VELJESTEN KESKEN

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomennos saksalaisesta alkuteoksesta "Unter Brüder"

Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1897.

HENKILÖT:

Kaarlo, matematiikan professori. Emanuel, pastori | hänen veljensä. Bruno, tohtori luonnontutkija | Klaara, hänen sisarensa. Toini, heidän serkkunsa. Edvard Winzer, arkkitehti ja valtiorakennusten tarkastaja.

Paikka: joku suurempi kaupunki. Aika: nykyinen.

Somasti sisustettu huone. Molemmin puolin ja keskellä ovet, etualalla vasemmalla (katsojista) ikkuna, sen edessä pieni ompelupöytä, oikealla etualalla sohva, sen edessä ympyräinen pöytä tuolineen. Keskellä huonetta, taka-alalla katettu pöytä — viittä henkeä varten — sen keskellä on kukkavihko vesimaljassa.

1:nen kohtaus.

Klaara (tulee oikealta, hyräellen itsekseen, menee ruokapöydän luo, tarkastelee sitä hetkisen, sitte peiliovelle, jonka avaa, huutaa). Toini! — Serkku — nypykkä!

Toini (ulkoa). Minuako huudat, Klaara?

Klaara. Jos nyt voisit hetkiseksi hellitä talouspuuhistasi.

Toini (näkyy ovessa, edessä suuri kyökkiliina, puukapusta kädessä). Etkö voisi kyökissä sanoa sanottavaasi? Minä olen juuri valmistamassa — —

Klaara. En pienoiseni. Vanha Leena ei saa vielä kuulla salaisuuttani ja sinun herkullinen omenakakkusi joutuu kyllä aikanaan valmiiksi. Tule tänne vaan lapsukainen, heitä hetkiseksi kyökkivaltikkasi ja istu tähän viereeni. (Ottaa häneltä kapustan ja vie hänet sohvalle.)

Toini. Mitä sinulla on mielessä — sinä hymyilet niin kummallisesti.

Klaara (istuu hänen viereensä). Vastaapas vaan yhteen pieneen kysymykseen, mutta vastaakin rehellisesti: tekisikö sinun mielesi naimisiin?

Toini (tahtoo nousta, Klaara pidättää häntä). No, mutta Klaara, tuollaisia sinä kyselet juurikuin minulla on kädet täynnä puuhia — meidän ensimmäiset päivällisemme — tulevathan molemmat veljesi varta vasten tänne päivälliselle —

Klaara (lyö häntä keveästi kapustalla). Voi sinua pikku tekopyhä! Niin — kun sinä puuhaisit Brunon tai Emanuelin takia? Ei, Kaarlo sattui kerran kehumaan omenaleivostasi — siinä se solmu on — vähät sinä vierastemme kiitoksista.

Toini (vähän harmistuneena). No, tuskinpa minä heitä edes tunnenkaan. Olinhan minä melkein lapsi, kun veljesi kävivät kaikki yhdessä meillä tätini luona. Kaarlo serkku taas —

Klaara. Niin, hänet sinä tunnet perin pohjin, samoin kaikki hänen suuret ja pienet mielitekonsa matematiikista herkkuruokiin asti. Ja kun sinä pidät hänen vikojaankin arvokkaina avuina, on oikeammin tarpeetonta kysyä: etkö tahtoisi ottaa mieheksesi rakasta serkkuasi, minun veljeäni?

Toini (nousee). Ei, nyt minä jo tosiaan suutun sinun sopimattomaan pilkkaasi. (Aikoo pois.)

Klaara (nousee tyynenä). Minä en ollenkaan pilkkaa, sillä vaikka sinä tosin olet puolivuotta minua nuorempi, on sinun naittamisesi tärkein huolittava. Sillä vielä ennen päivällistä on meidän ratkaistava pari painavaa asiaa.

Toini (kiihtyvällä liikutuksella). Mutta sehän on mahdotonta! Sinä vaan ivaat minua. Nyt olet ilkeä Klaara, oh — sitä en olisi sinusta luullut! (On itkemäisillään. Kääntyy pois.)

Klaara. Kyynelsilmin? — No, näetkös vaan! Ellen olisi ollut oikeassa, olisit sinä nauranut koko jutulle, etkä ruvennut noin juhlalliseksi. Kas noin! Tuossa saat suukkosen, lapsukainen! Sinä rakastat häntä. Se on oikein, vaikka se minulle, hänen sisarellensa, on käsittämätöntä — ja mitä häneen tulee: niin olkoon vaan niin kuiva lukuhevonen kuin onkin, kyllä hän sinuun rakastuu.

Toini (irroittaa itsensä Klaarasta; vilkkaasti). Hän ei ole mikään lukuhevonen, ei vähääkään kuiva. Sinulla vaan ei ole taipumusta matematiikkiin.

Klaara. Olkoon menneeks'! Sinussakin se taipumus heräsi vasta neljä kuukautta sitte, meille tultuasi. Useinhan se, Herra paratkoon, tapahtuu, että me tytöt innolla harrastamme jotain tiedettä, rakastuttuamme tuon tieteen opettajaan. No, sama se, kiitos vaan suorasta tunnustuksestasi, — nyt tiedän toimia sen mukaan.

Toini. Mutta hyvä, rakas Klaara — minä pyydän ja rukoilen sinua, ett'et —

Klaara (menee pöydän luo). Kuule, tässä tarvitaan sijaa kuudelle.

Toini. Kuudelle? Mutta onhan meitä vaan viisi, sinun kolme veljeäsi, sinä ja minä —

Klaara. Voihan sattua — niin kuule nyt, lapsikulta — (pistää kätensä hänen kainaloonsa ja kävelee hänen kanssaan edestakaisin) — nuo kolme veljeäni eivät yhdy tänään täällä vaan syödäkseen ja juodakseen — heidän pitäisi päättää rakkaan sisarensa elämän — onnesta.

Toini. Sinun elämäsi — onnestako?

Klaara. Niin, se riippuu, paha kyllä, vielä heistä. Kun äitimme kuoli — minä olin silloin kymmenen vuotias, ja viimeksi syntyneenä rakasti hän minua enin — ei hän tahtonut uskoa minua kenenkään muun kuin kolmen poikansa holhottavaksi. Vanhimman Kaarlon, joka silloin jo oli dosentti, velvoitti hän pitämään talossa minun vanhan hoitajattareni ja itse uskollisesti valvomaan minun parastani. Sen Kaarlo on tehnytkin, niin hyvin kuin on ymmärtänyt.

Toini. Oi, hän on niin hyvä.

Klaara. Toisten veljieni piti ainakin kerran vuodessa tulla tänne sanomaan hekin sanasen minun kasvatuksestani. Voit arvata millaista sekasotkua noissa keskusteluissa usein syntyi, ja mikähän kumman kapine minusta olisi tullutkaan, ellen itse olisi ottanut kasvatusta huolekseni. Heillä ei tietysti ole aavistustakaan siitä, luulevat vaan, että kaikki minun avuni ovat heidän puuhiensa hedelmiä. Tänään on taas vuositilin päivä, siksi loistaa kukkakimppu pöydällä ja siksi meillä on hanhenpaistia arkipäivänä ja siksi minä kysyn sinulta, tahdotko ruveta professorin rouvaksi?

Toini (kääntyy pois punastuen). Mitä yhteyttä niillä sitten on toistensa kanssa? Ja sen lisäksi ei Kaarlo vielä edes ajattelekaan minua.

Klaara. Ei vielä, niin, sinä olet oikeassa. Vuosikausia voisi hän käyttää sinua täällä välttämättömimpänä apunaan, eikä hän sittenkään katselisi sinua hellemmin kuin logaritmitaulujansa, jotka samoin ovat hänelle välttämättömät. Mutta siksi Jumala on luonut sisaria, että he ajattelisivat hajamielisten veljiensä parasta, vaikka ovatkin sisaren holhojia.

Toini (syleilee häntä yhtäkkiä kiivaasti). Rakas — paras — armain Klaarani! Kuinka hyvä sinä olet!

Klaara. Niin, minä olen hyvin hyvä. Minä olen jalomielisyyden esikuva. Sillä minä uhraan itse itseni sisarellisen rakkauden alttarille.

Toini (kummastuen). Kuinka niin?

Klaara (sivellen hänen hiuksiaan). Luuletko minun jäävän hetkeksikään veljeni taloon, jahka täällä joku nuori käly vallitsee?

Toini. Etkö jää? Mutta — sittehän se on mahdotonta! Minä en koskaan suostu karkoittamaan sinua!

Klaara. Rauhoitu sydänkäpyseni! Niin jalo kuin olenkin, olen minä sentään, niinkuin kaikki muutkin jalot ihmiset, ajatellut pikkuruisen itseänikin, ja sivumennen pitänyt huolta omasta tulevaisuudestanikin.

Toini. Mutta sanohan sitte — kuka?

Klaara. Voi, serkku kultaseni, onnittele minua vaan hartaasti! Minä olen niin iloinen, että mieliisti tanssielisin ihan ilman musiikkia. Sinäkin miellyt häneen, jahka vaan näet hänet, — hän on niin herttainen, niin kaunis, niin reipas ja suora, ja jos herrat holhojani eivät ole ihan pyöräpäisiä, kiittävät he riemulla onneansa, saadessaan heittää edesvastauksen minusta niin lujille hartijoille.

