoomme tulleet unennäöt. Muistan vielä poikasena kaivelleeni hänen kirjojansa ja kalenterimuistiinpanojansa ja löytäneeni niistä muiden, puutarhanhoitoa koskevien muistutusten joukosta seuraavan: Viime yönä tuli N.N. luokseni ja sanoi... Nimi ja ilmestyksen lausuma oli merkitty salamerkein. Toisessa kohden oli' samoin: Viime yönä minä näin... Jatko oli jälleen kirjoitettu salamerkein, paitsi side- ja muita sanoja, joiden nojalla asiasta ei saanut mitään selkoa. Huomattava seikka on tässä se, että henkilöt, joissa ei muuten ilmennyt aavistusvoiman jälkeäkään, hänen olokehässänsä hetkeksi saivat sen kyvyn, että voivat aistittavista merkeistä aavistaa samanaikaisia, vaikkakin etäällä sattuvia taudin- ja kuolemantapauksia. Kenellekään hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuo lahja ei kumminkaan ole periytynyt; he olivat pikemmin enimmälti ravakoita henkilöitä, elämäniloisia ja yksinomaan todellisuuteen suuntautuvia. Tässä yhteydessä minä muistelen heitä kiitollisena monesta hyvästä, mitä olen heiltä nuoruudessani saanut. Niinpä me saimme monenkaltaista askaretta ja huvia käydessämme toisen, sekatavarakauppias Melberin kanssa naimisissa olevan tyttären luona, jonka asumus ja myymälä sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmässä, tungoksisimmassa paikassa torin varrella. Siellä me silmäilimme ikkunasta mieliksemme vilinää ja tungosta, johon emme halunneet eksyä, ja jos myymälän ylen lukuisien tavaroiden joukossa mielenkiintoamme aluksi herätti ainoastaan lakritsajuuri ja siitä valmistetut ruskeat, leimatut litukat, niin vähitellen sentään opimme tuntemaan ne monet erilaiset esineet, joita virtaa sellaiseen kauppaan ja sieltä pois. Tämä täti oli sisaruksista vilkkain. Kun äitini nuoruusvuosinansa mielellään istui puhtaisiin puettuna toimitellen jotakin sievää naisten askaretta, niin sisar puolestaan liikkui naapuristossa pitäen huolta laiminlyödyistä lapsista, heitä vaalien, kampaillen ja kanniskellen; olipa hän siten hyvän aikaa minunkin hoivaajanani. Julkisten juhlallisuuksien, esim. kruunausten aikana hän ei millään ehdolla pysynyt kotosalla. Jo tyttösenä hän oli tavoitellut sellaisissa tilaisuuksissa siroteltuja rahoja, ja kerrottiin näin: kun hän kerran oli saanut kerätyksi hyvän määrän ja tyytyväisenä piteli niitä kämmenelleen nähtäväksi levitettyinä, niin joku oli lyönyt häntä takaa, joten hyvinhankittu saalis oli samassa mennyttä. Paljon hän tiesi kertoa siitäkin, kuinka hän kerran, kun kaikki kansa vaikeni, oli reunakivellä seisoen kohottanut ohiajavalle keisari Kaarle seitsemännelle voimallisen eläköönhuudon saaden hallitsijan nostamaan hattua ja varsin armollisesti kiittämään tuosta terhakasta huomaavaisuudesta. Hänen kodissaankin oli kaikki hänen ympärillänsä liikkuvaa, elämäniloista ja hilpeätä, ja me lapset olemme hänelle kiitollisuudenvelassa monesta hupaisesta hetkestä. Rauhallisemmassa, mutta myös luonnonlaatuansa vastaavassa olotilassa eleli toinen täti, joka oli naimisissa P. Katariinan kirkon saarnaajan Starckin kanssa. Viimeksimainittu eli mielenlaatunsa ja säätynsä mukaisesti erittäin yksinäisenä, ja hänellä oli kaunis kirjasto. Hänen luonansa tuli minulle tutuksi Homeros suorasanaisena käännöksenä, sellaisena kuin se, ranskalaiseen teatterityyliin sommitelluin vaskipiirroksin koristettuna, on löydettävissä herra von Loenin toimittamasta merkillisimpien matkakertomusten uudesta kokoelmasta nimellä: Homeroksen kuvaus Troian valtakunnan valloituksesta. Kuvat tärvelivät kuvittelukykyäni siinä määrin, etten voinut pitkiin aikoihin nähdä homerisia sankareita muuten kuin näinä hahmoina. Itse tapaukset miellyttivät minua sanomattomasti; teosta minä vain kovin moitiskelin siitä, ettei se anna meille mitään tietoa Troian valloituksesta ja päättyy kovin tylpästi Hektorin kuolemaan. Enoni, jolle tämän moitteeni ilmaisin, kehoitti minua tutustumaan Vergiliukseen, joka tosiaankin täysin tyydytti minun vaatimukseni. On sanomattakin selvää, että me lapset nautimme muiden oppituntien ohella keskeytymätöntä ja etenevää uskonnonopetusta. Se kirkollinen protestanttisuus, jota meille siirrettiin, oli kuitenkin oikeastaan vain eräänlaista kuivaa moraalia: henkevästä esityksestä ei ollut puhettakaan, ja oppi ei voinut tyydyttää sielua eikä sydäntä. Sen vuoksi aiheutuikin monenlaisia eroamisia laillisesta kirkosta. Syntyivät separatistien, pietistien, herrnhutilaisten, maan hiljaisten lahkot, ja miten niitä vielä olikaan tapana nimittää ja merkitä, mutta joiden kaikkien tarkoituksena oli vain päästä lähemmäksi jumaluutta kuin julkisen uskonnon puitteissa näytti mahdolliselta, varsinkin Kristuksen kautta. Poika kuuli näistä ajatustavoista ja mielensuunnista lakkaamatta puhuttavan, sillä papisto ja maallikot jakautuivat puoltaviin ja vastustaviin ryhmiin. Enemmän tai vähemmän erottuneet olivat aina vähemmistönä, mutta heidän mielenlaatunsa omaperäisyys, sydämellisyys, kestävyys ja itsenäisyys olivat viehättäviä ominaisuuksia. Näistä hyveistä ja niiden ilmauksista kerrottiin kaikenlaisia tarinoita. Varsinkin oli tunnettu erään levyseppämestarin vastaus. Eräs hänen ammattiveljensä aikoi saattaa hänet häpeään kysymällä, kuka oikeastaan oli hänen rippi-isänsä. Hilpeästi ja hyvään asiaansa luottaen vastasi ensinmainittu: Minulla on erittäin ylhäinen, ei kukaan halvempi kuin kuningas Davidin rippi-isä. Tämä ja muut samanlaiset seikat lienevät poikaan vaikuttaneet ja yllyttäneet häntä omaksumaan sentapaista mielensuuntaa. Joka tapauksessa hänen mieleensä johtui lähestyä välittömästi luonnon suurta Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, jonka aikaisemmat vihanpurkaukset oli jo kauan sitten saanut unohtumaan maailman kauneus ja se monenlainen hyvä, mikä siinä tulee osaksemme; mutta tuohon lähenemiseen johtava tie oli varsin omituinen. Poika oli yleensä noudattanut ensimmäistä uskonkappaletta. Se Jumala, joka on luonnon kanssa välittömässä yhteydessä, tunnustaa sen omaksi työksensä ja sitä sellaisena rakastaa, näytti hänestä oikealta Jumalalta, joka kaiketi voi päästä läheisempään suhteeseen ihmisen kuten kaiken muunkin kanssa ja pitää huolta hänestä samoinkuin tähtien liikkeestä, vuorokauden- ja vuodenajoista, kasveista ja eläimistä. Eräät evankeliumin kohdat lausuivat tämän nimenomaisesti. Mitään hahmoa poika ei voinut tälle olennolle ajatuksissaan antaa; niinpä hän etsi häntä hänen töistänsä ja tahtoi hyvään vanhaan testamentin tapaan rakentaa hänelle alttarin. Luonnontuotteiden piti vertauskuvallisesti esittää maailmaa, niiden yläpuolella piti palaa liekin, joka merkitsi luojansa luo ikävöivää ihmismieltä. Nyt etsittiin olemassaolevasta ja tilaisuuden sattuessa täydennetystä luonnonopillisesta kokoelmasta parhaat harkot ja kappaleet; mutta vaikeutena oli, miten ne voisi pinota ja rakentaa kokonaisuudeksi. Isällä oli kaunis nelisivuisen pengermäisen pyramidin muotoinen punaiseksi kiilloitettu ja kultaisin kukkasin koristettu johtajakoroke, jota pidettiin erittäin mukavana, jos oli kysymyksessä kvartettilaulu, joskin se oli viime aikoina ollut vain harvoin käytännössä. Sen poika nyt anasti järjestäen luonnon edustajat pengermittäin päälletysten, joten rakennelma näytti sangen hauskalta ja samalla varsin arvokkaalta. Nyt piti ensimmäisen jumalanpalveluksen tapahtua varhaisen auringonnousun hetkenä. Nuori pappi oli vain epätietoinen siitä, miten saisi aikaan liekin, jonka tuli vielä uhota hyvää tuoksua. Vihdoin hän onnellisen mieleenjohtuman nojalla sai molemmat ehdot täytetyiksi: hänellä näet oli pieniä suitsutuskynttilöitä, jotka tosin eivät palaneet ilmiliekein, mutta levittivät hehkuen mitä mieluisinta tuoksua. Näyttipä tämä vieno palaminen ja haihtuminen ilmaisevan ihmismielen tapahtumia paremminkin kuin kirkas liekki. Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, mutta naapuritalot peittivät idän taivasta. Vihdoin se ilmestyi kattojen yläpuolelle; kohta otettiin käteen polttolasi ja sytytettiin kauniissa posliinikulhossa alttarin huipulla olevat suitsutuskynttilät. Kaikki luonnistui toiveiden mukaisesti, ja hartaus oli täydellinen. Alttari jäi sille uudessa rakennuksessa luovutetun huoneen erikoiseksi koristeeksi. Kaikki näkivät siinä vain sievästi järjestetyn luonnonopillisen kokoelman, mutta poika tiesi paremmin minkä säläsi. Hän halusi hartaasti päästä uudistamaan tuon juhlallisen toimituksen. Onnettomuudeksi ei auringon otollisimmin noustessa sattunut olemaan posliinikulho käsillä. Hän pystytti suitsutuskynttilät välittömästi korokkeen yläpinnalle; ne sytytettiin, ja hartaus oli niin syvä, ettei pappi huomannut, mitä vahinkoa hänen uhrinsa aiheutti, ennenkuin asia oli auttamattomissa. Kynttilät näet olivat polttaneet punaisen kiilloitetun pinnan ja kauniit kultaiset kukat mitä katalimmalla tavalla jättäen mustat, lähtemättömät jälkensä, ikäänkuin olisi siitä jokin rietas henki paennut tiehensä. Tämä sai nuoren papin mitä pahimpaan pulaan. Hän tosin osasi peittää vaurion suurimmilla loistoharkoilla, mutta rohkeutta uusien uhrien järjestämiseen ei enää ollut; ja tekeepä melkein mieli pitää tätä sattumaa enteenä ja varoituksena, miten vaarallista yleensäkin on yrittää lähestyä Jumalaa sellaisin keinoin. TOINEN KIRJA. Kaikki se, mitä tähän saakka on kerrottu, viittaa siihen onnelliseen ja mukavaan olotilaan, jota maat nauttivat pitkän rauhan kestäessä. Mutta sellaista kaunista aikaa ei nautittane missään miellyttävämmin kuin kaupungeissa, jotka elävät omia lakejansa noudatellen, ovat kyllin suuret sisältääkseen melkoisen määrän porvareita ja hyvällä paikalla voidakseen kaupan ja teollisuuden avulla heitä vaurastuttaa. Vieraat havaitsevat niissä käymisen voitoksensa, ja heidän on pakko myöntää etuja, jos tahtovat etuja voittaa. Jos sellaiset kaupungit eivät vallitsekaan avaraa aluetta, voivat ne sitä enemmän luoda varakkuutta omaan piiriinsä, koska ulkoiset suhteet eivät velvoita heitä kalliisiin yrityksiin tai osallisuuksiin. Siten kuluttivat Frankfurtin asukkaat minun lapsuuteni aikana sarjan onnellisia vuosia. Mutta tuskin olin ehtinyt elokuun 28 p:nä 1756 täyttää seitsemännen ikävuoteni, kun jo puhkesi se maailmankuulu sota, jonka oli määrä huomattavasti vaikuttaa seuraaviin seitsemään elämäni vuoteen. Fredrik toinen, Preussin kuningas, oli hyökännyt Saksiin 60,000 miehen suuruinen armeija mukanansa, ja edelläkäyvän sodanjulistuksen asemesta seurasi manifesti, kuten sanottiin hänen itsensä kirjoittama, jossa mainittiin tätä kuulumatonta menettelyä aiheuttavat ja oikeuttavat syyt. Maailma, joka havaitsi olevansa kutsuttu tuomariksikin eikä vain katselijaksi, jakautui heti kahteen puolueeseen, ja meidän perheemme kuvasteli suurta kokonaisuutta. Isoisäni, joka oli Frankfurtin neuvosmiehenä kantanut Frans ensimmäisen pään yli kohotettua kruunaustelttaa ja oli saanut keisarinnalta painavat kultavitjat, joissa riippui keisarinnan kuva, oli eräiden vävyjen ja tytärten kera Itävallan puolella. Isäni, jonka Kaarle seitsemäs oli nimittänyt keisarilliseksi neuvokseksi ja joka sydämestään otti osaa tuon onnettoman hallitsijan kohtaloihin, taipui perheen pienemmän osan kera Preussin puolelle. Aivan pian häiriytyivät kokouksemme, joita oli jo monet vuodet sunnuntaisin säännöllisesti pidetty. Langosten kesken tavallinen eripuraisuus löysi vasta nyt muodon, jossa se voitiin lausua julki. Kiisteltiin, riitaannuttiin, vaiettiin, puhjettiin mielenpurkauksiin. Isoisä, muuten hilpeä, rauhallinen ja sävyisä mies, kävi kärsimättömäksi. Naiset kokivat turhaan tulta sammuttaa, ja muutamien epämieluisten kohtausten jälkeen jäi isäni ensimmäisenä pois seurasta. Nyt me iloitsimme häiriytymättä kotona Preussin voitoista, joita tavallisesti julisti riemastuneena jo mainittu kiihkeämielinen täti. Kaiken muun mielenkiinnon täytyi väistyä tämän tieltä, ja me vietimme lopun vuotta lakkaamattoman kiihtymyksen vallassa. Dresdenin valtaus, kuninkaan aluksi osoittama maltillisuus, tosin hidas, mutta varma eteneminen, Lowositzin voitto, saksilaisten vangiksiotto olivat kaikki riemunaiheita meidän puolueellemme. Kaikki, mitä voitiin esittää vastustajan eduksi, kiellettiin tai leimattiin vähäpätöiseksi, ja kun vastakkaisella kannalla olevat perheenjäsenet menettelivät samaten, eivät he voineet kohdata toisiansa kadulla joutumatta kahakoimaan kuten näytelmässä »Romeo ja Julia». Minä olin niinmuodoin minäkin Preussin tai oikeammin sanoen Fredrikin puolella; sillä mitä välitimmekään Preussista? Kaikkiin mieliin vaikutti suuren kuninkaan persoonallisuus. Minä iloitsin isän keralla voitoistamme, jäljensin erittäin mielelläni voittolauluja ja melkein vieläkin mieluummin vastapuolueeseen kohdistuvia pilkkalauluja, miten latteita soinnuttelut lienevätkin olleet. Vanhimpana lapsenlapsena ja kummipoikana minä olin pienestä pitäen aterioinut joka sunnuntai isovanhempien luona: ne olivat hupaisimmat hetkeni koko viikon aikana. Mutta nyt ei minulle tahtonut enää mikään maistua, sillä minun täytyi kuulla sankariani mitä kamalimmin parjattavan. Täällä puhalsivat toisenlaiset tuulet, täällä soivat toisenlaiset sävelet kuin kotona. Isovanhempiini kohdistuva mieltymys, jopa harras kunnioituskin laimeni. Vanhempien kuullen en saanut siitä mitään hiiskua; minä jätin sen tekemättä oman vaistoni opastamana ja myös sen vuoksi, että äitini oli minua varoittanut. Niin ollen minun oli turvauduttava itseeni, ja samoinkuin kuudennella ikävuodellani, Lissabonin maanjäristyksen jälkeen, Jumalan hyvyys oli muuttunut minulle jossakin määrin epäiltäväksi, samoin aloin nyt Fredrik Suuren vuoksi epäillä suuren yleisön oikeamielisyyttä. Mieleni oli luonnostaan kunnioitukseen taipuvainen, ja tarvittiin ankaraa järkytystä, jotta johonkin kunnianarvoisaan kohdistuva uskoni alkoi horjua. Meille ei, ikävä kyllä, ollut suositeltu hyviä tapoja ja sopivaa käytöstä niiden itsensä, vaan ihmisten vuoksi; aina oli puhe siitä, mitä ihmiset voivat sanoa, ja minä ajattelin, että ihmisten täytyi myös olla oikeita ihmisiä, että he tiesivät kaikkea asianmukaisesti arvostella. Mutta nyt sain kokea aivan loista. Suurimpiin ja ilmeisimpiinkin ansioihin suhtauduttiin herjaten ja vihaten, jaloimpia tekoja ainakin vääristeltiin ja halvennettiin, ellei suorastaan väitetty olemattomiksi, ja sellainen halpamainen vääryys kohdistui ainokaiseen, ilmeisesti kaikkia aikalaisiansa etevämpään mieheen, joka päivä päivältä todisti ja osoitti mihin kykeni, ja vääryyden tekijänä ei suinkaan ollut roskaväki, vaan oivalliset miehet, jollaisina minun joka tapauksessa oli pidettävä isoisääni ja enojani. Pojalla ei ollut käsitystäkään siitä, että voi olla olemassa puolueita, vieläpä, että hän itsekin kuului erääseen niistä. Hän uskoi sitä enemmän olevansa oikeassa ja saavansa väittää mielipidettänsä paremmaksi, koska hän ja samanmieliset tunnustivat Maria Teresian kauneuden ja hänen muut hyvät ominaisuutensa eivätkä liioin panneet pahaksensa keisari Fransin jalokivi- ja rahaharrastelua; että kreivi Daunia toisinaan mainittiin nahjuksen nimellä, oli heidän mielestään puolustettavissa. Kun nyt asiaa tarkemmin harkitsen, havaitsen tässä alkuaiheen siihen yleisön huomiottajättämiseen, jopa halveksimiseenkin, joka on kuulunut olemukseeni koko elämäni ajan ja jonka olen vasta myöhään oivalluksen ja sivistyksen avulla voinut saada tasoitetuksi. Joka tapauksessa oli jo silloin puolueellisen väärämielisyyden havaitseminen pojalle erittäin epämieluista, jopa vahingollistakin, koska se totutti hänet loittonemaan rakastamistaan ja arvossapitämistään henkilöistä. Alinomaa toisiansa seuraavat sotaiset teot ja tapahtumat eivät suoneet puolueille lepoa eikä rauhaa. Me tunsimme äreätä mielihyvää yhä uudelleen herättäessämme ja kiihtäessämme noita luuloteltuja onnettomuuksia ja mielivaltaisia riitoja, ja niin me jatkoimme toistemme kiusaamista, kunnes muutamia vuosia myöhemmin ranskalaiset miehittivät Frankfurtin ja toivat taloihimme todellista epämukavuutta. Jos useimmat käyttelivätkin näitä tärkeitä, etäällä tapahtuvia seikkoja ainoastaan kiihkeän keskustelun aiheena, oli sentään toisia sellaisiakin, jotka hyvin oivalsivat näiden aikojen vakavan luonteen ja pelkäsivät, että Ranskan ryhtyessä ottamaan osaa meidänkin seutumme voisivat muuttua sotanäyttämöksi. Meitä lapsia pidettiin entistä enemmän kotosalla yrittäen kaikin tavoin meitä askarruttaa ja huvittaa. Siinä tarkoituksessa oli isoäidin meille jättämä nukketeatteri järjestetty jälleen kuntoon, vieläpä siten, että katselijat istuivat minun päätyhuoneessani, näyttelevät ja ohjaavat henkilöt kuten teatteri itsekin etualoinensa sitävastoin sijoitettiin erääseen sivuhuoneeseen. Osoittaen pojalle toisensa jälkeen erikoista suosiota päästämällä heidät katsojiksi minä aluksi hankin itselleni paljon ystäviä, mutta lapsissa asustava levottomuus teki heille mahdottomaksi pysytellä kauan kärsivällisinä katselijoina. He häiritsivät näytäntöä, ja meidän täytyi etsiä nuorempaa yleisöä, jota imettäjät ja hoitajattaret joka tapauksessa voivat pitää kurissa. Alkuperäisen päänäytelmän, jota varten nukkeseurue oikeastaan oli järjestetty, me olimme opetelleet ulkoa ja esitimmekin aluksi yksinomaan sitä. Se meitä kuitenkin pian väsytti, me vaihdoimme puvustoa ja näyttämölaitteita ja uskalsimme käydä käsiksi erinäisiin muihin kappaleisiin, jotka tosin olivat liian laajat niin pienelle näyttämölle. Joskin tämä julkeutemme häiritsi ja lopulta kerrassaan tuhosi sen, mitä olisimme todella kyenneet suorittamaan, harjoitti ja edisti tämä lapsellinen huvi ja askartelu kuitenkin mitä monipuolisimmin keksintä- ja esittämiskykyäni, kuvitteluvoimaani ja eräänlaista teknillistä valmiutta kenties paremmin kuin mikään muu keino niin lyhyessä ajassa, niin ahtaalla alueella ja niin vähin kustannuksin. Minä olin varhain oppinut käsittelemään harppia ja viivotinta muuttamalla heti toiminnaksi, koko sen geometrisen opetuksen, joka osaksemme tuli, ja pahvityöt saattoivat minua erinomaisesti askarruttaa. En kumminkaan pysähtynyt geometrisiin kappaleisiin, pieniin laatikkoihin ja muihin sellaisiin esineisiin, vaan sommittelin itselleni sieviä huvimajoja, jotka olivat varustetut seinäpilareilla, ulkoportailla ja laakeilla katoilla. Niistä ei kuitenkaan paljoa tullut valmiiksi. Sen sijaan olin paljoa väsymättömämpi järjestäessäni varushuonetta, apunani palvelijamme, ammatiltansa räätäli. Me aioimme käyttää tuota suojaa esittäessämme näytelmiä, myöskin murhenäytelmiä, joihin meidän teki mieli ryhtyä, kun nukkeleikit alkoivat tuntua meille liian lapsellisilta. Leikkitoverini tosin valmistivat hekin itsellensä sellaisia varuksia ja pitivät niitä yhtä hyvinä ja kauniina kuin minun; mutta minä en ollut tyytynyt yhden ainoan henkilön varusteihin, vaan kykenin tarjoamaan kaikenlaista asiaankuuluvaa useille pienen armeijan miehille ja olin niinmuodoin yhä välttämättömämpi pienessä piirissämme. Helposti voi arvata, että sellaiset leikit johtivat puolueistumiseen, kahakkoihin ja iskuihin ja tavallisesti päättyivätkin mellakkaan ja mieliharmiin. Sellaisissa tapauksissa eräät määrätyt leikkikumppanit liittyivät tavallisesti minuun, toiset taas kannattivat vastapuoluetta, joskin useasti sattui puolueenvaihdoksia. Yksi ainoa poika, jolle tahdon antaa nimen Pylades, luopui yhden ainoan kerran, toisten yllytyksestä, minun puolueestani, mutta ei voinut hetkeäkään seisoa vihamiehenä minua vastapäätä. Me teimme sovinnon vuodattaen runsaat kyynelet ja pysyimme pitkän aikaa liitollemme uskollisina. Hänet ja muut hyväntahtoiset minä voin tehdä erittäin onnellisiksi kertomalla heille satuja, ja erikoisen mielellään he kuulivat minun kertovan asioita omina kokeminani; heitä ilahdutti kovin, että minulle, heidän leikkikumppanillensa, oli voinut sattua niin ihmeellisiä seikkoja, ja kukaan ei oudoksunut, kuinka olin voinut saada aikaa ja tilaisuutta sellaisiin seikkailuihin, vaikka he jokseenkin hyvin tiesivät, miten paljon minulla oli tekemistä ja missä minä liikuin. Tarvittiinpa sellaisiin tapahtumiin paikallisuuksia, ellei kerrassaan toisesta maailmasta, niin joka tapauksessa toisista seuduista, ja kumminkin oli kaikki tapahtunut vasta tänään tai eilen. Heidän täytyi niinmuodoin pettää itseänsä enemmän kuin minä voin heitä puijata. Ja ellen minä olisi vähitellen, luonnonlaatuni mukaisesti, oppinut muokkaamaan näitä ilmahahmoja ja lorujani taiteellisiksi esityksiksi, niin sellainen lapsuudenajan kerskailevaisuus olisi varmaan tuottanut minulle pahoja seurauksia. Jos tarkastelee tätä viettiä oikein tarkoin, niin tekee mieli siinä nähdä se häikäilemättömyys, joka ilmenee itsessään runoilijassa, kun hän käskevästi lausuu julki kaikkein mahdottominta vaatien jokaista tunnustamaan todelliseksi sen, mikä hänelle, keksijälle, voi jollakin tavoin ilmetä totena. Se mitä tässä on esitetty vain yleisesti ja teoreettisesti, käynee esimerkin avulla miellyttävämmäksi ja havainnollisemmaksi. Senvuoksi liitän tähän sellaisen sadun, jonka voin vielä aivan eloisasti mieleeni kuvata ja muistaa, koska minun oli se usein toistettava leikkitovereilleni. Uusi Paris. Poikaiän satu. Äskettäin, helluntain vastaisena yönä, minä olin unessa seisovinani kuvastimen edessä järjestellen uutta kesäpukuani, jonka rakkaat vanhempani olivat minulle juhlaksi teettäneet. Pukuun kuuluvat, kuten tiedätte, hyvästä nahasta valmistetut kengät suurine hopeisine solkineen, hienot pumpulisukat, mustat sarssiset alusvaatteet ja viheriästä villakankaasta tehty nuttu kultareunusteisine napinläpineen. Lisäksi kullankirjaellut liivit, jotka olivat isäni sulhasliiveistä leikatut. Minä olin kammattu ja puuteroitu, kiharani siirottivat kuin pienet siivet korvallisillani, mutta minä en päässyt pukeutuneeksi, koska alinomaa erehdyin vaatekappaleista ja koska edellinen aina putosi yltäni, kun yritin ryhtyä toiseen. Minun ollessani tässä ankarassa pulassa astui luokseni nuori, kaunis mies tervehtien minua mitä ystävällisimmin. Kas, terve tultuanne! sanoin minä: minulle on sangen mieluista nähdä teidät täällä. — »Tunnetteko siis minut?» virkkoi tulija hymyillen. — Kuinkapa en tuntisi? vastasin minä samoin hymyillen. Te olette Merkurius, ja minä olen varsin usein nähnyt teidän kuvanne. — »Niin olen», virkkoi hän, »ja jumalat ovat lähettäneet minut luoksesi uskoen minulle tärkeän tehtävän. Näetkö nämä kolme omenaa?» — Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolme omenaa, jotka tuskin siihen mahtuivat ja olivat yhtä ihmeellisen kauniit kuin suuretkin. Yksi niistä oli väriltänsä punainen, toinen keltainen ja kolmas viheriä. Niitä luuli pakostakin jalokiviksi, jotka oli muovattu hedelmäin muotoisiksi. Minä aioin tarttua niihin, mutta hän veti ne takaisin sanoen: »Sinun tulee ensinnä tietää, etteivät ne ole sinua varten. Sinun pitää ne antaa kolmelle kaupungin kauneimmalle nuorelle miehelle, joiden pitää sitten, kunkin arpansa mukaan, löytää itselleen puolisot, sellaiset kuin ikänä voivat toivoa. Ota ne ja suorita hyvin tehtäväsi!» sanoi hän lähtiessään ja laski avoimiin käsiini omenat, jotka näyttivät nyt vieläkin suuremmilta. Sitten minä kohotin ne valoa vasten ja huomasin ne ihan läpinäkyviksi; mutta aivan pian ne venyivät pitkulaisiksi ja muuttuivat kolmeksi ylen kauniiksi, kohtalaisen nuken kokoiseksi naishenkilöksi, joiden vaatteet olivat mainittujen omenain väriset. Niin ne hiljaa liukuivat sormistani, ja kun aioin yrittää niitä siepata pidättääkseni ainakin yhden, ne jo väikkyivät kaukana ja korkealla, ja minä en voinut muuta kuin katsella niiden menoa. Minä seisoin siinä ihan ihmeissäni ja jähmettyneenä, käteni yhä ojennettuina, ja silmäilin sormiani ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin nähtävää. Mutta sitten minä yht'äkkiä näin sormenpäissäni karkelemassa kaikkein herttaisimman tyttösen, pienemmän kuin edelliset, mutta sangen soman ja hilpeän, ja koska se ei toisten tavoin lentänyt pois, vaan jäi olemaan ja kosketti karkeloidessaan milloin mitäkin sormenpäätä, niin katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni. Mutta kun se minua kovin miellytti, uskoin vihdoinkin voivani sen tavoittaa ja ajattelin siepata sen hyvinkin sukkelasti; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni iskun, joka sai minut ihan huumautuneena kaatumaan, ja siitä huumauksesta minä heräsin vasta kun oli aika pukeutua ja lähteä kirkkoon. Jumalanpalveluksen aikana minä useaan kertaan palautin mieleeni nuo kuvat; samoin isovanhempieni luona, missä olin päivällisaterialla. Iltapäivällä aioin käydä eräitä ystäviäni tapaamassa näyttäytyäkseni uudessa puvussani, hattu kainalossa ja miekka kupeella, mutta myöskin sen vuoksi, että olin heille vierailun velkaa. En tavannut ketään kotoa, ja kun kuulin heidän lähteneen puutarhoihin, ajattelin lähteä heidän jälkeensä ja viettää illan hupaisesti. Tieni kulki vallin vieritse, ja minä jouduin seutuun, jota syystäkin mainitaan kehnon muurin nimellä, sillä siellä ei tunnu olo koskaan oikein turvalliselta. Minä astelin nyt hitaasti ja ajattelin kolmea jumalatartani, mutta erittäinkin pientä keijukaista, ja ojensin toisinaan sormiani toivoen hänen suvaitsevan jälleen niillä keikkua. Näihin ajatuksiin vaipuneena edetessäni minä huomasin vasemmalla muurissa pienen portin, jota en muistanut milloinkaan nähneeni. Se näytti matalalta, mutta kaartuvan suippokaaren alitse olisi sopinut kaikkein pisinkin mies kulkemaan. Kaari ja seinämät olivat mitä sirointa kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän käsialaa, mutta erikoisesti kiinnitti tarkkaavaisuuttani itse ovi. Ruskea, ikivanha, vain vähän koristettu puuosa oli kiskotettu levein, sekä pinnasta kohoavin että siihen upotetuin pronssikaistoin, joiden lehväkuvioita, missä istui mitä luonnollisimman näköisiä lintuja, minä en osannut kyllikseni ihailla. Ihmeellisimmältä minusta kuitenkin näytti se, ettei voinut havaita mitään avaimenreikää, ei säppiä, ei kolkutinta, ja minä otaksuin niin ollen, että tämä ovi avautui ainoastaan sisäpuolelta. En erehtynytkään; sillä kun astuin lähemmäksi tunnustelemaan koristeita, se aukeni sisäänpäin, ja näkyviin ilmestyi mies, jonka puku oli jollakin tavoin pitkä, avara ja omituinen. Hänen leukaansa ympäröi kunnianarvoinen parta, joten taivuin pitämään häntä juutalaisena. Mutta hän, ikäänkuin olisi ajatukseni arvannut, teki pyhän ristin merkin, siten minulle ilmaisten olevansa hyvä katolinen kristitty. — »Nuori herra, kuinka tulette tänne ja mitä siinä teette?» virkkoi hän ystävällisin äänin ja elein. — Minä ihailen, vastasin minä, tämän portin tekoa; en näet ole vielä milloinkaan sellaista nähnyt, enintään pienissä esineissä harrastelijain taidekokoelmissa. — »Minua ilahduttaa», virkkoi hän sitten, »että pidätte sellaisesta työstä. Sisäpuolelta portti on vielä paljoa kauniimpi; astukaa sisään, jos haluatte.» Minusta asia ei tuntunut ehdottomasti miellyttävältä. Portinvartijan kummallinen vaatetus, paikan syrjäisyys ja jokin sanoin selittämätön, mikä tuntui leijuvan ilmassa, ahdistivat mieltäni. Senvuoksi minä viivyttelin ollen muka vielä kauemmin katselevinäni portin ulkopuolta ja silmäilin samalla salaa puutarhaan. Puutarha näet siinä oli avautunut näkyviini. Kohta portin takana näin suuren, varjoisan paikan; vanhat, säännöllisten välimatkojen päässä toisistansa kasvavat lehmukset peittivät sen kokonaan tihein, toisiinsa liittyvin oksin ja lehvin, joten niiden alla olisivat voineet itseänsä virkistää mitä lukuisimmat seurueet ankarimmassakin helteessä. Minä olin jo astunut kynnykselle, ja vanhus osasi minua aina houkutella askelta edemmäksi. Minä en oikeastaan vastustellut, sillä olin aina kuullut, ettei prinssin tai sulttaanin pitänyt sellaisessa tapauksessa milloinkaan kysyä, oliko vaara uhkaamassa. Olihan minulla miekka kupeellani, ja totta kaiketi selviytyisin ukosta, jos hän rupeaisi vihamieliseksi. Astuin siis ihan huoletta sisään; portinvartija painoi kiinni oven, joka lupsahti lukkoon niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Sitten hän näytti minulle sisäpuolelle sijoitetun, tosiaankin vielä taiteellisemman työn, selitti sen minulle ja osoitti minulle samalla erinomaista hyväntahtoisuutta. Tämän johdosta kokonaan rauhoittuneena minä nyt antauduin kuljetettavaksi eteenpäin lehväkatteen alitse ja noudatellen kaartuvaa muuria, jossa havaitsin paljon ihasteltavaa. Näkinkengillä, koralleilla ja metalliharkoilla taiteellisesti koristellut komerot juoksuttivat vetehisten suista runsaita vesiä marmorialtaisiin; niiden välille oli asetettu linnunhäkkejä tai muita ristikkolaitteita, joissa hypähteli oravia, juoksenteli marsuja ja mitä somia eläimiä vain ajatella saattaa. Linnut huhuilivat ja laulelivat meille kulkiessamme eteenpäin, varsinkin kottaraiset loruilivat mitä hassunkurisimpia asioita; eräs huuteli alinomaa: Paris! Paris! ja toinen: Narkissos! Narkissos! niin selvästi kuin koulupoika suinkin osaa lausua. Vanhus näytti aina silmäilevän minua vakavasti lintujen siten huudellessa, mutta minä en ollut mitään huomaavinani, eikä minulla tosiaan ollutkaan aikaa pitää häntä silmällä, sillä voin varsin hyvin havaita, että kiersimme kehässä ja että tämä varjoisa paikka oikeastaan oli suuri ympyrä, joka sulki sisäänsä toisen paljoa merkillisemmän. Me olimme tosiaankin ehtineet jälleen portille saakka, ja näytti siltä, kuin vanhus aikoisi laskea minut ulos; mutta katseeni kiintyi kultaiseen ristikkoon, joka näytti ympäröivän tämän ihmeellisen puutarhan keskustaa ja jonka tarkastelemiseen minulla oli käyskellessämme ollut riittävästi tilaisuutta, vaikka vanhus aina osasikin pitää minut muurin vierellä ja siis melkoisen kaukana ristikosta. Kun hän nyt oli astumassa porttia kohti, virkoin minä hänelle kumartaen: Te olette ollut minulle niin erinomaisen ystävällinen, että tekee mieleni esittää vielä eräs pyyntö, ennenkuin poistun luotanne. Enkö saa nähdä lähempää tuota kultaista ristikkoa, joka näyttää erittäin avarana kehänä ympäröivän puutarhan sisäosaa? — »Varsin kernaasti», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy alistua eräisiin ehtoihin». — Mitkä ne ovat? kysyin minä kiireesti. — »Teidän täytyy jättää tänne hattunne ja miekkanne ettekä saa irroittaa kättänne minun teitä taluttaessani.» — Minä suostun erittäin mielelläni! vastasin minä laskien hattuni ja miekkani lähimmälle kivipenkille. Hän tarttui kohta oikealla kädellänsä minun vasempaani, piteli sitä kiinteästi ja johti minua hieman väkivaltaisesti suoraan eteenpäin. Kun olimme saapuneet ristikon luo, muuttui ihmettelyni hämmästykseksi: sellaista en ollut milloinkaan nähnyt. Korkealla marmorijalustalla seisoi vierekkäin lukemattomia peitsiä ja pertuskoita, joiden omituisesti koristellut yläpäät yhtyivät muodostaen kokonaisen ympyrän. Minä katselin raoista ja näin toisella puolella ihan lähellä leppoisasti virtailevan, kummaltakin puolelta marmorilla reunustetun veden, jonka kirkkaissa syvyyksissä näkyi suuri joukko kultakaloja, jotka milloin hitaasti, milloin nopeasti, milloin yksitellen, milloin parvittain liikkuivat edestakaisin. Nyt olisin mielelläni päässyt näkemään kanavan toiselle puolelle saadakseni tietää, millainen puutarhan sisin kohta oli, mutta silloin havaitsin surukseni, että vastakkaisella rannalla kohosi samanlainen ristikkoaita, vieläpä niin taitavasti rakennettu, että tämänpuolista rakoa siellä aina vastasi peitsi tai pertuska, joten muiden koristeiden vielä osaltansa estäessä ei voinut nähdä läpi, asettuipa seisomaan miten tahansa. Sen lisäksi minua esteli vanhus vapaasti liikkumasta pitelemällä minua yhä edelleen kädestä. Kaikki näkemäni kuitenkin kiihdytti uteliaisuuttani yhä enemmän, minä rohkaisin mieleni ja kysyin vanhukselta, eikö voisi päästä toiselle puolelle. — »Voipi kyllä», vastasi hän, »mutta uusin ehdoin». — Minun niitä tiedusteltuani hän ilmoitti, että minun oli vaihdettava pukua. Minä olin siihen erittäin tyytyväinen; hän kuljetti minut takaisin muurin luo pieneen puhtaaseen saliin, jonka seinillä riippuvat monet erilaiset puvut näyttivät kaikki olevan lähinnä itämaista kuosia. Minä pukeuduin nopeasti toisiin vaatteisiin; hän pyyhkäisi puuteroidut hiukseni kirjavan verkon peittoon minun kauhukseni ne sitä ennen ankarasti pölytettyänsä. Nyt minä huomasin itseni, suuren kuvastimen edessä seisoen, vaatetuksessani varsin somaksi; miellyttipä tämä asu minua enemmänkin kuin jäykät sunnuntaivaatteeni. Minä tein muutamia eleitä ja hypähtelin niinkuin olin nähnyt markkinateatterin tanssijain tekevän. Samalla katsoin peiliin ja näin sattumalta erään takanani olevan seinäkomeron kuvan. Sen valkoisella pohjalla riippui kolme viheriää nuoraa, jokainen kiertyneenä tavalla, josta en kaukaa katsoen tahtonut mitenkään saada selkoa. Senvuoksi käännähdin hieman äkillisesti ja kysyin vanhukselta tuota komeroa ja noita nuoria. Hän nouti mielellään yhden niistä ja näytti sitä minulle. Se oli kohtalaisen paksu viheriä silkkirihma, jonka molemmat, kahdesta kohden lävistetyn viheriän nahan läpi kiedotut päät saivat sen näyttämään välineeltä, jonka käytteleminen ei ole erikoisen mieluisa. Asia tuntui minusta arveluttavalta, ja minä kysyin vanhukselta, mitä tuo merkitsi. Hän vastasi minulle aivan levollisesti ja hyväntahtoisesti, sanoi sen olevan niitä varten, jotka käyttivät väärin täällä heille auliisti suotua luottamusta. Hän ripusti rihman takaisin paikallensa ja vaati minua heti itseänsä seuraamaan; hän näet ei tällä kertaa tarttunut käteeni, joten astelin vapaasti hänen vierellänsä. Uteliaisuuttani kiihoitti nyt eniten kysymys, missä saattoi olla portti, missä silta, joista pääsisi ristikon läpi ja kanavan poikki; en näet ollut voinut toistaiseksi mitään sellaista havaita. Niinpä katselinkin kultaista aitausta erittäin tarkoin, kun kiiruhdimme sitä kohti; mutta samassa näköni himmeni, sillä äkkiarvaamatta alkoivat peitset, keihäät, tapparakeihäät ja pertuskat täristä ja huojua, ja tämä omituinen liike päättyi siihen, että kaikki kärjet taipuivat toisiansa kohti, ikäänkuin olisi kaksi sotajoukkoa vanhanaikaisin varustein ollut aikeissa käydä toistensa kimppuun. Hämmennys oli silmille, hälinä korville melkein sietämätön, mutta valtavasti yllättäväksi muodostui näky, kun ne, aivan alas laskettuina, peittivät kanavan kaaripinnan muodostaen ihanimman sillan, mitä voi ajatella, sillä nyt oli näkyvissäni mitä vaihtelevin puutarhamaa. Se oli jaettu kierteleviin sarkoihin, jotka yhdessä nähtyinä muodostivat kokonaisen koristeellisen labyrintin; niitä kaikkia reunusti viheriä, matala, villavana kasvava ruoho, jota en ollut milloinkaan nähnyt; kaikissa oli kukkia, kussakin osastossa omaa erikoista väriä, nekin matalia ja maassa lepääviä tehden aluesuunnitelman helposti havaittavaksi. Tämä oivallinen näköala, josta nautin auringon paistaessa täydeltä terältä, otti katseeni kerrassaan vangiksensa, mutta tuskin tiesin, mihin jalkani astuin, sillä kiertelevät tiet oli mitä soreimmin peitetty sinisellä hiekalla, joka näytti kuvastelevan maahan tummaa taivasta tai taivasta vedessä. Niin minä astelin, katse maahan luotuna, jonkin aikaa oppaani vierellä, kunnes vihdoin havaitsin, että tämän sarka- ja kukkaspiirin keskellä oli laaja kehä sypressejä tai poppelinsukuisia puita, joiden lomitse ei voinut nähdä, koska alimmat oksat näyttivät versovan maasta. Minua suorastaan lähimmälle tielle pakottamatta oppaani kuitenkin kohta ohjasi minut kohti tuota keskustaa, ja kuinka hämmästyinkään, kun korkeiden puiden piiriin astuttuani näin edessäni sorean puistorakennuksen pylväskäytävän, joka näytti olevan toisiltakin tahoilta samoin saavutettavissa ja ihailtavissa. Mutta vielä enemmän kuin tämä rakennustaiteen mestariteos ihastutti minua se taivaallinen soitanto, joka rakennuksesta kaikui. Toisinaan luulin kuulevani luutun, toisinaan harpun, toisinaan kitaran äänen, toisinaan vielä jonkinlaista helinää, joka ei ollut minkään tässä mainitsemani soittimen mukainen. Portti, jota kohti kävelimme, avautui heti vanhuksen sitä kevyesti koskettaessa; mutta kuinka hämmästynyt Olinkaan, kun ulos astuva portinvartijatar täydellisesti muistutti sitä somaa tyttöä, joka oli unessa sormieni varassa karkeloinut. Hän tervehti minua, ikäänkuin olisimme olleet tuttavat, ja pyysi astumaan sisään. Vanhus jäi ulkopuolelle, ja minä kuljin opastajattareni keralla holvikattoista ja kauniisti koristeltua lyhyttä käytävää keskisaliin, jonka ihana, kirkkomainen korkeus sisäänastuessani herätti minussa mielenkiintoa ja ihmettelyä. Katseeni ei kumminkaan voinut kauan siinä viipyä, sillä sitä houkutteli puoleensa viehättävämpi näytelmä. Suoraan kupolin alla istui matolla kolme naishenkilöä kukin kulmallansa, puettuina eri väreihin, yksi punaiseen, toinen keltaiseen ja kolmas viheriään; istuimet olivat kultaiset ja matto täydellinen kukkalava. Heidän käsivarsiensa varassa lepäsivät ne kolme soitinta, joiden äänet olin kyennyt ulkoa erottamaan; he näet olivat keskeyttäneet soittonsa, minun saapumiseni häiritseminä. — »Olkaa terve tultuanne!» virkkoi keskimmäinen, nimittäin se, joka istui päin ovea, punaisessa puvussa ja harppu vieressään. »Istuutukaa Alerten luo kuuntelemaan, jos soitanto teitä miellyttää.» Nyt vasta huomasin taempana poikittain melkoisen pitkän rahin, jolla lepäsi mandoliini. Soma tyttö otti sen, istuutui ja veti minut viereensä. Nyt minä silmäilin oikealla puolellani olevaa toista naishenkilöä; hän oli keltaisessa puvussa ja piteli kitaraa, ja jos tuo harpunsoittajatar oli kookas, ylväspiirteinen ja käytökseltään majesteetiilinen, niin kitaransoittajan olemuksen voi helposti havaita viehkeäksi, hilpeäksi. Hän oli solakka, vaalea kaunotar, edellistä sitävastoin kaunistivat tummanruskeat hiukset. Heidän soitantonsa vaihtelevaisuus ja yhteensointuvaisuus ei voinut minua pidättää katselemasta kolmattakin, viheriäpukuista kaunotarta, jonka luutunsoitto tuntui minusta tavallaan liikuttavalta ja samalla omituiselta. Hän näytti eniten minua tarkkaavan ja osoittavan soittonsa minulle, mutta hänestä en voinut saada selvyyttä, sillä hän tuntui minusta milloin hempeältä, milloin oudolta, toisinaan avomieliseltä, toisinaan itsepäiseltä, aina sen mukaan, miten hän muutti ilmeitänsä ja soittoansa. Toisinaan hän näytti tahtovan minua liikuttaa, toisinaan kiusoitella. Mutta paneutuipa hän millaiseksi tahansa, vähät hän minusta kostui, sillä pieni naapurini, jonka vieressä istuin, kyynäspää kyynäspäätä vasten, oli kerrassaan ottanut minut valtoihinsa, ja kun selvästi tunsin nuo kolme naishenkilöä unennäköni keijukaisiksi ja heidän pukujensa värit omenain väreiksi, niin käsitin hyvin, ettei minulla