The Project Gutenberg eBook of Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Matti Pohto: Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja

Author: Artturi H. Virkkunen

Release date: October 21, 2022 [eBook #69195]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Otava, 1924

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATTI POHTO: VANHOJEN SUOMALAISTEN KIRJAIN PELASTAJA ***
MATTI POHTO

Vanhojen suomalaisten kirjojen pelastaja

Kirj.

A. H. VIRKKUNEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

Seuraaville sivuille on koottu säilyneet vähäiset tiedot elämäntyöstä, joka tuloksissaan ja suorittajansa henkilöön nähden meidän ja luultavasti muidenkin kansain sivistyshistoriassa on ainutlaatuinen. Se suurtyö, minkä Matti Pohto suomalaisten kirjain ystävänä ja kerääjänä vaatimattomassa elämässään suoritti, herätti kyllä jo tekijänsä eläessä, vaikka tosin vähäisessä asiantuntijapiirissä, ansaittua huomiota. Myöhempinä aikoina on hänen elämästään ja työstään tämäntästäkin julkaistu kirjoituksia eri sanomalehdissä. Sittenkin lienee suurimmalle osalle kansalaisiansa jotenkin vähän tunnettu tuo merkillinen mies, joka omalla harrastuksellaan ja työllään, edes kaikkein alkeellisinta oppia saamatta, on kohonnut yhdeksi maamme huomattavimpia henkilöitä ja joka on loistavana todistuksena siitä, mitä kykyä ja harrastuksen suuruutta Suomen kansan syvissä riveissä löytyy. On sen vuoksi näyttänyt vaivanarvoiselta sen vähän erityisessä julkaisussa esittäminen, mitä tuosta harvinaisesta rahvaanmiehestä kirjallisuudessa ja muissa lähteissä sekä aikalaisten muistotiedossa on säilynyt.[1]

Matti Pohto oli syntynyt kahdeksantena yhdestätoista sisaruksesta 7 p:nä maalisk. 1817 Lahden kylässä Isonkyrön pitäjään kuuluvassa silloisessa Ylistaron kappelissa. Yli-Pohtolan talosta, joka oli hänen syntymäkotinsa ja nykyisin nimeltään Keski-Pohtola, hän otti sukunimensä. Vanhemmat olivat Iisakki Jaakonpoika (s. 1775, k. 1851) ja Helena Antintytär (s. 1778, k. 1841). Matin suku oli kotoisin Ilmajoella, josta hänen isänisänsä Jaakko Matinpoika Kuivi tuli kotivävyksi Yli-Pohtolaan, naiden Maria Matintyttären.

Lukuisan sisaruspiirin keskuudessa kasvaen Matti Pohto kaikesta päättäen eli jo aikuisimmat vuotensa niukoissa oloissa. Isä ei ollut elämässään säännöllinen. Monien muiden silloisten pohjalaisten tavoin hän vietti hurjaa elämää; kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan häntä kaksi kertaa sakotettiinkin juopumuksesta ja tappelusta. Isän säännötön elämä luonnollisesti vaikeutti hänen lukuisan perheensä toimeentuloa. Talo oli isonpuoleinen, lähes puolen manttaalin tila. Sen rakennuksista mainitaan tuohikattoinen, laudoittamaton harmaa päärakennus, jossa oli eteinen, tupa ja kamari. Huonon hoidon vuoksi talo meni rappiolle, isäntä joutui suuriin velkoihin, ja hänen talonsa myytiin v. 1825 ilmajokelaisen Yli-Könnin saatavista, Matin ollessa 8-vuotiaana. Perhe joutui luonnollisesti kotitalostaan pois. Vanhemmat elivät sen jälkeen loisina eli itsellisinä eri paikoissa, ensin Lahden kylän Hölsölässä ja vuodesta 1835 Topparlan kylän Plökissä, missä Matin veli Iisakki (s. 1806) oli tullut talon omistajaksi. Mutta Iisakkikin myi talonsa 1841, ja Matin isä muutti itselliseksi jälleen Pohtolaan. Siellä hän sitten eleli köyhissä oloissa kuolemaansa saakka, ja Mattikin on kirkonkirjoihin merkitty isänsä perheeseen kuuluvaksi. Isän kuoltua hän on kirjoissa itsellisenä Pohtolassa.[2]

Matin aikaisemmasta lapsuudesta kerrotaan joitakin piirteitä, jotka osottavat, että ne ominaisuudet, jotka hänessä miehenä ovat huomattavissa, kehittyivät jo sangen aikaisin. Joku halu nähdä maailmaa laajemmalta ilmaantui hänessä jo sangen varhain. Kirjaan on pantu, että Matti-poikanen jo viisivuotiaana lähti ominpäinsä kotoaan nähdäkseen, miltä maailma ulompana näytti. Pieni karkulainen, kuinka etäälle lieneekään matkallaan ehtinyt, palautettiin kotiinsa peräänkuuluttamalla. Pienen poikasen karkuunpääsy jo semmoisenaan voi olla todistuksena siitäkin, että kodissa ei aivan paljon ehditty pitää lasten puuhia silmällä. Toinenkin piirre lapsessa kuvaa ominaisuutta, joka osaltaan teki mahdolliseksi miehen elämäntyön, nim. Pohdossa jo aikaisin ilmenevä erityinen säästäväisyys. Kerrotaan, että hän nuorena päiväkaudet saattoi seisoa kotitalon lähellä olevan maantieportin luona odotellen matkustavia, joilta toisinaan sai jonkun lantin portin aukaisemisesta. Kun vanhemmat eivät tätä Matin ajanvietettä hyväksyneet ja sen kielsivät, jatkoi poika salaa entistä lystiänsä ja säilytti saamansa ansion maantien viereen kaivamassaan kuopassa.

Kodissa Pohdolle, käyttääkseni Wareliuksen sanoja, »ei enempää opetettu mitään kuin muillekaan köyhien lapsille». Blomstedt, joka Jalasjärvellä kasvaneena ja ylioppilaana Ilmajoella oleskellen oli Pohtoon tutustunut ja sanoo kirjoittaneensa hänen elämänsä kuvauksen »esikuvaksi ja kehoitukseksi muille halvimmassa kutsumuksessaankin yhteistä parasta edesauttamaan» ja sitä varten käyttäneensä paitsi Pippingin esitystä »muualta saamiansa luotettavia tietoja», kertoo, että »pikkuruisna poikasena olivat vanhemmat, ollenkin äiti, sekä pari heidän vanhemmista lapsistaan rahvaassa tavallisella lavalla opettaneet hänen lukemaan, ja hän olikin niin mieltynyt lukuun, että kernaasti kävi lukukinkereillä taitoansa näyttämässä, jota huonolukuiset lapset tavallisesti pelkäävät kuni kuolemaa. Ei siinä kyllä. Hän vähäksyi kuulustusta oman kylänsä kinkereillä ja hypäten pappein reen-kannoille seurasi hän usein heitä muihinki lukusioihin, joissa välisiä raha-äyriäki pistivät tämän lystillisen pojan pivohon». Lapsena saavuttamaansa lukutaitoa Pohto myöhemmin, yksinomaan kirjain parissa eläen, varmaan kehitti niin, että hän myöhemmällä iällään moitteettomasti pystyi kirjaa lukemaan. Sitä vastoin jäi kirjoitustaito hänellä ainiaaksi saavuttamatta. Warelius, joka tutustui Pohtoon v. 1846, sanoo, ettei hän enempää osaa kirjoitusta »kun juur hiukan lukea, mitä vasta vanhempana omin päinsä on opetellut». Se, mihin hän kirjoitustaidon alalla vielä vanhempanakin pystyi, rajoittui latinalaisten painokirjaimien jäljittelemiseen, joita piirtelemällä hän on etupäässä kirjain nimiä paperille merkinnyt.[3]

Kotitalon jouduttua loisiin käsiin, sai Matti, melkeinpä heti kun kynnelle kykeni, ruveta omin päin toimeentulostansa huolehtimaan. Hän elätti itseänsä kesäisin paimenena, talvet mieron kiertäen. Hänen kerjuumatkansa lienevät aluksi rajoittuneet kotitienoolle. Vuosien kuluessa hän ulotutti kiertelynsä laajemmalle, kuljeksi Turun läänin eteläosiin saakka, joutuen siellä Perniön pitäjässä passittomana kiinni v. 1833. Pohto lähetettiin nyt Turun linnaan. Siellä hän sairastui vaikeaan tautiin ja siirrettiin tervehdyttyään Helsinkiin. Seuraavana talvena häntä pidettiin vankina Helsingissä, sillä ei ollut tietoa siitä, mistä Matti oli kotoisin. Kuljeskellessaan oli hän näet heittäytynyt kuuromykäksi nähtävästi siten paremmin herättääkseen ihmisten sääliä ja helpommin apua saadakseen. Jollakin tavalla saatiin kuitenkin selville pojan kotipaikka ja hänet kuljetettiin keväällä 1834 kotiseurakuntaan. Tällä matkalla kerrotaan Matin unohtaneen mykkää näyttelemisen, hän kun kerran epähuomiossa tuli sanoneeksi jotakin. Poika joutui nyt pahaan pulaan, mutta koetti siitä leikkiä lyöden selviytyä. Hänen kerrotaan näet selittäneen, että niinkuin »kevään lempi lintujen talven alla jähmettyneet kielet sulattaa suloisiin sirkutuksiin, niin oli hänenkin nyt käynyt».[4]

Kotia palattuaan rippikoulun käynti oli Matin ensimmäisiä tehtäviä. Sen suorittamiseen olikin jo aika, sillä hänellä oli kahdeksastoista ikävuotensa kulumassa. Rippikoulunsa — ainoa koulu, jota hän kävi — Matti suoritti hyvin ja laskettiin syyskuussa 1835 ensi kerran Herran ehtoolliselle. Kirkonkirjoihin on merkitty, että Matin, samoinkuin hänen useampien sisarustensakin, lukutaito oli kiitettävä, mutta luetun käsityksessä Matti on saanut paremman merkinnän kuin yksikään hänen sisaruksistaan. Ripillä hän käy myöhemminkin Ylistarossa melkein vuosittain, joinakin vuosina parikin kertaa.

