The Project Gutenberg eBook of Entisyyden varjo, by E. M. Hull

Jokohaman satamassa keinui keulasta perään saakka kirkkaasti valaistu amerikkalainen huvipursi. Sen ja rannan välillä kimalteli täyden kuun välke vedenpinnalla, hipoen mustien, leveiden rantaportaiden askelmia. Itäisen yön viehätysvoima ja kuutamo loivat yhdessä tenhoista hohdetta näyttämölle, joka päivisin on meluisa ja räikeän kirjava, ja lukemattomat värilliset lyhdyt, joita tuikki pitkin laituripatoa ja rantakallioita, muuttivat jaappanilaisen kaupungin tarumaaksi.

Yö oli lämmin ja tyyni; meren pinnalla liikkui vain vähäisiä kareita. Lahti oli täynnä aluksia — postihöyryjä, rahtilaivoja ja huvipursia, jotka verkalleen kääntyivät vuoroveden mukaan, sekä sinne tänne kiitäviä ja sekavasti pujottelehtivia sampaneja ja moottoriveneitä.

Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla. Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.

»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin — ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»

»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun täytyy lähteä merelle tänä yönä.»

»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä olet poissa?»

»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa jotensakin äkkiä.»

Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään, puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä paritonta silmälasia.

»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin, on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia, jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi. Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla; ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»

»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä, uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän, kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään, ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa moskiittoa.

»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään. Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»

»Taivutit!» pamautti hän. »Kirotun kummallinen käsitys taivuttamisesta. Shanghaijasit, niin minä sitä nimitän. Keksi minut käsiinsä kerhosta kello viisi, ja lähdimme merelle kello kahdeksan. Jollei palvelijani olisi pitänyt merestä ja kovin mielellään itse tullut mukaan retkelle, olisin joutunut matkaamaan maapallon ympäri siinä asussa, joka oli ylläni — ja Jermynin keikarivaatteista olisi ollut minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin jostakin valmiiden vaatteiden myymälässä riippuvasta puvusta. Taivutti? Hölynpölyä! Jermynistä oli leikillistä lähteä valtamerelle muutamien minuuttien pituisen valmistusajan jälkeen ja näyttää Ninalle, ettei hän häikäillyt. Mielipuolista huumoria.» Hän laskeutui veltosti selälleen ja levitti kasvoilleen laajan silkkisen nenäliinan.

Barry Craven kääntyi isäntänsä puoleen harmaissa silmissään huvitetun utelias ilme.

»Se ei sittenkään ole ollut niin moitittavan hullua», virkkoi hän rauhallisesti.

»Kiinalainen ruumisarkkulaiva 'Friscosta olisi ollut riemuisa verrattuna tähän matkaan», tokaisi purevan ivallinen ääni silkkisen nenäliinan alta.

»Olen tuntenut olevani raakalainen aina siitä saakka, kun loittonimme Sandy Hookin näkyvistä», jatkoi Atherton, katsellen rannalla tuikkivia tulia, »ja tänne saavuttuamme en enää jaksanut kestää, vaan sähkötin Ninalle palaavani heti. Olen varsin valmis kärsimään nöyryytyksen ja kaiken muun — oikeastaan nautin siitä», lisäsi hän, ujosti naurahtaen.

Valtaisin ponnistuksin hänen veljensä kiskoi suunnattoman ruhonsa kansituolilta.

»Nöyryytyksen! Huuh!» murahti hän halveksivasti. »Nina teurastaa juotetun vasikan, laskee kunniakkaan sädekehän päähäsi ja kutsuu pitoihin kaikki naapurit, 'sillä tämä tuhlaajapuolisoni on palannut luokseni'!» Hämmästyttävän vikkelästi hän kumartui väistääkseen kirjan, jonka Atherton sinkautti hänen päätänsä kohti, ja pudisti moittivasti paksua etusormeaan.

»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn, tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken; joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven; oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.

»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen. Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»

Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen pöydän ylitse.

Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin, kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen, aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa yhteen näitä kahta henkilöä.

Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä. Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.

»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut täällä jo aika tovin, etkö olekin?»

Athertonin venyttelevä ääni ei ollut muuttunut huomattavasti, mutta
Craven käänsi nopeasti päätään ja katsahti häneen, ennenkuin vastasi.

Atherton viskasi sikaarinsa pätkän mereen, valitsi uuden ja katkaisi sen pään huolellisesti.

»Onko sinulla vielä se jaappanilainen poika, joka oli palveluksessasi
Amerikassa?»

»Joshio? Kyllä. Otin hänet hoiviini kymmenen vuotta sitten San
Franciscossa. Nyt hän ei enää lähde luotani.»

»Pelastit hänen henkensä, eikö niin? Hän kertoi minulle pitkän tarinan eräänä päivänä leirissä.»

Craven naurahti ja kohautti olkapäitään. »Joshiolla on itämaalaisen mielikuvitus, ja hän vainuaa kaikessa romanttisuutta. Pelastin hänet pinteestä 'Friscossa, mutta hän itse antoi samalla aika kauniin näytteen kunnostaan. Hän on sitkein pikku pahus mitä ikinä olen tavannut eikä tunne pelon merkitystä. Jos milloinkaan joudun pahaan pulaan, toivon Joshion olevan takanani.»

»Sinut nähtävästi tunnetaan tuolla varsin hyvin», virkkoi Atherton, nyökäyttäen epämääräisesti päätään rantaan päin.

»Se ei ole suurkaupunki, eikä siellä ole kovin paljoa ulkomaalaisia.
Sitäpaitsi se on perinnöllistä. Minä olen toinen Jokohamassa asuva
Barry Craven — isäni vietti täällä useita vuosia ja lopuksi kuolikin
täällä. Hän oli hullaantunut Jaappaniin.»

»Ollessamme viime vuonna häämatkallamme Englannissa Nina ja minä pistäydyimme katsomassa Craven Towersia», sanoi hän vihdoin, näennäisesti poiketen asiasta. »Isännöitsijäsi, herra Peters, näytteli meille sitä.»

»Kelpo Peters», jupisi Craven veltosti. »Ilman häntä olisi tila jo aikoja sitten mennyt hunningolle. Hän jumaloi äitiäni, mutta minusta hänellä on mahdollisimman huonot käsitykset. Mutta hän on uskollinen mies, ja teille hän otaksuttavasti kehui minua kaikkien hyveiden esikuvaksi.»

Atherton ei ollut kuulevinaan toisen huomautusta. Kiilloitettuaan silmälasiaan pontevasti hän kiinnitti sen tanakasti paikalleen.

»Jos minä olisin englantilainen ja minulla olisi Craven Towersin kaltainen maatila, joka olisi ollut sukuni hallussa miespolvia», puhui hän vakavasti, »menisin kotiin, ottaisin puolisokseni jonkun herttaisen tytön ja asettuisin tilalleni».

»Ihan sama on Petersin mielipide», vastasi Craven kerkeästi, naurahtaen hyväntuulisesti. »Saan häneltä melkein joka postissa pitkiä, siihen tähtääviä kirjeitä, joissa hän yksityiskohtaisesti kuvailee sopivina pitämiään, vaalikelpoisia nuoria neitoja. Usein olen aprikoinut, pitääköhän hän tilaa hoitaessaan myöskin naimatoimistoa vuokramiesten tarpeiksi.»

»Jolleivät oman maasi naiset miellytä sinua, niin tule käymään
Yhdysvalloissa katsomassa, mitä me saamme aikaan hyväksesi.»

»Se ei hyödytä mitään, Jermyn. Minä en aio mennä naimisiin», murahti hän lyhyesti.

Atherton hymyili jurosti muistellessaan, kuinka jyrkästi hän itse oli lausunut samanlaisen väitteen heidän viimeksi tavatessaan.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kumpikin vaistosi toisessa tapahtuneen epämääräisen muutoksen niiden vuosien aikana, jotka olivat vierineet heidän edellisestä kohtauksestaan. Se oli näkymätön toe, joka teki heidän välillään aikaisemmin vallinneen avoimen luottamuksen mahdottomaksi.

Alkoi olla myöhäistä. Sampanit olivat melkein kaikki kadonneet, ja vain jokunen moottorivene kiiti satamassa.

