Title: Aamutuuli: Runoja
Author: Viljo Kojo
Release date: January 27, 2023 [eBook #69883]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Otava, 1914
Credits: Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
Aamutuuli.
Kesä on tullut.
Kevään tulo.
Korkeille kallioille.
Mielikuvia.
Ikävä.
Kesäkuva.
Aurinko paistaa ja etelästä luulee.
Kevät erämaassa.
Kesäpäivät.
Pisarat.
Muistelma.
Öisellä matkalla.
Ja nyt jo on käynyt halla.
Kuu nousee.
Puuntaa tupa punanen.
Kotona.
Kuinka mä uskallan enää.
Kuin pienoinen tähti.
Ei se ollut siksi.
Ero.
Näin lauloit sinä.
En mä tullut niinkuin ennen.
Pirtissäni pimenee.
Vain unessa.
Pettymys.
Neiti kukkia keräsi.
Mitä annan mä sinulle?
Enkö mä koskaan väsy sinuhun.
Matkalla.
Kesäyö.
Sinä sidot seppeleen valkoisen.
Valkeat pilvet.
Niinkuin ennen.
Tunnen että tulet.
Kaipaus.
Tuletko omakseni.
En tiedä, muistatko mua.
Virran rannalla.
Jäähyväiset.
Elonaika.
Pientareen kukka.
Siellä kaukana.
Syyskesällä.
Sä laulun lauloit.
Syksyllä.
Minä rakastan.
Syyspäivä.
Mennyt kesä.
Ilmalinnat.
Ylitse vehreiden metsien valahtaa auringon säihkyvä, kultainen kirkkaus. Ylitse niittyjen, peltojen, kylän ja veen kulkevi hiljainen hyminä heräävän tuulen.
Kujien varsilla kukkivat piilipuut, rinteiltä laskeupi voimakas pihkan tuoksu…
Kaukaa korpien keskeltä, suurilta soilta kuuluvi heikkona pauhuna kurkien huuto ja tohina synkeän salon, missä on paisuvat nevat ja alankomaat.
Sieltä kuin heikkona aavistuksena saapuu villin, kuohuvan elämän henkäys, saapuvat salaiset äänet, joit' olen melkein kyynelin halannut kuulla. Taas kun ne kuulen, kun nään, miten maailma puhkeaa kukkaan ja lehteen ja ulapat välkkyy, tuntuvi kauniilta kaikki:
Suru on suloista silloin, ihanaks' ikävä muuttuu. Tuntuu kuin elämä olisi uni, lyhyt ja hyvä, josta ei konsanaan — konsanaan herätä tahtois. — —
Pääskynen! Johan minä arvasin: tänään ne tulevat, tänään ne lentävät tänne merten ja metsien yli, kirkkaan, kuulakan ilman halki harmaiden talvien, valoisien kesäöiden maahan.
Ilmankos minusta tuntui, kun heräsin aamulla varhain, niinkuin olisi ollut pyhä, sillat siivottu, ikkunat pesty, ja niinkuin olisi kaiken yllä levännyt hiljainen hartaus…
Auki nyt ovet ja ikkunat! Helisevä lintujen laulu, auringon paiste ja kukkien tuoksu avaruuden täyttää. Kesä on tullut!
Päivät pääksytysten yhtenä leimuavana auringon paisteena. Uusi, uhkea elämä herää. Nurmet viheriöivät, puut kiireesti silmuja avaa ja vanha, lakastunut lehti maassa rapisee ja liikahtelee. Sen alta pyrkii esiin nuori taimi tai herännyt hyönteinen, joka tahtoo lämmittävän auringon nähdä.
Metsät tuoksua tulvillaan ja iloa ja äänekästä elämää. Siellä on nakutusta ja viserrystä, siellä pulpahtavat purot lirisemään, virrat kohoo, ja salaiset vesisuonet jymyävät.
Valomeressä kylpee kylä. Talojen ikkunoilla palsamit kukkii, verenpisarat umppuja aukoo ja myrtit tuoksuvat tuohisissaan.
Naiset nauraen, avojaloin ja -rinnoin kantavat virrasta vettä kevätpesuja varten. Pääskyset lennellen ristiin rastiin rakentavat pesiään vanhojen, tuttujen tupien räystäiden alle.
Ja koko maailma on yhtenä ainoana suurena säveltulvana, yhtenä herkkänä, värisevänä tunteena ja kirkkaana ilon säteilynä.
Korkeille kallioille, sylihin suvisen salon, tuuhean, pihkan-tuoksuisen metsän helmaan mieleni palaa, — korkeille kallioille!
Maaemon uumenet syvät, synnytystuskissa huokaavat. Tuskissa, joissa on ylinnä ilo ja ihmeellinen aavistuksen autuus. Ja vaivalla synnytetty elämä kuohuu ylös, nousee ruohoon ja puuhun ja puhkeamattomiin umppuihin liikkuen levottomana solusta soluun valkeutta kohti.
Korkeille kallioille, missä ilma sinisnä siintää pyhänä savuna tuoksuen, sinne mä halaan, — päivänpaisteeseen korkeille kallioille.
Petäjien punaisilla oksilla hehkuvat heleän-keltaiset kukat. Rungot hikoilevat pihkaa, sulaa, kirkasta, kiiluviin pisaroihin pusertunutta, lemuavaa, huumaavaa. Ja siinä tuoksussa tuulahtaa elämä, nuori ja voimakas, villi ja vavahteleva oman olemisensa riemusta.
Korkeille kallioille, missä on hehkuva helle, missä on voima ja terveys hinnatta tarjon, sinne mä tahdon, korkeille kallioille!
