The Project Gutenberg eBook of Tulevaisuudenunelmia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Tulevaisuudenunelmia

Author: Emilie Flygare-Carlén

Translator: Wäinö Jokinen

Release date: August 20, 2022 [eBook #68793]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1917

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULEVAISUUDENUNELMIA ***
TULEVAISUUDENUNELMIA

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén

Suomentanut

Tuovi Halla

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.

SISÄLLYS:

     I. Vanhempien kesken.
    II. Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.
   III. Konny.
    IV. Rahankeräys kansakoulun hyväksi.
     V. Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.
    VI. Kohtalo kiirehtimässä.
   VII. Mitä sattui oikeaan aikaan.
  VIII. Häämatkalla.
    IX. Appivanhempien luona.
     X. Edelleen samoissa oloissa.
    Xl. Sigesbergissä oleskelu loppuu.
   XII. Jäähyväiset ja kotiintulo.
  XIII. Kotoista järjestelyä.
   XIV. Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä
        liiaksi.
    XV. Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheelliset tunnonvaivat.
   XVI. Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.
  XVII. Onnellisen miehen onnettomuus.
 XVIII. Jälleen Sigesbergissä.
   XIX. Ensimäiset vastaanottavaiset.
    XX. Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.
   XXI. Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
  XXII. Menneisyys ja mitä tuleva oli.
 XXIII. Yksinäisellä saarella.
  XXIV. Oikealla tolalla.

I.

Vanhempien kesken.

— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut tilataan tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja miksi? Nuoren naisen katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni, jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan sinut, ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä, — olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut, että tämä on sinun tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä, lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on…

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä, joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan, etkä sinäkään voi väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni Sigesbergissä rakastavat minua enemmän kuin häntä, vaikka en aina oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa… Hiljattain juuri muuan pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan vanha palooni. Päivää, vanha palooni!"… Tekipä, totta vieköön, se tervehdys sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi pellonpientareilta… Ei… ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin: "Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin virkaan ja saat viranylennystä?

— Aivan niin, Louise rakas, siten sanoin. Mutta mitä vastasi poika minulle? Vastasipa, että hän ensin ottaisi filosofisen oppiarvon, mutta että hän ei antaisi sitoa itseään jokapäiväisillä orjamarkkinoilla jälkeläistensä kustannuksella! "Kuinka lukemattomat miehet", sanoi hän, "juuttuvatkaan niin oloihinsa, että he sitten pelkästä väsymyksestä eivät enää jaksa edes ajatella avioliittoa, ja kun he vihdoin sitte kuitenkin avioliittoon menevät, saa kaikki jäädä riippumaan sattumasta. He eivät erikoisesti tutki millaiselle naiselle uskovat puolison ja äidin tärkeän tehtävän… Miten epätyydyttävä olotila syntyykään sitten usein!" Tarvitsipa siinä itsensähillitsemistä, kun ei purskahtanut nauramaan kuullessaan kaksikymmenvuotiaan poikasen puhuvan tuollaista itse asiassa viisauden kieltä! Mutta en ole silloin enkä näinä monina vuosina sittemminkään nauranut muille kuin itselleni. Konny-raukka, ennen häneltä menee nuoruus kuin hän löytää etsimänsä aarteen, enkä tiedä että ainakaan näillä seuduin olisi mitään perhettä, mistä hän olisi voinut tavata tulevan miniäni.

— En käsitä minäkään, kuka on kysymyksessä, enkä myöskään ymmärrä, miten hän on voinut lähteä lyhyellekään matkalle juuri nyt, kun meidän piti tulla… Mutta se hyvä puoli asialla on, että pääsen tänä vuonna matkustamasta kylpy- ja vesiparannuslaitoksiin… Olen aina elänyt siinä toivossa, että hän ulkomaanmatkoillaan sattuisi joutumaan elämänsä romaaniin. — Mutta mitä vielä! Ainakaan loppuluvusta ei ole mitään tietoa!

— Niin, se on hullua, se. Ja mies on niin kaunis, miehekäs ja komea, ettei moista! Mutta hän on liian totinen ja epäröivä. Hän itse peloittaa rakkauden ilmestymästä. Millainen tuon naisen oikeastaan pitäisi olla?

Sitä on vaikea sanoa, mutta sen kyllä voin sanoa, millainen hän ei saa olla.

— Hyvä sekin. Sittenhän pääsen jonkun verran tilanteesta selville, ennenkuin nuori herra huomenna tulee. Odottaessamme tässä päivällistä, kuuntelen mielelläni mitä tiedät. Mutta on totta, että on vielä yksi tärkeä asia, missä hän, ikävä kyllä, on ollut paremmin puheensa mittainen kuin edellisessä. "En antaudu toistaiseksi"., niin selitti hän, "millekään virkauralle, sitte saamme nähdä". Mutta, Louise, siinä suhteessa emme pääse koskaan mitään näkemään. Ja kumminkin oli minulla häntä varten niin valoisia ja varmoja mahdollisuuksia valtiomies-alalla…

— Olehan nyt, ystävä rakas, ja anna noitten vanhojen huolien nyt pysyä poissa mielestäsi! Sinun suvussasi on ollut kokonainen sarja ylemmän ja alemman arvoisia sotilashenkilöltä ja monia valtiomiehiä, mutta ei ainoatakaan kirjailijaa, ja kaiken kaikkiaan saat olla tyytyväinen.

— Saapa nähdä. Toivon ainakin, ettei hän koskaan rupea romaaneita kirjoittamaan. Toistaiseksi on hän, yhtä ja toista matkakuvausta lukuunottamatta, julaissut teoksia, jotka osoittavat hyvää ymmärrystä ja vakavaa opiskelua valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten kysymysten alalla, käsitystä suuren yleisön valistuksentarpeesta, mutta jos hän…

— Vaiti, vaiti, vannomatta paras!

— Niin kyllä sanotaan. Mutta minä voin olla varma siinä suhteessa, kun näen, että hän ei saa valmista omastakaan romaanistaan. Tiedätkö, Louise rakas, minä pelkään, etteivät hänen tunteensa koskaan pysty kohoamaan tavalliselta, tyyneltä tasoltaan. — Mutta miten olikaan noitten vaatimusten laita?

— Niin, kuulehan! Ensinnäkään tuo valittu ei saa olla mikään kaunotar.

— Todellakin, hävetä hänen pitäisi! Tahtooko hän minulle rumia jälkeläisiä? Ja meidän sukumme kun aina on ollut kaunista!

— Sitä hän ei vaadi, että nainen ei saisi olla miellyttävä ja viehkeä, mutta kauneutta hän pelkää, koska sen seuralaisina niin usein on turhamaisuus, ylpeys ja vaativaisuus.

— No, noita ominaisuuksia voi niilläkin olla, jotka eivät ole muuta kuin miellyttäviä… Ehkä ei nainenkaan saa huomata, että Konny sattuu olemaan harvinaisen komea ja kaunis mies?

— Siinä arvaat aivan oikein. Hän ei, mikäli uskon, tahtoisi kosia naista, joka ei sivuuttaisi sitä seikkaa ja osaisi löytää hänestä parempia ominaisuuksia, niihin kiintyäkseen… Vihdoin ei tuolla hänen valikoidullaan saisi olla mitään erikoiskykyä, koska se johtaisi hänen mielensä ja aatteensa yksipuolisesti siihen yhteen suuntaan. Hän ei saa olla oppineita naisia, mutta millään muotoa ei hän saa olla sivistymätönkään. Luonnollisestikaan hänessä ei saa olla mitään ylpeyttä muistuttavaa, koska ylpeyden rinnalla tavallisesti esiintyy sydämettömyys, mutta hänen täytyy osata jalosti säilyttää naisellinen arvokkuutensa. Hänen luonteensa täytyy olla selvä kuin päivä, hänen terveytensä hyvä, ja täysin selvitettynä täytyy olla sen, että hänen suvussaan ei ole ollut perinnöllisiä tauteja. Nyt luulen likipitäen selostaneeni koko ohjelman alusta loppuun.

Vanha, kunnon parooni alkoi nauraa täydestä sydämestään.

— Mutta, rakkahin Louise, näin ollenhan suvun täytyy kuolla sukupuuttoon… ellei hän rakastu… Mutta luulenpa, että joku maalaissulottarista tulla loksuttelee tännepäin. Käsketään ruualle! Sepä hauskaa! Juon aimo maljan sen naisen kunniaksi, joka on pelastava sukupuun…

II.

Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.

Päivällinen oli syöty, ja täysin tyytyväisenä tunnusti parooni, että hänen huolensa niin tässä kuin muissakin suhteissa olivat olleet tarpeettomia. Sitäpaitsi olivat huoneet vilpoisia, kaikki niissä oli hyvässä järjestyksessä, kahvi mainiota, päivällisuni rauhallista, ja lisäksi riittävästi sanomalehtiä ja kirjoja, tahtoipa niitten ääreen sitten nukkua tai niitä lukien valvoa. Kun lisäksi ottaa huomioon viinit, jotka olivat niin mainioita kuin appi vaan ikinä voi toivoa niillä tulevan miniänsä maljan juodakseen, ja että vihdoin oli mitä kaunein kesäkuinen iltapäivä kävelläkseen sille paikalle, missä parooni itse oli vetänyt onnellisen avioarpansa, niin käsittää hyvin, että hän eloisin ja reippain mielin tarjosi vaimolleen käsivartensa häntä kävelylle viedäkseen.

— Louise rakas, tiedätkö että niinä kymmenenä viime vuonna, joina en ole täällä ollut, olen kokonaan unohtanut paikan kauneuden. Täällä on luonto aivan yhtä kaunista kuin Sigesbergissä, ja jos Konny on niin mainiosti sisustanut ne kolme huonetta, joihin sattumalta tulin, viettääkseen tulemattoman kuherruskuukautensa täällä, niin on Kroneby hyvin valittu… Täällähän on elämä kuin runoa… Voi, entisiä aikoja, suloisia muistoja! Täällä olen huokaissut useamman kuin yhden huokauksen rakkauden tähden…

— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista, onnellista menneisyyttä… Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät. Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea sitä, mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.

— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan… Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien, aistikkaitten laitteitten keskellä… Annahan kun katson; eikö tästä poikennut käytävä oikealle?…

— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää olekaan pitkältä metsikköön.

— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä sinun maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan. Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa, että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.

— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni siirron… Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin näemme puitten lomitse…

— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa… Voi, voi, tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan… Toivon, että he hillitsevät hevosiaan!… No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi hän tulla? Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.

— Niin, hän se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan… Aivan niin! Miten hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa. Kuka hän lienee?

— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan… Poika-parat, eipä tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen sentään samalla toki hymyileekin…

— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle myöskin ylioppilaat antoivat roponsa… Älkäämme puhuko, Sigesmund hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.

— Missä suhteessa sitte?

— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä vastaan… Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.

— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin näkymättömin pauloin… Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat… Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.

— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.

— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.

III.

Konny.

Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä mihinkään.

Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä, ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.

Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä, mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä valitsisi omakseen.

Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään kaikkia omia vaikutelmiaan.

Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa, mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.

Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen vanhempiaan.

Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen huoneen ovelle.

He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät ihanaa tuoksuaan.

— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä, joka mennä mutkittelee rantaan.

Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.

— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän rakastat tätä paikkaa?

— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni. Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan, tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet, sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein paremmin kuin hyvin.

— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit — Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet, että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun tietäisit olevasi omalla maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.

Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi tullut niin yksinkertaisesti, niin ilman kaikkea suuremmoisen vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.

Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen. Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.

— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan saaminen, vaan se ajatus, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille, se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä, minkä valmistatte pojallenne.

Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.

— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun, kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.

— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?

— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.

— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat erikoisesti miellyttäneet?

— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti, omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan… Muuten hän on lempeä, älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.

— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.

— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen, en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.

— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika olisi.

— Se on se, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.

— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin toivottavaa olisi.

— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä. Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin — en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä, vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää kaikkea olevan parahiksi, ja niitten monien keskustelujen kuluessa, joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista…

— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.

— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme, mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?

— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena, — voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan, mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin kassastani löytää sadan taalarin setelin.

— Tai kaksi.

— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?

— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on. Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina, niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.

— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?

— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys. Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun lahjanani.

— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme, millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.

IV.

Rahankeräys kansakoulun hyväksi.

Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle. Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä. Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.

Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta pienestä kanarialintu-siirtolasta.

Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä, ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki? Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet kivettyä.

Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.

Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko, kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.

* * * * *

Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.

— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar
Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.

— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen, — luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä… Mutta joka tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei meitä epäile siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai miten, Konny?

— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä mielentilassaan… Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia sekä tunteitten että ajatusten alalla.

Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä
Kronebylle varattu penkki oli.

— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä odottaa minua siellä.

Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita, mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.

Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen, vai näetkö sinä häntä?

— En näe… Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja; niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä osaltamme niihin uhrasimme… kas niin… nyt soitto loppui. Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.

Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli loppunut… Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi ylen kauniisti aina setelin saadessaan.

— Rakas poikani, onko hän jompikumpi näistä neitosista? — kysyi vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.

— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat sekä isä että äiti, että Konnyn veri voi yhtä hyvin pettää isäntänsä, kuin monen muunkin veri.

Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.

— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, — millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas, säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen pukunsa on! Hänkin on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön naiselta. Hän on mainio.

— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.

— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi, mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton kauneuteen ihastumaan.

Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen. Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä… Ja miltei yhtä välttämätöntä oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.

Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja. Ja niitähän nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.

Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.

— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun tulevan hallinnon huostaan?

Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.

Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö, että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.

Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan… Mutta yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän voinut kutsua noudattaa.

Hän ei tullut mukaan.

V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.

Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman, itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta ohjelmastaan, mutta hän tunsi, että hän monessa suhteessa ajatteli aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän käsitti, että se oli rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni, kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten
suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen…
"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?
Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia hänestä ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa, päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli, että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai, oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille, johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään. Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli, sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut aavistuksen siitä uudesta, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat, ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen, minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!… Ja katsos, tuollahan poikamme tulee… Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa. Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi
Sigesbergiin.

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä vallan kuin koulupoikia… Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa, voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa jotakin meille kerrottavaa, jos hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas… Tässä on minulla muutamia kirjeitä isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä… katsotaanpahan… Rakas pikku Louise, tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe, kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!… Konny hyvä, saat tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa varten kokoon… En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin, ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.

VI.

Kohtalo kiirehtimässä.

Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi, päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä valjastaa hevonen… Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen osa.

Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa. Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä. Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.

Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: — Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.

Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin kotielämä voi olla.

Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin, että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.

Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan oli pysyttänyt hänet torpassa.

"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.

— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.

Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin avomielisen ihastuneena.

Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten siimekseen.

— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti jouduttamaan puuhiemme menestystä… Suokaa anteeksi minulle kaikin mokomin!

— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle, että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.

— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi keskenämme.

— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena, mutta… en suurimpana, — lisäsi Konny hiljaa.

— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta urasta valita minkä tahtoo.

Kolmesta urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?

— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin, valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.

— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa. Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, — lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.

— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.

— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.

Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.

— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen voi erehtyäkin.

— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni toivoisin?

— Voi ei, älkää puhuko siitä!… Minua ette saa tehdä uskotuksenne siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat: "Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan, ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".

— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin olette kuullut mitä hän pyytää!… En ollut aikonut niin pian, ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja, joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?

— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä… olen kihloissa.

— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen asiain niin ollen pitää? Tekö olisitte salakihloissa, sukulaistenne tietämättä? Sitä en usko!

Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi, että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista oikeutta?

— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.

Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.

— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan, joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on ehdollinen ja että sen miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo kehdossa määräsivät, on minun tähteni vaatinut suhteemme pitämistä salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.

— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä kohtaan?

— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän, huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.

— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita, joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen täysin tyydyttävän vastauksen.

— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä huonompi.

Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota paroonin edellytykseen.

— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan pian saa toivomaansa paikkaa?

— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka luultavasti… — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen mitä aikoi sanoa.

Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli aikonut.

— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun, mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon. Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy parhaiten.

— Haluatteko, että lähden seudulta?

— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää…

— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi syvään ja lähti.

VII.

Mitä sattui oikeaan aikaan.

Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".

Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily, ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan, että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus oli hänestä kidutusta.

Suruko sillä tavoin voi ilmetä?

Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen, ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen… nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin nöyryyttävänä tosiasiana.

Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan minkäänlaista yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät — pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten kehittyi.

Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä, vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että kukaan mies voisi saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta hetkellisyyteen!

Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?

Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana aamuna matkustaa Sigesbergiin.

Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian, pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä nauramaan — häntä nauramaan! Se tosiaan vielä puuttui!

Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.

Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:

"Konny rakas!

Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä, kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis sittenkin tuon viran.'

'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä, ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.

'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin! Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on… muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs… muuan neiti von Stein.'

'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.

'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin kiintynyt häneen.

 'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.
 'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'

'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle, vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin…' Asian näin selvitettyäni riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.

En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.

Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja, suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi, kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin vastaamaan uutisiini.

Hellin tervehdyksin isäsi

Sigesmund von Z."

Tämä kirje synnytti voimakkaan vastavaikutuksen nuoren miehen koko sekä ruumiillisessa että henkisessä olemuksessa. Mikä odottamaton onni oli, että nyt, joutumatta väärien selitysten ja kiusallisten kysymysten esineeksi, sai tilaisuuden osottaa tavallista välinpitämättömyyttään.

Tämä juttu ei olisi hänen esiintyessään kotonaan, minne hän nyt heti päätti matkustaa, ollenkaan hullumpi opinnäyte hänen diplomaattisen uransa alkajaisiksi, sillä olihan tämän tarjouksen saaminen tällä hetkellä, jolloin hän ei tiennyt mitä tehdä, tosiaan kuin kohtalon viittausta. Miten hän ilahuttaisikaan vanhempiaan, ja vaikka hän aivan hyvin tiesi, että hän ajanpitkään ei jäisi tätä tietä vaeltamaan, niin olisihan hän kuitenkin osottanut ainakin yrittävänsä. Kun hän sitten, yhden tai parin vuoden kuluttua palaisi, täytyisi tämän onnettomuudenkin olla häipynyt hänen mielestään. Niin, se olisi varmaakin, sillä eipä hänen luonteensa mukaista ollut tunnehaaveilu tai epäjohdonmukaisuudet, ja ainoa epäjohdonmukaisuus hänen elämässään olisi, ellei hän saisi häipymään mielestään sellaista, miltä halveksien kieltää paikan muistissaan.