Matin vaellushalu ei laimentunut hänen edellisillä retkillään saamistaan ikävistä kokemuksista. Pian hän on jälleen retkeilemässä, tällä kertaa ei kuitenkaan enää pelkkänä kerjäläisenä. Hän alkoi nyt kaupitella arkkiviisuja ja muita pienempiä painotuotteita. Matka ei tullut tällä kertaa pitkäksi. Matti ei päässyt Ikaalisten pitäjään kuuluvaa Karvian kappelia kauvemmaksi ennenkuin hän taas passittomana joutui kruununmiesten käsiin ja lähetettiin Vaasaan. Siellä sanotaan hänen kärsineen ruumiillisen rangaistuksen irtolaisuudesta ja sitten lähetetyn kotiseudulleen.[5]

Olipa näiden Pohdon nuoruudenseikkailujen laita miten tahansa, varmaa on, että hän 1830-luvun loppupuolella, parinkymmenen vuoden ikäiseksi ehdittyään, aloitti varsinaisen elämäntyönsä, asuen, niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »kesät laukku selässä, talvet kelkka perässä» kuolemaansa saakka pääasiallisesti maantiellä. Hänen hyvä maineensa ja nuhteeton askartelunsa olivat nähtävästi jo tulleet yleensä tunnetuiksi ja kokemuksestaan lienee hän tullut tuntemaan passinkin tarpeellisuuden. Kirkonkirjoissa olevan merkinnän mukaan on hän ensi kerran Ylistaron papistolta ottanut todistuksen v. 1836. Ainakin hän tästälähin sai vapaasti liikkua, missä tahtoi. Kirjojen myynti ei liene tuottanut riittävästi toimeentuloa. Enemmän ansaitakseen Pohto kauppaliikkeensä lisäksi alkoi harjoittaa myöskin kirjansitojan tointa. Tätä työtään hänen sanotaan tehneen »suuremmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuin kaupungin mestarit, jos kohta ulkonäkö hänellä ei tullut semmoinen, jotta näiden nitomille olisi tainnut vertaa vetää». Kirjansitomisen taidosta Pohdolla oli varmaan paljon etua kirjojen keräämisessä, johon hän antautui v. 1838. Tämän taitonsa avulla hän helposti sai tilaisuutta tarkastaa kansan säilöissä talletettuja vanhoja kirjoja ja niiden osia, joista hän itse pystyi sitomaan täydellisiä kappaleita.

Kirjojen kerääjänä Pohto pääsi varsinaiselle alalleen. Siitä tuli hänelle suorastaan intohimo. Uupumatta hän kuolemaansa saakka kulki toisesta maan äärestä toiseen, etsien hänelle rakkaiksi käyneitä kirjoja. Hänen intonsa tässä pyrkimyksessään oli, käyttääkseni Blomstedtin sanoja, »niin sanomattoman suuri, että hän tavataksensa harvinaista kirjaa, vähäpätöisimpääkin, jota hänellä ei ollut, taikka vain ainoata lehteä, jota joku hänen omistamansa kirjansa oli vailla, samosi sangen pitkät matkat, vieläpä viimeisen äyrinsäkin pani liikkeelle, jos niiksi tuli».

Pohdon matkoja on mahdoton yksityiskohtaisesti enää seurata. Jotakin todistaisivat tässä suhteessa passit, joita hän ainakin kaupunkien poliisiviranomaisille näytti. Niistä on kuitenkin vain jokunen säilynyt. Eräs Helsingin yliopiston kirjastossa Pippingin kokoelmassa säilynyt, nähtävästi rahvaanmiehen kädestä lähtenyt ja erinäisistä puheenparsista päättäen Etelä-Pohjanmaalla syntynyt runontekele mainitsee, miten

    »Matti Pohto jäitä potkii»,
    kuinka hän on »aina kulkeileva»,
    »Tietää tien Turkuhunkin,
    Sieltä tormaa Tornioonkin;
    Ei laiska kelpaa laulamahan
    Eikä nilkku tanssimahan,
    Mut se kuin jalo jalvoistansa

— — —

    Sepä kelpaa kiertämähän,
    Pitkät maikat mittaamahan,
    Sepä suhtaa Suomen saaren,
    Arvaa poikki Pohjanlahden,
    Sepä kokoo konttihinsa,
    Vanhat kirjat kirstuhunsa,
    Parhaat laulut laukkuhunsa,
    Tavarat taskuhunsa».

Warelius, joka on tietonsa saanut nähtävästi Pohdolta itseltään, kertoo, että hän monet kerrat, paitsi Pohjanmaalla, oli kulkenut Turun läänissäkin, »josta sanoo useimman perivanhan kirjan saaneensa, Savon ja Karjalat tietää hän myös tyystemmin kun moni muu matkustaja». Useat kerrat Pohto matkoillaan kävi myös Helsingissä. Aikuisimmat jäljet hänen pääkaupungissa käynnistään, sittenkun alkoi kirjoja kerätä, olen tavannut vuodella 1842. Silloin hän näkyy joutuneen ainakin Gottlundin tuttavuuteen ja käsiin. Gottlund, joka oli kaiken vanhan kerääjä ja talteenpanija hänkin, näkyy varsin hyvin käsittäneen, mikä etevä apumies Pohto oli hänen tarkoituksilleen. Hän näyttää ottaneen Pohdon suorastaan palvelukseensa, lähetti hänet Venäjän Lappiin ja Karjalaan sekä suunnitteli laajan ohjelman tällä matkalla suoritettavalle keräystoiminnalle. Tämä käy selville siitä suosituskirjasta, minkä Gottlund Pohdolle matkaa varten laati. Tämä asiakirja on Gottlundin siksi kuvaava, etten malta olla sitä tähän ottamatta, sitä suuremmalla syyllä kun Pohdon tämänaikaista Helsingissä käyntiä ei tietääkseni ole muualla mainittu. Gottlundin suosituskirja, joka on päivätty 28 p:nä tammikuuta, kuuluu näin:

»Matti Isakinpoika Pohto, kotoisin Ylistaron Kappelista Iso-Kyrön pitäjässä, Pohjanmaalta, joka omasta mieli-tahostaan ja rakkauestaan Suomen kielen kirjallisiin laitoksihin on ruvennut ympärin-matkustamaan Suomen maata, kuulustellaksensa, ylös-hakeaksensa ja koottaksensa niitä vanhanaikaisia, nykyisin harvoin nähtäviä, Suomalaisia kirjoja, mitkä vielä jossakussa ehkä meillä löytynnöön, ja joista hään on jo suurella kiivauella ja ahkeruuella kokoon hakenut ja tännek tallellen tuottanut monta varsin outoa ja äkkinäistä, ennen tuntematointa kirjoa, pelastaksensa heitä sillä häviämästä, hajoamasta ja katoamasta, heijän säilyttämisellä kielemme kunniaksi ja hyväksi tulevillenkin ajoillan — on nyt peällensäk ottanut, samassa luvallisessa peällen-tarkoituksessa, kulkeaksensa minun asioilleni aina Suomen ja Venäjän Lappiin, tiiustella, kuulustella ja kokoella vanhanaikuisia Suomalaisia kirjoja, niin myös ikivanhoja käsi-kirjoituksia ja nahka-kirjoja, jotka jolla-kulla tavalla koskoovat meijän historiaan, tahi tuottaavat meillen valaistusta ja selitystä vanhoista maan-laitoksistamme, tavoistamme ja esivanhemmistamme. Ja koska hään nyt tällaisissa tarkoissa asioissa, varuistettu Kuvernörin passilla, lähtööpi pohjoisehen päin, niin soan minä tämän kautta kehoittamisellani, hyvin sanoin puoltamisellani ja toivotuksillani hänen tiehen saattamiseksensa johtattaa häntä, rukoellen jokaisia, liijoitenkin moamme ystäviämme, kielemme rakastajoitamme ja Suomalaiseen kirjallisuuteen halullisiamme, että olisivat hänellen avullisia ei ainoastaan hyvillä neuvoillaan ja ylösvalaistuksillaan, mutta että myös antaisivatten hänellen semmoisia vanhantapaisia kirjoja ja kirjoituksia, joista on tässä puhuttu, niin myös kuin mitä löytynnöön muita vanhoin jäännöksiä ja iki-muistoja, niin kuin e.m. kivi-nuijia (joita ukkoisen voajoiksikin kututaan), Riimikeppiä (joita poalikoiksikin mainitaan), rauta-jousia ja muitaik muinosaikaisia sota-aseita, talon kapineita, työn kaluja ja puvun kappaleita m.m., joita kaikkia hään tänne tuotaisi korjuhun ja talteisehen iäksi säilyttämiseksi.

Anon vielä viimmeisellä niitä moamiehiämme, jotka jossa kussa varsinaisessa asiassa hyövyttäävät häntä näissä tarkoituksissa, jotta erinäisehen tässä myöten seuraavaisille paperille kirjuttaisivat nimiänsä ja antimiansa, muistoksi ja kunniaksi muillenkin, liijoitenkin minullen.

 Helsinkin kaupunnista annettunna 28:na päivänä Tammi-kuuta,
vuonna 1842.