Toini. Enhän minä vieläkään tiedä kuka —?

Klaara. No niin, viime kesänä — muistathan metsästysjuhlassa —

Toini. Sielläkö? — Enhän minä huomannut mitään.

Klaara. Sinä et tietysti tähystellyt muita kuin armasta Kaarlo-serkkuasi. Mutta näithän sen solakan juhlamarsalkin, joka lausui runon alussa —

Toini. Sekö? Jonka kanssa tanssit koko illan. Voi Klaara — — (Tahtoo syleillä häntä.)

Klaara (estäen, kuuntelee). Hsh! Ei sanaakaan enää! Veljeni tulevat. Nyt menen pukuani kaunistelemaan. Edvard on taiteilija ja hänellä on hieno aisti. Siis näkemään saakka — pikku kälyni! Pidä huoli kuudennesta sijasta pöydässä. (Pian oikealle.)

Toini. Vieläkö tänään —? Ei, olen ihan kuin huumeessa! Klaara salaa kihloissa — ja minä — kaikki salaisimmat toivotukseni.

2:nen kohtaus.

Toini, Kaarlo ja Emanuel (matkapuvussa).

Kaarlo. Näin olet taas vanhassa pesässäsi, veikkoseni! Näetkös: pöytä on entisellä paikallaan, samat ovat pöytäkapineetkin kuin rakkaan äitimme aikoina. Ala vaan kotiutua! — (Auttaa hänen päältään palttoota.) Tai tahdotko mennä heti huoneesesi? (Huomaa Toinin.) Hyvää päivää, serkku! Tässä tuon toisen. Bruno serkku saapuu, mutta idästäpäin tulevalla junalla. Tässä on Toini, Emanuel, meidän pikku Toinimme!

Emanuel. Tämä suuri neitikö?

Kaarlo. Et olisi varmaan tuntenut häntä? Niin, silloin hän oli pieni, villi metsävirpi vielä —

Emanuel (kumartaa juhlallisesti Toinille). Likinäköisyyteni takia, hyvä neiti, en —

Kaarlo. "Neiti". Toini on sama lapsellinen olento kuin muinoisina aikoina. Eikö niin serkkuseni, ethän sinä tahdo että sinua kutsutaan neidiksi?

Toini (ojentaa avomielisesti kätensä Emanuelille). Tervetuloa, rakas Emanuel serkku.

Emanuel. Minua ilahuttaa, Toini serkku, tavata sinut täällä. Kaarlo veljeni teki viisaasti kutsuessaan sinut tänne oivan tätisi kuoltua — ja minun Eleonooranikin sanoi: Jumala siunatkoon hänen sisäänkäymisensä! (Pudistaa innokkaasti hänen kättänsä.)

Toini (irroittaa itsensä vaivalla). Ja nyt, — ellet tahdo mitään muuta, Kaarlo serkku, — täytyy minun mennä kyökkiin katsomaan —

Kaarlo. Mene vaan pikku Martta! Mutta missä Klaara on?

Toini. Hän muuttaa vähä pukuansa.

Kaarlo. No, älkäämme häntä häiritkö. (Toini menee perältä pois.)

3:mas kohtaus.

Kaarlo. Emanuel.

Kaarlo (katselee Toinin jälkeen). Herttainen tyttö. Hän on kehittynyt miellyttäväksi, eikö ole sinustakin?

Emanuel (panee päältään pitkän saalin ja vetää hansikkaat käsistänsä). Tyytyväisen, lempeän ja kodikkaan näköinen! Minun Eleonoorani sanoikin heti: saatpa nähdä, sanoi hän —?

Kaarlo. Etkö tahtoisi lasin viiniä, Emanuel — tai jotakin muuta virvoketta — sillä välin kun puolinen joutuu — (Katsoo kelloansa.)

Emanuel. Kiitoksia. Olen tottunut nauttimaan ravintoa vaan ruoka-aikoina. Mutta missä Klaara viipyy?

Kaarlo. Nainen, nainen! Koristelee itseänsä veljiänsäkin miellyttääkseen. Onneksi on Toini ihan toisenlainen. Ottaessani hänet meille, ajattelin tehdä hänelle hyvän työn. Nyt huomaan päivä päivältä selvemmin, että se tapahtui meidän onneksemme. Jos häntä ei olisi, kun Klaara viime aikoina on ihan —

Emanuel (istuu sohvalle). Niin, sinä teit jo tänne tullessamme pieniä viittauksia.

Kaarlo. Jättäkäämme se! Minä kerron kaikki, jahka olemme kolmen kesken yhdessä. Sielläpä jo kuuluukin —

Emanuel. Joku ajoi hevosella pihaan.

Kaarlo. Maan ympäri purjehtija ryntää portaita ylös.

Emanuel. Aina hän on yhtä huimapäinen. Mahtaako hän koskaan löytää sitä rauhaa, joka ei ole tästä maailmasta.

4:s kohtaus.

Edelliset. Bruno.

Bruno (keskeltä, keveässä matkapuvussa, matkalaukku kädessä, viskaa sen likimmälle tuolille). Tässä nyt olen! Eccomi qua! Terve Kaarlo! Sinäkin jo täällä, Jumalan mies! (Pudistaa kummankin kättä.)

Kaarlo. Tervetullut Bruno! Hyvä että olet täsmällinen.

Bruno. Täsmällisyys ei ole ainoastaan kuningasten kohteliaisuus, se on myöskin maan ympäri purjehtijoiden. Minusta sinäkin olet pulska poika Emanuel. Maailma ja pastorin rouvan keittotaito näyttävät vaikuttavan sinuun. Mutta sinä Kaarlo — kuuleppas, sinun pitäisi mennä naimisiin tai lähteä minun kanssani matkoille. Poskillasi on sellainen koulumiehen väri, joka minua ei miellytä.

Kaarlo. Minä — naimisiin? Mistä minä siihen saisin aikaa?

Bruno. No, ottaisit sen noin lomatyöksesi. — Mutta missä Klaara on?

Kaarlo. Hän vielä koreilee itseänsä meitä varten. Mutta sanoppas nyt, veli kulta, mistä viimeksi tulet?

Bruno. Suoraan Orkney saarilta, jossa olen kolme viikkoa pyydellyt erästä erittäin huomattavaa näkinkenkälajia — olen nimittänyt sen Helix Claraksi. Kaksi viime kulunutta vuotta olen tutkinut vaan alhaisimpia eläimiä. Hauskalta taas tuntuu, veikkoset, palata ihmisten pariin. (Kaataa itselleen lasin viiniä.) Sällithän Kaarlo — (Juo.)

Kaarlo. Ehkä tahdot mennä huoneesesi — entisen sinisen kamarinne olen pitänyt teitä varten.

Bruno. Ei, Kaarlo, minulla ei ole aikaa kotiutua. Heti päivällisen jälkeen matkaan — Pietarin juna lähtee kello 4.

Kaarlo. Tänäänkö jo lähdet? Ja minä toivoin sinun —

Bruno. Niin, näetkös, vihdoinkin se unelmani maan ympäri purjehtimiseen toteutuu. Eräs pohatta Hampurista aikoo tehdä tuon huvimatkan jollain laivallaan ja hän ottaa yhden luonnontutkijan mukaansa. Tarjokkaita on hänellä jo puoli tusinaa ja ellen minä kiiruhda sinne persoonallisilla ominaisuuksillani häntä hurmaamaan —

Emanuel. Voitko sitten vuoden kuluttua niinkuin tänään? —

Bruno. Kuka ties en! (Kaataen taas viiniä.) Mutta minä lähetän teille sähkösanomalla valtakirjan Hongkongista eli Uudesta Seelannista. (Juo.) Bordeaux'si ei ole parasta lajia, Kaarlo. Minä lähetän Hampurista muutamia pulloja hienointa Scherryä. Mutta nyt tahtoisin nähdä tuon alaikäisen lapsemme, hyvin kasvatetun sisar — neitini — (On menossa Klaaran huoneesen.)

Kaarlo (estää häntä). Kuule Bruno, paras on, että keskustelemme ennenkuin Klaara on tavannut teitä. Minulla on jotain ilmoitettavaa teille —

Bruno. Kuinka? Eikö lapsi ole ollut kiltti? Niin harvinaisen siivo tyttönen, vuosisatamme viisaampien pedagogien kasvattama.

Kaarlo. Istu tänne lähemmäksi, Bruno. Asia ei ole vielä vaarallinen — meidän kokemuksellamme ja hänen luottamuksensa meihin voi vielä ajoissa parantaa.

Bruno. Mitä lempoa — eihän vaan ensimmäinen rakkausjuttu? Sinun valvontas alla, Kaarlo veli? No, onhan luonnonhistoriassa esimerkkiä —

Kaarlo. Näinä päivinä on häntä kosinut eräs minulle tähän asti ihan uppi outo mies. Klaara väittää tuntevansa miehen perinpohjin ja pitävänsä häntä erittäin rakastettavana. Missä he ovat voineet tutustua, sitä minä en —

Bruno. No, hän ratsastaa joka päivä kahdesti tästä ohitse, kummallakin kertaa toinen puku päällä, sehän on riittävä todistus hänen oivallisesta luonnostaan ja harvinaisesta viehätysvoimastaan.