Metsässä tuhansin äänin kaikuvi riemuisa ylistyslaulu. Helskäen, kilpaa sävelet kirkkaat nousevat ilmaan, nousevat valkeihin pilviin. Kaukana järvi oksien välistä välkkyy ja vilkkuu pelmuten päivänpaisteessa lämpöisin lainein, kaulaten luotoa, lokkien linnaa, kallionientä ja hietikkorantaa…
Sieluni jokaiseen soppeen syöksyy voimakas olemisen ilo, ja minä juoksen kevyesti kuin lapsi korkeille kallioille.
Jossain suuressa kaupungissa, missä kiviset muurit estävät auringonpaisteen, välähtää väliin sieluni ohi kirkkaita kuvia joiltain ajoilta elossani.
Ne eivät seuraa toisiaan. Ne ovat hajanaisia, ajasta riippumattomia.
Näen joskus kukkivan puun pölyisen kyläntien varrella ja punaisen hevosen rehevässä ruohikossa. Saatan samassa nähdä sinisen lammen silmän, korkean kallion ja poutapilven, jonkun sammaltaneen katon ja pihamaan.
Riemastun samassa katseesta, joka on joskus lumonnut sydämeni, ja näen kauniin käden poimivan kukkasia.
Tai muistan ahavoituneet, ruskeat kasvot, joista loistaa terveys ja ilo. — Silloin tuntuu vaikealta olla. Tahtoisin päästä kauas pois — päivänpaisteeseen, järven rannalle, missä huojuu ruohikko ja lämpöiset aallot kuohuu.
Korkeen kivimuurin ikkunaan näkyy kaukaa vuoria ja metsää… kevätmetsä! Lumettomat mäet!…
Niin on täällä niinkuin vankilassa, mieli haikeana näet vain, miten kevät kerkee, sulaa mäet, miten aallot aukee välkkymään. Aavistat vain, kuinka metsämailla puiden silmut tuoksuu, purot paisuu, puolanvarret, sammal paljastuu…
Päivä hiljaa iltaan kallistuu. — Sitä seuraat mielin kaihoisin yli kevään punertavain metsäin kauas, kauas sinne, missä kerran elit kevätpäivät kultaiset…
Hehkuvassa heltehessä uinuu kylä, vaarat etäiset on sinisenä sauhuna .. Hiljaista on…
Lintu ammoin väsyi laulamaan. Käki kukkua ei jaksa, vaikka silloin tällöin yrittää. Tyyntyi hiljan tuulikin. Järveen kuvastuvat saaret, viritetty purje, rantakivet.
Yli petäjikkömäen kohoo pilvi sininen. Varjo liukuu yli niityn, yli järven selän. — Tuuli nousee, purje pullistuu, puiden oksat taipuu, sade alkaa. Pauhaa pauanne ja tulta valaa. — … loittonee… Hiljenee…
Päivä paistaa, mutta vettä pilven reuna pirottelee. Järvi loivin lainein läikkyy, siihen putoo pisarat. Hopeaiset helmet hyppii, tanssii, kiiluu, kimaltelee säihkyväiset säkenet.
Aurinko paistaa ja etelästä tuulee, ihmeitä ääniä ihminen kuulee ylhäällä, siinnossa taivasten, laulussa lainehen kultaisen.
Lämpöinen tuuli se huminoiden hiljaa
tuutivi peltojen kallista viljaa,
kulkevi päällitse kukkasten
helmassa heinikon pehmoisen.
Vetreät lehvät ne lehdoissa häilyy,
ulapoilla, salmilla päivänpaiste päilyy;
kalalokki loistavan valkoinen
lentävi kilvalla laineiden.
Eteläinen tuuli tuopi tarinoita rantaan, salaisesti hautaa ne hienohon santaan; työstänsä uupunut ihminen illalla löytävi aarteen sen.
Niin pitkät, pitkät täällä päivät on, ja verkkaan hetket aurinkoiset vierii. — Ei ketään tule eikä ketään lähde; vain aalto aallon jälkeen rantaan kierii…
Tai lentää etelästä lintuparvi
kiireesti yli oudon erämaan
kylään ja kaupunkihin kaivaten,
pelloille, pihaan, puistoon laulamaan…
Ja silloin mieli ikävöiden halaa ees kerran vielä mennä katsomaan, mitenkä pääsky rakentaapi pesää, ja miten puisto puhkee kukkimaan. —
Kiitää kirkkaat kesäpäivät niinkuin purjeet valkoiset sinisellä ulapalla liukuu: yksi… toinen… kolmas…
Säihkyväisin säkenin
keinuu aallot lämpöiset
iäksi sun ohitsesi
vieden purjeen purjeen jälkeen.
Kerran tulee viimeinen… Sitten yhtään tule ei, vaikka kuinka odotat, vaikka ikävöisit kuinka…
On ollut lämmintä sadetta,
koko päivän on satanut hiljaa.
Nyt lähtevät viimeiset pilvet.
Pääskysiä lentelee pihamaan yli.
Auringon viistot säteet punertavat kattoja,
oraspeltoja ja puiden latvoja.
Ilta saapuu…
Ja hiljaisilta lehdiltä putoilevat pisarat, välkkyvät pisarat ruohikkoon…
Paimentyttö laulaa jossain kaunein äänin, lapsellisin ja vienoin. — Minä olen kuullut vuosia sitten jossain kaukana sellaisen äänen — vienon, lapsellisen äänen laulavan, laulavan minulle… Hyvä Jumala… Minulle!
Ja äkkiä uppoan minä vanhojen muistojen tulvaan. Ne putoilevat sieluuni niinkuin pisarat lehdiltä tuolla.
On ollut sateinen päivä.