Lähellä olevan purren soittokunta, joka oli ollut hiljaa viimeksi kuluneen tunnin ajan, alkoi uudelleen soittaa — ympäristöön sopivaa kappaletta, Puccinin tunnettua oopperaa. Sävelet kantautuivat hillittyinä, mutta selvinä vedenpinnalla tuoksuisessa ilmassa. Craven istui etukumarassa tuolissaan, kantapäät kannella, kädet höllästi ristissä polvien välissä, ja vihelsi hiljaa konsulin sooloa ensimmäisessä näytöksessä. Sikaarinsavun muodostaman pilven takaa Atherton tähysti häntä terävästi, samalla ajatellen ankarasti. Hän oli tottunut tekemään päätöksensä ripeästi — tottunut panemaan alttiiksi niin paljon, että toiset sellaista kaihtoivat, mutta hänen nyt miettimänsä uhkayritys oli sellainen, että hän aikoi ottaa itselleen epäoikeutetun vapauden, joka ehkä synnyttäisi pahastumista ja mahdollisesti veisi häneltä arvossapidetyn ystävän. Mutta hän antautuisi siihen vaaraan — kuten oli antautunut niin moneen muuhunkin — hän oli tiennyt sen alusta alkaen. Hän kiersi silmälasinsa tiukemmin paikalleen — se oli luonteenomainen liike, joka tunnettiin hyvin New Yorkin pörssissä.

»Aika narri, se Pinkerton», virkkoi hän äreästi. »En koskaan ole jaksanut käsittää, mikä vetovoima siinä on — tanssivia tyttöjä — mantelisilmiä — ja kaikkea muuta sentapaista.»

Craven ei vastannut mitään, mutta hänen vihellyksensä katkesi jyrkästi, ja hänen ristissä olevien käsiensä rystöset vaalenivat. Atherton kääntyi nopeasti katsomaan toisaalle, ja hänen silmälasinsa putosi hiljaa kilahtaen liivinnappia vasten. Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Vihdoin lakkasi soittokin, ja hiljaisuutta rikkoi vain veden vieno loiske aluksen laitoja vasten.

Otsa rypyssä Atherton tuijotti tahrattoman valkeihin purjehduskenkiinsä ja tarttui sitten uudelleen päättävästi silmälasiinsa.

»Kuulehan, Barry, sinä pelastit henkeni ollessamme retkeilyllä Kalliovuorilla, ja pelastettu pystynee vaikuttamaan pelastajaansa paremmin kuin kukaan muu. Joka tapauksessa minä yritän, ja jos hävyttömästi sekaannun vieraaseen asiaan, on sinun se sanottava, jolloin minä pyydän anteeksi — kauniisti. Oletko pulassa?»

Craven nousi pystyyn, meni purren laidalle ja nojasi kaiteeseen, tuijottaen veteen. Yksinäinen sampan lipui leveänä kuutamojuovan poikki, ja hän katseli sitä tarkkaavasti, kunnes se katosi pimentoon.

»Voi, hemmetti!» kuului hiljainen pahoittelu hänen takaansa. »Anna palttua koko jutulle, Barry! Lähde näiltä mailta heti — meidän kanssamme! Minä siirrän lähtömme huomiseen.»

Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi nuoremman miehen olalla.

»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme, ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan joudun perhehautaamme ennen aikaani.»

»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta minun on vastattava teoistani.»

»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.

»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se ei ole minun tapani etsiä unohdusta».

»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle.
Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi.
Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä
onnellinen pahus!»

Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen laskeutuessaan veneeseen.

»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi, nojautuen kauas kaiteen ylitse.

Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.

Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn, samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään. Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.

Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja pakoehdotuksen.

Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.

Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen, eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna! Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?

Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.

»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan, köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.

Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään, kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?

Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle, jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta. Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi ruohikossa hänen jalkojensa juurella.

Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn vienoa, suhisevaa ääntä.

»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti ja huolellisesti.

Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu, valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.

Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.

»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä, ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.

»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus värähtelevänä kuiskauksena.

Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.

Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.

»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden vaatimukset. Suothan anteeksi?»

Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti. »Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»

»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen. O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan jaappanilaisten kansalliseen asentoon.

Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi nostettuna puoliväliin matkalla huulille.

Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin. Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään. Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa, tietämättään jäljitellen häntä.

»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut
Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.

Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.

»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.

Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen, kärsivälliseen tapaan.

Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa, käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava valtameri.

Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja voiman runoelma.

Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin, ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat. Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.

»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä, riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»

O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.

»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein kuulumattomasti.

Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.

»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.

Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään ohuiden sormiensa ympärille.

Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus. Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine, koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen. Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä väijyviä, uhkaavia aaveita.

Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta — niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen kyllästämä.

Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen, joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.

Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen henkeään.

Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän, vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin, pikku pojuni?»

Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa varsinaiseksi osaksi.

Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.

Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin, dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt, kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa ehdoton.

Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.

Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.

Tyttö naurahti hilpeästi vihjaisulle ja nousi pystyyn istumaan näyttääkseen, kuinka täysin valveilla hän oli. Lyhdyn valo osui hänen kasvoihinsa, ja Craven silmäili niitä tarkkaavammin kuin itse oikein aavistikaan. O Hara San kesti tarkastusta äänettömänä muutamia minuutteja, mutta kääntyi sitten katsomaan toisaalle, vääntäen hieman kasvojaan.

»En. Hyvin kauniina», vastasi Craven totuudenmukaisesti. Tyttö kallistui eteenpäin ja painoi sekunniksi poskensa hänen poskeaan vasten, sykertyen sitten jälleen hänen syliinsä ja naurahtaen onnellisena. Mies sytytti savukkeen ja heitti tulitikun kuistin kaiteen ylitse.

Tyttö ei virkkanut mitään vähään aikaan eikä sittenkään vastannut kysymykseen. Hän kiersi kätensä Cravenin kaulaan, veti hänen päätään lähemmäksi itseään ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.

Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan, huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi. Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.

»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara
San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.

»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä. O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen, puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena huuliensa vavahdellessa.

»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.

»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä kertaa sitä estänyt.

Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan. Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä, jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä, sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä, pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa. Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.

Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen», »made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.

»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen hermostuneesti.

Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen mielialaansa.

»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet, huudahtaen äkkiä:

Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille. Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä. Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.

»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja pisti sen kimononsa povelle.

»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä tarkoitat?»

»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon. Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.

Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.

»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen äiti-vainajansa rinnalle.

Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka, kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat. Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta; samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka riippui Craven Towersin ruokasalissa.

»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun säikäyttämänä.

»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii. Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon sisäpintaan kaiverrettua nimeä.

Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen jalkojensa juuressa.

Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys, jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.

Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko ehkä, vielä joku pelastusaukko?

O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin, parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa kallistuneita vääntyneitä kasvoja.

»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta. Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille. Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.

O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä, joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta, ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta, joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen, että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki, takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.

»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii, rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin silmin.

»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.

Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet. Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä, kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan, johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.

Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen, kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti, kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista. Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama. Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.

Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen. Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että rakastajattarelleen. Häneen piti moitteen kohdistua.

Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä. Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan. Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa. Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti, kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.

Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana — talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille, että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua, mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni — loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana. Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa. Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut, vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»

Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta, joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset, voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me murjoudumme niin helposti», oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.

Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan. Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka, mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni. »Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»

Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren, kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät, raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.

Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus. Häneen yksin piti moitteen kohdistua.

Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti, ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.

Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi, eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.

Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla. Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin, ennenkuin päivä valkenisi.

Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.

Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon. Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä saappaitaan ja multaisia sormiaan.

Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa. Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.

Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua, terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli, oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen — »missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt millään tavoin sitä hyvittämään.

Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti. O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan auliilla kädellä!

Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota. Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis kymmenessä minuutissa.

»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen kysymyksen kuuluvasti.

Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta, joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli, mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.

Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista, kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän ei voinut kiertää.

Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti, hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään, tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että aamiainen odotti.

Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten töykeästi syrjään.

»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia kulkuneuvoja kohtaan.

Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.

Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa, lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja hän astui askeleen eteenpäin.

Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan; sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista, puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden väistyessä varman pelon tieltä.

»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän pielusläjän ääressä.

Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena ja syöksyi sitten ulos huoneesta.

Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi sitten ja polvistui verkkaisesti.

»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara
San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.

Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle, toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli kuollut.

Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta, joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen, mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.

Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.

Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni hillitsemään itseään.

Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.

Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut. Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.

Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa. Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät. Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta — kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko, jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui raskain askelin.

Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.

Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä, koettaen rauhoittua.

»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja väsyneesti.

»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen amerikkalaiseen tapaan.