ollut mitään syytä heitä pidättää. Somaan pienoiseen olisin mieluummin käynyt käsiksi, ellei hänen unessa minulle suomansa isku olisi ollut liiankin vereksenä mielessäni. Hän pysytteli mandoliineinensa toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta kun hänen valtijattarensa olivat soittonsa lopettaneet, he käskivät hänen esittää muutamia hupaisia kappaleita. Tuskin ehdittyänsä varsin kiihdyttävästi helkytellä joitakin tanssisävelmiä hän hypähti seisaalleen; minä tein samoin. Hän soitti ja tanssi; minä viehätyin seuraamaan hänen askeliansa, ja niin me esitimme jonkinlaisen pienen baletin, johon naiset näyttivät olevan tyytyväiset, koska kohta meidän lopetettuamme käskivät neitosen virkistää minua tarjoamalla jotakin hyvää, kunnes ehtisi tulla iltasen aika. Minä puolestani olin unohtanut, että maailmassa oli vielä jotain muutakin kuin tämä paratiisi. Alerte vei minut heti takaisin käytävään, jonka kautta olimme tulleet. Sen kupeella oli kaksi hyvinvarustettua huonetta; toisessa, jossa hän itse asui, hän tarjoili minulle oransseja, viikunoita, persikoita ja viinirypäleitä, ja minä nautin erittäin halukkaasti sekä vieraiden maiden että vasta tulevien kuukausien hedelmiä. Makeisia oli yltä kyllin; lisäksi hän täytti hiotun kristallimaljan kuohuvalla viinillä, mutta minä en kaivannut juomista, koska olin riittävästi itseäni virkistänyt hedelmillä. — »Nyt leikimme», sanoi hän ja vei minut toiseen huoneeseen. Se oli joulumarkkinain näköinen; mutta niin kallisarvoisia ja hienoja esineitä ei ole joulumarkkinain kojussa milloinkaan nähty. Siinä oli kaikenlaisia nukkia, nukenvaatteita ja nukenkalustoja; keittiöitä, asuinhuoneita ja myymälöitä ja yksityisiä leluja loppumattomiin. Hän kuljetti minua ohi kaikkien lasikaappien, joissa näitä taitehikkaita teoksia säilytettiin. Ensimmäiset kaapit hän kuitenkin kohta jälleen sulki sanoen: »Tämä ei ole ollenkaan teitä varten, sen tiedän hyvin. Mutta tästä», jatkoi hän, »voisimme löytää rakennustarpeita, muureja ja torneja, taloja, palatseja ja kirkkoja sommitellaksemme suuren kaupungin. Se ei kumminkaan minua huvita; ryhdytään johonkin muuhun, mikä miellyttää teitä samoinkuin minuakin.» — Sitten hän toi esiin muutamia laatikoita, joissa oli pienikokoista sotaväkeä päälletysten ladottuna, ja minun täytyi heti tunnustaa, etten ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän ei suonut minulle tilaisuutta niitä yksityiskohtaisesti tarkastella, vaan otti yhden laatikon kainaloonsa, ja minä otin haltuuni toisen. »Mennään kultaiselle sillalle», sanoi hän, »siellä käy parhaiten sotamiehillä leikkiminen: peitset heti osoittavat, miten armeijat tulee sijoittaa toisiansa vastaan.» Nyt me olimme saapuneet kultaiselle, keinuvalle pohjalle; minä kuulin allani veden solisevan ja kalojen polskahtelevan polvistuessani järjestämään rivejäni. Ne olivat pelkkää ratsuväkeä, kuten nyt huomasin. Vastustajani kehuskeli, että hänellä oli amatsonien kuningatar naisarmeijansa johtajana; minun puoleltani taas löytyi Akhilleus ja erittäin uljas kreikkalainen ratsumiesjoukko. Armeijat seisoivat siinä vastatusten, ja mitään kauniimpaa ei voinut toivoa näkevänsä. Ne eivät suinkaan olleet litteitä lyijyratsastajia, kuten meidän leikkisotilaamme, vaan sekä mies että ratsu olivat täyteläisen ruumiikkaat ja mitä hienointa työtä; oli myös vaikea käsittää, kuinka ne pysyivät tasapainossa, vaikka seisoivat siltänsä, jalkatasannetta vailla. Me olimme nyt, kumpikin puolestansa varsin tyytyväisenä, tarkastaneet joukkomme, kun hän ilmoitti käyvänsä hyökkäämään. Laatikoistamme oli löytynyt ammuksiakin: muutamat rasiat olivat täynnä pieniä, hyvin kiilloitettuja agaattipallosia. Niitä käyttäen meidän piti taistella toisiamme vastaan joltisenkin välimatkan päästä, mutta sopimuksen mukaan kuitenkin niin, ettei saanut heittää kiivaammin kuin väkemme kumoutuminen vaati, sillä vauriota ei pitänyt aiheuttaa kenellekään. Nyt alkoi molemminpuolinen pommitus, ja toistaiseksi sen vaikutus oli meitä kumpaakin tyydyttävä. Mutta kun vastustajani sitten huomasi minun tähtäävän paremmin ja voivan lopulta saada voitonkin, joka riippui pystyynjääneiden määrästä, hän astui lähemmäksi, ja hänen tyttömäinen heittelynsä johtikin toivottuun tulokseen. Hän kumosi suuren määrän parhaita joukkojani, ja mitä ankarampia vastalauseita minä esitin, sitä innokkaammin hän heitteli. Lopulta tuo minua suututti, ja minä selitin ryhtyväni menettelemään samoin. Niinpä tosiaankin astuin lähemmäksi, vieläpä heittelin harmistuneena paljoa kiivaammin, joten ei kestänyt kauan, ennenkuin pari hänen pientä naiskentauriansa särkyi säpäleiksi. Hän ei innoissaan sitä heti huomannut, mutta minä seisoin jähmettyneenä, kun murskautuneet kuviot jälleen itsestään eheytyivät, amatsoni ja ratsu muuttuivat jälleen kokonaisuudeksi ja samalla täysin eläviksi, lähtivät täyttä karkua kultaiselta sillalta lehmusten alle ja sinne tänne ajaa nelistäen vihdoin, en tiedä miten, hävisivät muurin puolelle. Kaunis vastustajattareni oli tuskin ehtinyt tuon havaita, kun jo puhkesi äänekkäästi itkemään ja valittamaan ja huutaen ilmoitti minun tuottaneen hänelle korvaamattoman vahingon, paljoa suuremman kuin sanoa osasi. Mutta minä, joka olin jo kiukuissani, iloitsin siitä, että sain tehdä hänelle pahaa, ja heitin vielä pari jäljelläolevaa agaattikuulaani silmittömästi ja huimasti hänen joukkoihinsa. Onnettomuudeksi osuin kuningattareen, joka tähän saakka oli säännöllisessä pelissämme ollut vaaran ulkopuolella. Kuningatar särkyi pirstoiksi, ja hänen lähimmät ajutanttinsakin murskautuivat, mutta nopeasti he jälleen ehjentyivät ja lähtivät karkuun samoinkuin edellisetkin, ajaa nelistelivät sangen iloisesti lehmusten ympärillä ja hävisivät muurin puolelle. Vastustajattareni torui ja sätti; mutta minä, kerran vauhtiin päästyäni, kumarruin ottamaan muutamia agaattipallosia, jotka kierivät kultaisten peitsien ympärillä. Sydämystyneenä tahdoin tuhota hänen koko armeijansa. Hän puolestaan ei ollut laiska, hyökkäsi minua kohti ja löi minua korvalle, niin että pääni humisi. Minä, joka olin aina kuullut, että tytön antama korvapuusti kysyy häikäilemätöntä suudelmaa, kävin kiinni hänen korviinsa ja suutelin häntä kerran toisensa jälkeen. Mutta hänpä kiljaisi niin vihlovasti, että itsekin säikähdin; minä laskin hänet menemään, ja se oli minulle onneksi, sillä samana hetkenä en tiennyt, miten minun kävi. Pohja allani alkoi huojua ja ratista; minä havaitsin kohta ristikkojen alkavan jälleen liikkua, mutta minulla ei ollut aikaa harkita enkä saanut jalansijaa päästäkseni pakenemaan. Minä pelkäsin joka hetki joutuvani seivästetyksi, sillä kohoavat pertuskat ja peitset leikkoivat jo vaatteeni rikki; sanalla sanoen: minä en tiedä, miten minun kävikään, minä en kuullut enkä nähnyt ja toivuin huumauksestani ja säikähdyksestäni erään lehmuksen juurella, jonne pystyyn kimpoava ristikko oli minut heittänyt. Herätessäni heräsi ilkeytenikin, joka vielä ankarasti lisääntyi, kun kuulin, miten toisella rannalla pilkkaili ja nauroi minun vastustajattareni, joka lienee tullut toisella puolella maihin hieman leppoisammin kuin minä. Senvuoksi minä hypähdin seisaalleni, ja kun näin ympärilläni hajallaan pienen armeijan ja sen johtajan Akhilleun, jotka kaikki nouseva ristikko oli minun kerallani heittänyt tälle puolelle, minä sieppasin sankarin käteeni ja sinkosin hänet puun kylkeen. Hänen ennalleen korjautumisensa miellytti minua nyt sitäkin enemmän, kun katselin vahingoniloisena maailman sominta näkyä, ja minä olin jo aikeissa lähettää kaikki kreikkalaiset samaa tietä, kun yht’äkkiä suihkusi kihiseviä vesiä joka puolelta, kivistä ja muureista, maasta ja oksista, piesten minua joka suunnalta, mihin yritinkin kääntyä. Ohut pukuni oli lyhyessä ajassa läpimärkä; repaleina se oli jo ennestään, ja minä tempasin sen aikailematta yltäni. Jalkineet minä heitin pois ja niin verhon toisensa jälkeen; tuntuipa minusta lämpöisenä päivänä vihdoin erittäin miellyttävältäkin sellainen suihkukylpy. Aivan alastomana minä sitten astelin arvokkaasti näiden tervetulleiden suihkujen keskellä ja ajattelin saavani kauankin nauttia hyvästä olostani. Vihani jäähtyi, ja minä toivoin vain pääseväni sovintoon pienen vastustajani kanssa. Mutta samassa suihkut taukosivat, ja minä seisoin nyt kosteana läpimärällä tanterella. Vanha mies, joka äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei suinkaan ollut tervetullut; minä olisin halunnut ainakin verhoutua, kun piiloutuminen ei käynyt päinsä. Häpeäntunne, vilunväreet, yritykset saada itseäni jotenkin verhotuksi saivat minut näyttämään ylen surkuteltavalta olennolta, ja vanhus käytti hetkeä hyväksensä lausuakseen minulle mitä ankarimpia moitteita. »Mikäpä minua estää», huudahti hän, »ottamasta yhtä noista viheriöistä nuorista ja koettelemasta sitä ainakin selkäänne, ellei kaulaanne!» Tämän uhkauksen minä panin kovin pahakseni. — Varokaa, huudahdin minä, varokaa sellaisia sanoja, vieläpä sellaisia ajatuksiakin, sillä muuten olette te ja valtijattarenne hukassa! — »Kuka sitten oletkaan», kysyi hän uhmaten, »kun uskallat noin puhua?» — Jumalien suosikki, josta riippuu, löytävätkö nuo naishenkilöt itsellensä arvokkaat puolisot ja pääsevätkö elämään onnellista elämää, vai tahtooko hän antaa heidän nääntyä ja vanhentua tenholuostarissaan, vastasin minä. — Vanhus astui muutamia askelia taaksepäin. »Kuka on sinulle tuon ilmoittanut?» kysyi hän ihmeissään.'— Kolme omenaa, sanoin minä, kolme jalokiveä. — »Ja mitä vaadit palkaksesi?» huudahti hän. — Ennen kaikkea tuon pienen olennon, joka on minut saattanut tähän noiduttuun tilaan, vastasin minä. — Vanhus heittäytyi pitkäkseen eteeni vielä kosteata ja liejuista maata karttelematta; sitten hän nousi, aivan kastumattomana, tarttui ystävällisesti käteeni, vei minut jälleen saliin, puki nopeasti vaatteet ylleni, ja kohta olin taas sunnuntaisessa asussani ja tukka käherrettynä kuten saapuessanikin. - Portinvartija ei virkkanut enää sanaakaan, mutta ennenkuin laski minut kynnyksen yli, hän pysähdytti minut ja osoitti minulle muutamia esineitä tien toisella puolella olevan muurin kupeella samalla viitaten taaksensa porttiin. Minä ymmärsin hyvin mitä hän tarkoitti: hän näet kehoitti minua painamaan mieleeni nuo esineet, jotta sitä varmemmin jälleen löytäisin portin, joka huomaamattani sulkeutui takanani. Minä otin nyt tarkoin huomiooni mitä edessäni näkyi. Korkean muurin yli ojentuivat ikivanhojen pähkinäpuiden oksat osaksi peittäen sen yläreunan. Oksat ulottuivat kiviseen laattaan asti, jonka koristellun kehyksen tosin voin erottaa voimatta kumminkaan lukea mitä tauluun oli kirjoitettu. Se lepäsi olkakiven varassa eräässä komerossa, jossa taitehikkaasti sommiteltu suihkukaivo valoi vettä maljasta toiseen ja lopulta suureen altaaseen, joka muodosti pienen lammentapaisen upoten maahan. Suihkukaivo, taulu kirjoituksineen, pähkinäpuut, kaikki tuo oli siinä päälletysten: minä ajattelin sen maalata sellaisena kuin sen olin nähnyt. Voi helposti arvata, kuinka vietin sen illan ja useita seuraavia päiviä ja kuinka usein toistelin itsekseni näitä tarinoita, joita tuskin itsekään voin uskoa. Niin pian kuin suinkin kävi päinsä, lähdin jälleen kehnon muurin luo ainakin verestääkseni noiden merkkien muistoa ja katsellakseni koreata pientä porttia. Mutta kovinpa hämmästyin, kun huomasin, että kaikki oli muuttunut. Pähkinäpuut tosin ojentelivat oksiansa muurin yli, mutta eivät kasvaneet välittömästi vierekkäin. Muuriin oli myös upotettu taulu, mutta se oli puiden luota kaukana oikealla, vailla koristeita ja varustettuna kirjoituksella, joka oli luettavissa. Kaukana vasemmalla on komero suihkukaivoineen, mutta sitä ei voi ollenkaan verrata minun näkemääni,. joten minun melkein on pakko uskoa, että toinen seikkailuni on ollut unta samoinkuin ensimmäinenkin; portista näet ei löydy jälkeäkään. Ainoa minua lohduttava seikka on se huomio, että nuo kolme esinettä näyttävät alinomaa siirtyvän paikoiltansa; useampia kertoja niillä main käytyäni luulen näet havainneeni, että pähkinäpuut siirtyvät hieman lähemmäksi toisiansa ja että taulu ja suihkukaivo samoin toisiansa lähenevät. Kun kaikki jälleen sattuu kohdatusten, porttikin todennäköisesti jälleen ilmaantuu, ja minä teen voitavani päästäkseni seikkailua jatkamaan. En tiedä sanoa, voinko teille kertoa mitä tuonnempana tapahtuu, vai kielletäänkö minua nimenomaan sitä tekemästä. * * * * * Tämä satu, jonka todenmukaisuudesta leikkikumppanini kiihkeästi pyrkivät vakuuttautumaan, saavutti suurta suosiota. He kävivät, kukin yksinään, minulle tai muille asiasta mitään hiiskumatta, mainitsemassani paikassa ja löysivät pähkinäpuut, taulun ja suihkukaivon, jotka kumminkin olivat aina etäällä toisistaan, kuten he lopulta tunnustivat, koska sillä iällä ei helposti voida salaisuutta säilyttää. Mutta silloinpa vasta kiista syntyikin. Joku vakuutti, etteivät esineet paikaltansa liikahtaneet, vaan pysyivät aina yhtä etäällä toisistansa. Toinen väitti niiden liikkuvan, mutta etääntyvän toisistansa. Kolmas oli samaa mieltä kuin viimeksimainittu, mikäli väitti hänkin esineiden liikkuvan, mutta hänestä pähkinäpuut, taulu ja suihkukaivo näyttivät päinvastoin toisiansa lähenevän. Neljäs ilmoitti nähneensä vieläkin ihmeellisempää: pähkinäpuut tosin olivat olleet keskellä, mutta taulu ja suihkukaivo olivat minun näkemääni verraten vaihtaneet paikkaansa. Mitä tulee porttia ilmaiseviin merkkeihin, olivat mielipiteet yhtä eriäväiset. Niin he antoivat minulle varhaisen esimerkin siitä, kuinka ihmiset voivat muodostaa ihan yksinkertaisista ja helposti käsitettävistä asioista mitä vastakkaisimpia mielipiteitä ja puolustaa niitä. Kun minä itsepintaisesti kieltäydyin tarinaani jatkamasta, pyydettiin minua useasti toistamaan tätä ensimmäistä osaa. Minä varoin seikkoja paljoakaan muuttamasta, ja kertomukseni yhdenmukaisuus muutti kuulijaini mielissä sadun todeksi. Muuten minä olin haluton valhetteluun ja teeskentelyyn enkä ollut yleensä suinkaan kevytmielinen; pikemminkin osoittautui se sisäinen vakavuus, jonka kannalta minä jo varhain maailmaa katselin, ulkoisessakin olemuksessani, ja minua moitittiin usein ystävällisesti, usein myös pilkallisesti eräänlaisesta arvokkuudesta, jonka uskalsin omaksua. Jos näet minulta ei puuttunutkaan hyviä, valittuja ystäviä, muodostimme me kuitenkin aina vähemmistön verrattuina niihin, jotka mielihyvikseen meitä karkean ilkivaltaisesti ahdistelivat usein sangen kovakouraisesti herättäen meidät niistä tarumaisista, itsekylläisistä unelmista, joihin me, minä keksijänä ja leikkitoverini osanottajina, liiankin mielellämme uppouduimme. Nyt me taas havaitsimme, ettei ollut niinkään syytä antautua hempeyteen ja haaveellisiin huvitteluihin, vaan pikemmin ryhtyä itseänsä karkaisemaan voidakseen joko sietää välttämätöntä pahaa tai käydä sitä vastustamaan. Niihin harjoituksiin, joiden avulla minä kehittelin itsessäni stoalaisuutta, niin vakavasti kuin poika sen voi tehdä, kuului myöskin ruumiillisten kärsimysten sietäminen. Opettajamme kohtelivat meitä usein sangen epäystävällisesti ja taitamattomasti käyttäen lyöntejä ja tyrkkimistä, joita sietämään me itsemme karkaisimme sitäkin suuremmalla syyllä, kun vastarinta tai takaisinanto oli mitä ankarimmin kielletty. Erittäin monet nuoruusajan leikit johtuvat kilvoittelusta sellaisessa sietämisessä, esim. kun pojat takovat kahdella sormella tai koko kädellä toistensa jäsenet tunnottomiksi tai kestävät eräistä leikeistä koituvat iskut mahdollisimman tyynesti, kun he painittaessa tai tapeltaessa eivät anna jo puolittain voitetun nipistysten itseänsä hämmentää, kun jätetään huomiotta kiusoitellen aiheutettu kipu, vieläpä suhtaudutaan nipistelyyn ja kutkutteluun, jolla nuoret henkilöt uutterasti toisiansa koettelevat, ihan välinpitämättömästi. Siten hankkii itselleen suuren edun, jota toiset eivät hevin kykene meiltä riistämään. Kun sitten ryhdyin harjoittamaan tuollaista kärsimysten uhmaamista ikäänkuin ammattimaisesti, niin toiset alkoivat minua ahdistella yhä enemmän, ja koska pahanilkinen julmuus ei tunne mitään rajoja, osasi se sittenkin ahdistaa minut pois rajojeni sisäpuolelta. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta. Opettaja ei ollut saapunut eräälle tunnille. Ollessamme kaikin koolla me lapset käyttäydyimme varsin siivosti, mutta kun minun suosijani, riittävän kauan odotettuaan, lähtivät pois ja minä jäin yksin kolmen minulle karsasmielisen kumppanin seuraan, niin he ajattelivat minua kiusata, saattaa häpeämään ja pakenemaan. He jättivät minut hetkiseksi huoneeseen ja palasivat vähän päästä, kädessään raipat, jotka he olivat itsellensä hankkineet repimällä hajalle luudan. Minä huomasin heidän tarkoituksensa, ja koska luulin tunnin olevan kohta lopussa, päätin muitta mutkitta olla tekemättä vastarintaa, kunnes kello löisi. He alkoivat nyt armottomasti vitsoa sääriäni ja pohkeitani. Minä en liikahtanutkaan, mutta tunsin pian, että olin erehtynyt laskuissani ja että sellainen kipu melkoisesti venyttää minuutteja. Mitä kauemmin sitä siedin, sitä ankarammaksi kasvoi kiukkuni, ja kellon ensimmäisen lyönnin helähtäessä minä hyökkäsin vähimmän aavistavan kimppuun, kävin käsiksi hänen niskahaiveniinsa ja kaadoin hänet maahan laskien polveni hänen selkänsä puristimeksi; toisen, nuoremman ja heikomman, joka kävi takaapäin minua ahdistamaan, puristin kainalooni niin lujasti, että hän oli tukehtua. Nyt oli vielä jäljellä viimeinen eikä suinkaan heikoin, ja minulla oli puolustusneuvona vain vasen käteni; mutta minä tartuin hänen nuttuunsa, ja kun samassa käännähdin taitavasti, hän sitävastoin hätäisesti, niin sain hänet kumoon, kasvot päin permantoa. He purivat, raapivat ja potkivat minkä voivat; mutta minulla oli vain kosto mielessäni ja jäsenissäni. Edullisessa asemassa ollen minä paukutin useaan kertaan heidän päitänsä yhteen. Lopulta he päästivät hirmuisen hätähuudon, ja pian oli koko talonväki ympärillämme. Sinne tänne sirotellut raipat, ja sääreni, joista riisuin sukat, todistivat kohta hyväkseni. Rankaisemisoikeus pidätettiin ja minut päästettiin lähtemään pois; mutta minä selitin, että tulisin toisella kertaa pienimmänkin loukkauksen sattuessa raapimaan kiusaajaltani silmät tai repimään korvat, vieläpä kenties hänet kerrassaan kuristamaankin. Vaikka tämä tapahtuma, kuten lapsuusiällä yleensäkin käy, pian unohdettiin, jopa sille naurettiinkin, oli siitä kuitenkin seurauksena, että nämä yhteiset opetustunnit harvenivat ja vihdoin kerrassaan loppuivatkin. Minun siis oli jälleen, kuten ennenkin, pysyteltävä enemmän kotosalla, missä vain vuotta nuorempi sisareni Cornelia oli yhä uskollisemmin miellyttävänä seuralaisenani. Ennenkuin tämän asian jätän, tahdon kuitenkin vielä esittää muutamia kertomuksia siitä, kuinka paljon epämieluisaa jouduin kokemaan kumppanieni seurassa; sillä juuri siinähän suhteessa tällaiset siveellisiä asioita koskevat tiedonannot ovat opettavaisia, että ihminen saa niistä kuulla, kuinka toisten on käynyt ja mitä hänen itsensäkin sopii elämältä odottaa, ja että hänen, sattuipa mitä hyvänsä, on ajateltava sen tapahtuvan hänelle ihmisenä eikä erikoisen onnellisena tai onnettomana olentona. Ellei sellaisesta tiedosta koidukaan paljon pahan lievennystä, on se kuitenkin erittäin edullinen sikäli, että opimme olotiloihin sopeutumaan, niitä sietämään, jopa vallitsemaankin. Eräs toinenkin yleinen huomautus on tässä paikallansa, nimittäin se, että sivistyneiden säätyluokkien lasten kasvuiällä ilmenee erittäin ankara ristiriita, kun näet vanhemmat ja opettajat kehoittavat ja ohjaavat heitä käyttäytymään hillitysti, ymmärtäväisesti, jopa järkevästikin, olemaan tekemättä kenellekään pahaa ilkeydestä tai ylimielisyydestä ja tukahduttamaan kaikki kehittymään pyrkivät vihattavat taipumukset; mutta että nuoret olennot, näissä harjoituksissa askarrellessaan, joutuvat kokemaan toisten taholta juuri sitä, mitä heissä itsessään moititaan ja mistä heitä ankarasti kielletään. Siten nämä olentoraukat joutuvat aivan surkeaan pinteeseen luonnontilan ja sivistyksen väliin ja muuttuvat, riippuen siitä, millaisia luonteita ovat, joko salavihaisiksi tahi väkivaltaisen kuohahteleviksi, kun ovat jonkin aikaa itseänsä hillinneet. Väkivalta on pikemmin väkivallan avulla torjuttavissa; rakkauteen ja myötätuntoisuuteen taipuva lapsi sitävastoin osaa huonosti vastustaa pilkkaa ja pahaa tahtoa. Jos minä osasinkin verraten hyvin torjua toverieni väkivaltaisuuden, en kumminkaan kyennyt varjelemaan itseäni heidän pisto- ja parjauspuheiltansa, koska sellaisissa tapauksissa puolustautuva pakostakin aina häviää. Sentapaiset hyökkäykset, mikäli ne kiihdyttivät vihaan, torjuttiin niin ollen ruumiinvoimien avulla, tai herättivät ne minussa ihmeellisiä mietteitä, jotka eivät voineet jäädä vaille seurauksia. Muiden etujeni ohella kadehtivat pahansuovat sitäkin, että minua miellytti isoisäni virasta meidän perheellemme koituva asema; kun näet hän esiintyi ensimmäisenä vertaistensa joukossa, vaikutti tämä hänen omaisiinsakin melkoisesti. Kun siis kerran pillipiipari-oikeuden jälkeen näytin olevan hieman ylpeä siitä, että olin nähnyt isoisäni neuvosmiesten keskellä, askelman ylempänä kuin muut, keisarin kuvan alla ikäänkuin valtaistuimella, niin eräs poika virkkoi ivallisesti, että minun pitäisi muistaa, niinkuin riikinkukon jalkojansa, isäni isää, joka oli ollut ravintoloitsijana Weidenhofissa vaatimatta itselleen suinkaan valtaistuimia ja kruunuja. Minä vastasin, ettei tuo minua ollenkaan hävettänyt, koska kotikaupunkimme etevyys ja ilahduttavuus oli juuri siinä, että kaikki kansalaiset voivat pitää itseään toistensa arvoisina ja että kunkin oma toiminta saattoi olla hänelle eduksi ja kunniaksi. Minä sanoin vain pahoittelevani sitä, että tuo kelpo mies oli jo aikoja sitten kuollut; olin näet useasti kaipauksen tuntein häntä ajatellut, olin monesti katsellut hänen muotokuvaansa, vieläpä käynyt hänen haudallansakin ja iloinnut ainakin siitä, että voin lukea patsaaseen piirretyn kirjoituksen hänen olemassaolostansa, jolle olin kiitollisuudenvelassa omasta elämästäni. Eräs toinen pahansuopa, kaikkein ilkeämielisin, vei ensinmainitun syrjään ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, molempien samalla pilkallisesti minua silmäillessä. Sappeni alkoi jo kuohua, ja minä vaadin häntä puhumaan ääneen. »No, mitäpä tuosta», virkkoi ensinmainittu, »jos sen tietää tahdot: tämä tässä arvelee, että saat kauan käydä etsimässä, ennenkuin isoisäsi löydät». Minä uhkailin nyt entistä kiivaammin, elleivät ilmoittaisi asiaa selvemmin. He esittivät nyt sadun, jonka väittivät kuulleensa vanhemmiltansa: isäni muka oli erään ylhäisen miehen poika, ja tuo kelpo porvari oli suostunut olemaan julkisuudessa isän sijaisena. He kehtasivat esittää kaikenlaisia todisteitakin, esimerkiksi sen, että omaisuutemme oli yksinomaan isoäidin perua, että muut lähisukulaiset, jotka asustivat Friedbergissä ja muualla, olivat hekin varattomia, ja muita samanlaisia perusteita, joille voi antaa painavuutta yksin ilkeys. Minä kuuntelin rauhallisesti heidän jännittyneinä odottaessaan; he näet olivat valmiina pyrähtämään pakoon, jos minä näyttäisin aikovan käydä heidän tukkaansa käsiksi. Mutta minä vastasin ihan levollisesti, ettei minulla ollut mitään sitäkään vastaan. Elämä on niin kaunis, sanoin minä, että voi pitää ihan yhdentekevänä, kenelle siitä on kiitollisuudenvelassa, koska se loppujen lopuksi johtuu Jumalasta, jonka edessä olemme kaikin yhdenarvoiset. Kun eivät saaneet mitään aikaan, he tällä kertaa jättivät asian sikseen; me kävimme jälleen yhdessä leikkiin, joka lasten kesken pysyy aina koeteltuna sovintovälineenä. Nuo ivalliset sanat olivat kuitenkin tartuttaneet minuun jonkinlaisen siveellisen sairauden, joka jäyti edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Ei tuntunut olevan minulle ollenkaan vastenmielistä, vaikka olisinkin jonkun ylhäisen herran pojanpoika, vaikkapa tuo ei olisikaan tapahtunut lainmukaisessa järjestyksessä. Vainuni lähti seurailemaan jälkiä, mielikuvitukseni oli virinnyt, ja terävä-älyisyyteni oli saanut haasteen. Nyt aloin tutkia tovereitteni tiedonantoja, huomasin ja sommittelin uusia sen todennäköisyyttä puoltavia perusteita. Minä en ollut kuullut puhuttavan isoisästäni paljoakaan muuta kuin että vanhan rakennuksen vierashuoneessa olivat riippuneet hänen ja isoäitini kuvat, joita molempia säilytettiin rakennuksen uudistamisen jälkeen eräässä yliskamarissa. Isoäitini oli varmaan ollut erittäin kaunis nainen ja samanikäinen kuin miehensä. Muistinpa vielä a nähneeni hänen huoneessaan erään kauniin, tähdin ja kunniamerkein koristettuun univormuun puetun herran kuvan, joka oli hänen kuolemansa jälkeen kaikkimullistavan talonuudistuksen aikana monien muiden pienten esineiden keralla joutunut hukkaan. Sellaisia ja useita muita asioita minä sommittelin lapsenmielessäni yhteen harjoittaen siten sangen varhain sitä nykyaikaista runoilijakykyä, joka osaa voittaa koko sivistyneen maailman mielenkiinnon haaveellisesti yhdistelemällä inhimillisen elämän tärkeitä olotiloja. Koska en kumminkaan rohjennut tuollaisia seikkaa kenellekään uskoa tai ryhtyä edes kautta rantain tiedustelemaan, olin salaa uutterassa puuhassa päästäkseni, jos mahdollista, hieman paremmin asiasta selville. Olin näet kuullut aivan varmasti väitettävän, että pojat ovat usein ilmeisesti isänsä tai isoisäinsä näköiset. Useat ystävät, muiden muassa varsinkin neuvos Schneider, lähenen ystävämme, olivat liikeyhteydessä kaikkien lähiseudun ruhtinaiden ja aatelisten kanssa, joita, sekä hallitsevia että perheen nuorempia jäseniä, asui melkoinen määrä Reinin ja Mainin varrella ja niiden välisellä alueella ja jotka toisinaan lahjoittivat kuvansa uskollisille asiamiehillensä erikoisen suosionsa merkiksi. Näitä kuvia, joita olin nuoruudesta saakka useasti seinillä nähnyt, minä nyt katselin entistä tarkkaavammin, tutkien, enkö keksisi isääni tai suorastaan itseäni muistuttavia piirteitä, mikä kumminkin onnistui niin usein, etten sen nojalla voinut päästä mihinkään varmuuteen. Toisinaan näet tuntuivat tämän henkilön silmät, toisinaan taas tuon nenä viittaavan jonkinlaiseen sukulaisuuteen. Siten nämä tuntomerkit kuljettivat minua petollisesti sinne tänne. Ja vaikka minun täytyikin myöhemmin pitää tuota syytöstä ihan perättömänä taruna, jäi sen aiheuttama vaikutelma kuitenkin jäljelle, ja minä en voinut olla aika ajoin kaikessa hiljaisuudessa tutkimatta ja tarkastelematta kaikkia noita korkeita herroja, joiden kuvat olivat erittäin selvinä mielessäni. Siinä määrin on totta, että kaikki se, mikä suo ihmisen itseluuloisuudelle sisäistä tukea, mairittelee hänen salaista turhamaisuuttansa, on hänelle siinä määrin hartaasti haluttua, ettei hän ollenkaan kysy itseltänsä, voiko se muuten jollakin tavoin koitua hänelle kunniaksi vai häpeäksi. Tahtomatta kumminkaan punoa tähän vakavia, ehkäpä paheksuviakin mietteitä käännän mieluummin katseeni pois noista kauniista ajoista; sillä kukapa kykenisikään puhumaan asianmukaisen arvokkaasti lapsuusiän sisältörikkaudesta! Me silmällemme pieniä, edessämme astelevia olentoja välttämättä iloiten, jopa ihastellenkin, sillä enimmälti he lupaavat enemmän kuin täyttävät, ja näyttääpä siltä, kuin luonto olisi muiden meihin kohdistamiensa kujeiden ohella tässäkin kohden nimenomaisesti päättänyt pitää meitä pilkkanansa. Ensimmäiset elimet, jotka se maailmaan syntyville lapsille suo, ovat olennon lähimmän, välittömimmän olotilan mukaiset; se käyttelee niitä luontevasti ja vaatimattomasti, mitä taitavimmin lähimpiin tarkoituksiin. Lapsi sinänsä tarkasteltuna, kaltaistensa seurassa ja suhteissa, jotka ovat sen voimien mukaiset, näyttää niin älykkäältä, niin järkevältä, ettei parempaa voi ajatellakaan, ja samalla niin miellyttävältä, hilpeältä ja taitavalta, ettei tee mieli toivoa sitä enempää kehitettävän. Jos lapset kasvaisivat edelleen niinkuin näyttävät lupaavan, niin olisi olemassa pelkkiä neroja. Mutta kasvaminen ei ole yksinomaan kehittymistä; ne elimelliset eri järjestelmät, jotka ihmisen muodostavat, johtuvat toisistansa, seuraavat toisiansa, muuntuvat toisiksensa, sysäävät toisensa syrjään, vieläpä tuhoavatkin toisiansa, joten monista kyvyistä, monista voimanilmauksista jonkin ajan kuluttua on tuskin jälkeäkään enää havaittavissa. Vaikka inhimilliset luontumukset ylipäänsä noudattelevatkin määrättyä suuntaa, on parhaan ja kokeneimmankin tuntijan kaikesta huolimatta vaikea sitä varmasti ennakolta määritellä; jälkeenpäin sitävastoin voi havaita, mikä on viitannut johonkin tulevaisuuden tosiasiaan. Tarkoitukseni ei siis suinkaan ole saattaa näissä ensimmäisissä kirjoissa kertomus nuoruuteni vaiheista lopulliseen päätökseen; päinvastoin: minä aion vielä tuonnempana ryhtyä edelleen punomaan montakin säiettä, joka on huomaamatta kulkenut läpi ensimmäistenkin vuosien. Mutta tässä minun on huomautettava, kuinka sotatapaukset vähitellen alkoivat yhä voimakkaammin vaikuttaa mieliimme ja elämäntapaamme. Rauhallinen kansalainen on omituisessa suhteessa suuriin maailmantapahtumiin. Jo etäältä ne häntä kiihdyttävät ja huolestuttavat, ja hänen on mahdoton pidättyä arvostelemasta, osaaottamasta, vaikka ne eivät häntä koskisikaan. Luonteen tai ulkoisten vaikutteiden määräämänä hän nopeasti valitsee kantansa. Jos sellaiset ankarat kohtalot, sellaiset tärkeät muutokset siirtyvät lähemmäksi, niin hänelle jää monien ulkonaisten hankaluuksien lisäksi vielä tuo sisäinen vastenmielisyys, joka useimmiten enentää ja kärjistää onnettomuutta ja tuhoaa vielä mahdollisesti olemassaolevan hyvän. Silloin hän todellakin joutuu kärsimään ystävistään ja vihollisistaan, usein edellisistä enemmän kuin jälkimmäisistä, ja hän ei tiedä, miten varjelisi taipumustansa enempää kuin etujansakaan. Vuosi 1757, jonka vielä vietimme täydellisen rauhan vallitessa kaupungissamme, elettiin kuitenkin ankaroita mielenliikutuksia kokien. Rikkaampi tapauksista ei liene ollut mikään muu vuosi. Voitot, suurtyöt, onnettomuustapaukset, korvaukset seurasivat toisiansa, kietoutuivat toisiinsa ja näyttivät toisiansa vastaavan; mutta aina väikkyi Fredrikin hahmo, hänen nimensä, hänen maineensa piankin jälleen ylinnä. Hänen ihailijainsa innostus kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, hänen vihollistensa kauna yhä katkerammaksi, ja perheitäkin rikkova mielipiteiden vastakkaisuus vaikutti osaltansa siihen suuntaan, että muutenkin jo monella muotoa toisistansa erotetut kansalaiset eristäytyivät vieläkin enemmän. Frankfurtin-laisessa kaupungissa, missä kolme uskontunnustusta jakaa asukkaat kolmeen eri ryhmään, missä vain harvat miehet, hallitsevatkaan, voivat päästä asiain peräsimeen, täytyy olla useita varakkaita ja oppineita, jotka vetäytyvät omaan piiriinsä luoden itselleen opintojen ja harrastelujen nojalla oman suljetun olokehänsä. Sellaisista henkilöistä täytyy puhua nyt ja tuonnempana, jos halutaan kuvata senaikaisen Frankfurtin porvarin ominaista laatua. Matkoiltaan palattuansa oli isäni omaa mielenlaatuansa noudattaen ja tullakseen kaupungin palvelukseen kelpoisaksi päättänyt ottaa jonkin alemman viran ja hoitaa sitä palkatta, jos se hänelle tarjottaisiin palloarpaa käyttämättä. Hän uskoi mielenlaatunsa ja sen käsityksen nojalla, mikä hänellä itsestään oli, hyvän tahtonsa tietäen ansaitsevansa sellaisen kunnianosoituksen, joka tosin ei ollut enempää lain kuin tavankaan mukainen. Kun hänen anomuksensa hylättiin, hän niin ollen joutui kiukun ja harmin valtaan, vannoi olevansa milloinkaan ottamatta vastaan mitään virkaa ja hankki itselleen, sen mahdottomaksi tehdäkseen, keisarillisen neuvoksen arvonimen, joka oli kaupungintuomarin ja vanhimpain neuvosmiesten erikoisena kunnianimenä. Siten hän koroitti itsensä ylimpien tasoon eikä voinut enää alkaa alhaalta. Sama vaikutin johti hänet myös kosimaan kaupungintuomarin vanhinta tytärtä, joten hän silläkin tavoin tuli neuvostosta pois suljetuksi. Hän kuului nyt hiljaisuudessa eläjiin, jotka eivät milloinkaan muodosta yhteisöä. He ovat yhtä eristetyt toisiinsa kuin kokonaisuuteenkin nähden ja sitä enemmän, kun sellaisessa erinnäisyydessä luonteen omituisuudet kehittyvät yhä jyrkemmiksi. Isäni lienee matkoillaan ja näkemässään vapaassa maailmassa muodostanut itselleen käsityksen elämäntavasta, joka oli hienompi ja vapaamielisempi kuin hänen kansalaistensa keskuudessa yleensä vallitseva. Edeltäjiä ja kaltaisiansa hänellä tosin oli. Von Uffenbachin nimi on tunnettu. Eräs neuvosmies von Uffenbach eleli silloin arvossapidettynä. Hän oli käynyt Italiassa, harrasteli varsinkin musiikkia lauleli miellyttävällä tenoriäänellänsä, ja koska hän oli tuonut mukanansa kauniin kokoelman nuotteja, järjestettiin hänen luonansa konsertteja ja oratorioesityksiä. Sitä seikkaa, että hän itsekin lauloi ja osoitti soittoniekoille suosiota, ei pidetty aivan hänen arvonsa mukaisena, ja kutsutut vieraat sekä muutkin maanmiehet pitivät oikeutenansa esittää sen johdosta monia hupaisia huomautuksia. Vielä muistan erään paroni von Häckelin, rikkaan aatelismiehen, joka naimisissa ollen mutta lapsettomana asui eräässä kauniissa talossa Antoniusgassen varrella, varustettuna kaikilla säädynmukaiseen elämään kuuluvilla hyvyyksillä. Hänellä oli hyviä maalauksiakin, vaskipiirroksia, muinaisesineitä ja paljon muuta kokoilijain ja harrastelijain huostaan virtaavaa. Aika ajoin hän kutsui kaupungin arvohenkilöt päivällisille ja harjoitti hyväntekeväisyyttä omalla varovalla tavallansa, nimittäin siten, että vaatetti talossaan köyhiä, mutta pidätti luonansa heidän vanhat riekaleensa ja antoi heille jokaviikkoisen almun vain sillä ehdolla, että he tulivat hänen luoksensa noihin lahjoitettuihin vaatteisiin puettuina, aina puhtaina ja hyvässä kunnossa. Hän on nyt vain hämärästi muistissani ystävällisenä, sivistyneenä miehenä, mutta sitä selvemmin muistan hänen kuolinpesänsä huutokaupan, jossa olin mukana alusta loppuun asti osaksi isäni käskystä, osaksi omasta halustani ostaen useita esineitä, jotka ovat vielä nytkin kokoelmissani. Aikaisemmin ja minun tuskin silmin näkemänä herätti Johann Michael von Loen kirjallisessa maailmassa sekä Frankfurtissa melkoista huomiota. Hän ei ollut syntyjään frankfurtilaisia, oli asettunut sinne asumaan ja oli naimisissa isoäitini Textorin erään sisaren kanssa, jonka oma sukunimi oli Lindheimer. Hovi- ja valtioelämään perehtyneenä ja uudistetusta aatelista iloiten hän saavutti mainetta rohkenemalla sekaantua niihin erilaisiin liikkeisiin, joita ilmeni kirkon ja valtion piirissä. Hän kirjoitti »Rivieran kreivin», didaktisen romaanin, jonka sisällys käy ilmi nimen jatkosta: »eli kunniallinen mies hovissa». Tämä kirja sai hyvän vastaanoton, koska se vaati hoveiltakin, jotka muuten ovat vain älyn tyyssijoja, myös siveyttä, ja niin tuotti hänen teoksensa hänelle suosiota ja mainetta. Erään toisen teoksen piti koitua hänelle sitä vaarallisemmaksi. Hän kirjoitti kirjan »Ainoa oikea uskonto», jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta, erittäinkin luterilaisten ja kalvinilaisten kesken. Sen johdosta hän joutui kiistaan teologien kanssa; varsinkin giesseniläinen tri Brenner kirjoitti häntä vastaan. Von Loen vastasi; kiista muuttui kiivaaksi ja henkilöihin kohdistuvaksi, ja siitä johtuvat ikävyydet saivat tekijän ottamaan vastaan Lingenin hallituspresidentin viran, jonka hänelle tarjosi Fredrik toinen luullen tuntevansa hänet valistuneeksi ja Ranskassa jo paljoa pitemmälle kehittyneitä uudistuksia suosivaksi ennakkoluulottomaksi mieheksi. Hänen entiset maanmiehensä, joiden luota hän oli hieman pahoilla mielin poistunut, väittivät, ettei hän ollut tyytyväinen uusilla olosijoillansa, koska Lingenin-lainen paikkakunta ei suinkaan ole Frankfurtiin verrattavissa. Isäni epäili hänkin presidentin hyvää oloa ja vakuutti, että kelpo enomme olisi tehnyt viisaammin, ellei olisi ryhtynyt asioimaan kuninkaan kanssa, koska oli yleensäkin vaarallista häntä lähestyä, miten erinomainen herra hän muuten olikin. Olihan nähty, kuinka kuuluisa Voltaire oli katalasti vangittu Frankfurtissa Preussin residentin Freitagin vaatimuksesta, vaikka hän olikin aikaisemmin ollut suuressa suosiossa ja opettanut kuninkaalle ranskalaista runoutta. Tällaisissa tapauksissa ei puuttunut harkintoja ja esimerkkejä, joiden piti varoittaa hoveista ja ylhäisten palvelemisesta, mistä kaikesta synnynnäisellä frankfurtilaisella tuskin voi olla käsitystäkään. Erään oivallisen miehen, tohtori Orthin, tahdon tässä vain nimeltänsä mainita, koska asianani tässä ei niinkään ole pystyttää muistomerkkiä ansiokkaille frankfurtilaisille, vaan pikemmin mainita heidät ainoastaan mikäli heidän maineensa tai persoonallisuutensa ovat varhaisessa nuoruudessani minuun jollakin tavoin vaikuttaneet. Tohtori Orth oli rikas mies ja kuului hänkin niihin, jotka eivät olleet milloinkaan ottaneet osaa hallitukseen, vaikka hänen tietonsa ja taitonsa hyvinkin olisivat hänet siihen oikeuttaneet. Saksan ja varsinkin Frankfurtin muinaistutkimus on joutunut hänelle suureen velkaan; hän julkaisi niinsanotun »Frankfurtin reformation» selitykset, teoksen, johon on kerätty valtakunnankaupungin asetukset. Sen historiallisia lukuja minä olen nuoruusvuosinani uutterasti tutkinut. Von Ochsenstein, keskimmäinen niistä kolmesta veljeksestä, jotka edellä naapureinamme mainitsin, ei ollut hiljaisen elämänlaatunsa vuoksi tullut koko ikänänsä mitenkään merkittäväksi, mutta sitä enemmän kuoltuansa. Hän näet oli jättänyt jälkeensä määräyksen, että käsityöläisten piti kantaa hänet hautaan varhain aamulla, kaikessa hiljaisuudessa ja ilman mitään saattoväkeä. Niin tehtiinkin, ja tämä tapaus herätti kaupungissa, jossa oli totuttu upeihin hautajaisiin, suurta huomiota. Kaikki ne, joilla oli sellaisista tilaisuuksista vanhastaan tuloja, nousivat uudistusta vastustamaan. Kelpo patriisi sai kuitenkin seuraajia kaikista säätyluokista, ja vaikka sellaisia hautajaisia pilkkailtiinkin, voittivat ne kuitenkin yhä enemmän alaa monen vähävaraisen perheen hyväksi, ja loistohautajaiset kävivät yhä harvinaisemmiksi. Minä mainitsen tämän seikan, koska se on eräs varhainen oire niistä nöyryyden ja yhdenvertaisuuden tunnoista, joita edellisen vuosisadan jälkipuoliskolla ylhäältä käsin erittäin monin tavoin ilmeni ja jotka ovat myöhemmin tuottaneet niin odottamattomia vaikutuksia. Ei puuttunut myöskään muinaisuuden harrastelijoita. Oli olemassa taulu- ja vaskipiirroskokoelmia, mutta varsinkin kotimaan muinaisesineitä etsittiin ja säilytettiin ylen