Mies sanansa takana — mies, tietoinen tahto!

Samana iltana kirjoitti hän vastaukseksi saamaansa kirjeeseen:

"Rakas, kallis isä!

Enhän aina voi kieltäen vastata siihen, mitä isä ja äiti niin hartaasti haluavat. Aion ottaa vastaan toimen, jota minulle on tarjottu, ja tehdä parhaani osottaakseni olevani niitten hyvien ajatusten arvoinen, joita toisilla on minusta. Mutta pyydän muistamaan, että näin teen vain kokeeksi. Ellen todellisesti mielly tällaiseen kaksoiselämään, niin käännyn takaisin. Mutta sen tapauksen varalta lupaan isälle, että valtiomiesuran asemasta antaudun silloin uralle, jolla uskon toimivani kunniaksi. Odottakaahan! Uusi eduskuntamuutosehdotus kiinnittää mieltäni. Minullahan on tilaisuus tulla valituksi valtiopäiville, joltakin niistä seuduista, missä meillä on maatilojamme.

Uutinen, minkä isä kertoi eräästä kihlauksesta, tuli sopivaan aikaan. En ole ollut pappilassa teidän täältä lähtemisenne jälkeen. Tämä kirje tulee vähäistä aikaisemmin kuin minä itse.

Isän kunnioittava poika

Konny.

J.K. On tarpeetonta sanoa, että haluan unohdettavaksi asian, josta oli kysymys täällä Kronebyssä… Se kuuluu menneisyyteen."

VIII.

Häämatkalla.

Kaunis aviopari oli se, joka kauneissa ja mukavissa vaunuissa ajaen eräänä mitä kauneimpana alkukesän päivänä oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen. Aika: kaksi vuotta sen jälkeen kuin edellisessä kerrotut tapaukset päättyivät siihen, että kertomuksen sankari ainaiseksi päätti haudata niitten muistonkin.

Mutta moni sellainen seikka, jonka arvellaan olevan haudattuna sydämen hautausmaahan, lepää siellä niin levottomasti, että sen on pakko nousta jälleen ylös, elääkseen elämäänsä uusissa muodoissa…

Maisemat maantien kummallakin puolella olivat erittäin ihastuttavia, ja tämä ehkä oli syynä siihen että vastanaineet katselivat ulos kumpikin akkunastaan. Vihdoin menettivät seudut kuitenkin kaiken komeutensa ja muuttuivat niin tyhjiksi, että ketään ei voinut huvittaa niitten katseleminen.

Nuori morsian veti ensin päänsä akkunasta ja kääntyi puolisonsa puoleen, joka hiukan hermostuneena naputteli pois tuhkaa sikaaristaan, joka ei oikein ottanut palaakseen.

— Ehkä sinä, Hermine, — lausui edellisenä päivänä avioliittonsa solminut aviomies, hänkin puolestaan kääntyessään akkunasta, jolloin saattoi havaita, ettei hänen kasvoillaan ollenkaan säteillyt mikään sulhasmiehen ihastus, — vaivaudut tupakansavusta?

— Myönnän, että niin tosiaan on, — vastasi kaunis Hermine hymyillen. — Näin ahtaassa asunnossa kuin vaunussa savu tosiaankin vaikeuttaa hengitystä.

Konny heitti sikaarin alasvedetystä akkunasta ulos, sanomatta sanaakaan. Savu ei ollut hänen polttaessaan tullut sisään.

— Kiitos, rakkaani! Ja nyt puhelkaamme hiukan. Sinä et ole hyvällä mielellä?

— Olen sillä mielellä, mikä on luonteeni mukaista.

— Sitä en usko. Uskon päinvastoin, että kun sinä nyt jo esiinnyt vaimollesi ritarina, jolla kypärin silmikko on silmillä, niin sinä mielessäsi suunnittelet avioliittoturnajaisia, missä aiot uudella tavalla käyttää aseitasi, kunnes olet saanut vastustajattaresi, ellei juuri heitettyä satulasta, niin kuitenkin niin pahasti horjautetuksi, että voit tuntea itsesi turvalliseksi.

Nuori vaimo lausui tämän kaiken kuvaamattoman iloisa sävy äänessään, mutta kuitenkin niin hieno ilve samalla ilmenevänä, että mies tunsi joutuvansa hämilleen, varsinkin kun hänen vaimonsa silmät, säteilevinä ja täynnä toista vakavampaa kieltä, kohdistuivat häneen.

— Jos sanon, että sinä hämmästytät minua, Hermine, niin ilmaisen sillä mahdollisimman lievästi, mitä ajattelen, ja jos lisään olleeni aina vakuutettu siitä, että vasta vihkimisen jälkeen oikein alkaa tuntea sen naisen, jonka on voittanut, mutta ei suoriutuakseen hänestä, niin luulen, että siitä saat selityksen umpimielisyyteeni.

— Ei, Konny, miten voisin niin tehdä, sinä kun lausut nyt kaksi aivan vastakkaista ajatusta. Hämmästyksen sanot olevan mahdollisimman lievän nimityksen sille mielentilalle, minkä vastaukseni sinussa herätti, ja kuitenkin selität olleesi valmis siihen, että vasta vihkimisen jälkeen opit tuntemaan sen naisen, jonka olet valinnut. Jos olit niin hyvin valmistautunut, miksi sitten hämmästyt, sanopa se?

— Olen hämmästyksissäni siitä, että kokemukseni voi alkaa näin aikaisin.

— Entä minun sitten? Eilen illalla, kun veit minut pappilasta ihastuttavaan kotiin Kronebyssä, olimme molemmat niin onnellisia, niin yksimielisiä, niin toivehikkaita. Mutta olimmeko ennättäneet muuta kuin suloisessa rauhassa juoda kahvimme aamulla, kun sinä ilmoitit minulle muuttaneesi matkasuunnitelmaamme? Meidän oli ollut määrä vasta ylihuomenna lähteä Sigesbergiin, mutta nyt oli meidän matkustettava heti, ja rakkaiden sukulaisteni ynnä koko suuren päivällisseuran oli annettava pappilassa turhaan odottaa meitä.

— Eiväthän he voineet joutua ensinkään meitä odottamaan, kun meidän jäähyväiskirjeemme saapui ajoissa heille.

— Mutta tällä tavoin saatoit heille heidän odottamattaan ansaitsematonta surua, melkeinpä loukkauksen.

— Mitä sinä vastustit niin vakavasti, että minä melkein aloin pelätä, että…

— … että olit kiirehtinyt liikaa käydessäsi kosimaan. Sellaisen, ystäväni, ymmärrän sitä paremmin, kun minäkin puolestani pelkäsin liiallista kiirettä pidetyn, havaitessani että mielipiteeni, jopa rukoukseni jäi aivan vaikutuksetta. Kuka vastikään naimisiin mennyt nuorimies, jos hän olisi sattunut saamaan päähänpiston, olisikaan (mikäli häntä eivät ole nuorenamiehenä aivan kokonaan piloille liehitelleet nuo naiset, jotka hienoilla silkkiverkoillaan kalastelevat rikkaita ja kuuluisia miehiä) ensimäisenä aamuna tahtonut pahoittaa morsiamensa mieltä?

— Tahdoin koetella sinua. Olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että sinä, antaen arvoa toivomukselleni, mielelläsi olisit luopunut yhdestä päivälliskutsusta tansseineen, vieläpä silläkin uhalla, että sukulaisesi olisivat joutuneet hiukan pettymään. Minuun koski kovasti, että niin ei käynyt. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut merkitä heikkoutta. Ja heikkoutta olisi ollut, jos olisin käynyt muuttamaan päätöstäni.

— Minä, Konny hyvä, — Herminen äänessä oli nyt sydämellisen hellyttävä ja lumoava sävy, — rohkenen uskoa, että sellainen myönnytys olisi ollut sinulle suurempi voitto kuin se, mitä odotit. Kiitollisuudesta olisin minä silloin luultavasti uhrannut oman toiveeni ja joka tapauksessa tuntenut itseni onnelliseksi. Usko minua, ettet noudata jalointa viisautta, jos ennakolta lasket voittosi ja määräät ne tottelevaisuussääntöjä silmälläpitäen… Kas niin, älä nyt valittele itseksesi, että äkkinäisyydessäsi vedit avioliittouurnasta arvan, joka olisi voinut olla parempikin, sillä, ankara ritarini, se olisi myöskin voinut olla huonompi. Nyt olet ainakin saanut vaimon, joka, vaikkapa hän ei tahdokaan hemmotella sinua (mikä varmaankaan ei edistäisi onneamme), myöskään ei ole laiminlyövä huolekkaasti hoitaa jokaista pientä silmua, josta voi odottaa kukkaa kasvavaksi meidän polullemme.

Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka vastaisi hänen toiveitaan.

— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että — ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä — kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?

— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.

— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut morsiuslahjojen joukossa.

Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen, jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.

Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi siinä suhteessa! Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein olisi yllätetty.

Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että mekin tutustumme sen sisällykseen:

"Hyvä neiti Hermine!

Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo ennen kuin matkustin ulkomaille.

Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.

Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja hienotunteisuuttani, sillä minun olisi pitänyt käsittää se, mitä käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.

Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala, en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni. Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.

Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan, eikö niin, luotimme toisiimme? Näitä todistuksia sympatiasta en kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän, pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?

Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa, tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää Kronebyssä.

Teitä kunnioittaen

Konny von Z.

 J.K. Olen väsynyt nykyiseen matkaelämään ja ikävöin rauhaa uudessa…
 Tahdotteko te auttaa minua tämän rauhan löytämään?"

Konny oli lukenut kirjeensä ja antoi sitä pitävän käden nyt velttona vaipua alas. Hän näytti niin vaipuneen mietteisiinsä, että nuoren aviovaimon mieli alkoi voimakkaasti liikehtiä.

— Mitä pidit sinä, — kysyi hän jyrkästi, — tässä nyt niin omituisena? Kun sinä kirjoitit vastauksesi, ei se ilmaissut, että sinä olit tehnyt tuollaisen havainnon.

— Mutta, — vastasi Hermine, rohkeasti kohdaten tutkivan silmäyksen, — mutta eihän siinä ollutkaan mitään, mikä olisi ristiriidassa tänään lausumani arvostelun kanssa, mikä kyllä selviäisi, jos minulla tässä olisi myöskin se kirje…

— Kas tässä se on. Olen pitänyt sitä mukanani aina siitä asti, kun sen sain, enkä häpeä sitä, että se jo on kulunut. Olen tutkinut sen useampaan kuin yhteen kertaan ja tutkin luultavasti vielä vastaisuudessakin. Miehelle, joka etsii aivan kokonaan muuta kuin rakkauden huumausta liitosta, jonka toisen sielun kanssa tekee eliniäkseen, hänelle on hänen pyyntöönsä tullut kirjallinen vastaus erittäin tärkeä asiakirja. Hänen täytyy voida luottaa sen totuudellisuuteen, ja minä luotan sinun…

Hermine sai Konnylta kirjeensä, mutta hän otti sen vastaan vavisten, sillä hän tiesi, että hänen miehensä silmät olivat suunnattuina häneen, ja hän tiesi samalla, että ehdottomasti tulisi punastumaan lukiessaan kirjeen toista kohtaa ja että viisasta ei olisi koettaa kääntyä poispäinkään.

— Hevosten käydessä näin hiljakseen ylös mäkeä, voisin hyvin kuulla, jos lukisit sen ääneesi, — lausui aviomies.

— Miten vaan tahdot, mutta on niin hirvittävän kuuma.

— Jos käyt levottomaksi…

— Minäkö levottomaksi? — Enpä toki…

Hermine avasi kirjeen ja alotti:

"Hyvä parooni Konny!

Vanha tyhmä ennakkoluulo saattaa naimattomat naiset kuvittelemaan, että heidän, vastatessaan tärkeimpään kysymykseen, mitä heille voidaan tehdä, täytyy peitellä tunteitaan, koska sellaisissa tapauksissa välttämättömäksi katsottu kainous sitä vaatii.

Pitäen varmana, että totuus teille on kallisarvoisempi, vastaan kiertelemättä. Sydämeni on vapaa, mutta se on säilyttänyt kyllin monta arvokasta muistoa teidän luonteestanne, teidän etevästä älykkyydestänne ja jaloista pyrkimyksistänne ihmisrakkauden palveluksessa, voidakseen vapaasti sanoa teille: 'Olen uskollisesti säilyttänyt teidän kuvanne'.

— Hermine, sinähän punastut! — Näin sanoen Konny keskeytti lukemisen.

— Mutta hyvä ystävä, onhan aivan toista lukea ääneensä sellainen tunnustus — vaimon, joka ei vielä ole ollut täyttä vuorokauttakaan naimisissa — kuin kirjoittaa se.

— Mutta mitä punastumista on jalossa ystävyydessä! Eikä sinun kasvojesi väri siinä kohden muuttunutkaan. Se muuttui sinun lukiessasi sanoja: "Sydämeni on vapaa".

— Voi, Konny! Et saa näin ruveta tutkistelemaan minua. Olihan tunnettu asia, että ensimäinen kihlaukseni oli tapahtunut vain äitini vuoksi. En ollut koskaan rakastanut ketään, kun opimme tuntemaan toisemme. Ja sinä tiedät itse, että pidätin sinua, sillä pelkäsin kiusausta. Sen jälkeen on minulle tehty kaksi tarjousta, mutta näissä tapauksissa minulla ei ollut niitä takeita, mitä sinulla oli minun syvän kunnioitukseni ja — ystävyyteni muodossa.

— Tuota selitystä, rakkaani, — ensi kerran käytti Konny niin hellää sanontatapaa, eikä se varmastikaan tulisi hänen huulillaan kulumaan, — en oikein tarkalleen käsitä, mutta en tahdo kiusata sinua. Lue nyt kirje loppuun.

— Mielelläni! Se on helppo jatkaa ja sisältää täyden sydämen pohjasta seuraavaa:

"Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille kuulleeni puhuttavan, että teillä on monia ja suuria vaatimuksia siihen naiseen nähden, jonka valitsette, ja olen ankarasti kysynyt itseltäni, onko minussa kyllin vakavuutta, lempeyttä ja ymmärrystä uskaltaakseni ottaa kantaakseni nämä kalliit velvollisuudet miestä kohtaan, jolla on niin suuret vaatimukset ja joka eräissä tapauksissa", — tässä Hermine pani painoa sanoille — "vaatii vähimmän siinä missä muut vaativat enimmän" — Senjälkeen luki hän lopun hyvin nopeasti. — Uskallan kuitenkin ottaa tämän vakavan, edesvastuullisen askeleen ja pyydän teidän uskomaan, että niin teen hartaasti rukoillen Jumalaa, että voisin osoittautua sen kunniata tuottavan luottamuksen arvoiseksi, mitä olette minulle osoittanut.

Sydämellisesti tervetulleeksi toivottaa teidät teidän uskollinen

Hermine Stein."

— Oletko nyt ymmärtänyt sen, mitä ennen pidit omituisena? — kysyi hän hiljaa.

— Kyllä, nyt olen sen ymmärtänyt, sinun korostaessasi sanoja, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua.

— Olen sittenkin. Sinä olisit luultavasti pitänyt hyvänäsi, mitä tahansa olisit saanut liiasta (mikä ehkä ei olisikaan edes ollut liikaa), jos olisi ollut kysymys naisesta, joka ei koskaan olisi ollut kihloissa.

— Jään sinulle vastauksen velkaa pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Nyt tulee juuri hevostenvaihto.

— Ja se estää sinua vastaamasta kysymykseeni, mikä sinut niin pitkän ajan kuluttua taas saattoi ajattelemaan minua, kun kerran tahdoit unohtaa?

— Siihen kysymykseen et tarvitse vastausta. Toimintani on siinä suhteessa puhunut kylliksi.

IX.

Appivanhempien luona.

Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja, joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen. Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin© näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet, joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä kukkulaisempi maa yleensä omaa.

Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.

Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista huudahduksista, jotka ilahuttivat hänen miehensä mieltä ja makua. Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin, arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.

Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle, Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:

— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää oikeassa värisävyssään.

Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin, sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:

— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata hänen isänsä isoisään!

Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia, kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy sanaan sopivaisuus.

— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.

— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden —- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt tulemasta mukanani tänne ja että hän vain puolittain lupasi edes hakea minut täältä… Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat miehet aina.

— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.

— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.

— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.

Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.

— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.

— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.

— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi… Sinä tiedät, että kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin, minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle, että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi! Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.

— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan vireillä.

— Se on selvää, tyttäreni… No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen. Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan menestymään.

— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä tällaista kysyttiin.

—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei tulisi kuulumaan?

— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. — Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun parista… Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle se näytti olevan suureksi helpotukseksi.

— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi päiväjärjestys.

Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?… Tuossahan tulee täti itse… Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?…

— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin, eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?

— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä hänen valtiaansa tahtoo.

— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.

— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa
Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö se ole kaunista? —
Hän katsahti parooni Sigesmundiin.

— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa purkamisessa?

— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.

— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. — Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin sentapaista!

— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi, että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen, nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?

— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.

— No, onnea vaan!… Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos minusta olisi tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.

Ja poissa oli hän kuin puhallettu.

Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.

— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä lapsellisuus!

— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi

— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele käytöstapasi muuttamista.

X.

Edelleen samoissa oloissa.

Hermine oli nyt järjestänyt yhden niistä kolmesta huoneesta, mitkä oli jätetty vastanaineitten käytettäväksi, miehensä työhuoneeksi. Kirjoituspöytä, kaikkine salkkuineen, oli täydessä järjestyksessä, sohvan lähellä oleva kirjahylly valmiina käytettäväksi lepohetkinä; pienellä pöydällä oli vesikarahvi ynnä jäätä ja soodavettä; siinä olivat näkysällä myöskin sikaarikotelo ja tulitikut. Akkunaverhot olivat parahiksi alhaalla, ja ikkunoitten alaosassa olivat vihreät ruukkukasvit luonnollisina kaihtimina.