                                        Carl Axel Gottlund,
                                      Suomen kielinen Lehtori
                              Keisarillisessa Aleksanderin Akademiassa,
                                     Helsinkin kaupunnissa.»[6]

Niinkuin suosituksesta näkyy, oli Gottlundin tarkoituksena ottaa Pohto jonkunlaiseksi yksityiseksi asiamiehekseen. Lähettäähän hän Pohdon »minun asioilleni» sekä kehoittaa yleisöä lähettämään Helsinkiin ne Pohdon saaliit, joita tämä Gottlundin varten johonkin talteen sijoittaisi. Gottlundin Pohdolle suunnittelema ohjelma oli paljon laajempi kuin mitä Pohto siihen saakka oli keräysmatkoillaan toteuttanut. Hänen piti paitsi kirjoja koota käsikirjoituksia eli »nahkakirjoja», kiviaseita, riimusauvoja, jousia ja muita sota-aseita, talonkapineita, työkaluja, puvun kappaleita y.m. Tällainen laaja keräystoiminta oli tietysti Pohdon varoilla ja voimilla mahdoton toteuttaa. Silloinen 25-vuotias Pohto nähtävästi ei kuitenkaan pitänyt tehtävää ylivoimaisena. Hänelle annettiin passi Uudenmaan lääninhallituksesta 21 p:nä tammikuuta 1842 kuudeksi kuukaudeksi matkaa varten »Venäjän Lappiin Arkangelin lääniin», niinkuin yliopiston kirjastossa säilytetyssä passissa sanotaan. Ja niin Pohto lähti pyrkimään maikan päämäärää kohden Venäjän Karjalaan ja Lappiin. Lähes pari kuukautta hän samoili nähtävästi Itä-Suomen kautta pohjoiseen ja saapui Hyrynsalmelle, josta hänen Gottlundin ruotsinkieliseen suosituskirjaan tekemän merkinnän mukaan oli pakko lähteä paluumatkalle 18 päivänä maaliskuuta. Syyksi matkan keskeyttämiseen Gottlund mainitsee, ettei Pohto uskaltanut jatkaa matkaansa »osaksi kun hänen olisi ollut kuljettava suksilla, mitä hän raskasta taakkaa kantaessaan ei voinut, osaksi siitä syystä, että hänen pitkillä taipaleilla nyt olisi ollut pakko käyttää opasta, jotka olivat niin kalliisti palkattavia, etteivät hänen varansa siihen riittäneet, sitä vähemmän kun hän nyt ei voinut mitään ansaita suomalaisilla kirjoilla, joita hän kaupitteli». Paluumatka kävi Oulun kautta, jossa passi on näytetty lääninhallituksessa 2 p:nä huhtikuuta. Raahen kautta edelleen kulkien Pohto saapui Isoonkyröön 5 p:nä toukokuuta. Pari kuukautta oleskeli hän nyt kotipaikallaan, jossa nimismies Matias Liljeqvist on passiin merkinnyt 4 p:nä heinäkuuta kiittävän todistuksen hänen askartelemisestaan kirjojensa parissa. Mainittuna päivänä Pohto jälleen lähti matkalle Helsinkiin, johon saapui 24 p:nä heinäkuuta, oltuaan siten matkalla Isostakyröstä 20 päivää. Tästä Helsingin-matkasta en ole tavannut muita tietoja kuin että Gottlund sanoo hankkivansa Pohdolle uuden passin Suomessa liikkumista varten.

Mihin ne monet »varsin oudot ja äkkinäiset, ennen tuntemattomat kirjat» ovat joutuneet, jotka Gottlund tietää Pohdon »tännek laitellen» tuottaneen, on tietämätöntä. Ainakaan Pohto ei vielä tähän aikaan joutunut Pippingin yhteyteen, joten kirjat eivät liene yliopiston kirjastoon tulleet. Lieneekö Gottlund niillä lisännyt omia kokoelmiansa?

Näiden Gottlundin kokoelmissa v:lla 1842 säilyneiden tietojen jälkeen kuluu useampia vuosia, ennenkuin Pohdosta mitään mainitaan. Keräysmatkojaan hän varmaan edelleen teki ja sangen hyvällä menestyksellä, sillä kesällä 1846, jolloin Warelius tuli Pohdon tuttavaksi, hän kävikin »Kirja-Matin» luona Isossakyrössä syyskuulla 1847 — hänen kirjastonsa käsitti kaikkiaan noin 2,000 kirjatuotetta. Ensimmäiset viestit Pohdon toiminnasta julkisuudessa tavataan tietääkseni Borgå Tidningissä syyskuussa 1847. Kirjoittaja, joka sanoo tietävänsä Pohdosta vain kuuleman mukaan, lausuu ihmettelynsä siitä, »etteivät meidän sanomalehtimiehemme ole lausuneet sanaakaan tästä laatuaan merkillisestä miehestä»; hän on ottanut asian puheeksi vain siinä mielessä, että joku asiantuntija antaisi tarkempia tietoja. Hänkin tietää, että Pohdolla lienee runsaampi kokoelma suomalaisia painotuotteita kuin kenelläkään toisella, että hän kerää muitakin kuin suomenkielisiä kirjoja sekä että hän vaeltaa ympäri maata kartuttaakseen kirjastoansa, »ja jos hän löytää jotakin kelvollista, käyttää kaiken kykynsä sen saadakseen». »Hän ei osaa kirjoittaa, mutta kuljettaa muistikirjaa, johon kirjoitustaitoisilla merkityttää, minkä huomaa tärkeäksi.» Pohdon muistia kehuu tämäkin kirjoittaja niinkuin yleensä kaikki, jotka hänestä mainitsevat. »Hänen muistinsa kuuluu olevan niin tarkka, että hän osaa kirjojen nimet ulkoa sanasta sanaan sekä tietää myöskin sellaisista kirjoista, joita hän on nähnyt taikka jotka hän omistaa, kun paino ja teksti hänelle näytetään, kirjan painoksen ja painatusvuoden».[7]

Samoihin aikoihin kuin tämä kirjoitus julaistiin, tuli Pohto tunnetuksi toisellakin tavalla. Kerätessään aineksia suomalaisista kirjoista tehtävää luetteloansa varten, Pipping lähetti kiertokirjeitä ja kirjeitä maan papistolle, tiedustellen kirkkojen arkistoissa ja muuallakin säilyneitä vanhoja suomalaisia kirjoja ja myöskin seurakuntain asiakirjoja. Suurimman osan Pippingille saapuneista kirjeistä, jotka säilytetään valtion arkistossa ja osaksi myöskin yliopiston kirjastossa, muodostavat näihin tiedusteluihin saapuneet vastaukset. Tällaisen tiedustelu kirjelmän sai myöskin Isonkyrön silloinen kirkkoherra Karl Hällfors. Vastatessaan siihen huhtikuun 24 p:nä 1847 Hällfors tekee selkoa seurakuntansa kirkon arkiston sisällyksestä, mikäli siinä on kirjallisuutta, jota ei ole Keckmanin luettelossa, sekä jatkaa sitten: »Isonkyrön seurakunnassa on entinen talonpojan poika Matti Pohto taikka, niinkuin häntä täällä yleisesti nimitetään, Kirja- taikka Veisu-Matti, jolla on huomattava kokoelma tähän asti painettuja suomalaisia kirjoja, virsiä sekä esivallan julistuksia, joiden keräämistä varten hän on tehnyt laajoja matkustuksia ympäri Suomen.» Kirjoittaja ei sano voineensa Pohtoa vielä tavata, koska tämä edellisessä kuussa oli jälleen lähtenyt Etelä-Suomeen, mutta lupasi, jahka Pohto koteutuu, teettää mahdollisimman tarkan luettelon hänen kirjavaroistaan sekä lähettää sen Pippingille. Tämän kirkkoherra Hällforsin tiedonannon kautta tuli Pohto tunnetuksi Pippingille, joka omien sanojensa mukaan kutsui Matin Helsinkiin. Sinne Pohto kirjoja muassaan saapuikin elokuussa 1847. Pippingin paperien joukossa on laajahko luettelo yliopiston kirjastoon vuosina 1847—61 tehdyistä kirjalahjoista. Siitä näkyy, että Pohto 9 p:nä elokuuta 1847 lahjoitti kirjastolle 161 painotuotetta. Näiden kirjojen joukossa lienevät olleet nekin teokset, jotka Hällfors samana kesänä sanoo Pohdon puolesta lähettäneensä yliopiston kirjastoon ja joiden joukossa oli m.m. »useita vanhempia suomalaisia almanakkoja». Samana vuonna ja luultavasti samalla matkallaan Pohto on Suomalaisen Kirj. Seuralle lahjoittanut 7 suomalaista vanhaa kirjaa.

Hällfors ryhtyikin toimeen lupaamansa luettelon aikaansaamiseksi, käyttäen työssä apulaistaan maisteri Liliusta, ja oli, niinkuin hän Pippingille kirjoittaa joulukuun 8 p:nä 1847, niin pitkälle ehtinyt, »että itse kirjat ja monet suomalaiset viisut, joista useimmissa ei ole nimeä eikä painatusvuotta, ovat kahteen erilliseen luetteloon merkityt». Nämä luettelot, jotka täyttävät noin 13—14 arkkia, sanoo Hällfors olevan valmiit lähetettäviksi, mutta lisää, että »Pohto tahtoo tuoda ne itse, kun hän tämän kuun lopussa lähtee etelään päin ja luulee saapuvansa Helsinkiin tulevan helmikuun alussa». Paitsi sitä Pohto oli luullut tarvitsevansa noita luetteloita matkalla. Vielä olivat luetteloimatta Pohdon omistamat asetukset, joita hänellä oli »runsas kokoelma» sellaisia, joita ei mainita Keckmanin luettelossa. Pohto toivoo yliopiston kirjastosta saavansa tietoja, mitä asetuksia siellä ennestään oli; siten luuli hän luetteloimisen voitavan suorittaa helpommin, kun ei tarvitsisi luetella kaksoiskappaleita. Paitse näitä painotuotteita oli Pohdolla Isossakyrössä vielä muutakin kirjallisuutta, josta ei vielä oltu luetteloa laadittu. Hällfors sanoo Pohdon olevan erittäin huvitetun Pippingin työstä, »ja olisi hänen ainoa toivonsa, että hänestäkin julaistavassa suomalaisten kirjain luettelossa muutamalla sanalla mainittaisiin, että hänkin omalta osaltaan on avustanut sen täydellisentymistä».