innokkaasti. Valtakunnankaupungin vanhemmat säännökset ja määräykset, painetut ja kirjoitetut, joista ei ollut olemassa yhtään kokoelmaa, etsittiin nyt huolellisesti, järjestettiin ajanmukaisesti ja talletettiin kunnioittavasti kotimaisen oikeuden ja perintätavan aarteena. Myöskin frankfurtilaisten muotokuvia, joita oli suuret määrät, kerättiin erityiseksi kokoelman osaksi. Tällaisia miehiä isäni yleensä näyttää pitäneen esikuvanansa. Häneltä ei puuttunut yhtäkään kunnollisen ja arvossapidetyn porvarin ominaisuutta. Saatuaan talonsa kuntoon hän järjesti kaikki keräelmänsä. Oivallinen kokoelma Schenkin ja muiden kartanpiirtäjäin oivallisia maantieteellisiä lehtiä, ylempänä mainitut säännökset ja määräykset, muotokuvat, kaappi täynnä vanhoja kiväärejä, toinen kaappi merkillisiä venetsialaisia laseja, pikareita ja maljoja, luonnonesineitä, norsunluuteoksia, pronssitöitä ja satoja muita esineitä erotettiin ja asetettiin paikoilleen, ja minä pidin huolen siitä, että huutokauppojen sattuessa minulle aina annettiin tehtäväksi hankkia kokoelmiin täydennystä. Minun on mainittava vielä eräs huomattava perhe, josta kuulin kerrottavan paljon merkillistä jo varhaisimmalla nuoruusiälläni ja jonka muutamien jäsenten taholta sain myöhemmin itsekin paljon ihmeellistä kokea. Se oli Senckenbergin perhe. Isä, josta en tiedä paljoa sanoa, oli varakas mies. Hänellä oli kolme poikaa, jotka jo nuoruudessaan osoittautuivat ilmeisen omituisiksi ihmisiksi. Sellainen seikka ei ole hyväksi pienenlaisessa kaupungissa, jossa ei kukaan saa olla liian etevä hyvässä enempää kuin pahassakaan. Pilkkanimet ja eriskummalliset, kauan muistissa säilyvät tarinat ovat enimmälti sellaisen omituisuuden hedelmänä. Isä asui Hasengassen kulmassa, jonka kadun nimi johtuu talon merkistä, missä nähtiin jänis, ehkäpä kolmekin jänistä. Noita kolmea veljestä nimitettiin senvuoksi vain kolmeksi jänikseksi, ja he eivät vapautuneet pitkiin aikoihin tästä pilkkanimestä. Mutta kuten nuoruudessa useinkin kummalliset ja sopimattomat seikat ennustavat suurta kuntoa, niin tapahtui tässäkin. Vanhin heistä oli myöhemmin mainehikas hovineuvos von Senckenberg. Toinen valittiin kaupunginhallitukseen ja osoitti erinomaisia kykyjä, joita kuitenkin myöhemmin käytteli yltiöpäiseen, jopa katalaankin tapaan, ellei kotikaupunkinsa niin ainakin virkatoveriensa vahingoksi. Kolmas veli, lääkäri ja erittäin kunnollinen mies, harjoitti ammattiansa vain rajoitetussa määrässä ja yksinomaan ylhäisissä perheissä ja oli aina korkeimpaan ikäänsä asti ulkomuodoltansa hieman eriskummallinen. Hän kävi aina erittäin sievästi puettuna; hänen ei nähty milloinkaan astuvan kadulle muuten kuin solkikenkiin ja polvihousuihin puettuna, peruukki hyvin puuteroituna, hattu kainalossa. Hän kulki nopeasti, mutta omituisesti häilyen, joten hän oli milloin tällä, milloin toisella puolella katua, ja hänen kulkemansa reitti muodostui polveilevaksi. Pilkkakirveet sanoivat hänen yrittävän tuon välttelevän kävelynsä avulla väistää edesmenneiden sieluja, jotka nähtävästi ajoivat häntä takaa suoraviivaisesti, ja jäljittelevän niinmuodoin henkilöä, joka pakenee krokodiilia. Kaikki tämä pila ja monet lystikkäät jälkipuheet väistyivät kuitenkin lopulta häneen kohdistuvan syvän kunnioituksen tieltä, kun hän luovutti melkoisen asumuksensa pihoineen, puutarhoineen ja kaikkine siihen kuuluvine tarpeineen lääketieteelliseksi laitokseksi, johon yksinomaan frankfurtilaisia varten suunnitellun sairaalan ohella järjestettiin kasvitieteellinen puutarha, anatominen museo, kemian laboratorio, melkoinen kirjasto ja johtajan asunto, vieläpä niin, ettei minkään korkeakoulun olisi tarvinnut sitä hävetä. Eräs toinen erinomainen mies, joka vaikutti minuun huomattavasti, ei niinkään persoonallisuudellaan kuin ympäristössään aikaansaamansa vaikutuksen ja kirjoittamiensa teosten nojalla, oli Karl Friedrich von Moser, jota aina seudullamme mainittiin liiketoimintansa vuoksi. Hänelläkin oli läpeensä siveellinen luonne, joka taivutti häntä kerrassaan niinsanottujen hurskaitten puoleen, koska inhimillisen luonnon puutokset useasti antoivat hänelle tekemistä. Niinpä hän, samoinkuin von Loen hovielämässä, tahtoi saada liike-elämässä vallitsemaan tunnollisempia menettelytapoja. Lukuisissa Saksan pienissä hoveissa eli joukko herroja ja palvelijoita; edelliset vaativat ehdotonta kuuliaisuutta, jälkimmäiset taas tahtoivat enimmäkseen toimia ja palvella ainoastaan vakaumuksiensa mukaisesti. Senvuoksi syntyi alinomaisia ristiriitoja ja äkillisiä muutoksia ja mullistuksia, koska häikäilemättömän toiminnan vaikutukset käyvät pienessä piirissä huomattaviksi ja vahingollisiksi paljoa nopeammin kuin suuressa. Useat huoneet olivat velkaantuneet, ja keisarillisia valvonta-komissioja oli nimitetty; toiset painuivat hitaammin tai nopeammin samalle tielle palvelijain joko tunnottomasti hyötyessä tai tehdessä itseänsä vihatuiksi tunnollisesti ja epämiellyttävästi. Moser tahtoi vaikuttaa valtio- ja liikemiehenä, ja siinä suhteessa hänelle oli nimenomaiseksi hyödyksi perinnäinen, ammattimaiseen valmiuteen asti kehitelty kyky; mutta toisaalta hän tahtoi samalla toimia ihmisenä ja kansalaisena mahdollisimman vähän hellittäen siveellisestä arvostansa. Hänen teoksensa »Herra ja palvelija», »Daniel jalopeurain luolassa» ja »Reliikit» kuvailevat tarkoin sitä tilannetta, missä hän aina tunsi olevansa ahdistuksen, joskaan ei kidutuksen alaisena. Ne ilmaisevat kaikki kärsimätöntä suhtautumista olotilaan, johon henkilö ei voi tyytyä, mutta josta hän toisaalta ei kykene vapautumaan. Sellainen ajattelu- ja tuntemistapa pakotti hänet usein etsimään uusia toimialueita, joita hänen suuri kyvykkyytensä riittävässä määrin hänelle tarjosi. Muistissani hän elää miellyttävänä, vilkasliikkeisenä ja samalla herkkänä miehenä. Jo näihin aikoihin vaikutti meihin etäältä varsin voimakkaasti Klopstockin nimi. Aluksi ihmeteltiin, kuinka niin etevällä miehellä voi olla niin omituinen nimi, mutta pian siihen totuttiin eikä enää ajateltu noiden tavujen merkitystä. Isäni kirjastosta minä olin toistaiseksi löytänyt ainoastaan varhaisempien, erittäinkin hänen aikanansa vähitellen ylenneitten ja kuuluisiksi tulleiden runoilijain teoksia. He olivat kaikki kirjoittaneet loppusoinnullisia säkeitä, ja isäni piti loppusointua runoteoksessa välttämättömänä. Canitz, Hagedorn, Drollinger, Gellert, Creuz, Haller olivat rivissä, kauniisiin nahkakansiin sidottuina. Niihin liittyivät Neukirchin »Telemakhos», Koppin »Vapautettu Jerusalem» ja muut käännökset. Minä olin lapsuudestani saakka uutterasti tutkinut ja osittain ulkoa opetellut kaikkia näitä teoksia, minkä vuoksi minut usein kutsuttiin seuraa huvittamaan. Mutta nyt koitti isälleni harmillinen aika, kun Klopstockin »Messiaan» säkeet, jotka hänen mielestään eivät säkeitä olleet, tulivat julkisen ihastelun esineiksi. Hän itse oli varonut teosta hankkimasta, mutta kotiystävämme, neuvosmies Schneider kuljetti sen salaa taloon äidin ja lasten luettavaksi. Tuohon toimeliaaseen mieheen, joka ei paljoa lukenut, »Messias» oli heti ilmestyttyään valtavasti vaikuttanut. Runoelman luontevasti ilmaisemat, mutta samalla kauniisti jalostetut hurskaat tunteet, miellyttävä esitysmuoto, olkoonpa, että sille myönnettiin vain sointuisan proosan nimi, olivat siinä määrin lumonneet tuon muuten kuivakiskoisen liikemiehen, että hän piti ensimmäisiä kymmentä laulua, joista tässä oikeastaan on puhe, mitä ihanimpana hartauskirjana ja luki ne itsekseen kaikessa hiljaisuudessa joka vuosi pääsiäisviikon aikana, jolloin osasi itsensä vapauttaa kaikista liikeasioista, siten hankkien mielelleen virkistystä koko vuodeksi. Aluksi hän aikoi ilmaista tuntonsa vanhalle ystävällensä, mutta hämmästyi kovin huomatessaan viimeksimainitun suhtautuvan auttamattoman vastenmielisesti tuohon sisällöltään erinomaiseen teokseen, vieläpä joutavan ulkonaisen muotoseikan vuoksi, kuten hänestä näytti. Kuten helposti voi arvata, tuli asia useasti myöhemminkin keskustelun alaiseksi; mutta puolueet loittonivat toisistaan yhä enemmän, sattui kiivaita kohtauksia, ja myöntyväinen mies suostui vihdoin olemaan puhumatta mielikirjastansa, jottei menettäisi samalla nuoruudenystävää ja hyvää sunnuntailientä. Toisten käännyttäminen on jokaisen ihmisen luonnollisin halu, ja meidän ystävämme havaitsi tulevansa kaikessa hiljaisuudessa runsaasti palkituksi, kun huomasi perheen muiden jäsenten ilmeisesti suosivan hänen pyhimystänsä. Teos, jota hän käytteli vuosittain ainoastaan viikon verran, oli muun ajan meidän hallussamme. Äiti piti sitä kätkössään, ja me sisarukset valtasimme sen, milloin voimme, saadaksemme vapaina hetkinämme johonkin nurkkaan piiloutuneina opetella ulkoa huomattavimpia sivuja ja varsinkin painaaksemme mahdollisimman nopeasti muistiimme herkimpiä ja hehkuvimpia kohtia. Portian unta me lausuelimme kilpaa, ja keskustelun Saatanan ja Adramelekin kesken, jotka oli syösty Kuolleeseen mereen, me olimme jakaneet. Ensinmainittu, väkivaltaisempi osa, oli langennut minulle, toisen, hieman valittelevamman otti sisareni esittääkseen. Molemminpuoliset, tosin hirmuiset, mutta silti soinnukkaat kiroukset virtailivat sujuvasti huuliltamme, ja me käytimme hyväksemme jokaista tilaisuutta saadaksemme tervehtiä toisiamme noilla helvetillisillä lausumilla. Oli talvinen lauantaiehtoo — isä ajatti partansa aina iltasella, tulen valossa, voidakseen sunnuntaiaamuna varhain helposti valmistua lähtemään kirkkoon — me istuimme jakkaralla uunin kupeella ja lausuelimme verrattain hiljaisin äänin tavanmukaisia manauksiamme parturin sill’aikaa saippuoidessa isän leukaa. Mutta nyt piti Adramelekin käydä rautakourin käsiksi Saatanaan; sisareni tarttui minuun voimallisesti ja lausui, tosin jotenkin hiljaa, mutta yhä kiihkeämmin: Auttaos, pyydän ma, palvoenkin, jos niin sinä vaadit, Hirviö!... Heittiö turmeltunut, sinä synkeä konna, Auttaos! Kostoa tässä ma koen iankaikkisen kuolon! Taanoin vielä ma hehkuen voin vihamieltäni näyttää! Ollut ja mennyt se aika! Nyt jäi tämä pistävä piina! Tähän saakka asia oli sujunut siedettävästi; mutta seuraavat sanat hän huusi kovalla, kauhistuttavalla äänellä: Voi, miten murskauduin!... Kelpo parranajaja säikähti ja kaatoi saippuakulhon koko sisällyksen isän rinnoille. Siitä syntyi ankara hälinä, ja pantiin toimeen tiukka tutkinto, varsinkin pitäen silmällä sitä onnettomuutta, joka olisi voinut aiheutua, jos partaveitsi olisi jo liikkunut. Täysin torjuaksemme sen epäilyksen, että olisimme menetelleet ilkivaltaisesti, me tunnustimme, mitä paholaisosia olimme esittäneet, ja heksametrin aiheuttama onnettomuus oli siksi ilmeinen, että se luonnollisesti joutui jälleen tuomittavaksi ja kirottavaksi. Niin on lapsilla ja kansoilla tapana muuttaa se, mikä on suurta, ylevää, pelkäksi leikiksi, jopa ilveeksikin; ja kuinkapa he muuten kykenisivätkään sitä kestämään ja sietämään! KOLMAS KIRJA. Uudenvuodenpäivä vilkastutti niinä aikoina kaupunkia erittäin suuressa määrin, kun näet oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa toisillensa onnea. Sekin, joka ei muuten helposti lähtenyt kotoansa, pukeutui nyt parhaisiinsa esiintyäkseen hetken aikaa ystävällisenä ja kohteliaana suosijoillensa ja ystävillensä. Meille lapsille oli varsinkin isoisän talossa vietetty juhla mitä tervetullein nautinto. Jo varhaisimpina aamuhetkinä olivat lastenlapset kokoontuneet sinne kuuntelemaan rumpuja, oboeita ja klarinetteja, pasuunoita ja käyrätorvia, joita kaiuttelivat sotilaat, kaupungin soittoniekat ja muut. Lapset jakelivat sinetöityjä ja osoitteilla varustettuja uudenvuodenlahjoja alhaisemmille onnittelijoille, ja päivemmällä arvohenkilöiden luku yhä lisääntyi. Ensin ilmaantuivat lähimmät tuttavat ja sukulaiset, sitten alemmat virkamiehet; itse neuvoston herratkin tulivat tervehtimään ylintänsä, ja valittua joukkoa kestittiin illalla huoneissa, joissa vuoden mittaan tuskin ollenkaan käytiin. Tortut, kaakut, mantelileivokset ja makea viini viehättivät lapsia kaikkein eniten, ja lisäksi tuli, että kaupungintuomari sekä molemmat pormestarit saivat joka vuosi eräistä säätiöistä jonkin määrän hopeaesineitä, jotka sitten jaettiin lastenlapsille ja kummilapsille määrättyä asteikkoa noudattaen. Sanalla sanoen: tästä pienoisjuhlasta ei puuttunut mitään sellaista, mikä tavallisesti kaunistaa kaikkein suurimpia. Uudenvuodenpäivä 1759 saapui, meille lapsille toivottuna, kuten edellisetkin, mutta vanhemmille henkilöille arveluttavana ja aavisteluttavana. Ranskalaisten joukkojen läpikulkuun tosin oli totuttu, ja sellaista oli sattunut varsin usein, mutta useimmin sentään kuluneen vuoden viimeisinä päivinä. Valtakunnankaupungin vanhan tavan mukaan puhalsi päätornin vartija torveensa joka kerta, kun joukkoja ilmaantui näkyviin, ja tänä uudenvuoden päivänä hän ei tahtonut ollenkaan lakata, mikä merkitsi sitä, että suuria sotaväkiosastoja oli useammalta taholta lähestymässä. Niitä kulki sinä päivänä tosiaankin tavallista enemmän kaupungin läpi; juostiin katsomaan niiden ohikulkua. Oli totuttu siihen, että nähtiin vain pieniä osastoja; nämä sitävastoin paisuivat yhä suuremmiksi kenenkään voimatta tai tahtomatta sitä estää. Lyhyesti sanoen: tammikuun 2 p:nä saapui Sachsenhausenin kautta eräs kolonna, kulki Fahrgassea pitkin poliisivartioon saakka, yllätti sitä saattavan pienen komennuskunnan, valtasi mainitun vartiopaikan, eteni Zeiliä alaspäin, ja päävahdinkin oli pakko antautua tehtyänsä hieman vastarintaa. Kohta olivat rauhalliset kadut muuttuneet sotanäyttämöksi. Siellä pysyttelivät ja sinne leiriytyivät joukot, kunnes ne ehdittäisiin säännöllisesti majoittaa. Tämä odottamaton, moniin vuosiin kuulumaton rasitus tuntui mukavuuteen tottuneista kaupunkilaisista ankaralta, ja kenellekään se ei voinut olla tukalampaa kuin isälleni, jonka piti ottaa tuskin valmistuneeseen taloonsa asumaan vieraita sotilashenkilöltä, luovuttaa heille hienot ja enimmälti suljetut loistohuoneensa ja jättää vieraan mielivaltaan se, mitä oli tottunut pitämään hyvässä järjestyksessä ja kunnossa; hänen, joka lisäksi oli preussilaismielinen, piti nyt nähdä ranskalaisten majoittautuvan hänen huoneisiinsa, ja tämä oli hänen ajatustapansa mukaan murheellisinta, mitä hänelle saattoi sattua. Hän olisi kuitenkin voinut suhtautua asiaan kevyemmin, koska puhui hyvin ranskaa ja osasi käyttäytyä arvokkaasti ja miellyttävästi, ja siten olisi sekä häneltä itseltään että meiltä säästynyt monta ikävää hetkeä; meidän luoksemme näet majoitettiin kuninkaanluutnantti, jolla, vaikka hän olikin sotilashenkilö, oli tehtävänänsä käsitellä ainoastaan siviilitapauksia, sotilaiden ja kaupunkilaisten välisiä riitaisuuksia, velka- ja riitajuttuja. Hän oli kreivi Thoranc, kotoisin Provencen Grassesta, läheltä Antibesia, pitkä, laiha, vakava mies, kasvot pahoin rokon rumentamat, silmät mustat, tuliset ja käytös arvokas, hillitty. Jo hänen ensimmäinen käyntinsä oli talon herralle edullinen. Puhuttiin eri huoneista, jotka piti osalta luovuttaa, osalta jättää perheen haltuun, ja kun kreivi kuuli mainittavan tauluhuoneen, pyysi hän, vaikka olikin jo yö, saada kynttilän valossa nähdä maalauksia, vaikkapa pikimmältään. Maalaukset ilahduttivat häntä kovin, ja hän käyttäytyi mitä kohteliaimmin isääni kohtaan, joka häntä opasti. Kun hän sitten kuuli, että useimmat taiteilijat olivat vielä elossa asuen Frankfurtissa ja lähiseudulla, niin hän vakuutti mitä hartaimmin haluavansa päästä heihin tutustumaan ja heitä askarruttamaan. Tämäkään, taiteen alueelta käsin tapahtuva lähentyminen ei kyennyt muuttamaan isäni mieltä eikä taivuttamaan hänen luonnettansa. Hän salli tapahtuvan mitä ei kyennyt estämään, mutta pysytteli osaaottamatta loitolla, ja ne tavattomat olot, jotka nyt hänen ympärillänsä vallitsivat, olivat hänelle sietämättömät pienintä yksityiskohtaa myöten. Kreivi Thoranc käyttäytyi mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut edes naulata karttojansa seinään, koska pelkäsi uusien seinäpaperien vikaantuvan. Hänen väkensä oli taitavaa, hiljaista ja huolellista; mutta kun koko päivä ja osa yötäkin oli lakkaamatonta liikettä, kun saapui valittaja toisensa jälkeen, tuotiin ja vietiin vangittuja, kaikki upseerit ja adjutantit päästettiin puheille, ja kun sitäpaitsi kreivin ruokapöytä oli joka päivä vieraillekin katettu, niin kohtalaisen kokoisessa, yhtä ainoata perhettä varten järjestetyssä talossa, jossa oli vain yhdet, kaikkien kerrosten läpi ulottuvat portaat, oli kuhinaa ja hyörinää kuin mehiläispesässä, vaikka kaikki tapahtuikin erittäin hillitysti, vakavasti ja ankaraa järjestystä noudattaen. Ärtyneen, yhä sairasluuloisemmin itseänsä kiduttavan talonherran ja tosin hyväntahtoisen, mutta erittäin vakavan ja täsmällisen sotilasvieraan välittäjäksi löytyi onneksi eräs miellyttävä tulkki, lihava, hilpeä mies, joka oli frankfurtilainen ja puhui hyvin ranskaa, osasi suoriutua mistä hyvänsä ja käytteli kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä vain leikinlaskun aiheina. Tämän miehen välityksellä äitini oli huomauttanut kreiville, millaiseen asemaan isäni mielentila hänet saattoi, ja välittäjä oli kuvaillut asian varsin älykkäästi, oli huomauttanut uudesta, vielä lopulliseen kuntoon saattamattomasta talosta, omistajan luontaisesta taipumuksesta hiljaiseen elämään, hänen kasvatuksellisista harrastuksistansa perheen keskuudessa ja muista vielä huomautettavissa olevista seikoista, joten kreivi, joka puolestaan piti mitä tähdellisimpänä ehdottominta oikeudenmukaisuutta, lahjomattomuutta ja kunniallista käytöstä, päätti täällä majoitettuna ollessaankin menetellä mallikelpoisesti ja tosiaankin noudatti tätä päätöstänsä ne muutamat vuodet, jotka hän luonamme asui. Äitini osasi hieman italiankieltä, joka ei ollut aivan outo kenellekään perheen jäsenistä, ja päätti siis heti opetella ranskaa, missä tarkoituksessa tulkki, jonka lapsen kummina äitini oli näiden myrskyisten tapausten kestäessä ollut ja joka niin muodoin kiintyi sitäkin lujemmin perheeseemme, uhrasi ristiäidille jokaisen joutilaan hetkensä (hän näet asui meitä vastapäätä) opettaen hänelle ennen kaikkea ne lauseparret, joita hänen tuli henkilökohtaisesti kreiville esittää. Asia luonnistuikin mitä parhaiten. Kreiviä mairitteli se, että talon rouva iällänsä siinä määrin vaivautui, ja koska hänen luonteeseensa kuului hilpeä, henkevä piirre ja hän sitäpaitsi mielellään harjoitti jonkinlaista kuivakiskoista mielistelyä, syntyi siten mitä parhain suhde, ja liittoutuneet voivat saavuttaa mitä halusivat. Jos, kuten sanottu, olisi käynyt päinsä saada isä hilpeämmäksi, niin tämä muuttunut olotila ei olisi tuntunut kovinkaan painostavalta. Kreivi käyttäytyi mitä epäitsekkäimmin: sellaisiakaan lahjoja, joita hänen asemansa edellytti, hän ei ottanut vastaan, se, mikä vähänkin olisi voinut muistuttaa lahjomista, torjuttiin vihaisesti, jopa rangaistenkin; miehiänsä hän oli mitä ankarimmin käskenyt olemaan aiheuttamatta talonomistajalle vähimpiäkään kustannuksia. Sitävastoin sallittiin meidän lasten saada runsas osa jälkiruokaherkuista. Antaakseni jonkinlaisen käsityksen niinä aikoina vallinneesta viattomuudesta minun on mainittava, että äiti eräänä päivänä tuotti meille suuren murheen kaatamalla pois meille kreivin pöydästä lähetetyn jäätelön, koska hänestä tuntui mahdottomalta, että vatsa voisi sietää oikeata jäätä, olipa se sokeroitu kuinka perinpohjaisesti tahansa. Paitsi näitä herkkuja, joita sentään vähitellen opimme varsin hyvin nauttimaan ja sietämään, tuntui meistä lapsista mieluisalta sekin, että tarkan opintojärjestyksen ja ankaran kurin vaatimukset nyt olivat hieman lieventyneet. Isän huono mieliala kävi yhä huonommaksi; hän ei voinut mukautua välttämättömyyteen. Kuinka hän vaivasikaan itseänsä, äitiä ja tulkkikuomaa, neuvosmiehiä ja kaikkia ystäviänsä yrittäessään vapautua kreivistä! Suotta hänelle huomautettiin, että sellaisen miehen majailu oli näissä oloissa talolle todellinen hyvätyö ja että kreivin poistuttua tulisivat majoitetut henkilöt, olivatpa ne upseereita tai pelkkiä sotamiehiä, alinomaa vaihtumaan. Mikään sellainen todistelu ei ottanut häneen tehotakseen. Nykyisyys tuntui hänestä siinä määrin sietämättömältä, ettei paha mieli sallinut hänen havaita mahdollisesti seuraavaa vieläkin tukalampaa oloa. Niin ollen lamaantui se toimeliaisuus, jonka hän muuten oli tottunut kohdistamaan etupäässä meihin. Sitä, minkä hän antoi tehtäväksemme, hän ei enää vaatinut osattavaksi yhtä täsmällisesti kuin ennen, ja me yritimme, mikäli suinkin kävi päinsä, tyydyttää sotilasasioihin suuntautuvaa uteliaisuuttamme, ei ainoastaan kotona, vaan myöskin kaduilla, mikä kävi päinsä sitä helpommin, kun yötä päivää sulkemattomana olevaa porttiamme vartioivat sotilaat eivät välittäneet mitään edestakaisin juoksentelevista lapsista. Ne monet asiat, joita kuninkaanluutnantin oikeusistuimen edessä ratkaistiin, olivat aivan erikoisen mielenkiintoiset vielä sikäli, että hän varsin mielellään liitti tuomioonsa jonkin leikkisän, henkevän, hilpeän lausuman. Hänen päätöksensä oli ankarasti oikeudenmukainen; sen ilmaisemistapa oli leikkisän hivelevä. Hän näytti valinneen esikuvaksensa Ossunan herttuan. Melkein joka päivä tulkki kertoi jonkin sellaisen jutun meidän ja äitimme huviksi. Tuo hilpeä mies oli kerännyt itselleen pienen kokoelman sellaisia Salomon tuomioita, mutta muistissani on vain niiden luoma yleinen vaikutelma; mitään yksityiskohtia en saa mieleeni palautumaan. Kreivin ihmeellistä luonnetta me opimme vähitellen yhä paremmin tuntemaan. Tämä mies oli itse mitä selvimmin tietoinen omituisuuksistansa, ja koska hänelle sattui aikoja, jolloin hänet valtasi jonkinlainen apeus, paha mieli tai miten tuota pahaa haltiaa nimittäneenkään, niin hän vetäytyi sellaisina hetkinä, jotka toisinaan venyivät päiviksi, omaan huoneeseensa, ei tavannut ketään muuta kuin kamaripalvelijansa eikä taipunut pakottavimmissakaan tapauksissa päästämään ketään puheillensa. Mutta kohta pahan haltian poistuttua hän jälleen esiintyi kuten ennenkin: leppoisana, hilpeänä ja toimeliaana. Hänen kamaripalvelijansa Saint Jeanin, pienen, laihan ja reippaan hyvänluontoisen miehen puheista voi päätellä, että hän oli aikaisemmin sellaisen mielialan valtaan joutuneena aiheuttanut suuren onnettomuuden ja yritti nyt tärkeässä, kaiken kansan nähtävissä olevassa asemassaan vakavasti välttää sellaista hairahtumista. Heti ensimmäisinä päivinä kreivin asetuttua taloon kutsuttiin kaikki frankfurtilaiset maalaajat, Hirt, Schütz, Trautmann, Nothnagel ja Juncker hänen luoksensa. He näyttivät valmiita maalauksiansa, ja kreivi hankki itselleen ostettavissa olevat. Häntä varten tyhjennettiin minun kaunis, valoisa, ullakkokerroksessa sijaitseva huoneeni, joka heti muutettiin kokoelmahuoneeksi ja ateljeeksi; hän näet mieli antaa pitkäksi aikaa työtä kaikille mainituille taiteilijoille, mutta ennen kaikkea darmstadtilaiselle Seekatzille, jonka sivellin varsinkin luontevia ja viattomia kohtauksia esittäessään kreiviä kovin miellytti. Senvuoksi hän tilasi Grassesta, missä hänen vanhemmalla veljeltään kuului olevan kaunis rakennus, kaikkien huoneiden ja kokoelmasuojain mitat, harkitsi sitten taiteilijain keralla seinäpintojen jakamista ja määräsi sitten, kuinka suuria tuli olla valmistettavien uusien maalausten, joita ei aiottu kehystää, vaan kiinnittää seinään seinäverhon osina. Nyt alkoi innokas työ. Seekatz otti maalatakseen maalaiselämää kuvailevia kohtauksia ja onnistui erinomaisesti kuvatessaan välittömästi luonnon mukaan vanhuksia ja lapsia; nuorukaiset eivät tahtoneet luonnistua yhtä hyvin: ne olivat enimmälti liian laihoja; naishenkilöt taas olivat epämiellyttäviä vastakkaisesta syystä. Koska näet maalaajalla itsellään oli vaimona pieni, lihava, hyväluontoinen, mutta epämiellyttävä henkilö, joka ei liene sallinut miehen käyttää ketään muuta mallinansa, niin ei tahtonut syntyä mitään kunnollista. Sitäpaitsi hänen oli ollut pakko suurentaa kuvattaviensa mittasuhteita. Hänen puissaan oli totuutta, mutta lehvistö oli mitätön. Hänen opettajansa oli Brinckmann, jonka siveltimen suorittamia taulumaalauksia ei sovi moittia. Maisemamaalaaja Schütz sopeutui asiaan kenties parhaiten. Hän vallitsi ehdottomasti Reinin seutuja ja sitä aurinkoista sävyä, joka kauniina vuodenaikana niitä elähdyttää. Hän ei ollut aivan tottumaton käyttelemään töissään suurempaa mittakaavaa, ja hänen tekotapansa oli siinäkin tapauksessa kiitettävä. Hän maalasi erittäin hilpeitä kuvia. Trautmann rembrandtisoi eräitä Uuden Testamentin kuolleistaherättämiskohtauksia ja sytytteli sen ohella tuleen kyliä ja myllyjä. Kuten voin huoneiden suunnitelmasta havaita, oli hänellekin myönnetty omakokoelmahuone. Hirt maalasi eräitä onnistuneita tammi- ja pyökkimetsiä. Hänen karjalaumansa olivat kiitettävät. Juncker, joka oli tottunut jäljittelemään kaikkein laveimmin liikkuvia alankomaalaisia, kykeni vähiten sopeutumaan tähän tapettityyliin; hyvästä maksusta hän sentään suostui koristelemaan erinäisiä osastoja kukkasin ja hedelmin. Koska olin tuntenut kaikki nämä miehet varhaisimmasta nuoruudestani saakka ja käynyt usein heidän työhuoneissaan, ja kun sitäpaitsi kreivi mielellään näki minut lähettyvillänsä, niin minä olin läsnä neuvoteltaessa ja tilattaessa samoinkuin teoksia vastaanotettaessakin enkä ollenkaan arkaillut lausua mielipidettäni, varsinkaan kun luonnoksia esiteltiin. Minä olin jo aikaisemmin maalausten kokoilijain luona, mutta erittäinkin huutokaupoissa, joissa ahkerasti kävin, hankkinut itselleni sen maineen, että osaan heti sanoa, mitä jokin historiallinen kuva esittää, olipa sen aihe otettu raamatun- tai yleisestä historiasta tai muinaistarustosta, ja ellen aina kyennytkään oikein arvaamaan vertauskuvallisten maalausten tarkoitusta, ei kumminkaan ollut usein läsnä toista, joka olisi sen ymmärtänyt paremmin kuin minä. Olin myös useasti saanut taiteilijan ryhtymään ehdottelemiini aiheisiin, ja näitä etuuksiani minä nyt viljelin mielin määrin. Muistan vielä sepittäneeni laajan kirjoitelman, jossa kuvailin kahtatoista Joosepin historiaa esittämään suunniteltua kuvaa; muutamia niistä maalatuinkin. Kerrottuani näistä poikasen suorittamiksi kieltämättä kiitettävistä toimista mainitsen myöskin erään pienen nöyryytyksen, joka tuli osakseni tässä taiteilijapiirissä. Minä tunsin hyvin kaikki kuvat, jotka oli vähitellen kerätty mainittuun ullakkokamariin. Nuorekas uteliaisuuteni ei jättänyt mitään katsomatta ja tutkimatta. Kerran löysin uunin kupeelta mustan taulukotelon, ryhdyin tutkimaan, mitä siinä piili, ja paljoakaan epäröimättä vedin kannen auki. Kotelossa oleva kuva kuului epäilemättä niihin, joita ei yleensä aseteta nähtäviin, ja vaikka yritinkin heti laatikkoa sulkea, en kumminkaan ehtinyt sitä kyllin nopeasti tehdä. Kreivi astui huoneeseen ja yllätti minut. — »Kuka on antanut teille luvan tämän laatikon avaamiseen?» kysyi hän kuninkaanluutnantin ilmein. Minulla ei ollut siihen paljoakaan sanomista, ja hän lausui kohta erittäin vakavana tuomion: »Teidän on pysyteltävä kokonainen viikko poissa tästä huoneesta.» — Minä kumarsin ja lähdin ja tottelin kreivin määräystä mitä täsmällisimmin, joten kelpo Seekatz, joka työskenteli juuri siinä huoneessa, oli kovin harmissaan. Hän näki minut mielellään luonansa, ja minä kehittelin hieman ilkeänä kuuliaisuuteni niin pitkälle, että asetin hänelle tavallisesti kuljettamani kahvin huoneen kynnykselle; hänen täytyi nousta työnsä äärestä sitä noutamaan, ja tämä harmitti häntä niin, että hän oli vähällä käydä minulle nyreäksi. Nyt minusta tuntuu tarpeelliselta seikkaperäisemmin selittää ja tehdä käsitettäväksi, kuinka sellaisissa tapauksissa tulin mitenkään toimeen käyttäessäni ranskankieltä, jota en ollut oppinut. Tässäkin oli minulle hyödyksi luontainen kykyni, jonka nojalla voin helposti tajuta kielen soinnun, sen rytmin, korostuksen, äänensävyn ja muut ulkoiset omituisuudet. Latinankielen nojalla olivat useat sanat minulle tuttuja, italiankieli välitti vieläkin useampia, joten minä lyhyessä ajassa opin palvelijoilta, sotilailta, vahtimiehiltä ja luonakävijöiltä niin paljon, että kykenin suoriutumaan erinäisistä kysymyksistä ja vastauksista, joskaan en voinut ottaa osaa keskusteluun. Kaikki tämä oli kuitenkin vähäistä verrattuna siihen etuun, mikä minulle koitui teatterista. Minä olin saanut isoisältäni vapaalipun, jota käytin joka päivä isäni ollessa vastustavalla kannalla ja äitini minua auttaessa. Siinä minä istuin permantopaikallani, edessäni vieras näyttämö, ja tarkkasin liikkeitä, kasvojen ja puheen ilmeitä sitä enemmän, kun en ymmärtänyt paljoa tai mitään siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin ja niinmuodoin voin huvittaa itseäni yksinomaan eleitten leikkiä ja äänensävyä seuraamalla. Huvinäytelmää minä ymmärsin kaikkein vähimmin, koska sen vuorosanat lausuttiin nopeasti ja koskivat jokapäiväistä elämää, jonka lauseparsia en ollenkaan tuntenut. Murhenäytelmiä esitettiin harvemmin, ja aleksandriinisäkeen määrämittainen liikunto, sen tahdinomaisuus sekä ajatussisällön ylimalkaisuus tekivät sen minulle joka suhteessa helpommin käsitettäväksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin otin käsille isäni kirjastosta löytämäni Racine’in ja lausuelin kappaleita teatraaliseen tapaan, kuten korvani ja siihen läheisesti liittyvät puhe-elimeni olivat oppineet, erittäin vilkkaasti, mutta kykenemättä vielä ymmärtämään kokonaisen vuoropuheen sisällystä. Opettelinpa ulkoa kokonaisia pitkiä kohtauksiakin ja latelin niitä kuin opetettu puhuva lintu. Se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin aikaisemmin opetellut ulkoa lapselle useimmiten käsittämättömät raamatunkohdat ja totuttautunut niitä lausuelemaan protestanttisten saarnamiesten nuottiin. Runomittainen ranskalainen huvinäytelmä oli silloin erittäin suosittu: Destouches’in, Marivaux’n, La Chausséen kappaleita esitettiin usein, ja minä muistan vielä selvästi useita luonteenomaisia henkilöhahmoja. Molière’in henkilöistä on mieleeni jäänyt vähemmän. Voimakkaimmin minuun vaikutti Lemierre’in »Hypermnestra», joka uutena kappaleena esitettiin huolellisesti ja useaan kertaan. Erittäin miellyttävä oli näytelmien _Devin du Village, Hose et Colas, Annelle et Lubin_ aiheuttama vaikutelma. Minä voin vielä nytkin palauttaa mieleeni nauhakoristeiset pojat ja tytöt ja heidän liikkeensä. Aivan pian minussa heräsi halu tarkastella itse teatteria, ja siihen tarjoutuikin usein tilaisuutta. Kun näet ei aina riittänyt kärsivällisyyttä kuunnellakseni kappaleita kokonaisuudessaan, joten vietin aikojani usein teatterin käytävissä, vieläpä kun vuodenaika sen salli, oven ulkopuolellakin, toisten ikäisteni lasten keralla kaikenlaisissa leikeissä, niin seuraamme liittyi eräs kaunis, reipas poika, joka kuului teatteriin ja jonka olin nähnyt, tosin vain ohimennen, esittävän useita pieniä osia. Minun kanssani hän voi parhaiten keskustella, koska minä osasin käytellä hyväkseni ranskaani, ja hän liittyi minuun sitäkin mieluummin, kun ei teatterissa eikä lähettyvillä ollut ketään hänen ikäistänsä ja hänen kansallisuuteensa kuuluvaa poikaa. Me käyskelimme yksissä muulloinkin kuin teatteriaikoina, ja näytöstenkään aikana hän ei jättänyt minua usein rauhaan. Hän oli mitä miellyttävin pieni kerskailija, loruili viehättävästi ja lakkaamatta ja osasi kertoa ylen paljon huvittavaa seikkailuistaan, kiistoistaan ja muista merkillisistä asioista. Niin ollen minä opin häneltä neljässä viikossa kieltä ja sen käyttelyä uskomattoman paljon, joten oli kaikille käsittämätöntä, kuinka olin yht'äkkiä, ikäänkuin innoituksen avulla, saanut vieraan kielen valtoihini. Heti tuttavuutemme ensimmäisinä päivinä hän veti minut mukanansa teatteriin opastaen minut varsinkin lämpiöihin, missä näyttelijät ja näyttelijättäret väliajoilla oleilivat ja pukeutuivat ja riisuutuivat. Huoneisto ei ollut edullinen eikä mukava; teatteri näet oli sullottu erääseen konserttisaliin, joten näyttelijöillä ei ollut näyttämön takana erikoisia omia osastojansa. Eräässä verraten isossa sivuhuoneessa, joka aikaisemmin oli ollut peliseurueiden käytettävänä, oleskelivat nyt molemmat sukupuolet enimmäkseen yht'aikaa näyttämättä arastelevan toisiansa enempää kuin meitä lapsiakaan, ellei pukeutuminen ja vaatteiden vaihtaminen aina tapahtunut mahdollisimman säädyllisesti. Minä en ollut sellaista milloinkaan ennen kokenut, mutta se alkoi pian, yhä uudelleen siellä käydessäni, tottumuksen voimasta muuttua ihan luonnolliseksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minut valtasi oma erikoinen harrastus. Nuori Derones — niin tahdon poikaa nimittää — jonka tuttavuutta minä yhä pidin yllä, oli kerskailuistansa huolimatta hyväntapainen ja varsin sievästi käyttäytyvä poika. Hän esitteli minut sisarellensa, joka oli pari vuotta meitä vanhempi, erittäin miellyttävä tyttö, solakka, säännöllinen, ruskeaihoinen, tummatukkainen ja -silmäinen; hänen koko käytöksessään oli jotakin hiljaista, jopa surumielistäkin. Minä yritin olla hänelle mieliksi kaikella muotoa, mutta en voinut saada häntä suuntaamaan minuun huomiotansa. Nuoret tytöt luulottelevat olevansa nuorempiin poikiin verraten paljon edistyneempiä, pitävät silmällä nuorukaisia ja kohtelevat tätimäisesti poikaa, joka suuntaa heihin ensimmäisen hellän taipumuksensa. Nuoremman veljen kanssa minä en joutunut mihinkään tekemisiin. Toisinaan, kun heidän äitinsä oli harjoituksissa tai vierailemassa, me leikimme tai seurustelimme heidän asunnossaan. Minä muistin aina siellä käydessäni ojentaa kaunottarelle jonkin kukkasen, hedelmän tai muuta sentapaista. Hän ottikin lahjan aina erittäin sievästi vastaan ja kiitti mitä kohteliaimmin, mutta minä en nähnyt hänen murheellisen katseensa milloinkaan ilahtuvan enkä huomannut hänen muutenkaan minusta vähääkään välittävän. Vihdoin luulin keksiväni hänen salaisuutensa. Poika osoitti minulle hienoin silkkiuutimin varustetun, hänen äidillensä kuuluvan vuoteen takana riippuvaa pastellikuvaa, kauniin miehen muotokuvaa, ja huomautti samalla viekkain ilmein, että tuo oikeassaan ei ollut isä, mutta kävi sentään isästä; ja kun hän siinä tuota miestä ylisti ja tapansa mukaan seikkaperäisesti ja kerskaillen yhtä ja toista kertoi, niin minä olin saavinani selville, että tytär oli isän, molemmat toiset lapset sitävastoin kotiystävän. Niin minulle selittyi hänen murheellinen katsantonsa, ja minä kiinnyin häneen nyt entistä enemmän. Tyttöön kohdistuva tunteeni auttoi minua kestämään toisinaan rajattomiin menevän veljen huimia juttuja. Minun täytyi usein kuunnella laajoja kertomuksia hänen sankariteoistansa: kuinka hän oli jo usein ollut kaksintaistelussa tahtomatta kuitenkaan toista vahingoittaa; kaikki muka oli tapahtunut yksinomaan kunnian vuoksi. Hän oli aina osannut saattaa vastustajansa aseettomaksi ja antanut hänelle sitten anteeksi; osasipa hän niin hyvin iskeä säilän toisen kädestä, että oli itse kerran joutunut pahaan pulaan, kun oli lennättänyt vastustajan miekan korkeaan puuhun, josta sitä ei ollut helppo saada jälleen käsiinsä. Teatterissakäyntejäni helpotti suuressa määrin se seikka, että kaupungintuomarilta saamani vapaalippu avasi pääsyn kaikkialle, siis myöskin näyttämön etualalla oleville paikoille. Etuala oli ranskalaiseen tapaan erittäin syvä; molemmilla sivuilla oli istuimia, jotka matalan kaiteen rajoittamina kohosivat useina riveinä toisiansa korkeammalle, vieläpä niin, että ensimmäiset istuimet eivät olleet paljon näyttämöä ylempänä. Se oli kokonaisuudessaan erikoinen kunniapaikka; yleensä sitä käyttivät ainoastaan upseerit, vaikka näyttelijäin läheisyys tuhosi kaiken miellyttävyyden, joskaan ei koko mielenlumetta. Senkin tavan tai pahan tavan, jota Voltaire kovin moittii, minä ehdin kokea ja omin silmin nähdä. Kun katsomon ollessa täysi ja esimerkiksi joukkojen marssiessa kaupungin läpi arvossapidetyt upseerit pyrkivät noille kunniasijoille, jotka kuitenkin olivat tavallisesti jo vallatut, niin sijoitettiin vielä muutamia penkki- ja tuolirivejä itse näyttämölle, joten sankareilla ja sankarittarilla ei ollut muuta neuvoa kuin ilmaista salaisuutensa erittäin rajoitetulla alueella univormujen ja kunniamerkkien keskellä. Minä olin itse nähnyt »Hypermnestran» esitettävän sellaisissa olosuhteissa. Esirippua ei laskettu näytösten loppuessa, ja mainittava on vielä eräs omituinen tapa, jonka täytyi minusta tuntua erittäin kummalliselta, koska minusta, aito saksalaisesta pojasta, tuntui sietämättömältä sen taidetta rikkova sävy. Teatteria näet pidettiin mitä suurimpana pyhäkkönä, ja siinä sattuvaa häiriötä olisi täytynyt heti käsitellä mitä vakavimpana yleisön majesteettiin kohdistuvana rikoksena. Senvuoksi seisoi aina huvinäytelmiä esitettäessä kaksi krenatööriä, kivääri jalalla, ihan julkisesti taimman esiripun kummallakin sivulla ollen kaiken sen todistajana, mitä ahtaimmassa perheen piirissä tapahtui. Koska, kuten sanottu, esirippua ei laskettu näytösten väliajoilla, astui musiikin alkaessa soida kaksi uutta vahtimiestä heidän sijaansa marssien näyttämölaitteiden takaa suoraan ensinmainittujen eteen, jotka sitten vetäytyivät lakaisin yhtä täsmällisesti. Sellainen järjestys on tietenkin mitä suurimmassa määrin omansa tuhoamaan kaikkea sitä, mitä teatterissa nimitetään illusioksi ja hämmästyttää sitä enemmän, kun tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin Diderot’n periaatteiden ja esimerkkien mukaan vaadittiin näyttämöltä luonnollisinta luonnollisuutta ja mainittiin täydellistä mielenlumetta näytelmätaiteen varsinaisena päämääränä. Murhenäytelmä oli sentään vapaa sellaisesta sotilaallisesta poliisivalvonnasta, joten muinaisajan sankareilla oli oikeus vartioida itseänsä; mutta mainitut krenatöörit seisoivat kuitenkin verraten lähellä kulissien takana. Mainitsen tässä vielä, että olen nähnyt esitettävän Diderot’n »Perheenisän» ja Palissot’n »Filösofin» ja että viimeksimainitusta näytelmästä vielä varsin hyvin muistan filosofin, joka kulkee nelinryömin ja pureksii raakaa vihanneskimppua. Kaikki nämä vaihtelevat esitykset eivät kumminkaan voineet aina pidättää meitä lapsia näyttämötalossa. Kauniin sään vallitessa me leikimme sen edustalla ja läheisyydessä keksien kaikenlaisia hassutuksia, jotka eivät varsinkaan pyhä- ja juhlapäivinä suinkaan sointuneet meidän ulkoasuumme; minä ja vertaiseni näet esiinnyimme silloin puettuina edellä sadussa mainittuun tapaan: hattu kainalossa ja kupeella pieni miekka, jonka kahvaa koristi iso silkkinen nauharuusuke. Kerran, kun olimme pitkän aikaa elämöineet ja Derones oli