Nyt paistaa aurinko.
Se on jo menossa mailleen,
mutta se lämmittää vielä.
Ja pisarat putoilevat…
Muistojen kultaiset pisarat.
Tähän hiljaa soivahan muisteluun jään aina, kun olen yksin: Me alla kukkivan omenapuun yön istuimme sylityksin…
Sen onnen — iäksi jäänehen taa vuosien vierineiden — näen orpona, tuskaa tuntien läpi kuumien kyyneleiden:
— — me alla kukkivan omenapuun yön istuimme sylityksin…
Tuhat tuoksua kohosi tähtihin, satoi päällemme kukkaslunta, kevät-yönä kun yhdessä nähtihin sitä suurta ja suloista unta…
Kohisten vaunu kiitävi lävitse seutujen summain. — Muistelen, kulta, loistetta silmies rakkaiden, tummain…
Kaikesta siitä,
mikä toi iloa elohon mulle,
kesä kun meni,
olen mä velassa kalliissa sulle.
Ansainnut en mä,
että mun yöhöni sytytti tähden
kohtalo pyhä,
kauneimman, kirkkaimman kaikkien nähden.
Tietysti siksi
kadotin kaiken sen autuuden hienon,
mi oli mulla:
syleilyn kuuman ja kuiskehen vienon.
Vieläkö konsa
hentona rintaani vasten sä painut?
Saanenko vielä
tuntea syämesi sykkehen, armaani ainut.
Kohisten vaunu kiitävi lävitse seutujen summain. — Muistelen, kulta, loistetta silmies rakkaiden, tummain…
Ihan vastahan kukkaset puhkesi minun impeni ikkunalla, ihan vastahan yöt oli lämpöiset, ja nyt jo on käynyt halla.
Kesä-illat tuntehin tulisin —
ne illat ei konsana palaa —
sylinannanta arka ja autuas
ja ne suukkoset suikatut salaa.
Yhä mieleni väikkyy ja väräjää suven muistoja suloisia, kesäöitä ja kukkia ikkunan sekä silmiä kirkkahia.
Aurinko jo piiloon painuu, päättyy päivän työ. Unelmin ja lauluin armain saapuu hellä yö…
Jälkeen arki-elon harmaan
pyhärauha on.
Hämärä jo pehmyt peittää
pellon, puistikon.
Kuu jo nousee verkkaan, verkkaan,
verenkarvainen,
näyttää mulle metsän halki
polun kaitaisen.
Sitä pitkin uupumatta yhä kiireemmin kotiin, kotiin tyhjin käsin täysin sydämin.
Puuntaa tupa punanen riippakoivun alla. Vieläköhän palsamikin kukkii ikkunalla?
Kaikki lie kuin ennenkin —
sama rauha yhä…
Sieluuni saa hartaus
hiljainen ja pyhä.
Kuljen mielin nöyrtynein,
aroin, katuvaisin.
Ehkä, vaikka rikoinkin,
tänne jäädä saisin. —
Tuskin mua muistellaan
ajatuksin hyvin. —
Astun yli kynnyksen
silmin kyyneltyvin.
Kaksi vanhaa vastassain tuomiotta laisin, itkusilmin, hymysuin, hiuksin hopeaisin…
Minkätähden suljette mun enää sylihinne niinkuin lasna ennen, vaikka monet kauniit toiveet teiltä olen kadottanut vuotten mennen?
Vaikka olen osani jo saanut,
vaikka tulen raskain rikkomuksin,
kujatielle vastaani jo käytte
ilomielin, aulein armahduksin.
Täällä aina löytyy pakopaikka kaikki-hukanneelle, hyljätylle, täällä kuumennetaan aina kyly, aina tuodaan puhdas paita ylle. —
Kuinka mä uskallan enää luoksesi, armahin, tulla, kun olen tuhlannut kaiken, sen, mi on tarjota sulla.
Pyydä en sinulta mitään,
poiskin sä käskeä voit mun.
Siinä on kyllä, kun ennen
silmiisi katsoa soit mun.
Vedänkö uksesi auki?
Käteni käskee ja epää.
Tummien tekojen taakka
raskaana rinnassa lepää.
Kuin pienoinen tähti, mi tuikkii kaukana — kaukana — — syvässä meressä sinisen äärettömyyden, niin olet mielessä mulla ensi lempeni ihana muisto.
Sä ainoa puhdas ja pyhä, ainoa valkea, vielä on sinulla syvällä sydämessäni pienoinen kammio sentään, johon ei kuulu katujen melu.
Mut elämän kovuus ja lika maailman poluilta tulevat päivä päivältä lähemmä sinua. Ah sitä tuskaa! kun ajattelen, että ne polkevat alleen sinut.
Ei se ollut siksi, että minä kylmennyt olisin sulle. Liiankin kuumana lienen mä ollut, liiankin rakas sinä olit mulle
silloin kun sun petin, silloin kun mä hylkäsin aarteeni parhaan, häväisten lempeä syömesi herkän, heikkona astuen askelen harhaan.
Vaan se oli siksi,
että sinut asetin itseni yli
niinkuin enkelin valkoisin vaattein,
jonka ei aukene synnitön syli
syleilyhyn minun. Siksi olen luotasi eksynyt parka, että mä pelkäsin syliisi jäädä, että mä olin vain orjasi arka.
Oli silloin syksy jo saapunut, oli ollut jo hallaa monta, kun viimeisen kerran me kuljettiin syyslehtoa verhotonta.
Yli alankomaiden ja laaksojen
oli ankea kuoleman tuoksu,
veret sun, veret mun kävi verkalleen
kuni viileän virran juoksu.