Kaarlo. Ei, hän ei ole upseeri, tavallinen rakennusten tarkastaja, roteva ja solakka, naiskäsitteiden mukaan kaunis mies.

Emanuel. Että Klaara panee arvoa noin ulkonaisille ominaisuuksille —!

Bruno. Ei, Emanuel, se on luonnonlaki, jonka Luoja itse on säätänyt. Minä arvelen monesta syystä, että alhaisemmissakin eläimissä naaras valitsee puolisonsa ulkonaisten avujen mukaan.

Kaarlo. Ei, vakavasti asiaan: mies on käynyt itse luonani kosimassa ja minun kysyessäni, voiko hän perustaa oman kodin, vastasi hän, ettei hänen tulonsa tosin ole suuret, mutta kun Klaaralla kerran on varoja —

Emanuel. Inhoittava rahanhimo siis! Ja sen hän kehtasi sanoa sinulle vasten silmiä?

Bruno. Parempi vaan, ettei hän salannut sitä, niinkuin tuhannet muut. Kun meillä ei olisi muuta häntä vastaan.

Kaarlo. Sepä se on. Minä olen tietysti hankkinut hänestä tarkkoja tietoja. Siten sain kuulla että: tuo herra Edvard Winzer —

Emanuel. Winzer? Niinkö sanoit? Roteva, nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen —

Kaarlo. (Nyökäyttää myöntäen päätänsä.)

Emanuel. Siniset silmät — vaalea täysiparta.

Kaarlo. Mistä sinä hänet tunnet?

Emanuel. Jos hän on sama — hän kävi keväällä luonani katsomassa kirkkoani — tiedättehän että hartain toivoni on saada se korjatuksi — se sen kyllä ansaitsee, niin komea kirkko kuin on, myöhäisempää gotilaista rakennustapaa. No niin, me olimme hyvin ystävälliset hänelle, ja kirkko näytti miellyttävän häntä. Mutta kun minä toisena aamuna kehoitan häntä tulemaan kanssani kirkkoon saarnan ajaksi, syytti hän tärkeitä toimiaan ja meni matkaansa aamukellojen soidessa.

Kaarlo. Siitä päättäen hän tosiaan oli sama mies.

Emanuel. Minun Eleonoorani sanoi heti huomanneensa, että tuo Winzer oli maailman lapsi, ilman vähintäkään synnin tuntoa.

Bruno. Mutta ehkä hänellä oli tärkeitä toimia? Ja ehkä sinä jo kahden kesken ollessanne saarnasit niin paljon että —

Kaarlo. Leikki pois, Bruno! Asia on vakavaa laatua. Ja minä olen tullut tiedustelujeni avulla samoihin johtopäätöksiin hänestä kuin kälymmekin. Virkamatkoillaan kuuluu tuo huikentelevainen mies joka paikassa käyttäilevän varakkaita, kauniita tyttöjä, herättävän toiveita, solmivan keveitä liittoja — sanalla sanoen, hänen maineensa on jotenkin epäiltävä, ja koska sekä omantuntomme että äiti vainajamme muisto velvoittaa suojelemaan sisartamme kevytmielisen viettelijän pauloista —

Emanuel. Niin, veljeni, meidän tulee häntä suojella. Me laiminlöisimme velvollisuutemme, jos nyt olisimme heikot. Ja mitä sanoisi minun Eleonoorani sellaisesta langosta.

Kaarlo (Brunolle, joka kädet taskuissa kulkee kiivaasti edestakaisin). Toivottavasti sinä, Bruno, olet yhtä mieltä meidän kanssamme.

Bruno. Täydellisesti, vaikka en samoista syistä. Tuo kosija voisi olla hyvin arvokas mies, käydä kernaasti kirkossa ja jättää jokaisen soman tyttösen rauhaan, — ei hän sittenkään olisi kylliksi hyvä meidän Klaarallemme.

Emanuel. No, no, jos hänen luonteensa vaan olisi — — Ei saa vaatia liikoja!

Bruno. Mitä? Mokoma rakennusten tarkastaja! Joku tyhjätasku, joka ehkä joskus kiipee mitättömäksi neuvokseksi ja saa jonkun vaivaisen tähden rintaansa. Ei, veikkoset, paraskaan ei ole kylliksi hyvä meidän sisarellemme, joka näin veljesten kesken puhuen on oikea helmi. Matkoillani tarkastelen jokaista rikasta ja ylhäistä miestä — joka ei ole liian vanha ja tuima nähdäkseni soisinko hänelle Klaaramme.

Kaarlo. Etkö vielä ole tavannut sopivaa?

Bruno. En tähän asti. Mutta antakaa vaan minun hommata. Onhan Klaara vielä nuori ja voi odottaa ja ehkä minä lopulta keksin jonkun uhka ylimyksen tai ehkä vielä prinssinkin — saahan se olla vähä tummaihoinen, tummat ovat usein harvinaisimmat — ja prinssi rakastuu hänen kuvaansa, jota minä tietysti aina kuljetan mukanani —

Emanuel. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset. Eilen minä luin eräässä lähetyskertomuksessa —

Kaarlo (nousee). Siis on asia päätetty. Me sanomme tuolle herra Winzerille, jonka pitäisi juuri tähän aikaan tulla kuulemaan vastausta, että pidämme sisaremme liian nuorena naitavaksi. Hyvä Luoja, 18 vuotinen! Minä olen 32 ja olen vielä naimaton ja naimattomana kait pysynkin.

Bruno. Tämä ehkä surettaa Klaaraa. Emanuel. Joka rakastaa lastaan, kurittaa sitä. Ja kun hän on vielä alaikäinen —

Kaarlo. Ja tietää meidän aina tarkoittavan hänen parastansa.

Bruno. Se hänen pitäisi tosiaan tietämän.

Kaarlo. Järkevä tyttö kun on —

Bruno (vähän pakoitetulla naurulla). Eikä hänen nyt tarvitse peljätä kyöpeliäkään, koska minä kerran lähden matkoilleni maan ympäri.

Kaarlo. Siis — suostuttu?

Emanuel (nousee, ojentaa kätensä, samoin Brunokin). Suostuttu.

5:s kohtaus.

Edelliset. Klaara.

Klaara (hyvin tyynenä). Kolme veljestä käsi kädessä — saa kai sisarkin sitte olla läsnä.

Bruno (rientäen iloisesti häneen päin). Klaara — kiltti, pikku siskoni! (katselee häntä kummastuneena). Tuhat tulimaista, olethan sinä yhä vielä kasvanut — valmis nuori neiti — (Syleilee häntä. Klaara sallii sen, mutta ei vastaa hänen hyväilyjään.)

Klaara. Hyvää päivää Bruno. No, eihän se nuori neiti vielä taida olla ihan valmis. Terve tullut, Emanuel. Kuinka Elenoorasi voi? Mutta te näytätte juhlalliselta. Häiritsinkö teitä salaliittoa solmitessa?

Bruno (nauraa hämillään). Salaliittoa — hahahha — niin sinnepäin tosiaan — tietysti sinun parhaaksesi. — (Hiljaa Kaarlolle.) Sano sinä se hänelle! Sinä olet vanhin.

Kaarlo (hiljaa Emanuelille). Sano sinä se hänelle, joka olet arvokkain —

Emanuel. En minä! Brunosta hän aina on enin pitänyt.

Klaara (nauraen). Arvoisa holhojaneuvosto näyttää olevan jossain pulassa. Vaikka minulla, alaikäisenä ollen, on täällä vaan istumaoikeus ilman äänivaltaa, tahdon sentään auttaa herroja veljiäni ja tunnustaa, että jo tiedän sen, mitä he eivät uskalla minulle ilmoittaa.

Emanuel. Eivät uskalla?

Kaarlo. Sinä olet kuunnellut?

Klaara. Ainoastaan kuullut, hyvä veli, hiuksiani kammatessani. Te olette niin lujaäänisesti julistaneet siveellistä kammoanne, että minun olisi pitänyt pistää pumpulia korviini ollakseni kuulematta — eikä sitä sentään voi vaatia tytöltä, jonka kohtalo on ratkaistava viereisessä huoneessa.

Bruno (yhä hämillään ja teeskennellen iloisuutta.) Sinä pikku veitikka! No, koska olet kuullut kaikki, tiedät siis että —

Klaara. Niin tiedän, että te tarkoitatte minun parastani —

Kaarlo. Sinä ymmärrät —

Klaara. Järkevä tyttö kun olen —

Emanuel. Ja kun me kaikki sydämmestä rakastamme sinua —

Klaara — niin täytyy teidän kurittaa minua. — Tietysti. Mutta koulutytölläkin on oikeus puolustaa itseänsä, ennenkuin siitä rangaistaan. Eikö niin?

Bruno. Puolustaa? Mutta Klaara kulta, eihän kukaan syytä sinua! Minä vakuutan —

Klaara. Ellette syytä minua, sytytätte te ainakin minun sulhastani, enkä minä salli sitäkään.

Kaarlo. Sinun — sulhastasi?