»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti, ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen hattua hänen käsiinsä.

»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.

Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen. Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta, jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti, melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan, ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.

Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta; elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.

Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä. Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt. Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin, kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki, hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin, kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.

Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä. Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa. Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin, soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä, puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä, kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan, jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota tarjottiin ujosti.

Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia. Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista tullut tottumus.

Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen; hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla — sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.

Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.

Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä: hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa. Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja hyviteltävä.

Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin — ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa. Katumus tuli liian myöhään.

Liian myöhään! Liian myöhään! Ne sanat kaikuivat hänen päässään, ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.

Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden. Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia. Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.

Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä. Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan? Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen suoritus.

Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta. Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta, lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»

Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti palvelijan olkaan.

»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi tarjotinta.

»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin. Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi jäädä sinne, mihin hän sen pani.

Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin. Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn. Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!

Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin. Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla, paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.

»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi — mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on kaikki mañana jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen — sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja, tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni — kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan — ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava heti tai luovuttava koko aikeesta.

Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa; otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota. Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen loistavampaan asemaan.

Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen, joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin; ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta! Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta — viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut. Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, quien sabe? Enää en saa siihen tilaisuutta…»

Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta kädestä.

Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja tyrmistyneenä.

Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan — vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.

Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä, tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen, maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse, heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.

Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä — hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt, olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen» hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.

Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut, pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan — oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen taskuunsa.

Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut, asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.

III

RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.

Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.

Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.

Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.

Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.

Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.

Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.

Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.

Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.

»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti maksunsa ajurille.

Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.

Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.

»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän mennessään edellä käytävää myöten.

Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään. Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.

»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua tuntikausia. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä. Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa — ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta! Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu? Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut? Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla sivuheilautuksella.

Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.

»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»

Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.

»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».

Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.

»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin paljon muistoja. Craven punehtui.

»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä. Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.

»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi, ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.

»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme — ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi toisiaan.

Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa, kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.

»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On hävyttömän julkeata pyytää sinua —»

»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin. »Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»

Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.

»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,
Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»

Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.

»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme laukesi.

»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan innokkaasti.

»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»

Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.

»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»

»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka, kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.

Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.

Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa. Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä — vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä, vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.

Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista, mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus, jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.

Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen vastassaan oli tyyten outo ihminen.

Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti. Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.

»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.

Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.

»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia. »Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi. Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä, rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.

Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja huojennuksen sekainen ilme.

»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen
Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»
Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi
liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.

Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn luonteen huomattavia piirteitä.

»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa mahdollisimman pian.»

Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy, joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.

»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin liehumaan.»

»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta, ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonut Au Paradis des Enfantsin, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista rosvoamista.»

Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen. Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema, johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut hänen kiusoistaan vähäisin.

Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa, ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.

Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien, ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta. Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.

Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän, liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna, jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.

Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen, lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio oli tuntunut ymmärtävän.

Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi, ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka pitkälle se ajaisi hänet?

Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista, se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia, matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt — ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.

Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.

Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia, ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa, jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista. Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua helvetiksi — mutta olihan aina Peter.

Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin, ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar, joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset, sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa. Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan ennen ollut kosketuksissa.

Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä, suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin, ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte, pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka. Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi. Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.

Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.

Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette — monsieur Craven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.

Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin. Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna kohosi johtajattaren poskille.

»Monsieur on kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella äänellään jatkoi selittelyään.

»Monsieur suonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin saastaa peläten.

Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään. Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla. Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu. Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen kieltäymyksen avulla.

Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta. Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin. Hän terästi mieltään.

»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä. Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.

»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.

Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä esitystä.

Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä, jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.

»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty — Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.

»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä. Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, monsieur, kaikkea tätä arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»

Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa, katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista, hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti? Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.

»Tanssiko, monsieur — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.

»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää — muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven täydensi katkenneen lauseen.

»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»

»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti hän.

Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.

»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen ei monsieur Locke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus on usein suuri. Pää ja sydän — voyez vous, monsieur — vetävät eri suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.

»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään, »holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»

Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä, mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein. Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä, mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu oli Jumalan kädessä.

»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»

Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.

Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta. Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita — niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva, kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous, hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.

Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat. Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle. Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan. Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat kaihoisimmin.

Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa. Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä, ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju — kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!

Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa, ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui, ja hän kääntyi vastahakoisesti.

Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John Lockea.

Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle, jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.

Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua. Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.

Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti, että uni uudistuisi.

Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella; hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi. Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai kaikki tuntumaan epätodelliselta.

Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa, tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa, joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä, äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.

Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja, harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen tullutta rakkautta ja huolenpitoa.

Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa, eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä, ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää. Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys; nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan. Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa.

Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän, ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.

Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa — joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari. Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen, pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta, epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.

Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen hän itse oli.

Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava. Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan. Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi ritarikseen.

Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto, että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla, että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan ennen.

Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan, että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut kestää.

Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen. Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan, kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.

Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä. Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha — kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.

Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta, johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään, Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään. Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?

Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut, että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.

Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut, sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta. Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet, antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi; hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.

Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori; tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi, ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu, jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei ollut silloin ymmärtänyt.

Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa, jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen arvovaltansa neiti Cravenille.

Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania — tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut — koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.

Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon, kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.

Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.

Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä — miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta? Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan, haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen, laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa, ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.

»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen? Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskin kuuluu jollekulle?» Hän hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta, joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.

Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle. Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke? Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.

Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta — muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti. Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen. Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä kysymystä hän ei ollut ratkaissut.

Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään. Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen, korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.

»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän nauraen.

Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani moittivan vastalauseensa.

Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan. Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko, jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän puiston paksut rungot.

Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina; mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi, jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili lapsellisille kuvitteluilleen.

Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.

Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta olivat aineellisesti hyödyttömät.

Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.

Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle, johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo oli saanut nimensä.

Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti käsiensä väliin.

»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.

Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja harsopuseronsa liepeellä.

»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin, »kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan — itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven oli sen unohtanut.

Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä — John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi — mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.

Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan, ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi pyydellen.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin, kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin asuttuna.»

Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.

»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti, kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää? Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.

Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan Petersin kanssa.

Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.

Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.

Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta, liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen. Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua. Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä. Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen.

Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan. Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin, vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin raikkaan uutta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu, lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.

Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa. Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli, halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle, joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut useiden maiden taiteeseen.

Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu; hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä seikasta kuin seurustelusta.

Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla — sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut olla muuta kuin ikävystyttävä. Tant pis! Hän saattoi ainakin koettaa olla kohtelias.

Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä, jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä, eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»

Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa, pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi, kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti, ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi syrjään.

Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.

Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään, että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan — näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen, että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen. Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin asioita.

Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat toisensa — teräspukimissa.

Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita, huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka, jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn. Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat. Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja, oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet tunnontarkasti kuvatut.

Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on tavaton, eikö totta?»

Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti hymyilevää tilanhoitajaa.

»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»

»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä — kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti. Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki — kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee siitä päiväkirjassaan:

— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'

— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimen L'amant d'Amour.

— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä — hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.

Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi, vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»

»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut, kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.

»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen liiallista palvomista.»

»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»

Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin', Barry!»

Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.

Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen, pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus. Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis, että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.

Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen, jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla, sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle, minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.

»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin kasvoihinsa.

»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan hylättyjen korttien läjästä.

Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu, valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua. Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin, siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä. Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.

Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi? Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä. Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli sellainen kuorma!

Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme, kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin tahdissa.

Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin näkisi sinut Queen's Hallissa.»

Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.

»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksi
Gillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»

Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa, kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja. Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»

»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi hän hämärästi.

»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»

»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden kätensä tukkaansa.

»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters. »Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.

»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»

»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti, järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot — sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä. Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi, kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta. Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä, mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen: piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»

»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmän
Sandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita.
Peters pudisti päätään.

»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun. Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä enemmän kuoreensa.»

»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan keskustelua.

Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi. »Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»

»Sen tähden, että Horringford Egyptissä ja Horringford Englannissa ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä. Tiedän sen — koska olen sen nähnyt. Se on vain ajatus; se saattaa luonnistua. Joka tapauksessa kannattaa koettaa.»

»Kyllä hän taipuu — ennenkuin jätän hänet rauhaan», vakuutti Peters jurosti, purskahtaen sitten nauramaan. »Hänen tämänaamuisesta haastelustaan arvasin hänen hieman säikähtäneen, että oli pistänyt sormensa mehiläispesään. En usko hänen olevan pahoillaan päästessään vähäksi aikaa muuanne antaakseen kaiken jälleen rauhoittua. Siihen mennessä hän voi hiljalleen tasaantua ja ilmoittaa Egyptiin lähdön syyksi vetäytyäkseen lopullisesti pois koko hommasta.»