Ja niin tuli erosta hiljainen,
tuli hetkinen kyynelherkkä:
… Oli mielissä lepikko lehtivä
ja keväisten mäntyjen kerkkä…
En lehdosta, jossa me erottiin, minä puuta pillata sallis. Se on minun pyhä puistoni, minun karsikkokumpuni kallis.
Ulapalla aallot välkkyy, tuuli raskas suhisee. — Kaukaa päivänpaistehessa purjehesi vilkkuilee…
Pois sun täytyy… Tänne minä
ikävähän yksin jään—
Ikkunasta jälkees katson,
pieleen nojaan kuuman pään…
Enhän itke, iloitsenhan:
Kohta palaat takaisin.
Omakses mun otat silloin,
kihlaat kultasormuksin!
En mä tullut niinkuin ennen asuntoosi, armas hellä. Tulin vain kuin tutun luoksi, toinen oli sydämellä.
Väärin tehneeni mä tiesin,
vaan mun katse kaunis pauloi,
hellytteli heljä ääni,
joka lemmenlaulun lauloi.
Suren, että olin sulle pitkä pilvi päivän eessä, että jätin sinut yksin istumahan silmät veessä…
Pirtissäni pimenee…
Hiillos hiipuu hiljaa — —
Ulkona jo kultailee
kuuhut kystä viljaa.
Keijukaiset notkeat
satuhunnun kutoo,
siihen puista pisarat
timanteiksi putoo…
Luokseen virta välkähtäin
vienon tähden saapi,
sylissänsä sylkyttäin
sitä tuudittaapi.
Tule, tyttö tummainen,
suostu syliin mulle!
Kullat kuun mä laulelen
ja tähtilinnat sulle!
Taas näen tummat silmät edessäni ja tunnen pohjatonta ikävää. Vain ihanaksi haaveeksi ne jää mun oudon, yksinäisen elämäni.
Vain unessa mä onnen omistan:
ne silmät katsoo mua rakkahasti,
ne näkevät mun sisimpääni asti
ja karkoittavat kaiken katkeran.
Ja minuun uusi kesä kirkastuu,
saa sävel ammoin unhotettu soimaan,
käy kukat kuihtunehet vihannoimaan
ja lehteen lakastunut lemmen puu:
Kun herään, tunnen samaa ikävää, mi mieltä painaa sen, ken tietää varmaan viimeisen kesän eläneensä armaan ja näkee: lumen alle kaikki jää…
Aamulla varhain lähden kulkemaan
kasteesta kosteiden niittyjen yli
ja pitkin teitä, joilla vielä tuntuu
öisen sateen uurtelemat vaot.
Taivas pilvetön ja ilma lämmin.
Koivunlehdet tuoksuvat ja paimenmatarat.
Kosteissa petäjänneuloissa säihkyy
nousevan auringon kultaiset säteet.
Koko ajan mietin onneani:
Hän on vannonut rakastavansa minua
ja odottavansa tuhannen vuotta!
Hän on kietonut käsivartensa kaulalleni
ja niinkuin notkea köynnös
puristautunut minua vasten.
Hän on suudellut suutani
ja pyytänyt kyynelsilmin:
Älä unhota minua!
Kuljen kiireesti aatellen kaikkea sitä
ja kohtaan ihmisen,
jolla on notkea naisen vartalo,
kauniit silmät ja kaunis suu.
Minä tunnen hänet ja riemastun, mutta hän tervehtii kylmästi, ja minä huomaan olevani huonosti puettu ja kasteesta märkä.
Alan kulkea hitaasti. Ajattelen, kuinka monesta ilosta olen kieltäytynyt siksi, että yksi on pyytänyt muistamaan, että yksi on luvannut odottaa tuhannen vuotta.
Neiti kukkia keräsi,
oli heinien haussa.
Mitä neiti kukkasilla,
hempeäinen heinäsillä?
Tahtoi taikakukkasia, yheksiä yrttilöitä, kun oli kulta kylmentynyt, armas aivan unhottanut.
Pysähtime pyytämähän:
Suotko mun, suloinen impi, käydä kanssasi kedolle, hakemahan heinäsiä, kukkia kereämähän? Tekisi minunkin mieli yheksiä yrttilöitä, kun ei kulta muuten muista, aattele ei armahainen.
Sai neiti sanelemahan, suu nauru supattamahan:
Iso näkee ikkunasta,
maamo maitohuonehesta,
miten tohtisin luvata,
sinut kanssani kedolle.
Mitä isosta, emosta!
Ison silmät ei erota,
emo ei mitänä virka.
Saanko luoksesi lähetä?
Sai neiti sanelemahan,
suu nauru supattamahan:
Tule kanssa kun tulenet.
Ei minulla myöntämistä,
myöntämistä, kieltämistä,
käynet kanssani kedolle.
Kävin kanssansa kedolle
keräämähän kukkasia,
taiten taikakukkasia,
yheksiä yrttilöitä.
Ahoviertä astelimme,
Saimme lehdon liepehelle.
Peittyi tuossa taaton pirtti, peittyi maamon maitohuone taakse leyhkeän lepikon.
Sai neiti sanelemahan, suu nauru supattamahan.
Nostanet yli ojasta!
Nostin neitosen ylitse ojan tuskin tuntuvaisen.
Katsoi neiti silmihini sinisillä silmillänsä. Syömessäni sylkähtihe, — suutelin punaista suuta. —
Jäivät meiltä kummaltakin taikakukat taittamatta.
Tulit niinkuin kirkas aamu sydämeeni synkeähän, yksinäiseen, yöllisehen.
Tullessasi toit sä mulle kesäpäivät keikkuvaiset, liverrykset lintusien, kultatiukuin tillitykset.