Klaara. Niin, kihlattua sulhastani, tietysti ei kahdeksantoista vuotiaan, järjettömän tytön kihloihin meno merkitse mitään, eihän hänellä vielä ole mitään omaa tahtoa.

Emanuel. Minun täytyy tunnustaa —

Klaara. Anna minun nyt ensin tehdä tunnustuksiani, veli Emanuel. Siis ensiksikin ilmoitan ett'ei sulhaseni "epäiltävä maine" vähääkään säikytä minua.

Kaarlo. Siinäpä se vika juuri on. Sinun kokemattomuutesi.

Klaara. Oh, minä olen kuullut, mitä hänestä sanotaan, ehkä enemmän kuin sinä — vieläpä hänen omasta suustaan. Mutta minä tiedän myöskin että nuoret miehet tavallisesti eivät ole häntä hurskaampia, papit yhtä vähän kuin professoritkin, — maan ympäri purjehtijoista puhumattakaan.

Bruno. Hahaha! Nyt saamme ripityksemme!

Klaara. Toiseksi hänen jumalattomuutensa. Hän ei tosin jäänyt kuulemaan sinun saarnaasi. Mutta oletko tiedustellut hänen uskoansa? Minulle hän ainakin taas sanoi uskovansa suosiolliseen sallimukseen' siitä asti, kun tuli tuntemaan minun metsästysjuhlassa.

Kaarlo. Vai niin, vai silloin?

Emanuel. Tuollainen huikentelevainen lause todistaa paraiten, kuinka keveästi hän —

Klaara. Elä sano, keveästi ei se häneltä sujunut, päinvastoin, hän sopersi sen minulle hyvin arkana. Ja mitä tulee kolmanteen syytökseenne, että hän kosii minua vaan inhottavasta rahanhimosta — niitä suloisia sanojahan sinä käytit, Emanuel veljeni?

Emanuel. Niin — noh — hänen sanansa Kaarlolle —

Klaara. Ne olin minä hänelle opettanut. Hän kertoi minulle, että hänen pitää palkallansa elättää kaksi sisartansakin. Silloin minä ilmoitin hänelle, että vaikka en ole juuri rikas, riittää äidin perintöni sentään meille ensi aluksi, niin ettei meidän ole tarvis ravita itseämme vaan rakkaudella. Niin, nyt olen pykälä pykälältä kumonnut hirvittävät syytöksenne ja odotan vaan että herrat holhojani antavat minulle siunauksensa, (Istuu pöydän ääreen, järjestää kukkia, jotka ovat pöydällä lasissa. Veljet katsovat toisiinsa, nyykäyttävät olkapäitään, puhuvat hiljaa keskenänsä.)

Kaarlo. Klaara — kulta —

Emanuel. Sinä uskot tietysti asiain olevan niinkuin toivot. Mutta me, jotka katselemme asiaa puolueettomalta kannalta —

Bruno. No, etkö mitä, Klaaraseni, ole järkevä. Elä nyt heittäy ensimmäiselle, jonka kanssa olet sattunut tanssimaan pari pyörähdystä. Tuollaisen rakennustarkastajan —

Klaara (nousee). Valtiorakennusten ylitarkastaja, jos suvaitset. Voi Bruno, sinulta olin vähin tällaista odottanut. Nuo molemmat eivät kykene minua käsittämään. Kaarloa sokaisevat kylmät numerot ja kuviot, ja Emanuel ei ole tavannut tällaisia kysymyksiä katkismuksessaan, Mutta sinä Bruno, pikku tyttönä minä jo itkin ja huokailin kanssasi, jakaen sinun lemmentuskiasi. (Tuskastuen.) Oi, tämä on säälimätöntä. Hirviöitä te olette, julmuria, ahdasmielisiä ilkiöitä, ja jos äitiparkani olisi tätä aavistanut —

Toini (huutaa keskiovesta). Valtiorakennusten ylitarkastaja Winzer pyytää saada kunnian —

Kaarlo (tarttuu rivakasti puheesen). Ei, ei! Ei sovi nyt! Minä ilmoitan hänelle kirjallisesti.

Toini (katsoo Klaaraan). Hän on jo etuhuoneessa.

Klaara (juoksee keskiovelle, avaa sen selälleen ja huutaa). Herra ylitarkastaja on tervetullut!

6:s kohtaus.

Edelliset (paitsi Toini) Edvard.

Edvard (kumartaa). Arvoisa neiti — hyvät herrat —

Klaara (iloisesti). Tulet parhaasen aikaan Edvard. Täällä tapaat holhojani kaikki kolme yhtäaikaa. Tässä on minulla kunnia esittää sinulle hengellisen veljeni — ja tässä maailmallisen. Matemaatillisen veljeni sinä jo tunnet.

Edvard. Iloitsen tutustumisesta —

Bruno (menee Edvardin luo, pudistaen avomielisesti hänen kättään; toiset pysyvät vieraina). Minua ilahuttaa tosiaan, hyvä herra — sallikaa minun vielä kerran kysyä nimeänne — sisarkultani näkyy vaan käyttävän Edvardia.

Edvard. Edvard Winzer, valtiorakennusten ylitarkastaja.

Bruno (kumartaa). Erittäin hauskaa tutustua kanssanne. Tehkää hyvin — (Tarjoo tuolia.)

Edvard. Teillä on niin hauska asunto, (istuu) huoneet täynnä vanhoja tauluja ja muistoja. (Katselee ympärilleen seiniä.)

Kaarlo (yskii ja puhuttelee sitte hiljaa Emanuelia).

Bruno (istuu Edvardin luo). Poltatteko tupakkaa? Me olemme tottunet —

Edvard. Kiitos. Tällä hetkellä en voi — ymmärrättehän sen —

Bruno. Mitä te siellä seisoskelette mykkinä ja kankeana? Minusta voimme suorittaa asian ihan tyynesti —

Edvard. Hyvät herrat, (nousee) asemamme on vähän kummallinen — meidän pitäisi pian tulla läheisiksi sukulaisiksi ja olemme tähän asti olleet ihan uppo oudot toisillemme. Mutta sallikaa minun sanoa, kuinka hyvältä minusta tuntuu, että niin ystävällisesti otatte minut veljespiiriinne.

Kaarlo. Suoraan sanoen — jos arvelette —

Emanuel. Ennenkuin olemme ehtineet lausua —

Edvard. No, mitä tässä pitkistä puheista. Tuo hiljainen myöntymyksenne riittää kyllä. Sisarenne ei ole tosin voinut kertoa teille, kuinka suuresti häntä rakastan. Hän ei taida itsekään tietää sitä — minä en juuri ole runsassanainen tunteistani puhuessani. Mutta veljesten kesken on kädenlyönnillä syvempi merkitys kuin pöyhkeillä vakuutuksilla. Ja tuo viidelle hengelle katettu pöytä kukkakimppuineen todistaa minulle, että tekin pidätte juhlallisena tätä päivää, jolloin koko elämäni onni päätetään. Ja siksi — siksi tahtoisin kaikesta sydämmestäni kiittää teitä. Rakas — herra Bruno — (Pudistaa Brunon kättä, Bruno on perin hämillään. Menee sitten Kaarlon luo.) Arvoisa herra professori — tai enkö saa heti sanoa — rakas lankoni —

Kaarlo (väistyen). Hyvä herra — niin suuren arvon kuin annankin tuttavuudellenne täytyy minun sentään — paha kyllä —

Edvard (ällistyen). Kuinka?

Emanuel. Teidän varmuutenne — hyvä herra —

Edvard (katsoo vierastuen Klaaraan). Mitä tämä merkitsee, Klaara?

Kaarlo. Niin, hyvä herra, kun noin arvelematta luulette — hm! — Minun täytyy sanoa teille, että olisitte säästänyt itseltänne ja meiltä tämän kiusallisen selkkauksen, jos olisitte odottanut kirjallista vastaustamme arvoisaan pyyntöönne. Tarkasti punnittuamme asiaa, olemme tulleet siihen päätökseen, että veljelliset velvollisuutemme estävät meitä antamasta suostumustamme.

Emanuel (joka katselee moittivasti Edvardia). Erittäin tärkeistä syistä, hyvä herra, me —

Bruno (rivakasti). Tietysti me vaan erittäin painavista syistä kiellämme niin kelpo mieheltä — toivottavasti ette epäile meidän ystävällistä osanottoamme —

Edvard (on ensin harmistua, mutta talttuu Klaaran katseesta). Olette erittäin hyväntahtoinen. Mutta ehkä olette myös niin hyvä, että selitätte minulle nuo tärkeät ja painavat syynne!

Kaarlo. Tietysti, sehän on velvollisuutemme. (Hiljaa Emanuelille.) Etkö sinä Emanuel.

Emanuel (hiljaa). Minusta on Bruno jo niin tutustunut hänen kanssaan.

Bruno (hiljaa). Ei, se on vanhimman tehtävä.

Kaarlo. No niin, hyvä herra, pääsyy on se, että sisaremme on niin nuori ja niin kokematon.

Emanuel. Sitä paitsi ne mielipiteet, joita häneen on istutettu, eivät taida sopia teidän katsantotapaanne.