Hermine seisoi kynnyksellä ja tarkasteli työtänsä. Hänen silmistään säteili sisäinen ilo, joka lisäsi hänen kukkeuttaan. Mutta mistä johtui, että näitten silmien teeskentelemätön ilme ikäänkuin verhoutui, kun hän tunsi miehensä askeleet? Hän loi nopean katseen kuvastimeen ja kävi kasvonilmeeltään hiukan kuin mielipahaiseksi huomatessaan kuvansa säteilevämmäksi kuin sen oikeastaan hänen mielestään olisi tullut olla. Hänen miehensähän ei tahtonut hurmautua hänen kauneudestaan. Sitä ominaisuutta ei hänen vaimonsa mitenkään saisi tavotella. Niinpä oli aamupuku, mikä Herminellä vielä oli yllään, tavattoman yksinkertainen ja vaatimaton, vaaleanharmaa väriltään ja kuosia, joka ei verhoamiseen nähden jättänyt toivomukselle mitään sijaa. Se erosi niin paljon, kuin vaan mahdollista on, Amalian liehuvasta puvusta, jossa oli nauharuusuja, pitsejä, nappeja ja koristuskaistoja.

Konny astui sisään.

Hermine kääntyi miehensä puoleen ystävällisesti hymyillen. Konny ojensi hänelle kätensä ja ystävällisesti pudistaen hänen kättään lausui vallan liikutettuna:

— Kas vaan, sellaista se on kun on nainut mies ja vaimolla on makua ja ymmärrystä! Ellet sinä olisi järjestänyt tätä miellyttävää huonetta minulle ja saanut sitä niin mukavaksi kuin väsynyt matkamies ikinä vaan saattaa toivoa, niin olisin nyt saanut ruveta hakemaan kaikkea tätä matka-arkuista. Kiitos, Hermine! Heittäydyn aluksi sohvalle. Sanelu täytyy lykätä toistaiseksi, sillä lörpötellessäni pehtoorin kanssa ovat kaikki aatokset haihtuneet mielestäni.

— Enkö saa tarjota sinulle soodavettä?

— Kyllä, kiitos! Ja istuudu sitten tähän viereeni ja kerro mitä pidät isästä ja äidistä — ja pikku rouva Amaliasta. Olen varma siitä, että galleriassa olet hyvin suoriutunut.

— Kyllä, sinun isäsi — rakastan jo hellästi ja lämpimästi appivanhempiani! — sinun isäsi oli luullakseni varsin tyytyväinen siihen taideaistln vähään, mitä osoitin. Mutta meitä häiritsi serkkusi, jota en oikein ymmärrä.

— Millä tavoin? Sanopa se minulle suoraan! Näytät epäröivän; älä tee sitä, Hermine! Miksi ei Amalia ole miellyttänyt sinua?

— Olisin kiitollinen, jos tahtoisit kysyä sitä äidiltäsi.

— Ei, en luule kiertoteistä olevan apua.

— Olkoon menneeksi: hän näyttää hautovan joitakin pikku ilkeyksiä sen vuoksi, että minä kieltäydyin seuraamasta anoppiani ja häntä ajelulle. Minä sanoin että järjestäisin kirjasi ja käsikirjoituksesi, koska sinä olit luvannut antaa minun kirjoittaa sanelun mukaan.

— Vai niin, no sitten ymmärrän asian! Hän luonnollisesti kerskasi omalla vapaalla asemallaan ja koetti pistellä sinua? No, se ei merkitse mitään! Vaimot voivat eri tavoin osottaa rakastettavuuttaan. Oletko varma siitä, että mitään muuta ei ollut kysymyksessä?

— Mutta oletko sinä, Konny hyvä, varma siitä, että on oikein sinun vaatia, että toistan tässä kaikki serkkusi pikku ajattelemattomuudet?

— Kyllä, siitä olen varma ja uskon ettei hänen lörpöttelyssään, tolkuttomassa kuten tavallista, se myönnettäköön, voi olla mitään salattavaa tai tärkeätä.

— Olkoon sitten. Kun hän väsyi katselemaan maalauksia, sanoi hän, että hänellä ei ollut hauskaa ja että hänen senvuoksi täytyi keksiä jokin pikku ilkeys. Hän lupasi hakea sinut, kertoakseen että hän luuli miehensä minun tähteni kieltäytyneen seuraamasta häntä tänne ja että hänen miehensä tuskin oli luvannut noutaakaan häntä. Mutta hän tuli heti takaisin, kädessään avoin kirje, joka oli tullut hänen mieheltään ja jossa juuri ilmoitettiin, että herra pormestari aikoi muutaman päivän kuluttua saapua tänne.

— Vai niin, hän tulee siis todellakin. — Veri hiukan nousi Konnyn kasvoille. — Ja tuo pikku lepakko todella arveli voivansa joillakin viattomilla salaviittauksilla herättää minun mustasukkaisuuteni! Mutta ole siinä tapauksessa aivan rauhassa, Hermine hyvä. Kun sinä et tuota miestä rakastanut teidän ollessanne kihloissa, olet sinä oleva viimeinen nainen maailmassa saattamaan levottomaksi miestä, jonka kanssa kaiken tuon jälkeen vapaan valintasi perusteella olet mennyt avioliittoon.

-— Mistä syystä lienenkin mennyt avioliittoon, — vastasi Hermine, — niin on varmaa, että koskaan en ole miehelleni noin loukkaavasta syystä antanut aihetta levottomuuteen. Mutta sitä tapaa, millä Amalia tahtoi hankkia itselleen ajankulua, pidin kylläkin sopimattomana, koska se sinussa olisi voinut herättää, jolleikaan juuri levottomuutta, niin ainakin ärtymystä, sillä hän käyttelee pikku aseitaan tavalla, johon kyllä ainakin jonkun verran sietää huomiota kiinnittää. Sinun on syytä muistaa tämä, jos hän joskus taas joutuu ikävystymään. Hän ei ole niinkään ajattelematon, enkä tahdo salata sinulta, että hänen mentyään sinun äitisi saattoi minut ymmärtämään, että Amalia tuntenee hiukkasen kateutta jonkin kokemansa pettymyksen vuoksi.

— Sellainen on vain äidillistä kuvittelua. Mutta miten lieneekin asianlaita ollut, niin luulin sinun, Hermine, olevan liian ylevämielinen katkerasti arvostellaksesi kilpailijaa, jonka olet voittanut.

— Konny, ammut sanoillasi tahallisesti sivu maalin. Olen yhtä vähän voittanut mitään kilpailijaa, jota sinä et ole koskaan ajatellutkaan, kuin minä olen osottanut katkeruutta Amaliaa, entistä muka kilpailijaani kohtaan. Olen huomannut sinut luonteeltasi epäluuloiseksi, ja yhtenä aviovaimon velvollisuuksista olen pitänyt sitä, että välttää huonojen vaistojen herättämistä. Mutta sinä taidat koettaa pidättää haukottelua, aiot ehkä nukahtaa hetkiseksi ennen päivällistä. Minä menen sillä välin pukeutumaan.

— Tee niin, Hermine hyvä. Taitaa tulla vieraita, kuten tavallista. En ymmärrä, miten vanhempani yhä jaksavat pitää kotinsa avoinna niin paljoille vieraille. Tahtoisitko sinä, että me eläisimme samaan tapaan?

— En, jos sitä vaan voi välttää.

— Se käy kyllä laatuun, kun vaan tahtoo.

— Sitä en usko.

— Mutta sinussahan on oikea vastustushalu. Miksi ei voisi järjestää elämäänsä makunsa mukaisesti?

— Sen vuoksi että niin monet henkilöt, tarkoitan varsinkin miehiä, ovat ennen avioliittoon menemistään muodostaneet kokonaisen joukon suhteita, jotka pakottavat heidät elämään aivan toiseen tapaan kuin elää sellainen, joka sinun laillasi katsoo henkiset harrastukset kaikkea muuta tärkeämmiksi.

— Ja joka on saanut seuraajattaren, joka…

— … on samaa mieltä miehensä kanssa. Voin hyvin ymmärtää vanhempiesi elämän. Mutta kiitän Jumalaa, Konny rakas, siitä että meidän elämämme ei ole tulemassa samanlaiseksi.

— Ja minä kiitän Jumalaa siitä, että olen saanut vaimon, joka ajattelee sillä tavalla.

* * * * *

Neljätoista päivää oli kulunut siitä kun vastanaineet tulivat
Sigesbergiin, ja kahdeksan päivää siitä kun seuraa lisäämään oli tullut
Herminen entinen sulhanen, herra pormestari Albert Ellers.

Tämä nuori mies, vaikkakaan hän ei ulkonaiselta olemukseltaan ollut aivan niin ylväs kuin parooni Konny, oli kuitenkin kieltämättä sekä arvokas ja hieno että miellyttävä ulkomuodoltaan. Ja hänen esiintymisessään ilmenevä huoleton sulavuus teki edullisen vaikutuksen; siitä ei vähimmässäkään määrässä ilmennyt, että hän olisi tuntenut itsensä huonommaksi vaimonsa rikkaita, ylhäisiä sukulaisia. Mitä tuli hänen suhteeseensa tähän levottomaan, liehuvaan vaimoonsa, niin ei hän näyttänyt ottavan pahakseen vaimonsa pikku yrityksiä osottautua pisteliääksi itsevaltiaaksi; pikemmin kohteli herra Ellers vaimoaan kuin pientä lasta, jota joskus täytyy hiukkasen hillitä.

Vanha isäntäväki osotti kiintynyttä kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta tätä kunniallista ja rakastettavaa nuorta miestä kohtaan, joka näytti olevan kuin luotu Amaliasta huolehtimaan ja jota tämä pikku naishenkilö, huolimatta kaikesta emansipatsionistaan, kuitenkin kaiken kaikkiaan ilmeisesti kunnioitti.

Miten sitte suhtautuivat Konny ja hänen vaimonsa tähän mieheen, jonka Konny havaitsi olleen hänelle paljon merkitsevämpänä kilpailijana kuin hän oli uskonutkaan? Koko olemukseltaan oli Ellers kuitenkin niin veljellisen avomielinen ja silti myös niin kunnioittava Hermineä kohtaan, niin ystävällinen ja myötämielinen hänen miehelleen, kuin ei koskaan olisi ollut muuta suhdetta heidän välillään kuin nykyinen. Siitä huolimatta Konny ei ollut aivan tyytyväinen… Ja Amalia, pyydystellen aina itselleen tilaisuutta pieneen ylimääräiseen hupiin, heitteli yhtämittaisesti pieniä viattomia ilkeyksiään.

— Rakkahin pormestari, enhän toki minä kaiketikaan ole niin vaativainen vaimo, että sinun aina meidän kävelyllä ollessamme tarvitsee tarjota minulle käsivarttasi. Ajattele toki serkkuasikin ja anna minun joskus saada osalleni Konny. Minä en ole ollenkaan mustasukkainen, eikä Konnykaan… Mutta miten lörpöttelenkään turhia! Konnyn otsalla on uhkaavammat pilvet kuin taivaalla onkaan, niin harmaa kuin sekin on… Hyi, Konny, miten huolimattomasti tarjoat minulle käsivartesi. Katso minun miestäni, hän on paljon huolekkaampi; niinpä näyttääkin Hermine tyytyväisemmältä kuin minä.

Tähän suuntaan oli Amalia-rouva väsymätön, ja jos hänen miehensä joskus loi häneen nuhtelevan silmäyksen, näytti hän tavattoman hämmästyneeltä, alkoi katsella oikealle ja vasemmalle pukuaan, nosteli sen ilmavimpia osia (hän oli aina puettu jonkinlaisiin liehuviin pukuihin) ja kysyi sitten rakastettavan lapsen ilme kasvoillaan: — Huomasitko jotakin, ystäväni, sano? Näitkö jotakin olevan epäjärjestyksessä?

Aviomies ei silloin luonnollisestikaan voinut antaa minkäänlaista selitystä, mutta onnettomuudeksi kuuli Konny kerran, kulkiessaan erään huvimajan ohi, missä pormestarin ja hänen rouvansa piti hoitaa kirjeenvaihtoaan, edellisen kutakuinkin vakavasti lausuvan vaimolleen:

— Kuulehan, Amalia hyvä, en pidä sinun viittailuistasi meidän ollessamme yhdessä Konnyn ja hänen vaimonsa kanssa. Sinun lörpöttelylläsi on kai jokin tarkotus, ja sinun vaikutteesi eivät voi olla puhtaat. Mitä oikein tarkotat? Tahdotko saattaa Konnyn mielipahoilleen?

— Mikä minut sellaista saattaisi tahtomaan? vastasi Amalia-rouva nauraen. — Serkkuni tietää kovin hyvin, että leikki ja pila kuuluvat luonteeseeni, kun sellaiselle päälle satun. Mutta sen sanon sinulle, sinä viisas lainoppinut, että juuri se vastenmielisyys, mitä sinä tunnet minun pikku lörpöttelyäni kohtaan, näyttää epäilyttävältä. Olen puolestani vakuutettu siitä, että sinä olet päässyt rakkaudestasi Hermineen, jos koskaan olet häntä rakastanutkaan, mutta eikö voi viattomanakin joutua epäillyksi, jos näyttää niin vaivautuneelta kuin sinä joskus, kun minä kehoitan sinua tarjoamaan hänelle käsivartesi?

— Sinä et ole hyvä vaimo, Amalia, kuu keksit kaikenlaisia hyttysenpistoja. — Herra pormestari sysäsi tuolin kolisten loitolle pöydästä ja otti hattunsa.

Konny ehti töintuskin välttää kohtausta, joka siinä hetkessä olisi tuntunut varsin tukalalta.

Puiston perimmäisessä, synkimmässä osassa heittäytyi hän nurmikolle ja alkoi lukea taskustaan ottamaansa vihkoa. Mutta mitä hän lieneekin lukenut vihkostaan, ei hän ainakaan saanut mieltään pakottamallakaan kiintymään siihen, mitä siinä puhuttiin kansantaloustieteestä, sillä hänessä oli jotakin, joka ikäänkuin väkisin työnsi hänen silmiensä eteen toisen tekstin, ja tämä teksti sisälsi seuraavaa:

— Tuo toinen mies rakastaa häntä vielä, aivan varmasti on asia siten!
Ja vaimoni ei ainakaan vastenmielisesti ole hänen seurassaan!

Harmistuneena käänsi Konny kuitenkin pian katseensa tästä väärästä tekstistä. Hän muisti että Amalian mies eräänä iltana, kun he molemmat kahden polttelivat sikaarejaan puistokäytävässä, avomielisesti oli kertonut hänelle syyn sekä kihlaukseen että sen purkautumiseen.

— Se oli, — sanoi hän suoraan tapaansa, — hyvä opetus minulle, ja olen siinä käsityksessä, että tuollaiset lastenkeskiset kihlaukset, joita määräämässä ovat vanhempien halut, ovat aina luonnottomia. Olisin epäilemättä voinut, kuten sanotaan, mielettömästi rakastaa serkkuani, joka on kerrassaan hämmästyttävän kaunis, älykäs ja kykenevä tulemaan miehelle mitä jaloimmaksi seuraksi. Mutta onneksi meille molemmille rakastin häntä enemmän ylpeänä, saavuttamattomana serkkunani, jonka sydän ilmeisestikään ei vapaaehtoisesti ollut minun, kuin omana vapaasti valitsemanani morsiamena. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että meidän ainakin pitäisi koettaa sopeutua yhteen, kun Herminen äiti kuolinvuoteellaan selitti, että hän ei voi kuolla rauhassa, ellei näe meidän käsiämme yhtyneinä. Koetimmekin aluksi käsittää suhteemme kauniin velvollisuuden määräämäksi, ja, toistan sen, Hermine olisi helposti voinut käydä minulle sanomattoman rakkaaksi, jos hän vaan olisi antanut minulle vähintäkään toivetta. Mutta heti kun aloin kyetä häntä täysin käsittämään, päätin ehdottomasti, että annan hänelle takaisin vapauden, jota hänen ylevämielinen luja luonteensa esti hänet pyytämästä. Se aika, jolloin voin tarjota vaimolle kodin, oli vihdoin tullut, ja vapautin hänet silloin, samalla kun tein vapautuksen täydelliseksi sillä tavoin, että pian sitten kosin sinun serkkuasi — joka, se on ilmeistä, on kovin erilainen kuin Hermine, mutta kuitenkin hyvin sopii minulle, joka ehkä olen hiukan hidas mieleltäni.

Kaikki nämä selitykset, joiden pyytämiseen Konnylla ei ollut minkäänlaista oikeutta, mutta jotka hänelle jalomielisesti oli annettu, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hän häpesi niitä outoja tunteita, joita Amalian hillitön kieli hänessä ajoittain herätti. Samalla vaivasi hänen omaatuntoaan se, että hän ei suoramielisesti puhunut vaimonsa kanssa asiasta. Mutta arka, pelonalainen tunne, mikä hänessä syntyi aina kun hän luuli voivansa liiaksi antautua aistinvaikutteiden valtaan, oli hänessä vallitsevana nytkin.

Tulisiko Konnysta koskaan onnellinen? Sitä hän ei ollut koskaan ollut, ja hänen sielussaan oli jotakin, joka näytti kieltävän häntä edes pyrkimästä sellaista tilaa saavuttamaan.

XI.

Sigesbergissä oleskelu loppuu.

Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.

Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa keskustelussa serkkunsa kanssa.

Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista periaatteista.

Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia, joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:

— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!
No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.
En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni
Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.

Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi haavoittunut miehekkyyden tunne.

Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.

— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä, että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.

— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.

— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa ja hartiansa.

— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.

— Entä minun makuni ja minun horjumaton mielipiteeni…

•— Ne täytyy hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.

— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista elämää jatkuu.

— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!
Silloinhan on kuherruskuukausi!

— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys, tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen, yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa. Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.

— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et kykene tuntemaan kotoista onnea.

— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen suurta sijaa haavemielisyydelle.

— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme, vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän. Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?

— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti, missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa tulevat ensimäiset vaunut.

— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.

Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.

Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten. — Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla! Sitten varmaan toiset serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin. Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen arvoista?

— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen, nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?

— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi, sinusta on entistä vähemmän mihinkään.

* * * * *

Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa, mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta, mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.

Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin kaikkia naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän huomaamattomuuden vuoksi.

Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.

Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny vienyt vaimonsa.

— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut osaa, niihin verraten, joita meillä oli keskenämme ensimäisen tuttavuutemme aikana!

— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.

— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään, mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja vaikutteita.

— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?

— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia, että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan; mutta sitä sinä saat turhaan minulta odottaa.

— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni! Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei olisi pitänyt viitatakaan.

— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut olevasi loukkaantunut. Mutta yhdessä innostuneessa keskustelussa sinä toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.

— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri sen miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.

— Ja mitä vastasi hän sinulle?

— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut osakseni.

— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko hän olla onnellinen?

— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran mukana.

— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni olleet aivan samat kuin nyt?

— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän puolueellisesti.

XII.

Jäähyväiset ja kotiintulo.

Vanhemmilta otettavat jäähyväiset koskivat paljon enemmän Hermineen kuin Konnyyn, joka — huolimatta siitä, että mitä syvällisimmin rakasti vanhempiaan — ei kuitenkaan täysin hyvin viihtynyt lapsuudenkodissaan. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että Konnyn ja hänen isänsä mielipiteet tuskin missään yleisissä kysymyksissä soveltuivat kunnolla yhteen, ja muuten myöskin siitä, että alituinen vieraitten tulva tuntui hänestä samassa määrin vastenmieliseltä, kuin se pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi oli luonnollinen ja mieluisa hänen vanhempiensa mielestä.

Kun hän oli keskellä syväaatteisinta työtä, häirittiin häntä pyytämällä tulemaan alas jonkun vieraan vuoksi, ja jos hän silloin vastasi kieltäytyen, tuli parooni Sigesmund itse ovelle, selittäen aivan välttämättömäksi pojan tulemisen alas. Jos Konny sitten oli tottelemattoman pojan kaltainen, joka lupasi tulla, mutta ei tullutkaan, silloin astui sisään hänen hyvä, rakastettava äitinsä ja hyväili häntä, kunnes sai hänet lähtemään työpöydän äärestä.

Hermineä sekä appi että anoppi rakastivat lämpimästi. Mutta kyllä olivat heidän hänelle antamansa neuvot erilaisia, osoittaen heidän erilaista käsitystään siitä vaikutusvallasta, mikä miniällä olisi poikaan. Ehkä olisi oikeampaa puhua miniän tulevasta vaikutusvallasta, sillä tavallisista silmistä oli omiaan näyttämään siltä kuin Hermine koskaan ei tulisi kuulumaan sen luokkaisiin naisiin, jotka voivat vaikuttaa miehensä tunteisiin paljon vähemmän kuin hänen mielipiteisiinsä.

— Herttainen Hermine rakkaani, — sanoi parooni Sigesmund muutamia päiviä senjälkeen kun pormestari ja hänen puolisonsa olivat matkustaneet, heidän usein uudistuneeseen tapaan kävellessään taulugalleriassa, — olen vanha valtiomies, jota mitkään välinpitämättömät kasvonilmeet tai jäykkä käytös ei voi erehdyttää. Poikani on, avoimesti puhuakseni, hiukan umpimielinen ja luonteeltaan melkoisen pulmallinen. Voi näyttää siltä, että hän on kylmä mies, joka kaikessa menettelee varman harkitun ajatuksensa mukaan. Mutta usko minua, koettakoonpa hän miten tiukasti tahansa pysyä siinä mielestään onnellisessa vakaumuksessa, että hänellä ei ole mitään intohimoja, niin ei asia sittenkään ole niin, sillä muuten, totta vieköön, ei hän olisi melkein kaksi vuotta poissaoltuaan tullut kuin tuulispää tänne kotimaahan ja suoraa päätä kosinut. Kaikki riippuu nyt vain siltä, miten viisaasti käytät valtaasi! Viisaasti, siinä pääasia!

Kovin tarkkaavaisena oli Hermine kuullut, mitä oli sanottavaa hänen miehensä isällä, jota hän niin kunnioitti. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän kainosti, — että uskaltaisin uskoa viimemainittuun mahdollisuuteen, niin mikä on silloin mielestänne paras päämäärä, minkä saavuttamiseksi minun tätä vaikutusvaltaa pitäisi käyttää?

— Rakas tyttöseni, minä en koskaan koeta saattaa sinua sellaiseen, mitä ei rakkautesi, ennen kaikkea omatuntosi, hyväksy. Mutta eikö sinusta näyttäisi olevan kyllin arvokas päämäärä vaimolle saattaa niin lahjakas ja älykäs mies, kuin Konny on, luopumaan aatteittensa yksipuolisuudesta? Konny jättää kokonaan käyttämättä kaikki mahdollisuudet tehdä itsensä sopivaksi siihen, minkä tulee olla jokainoan kunnon kansalaisen velvollisuutena, nimittäin valtion palveluksen, valtion ehdottomia vaatimuksia noudattaen. Ajattele sitä, lapseni!

Punastuvana ja levottomana ymmärsi Hermine liiankin hyvin, mihin hänen appensa häntä velvoitti, ja hän tunsi itsensä kovin onnelliseksi päästessään vastaamasta, kun anoppi samassa astui sisään.

— Hyvä on, ystäväni, että tulit, — lausui vanha aatelisherra, — Sillä välin kun minä ratsastan Konnyn kanssa maita katselemaan ja saan häneltä joitakin hyviä neuvoja, niin saat sinä täällä jatkaa keskustelua rakkaan tyttäremme kanssa. Tiedät, mitä tarkoitan.

— Kyllä, — sanoi paroonitar, — tiedän kyllä, mitä minun mieheni ajattelee ja myöskin miten sinun miehesi suhtautuu asioihin, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä ajattelet Konnyn suhtautumisesta hänen isänsä niin oikeutettuihin toiveisiin?

— Voi, on aivan liian aikaista pyytää minulta sellaista arvostelua! Mitä määrättyjä käsityksiä niin arassa asiassa olisin vielä ehtinyt muodostaa itselleni? Hänen tarkat tietonsa, hänen parempi ajatuksen- ja tahdonvoimansa ovat minulle kuin vallituksena. Tarvitaan paljon aikaa, suurta kärsivällisyyttä ja kestävää rakkautta — rakkautta, joka ei perustu aistihuumaan eikä kiehtovaan keimailuun, vaan ylevään siveelliseen periaatteeseen ja henkisessä merkityksessä korkeaan havaintokykyyn — ennenkuin vallitukseen voi saada mitään sisäänpääsymahdollisuutta.

— Sinä puhut juuri niin, kuin toivoisin Konnyn vaimon käsittävänkin hänet. Mutta sanopa, etkö halua, että hän antautuisi valtiolliselle uralle?

— Sillähän hän kaikkein parhaassa ja todellisimmassa merkityksessä jo on. Mutta virkaan, valtiomiesuralle tai johonkin muuhun, missä hänen henkensä ei saa vapaasti liikkua, luulen… — Hermine vapisi ja keskeytti lauseen.

— Riittää, tyttöseni! Käytä sitten parhaalla tavalla valtasi tehdäksesi hänet onnelliseksi ja itseesi tyytyväiseksi, niin olet saavuttanut minun kiitollisuuteni.

* * * * *

Runsaan tunnin olivat vastanaineet olleet kotonaan. Kuusi viikkoa kestänyt häämatka oli nyt lopussa.

Menomatkalle kuvaavia olivat olleet kaikenlaiset pienet, hiukan epäromanttiset tuulenpuuskaukset, jotka yleensä eivät ole tavallisia päivää jälkeen häitten; sitävastoin oli paluumatkalla ollut vallalla toimettomuuden tyven, jolloin kumpikin aviopuolisoista harrasti — ei kahden rakastuneen tavoin tulevaisuuden maalaamista auringon ja taivaan kirkkain värivivahduksin — vaan pikemmin toinen toisensa hiljaista tutkimista kuin kahdesta eri leirien vartiopaikasta.

Konny tunsi itsensä tyytymättömäksi. Tähän vaikuttivat jo muistot menomatkaltakin; olihan hän silloin —- aivan satunnaisen oikun vallassa — osoittautunut eräänlaiseksi tyranniksi, joka tyhmän itsevaltaisesti oli nuorelle vaimolleen osoittanut, että tämän sukulaissuhteet eivät miellyttäneet häntä. Mutta vielä enemmän, jopa niin että hän tunsi suoranaista inhoa, kiusasi häntä tyytymättömyys siihen käytökseen, jota hän kuluneina viikkoina oli osoittanut. Kaikki oli ollut kieroa kauttaaltaan, mikä johtui siitä, että hän, sen sijaan että olisi päässyt rauhassa ja vakavasti alkamaan avioelämänsä, johtui noihin iankaikkisiin seuraelämän suhteisiin, missä hän ei ollut päässyt kertaakaan kunnollisesti ja vakavasti keskustelemaan vaimonsa kanssa.

Yleensä (se on hyvä sanoa) oli Konnylla elämässään ollut vain harvoja päiviä, jolloin hänessä jokin epäilys ei ollut pyrkimässä saamaan maaperää. Hän oli tuollainen ulkonaisesti voimakas ja realistinen luonne, joka kuitenkin sisäisesti oli mieleltään herkkä kuin mimosa. Hän vaati ihmistä olemaan täydellinen tai ainakin pyrkimään täydellisyyteen. Tämä sai aikaan sen, että hän katui melkein jokaista tekoaan, pelkäsi hätäilemisellä pilaavansa asiansa ja oli paljon epävarmempi jonkun tekonsa oikeutuksesta sen tehtyään kuin sitä ennen.

Erikoisesti vaivasi hänen mieltään se käsittämätön seikka, että he menomatkalla olivat joutuneet vertaamaan kosimakirjettä ja siihen annettua vastausta. Siihen oli syy varmastikin hänen vaimossaan, mutta aikaisemmin oli hän itse antanut aiheen siihen, että Hermine oli käsittämättömän rohkeasti alkanut laskea leikkiä "avioliiton turnajaisisia". Nyt oli kysymys siitä, miten kaikki tällainen parhaiten korjattaisiin heti kotiin päästyä.

Säälittä työnsi hän mielestään kaikki hempeäajatukselliset rakkaushaaveet, kun ne viekkaasti pyrkivät kuiskuttelemaan elämästä, joka ei oikein soveltunut hänen muodostamiinsa teorioihin kotoisesta onnesta.

Samaan aikaan teki Hermine havalnnoitaan, mutta ne eivät johtaneet häntä ollenkaan valoisiin toiveisiin. Päinvastoin kuin hänen miehensä, hän pelkäsi sitä, että uusi, yhtämittainen oleminen kahden kesken tarjoisi vähemmän kuin vastakuluneet viikot. Hänellä ei ollut nyt käytettävänään niitä pikku aseita kuin Sigesbergin seuraelämässä, ja hän pelkäsi olevan paljon vaikeampaa ja arkaluontoisempaa nyt löytää oikeita kosketuskohtia. Kuta enemmän hän koetti oppia tuntemaan miestään, sitä saavuttamattomammalta tämä hänestä näytti.

* * * * *

Tällä hetkellä seisoi nuori rouva, joka miehensä kanssa juuri oli pikaisesti tehnyt kiertomatkan läpi huoneitten, suuren peilin edessä makuuhuoneessa ja järjesteli hiuksiaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tässä pyrkinyt käyttämään sitä hyvää makuaan, mitä tähän asti oli osoittanut (vallankin oltaessa appivanhempien luona), tuntui hän päinvastoin tekevän parhaansa niin paljon kuin suinkin kätkeäkseen komeat hiukset, jotka luonto auliisti oli hänelle antanut. Hän suori ne sileiksi otsan kummaltakin puolelta ja peitti niskaan kootut palmikot parilla mustalla samettinauharuusukkeella Vaikea on sanoa tapahtuiko tämä tahallaan vaiko hajamielisyydestä, mikä johtui siitä, että hänen miehensä — syleiltyään häntä niin laimeasti, ettei sellainen kunnolla sopisi hopeahäittenkään jälkeen — oli kuiskannut hänelle, että he kahvin juotuaan menisivät kävelylle. Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi kuin jonkunlaista pelkoa ajatellessaan tuota kävelymatkaa, ei hän kuitenkaan ollut niin perin hajamielinen. Senvuoksi on mahdollista, että hän tahallisesti noin järjesteli ulkoasuaan.

— Liina! — huusi hän kamarineitsyelle, joka oli lähetetty pappilasta ja nyt makuuhuoneen viereisessä vaatekammiossa purki matka-arkuista vaatteita; — tuo tänne harmaa merinopukuni!

— Vapaaherratar kait tarkoittaa vaaleanharmaata silkkipukua?

— Tarkoitan sitä, mitä pyysinkin.

— Ei, herra varjelkoon, sopiiko se näin aamupäivällä, ja vielä ensimäisenä päivänä!

— Kiirehdi, ja salli minun sanoa sinulle muuan asia, Liina hyvä. En pitänyt, kuten muistanet, koskaan neuvoista enkä liiasta lörpöttelystä, kun olit minua palvelemassa pappilassa. Nyt pidän vielä vähemmän siitä, mutta ei sinun silti tarvitse pelätä, että minusta et saa hyvää emäntää.

Liina seisoi hiljaa, merinopuku käsivarrellaan, ja kun Hermine oli saanut tämän ynnä kapean, valkean kauluksen ja kalvosimet ylleen sekä, koristeeksi, kaulaansa pitkän kapean samettinauhan, joka oli kiinnitetty soljella, missä ei ollut muuta kiveä kuin yksi granaatti, muistutti hän pikemmin kveekaria kuin nuorta naista, jonka tulee esiintyä edukseen ensi kertaa käydessään uuden kotinsa aamiaispöytään.

XIII.

Kotoista järjestelyä.

Tultuaan valmiiksi meni Hermine kauniin ja hyvinjärjestetyn työhuoneen läpi etuhuoneeseen, missä versoi kokonainen kukkakokoelma ja missä hänen herransa otti hänet vastaan hymyillen kovin aurinkoisesti, mikä ilmeisesti johtui siitä, että hän näki vaimonsa olevan niin koruttomasti puettuna.

— Tuo puku on hyvin aistikas, lausui Konny — Vaimon ei koskaan pidä esiintyä keimailuhalua ilmaisevassa puvussa. Pukusi osoittaa, että hienotuntoisesti osaat löytää oikean tien.

— Ole vakuutettu siitä, — vastasi Hermine hymyillen, — että teen voitavani arvatakseni, mistä pidät.

Ääni kuulosti kuitenkin pikemmin velvollisuudentuntoiselta kuin lämpimältä.

— Päivällinen on valmis, — muistutti Konny. — Meillä ei ole mitään pitkiä kuhnuksia palvelemaan syötäessä, vain käskyläispoika, joka auttaa sisäkköä.

Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät, tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia sireenipensaikkoja.

Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin sisäpuolelta.

— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.

— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee — tervetuloa!

— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.

— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?

— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.

— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi, samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.

— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin. Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin, ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.

Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei! Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan, samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä sydämestä.

He eivät nyt istuneet haavikossa, vanhempien nuoruuden temppelissä, vaan omituisessa luolassa järven rannalla, ja siellä kaikui Konnyn ääni täyteläisenä, sointuisana, vakaana sävyltään.

— Se mitä nyt aion esittää sinulle, Hermine, voisi ehkä useammasta kuin yhdestä nuoresta vaimosta ja perheenemännästä näyttää melkoista vähemmän tärkeältä kuin kaikki muu, mutta tiedän että sinä et ajattele samoin — vaikka enempää en tiedäkään.

— Mitä oikein tarkoitat?

— Paljon riippuu siitä, miltä kannalta ottaa asiat itse talouden piirissä alusta alkaen, ja siinä maailmassa on isäntäväen ja palkollisten suhteella melkoinen merkitys. Minun ajatukseni mukaan tulee tämän suhteen olla avoin ja suora kummaltakin puolelta. Se ei saa palkollisten puolelta olla kunnioittavaa orjanelämää, missä kärsityt vahingot salaisesti korvataan jossakin muussa muodossa, eikä isäntäväen puolelta niin järjestelmällistä ylemmyyttä kuin eläisi isäntäväki saavuttamattomalla tasolla. Mitä arvelet asiasta?

— Arvelen, että järjestelmäsi täysin sopii taloon missä sinä olet isäntänä. Sinun olemuksessasi ilmenevä todellinen, lempeä ja kuitenkin ankara arvokkuus on tekevä, millaisen vapauden palvelijoille suonetkin, jokaiselle mahdottomaksi astua yli näkymättömän rajamerkin.

Konny punastui huomattavasti.

— Se, mitä minä esitin mielipiteeni mukaan oikeaksi, ei siis sopisi muuta kuin poikkeustapauksissa? Luonnollisesti tulee sinun aina vapaasti lausua ajatuksesi, mutta minuun koskee, että varmastikaan et hyväksy minun teoriaani.

— Konny, minä hyväksyn sen ja pidän sen toteuttamista tavoittelemisen arvoisena meidän oloissamme, mutta minä olen vakuutettu siitä, että monissa tapauksissa tämä palautuminen patriarkallisiin oloihin ei kelpaisi. Tarvitaan paljon henkistä voimaa ja suurta ihmisrakkautta osatakseen tällä alalla käydä oikeata tietä. Järjestelmäsi ei menesty, elleivät palkolliset suuresti kunnioita isäntäväkeään. Mutta minunkin vakaumukseni on se, että meillä tuollainen järjestely kyllä käy päinsä, ja tahdon tehdä kaikkeni auttaakseni sinua jaloissa pyrkimyksissäsi.

— Kiitos, Hermine. Me autamme toisiamme.

— Mutta ethän sinä vaan ole pahoillasi puheestani? Harkitsin, lausunko ajatukseni, mutta sitte ajattelin, että suhteemme muuttuisi sentapaiseksi pahaksi, jota tahtoisit välttää suhteessamme palvelusväkeenkin, ellen vapaasti lausuisi ajatustani, vaan olisin aina samaa mieltä kuin sinäkin. Sinullekin kävisi sellainen lopen ikäväksi.