Suhisi suvinen tuuli, helotteli heljä päivä iloisesti ikkunasta; sillalle siiat sirotti, laittoi kullat lattialle.
Mitä annan mä sinulle, ainokainen armahani? Typö-tyhjä toinen käsi, töisess' ei ole mitänä. Mure yksin muistoani, ange mieli aarrettani.
Enkö mä koskaan väsy sinuhun?
Muut kaikki on olleet mulle kuin heinälle kastehelmi: yön huvitus, huomenen hely, mi kiiltävi hetken haihtuen tullessa tuulen ja kirkkahan auringonpaisteen.
Etkö sä koskaan sielustani?
Täytyykö näin minun aina, iäti istua rajalla itkun ja ilon, iäti tuntea ikävän polttavan, tuntea sairahan halun nähdä sun sulosi ain' yhä uudestaan, silmäsi samettiripsin, tukkasi pehmeän, tumman, käsivarttesi herkät muodot, vartalon köynnösnotkeen ja sulavan liikunnon rytmin, joka on kuin mainingin nousu ja lasku levollisen, lämpöisen — petollisen meren.
Haluun siihen mä nukun ja herään — herään ja nukun — ja uneni on vain: nyyhkytys — nauru — nauru ja — nyyhkytys uneni on —
Monen yön ja päivän matka
erottaa mun armahasta.
Liekö mua toivotellut
palaavaksi kulkemasta? —
Hidas käydä outo polku,
tunnen kesken väsyväni.
Ootko mua muistanutkaan!? —
Tuska paahtaa sydäntäni.
Odotathan, ethän suostu
hyväilyhyn toisen sylin.
Ethän mua yksin jätä,
ystäväni ainut, ylin.
Käythän vastaani kuin muinen
pellon pientareita pitkin.
Monta kertaa maailmalla
salaa sitä aikaa itkin…
Niin, niin! Kyllä minä uskon! Siellä sinä valvot ja odotat — ajattelet minua niinkuin minäkin sinua ympärilläsi kesäyön ihmeellinen hiljaisuus…
Sinä odotat minua,
mutta minä en voinut tulla vielä.
Olet avannut ikkunasi.
Katselet järvelle puistikon läpi.
Järvi on aivan tyyni. —
Ruohikossa elää kala…
Raukeaan onneen vaipuen
nojaat päätäsi ikkunanpieleen.
Et ajattele mitään varmaa. Sinussa vain asuu ääretön ilo, kaipuun ja onnen sekainen ilo värisee sinussa ja ihana tunto siitä, että saat nähdä ja tuntea kaiken tämän ja saat odottaa näin… hiljaisuudessa…
Tuomi ikkunasi edessä on kukkia täynnä.
Tuoksuvia kukkia täynnä.
Ja yksi valkea oksa
ojentuu ihan ikkunaruutuun.
Sitten on sinulle tullut mieleen:
— Jospa ei muistakaan minua. —
Ja sinä puret hiljaa huultasi, kaunista, punaista huultasi, ja katsot kiihkeästi salmelle, jonka yli minun pitäisi tulla. Ja sinun silmäsi kiiltävät kosteina.
Mutta nuottaladon luona salmen toisella puolen ei liiku ketään. Vanha hylkyvene siellä vain on kaiholla ravistuneena ja mitättömänä. Muutama horsma oli noussut sen raosta ylös, kun kävit eilen siellä.
Sinä katsot kiihkeästi salmen yli, ja kauniit silmäsi ovat kosteina — tummat silmäsi kiiltävät kosteina. —
Sinunko silmäsi kosteina? — Ei… En tiedä. —
Minä olen ainakin itkenyt juuri
muistellessani sinua…
Nyt vasta sen huomasin.
Sinä sidot seppelen valkoisen valkoisista päivänkukista ja kohotat kulmilleni.
Sinun ihanat kätesi koskettavat ohimoitani niinkuin vilpoisa tuuli, niinkuin taivaan henkäys, ja minä seison edessäsi ujona ja sanattomana autuaassa onnen humalassa.
Minä näen sinun silmäsi, kirkkaat, ihmeelliset silmäsi, suun suloisesti nauravan ja hipiäsi hienon ruskotuksen niin ihmeen läheltä. Täydet rintasi melkein koskevat minuun — Eikö minun hengitykseni tunnu polttavan-kuumana otsallasi?
Miten paljon olet muuttunut, kallehin, viimeisen näkemisen jälkeen! Miten kypsä ja voimakas sinusta on tullut! Olet niinkuin ilmestys eessäni solakkana, sorjana, pitkin, mustin palmikoin, kaunein, kiehtovin liikkein, tummin silmin ja verevin huulin.
Minä olen kuin unessa ihanassa, kun kukkaniityllä kuljeskelemme: Ja ruhtinas ruunuin valkoisin olen valtakunnassa rakkautemme, Satosaaressa untemme ulapan, ilon rikkahan ihmemaassa.
Valkeat pumpulipilvet kiitävät keveinä ylhäistä rataansa puhtaina niinkuin lapsen mieli, niinkuin sinun mielesi, armahin.
Miksi sinä tulit minun luokseni nyt, kun minussa on hereillä se hillitön ihminen, se säälitön, villi voima, joka kuohuu kaikkialla ympärillämme? Katso! Jokainen heinä heilimöi, jokainen kukka keinuu tuulessa tuoksuen ja pölyten,
lemmenhuumasta humaltuneena. Kimalaiset kiitävät teriöstä toiseen, lintujen liverrys ja sirkkain sirinä, tuulen humina ja laineiden laulu sulavat yhteen, ja ylös taivasten äärihin kiirii kirkkaana rakkauden korkea veisu. Sinä tarjoat minulle kätesi valkoisen, vähän vapisevan ja katsot minun silmiini kirkkain, avonaisin katsein. Sinun povesi laajenee, ja minä tiedän, miksi sä tulit.