Bruno. Ette voi ymmärtää minua väärin, jos sanon että meidän täytyy ottaa huomioon muutamia suhteita —

Edvard. Mutta hyvät herrat —! (Klaara menee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen käsivarrelleen.) Suoraan sanoen tuntuvat nämä teidän syynne vaan tekosyiltä ja minä pyydän pyytämällä että ilmoitatte minulle todelliset esteet. Toivoakseni ne eivät ole sitä laatua, että minulla on syytä loukkaantua. (Yhä kiivaammin.) Muuten — vaikka rakastankin sisartanne sanomattomasti — ja vaikka tähän asti olen syystä kunnioittanut tämän sisarenne veljiä, en voisi —

Klaara (tyynesti mutta vakavasti). Tahdotko tehdä minulle jotain mieliksi, Edvard?

Edvard (yhä vielä kiihkeänä). Kaikki mitä vaan kunniani sallii. Mutta sano itse —

Klaara. Niin — mene sitte heti täältä, sanomatta enää sanaakaan ja jätä loput minun huolekseni. Jos kunniasi sallii sinun totella alaikäisen neuvoa, niin siitä on sinulle koituva palkinto. Kello kahden aikaan me syömme päivällistä. Toini serkku on leiponut oivallisen omenakaakun. Luultava on, että jos olet kiltti, saat sinäkin siitä palasen. Ja kuule — (Kuiskuttaa hänelle korvaan.)

Kaarlo. Kuinka tuttavallisesti —!

Emanuel. Jos minun Eleonoorani näkisi tuon —!

Bruno. Tuhat tulimaista, eivät he meistä juuri suurin välitä.

Klaara. Ymmärsitkö? No, mene sitte!

Edvard (tullut taas iloisen näköiseksi; puoliääneen). Pyytääkö heidän pitää sinua? No, sen sanon, jos se sinulta onnistuu, olet sinä sellainen noita että peljätä täytyy. Minä nyt jo olen niin auttamattomasti verkossani, että — (kumartaa veljille.) Minä poistun suloisen sisarenne ilmoittamista syistä. Minusta oli sittenkin hupaista tutustua teidän kanssanne, vaikka te näytte enemmän suosivan minun kaukaisempaa tuttavuuttani. Näkemään saakka (pois).

7:s kohtaus.

Edelliset (paitsi Edvard).

Kaarlo (on vaikeasti hillinnyt itseänsä). Ei, tämä on jokseenkin harvinaista! Tuollainen röyhkeä veijari! Sen sijaan että tiedustelisi omaltatunnoltansa meidän todellisia syitämme, ottaa hän ensin muka loukkaantuaksensa siitä, että me emme heitä sisartamme suin päin hänen kaulaansa ja menee sitte reippaana ja tyytyväisenä tiehensä, iloiten tutustumisesta!

Emanuel. Minun Eleonoorani oli ihan oikeassa; hän on eksynyt maailman lapsi ilman vähintäkään synnin tuntoa.

Bruno. Ei, veli kulta, se minua hänessä enin miellytti. Olisiko hänen pitänyt näyttää siltä kuin olisi tehnyt kuoleman synnin pitäessään Klaaraamme suloisena? Kun vaan ei olisi muuta esteenä —

Kaarlo. Ja sinä sitte Klaara — se on uskomatonta! Sellaista välinpitämättömyyttä — sellaista uhkaa sinä näytät meille ihan päin silmiä — melkein kutsuit hänet tänne päivälliselle. — Jaa, toden totta, ennenkuin istun sellaisen kutsumattoman vieraan kanssa pöytään, saat —

Emanuel. Rauhoitu veljeni, rauhoitu! Meidän tulee kohdella hairahtuneita veljiämme lempeydellä ja anteeksiantavaisuudella.

Kaarlo. Oikeassa olet, minä en tahdo tulistua. Onhan vaara kuitenkin poistettu. Minä menen huoneeseni ja korjaan yhden korrektuuriarkin. Tieteellinen työ on paras lääke tuollaisia perheellisiä selkkauksia vastaan. (Menee katsoen moittivasti Klaaraan.)

Emanuel (seuraten häntä). Ota minut mukaasi, Kaarlo. Lupasin Eleonooralleni että heti perille tultuani lähetän hänelle kirjekortin. Veljellinen ja kristillinen rakkaus kieltää minun kertomasta tuolle puhtaalle sielulle sinun loukkaavasta hairahduksestasi, sisareni. (Molemmat oikealle.)

8;s kohtaus.

(Klaara istuu näennäisesti ihan huolettomana työpöydän ääreen ja alkaa virkata. Bruno kävelee tyytymättömänä edestakaisin, avaa vihdoin matkalaukkunsa, ottaa sieltä jotain ja tuo sen Klaaralle.)

Bruno. Minä toin sinulle jotain tuomisiksi, Klaara kultaseni.

Klaara (katsomatta ylös). Vai niin?

Bruno. Rannerenkaan valkoisista koralleista. Orkney saarilla tekevät niitä oikein somia — katsoppas vaan!

Klaara (välinpitämättömästi). Kiitoksia. Se on hyvin soma.

Bruno (panee rannerenkaan pöydälle). Ethän sinä ole edes katsonut siihen. Niin innokkaasti työssä! Saako kysyä, mitä nuo hienot sisaren sormet tuosta ihmekappaleesta valmistavat?

Klaara (tyynesti tehden työtään). Ei mitään erinomaista, rahakukkaroa vaan.

Bruno (vetää tuolin hänen tuolinsa luo ja istuu). Tietysti ei saa tietää kuka onnellinen tuon saa.

Klaara. Saa kyllä. Edvardille minä sitä aion. Siitä olisi tullut kylliksi suuri kätkemään tuollaisen "tyhjätaskun" koko omaisuuden. Nyt saan ruveta säilyttämään sitä vanhojen muistojeni joukossa.

Bruno (liikkuu levottomana edestakaisin tuolillaan). Kuuleppas siskoni — hm! — minun täytyy tunnustaa, että koko juttu harmittaa minua.

Klaara (tyynesti). Vai niin?

Bruno. Niin, Klaara, harmittaa oikein kovasti. Jos olisin tiennyt sinun niin vakavasti hurmaantuneen tuohon rakennusten tarkastajaan —

Klaara. Minä pyydän valtiorakennusten ylitarkastajaan.

Bruno. Suoraan sanoen; hän miellytti minuakin. Hän näyttää kelpo toverilta.

Klaara. Hyvin ystävällisesti ajateltu.

Bruno. Ei, elä näytä nyt noin tylyltä, Klaara käpyseni! Minä niin iloitsin muistellessani kilttiä, iloista pikku sisartani ja nyt —

Klaara. Nyt olet itse turmellut itseltäsi ilon. Mutta elä siitä välitä. Kyllä minä itseäni lohdutan. Tiedänhän minä että te tarkoitatte minun parastani, ja kun te olette niin kokeneita ja viisaita miehiä, ja minä vaan tyhmä, nuori tyttö, pitää minun olla teille hyvin kiitollinen siitä, että noin hellästi hoitelette minua alaikäisenä ollessani.

Bruno (vielä vähän epävarmana). Kas noin, nyt puhut järkevästi. Annappas kuin suutelen sinua pikku viisaus! (Tahtoo syleillä häntä, Klaara työntää hänet tyynesti pois.) Ja mitä sinun rakennus — valtiorakennusten ylitarkastajaasi tulee — usko minua, sinä unhotat hänet pikemmin kuin hän sinut.

Klaara. Luuletko niin? Sinä näytät olevan erittäin kokenut mies unhottamisessa.

Bruno (puoliääneen). No niin, kuka tässä voi väittää pysyneensä ensi lemmelleen uskollisena?

Klaara. Kun toinen parempi on tarjolla — niin juuri! No toisen sinä hankit minulle. Niin, sivumennen pyytäisin, ettet valitse liian vanhaa ja paksua uhkaylimystä minulle, tai jos se sattuu olemaan prinssi, niin en minä huoli ihan mustasta, korkeintaan hän saa olla tummanruskea, mutta ei tatuerattu.

Bruno. Ei, leikki sikseen, Klaara, minun vakava luuloni on, että paikoillaan pysyvä mies tekee vaimonsa onnellisemmaksi kuin alituinen matkailija.

Klaara. Mutta jos vaimo tahtoisi matkustaa mukana.

Bruno. Matkustaa mukana? Jättäen talot ja tavarat omiin hoitoinsa?

Klaara (ei ole kuulevinaan häntä). Ainakin tunnen minä erään nuoren naisen, joka olisi tahtonut vaikka maailman ääriin sellaisenkin tuulihatun kanssa kuin sinä olet.

Bruno (nousee hyvin liikutettuna, menee huoneen halki, kysyy toisesta kulmasta). Sinä tunnet yhden, joka — Hänellä olisi uskallusta, no elä nyt! Minä — minä tahtoisin tuntea sen naisen.