— Niin, ehkä, luulenpa että sinä olet oikeassa. — Konny tähysti vaimoaan tarkkaavaisena, ja hänen kauneista, tummista silmistään välähti nopeasti salama, joka sattui suoraan Herminen sydämeen, saattaen sen nopeasti sykkimään. Mutta Herminellä ei ollut aikaa tutkia mitään niin nopeasti häviävää kuin salama on. Sitäpaitsi jatkoi Konny puhettaan:

— Nyt tulen toiseen, erittäin tärkeään kysymykseen, kotihartauteen! Tämän tulee olla joko oikea hartaushetki tai sitten jäädä kokonaan käytännöstä. Tiedät, että Sigesbergissä isäni on koettanut harrastaa kotihartauden kaunista aatetta, mikäli se nimittäin yhä todella on kaunis. Mutta sano, eikö tuntunut tuskaiselta, Sigesbergissä, niinä epämääräisinä iltoina, jolloin vieraat vaunut yksi toisensa jälkeen täynnä vieraita olivat juuri ajaneet pois ja keittiössä täydessä askareitten touhussa olevien palkollisten täytyi päätä pahkaa, ja luultavasti vain varsin vastentahtoisesti, tulla saliin kuulemaan isäni lukevan raamattua ja sitte veisaamaan virttä? Hän oli niin onnellinen, tuo minun vanha, hyvä isäni, siinä uskossaan, että hän siten oli rauhassa päättänyt päivän työn. En mistään hinnasta olisi tahtonut sanoa hänelle, että kun kerran aioin mennä keittiöön, siellä sivumennen sytyttääkseni sikaarini, niin kuulin keittäjättären, kaikkea muuta kuin hartaana, kiivaasti huutavan eräälle kamarineitsyelle, jonka piti ottaa silitysrauta tulesta: "Onko nähty mokomaa ilveilyä! Tulen aivan onnettomaksi, kun en koskaan ehdi ajoissa pestä herrasväen astioita ja sitten saan nuhteita emännöitsijättäreltä." — "Entä minä sitten", huusi toinen, "eikös nyt olekin kylmänä rauta, jolla minun juuri piti silittää esiliinani? Ukko voisi kernaasti lukea herrasväelle siellä sisällä ja antaa tällaisen raukan, jolla ei ole muuta kuin ilta käytettävänään, olla rauhassa." Mitä sanot sellaisesta, Hermine hyvä?

— Yhteinen kotihartaus on mielestäni tapa, jota voi suositella, mutta sen aika täytyy olla määrätty — lauantai- tai sunnuntai-ilta, ellei joku vieras käännä tapoja ylös alaisin. Sitäpaitsi täytyy palvelijattarilla olla, paitsi aivan hätätilassa, keskiviikko- ja lauvantai-iltapäivä vapaina, voidakseen tehdä omia töitään.

— Nytpä sinä olet kaksin verroin yllättänyt minut. Juuri samaa olin aikonut sanoa. Mutta hartaushetkinä en aio vain lukea lukua raamatusta, jota me muuten yhdessä joka ilta tulemme lukemaan. Tahdon samalla muutamin sanoin selvittää sellaisia kohtia, jotka muuten jäisivät heille hämäriksi… Niin, siten on asia järjestettävä… Mutta mikähän nyt tulee puheluamme keskeyttämään — mitä ääniä…?

— Voi, pappilan ylioppilaat siinä tulevat meitä hakemaan! Konny rakas, he ovat serkkujani!

— Ole rauhassa, Hermine. Menen heitä vastaan.

XIV.

Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä (kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa, siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.

Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia tyttöserkkuja.

Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin (kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä välttämätöntä tuttavallisuutta, mikä silloin tuli kysymykseen. Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät hänen kirjahyllynsä, mutta häneen olivat ne sittenkin vaikuttaneet, vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta, mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä, että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.

Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon hänen saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä, hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat keskenään!

— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän saattoi sinutkin aivan punastumaan.

— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.

— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta jotakin?

— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut lisätä).

Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.

Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin, Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi, varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.

— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.

— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota en oikein muista.

— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?

— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!

— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta… Seuraan niin mielenkiintoisena, unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle viereesi.

— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!

Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin kirkkaalle taivaalle.

Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat, ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle vuodelle saakka.

Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen jäsenissä.

Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan, vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet vaikenemaan.

Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.

Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko seurakunnan säätyhenkilöille.

— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan ystävällisesti.

— Niin, jos se on sinun mieleesi.

Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu
tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista.
Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti
Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.

Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku, pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.

— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan levottomana.

— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille, esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine, ketä on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?

— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?

— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!

— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on niin ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En pysty miellyttämään sinua tällaisena.

— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!

— Voi, niin mielelläni!

XV.

Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje
Sigesbergistä.

Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.

Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä, kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn odottamatta hämilleen.

— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi kirjoittaa sopivaksi anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi kovin mieleeni, jos sinä joskus olisit samaa mieltä kanssani.

— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.

— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.

— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta, että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.

— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.

— Minä luulin, että sinä mielelläsi halusit mennä näille päivällisille.

Minä! Mutta sano toki, mikä sinun sitte oikein tuli?

— En tiedä. Ehkä istun joskus liian kauan paikoillani?

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat vaunut ajaneet pois, ja ratsastava lähetti kiirehti viemään paroonilta kohteliasta kirjelippua, missä pyydettiin anteeksi, että vapaaherrattaren äkillisen pahoinvoinnin vuoksi ei voitu kutsua noudattaa.

Tämän jälkeen ja sitten kun Hermine oli vaihtanut komean pukunsa valkeaan aamunuttuun ja istuutunut sohvaan, mihin hänen herransa oli määrännyt hänen asettumaan, alkoi edellä viitattu kaunis ilta. Konny luki ääneensä muuatta äskenilmestynyttä romaania, mutta ei siinä kyllin, hän kumartui tavan takaa hellästi ja levottomana huolehtimaan vaimostaan, korjasi usein pieluksia, jopa kerran suuteli vaimonsa poskeakin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Mitä Hermineen tulee, tuntui hänestä siltä kuin olisi joutunut taivaan esikartanoihin.

Mutta mikään ei ole pysyväistä.

Seuraavana päivänä, kun Hermine taas oli pukeutunut harmaaseen pukuunsa ja siveästi pyyhkinyt otsaltaan kaikki kauniitten hiuksiensa muodostamat komeat kutrit ja aaltoisat kiehkurat, alkoi jälleen tavallinen kotielämä, ainoana poikkeuksena se, että Konny vielä tarkemmin piti silmällä, kun Hermine puhtaaksikirjoitustyössään kovin lämpeni ja kävi punaiseksi. Silloin täytyi Herminen lähteä kävelemään Konnyn saattamana. Mutta mitään muita hellyydenosoituksia ei ollut havaittavana.

Eräänä iltana lopulla viikkoa tuli Konnyn vanhemmilta tavallista paksumpi kirje, kuten näytti. Paitsi kirjettä isältä pojalle, oli lähetyksessä kirje miniälle ja edelleen, tämän sisällä, täti Louiselle osoitettu kirje Amalialta, nuorelta pormestarinnalta.

Kummankin aviopuolison lukiessa postiaan Konnyn työhuoneessa (Konnylla oli useita kirjeitä ja sanomalehtiä läpikäytävänä), tapahtui jotakin, jollaista ei kertaakaan ollut tapahtunut heidän naimisissa ollessaan; Hermine nimittäin puhkesi äkkiä itkemään, vieläpä varsin rajusti ja hermostuneesti.

— Hyvä Jumala, mistä on kysymys, Hermine, rakas vaimoni? — Konny, joka tällaisten yllätysten kohdatessa avioliittoelämässä ei ehtinyt kiinnittää huomiota ohjelmaan, hypähti ylös ja sulki syliinsä vapisevan, nuoren vaimonsa, joka nyyhkytti kuin lapsi siinä hänen olkaansa vasten.

— Mutta koetahan nyt toki puhua! Isän kirjeestä en huomannut, että kotona jotakin olisi hullusti.

— Amalian kirje… Voi, Amalian kirje!

— Mitä herran nimessä hän sitte kirjoittaakaan? Onko hänen miehensä vaarallisesti sairaana? — Konnyn lämpimässä äänessä oli aivan rauhallinen sävy.

— Kysymys ei ole hänestä. Odota, rakas Konny, ja suo anteeksi, että en tälle mitään voinut. Kaikki on kohta ohi, nyt voin paremmin. Mutta Amalian luottamuksellisuus äitiäsi kohtaan liikutti minua kauheasti.

— Miten voi Amalian luottamuksellisuus tehdä sellaisen vaikutuksen?

— Lue nyt kirje.

Hermine ojensi kirjeen Konnylle ja katseli häntä tarkkaan.

Konny otti ensin äitinsä kirjeen, joka oli vieressä. Se sisälsi seuraavaa:

"Rakas tyttäreni!

Tänään kirjoitan vain muutaman rivin, koska posti pian lähtee ja isä sitäpaitsi kirjoittaa kaikesta, mikä teidän mieltänne voi kiinnittää. Hänen ajatuksensa askartelevat kokonaan ensi vuoden valtiopäivissä ja viimeksi tänä aamuna kysyi hän minulta, luulenko että sinä kunnollisesti palkitset sen luottamuksen, mitä hän on sinulle osoittanut.

Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä, lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän on oikein tehnyt minut levottomaksi.

Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen vakuutettu että niin tulee käymäänkin.

Sinua hellästi rakastava äiti

Louise von Z."

Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.

"Rakas, aina anteeksiantava täti!

Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata, ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki tulisi yllätyksenä

Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä naimisiin… Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee — ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen; mutta jos tämä kirje on viimeinen, niin suokaa anteeksi ymmärtämättömälle

Amalialle.

J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."

— Niin, — sanoi Konny syvästi myötätuntoisena, — hänellä, tuolla mies-raukalla, olisi tosiaan syytä käydä vähän enemmän kuin huolestuneeksi. Niin kevytmieliseksi olennoksi, kuin on ollut, ei Amalia enää tule, ja tuollaiset aavistukset johtuvat vain heikkoudesta ja puuttuvasta luottamuksesta Häneen, joka yksin voi auttaa.

— On vaikea päättää, kun mieli on sairas, — tuumi Hermine puoliääneen.

— Ei, täytyy otaksua, että vaimo, joka on joutumassa äidin pyhään asemaan, rauhallisesti voi luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Minusta on paljon käsittämättömämpää se vaikutus, minkä kirje teki sinuun. En voi ymmärtää, miten Amalian kirje, Amalian, joka minun silmissäni tämän jälkeen on paljon paremmassa valossa, on vaikuttanut niin voimakkaasti. Sano minulle asia suoraan! Sinä varmaankaan et ole oikein terve?

— Ehkäpä en ole. Älä kiusaa minua nyt juuri kysymyksilläsi. Huomenna ehkä voin vastata.

Jos sanomme, että Konny oli aivan kokonaan hämmästynyt, ei se olisi liiaksi sanottu. Tämä ärtyisyys, varsinkin äänessä, ja häntä, Konnya, kohtaan!

Konny lähti, sanomatta sanaakaan. Hän oli hämmennyksissään, ja hämmennys ilmeni, ensi kertaa hänen elämässään, niissä käskyissäkin, joita hän antoi. Tämä saattoi hänet yhä pahemmalle tuulelle.

XVI.

Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.

Seuraavana päivänä päätti aviomies osoittaa, että hän ei aio sietää enempiä kärsivällisyyden kokeita. Hän ei pyytänyt enempiä selityksiä, hän näytti kokonaan unohtaneen heidän keskustelunsa, oli koko aamupäivän metsästämässä ja otti iltapäivällä mitä kohteliaimmin vastaan pappilalaiset, jotka kovin sopivaan aikaan tulivat vierailulle. Rovasti vietiin kahvia juotua isännän omaan huoneeseen, missä käsiteltiin kirjallisia väittelyitä ja eräitä seurakunnan asioita. Rovasti oli, kuten aikaisemmin sanottu, tavallinen maailmanmies. Ruuslinnalla, joka oli pieni, hyvä ja jumalaapelkääväinen nainen, hiukan juoruileva ja hiukan ikävä, oli nyt aivan mainio tilaisuus ottaa Hermine viattoman tutkimuksen alaiseksi. Ruustinna voi niin harvoin päästä käsiksi nuoreen rouvaan, omaan lihalliseen sisarentyttäreensä.

Ensinnäkin kertoi ruustinna, ikäänkuin johdannoksi, miten käsittämättömän epämiellyttävää oli ollut, että vastikään pitäjään tulleen herrasväen, majuri von Halensin, Annebyn herran, piti olla suurille päivällisilleen saamatta pitäjän kerrassaan hienointa perhettä.

— Vakuutan sinulle, rakas lapsi, että majuri oli puolittain loukkaantunut, majurinrouva pahoillaan, neidit harmissaan ja kolme poikaa, kamariherra, luutnantti ja hovioikeudennotaari, vallan lohduttomina. Epäilen että miehesi on mustasukkainen kuin turkkilainen. Miten rumaa se on! Eivät kai nuo kiltit herrat sinua syö. Sano suoraan, miten asia on, Hermine. Sinä tiedät, että en asioitasi muille puhu.

— Mutta, täti hyvä! En salli, että Konnya niin väärin ymmärretään. Seikka oli se, että minua pukeutuessani alkoi siinä määrin pyörryttää, että lysähdin tuolille istumaan, ja ellei Liina olisi kiireisesti tuonut kylmää vettä, en tiedä koska olisin tointunut. Asioitten niin ollen oli vaikea lähteä matkalle, ja kun mieheni näki tilani, oli hän kyllin ystävällinen lähettääkseen sanan ja jäädäkseen itsekin kotiin.

— Sitä hän varmaankaan ei tehnyt mielellään, — tuumasi ruustinna viekkaan näköisenä. — Oletko muuten tyytyväinen Liinaan? Se pikku heilakka piti pappilassa aina puolensa, enkä luullut sinun tulevan olemaan häneen oikein tyytyväinen.

— Liina on oikein hyvä ja uskollinen palvelijatar.

— Hän tietenkin pelkää isäntää. Konnyhan herättää niin kunnioitusta!

— Se on totta, mutta sekä palkolliset että tilan kaikki alustalaiset pitävät hänestä hänen ystävällisyytensä ja oikeudentuntoisuutensa vuoksi.

— No niin, mitä palkollisiin ja heidän oikeuksiinsa tulee, huolinee hän vähän ajan tavoista. Hän lienee varsin myöntyväinen joissakin asioissa, mutta joissakin taas tavattoman ankara.

— Ankara hän ei ole muussa kuin siveyssuhteiden ja muuten siveellisten tai uskonnollisten velvollisuuksien ollessa kysymyksessä. Hän on aina ollut ankara itseään kohtaan ja vaatii hyviä tapoja ja kunniallisia mielipiteitä kaikilta, jotka ovat hänen alaisiaan.

— No, jätämme hänet nyt rauhaan. Pidän hänestä joka tapauksessa, koska hän oli ystävällinen ylioppilaitani kohtaan. No, jumalan kiitos, ne vasta ovatkin poikia, ja kyllä hän voi tehdä paljon heidän hyväkseen, tulevaisuudessa luonnollisestikin. Sanohan, pitäähän hän paljon heistä?

— Ole varma, täti hyvä, siitä, että Konny ei koskaan unohda uusia sukulaisuussiteitään; hän sekä hänen isänsä varmaan tekevät kaiken, mitä voivat, ollakseen pojille avuksi.

— Kiitos, ystäväni, sinä lupaat varmaan myöskin, että naapurisovun vuoksi käytte Annebyssä majuriiaisten luona. Kun sinä nyt tulet terveeksi, täytyy rauha pitäjään palauttaa täydelleen siinäkin suhteessa.

— Niin kovin terve en ole vieläkään… Tiedän, että täti…

— Älä sano mitään, lapseni. Ymmärrän kaiken!

Nyt johtui keskustelu uudelle uralle ja sen keskeytti vasta tiedonanto, että pöytä oli katettu, ja herrojen saapuminen.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä tuntui Hermine odottavan, että hänen miehensä siirtäisi keskustelun koskemaan sitä vaikutusta, minkä Amalian kirje oli tehnyt, mutta niin ei käynyt. Konny ei huomannut, että Hermine näytti jonkun verran liikutetulta, ja jos hän sen huomasikin, niin otaksui hän sen olevan luonnollista seurausta Herminen edellisenä päivänä antamasta ärtyisestä vastauksesta. Katumus oli terveellistä! Hermine ei saanut tottua menettelemään sillä tavalla.

Käveltyään ääneti muutamia askeleita edestakaisin vierashuoneessa, missä he olivat, lausui Konny aivan äkkiarvaamatta: — Millaisen tehtävän on isä sinulle antanut, mikä tehtävä sinun olisi tullut ottaa niin vakavalta kannalta?

— Tehtävä oli sellainen, että sitä ei olisi pitänyt antaa minulle, — sanoi Hermine surullisena. — Isän, niin hyvän kuin sinun isäsi on, niin viisaan, pitäisi toki tuntea poikansa kylliksi ymmärtääkseen, että tämä ei koskaan antaisi vaimonsa vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä. Hänen toiveensa tunnet sinä, sen toiveen, että sinun valittuna valtiopäivämiehenä pitäisi edustaa maatasi, Sinä olet ennen syntyperäsi oikeuttamana aatelismiehenä ollut mukana valtiopäivillä, mutta siihen hän ei ole tyytyväinen. Mutta naurettavaahan oli puhua asiasta minulle, jolle ei tunnusteta minkäänlaista arvostelukykyä sellaisissa asioissa.

— Niin, siten näytät sinä itse tosiaan arvelleen, kun et ole minulle puhunut mitään asiasta. Mutta sanohan — jos jaksat käyttää sitä rauhallista ja sopivaa puhetapaa, jota eiliseen saakka aina olet käyttänyt — miksi, mielestäsi, isä kääntyi sinun puoleesi?

— Miksikö?

— Niin, olehan hyvä ja sano!

— Siksi kaiketikin, että hän arveli minun mahdollisesti tulevan saamaan hiukkasen vaikutusvaltaa mieheeni.

— Ja sinä et ole katsonut ansaitsevan vaivaa yrittää?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Onko yritettävä mahdotonta? Emme tosin ole vielä olleet naimisissa puoltakaan vuotta, mutta se on riittänyt osoittamaan minulle, että sinä kyllä sallit minun olla mukana kantamassa sinun kirjallista työtaakkaasi ja myöskin perehdytät minua maataloustöihin, mutta olet sitä mieltä, että kaikki valtiolliset mielipiteet ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat kerrassaan minun käsityskykyni ulkopuolella. Ja jos sinusta tulisi valtiomies ja joutuisit jonkinlaiseen virkaan, niin katsoisit kaikkien siitä johtuvien kysymysten myöskin olevan minun käsityskykyni ulkopuolella. Kirjallisuus, eräiltä osiltaan, karjatalouden hoito ja, tietysti, siveelliset periaatteet, mikäli kotoisen elämän tasapainossapitäminen sitä vaatii, kas siinä se, mitä ymmärtämään täydellisen miehen kanssa avioliitossa olevan vaimon on tarkalleen rajotuttava! Ei, se on totta, myllylaitos ja uuden tiilitehtaan hyöty ovat myöskin aloja, joita voin tutkia, — jos huvittaa!