»Onko Sandrassa mielestäsi suurempi syy kuin Horringfordissa?» kysyi neiti Craven äänessään uhitteleva soinnahdus.

Peters kohautti olkapäitään. »Minusta on vikaa heissä kummassakin. Mutta ennen kaikkea moitin järjestelmää, josta koko pulma on saanut alkunsa.»

»Tarkoitatko, että Sandran olisi pitänyt itsensä saada valita puoliso itselleen? Hän oli vasta lapsi —»

»Ja Horringford oli niin helkkarin oivallinen sulhanen», pisti Craven kyynillisesti väliin, siirtyen tuoliltaan pieluspeitteiselle pesäristikolle.

Gillian istui neiti Cravenin tuolin käsinojalla, sovitellen pasianssikortteja nahkaiseen koteloon. Hän katsahti nopeasti toisiin.

»Minä olen luullut, että Englannissa kaikki tytöt valitsevat puolisonsa ja että he menevät naimisiin oman mielensä mukaan», virkkoi hän kummastuneena.

»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus. Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»

»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai pari —»

»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi, »Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»

»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.

Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä, ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»

Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»

Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.

»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.

»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia avioliittoja?» huomautti Peters.

Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se on — varmempi», sanoi hän hitaasti.

Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa — luonnollisesti, koska se oli kiellettyä, que voulez vous?» Hän hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian, joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.

Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti. »Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»

»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää, että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä — luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän tahallaan hukutti itsensä?»

Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton», virkkoi hän vienosti.

Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi, ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen pikku tarina, rakas.»

»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.

»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.

Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut, mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin aatoksiin.

Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.

Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita, seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä, jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia. Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina, käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.

Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa, joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin lämmintuntuinen.

Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä. Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan. Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli voimakas.

Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan… isästä poikaan… Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt. Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.

Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli kiehtova.

Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.

Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin, penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne ensimmäisen kerran.

Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin. Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän aikoi kirjoittaa.

Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään ja painoi kädet kasvoilleen.

»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden», supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan, sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa. Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen loimuavien halkojen sekaan.

Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus, ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua kirjettä tuleen.

Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.

»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»

Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina, varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän oli kahdella päällä.

»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista, mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.

»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä, mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.

»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat hämmästyttäneet häntä.

»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan myrskyyn.

»Niin. Hän söi aamiaista epä-inhimilliseen aikaan ja lähti varhain.
Säästä hän ei näy välittävän, mutta kyllä hän kastuu likomäräksi.»

»Hän on karaistunut mies», vastasi Peters lyhyesti. »Arvelinkin hänen olevan ulkosalla. Tullessani äsken sisälle, vetelehti Joshio eteishallissa, vilkuillen ajotielle. Odottamassa isäntäänsä kaiketi», lisäsi hän, karistaen savukkeestaan tuhkakokkareen tuleen. »Hän on verraton kamaripalvelija», täydensi hän puhettaan jotakin sanoakseen.

Mutta neiti Craven ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän tuijotti yhäti lepattaviin liekkeihin, naputellen sormillaan tuolin käsinojia. Kerran hän yritti puhua, mutta sanoja ei lähtenyt hänen huuliltaan.

Peters odotti. Hänellä oli selittämätön, mutta varma tunne, että neiti Craven toivoi hänen odottavan, että hän yllyttämättäkin toisi julki mielessään ilmeisesti pyörivän asian. Neiti Cravenin käytös osoitti hänen olevan harvinaisen jännittyneen — hän oli tänään kokonaan toisenlainen kuin tavallisesti. Vain kerran tai kahdesti koko heidän elinkautisen ystävyytensä aikana hän oli näyttänyt Petersille vakavaa puoltaan. Silloin hän oli pyytänyt apua — nytkin mies aavisti hänen olevan avun tarpeessa. Peters ylpeili siitä, että tunsi hänet yhtä hyvin kuin hän itsekin, ja ymmärsi, kuinka vaikeata hänen oli puhua. Vaikka Peters arvasikin hänen huolestumisensa syyn, ei hän silti tahtonut jouduttaa sen lausumista. Neiti Craven tarvitsi siihen oman aikansa, hän ei voinut mennä puolitiehen vastaan. Hänen täytyi odottaa syrjässä. Milloin olisikaan hän menetellyt muulla tavoin Craven Towersissa! Hänen silmänsä välkkyivät omituisesti takkatulen hohteessa, ja hän upotti kätensä takintaskuihin, tehden äkillisen liikkeen. Äkkiä neiti Craven katkaisi äänettömyyden.

»Peter — olen kauhean huolissani Barrystä.» Sanat tulivat kiivaasti.
Mies ymmärsi häntä liian hyvin tekeytyäkseen ymmälläolevaksi.

»Mylady, niin olen minäkin», vastasi hän kerkeästi, mikä ei ollut suinkaan rauhoittavaa.

»Peter, mikä on vikana?» jatkoi toinen hengähtämättä. »Barry on tyyten muuttunut. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. En käsitä sitä — olen ihan ymmällä — tarvitsen apuasi. En voi keskustella hänestä kenenkään muun kanssa, mutta sinä — sinä olet yksi meistä, olet aina ollut yksi meistä. Kaikissa säissä olet ollut tukenamme. Miten meidän olisi käynyt ilman sinua, sen tietää yksin Jumala. Pidät Barrystä, rakastat häntä yhtä paljon kuin minäkin, etkö osaa tehdä jotakin? Hänen kärsivät kasvonsa — hänen murheelliset silmänsä — herään öisin unestani ja näen ne! Peter, etkö voi tehdä jotakin?»

Hän seisoi Petersin vieressä takertuneena uuninreunukseen ja vapisten liikutuksesta. Mies tyrmistyi nähdessään hänet niin masentuneena, melkeinpä sekavana. Hän tajusi, kuinka syvään asia oli häneen osunut — totisesti syvään, kun tulos oli tuollainen. Mutta pyyntöä oli mahdoton täyttää. Peters teki pienen epäävän eleen ja pudisti päätään.

»Mylady, en voi tehdä mitään. Enkä tiedä, uskotko, kuinka kipeästi sen sanominen minuun koskee. Oma poikani ei voisi olla minulle rakkaampi kuin Barry on — hänen äitinsä tähden.» Hänen äänensä särkyi. »Mutta tosiasia on — hän ei ole minun poikani. Olen vain hänen tilanhoitajansa. On asioita, joita en voi tehdä enkä lausua, vaikka minua kuinka haluttaisi», lisäsi hän hymyillen väkinäisesti.

»Se on tapahtunut Jaappanissa», vakuutti hän kiivaasti, mutta hiljaa. »Jaappani! Jaappani!» jatkoi hän rajusti. »Kuinka paljon suruja se maa vielä tuottaa suvullemme! Se on tapahtunut Jaappanissa, ja mitä se lieneekään, Joshio tietää sen! Puhuit hänestä äsken. Kerroit hänen vetelehtivän — odottamassa — tähyilemässä. Peter, niin hän vartioi aina. Hän tähyilee yhtenään. Barryn ei milloinkaan tarvitse lähettää noutamaan häntä — hän on aina saapuvilla, odottaen kutsua. Kun Barry on ulkosalla, on mies rauhaton, kunnes hän palaa, liikkuen kuin haamu hallissa — se käy hermoilleni. Mutta oikeastaan en kuitenkaan pysty moittimaan häntä mistään. Hän ei häiritse, hän on meluton kuin kissa ja katoaa heti ihmisen nähtyään, mutta sittenkin aina tietää, että hän on lähistöllä, parhaiksi poissa näkyvistä — odottaen, kuunnellen. Peter, mitä hän oikein odottaa? En usko, että taloutemme muut jäsenet ovat sitä huomanneet, en itsekään pannut sitä aluksi merkille. Mutta muutamia kuukausia sitten tapahtui jotakin, enkä senjälkeen nähtävästi saa sitä mielestäni. Oli yö, kello kaksi, olin valveilla, en saanut unta. Arvelin lukemalla saavani unen päästä kiinni. Huoneessani ei ollut ainoatakaan huvittavaa kirjaa, mutta muistin jättäneeni kirjastoon romaanin, jota olin alkanut lukea. En ottanut valoa — tunnen Towersin jokaisen käänteen ummessa silmin. Kuten tiedät, on mentävä Barryn oven ohitse päästäkseen minun huoneestani portaille, ja Barryn huoneen ovella törmäsin pimeässä johonkin olentoon — jolla oli teräksenlujat kädet. Ne pelastivat minut pahasti kompastumasta ja kiidättivät minut käytävää myöten kuutamoiselle parvekkeelle, ennenkuin ehdin sanallakaan puolustautua. Joshio tietysti. Olin tapahtuman johdosta luonnollisestikin hämmästynyt ja äkäinen. Vaadin selitystä, ja kauan epäröityään hän jupisi jotakin sellaista että Barry muka tarvitsi häntä — mikä on suorastaan naurettavaa. Jos Barry olisi tosiaankin häntä tarvinnut, olisi hän ollut huoneessa eikä kyyrötellyt matolla oven ulkopuolella. Hän tuntui olevan hyvin kiihtynyt ja rukoili, etten hiiskuisi siitä mitään. En muista hänen sanojaan, mutta sen vaikutelman sain, ettei Barryn olisi hyvä tietää sitä. En ymmärrä sitä — Barry luottaa häneen ehdottomasti — mutta kuitenkin tämä. Minua peloittaa, enkä tätä ennen ole pelännyt eläissäni.»