Nurmella helottavat ja tuoksuvat tuhannet kukat, mutta ylinnä tuntuu angervon lemu ja valkoisen apilaan hieno haju. Sinä nojaat minuun, minä tunnen ruumiisi painon käsivarrellani ja annan sinun hiljaa vaipua alas vihreälle, kukkivalle vuoteelle päivänkakkaroiden ja sinikellojen sekaan…
Minä suutelen sinua ja katson sinuun, ja sinun silmissäsi kuvastuu kaksi ihmistä: onnekas nainen ja — itkevä lapsi…
Kun huumiosta herään,
säikähdän minä
ja katson sinuun.
Mutta sinusta on kadonnut se itkevä, arka.
Sinä katselet onnellisena haaveillen ylös,
ja minä häpeän säikkymistäni.
Ihana olet sinä siinä punaisin poskin, ruusuisin, täyteläisin huulin; terve on sinulla ruumis, terve sielu, voimakas ja puhdas kuin kesäinen tuuli.
Laskeudun viereesi kukkasille
ja katselen ylös niinkuin sinäkin…
Huimaavan-sinistä avaruutta…
Valkeita pumpulipilviä…
Nyt on kaikki taas kuin ennen oli… Sama illan tullen yksinäisyys kera ikävän ja hiljaisuuden niinkuin ennen…
Sillalla ei keiku kevyt jalka,
silmiini ei katso kirkkaat silmät,
eikä enää helky heljä nauru,
käsi kaunis kaulalle ei kierry. —
Kuinka monta kertaa aamuin tapaa
päivä minut yksin pirtistäni?
Kuinka monasti se vielä jättää
yksin yöksi tummenevaan tupaan?
Vähän aikaa viivyit, armahani,
niinkuin päivän pilke pilven alta.
— — —
Nyt on kaikki taas kuin ennen oli…
Tänään nousi päivä kirkkaana yli kevätvihreen maailman.
Katson kauas pitkin järven selkää — siellä tulet hopeaiset tuikkaa harjanteella leikkivien laineiden. — Minulla on edessäni kirje kirjoittama kauniin käden.
Vaikka liekin kaikki lopussa, mitä ollut meillä tähän asti rakkauden luvalla on välillämme, täyttää sydämeni kuitenkin arka, melkein lapsellinen aavistus, että tulet sentään vielä luokseni. —
Tunnen, että tulet, että kaipaat vielä kerran yhdessä ystävinä itkemään elämän kovaa, armotonta arpaa.
Ja mä katson kauas pitkin selkää, missä tuikkaa hopeaiset tulet.— Oisi niinkuin yli kevätvetten kimmeltävä silta välillämme. — —
Ylitse auringonpaisteisten kunnaiden lentäköön hehkuva kaipuuni kauas — luoksesi sun, syömeni valtiatar!
Kertokoon, kuinka mä polttavan auringon alla alati muistelen sinua, sinua yksin… sun kauneuttasi nuorta, säihkyävää, yötä sun suortuvies, syvyyttä silmiesi, ääntäsi armasta, sekä kypsiä heelmiä ihanain huuliesi!
Rintani huokaus jokainen tulkohon luoksesi sinne — tuoksussa tuulen ja laulussa lainehen vapaan, että sä tietäisit, kuinka mä ikävöin sua, kuinka mä toivon yötä, lempeetä yötä laskemaan kuumalle päälleni kättänsä vilpoisaa, tuudittamaan unen herttaisen helmahan mua näkemään näkyä, joka on varattu katsella onnellisimman: käymään kanssasi hämärää, hiljaista tietä tuoksussa suurten sinisten kukkasien aavistuksissa, joita vain autuas tuntee…
Ilma on lauha. Väliin päivä paistaa, väliin sataa vettä. Räystäiltä ihan virtaavat pisarat. Kevätvedet syöksyvät kallioilta, purot paisuvat. Jää on vihreän harmaa.
Minä avaan ikkunan,
suotko sä,. rakas?
Tunnetko mikä voimakas henkäily
käy yli metsien ja vainioiden!
Suloisesti tuoksuvat pajupensaat, joita ylt'ympäri huuhtoo tulvavesi, hileissä helisevä tulvavesi!
Ja minuun syöksyy ihmeellinen voima. Minun suoneni paisuvat, poskiani polttaa, sydämeni jyskyttää ja päätäni huimaa, kun sinä nojaat rintaani vasten! Anna-Maria! Tuletko omakseni? — —
Sinun katseesi on jossain kaukana, kun sinä vastaat hiljaa:
— Kesällä vasta. —
Odotan kesää. —
Vähitellen vihertyvät kedot. Sinne tänne pujahtaa kukkasia. Tuomet kukkivat, pihlajat kukkivat, siniset syreenit kukkivat, ja minun lempeni kukkii tulipunaisena! Anna-Maria! Tuletko…
Minä odotan toivossa ja tuskassa, sillä kesä on kohta mennyt, mutta sinä katselet alas.
Kukista karisevat terälehdet.
Heinä on niitetty.
Pihlajat punaisina.
Tuomet mustia marjoja täynnä.
Syksy tulee, syksy tulee…
Puolukka punertuu kankailla,
vilja on valmistunut.
Yösumut hiipivät raskaina rantaniityillä.
Siellä täällä putoaa keltainen lehti…
Vilja on korjattu.
Lehdot kullassa kulisevat.