Klaara (nauraen). Ehkä sinä jo tunnet hänet. Näytit sinä ainakin pari vuotta sitten tunteneen oikein hyvin. Mutta sen jälkeen kun sinä olet alkanut tutkia vaan alhaisempia eläimiä —

Bruno (kääntyy kiihkeästi). Ei, Klaara, minä en ansaitse pilkkaasi. Minun oli toden totta tukala erota Ottiliesta. Mutta unhottaa — unhottaa en ole voinut häntä koskaan! — (Yhä vilkkaammin.) Silloin en kosinut häntä vaan sen vuoksi, että minulla ei ollut pienintäkään toivoa, tiesinhän minä, ettei hän jättäisi vanhaa, sairasta isäänsä, seuratakseen minua avaraan maailmaan.

Klaara. Hänen isänsä kuoli kaksi viikkoa sinun lähdettyäsi. Nyt hän elää yksin äitinsä ja sisarensa kanssa.

Bruno (iloisesti). Mitä sanot? Hänen isänsä kuollut? — ja hän siis vapaa?

Klaara. Niin vapaa, että tuntee olevansa jotenkin hyödytön maailmassa ja tuumii vakaasti hakea jotain työ-alaa joko opettajattarena tai seuraneitinä.

Bruno. Ottilieko? Ei koskaan! Hän — seuraneitinä! Hän — tuo hurmaava tyttö? Ei, jos se on totta, jos hän muistelee vielä minua, niinkuin minä häntä —

Klaara. Niin, siinäpä se solmu on. Hän ei enää maininnut sinun nimeäsi. Hän näytti olleen kovasti loukkaantunut sinun sydämmettömästä leikistäsi, jona hän sitä piti.

Bruno (liikutettuna). Onko se totta? Sitte minun pitää mennä niin pian kuin mahdollista — (Astuu ihan Klaaran eteen, tarttuu hänen molempiin käsiinsä.) Klaara, armas sisko kultani, sinun pitää auttaa minua. Minä tahdon sovittaa kaikki — minä menen heti hänen luokseen.

Klaara. Tuskin hän ottaa sinua vastaan.

Bruno. Anna sitte joku kirje — joku asia — vaan syyksi —

Klaara (ottaa kirjoituspaperia pöytälaatikosta), No, koska sinä nyt olet minun veljeni ja pidät vaan parainta miestä kylliksi hyvänä minulle — (Kirjoittaa lyijykynällä.)

Bruno (kävelee edestakaisin). Sinä olet parhain sisar koko maan piirillä! Ja minä julmuri kielsin sinulta valtion rakennusten ylitarkastajasi. Mutta odotappas, kiitokseksi ylevämielisyydestäsi —

Klaara. Oh, minä en huoli armolahjoista. Minä odottelen kernaammin sinun prinssiäsi. Kun rouvinesi matkustelet Etelämeren saarilla, niin valitkaa sieltä — Ottilie tuntee minun vaatimukseni — (Kirjoittaa.) "Kohtele häntä niin hyvin kuin hän ansaitsee" — tuo ei ainakaan ole liiaksi kova lause.

Bruno. Anna olla, kyllä minä itse puhun puolestani.

Klaara (kirjoittaa osoitteen kirjeesen). Vie hänelle tuo rannerengas. Minun kalttaiseni pikku tytölle se on liian kaunis; minulle voit lahjoittaa nuken. Ja tässä on kirje.

Bruno. Klaara! sinä olet parhain, armain, viisain olento koko itäisellä maanpuoliskolla. Sinua minä kiitän elämäni onnesta ja saatpa nähdä että —

Klaara. Onnistumisestasi en voi vastata.

Bruno. Asuuko hän vielä entisessä paikassa? (Klaara nyökkää.) No niin, sitte olen puolen tunnin päästä joko onnettomin tai onnellisin maan ympäri purjehtija tämän auringon alla. (Pian pois.)

9:s kohtaus.

Klaara (sitten) Toini.

Klaara (katselee hänen jälkeensä). Mene vaan matkaasi kirjeinesi! Pieni rangaistus tekee sinulle hyvää. Voi noita ylpeitä, rikkiviisaita, lyhytnäköisiä luomisen herroja! Mihin me orjiksi joutuneet naisparat joutuisimme, ellei meillä olisi siksi älyä, että pistämme teille päitset päähän! (Toinille, joka tulee kiireesti sisälle.) No, sydänkäpyseni? Miksi näytät noin säikähtyneeltä? Onko taidetuotteesi turmeltunut?

Toini. Ei, mutta sano nyt Klaara, mitä täällä on tekeillä? Bruno serkku syöksi ulos ohitseni, pitäen minua vanhana Leenana ja sinun Edvardisi meni niin pian pois —

Klaara. Että näytti melkein siltä kuin olisi hän saanut rukkaset. No, kyllä hän pian palaa. Pidä vaan huoli kuudennesta lautasesta. Ehkä tarvitaan vielä seitsemäskin.

Toini. Mutta sittehän minun kaakkuni on liian pieni.

Klaara (suutelee häntä). Ole huoletta! Rakastuneilla ei ole ruokahalua. Mutta nyt kuuluu Emanuel tulevan — minä tahtoisin puhutella häntä kahden kesken —

Toini. Elä vaan puhu Kaarlo serkulle tuosta asiasta —! Jos vähäkään minua rakastat!

Klaara. Mitä tulee mieleesi? (Toini pois perältä.)

10:s kohtaus.

Klaara. Emanuel.

Emanuel (kirje kädessä). Kirjekortin sijaan kirjoitinkin kirjeen, nyt vien sen heti postilaatikkoon.

Klaara. Kokonaisen kirjeen? Sinä olet hyvän aviomiehen malli. Kolme tuntia olet ollut erillään hänestä ja nyt jo pitkä epistola.

Emanuel. Kolme sivua vaan. Hän lukee niin mielellään minun kirjeitäni. Muutenkin hän on —

Klaara. Oikea vaimon esikuva, niin on. Enhän muuten olisi häntä sinulle valinnutkaan.

Emanuel. Valinnut.

Klaara. Ainakin hyväksyin minä sinun vaalisi ja olin puhemiehenäsi ja puoltajanasi. Sinä olit niin kaino, puhuttelit häntä vaan saarnastuolista. Minä taas — vaikka olin silloin kahta vuotta nuorempi, siis nykyistäkin lapsellisempi —

Emanuel (hämillään). Minä en ole koskaan unohtava, Klaara, — mitä sinä silloin teit —, ja siksi olikin tänään niin paha mieleni, kun en paraimmalla tahdollani voinut —

Klaara. Elkäämme enää puhelko siitä. "Niin hirsipuun kuin vaimon, onni määrää."

Emanuel. Tai oikeimmin: avioliitot solmitaan taivaassa. Mutta tämä —?

Klaara. Ah, meidän metsästysjuhlassamme hymyili taivas niin sinisen kirkkaana. Mutta te kai sen paraiten ymmärrätte.

Emanuel. Minua ilahuttaa että huomaat sen. Muuten on itsensä kieltämys meidän maallinen kohtalomme.

Klaara. Niin, se on totta, Emanuel! Sinun pitäisi vaan saarnata tuota itsensäkieltämistä muillekin.

Emanuel. Muillekin?

Klaara. Esimerkiksi Kaarlo veljellemme. Hän ei ajattele itsensäkieltämistä, vaan tahtoo pitää kaikki mitä hänellä on.

Emanuel. Kaarloko? Mitä hän tahtoo? Onhan hän kieltänyt itseltään avioliiton onnen.

Klaara. Niin, kun hänen on mukavampi pitää kahta orjaa kuin yhtä. Oh, tuota sydämmetöntä itsekkäisyyttä!

Emanuel. Mutta minä en käsitä —

Klaara. Etkö käsitä? Eikö ole päivän selvää, miksi hän ei laske minua miehelään? Jos minä lähden kotoa, ei Toinikaan enää voi jäädä taloon. Mitä ihmiset siitä sanoisivat. Ja kun hän ei voi tulla hänettä toimeen —

Emanuel. Puhutko täyttä totta?

Klaara. No, onhan hän opettanut tytölle ikävää matematiikkiansakin, näyttänyt hänelle kuinka logaritmia etsitään sukkelimmin! Tietäähän Toini mille paikalle pitää hänen laskea lamppu — kolme tuumaa kirjoitusneuvoista, ja mihin käsikirjoitukset asetetaan. Ja tyttöriepu orjailee onnellisena — sillä hän rakastaa tuota hirviötä.

Emanuel. Minä kummastelen. Ja Kaarlo tietää sen?

Klaara. Tietysti! Sen tuollainen mies kyllä tietää ja käyttää sitä tyytyväisenä hyväkseen. Hän ei ajattele seurauksia, ei niitä toiveita, joita kylvää kokemattoman sydämmeen, aikomatta koskaan täyttää niitä. Ja minun pitää jäädä kotiin, tulla vanhaksi piiaksi peitelläkseni ja suojellakseni mokomaa suhdetta.

Emanuel. Ai, ai! Tuo ei ole Jumalalle otollista, veljeni! Minun on tosiaan —

Klaara. Herra varjelkoon, Emanuel! Elä puhu hänelle sanaakaan tästä. Hän luulisi vaan minun ylettäneen sinua kostaakseni hänelle Edvardini karkoituksen. Niin, onhan Edvardillakin heikkoutensa. Mutta tuollaisiin tekoihin hän ei kykenisi.

Emanuel. Niin, niin, en minäkään luulisi hänen tekevän Kaarlon tavalla.