Neiti Cravenin äänen vähäinen särähdys koski Petersiin. Tilanne tuntui hänestä kummallisen ylivoimaiselta. Toisen kertomus huolestutti häntä enemmän kuin hän halusi näyttää neiti Cravenin ollessa niin harvinaisen kiihtynyt. Kahdesti ennen he olivat tukeneet toisiaan hyvin vaikealla hetkellä, ja nainen oli silloin osoittanut harkitsevansa varovasti, pyrkivänsä varmasti päämäärään, näyttänyt suorastaan miesmäistä voimaa ja tervettä punnitsemiskykyä. Hän oli ollut tuiki asiallinen, vapaa haaveilusta; hän ei ollut antanut mitättömien seikkojen horjuttaa itseään, ja hänen päätöksensä olivat olleet kantavia. Hän oli ollut tyynen maltillinen, jättäen tunteet miltei tyyten syrjään, ja niinpä olikin Peters voinut esiintyä hänelle kuin jollekin toiselle miehelle, varmana siitä, että hän ymmärtäisi eikä todennäköisesti aavistamatta sortuisi naisten tavalliseen heikkouteen. Peters oli luullut, että hän tunsi hänet perinpohjin, etteivät mitkään mahdolliset olosuhteet pystyisi muuttamaan hänen vakaasti juurtunutta käsitystään hänestä. Mutta nyt tämä mielenliikutus, joka niin vaarallisen likeisesti muistutti hysteriaa, paljasti hänet uudessa valossa, tehden hänet melkein ventovieraaksi. Tämä havainto saattoi Petersin hieman ymmälle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli uskomatonta, ikäänkuin olisi hänen vankaksi kivirakennukseksi luulemansa talo sortunut hänen ympärilleen kuin korttikyhäys. Hän tuskin jaksoi sitä tajuta. Hän tunsi, että kaiken sen takana piili enemmän kuin neiti Craven myönsi. Hänen teki mielensä kysyä sitä suoraan, mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätteli, että se olisi erehdys, että hän siten käyttäisi arvottomasti hyväkseen toisen heikkoutta. Tämä riitti täksi päiväksi — nyt hänen oli vain autettava neiti Cravenia tasaantumaan normaaliseen tilaansa. Ja sitä varten hänen oli unohdettava puolet siitä, mihin toisen sanat tuntuivat tähtäävän. Hän tunsi selvästi, kuinka masentunut nainen oli, hän ei saisi virkkaa mitään, mikä olisi omiaan pahentamaan hänen levottomuuttaan. Oli parempi näyttää tunteettomalta kuin liian sydämellisesti ottaa osaa pelkoon, jonka muistaminen, siitä hän oli varma, rauhallisempana hetkenä harmittaisi toista itseään. Neiti Craven ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi — mitä vähemmin hänellä olisi unohdettavaa, sen parempi. Hän luotti mieheen. Siitä Peters oli varma ja oli ylpeä hänen luottamuksestaan. He olivat aina olleet ystävyksiä, mutta nyt neiti Cravenin heikolla hetkellä tunsi Peters olevansa häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Nainen odotti, että hän sanoisi jotakin. Hän valitsi sellaisen tavan, joka tuntui olevan vähimmän omiaan herättämään väittelyä. Vihdoin hän alkoi puhua, tyynesti, haluamatta näyttää epäilevältä tai kovin huolestuneelta, lämpimästi sulkien toisen vavahtelevat sormet isoon, vankkaan käteensä.

»En usko, että on mitään aihetta — mitään järkisyytä epäillä Joshion uskollisuutta. Mies on hartaasti kiintynyt Barryyn. Hänen käyttäytymisensä tosin kyllä tuntuu — kummalliselta, mutta se, siitä olen varma, johtuu liiallisesta innosta. Hän on muukalainen vieraassa maassa, hänellä ei ole tilaisuutta viettää aikaansa eikä huvitella omalla, luontaisella tavallaan, ja kun hänelle jää runsaasti aikaa, pukeutuu hänen isäntäänsä kohtaan tuntemansa kiintymys silmäänpistävämpiin muotoihin kuin englantilaisten miespalvelijani keskuudessa on tavallista. En jaksa uskoa, että hänellä on mitään pahaa mielessä. Hän on ollut Barryn palveluksessa jo kauan — oletko niinä monina kertoina, jolloin hän on isäntänsä kanssa majaillut luonasi Lontoossa, huomannut hänen käytöksessään jotakin samanlaista kuin olet äsken pannut merkille? Et? Siispä pidän luultavana, että se johtuu samasta levottomuudesta, jota me itse olemme tunteneet Barryn palattua. Mutta Joshiolla se otaksuttavasti pohjautuu varmaan tietoon, kun taas meillä se on pelkkää arvailua.

— Barrylle on epäilemättä sattunut jotakin — mullistavaa. Näin meidän kesken voimme myöntää sen avoimesti. Hän palasi luoksemme ihan muuttuneena miehenä — emmekä me voi muuta kuin olla entiseen tapaamme ikäänkuin emme huomaisi mitään. Hän koettaa unohtaa jotakin. Kotiin saavuttuaan hän on raatanut kuin orja, uurastanut tilan konttorissa ikäänkuin hänen olisi siellä ansaittava leipänsä. Hän tekee kahden miehen työn — ja inhoaa sitä. Olen joskus nähnyt hänen unohtavan, missä on, ja tuijottavan ulos ikkunasta, ja hänen kasvojensa ilme saa tukahduttavan möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Jumalan kiitos, että hän on nuori — ajan mukana kenties —» Hän kohautti olkapäitään ja katkaisi lauseensa kesken, käsittäen tyhjät sanat turhiksi.

Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän ei osannut ehdottaa mitään, ei tehdä mitään. Historia toistui; taaskin hänen oli pysyttävä syrjässä ja katseltava kärsimystä voimatta auttaa, kykenemättä sitä lievittämään. Ensin äiti ja nyt poika tuntui melkein siltä kuin hän olisi pettänyt heidät molemmat. Avuttomuuden tunne oli karvas, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet hänen äänettömänä tuijottaessaan ikkunaan, johon myrsky puski raivoaan entistä kiukkuisemmin. Luonnonvoimien myllerryksen näkeminen tuntui miltei tyynnyttävältä, siinä oli sellaista, mitä vastaan hän saisi ponnistaa, minkä hän voisi voittaa, mikä taltuttaisi häntä kuohuttavaa, voimattomuuden tunteen nostattamaa kiukkua. Äkkiä alkoi huone tuntua hänestä tukahduttavalta, hän kaipasi kylmiä, pistäviä sadepisaroita kasvoillaan, tuulen ulvontaa puissa. Hän pani nopeasti takkinsa napit kiinni, valmistautuen lähtemään. Neiti Craven reipastautui ja laski kätensä pidättävästi hänen käsivarrelleen.

»Peter», virkkoi hän hitaasti, »luuletko, että Barryn vaiva on jollakin tavoin — veljeni yhteydessä? Taulujen vaihtaminen ruokasalissa — se oli niin omituista. Hän sanoi, että kysymyksessä oli korjaus. Arveletko Barryn — saaneen jotakin selville Jaappanissa?»