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, oli Pohdon Isoonkyröön keräämä kirjasto sangen runsas. Paitsi Hällforsin mainitsemia kirjoja ja viisuja, joista luettelo jo käsitti 13—14 arkkia, olivat asetukset ja osaksi muukin kirjallisuus vielä luetteloimatta. Tuo laaja luettelo, jota Pohto itse lähti viemään Helsinkiin, on hävinnyt. Epätietoista on, jättikö Pohto sitä ensinkään Pippingille heidän Helsingissä tavatessaan toisensa. Ainakaan sitä ei ole Pippingin papereissa. Sen sijaan tavataan hänen kokoelmissaan laajahko 17:lle nelitaitteiselle lehdelle laadittu asetuksia ja säätyjen päätöksiä, enimmäkseen 1600- ja 1700-luvuilta, viimeiset vuodelta 1808. Niitä on yhteensä 454 kappaletta. Luetteloa tekemässä on ollut useampia henkilöitä. Suurin osa siitä on kirjoitettu hyvällä käsialalla, ja joihinkin kohtiin Pohto itse on merkinnyt lisäyksiä. Tämäkin luettelo lienee tehty Isossakyrössä siitä osasta Pohdon kirjastoa, jonka Hällfors mainitsee vielä olevan luetteloimatta, ja jonka sisällykseen merkityt kirjat hyvin soveltuvat. Kentiesi on maisteri Lilius ollut mukana luetteloa tekemässä.

Kirjojaan ja muuta omaisuuttaan Pohto Isossakyrössä säilytti Palon kylässä lähellä kirkkoa olevassa Penttalan talossa, Wareliuksen tiedonannon mukaan »eräässä ullakkokamarissa». Siellä sanotaan hänen asuneen »pitemmän aikaa», ja kuolemansakin jälkeen oli melkoinen osa hänen omaisuuttaan mainitussa talossa. Sen ohessa hänellä näyttää olleen varastopaikkoja muuallakin Isossakyrössä.

Pohdon maine pian levisi sanomalehtimiestenkin kuuluville ja hänestä alkaa tästälähin ilmaantua kirjoituksia eri lehtiin. Pipping antoi hänelle erityisen suosituskirjan, jota hän matkoillaan näytti papeille ja muille asiaa harrastaville. Åbo Tidningar julkaisi hänestä helmikuussa 1848 kirjoituksen, jossa mainitaan, että Pohto hiljakkoin oli saapunut Turkuun. Kirjoittaja tietää m.m., että hän on tarjoutunut yliopiston kirjastoon antamaan kaikki suomalaiset kirjat ja julkaisut, joita hän vielä saisi käsiinsä ja joita siellä ei ole. »Mies, joka on harrastanut vähän numismatiikkaakin, maksaa ruplaan saakka täydentääkseen yhdellä ainoalla lehdellä vanhaa käyttökelvotonta kirjaa, jota anteliaisuutta ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin säätyläiset ovat osanneet asianmukaisesti käyttää hyväkseen»».[8]

Pari kuukautta myöhemmin seurasi Wareliuksen kirjoitus Suomettaressa. Se on ensimmäinen laajempi kuvaus Pohdosta ja ansaitsee jo semmoisena huomiota, varsinkin kun sillä, nähtävästi Pohdon itsensä antamia tietoja sisältäen, on melkeinpä alkulähteen arvo.

Kirjoittaja sanoo, että hän jo aikaisemmin olisi Pohdosta »jotakin jutellut, sillä hän ansaitsee kyllä yleisemmin tunnettaa, jos hän itse — — — ei olisi kieltänyt hänestänsä mitään virkkaamasta — — —; mutta nyt maan ruotsalaisien lehtien hänestä kerran puhuttua, en luule hänen pahaksuvan, jos suomalaisellekin yleisölle teen häntä tutuksi, olletikkin kosken muuta hänestä taida sanoa kun hyvää».

Tehtyään selkoa Pohdon harrastuksista ja hänen suuresta kirjastostaan mainitsee Warelius, että hän on pelastanut »monta vanhaa ja vanhuuden lähden kallisarvoista kirjaa, jotka muuten ijäksi päivää olisivat lasten koreeksi annetut tai muulla tavalla pilatut olleet». — — »Häntä kutsutaanki sentähden tavallisesti Kirja-Matiksi; ja koska hän kirjojensa tähden enemmän kuin kukaan kansollisistansa on kulkenut ja nähnyt maailmaa, on hän paikon tunnettu toisellakin vähän herjaus-nimimäiseltä kuuluvalla nimellä, joka on Maailman-Matti.» Kun ei ole oppinut kirjoitustaitoa, ei Pohto ole voinut koota käsikirjoituksia, »vaikka halunsa kyllä olisi kaikkeen, mitä muinais-aika säilytettävää on jälkeensä jättänyt». Edelleen kertoo Warelius, että »ne muinaiskirjat, joita joutuu saamaan enemmän kun yhden kutakin, taritsee hän yleisiin kirjastoihin tai yksiköille, jotka haluavat niitä; mutta omasta kirjastostansa ei antaisi, vaikka kultaa saisi». — — — »Kallis kirjastonsa on hänelle kuin ystävä eli kumppani, jota paitsi ei voisi olla, ja hän tuntee sen niin perinpohjin, että nähtyänsä jonkun lehden Agrikolan tai Erikuksen aikasesta kirjasta, taitaa sanoa mihin kirjaan ja minä vuonna präntättyyn se kuuluu.» Kirjansitomistyössään »ja paikatessaan revittyjä kirjojansa katsoo erittäin tyystin, ettei yksikään kirjain katoisi eikä peittyisi. Vaillinaisia kirjojaan säästää, kunnes saa mitä puuttuu taikka toisen täysinäisen kappaleen. Millä hartaudella hän pyytää kirjojansa täysinäisiksi, näkyy siitäkin, että eräästä Kristiina Kuningattaren kuvasta, joka on ollut 1642-vuoden Piplian alvussa mutta puuttui siitä kappaleesta, joka hänellä oli, maksoi koko hopiaruplan, vaikka kuva itsessään ei olisi kopeekankaan arvoinen».

Jatkuvasti Pohdon elämä seuraavinakin vuosina on samaa kirjojen perässä kuljeskelemista kuin ennenkin. Vain joitakin vähäisiä hänen vaatimatonta askarteluansa valaisevia tietoja on jälkimaailmalle säilynyt. Kirjojansa ja muutakin omaisuuttansa alkoi hän noin vuoden 1850 paikoilla kelkassa niitä perässään vetäen siirtää Penttalasta Kanajärven taloon Kaivolaan. Tämän talon omistaja, hänkin tunnettu suomalaisten kirjojen kerääjä, Emanuel Kanajärvi antoi Pohdon käytettäväksi talossaan ullakkokamarin,jossa tämä oleskeli matkojensa loma-aikoina viimeiset elämänsä vuodet kuin kotonaan ainakin, pitäen monasti huoneensa avaintakin mukanaan maata kierrellessään. Samanlaiset harrastukset lienevät vieneet nämä kirjain ystävät yhteen. Tavarain kuljettamista kesti useina vuosina itämaisen sodan aikana ja sitä ennen. Penttalan isäntä Juho Juhonpoika sanoo kirjeessään Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 sen tapahtuneen siitä syystä, että Pohto pelkäsi Isonkyrön seutujen sodan aikana mahdollisesti joutuvan vihollisen hävitettäviksi.

Kirjaston siirtäminen on liikuttava todistus siitä, miten Pohto koetti keräämiänsä kirja-aarteita sattuvilta vaurioilta turvata. Tarvittiin totisesti hänen hartautensa ja tehtäväänsä antautuminen suuren kirjamäärän kelkalla kuljettamiseen Isostakyröstä Kaivolaan, jota matkaa on noin 30 penikulmaa!

Samaan aikaan kuin Pohto tavaroitaan kuljetti Penttalasta sisämaahan, hän teki testamenttinsa. Se on ruotsinkielellä Isossakyrössä laadittu ja Pohdon puumerkillä varustettu 2 p:nä kesäkuuta 1851. Siinä Pohto määräsi sitä tapausta varten, että hän kuolisi rintaperillisittä, että kaikista kirjoista, jotka ovat painetut ennen Turun paloa, yksi kappale oli tuleva yliopistolle, jollei sillä ennestään niitä ollut, »ynnä se side, johon kirja on nidottu»; muut kirjat ovat jaettavat Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ja Vaasan kimnaasin kesken siten, että jokaisen laitoksen kirjastolle oli tässä järjestyksessä anneltava ne kirjat, jotka siltä puuttuivat. Sen lisäksi Pohto määräsi, että »se isäntä, jonka luona minä asun ja säilytän omaisuuttani sekä vanhempia ja uudempia kirjoja, on saapa kaiken muun omaisuuden sekä uudemmat kirjat, jotka kuolemani hetkellä ovat hänen talossaan. Paitsi sitä oikeutetaan jokainen tässä pitäjässä pitämään omanaan kaikki, minkä minä olen heille säilytettäväksi jättänyt, tarvitsematta siitä tehdä kenellekään tiliä, eikä kukaan lähemmistä tai etäisemmistä sukulaisistani voi siitä tehdä mitään perintövaatimusta».

Useissa Pohdon elämää käsittelevissä esityksissä — kumma kyllä myöskin Pippingin — sanotaan Pohdon määränneen kirjastonsa, paitsi yliopistolle, Kuopion ja Turun kimnaaseille. Testamentin jäljennöksestä, joka on Pippingin kädellä kirjoitettu ja säilytetään yliopiston kirjastossa, näkyy kuitenkin, että asianomaiset tuomiokapitulit on määrätty kirjaston perillisiksi, ja ovat kirjat sitten tuomiokapitulien suostumuksella luovutetut kimnaaseille. Testamentin valvojinakin esiintyvät asiamiesten kautta tuomiokapitulit.

Testamentin päiväämisaika on aivan lähellä isän kuolemaa. Pohdon isän elämä päättyi näet neljä päivää myöhemmin, kesäk. 6 p:nä. Lieneekö isän riutuminen — hän oli jo yli 75 vuoden vanha — ollut syynä siihen, että Pohto juuri tähän aikaan järjesti rakkaiden kirjojensa säilymisen senkin ajan varalla, jolloin hän itse ei enää olisi niitä vaalimassa.