liittynyt seuraamme, juolahti viimeksimainitun mieleen, että minä olin häntä loukannut ja että minun täytyi antaa hänelle hyvitystä. Minä tosin en käsittänyt, mikä oli voinut hänelle antaa aihetta loukkaantumiseen, mutta tyydyin hänen haasteeseensa ja aioin paljastaa säiläni. Mutta hänpä vakuutti minulle, että tällaisissa tapauksissa aina mentiin yksinäisiin paikkoihin, jotta asia voitiin ratkaista häiriytymättä. Niinpä siirryimme muutaman ladon taakse ja asetuimme vastakkain. Kaksintaistelu suoritettiin hieman teatraaliseen tapaan, säilät helisivät, ja iskut suistuivat syrjään, mutta siinä tuoksinassa hänen miekkansa kärki kietoutui minun miekankahvani nauharuusukkeeseen. Ruusuke tuli puhkaistuksi, ja vastustajani vakuutti nyt saaneensa täyden hyvityksen, syleili minua, tehden senkin sangen teatraalisesti, ja niin lähdimme lähimpään kahvilaan toipuaksemme mantelimaitolasien ääressä mielenliikutuksestamme ja solmiaksemme entistä lujemmaksi vanhan ystävyysliittomme. Kerron tässä vielä erään toisen seikkailun, joka sekin sattui teatteritalossa, joskin myöhemmin. Minä istuin erään leikkitoverini keralla permantopaikallani ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin katsellen soolotanssia, jota erittäin taitavasti ja miellyttävästi suoritti eräs suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nuorukainen, läpimatkalla olevan ranskalaisen tanssimestarin poika. Hän oli, kuten tanssijat ainakin, puettu tiukkaan punaiseen silkkinuttuun, joka lyhyeen vannehameeseen päättyen ulottui häilymään polven yläpuolelle. Me olimme koko yleisön keralla osoittaneet suosiotamme tälle aloittelevalle taiteilijalle, kun samassa johtui mieleeni, en tiedä mistä syystä, eräs moraalinen miete. Minä sanoin seuralaiseliöni: Kuinka kauniissa asussa tuo poika olikaan ja kuinka miellyttävältä hän näyttäkään; mutta kukapa tietää, millaiseen repaleiseen nuttuun puettuna hän tämän yön nukkuu! — Kaikki olivat jo nousseet paikoiltansa, mutta tungos esti meitä pääsemästä eteenpäin. Rouvashenkilö, joka oli istunut vieressäni ja nyt seisoi ihan lähelläni, sattui olemaan tuon nuoren taiteilijan äiti ja oli kovin loukkaantunut huomautuksestani. Onnettomuudekseni hän osasi riittävästi saksaa ymmärtääkseen, mitä olin sanonut, ja puhui sitä juuri sen verran, että kykeni toreilemaan. Hän piti minulle kelpo nuhdesaarnan, kysyi, kuka minä olin rohjetakseni epäillä tuon nuorukaisen perheoloja ja varallisuutta, sanoi joka tapauksessa voivansa pitää häntä minun veroisenani ja uskoi hänen kykyjensä voivan tuottaa hänelle onnea, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Nuhdesaarnansa hän piti keskellä tungosta herättäen huomiota ympärillä seisovissa, jotka ajattelivat minun menetelleen ties miten säädyttömästi. Koska en voinut pyytää anteeksi enkä etääntyä hänen luotansa, olin tosiaankin hämilläni, ja kun hän hetkiseksi rauhoittui, sanoin enempää ajattelematta: Miksi tämä meteli? Tänään terve, huomenna kuollut! — Nuo sanat näyttivät saavan naisen vaikenemaan. Hän loi minuun silmäyksen ja poistui luotani niin pian kuin se suinkin kävi päinsä. Minä en ajatellut enempää sanojani. Vasta joitakin aikoja myöhemmin ne johtuivat mieleeni, kun poika ei enää ilmaantunut näkyviin, koska oli sairastunut, vieläpä erittäin vaarallisesti. En tiedä sanoa, johtiko tauti kuolemaan. Sellaisia sopimattomaan aikaan, jopa sopimattomastikin lausuttujen sanojen sisältämiä enteitä pitivät jo vanhanajan kansat erittäin tärkeinä, ja ylen merkillistä on, että uskon ja taikauskon muodot ovat kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina pysyneet samoina. Kaupunkimme valtaamisen ensimmäisestä päivästä alkaen oli varsinkin lapsilla ja nuorisolla alinomaista huvia. Teatteri ja tanssiaiset, paraati- ja läpikulkumarssit vetivät vuorotellen huomiotamme puoleensa. Erittäinkin viimeksimainitut lisääntyivät yhä, ja sotilaselämä näytti meistä varsin hauskalta ja hupaiselta. Kuninkaanluutnantin oleskelu talossamme tuotti meille sen edun, että saimme vähitellen nähdä kaikki ranskalaisen armeijan huomattavat henkilöt ja varsinkin katsella läheltä kaikkein ensimmäisiä, joiden nimet huhu jo oli kantanut kuuluviimme. Niinpä voimmekin portailta ja porrastasanteilta käsin, ikäänkuin parvekkeelta, varsin mukavasti katsella ohitsemme kulkevia kenraalikunnan jäseniä. Ennen kaikkia muistan Soubise’in prinssin, kauniin ja suopean herran, mutta kaikkein selvimmin marsalkka von Broglion, nuoremman, pienehkön, mutta hyvärakenteisen, vilkkaan, älykkäästi ympärillensä silmäilevän, ketterän miehen. Hän saapui useita kertoja kuninkaanluutnantin luo, ja helppo oli havaita, että puheenalaisina olivat tärkeät asiat. Majoituksen ensimmäisen neljännesvuoden kuluessa olimme tuskin ehtineet sopeutua tähän uuteen olotilaan, kun jo levisi epämääräinen tieto, jonka mukaan liittolaiset olivat marssimassa päin ja Braunschweigin herttua Ferdinand oli tulossa karkoittamaan ranskalaisia Mainin varrelta. Viimeksimainituita, jotka eivät juuri voineet ylistää sotaonnensa, ei suinkaan pidetty erinomaisina, ja Rossbachin taistelun jälkeen luultiin Voitavan heitä halveksia; herttua Ferdinandiin luotettiin ehdottomasti, ja kaikki preussilaismieliset odottivat hartaasti vapautumista tähänastisesta taakasta. Isäni oli hieman hilpeämpi, äitini huolestunut. Äiti oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että nykyisen pienen ikävyyden sijaan voi helposti tulla suuri hankaluus; saattoi näet liiankin selvästi havaita, ettei tarkoituksena ollut lähteä herttuaa vastaan, vaan odottaa hänen hyökkäystänsä kaupungin läheisyydessä. Ranskalaisten häviö, pako, kaupungin puolustus, vaikkapa vain peräytymisen turvaamiseksi ja sillan säilyttämiseksi, pommitus, ryöstö, kaikki tuo ilmeni kiihtyneessä mielikuvituksessa huolestuttaen molempia puolueita. Äitini, joka voi sietää kaikkea muuta, mutta ei huolestumista, esitti tulkin välityksellä pelkonsa kreiville saaden sellaisissa tapauksessa yleisesti käytetyn vastauksen: hänen tuli olla ihan rauhallinen, koska ei ollut mitään pelättävissä, pysyä muuten alallansa ja olla juttelematta asiasta kenellekään. Useita joukko-osastoja kulki kaupungin läpi; niiden kerrottiin pysähtyneen Bergenin luo. Tulijoita ja menijöitä, ratsastajia ja jalankulkijoita ilmaantui yhä enemmän, ja talomme oli yötä päivää kuohunnan tilassa. Tänä aikana minä näin usein marsalkka Broglion, aina hilpeänä, joka kerta eleiltään ja käytökseltään täysin samanlaisena, ja myöhemmin minua on ilahduttanut nähdä mies, joka oli ilmielävänä tehnyt minuun hyvän ja pysyvän vaikutuksen, historiassa kiittäen mainittuna. Niin saapui vihdoin levottoman pääsiäisviikon jälkeen 1759 pitkäperjantai. Syvä hiljaisuus ennusti lähestyvää myrskyä. Meitä lapsia oli kielletty poistumasta kotoa; isä oli levoton ja lähti ulos. Taistelu alkoi; minä kiipesin ylimmälle ullakolle, josta tosin en päässyt näkemään seutua, mutta voin varsin hyvin kuulla tykkien jylinän ja kivääritulen rätinän. Muutaman tunnin kuluttua me näimme ensimmäiset taistelun aiheuttamat jäljet: jono vaunuja, joissa näkyi haavoitettuja monin surkein tavoin runneltuina ja erilaisin elein, vieri hiljaa ohitsemme kohti sairaalaksi muutettua Pyhän Neitsyen luostaria. Kaupunkilaisissa heräsi heti armeliaisuus. Olutta, viiniä, leipää ja rahaa ojennettiin niille, jotka vielä kykenivät ottamaan jotakin vastaan. Mutta kun vähän myöhemmin huomattiin haavoittuneita ja vangiksijoutuneita saksalaisia, ei säälillä ollut enää rajoja, vaan näytti siltä, kuin jokainen olisi tahtonut uhrata kaiken irtaimen omaisuutensa, kunhan saisi auttaa hätääkärsiviä maanmiehiänsä. Nuo vangitut olivat kuitenkin merkkinä liittolaisille onnettomasta taistelusta. Isäni, joka puoluekiihkossaan oli ihan varma siitä, että he Voittaisivat, intoutui uhkarohkeasti lähtemään toivottuja voittajia vastaan ottamatta huomioon, että häviävän puolen täytyisi sitä ennen paeta hänen kulkemaansa tietä. Ensinnä hän lähti Friedbergin portin edustalla olevaan puutarhaansa, missä huomasi autiuden ja rauhan vallitsevan; sitten hän uskaltautui Bornheimin nummelle, missä kuitenkin pian sai näkyviinsä erinäisiä yksitellen kulkevia sissejä ja kuormarenkejä, jotka huvikseen ammuskelivat rajakiviä, niin että takaisin kimmahtava lyijy vingahteli uteliaan vaeltajan korvien ympärillä. Niin ollen hän piti sentään otollisempana lähteä paluumatkalle ja sai hieman tiedusteltuansa kuulla sen, mitä jo ammunnasta olisi pitänyt huomata, nimittäin että ranskalaisten asiat olivat hyvin ja ettei peräytymisestä ollut kysymystäkään. Palattuaan ihan harmistuneena kotiin hän kerrassaan menetti tavanomaisen malttinsa, kun näki haavoittuneita ja vangittuja maanmiehiänsä. Hänkin käski ojentaa ohikuljetetuille monenlaisia lahjoja; mutta vain saksalaisten piti niitä saada, mikä ei ollut aina mahdollista, koska kohtalo oli sullonut yhteen ystävät ja viholliset. Äiti ja me lapset, jotka olimme jo aikaisemmin luottaneet kreivin sanaan ja senvuoksi viettäneet päivän verraten rauhallisesti, olimme ylen iloiset, ja äiti oli sitäkin lohdutetumpi, kun oli aamulla neulansa avulla kysynyt neuvoa Aarreaittansa oraakkelilta ja saanut sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen nähden erittäin lohdullisen vastauksen. Me toivoelimme isällemme samaa uskoa ja samaa mieltä, mairittelimme häntä minkä osasimme ja pyysimme häntä nauttimaan hieman ruokaa, jota vailla hän oli ollut kaiken päivää, mutta hän torjui hyväilymme ja kaiken ravinnon ja lähti huoneeseensa. Ilomme ei kumminkaan häiriytynyt: asia oli ratkaistu; kuninkaanluutnantti, joka oli vastoin tavallisuutta ollut tämän päivän satulassa, palasi vihdoin, ja hänen läsnäolonsa olikin nyt tarpeellisempi kuin koskaan ennen. Me juoksimme häntä vastaan, suutelimme hänen käsiänsä ja ilmaisimme hänelle iloamme. Se näytti häntä kovin miellyttävän. »Hyvä on!» virkkoi hän tavallista suopeammin. »Minä olen iloinen teidänkin tähtenne, rakkaat lapset!» Hän käski heti tarjota meille makeisia, makeata viiniä, kaikkea, mitä parasta oli saatavissa, ja lähti huoneeseensa, ympärillään jo suuri joukko ahdistelevia, vaativia ja anelevia henkilöitä. Me pidimme nyt oivat kemut, valitimme, ettei isä ottanut niihin osaa, ja pyytämällä pyysimme äitiä kutsumaan hänet; mutta hän, meitä viisaampi, tiesi varsin hyvin, kuinka epämieluisia hänelle olisivat sellaiset lahjat. Sillävälin äiti oli järjestellyt hieman iltasta ja olisi mielellään lähettänyt hänelle annoksen huoneeseen, mutta sellaista epäjärjestystä isä ei suvainnut milloinkaan, ei äärimmäisissäkään tapauksissa. Niin ollen korjattiin pöydästä pois makeat antimet ja koetettiin houkutella hänet tulemaan alas ruokasaliin, kuten ainakin. Vihdoin hän suostuikin, vastahakoisesti, ja me emme aavistaneetkaan, millaisen onnettomuuden siten valmistimme hänelle ja itsellemme. Portaat kulkivat läpi koko talon ja ohi kaikkien eteisten. Isän täytyi alas tullessaan kulkea kreivin huoneiden ohitse. Hänen eteisensä oli niin täynnä väkeä, että hän päätti astua ulos selviytyäkseen useammista yhdellä kertaa, ja tämä tapahtui pahaksi onneksi juuri isän tullessa portaita alas. Kreivi astui häntä vastaan, tervehti ja virkkoi: »Te varmaan onnittelette meitä ja itseänne sen johdosta, että tämä asia luonnistui niin hyvin.» — Enpä suinkaan! vastasi isäni kiukuissaan: kunhan olisivat ajaneet teidät hiiteen, vaikkapa minun olisikin täytynyt lähteä mukaan. — Kreivi oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän huudahti raivoissaan: »Sitä te vielä kadutte! Te ette saa ilman muuta loukata oikeata asiaamme ja minua!» Isä oli sillävälin astellut rauhallisesti alas, istuutui luoksemme pöydän ääreen ja alkoi aterioida. Me olimme siitä mielissämme, kun emme tietäneet, kuinka arveluttavalla tavalla hän oli sydäntänsä keventänyt. Pian senjälkeen äiti kutsuttiin ulos, ja meidän teki kovin mielemme kertoa isälle, millaisia makeisia kreivi oli meille lahjoittanut. Äitiä ei kuulunut takaisin. Vihdoin astui huoneeseen tulkki. Hänen viittauksestaan meidät lähetettiin makuulle; oli jo myöhä, ja me tottelimme mielellämme. Rauhallisesti yön nukuttuamme me kuulimme siitä valtavasta järkytyksestä, jonka alaisena talomme oli edellisenä iltana ollut. Kuninkaanluutnantti oli heti käskenyt jättää isän vartioitavaksi. Hänen miehensä tiesivät hyvin, ettei käynyt koskaan häntä vastusteleminen, mutta toisinaan he olivat ansainneet kiitosta, kun olivat käskyä täyttäessään viivytelleet. Tätä mielialaa tulkki-kuoma, joka ei milloinkaan menettänyt malttiansa, osasi erinomaisesti pitää heissä eleillä. Hälinä oli muutenkin niin suuri, että viivyttely jäi huomaamatta ja selittyi aivan helposti. Hän oli kutsuttanut äitini ja jättänyt adjutantin ikäänkuin hänen käsiinsä, jotta hän saisi pyytämällä pyytää vain hieman viivytystä. Itse hän riensi kohta tapaamaan kreiviä, joka hyvin itsensä hilliten oli heti vetäytynyt sisäsuojiin antaen kaikkein kiireellisimpäinkin asiain mieluummin hieman odottaa, sen sijaan että olisi purkanut kiukkuansa johonkin viattomaan ja suorittanut jonkin arvoansa haittaavan ratkaisun. Tulkin kreiville lausumat sanat ja koko keskustelun juoksun kertoi meille pyylevä kuoma itse, joka oli aika ylpeä asian onnellisesta ratkaisusta, vieläpä niin moneen kertaan, että voin sen varsin hyvin muististani tähän merkitä. Tulkki oli uskaltanut avata kreivin työhuoneen oven ja astui sisään rikkoen siten kaikkein ankarimman kiellon. »Mitä tahdotte?» huusi kreivi hänelle vihaisesti. »Ulos! Tänne ei saa tulla käskemättä kukaan muu kuin Saint Jean.» Pitäkää siis minua hetkinen Saint Jeanina, virkkoi tulkki. »Siihen tarvitaan erinomaista mielikuvitusta. Kaksi hänen kokoistansa ei riitä muodostamaan teidänlaistanne. Poistukaa!» Herra kreivi, teille on taivas suonut erinomaisen lahjan, ja minä vetoan siihen. »Aiotte minua imarrella! Älkää luulko, että se onnistuu.» Teillä, herra kreivi, on se lahja, että voitte kiihtymyksen, kiukunkin hetkinä kuunnella toisten mielipiteitä. »Riittää, riittää! Juuri mielipiteistä täällä on jo liian paljon kuultu. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei meitä täällä suosita, että kaupungin asukkaat katselevat meitä karsaasti.» Eivät kaikki! »Erittäin monet! Mitä! Nämä kaupunkilaiset, valtakunnankaupungin asukkaita he tahtovat olla? He ovat nähneet keisarinsa tulevan valituksi ja kruunatuksi, ja kun hän, väärämielisten ahdistamana, on vaarassa menettää maansa ja joutua häviölle anastajaa vastaan taistellessaan, kun hän onneksi löytää uskollisia liittolaisia, jotka tahtovat uhrata rahansa ja verensä hänen edukseen, niin he eivät halua ottaa kantaakseen pienintäkään rasitusta, joka heidän osakseen tulee, jotta valtakunnan vihollinen saataisiin nöyryytetyksi?» Ovathan nuo mielipiteet olleet jo kauan tiedossanne ja olettehan viisaana miehenä niitä suvainnut; sitäpaitsi on huomattava, että niiden kannattajat muodostavat vähemmistön. Vain muutamia harvoja ovat häikäisseet vihollisen loistavat ominaisuudet, vihollisen, jota itsekin pidätte erinomaisena miehenä, vain muutamia, tiedättehän sen! »Tiedän! Liian kauan olen sen tietänyt ja sitä sietänyt, muutenhan ei tuo olisi rohjennut mitä tärkeimpänä hetkenä lausua minulle vasten kasvoja sellaisia loukkauksia. Olipa heitä miten paljon tahansa, tämä heidän uskalias edusmiehensä joutuu rangaistavaksi, ja heidän tulee huomata, mitä heillä on odotettavana.» Minä pyydän vain siirtämään asian tuonnemmaksi, herra kreivi! »Eräissä asioissa ei voi toimia liian nopeasti.» Vain hieman tuonnemmaksi! »Naapuri! Te aiotte houkutella minut menettelemään väärin; se ei tule teille onnistumaan.» Minä en tahdo houkutella väärin menettelemään enempää kuin väärin menettelemästä pidättääkään. Päätöksenne on oikeudenmukainen; se soveltuu ranskalaiselle, se soveltuu kuninkaanluutnantille; mutta ottakaa huomioon, että olette myös kreivi Thoranc. »Hänellä ei ole tässä mitään sanomista.» Pitäisi sentään kuulla häntäkin, kelpo miestä. »Mitä hänellä sitten olisi sanottavaa?» Hän sanoisi näin: Herra kuninkaanluutnantti! Te olette kauan suhtautunut kärsivällisesti moniin pimeihin, vastahakoisiin, taitamattomiin ihmisiin, kunhan he eivät ole käyttäytyneet ylen pahasti teitä kohtaan. Tämä tosin on menetellyt sangen pahasti, mutta hillitkää itsenne, herra kuninkaanluutnantti, ja jokainen on teitä senvuoksi kiittävä ja ylistävä. »Te tiedätte, että minä toisinaan siedän kujeitanne, mutta älkää käyttäkö väärin minun hyväntahtoisuuttani. Eivätkö nämä ihmiset ole kerrassaan sokaistuneet? Jos olisimme nyt hävinneet taistelussa, niin millaiseksi olisi heidän kohtalonsa muodostunut? Me taistelemme aina porteille saakka, suljemme kaupungin, me kestämme, puolustaudumme suojataksemme peräytymisemme sillan yli. Luuletteko, että vihollinen olisi sillävälin istunut kädet ristissä? Se heittää kranaatteja ja mitä käsillä on, ja ne sytyttävät minkä voivat. Mitä tahtookaan tuo talonomistaja? Näissä huoneissa räjähtäisi kaiketi nyt pommi, ja toinen seuraisi aivan kohta; näissä huoneissa, joiden kirottuja silkkisiä seinäverhoja minä olen säästellyt siinä määrin, etten ole karttojani seinään naulannut! Heidän olisi pitänyt Viettää koko päivä polvillansa, rukoillen.» Monet ovatkin niin tehneet! »Heidän olisi pitänyt rukoilla meille siunausta, ottaa kenraalit ja upseerit vastaan kunnian- ja riemunosoituksin ja tarjota väsyneille sotilaille virvokkeita. Sen sijaan tärvelee tuon puoluehengen myrkky elämäni kauneimmat, onnellisimmat, suuren huolen ja ponnistuksen avulla hankitut hetket!» Se on puoluehenkeä; mutta tätä miestä rankaisemalla te sitä vain lisäätte. Samanmieliset julistavat teidät barbaariksi, tyranniksi, pitävät häntä marttyyrina, joka on joutunut kärsimään hyvän asian vuoksi, ja nekin, jotka ajattelevat toisin, nekin, jotka nyt ovat hänen vastustajiansa, näkevät hänessä ainoastaan kansalaisensa, valittavat hänen kohtaloansa ja vaikka myöntävätkin, että olette oikeassa, ovat kuitenkin sitä miellä, että menettelynne on liian ankara. »Minä olen kuunnellut teitä jo liian kauan: korjautukaa täältä pois!» Kuulkaa vielä eräs seikka! Ottakaa huomioon, ettei tälle miehelle, tälle perheelle voisi tapahtua mitään kamalampaa. Teillä ei ole ollut syytä ihastella talon herran hyväntahtoisuutta; mutta talon rouva on noudattanut ennakolta kaikkia toivomuksianne, ja lapset ovat pitäneet teitä enonansa. Nyt te yhdellä ainoalla iskulla tuhoatte iäksi tämän kodin onnen. Voinpa sanoa, ettei taloon osunut pommi olisi aiheuttanut ankarampaa hävitystä. Minä olen useasti ihaillut teidän malttianne, herra kreivi; antakaa minulle tilaisuutta tällä kertaa teitä hartaasti kunnioittaa. Kunnioitettava on sotilas, joka vihollisenkin luona pitää itseänsä kestiystävänä, ja tässähän ei ole kysymyksessä vihollinen, vaan harhaanjoutunut henkilö. Voittakaa itsenne, tehkää niin, ja se on oleva teille ikuiseksi kunniaksi! »Sepä olisi merkillistä!» virkkoi kreivi hymyillen. Ei muuta kuin luonnollista, vastasi tulkki. Minä en ole lähettänyt rouvaa ja lapsia luoksenne rukoilemaan, koska tiedän, että sellaiset kohtaukset teitä suututtavat, mutta tahdon teille kuvailla, kuinka rouva ja lapset teitä kiittävät, tahdon kuvailla, kuinka he pitkin ikäänsä juttelevat Bergenin taistelusta ja teidän sinä päivänä osoittamastanne jalomielisyydestä, kuinka he sen kertovat lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja osaavat herättää vieraissakin samaa mielenkiintoa teitä kohtaan. Sellainen teko ei voi milloinkaan hävitä olemattomiin! »Te ette osaa arkaan kohtaani, tulkki. Jälkimainetta en tapaa ajatella, se on muita, ei minua varten; minun huolenani on tehdä se, mikä on kulloinkin oikeata, olla vähääkään kunniastani tinkimättä. Me olemme jo käytelleet liian paljon sanoja; nyt minä lähden — ja kiittäkööt teitä ne kiittämättömät, jotka minä armahdan!» Tulkki, jota tämä odottamattoman onnellinen ratkaisu yllätti ja liikutti, ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja aikoi suudella kreivin käsiä; mutta kreivi torjui hänen aikeensa ja lausuen ankarasti ja vakavasti: Tiedättehän, etten voi sellaista sietää! Samassa hän astui etuhuoneeseen ryhtyäkseen toimittamaan kiireellisiä asioita ja kuullakseen, mitä lukuisat odottavat henkilöt häneltä tahtoivat. Siten asia päättyi, ja me vietimme seuraavana aamuna eilisten makeislahjain ääressä juhlaa sen johdosta, että oli väistynyt vaara, jonka uhkan me olimme onnellisesti nukkuen sivuuttaneet. En tahdo ratkaista, oliko tulkki tosiaankin niin viisaasti puhunut, vai oliko hän ehkä vain kohtauksen sellaiseksi kuvitellut, kuten hyvän ja onnistuneen teon jälkeen yleensä tapahtuu; missään tapauksessa hän ei sitä toistaessaan milloinkaan muunnellut. Joka tapauksessa tämä päivä tuntui hänestä elämänsä vaikeimmalta, mutta samalla kunniakkaimmalta. Missä määrin kreivi muuten vieroi kaikkea väärää kursailua, aina torjui arvonimen, joka ei hänelle kuulunut, ja kuinka hän hilpeinä hetkinänsä aina esiintyi henkevänä, siitä olkoon todistuksena eräs pieni tapaus. Eräs ylhäinen mies, joka hänkin kuului omituisten yksinäisten frankfurtilaisten joukkoon, otaksui olevansa velvollinen valittamaan majoituksen johdosta. Hän tuli itse; tulkki tarjoutui häntä palvelemaan, mutta hän arveli tulevansa toimeen ilmankin. Hän astui kreivin eteen kohteliaasti kumartaen ja lausui: Teidän ylhäisyytenne! Kreivi kumarsi hänkin ja antoi puhuttelijalle saman arvonimen. Siitä hämmästyneenä valittaja luuli sanoneensa liian vähän, kumarsi syvempään ja lausui: Teidän korkeutenne! — »Hyvä herra», virkkoi kreivi ihan vakavasti, »ei huolita enää jatkaa, sillä voimme helposti ehtiä majesteettiin asti». — Toinen oli ylen hämillänsä eikä tietänyt mitä sanoa. Tulkki, joka seisoi vähän matkan päässä ja oli selvillä koko asiasta, oli kyllin ilkeä ollakseen asiaan puuttumatta. Kreivi jatkoi erittäin hilpeänä: »No, hyvä herra, mikä onkaan nimenne?» — Spangenberg, vastasi puhuteltu. — »Minun nimeni», virkkoi kreivi, »on Thoranc. Spangenberg, mitä asiaa teillä on Thorancille? Istutaan, juttu tulee tuossa paikassa ratkaistuksi?» Niin asia tosiaankin heti ratkaistiin, vieläpä niin, että se kovin tyydytti sitä henkilöä, jota olen tässä Spangenbergiksi nimittänyt. Vahingoniloinen tulkki kertoi sen meille jo samana iltana, eikä ainoastaan kertonut, vaan esitti kaikki siihen kuuluvat asenteet ja eleet. Tällaisten häiriöiden, levottomuuksien ja ahdinkojen jälkeen palasi varsin pian entinen turvallisuus ja kepeä mieli, joka auttaa varsinkin nuorisoa päivästä toiseen, kunhan olot edes jossakin määrin käyvät laatuun. Kiihkeää kiintymystäni ranskalaiseen teatteriin lisäsi jokainen näytös; minä en laiminlyönyt yhtäkään tilaisuutta, vaikka joka kerta, kun palasin teatterista ja omaisteni luo ruokapöydän ääreen istuutuessani varsin usein tyydyin pelkkiin aterian jäännöksiin, sain sietää isän alinomaisia nuhteita: teatteri muka ei kelvannut mihinkään eikä voinut mihinkään johtaa. Minä esitin sellaisessa tapauksessa yleensä kaikki ne todisteet, joita näytelmän puolustajilla on käytettävänään, kun joutuvat sellaiseen pulaan kuin minä. Onnessa hekumoivan paheen, onnettomuutta kärsivän hyveen saattaa vihdoin kohdallensa runollinen oikeamielisyys. Minä korostin varsin vilkkaasti rangaistujen rikosten kauniita esimerkkejä, Miss Sara Sampsonia ja Lontoon kauppiasta; mutta toisaalta jouduin usein alakynteen, kun teatteri-ilmoituksesta luettiin Scapinin konnankoukut tai muuta sentapaista ja minun täytyi tunnustaa todeksi se moite, että yleisö oli mielissään, kun sille esitettiin juonikkaiden palvelijoiden petoksia ja hillittömien nuorukaisten hullutusten hyvää menestymistä. Kumpikaan puolue ei saanut toista vakuutetuksi, mutta isäni taipui sentään pian näyttämölle suopeaksi, kun huomasi, kuinka uskomattoman nopeasti ranskankielentaitoni kehittyi. Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sitä lajia, että mieluummin yrittävät itse suorittaa mitä näkevät tehtävän, olipa heillä siihen kykyä ja taipumusta tai ei. Minä olin nyt kohta tutustunut ranskalaisen näyttämön koko ohjelmistoon; useita kappaleita esitettiin jo toistamiseen, arvokkaimmasta murhenäytelmästä kevytmielisimpään jälkinäytelmään asti oli kaikki liikkunut silmieni ja henkeni ohi. Ja samoinkuin olin lapsena uskaltanut jäljitellä Terentiusta, samoin yritin nyt poika-iällä, paljon eloisamman ja pakottavamman tilaisuuden sattuessa, parhaani mukaan toistella ranskalaisia esitysmuotoja. Siihen aikaan esitettiin eräitä Pironin tyyliin sommiteltuja puolittain mytologisia, puolittain allegorisia kappaleita; niissä oli hienon ivamukailun leimaa, ja ne miellyttivät yleisöä kovin. Nämä näytökset vetivät minua erikoisesti puoleensa: hilpeän Merkuriuksen kultaiset pikku siivet, valepukuisen Jupiterin ukonvaaja, kevytmielinen Danae tai mikä tuon alas laskeutuneen jumalien vierailua vartovan kaunottaren nimi lienee ollut — ellei hän ollut paimentyttö tai metsästäjätär. Ja koska päässäni usein surisi sellaisia Ovidiuksen »Metamorfooseista» ja Pomeyn »Myytiilisestä Panteonista» peräisin olevia aineksia, niin olin mielessäni kutonut sellaisen pikku kappaleen, josta nyt tiedän kertoa ainoastaan sen verran, että tapahtumapaikkana oli maalaisseutu, mutta ettei siitä puuttunut kuninkaantyttäriä, prinssejä eikä jumaliakaan. Varsinkin Merkurius oli niin elävänä mielessäni, että vieläkin tahtoisin vannoa nähneeni hänet omin silmin. Erittäin huolellisesti valmistamani käsikirjoituksen minä annoin ystävälleni Derones’ille, joka otti sen vastaan erikoisen arvokkaasti ja todellisin suosijan-ilmein, silmäili sitä nopeasti, huomautti minulle muutamista kielivirheistä, piti eräitä puheenvuoroja liian pitkinä ja lupasi vihdoin joutaessaan sitä lähemmin tarkastaa ja arvostella. Minun kainosti kysyttyäni, voidaanko kappale kenties esittää, hän vakuutti minulle, ettei se ollut lainkaan mahdotonta. Teatterissa riippuvat asiat suuressa määrin suosijoista, sanoi hän luvaten minua parhaansa mukaan avustaa; asia oli vain pidettävä salassa, sillä hän oli itse kerran yllättänyt johtokunnan tarjoamalla sille valmistamansa kappaleen, ja se olisi varmaan esitetty, ellei olisi liian aikaisin saatu selville, että hän oli sen tekijä. Minä lupasin hänelle vaikenevani mahdollisimman tyystin ja olin jo näkevinäni kappaleeni nimen suurin kirjaimin komeilemassa katujen ja torien kulmissa. Miten kevytmielinen ystäväni muuten lieneekään ollut, tilaisuus esiintyä mestarina tuntui hänestä sittenkin ylen houkuttelevana. Hän luki näytelmäni huolellisesti ja kun hän sitten istuutui kerallani korjailemaan eräitä vähäpätöisiä seikkoja, hän keskustelun kestäessä mullisti koko kappaleen, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle. Hän pyyhki, lisäsi, jätti henkilön pois, asetti toisen sijalle, sanalla sanoen menetteli mitä hurjimman mielivaltaisesti, niin että selkäpiitäni karmi. Koska edellytin, että hänen sentään täytyi ymmärtää asiansa, sallin hänen menetellä miten tahtoi; hän näet oli jo usein minulle kertonut Aristoteleen kolmesta ykseydestä, ranskalaisen näytelmän säännönmukaisuudesta, todennäköisyydestä, säkeiden sointuisuudesta ja kaikista muista asian yhteydessä olevista seikoista niin paljon, että minun täytyi otaksua hänen ne tuntevan, vieläpä perusteellisestikin. Hän moitti englantilaisia ja halveksi saksalaisia; sanalla sanoen: hän esitti minulle koko sen dramaturgisen litanian, jota minun on ollut pakko myöhemmin elämäni varrella usein kuulla toisteltavan. Minä vein, niinkuin tarinan poika, raadellun luomukseni kotiin ja yritin korjata sitä ennalleen, mutta turhaan. Kun en kumminkaan tahtonut sitä hylätä, tein siihen joitakin muutoksia ja annoin kirjurimme valmistaa siitä kauniin jäljennöksen, jonka ojensin isälleni saavuttaen ainakin sen verran, ettei näytäntöjen jälkeen nauttimaani ilta-ateriaa vähään aikaan häiritty. Tämä epäonnistunut yritys oli saanut minut arvelemaan, ja nyt tahdoin oppia suoraan alkulähteistä tuntemaan ne teoriat ja lait, joihin jokainen vetosi ja jotka varsinkin julkean mestarini vallattomuuden vuoksi olivat minusta käyneet epäiltäviksi. Tehtävä tosin ei ollut vaikea, mutta kysyi sentään kärsivällisyyttä. Minä luin aluksi Corneille’n kirjoittaman kolmea ykseyttä käsittelevän tutkielman ja näin siitä epäilemättä, miten asian tahdottiin olevan, sitävastoin minulle ei suinkaan selvinnyt, minkä tähden sellaisia vaatimuksia esitettiin, ja pahinta oli, että jouduin vieläkin suurempaan hämminkiin tutustuessani »Cid’iä» koskeviin kiistoihin ja lukiessani esipuheita, joissa Racine’in ja Corneille’n on pakko puolustaa itseänsä arvostelijoita ja yleisöä vastaan. Tästä ainakin näin mitä selvimmin, ettei kukaan ihminen tietänyt mitä tahtoi, että sellainen kappale kuin »Cid», joka oli saanut aikaan mitä erinomaisimman vaikutuksen, piti kaikkivaltiaan kardinaalin käskystä ehdottomasti julistettaman huonoksi, että Racine, minun aikalaisteni ranskalaisten epäjumala, joka oli nyt muuttunut minunkin epäjumalakseni (olin näet oppinut hänet lähemmin tuntemaan, kun neuvosmies von Olenschlager esitytti meillä lapsilla »Britanniens» näytelmän, josta minulle lankesi Neron osa), että Racine, sanon, ei hänkään voinut hevin suoriutua harrastelijoistaan enempää kuin taiteentuomareistakaan. Tämä kaikki minua hämmensi entistä enemmän, ja kun olin kauan kiduttanut itseäni tutkimalla kaikkia näitä väitteitä ja vastaväitteitä, kaikkea tätä edellisen vuosisadan lavertelua, niin heitin pois lapsen kylpyvesineen ja jätin nämä joutavat asiat sitäkin päättävämmin, kun uskoin havainneeni, etteivät itse kirjailijatkaan, jotka tuottivat oivallisia teoksia, asiasta puhumaan ryhtyessään, toimintansa perusteita ilmaistessaan, tahtoessaan puolustella, selitellä, kaunistella, sittenkään aina kyenneet osaamaan oikeaan. Senvuoksi minä jälleen kiiruhdin elävään todellisuuteen, kävin paljoa innokkaammin teatterissa, luin tunnollisemmin ja alinomaisemmin ja sitkeämmin, joten minulle tänä aikana ehtivät tulla tutuiksi Racine ja Molière kokonaisuudessaan sekä Corneille suurelta osalta. Kuninkaanluutnantti asui yhä talossamme. Hänen käytöksensä ei ollut missään suhteessa muuttunut, varsinkaan meitä kohtaan, mutta huomattavissa oli, ja tulkki-kuoma osasi tehdä sen meille vieläkin selvemmäksi, ettei hän enää hoitanut virkaansa yhtä hilpeästi eikä yhtä innokkaasti kuin alkuaikoina, joskin hän teki sen yhtä nuhteettomasti ja uskollisesti. Hänen olemuksensa ja käytöksensä, joka ilmaisi pikemmin espanjalaista kuin ranskalaista, hänen vaihtuvat mielialansa, jotka toisinaan sentään vaikuttivat käsiteltävään asiaan, hänen taipumaton suhtautumisensa ulkoisiin oloihin, herkkyytensä kaikelle, mikä koski hänen henkilöänsä tai luonnettansa, kaikki tuo yhdessä lienee sentään toisinaan saattanut hänet riitoihin esimiestensä kanssa. Lisäksi tuli, että hän haavoittui näytännön aikana aiheutuneessa kaksintaistelussa, ja kuninkaanluutnanttia moitittiin siitä, että hän itse, korkeimpana poliisiviranomaisena, oli tehnyt kielletyn teon. Kaikki tämä, kuten sanottu, lienee osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän nyt eleli enemmän yksikseen ja kenties menetteli toisinaan entistä lenseämmin. Sillävälin oli melkoinen määrä tilattuja maalauksia ehtinyt valmistua. Kreivi Thoranc vietti vapaat hetkensä niitä katsellen, antoi naulata ne, leveämmät ja kapeammat, vieretysten ja, jos oli tilasta puute, päällekkäinkin seinälle, ottaa ne jälleen alas ja kääriä kokoon. Teoksia tutkittiin yhä uudelleen, nautittiin yhä uudelleen niistä kohdista, joita pidettiin onnistuneimpina, mutta ei puuttunut myöskään toiveita nähdä eräitä seikkoja toisin suoritettuina. Tästä koitui uusi ja varsin merkillinen menettelytapa. Koska näet eräs maalaaja sai parhaiten onnistumaan kuvahahmoja, toinen perspektiivisiä seikkoja, kolmas puita, neljäs kukkia, johtui kreivi ajattelemaan, eikö näitä kykyjä voitaisi yhdistää ja siten saada aikaan täydellisiä teoksia. Alku oli heti tehty siten, että esim. annettiin maalata valmiiseen maisemaan kauniita karjalaumoja. Mutta koska asiaankuuluvaa tilaa ei ollut aina olemassa ja koska eläinkuvain maalaaja ei pitänyt tarkkaa lukua siitä, tuliko pari lammasta enemmän tai vähemmän, niin avarinkin maisema kävi lopulta liian ahtaaksi. Ihmishahmojen maalaajan piti sijoittaa siihen vielä paimenet ja joitakin matkamiehiä; ne näyttivät jälleen ikäänkuin riistävän ilman toisiltansa, ja täytyi ihmetellä, kuinka he kaikki eivät tukehtuneet siinä luonnon helmassa. Milloinkaan ei voinut ennakolta tietää, mitä teoksesta tulisi, ja valmiiksi ehdittyänsä se ei tyydyttänyt. Maalaajat harmistuivat. Ensimmäisissä tilauksissa he olivat voittaneet, näissä he hävisivät, vaikka kreivi nytkin maksoi erittäin auliisti. Ja koska useampien henkilöiden yhteen tauluun sommittelemat osakuvat eivät parhaalla vaivallakaan luoneet hyvää yleisvaikutelmaa, niin lopulta jokainen uskoi työnsä tärveltyneen ja menneen hukkaan toisten vuoksi, ja olivatpa taiteilijat senvuoksi joutua riitaan ja leppymättömiksi vihamiehiksi. Sellaisia muutoksia tai paremmin sanoen lisäyksiä suoritettiin mainitussa ateljeessa, jossa minä oleilin ihan yksin taiteilijain seurassa, ja minua huvitti valikoida harjoitelmista, varsinkin eläinten kuvista, jokin erikoinen, jokin määrätty ryhmä ja ehdotella sitä sijoitettavaksi etu- tai taka-alalle. Monesti ehdotustani noudatettiinkin, joko vakaumuksesta tai mielisuosiosta. Osanottajat kävivät niinmuodoin ylen alakuloisiksi, varsinkin Seekatz, erittäin hypokondrinen ja itseensäsulkeutunut mies, joka tosin ystävien keskuudessa verrattoman hilpeäluontoisena osoittautui mitä parhaimmaksi seuramieheksi, mutta työskennellessään tahtoi toimia yksinään, itseensä keräytyneenä ja täysin vapaana. Hänen piti nyt, vaikeita tehtäviä suoritettuaan, saatuaan ne aina varalla olevan mitä suurimman uutteruuden ja lämpimimmän kiintymyksen nojalla valmiiksi, matkustaa yhä uudelleen Darmstadtista Frankfurtiin, joko muuttamaan jotakin omien maalauksiensa kohtaa tahi koristamaan vieraita tahi kerrassaan antaakseen jonkun kolmannen avustamanansa tehdä hänen omasta maalauksestansa monenkirjavan. Hän oli yhä harmistuneempi, alkoi tehdä ehdotonta vastarintaa, ja meidän täytyi kovin vaivautua saadaksemme tämän kuoman — hänkin näet oli siksi tullut — noudattamaan kreivin toivomuksia. Muistan vielä, kuinka laatikot olivat jo valmiina kaikkia maalauksia varten, jotka piti latoa niihin niin järjestettyinä, että niiden perilletultua verhoilija voi ilman muuta kiinnittää ne seiniin, ja tarvittiin jotakin pientä, joskin välttämätöntä täydennystä, mutta Seekatz ei suostunut tulemaan. Hän oli viime töikseen tehnyt parastansa kuvaamalla elävien mallien mukaan ovipintoja varten neljä elementtiä lasten ja poikain hahmossa ja käsitellen mitä uutterimmin sekä itse kuvioita että myöskin syrjäseikkoja. Maalaukset olivat valmiit, ne oli maksettu, ja Seekatz luuli iäksi asiasta vapautuneensa; mutta hänen pitikin tulla muutamin siveltimenvedoin laajentamaan eräitä kuvia, joiden mitat oli otettu liian pienet. Hän arveli jonkun muun voivan työn suorittaa; hän oli jo järjestäytynyt suorittamaan uutta työtä, sanalla sanoen: hän ei halunnut tulla. Maalaukset oli määrä lähettää matkaan aivan pian, kuivaminen vaati sekin vielä aikaa, pieninkin viivytys tuotti hankaluutta, joten kreivi epätoivoissaan päätti lähettää sotilaita häntä hakemaan. Me toivoimme kaikin vihdoinkin näkevämme maalausten lähtevän matkaan emmekä lopulta keksineet mitään muuta keinoa kuin että tulkki-kuoma nousi vaunuihin ja nouti vastaanhangoittelijan vaimoineen ja lapsineen luoksemme. Kreivi otti hänet ystävällisesti vastaan, hän sai hyvän kestityksen ja pääsi vihdoin lähtemään runsaine lahjoinensa. Kun maalaukset oli toimitettu pois, muuttui talo paljoa rauhallisemmaksi. Ullakon päätykamari puhdistettiin ja luovutettiin minulle, ja isäni, nähdessään laatikoita kuljetettavan pois, ei voinut pidättyä toivomasta, että saisi lähettää kreivin samaa tietä. Vaikka näet kreivillä ja hänellä oli suuressa määrin samanlaiset harrastukset, vaikka isän täytyikin olla iloinen nähdessään rikkaamman henkilön menestyksellisesti noudattavan hänen periaatettansa, jonka mukaan oli pidettävä huolta elävistä mestareista; vaikka saattoikin tuntua hänestä mairittelevalta, että hänen kokoelmansa antaman aiheen nojalla joukko kelpo taiteilijoita oli näinä ahtaina aikoina saanut melkoisen ansaitsemistilaisuuden, hän kaikesta huolimatta suhtautui sellaisin vastatunnoin vieraaseen, joka oli tunkeutunut hänen taloonsa, ettei kreivin toiminta voinut hänestä näyttää missään suhteessa oikealta. Isän mielestä taiteilijoita piti askarruttaa, mutta ei alentaa tapettimaalareiksi, piti tyytyä siihen, mitä he oman vakaumuksensa ja omien kykyjensä nojalla tuottivat, vaikka se ei joka suhteessa miellyttäisikään, ja välttää alinomaista tinkimistä ja moittimista. Sanalla sanoen: kreiville ominaisesta vapaamielisestä vaivannäöstä huolimatta ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Isäni kävi mainitussa huoneessa ainoastaan silloin, kun tiesi kreivin olevan aterioimassa, ja minä muistan yhden ainoan kerran, jolloin Seekatz oli voittanut omat saavutuksensa ja koko talonväki tahtoi päästä hänen maalauksiansa näkemään, isäni ja kreivin yhdessä osoittaneen noille taideteoksille mieltymystä, jota eivät voineet toisissaan herättää. Laatikot ja lippaat olivat tuskin ehtineet talosta pois, kun jälleen ryhdyttiin jo aikaisemmin vireillepantuun, mutta keskeytyneeseen puuhaan kreivin karkoittamiseksi. Asiaa selittämällä vedottiin sen oikeudenmukaisuuteen, pyyntöjen nojalla sen kohtuullisuuteen, henkilökohtaisen vaikutuksen tietä määrääjien hyväntahtoisuuteen, ja vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että majoitusherrat päättivät sijoittaa kreivin muualle ja vapauttaa talomme, joka oli muutamia vuosia alinomaa ollut rasituksen alaisena, enemmästä majoituksesta. Näennäisen aiheen vuoksi piti kuitenkin ottaa ensimmäiseen, tähän asti kuninkaanluutnantin hallussa olleeseen kerrokseen vuokralaisia siten tavallaan tehden uuden majoituksen mahdottomaksi. Kreivi, jota rakkaista maalauksista erottua ei talomme millään tavoin itseensä kiinnittänyt ja joka sitäpaitsi toivoi tulevansa pian määrätyksi toisille maille, suostui vastustelematta siirtymään toiseen huoneistoon ja erosi meistä kaikessa rauhassa ja suosiollisesti. Pian sen jälkeen hän poistuikin kaupungistamme ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä, mutta, kuten kuulimme, ei sellaisia, joista hän olisi pitänyt. Hänellä