Konny tarkasti vaimoaan samanlaisin silmin kuin katsellaan luonnonilmiötä, jota ei ole luullut koskaan pääsevänsä näkemään.

— Hermine, — sanoi hän vihdoin, hyvin lempeästi, — mikä sinua vaivaa?

— Minäkö sen tietäisin! Mutta kun sinä kysyit minulta, miksi en käytä vaikutusvaltaa, jota minulla ei ole, jouduin minä, sen myönnän, kuohuksiini. Niin oikein, minä olen kuohuksissani! Mitä muuta tahdot?

— Niin, jos sallit, niin sanoisin alkavani käsittää, että sinä et voi hillitä malttamatonta luontoasi. Eilen illalla pyysit, etten sinua kiusaisi kysymyksilläni, ja tänä iltana näytät olevan mielentilassa, joka kehoittamalla kehoittaa minua kysymään, mikä sinut oikein on muuttanut. Tiedä, että sen sijaan että sinulla muka ei ole mitään vaikutusvaltaa mieheesi, miehesi päinvastoin, jos se todenteolla voi sinua ilahuttaa, tosiaan antautuu valtiolliselle uralle. Mutta muista, Hermine, että minun isälläni on vanhanaikuiset, ylimykselliset periaatteensa ja niitten mukaiset tarkoitusperät. Minun periaatteeni ja tarkoitusperäni ovat toiset, mutta hän ei usko sitä, vaikka asian niin pelkääkin olevan. Ja kun tämä asia nyt on ratkaistu (Konny katsoi tarpeettomaksi selittää, että hän mielessään oli asian jo aikaisemmin ratkaissut) eikä sinun tarvitse valittaa luottamuksen puutetta miehesi puolelta, niin osoita nyt sinäkin puolestasi hänelle luottamusta ja sano, miksi olet niin muuttunut.

— Kallis, rakas Konny, salli minun ensin kiittää sinua odottamattomasta kärsivällisyydestäsi. Olen aina koettava hillitä itseäni, mutta on kuitenkin mahdollista, että minä toistaiseksi, silloin tällöin, tulen koettelemaan sinun kärsivällisyyttäsi. Mutta ole vain yhtä hyvä minua kohtaan kuin nytkin olet, niin kaikki ärtyisyys tukahtuu.

Konny ei ollut aivan varma siitä, että käsitti vaimonsa oikein. Hän heittäytyi sohvalle ja puristi nopeasti, mitään sanomatta, vaimoaan sydäntään vasten; eräät kysymykset, joita hänen silmänsä tekivät, puhuivat kuitenkin selvää kieltänsä.

— Täti, kuten ymmärrät, on niin kokenut joka suhteessa. Voi, Konny, puhuin muutamia sanoja hänen kanssansa, ja hän selitti minulle, että aavistukseni oli oikea. Mutta kun aavistus ei kuitenkaan ole samaa kuin täysi varmuus, niin pelkäsin, kun Amalian kirje niin voimakkaasti vaikutti minuun, pettäväni sinua. Voi, Konny, Konny, näen miten tämä koskee sinuun, ja kuitenkin näen selvästi miten onnellinen sinä olet.

Niin, Konny oli tosiaan siinä määrin onnellinen, että hän hellästi kuiskaten hartaasti vaikutti, että hän uskoisi olevansa arvoton vaatimaan osakseen tullutta suurta armoa, ellei hän nyt avoimesti tunnustaisi rakkaalle vaimolleen sekä sitä, että hän oli ollut mustasukkainen uskomattomassa, jopa naurettavassakin määrässä, kuin myöskin sitä, että hän jo ennakolla oli päättänyt antautua julkiseen elämään. — Mutta tiedä, Hermine, että nyt saisivat koko maailman miehet katsella sinua, eikä silti mielessäni saisi sijaa ainoakaan arvoton tunne. Sinä olet minusta nyt pyhä! Ja jos olet ollut siinä käsityksessä, että sinulla aviopuolisona ei ole ollut kylliksi vaikutusvaltaa, niin tulee sitä lapseni äidillä olemaan sitä enemmän. Älä kadehdi häntä, jota minä niin suuresti rakastan!

Syvät, kauniit silmänsä täynnä ilonkyyneleitä vastasi Hermine: — Miten jaloa, miten luonteesi ja sydämesi arvoista onkaan että, sensijaan että lausuisit ylpeitä, riemuitsevia sanoja nimesi ja tulevien rikkauksiesi perillisestä, ryhdyt uusiin velvollisuuksiisi rohkeasti tunnustamalla sellaisia vikoja, joita moni mies ei ollenkaan pitäisikään vikoina. Mutta sinä, kallis mieheni, et julista pyhiä totuuksia minulle, ennenkuin itse olet eläytynyt niihin. Ja sittenkin on minulla yksi arveluni.

— Sano, mikä se on!

— En rohkene.

— Tällä hetkellä, — vastasi Konny punastuen, — rohkenet kysyä mitä tahansa. En uskalla vastata tulevaisuudesta, sillä tunnen luonteeni epäluuloisuuden, mutta nyt sinun on puhuttava!

— No, luottaen lupaukseesi, kysyn sitten sinulta, mikä voima sinussa on melkein pakottamassa sinua tukahuttamaan oman todellisen tunteesi (uskon että rakastat minua) niin vähiin, että tuskin itsekään olet siitä selvillä, samoin kuin minunkin täytyy tukahuttaa rakkauteni uskolliseksi, hiljaiseksi kiintymyksen tunteeksi?

— Aviopuolisoitten on rakastettava toisiaan myötä- ja vastoinkäymisen sattuessa, mutta käsitän tällä tarkoitettavan hillittyä, rauhallista tunnetta, ei ensinkään silti väritöntä, mutta ei myöskään kovin hehkuvaa väriltään, sillä sellainen helposti saattaa rehellisen sydämen harhateille. Tarkoitan sitä, että tunne muuttuisi intohimoksi ja pyrkisi viemään vallan jo järjeltäkin.

Hermine pudisti päätään. — Miten tuollainen mielipide tuntuukaan rajoitetulta ja pelkkään mietiskelyyn perustuvalta!

— Miksi sanoa niin, Hermine rakkaani. Joka-ainoa ihminen voi langeta kiusaukseen, ja minä pelkään, — Konny katsoi vaimoaan, silmissään niin rukoileva ilme, että Herminen sydän riemuitsi, — pelkään tätä valtaa sielun yli. Anna minun omata, anna minun pitää varmuus siitä, että en tule uskottomaksi nuoruuteni ja miesikäni käsitykselle pyhimmästä, mutta samalla arimmasta suhteesta, mitä ihmisillä keskenään saattaa olla. Olen nyt niin onnellinen, että… että, sanalla sanoen, sinäkin voit olla tyytyväinen.

— Tyytyväinen olenkin, Konny omani, mutta näyttäisin sinusta ehkä armottomalta, jos sanoisin, että jos selityksesi olisi ollut kirjeellinen, niin olisin luullut voivani lukea rivien välistä… No, älä hämmästy, en ehkä lue mitään muuta kuin omia mielikuvittelujani. Olenhan vain nainen, ja jos joudun sellaisiin surullisiin aavisteluihin kuin Amalia, niin tahdon uskoa enemmän omiin mielikuvitteluihini kuin sinuun.

— Älä puhu niin, Hermine, et saa olla julma, et saa väärinkäyttää katumustani ja onneani!

XVII.

Onnellisen miehen onnettomuus.

Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun elämästä otetun näytelmän sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta, nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!

Tunne totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan englantilainen uskonnollinen kirjailija.

Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, sitä totuutta, että hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, — että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä, että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden ylenpalttisuudessakaan!

Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään, vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten, yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?

On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja kokeita varten.

Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden Herminen kastettavaksi.

Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten voikaan hän noin arvottoman varmana puhua tyttären saamisesta, kun Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli oleva poika, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.

Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan — sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:

— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!

— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.

— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.

— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!

— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin epäilyksiin.

— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on aina epätietoinen.

— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti aivan selvänä, että hän saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.

— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.

— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä tervehtimään. Mitä sanot tästä?

— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.

— No niin, sinä luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule kysymykseenkään, että hän kantaisi minun poikani kasteelle.

— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten. Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä kuin vanhemmat siellä olivatkin.

— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä riippuu paljon.

— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?

— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen" nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin taholleen.

— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta huolesta, jota ei voi auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.

Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän laski kirjeen Herminen käteen.

— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!

— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti. Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata sukulaistani kohtaan.

— Kyllä, nyt voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin, että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan pidättäisi hänet pappilaan.

XVIII.

Jälleen Sigesbergissä.

Oli alkukesä.

Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä, jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt viiden viikon vanha nuorimies.

Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha nyt oli muuttanut hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne voisi kehittyä todelliseksi mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen voimakkaita tunteitaan.

Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä rauhallisimmalla äänellä lausui:

— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.

— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.

Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä sanottiin, ja kun hän sitten joka tapauksessa oli sisällä, voi hän samalla istua ja katsella heitä hetkisen.

* * * * *

On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka puolella.

Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.

— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia, tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.

— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi
Hermine kovin mielenkiintoisena.

— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti, ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".

— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?

— Kyllä, moniakin… ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui: "Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään, ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät, miellyttävät silmää."

— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, — on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?

— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.

— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että aamuisin jopa täälläkin käytät kotikutoisia puseroita valkeitten pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?

— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar, minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut lapselleni imettäjättären.

— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin, saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään. Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny imettäjäänsä.

— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden, mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.

— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista, tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein tulisi katsomaan minua.

— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.

— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.

— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa, muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.

— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä imettäjätär ja poikani.

Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin junkkeri Siggen isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.

Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi vilpitöntä ihastusta.

— Mikä kirje sinulla on kädessäsi, arvatenkin tulevilta valitsijoiltasi? — sanoi Hermine, samalla kun kietoi pienen punaisen huopapeitteen kiinteämmin lapsen ympärille ja nauroi, kun Amalia näytti miten valkea aamuleninki oli rypistynyt. Mutta Konny näki vain, miten kauniisiin poimuihin punainen peite laskeutui nuoren, kauniin äidin hameelle.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — tästä kirjeestä sinä et tule pitämään.

— Miten niin, koskeeko se liikeasioita?

— Koskeepa niinkin, mutta se kutsuu minut uusiin toimiin elokuussa, ja oikeastaan olisi minun kuitenkin ollut pakko käydä tarkastamaan omia monia viljelyksiäni Kronebyssä.

— No, parin kolmen viikon kuluttua voin kyllä matkustaa kanssasi.

— Sitä et tee, — kuultiin vanhan parooni Sigesmundin jyrkästi selittävän, tullessaan siinä puolisoaan taluttaen. — Kiitä Jumalaa, rouva miniäni, jos minä jätän talon perillisen suojaa vaille edes syksyksi, jolloin Konny kai tahtoo aarteensa mukaansa Tukholmaan.

— Ei ole varmaa, että hänet valitaan porvarissäätyyn.

— Kyllä, luota siihen että hänet valitaan. Häntä eivät vaivaa vanhoilliset periaatteet, ja porvaristo on yleensä hampaisiin asti varustautunut liberaalisilla uudistuksilla. Mitä sanovat naiset tästä?

— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon, ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua harmittaa, jos se lakkaa olemasta erikoisena säätynä.

— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän
Herminemme?

— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta, sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta meidän kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.

— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen, — kas siinä näet nyt, isä, että aika on ottanut jalkaansa Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.

— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua, sinä.

— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.

— No, sinä ja minä, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta, vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.

XIX.

Ensimäiset vastaanottajaiset.

Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon. He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine tuskin oli tahtonut uskoa että tämä neljäs koti tulisi heitä oikein miellyttämään.

— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän oikea kotimme, sen jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee sitten suuri Sigesberg, jota minä nyt joka tapauksessa ehkä enimmin rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt, missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään, mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja — läsnäolevaa emäntää.

— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.

— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.
Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.

— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa. Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun tai ajatuskulun seikasta.

— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme tutkimiseen… Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.

— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, — käytänkö minä pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa, kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.

Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina, hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä ojentuneina miestään kohti.

— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja sinä, joka kuitenkin sanoit minulle, että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen ärtyneisyyttä.

— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita, joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin, tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää sinua tahdon ennen kaikkea, mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,

— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi voipi…

— Tehdäkseni itseni rumaksi?

Sitä sinä et voisi. Se olisikin viimeistä mitä tahtoisin. Kun kuitenkin on kysymys sellaisista tilaisuuksista, missä naiset ovat välttämättömiä, niin en niihin milloinkaan lähde ilman vaimoani, mutta hänellä on kyllin sekä makua, häveliäisyyttä, älyä että kunnioitusta miehensä mielipidettä kohtaan, soveltaakseen pukunsa sen mukaiseksi kuin naimisissa olevalle naiselle sopii. Muuten olet sinä luonnollisesti liian heikko tänä talvena ottaaksesi osaa tanssiin.

— Niin, luonnollisestikin, — vastasi Hermine naurahtaen, — ja vaikka en olisikaan ruumiillisesti heikko, niin en tule milloinkaan tanssimaan, se on varmaa.

— Todellakin, rakas Hermineni, niin nuori kuin olet, voisitko luopua tuosta huvista?

— Minä, Konny hyvä, en halua muita huveja kuin sellaisia, jotka ovat sinun makusi mukaisia. Älkäämme puhuko siitä. Tahdon mieluummin elää paljon kotona poikamme ja sinun seurassasi, kun sinulla on aikaa olla meidän kanssamme.

— Siihen käytän kaikki hetkeni, mitä yleiset asiat eivät vaadi osakseen. Sitä paitsi kysyn mielelläni monessa asiassa neuvoasi.

— Voi, mitä sanot?

— Että Jumala oli armollinen minulle, kun minä, maultani niin vaatelias mies, sain vaimon, jonka kanssa voin puhua muustakin kuin siitä mikä koskee kotoamme tai seuraelämää. Muunlaiseen naiseen olisin pian väsynyt, eikä koko sinun häikäisevä kauneutesi olisi voinut pidättää minua, jos olisit koettanut vähääkään keimailla tai ellet olisi kyennyt komeilematta osoittamaan minulle, että sinun sivistyksesi, älysi ja terävä käsityskykysi riittävät opiskelujen ja vielä korkeamman kehityksen kautta asettamaan sinut arvoisaksi seuratoveriksi miehellesi. Sinussa liittyy vakavuus naisen miellyttävyyteen. Nythän ei olekaan mitään, mistä en ilmoita sinulle. Ja sinä olet luvannut olla rakastettavana emäntänä, kun kutsun säätytovereitani tänne. Meillä on, kuten olemme sopineet, vastaanotto kerran viikossa.

— Katson kunnia-asiakseni osoittautua kyllin arvoisaksi vaimoksi niin etevälle säädyn jäsenelle. Mutta sinullahan ei ole mitään sitä vastaan, että Amalia, jos hän miehensä mukana todella tulee tänne, on apunani?

— Ei, päinvastoin tulee siitä mainiota. Amalia kyllä hieman liioittelee arvokkuuttaan, mutta se kyllä tasaantuu. On niin kodikasta nähdä, herrojen silloin tällöin pistäytyessä sisään, pari nuoria naisia käsitöineen sohvapöydän ääressä.

— Ja sitä paitsi, ystäväni, teetä juotaessa. Herrojen on aina tultava sisään, juotava teensä ja puheltava hieman vierashuoneessa, missä tulen järjestämään kaiken hyvin juhlalliseksi ja hauskaksi. Pääset kyllä näkemään, että uudet ystäväsi täällä meidän kanssamme eivät joudu ikävöimään hotellihuoneisiin.

— Oi, miten rakastettava olet! Muutaman päivän kuluttua alkavat valtiopäivävastaanottosi. Ei tarvitse kauan odottaa.

* * * * *

Nuoren herrasväen asunto säteili kauniina, ei liiallisesti, kynttiläin, lamppujen ja miellyttäväin takkatulien levittäessä valoaan huoneisiin, missä nojatuoleja oli siellä täällä vieraitten tarpeeksi Näky oli mitä miellyttävin sellaiselle, joka tuli ulkoa kylmästä, sateisesta ilmasta. Varsinkin oli vierashuone miellyttävä, tuoksuvine teepöytineen siinä valojen keskellä, kukkineen, mainioine porsliineineen ja hopeakoreissa olevine oivallisine teeleipineen; mutta vielä parempaakin oli loistamassa, nimittäin emäntä niin hurmaava, että monet herroista eivät tahtoneet jättää teepöytää, vaan hattu polviensa välissä ihastuneina ottivat vastaan sekä teekuppeja että kaikkea muuta, mitä hän tarjosi. Emännän vierellä loisti ja puhui toinen nuori nainen, myöskin erään säätyveljen vaimo, mutta miten paljon suosionosoitusta tulikin hänen osalleen, niin ei sitä voi verratakaan siihen, mitä Herminelle tarjottiin.

Hermine tarkasteli arvokkaana ja miellyttävänä suurta seurapiiriä; milloin esitteli Konny jonkun tehtailijan, milloin pormestarin, milloin kirjailijan, milloin sanomalehtimiehen, milloin neuvosmiehen, milloin kauppiaan, talonpojan tai entisen soturin. Kaikki oli suurta ja kirjavaa sekasortoa. Ja Konny koki todella kovaa ennenkuin sai oman seuransa salin vieressä olevaan työhuoneeseensa, jossa kuitenkin oli tarjolla sekä takkavalkea että sikaareja ja muuta nautittavaa, paitsi suurenmoisia keskusteluja, joissa rohkeasti otettiin esille ja tuomittiin kaikki "mädännyt". Mutta jos saa uskoa uskomatonta, niin nautti isäntä joka tapauksessa siitä, että monet vieraista jättivät hänen temppelinsä aivan ihastuneina palatakseen nauttimaan hänen vaimonsa seurasta.