Viimeisien kymmenen elämänvuotensa aikana Pohto vuosittain kävi Helsingissä, ajoittain parikin kertaa vuodessa, aina tuoden uusia kirjoja, niinkuin Pipping kertoo, »etenkin pieniä kirjasia sitä lajia, jota harvoin tavataan muualla kuin rahvaan ja vähemmän sivistyneiden kansanluokkain käsissä. Niitä hän myöskin lahjoitti yliopiston kirjastolle ajan mittaan useampia satoja, sekä aivan pienestä rahamaksusta taikka vaihtaen joitakin tarpeettomia kaksoiskappaleita vastaan jätti kirjastolle useita suurempiakin teoksia ja vanhempia kirjoja, joita kirjastossa ei ollut, mutta joita hänellä oli kaksi tai useampia kappaleita. Joka kerta hän toi myöskin useita ainoita kappaleitansa käytettäviksi laatiessani luetteloteosta, josta hän oli erittäin huvitettu, valittaen vain, ettei ennen painatuksen alkamista ollut tietoonsa saanut kaikkea, mitä minun oli tarpeellista nähdä. Mahdollisuuden mukaan poistaakseen tästä johtuneita puutteita, pyysi ja sai hän luettelon arkit sitä myöten kuin niitä painosta valmistui, minkä johdosta hän sitten muutamia kertoja ja vielä viimeisellä käynnillään toi tänne niin suuren määrän kirjoja ja pieniä vihkosia, joita minä en ollut ennen nähnyt enkä tuntenut, että luettelon vaatimat korjaukset ja lisäykset sen johdosta ovat paisuneet paljon laajemmiksi kuin oli voitu suunnitella».

Näitä Pippingin sanoja täydentää hänen laatimansa jo mainitsemani yliopiston kirjastoon saapuneiden kirjalahjojen luettelo. Siitäkin näkyy, että Pohto on viime aikoinaan Helsingissä käynyt vuosittain ja aina lahjoillaan kartuttanut kirjaston kokoelmia. Vuosina 1849 ja 1850 on lahjoituksia tapahtunut kaksi kertaa. Pohdon antamien painotuotteiden lukumäärä on sangen suuri. Vuonna 1848 esimerkiksi hän samalla kertaa antoi 222 painotuotetta, vuonna 1857, viimeisellä käynnillään, 125 kirjaa ja puupiirrosta. Muina vuosina lahjoituksia oli vähempi määrä. Yhteensä Pohto on jo eläessään kartuttanut yliopiston kirjastoa noin 800 painotuotteella. Niiden joukossa on, paitsi isompia ja pienempiä kirjoja, alku- ja loppulehtiä erinäisiin vanhempiin kirjoihin, m.m. Agricolan teoksiin, raamatullisia aiheita esittäviä puupiirroksia, paljon almanakkoja, rukouspäivien tekstejä y.m. Pippingin esityksestä ja myöskin tästä luettelosta käy selville, että toisinaan Pohto kirjoistaan sai jotakin rahallistakin korvausta. Ettei tässä aivan suuria summia liikuteltu, ilmenee siitä, että vuonna 1857 Pohto sai Pippingin merkinnän mukaan »muutamista harvoista ennen antamistaan kirjoista, jotka hän itse on yliopiston kirjaston laskuun ostanut», 29 kopeekkaa.

Helsingissä käyntinsä Pohto suoritti muiden matkojensa varrella. Hänen kahdelta viime vuodeltaan on tallella pari todistusta, jotka osottavat hänen kiertelyänsä. Niiden sanamuodosta kuultaa myöskin se arvonanto, jota Pohto kotiseudullansa nautti. Niinpä Ylistaron kappalainen Henrik Reinhold Aspelin 7 p:nä joulukuuta 1855, mainiten Pohtoa nimellä muinaiskerääjä (antiqvariesamlaren), todistaa, että hän »kiitettävillä kirjatiedoilla sekä hiljaista ja rauhallista elämää viettäen on nauttinut autuuden välikappaleita. Aikoen lähteä kotipaikaltaan etsiäkseen ja kootakseen vanhoja suomalaisia kirjoja ja kirjoituksia, joilla on muinais- ja kirjastotieteellistä arvoa, suositellaan häntä asianomaisten luona parahimman mukaan». Isonkyrön nimismies Liljeqvist on 15 p:nä samaa joulukuuta tähän todistukseen merkinnyt, että kotiseudulla, jossa hän on manttaalikirjoissa, ei ole mitään, joka estäisi Pohtoa mainitussa tarkoituksessa liikkumasta, »minkä vuoksi häntä suositellaan vapaata meno- ja paluumatkaa varten». Tämän todistuksen Pohto on näyttänyt Helsingin poliisikamarissa 22 p:nä helmikuuta 1856. Todistus on Isossakyrössä uudistettu 2 p:nä ja näytelty Turussa 14 p:nä huhtikuuta. Sanamuodollaan aivan yhtäläinen papintodistus kuin edellämainittu, päivätty Ylistarossa ja nimismies Liljeqvistin merkinnällä varustettu lokakuussa 1856, oli Pohdolla kuolinhetkellään. Jaakonpäivän aikana 1856 Pohto saapui takaisin Isoonkyröön ja oleskeli siellä kolmatta kuukautta. Siellä hän kirjoitutti hyvän käsialan omistavalla henkilöllä Pippingille kirjeen 16 p:nä syyskuuta 1856 — ainoan, minkä Pohdon nimessä olen tavannut kirjoitetun. Tässä kirjeessä Pohto pyytää, että Pipping »lähdättäis tänne minullen siitä suomalaisten kirjaan luettelosta eli förtekningistä alkain 10:stä arkista, ja se myös, ja kaikki mitä siitä on präntistä ulostullut, että minä saisin katsella, jos minulla vielä olis lisää tuoda kirjoja, ja jos minulta jotakin valistusta vaaditaan, niin minä olen sen antava». Kerrottuaan, että hän lokakuun 6 päivänä aikoo lähteä Etelä-Suomeen, hän lausuu, että hän sitä ennen »nöyrimmästi toivoo saada mainitun förlekningin eli, jos se on mahdoton sitä saada, niin pyydän edes vastausta». Kirjeen alle on merkitty »nöyrin palvelia Matti Pohto, vanhan kirjaan kokoja».[9]

Tietämätöntä on, lieneekö Pohto lokakuussa Isostakyröstä lähdettyään enää kotiseudulleen palannut. Mikäli ruukinpatruuna Georg Nordensvan Pippingille kirjoittaa Kalvolan Kutilasta 11 p. heinäkuuta 1858, lähti Pohto 8 p. huhtik. 1857 Kanajärvestä Pohjanmaalle, kuljettaen kelkalla erästä arkkua, johon hän oli koonnut tavaroitansa. Missä hän oli kierrellyt ja mihin kelkkansa ja arkkunsa jättänyt, sitä ei tiedetty. Kanajärveen hän palasi 6 päivänä kesäkuuta Pälkäneen kautta. Nordensvan arvelee hänen jättäneen tavaransa mahdollisesti Kangasalle, Orivedelle tai Ruovedelle. Juhannuksen aattona 1857 Pohto jälleen lähti Kanajärven talosta Helsinkiin, ottaen tavaroitaan silloinkin mukaansa, eikä enää tullut takaisin.

* * * * *

Olen siten säilyneiden niukkojen tietojen nojalla koettanut seurata Matti Pohdon vaiheita hänen elämänsä viimeiseen vuoteen. On jo aika tehdä selkoa siitäkin, mitä hän uupumattomalla ahkeroimisellansa sai aikaan. Niinkuin Pipping ja muut aikalaiset todistavat, ei Pohto eläessään luovuttanut kirjakokoelmansa ainoita kappaleita, vaan säilytti niitä kuolemaansa saakka. Pippingin luettelo käsittää 4,066 numeroa. Niistä oli Pohdon kirjastossa, paitsi muutamia muulla kuin suomenkielellä kirjoitettuja kirjoja, »kolmetuhatta ja muutamia satoja». Näistä kirjoista oli 1,500 Ruotsinvallan aikana painettua, joita Pippingin luettelossa on noin 1,900. »Lähes puolet Pohdon koko kirjakokoelmasta», sanoo Pipping, »oli siten kirjoja, joita ei enää ole kirjakaupassa ja joita yksityisilläkin harvoin nyttemmin tavataan, paitsi uudempia, niinkuin luonnollista on; lisäksi tulee, että muutamat ensinmainituista ovat kaikkein harvinaisimpia, joista maksetaan korkeat hinnat, kun niitä joskus huutokaupoissa tarjotaan». Kirjoitusta taitamaton itsellismies oli siten kerännyt verrattomasti suurimman osan sitä suomalaista kirjallisuutta, mitä hänen aikanansa oli olemassa. Myöskin käsikirjoituksia mainitaan Pohdolla olleen.

Kirjojen ohella Pohto keräsi muutakin vanhanaikaista, mitä vähillä varoillaan saattoi kokoelmaansa hankkia. Hänellä oli myöskin rahakokoelma, »tosin ei suuri eikä huomattavammalta osallaan jaloa metallia, mutta ei myöskään aivan vähäarvoinen», niinkuin Pipping sanoo. Wareliuskin mainitsee, että Pohdolla oli »kaunis myntistö enimmiltäin kuparirahoista». Vanhimmat rahat olivat Eerik Pommerilaisen ja Sten Stuuren ajoilta. Pohdon jälkeen Penttalassa pidetyssä pesäkirjoitusluettelossa mainitaan 27 vanhaa hopearahaa, vaskirahoja eräässä lippaassa sekä lisäksi kahden talarin raha vuodella 1729, painava 3 1/4 naulaa, yhden talarin raha vuodella 1716 sekä kaksi puolen talarin rahaa vuosilla 1720 ja 1725. Suurimman osan rahakokoelmaansa Pohto säilytti Kanajärvessä. Sieltä löytyi »63 isompaa ja pienempää hopearahaa», 2 hopeamitalia, 9 nl vanhoja vaskirahoja, mitaleja sekä palkintorahoja (jelloner), lisäksi pieni rasia sisältävä vanhoja hopea- ja vaskirahoja ynnä 14 kappaletta »kompositionsmedaljer». Osan omistamistaan rahoista lienee Pohto myynyt. Ainakaan niitä kaikkia ei mainita pesäkirjoitusluetteloissa. Juho Juhonpoika Penttalan tiedonannon mukaan jo mainitsemassani kirjeessä Pippingille 8 p:ltä joulukuuta 1858 oli Pohto omistanut m.m. kahdeksan talarin vaskirahan vuodelta 1662. Sitä lienee talossa jonakin kummana tarkoin katseltu, koskapa Penttala tiesi, että se painoi 28 nl, oli 22 tuumaa pitkä ja 13 tuumaa leveä. Samassa kirjeessä hän mainitsee, että Pohdolla oli, »mikäli täällä voitiin huomata, sievä ja kallisarvoinen kokoelma hopearahoja, useamman kymmenen ruplan arvoinen». Mihin Pohdon rahakokoelma on joutunut, en ole saanut tietooni. Erään tiedonannon mukaan lähetettiin Penttalassa olevat hopearahat Helsinkiin.