oli kuitenkin ilo nähdä nuo uutterasti hankkimansa maalaukset onnellisesti sijoitettuina veljensä linnaan, hän kirjoitti muutamia kertoja, lähetti mittoja ja tilasi mainituilta taiteilijoilta erinäisiä lisätöitä. Lopulta emme enää kuulleet hänestä mitään; useiden vuosien kuluttua vain kerrottiin, että hän oli kuollut Länsi-Intiassa, erään Ranskan siirtomaan kuvernöörinä. NELJÄS KIRJA. Miten paljon hankaluutta ranskalainen majoitus lieneekin meille aiheuttanut, olimme kuitenkin siinä määrin siihen tottuneet, että nyt sitä kaipasimme, että talo tuntui meistä lapsista kuolleelta. Meidän ei myöskään ollut suotu päästä takaisin täydelliseen yksityisen perhe-elämän tilaan. Uudet vuokralaiset' olivat jo tiedossa, ja kun oli ehditty hieman lakaista ja pestä, höylätä ja kiilloittaa, maalatuja sivellä, niin talo oli taas täydessä kunnossa. Taloomme muuttivat virastonjohtaja Moritz ja hänen omaisensa, jotka olivat vanhempieni hyviä ystäviä. Moritz, joka ei ollut Frankfurtista syntyisin, mutta tunnettiin kyvykkääksi laki- ja valtiomieheksi, hoiti useiden pienempien ruhtinaiden, kreivien ja aatelisten oikeusasioita. Minä näin hänet aina hilpeänä ja ystävällisenä ja uutterasti asiakirjojansa tutkimassa. Rouva ja lapset, jotka olivat sävyisät, hiljaiset ja hyväntahtoiset, eivät tosin lisänneet talomme seurallisuutta, koska pysyttelivät omassa piirissään, mutta niinpä vallitsikin jälleen hiljaisuus ja rauha, jota emme olleet pitkiin aikoihin nauttineet. Minä asuin nyt jälleen ullakkokamarissani, missä toisinaan vielä väikkyivät silmiini lukuisien maalausten haamut, joita yritin karkoittaa työn ja opiskelun avulla. Lähetystöneuvos Moritz, virastonjohtajan veli, kävi hänkin nyt usein talossamme. Hän oli pikemmin maailmanmies, kookas ja samalla käytökseltään miellyttävä. Hänkin hoiti erinäisten säätyhenkilöiden asioita ja joutui vararikkotapausten ja keisarillisten komissiojen vuoksi usein tekemisiin isäni kanssa. He pitivät toisiansa arvossa ja olivat yleensä saamamiesten puolella; mutta tavallisesti he saivat harmikseen kokea, että sellaisissa tilaisuuksissa useimmat edustajat enimmälti saadaan taivutetuksi velkamiesten puolelle. Lähetystöneuvos jakeli mielellään tietojansa, harrasti matematiikkaa, ja koska se ei ollenkaan tullut käytäntöön hänen silloisissa toimissaan, niin hän huviksensa opasti minua eteenpäin siinä aineessa. Niin ollen minä kykenin entistä paremmin suorittamaan rakennustaiteellisia piirustuksiani ja käyttämään perusteellisemmin hyväkseni erään piirustuksenopettajan meille päivittäin tunnin ajan antamaa opetusta. Tämä kelpo ukko tosin ei ollut mikään täydellinen taiteilija. Meidän piti vedellä viivoja ja yhdistellä niitä, ja siten piti syntyä silmiä ja neniä, huulia ja korvia, vieläpä lopulta kokonaisia kasvoja ja päitäkin; mutta tällöin ei ajateltu luonnollisia enempää kuin taiteellisiakaan malleja. Meitä kidutettiin joitakin aikoja näillä inhimillisen hahmon hairahdusmuodoilla ja vihdoin otaksuttiin kehitetyn meidät hyvinkin pitkälle, kun saimme jäljennettäväksemme niin sanotut Le Brunin affektit. Mutta nuo irvikuvatkaan eivät meitä hyödyttäneet. Nyt siirryttiin äkkiä käsittelemään maisemia, lehvistöjä ja kaikkia muita aiheita, joiden kuvaamista tavanomaisen opetuksen aikana harjoitetaan ilman järjestystä ja menetelmää. Vihdoin me päädyimme täsmälliseen jäljittelyyn ja viivojen sirouteen välittämättä enää mitään aiheen arvosta tai aistikkuudesta. Tässä pyrkimyksessä oli isä mallikelpoisena edeltäjänämme. Hän ei ollut milloinkaan piirustanut, mutta tahtoi nyt, lastensa harjoittaessa tätä taidetta, pysyä heidän tasallansa, vieläpä antaa iällänsä esimerkin, kuinka heidän nuorten piti menetellä. Niinpä hän siis jäljensi eräitä Piazzettan päitä, tunnetuista pientä kahdeksantaitteista kokoa olevista lehdistä englantilaisella lyijykynällä kaikkein hienoimmalle hollantilaiselle paperille. Hän piti huolta siitä, että rajaviivat tulivat mitä puhtaimmat, jäljittelipä vielä mitä tarkimmin vaskipiirroksen ristiviivais-varjostusta, kevyesti, liiankin hellävaroen, joten hänen jäykkyyttä vältellessään piirrokset jäivät vaille ryhtiä. Hienoja ja tasaisia ne epäilemättä aina olivat. Hänen sitkeä, uupumaton uutteruutensa kehittyi siihen määrään, että hän piirusti kaikki kokoelman numerot toisen toisensa jälkeen meidän lasten jättäessä pois ja valitessa miten meitä miellytti. Näihin aikoihin toteutettiin toinenkin, jo kauan pohdinnanalaisena ollut aie, soitanto-opetustamme koskeva. Viimeinen yllyke ansainnee lyhyen maininnan. Oli päätetty, että meidän piti oppia soittamaan klaveeria, mutta opettajan vaaliin nähden ei ollut voitu koskaan päästä yksimielisiksi. Tulin sitten kerran sattumalta erään toverini luo, joka parhaillaan oli opetettavana, ja havaitsin opettajan erittäin miellyttäväksi mieheksi. Hänellä oli jokaista oikean ja vasemman käden sormea varten leikkisä pilkkanimi, jota hän mitä hauskimmin käytteli, kun kysymyksessäolevan sormen piti toimia. Mustia ja valkoisia koskettimia nimitettiin niitäkin kuvallisesti, esiintyivätpä itse säveletkin kuvaannollisin nimin. Sellainen kirjava seurue askartelee varsin hupaisesti yhdessä. Sormittelu ja tahti näyttävät käyvän aivan helpoiksi ja havainnollisiksi, ja kun oppilasta pidetään mitä parhaalla tuulella, sujuu kaikki erittäin sievästi. Kotiin tultuani minä heti hartaasti pyysin vanhempiani käymään vakavasti asiaan ja ottamaan klaveerimestariksemme tuon verrattoman miehen. Viivyteltiin vielä hieman, tiedusteltiin; opettajasta tosin ei kuulunut mitään pahaa, mutta ei mitään erikoisen hyvääkään. Minä olin sillävälin kertonut sisarelleni kaikki nuo hupaiset nimitykset, meidän oli vaikea odottaa opetuksen alkamista ja me saimme aikaan, että mies hyväksyttiin. Aluksi ryhdyttiin lukemaan nuotteja, ja kun siinä ei näyttänyt olevan mitään leikin sijaa, niin lohduttauduimme toivomalla, että kunhan ehdittäisiin itse klaveeriin, kunhan tulisivat kysymykseen sormet, niin leikinlaskukin alkaisi. Mutta koskettimisto ei näyttänyt suovan tilaisuutta vertauksiin enempää kuin sormijärjestyskään. Yhtä kuivina kuin viidellä viivalla ja niiden väleissä olevat nuotit pysyivät mustat ja valkoiset koskettimetkin, ja hiiskahdustakaan ei enää kuulunut peukalopukista tai kultakaunosta; miehen kasvot pysyivät tämän kuivan opetuksen aikana yhtä ilmeettöminä kuin taanoin hänen kuivaa pilaa lasketellessaan. Sisareni moitti minua ylen katkerasti petoksesta ja uskoi tosiaankin, että kaikki oli ollut minun keksimääni. Itse olin kuin huumaantunut enkä paljoakaan oppinut, vaikka mies teki työnsä varsin huolellisesti; minä näet odotin aikaisempia pilapuheita yhä tuleviksi ja lohduttelin sisartani päivästä toiseen. Niitä ei kumminkaan kuulunut, ja tämä arvoitus olisi jäänyt minulta iäksi ratkaisematta, ellei uusi sattuma olisi sitä selittänyt. Eräs toverini astui opetustunnin kestäessä huoneeseen, ja samassa avautuivat humoristisen suihkukaivon kaikki putket: peukalopukit ja tuomentukit, hiipijät ja kiipijät, kuten hänellä oli tapana sormia nimittää, fakarat ja gakarat, kuten hän nimitti nuotteja _f ja g_, fiikurat ja giikurat (_fis ja gis_) olivat jälleen olemassa ja esiintyivät mitä ihmeellisimpinä tonttuina. Nuori ystäväni nauroi katketakseen ja iloitsi siitä, että noin hupaisella tavalla voi oppia niin paljon. Hän vannoi ahdistelevansa vanhempiansa, kunnes he antaisivat hänelle opettajaksi tuon oivallisen miehen. Siten oli minulle uuden kasvatusopin periaatteiden mukaisesti avattu varsin varhain tie kahteen taiteeseen, vain onnen kaupalla, ilman sitä vakaumusta, että synnynnäiset lahjani voisivat saada minut niissä pitemmälle edistymään. Isäni väitti, että jokaisen piti oppia piirustamaan, ja kunnioitti senvuoksi erikoisesti keisari Maksimiliania, jonka väitetään nimenomaan niin määränneen. Hän kehoittikin minua siihen vakavammin kuin musiikkiin, jota hän taas erinomaisesti suositteli sisarelleni vaatien häntä oppituntien lisäksi istumaan vielä suuren osan päivää klaveerin ääressä. Mitä enemmän askarrusta minulle siten toimitettiin, sitä useammanlaisiin askarruksiin teki mieleni ryhtyä; vapaahetketkin käytettiin kaikenlaisiin eriskummallisiin puuhiin. Jo varhaisimmalta iältä minä tunsin luonnon olioihin kohdistuvaa tutkimushimoa. Usein selitetään julmuuden merkiksi, jos lapset lopulta paloittelevat, repivät, leikkelevät sellaisia esineitä, joilla ovat aikansa leikkineet, joita ovat niin tai näin käsitelleet. Samalla tavalla ilmaantuu kuitenkin useasti uteliaisuus, halu saada tietää, miten sellaiset esineet pysyvät koossa, miltä niiden sisäpuoli näyttää. Minä muistan lapsena repineeni kukkasia nähdäkseni, miten lehdet olivat kiinni kukkakuvussa, ja kynineeni lintujakin saadakseni selville, kuinka höyhenet liittyivät siipeen. Eihän voi tuota lukea lapsille viaksi, koska luonnontutkijatkin luulevat oppivansa enemmän jakamalla ja erittelemällä, pikemmin kuolettamalla kuin elähdyttämällä. Tulipunaiseen kankaaseen somasti ommellun magneettikiven täytyi senkin eräänä päivänä kokea tämän tutkimishalun vaikutusta. Tuo salaperäinen vetovoima, joka ei ainoastaan vaikuttanut magneettiin sovitettuun rautapuikkoon, vaan oli vielä laadultansa sellainen, että se voi kasvaa ja kantaa päivä päivältä yhä suurempaa painoa, tuo salaperäinen kyky oli saanut minut siinä määrin ihastelun valtoihin, että pelkkä sen vaikutuksen ihmetteleminen kiinnitti mieltäni kauan aikaa. Lopulta kuitenkin uskoin saavani asiasta lähempää selkoa, jos irroitin peittävän kuoren. Se tapahtui minun siitä viisastumatta; pelkkä rautapuikko ei opettanut minulle mitään enempää. Minä irroitin senkin ja pitelin nyt kädessäni pelkkää kiveä uutterasti ja monin tavoin kokeillen viilanpuruilla ja neuloilla nuoren mieleni kumminkaan saamatta monipuolisen kokemuksen lisäksi mitään enempää hyötyä. Minä en osannut koota koko laitetta, osat hajautuivat, ja minulta katosi merkillinen ilmiö kojeen keralla. Paremmin ei onnistunut sähkökoneen kokoonpanokaan. Eräs läheinen ystävämme, jonka nuoruus oli sattunut niihin aikoihin, jolloin sähkö askarrutti kaikkien mieliä, kertoi meille usein, kuinka hän poikaiällänsä oli halunnut saada omakseen sellaisen koneen, oli ottanut selkoa sen tärkeimmistä edellytyksistä ja saavuttanut vanhan rukin ja muutamien lääkelasien avulla melkoisia tuloksia. Kun hän mielellään ja usein tuota toisteli samalla kuvaillen meille sähköä yleensäkin, niin me lapset pidimme asiaa hyvinkin todennäköisenä ja vaivasimme itseämme pitkän ajan vanhalla rukilla ja lääkepulloilla voimatta kumminkaan saada aikaan vähintäkään tulosta. Siitä huolimatta me pysyimme järkkymättä uskossamme ja olimme kovin hyvillämme, kun messujen aikana muiden harvinaisuuksien, taika- ja silmänkääntötemppujen ohella sähkökonekin esitti taitojansa, jotka, samoinkuin magneettisetkin, olivat senaikaisiksi jo varsin monipuolisia. Julkiseen opetukseen kohdistuva epäluottamus lisääntyi päivä päivältä. Haeskeltiin kotiopettajia, ja koska yksityiset perheet eivät voineet suorittaa koituvia kulunkeja, liittyivät useammat siinä tarkoituksessa yhteen. Lapset olivat kuitenkin vain harvoin sopuisat; nuorella opettajalla ei ollut riittävää arvovaltaa, ja uudistuneiden ikävyyksien jälkeen vain erottiin vihaisina toisistaan. Eipä siis ihme, jos suunniteltiin toisenlaista, sekä pysyväisempää että edullisempaa olojen järjestystä. Koulukotien perustamisen ajatukseen oli johtanut se jokaiselle välttämättömänä ilmenevä seikka, että ranskankieltä oli opetettava käytännöllisessä elämässä. Isäni oli kasvattanut erään nuoren miehen, joka oli ollut hänen palvelijanansa, kamaripalvelijanansa, sihteerinänsä, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa viroissa. Mies, Pfeil nimeltänsä, puhui hyvin ranskaa ja osasi kielen perusteellisesti. Kun hän oli mennyt naimisiin ja hänen suosijainsa täytyi keksiä hänelle jokin toimi, johduttiin ajattelemaan, että hänen piti antaa perustaa koulukoti, joka vähitellen laajeni pieneksi opistoksi, missä opetettiin kaikkia välttämättömiä aineita, vieläpä lopulta latinaa ja kreikkaakin. Frankfurtin avarat kauppasuhteet tekivät mahdolliseksi, että tämän opiston huostaan uskottiin nuoria ranskalaisia ja englantilaisia, joiden piti oppia saksaa ja muutenkin itseänsä sivistää. Pfeil, joka oli mies parhaassa iässään, erinomaisen tarmokas ja toimelias, johti koko laitosta erittäin kiitettävästi, ja koska hänellä ei voinut milloinkaan olla kyllin tekemistä, alkoi hän, kun hänen täytyi palkata oppilaitansa varten soitonopettaja, itse harrastaa musiikkia ja harjoitti klaveerin soittoa niin innokkaasti, että varsin pian soitti sangen sujuvasti ja hyvin, vaikka ei ollut aikaisemmin soittimeen koskenutkaan. Hän näytti omaksuneen isäni periaatteen, jonka mukaan ei mikään voi paremmin innostaa ja elähdyttää nuoria ihmisiä kuin se, että henkilö joltiseenkin ikään ehdittyänsä paneutuu jälleen oppilaaksi ja vaikka elääkin jo niitä vuosiansa, joina uusien taitojen hankkiminen on erittäin vaikeata, sittenkin yrittää intonsa ja kestävyytensä avulla kilpailussa voittaa nuoremmat, luonnon enemmän suosimat. Tämä soitannollinen harrastus johti Pfeilin kiinnittämään huomiota itse soittimiin, ja yrittäessään hankkia itselleen parhaita hän joutui tekemisiin geralaisen Fridericin kanssa, jonka valmistamat soittimet olivat laajalti kuuluisat. Hän otti niitä jonkin määrän myytäväksensä, ja siten hänellä oli ilo nähdä huoneistossaan useampia flyygeleitä, harjoitella niillä ja soitella toisten kuultavaksi. Meidänkin taloomme tämän miehen toimeliaisuus loi vilkkaampaa soitannon harrastusta. Isäni ja hänen välinen suhde pysyi aina, muutamia kiistakohtia lukuunottamatta, häiriytymättömän hyvänä. Meillekin hankittiin suuri Fridericin flyygeli, jota minä, klaveerini vaiheilla viipyjä, en paljoakaan koskettanut, mutta josta sisarelleni koitui sitäkin ankarampi kiusa, kun hänen täytyi käyttää vielä entistä enemmän aikaa harjoituksiinsa, jotta uusi soittokone tulisi pidetyksi asianomaisessa arvossa ja kunniassa. Siinä seisoivat hänen vierellänsä vuorotellen isä asianvalvojana ja Pfeil esikuvana ja yllyttävänä kotiystävänä. Meille lapsille tuotti paljon hankaluutta eräs isäni erikoinen harrastelu, nimittäin silkinviljelys, jonka hän uskoi voivan tuottaa hyviä tuloksia, kunhan se laajemmalle leviäisi. Eräät tuttavat Hanaussa, missä silkkimatojen hoitoa harjoitettiin erittäin huolellisesti, antoivat siihen ensimmäisen aiheen. Sieltä hänelle lähetettiin oikeaan aikaan munia, ja niin pian kuin silkkiäispuissa oli riittävästi lehteä, annettiin niiden kehkeytyä ja hoidettiin noita tuskin näkyviä olentoja erittäin huolellisesti. Erääseen ullakkohuoneeseen oli koottu pöytiä ja lautatelineitä, jotta niillä olisi enemmän tilaa ja elantoa; ne näet kasvoivat nopeasti ja olivat viimeisen kuoriutumisensa jälkeen niin kiihkeän nälkäisiä, että tuskin voitiin koota kyllin lehtiä niiden ravitsemiseksi; täytyipä niitä ruokkia öin päivin, koska kaikki riippuu juuri siitä, ettei niiltä puutu ravintoa sinä aikana, jolloin suuren ja ihmeellisen muutoksen on määrä niissä tapahtua. Jos sää oli suotuisa, saattoi tosin pitää tätä puuhaa hauskana huvina, mutta jos ilma kääntyi koleaksi ja silkkiäispuut joutuivat kärsimään, oli kova hätä käsissä. Vieläkin ikävämpää oli, jos viimeisen vaiheen aikana satoi; nämä oliot näet eivät ollenkaan siedä kosteutta, joten kastuneet lehdet täytyi huolellisesti pyyhkiä ja kuivata, mitä ei kumminkaan aina käynyt ihan tyystin suorittaminen, ja tästä tai kenties jostakin toisestakin syystä ilmaantui tauteja, jotka surmasivat olentoraukkoja tuhansittain. Siten aiheutuva mätäneminen synnytti todella ruttomaisen hajun, ja kun kuolleet ja sairaat täytyi poistaa ja erotella terveistä, jotta ainakin muutamat pelastuisivat, niin tuo oli tosiaankin ylen vaivalloinen ja iljettävä tehtävä, joka tuotti meille lapsille monta vaikeata hetkeä. Vietettyämme siten erään vuoden kauneimmat kevät- ja kesäkuukaudet silkkimatoja hoidellen meidän täytyi auttaa isäämme eräässä toisessa, tosin yksinkertaisemmassa, mutta siitä huolimatta yhtä vaivalloisessa tehtävässä. Rooman näköalat, jotka olivat riippuneet mustissa puitteissaan vuosikausia vanhan rakennuksen seinillä, olivat näet valon, pölyn ja savun kellastamat ja kärpästen melkoisesti himmentämät. Jos sellaista siivoa ei voitukaan uudessa rakennuksessa suvaita, olivat kuvat kuitenkin käyneet isälleni sitä arvokkaammiksi, mitä kauemmaksi niiden kuvailema todellisuus oli painunut. Aluksi sellaiset kuvat vain verestävät ja elvyttävät äsken saamiamme vaikutelmia. Ne näyttävät todellisuuteen verraten mitättömiltä ja enimmälti pelkältä surkealta vastikkeelta. Kun sitävastoin alkumuotojen muisto yhä enemmän hälvenee, niin kuvat siirtyvät huomaamatta niiden sijaan, käyvät meille yhtä kalliiksi kuin ensinmainitut aikoinaan, joten se, mitä aluksi halveksimme, nyt saa meiltä osakseen arvonantoa ja kiintymystä. Niin on kaikkien kuvien, erityisesti muotokuvienkin laita. Kukaan ei ole hevin tyytyväinen jonkun läsnäolevan henkilön kuvaan, mutta kuinka tervetullut onkaan jokainen poissaolevaa ja varsinkin vainajaa esittävä varjokuva. Olipa miten hyvänsä, tässä aikaisemman tuhlauksen tunnossa tahtoi isäni saada nuo vaskipiirrokset mikäli mahdollista ennallensa. Tiedettiin, että se kävi päinsä valkaisun avulla, ja tätä suurten arkkien ollessa kysymyksessä aina arveluttavaa menetelmää ryhdyttiin nyt käyttämään verraten epäsuotuisissa paikallisissa olosuhteissa. Ne isot lautatelineet, joille levitettyinä savuttuneet vaskipiirrokset kostutettiin ja asetettiin auringonpaisteeseen, olivat näet ullakkoikkunain edustalla kattokouruissa kattoa vastaan nojaamassa ja senvuoksi monille onnettomuuksille alttiina. Tärkeintä tässä oli se, ettei paperi päässyt milloinkaan kuivumaan, vaan pidettiin aina kosteana. Siitä huolehtimaan määrättiin minut ja sisareni, ja muuten erittäin tervetulleen joutilaisuuden teki tällä kertaa mitä ankarimmaksi kidutukseksi ikävystyminen, kärsimättömyys ja kaiken vapaan huvittelun tuhoava kiinteä tarkkaavaisuus. Asia kuitenkin toteutetuin, ja kirjansitoja, joka kiinnitti jokaisen lehden tukevalle paperille, koki parhaansa mukaan tasoitella ja korjata meidän huolimattomuutemme vuoksi repeytyneitä reunoja. Kaikki lehdet koottiin yhteen nidokseen ja olivat tällä kertaa pelastetut. Jotta meiltä lapsilta ei pitänyt puuttuman elämän ja oppimisen monenkirjavuutta, sattui juuri tähän aikaan ilmaantumaan eräs englantilainen kielimestari, joka sitoutui neljässä viikossa jokaiselle vähänkin kieliin perehtyneelle opettamaan englanninkielen saattaen hänet niin pitkälle, että hän voi oman uutteruutensa varassa auttaa itseänsä eteenpäin. Hän otti kohtuullisen palkkion; tunnilla olevien oppilaiden lukumäärä oli hänelle yhdentekevä. Isäni päätti heti tehdä kokeen ja rupesi minun ja sisareni keralla tuon sukkelan mestarin oppilaaksi. Tunnit pidettiin uskollisesti, kertauksestakaan ei ollut puutetta; näiden neljän viikon aikana jätettiin mieluummin sikseen muutamia toisia harjoituksia, ja opettaja erosi meistä tyytyväisenä, samoin me hänestä. Kun hän oleskeli kaupungissa pitkän aikaa saaden paljon oppilaita, voi hän toisinaan käydä katsomassa ja avustamassa, kiitollisena siitä, että me kuuluimme ensimmäisiin, jotka olivat häneen luottaneet, ja ylpeänä saadessaan mainita meitä esikuvana toisille. Tämän jälkeen isäni tahtoi pitää huolta siitäkin, että englanninkieli pysyisi ohjelmassa muiden kieliopintojen ohella. Minun on tunnustaminen, että kävi yhä kiusallisemmaksi ottaa työni lähtökohdaksi milloin toinen milloin toinen kielioppi tai harjoituskirja, milloin toinen milloin toinen kirjailija siten tuhlaten asiaan kohdistuvan harrastukseni samoinkuin oppituntinikin. Senvuoksi johduin ajattelemaan, miten kaikki oli kerrallaan ratkaistavissa, ja keksin eräänlaisen romaanin. Sen henkilöinä oli kuusi tai seitsemän sisarusta, jotka kaukana toisistaan ja kukin tahollansa antavat toisillensa tietoja oloistansa ja tunnoistansa. Vanhin veli selostaa hyvällä saksankielellä kaikenlaisia matkallaan kokemiansa asioita ja tapahtumia. Sisar vastaa milloin hänelle milloin toisille sisaruksille, mitä hänellä on kerrottavana osaksi kotoisista olosuhteista, osaksi sydämenasioista käyttäen naismaista tyyliä, pelkkiä pisteitä ja lyhyitä lauseita, suunnilleen siihen tapaan kuin myöhemmin »Siegwartin» kirjoittaja. Eräs veljistä opiskelee jumaluusoppia ja kirjoittaa sangen säännönmukaista latinaa liittäen siihen toisinaan kreikkalaisen jälkikirjoituksen. Seuraavan, Hampurissa kauppapalvelijana olevan osaksi tietenkin tuli englanninkielinen kirjeenvaihto, samoinkuin nuoremman, Marseillessa oleskelevan asiaksi ranskankielinen. Italiankieltä varten löytyi ensimmäisellä maailmanmatkallansa oleva soittotaiteilija, ja nuorin, eräänlainen nenäkäs pahnan pohjimmainen, oli muiden kielten ehdittyä jo joutua vallatuiksi omaksunut juutalaissaksan saaden kamalilla kirjaimillansa toiset epätoivoon ja vanhemmat hyvälle päähänpistolle nauramaan. Tälle omituiselle muodolle minä etsin jonkinlaista sisältöä tutkimalla niiden seutujen maantiedettä, joissa henkilöni oleskelivat, ja keksin noihin kuiviin paikallisuuksiin kaikenlaisia ihmisiä, jotka jollakin tavoin liittyivät henkilöihini ja heidän toimintaansa. Niin menetellen minun harjoitusvihkoni paisuivat paljon laajemmiksi; isä oli tyytyväisempi, ja minä huomasin helpommin, mitä omasta tieto- ja taitovarastostani puuttui. Sellaisilla asioilla, kun ne kerran on aloitettu, ei ole loppua eikä rajoja. Niin kävi tässäkin: kun näet yritin oppia eriskummallista juutalaissaksaa ja kirjoittaa sitä yhtä hyvin kuin osasin lukea, havaitsin pian, etten osannut hepreaa, josta käsin nykyinen pilaantunut ja vääristynyt kieliparsi oli johdettavissa ja joltisellakin varmuudella käsiteltävissä. Senvuoksi minä huomautin isälleni, että oli välttämätöntä oppia hepreaa, ja joudutin erittäin innokkaasti hänen suostumustansa; minä näet tähtäsin vielä korkeammallekin. Kuulin alinomaa sanottavan, että Vanhan samoinkuin Uuden Testamentin ymmärtämiseen oli alkukielten tunteminen välttämätön. Viimeksimainittua minä luin sangen vaivattomasti, koska niinsanotut evankeliumit ja epistolat piti sunnuntaisenkin harjoituksen vuoksi kirkosta tultua lausua, kääntää ja välttävästi selittää. Samoin ajattelin nyt menetellä Vanhaan Testamenttiin nähden, joka oli omituisuutensa vuoksi minua aina aivan erikoisesti miellyttänyt. Isäni, joka ei mielellään tehnyt mitään puolinaista, päätti pyytää kymnaasimme rehtoria, tohtori Albrechtia, antamaan yksityisopetusta viikoittain siihen asti, kunnes olisin käsittänyt välttämättömimmät seikat tuosta mutkattomasta kielestä; hän näet toivoi, että hepreasta suoriuduttaisiin, ellei yhtä nopeasti, niin ainakin kaksi kertaa pitemmässä ajassa kuin englanninkielestä. Rehtori Albrecht oli maailman omalaatuisimpia ihmisiä, pieni, ei lihava, mutta tanakka, muodoton, olematta silti viallinen, sanalla sanoen kuorikaapuun ja peruukkiin puettu Aisopos. Hänen kahdeksannellakymmenellä olevissa kasvoissaan näkyi aina purevan pilkallinen hymy; silmät pysyivät aina suurina ja olivat aina loistavat ja henkevät, joskin tulehtuneet. Hän asui vanhassa paljasjalkamunkkien luostarissa, missä kymnaasi sijaitsi. Minä olin jo lapsuudenaikana usein käynyt vanhempaini keralla hänen luonansa ja kulkenut värisyttävää mielihyvää tuntien läpi pitkien, pimeiden käytävien, vierailuhuoneiksi muutettujen kappelien, moniosaisen, portaitten ja sokkeloiden täyttämän huoneiston. Liiaksi ahdistelematta hän aina tavattaessa minua tutki, kiitti ja kehoitteli. Eräänä päivänä, julkisen tutkinnon jälkeen tapahtuvan siirron aikana, hän hopeisia _praemia virtutis et diligentiae_ jakaessaan näki minun seisovan katselijana, verraten lähellä hänen kateederiansa. Minä olisin varsin mielelläni kurkistanut kukkaroon, josta hän veti esiin näkyrahoja; hän viittasi minulle, astui hieman alemmaksi ja ojensi minulle sellaisen hopeakolikon. Minä olin kovin iloinen, vaikka toiset pitivätkin tätä kouluun kuulumattomalle pojalle annettua lahjaa ihan turhana ja sopimattomana. Kelpo ukko ei kumminkaan siitä paljoa välittänyt; hän oli yleensäkin omituinen ihminen ja esiintyi hyvin silmiinpistävästi sellaisena. Koulumiehenä hän oli erittäin hyvässä maineessa, joskin korkea ikä jo teki hänelle siinä toimessa hieman haittaa. Melkeinpä enemmän kuin hänen oma raihnautensa häiritsivät häntä ulkoiset olosuhteet: kuten jo aikaisemmin tiesin, ei hän ollut tyytyväinen konsistorioon, ei tarkastajiin, ei pappeihin eikä opettajiin. Luonnonlaadullensa, joka taipui virheiden ja puutosten tarkkaamiseen ja ivailuun, hän jätti vapaat ohjakset sekä koulukertomuksissaan että julkisissa puheissaan, ja koska Lukianos oli melkeinpä ainoa kirjailija, jota hän luki ja piti arvossa, niin kaikki hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat purevilla sanakäänteillä höystetyt. Onneksi niille, joihin hän oli tyytymätön, hän ei milloinkaan käynyt suoraan asiaan, vaan kierteli vain vihjauksien, klassillisten lauseparsien ja raamatunpaikkojen avulla kohti niitä puutoksia, joita aikoi moittia. Hänen suullinen esityksensä (hän luki aina paperista) oli epämiellyttävää, käsittämätöntä, ja sitäpaitsi sen katkaisi monesti yskä, mutta vieläkin useammin ontto, vatsaa tärisyttävä nauru, joka tapasi ilmoittaa ja säestellä purevia kohtia. Alkaessani tämän eriskummallisen miehen luona opiskella havaitsin hänet leppoisaksi ja hyväntahtoiseksi. Minä menin nyt joka päivä kello kuuden aikaan iltapäivällä hänen luoksensa ja tunsin aina salaista mielihyvää, kun ovi kilisten sulkeutui takanani ja minun oli lähdettävä vaeltamaan pitkää synkkää luostarinkäytävää. Me istuimme hänen kirjastossaan vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä; erittäin moneen kertaan luettu Lukianos ei milloinkaan väistynyt hänen viereltänsä. Kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta minä en kumminkaan päässyt pääsymaksutta asiaan: opettajani näet ei voinut olla esittämättä eräitä pilkallisia huomautuksia ja kyselemättä, mihin hepreanopintoni oikeastaan tähtäsivät. Minä en virkkanut hänelle mitään juutalaissaksaa koskevista aikeistani, puhuin vain alkukielen paremmasta ymmärtämisestä. Siihen hän hymyili ja arveli, että saisin olla tyytyväinen, kunhan oppisin lukemaan. Tuo minua salaa harmitti, ja minä keräsin koko tarkkaavaisuuteni, kun kirjaimiin ehdittiin. Minä näin aakkoset, jotka suunnilleen noudattivat kreikkalaisia, joiden muodot olivat käsitettävät ja nimitykset minulle enimmälti jo tutut. Olin ymmärtänyt ja painanut muistiini kaiken tuon varsin pian ja otaksuin nyt ryhdyttävän lukemaan. Tiesin varsin hyvin, että se tapahtui oikealta vasemmalle. Mutta nyt ilmaantuikin yht'äkkiä kokonainen armeija pieniä kirjaimia ja merkkejä, kaikenlaisia pisteitä ja viivoja, joiden piti oikeastaan esittää ääntiöitä. Tämä seikka kummastutti minua sitäkin enemmän, kun suurempien kirjainten joukossa jo ilmeisesti oli vokaaleja ja muut näyttivät vain piiloutuvan vieraiden nimitysten varjoon. Minulle opetettiin, että juutalainen kansakunta oli kukoistusaikanansa tosiaankin tyytynyt noihin ensimmäisiin merkkeihin mitään muuta kirjoitus- ja lukutapaa ollenkaan tuntematta. Minä olisin kovin mielelläni noudattanut tuota vanhaa, ja kuten minusta näytti, helpompaa menettelyä, mutta ukko selitti hieman ankarasti, että täytyi totella hyväksi havaittua kielioppia sellaisenaan. Lukeminen ilman näitä pisteitä ja viivoja on vaikea tehtävä, johon ainoastaan oppineimmat ja harjaantuneimmat pystyvät, ilmoitti opettajani. Minun siis täytyi suostua oppimaan nuo pienet merkit, mutta asia kävi yhä vakavammaksi. Nyt piti eräiden ensimmäisten suurten kirjainten olla sijassaan ihan merkityksettömät, jotta niiden pienet myöhäsyntyiset kumppanit saisivat jotakin tehtävää. Sitäpaitsi niiden tuli toisella kertaa merkitä hiljaista henkäystä, toisella voimakkaampaa tai heikompaa kurkkuäännettä, vieläpä toisinaan toimia pelkkänä tukenakin. Ja vihdoin viimein, kun jo luuli ottaneensa kaikki tarkoin huomioon, vapautettiin eräitä suuria ja pieniäkin näyttelijöitä virasta, joten silmillä oli aina erittäin paljon ja huulilla erittäin vähän tekemistä. Kun minun nyt piti lukea jo ennestään tuttua sisällystä vieraalla kielellä mongertaen ja minulle samalla kovin suositeltiin eräänlaista honotusta ja kurlutusta saavuttamattomana päämääränä, niin minä jossakin määrin vieraannuin asiasta ja huvitin itseäni lapselliseen tapaan näiden runsaiden merkkien omituisilla nimillä. Siinä oli keisareita, kuninkaita ja herttuoita, jotka korkomerkkeinä siellä täällä halliten minua melkoisesti ilahduttivat. Tämä äitelä pila menetti kuitenkin pian viehätyksensä. Minä sain sentään korvausta sikäli, että lukiessani, kääntäessäni, kerratessani, ulkoa oppiessani ilmeni sitä eloisampana kirjan sisällys, ja juuri siitä minä oikeastaan vaadinkin selityksiä vanhalta herraltani. Perintätiedon ristiriitaisuus todelliseen ja mahdolliseen verraten oli näet jo aikoja sitten herättänyt kovin huomiotani, ja minä olin saanut kotiopettajani usein pahaan pulaan ottamalla käsiteltäväksi, kuinka aurinko pysähtyi radallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, eräistä muista epätodennäköisyyksistä ja yhteydettömyyksistä puhumattakaan. Kaikki nämä asiat tulivat jälleen esille, kun hepreankieltä perinpohjin oppiakseni askartelin yksinomaan Vanhassa Testamentissa enkä tutkinut sitä enää Lutherin käännöksestä, vaan Sebastian Schmidin suorittamasta sananmukaisesta rinnakkaiskäännöksestä, jonka isäni oli heti minulle hankkinut. Nyt alkoi opetus, mitä kielellisiin harjoituksiin tulee, valitettavasti käydä puutteelliseksi. Lukeminen, selostaminen, kielioppi, sanojen kirjoittaminen ja lausuminen kesti harvoin puolta tuntia; minä näet aloin heti käydä käsiksi asiasisältöön, ja vaikka emme olleetkaan vielä ehtineet ensimmäistä Mooseksen kirjaa kauemmaksi, otin puheeksi monenlaisia seikkoja, jotka olivat myöhemmistä kirjoista jääneet mieltäni askarruttamaan. Kelpo ukko yritti aluksi minua pidättää sellaisista harhailuista, mutta lopulta se näytti häntä itseäänkin huvittavan. Hän yski ja nauroi tapansa mukaan lakkaamatta, ja vaikka kovin varoikin antamasta minulle mitään sellaista tietoa, joka olisi voinut saattaa hänet itsensä epäilyttävään valoon, ei tungettelevaisuuteni kuitenkaan hellittänyt, ja kun minulle oikeastaan oli tärkeämpää esittää epäilyksiäni kuin saada ne hälvennetyiksi, niin minä kävin yhä vilkkaammaksi ja uskaliaammaksi otaksuen hänen käytöksensä sen oikeuttavan. En kumminkaan saanut hänestä mitään irti; enintään oli tuloksena, että hän vatsaa tärisyttävän naurunsa ohella kerran toisensa jälkeen huusi: »Hupsu mies! Hupsu poika!» Minun lapsellinen, Raamattua joka puolelta tutkisteleva vilkas uteliaisuuteni lienee sentään näyttänyt hänestä verraten vakavalta ja jonkinmoisen avustamisen arvoiselta. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua neuvoi minua turvautumaan suureen englantilaiseen raamattuteokseen, joka oli hänen kirjastossaan ja jossa vaikeat ja arveluttavat kohdat oli ymmärtäväiseen ja älykkääseen tapaan selitetty. Käännös oli saksalaisten jumaluusoppineiden uutteruuden nojalla tullut eräissä suhteissa edullisemmaksi käytellä kuin alkuteksti. Eri mielipiteet oli mainittu ja lopulta yritetty jonkinlaista välitysmenetelmää, jolloin kirjan arvo, uskonnon perustus ja inhimillinen ymmärrys, voivat jossakin määrin puolustautua rinnakkain. Kun siis minä tunnin loppupuolella aloin esittää tavanmukaisia kysymyksiäni ja epäilyksiäni, niin hän viittasi aina kirjahyllyyn; minä noudin nidoksen, hän antoi minun lukea, selaili Lukianostansa, ja jos huomautin jotakin teoksesta, sai teräväjärkisyyteni ainoaksi vastaukseksi hänen tavanmukaisen naurunsa. Pitkinä kesäpäivinä hän antoi minun istua niin kauan kuin voin lukea, useasti yksin; mutta kesti sentään vähän aikaa, ennenkuin hän salli minun ottaa nidoksen toisensa jälkeen kotiini. Kääntyköön ihminen mihin suuntaan hyvänsä, ryhtyköön suorittamaan mitä tahansa, hän palaa aina takaisin sille tielle, jonka luonto on hänen kuljettavaksensa määrännyt. Niin kävi minunkin tässä tapauksessa. Kieleen ja pyhien kirjojen sisällykseen kohdistuva vaivannäkö johti lopulta siihen, että mielikuvitukseni loi eloisamman kuvan tuosta kauniista ja usein ylistetystä maasta, sen ympäristöstä ja lähiseuduista sekä niistä kansoista ja tapauksista, jotka olivat vuosituhansien vieriessä kohottaneet tuota maanpaikkaa kunniaan. Tuon pienen alueen piti nähdä ihmissuvun alku ja kehkeytyminen, sieltä piti ensimmäisten ja ainoain alkuhistoriaa koskevien tietojen tulla kuuluviimme, ja sellaisen paikan piti elää mielikuvituksessamme yhtä yksinkertaisena ja käsitettävänä kuin vaihtelevana ja ihmeellisimpiin vaelluksiin ja uusiin asutuksiin soveltuvana. Täällä, neljän mainitun virran välimaalla, oli koko asuttavasta maasta erotettu pieni, erittäin miellyttävä alue nuorekkaan ihmisen asuttavaksi. Täällä hänen piti alkaa kehitellä kykyjänsä, ja täällä piti hänen osaksensa tulla se kohtalo, joka oli määrätty kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi: hänen piti kadottaa rauhansa tietoa tavoitellessaan. Paratiisi oli kadotettu; ihmiset lisääntyivät ja huonontuivat; tämän sukukunnan pahuuteen vielä tottumattomat _elohim_ kävivät kärsimättömiksi ja tuhosivat sen perinpohjin. Vain muutamat pelastuivat yleisen hävityksen tulvasta, ja tuskin olivat nuo kamalat tuhovedet laskeutuneet, kun kotimaan tuttu kamara oli jälleen kiitollisten pelastuneiden nähtävissä. Kaksi virtaa neljästä, Eufrat ja Tigris, liikkuivat vielä uomissaan. Ensimmäisen nimi säilyi; toista näytti merkitsevän sen juoksu. Täsmällisempiä paratiisin jälkiä ei sellaisen mullistuksen jälkeen olisi voinut vaatia. Uudistunut ihmissuku lähti täältä toisen kerran leviämään; se keksi tilaisuutta kaikin tavoin itseänsä ravitakseen ja askarruttaakseen, mutta ennen kaikkea kootakseen ympärillensä suuria kesyjen eläinten laumoja ja kulkeakseen niiden keralla kaikkiin eri suuntiin. Tämä elämäntapa sekä heimojen lisääntyminen pakotti kansat pian loittonemaan toisistansa. He eivät voineet heti päättää iäksi jättää sukulaisensa ja ystävänsä; heidän mieleensä johtui rakentaa korkea torni, joka etäältä viittaisi tietä palajaville. Mutta tämä yritys epäonnistui samoinkuin tuo ensimmäinen pyrkimys. Heidän ei pitänyt saada olla samalla kertaa onnelliset ja älykkäät, monilukuiset ja yksimieliset. Elohim hämmensivät heidät, rakennus jäi rakentamatta, ihmiset hajautuivat; maailma oli kansoitettu, mutta eripurainen. kohdistuu kuitenkin yhä vielä näihin seutuihin. Vihdoin lähtee täältä jälleen heimon kantaisä, jolla on onni painaa jälkeläisiinsä määrätty leima siten heidät ikiajoiksi yhdistäen suureksi ja kaikissa onnen- ja paikanvaihdoksissa koossapysyväksi kansakunnaksi. Jumalallista viittausta noudattaen vaeltaa Abraham Eufratilta länttä kohti. Erämaakaan ei voi estää hänen kulkuansa, hän saapuu Jordanin rannalle, siirtyy virran yli ja levittäytyy Palestiinan kauniisiin etelänpuolisiin seutuihin. Tämä maa oli jo aikaisemmin vallattu ja verrattain tiheään asuttu. Matalahkoja, mutta karuja, hedelmättömiä vuoria halkoivat monet vesikkäät, viljelykselle suotuisat laaksot. Kaupunkeja, kauppaloita ja yksityisiä uudisasutuksia sijaitsi hajallaan lakeudella ja sen suuren laakson rinteillä, jonka vedet kokoontuvat Jordaniin. Niin asuttu, niin viljelty oli maa, mutta maailma vielä kyllin avara ja ihmiset eivät siinä määrin huolekkaita, tarvitsevia ja toimeliaita, että olisivat heti vallanneet kaikki ympäröivät alueet. Noiden asuttujen alueiden välillä levisi suuria aloja, joissa paimentolaisten laumat voivat mukavasti liikkua. Abraham pysyttelee sellaisilla alueilla; hänen veljensä Lot on hänen luonansa; mutta he eivät voi jäädä pitkiksi ajoiksi sellaisiin seutuihin. Juuri sellainen olotila maassa, jonka väkiluku milloin lisääntyy milloin vähentyy ja jonka tuotteet eivät koskaan pysy tasapainossa kulutuksen kanssa, aiheuttaa äkkiarvaamatta nälänhädän, ja maahansiirtynyt kärsii maan asujaimen keralla, jonka ravintoa hänen satunnainen sielläolonsa on niukentanut. Kaldealaiset veljekset siirtyvät Egyptiin, ja niin on merkitty se näyttämö, jolla muutaman tuhannen vuoden aikana esitetään maailman tärkeimmät tapahtumat. Tigris-virrasta Eufratiin, Eufratista Niiliin asti näemme maan kansoitettuna ja tällä alueella laumoineen ja hyvyyksineen sinne tänne liikkumassa ja niitä lyhyessä ajassa mitä runsaimmin lisäämässä tunnetun, jumalien rakastaman, meille jo kalliiksi muuttuneen' miehen. Veljekset palaavat, mutta päättävät kestetyn hädän viisastamina erota toisistansa. Molemmat tosin oleskelevat eteläisessä Kaanaassa, mutta Abrahamin jäädessä Hebroniin Mamren lehdon puoleen Lot lähtee Siddimin laaksoon, joka voi ja jonka täytyy ilmetä meille toisena paratiisina, jos mielikuvituksemme on kyllin uskalias antaakseen Jordanin alajuoksussaan painua maan sisään, joten nykyisen Kuolleen meren sijaan ilmestyy kuiva maa. Sitäkin enemmän, kun sen ja lähiseutujen veltoiksi ja jumalattomiksi mainitut asukkaat näiden ominaisuuksiensa nojalla osoittavat elämän olleen mukavaa ja ylellistä. Lot asuu heidän seassaan, mutta erillänsä. Mutta Hebron ja Mamren lehto ilmenevät meille sinä tärkeänä paikkana, jossa Herra puhuu Abrahamin kanssa ja lupaa hänelle kaiken maan niin kauas kuin hänen katseensa neljään ilmansuuntaan kantaa. Näiltä hiljaisilta alueilta, näistä paimentolaiskansoista, jotka saavat seurustella taivaan valtojen kanssa, heitä vierainansa kestitä ja useasti heidän kanssaan keskustella, meidän on käännettävä katseemme jälleen itään päin ja tarkasteltava ympäröivän maailman tilaa, joka suurin piirtein lienee ollut samanlainen kuin Kaanaanmaan. Perheet pysyvät koossa; ne liittyivät yhteen; ja heimojen elämäntapaa määrää se alue, jonka he ovat vallanneet tai valtaavat. Vuoristoissa, joista vedet juoksevat Tigris-virtaan, me tapaamme sotaisia kansoja, jotka jo näinä erittäin varhaisina aikoina viittaavat tuleviin maailmanvalloittajiin ja -vallitsijoihin ja eräässä senaikaiseksi suunnattomassa sotaretkessä antavat meille myöhempien suurtöiden esikuvan. Kedor Laomor, Elämin kuningas, vaikuttaa jo mahtavasti liittoutuneisiin. Hän hallitsee kauan, sillä hän oli jo kaksitoista vuotta ennen Abrahamin Kaanaaseen tuloa tehnyt kansat Jordaniin saakka verollisiksi. Vihdoin ne olivat hänestä luopuneet, ja liittoutuneet varustautuivat sotaan. Me