Mutta yht'äkkiä valtasi kuitenkin ikäänkuin jonkinmoinen aran apea mieliala salin kummallakin puolella olevissa huoneissa joukkokunnat, kun äänekkään ovikellonsoiton kuuluttua näyttäytyi suuri ja komea olemus, joka totisesti ei tuntunut "mädänneeltä". Tulija oli itse parooni Sigesmund. Hän oli, ilman aviopuolisoaan, muutaman päivän ollut kaupungissa, mutta vaikka hänet oli kutsuttu Konnyn luona kokoontuneeseen joukkoon, mitä tietenkään ei voitu välttää, oli hän kieltäytynyt tulemasta, koska häntä aikaisemmin oli kutsuttu muualle. Mutta niin innostunut kuin hän olikin whistipeliinsä, jätti hän sen kuitenkin mennäkseen, kuten hän sanoi, puolituntiseksi tervehtimään miniäänsä. Tuo vanha ylimys oli hyvin tunnettu ja arvossapidetty, ja lyhyen vierailun aikana osoitti poika hänelle tavallista suurempaa huomiota, mikä myöskin tarttui koko seurapiiriin, kun parooni, juotuaan teetä Herminen luona, siirtyi poikansa huoneeseen ja diplomaatin tahdikkuudella kävi keskustelemaan kaikista päivänkysymyksistä.

— Siinä sitten on tavattoman miellyttävä ja mitä mielenkiintoisin kunnon vanha aatelismies, — sanottiin. Mutta kun vanha parooni sitten katosi kuin tähdenlento valaisemaan muita maailmoja, tuntui joka tapauksessa kevyemmältä, sillä nyt voi keskustelu reippaammin kuin koskaan siirtyä aloille, joita kokouksessa käsiteltäviksi oli aiottu. Ja keskustelu oli juuri päässyt parhaaseen vauhtiinsa, kun kutsuttiin illalliselle ja naisten valta taas alkoi.

— No, eikö mennyt mainiosti, ystäväni? — kysyi Hermine, kun viimeinen vieras oli lähtenyt. Ja viimeisenä vieraana sattui olemaan juuri pormestari-serkku, joka oli viipynyt eräässä yksityisessä kokouksessa niin kauan, että ehti vain käydä noutamassa vaimonsa.

— Kyllä, kerrassaan mainiosti. Sinä olet siinä määrin valloittanut kaikki herrat, että minä sen kautta saan kaksinkertaisen vaikutusvallan, minut on jo valittu erään valiokunnan puheenjohtajaksi… Mutta sinä, Hermine hyvä, saat yhä suuremmassa määrässä kätesi työtä täyteen. Sinun täytyy tarkastaa matkamuistiinpanoni ennenkuin luovutamme ne pois. Ja sinähän olet niin herttainen, että autat minua myöskin korehtuuria luettaessa? Ellen minä vaan vaatimuksineni loukkaa junkkeri Siggen oikeuksia.

— Älä pelkää, minä kyllä joudan kaikkeen.

— Se on totta. Käykäämme nyt sisään sanomaan hyvää yötä pojalle.

XX.

Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.

"Vanha, uskollinen puolisoni!

Sanoin sinulle, kun lähdin kotoa, että kävisin Konnyn vastaanottajaisissa (hän tahtoo pidettäväksi kokouksia luonaan, sen sijaan että niitä aina pidettäisiin hotellissa, eikä se ole ollenkaan hullumpaa). Mutta tiedätkö, sitten kun minä vihdoin, pidettyäni kelvottoman huonoa pelionnea osallani kreivi H:n luona, minne olin saanut kutsun, pääsin vähän paremmalle puolelle (minulle sattui neljä kyllin korkeata korttia), päätin jättää pelin toisen miehen hoidettavaksi ja lähdin hetkeksi huvittelemaan herra poikani uuteen huvitarhaan.

Älä luule, armollisin Louiseni, että olen vähintäkään harmissani rakkaalle Konnyllemme siitä, että hän kulkee toista tietä kuin minä! En voi koskaan unohtaa sitä auliutta, jota hän osoitti käydessään koettamaan voimiaan diplomaattisella uralla. Hän tosin varsin pian jätti sen uran, mutta minä annan vieläkin tunnustuksen yritykselle, vaikka melkein (kun näen hänen syvän, joskin peitetyn rakkautensa Hermineä kohtaan) alan epäillä, että Konny, joka ei tietänyt Herminen tavallaan jo olleen silloin kihloissa Amalian nykyisen miehen kanssa, ehkä oli kosinut ja saanut rukkaset.

Mutta, hyvä ystävä, älä millään muotoa loukkaannu Hermineen siinä asiassa. Niin luottamuksellinen kuin suhteenne onkin, olisi hänestä epäilemättä varsin tukalaa, jos olisin arvannut oikein. Mutta toisaalta oli siinä tapauksessa todellinen ihme, että Konny tuli takaisin. Minun on aivan mahdotonta keksiä, miten hän voi malttaa ylpeytensä ja ennen kaikkea aran ärtyisyytensä niin paljon, että kirjeellisesti teki toisen yrityksen. Konny-raukka, hän on tavallaan erikoisluonne, mutta hän on niin komea mies kuin isä vaan konsanaan saattaa pojakseen toivoa.

Sinä luulit, Louise rakas, että minuun koskisi, kun näkisin hänet liberaalien riveissä. Ei ensinkään! Mutta siitä olin huolissani, että hän ei kiintyisi mihinkään muuhun kuin maanviljelykseen ja kirjallisuuteensa. No, tulee olemaan hauska lukea hänen matkaseikkailujaan. Mutta jos hän kunnostautuu valtiopäivillä, niin olen vielä tyytyväisempi. Ja saat nähdä, että hän niin tulee tekemään… Mutta kerran saavat kyllä sekä hän että monet muut tunnustaa, että jos uusien luutien onnistuu lakaista säätyeduskunta pois, niin käy niille ehkä sitä vaikeammaksi lakaista omien oviensa edustoilta joukko romua, mikä estää uutta täydellisyysmallia täyttämästä kaikkia niitä monia vaatimuksia, mitä siihen nähden tullaan asettamaan.

Menin siis rouva miniäni vastaanottajaisiin, sillä Konny oli aamupäivällä sanonut minulle, että ensin juotaisiin teetä emännän luona. Kuitenkin huomasin, kun vahtimestari — Konnylla ei ole palvelijoita — oli päästänyt minut saliin, että neuvottelut ja muut keskustelut olivat jo alkaneet isännän yksityishuoneessa. Ja kun saliin johtavat ovet olivat auki, kuulin minä Konnyn komealla äänellään, varsin lämmenneenä, mutta ei kiivastuneena, puhuvan jotakin, mikä saavutti suosiota, sillä heti muuan suuri voimakas tehtailija, kelpo mies, jolle minut sitten esiteltiin, kuten koko seurallekin, jyrisi vahvistukseksi ikivanhoista laitoksista.

Minä hiivin nuoren vapaaherrattaren luo, jolla myöskin oli ryhmänsä, missä Amalia häntä auttoi, vaikkei ollutkaan oikein hyvällä tuulella. Amalia ajattelee nyt vain äidinvelvollisuuksiaan ja laski varmaan minuutteja, kunnes pääsi lähtemään kotiin. Minä ehdin kuitenkin tuskin muuta kuin tervehtiä ihastuttavaa Hermineämme ja kuiskata hänen korvaansa: 'No, missä kveekaripukusi ovat? Konnyn silmät varmaan kärsivät sinun kauniin sinisen pukusi loistavista väreistä', ja hän hymyillen vastata: 'Olen tarjoutunut pyytämään niitä tänne lähetettäväksi, mutta Konny ei ole sitä tahtonut', — kun poikani, kädet ojennettuina, riensi luokseni ja, kuten minusta näytti, varsin tyytyväisenä vei minut suureen piiriin, missä minä, suoraan sanoen, rakas Louiseni, viihdyin niin hyvin, että tunsin itseni melkein tyytymättömäksi, kun olin luvannut ehtiä illalliseksi takaisin ensimäiseen vierailupaikkaani. Minun oli kuitenkin pakko joka tapauksessa suorittaa loppuun pelihommani.

Tänään aikaisin aamupäivällä olin minä kuitenkin siellä uudestaan ja lupasin syödä päivällistä heidän luonaan, mutta sanoin, että aamuvisiitti oli omistettu nuorelle perilliselle, joka muuten voi sanomattoman hyvin. Jos elämme, saat nähdä, että hän tulee edelliseen sukupolveen. Konnykin on asettanut pyhäksi velvollisuudekseni tarkkaan varoa jättämästä tätä maailmaa, ennenkuin junkkeri Sigge on päässyt täysi-ikäiseksi, niin että hän, jos Sigesberg menettäisi vanhan herransa, voisi ryhtyä sen hoitoon, ja epäaristokraattinen maanviljelijä ja kirjailija Konny saisi ainaiseksi jäädä asumaan rakkaaseen Kronebyhynsä.

No niin, olen vasta kuusikymmentäkaksi-vuotias, minä kykenen kyllä vielä elämään kaksikymmentäyksi vuotta, jos Jumala niin tahtoo. Mutta ellei, niin tapahtukoon hänen tahtonsa, enkä hetkeäkään pelkää että poikani silloin ei käsittäisi velvollisuuttaan täyttää täällä paikkani. Tunnen hänen hienotunteisen, tavattomasti tunnontarkan sydämensä. Hän rakastaa meitä kumpaakin, jopa enemmän kuin itse käsittääkään. Ja kaiken, mitä minä oikeudenmukaisesti puolestani voin toivoa (enkä toivo mitään, mikä olisi vastoin hänen ankaria mielipiteitään ja periaatteitaan), sen hän on tekevä, ja tekevä hyvin.

Konnyn täytyi lähteä johonkin kokoukseen ennenkuin minä lähdin Herminen luota, joka, voitko uskoa, järjestää Konnyn käsikirjoituksia. Se on suorastaan hämmästyttävää. Tunne, jota hän tuntee vaimoaan kohtaan, on kovin erilainen kuin yleensä nuorten miesten; hän on kerran sanonut minulle, että hän tahtoo seuraajattaressaan löytää henkistä sympaattista rakkautta, jollaista hänen nyt ei tarvitsekaan kaivata. Luonnollisesti hän kuitenkin pelkää itsenäisyytensä joutumista jonkin sellaisen vallan alaiseksi, mikä ei ole henkistä… No, Hermine on onneksi lahjakas nainen.

En voi olla mainitsematta, että Herminen kirjoituspöydällä oli paketti, ja kun se oli avattu, avasin minäkin sen vuorostani, kun nuori rouva saattoi miestään ulos.

'Ahaa', lausuin minä naurahtaen itsekseni, kun sain nähdä mukiinmenevän, soman teräsharmaan villarepsin.

'No, mutta isähän toimittaa kotitarkastusta', huudahti rakas miniäni palatessaan sisään ja hän kävi punaiseksi kuin ruusu ja hymyili ihastuttavasti.

'Onko tämäkin niitten mallien mukainen, joita sinulla on kotona vaatesäiliössäsi?'

'Tosiaan, isä rakas! Juuri nyt aamulla on mieheni, joka luultavasti eilen osti sen, yllättänyt minut lahjoittamalla sellaisen minulle, ja nyt aion minä yllättää hänet pukeutumalla hänen mieliväriinsä jo parin päivän kuluttua. Aion pian juuri lähteä ompelijattareni luo.'

Sitten lähdimme yhdessä, ja nyt, rakas Louise, lopetan tähän, sillä kolmen päivän kuluttua saat minut kotiin, ja joulun viettävät he täällä.

Sinun oma, sinua lämpimästi rakastava vanha

Sigesmundisi."

Vapaaherratar Louisen kirje miehelleen.

"Rakas Sigesmund!

Miten olet voinut tällä tavalla peijata aviopuolisoasi, joka aina on luottanut sinuun? Neljästä päivästä on nyt tullut seitsemän! No, en ihmettele, vaikka syrjästä halusit kuulla poikasi puhuvan porvarissäädyssä valtiopäivien tärkeästä asiasta. Sama halu olisi ollut minulla, ja siksi, kun oli kysymys juuri siitä asiasta, suon sinulle anteeksi, että viime kerralla sain vain muutaman rivin sinun itsesi asemasta. Tiedätkö, olin saanut hartaan halun matkustaa pääkaupunkiin yllättämään sinut ja lapset, sillä uskon täydellisesti vakuutukseesi, että Konny piti loistavan ja paljon tunnustusta saavuttaneen puheen; mutta tiedätkö, että samalla kertaa, kuin sinunkin kirjeesi, sain kirjeen myöskin sisareltani, presidentinrouvalta. He tulevat tänne ylihuomenna, ja siksi pyydän että kaikin mokomin riennät kotiin. Miten suoriutuisin presidentistä sinun avuttasi?

Mainiota olisi, jos samalla saisit mukaasi Amalian, niin jäisi hän tänne siksi aikaa kuin hänen vanhempansakin. Ja herra pormestarikin saanee luvan hankkia itselleen aikaa tullakseen osottamaan arvonantoaan.

Herminen kirjeestä saan sen käsityksen, että Amalia tuskin tahtoo kuulla puhuttavan muusta kuin kalleista äidinvelvollisuuksistaan, joista hän kuitenkin huolehtii jotenkin yksipuolisesti. Hän on kyllä täydellisesti muuttunut, mutta kun äärimäisyydet koskettavat toisiaan, tulee joskus liikaakin. Ihmettelen, onko hänen pormestarinsa nyt onnellisempi? Amalia ei ole, lukuunottamatta yhtä iltaa, jolloin oli Herminen luona, ollenkaan jättänyt kotiaan. Kokonaisen illan uhraaminen konserttiin tai muuhun huviin olisi hänestä synnillistä. Arvaan senvuoksi, että hän tahtoisi tulla tänne, missä hänen ei tarvitse pelätä kiusauksia.

Miten aivan toisin käyttäytyykään meidän Herminemme! Hän ei unohda vaimon, ei miniän, ei emännän eikä joka suhteessa huolekkaan naisen velvollisuuksia äidin vuoksi. Ja kuitenkin on hän äiti viimeistä tunnettaan ja veripisaraansa myöten. Hän on yksi noita harvinaisen onnellisia, joka käsittää maailmansa oikein, tultuaan siihen, eikä Konny koskaan olisi voinut saada vaimoa, joka paremmin olisi ymmärtänyt ja arvokkaammin käyttänyt sydämensä ja älynsä mahdollisuuksia.

Kiirehdi nyt kotiin, rakas mieheni, sinua ikävöi kovin

Louisesi."

XXI.

Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.

Oli 6. päivä joulukuuta.

Hermine istui kirjoituspöydän ääressä tarkastellen miehensä korrehtuureja, mutta samassa jalallaan liekuttaen viereensä siirrettyä kehtoa, missä nuori Sigge hyvinvoivana uinaili, imettäjättären mentyä omille asioilleen.

Herminellä ei ollut mitään aihetta odottaa miestään kotiin tähän aikaan aamupäivällä. Konnyhan oli niin toimelias jäsen valtiopäivillä, ja miten voisi hän juuri nyt tulla? Hänen askeleensa ne kuitenkin olivat, jotka lujina ja joustavina kuuluivat yli salin, ja Konny oli huoneessa jo ennen kuin Hermine ehti nousta tuoliltaan.

— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni… Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä, levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.

Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman pisaran hajuvettä.

— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin… No, mitä arvelet nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi kääntää kaikki äkkiä… Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?

— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain uskon että kaikki käy hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa, miten sen käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.

— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä tapauksessa.

— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua… Tavattoman jännityksen, uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun, innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se tapaava miehen.

— Hermine, oma rakas vaimoni… Miten uskosi, ennustuksesi, syvä luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi. Niin, sellainen tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko, että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken nautittavakseen?

— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.

— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin minä viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!

— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?…

— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä anteeksipyytävä kirjelappunen.

* * * * *

Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina, tuskaisina ja riemuitsevina.

Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan muutamia erikoisen läheisiä tovereita.

— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.

— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas karkoita. Onhan poika terve?

— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?

— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa kovin tyytyväisenä.

— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi… Mutta mitä asiaa on palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.

Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon… hänen äsken ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!

— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren, joka poika mukanaan juuri tuli sisään.

— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman minuutin kuluttua! Rientäkää!

— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!

— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan viivytellä. Isäni, isäni!

Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli tajullaan.

Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna, ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.

Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu, rauhoitu… — sanoi hän selvästi. — Sekä poikana että miehenä olet käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni ja sinun äiti-raukkasi tähden.

— Mutta koska voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?

— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta, jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut. Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?

Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää, että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa…

Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.

— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!… Voi, Hermine, minun sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun nyt koskaan saavuttavan sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin häntä.

— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, sinäkö olisit pettänyt isääsi!

— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein sinun tähtesi!

— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä…

— … voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä sinä… sinä tiedät, mitä tapahtui… ja olet ehkä aavistanut sen vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli, enkä ensinkään voinut käsittää, miten voisin isälle ja äidille, jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt, mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle avoinna…? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta että heiltä… Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä, että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni… No, miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?

— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan, että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä, että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani sanon, että minä…

— Ei, älä sano; mikään sinun tekosi ei loukannut minua, se oli onnettomuuteni… Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori…

Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.

Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny, katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:

— Ymmärrän… On vain vähän toiveen sijaa?

— Voi, paha kyllä, vähän…

— Ehkä… vähemmänkin kuin vähän?

— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä on vaikea seuraus.

Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä, sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle pojan.

— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus on lapsen otsalla. Hänhän on viaton… — Hermine silmäsi rukoilevasti puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa äitiä hänen hoitamisessaan.

— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.

XXII.

Menneisyys ja mitä tuleva oli.

Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.

Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat ne, jotka hän sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".

Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa, niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi, niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.

Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866 valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana ennusteluna.

Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen. Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.

Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään, kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä. Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, myöskin Herminelle ja Herminestä.

Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan, ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta. Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.

Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä määrin estää pojan itsekidutusta.

Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta, sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken, sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä jumaloivat. Vain yksi melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän olisi tahtonut merkitä niin paljon.

Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle, mitä Hermine on ollut… Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.

Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin verroin rauhallisena, kun tiedän hänen olevan minua vastaanottamassa.

Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna jätti hän elämänsä.

Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.

Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen, rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, — sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja, mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja alaisilleen.

— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa. Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa, tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.

— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin ennenkin.

— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, — voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja auringonpaisteista elämää rakastava?

— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion olla ankarampi poikaani kohtaan.

— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta, pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä esineitä.

— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen? Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä, minä täällä tulen isoisää edustamaan!"

— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi oli niin onnellinen.

Minun — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu onnea varten.

— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi! Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö sinä ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?

— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu valtiopäivätouhuista.

Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.

— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi hänestä.

— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?

— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta. Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun loukatun rakkautesi kätket sinä viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen, että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit häneen liian paljon huomiotasi.

— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua, jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä, niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.

— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.

— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta tiedätkö, mitä tapahtui?

— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.

— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän kärsivällisesti.

— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?

— En koskaan!

Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen sydämessään.

Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.

Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt ulkonaisen surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen harmaista puvuistaan — mutta hän tuli kyllä ajattelemaan asiaa.

— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.

— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka värisestä ennen paljon pidit.

— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.

— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että minä en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.

— Konny, olisiko sinun pitänyt sanoa tämä minulle?

— Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!

Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet pyrkivät tukahuttamaan hänet.

XXIII.

Yksinäisellä saarella.

On useampi kuin yksi saari synkän, mutta epäilemättä myöskin juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.

Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.

Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään sen liehahtelevaa liekkiä.

Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen. Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua, missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa harhakäytävistä.

He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä. Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita) asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut havaittavissa.

Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868 valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta. Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä, jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta, oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.

Tämän paljon muun, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya, nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien seurapiiriin, ne olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että viisas mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.

Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani. Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein terveeksi.

— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta; siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?

Ei, sitä ei kunnolla voinut, varsinkin kun tästä oli katselijalle jumalallinen näky tarjolla auringon noustessa tai laskiessa, heijastellen mereen purppuraviittaansa… Ja kaiken täydennyksenä oli, hiukan kauempana, kahden valtavan kallioseinämän välissä, parikymmentä syltä pitkä notko, missä kasvoi harvaa ruohoa ja, kuin kerskailuksi, siellä täällä pikku ryhmiä seljapuuta, katajaa, orapihlajaa ja kaksi tavallista pikku pihlajaa, jotka viimemainitut uskollisten vahtien tavoin seisoivat kumpikin omalla puolellaan kallionseinämää, vuodet toisensa perään turhaan ojentaen oksiaan toisiaan kohti kuin syleilläkseen toisiaan. Tässä, suuren vesierämaan laaksossa, oli sielläkin puupenkki kummankin pihlajan alla. Ja toisen edessä oli jopa vaatimaton pöytäkin tarjoilua varten.

Kello oli kymmenen seuduilla aamulla. Hermine oli sillä hetkellä yksinään ulommassa huoneessa, jota sanottiin saliksi. Hän seisoi akkunan edessä ja katseli, miten junkkeri Sigge, joka juuri oli täyttänyt kolme vuotta, ratsasteli täyttä laukkaa kallioilla, hoitajana entinen imettäjätär, joka oli jäänyt perheeseen ja nykyisin oli sen ainoana palvelijattarena — elettiin patriarkalliseen tapaan. Mies kalasteli ja ampui merilintuja, vaimo huolehti siitä, että kotona kaikki oli kunnossa.

Ovatko he nyt onnellisia täällä yksinäisyydessään? Eivät erikoisesti, päättäen siitä syvästä, surumielisestä ajatuksissaan olosta, mikä kuvastuu Herminen kauneilla kasvoilla. Hän sulkee akkunan. Häntä tuntuu paleltavan, vaikka hänellä on päällään tumma, vanulla sisustettu silkkipusero, joka joutsenen untuvin reunustettuna pehmeästi ja poimukkaasti verhoo häntä.

Konny näyttäytyy ovella.

— Tuletko tänään kalastamaan mukanani?

— En, ystäväni, minulla on niin paljon askareita.

— Luonnollisesti! Eikä poikakaan kai tahdo ulos, kun hän ei saa riippua äitinsä hameissa?

— Hän olisi varmaan onnellinen sinun seurassasi, mutta tiedätkö, ystäväni, hän pelkää sitä usein äreätä ääntä, jota käytät nuhdellessasi häntä hänen pikkuvirheistään.

— Hänkö pelkää! Ei, hän on uskomattoman rohkea pikku herra ikäisekseen. Hän antaa minulle paljon ajattelemisen aihetta.

— Mutta kun sinulla ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, Konny rakas, kestänet toki sen. Et varmaankaan tahtoisi useampaa.

— En, tämä yksi meille, totisesti, kyllä jo riittää, — vastasi Konny hajamielisen välinpitämättömänä.

Mutta kun Hermine samassa meni hänen ohitseen viereiseen huoneeseen, sai Konny vastaanottaa katseen, merkillisimmän mitä hän vaimoltaan milloinkaan oli saanut.

Konny heittäytyi sohvalle, unohti kalastamaan menon ja koetti päästä selville siitä, mitä tuo katse merkitsi. Mutta ylpeys esti häntä ratkaisemasta sen arvoitusta, mikäli siinä oli nuhdetta.

Hetkistä myöhemmin syöksyi sisään junkkeri Sigge, suoraan herra isäänsä kohti. — Äiti itki eikä tahtonut ottaa minua mukaansa, kun lähti. Oliko isä paha äidille?

— Poika, mitä typeryyksiä sinä puhut? Pysähdypäs, mistä johduit sanomaan tuollaista?

— Liisa sanoi, että sinä et ole kiltti.

— Minne äiti meni?

— En tiedä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli parooni Konny ulkona kalliolla.

— Minne vaimoni meni? — kysyi hän hoitajattarelta.

— En osaa sanoa. Ehkä laaksoon. Hän kääntyi vasemmalle.

— Luulen, että hän ei ole oikein terve tänään.

Tämä voi merkitä sekä mietelmää että alentuvaa kysymystä.

Liisa käsitti isännän sanat viimemainituksi ja vastasi niin kärkevästi kuin vain hänellä, imettäjätär-ajalta, oli lupana, kun oli kysymys ajatuksensa ilmaisemisesta.

— Oikein terve, sanoo parooni; ihmettelen, onko hän terve ollutkaan sitte viime talven? Parooni ymmärtää kyllä, että kukaan nainen, sen paremmin ylhäinen kuin muukaan, ei koskaan ole oikein terve siinä tilassa.

Konnyn oli melkein mahdoton niin ponnistaa, että hänen huuliltaan ei päässyt huudahdus: — Siinä tilassa!

Valo oli äkkiä noussut paistamaan! Hermine oli, kun Konny ei mitään ollut ymmärtänyt, tahtonut kainosti kiertotietä valmistaa häntä, ja Konny — miten oli hän vastannut?

Ehtimättä ottaa hattua päähänsä, syöksyi hän laaksoon. Siellä olivat molemmat pihlaja-raukat, penkit edessään, mutta ketään ihmistä niillä ei näkynyt.

— Hermine, Hermine! — huusi hän tuskaisena, mutta kukaan ei vastannut. Eikä Hermineä löytynyt myöskään ylempänä, yhtä vähän kuin alempanakaan, olevilta kallioilta. Konny tapasi muutamia kalastajain lapsia. Mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen vaimoaan.

Konny pysähtyi ja loi silmänsä ylös kohti taivasta.

"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? Hänellä, tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta! Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta, laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet? Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä oikealle tielle. Mutta missä on Hermine?"

Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.

Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella oli suuri, väräjävä kyynel.

Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut kuulla sen huo'untaa.

Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä, ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt, nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.

— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin, väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni. Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa ylpeydessäni, joka ei voinut unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut lähtemään ulos… Mutta… vastaa, annatko anteeksi, uskotko, että palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja parantunut olen sairaaloisuudestani.

— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni, tietäessäni, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi, olemme taivaassa!

— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?

— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!

— Olen jo ajatellut.

— Voi, oliko se väärin? En voinut auttaa, että rakastin sinua.

— Kiitos — siunaan sinua avomielisyydestäsi! Elämämme alkaa nyt uudestaan.

— Mutta sinä tiedät, että aina olet vavisten ajatellut varmuuden saamista tässä kysymyksessä, missä arkuutesi menee yli rajojen.

— Se on mennyt yli rajojen, kuten niin paljon muutakin, mutta nyt, niin, jo kauan, rakkaani, olen ollut vakuutettu siitä, että se on ollut onnellisinta — sillä ihmisen vallassa ei ehkä ole estää sitä, että tunne syntyy vastoin hienotunteisuutta ja vastoin omaantuntoon ja kunniantuntoon istutettua velvollisuutta. Ja kun, kuten sinä, päättävästi ja arvokkaasti torjuit sen — ja teit tämän, vaikka sinua kiinnittävä side oli vain muodollisesti olemassa — silloin velvollisuus ei ole kärsinyt.

— Ei, ja niin on tapahtunut sitä vähemmän, kun minä varmaan tiesin, että se höllä side, joka minua oli kiinnittämässä, oli ratkeava muutaman viikon kuluttua. Sitä vastoin olen, muista se, Konny, sitä mieltä että koskaan tunne, olkoonpa miten salapukuisena tahansa, ei voi hiipiä sinne, missä side on kiinteä ja sitä lujittamassa rakkaus, velvollisuudentunto ja kunniantunto.

— Oi, kiitos, olet puhunut niin kauniisti! Mutta sano, eikö koskaan ole mieleesi tullut ajatus, että nyt rakastin sinua vähemmän ja että rakkauteni oli kylmää ja tylsää?

— Ei, rakas Konny, viimemainitun lainen ajatus ei onneksi koskaan, koettaessani päästä sinusta selville, ole juolahtanut mieleeni, ja jos niin olisi tapahtunut, sydämeni ei olisi senvuoksi sykkinyt puoltakaan sykähdystä vähemmän sinulle. Sinä olet ensimäinen, sinä olet ainoa rakkauteni.

— Miten vähän ansaitsenkaan sitä, että jalomielisesti näin, tavatonta suoruutta ilmaisten, pyyhit viimeisetkin suomukset silmiltäni!… Mutta miten olet tuominnut minua, sillä usein olet ollut väsynyt ja huolissasi!

— Se on totta. Mutta nyt olen lohdutettu. Yhdessä epäilemättä voitamme tuon sinun luontosi taipumuksen, joka ikäänkuin vaatii sitä, että aina tuntisit itsesi tyytymättömäksi.

— Sekin on totta. Kunpa nyt kohtalo ei niin kovaksi kääntyisi, että menettäisimme sen kalliin lahjan, mikä meille on luvassa. Hermine, voitko käsittää, millaiseksi mielentilani silloin kävisi?

— Et saa murehduttaa minua, se on kaikkein vahingollisinta minulle, — sanoi Hermine mitä suloisimmin hymyillen. — Antakaamme onnemme taivaan kerrankin pysyä pilvettömänä! En luule, että sinun tarvitsee siinä suhteessa käydä koettelemaan voimakkuuttasi. Ja jos tahdot, että minä pysyisin terveenä, niin ole iloinen. Ja ennen kaikkea, koeta kohdella pikku Siggeämme toisella tavalla. Sinä rakastat häntä sydämellisesti, mutta arvelet ankaruuden olevan paikallaan. Mitä sanoi poika sinulle?

— Että isä oli ollut paha äidille, joka oli itkenyt. Hän oli oikeassa. Mutta pimeys on paennut valkeuden tieltä. Saat nähdä — niin, saat nähdä! En petä sinua!

XXIV.

Oikealla tolalla.

Neljä vuotta on kulunut kautta elämän tiimalasin senjälkeen kun olimme saarella, missä Konny niin sanoaksemme riisui vanhan ihmisensä ja pukeutui uuteen. Muutos oli ollut melkein täydellinen. Hän ei enää koskaan joutunut suuren sielunsairautensa valtaan. Mutta siihen päivään asti, mikä nyt oli, ei hänen ollut onnistunut voittaa salaista tyytymättömyyttään milloin toiseen, milloin toiseen seikkaan tai kyennyt keksimään oikeata syytä siihen. Mutta niin paljon oli varmasti voitettu, että peruuttamaton menneisyys oli vakavilla, varoittavilla muistoilla terveellisesti vaikuttanut seuraaviin päiviin. Väärät mielipiteet elämän asettamista velvollisuuksista olivat häipyneet, ja hyödytön tuska oli synnyttänyt halun käsittää, mikäli se oli mahdollista, nämä velvollisuudet sellaisiksi, että päivän päättyessä omatunto voi käydä suorittamaan tutkimustaan, joskaan kirjanpäätös koskaan ei käynyt täysin tyydyttäväksi.

Perhe oli nyt heinäkuun alkupäivinä Sigesbergissä, mutta jo elokuussa oli aikomus muuttaa rakkaassa muistissa aina olevaan Kronebyhyn, missä Hermine sitten, mikäli se pienokaisilta voi käydä päinsä, olisi ryhtyvä puhtaaksikirjoittamaan Konnyn matkamuistelmien toista osaa. Ensimäisen osan valmistamisessa tehty työ oli keskeytynyt ensimäiseen korjauslukuun, mutta sittemmin tuli osa julkisuuteen, ja sillä oli niin suuremmoinen menestys, että muuten ei voinut käydä kuin siten, että Hermine sai Konnyn jatkamaan. Tietysti tapahtui tämä sen jälkeen kun he olivat olleet yksinäisellä saarella maan länsirannikolla.

Saman vuoden lopulla sai junkkeri Sigge pikku veljen, jonka hän heti tahtoi ottaa määräysvaltansa alaiseksi. Ja seuraavina vuosina oli lisäksi tullut yksi sisar ja yksi veli. Lähinnä Siggeä nuorempi oli siten nyt pian nelivuotias, tytär, pikku Louise, melkein kolmen vuotias, ja pienin vähän yli vuoden vanha.

Tämä moniosainen rikkaus teki Konnyn taloudelliset kyvyt monenkertaisiksi. Häntä kunnioitettiin ja ihailtiin. Hänen neuvoaan kysyttiin monien hänen tekemiensä keksintöjensä ja hänen kaikilla aloilla toimeenpanemiensa viisaitten parannusten vuoksi.

— Sinä tiedät, Hermine rakkaani, — tuumi hän, — että vanhin poika on hallitseva Sigesbergissä ja että toinen saa Kronebyn. Mutta minun tulee hoitaa tulojani niin, että saamme asianmukaiset myötäjäiset isoäidin pikku tytölle, pikku Louisellemme, ja sitten myöskin osansa nuorimmalle herralle. Ja jos tulisi vielä useampia, keksinen kyllä yhä uusia tulolähteitä, ja kirjallisesta työstähän tulee lisätuloja.

— Mukaan voit laskea, — vastasi vaimo iloisesti, — myöskin sanomalehtikirjoituksesi, joista saat hyvän maksun!

— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.

* * * * *

Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.

Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa, niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa, jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär, nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa. Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.

Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.

— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.

Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan, nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.

— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.

— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen, rummutatko oikein.

Herman totteli ja tuli.

— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi. Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän sinusta tule upseeria.

— Mutta sinusta tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee, Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.

— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?

— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, — on sitten jo täysiverinen aristokraatti.

— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.

Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.

Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies, yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny kelloonsa.

— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen ja, mikä pahempi, naiset.

— Oh, ne, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus lapsia — meillä on vain yksi.

— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa. Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena, mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.

— Mitä typeryyksiä sinä nyt puhut? Onko vanha kiusanhenkesi taas päässyt irti? Sinulla on suuri Sigesberg, Kroneby, taloja kaupungissa ja tuloja joka taholta, joskin edustajatehtäväsi vie enemmän kuin siitä on tuloa. Mitä sitten tahdot? Eihän Sigesberg ole sukukartano?

— Ei, ei kyllä, mutta sen, jolla se on, täytyy välttämättä saada kaikki sen tulot. Minä sain ottaa sen vastaan ilman mitään kiinnityksiä.

— Koska olit ainoa perillinen. Varo, veli hyvä! Sinussa on synnynnäinen taipumus olla aina tyytymätön, aina näet sinä jotakin synkkää taustalla. Mutta tuossa tulee reipas vanhin poikasi. Sellainen komea nuorimies!

— Isä, — huusi Sigge ja heittäytyi isänsä syliin. — Olen lähetetty tuomaan päivälliskutsua, olen lähettänyt rekryytit kotiin. Muutamat niistä tulevat kai rykmenttiini, kun minusta tulee upseeri?

— Vai niin, upseeriksiko aiot? — kysyi pormestari.

— Niin, mikäs minusta sitten tulisi? Muutaman vuoden kuluttua olen kadetti, eikö niin, isä?

Myöhään samana iltana, kuu pormestari puolisoineen oli siirtynyt vierashuoneisiin ja halveksittu pikku sotaravintoloitsijatar, kuten muutkin lapset, jo nukkui, käveli Konny edestakaisin suuressa salissa. Hän näytti masentuneelta, mutta ei väsyneeltä.

Silloin hiipi kesäyön runollisessa puolihämärässä hieno ja kevyt olento yli lattian ja laski kätensä hänen kaulalleen…

— Mitä sinä nyt tuumailet, rakkaani? Sinä tiedät luvanneesi, että et mitään salaa minulta.

— No, onko minulla neljään vuoteen ollut salaisuuksia, joita en olisi sinulle uskonut? — kysyi Konny, hellästi hyväillen vaimonsa hajallaolevia, kultaisia hiuksia. — Ei, Hermine rakas, tämä ei ole juuri tuumailua, mutta olen niin pahoillani, kun selvästi näen, että isäni toiveet eivät toteudu edes toisessa polvessa. Sigge on jo aikaisin osoittanut, mihin hänen mielihalunsa ja luonteensa viittaavat. Hänestä tulee sotilas, hänessä on paljon vähemmän taipumusta diplomaatiksi kuin minussa on ollut. Ja joskin hänen luonteessaan reippauteen liittyy myöskin ankara rehellisyys, niin en näe suuria toiveita olevan todellisesta kartanonherrasta, joka oikein käsittää suuret velvollisuutensa.

— Konny rakas, poikahan on vasta hiljan täyttänyt seitsemän vuotta. Sinun poikasi ei koskaan missään suhteessa tule pettämään velvollisuuksiaan. Sitä paitsi on sinulla kaksi muuta poikaa, mahdollisuuksia on siten saada hoitajia sekä diplomatialle että maanviljelykselle. Mutta sinä tiedät, että sinun aina ehdottomasti täytyy olla jostakin seikasta levoton.

— Niin, olet ehkä oikeassa, jalo vaimoni. Mutta sinun ei pidä surra sitä, sillä siitä ei enää ole mitään vaaraa.

— Mistä sen tiedät?

— Kyllä, tiedän sen, sillä monia väsyttäviä tutkimuksia — menneisyyden kokemuksiin perustuvia — suoritettuani olen juuri päässyt vakaumukseen, jossa pikemmin on jotakin onnellistuttavaa kuin masentavaa.

— Voi, mihin sitten?

— Siihen, että ihminen elämässään ei koskaan voi tuntea itseään täysin tyytyväiseksi, vaan että hänen osanaan on pyrkiä yhä eteenpäin.

Loppu.