Hetkisen olivat molemmat ääneti; sitten neiti Craven huoahti ja meni soittokellon luokse.

»Kiitos, en. Minua tulee muuan mies tapaamaan, minun on mentävä. Kerro parhaat terveiset Gillianille ja sano hänelle, etten pian anna anteeksi hänen tämänaamuista karkaamistaan. Onko hän jo päässyt ilkeästä yskästään?»

»Melkein. En olisi tahtonut päästää häntä Horringfordeille, mutta hän lupasi olla varovainen.» Hän pysähtyi hetkeksi. »Mitä tekisimme, jollei Gilliania olisi, Peter?» lisäsi hän sitten, naurahtaen omituisesti.

»'Panetpa minut arvaamaan', kuten Atherton sanoo. Hän on velho, jumala häntä siunatkoon!» vastasi Peters ja ojensi molemmat kätensä. Neiti Craven tarttui niihin ja piti niitä jonkun aikaa omissaan.

»Oletpa paras kumppani, mitä minulla on ikinä ollut», sanoi hän epävarmasti, »ja olet omistanut koko elämäsi meille Craveneille».

Miehen käsien äkillinen kouraisu oli tuskallinen, sitten hän kumartui ja painoi odottamatta huulensa lujasti pitämilleen sormille.

»Olen aina täällä — kun tarvitset minua», virkkoi hän käheästi ja poistui.

Neiti Craven seisoi paikallaan, katsellen hänen jälkeensä, huulillaan kummallinen hymy.

»Jumalan kiitos, että meillä on Peters!» kuiskasi hän hartaasti ja palasi entiselle paikalleen ikkunan ääreen. Oli tuntuvasti pimeämpi kuin äsken, mutta molempia tallille vieviä lehtokujia pitkin näki jonkun matkan päähän. Katsellessaan ulos, hajamielisesti hypistellen uutimen punosta, hän ajatteli sitä pitkää aikaa, jonka Peter Peters oli ollut hänen sukunsa talossa. Kolmekymmentä vuotta — elämänsä parhaan osan. Ja vastalahjaksi hän oli saanut surua ja häipymättömän muiston. Hänen rakastamansa nainen ei ollut valinnut häntä, vaan komean, epäjohdonmukaisen Barry Cravenin ja saanut vaalinsa tähden kokea surkeutta ja yksinäisyyttä. Ja koska hän oli tiennyt, että välttämättömyyden pakosta tulisi aika, jolloin nainen tarvitsisi hänen apuaan ja tukeaan, oli hän haudannut omat tunteensa ja jäänyt paikalleen. Naisen lyhyttä onnenaikaa oli ollut raskasta tarkkailla — sitä seuraavat pitkät hyljätyn yksinäiset vuodet jatkuvaa rääkkäystä. Hän oli ollut raivoissaan oman avuttomuutensa tähden. Ja tietämättä mitään hänen rakkaudestaan, aavistamatta, mikä häntä pidätti Craven Towersissa, oli nainen turvautunut häneen ja kertonut kaikki hänelle. Ilman hänen huolellista hoitoaan olisi Cravenien tilukset saatettu rappiolle, ja Cravenien omaisuus olisi joutunut auttamattomasti hunningolle.

Jonkun aikaa ennen kälynsä kuolemaa oli neiti Craven sen aavistanut, kuten vain nainen osaa aavistaa, mutta vasta nyt hän oli ensi kerran kuullut Petersin omin huulin puolittain tunnustavan rakkautensa, jonka hän oli niin tarkoin pitänyt salassa kolmekymmentä vuotta.

Harvinaiset kyyneleet, jotka tänään tuntuivat olevan niin kumman lähellä pintaa, kihosivat vastoin hänen tahtoaan silmiin, ja hän räpytti häpeilevän ärtyneesti silmiään poistaakseen niistä kosteutta.

Sitten osui hänen katseensa tallilta tulevaan olentoon, jota hämyssä tuskin saattoi erottaa, ja hän huoahti voimakkaasti huojennuksesta.

Mies käveli verkalleen, kädet syvällä taskuissa, hartiat kumarassa hänen leveään selkäänsä pieksävää tuulta ja sadetta vasten. Hänen liikkeistään näkyi, että hän oli lopen uupunut, mutta hänen lähestyessään taloa, kävivät hänen askeleensa vieläkin vitkallisemmiksi, ikäänkuin hän ruumiillisesta väsymyksestä ja kolkosta säästä huolimatta olisi pikemminkin pakottautunut palaamaan sisälle kuin tuntenut luonnollista halua päästä suojaan.

Hänen käyntinsä oli raskas, hänen entisten, kimmoisten askeleittensa jyrkkä vastakohta.

Kun hän meni sen ikkunan ohitse, jonka ääressä neiti Craven seisoi, näki viimemainittu, että hän oli kurassa päästä jalkoihin saakka. Säälien täti ajatteli sitä hevosta, jolla Craven oli ratsastanut. Muutamia viikkoja sitten hän oli ollut tallissa, kun Barry oli luovuttanut toisen nääntyneen, mutaisen eläimen, jonka jokainen jäsen vapisi ja jossa näkyi säälimättömän ratsastuksen merkkejä, tallimiesten vanhalle esimiehelle, joka velvollisuuden mukaisesti oli pysynyt äänettömänä kuin kivi, mutta jonka tuikeat kasvot kaunopuheisesti ilmaisivat kaikki, mitä hän ei saanut lausua. Häikäilemätön ajattelemattomuus oli tyyten vieras piirre Barryssä, eläimiä kohtaan hän oli aina ollut erikoisen helläsydäminen.

Täti riensi eteishalliin, ollen vähällä törmätä pienikokoiseen, tummapukuiseen olentoon, joka väistyi syrjään kumartaen syvään, itämaalaisten kunnioittavaan tapaan.

»Hänessä on järkeä», jupisi neiti Craven nyreästi. Mutta ihan äkkiä virisi hänen mielessään odottamaton myötätunto tutkimatonta jaappanilaista kohtaan, joka siihen saakka oli hänestä ollut vastenmielinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia tunteittensa selittämätöntä muutosta, sillä sisäoven lasin lävitse hän näki Cravenin eteisessä jäykästi kiskovan vettä valuvaa sadetakkia yltään. Se ei ollut kyennyt suojaamaan häntä, sillä vinhasti pieksävä sade oli tunkeutunut sen sisälle, ja hänen hitaasti hypistellessään nappeja kohmettunein sormin, juoksi vettä kapeina, lirisevinä juovina hänen vartaloaan pitkin matolle.

Neiti Craven ei lainkaan halunnut näyttää varronneensa häntä. Hän meni Barryn luokse ikäänkuin sattumalta ja tervehti häntä, teeskennellen hämmästystä, joka kuulosti vilpittömältä.

»Kas vain, Barry, parhaiksi teelle! Tiedän kyllä, ettet tavallisesti ole kovin hempeän herkkä noudattamaan toisten mieltä, mutta tällä kertaa voit tehdä laupiaan teon huvittamalla minua, kun olen yksin. Peter pistäytyi luokseni kymmeneksi minuutiksi, mutta hänen oli kiiruhdettava tapaamaan jotakin ihmistä, eikä Gillian ole vielä palannut.»

Cravenin kasvot olivat riutuneen näköiset, mutta hän hymyili vastatessaan: »Hyvä! Kirjastossako? Siis viiden minuutin kuluttua — olen hieman märkä.»

Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui tädin seuraan yllään toiset, tahrattomat vaatteet. Teekeittiön ääressä hyörivä täti katsoi häneen, tuntien mielihyvää, jota veljenpojan komea ulkonäkö aina hänessä herätti. »Sinäpä olit nopea!» kehui hän.

»Joshio», vastasi Craven lakoonisesti, ojentaen hänelle paahdettua voileipää.

Itse hän söi vähän, mutta joi kaksi kuppia teetä, polttaen sen ohella lukemattomia savukkeita. Neiti Craven pakisi keveästi, kunnes teepöytä oli korjattu pois ja Craven oli siirtynyt tavalliselle paikalleen uunimatolle ja nojasi uuninreunustaan.