Muuttolinnut kiiruhtavat pois.
Viimeinen parvi
näkyy pienenä pisteenä enää…
Myrsky nousee.
Aallot pauhaavat.
Ilma pimenee
ja rankkasade alkaa.
— 80 —
Raskaat pisarat kohisevat katoilla.
Minun mieleni on lamassa,
sydän on tuskasta haljeta.
Anna-Maria! — —
En tiedä muistatko mua.
En tiedä muistatko koskaan.
Minä aattelen sinua aina ja unhotan kaikki muut, kuin ei olis ollut ketään sua ennen, niinkuin ketään sinun jälkeesi tulla ei voisi… niin tuntuu…
En muuta niin halaja saada kuin pitää kaihoni kauniin, näin olla illalla yksin, näin katsella kauas, minne jo aurinko yöhön sammuu — ja aatella:
En tiedä muistatko mua…
Rannalla raidan lehti se putoo vierivän virran viedä. Raskas on tuntea rakkautta, josta ei toinen tiedä.
Rannalla raidan lehti jo muuttuu
kullan keltaiseksi.
Raskas on jättää onnensa kaunein
iäti salaiseksi.
Rannalla raidan oksat ne kaartuu lehdettä taivahalla. Raskas on tyhjyys, joka jo alkaa asua rinnan alla.
Yön tähdet välkkyin muistuttavat mulle: — On aika lähteä jo kulkijan. — Oi, tiedän, tuska sulle, kaivatulle sua sieluun tulless' eron vaikean. Niin hellään katsot kuni meri syvä sä silmin kyynelisin, kirkkahin; ne jäämään pyytää loistein suruisin, ne hyväilee kuin uni lähestyvä.
Niin raskahana tuska rinnan täyttää, kun, kulta, luoksesi en jäädä voi. Vain kylmät tähdet mulle tietä näyttää ja keltaisien kaislain laulu soi. Mut painuessas parmaalleni, kallis, on kaikki kirkastunut sielussain: sä aina muistat mua, armahain, ja lempemme et lakastuvan sallis.
Kun aamun tullen värähtelee vesi, kun metsä tuoksuu, kaste kimmeltää, mä muistan kyynelhelmet silmiesi, ja kuvas iäks sieluhuni jää. Ja kerran tähdet hellään nyökkää mulle: — On aika palata jo kulkijan. — Ah, ehkä jälkeen kaipuun katkeran saan vielä käden ojentaa mä sulle.
Aurinko hehkuu, polttaa.
Vilja kiiluu kullassa ja kahisee.
Kohta alkaa elonkorjuu.
Päivisin aurinko paahtaa
ja jymähtelee ukkonen jossain kaukana.
Hiljainen tuuli tuudittelee tähkiä.
Veräjään nojaten katselen korsien sekaan. Siellä on harakanhattu, elokaunokki ja sinisilmä lemmikki.
Minä en kaipaa mitään. Olen juuri löytänyt onnen. Kypsyvä vilja tuoksuu, pientaren heinikko tuoksuu ja rinteiltä lehahtaa lämmin tuuli, jossa on metsän voimakas lemu.
Ulappa lainehtii vähän.
Se on ihan sininen.
Välistä tuulahtaa sieltä vilpoisa henkäys.
Se tulee saarien ja karikoiden yli.
Kuulen nuorten vesilintujen siukutusta.
Minä alan halata yksinäiselle selkäluodolle. Kuljen valkamaan ja koputan kauan venheeni peränaulaa, tahallani ihan, sillä minä tunnen hiljaista iloa, kun kaiku kumuaa saarien ja rantojen kallioissa.
Sitten soudan ulapalle.
Matalat laineet lyödä rapsivat venheen laitaan.
Airojen lavat välkähtelevät. — —
Luodolla on yksinäistä ja autiota. Laineet solisevat ja loiskahtelevat. Louhien lomassa ylempänä kasvaa joku punainen rantakukka, joku keltainen alpi ja muutama ruoko.
Riisuudun päivänpaisteeseen.
Tuuli puhaltaa lauhkeasti. Jostain metsien yli ja järven yli kantaupi savun hajua hiukan.
Kylästä kuuluu ääniä.
Muutamat menevät jo pelloille.
Naisilla on valkeat liinat…
Oli kukkanen vieressä viljamaan kevätpäivyen loihtima pieno. Näki: voimia vankkoja tarvitaan, kun kasvuhun saa karu tieno.
Näki kukkanen pellolla vihanteen
ja kun tuulonen tähkiä viersi.
Näki öisen hallan, mi vitkalleen
jääkyynelen tähkähän kiersi.
Näki kukka, kun uupunut torpan mies veet silmissä katseli viljaa. Näki kukka, kuin raskas on elämän ies, syysmyrskyhyn nukkui hiljaa.
Siellä kaukana — suurien salojen takana — siellä se vierii voimakkaana, majesteetillisena elämän virta — niin sinä uneksit ennen.
Siellä ne ovat rikkaat kylät päivärinteillä,
lihavain laihojen keskellä.
Siellä, kaukana — merten rannoilla —
loistavat kauniit kaupungit…
Siellä säihkyvät valot,
siellä on tietojen aarniot auki.
Elämä siellä on niinkuin morsiusmarssia,
nuoruutta, onnea, riemua täynnä,
niinkuin ainaista elojuhlaa, jossa virtaa viini punaisena välkkyvä, punaisista rypäleistä puserrettu.
Aattelit:
Sinne kun pääsisi!
Siellä se minunkin onneni odottaa. —
* * *
Nyt sinä ikävöit takaisin sinne, missä oli ahdasta, pientä, sinne, mistä sä läksit kerran kohti niitä rikkaita kyliä ja kauneita kaupunkeja — onnesi luo.