Klaara. Sinä et muuten tunne hänen luonnettansa. Olisit kuullut, kuinka hän puhui sinun hiljaisesta pappilastasi —

Emanuel. Hänkö? Tuo maailman lapsi —

Klaara. Kuinka hän ylisti sinun Eleonooraasi papin rouvan ihanteeksi —

Emanuel. Ainakin hän käytti itsensä hyvin kohteliaasti Eleonooralleni.

Klaara. Ja kuinka hän sanoi sinun muistuttavan Wakefieldin kappalaisesta —

Emanuel. Minäkin alussa luulin että sopisimme oivallisesti yhteen, kunnes —

Klaara. Ja sinun kirkkosi sitten! Hän toimittaisi sen niin mielellään parannettavaksi. Mutta täytyyhän hänen vast'edes karttaa yhteensattumista teidän kanssanne, kun te kohtelitte häntä niin loukkaavasti —

Emanuel. Ei, minä luulen tosiaan että me hätäilimme liiaksi. Olisihan meidän pitänyt tarkemmin punnita asiaa ja tuota nuorukaista. Enköhän minä —

Klaara (huokaa). Nyt on jo liian myöhäistä — ja sinä olet oikeassa, itsensäkieltämys on meidän maallinen kohtalomme. Mutta minun täytyy nyt mennä Toinin luo. Muuten tuo rakastunut, toivoton tyttöparka suolaa liiaksi sopan. (Pian perälle.)

11:ta kohtaus.

Emanuel. Kaarlo.

Kaarlo (hieroo tyytyväisenä käsiään). Sekin työ on tehty. Nyt olen ansainnut päivälliseni. Mutta missä se Bruno viipyy?

Emanuel (nyykäyttää olkapäitään, koettaa näyttää ankaralta). Hm!

Kaarlo. Vahinko että te kumpikin olette niin epämatemaatillisia. Muuten lukisin teille ennen puolista viimeisen väitökseni. Jos minua ei sen johdosta nimitetä tiedeakatemian jäseneksi —

Emanuel. Voi Kaarlo veljeni, mikä se meitä hyödyttää vaikka kaiken maailman kunnian voittaisimme, jos kärsimme vahinkoa sielullemme —

Kaarlo (katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä puhut, veli?

Emanuel. Mene omaantuntoosi, Kaarlo, ja tutki eikö sisällinen ääni huuda sinulle: minä olen ollut uskotoin palvelija. Leiviskän, joka minulle uskottiin, olen minä —

Kaarlo. Kuule, Emanuel, sinä alat käydä tukalaksi. Jos mielestäsi huomaat minussa jotain moitittavaa, niin sano se suoraan. Nuo raamatulliset pistopuheet —

Emanuel. No niin, suoraan sanoen: minä pidän sitä tapaa, jolla sinä kohtelet viatonta serkkuamme epäsiveellisenä, epäkristillisenä, anteeksiantamattomana rikoksena.

Kaarlo. Kohtelen Toinia?

Emanuel. Huomaa heti ensi silmäyksellä, että lapsirukka on kovasti rakastunut sinuun. Sen sijaan, että ajoissa haihduttaisit tuon tunteen, elähytät sinä sitä. Sinä kohtelet häntä niin tuttavallisesti, kun mies voi kohdella ainoastaan elämänsä seurakumppania, niinkuin minä kohtelen Eleonooraani, joka jakaa kaikki minun ajatukseni samoin kuin Toini sinun matematiikkisi, joka hakee minulle raamatunlauseita, samoin kuin Toini sinulle logaritmia —

Kaarlo. Olisiko Klaara — ei, tämä on ihan suunnatonta!

Emanuel. Niin, se on suunnatonta, että sinä viettelet kiusaukseen puhtaan sielun, josta sinun tulee tehdä tili viimeisellä tuomiolla, sen sijaan että päästäisit hänet pahasta ja joko naisit hänet tai lähettäisit hänet luotasi. (Menee Kaarlon luo, sydämellisesti.) Sinä tiedät veljeni, kuinka hartaasti minä sinua rakastan ja kuinka vaikea minun on moittia sinua. Mutta omatuntoni, rakas Kaarlo. — Tässä kirjeessäni kiittelin sinua. Nyt en voi lähettää sitä, kun aina ja joka paikassa tahdon antaa totuudelle kunnian. Mene omaan tuntoosi — ja mitä teet, niin tee se pian! (Menee moittivasti katsellen häneen pois.)

12:ta kohtaus.

Kaarlo (sitten) Toini.

Kaarlo (ihan ällistyneenä). Tässä nyt ollaan! En ole koskaan tahtonut myöntää, että asiat ovat sillä kannalla. — Rakastunut tällaiseen yksipuoliseen ihmiseen, joka ikävän tieteensä kanssa aina on pilkan aiheena — vaikka — (hymyilee itsekseen) ei Toinikaan pidä matematiikkia ollenkaan ikävänä (haaveksien). Kummallinen tyttö, joka harrastaa muitakin numeroita kuin kyökkiluettelonsa laskuja — ja hänen sielunsa rauha olisi siis minun omallatunnollani? Me emme siis enää voi elää niinkuin tähän asti suloisessa kolmiyhteydessä — rauhallisina kuin yhtäkulmainen kolmio. — Taivahinen, tuolla hän tulee! (Astuu pari askelta etualalle, pyyhkii otsaansa..)

Toini (keskellä, tuoden kaakkua, puhuu kyökkiin). Minä en ymmärrä, Klaara, miksi minun nyt jo täytyy viedä kaakkuni pöydälle? Sen arvo on enemmän sisällisissä ominaisuuksissa kuin kauniissa ulkomuodossa. — Ah! (Huomaa Kaarlon.)

Kaarlo (itsekseen). Kuinka viehättävä hän on! Minun täytyy tosiaan! Mitä teet, niin tee pian, sanoi Emanuel.

Toini (itsekseen). Klaara ilkiö, hänellä oli varmaan jotain mielessä —

Kaarlo. Mitä kaunista sinä nyt tuot, Toini kulta?

Toini. Omenaleivosta vaan, Kaarlo serkku!

Kaarlo (itsekseen, liikutettuna). Aivan oikein! Hän tietää minun pitävän omenaleivoksista ja on siksi — (rykii; ääneen). Näytäppäs sitä! Oikea taideteos! Ja tuossa — sokerista tehty mittausopillinen kuvio!

Toini (punastuen). Anna anteeksi, Kaarlo! Se on vaan lapsellista leikkiä. Kerran pilkkasit minua, kun en heti voinut ymmärtää Pythagoraan väittämää. Nyt olen oikein tehnyt parastani ja tiedän kyllä (lukee pikaisesti) että hypotenuussan neliö on yhtä suuri kuin kummankin kateetin neliöin summa.

Kaarlo. Tosiaan — ja koko kuvio on niin soma ja täsmällinen —

Toini. Hypotenuussa sattui tulemaan liian paksuksi, mutta kumpaisenkin kateetin neliö —

Kaarlo (katselee leivosta innostuneena). Ihmeen soma! Matematiikin jyrkin vihollinen ihastuisi tuohon — noihin somiin piirteisiin — (tahtoo tarttua Toinin käteen). Ja kun tuollainen käsi on —

Toini (vetää nopeasti kätensä pois, panee leivoksen pöydälle ja on menossa).

Kaarlo. Ei, jää — viivy nyt hetkinen —

Toini. Minun täytyy mennä -. kohta on päivällis-aika —

Kaarlo (pidättää häntä), Juuri tuo — sinun velvollisuuden tuntosi — sinun perheelliset avusi — ja sen lisäksi rakkautesi tieteesen — Toini — sinä olet ainoa nainen, joka koskaan on ymmärtänyt minua. Etkö nytkin voisi — kun en ehkä puhu oikein selvissä lauseissa — Toini —

Toini. Oi, päästä minut, Kaarlo. Minä — ehkä minä ymmärrän oikein tarkoituksesi — mutta ei, ei, — ei koskaan. (Tahtoo pois.)

Kaarlo. Ei koskaan? Miks' ei, rakas Toini? Miks' et voisi täällä kodissani vallita, niinkuin jo aikoja sitten sydämmessäni?

Toini (vakavasti; irroittaen kätensä). Siksi, että sitte karkoittaisin täältä sen, joka on ennen minua vallinnut täällä. Klaara on itse sanonut minulle, että heti jättää tämän talon, jahka täällä joku toinen tulee emännäksi. Vaikka rakastaisin sinua vielä enemmän kuin rakastan — ei — en sittenkään koskaan suostuisi —

Kaarlo. Sinä siis rakastat minua, Toini? Sano se vielä kerran, ja muut esteet me kyllä —

Toini. Niin, niin minä rakastan sinua — ja kuitenkin — ei koskaan! Se on päätökseni!

Kaarlo. No niin, kuolemattoman Pythagoraan nimessä! (Tahtoo vetää Toinin syliinsä, Klaara ja Bruno tulevat sisään).

13:ta kohtaus.

Edelliset. Klaara. Bruno (sittemmin) Emanuel.

Klaara. Palasitko sinä niin pian takaisin, Bruno? (Huomaa Kaarlon ja Toinin; nauraen.) Ahaa, me hallitsemme.