Sitten täti vaikeni, vilkaisten tavantakaa vaivihkaa Barryyn, rauhattomasti liikutellen käsiään sylissänsä ja kooten rohkeutta alkaakseen puhua. Sitä, mistä hänen nyt oli haasteltava, vieläkin vaikeampi pukea sanoihin kuin hänen Petersille uskomaansa asiaa. Mutta se oli lausuttava julki, eikä hän ehkä milloinkaan saisi tämän suotuisempaa tilaisuutta. Hän rohkaisi itseään, ja virkkoi empien:

»Tahtoisin keskustella kanssasi Gillianista.» Barry katsahti häneen terävästi. »Mitä Gillianista?» Kysymys oli jyrkkä, miehen äänessä melkein epäilyksen vivahdus, ja täti liikahti rauhattomasti.

»Herran nimessä, poika, älä vain karkaa kurkkuuni», torjui hän, naurahtaen hermostuneesti. »Gillianista ei ole sanottavaa muuta kuin kaikkea kaunista, hyvää ja herttaista, mutta siinä ei sittenkään ole kaikki — on vielä muutakin. Minun on vaikea sitä lausua. Se on vakava asia, Barry, ja koskee Gillianin tulevaisuutta.» Hän pysähtyi, toivoen Cravenin huomauttavan jotakin, mikä helpottaisi hänen tehtäväänsä. Mutta mies ei virkkanut mitään, ja vilkaistessaan häneen salavihkaa täti näki hänen kasvoillaan omituisen kivettyneen ilmeen, johon hän oli viime aikoina tottunut. Outo vaiteliaisuus, joka hänestä vielä tuntui niin kummalliselta, näytti taas äkkiä vallanneen Barryn. Hän tukahdutti huokaisun ja ehätti jatkamaan.

»Onkohan mieleesi koskaan johtunut ajatella Gillianin tulevaisuutta? Se on usein askarruttanut minun mieltäni, ja viime aikoina on minun ollut omistettava sille vakavampaa huomiota. Aika on kulunut niin nopeasti. On vaikea uskoa, että hänestä tuli sinun holhokkisi jo lähes kaksi vuotta sitten. Hän täyttää kaksikymmentäyksi vuotta maaliskuussa — tulee täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen. Kysymys on — mihin hän ryhtyy?»

»Ryhtyy? Ei ole kysymystäkään, että hän ryhtyisi mihinkään», vastasi
Craven lyhyesti.

»Tarkoitatko, että hänen tultuaan täysi-ikäiseksi pysyy kaikki ennallaan, ettei sitten mikään muutu?» Neiti Craven silmäili häntä uteliaasti.

»Tunnet Gilliania huonommin kuin luulin.» Vanha pureva sävy soinnahti terävästi tädin äänestä.

»Hyvä!» Neiti Craven naurahti omituisesti. »Se on pieni sana merkitäkseen niin paljon. Kyllä, hänen on hyvä — hyvä olla kaiket päivät — mutta se ei pidätä häntä täällä. Hän rakastaa Towersia, hän on ihastunut tilaan, hänen laajassa sydämessään on sopukka kaikille täkäläisille, mutta sekään ei häntä pidätä. Oman ajatustapansa mukaan hänen on maksettava velka, ja opiskellessaan, työskennellessään, toivoessaan hän on kaikkina näinä kuukausina pyrkinyt siihen päämäärään. Hän on päättänyt itse raivata itselleen tien maailmassa, korvata kaikki, mitä hänen tähtensä on kulutettu —»

»Se ei ole hölynpölyä Gillianin näkökannalta katsottuna», vastasi neiti Craven kerkeästi, »vaan tavallista rehellisyyttä. Me, hän ja minä, olemme pohtineet sitä asiaa moneen kymmeneen kertaan. Olen yhä uudelleen vakuuttanut, että sinä hänen holhoojanaan olet in loco parentis ja että sinun oikeudenmukainen velvollisuutesi on senvuoksi huolehtia hänen tarpeistaan ja hänen taiteellisesta koulutuksestaan, niin kauan kuin hän on holhokkisi, ja ettei sen korvaaminen voi tulla kysymykseenkään. Mutta hän ei näe sitä siinä valossa. Omasta puolestani — vaikka en mistään hinnasta sallisi hänen tietää sitä — ymmärrän häntä ja olen täydelleen yhtä mieltä hänen kanssaan. Hänen riippumattomuudenkaipuunsa ja ylpeytensä ovat ihan suhteettomat hänen voimiinsa verrattuina. En voi tuomita häntä, saatan ainoastaan ihailla — vaikka visusti varon näyttämästä ihailuani, ja jos voisitkin taivuttaa hänet jättämään entisyyden silleen, on sittenkin vielä kysymys hänen tulevaisuudestaan.»

Tämä suora vastaväite ärsytti Cravenia. Hän nykäisi itsensä pystyyn veltosta asennostaan, oikaisihe täyteen mittaansa ja katsoi tätiinsä otsa rypyssä. »Miksipä en?» tokaisi hän kopeasti.

Barry erotti hänen äänensä uhittelevan sävyn ja meni hetkeksi hämilleen. »Olisi keinoja —» virkkoi hän kovin epävarmana. »Jotakin voitaisiin järjestää —»

»Tarjoisitko hänelle — almuja?» huomautti neiti Craven itsepäisen jäykästi.

»Niin ajattelevat tavallisesti ne, joiden niitä on siedettävä. Niin,
Barry; se ei vetele.»

Craven kilisteli taskussaan olevia avaimia, ja hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

»Voisin siirtää hänelle jonkun hänen tarpeittensa mukaisen rahasumman, ja hänelle voitaisiin selittää, että jotkut hänen isänsä vanhat osakkeet ovat odottamatta muuttuneet tuottaviksi.»

Mutta neiti Craven ravisti päätään toistamiseen. »Se on taitavasti suunniteltu, Barry, mutta ei kyllin taitavasti. Gillian ei ole typerä. Hän tietää, ettei hänen isällään ollut rahaa, vaan että hän eli vuotuisen määrärahan varassa, jonka kiukustuneet sukulaiset olivat hänelle luvanneet ja joka lakkasi hänen kuollessaan. John Locke oli viimeisessä kirjeessään ilmoittanut hänelle suoraan, ettei hänellä ollut mitään turvaa maailmassa — paitsi sinun armeliaisuuttasi. Ajattele, millainen Gillian on ja mitä hänen on täytynyt kärsiä — odottaessaan, kunnes sinä saavuit Jaappanista ja — vähemmässä määrin — ollessaan sinusta riippuvainen näiden viime vuosien aikana.»

Barry liikahti rauhattomasti ikäänkuin olisi paheksunut tätinsä sanojen suorasukaisuutta, otti savukkeen ja viritti sen verkkaisesti. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonka eteen ei oltu vielä pantu luukkuja, ja jäi katselemaan pimeään selkä jörösti käännettynä huoneeseen päin. Hänen välinpitämätön asentonsa näytti melkein vihjaavan, ettei asia ollut hänestä erittäin tärkeä.

Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»

Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:

»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt, en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi. Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.

»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.

»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?» »Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisesti pidän hänestä. Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä. Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan — hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.

»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili hänelle.

»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan tyhjäntoimittajana markkinoilla.»

»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään, mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä ylös ja meni takan ääreen.

»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»

Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta. Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan, ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.

Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.

»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään. Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät, takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä, edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan — sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen mielenliikutustaan vastaan.

Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt, hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa Pariisiin.

Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi, ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli ponnistettava.

Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli, siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.

Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli, oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien avuttomuutensa.

Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet. Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä. Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta; olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään. Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi. Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus — siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä, jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.

Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli jälleen täydelleen oma itsensä.

»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun pyytävän Gilliania vaimoksesi.»

»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien, että peräytyminen oli nyt mahdotonta.

»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni? Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen — kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»

Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun huostassani — hyvä Jumala!» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.

Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet, jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.

»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa minulle — kaikkea?»

Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.

»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani… Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»

Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen, mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma. Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen — varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä, horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi vieläkin koettaa.

»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana unohtaa mennyttä?»

Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin, mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille viimeisen korttinsa.

»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.

Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä ja yksitoikkoinen.

»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta, tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.

Mutta Barry vastasi tyynesti, yhtä soinnuttomasti kuin ennenkin: »En; en ole naimisissa.»

Täti tarttui pelastavaan oljenkorteen, jonka nämä sanat tuntuivat hänelle tarjoavan. »Jollei ole mitään estettä —» alkoi hän innokkaasti.

Mutta Craven katkaisi hänen lauseensa kesken. »Olen heittänyt kaikki sellaiset asiat mielestäni», murahti hän äreästi.