Myöskin oli Pohdon perussa kaikenlaista muuta vanhaa tavaraa, talouskapineita y.m., jota hän itse ei tarvinnut ja jonka hän lienee hankkinut ja tallettanut vain asianharrastuksesta. Niinpä tavattiin Penttalassa: vaskihinkki, 2 tinatuoppia, tinapikari (bägare), 6 tinalautasta, 3 kynttilänjalkaa samaa ainetta, pieni tinainen »ruuvipullo», lisäksi sapeli, pajunetti y.m. Kanajärvestä löytyi myöskin tinavati ja 5 tinalautasta. Tällaista vanhaa perua Pohto kokoili m.m. huutokaupoista ostelemalla, mitä vähillä varoillaan saattoi saada irti. Joitakin luetteloita hänen täten hankkimistaan esineistä on säilynyt.

Kun ajattelee Pohdon suurta kirjastoa, hänen rahakokoelmaansa ja muinaisesineitänsä, niin tulee ehdottomasti kysyneeksi, kuinka oli mahdollista niiden hankkiminen ja mistä Pohto sai ne varat, jotka hän keräilytyöhönsä, kirjojen ja muiden esineiden ostoon, tarvitsi. Sillä vaikka otetaankin huomioon, että monet kirjat maksoivat hänelle vähän, hän kun niitä sai kirjansitomistyönsä korvaukseksi ja epäilemättä myöskin vaihtokaupassa myytävistä painotuotteista, joita hän osti tukuttain ja jotka siten eivät hänelle maksaneet paljoa, niin tarvittiin sittenkin kirjaston vuotuiseen kartuttamiseen varoja, jotka Pohdon oloissa elävälle miehelle eivät voineet olla aivan vähäisiä.

Pipping on löytänyt selvityksen tähän Pohdon suuressa säästäväisyydessä ja erinomaisen yksinkertaisissa ja vaatimattomissa elämäntavoissa. »Lapsuudesta tottuneena kieltäytymään paljosta ja kokemaan kovaa», kirjoittaa Pipping, »tuli hän vaikeuksitta toimeen sangen vähällä. Leipäpalanen taskussa riitti hänelle kierrellessään niissä paikoissa, joissa hän toivoi saavansa jotakin tyydytystä palavalle kirjojenhalullensa ja enimmäkseen lienee hän vähäisellä lantilla, jos maksu tuli kysymykseen, saanut sen, mitä ruumis ravinnokseen tarvitsi. Asunto rahvaan kanssa sen asuintuvissa tai yhdessä säätyläisten palvelijain kanssa sekä kaupungeissa milloin jossakin ullakolla tai ulkohuoneessa tai lämmittämättömässä suojassa ei siihen aikaan liene mitään maksanut». Eikä joku hänen käytettäväkseen annettu pieni kamari niissä taloissa, joissa hänellä oli päämajansa, voinut paljon maksaa. »Vaatteet olivat halvinta ainetta, talvisin tuskin vastaten meidän ilmanalamme vaatimuksia, usein hyvin kuluneet ja paikatut. Todistuksena siitä, ettei hänellä ollut alusvaatteita, mitä muuttaa, täytyy minun pitää sitä pesemisen puutetta, mikä enimmäkseen näkyi hänen käyttämistään vaatteista; sillä kädet ja kasvot olivat aina puhtaat eikä hänessä muutenkaan huomannut mitään likaisuutta. Vesi oli hänen päivittäinen juomansa, ja sahtia hän nautti kun sitä hänelle tarjottiin, multa ei milloinkaan maistanut viinaa taikka viiniä. Myöskin kahvista ja teestä hän kieltäytyi, selittäen ettei tahtonut nauttia mitään, vaikkapa kuinkakin vahingotointa, mihin hänen ei sopinut itseänsä totuttaa, kun varojen puutteessa ei voinut sitä itsellensä kustantaa. Myytäviksi ja vaihdettaviksi aijotut kirjansa — samoin kuin nekin, joita hän matkoilla oli saanut, hän kantoi selässään tai kuljetti kelkalla, huolellisesti käärittyään ne useampaan arkkiin kartuusipaperia ja asettaen päällimmäiseksi suojelemaan kosteudelta palasen ruskeata nahkaa. Omaa henkilöänsä varten tarvitsi hän siten sangen vähän.»

Täydennykseksi Pippingin esitykseen Pohdon ulkonaisista varustuksista olkoon mainittu, että hän näyttää pitäneen päällään melkeinpä kaikkine vähät vaatteensa, mitä hänellä oli. Kuoleman hetkenä oli hänellä, niinkuin ruumiinavauspöytäkirjassa mainitaan, kaksi lakkia, päällimmäinen purjekangasta, sen alla toinen puuvillakangasta, sekä kaksinkertaiset alusvaatteet.

Ulkomuodoltaan oli Pohto — mitään muotokuvaa ei ole hänestä olemassa — niinkuin Blomstedt kirjoittaa, »joksikin kookas, köyryniskainen mies, typerämäisellä katsannolla, joka kuitenkin virkistyi ja selkeni, kun kirjastoista eli muista hänelle mieluisista seikoista tuli puhe». Pipping lausuu myöskin, että hänen kasvonsa, jotka »eivät yleensä ilmaisseet mitään sielunelämää, vaan kernaammin päinvastoin, huomattavasti kirkastuivat», kun tulivat puheeksi asiat, jotka olivat hänen sydäntänsä lähellä.

On väitetty, että Pohto ei yleensä paljon lukenut keräämiänsä kirjoja. Elmgren esimerkiksi lausuu, ettei hän »oikeastaan välittänyt kirjain lukemisesta, vaan pyrki ainoastaan tuntemaan niiden ulkomuodon, painon, paperin, nimilehden j.n.e.» On mielestäni kuitenkin syylä epäillä, onko tämä arvostelu aivan kohdallaan. Pipping kertoo, että kun hän ei tahtonut myöntää jonkun kappaleen samaa kirjaa olevan eri painosta, Pohto erinomaisen muistinsa avulla saattoi hänelle, kokeneelle kirjastomiehelle näyttää sivun ja rivin, jossa kirjat erosivat toisistaan. Tällaisen tuntemuksen saavuttaminen on ymmärtääkseni mahdollinen vain sille, joka on kirjat tarkoin lukenut, vieläpä niitä verrannutkin toisiinsa.

Niinkuin jo mainitsin, lähti Pohto Kanajärvestä Helsinkiin Juhannusaattona 1857. Hän saapui perille Juhannuksen jälkeen ja oleskeli pääkaupungissa pari viikkoa. Täällä, niin kertoo Pipping, heräsi hänessä ajatus lähteä Viipurin lääniin, jonka eteläosassa hän ei vielä ollut käynyt, »vaikka usein oli lausunut toivomuksen saadakseen siellä ja mahdollisesti Inkerinmaallakin jatkaa tutkimuksiansa, varsinkin sellaisten suomalaisten kirjain, jotka luultavasti niillä seuduilla ovat yleisempiä kuin uudessa Suomessa». Matkasuunnitelma ulotettiin sitten Pietariin saakka, ja Pohto varustettiin suosituskirjeillä, joiden toivottiin hänelle avaavan pääsyn keisarilliseen kirjastoonkin. Pohdolla oli itse kenraalikuvernööri Bergin 7 p:nä heinäkuuta antama suosituskirja, jossa hänet oikeutettiin Pietarin ja Itämeren kuvernementeissä kokoamaan vanhoja suomalaisia kirjoja ja käsikirjoituksia.

Näin varustettuna Pohto heinäkuun alkupuolella lähti matkalle, nytkin jalkaisin niinkuin aina. Hän oli jo sivuuttanut Viipurin, kun torstaipäivänä, 30 p:nä heinäkuuta, saapui Viipurin eteläpuolella noin 8 kilometrin päässä olevaan Nuoran kylään, poiketen kello 9 aikaan aamulla Tuomas Tetrin taloon. Pohto ilmoitti nimensä ja sanoi olevansa matkalla Kokkolan tehtaalle sekä paneusi tuvan penkille maata, kun talonväki lähti askareillensa. Taloon oli jo edellisenä iltana saapunut Napuen kylässä Isossakyrössä v. 1823 syntynyt, siihen aikaan renkinä Nuoran kylässä elävä Johan Niilonpoika Rein eli Löfgren niminen mies. Tämä oli talossa yötä ja lähti ennen Pohdon saapumista erääseen pihassa olevaan heinälatoon, asettuen sinne nukkumaan. Mies oli huonomaineinen, yrittänyt sotamieheksi Suomen kaartiin, mutta maineensa vuoksi hylätty; oli oleskellut Hämeenlinnassa ja Saimaan kanavalla sekä sitten renkimiehenä Nuoran kylässä. Herättyään tuli Löfgren noin puolen päivän aikana tupaan, jolloin hän kertoi Pohdon heränneen, pyytäneen ja saaneen juodaksensa sahtia, jota Löfgren oli tuonut jossakin astiassa, sekä asettuneen jälleen maata kääntyen seinään päin. Löfgren kertoo edelleen, että kun hän oli kumartunut ottaakseen lattialla olevan kirveen, Pohto oli sylkäissyt häntä kasvoihin. Siitä suuttui Löfgren ja enempää ajattelematta iski Pohtoa kirveellä päähän, pakeni sitten läheiseen metsään ja pari päivää harhailtuaan joutui kiinni.[10] Hän tunnusti rikoksensa heti. Minkä vuoksi oli taloon tullut, sitä Löfgren ei kihlakunnanoikeudessa voinut selittää. Viipurin hovioikeudessa, jossa häntä myöskin kuulusteltiin, hän selitti tulleensa hakemaan tuvasta saappaita niitä korjatakseen. Kihlakunnanoikeus tuomiisi Löfgrenin 3 p:nä lokakuuta 1857 kuolemaan, minkä tuomion hovioikeus vahvisti päätöksellään seuraavan marraskuun 13 p:ltä. Lopullisen tuomion langetti Senaatin oikeusosasto 4 p. huhtikuuta 1858, muuttaen kuolemanrangaistuksen 40 pariksi raippoja, kirkonrangaistukseksi ja elinkautiseksi pakkotyöksi Siperiassa.[11]