Sinne sinä ikävöit, takaisin rauhan maille; ikävöit väsyneenä, köyhänä, tyhjänä niinkuin taivaan tuuli, vähäisin kokemuksin, jotka sä kalliisti maksoit kadottaen herkimmät tunteesi, kauneimmat unelmasi pilkkaavan, julkean joukon jalkoihin, markkinarahvaan anturan alle.
Syyskesän ilta on tullut kalsea, kuulas.
Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan.
Ylitse ulapan aavan kulkevat raukeat lainehet tänne.
Tänne… missä mä istun ja muistelen mennyttä kesää…
Muistatko, syämeni, kuinka sä uneksit suven tuskahan autuaisehen pakahtuvana, että sun luoksesi hiipisi askelin kevein hän, jota rakastit salaa ja ylitse kaiken, ylitse maallisen onnen ja taivahan riemun?
Muistatko, kuinka sä päivillä paloit ja hehkuit niinkuni kesäinen aurinko?… kuinka sä hiiltyen värisit lempeinä öinä…
Kaikki on ohitse.
Syksy on.
… Marjat pihlajan loistaa ja kuhilaan kulta
ruskossa päivän, mi painuvi kaukaisten metsien helmaan…
Sä laulun lauloit mulle sydämeen, kun kevätkukat nousi alta mullan, ja aurinko kun valoi kirkkaan kullan yl' ulapoiden sinertävän veen. Sen vielä muistan, vaikk' on kuolleet jo ne kukat, jotka avas aurinko.
Ja nyt, kun sade pimeässä lankee, ja raskas tuuli puista lehdet puottaa, kun tuska mustin ratsuin mua vuottaa, ja aatos kaihoisa on, mieli ankee, on niinkuin päivänsäde syömessäin, kun muistan lauluasi, ystäväin.
Se saattaa minut unhotettuin muistoin ja unelmien kultakaupunkiin, vie lapsuusaikoihini armaisiin, luo tuoksuvien niittyjen ja puistoin, pois, kesään yli metsäin syksyisten ja läpi surullisen satehen.
Joka ilta nukun toivoen, että yöllä taivas kirkastuu, että halla maille laskeuu puhtaan kääriliinan kutoen.
Mutta aamuin aina sade soi
pieneen, pimeähän ikkunaan.
Iäisesti samaa itkuaan
tuuli pihapuissa vaikeroi.
Aret sekä pyhät poistuu näin
niinkuin surusaatto hiljainen
kujannetta synkkäin kuusien
kaukaiselle kirkkomaall päin.
Mielen tahtoo maahan masentaa, sitä harmaa kaipuu kammitsoi niinkuin aitaus, jossa unelmoi sateen samentama paljas maa.
Minä rakastan syksyisiä metsiä, minä rakastan lehdettömiä puita, lakastuneita ruohikoita, kuihtuneita kukkia, kylmänraukeita laineita rakastan minä.
Minä rakastan paljaita puistoja, tyhjinä ojentuvia oksia illan viimeisessä ruskotuksessa, jonka ylitse kohoaa lumipilvi…
Minä rakastan surevata naista, joka on elänyt elämänsä, joka istuu illan hämärässä yksin.
Minä rakastan häntä!
Sillä hän on kaunis kuin syksyinen puisto
illan riutuvassa ruskotuksessa…
Ikävä on päivä syksyinen
yksin hämärässä istuen…
Hätäisesti aurinko vain pilkistää,
tummuu, peittyy, pilven alle jää…
Katsot pieneen, tummaan ikkunaan.
Näkyy harmaa pelto, salo vaan.
Metsäin takana on kylät kaukaiset. —
Niitä kaihomielin muistelet. — —
Päivät kuluu, vuodet vaihtuu niin
jättäin jäljet eloon, ihmisiin,
joiden onni on kuin päivä syksyinen:
kalvas hymy läpi kyynelten.
Varkain jo hiljainen hämärä luoksesi hiipii… Mennyt on kesäsi kirkkahin päivin ja kukkivin kentin, valoisin öin sekä lintujen liverryksin mennyt on kesä…
Lehdetön puisto on aamuin hallasta harmaa…
Mennyt on kesäsi vihrein metsin ja tuoksuvin tuulin,
välkkyvin vesin ja armahin aamuhetkin
mennyt on kesä…
Taivaalta laskeupi valkoinen, pehmeä peite… Mennyt on kesäsi rikkahin riemuin ja aatoksin armain, unelmin untuvahennoin, kultaisin kuvin mennyt on kesä…
Mitä siitä, jos jääkin uneksi vaan kuvitelmat ja toiveet, vaikka täytyykin kadottaa korkeuksien kirkkaus, vaihtaa rannattomain aavojen selkeys harmaaseen arki-iltaan ja alkaa alusta jälleen!
Onhan edes unelmissa elänyt rikasta elämää, vavissut ihanain näkemysten edessä, katsellut niitä pyhällä hartaudella ja tuntenut riemua rinnassansa, iloa, joka värähtelee syvällä sydämessä niinkuin kesäpäivänä ulapalla värähtelee ja välkkyy hopeisin kipunoin kirkas vesi.
Mitä siitä, jos pettyy ja pettyy! Ilmalinnat ovat kuitenkin niin taivaallisen kauniit, että alati tahtoisi rakennella niitä.
Niiden tornit ulottuvat ylös tapaillen huimaavia korkeuksia. Niiden ovet kullassa kimaltavat, ja ikkunat säihkyvät myriaadein värein!
Ne ovat kauniit sortuessaankin.
Kauneimmat ehkä — raunioina vasta.