tapaamme heidät arvaamattamme sillä tiellä, jota kulkien Abraham todennäköisesti saapui Kaanaaseen. Jordanin vasemmalla rannalla ja eteläpuolella olevat kansat voitetaan. Kedor Laomor suuntaa kulkunsa etelään, kohti erämaan kansoja, voittaa sitten pohjoiseenpäin käännyttyänsä amalekilaiset ja saapuu, amoriititkin kukistettuansa, Kaanaaseen, hyökkää Siddimin laakson kuninkaita vastaan, lyö ja hajoittaa heidät ja kulkee suurine saaliinensa Jordania ylöspäin ulottaakseen voittoretkensä aina Libanonille saakka. Vangittujen, ryöstettyjen, omaisuutensa keralla poisraastettujen joukossa on myös Lot, joka joutuu kokemaan sen maan kohtaloita, missä hän vieraana oleskelee. Abraham saa sen kuulla, ja nyt näemme patriarkan kohta soturina ja sankarina. Hän kokoo miehensä, jakaa heidät osastoihin, hyökkää vaivalloisesti etenevän saaliskuormaston kimppuun, hämmentää voittajat, jotka eivät voineet aavistaakaan vihollisen uhkaavan selkäpuolelta, ja tuo takaisin veljensä ja hänen omaisuutensa sekä suuren määrän voitettujen kuninkaiden omaisuutta. Tämän lyhyen sotaretken nojalla Abraham tavallaan ottaa maan valtoihinsa. Asukkaille hän ilmenee suojelijana, pelastajana ja epäitsekkyytensä nojalla kuninkaana. Kiitollisina ottavat hänet vastaan laaksomaan kuninkaat, siunaten Melkisedek, kuningas ja pappi. Nyt uudistuvat loppumatonta jälkeläissarjaa koskevat ennustukset, ulottuvatpa ne yhä laajemmallekin. Eufratin vetten rannoilta aina Egyptin virtaan saakka luvataan hänelle kaikki maa; mutta hänen välittömien rintaperillistensä laita on huonosti. Hän on kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja hänellä ei ole poikaa. Saara, joka ei luota Jumalaan yhtä lujasti kuin hän, käy kärsimättömäksi; hän tahtoo itämaisen tavan mukaan saada jälkeläisen palvelijattarestansa. Mutta tuskin on Hagar jätetty talonherran haltuun, tuskin on olemassa pojan saamisen toivo, kun perheessä ilmenee ristiriitaa. Aviovaimo kohtelee varsin pahoin omaa suojattiansa, ja Hagar pakenee parempaa olotilaa etsien toisten joukkojen luo. Korkeamman kehoituksen johdosta hän palaa takaisin, ja Ismael syntyy. Abraham on nyt yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, ja lukuisia jälkeläisiä koskevat lupaukset uudistuvat yhä, joten aviopuolisot vihdoin pitävät niitä naurettavina. Siitä huolimatta Saara lopulta tulee siunatuksi ja synnyttää pojan, jolle annetaan nimi Iisak. Historia perustuu enimmälti ihmissuvun lainmukaiseen lisääntymiseen. Tärkeimpiäkin maailmantapahtumia on pakko seurata aina perheitten salaisuuksiin asti, ja niin antavat patriarkkainkin aviolliset liitot meille aihetta erikoisiin mietteisiin. Näyttää siltä, kuin ne jumaluudet, jotka suvaitsevat ohjata ihmisen kohtaloita, olisivat ikäänkuin esikuvien muodossa tahtoneet kuvailla kaikenlaisia aviollisia tapahtumia. Abraham, joka on elänyt pitkät vuodet kauniin, monien tavoitteleman naisen keralla lapsettomassa liitossa, havaitsee sadannella ikävuodellaan olevansa kahden naisen mies, kahden pojan isä, ja samassa on hänen kotirauhansa häiriytynyt. Sopua ei voi syntyä, kun on kaksi aviovaimoa rinnakkain ja kaksi eri äitien poikaa vastatusten. Sen puolueen, jota lait, perintätapa ja yleinen mielipide vähemmän suosii, täytyy väistyä. Abrahamin täytyy uhrata kiintymyksensä Hagariin ja Ismaeliin: molemmat lähetetään pois, ja Hagarin on nyt pakko vastoin tahtoansa lähteä kulkemaan samaa tietä, jonka hän oli vapaaehtoisesti paetessaan valinnut, aluksi, kuten näyttää, kohti lapsen ja itsensä tuhoutumista; mutta Herran enkeli, joka oli hänet aikaisemmin lähettänyt takaisin, pelastaa hänet nytkin, jotta Ismael tulisi suureksi kansaksi ja epätodennäköisin kaikista lupauksista toteutuisi yli omien rajojensa. Kaksi korkeaan ikään ehtinyttä vanhusta ja heillä myöhäsyntyinen poika: nyt kaiketi sopinee vihdoinkin toivoa kotoista rauhaa, maallista onnea! Eipä suinkaan. Taivaan vallat asettavat patriarkan vielä kaikkein ankarimman koettelemuksen alaiseksi. Mutta siitä emme voi puhua sitä ennen tutkistelematta erinäisiä asioita. Jos luonnollisen, yleisen uskonnon piti syntyä ja erikoisen, ilmoitetun siitä kehittyä, niin ne maat, joissa mielikuvituksemme on tähän asti viivähtänyt, niissä vallitseva elämäntapa, niiden ihmislaji oli varmaan siihen otollisin; missään tapauksessa emme näe koko maailmassa mitään yhtä suotuisaa ja soveliasta. Jo luonnollinen uskonto, jos otaksumme sen aikaisemmin kehkeytyneen ihmismielestä, edellyttää melkoista mielenlaadun herkkyyttä, koska se pohjautuu siihen vakaumukseen, että on olemassa yleinen kaitselmus, joka ohjaa maailmanjärjestystä kokonaisuudessaan. Erikoinen uskonto, jumalien toiselle tai toiselle kansalle ilmoittama, tuo mukanansa uskon erikoiseen kaitselmukseen, jonka jumaluus myöntää eräille suosimillensa ihmisille, perheille, heimoille ja kansoille. Tämä viimeksimainittu näyttää vaivoin kehkeytyvän ihmisen sisimmästä. Se vaatii perintätietoa ja -tapaa, ikivanhojen aikojen takeita. Niinmuodoin on kaunista, että Israelin perintätieto esittää heti ensimmäiset tuohon erikoiseen kaitselmukseen luottavat miehet uskonsankareina, jotka ehdottomasti tottelevat kaikkia sen korkean olennon käskyjä, josta riippuvaisiksi itsensä tunnustavat, ja toisaalta yhtään epäilemättä, väsymättä odottavat hänen lupaustensa myöhäistä täyttymistä. Erikoinen, ilmoitettu uskonto perustuu siihen käsitykseen, että toinen voi olla enemmän jumalien suosima kuin toinen, ja niin sen aiheuttajanakin on etupäässä olotilojen eristyminen toisistansa. Ensimmäiset ihmiset tunsivat olevansa läheisiä sukulaisia, mutta heidän erilainen toimintansa heidät pian erotti. Metsästäjä oli kaikkein vapain; hänestä kehittyivät sotilas ja hallitsija. Se osa, joka viljeli maata, lupautui maan omaksi, rakensi asumuksia ja aittoja, voi luulla jo jotakin olevansa, koska hänen olotilansa lupasi pysyväisyyttä ja turvallisuutta. Paimenen osaksi taas näytti tulevan mittaamattomin olotila ja rajattomin omistuksen määrä. Karjalaumat lisääntyivät äärettömiin, ja se alue, jonka piti niitä elättää, laajeni joka suuntaan. Nämä kolme säätyluokkaa näyttävät heti aluksi suhtautuneen toisiinsa harmistuen ja halveksien, ja samoinkuin paimen oli kaupunginasukkaalle kauhistus, samoin eristi myös edellinen itsensä jälkimmäisestä. Metsästäjät häviävät näkyvistämme vuoristoon ja tulevat vain valloittajina jälleen esille. Paimenten säätyyn kuuluivat patriarkat. Heidän elämänsä aavikoiden ja laidunten merellä loi heidän mielenlaatuunsa leveyttä ja vapautta, taivaan kumo, jonka alla he asustivat, kaikkine yön tähtinensä heidän tunteisiinsa ylevyyttä, ja he tarvitsivat enemmän kuin toimelias, taitava metsästäjä, enemmän kuin varma, huolellinen, majassansa asuva peltomies sitä järkkymätöntä uskoa, että Jumala vaeltaa heidän vierellänsä, käy heidän luonansa, suhtautuu heihin myötätuntoisesti, johtaa ja pelastaa heitä. Erääseen toiseenkin tutkisteluun me pakosta joudumme siirtyessämme historialliseen järjestykseen. Miten inhimillisenä, kauniina ja kirkkaana patriarkkain uskonto ilmeneekin, sisältyy siihen kuitenkin viileyttä ja julmuutta, josta ihminen voi kehittyessään vapautua tai johon hän voi jälleen vaipua. Se käsitys, että viha lepytetään verellä, voitetun vihollisen kuolemalla, on luonnollinen; että taistelutantereella solmittiin rauha surmattujen rivien välissä, on hyvin ajateltavissa; että samoin eläimiä teurastamalla luultiin voitavan liitto vahvistaa, johtuu edellisestä; ja kummastusta ei herätä sekään ajatus, että jumalia, jotka aina käsitettiin puolueeksi, vastustajaksi tai kannattajaksi, voitiin surmatun avulla vetää luoksensa, lepyttää, voittaa puolellensa. Mutta jos pysähdymme uhreihin ja tarkastelemme, miten niitä noina alkuaikoina tarjottiin, niin havaitsemme omituisen, meitä kerrassaan inhoittavan menettelytavan, nimittäin sen, että kaikenlaiset uhratut eläimet, olipa niitä kuinka paljon tahansa, oli hakattava kahtia, asetettava kahden puolen, ja niiden välimaalla olivat ne, jotka tahtoivat solmia liiton jumaluuden kanssa. Ihmeellisenä ja aavistuttelevana ilmenee tuossa kauniissa maailmassa vielä eräs toinenkin kauhistuttava piirre: että kaiken, mikä oli pyhitettyä, jumalalle luvattua, täytyi kuolla, — sekin todennäköisesti rauhan elämään siirretty sotamenetelmä. Väkivaltaisesti puolustautuvan kaupungin asukkaita uhataan sellaisella lupauksella; se joutuu vihollisen valtaan väkirynnäkön nojalla tai muuten, ja ketään ei jätetä eloon, miehiä ei missään tapauksessa, ja usein joutuvat naiset, lapset, jopa eläimetkin saman kohtalon alaisiksi. Hätäisesti tai taikauskoisesti menetellen luvataan sellaiset uhrit, nimenomaisesti tai epämääräisesti, jumalille, ja niin voivat nekin, joita mielitään säästää, jopa kaikkein läheisimmätkin, omat lapset, joutua vuodattamaan verensä sellaisen mielettömyyden osoitusuhreina. Abrahamin leppoisasta, todella patriarkallisesta luonteesta tuollainen barbaarinen palvomistapa ei voinut johtua; mutta jumalat, jotka useasti, meitä koetellaksensa, näyttävät kääntävän esiin niitä ominaisuuksia, joita ihminen taipuu kuvittelemaan heissä oleviksi, käskevät hänen suorittaa kaikkein kamalimman teon. Hänen tulee uhrata poikansa uuden liiton vakuudeksi ja, jos on noudattaminen perinnäistä menettelytapaa, ei ainoastaan teurastaa ja polttaa, vaan halkaista hänet kahtia ja hänen höyryävien sisuksiensa välimaalla odottaa armollisilta jumalilta uutta lupausta. Epäröimättä ja sokeasti ryhtyy Abraham käskyä noudattamaan: jumalille riittää tahto. Nyt ovat Abrahamin koettelemukset ohi, sillä ankarammiksi ei niitä enää käynyt tekeminen. Mutta sitten Saara kuolee, ja se suo Abrahamille tilaisuuden Kaanaanmaan esi- ja vertauskuvalliseen haltuunsaottamiseen. Hän tarvitsee hautaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän haeskelee itsellensä omaisuutta täältä maan päältä. Mamren lehdon puolella olevan kaksoisluolan hän lienee jo aikaisemmin itsellensä valinnut. Hän ostaa ne ja läheisen pellon, ja se oikeudellinen menettely, jota hän siinä noudattaa, osoittaa, kuinka tärkeä tämä omistus hänelle on. Se oli tosiaankin tärkeä, kenties tärkeämpi kuin hän itse osasi ajatellakaan, sillä hänen, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa oli määrä siinä levätä, ja piti mitä pätevimmin tulla perustelluksi koko maahan kohdistuva lähin omistusvaatimus sekä hänen jälkeläistensä alinomainen taipumus sinne kokoontua. Tämän jälkeen sattuu mitä vaihtelevimpia kohtauksia perheen keskuudessa. Abraham pysyttelee yhä tarkoin erillään maan asukkaista, ja kun Ismael, jonka äiti on egyptiläinen, on hänkin ottanut itselleen vaimon tämän maan tyttäristä, tulee Iisakin nyt mennä naimisiin veriheimolaisen, vertaisensa kanssa. Abraham lähettää palvelijansa Mesopotamiaan, sinne jääneiden sukulaistensa luo. Älykäs Eleasar saapuu sinne tuntemattomana ja tutkistelee kaivolla neitojen palvelevaisuutta voidakseen viedä kotiin oikean morsiamen. Hän pyytää saada juoda, ja Rebekka juottaa enemmittä puheitta hänen kamelinsakin. Eleasar antaa hänelle lahjoja, kosii häntä ja saa myönteisen vastauksen. Niin hän kuljettaa neidon herransa luo, ja neito vihitään Iisakin vaimoksi. Tälläkin kertaa täytyy odottaa kauan jälkeläisiä. Vasta muutamien koettelemusvuosien jälkeen Rebekka tulee siunatuksi, ja sama ristiriita, joka Abrahamin kaksoisavioliitossa aiheutui kahdesta äidistä, aiheutuu tässä yhdestä ainoasta. Erimielinen poikapari kiistailee jo äidin sydämen alla. He tulevat päivän valkeuteen, vanhempi on vilkas ja voimakas, nuorempi hentoinen ja älykäs; edellisestä tulee isän, jälkimmäisestä äidin lemmikki. Jo syntymässä alkanut kiista etusijasta jatkuu yhä. Esau suhtautuu rauhallisesti ja välinpitämättömästi esikoisuuteen, jonka kohtalo on hänelle suonut; Jakob ei unohda, että veli on sysännyt hänet syrjään. Pitäen silmällä jokaista tilaisuutta halutun edun voittamiseksi hän ostaa veljeltänsä esikoisuuden ja saa hänen etuansa loukaten isän siunauksen. Esau julmistuu ja vannoo surmaavansa veljensä, Jakob pakenee kokeakseen onneansa esi-isiensä maassa. Nyt, ensimmäisen kerran sellaisen jalon perheen keskuudessa, esiintyy henkilö, joka arkailematta yrittää älykkyyden ja viekkauden avulla saavuttaa ne edut, jotka luonto ja olosuhteet ovat häneltä evänneet. On useasti havaittu ja huomautettu, etteivät pyhät kirjat suinkaan tahdo esittää noita patriarkkoja ja muita Jumalan suosimia miehiä hyveen esikuvina. Hekin ovat eriluonteisia henkilöitä, joissa on monenlaisia vikoja ja puutoksia, mutta eräs pääominaisuus täytyy sellaisilla Jumalan sydämelle otollisilla miehillä välttämättä olla: se järkkymätön usko, että Jumala erikoisesti suosii heitä ja heidän omaisiansa. Yleinen, luonnollinen uskonto ei oikeastaan ollenkaan kaipaa uskoa, koska jokainen pakostakin omaksuu sen vakaumuksen, että suuri, luova, järjestävä ja johtava olento ikäänkuin piiloutuu luonnon taakse tehdäkseen itsensä meille käsitettäväksi, ja vaikka hän useasti luopuisikin noudattamasta tämän vakaumuksen johtolankaa, joka opastaa häntä läpi elämän, voi hän epäilemättä heti ja aina siihen jälleen palata. Aivan toisin on laita erikoisen uskonnon, joka meille julistaa, että tuo suuri olento nimenomaisesti ja erikoisesti ottaa puoltaakseen jotakin yksilöä, heimoa, kansaa, maata. Tämä uskonto perustuu uskoon, jonka täytyy olla järkkymätön, jos mieli välttää sen heti tapahtuvaa perinpohjaista tuhoutumista. Jokainen sellaiseen uskontoon kohdistuva epäilys on uskontoa kuolettava. Vakaumuksen voi jälleen omaksua, uskoa ei. Siitä nuo loppumattomat koettelemukset, usein toistettujen lupausten hidas täyttyminen, mikä kaikki osoittaa noiden kantaisien uskonvoiman kaikkein heleimmässä valossa. Hänkin näin uskoen lähtee Jakob retkellensä, ja ellei hän olekaan saavuttanut suosiotamme viekkauden ja petoksen avulla, saavuttaa hän sen kestävästi, järkkymättömästi rakastamalla Rakelia, jota hän itse heti paikalla kosii, niinkuin Eleasar oli kosinut Rebekkaa hänen isällensä. Hänessä piti äärettömän suurta kansaa koskevan lupauksen ensi kerran kehkeytyä täydeksi todellisuudeksi: hänen piti nähdä ympärillänsä paljon poikia, mutta myös joutua kokemaan paljon sydämenkipua heidän ja heidän äitiensä vuoksi. Seitsemän vuotta hän palvelee saadakseen rakastettunsa, palvelee kärsivällisesti ja epäröimättä. Hänen appensa, hänen veroisensa viekkaudeltansa, samoinkuin hän halukas pitämään jokaista päämäärään johtavaa keinoa oikeudenmukaisena, kostaa hänelle, mitä hän oli tehnyt veljellensä: Jakob löytää sylistänsä puolison, jota hän ei rakasta. Häntä lepyttääkseen Laban tosin vähän ajan päästä antaa hänelle rakastetunkin, mutta vain sillä ehdolla, että hän palvelee vielä seitsemän vuotta, ja niin johtuu nyt toinen harmi toisesta. Puoliso, jota Jakob ei rakasta, on hedelmällinen, rakastetulle ei synny lapsia; viimeksimainittu tahtoo Saaran tavoin tulla äidiksi palvelijattarensa avulla, mutta edellinen ei suo hänelle sitäkään etua. Hänkin tuo miehellensä palvelijattaren, ja nyt on kelpo patriarkka maailman kiusatuin mies: hänellä on neljä vaimoa, lapsia kolmesta, mutta ei yhtäkään rakastetusta! Vihdoin tulee viimeksimainitunkin osaksi se onni, hänelle syntyy Josef, kiihkeimmän rakkauden myöhäinen hedelmä. Jakob on palvellut neljätoista vuottansa, mutta Laban ei tahdo luopua hänestä, parhaasta ja uskollisimmasta palvelijastansa. He solmivat uuden sopimuksen ja jakavat karjalaumat. Laban pidättää valkoiset, joita on enemmän; kirjavat, tavallansa hylkyjoukon, pitää Jakob hyvänänsä. Jakob osaa sentään tässäkin valvoa etuansa, ja samoinkuin hän aikaisemmin oli voittanut itselleen esikoisuuden kehnon keitoksen avulla ja isän siunauksen valepukua käyttäen, samoin hän nyt osaa taidon ja myötätunnon nojalla hankkia itselleen suurimman osan karjalaumoja ja tulee todella arvokkaaksi Israelin kantaisäksi ja jälkeläistensä esikuvaksi. Vaikka Laban ja hänen omaisensa eivät keksikään Jakobin käyttämää temppua, havaitsevat he kuitenkin tuloksen. Asiasta koituu harmia, Jakob pakenee kaikkine omaisineen ja omaisuuksineen ja pelastuu, osaksi onnen osaksi viekkauden avulla. Nyt on Rakelin vielä synnytettävä hänelle poika, mutta hän kuolee synnyttäessään; tuskanlapsi Benjamin jää eloon. Mutta vielä suurempaa tuskaa on patriarkan tunnettava, kun hänen poikansa Josef näyttää häneltä riistettävän. Joku kysynee, miksi tässä seikkaperäisesti esitän yleisesti tunnettuja, usein toistettuja ja selitettyjä kertomuksia. Kelvannee vastaukseksi, kun sanon, etten osaa mitenkään muuten esittää, kuinka sain rauhattomasta elämästäni ja hajanaisista opinnoistani huolimatta kootuksi henkeni ja tunteeni yhteen ainoaan hiljaisen vaikutuksen kohtaan; koska en millään muulla tavalla osaa kuvailla sitä rauhaa, joka minua ympäröi, miten levottomat ja eriskummalliset ulkonaiset olosuhteet lienevätkin olleet. Alinomaa askartelevan mielikuvituksen, jota esittämäni satu kuvaillee, kuljettaessa minua milloin sinne, milloin tänne, sadun ja historian, mytologian ja uskonnon sekamelskan uhatessa hämmentää mieltäni minä pakenin mielelläni noihin itämaisiin seutuihin, syvennyin ensimmäisiin Mooseksen kirjoihin ja olin siellä, laajalle levinneiden paimentolaisheimojen joukossa, samalla kertaa ehdottomimman yksinäisyyden ja suurimman seurallisuuden tilassa. Näissä perhetapahtumissa, ennenkuin ne hukkuvat Israelin kansan historiaan, esiintyy meille vihdoin vielä eräs henkilöhahmo, jota varsinkin nuoruusikä voi varsin sievästi käytellä mairittelevien toiveiden ja kuvittelujen esineenä: Josef, kiihkeimmän aviollisen rakkauden lapsi. Rauhallisena hän meille ilmenee ja kirkkaana ja ennustaa itse itsellensä ne edut, joiden oli määrä kohottaa hänet heimoansa korkeammalle. Veljiensä onnettomuuteen syöksemänä hän jää vakaasti ja vilpittömästi orjuuteen, torjuu vaarallisimmatkin kiusaukset, pelastaa itsensä ennustuksen nojalla ja tulee suureen kunniaan ja maineeseen koroitetuksi. Ensinnä hän osoittautuu avulliseksi ja hyödylliseksi suurelle kuningaskunnalle, sitten omaisillensa. Hän on rauhallisena ja suurisuuntaisena kantaisäänsä Abrahamiin, hiljaisena ja nöyränä isoisäänsä lisakiin verrattava. Isältä periytynyttä ammatillista kykyänsä hän harjoittaa suuressa mittakaavassa: nyt eivät ole enää kysymyksessä jollekin apelle tai itselle voitettavat karjalaumat, nyt osataan ostaa kuninkaalle kansoja kaikkine omaisuuksinensa. Tämä luonteva kertomus on erittäin viehättävä, mutta tuntuu liian lyhyeltä, joten tekee mieli sitä yksityiskohtaisesti kehitellä. Sellainen raamatullisten, vain ääriviivoittain hahmoteltujen luonteiden ja tapahtumien kuvailu ei ollut enää saksalaisille vieras asia. Vanhan ja Uuden Testamentin henkilöt olivat Klopstockin esittäminä saaneet herkän ja tuntehikkaan olemuksen, joka kovin miellytti poikaa samoinkuin monia hänen aikalaisiansa. Tähän lajiin kuuluvista Bodmerin teoksista tuli vähän tai ei mitään hänen näkyviinsä, mutta Moserin »Daniel jalopeurain luolassa» vaikutti voimakkaasti nuoreen mieleen. Tässä pääsee hyvinajatteleva valtio- ja hovimies monenlaisia vaikeuksia koettuansa suureen kunniaan, ja hänen hurskautensa, jonka nojalla hänet uhattiin tuhota, oli varhemmin ja myöhemmin hänen kilpenänsä ja aseenansa. Minä olin jo kauan halunnut käsitellä Josefin historiaa, mutta en löytänyt esitysmuotoa, varsinkaan kun en ollut perehtynyt mihinkään runomittaan, joka olisi sellaiseen teokseen soveltunut. Nyt minä kuitenkin havaitsin suorasanaisen esitysmuodon erittäin mukavaksi ja ryhdyin voimallisesti aihetta käsittelemään. Minä yritin erikoistaa ja yksityiskohtaisesti kuvailla eri luonteita ja lisäsattumien ja välikohtausten avulla tehdä vanhasta, yksinkertaisesta tarinasta uutta ja itsenäistä teosta. Minulta jäi huomaamatta se, miltä niin nuorella iällä pakostakin huomaamatta jää: että tuohon tarvitaan sisällystä ja että se voi meille koitua ainoastaan itse kokemuksen havaitsemisesta. Sanalla sanoen: minä kuvailin kaikki tapaukset mieleeni mitä yksityiskohtaisimmin ja kerroin ne erittäin tarkoin ja hyvässä järjestyksessä. Työtäni helpotti erinomaisesti eräs seikka, joka uhkasi paisuttaa kirjailijatoimintani tuotteet ylen laajoiksi. Eräs nuori mies, joka oli varsin kyvykäs, mutta jonka mielen olivat tylsyttäneet liiat ponnistukset ja omahyväisyys, asui holhottina isäni talossa, oli rauhallisissa suhteissa perheeseen, erittäin hiljainen ja itseensäsulkeutunut ja tyytyväinen ja miellyttävä, jos hänen sallittiin olla ja elää totuttuun tapaansa. Hän oli kirjoittanut yliopistolliset luentovihkonsa erittäin huolellisesti ja hankkinut itselleen kevyen, selvän käsialan. Hän askarteli mieluimmin kirjoitustöissä ja oli mielissään, jos hänelle annettiin jotakin jäljennettäväksi, sitäkin enemmän, jos hänelle saneltiin, koska hän silloin tunsi siirtyvänsä takaisin onnellisiin ylioppilasaikoihinsa. Isälleni, joka ei kirjoittanut sujuvasti ja jonka saksalaiset kirjaimet olivat pieniä ja käden vapisemisen vuoksi epäselviä, ei mikään voinut olla otollisempaa, joten hänellä oli tapana sanella tämän nuoren miehen kirjoitettavaksi omia ja toisten asioita muutamia tunteja päivässä. Minä puolestani havaitsin yhtä mukavaksi nähdä väliajoilla vieraan käden merkitsevän paperille, mitä mielessäni väikähteli, ja tämä muistiinmerkitsemisen helppous lisäsi yhä keksimis- ja jäljittelykykyäni. Tämän raamatullisen, suorasanais-eepillisen runoelman kokoista teosta en ollut milloinkaan ennen yrittänyt kirjoittaa. Aika oli nyt verraten rauhallinen, ja mikään ei kutsunut mielikuvitustani pois Palestiinan ja Egyptin mailta. Niin lisääntyi käsikirjoitukseni määrä päivä päivältä sitä enemmän, kun tavallaan ilmaan kertoilemani runoelma samassa tuli merkityksi paperille ja ainoastaan muutamia lehtiä tarvitsi toisinaan kirjoittaa uudestaan. Teoksen valmistuttua — omaksi ihmeekseni se näet todellakin tuli suoritetuksi — minä harkitsin mielessäni, että edellisiltä vuosilta oli olemassa monenlaisia runoja, jotka eivät nytkään näyttäneet minusta hylättäviltä ja jotka »Josefin» käsikirjoitukseen liitettyinä muodostaisivat varsin sievän nelitaitteisen nidoksen. Tuo ajatus ja suunnittelemani nimi »Sekalaisia runoja» miellytti minua kovin, koska siten sain tilaisuutta kaikessa hiljaisuudessa jäljitellä tunnettuja ja mainehikkaita kirjailijoita. Minä olin valmistanut koko joukon niinsanottuja anakreonisia lauluja, jotka runomitan helppouden ja sisällön keveyden vuoksi luonnistuivat sangen hyvin. Niitä minun ei kumminkaan helposti sopinut ottaa mukaan, koska ne olivat loppusoinnuttomia ja minä tahdoin tuottaa varsinkin isälleni jonkinlaista mielihyvää. Sitä paremmin näyttivät minusta tässä olevan paikallansa ne hengelliset oodit, joita olin uutterasti sommitellut pitäen esikuvanani Elias Schlegelin »Viimeistä tuomiota». Eräs Kristuksen helvettiinastumisen ylistämiseksi kirjoitettu sai vanhemmiltani ja ystäviltäni paljon suosiota osakseen ja sillä oli onni miellyttää minua itseäni vielä joitakin vuosia. Niinsanottuja sunnuntaisen kirkkomusiikin tekstejä, jotka oli aina painettava, minä tutkin ahkerasti. Ne tosin olivat sangen heikkoja, ja minä voin hyvinkin uskoa, että minun tekstini, joita olin sepittänyt useitakin määrättyyn tapaan, ansaitsivat yhtä hyvin tulla sävelletyiksi ja seurakunnan mielenylennystä varten esitetyiksi. Ne ja muita samanlaisia minä olin jo toista vuotta sitten omakätisesti jäljentänyt, koska vapauduin tämän yksityisharjoituksen nojalla kirjoitusmestarin kaavoja noudattamasta. Nyt oli kaikki valmiina ja hyvässä järjestyksessä, ja mainitsemani kirjoitushaluinen nuorukainen jäljensi sen vähin kehoituksin varsin sievästi. Minä kiiruhdin kuljettamaan sen kirjansitojalle, ja kun pian sen jälkeen ojensin kauniin nidoksen isälleni, niin hän ylen mielissään kehoitti minua toimittamaan joka vuosi sellaisen nelitaitteisnidoksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin tuon kaiken saanut aikaan niinsanottuina lomahetkinä. Eräs toinenkin seikka lisäsi kiintymystäni näihin teologisiin tai pikemmin raamatullisiin opintoihin. Frankfurtissa kuoli ministeriviraston esimies Johann Philipp Fresenius, leppoisa, kaunis ja miellyttävä mies, jota hänen seurakuntansa, jopa koko kaupunkikin kunnioitti mallikelpoisena sielunpaimenena ja hyvänä saamamiehenä, mutta joka herrnhutilaisia vastustettuaan ei ollut parhaassa maineessa lahkolaishurskaiden joukossa, suuren yleisön silmissä sitävastoin oli tullut kuuluisaksi, melkeinpä pyhäksikin käännyttämällä erään hengenvaarallisesti haavoittuneen vapaauskoisen kenraalin, ja hänen seuraajansa Plitt, kookas, komea, arvokas mies, joka kuitenkin oli tuonut kateederistansa (hän oli ollut professorina Marburgissa) pikemmin opettamisen kuin mielenylentämisen kyvyn, ilmoitti heti aloittavansa eräänlaisen uskontokurssin sommittelemalla yhtenäisen sarjan saarnoja. Kun minun kerran täytyi kirkossa käydä, olin jo aikaisemmin tarkannut saarnain jaoittelua ja olin silloin tällöin voinut kerskata osaavani verrattain täydellisesti saarnan toistaa. Koska nyt seurakunnan keskuudessa puhuttiin paljon uuden esimiehen puolesta ja häntä vastaan ja monet eivät tahtoneet erikoisesti luottaa hänen ilmoittamiinsa opettavaisiin saarnoihin, päätin minä merkitä niitä huolellisemmin muistiin, mikä minulle onnistuikin sitä paremmin, kun olin eräällä kuulijalle varsin mukavalla, mutta muuten huomaamattomalla sijalla tehnyt vähäisempiä yrityksiä. Minä olin erittäin tarkkaavainen ja nopsa; kun saarnaaja oli lopettanut, minä kiiruhdin pois kirkosta ja käytin kaksi tuntia sen nopeaan sanelemiseen, mitä olin merkinnyt paperille ja muistiini, joten voin jo ennen päivällistä ojentaa kirjoitetun saarnan isälleni. Hän oli kovin ylpeä tästä onnistumisesta, ja kelpo kotiystävämme, joka juuri saapui aterialle, täytyi ottaa iloon osaa. Hän oli minulle muutenkin erittäin suopea, koska minä olin omaksunut hänen »Messiaansa» siinä määrin, että useasti käydessäni hänen luonaan hakemassa sinettileimoja vaakunakokoelmaani voin hänelle esittää siitä pitkiä kappaleita, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät. Seuraavana sunnuntaina minä jatkoin työtäni yhtä innokkaasti, ja koska asian teknillinen puoli minua huvittikin, en ajatellut mitä kirjoitin ja muistiini painoin. Ensimmäisen vuosineljänneksen tämä askarrukseni jatkui jokseenkin tasaisesti, mutta kun minusta sitten alkoi näyttää siltä, etten saanut kuulla erikoisempia raamattua koskevia selityksiä enkä vapaampia dogmaattisia käsityksiä, tuntui siten tyydytetty pieni turhamaisuuteni liian kalliisti ostetulta, jotta olisin pitänyt tarpeellisena jatkaa toimintaani yhtä innokkaasti. Aluksi ylen monisivuiset saarnanjäljennökset ohenivat ohenemistaan, ja minä olisin vihdoin luopunut koko puuhasta, ellei isäni, joka harrasti täydellisyyttä, olisi hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut minua kestämään aina viimeiseen kolminaisuudensunnuntaihin saakka. Lopulta tosin ei tullut paljon muuta kuin teksti, jäsennys ja jaoitus pienille paperilipuille merkityksi. Asioiden loppuunsuorittamista isäni valvoi erikoisen itsepintaisesti. Mihin kerran oli ryhdytty, se oli suoritettava, vaikka työn jatkuessa sen epämukavuus, pitkäveteisyys, kiusallisuus, vieläpä hyödyttömyyskin kävi selvästi ilmi. Näytti siltä, kuin olisi loppuunsuorittaminen hänen mielestään ollut ainoa tarkoitusperä, kestäväisyys ainoa hyve. Jos olimme alkaneet pitkinä talvi-iltoina perheen piirissä lukea jotakin kirjaa, niin meidän täytyi se saada loppuun, vaikka jouduimmekin kaikin ihan epätoivoon ja hän itse toisinaan alkoi ensimmäisenä haukotella. Muistan vielä sellaisen talven, jonka aikana meidän oli siten suoriuduttava Bowerin »Paavien historiasta». Tilamme oli kamala, sillä nuo kirkolliset olot voivat vain vähän tai ei ollenkaan kiinnittää lasten ja nuorten mieltä. Kaikesta tarkkaamattomuudesta ja vastenmielisyydestä huolimatta on tuosta lukemisesta jäänyt mieleeni sentään niin paljon, että olen myöhempinä aikoina voinut monesti siihen nojautua. Kaikissa näissä oudoissa toimiskeluissa ja töissä, jotka seurasivat toisiansa niin nopeasti, että voi tuskin harkita, olivatko ne sallittuja ja hyödyllisiä, isäni ei milloinkaan kadottanut päätarkoitusta näkyvistänsä. Hän yritti ohjata muistiani sekä käsitys- ja yhdistelykykyäni lainopillisiin asioihin ja antoi minulle senvuoksi Hoppen kirjoittaman pienen, katekismusmaisen, muodoltaan ja sisällykseltään Institutioiden mukaiseksi laaditun teoksen. Minä opin kysymykset ja vastaukset pian ulkoa ja kykenin näyttelemään sekä katekeetan että katekumeenin osaa. Silloisen uskonnonopetuksen tärkeimpiä harjoituksia oli, että oppi mitä sukkelimmin löytämään raamatunkohtia, ja nyt katsottiin tarpeelliseksi samanlainen perehtyminen lakikirjaan, joka tosiaankin oli minulle pian täysin tuttu. Isäni tahtoi yhä edetä ja otti esille pikku Struven; mutta nytpä asia ei enää sujunutkaan niin nopeasti. Kirjan esitys ei ollut niin sovelias aloittelijalle, että hän olisi kyennyt opiskelemaan omin neuvoin, eikä isäni opetustapa niin vapaamielinen, että se olisi minua miellyttänyt. Ne sotaiset olot, joissa olimme muutamia vuosia eläneet, mutta myöskin porvarillinen elämä itse, kertomusten ja romaanien lukeminen, kaikki tuo oli osoittanut meille liiankin selvästi, että on olemassa erittäin monia tapauksia, joissa lait vaikenevat ja jättävät auttamatta yksilön, jonka on silloin itse pidettävä huolta siitä, miten asiasta suoriutuu. Me olimme nyt jättäneet lapsuusiän taaksemme, ja meidän piti vanhan tavan mukaan oppia muun muassa miekkailemaan ja ratsastamaan voidaksemme tilaisuuden sattuessa puolustautua ja välttää satulassa ollessamme aloittelijantapaista ryhtiä. Ensinmainittu harjoitus oli meille erittäin mieluinen; me näet, olimme jo aikoja sitten osanneet valmistaa itsellemme pähkinäpuiset harjoitusmiekat, joiden kahvasuojukset olimme sievästi pajusta punoneet. Nyt saimme hankkia itsellemme todelliset teräksiset miekat, ja meidän niillä aiheuttamamme kalina oli erittäin vilkas. Kaupungissa oli kaksi miekkailunopettajaa: vanhempi, vakava saksalainen, joka kävi ankarasti ja pätevästi asiaan käsiksi, ja eräs ranskalainen, joka yritti päästä voitolle etenemällä ja peräytymällä, kevein, nopein iskuin, joita aina säestelivät huudahdukset. Oltiin eri mieltä siitä, kumpi menetelmä oli parempi. Sille pienelle seurueelle, jonka mukana minun piti nauttia opetusta, annettiin opettajaksi ranskalainen, ja me totuimme pian etenemään ja peräytymään, hyökkäämään ja väistymään samalla aina puhjeten tavanomaisiin huudahduksiin. Useat tuttavamme olivat valinneet saksalaisen mestarin ja menettelivät ihan toisin. Nämä tärkeiden harjoitusten erilaiset käsittelytavat ja jokaisen varma vakaumus, että hänen mestarinsa oli parempi, aiheuttivat todellakin eripuraisuutta suunnilleen samanikäisten nuorukaisten keskuudessa, ja paljon ei puuttunut, etteivät miekkailuopinnot aiheuttaneet ihan vakavia otteluita. Taisteltiin näet melkein yhtä paljon sanoja kuin säilää käyttäen, ja vihdoin järjestettiin asian ratkaisemiseksi molempien mestarien välinen kilpailu, jonka tulosta minun ei tarvitse seikkaperäisesti kuvailla. Saksalainen seisoi asennossaan kuin muuri, piti silmällä etuansa ja osasi valehyökkäyksiä tekemällä ja iskemällä aseen vastustajan kädestä saada hänet kerran toisensa jälkeen neuvottomaksi. Ranskalainen väitti, ettei se ollut oikein, ja piti liikkuvaisuutensa nojalla toista yhä ahtaalla. Hän sai tosin saksalaiseen osumaan muutamia iskuja, mutta jos olisi ollut tosi kysymyksessä, olisivat ne toimittaneet hänet itsensä toiseen maailmaan. Suurin piirtein katsottuna asia ei tullut mitenkään ratkaistuksi eikä entistä kummemmaksi; muutamat, niiden joukossa minäkin, vain siirtyivät maanmiehensä kannattajiksi. Minä olin kuitenkin ehtinyt omaksua liian paljon ensimmäisen mestarin opetuksesta, joten kului melkoinen aika, ennenkuin uusi voi minut siitä vieroittaa. Hän oli yleensäkin vähemmän tyytyväinen meihin luopioihin kuin alkuperäisiin oppilaisiinsa. Ratsastaminen luonnistui vieläkin huonommin. Sattui niin, että minut lähetettiin radalle syksyllä, joten minä aloitin opintoni kylmänä ja kosteana vuodenaikana. Tämän kauniin taiteen turhantarkka käsittely oli minulle ylen vastenmielistä. Aluksi ja lopuksi oli aina puhe kiinnosta, ja kumminkaan ei kukaan voinut sanoa, mitä oikeastaan merkitsi tuo kiinto, josta kaiken piti riippua; me näet ratsastelimme jalustimitta sinne tänne. Opetus näytti muuten suunnitellun yksinomaan meidän oppilaiden peijaamiseksi ja häpeään saattamiseksi. Jos unohti kiinnittää tai avata leukahihnan, pudotti piiskan tai kerrassaan hattunsa, tai teki itsensä syypääksi johonkin muuhun laiminlyöntiin, niin sai aina sovittaa onnettomuutensa rahalla ja joutui vielä naurunalaiseksi. Tuo pilasi mielialani perinpohjin, varsinkin kun itse harjoituspaikka oli minusta sietämätön. Ruma, suuri, joko kostea tai pölyinen suoja, kylmyys, ummehtunut haju, kaikki tuo oli minulle ylen vastenmielistä, ja kun tallimestari antoi toisille, jotka kenties lahjoivat häntä aamiaisilla ja muilla antimilla, ehkäpä myös taitavuudellansa, aina parhaat hevoset, minulle sitävastoin kaikkein kehnoimmat, antoipa minun vielä odottaa ja, kuten näytti, teki minulle vääryyttä, niin minä vietin mitä kiusallisimpia hetkiä askartelussa, jonka oikeastaan pitäisi olla maailman hupaisin. Onpa tuon ajan, tuon olotilan luoma vaikutelma jäänyt mieleeni niin eloisana, että vaikka myöhemmin totuinkin intohimoisesti ja uskaliaasti ratsastamaan, vietinpä päivä- jopa viikkokausiakin melkein yhteen menoon satulassa, minä sittenkin huolellisesti vältin katettuja ratsastusratoja tai viivyin niissä enintään muutamia tuokioita. Sattuu muuten varsin usein, että kun meille on opetettava jonkin valmiin taidon alkeita, se tapahtuu kiusalliseen ja säikähdyttävään tapaan. Se vakaumus, että tuo on vaivalloista ja vahingollista, on myöhempinä aikoina johtanut siihen kasvatusperiaatteeseen, että nuorisolle on opetettava kaikki helppoon, hauskaan ja miellyttävään tapaan; mistä taas on koitunut toisia hankaluuksia ja haittoja. Kevään lähestyessä elämämme kävi jälleen rauhallisemmaksi, ja jos aikaisemmin olin yrittänyt päästä näkemään kaupunkia, sen hengellisiä ja maallisia, julkisia ja yksityisiä rakennuksia, saaden mitä suurinta huvia varsinkin silloin vielä etualalla olevasta vanhanaikaisesta, niin myöhemmin pyrin Lersnerin kronikan ja muiden isäni Frankfurt-kokoelmaan kuuluvien kirjojen ja vihkojen avulla saamaan kuvatuksi mieleeni menneiden aikojen henkilöitä. Kun pidin tarkoin silmällä aikojen, tapojen ja huomattavain yksilöiden erikoispiirteitä, niin tuo näytti minulle varsin hyvin onnistuvan. Muinaisjäännösten joukossa oli lapsuudesta saakka herättänyt mielenkiintoani sillantorniin nostettu valtiorikoksentekijän pääkallo. Kuten tyhjät rautakärjet osoittivat, oli niitä alkujaan ollut kolme tai neljä, mutta vain tuo yksi oli vuodesta 1616 saakka uhmannut kaikkia huonoja aikoja ja säitä. Sachsenhausenista Frankfurtiin palattaessa torni oli aina näkyvissä, ja pääkallo pisti silmään. Minä kuuntelin jo poikasena mielelläni kertomusta noista kapinallisista, Fettmilchistä ja hänen tovereistansa, kuinka he olivat olleet tyytymättömät kaupungin hallitukseen, olivat nostaneet kapinan, ryöstäneet juutalaisten kaupunginosan ja aiheuttaneet hirveitä mellakoita, mutta joutuneet lopulta vangeiksi ja keisarin edusmiesten kuolemaan tuomitsemiksi. Myöhemmin minä halusin saada tietää lähemmät yksityiskohdat ja kuulla, millaista väkeä he olivat olleet. Kun sitten luin eräästä vanhasta, senaikuisesta, puupiirroksilla varustetusta kirjasta, että nuo miehet tosin oli tuomittu kuolemaan, mutta että samalla oli erotettu useita neuvoston herroja, koska oli ollut vallalla monenlaista epäjärjestystä ja sangen paljon kerrassaan luvatontakin, kun sain lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut, niin surkuttelin noita onnettomia ihmisiä, joita saanee pitää myöhemmälle paremmalle hallitusmuodolle annettuina uhreina; niiltä ajoilta näet polveutuu se järjestys, jonka mukaan vanha aatelinen Limburgin suku, eräästä kerhosta sukeutuneet Frauensteinit sekä määrätty luku lakimiehiä, kauppiaita ja käsityöläisiä ottivat osaa hallitukseen, jonka venetsialaiseen tapaan monimutkaisen palloäänestyksen avulla täydennettynä, porvarillisten kollegioiden rajoittamana oli määrä tehdä oikeutta säilyttämättä erikoista vapautta vääryyden harjoittamiseen. Niihin aavistutteleviin asioihin, jotka ahdistivat poikaa ja varmaan nuorukaistakin, kuuluivat erittäinkin olot juutalaisten kaupunginosassa, jota nimitettiin Juutalaiskaduksi, koska sen muodostaa oikeastaan yksi ainoa katu, joka lienee varhaisempina aikoina ahdistunut kaupunginmuurin ja vallihaudan väliin ikäänkuin häkkitarhaan. Ahtaus, lika, ihmisvilinä, ilottoman kielen kaiku, kaikki yhdessä teki mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen jo portilta ohimennen sinne kurkistaessa. Minä en uskaltanut pitkiin aikoihin lähteä sinne yksin enkä valitettavasti palannut helposti sinne takaisin, kun olin kerran vapautunut monista tungettelevista, kaupantekoon alinomaan yllyttelevistä ihmisistä. Samalla väikkyivät nuoressa mielessä peloittavina ne vanhat tarinat juutalaisten kristittyjä lapsia kohtaan harjoittamista julmuuksista, joista olimme nähneet Gottfriedin kronikassa hirvittäviä kuvia. Ja vaikka heitä koskevat käsitykset myöhemmin olivatkin paremmat, todisti kuitenkin erinomaisesti heitä vastaan se suuri pilkka- ja häpeämaalaus, joka oli sillantorin alapuolella eräässä holviseinässä vielä verrattain selvästi nähtävissä; sitä näet ei ollut aiheuttanut yksityisen ilkivaltaisuus, vaan se oli valmistettu yleisin toimenpitein. Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina. Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina »Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt, ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt. Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani, joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana. Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa. Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta. Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne, jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita, toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,. joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin yhdentekevänä ja satunnaisena. Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan, että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori. Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi. Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia; kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava, hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot, varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi, niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista. Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin, täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja, joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia, mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan, joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun rauhanjuhlan aikana. Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika, ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren, jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin, ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva. Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle, selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt, vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti, ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä, joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta. Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen, parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana. Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas, jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia, milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia. Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä. Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa saakka. Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki, missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin; onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan, samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme talveen sitä kunnolla havaitsematta. Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen, pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet. Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua toisteluun. Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja »Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta ihan vakavasti: _Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes ejus facti sunt socii furum_. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.» Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän; oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä. Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä. Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen, laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä, ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti, niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin, tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä, ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven. Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala, ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei saanut enää tulla hänen näkyviinsä. Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä huonosti. Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart, rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä, mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista neilikkaviljelystänsä. Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme. Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit, toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen, että kukkiin on suhtauduttava _oculis, non manibus_. Von Reineck oli jo päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää. Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon, jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä, mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa, jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa, kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea, mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita, että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs hänen mielikirjojansa oli _Agrippa de vanitate scieniiarum_, jota hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi, kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen: »Minä näen vikoja Jumalassakin.» Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa. Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi, Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin, mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön, jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä suositeltavakaan. Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa. Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi. VIIDES KIRJA. Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto, kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin, mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta. Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin, jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne, jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.» — Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat. »Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä en voi antaa asian mennä niin menojansa.» Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» — Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte, voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» — Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa, niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein. Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle. Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä. Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä, vaatimattomaan tapaansa. Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä sepittäisin tuon halutun vastauksen. Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden, enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys, itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina. Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi. Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin, viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä. Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. — »Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa. »Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?» — Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti. Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja moitteeton. Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin, olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan. Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla. Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia. Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty. Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla, koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja, vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa. Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.» — Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä: kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. — »Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin; sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä, kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton, miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa, josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu parasta, mitä toivoa voin! Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa, huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme, jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa, kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen, niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista; mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa. Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta. Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät, ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka, että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi: »Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he, »ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton. Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa armahimman neidon luona. Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen, eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille. Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt. kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin, ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti, millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään. Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle: hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi, jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan itseensä.» Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa, joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä, olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva. Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina, joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle; hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen osoittavan kenellekään toiselle. Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä, joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen, joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja, virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä. Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena, isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta. Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle jätetyn anomuskirjelmän. Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut asiasta mitään pitkiin aikoihin. Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi, kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti, enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt. Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon, jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät, kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen minua kuljettamaan laatikkoa. Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin, ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin, ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen, mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin, kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.» Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa, heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä, johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa. Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä. Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan. Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä, kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.» — Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse. Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin. Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi. Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia, asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi. Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme, neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu, asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti nähtävissä. Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle. Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään. Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä. Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal, osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja kruunausdiaarion. Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan. Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää, miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag, oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas, mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen, varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu »hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea, mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko, jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta kulmilta. Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli, että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja otaksuttuja suunnitelmiansa. Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen kohdistuvaa ihailua. Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista, kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi. Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella, emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien selkkausten yhä jatkuessa. Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia, joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin, ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä heille ennakkopäätöstä. Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa. Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä. Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia, joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta. Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren, arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi helposti arvata. Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen, mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi esikuviksi tunnettavissa. Sallimme siis vaaliruhtinas Emmerich Josefin saapua kompostelliin niin sanoaksemme inkognito ja kohdistamme huomiomme Gretcheniin, jonka minä väkijoukon hajaantuessa näin ihmisvilinässä Pyladeen ja hänen kaunoisensa seurassa (he kolme näyttivät tosiaankin olevan eroamattomat). Tuskin ehdittyämme toistemme luo ja tervehdittyämme me jo sovimme siitä, että viettäisimme tämän illan yhdessä. Minä saavuinkin määräaikana. Tavanmukainen seurue oli koolla, ja jokaisella oli jotakin kerrottavaa, sanottavaa, huomautettavaa; kukin näet oli suhtautunut havaittaviin omalla tavallansa. »Teidän puheenne», virkkoi vihdoin Gretchen, »saavat minut vieläkin suuremman hämmingin valtaan kuin näiden päivien tapahtumat itse. Sitä, minkä olen nähnyt, en saa sointumaan yhteen ja kuitenkin haluaisin kovin mielelläni tietää, miten on erinäisten seikkojen laita.» Minä vastasin, että minulle oli helppoa siinä suhteessa häntä palvella. Kehoitin häntä vain sanomaan, mikä hänen mieltänsä erikoisesti kiinnitti. Hän sanoi, ja kun sitten ryhdyin eräitä seikkoja selittämään, niin kävi ilmi, että olisi parempi esittää asiat järjestyksessä. Minä vertasin jokseenkin sopivasti näitä juhlallisuuksia ja toimituksia näytelmään, jossa esirippu lasketaan milloin hyvänsä näyttelijäin näytellessä edelleen; sitten se jälleen nostetaan, ja katselijat voivat taasen jossakin määrin ottaa osaa tapahtumiin. Koska olin erittäin puhelias, jos minun annettiin olla mieleni mukaan, niin kerroin kaikki alusta alkaen tähän päivään asti mitä parhaimmassa järjestyksessä unohtamatta havainnollistaa esitystäni kivikynän ja ison kivitaulun avulla. Toisten esittämien kysymysten ja vastaväitteiden harvoin häiritsemänä minä kerroin kerrottavani loppuun kaikkien mieliksi ja Gretchenin alinomaisella tarkkaavaisuudellaan minua mitä parhaimmin innostaessa. Hän kiitti minua lopuksi sanoen kadehtivansa kaikkia, jotka tuntevat tämän maailman asiat ja tietävät, miten kaikki tapahtuu ja mitä se merkitsee. Hän pahoitteli sitä, ettei ollut poika, ja osasi varsin miellyttävästi tunnustaa joutuneensa kiitollisuudenvelkaan minulle jo monestakin opetuksesta. »Jos minä olisin poika», sanoi hän, »niin me harjoittaisimme yliopistoissa toistemme keralla kunnollisia opintoja». Keskustelu jatkui siihen tapaan; hän päätti ehdottomasti alkaa oppia ranskankieltä, jonka osaamisen välttämättömyys oli hänelle täysin selvinnyt muotiliikkeessä. Minä kysyin häneltä, miksi hän ei enää siellä käynyt; olin näet viime aikoina, kun en iltaisin päässyt helposti kotoa poistumaan, monesti päivän aikaan kulkenut hänen mieliksensä myymälän ohi nähdäkseni hänet edes vilahdukselta. Hän selitti, ettei ollut tahtonut tänä levottomana aikana olla siellä nähtävissä, mutta että kävisi siellä jälleen, kunhan kaupunki ehtisi rauhoittua entisellensä. Nyt tuli puheeksi pian saapuva vaalipäivä. Minä tiesin laajasti kertoa, mitä oli tapahtuva ja miten, osasinpa vielä valaista esitystäni seikkaperäisten kivikynäpiirrosten avulla: niin selvänä oli mielessäni konklaavihuone alttareineen, valtaistuimineen, nojatuoleineen ja yksinkertaisine istuinpaikkoineen. — Me erosimme oikeaan aikaan ja erittäin hyvillä mielin. Mikään näet ei voi liittää kauniimmin toisiinsa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat luonnostaan jossakin määrin sopusointuiset, kuin se, että neito on halukas oppimaan ja nuorukainen halukas opettamaan. Siitä syntyy erittäin kiinteä ja miellyttävä suhde. Neito pitää nuorukaista henkisen olemassaolonsa luojana ja nuorukainen neitoa olentona, joka ei ole täydellistymisestänsä kiitollisuudenvelassa luonnolle, sattumalle tai yksipuoliselle tahtomiselle, vaan molempien yksimieliselle tahtomiselle; ja tämä vuorovaikutus on niin suloinen, ettemme saa ihmetellä, jos vanhan ja uuden Abelardin ajoilta saakka sellainen kahden olennon yhteensattuminen on aiheuttanut yhtä paljon onnea kuin onnettomuuttakin. Heti seuraavana päivänä oli kaupungissa ankaraa liikettä luonakäyntien ja vastavierailujen vuoksi, joita nyt suoritettiin mitä suurimmin juhlamenoin. Erikoisesti herätti minussa, frankfurtilaisessa, mielenkiintoa ja aiheutti monia mietteitä turvallisuusvala, jonka vannoivat neuvosto, sotaväki ja porvaristo, eikä suinkaan edusmiesten välityksellä, vaan henkilökohtaisesti ja kaikin: ensinnä raatihuoneen isossa salissa maistraatti ja esikuntaupseerit, sitten suurella raatihuoneen torilla koko porvaristo eri luokkiensa, asteittensa ja kaupunginkortteliensa mukaan järjestyneenä ja lopuksi muu sotaväki. Siinä voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kaupunkiyhteiskunnan kokoontuneena suorittamaan kunniakasta tehtävää: juhlallisesti lupaamaan valtakunnan päälle ja jäsenille turvallisuutta ja tulossaolevan suuren tehtävän ajaksi rikkomatonta rauhaa. Nyt olivat Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaatkin henkilökohtaisesti saapuvilla. Vaalipäivän aattona karkoitetaan kaikki vieraat kaupungista, portit ovat kiinni, juutalaiset suljettuina oman katunsa piiriin, ja Frankfurtin porvari luulee olevansa jotakin erinomaista, koska saa yksin jäädä tämän suuren juhlallisuuden todistajaksi. Tähän saakka oli kaikki tapahtunut vielä verraten uudenaikaisesti: korkeimmat ja korkeat henkilöt olivat ajelleet vain vaunuissa edestakaisin; mutta nyt meidän oli määrä nähdä heidät ikivanhaan tapaan ratsujen selässä. Ihmistulva ja tungos oli tavaton. Minä, joka tunsin raatihuoneen niin tarkoin kuin hiiri kotoaitan, osasin pujahdella aina pääsisäänkäytävälle, jonka edustalla loistovaunuissaan saapuneitten ja nyt raatihuoneessa koolla olevien vaaliruhtinaiden ja lähettiläiden oli määrä nousta satulaan. Ylen komeat, hyvin totutetut ratsut olivat runsaasti kirjailluin loimin peitetyt ja kaikin tavoin koristetut. Vaaliruhtinas Emmerich Josef, kaunis, miellyttävä mies, esiintyi hevosen selässä edukseen. Molemmat toiset ovat jääneet heikommin mieleeni; muistan vain, että punaiset, kärpännahoilla sisustetut ruhtinaittenviitat, joita muuten olimme tottuneet näkemään ainoastaan maalauksissa, esiintyivät ulkoilmassa erittäin romanttisina. Myöskin poissaolevien maallisten vaaliruhtinaiden lähettiläät kultakankaisine, kullankirjailtuine, runsailla kultaisilla pitsinauhuksilla varustettuine espanjalaisine vaatteinensa ilahduttivat silmiämme; varsinkin häilyivät vanhanaikaisten hattujen sulat erittäin komeasti. Uudenaikaiset lyhyet housut, valkoiset silkkisukat ja muodinmukaiset kengät sitävastoin eivät minua ollenkaan miellyttäneet. Me olisimme halunneet nähdä puolisaappaita, miten kultaisia tahansa, sandaaleja tai muuta sentapaista, jotta vaatetus olisi ollut hieman johdonmukaisempi. Lähettiläs Plotho erosi tässäkin käytökseltänsä kaikista muista. Hän esiintyi vilkkaana ja hilpeänä eikä näyttänyt erikoisesti kunnioittavan koko juhlatoimitusta. Kun näet hänen edellänsä kulkeva vanhahko herra ei kyennyt heti heilahduttamaan itseänsä satulaan ja hänen täytyi senvuoksi vähän aikaa odottaa ison sisäänkäytävän edessä, ei hän voinut olla nauramatta, kunnes hänenkin hevosensa talutettiin esiin ja hän erittäin ketterästi kavahti sen selkään suoden siten meille tilaisuutta ihailla itseänsä Fredrik toisen arvokkaana lähettiläänä. Nyt oli esirippu jälleen laskeutunut peittäen meiltä näkymön. Minä tosin olin yrittänyt tunkeutua kirkkoon, mutta sieltä löytyi enemmän hankaluutta kuin huvia. Valitsijat olivat vetäytyneet kaikkeinpyhimpään, missä pitkälliset seremoniat korvasivat varovaa vaaliharkintaa. Pitkäaikaisen odotuksen ja tungeksimisen jälkeen väkijoukko vihdoin kuuli roomalaisen valtakunnan keisariksi julistetun Josef toisen nimen. Vieraita tulvi nyt kaupunkiin yhä enemmän. Kaikki ajoivat ja kävelivät juhlavaatteisiin puettuina, joten lopulta näyttivät huomionarvoisilta ainoastaan ihan kultaiset puvut. Keisari ja kuningas olivat jo saapuneet Heusenstammiin, kreivi Schönbornin linnaan, missä heidät perintätavan mukaisesti otettiin vastaan ja toivotettiin tervetulleiksi. Kaupunki vietti tätä tärkeätä asiainvaihetta pannen toimeen kaikkien uskontokuntain hengellisiä juhlia ja juhlamessuja ja pitäen yllä maallisella taholla, Te deumin säestämiseksi, alinomaista tykinjyskettä. Jos olisi pitänyt kaikkia juhlallisuuksia alusta tähän asti harkiten sommiteltuna taideteoksena, ei siinä olisi ollut suurtakaan moitteen sijaa. Kaikki oli hyvin valmisteltu: julkiset tapahtumat seurasivat yhä taajemmin toisiansa ja kävivät samalla yhä huomattavammiksi, ihmisten lukumäärä kasvoi, saapui yhä korkea-arvoisempia henkilöitä, heidän ympäristönsä ja he itse esiintyivät yhä loisteliaammin, ja niin jatkui nousu päivä päivältä, joten varautunut, vakaakin katse lopulta hämmentyi. Mainzin vaaliruhtinaan saapuminen, jota en ryhtynyt seikkaperäisesti kuvailemaan, oli kyllin komea ja kunnioitusta herättävä merkitäkseen erään oivallisen miehen mielikuvituksessa suuren, ennustetun maailmanhallitsijan tuloa. Meidätkin se oli melkoisessa määrin häikäissyt. Mutta nyt, kun kerrottiin keisarin ja tulevan kuninkaan lähestyvän kaupunkia, kiihtyi odotuksemme äärimmilleen. Vähän matkan päähän Sachsenhausenista oli pystytetty teltta, johon oli sijoittunut koko kaupunginhallitus osoittaakseen valtakunnan päämiehelle hänelle kuuluvaa kunnioitusta ja ojentaakseen kaupunginavaimet. Kauempana, kauniilla avaralla tasangolla, seisoi toinen, upea teltta, johon kerääntyivät kaikki vaaliruhtinaat ja vaalilähettiläät majesteetteja vastaanottamaan. Heidän seurueensa täyttivät koko tien aina kaupunkiin asti odottaen siinä vuoroansa liittyä palaavaan kulkueeseen. Nyt saapui keisari vaunuissaan teltan luo, astui sisään, ja kunnioittavan tervehdyksen jälkeen vaaliruhtinaat ja lähettiläät poistuivat raivatakseen säännönmukaisesti tietä korkeimmalle hallitsijalle. Meille, jotka olimme jääneet kaupunkiin ihaillaksemme tuota komeutta muurien ja katujen piirissä sitäkin paremmin, soi toistaiseksi varsin riittävää havainnon askarrusta porvariston kaduille järjestämä kunniakuja, kansan tulva ja monet siinä sattuvat pilat ja kömpelyydet, kunnes kellojen soitto ja tykkien jyske ilmoitti hallitsijan olevan aivan lähellä. Frankfurtilaista ilahdutti erikoisesti se, että tässä tilaisuudessa, monien suvereenien ja heidän edustajiensa läsnäollessa, valtakunnankaupunki Frankfurt esiintyi sekin pienenä itsevaltiaana; sen tallimestari näet oli kulkueen etunenässä, hänen jäljessään tuli ratsuja vaakunaloimineen, joissa punaiselle pohjalle kuvattu valkoinen kotka näytti sangen kauniilta, palvelijoita ja virkailijoita, vaskirummunlyöjiä ja torvensoittajia, neuvoston edustajia, joita kaupunginlivereihin puetut neuvoston palvelijat jalan käyden saattelivat. Sitten tuli kolme komppaniaa kaupungin ratsuväkeä, hyvässä ratsuasussa, samaa väkeä, jonka olimme lapsuudesta saakka nähneet saattueita noutamassa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa. Me iloitsimme puolestamme tuosta kunniasta ja sadastuhannesosasta suvereenisuutta, joka nyt esiintyi täydessä loistossaan. Senjälkeen kulkivat ohi valtakunnan perintömarsalkan ja kuuden maallisen vaaliruhtinaan lähettämien valitsijaedusmiesten eri saattueet. Jokaiseen niistä kuului vähintään kaksikymmentä palvelijaa ja kahdet juhlavaunut, eräisiin vielä suurempi lukumäärä. Hengellisten vaaliruhtinaiden saattueet kävivät yhä huomattavammiksi; palvelijoita ja virkailijoita näytti olevan loppumattomiin, Kölnin ja Trierin vaaliruhtinailla oli kolmattakymmentä juhlavaunua, Mainzin vaaliruhtinaalla yksin yhtä paljon. Ratsain ja jalkaisin kulkeva palvelusväki oli mitä upeimmissa pukimissa ja ajoneuvoissa istuvat herrat, hengelliset ja maalliset, olivat hekin muistaneet ilmaantua rikkaassa ja kunnianarvoisassa asussa, kaikin ritarimerkein koristettuina. Kuten oikeus ja kohtuus oli, voitti keisarillisen majesteetin saattue komeudessa kaikki muut. Ratsastavat hevostenohjaajat, varahevoset, ratsastustamineet, satulavaipat ja loimet vetivät puoleensa kaikkien huomion, ja kuusitoista kuusivaljakkoista keisarillisten kamariherrain, salaneuvosten, ylikamreerin, ylihovimestarin ja ylitallimestarin juhlavaunua päätti erittäin loisteliaasti tämän osan kulkuetta, jonka kaikesta upeudestaan ja laajuudestaan huolimatta oli määrä olla pelkkä etujoukko. Nyt taajeni rivi arvon ja loiston lisääntyessä yhä enemmän. Oman, enimmälti jalan, harvoin ratsain kulkevan palvelijaväkensä valikoidussa seurassa saapuivat näet vaalilähettiläät sekä itse vaaliruhtinaat arvonsa mukaisessa järjestyksessä, kukin upeissa juhlavaunuissansa. Kohta Mainzin vaaliruhtinaan jälkeen ilmoitti kymmenen keisarillista juoksijaa, yksiviidettä lakeijaa ja kahdeksan heitukkaa itse majesteettien saapuvan. Mitä upeimmat loistovaunut, joiden selkäpuolikin oli varustettu kokonaisella peililasiruudulla, maalauksin, kiiltopinnoin,. leikkauksin ja kultauksin kaunistetut, punaisella, koruompeleisella sametilla päällystetyt ja sisustetut, sallivat meidän aivan mukavasti katsella keisaria ja kuningasta, jo kauan toivoeltuja valtakunnan päämiehiä, koko loistossansa. Kulkue oli johdettu pitkin kiertotein, osaksi pakostakin, jotta se pääsisi kehittäytymään, osaksi siinä tarkoituksessa, että mahdollisimman suuri määrä ihmisiä sen näkisi. Se oli liikkunut läpi Sachsenhausenin, yli sillan, Fahrgassea ja Zeiliä pitkin ja kääntyi sisäkaupunkiin Katariinanportista, joka kaupungin laajentamisesta saakka oli avoin läpikulkukohta. Oli onneksi johduttu ajattelemaan, että maailman ulkonainen komeus oli jo pitkän ajan kuluessa kasvanut yhä korkeammaksi ja leveämmäksi. Oli mitattu ja havaittu, ettei tämä portti, josta moni ruhtinas ja keisari oli ajanut sisään ja ulos, sallinut nykyisten juhlavaunujen kulkea läpi raapaisematta sen leikkauksia tai muita ulkokoruja. Neuvoteltiin ja päätettiin epämukavan kiertotien välttämiseksi poistaa kivitys ja rakentaa loiva nousu- ja laskutie. Samassa tarkoituksessa oli myös kaduilta siirretty pois kaikki myymälöiden ja kauppakojujen suojakatokset, jotta kruunu, kotka ja hengettäret pääsisivät kulkemaan kolahtamatta ja vahingoittumatta. Miten kiinteästi me tuon kallissisältöisen kallisarvoisen säiliön lähestyessä suuntasimmekin katseemme korkeihin henkilöihin, emme kuitenkaan voineet olla samalla silmäilemättä erinomaisen kauniita hevosia, valjaita ja niiden nyöripunoskoristeita; mutta erikoisesti herättivät huomiotamme ajomies ja edelläratsastaja, jotka kumpikin istuivat hevosen selässä. Keisarillisen hovitavan mukaisesti pitkiin mustasta ja keltaisesta sametista valmistettuihin nuttuihin ja suurin sulkatöyhdöin koristettuihin päähineisiin puettuina he näyttivät olevan toisesta kansakunnasta, jopa toisesta maailmastakin kotoisin. Nyt kävi tungos niin suureksi, ettei voinut enää paljoakaan erottaa. Siinä oli sveitsiläiskaarti vaunujen molemmin puolin, perintömarsalkka, Saksin miekka oikeassa kädessä kohotettuna, sotamarskit keisarillisten kaartien johtajina vaunujen jäljessä ratsastaen, keisarillisia hovipoikia suuret määrät ja vihdoin itse henkivartiokaarti mustiin samettisiin lievenuttuihin puettuna, kaikki saumat runsaasti kullalla nauhustettuina, joukossa punaisia ihotakkeja ja nahanvärisiä alusnuttuja, nekin runsaasti kullalla kirjaellut. Alinomainen katseleminen, selittäminen, viittilöiminen sai pään kerrassaan pyörälle, joten vaaliruhtinaiden yhtä upeasti puettu henkivartioväki tuskin herätti mitään huomiota; olisimmepa kenties vetäytyneet pois ikkunasta, ellemme olisi tahtoneet nähdä kaupunkimme hallitusta, joka viidentoista kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa päätti kulkueen, ja varsinkin neuvostonkirjuria, joka kuljetti punaisella samettityynyllä lepääviä kaupunginavaimia. Meistä näytti varsin kunniakkaalta sekin, että kaupungin krenatöörikomppania muodosti jälkivartion, ja me tunsimme saksalaisina ja frankfurtilaisina tämän kunnianpäivän kaksin verroin mieltämme ylentävän. Me olimme sijoittuneet erääseen taloon, jonka ohi kulkueen kirkosta palatessaan jälleen täytyi liikkua. Jumalanpalvelusta, musiikkia, seremonioita ja juhlallisuuksia oli kirkossa, kuorissa ja konklaavissa ennen vaalisopimuksen vannomista niin paljon, että ehdimme nauttia oivallisen aterian ja tyhjentää useita pulloja vanhan ja nuoren hallitsijan terveydeksi. Kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensäkin tapahtuu, hävisi keskustelu menneisiin aikoihin, ja joukossa oli iäkkäitä henkilöitä, jotka pitivät niitä parempina kuin nykyisiä, ainakin mitä tulee vallinneeseen eräänlaiseen inhimilliseen harrastukseen ja kiihkeään osanottoon. Frans ensimmäisen kruunauksen aikana ei kaikki ollut vielä siinä määrin ratkaistu kuin nyt: rauha ei ollut vielä solmittu, Ranska, Brandenburgin ja Pfalzin vaaliruhtinaat vastustivat vaalia; tulevan keisarin joukot olivat Heidelbergin luona, missä hänen päämajansa sijaitsi, ja pfalzilaiset olivat siepata haltuunsa Aachenista päin saapuvat valtakunnan valtamerkit. Sillävälin kuitenkin neuvoteltiin suhtautumatta asiaan kummaltakaan puolelta ylen vakavasti. Maria Teresia tulee, siunatusta tilastansa huolimatta, henkilökohtaisesti näkemään vihdoinkin toteutettua puolisonsa kruunausta. Hän saapui Aschaffenburgiin ja nousi alukseen lähteäkseen Frankturtiin. Frans aikoo Heidelbergista käsin matkustaa puolisoansa vastaan, mutta tulee liian myöhään: hän on jo lähtenyt. Frans astuu tuntemattomana pieneen venheeseen, rientää hänen jälkeensä, ja rakastava pari iloitsee yllättävästä kohtauksestansa. Siitä kertova tarina leviää heti, ja kaikki ihmiset suhtautuvat myötätuntoisesti tuohon hellään, lapsilla runsaasti siunattuun pariskuntaan, joka yhteenliittymisensä jälkeen on ollut niin erottamaton, että heidän on jo kerran Wienistä Firenzeen matkustaessaan täytynyt yhdessä kestää karanteeni Venetsian rajalla. Maria Teresiaa tervehditään kaupungissa riemuhuudoin, hän asettuu »Rooman keisarin» majataloon, sill'aikaa kuin Bornheimin nummella pystytetään suurta telttaa hänen puolisonsa vastaanottamista varten. Siellä on hengellisistä vaaliruhtinaista vain Mainz ja maallisten edusmiehistä vain Saksi, Böömi ja Hannover. Juhlallinen tulo alkaa, ja mitä sen täydellisyydestä ja loistosta voinee puuttua, sen korvaa runsaasti kauniin naisen läsnäolo. Hän seisoo sopivasti sijaitsevan talon parvekkeella ja tervehtii puolisoansa eläköönhuudoin ja käsiänsä taputtaen; väkijoukko yhtyy huutoihin, innostus kohoaa ylimmilleen. Koska suuretkin sentään ovat ihmisiä, ajattelee kansalainen, tahtoessaan heitä rakastaa, heidät kaltaisiksensa; ja hän voi menetellä siten lähinnä siinä tapauksessa, että voi ajatella heidät rakastaviksi puolisoiksi, helliksi vanhemmiksi, toisiinsa kiintyneiksi sisaruksiksi, uskollisiksi ystäviksi. Silloin oli toivoeltu ja ennusteltu kaikkea hyvää, ja nyt se nähtiin täyttyneenä esikoispojassa, jonka kaunis nuorukaisvartalo herätti kaikissa mieltymystä ja josta toivottiin mitä parasta hänen osoittamiensa etevien ominaisuuksien nojalla. Me olimme kerrassaan eksyneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kun eräät sisäänastuvat ystävät palauttivat meidät takaisin nykyisyyteen. He olivat niitä, jotka oivaltavat uutisen arvon ja senvuoksi rientävät sitä ensimmäisenä julistamaan. He tiesivät kertoa kauniin inhimillisen piirteen niistä korkeista henkilöistä, joiden olimme vast'ikään nähneet ajavan ohitsemme ylen upeasti. Oli näet ollut sopimus sellainen, että keisarin ja kuninkaan piti kohdata Darmstadtin maakreivi metsässä, Heusenstammin ja mainitun suuren teltan välillä. Tuo vanha, haudan partaalla oleva ruhtinas tahtoi vielä kerran nähdä sen herran, jonka palvelukseen hän oli aikoinaan vannoutunut. Molemmat lienevät muistelleet sitä päivää, jolloin maakreivi oli tuonut Heidelbergiin vaaliruhtinaiden päätöskirjelmän, jonka mukaan Frans oli valittu keisariksi, ja vastasi saamiinsa kallisarvoisiin lahjoihin vakuuttamalla järkkymätöntä uskollisuutta. Nämä korkeat henkilöt seisoivat kuusikossa, ja vanha heikko maakreivi nojasi puuhun voidakseen kauemmin jatkaa keskustelua, joka liikutti kummankin asianomaisen mieltä. Paikalle pystytettiin myöhemmin koruton muistokivi, jonka luona me nuoret henkilöt muutamia kertoja kävimme. Niin me olimme viettäneet useita tunteja muistellen vanhoja ja harkiten uusia asioita, kun kulkue jälleen, tosin lyhyempänä ja tiheämpänä, vyöryi silmiemme ohi, ja me voimme sen yksityiskohtia lähemmin tarkastella, ottaa huomioon ja painaa mieleemme tulevaisuuden varalle. Siitä hetkestä saakka kaupunki oli lakkaamattomassa liikkeessä; tuleminen ja meneminen näet ei ottanut loppuakseen, ennenkuin kaikki, jotka olivat siihen oikeutetut tai velvolliset, olivat käyneet kunnioittaen tervehtimässä korkeimpia esimiehiä, ja niin ollen voi varsin mukavasti vielä kerran yksityiskohtaisesti tarkastella jokaisen läsnäolevan korkean henkilön hovikuntaa. Nyt saapuivat valtamerkitkin. Jottei kumminkaan puuttuisi tavanmukaisia kiistoja, täytyi niiden viettää puoli päivää aina myöhään yöhön asti ulkona vainiolla Mainzin vaaliruhtinaan ja kaupunkimme välisen alue- ja saatteluriitaisuuden vuoksi. Viimeksimainittu myöntyi, mainzilaiset saattelivat valtamerkkejä kaupungin portin salpapuun luo saakka, ja niin oli asia tällä kertaa ratkaistu. Näinä päivinä minulla ei ollut aikaa keräytyä itseeni. Kotona oli kirjoittamista ja jäljentämistä, minä halusin ja minun piti nähdä kaikki, ja niin kului loppuun maaliskuu, jonka jälkimmäinen puolisko oli ollut meille erittäin juhlaisa. Siitä, mitä oli viimeksi tapahtunut ja mitä kruunauspäivältä sopi odottaa, minä olin luvannut Gretchenille luotettavan ja yksityiskohtaisen selostuksen. Tuo suuri päivä läheni; minä ajattelin enemmän, miten sen hänelle sanoisin kuin mitä oikeastaan oli sanottava, ja muokkasin kaikki, mitä sattui nähtäviini ja kansliakynäni tielle, nopeasti tuota lähintä ja ainoata tarkoitusta varten. Vihdoin minä eräänä iltana saavuin vielä myöhään hänen asuntoonsa ja olin jo ennakolta mielissäni siitä, että tämänkertainen esitykseni onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, valmistamaton. Mutta varsin usein tuottaa meille ja meidän nojallamme toisille satunnainen aihe enemmän iloa kuin ehdottominkaan aie. Tosin tapasin melkein samat henkilöt, mutta joukossa oli eräitä tuntemattomiakin. He istuutuivat pelaamaan; vain Gretchen ja nuorempi serkku pysyttelivät minun ja kivitaulun vaiheilla. Herttainen tyttö ilmaisi varsin miellyttävästi ilonsa siitä, että hän, muukalainen, oli vaalipäivänä käynyt kaupunkilaisesta ja että hänen osakseen oli tullut tämä ainoalaatuinen näytelmä. Hän kiitti minua mitä kohteliaimmin siitä, että olin osannut pitää hänestä huolta ja huomaavaisesti Pyladeen avulla toimittanut hänelle pääsylippuja ja antanut neuvoja ja suosituksia eri tilaisuuksiin pääsemiseksi. Kertomusta valtamerkeistä hän kuunteli mielellään. Minä lupasin hänelle, että kävisimme, jos mahdollista, yhdessä niitä katsomassa. Hän esitti eräitä leikillisiä huomautuksia kuullessaan pukuja ja kruunua koetellun nuorelle kuninkaalle. Minä tiesin, mistä käsin hän tulisi kruunauspäivän juhlallisuuksia katselemaan, ja huomautin hänelle kaikesta, mitä oli tulossa ja varsinkin mitä hänen näköpaikaltansa voi tarkasti havaita. Meiltä unohtui siinä ajan kulun tarkkaaminen: puoliyö oli jo ohi, ja minä havaitsin onnettomuudekseni olevani matkassa ilman portinavainta. Niinmuodoin en voinut päästä kotiin herättämättä mitä suurinta huomiota. Minä ilmaisin Gretchenille pulani. »Oikeastaan», virkkoi hän, »on parasta, että seurue pysyy koossa». Serkut ja vieraat henkilöt olivat jo ajatelleet samoin, koska ei tiedetty, minne viimeksimainitut yöksi sijoitettaisiin. Asia oli pian ratkaistu; Gretchen lähti keittämään kahvia, sitä ennen varustettuaan suuren messinkisen perhelampun sydämellä ja öljyllä, sytytettyään ja tuotuaan sen sisään, koska kynttilät uhkasivat palaa loppuun. Kahvi virkisti vähäksi aikaa; mutta vähitellen peli laimeni, matkan väsyttämät vieraat torkahtelivat, Pylades kaunoisineen istui eräässä nurkassa. Tyttö nojasi päätänsä hänen olkapäähänsä ja nukkui; hänkään ei pysynyt enää kauan valveilla. Nuorempi serkku, joka istui meitä vastapäätä kivitaulun toisella puolella, oli asettanut käsivartensa ristikkäin ja nukkui, kasvot niihin nojautuen. Minä istuin ikkunanpielessä pöydän takana, Gretchen minun vieressäni. Me keskustelimme hiljaisin äänin; mutta lopulta voitti uni hänetkin, hän nojasi päänsä olkaani ja nukahti samassa. Siinä minä istuin, yksin valvoen, mitä omituisimmassa asemassa, kuoleman ystävällisen veljen osatessa minuakin ahdistella. Minä vaivuin uneen, ja herätessäni oli päivä jo valjennut. Gretchen seisoi kuvastimen edessä päähinettänsä järjestellen; hän oli entistä rakastettavampi ja puristi erotessamme erittäin sydämellisesti käsiäni. Minä hiivin kiertoteitse kotiini; pienen »Hirvikaivannon» puoleiseen seinään näet oli isäni teettänyt pienen katupeilin, joka ei naapureita erikoisesti miellyttänyt. Me kartoimme sitä puolta, kun emme kotiin tullessamme halunneet hänen meitä näkevän. Äitini, jonka välitystoimenpiteet olivat aina meille hyödyksi, oli koettanut aamulla teetä juotaessa peitellä poissaoloani sanomalla minun lähteneen varhain ulos, joten tuosta viattomasta yöstä ei koitunut minulle mitään ikäviä seurauksia. Ylipäänsä ja kokonaisuudessaan tämä minua ympäröivä rajattoman monivivahteinen elämä teki minuun vain erittäin yksivärisen vaikutelman. Minulla ei ollut muuta harrastusta kuin koettaa tarkoin havaita