Useissa sanomalehdissä esitetään Pohdon murha kostotyöksi siitä, että hän tuntien Löfgrenin huonomaineiseksi mieheksi olisi paljastanut hänen entisyytensä, lausuen yöpaikkansa emännälle ihmettelynsä siitä, että niin huonoa miestä pidettiin talossa. Tämä juttu tavataan Viborg-lehdessä jo 5 päivänä murhan jälkeen. Oikeuden pöytäkirjoissa siitä ei mitään mainita, mutta ei niissä myöskään mainita, missä Pohto oli yönsä viettänyt. Omituista on, että murhaaja jo edellisenä iltana tuli taloon, osaamatta selittää, mitä varten, poistui aamulla ennen Pohdon tuloa ja ilmaantui jälleen silloin, kun joutui kahdenkesken murhatun kanssa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi hän sopivaa tilaisuutta vaaninut päästäkseen Pohdon kimppuun.

Näin surullisen lopun sai parhaassa miehuuden ijässä, 40 vuoden vanhana, Matti Pohto, joka kerjäläismunkin hartaudella pari vuosikymmentä oli vaeltanut ympäri maata pelastaakseen häviöstä suomalaisen kirjallisuuden kalliita aarteita — työstään ja uhrauksistaan mitään palkkaa pyytämättä ja saamalla. Jäljellä oli nyt tämän liikuttavan uhraavaisuuden kautta kertyneen runsaan saaliin jako niiden laitosten kesken, joille vainaja jalon työnsä hedelmät oli määrännyt.

Pohdon omaisuudesta toimitettiin asianomaiset pesänkirjoitukset. Mukanaan oli hänellä viime matkallaan vanha hylkeennahkainen matkalaukku, kantohihnoilla, »sisältävä kirjoja ja kirjoituksia», säkki, jossa oli »kaikenlaista irtainta omaisuutta», kolme kukkaroa, niissä käypää rahaa 6 ruplaa 66 ja 1/4 kopeekkaa sekä yhdessä kukkarossa 7 vanhaa vaskirahaa. — Ei ollut matkakassa suuri isänmaan rajojen ulkopuolelle pyrkivällä vaeltajalla.

Marraskuun 9 p:nä luetteloitiin ja arvioitiin Kanajärven talossa oleva peru. Saapuvilla oli m.m. ruukinpatruuna Georg Nordensvan yliopiston valtuutettuna. Koko täällä olevan omaisuutensa Pohto oli antanut Kanajärvelle pantiksi tältä saamastansa 80 hopearuplan lainasta. Yliopisto oli sitoutunut suorittamaan tämän velan, jollei maksuksi riittäisi Pohdon muu omaisuus. Tätä sitoumusta vastaan Kanajärvi suostui luovuttamaan kirjat Nordensvanille. Omaisuus arvioitiin yhteensä 72 ruplaksi 50 kopeekaksi, siihen luettuna täällä säilytetty kirjastokin, jolle, käsittäen »vanhoja kirjoja, plakaatteja ja käsikirjoituksia», pantiin hinnaksi 35 ruplaa, sekä rahakokoelma ja muinaisesineet, joista ennen olen maininnut. Myöskin löytyi pesässä »kirjansitomaverstas tarpeineen», arvioitu 3 ruplaksi.

Penttalassa säilytetty omaisuus luetteloitiin ja arvioitiin vasta 7 päivänä huhtikuuta 1858. Toimituksessa oli läsnä yliopiston sekä Kuopion ja Turun tuomiokapitulien ynnä Vaasan kimnaasin valtuuttamana tunnettu herännäisyysmies, silloinen pitäjänapulainen Isossakyrössä, Frans Oskar Durchman. Koko omaisuus arvioitiin 32 rupl. 16 kop.; kirjat merkittiin 10 ruplan arvoisiksi. Täälläkin oli Pohdolla »kirjansitomatarpeet», joita kuitenkaan ei katsottu 6 kopeekkaa kalliimmiksi. Durchman lähetti kirjat ja käsikirjoitukset laatikkoihin pakattuina huhtikuussa 1858 Helsinkiin. Samoin lähetti Nordensvan useammissa erissä yliopiston kirjastoon vuosina 1857—58 Kanajärvessä olevat Pohdon kirjat, jotka Kanajärvi sopimuksen mukaan oli luovuttanut. Lähetykset kustansi yliopisto. Lieneekö epäilty, että Kanajärvi, joka itsekin keräsi vanhoja kirjoja, jotakin Pohdolle kuuluvaa salasi. Sen luulon torjuu Nordensvan kirjoittaen Pippingille 11 päivänä heinäkuuta 1858: »Ettei Kanajärvi mitään ole salannut, sen luulen voivani vakuuttaa, varsinkin kun mies on aivan harvinainen persoonallisuus.» Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei Pohdon kirjoja jäänyt Kanajärven kirjastoon, joka nyt on yliopiston suomalaisen seminaarin hallussa. Tässä kokoelmassa lienee useita Pohdon keräämiä kirjoja, m.m. ainakin meidän maassamme ainoa sellainen kappale 1642-vuoden raamattua, jossa, niinkuin Warelius kertoo, Pohdon ruplan hinnasta ostama Kristiina kuningattaren kuva on paikoillaan. Nämä kirjansa Pohto lienee eläessään luovuttanut Kanajärvelle. Kirjaston mukana tulivat Kanajärvestä Helsinkiin myöskin Pohdon kirjansitomiskapineel, jotka ilmoituksen mukaan on tehnyt Kanajärven veli, sepän työtä taitava mies. Ne säilytetään Kansallismuseossa.

Pohto oli jäänyt velkaa, paitsi Kanajärvelle, myöskin Pippingille 15 ruplaa. Pipping näkyy ainakin tiedustelleen Penttalalla, voisiko tämä velan maksaa. Penttala vastaa useinmainitussa kirjeessään 8 p. jouluk. 1858, ettei hän mitenkään ota velkaa suorittaakseen, jollei saa myydä Pohdon irtaimistoa, jota ei enää paljoa olekaan jäljellä, sittenkuin kirjat ja hopearahat oli lähetetty Helsinkiin. Sanoo muuten tahtovansa saada huoneensa tyhjäksi »paljosta arvottomasta rojusta, mikä niissä säilytetään». Miten Pohdon täällä olevan jäämistön sittemmin kävi, en ole saanut tietooni. Jo mainitsemani tinaesineet pesässä olivat vielä rahallisestikin jonkunarvoisia.

Useita vuosia kului ennenkuin Pohdon kirjat saapuivat niihin laitoksiin, joihin niiden testamentin mukaan piti tulla. Kirjasto näkyy kokonaisuudessaan jääneen yliopistoon pitemmäksi aikaa. Tammikuussa 1861 tiedusteli Kuopion tuomiokapituli asiaa Durchmanilta, joka, jo v. 1858 hoidettuaan pesänkirjoituksen, testamentin valvonnan ja muut järjestelytoimet, samana vuonna oli muuttanut Koivulahden kirkkoherraksi. Durchmanin vastaus osottaa, että hän oli jo kauvan luullut olevansa erillään koko jutusta. Hänen painostuksestaan alkoi asia sittemmin kulkea oikeata latuaan. Pipping laati luettelon niistä Pohdon kirjoista, joita yliopiston kirjasto ei tarvinnut, ja joista Kuopion tuomiokapituli ensin oli oikeutettu ottamaan tarvitsemansa kappaleet. Luettelo käsitti joitakin vaille 3,000 painotuotetta, niiden joukossa myöskin nimilehtiä sekä muita kirjan osia. Se lähetettiin tuomiokapitulille 6 päivänä kesäkuuta 1861, mutta vasta toukokuussa 1863 tuomiokapituli pyytää yliopiston rehtoria toimittamaan kirjat Kuopioon. Kuinka paljon Kuopion tuomiokapituli kirjastoonsa Pohdon perua otti, en voi varmuudella sanoa, mutta sangen paljon näistä kirjoista nähtävästi Kuopioon jäi. Tuomiokapitulin välityksellä ovat kirjat joutuneet kimnaasin ja sittemmin lyseon kirjastoon, jossa on Pohdon testamentin kautta saatuja yksin runopukuisia painotuotteita J.M. Saleniuksen julkaiseman luettelon mukaan yli 500. Turun tuomiokapitulin välityksellä entiselle kimnaasille luovutetut Pohdon kirjat omistaa Turun ruotsalaisen lyseon kirjasto. Niitä on yhteensä 1,129 nidosta, jotka kimnaasin kirjastoon on merkitty saapuneen lukuvuonna 1864—65. Vaasan kimnaasi sai myöskin osuutensa Pohdon kirjoista, mutta luettelo niistä on luultavasti hävinnyt. Pohto näkyy jo eläessäänkin lahjoittaneen tälle kirjastolle joukon almanakkoja viime vuosisadan alkupuolelta.