Bruno (on tullut hajamielisenä Klaaran kanssa). Hyvää päivää serkku, suo anteeksi että minä äsken —

Klaara. No miksi niin nolona, Bruno?

Bruno. Klaara, sisarkultaseni, — hän on enkeli! hän antoi minulle anteeksi — lupasi seurata minua vaikka maailman ääriin — mutta — yhdellä ehdolla — ja se riippuu sinusta —

Klaara (teeskentelee hämmästystä). Minusta?

Bruno. Minä tulen, näet, Ottilien luota, Kaarlo! Minä tarjosin hänelle käteni ja sijaa Hampurilaislaivan kajuutissa. Ja ajatteleppas hän suostuu, mutta hän on tehnyt Klaaran kanssa sen lupauksen, että joko menevät samana päivänä miehelään tai jäävät kumpikin naimattomaksi.

Klaara (itsekseen). Kirje on tehnyt vaikutuksensa.

Kaarlo (hämillään; katselee yhä Toinia). Kummallista! Oikea tyttöjen oikku!

Bruno. Lasten hullutuksia. Ja kuitenkin vakuutti hän minulle sellaisella lujuudella. (Emanuelille, joka tulee vasemmalta). Veli Emanuel, mitä siihen sanot: minä olen mennyt kihloihin!

Emanuel. Noinko päätä pahkaa? Ai, ai!

Bruno. Ottilien, entisen armaani kanssa — mutta Klaara ja hän ovat vannoneet viettää häänsä samana päivänä — Voi Klaara kultaseni, jos minua rakastat —

Klaara. Minä säälin sinua Bruno, mutta tyttöjen valat ovat yhtä kalliita kuin muutkin, eikö niin, Emanuel? Ja kun minä en saa nauttia avioliiton onnea, täytyy tyytyä osaani.

Kaarlo (hämillään). En minä ymmärrä, Klaara, miksi sinä — tosin me arvelimme että — mutta Toinikin luulee sulhasesi olevan —

Emanuel. (Vilkkaasti; on puhellut kiivaasti Brunon kanssa.) Vala on aina pyhä. Mutta kun oikein punnitsemme asiaa, luulen minä, että me hätäilimme lausuessamme mielipiteemme valitustasi.

Bruno (katkaisee). Oi, hän on mainio mies! Minä tapasin hänet tuolla kadulla. Hän kuljeksi sikaria poltellen edestakaisin ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti, vähääkään juroilematta. Minä rohkenin kysyä, eikö hän tulisi kanssani sisälle, kutsuihan Klaara hänet puoliselle kello kaksi. Hän vastasi ystävällisesti, mutta varmasti, että me veljekset karkoitimme hänet niin loukkaavasti, että hän ei voi palata meille, ellemme me kolmisin itse käy häntä hakemassa kadulta.

Kaarlo. Mekö? Hakemassa? Kolmisinko?

Bruno. Kummallinen vaatimus! Mutta hän näytti samalla niin hauskalta ja tyytyväiseltä — ja sen lisäksi — tuleva lankomies —

Kaarlo (kysyy salaa Toinilta hänen mielipidettään. Toini nyökkää vilkkaasti). Toinikin arvelee että —

Emanuel. Ja kun meidän pitää antaa lähimmäisellemme seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa päivässä anteeksi.

Bruno. No, tulkaa sitte! Saatte nähdä, hän on harvinainen mies. Minä en luule, että maata ympäri matkustaessanikaan voisin löytää parempaa! (Ottaa veljiänsä kainalosta ja menevät yhdessä perältä.)

14:ta kohtaus.

Klaara. Toini.

Klaara. Tuo oli ensimmäinen kunnon sana, jonka tänään lausuit, Bruno parka! Sen vuoksi on sinulle paljon anteeksiannettava. (Kääntyy Toiniin.) Entä sinä serkkuseni? Sinä vaikenet. No niin, olethan sinä vast'ikään puhunut sydämmesi keveäksi. Ymmärsikö se pimitetty syntinen sinun sokeriväittämääsi? No sitten suutelen sinua "pikku kälyseni".

Toini. Oi Klaara — minä olisin niin onnellinen! Mutta onko se totta, että sinäkin menet kihloihin?

Klaara. Niin totta kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Kuuleppas! Sieltä tulee minun onneni portaita ylös. Nyt saavat herrat holhojani rukoilla ennenkuin suostun ottamaan onnea, jota eivät äsken minulle sallineet.

15:ta kohtaus.

    (Veljekset tulevat kiskoen mukanaan Edvardia, joka on
    vastustelevinaan.)

Edvard. Hyvät herrat — teidän äkillinen ystävyytenne — minä en tosiaan ymmärrä sitä —

Bruno (ottaa häneltä hatun). Olkaa kuin kotonanne, herra valtiorakennusten ylitarkastaja!

Kaarlo (ottaa päällystakin). Meidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi.

Emanuel. Mehän olemme jo ennestään tutut. Muistatte kai minun Eleonoorani?

Edvard (katselee veitikkamaisesti Klaaraan). Vai niin! Kiitoksia hyvät herrat! Epäilemättä aiotte te nyt ilmoittaa minulle todelliset syynne, minkä tähden hylkäsitte minun.

Kaarlo. No, nuo syyt — minä vakuutan —

Bruno. Me pidämme teidän pyyntöänne yhtä arvokkaana kuin luonnettannekin ja —

Emanuel. Ja kun sisaremme hänen ikäisekseen on hyvin järkevä ja avioliitot solmitaan taivaassa —

Edvard (menee iloisesti Klaaran luo). Klaara, armaani — onko tämä totta? Tämä suosiollinen käänne? Oi sinä, suloinen, peloittava noita!

Klaara (väistyen). Seis, hyvä herra! Niin pitkällä eivät asiat vielä ole. Minä olisin hyvin kiittämätön, jos en seuraisi viisasten ja hellien holhojieni neuvoja.

Edvard (hämmästyen). Kiittämätönkö?

Klaara. He olivat ihan oikeassa varoittaessaan minua luottamasta mieheen, joka aina vie sydämmensä matkoilleen, eikä jätä sitä vaimonsa luo kotiin —

Bruno. Minä sanon sinulle, Klaara —

Klaara. — joka ei käy kirkossa saarnaa kuulemassa, eikä suinkaan sitte kuuntelisi kotiripityksiäkään tarpeellisella hartaudella —

Edvard. Mutta, rakas Klaara —

Klaara. Senvuoksi kiitän teitä arvoisasta tarjouksestanne ja surkuttelen, etten voi siihen suostua. Toivottavasti minä hoidan tässä talossa emännyyttä kuolinhetkeeni asti. (Kumartaa Edvardille, joka seisoo hetken ällistyneenä.)

Kaarlo (hyvin hämillään). Kuule, Klaara, minä annan arvon sinun sisarelliselle uskollisuudellesi, mutta voisihan tulla suhteita, jotka —

Klaara. Ei, Kaarlo, elä koetakkaan saada minua horjumaan. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa ja että vielä kauan tarvitsen sinun johtoasi ja hoitoasi, — ja kun te itse selitätte minulle niin hyvät syyt —

Kaarlo. No ne syyt — (Katsoo Toiniin.) Emme me ole mitään itsepäisiä jöröjä, vaan voimme muuttaa mielipiteitä. — Ja jos me nyt oikein pyydämme sinua —

Emanuel. Koska sinä olet niin järkevä tyttö, että jumalattomampikin mies sinun johdollasi parantuisi —

Bruno. Ei, Klaara kulta, elä nyt kiellä. Ellet voi tehdä sitä itsesi takia, niin tee se meidän mieliksemme. Uhraa itsesi veljiesi hyväksi ja tee meidät kaikki onnellisiksi!

Klaara (vallattomalla riemulla astuen alemmaksi). No vihdoinkin! Tunnustatteko nyt tekopyhät, että omaksi hyväksenne vaaditte minulta samaa, jonka äsken kielsitte minulta muka minun hyväkseni? No olkoon menneeksi! — sekä sisarellisesta rakkaudesta — kootakseni tulisia hiiliä pääni päälle — että rakkaudesta tähän huonomaineiseen maankiertäjään, mutta pääasiallisesti sen vuoksi, että olen nälissäni ja tahdon päivällistä, suostun minä täyttämään pyyntönne ja vaihdan kolme holhojaani yhteen ainoaan. (Ojentaa Edvardille kätensä,)

Edvard. Sinä ilkiö! Juuri kuin minä voisin ottaa askeltakaan tuntematta kahleitasi! Arvoisat lankoni —

Klaara. Seis! Vielä täytyy minun puhua alaikäisen serkkuni puolesta. Hän on päättänyt pyhittää koko elämänsä matematiikille ja Kaarlo serkullensa.

Bruno. Eläköön! Vielä yksi kihlattu pari! Se merkitsee hyvää! Klaara, toimita seitsemäs lautanen pöydälle! Odottakaa vaan hetkinen, minä tuon paikalla Ottilieni! (Pian pois.)

Emanuel. Oi, kun nyt tarvittaisi vielä kahdeksas lautanen. Olisi nyt minun Eleonooranikin täällä!

Esirippu alas.