olioiden ulkopuoli, ei muuta tointa kuin isäni ja herra von Königsthalin suoritettavakseni jättämä, joka tosin osoitti minulle asiain sisäisen juoksun. Minulla ei ollut mitään muuta taipumusta kuin Gretcheniin kohdistuva eikä muuta tarkoitusta kuin hyvin nähdä ja käsittää kaikki voidakseni sen hänen kanssaan kerrata ja hänelle selittää. Sattuipa useasti niinkin, että minä jonkin kulkueen liikkuessa ohitseni kuvailin sitä itsekseni puoliääneen painaakseni kaikki yksityiskohdat muistiini ja saadakseni tästä huomaavaisuudesta kaunoiseltani kiitokset. Toisten suosionosoituksia ja tunnustuksenantoa minä pidin pelkkänä lisänä. Minut tosin esiteltiin monille korkeille ja ylhäisille henkilöille, mutta osalta ei kenelläkään ollut aikaa välittää toisista, osalta eivät vanhemmatkaan henkilöt aina heti tiedä, kuinka heidän on keskusteltava nuoren henkilön kanssa ja miten otettava hänestä selkoa. Minä puolestani en ollut erikoisen notkea osoittamaan ihmisille miellyttävällä tavalla olemustani. Tavallisesti minä saavutin heidän suosionsa, mutta en heidän hyväksymistänsä. Se, mikä minua askarrutti, oli täysin selvänä mielessäni, mutta minä en kysynyt, voiko se olla toistenkin mielen mukaista. Minä olin enimmälti liian vilkas tai liian hiljainen ja näytin joko tungettelevalta tai jurolta, riippuen siitä, tuntuivatko ihmiset minusta miellyttäviltä vai vastenmielisiltä. Niin ollen minun tosin katsottiin antavan aihetta hyviin toiveisiin, mutta samalla minut julistettiin omituiseksi. Vihdoin koitti kruunauspäivä, huhtikuun 3:s 1764; sää oli suotuisa ja kaikki ihmiset liikkeellä. Minulle useiden sukulaisten ja tuttavien keralla oli varattu hyvä paikka itse raatihuoneessa eräässä yläkerroksessa, mistä voimme täydellisesti nähdä kaikki tapahtumat. Me saavuimme erittäin varhain paikoillemme ja katselimme nyt ylhäältä, ikäänkuin linnunsilmällä, niitä laitoksia, joita olimme edellisenä päivänä lähempää tarkastelleet. Siinä oli äskettäin rakennettu suihkukaivo, oikealla ja vasemmalla iso amme, johon jalustalla olevan kaksoiskotkan piti valaa viiniä kahdesta nokastansa, toisesta valkoista, toisesta punaista. Yhtäällä oli kauroja valtaisa kasa, toisaalla seisoi suuri lautasuoja, jossa oli jo muutamia päiviä nähty suunnattomassa vartaassa hiilivalkealla paistumassa ja muhenemassa kokonainen lihava härkä. Kaikki raatihuoneesta sinne ja toisilta kaduilta raatihuoneelle johtavat kadut olivat molemmin puolin aidakkeiden ja vahtien suojaamat. Iso tori täyttyi vähitellen, ja väentungos muuttui yhä ankarammaksi, koska joukot, mikäli mahdollista, pyrkivät aina sinne, missä näkyi jokin uusi tapahtuma ja jotakin erikoista ilmoitettiin olevan tulossa. Kaiken tämän kestäessä vallitsi melkoinen hiljaisuus, ja kun hätäkelloa soitettiin, näytti väkijoukko joutuvan väristyksen ja hämmästyksen valtoihin. Kaikkien ylhäältä toria silmäilevien huomiota herätti nyt ensinnä se kulkue, jossa Aachenin ja Nürnbergin herrat toivat tuomiokirkkoon valtakunnankalleuksia. Nuo pyhät aarteet olivat saaneet vaunuissa ensimmäisen sijan, ja lähetystön jäsenet istuivat kunnioittavasti takaistuimella niitä vastapäätä. Nyt lähtevät vaaliruhtinaat, kaikki kolme, tuomiokirkkoon. Kun valtamerkit on ojennettu Mainzin vaaliruhtinaalle, viedään kruunu ja miekka heti keisarin asuntoon. Muut toimenpiteet ja monenlaiset juhlamenot askarruttavat sillävälin päähenkilöitä ja katselijoita kirkossa, kuten me, joilla oli asioista tieto, hyvin voimme arvata. Meidän nähtemme ajavat nyt lähettiläät raatihuoneelle, mistä aliupseerit kantavat kunniakatoksen keisarin asuntoon. Kohta nousee ratsunsa selkään perintömarsalkka kreivi von Pappenheim, erittäin kaunis, solakka herra, jolle sopi hyvin espanjalainen puku, runsaskoristeinen sotilasnuttu, kullankirjaeltu viitta, korkea sulkahattu ja liehuvat kiharat. Hän lähti liikkeelle, ja kaikkien kellojen soidessa seurasivat häntä keisarin asuntoon lähettiläät ratsain, vieläkin upeampana kulkueena kuin vaalipäivänä. Olisi tehnyt mieli olla sielläkin: yleensäkin olisi tänä päivänä mielellään jakautunut moneksi. Me kerroimme sillävälin toisillemme mitä tiesimme siellä tapahtuvan. Nyt pukeutuu keisari juhla-asuunsa, sanoimme me, vanhan karolingisen mallin mukaan valmistettuihin uusiin vaatteisiin. Perintövirkain haltijat saavat haltuunsa valtamerkit ja nousevat niiden kanssa satulaan. Keisari juhla-asussaan, Rooman kuningas espanjalaisessa puvussa, astuvat hekin hevostensa selkään, ja tämän tapahtuessa on heidät meille jo ilmoittanut edelläkäyvä päättymätön kulkue. Katsetta olivat jo uuvuttaneet lukuisat komeapukuiset palvelijat ja muut virkakunnat sekä muhkeana liikkuva aatelisto, ja kun nyt väikkyivät hiljalleen näkyviin vaalilähettiläät, perintövirkain haltijat ja vihdoin kahdentoista neuvosmiehen ja raatiherran kantaman, runsain koruompeluksin kaunistetun kunniakatoksen alla keisari romanttisessa puvussa ja vasemmalla puolella, hieman hänen jäljessään, hänen poikansa espanjalaisessa puvussa, molemmat upeasti koristettujen ratsujen selässä, niin silmillä oli jo liiaksi tekemistä. Olisi tehnyt mieli jonkin loitsun avulla vangita ilmiö edes tuokion ajaksi; mutta ihanuus vieri auttamattomasti ohi, ja tuskin vapaaksi jääneen tilan täytti kohta jälleen väkijoukon tulva. Mutta nyt syntyi uusi tungos; täytyi näet avata toinen pääsy raatihuoneen ovelle torilta käsin, ja rakentaa lankkutie, jota pitkin tuomiokirkosta palaavan kulkueen piti liikkua. Siitä, mitä tuomiokirkossa oli tapahtunut, niistä loppumattomista juhlamenoista, jotka edeltävät ja myötäilevät voitelua, kruunausta ja ritariksilyöntiä, annoimme myöhemmin varsin mielellämme kertoa niiden, jotka olivat uhranneet paljon muuta saadakseen olla kirkossa tapahtumia näkemässä. Me toiset nautimme sillävälin paikoillamme vaatimattoman aterian; meidän näet täytyi elämämme juhlallisimpana päivänä tyytyä kylmään ruokaan. Sensijaan oli kaikista perhekellareista tuotu parasta ja vanhinta viiniä, joten ainakin siinä suhteessa vietimme tätä vanhanaikaista juhlaa vanhanaikaiseen tapaan. Torilla oli nyt nähtävintä valmistunut, punakeltaisella ja valkoisella kankaalla päällystetty käymätie, ja nyt saimme ihailla keisaria, jota aluksi olimme ihmetellen katselleet vaunuissa istuvana ja sitten ratsun selässä, myöskin jalkaisin kulkevana, ja tätä viimeksimainittua vaihetta odotellessamme me, kumma kyllä, iloitsimme enimmän: meistä näet tämä esiintymistapa tuntui sekä luonnollisimmalta että arvokkaimmalta. Vanhemmat henkilöt, jotka olivat olleet näkemässä Frans ensimmäisen kruunausta, kertoivat, että Maria Teresia, ylenmäärin kaunis, oli katsellut tuota juhlallisuutta eräästä raatihuoneen vieressä sijaitsevan Frauensteinin talon parvekeikkunasta. Palatessaan tuomiokirkosta ja näyttäessään omituisessa asussaan Kaarle Suuren haamulta hänen puolisonsa oli kuin leikillään kohottanut molemmat kätensä osoittaen hänelle valtio-omenaa, valtikkaa ja merkillisiä käsineitänsä, ja Maria Teresia oli tuosta purskahtanut hillittömästi nauramaan, mikä oli ollut kaikelle luokse kerääntyneelle kansalle mitä suurimmaksi iloksi ja mielenylennykseksi, koska sen oli siten suotu omin silmin nähdä kristikunnan kaikkeinkorkeimpain puolisoiden hyvä ja luonnollinen toisiinsa suhtautuminen. Ja kun keisarinna sitten miestään tervehtien oli heiluttanut nenäliinaansa ja itse huutanut hänelle äänekkäästi eläköön, niin kansan innostus ja riemastus oli kohonnut korkeimmilleen, niin etteivät ilohuudot olleet tahtoneet ottaa loppuaksensa. Nyt ilmoittivat kaikuvat kellot ja ensimmäisinä kirjavaa siltaa hiljakseen astelevat henkilöt, että kaikki oli tehty. Tarkkaavaisuus oli kiinteämpi kuin milloinkaan ennen, kulkue entistä selvempi, varsinkin meille, koska se nyt liikkui suoraan meitä päin. Me näimme sen ja koko väentäyttämän torin melkein kuin pohjapiirroksena. Loistava näkymö oli vain lopulta liian tiheästi miehitetty: lähettiläät, perintövirkojen haltijat, keisari ja kuningas kunniakatoksen alla astellen, kolme heti jäljessä tulevaa hengellistä vaaliruhtinasta, mustapukuiset neuvosmiehet ja raatiherrat, kullankirjaeltu katos, kaikki tuo näytti olevan yksi kokonaisuus, joka yhden ainoan tahdon liikuttamana, ylevän sopusointuisena ja kellojen kumistessa parhaillaan temppelistä astuen säteili pyhänä ilmestyksenä meitä vastaan. Valtiollis-uskonnollinen juhlallisuus on sanomattoman viehättävä. Me näemme silmäimme edessä maallisen majesteetin kaikkien mahtinsa vertauskuvien ympäröimänä; mutta taivaallista majesteettia kumartaessaan se johtaa mieleemme molempien yhteisyyden. Yksilökään näet ei voi teossa osoittaa sukulaisuuttansa jumaluuden kanssa muuten kuin alistumalla ja palvomalla. Pihalta raikuva riemu levisi nyt yli suuren torin, ja hillitön vivat-huuto kajahti monista tuhansista suista ja epäilemättä myöskin sydämistä. Pitihän tämän suuren juhlan olla takeena pysyväisestä rauhasta, joka tosiaankin monet pitkät vuodet onnellistutti Saksanmaata. Useita päiviä aikaisemmin oli julkisesti kuulutettu, ettei siltaa eikä suihkukaivon kotkaa annettu alttiiksi ja ettei siis kansa saanut niihin koskea, kuten ennen oli ollut laita. Tämä tapahtui monien sellaisissa rynnäköissä aina tapahtuvien onnettomuuksien välttämiseksi. Jotta sentään jotakin uhrattaisiin alhaison hengettärelle, kulkivat erikoisesti siihen toimeen määrätyt henkilöt kulkueen jäljessä, irroittivat kankaan sillasta, käärivät sen kaistoittain kokoon ja heittivät ilmaan. Siitä tosin ei syntynyt onnettomuutta, mutta naurettavaa sekasortoa: kangas näet kiertyi ilmassa auki ja peitti pudotessaan suuremman tai pienemmän määrän ihmisiä. Ne, jotka saivat käsiinsä kangaskappaleiden päät, kaatoivat tempoessaan kaikki siinä välillä olevat, kietoivat heidät ja kiusasivat heitä, kunnes he repien tai leikkoen olivat vapautuneet ja jokainen tavallansa oli saanut haltuunsa siekaleen tuosta majesteettien askeleiden pyhittämästä kudelmasta. Tuota hurjaa huvia minä en kauan katsellut, vaan riensin korkealta paikaltani kaikenlaisia pieniä rappusia myöten raatihuoneen isoille portaille, jonne kaukaa ihmetellen katsellun, yhtä ylhäisen kuin loistavankin joukon piti vyöryä. Tungos ei ollut suuri, sillä raatihuoneen sisäänkäytävät olivat hyvin miehitetyt, ja minä saavuin onnellisesti portaiden yläpäähän rautaisen kaiteen viereen. Nyt astelivat päähenkilöt minun ohitseni saattueiden jäädessä alas holvikäytäviin, ja minä voin kolmikäänteisissä portaissa nähdä heidät joka puolelta ja vihdoin aivan läheltä. Vihdoin saapuivat molemmat majesteetitkin. Isä ja poika olivat kuin Menekhmit ihan yhdenlaisissa pukimissa. Keisarin juhlapuku oli purppuranväristä silkkiä, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristettu, ja se, samoinkuin kruunu, valtikka ja valtio-omena, herätti kyllä huomiota; kaikki oli näet uutta, ja vanhoja esikuvia oli taitavasti jäljitetty. Niinpä hän liikkuikin asussaan varsin vaivattomasti, ja hänen vilpittömät, arvokkaat kasvonsa ilmaisivat sekä keisaria että isää. Nuori kuningas sitävastoin laahautui suunnattomiin vaatekappaleisiin puettuna Kaarle Suuren kalleuksia kantaen ikäänkuin valepuvussa eteenpäin voimatta itsekään, aika ajoin isäänsä katsahdettuaan, pidättyä hymyilemästä. Kruunu jota oli täytynyt melkoisesti sisustaa, peitti päätä kuin ulkoneva katto. Miten hyvin kasukka ja kauhtana olivatkin sovitetut ja neulotut, ne eivät kumminkaan luoneet edullista vaikutelmaa. Valtikka ja valtio-omena herättivät ihailua, mutta kieltämättä olisi mieluummin nähnyt siten vaatetettuna ja varustettuna kookkaan, puvun täyttävän henkilön. Ison salin portit olivat tuskin ehtineet sulkeutua noiden henkilöiden jälkeen, kun jo kiiruhdin entiselle paikalleni, jonka vasta hieman vaivaa nähtyäni sain sen vallanneilta takaisin. Minä saavuin juuri oikeaan aikaan jälleen ikkunani luo, sillä nyt piti tapahtua merkillisintä, mitä julkisesti oli nähtävissä. Kaikki kansa oli kääntynyt raatihuoneeseen päin, ja uudistuva eläköönhuuto ilmaisi meille, että keisari ja kuningas näyttäytyivät kruunaus-asussansa kansalle suuren salin parvekeikkunasta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt olla ainoastaan nähtävinä, vaan heidän nähden piti esitettämän omituinen näytelmä. Ensimmäisenä heilahdutti nyt itsensä hevosen selkään kaunis, solakka perintömarsalkka; hän oli laskenut pois miekkansa ja piteli oikeassa kädessään hopeista korvallista mittaa, vasemmassa pyyhinlevyä. Sitten hän ratsasti aidatulle alueelle kohti suurta kaurakokoa, ajaa karahutti siihen, ammensi astian kukkurapääksi, pyyhkäisi sen tasaiseksi ja kantoi erittäin sievästi jälleen takaisin. Keisarillisesta hovitallista oli siten huoli pidetty. Sitten ratsasti kamariherra samaan suuntaan ja toi pesuvadin, kaatokannun ja pyyheliinan. Enemmän huvitti katselijaa kuitenkin hovimestari, joka tuli hakemaan kappaletta paistetusta härästä. Hänkin ratsasti hopeinen vati kädessään aitauksen läpi aina isoon, laudoista kyhättyyn keittiöön asti, ilmaantui pian jälleen näkyviin peitettyine astioineen ja palasi raatihuoneelle. Nyt oli vuoro juomanlaskijan, joka ratsasti suihkulähteen luo noutamaan viiniä. Siten oli keisarin pöytäkin turvattu, ja kaikkien silmät vartioitsivat rahastonhoitajaa, jonka piti sirotella rahaa väkijoukkoon. Hänkin nousi kauniin ratsun selkään, jonka satulan kummallakin puolella riippui pistolikoteloiden asemesta komea, Pfalzin vaaliruhtinaan vaakunalla koristettu kukkaro. Liikkeelle lähdettyänsä hän heti kouraisi kukkarosta hopea- ja kultarahoja, jotka auliisti siroteltuina hohtelivat ilmassa iloisesti kuin metallisade. Tuhansia käsiä heilui kohta lahjoja tavoittelemassa; mutta tuskin olivat rahat pudonneet alas, kun väkijoukko jo myllersi maassa kiistellen tuimasti niistä kappaleista, jotka olivat niin kauas ehtineet. Kun tämä liike sirottelijan edetessä yhä uudistui molemmin puolin, niin se tarjosi katselijalle varsin huvittavan näyn. Lopuksi oli myllerrys kiihkeimmillään, kun hän heitti kukkarotkin ja jokainen yritti siepata tätä kaikkein parasta saalista. Majesteetit olivat vetäytyneet pois parvekkeelta, ja nyt uhrattiin jälleen alhaisolle, joka sellaisissa tapauksissa mieluummin lahjat ryöstää kuin ne kiitollisena vastaanottaa. Karkeampina ja hurjempina aikoina oli ollut tapana marsalkan juomanlaskijan ja hovimestarin otettua otettavansa jättää kaurat, suihkukaivo ja keittiö vieväin valtaan. Tällä kertaa pidettiin kuitenkin mahdollisuuden mukaan huolta järjestyksestä ja kohtuudesta. Vanhoja vahingoniloisia kujeita sattui sentään nytkin: kun joku oli täyttänyt kaurasäkkinsä, leikkasi toinen siihen reiän, ja muitakin samanlaisia kohteliaisuuksia sattui. Paistetusta härästä sitävastoin taisteltiin nyt, kuten ennenkin, sangen kiivaasti. Se voitiin yrittää vallata ainoastaan joukon väellä. Kaksi ammattikuntaa, teurastajat ja tynnyrinvierittäjät, olivat perinnäiseen tapaan asettuneet siten, että toisen täytyi saada haltuunsa tuo suunnaton paisti. Teurastajat luulivat paremmalla oikeudella vaativansa itselleen härkää, jonka olivat paloittelemattomana keittiöön toimittaneet; tynnyrinvierittäjät puolestaan esittivät vaatimuksensa nojautuen siihen, että keittiö oli rakennettu heidän ammattikuntansa tyyssijan läheisyyteen, sekä siihen, että olivat viime kerralla voittaneet: heidän ammattikunta- ja kokoustalonsa ristikkoikkunasta näkyivät törröttävän voiton merkkeinä tuon valloitetun härän sarvet. Kummassakin mieslukuisessa ammattikunnassa oli erittäin väkeviä ja päteviä jäseniä; mutta ei ole jäänyt muistiini, kuka tällä kertaa vei voiton. Tällainen juhla päättyy tavallisesti johonkin vaaralliseen ja kaameaan tapahtumaan, ja nytkin näytti todella hirveältä se hetki, jona laudoista rakennettu keittiö jätettiin hävitettäväksi. Sen katolla vilisi kohta ihmisiä kenenkään voimatta sanoa, kuinka he olivat sinne päässeet; laudat temmattiin irralleen ja heitettiin maahan, joten varsinkin etäämpää katsoen näytti siltä, kuin jokaisen niistä olisi täytynyt murskata pari tungettelijaa. Käden käänteessä oli katto purettu, ja yksityisiä ihmisiä kiikkui hirsien ja parrujen kimpussa yrittäen temmata niitäkin liitoksistaan, liikkuivatpa monet heistä vielä siellä ylhäällä, kun kannatinpylväät oli jo sahattu poikki, kehä huojahteli ja uhkasi äkkiä luhistua kasaan. Arat henkilöt käänsivät katseensa toisaalle, ja jokainen odotti suurta onnettomuutta, mutta ei kuultu kenenkään edes loukkaantuneen, ja kaikista kiihkeistä ja väkivaltaisistakin tapahtumista oli sentään suoriuduttu onnellisesti. Jokainen tiesi keisarin ja kuninkaan kohta poistuvan siitä huoneesta, johon he olivat parvekkeelta siirtyneet, ja lähtevän aterialle raatihuoneen suureen saliin. Edellisenä päivänä oli ollut tilaisuutta ihailla valmistelevia toimenpiteitä, ja nyt oli hartain haluni päästä edes vilahdukselta näkemään huonetta. Niinpä lähdinkin jälleen tuttuja teitä isoille portaille, joita vastapäätä salin ovi on. Siinä minä ihmetellen katselin niitä ylhäisiä henkilöitä, jotka nyt tunnustautuivat valtakunnan päämiehen palvelijoiksi. Ohitseni kulki neljäviidettä kreiviä kantaen ruokia keittiöstä, kaikki upeissa pukimissa, joten heidän arvokkuutensa ja tilapäisen tehtävänsä välinen ristiriita saattoi hyvinkin hämmentää pojan mieltä. Tungos ei ollut suuri, mutta ahtaissa suojissa sentään tuntuva. Salinovea vartioitiin, mutta niitä, joilla oli lupa, kulki usein ulos ja sisään. Minä havaitsin erään pfalzilaisen hovivirkailijan, jota puhuttelin pyytäen häntä toimittamaan minut sisään. Hän ei tuota kauan tuuminut, antoi minulle erään parhaillaan kädessään olevan hopeisen astian voiden sen tehdä sitä paremmin, kun olin siisteissä pukimissa, ja niin minä pääsin pyhättöön. Pfalzin tarjoilupöytä oli vasemmalla, kohta oven pielessä, ja muutamia askeleita astuttuani minä olin sen tasanteella, aidakkeen takana. Salin toisessa päässä, ihan ikkunain luona, istuivat valtaistuinkorokkeella kunniakatosten alla keisari ja kuningas juhla-asussaan; kruunu ja valtikka lepäsivät vähän taempana kultakirjaisilla tyynyillä. Hengelliset vaaliruhtinaat olivat tarjoilijoinensa sijoittuneet eri korokkeille: Mainz majesteetteja vastapäätä, Trier oikealle, Köln vasemmalle puolelle. Se osa salia näytti arvokkaalta ja ilahduttavalta ja antoi aihetta siihen huomioon, että papisto pysyttelee mahdollisimman kauan sovussa hallitsijan kanssa. Kaikkien maallisten vaaliruhtinaiden tosin upeasti varustetut, mutta tyhjät sijat sitävastoin johdattivat mieleen sen huonon suhteen, joka oli vuosisatojen aikana vähitellen syntynyt heidän ja valtakunnan päämiehen välille. Heidän lähettiläänsä olivat jo poistuneet erääseen sivuhuoneeseen aterioimaan, ja jos suurin osa salia jo senvuoksi näytti aavemaiselta, kun näet niin monia näkymättömiä vieraita mitä parhaimmin palveltiin, niin salin keskellä seisova pöytä, jonka ääressä ei kukaan istunut, oli vieläkin murheellisempi katsella. Siinä näet olivat useat paikat tyhjinä, koska kaikki ne, joilla tosin oli oikeus siihen istuutua, olivat säädyllisyyssyistä, ollakseen yhtään kunniastansa hellittämättä, jääneet tulematta, vaikka oleskelivatkin parhaillaan kaupungissa. Kovin monet mietteet kävivät minulle nuoren ikäni ja hetken hälinän vuoksi mahdottomiksi. Minä yritin ottaa kaikki mahdollisimman tarkoin huomioon, ja kun sitten kannettiin sisään jälkiruoka ja lähettiläät jälleen saapuivat suorittaakseen kunniatervehdyksensä, niin minä lähdin ulos ja osasin lähistöllä hyvien ystävien luona tämänpäiväisen puolipaaston jälkeen itseäni virkistää ja valmistautua näkemään illan ilotulituksia. Tämän loistavan illan minä aioin viettää miellyttävästi: olin näet Gretchenin, Pyladeen ja hänen morsiamensa kanssa sopinut siitä, että kohtaisimme toisemme yön aikaan jossakin. Kaupungin joka kulma hohteli jo valoa, kun tapasin armaani. Minä tarjosin Gretchenille käsivarteni, me kuljimme kaupunginosasta toiseen ja tunsimme itsemme onnellisiksi toistemme seurassa. Aluksi olivat serkutkin seurassamme, mutta hävisivät sitten väkijoukkoon. Eräiden lähettiläiden asuntojen edustalla, jonne oli sijoitettu komeita tulituslaitteita (Pfalzin vaaliruhtinaan talo herätti erikoista huomiota), oli niin valoisa kuin konsanaan päivällä. Minä olin hieman muuttanut pukuani, jottei minua tunnettaisi, ja Gretchen hyväksyi toimenpiteeni. Me ihailimme kaikkia näitä loistavia laitteita ja tarumaisia liekkirakennelmia, jotka lähettiläät olivat ajatelleet valmistaa toinen toistansa komeammat. Ruhtinas Esterhazy vei kuitenkin voiton kaikista. Pientä seuruettamme keksintö ja sen toteuttaminen ihastuttivat, ja me olimme juuri aikeissa ryhtyä oikein nauttimaan yksityiskohdista, kun serkut kohtasivat meidät ja juttelivat siitä ihanasta ilotulituksesta, jolla Brandenburgin lähettiläs oli kaunistanut asumuksensa. Me suostuimme kulkemaan pitkän matkan Rossmarktilta Saalhofiin saakka, mutta tulimme huomaamaan, että meitä oli vallattomasti vedetty nenästä. Saalhof on Mainin puolelta säännöllinen ja melkoinen rakennus, kaupunginpuoleinen osa sitävastoin on ikivanha, epäsäännöllinen ja mitätön. Pienet, sekä muodoltaan että kooltaan erilaiset, eri korkeudessa ja eri etäisyydessä toisistaan olevat ikkunat, epäsymmetrisesti sijoitetut portit ja ovet, enimmältä osalta rihkamakauppain hallussa oleva alakerta muodostavat sekasortoisen julkisivun, jota ei kukaan milloinkaan katsele. Tässä oli nyt noudateltu satunnaista, epäsäännöllistä, hajanaista rakennustapaa ja oli ympäröity jokainen ikkuna, ovi ja aukko erikseen lampuilla. Hyvin rakennetussa talossa tosin käy siten menetteleminen, mutta tässä asetettiin mitä kehnoin ja muodottomin julkipuoli kerrassaan uskomattomalla tavalla mitä räikeimpään valoon. Iloittuamme tuosta suunnilleen niinkuin Pagliasson piloista, joskaan ei epäröimättä, koska jokaisen täytyi havaita asiassa jotakin tarkoituksellista — jo aikaisemmin oli muuten erittäin suuressa arvossa pidetyn Plothon ulkonainen käyttäytyminen antanut aihetta reunamuistutuksiin, ja koska kerran suhtauduttiin häneen suopeasti, oli kunnioitettu veitikkanakin miestä, joka kuninkaansa tavoin mielellään jätti kaikki juhlameno-ohjeet huomioonottamatta — lähdimme mieluummin takaisin Esterhazyn loihtuisaan valtakuntaan. Tämä korkea lähettiläs oli päivää kunnioittamaan ryhtyessään kokonaan sivuuttanut epäsuotuisasti sijaitsevan asuntonsa ja antanut sen sijaan kaunistaa Rossmarktin suuren lehmuskujanteen alkupään monin värein valaistulla koristeportilla ja taka-alan vieläkin upeammalla näkymällä. Kehyksenä oli pelkkiä lamppuja. Puiden välissä seisoi valopyramideja ja palloja läpikuultoisilla jalustoilla; puusta toiseen kulki hohtelevia köynnöksiä, joissa keinui riippuvia valolaitteita. Useissa kohdin jaettiin kansalle leipää ja makkaroita ja pidettiin huolta siitä, ettei viiniäkään puuttunut. Siinä me neljä nyt käyskelimme rinnakkain mitä miellyttävimmin edestakaisin, ja minä Gretohenin vierellä astellen olin todellakin liikkuvinani niillä Elysiumin onnellisilla kentillä, missä puusta poimitaan kristallimaljoja, jotka kohta täyttyvät halutulla viinillä, ja missä ravistellaan alas hedelmiä, jotka muuttuvat miksi ruoaksi tahansa. Sellaiset halut heräsivätkin meissä vihdoin, ja Pyladeen opastamina me löysimme varsin sievästi sisustetun ruokalan. Kaikkien liikkuessa ulkona kaduilla emme tavanneet siellä ketään muita vieraita, tunsimme olomme sitäkin mukavammaksi ja vietimme suurimman osan yötä ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteiden vallassa mitä hilpeimmin ja onnellisimmin. Kun olin saatellut Gretcheniä hänen ovellensa saakka, hän suuteli minun otsaani. Ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran hän osoitti minulle sellaista suosiota; minä näet valitettavasti en sittemmin enää häntä nähnyt. Seuraavana aamuna minä vielä makasin vuoteessani, kun äitini astui sisään hämmentyneenä ja säikähtyneenä. Oli varsin helppo huomata, milloin hän tunsi olonsa jollakin tavoin tukalaksi. »Nouse», sanoi hän, »ja valmistaudu ottamaan vastaan jotakin epämieluista. On tullut ilmi, että sinulla on erittäin huonoa seuraa ja että olet sekaantunut mitä vaarallisimpiin ja pahimpiin juttuihin. Isä on suunniltansa, ja me olemme saaneet hänet suostumaan ainoastaan siihen, että hän antaa jonkin kolmannen henkilön asiaa tutkia. Jää huoneeseesi ja odota mitä seuraa. Neuvos Schneider tulee luoksesi sekä isäsi että viranomaisten toimesta; asia näet on jo vireillä ja voi saada erittäin ikävän käänteen.» Minä huomasin varsin hyvin, että asia käsitettiin paljon pahemmaksi kuin se oikeastaan oli, mutta tunsin sentään melkoista levottomuutta ajatellessani pelkän todellisen tilankin ilmitulemista. Vanha messiaaninen ystäväni astui vihdoin huoneeseen kyynelsilmin, tarttui käsivarteeni ja virkkoi: »Mieltäni kovin pahoittaa, että minun on tultava luoksenne sellaisen asian vuoksi. En olisi uskonut teidän voivan siinä määrin harhautua. Mutta mitä saakaan aikaan kehno seura ja huono esimerkki; siten voi nuori, kokematon ihminen joutua houkutelluksi askeleittain aina rikokseen asti.» — Minä en tiedä tehneeni mitään rikosta, vastasin minä, enkä myöskään olleeni kehnossa seurassa. — »Nyt ei ole kysymyksessä puolustautuminen», keskeytti hän puheeni, »vaan tutkimus ja teidän taholtanne vilpitön tunnustus». — Mitä tahdotte tietää? virkoin minä vastaan. — Hän istuutui, veti esiin paperiliuskan ja alkoi kysellä: '»Ettekö ole suositellut isoisällenne N.N:ää viran ehdokkaaksi?» — Minä vastasin: Olen. — »Missä olette häneen tutustunut?» — Kävelyretkillä. — »Kenen seurassa?» — Minä säpsähdin, sillä en halunnut mielelläni ilmiantaa ystäviäni. — »Vaikeneminen ei auta mitään», jatkoi hän, »sillä kaikki on jo riittävästi tiedossa.» — Mitä onkaan tiedossa? kysyin minä. — »Että tuon ihmisen on teille esitellyt eräs hänen kaltaisensa, nimittäin ———.» Tässä hän mainitsi minulle nimeltänsä kolme henkilöä, joita en ollut milloinkaan nähnyt enkä tuntenut, minkä kyselijälle heti ilmoitin. — »Väitättekö», jatkoi hän, »että nuo ihmiset ovat teille tuntemattomat, vaikka olette useita kertoja ollut heidän seurassansa!» — Niin ei suinkaan ole laita, vastasin minä, sillä, kuten jo sanoin, tunnen heistä ainoastaan ensinmainitun enkä ole häntäkään tavannut milloinkaan missään huoneessa. — »Ettekö ole ollut usein ———kadulla?» — En koskaan, vastasin minä. Tuo ei ollut ihan totuudenmukaista. Minä olin kerran saatellut Pyladesta armaansa luo, joka asui mainitun kadun varrella; mutta me olimme menneet sisään takaovesta ja jääneet puistorakennukseen. Senvuoksi katsoin voivani väistäen väittää, etten ollut käynyt itse kadulla. Kelpo mies esitti vielä lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin voin vastata kieltäen; minä näet en tietänyt mitään siitä, mitä hän tahtoi minulta kuulla. Vihdoin hän näytti harmistuvan ja virkkoi: »Te palkitsette kovin huonosti minun luottamukseni ja hyvän tahtoni; minä tulen teitä pelastamaan. Te ette voi kieltää, että olette noille henkilöille itselleen tai heidän rikostovereillensa kirjoittanut kirjeitä, sepittänyt esityksiä ja siten avustanut heidän pahoja kepposiansa. Minä tulen teitä pelastamaan, sillä kysymyksessä ei ole mikään vähempi kuin jäljennetyt käsikirjoitukset, väärät testamentit, salaa vaihdetut velkakirjat ja muut sentapaiset asiat. Minä en tule ainoastaan perheen läheisenä ystävänä, vaan myöskin esivallan nimessä ja käskystä, esivallan, joka sukulaisianne ja nuoruuttanne silmälläpitäen tahtoo säästää teitä ja muutamia muita nuorukaisia, jotka teidän tavallanne ovat joutuneet verkkoon houkutelluiksi.» — Herätti huomiotani, että hänen mainitsemiensa henkilöiden joukosta puuttuivat juuri ne, joiden kanssa olin seurustellut. Mainitut seikat ja asiain todellinen tila eivät yhteytyneet, ja minä voin yhä toivoa saavani varjella nuoria ystäviäni. Kelpo mies kävi kuitenkin yhä pakottavammaksi. Minä en voinut kieltää, että olin useina öinä tullut myöhään kotiin, että olin osannut hankkia itselleni portinavaimen, että minut oli useita kertoja nähty huvittelupaikoissa alempisäätyisten ja epäilyttäviltä näyttävien henkilöiden seurassa, että asiaan oli sekaantunut neitosia, sanalla sanoen: näytti tulleen ilmi kaikki, paitsi nimiä. Tuo rohkaisi minua järkähtämättä vaikenemaan. — »Älkää salliko minun lähteä näine hyvineni», virkkoi kelpo ystävä. »Asia ei siedä viivytystä; kohta minun jäljessäni tulee toinen, joka ei jätä teille niin laajaa liikkumisalaa. Älkää pahentako muutenkin huonoa asiaa uppiniskaisuudellanne.» Nyt minä kuvailin kelpo serkut ja Gretchenin erikoisen elävästi mieleeni: minä näin heidät vangittuina, kuulusteltuina, rangaistuina, ylenkatsottuina, ja samassa välkähti salamana sielussani se ajatus, että vaikka serkut olivatkin minua kohdelleet täysin moitteettomasti, he sittenkin olivat voineet olla osallisina sellaisissa pahoissa juonissa, varsinkin vanhin, joka ei ollut minua milloinkaan oikein miellyttänyt, joka aina palasi myöhemmin kotiin eikä tietänyt kertoa paljoakaan ilahduttavaa. Minä pidätyin kuitenkin yhä tunnustamasta, — En tiedä puolestani tehneeni mitään pahaa, joten voin siinä suhteessa olla levollinen; mutta mahdotontahan ei ole, että ne, joiden kanssa olen seurustellut, ovat saattaneet tehdä itsensä syypäiksi lainvastaiseen menettelyyn. Etsittäköön heidät, löydettäköön, todistettakoon syyllisiksi ja rangaistakoon; minä en voi toistaiseksi mitenkään itseäni soimata enkä myöskään tahdo tehdä mitään pahaa niille, jotka ovat kohdelleet minua ystävällisesti ja hyvin. — Hän ei antanut minulle tilaisuutta puhua loppuun asti, vaan huusi hieman kiihtyneenä: »Niin, heidät löydetään. Kolmessa talossa niillä konnilla oli kokoontumispaikka. (Hän mainitsi kadut ja talot, ja pahaksi onneksi oli niiden joukossa sekin, jossa minä olin tavannut käydä.) Ensimmäinen pesä on jo tutkittu», jatkoi hän, »ja tällä hetkellä tutkitaan toiset. Muutamassa tunnissa selviää kaikki. Pelastakaa itsenne rehellisellä tunnustuksella oikeudellisesta tutkinnosta, vastakkaiskuulustelusta ja muista yhtä ilkeistä asioista.» — Talo oli mainittu. Nyt katsoin vaikenemisen käyneen hyödyttömäksi ja voinpa toivoa, että viattomain kohtaustemme kuvaileminen voisi hyödyttää heitä vielä enemmän kuin itseäni. — Istuutukaa, huudahdin minä noutaen hänet ovelta takaisin: minä kerron teille kaikki siten keventääkseni sekä omaa että teidän sydäntänne. Yhtä vain pyydän: älkää tästä lähtien vähimmässäkään määrässä epäilkö tiedonantojeni todenperäisyyttä. Nyt minä kerroin ystävälle koko asiaintilan, aluksi rauhallisesti ja hillitysti; mutta mitä enemmän palautin mieleeni henkilöitä, esineitä ja tapahtumia ja tunsin olevani velvollinen uskomaan monta viatonta iloa, monta hilpeätä nautintoa rikosoikeuden huostaan, sitä tuimemmaksi kävi kipeä tuntoni, niin että vihdoin purskahdin itkemään ja antauduin kerrassaan kiihtymyksen! valtaan. Kuulusteleva ystäväni, joka toivoi varsinaisen salaisuuden nyt olevan ilmaantumassa (hän näet otaksui tuskani merkitsevän sitä, että olin aikeissa vastenmielisesti tunnustaa jotakin hirveätä) ja jolle oli mitä tärkeintä saada asiasta täysi selko, yritti parhaansa mukaan minua tyynnyttää. Se tosin onnistui hänelle vain osittain, mutta kuitenkin sikäli, että voin hädin tuskin kertoa tarinani loppuun. Vaikka olikin tyytyväinen tapahtumain viattomuuteen, hän kuitenkin vielä hieman epäili ja esitti uusia kysymyksiä, jotka minua jälleen kiihdyttivät ja saivat tuskan ja raivon valtaan. Minä vakuutin vihdoin, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa ja selitin hyvin tietäväni, ettei minun tarvinnut mitään pelätä, koska olin syytön, hyvän perheen lapsi ja voin käytellä edukseni hyviä suosituksia; mutta noita toisia, jotka voivat olla yhtä viattomat, ei varmaankaan uskottaisi eikä muutenkaan suosittaisi. Selitin samalla, että ellei heitä säästettäisi samoinkuin minua, ellei jätettäisi rankaisematta heidän mielettömyyksiänsä ja annettaisi anteeksi heidän vikojansa, jos heitä kohdeltaisiin vähänkin sydämettömästi ja väärin, niin minä surmaisin itseni kenenkään saamatta minua estää sitä tekemästä. Tässäkin suhteessa ystävä koki minua rauhoittaa, mutta minä en häneen luottanut ja olin hänen vihdoin poistuessaan mitä kamalimmassa tilassa. Minä soimasin nyt itseäni siitä, että olin asian kertonut ja saattanut kaikki seikat ilmi, aavistin, että lapselliset teot, nuorekkaat kiintymykset ja tuttavallisuudet tulkittaisiin aivan toisin ja että minä kenties voisin tähän juttuun kietoa kelpo Pyladeen ja syöstä hänet siten ankaraan onnettomuuteen. Kaikki nämä ajatukset tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen eloisina mieleeni, tuimensivat ja kiihtivät tuskaani, joten en surkeudessani tietänyt mitä tehdä, heittäydyin pitkäkseni ja kostutin kyynelilläni lattiaa. En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut, kun sisareni astui huoneeseen, säikähti nähdessään asentoni ja teki parhaansa saadakseen minut nousemaan. Hän kertoi minulle, että eräs kaupunginhallituksen jäsen oli isän luona alakerrassa odottanut kotiystävän paluuta ja että molemmat herrat, vähän aikaa suljettujen ovien takana oltuansa, olivat yhdessä poistuneet ja mennessään jutelleet erittäin tyytyväisinä, jopa nauraenkin, ja sisar luuli kuulleensa heidän sanovan: sepä oikein hyvä, koko juttu ei merkitse mitään. — »Eipä kylläkään», huudahdin minä hypähtäen seisaalleni, »asia ei merkitse mitään minulle, meille, sillä minä en ole mitään rikkonut, ja jos olisinkin, niin minut kyllä osattaisiin pelastaa vaarasta; mutta nuo toiset, nuo toiset», huudahdin minä, »kuka ryhtyykään heitä auttamaan!» — Sisareni yritti minua lohduttaa esittämällä seikkaperäisesti sitä väitettä, että jos tahdottiin pelastaa ylhäisemmät, täytyi heittää huntu alhaisempienkin syyksi luettavien rikkomusten yli. Tuo kaikki ei auttanut mitään. Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä jälleen antauduin tuskani valtoihin ja herättelin mieleeni vuoroin kiintymykseni ja intohimoni, vuoroin nykyisen ja mahdollisen onnettomuuden kuvia. Minä kerroin itselleni tarinan toisensa jälkeen, näin vain onnettomuutta onnettomuuden takana ja osasin kuvitella varsinkin Gretchenin ja itseni ylen onnettomiksi. Kotiystävämme oli käskenyt minua pysyttelemään huoneessani ja olemaan keskustelematta asiasta kenenkään muun kuin omaisteni kanssa. Siihen minä suostuin mielelläni, sillä halusin mieluimmin olla yksin. Äitini ja sisareni kävivät tavan takaa minua katsomassa ja osasivat kaikenlaisen hyvän lohdutuksen avulla minua mitä pontevimmin tukea; saapuivatpa he jo seuraavana päivänä nyt paremmin asiaan perehtyneen isän puolesta tarjoamaan minulle täydellistä amnestiaa. Minä tosin otin kiitollisena sen vastaan, mutta kieltäydyin jäykästi suostumasta hänen ehdotukseensa, että lähtisin hänen kerallansa kävelemään ja katsomaan valtamerkkejä, joita nyttemmin uteliaille näytettiin. Minä vakuutin, etten tahtonut tietää mitään maailmasta enempää kuin roomalaisesta valtakunnastakaan, ellen sitä ennen saisi kuulla, kuinka tuttavaraukkani olivat selviytyneet tuosta harmillisesta jutusta, josta ei tulisi koitumaan minulle enempiä seurauksia. He eivät tietäneet siitä mitään sanoa ja jättivät minut yksin. Seuraavina päivinä sentään vielä joitakin kertoja yritettiin saada minua lähtemään kotoa ja näkemään julkisia juhlallisuuksia. Kaikki suotta! Minua ei liikuttanut suuri hovijuhlien päivä, eivät monien säädynylennysten tapahtumat, eivät keisarin ja kuninkaan tarjoamat julkiset ateriat, ei mikään. Pfalzin vaaliruhtinas kävi kunniatervehdyksellänsä molempien majesteettien luona, he kävivät vuorostaan vaaliruhtinaitten luona, kaikki ajoivat viimeiseen vaaliruhtinaiden kokoukseen järjestääkseen jäljelläolevat asiat ja uudistaakseen vaaliyhdistyksen, mutta mikään ei voinut minua houkutella esiin intohimoisesta yksinäisyydestäni. Minä annoin kiitosjuhlan kellojen soida, keisarin mennä kapusiinikirkkoon, vaaliruhtinaiden ja keisarin matkustaa pois astumatta sen vuoksi askeltakaan huoneestani. Miten ankarasti tykit lähtiäisiksi jyrisivätkin, minua ne eivät liikuttaneet, ja kun ruudinsavu hälveni ja kaiku hiljeni, oli samassa koko tuo ihanuus minun sielustani häipynyt. Minua ei nyt tyydyttänyt mikään muu kuin viheliäisyyteni vatvominen ja sen tuhatkertaiset kuvitellut monistelut. Koko keksintäkykyni, runo- ja puhetaitoni oli keskittynyt tuohon kipeään kohtaan uhaten juuri tämän elonvoimaisuutensa nojalla kietoa ruumiin ja sielun parantumattoman sairauden pauloihin. Tässä murheellisessa tilassa ei minusta tuntunut enää mikään toivottavalta, ei mikään tavoitettavalta. Toisinaan minut tosin valtasi sanomaton halu saada tietää, kuinka oli ystäväparkani ja rakastettuni laita, mitä lähempi tutkimus oli tuonut ilmi, oliko heidät havaittu syypäiksi tuohon rikokseen vaiko syyttömiksi. Tämänkin minä kuvailin mieleeni mitä monipuolisimmin ja yksityiskohdittain pitäen heitä viattomina ja ylen onnettomina. Toisena hetkenä minä toivoin vapautuvan! tästä epätietoisuudesta ja kirjoitin kiivaita, uhkaavia kirjeitä kotiystävälle kehoittaen häntä olemaan salaamatta minulta asian myöhempiä vaiheita. Toisena hetkenä minä ne revin, koska pelkäsin saavani kuulla onnettomuuteni kovin selvästi lausuttuna enkä tahtonut jäädä vaille sitä haaveellista lohdutusta, joka oli minua tähän saakka vuoroin kiduttanut, vuoroin rohkaissut. Niin minä vietin päiväni ja yöni suuren levottomuuden vallassa, raivoten ja uupuen, joten lopulta tunsin itseni onnelliseksi, kun minua kohtasi melkoisen ankara ruumiillinen sairaus, jonka vuoksi oli kutsuttava lääkäri ja koetettava kaikin tavoin minua rauhoittaa. Se luultiin yleensä voitavan tehdä vakuuttamalla minulle pyhästi, että kaikkia tuohon rikokseen enemmän tai vähemmän sekaantuneita oli kohdeltu mitä sääliväisimmin, että lähimmät ystäväni, jotka oikeastaan olivat melkein ihan viattomat, olivat päässeet lievillä nuhteilla ja että Gretchen oli poistunut kaupungista palaten takaisin kotiseudullensa. Viimeksimainitun asian kertomista viivytettiin kauimmin, ja se ei vaikuttanutkaan minuun parhaimmin: minä näet en voinut sitä käsittää vapaaehtoiseksi poistumiseksi, vaan arvasin sen häpeälliseksi kartoitukseksi. Ruumiillista ja henkistä tilaani se ei parantanut; vasta nyt alkoikin todellinen tuska, ja minulla oli kyllin aikaa itseäni kiduttaen kuvitella mitä eriskummallisin romaani murheellisine tapahtumineen ja välttämättömine traagillisine ratkaisuineen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARUA JA TOTTA ELÄMÄSTÄNI 1 *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.