Matti Pohto on saanut leposijansa Ristimäen hautausmaalla Viipurissa. Hänen haudalleen pystytettävää muistokiveä varten alettiin jo heti kuoleman jälkeen ahtaammassa piirissä Helsingissä kerätä varoja.[12] Keräys tapahtui ylioppilasten toimesta. Muistokivi paljasteltiin 24 p:nä elokuuta 1858. Suometar kertoo, että »tähän tilaisuuteen oli paljo väkeä kaupungista ja Viipurin maakylistäki kokoontunut. Juhlallisuuden ulottivat ja lopettivat yliopistolaiset juhlallisilla, isänmaisilla lauluilla, joiden väliin ylioppilas Krohn lämpimästi ja korottavasti puheli tämän vainaan ansioista, jonka ajalliseksi muistoksi kiitollinen isänmaan nuoriso oli tahtonut korottaa muistokiven — — —. Muistokivi kun sitten paljastettiin, nähtiin se olevan summattoman suuren kirjan näköiseksi tehdyn ja sen kannelle hakatun kulta-kirjaimin seuraavat sanat: »Matti Pohto, synt. 1817, kuollut 1857. Suomen yliopistolaisilta». Juhlallisuutta hautakiven paljastamisessa lisäsivät siihen aikaan Viipurissa ylioppilastalon rakentamista varten laulajaisia antavat ylioppilaslaulajat. Ne olivat haudalla läsnä ja päättivät juhlallisuuden laulamalla Maammelaulun suomalaisilla sanoilla.[13]

Matti Pohdon elämäntyön merkitystä kuvaavat hänen aikalaistensa sanat. Oskar Blomstedt lausuu, että palava halunsa kirjoihin oli se, joka teki Pohdon niin kummalliseksi mieheksi, »ettei mointa mainitse historia. Sillä että joku, jolle luonto erittäin runsaalla kädellä on jakanut lahjojansa, omin päinsä, ilman muitten opetuksetta, on kiivennyt tiedon korkeimmille kunnahille, siitä tietävät meille aikakirjat kertoella, vaan että kukaan oppimatoin, kaikelle tiedollisuudelle outo äkkinäinen, niin olisi mieltynyt kirjoihin, että hän Pohdon lavoin olisi tehnyt niitten kokoamisen enemmän kuin tiedon ammentamisen niistä elämänsä päätarkoitukseksi, se oli näihin asti kumma kuulumatoin. Näyttääpä ikäänkuin erinomaisesta sallimuksesta tämä mies olisi ilmaantunut meille keräämään ja ikihäviöstä säilyttämään kansallisuudellemme kalliita muistomerkkejä esivanhempaimme hengellisestä elannosta; sillä toden-totta tarvittiinki Pohdon kiivas kiihkoisuus maamme kaukaisemmista ja kaiheimmista sopeista esiin etsimään kirjapainomme muinoisia tuotteita, joita isosta osasta ei enää löytynyt enempää yhteisissä kuin erityisissäkään kirjastoissa». Ja Sven Gabriel Elmgren, joka saatuansa tiedon Pohdon kuolemasta, on piirtänyt päiväkirjaansa 9 päivänä elokuuta 1857 muistosanat hänestä ja hänen elämäntyöstänsä, kirjoittaa m.m.: »Matti Pohto, tuo erinomaisen uuttera suomalaisien painotuotteiden kerääjä, on murhattu lähellä Viipuria. Hän oli aivan harvinainen mies, samainen Pohto. Alkuaan torppari ja jo pitkiä aikoja sitten toimien kirjojen kaupustelijana, vaelsi hän lakkaamatta kautta koko Suomen, myi elääkseen viisuja ja pieniä kirjasia, mutta varsinaisena työnään etsi vanhoja suomalaisia kirjoja kaikista mahdollisista säilyistä. Siten olikin hän saattanut päivän valoon uskomattoman paljon harvinaisia painotuotteita kaikkein vanhimmista ajoista alkaen, koonnut niitä itse suuren määrän, jotka hän myöskin sitoi, ja lahjoittanut yliopiston kirjastoon, Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle ja useille yksityisille erittäin kallisarvoisia harvinaisuuksia. Pohdon ahkeroimisella on suureksi osaksi tullut korvatuksi se vahinko, minkä Turun palo suomalaisiin kirjoihin nähden aiheutti, siinä kun Porthanin rikas Fennica-kokoelma hävisi.»

Samaan arvosteluun on meidän aikamme yhtynyt. Henkilö, jonka elämäntyöstä näin voidaan sanoa, on yksi isänmaan sivistyshistorian huomattavia merkkimiehiä.

Viiteselitykset:

[1] Tässä esitetty Pohdon elämäkerta on pääasiassa sama, minkä tekijä piti esitelmänä Suomen Historiallisen Seuran vuosipäivänä, 9 p:nä marraskuuta 1921.

Aikaisemmista Pohdon elämän kuvauksista ansaitsevat ennen muita mainitsemista se lämmin tunnustus ja ne tiedot, jotka Fr. Wilh. Pipping »suomeksi präntättyjen kirjain» luettelonsa esipuheessa on tästä ansiokkaimmasta apumiehestään antanut. Näiden tietojen ohella ovat mainittavat nimimerkillä A.W. (Antero Warelius) varustettu kirjoitus Suomettaressa 14 p:ltä huhtik. 1848 sekä O.B:n (Oskar Blomstedtin) kuvaus samassa lehdessä 23 peitä lokak. 1857 (lisälehti). Myöhempinä aikoina ovat Pohtoa ja hänen työtänsä käsitelleet laajemmissa esityksissä m.m. E.N. Setälä, Matti Pohto. Satavuotismuisto (Suomen Kuvalehti 1917), Georg Schauman (Hufvudstadsbladet, 7 p:nä maalisk. 1917), Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti Pohdosta (Kaiku, 3 p:nä marrask. 1921).

[2] Ylistaron kirkonkirjat; Samuli Paulaharju, Muistelmia Matti Pohdosta 1921.

[3] Pohto näkyy yrittäneen tehdä luetteloa sitomistansa kirjoista. Pieni vihkonen, johon hän on merkinnyt parikymmentä nidettä yhteen sidottuja pieniä kirjasia, on yliopiston kirjastossa. Luetteloiminen on jäänyt alkuunsa. Myöskin on hän irtonaiselle paperipalaselle piirtänyt Agricolan teosten nimet. Muita hänen kynänsä tuotteita en ole tavannut, lukuunottamatta vähäisiä merkinnöitä hänen kirjastoansa koskevissa luetteloissa.

[4] O.B., m.p.

[5] Olen tässä seurannut Blomstedtin esitystä. Tiedot Pohdon toisesta vangitsemisesta ovat ristiriitaisia. Blomstedt kertoo vangitsemisen Karvialla tapahtuneen v. 1834 sekä tietää, että Pohto suoraan lähetettiin Vaasaan. Pippingin esityksen mukaan tapahtui vangitseminen tammikuussa 1836 ja vanki lähetettiin Turun kautta Vaasaan. Blomstedtin tiedonannot lienevät oikeat, sillä vaikea on olettaa, että hän, joka kirjoitti myöhemmin kuin Pipping ja käytti hyväkseen tämän esitystä, olisi siitä aikamääräyksissä poikennut ilman varsinaista syytä. Pohdosta kirjoittaessaan sekä sitä ennen ja myöhemminkin Blomstedt oleskeli Ilmajoella. Siten oli hän tilaisuudessa saamaan Pohdosta tarkempia tietoja. Hänen kirjoituksessaan onkin yhtä ja toista muutakin sellaista, jota Pipping ei mainitse. Valitettavasti en ole Turun- enkä Vaasanlääninkään lääninhallituksesta voinut saada mitään tietoja, jotka valaisisivat edelläkerrottuja Pohdon kohtaloita. Vaasan lääninhallituksen arkisto on hävinnyt kaupungin palossa eikä Turun arkistoistakaan ole mitään Pohtoa koskevaa löytynyt. Lieneekö irtolaisuudesta vangitsemista pidetty niin vähäpätöisenä asiana, että sen johdosta syntyneitä asiakirjoja ei ole säilytetty? Ettei Pohto matkoillansa ollut joutunut syypääksi mihinkään varsinaiseen rikokseen, osoittaa se, että hän myöhempien todistusten mukaan oli kaikin puolin hyvämaineinen mies.

[6] Asiakirja löytyy parina sekä suomen- että ruotsinkielisenä kappaleena Gottlundin kokoelmassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa (Kl. nro 3503). Ruotsinkielisen laitoksen lopussa kehoittaa Gottlund niitä, joiden haltuun Pohto hänen laskuunsa mahdollisesti jättää matkalla keräämiänsä esineitä, lähettämään ne hänelle Helsinkiin.

Omituisuutena mainittakoon, että Gottlundin nimikirjoituksen alla on sinetti, jossa on ylhäällä lyyry, keskellä erityisessä kilvessä hänen nimensä alkukirjaimet C.A.G. sekä alareunassa: »Otavat osoitteloovat. Kanteleet kehoitteloovat».

[7] Borgå Tidning, 25 päivänä syyskuuta 1847 (N:o 76).

[8] Åbo Tidningar, 12 p. helmik. 1848.

[9] Ystävälleen Emanuel Kanajärvelle Pohto myöskin hankki valmistuneet arkit Pippingin luetteloa. Kirjeessä 18 p:ltä huhtikuuta 1859 Kalvolan pitäjänapulainen J.G. Wikman pyytää Kanajärven puolesta, että Pipping lähettäisi luettelonsa loppupuolen Kanajärvelle. — Pippingin kirjeet valtionarkistossa.

[10] Murha tapahtui puolenpäivän aikana. Isku oli niin voimakas, että kirveen terä upposi kokonaan murhatun oikeaan ohimoon. Ase jäi päähän varsineen. Vasta kello 6:n aikana iltapäivällä sen paikkakunnan jahtivouti irroitti ja kuljetti ruumiin pois.

[11] Pohdon murhaa koskevista Rannan tuomiokunnan arkistossa säilytetyistä asiakirjoista jäljennökset on minulle erinomaisella auliudella toimittanut kihlakunnan tuomari, asessori Vilho Krogerus.

[12] Viborg, 10 p:nä marrask. 1857; Sanan-Lennätin, 14 p:nä marrask. 1857.

[13] Viborg, 25 p:nä elok. 1858; Suometar, 22 p:na lokak. 1858.