»Minkä tähden?» tiukkasi täti yhtä itsepäisenä kuin Cravenkin. »Jos olet kokenut murhetta, niin merkitseekö se, ettet enää koskaan voi tuntea onnea? Täytyykö sinun — muiston tähden — peruuttamattomasti kääntää selkäsi kaikille mahdollisuuksille, jotka saattaisivat palauttaa mielenrauhasi? Minä uskon, että sinulle nyt tarjoutuu sellainen mahdollisuus.»

Barry katsoi häneen omituisen tutkivasti. »Minulle…» Hän hymyili katkerasti. »Jospa tietäisit!»

»Sen tiedän, että sinä emmit ottaessasi sellaista, mitä muut miehet innokkaasti tavoittelisivat», vastasi neiti Craven, äkkiä tajuten, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi voimattomasti takomalla koettanut horjuttaa graniittikalliota. Cravenin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei virkkanut mitään, ja pian tädin valtasi katumus. Hän lähestyi Barryä kiihkeästi. »Anna minulle anteeksi, Barry! Minun ei olisi pitänyt sanoa niin, mutta toivon sitä niin epätoivoisesti. Olen varma, että se koituisi onneksi teille, teille molemmille. Ja kun ajattelen, että Gillian jäisi yksin — taistelemaan maailmaa vastaan —» Hänen itsehillintänsä romahti täydelleen, ja Barry tarttui hänen käsiinsä niin lujasti, että hän vavahti.

»Hänen ei ikinä tarvitse sitä tehdä, jos minä voin sen torjua», ehätti
Craven vakuuttamaan.

Neiti Craven katsahti häneen toivon äkkiä viritessä. »Kysytkö häneltä?» kuiskasi hän odottavasti.

Craven työnsi hänet hellästi luotaan. »En voi luvata mitään. Minun täytyy ajatella», väitteli hän harkitsevasti, ja hänen kasvojensa ilme riisti sanat toisen suusta.

Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan. Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto, joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa. Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista, voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että se oli tuntunut kohtalon tahdolta.

Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa selkänojaan.

Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi. Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään, olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa herättävältä.

Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa, loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään. Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi hellästi hänen kylmiä käsiään.

»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan sävyyn sekaantui huolestumisen häive.

Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.

Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat ihan valkeat.»

»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska?
Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»

Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin käsinojalle.

»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja tänään iltapäivällä.»

He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.

»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun ajattelevan, että olin järjiltäni.»

»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisi
Gillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.

»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella, että olit yksin.»

»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti armahtaa minua.»

»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, että le five o'clock kiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä sopeutunut perhe-elämään kuin David.»

»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen ikänäni kuullut.»

»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»

»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla, ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki, että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut; hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti. Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»

»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen nuhtelunsa ei peloittanut.

»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa, joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen käsiään.

Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi, saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon, yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.

»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti pieniä hiilipihtejä.

»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä. Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse, istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.

»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa, chérie», alkoi hän verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä' lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä. Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla, ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme. Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme, ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi, jättäen minut plantée'la. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna. »Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen, hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni, mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»

»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa. »Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.

Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta, toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän. »Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa; loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten egyptologien kanssa.»

»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»

»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi. »Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen, josta lupaa tulla pysyvä.»

Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen herkille kasvoilleen lehahti puna.

Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä haaksirikkoon?»

»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.

Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.

Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti, sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa. Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot. Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi, niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten hämmästyneenä kelloonsa.

»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon… Mutta ei koko viisautesi pysty auttamaan minua.»

Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika, maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.

Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys ollut tyyten pysähdyksissä.

Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa. Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen, rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin; hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti muodottomalta mytyltä.

Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko, joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä, oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen, jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina. Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää niitä ajattelematta.

Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun; hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä, palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen, jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi, nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.

Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi! Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin. Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta, mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt, nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä. Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää. Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen, tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava. Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi, oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä, jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva. Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty tämä.

Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan, muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.

Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä, oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri kutsu saapua.

Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä, työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa, mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi hänen tahtoonsa.

Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian itseltään.

Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.

Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa. Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus, joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.

Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi asia tuntui olevan tärkeä.

»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä, koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.

Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut, jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.

Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista, pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon äärimmäisessä nurkkauksessa.

Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina poimuina riippuva toile-de-genes, luonnos ja taulukasat, piirrokset ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva, tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.

Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika, jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.

Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa saakka. »Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu!» sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»

»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas korvapari.

Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.

»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne, tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti. Saanko katsella?»

Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen käsiksi maalaukseensa.

Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia. Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin, joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi piirre näytti puuttuvan.

»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on huone sinisenä.»

Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien näköpiirin ulkopuolella.

Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan. Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»

Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti, mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä. »Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.

»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian käännähti nopeasti häneen päin.

Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure», vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen syrjäsilmäyksen.

Poika keikautti päätään taaksepäin ja kerskasi ylpeästi: »Minä en sitä pelkää. Noudanko sen?»

»Emmeköhän anna sen olla siellä, missä on, Danny», virkkoi tyttö vakavasti ja tutunomaisesti. »Sen on luultavasti oikein hyvä olla. Ja nyt juokse kotiisi ja tule jälleen lauantaina!»

Heilautettuaan väriin tahrattua riepua poikaan päin hän kääntyi uudelleen katsomaan maalausta. Tottelevasti pikku mies lähti ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä, vilkaisi epäröiden Craveniin pian ja sipsutti sitten varpaillaan takaisin telineen luokse.

»Ne esineet tuolla lippaassa», jupisi hän salaperäisesti ja hiljaa, ettei uuninmatolla seisova, suurta kunnioitusta herättävä henkilö kuulisi.

Gillian pyörähti ympäri katuvan näköisenä. »Danny, minä unohdin ne!» puolustihe hän, nykäisi mustaa kiharaa, meni lipastolle ja otti esille neliskulmaisen pahvilaatikon. Danny pisti sen kainaloonsa, jupisten kiitoksen ja nyökäten päätään, hiipi kuulumattomasti lattian poikki ovelle, pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

Craven tuli hitaasti Gillianin luokse. Tyttö siirtyi sivuun antaakseen hänelle tilaa maalaustelineen edessä. Hän silmäili valppaita, ruskeita kasvoja, kummallisia, mustia silmiä, joista säihkyi melkein yliluonnollista hilpeyttä, punaisia huulia, jotka kaareutuivat ylöspäin arvoitukselliseen hymyyn, ja hänen ihmettelynsä ja ihailunsa lisääntyivät.

»Kuka se poika on?» kysyi hän uteliaana; hän oli hämärästi muistavinaan jonkun samannäköisen henkilön, mutta ei jaksanut muistaa, kuka se oli.

»Danny Major — erään riistankaitsijanne poika», vastasi Gillian. »Hänen äidissään on mustalaisverta.»

Craven vihelsi. »Muistan kyllä», virkkoi hän huvitettuna. »Vanha Major oli riistankaitsijain päämies. Nuori Major menetti sydämensä mustalaistytölle, ja isä potkaisi hänet pellolle. Tapansa mukaan Peters koetti tyynnytellä ja otti miehen palvelukseensa, vaikka monet panivatkin vastaan — hän oli nähnyt tytön ja saanut oman mielipiteensä. Tiedustin asiaa kerran tai pari, ja hän selitti kaiken järjestyneen tyydyttävästi. Tämä siis on poika — hän näyttää hupaiselta pikku veitikalta.»

Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»

»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä. Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison taulun varassa.

Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.

»Se on Danny, sellaisena kuin minä hänet näen», selitti hän äänessään omituinen sointu.

Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea; alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta, pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry laski luonnoksen varovasti syrjään.

Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.

»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.

Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään. »Armollinen Jumala… ei täällä… ei nyt!» rukoili hän hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.

»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma, eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa ruokasavunsa.»

Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo. Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli riistänyt hänen nuoren elämänsä.

Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.

Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä. Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi. Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.

Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa, isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua — mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta, ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä suojeluspyhimyksenään.

Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut. Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua, vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen, selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan, kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.

Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä, janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa, kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies, ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.

Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet kävisivät liian raskaiksi.

Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden pienen, kärsimättömän liikkeen.

»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» — hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään Towersista.»

Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän ei liikahtanut.

»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli. »Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidän täytyy kuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla, ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet, kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein. Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa, jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.

Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte», vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».

Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.

»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla ehdolla, jonka voin tarjota?»

Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi, ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa. Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto vain nimeltään —»

Vapisten Gillian koetti irtautua hänestä, huudahtaen katkerasti. »Te tarjoatte minulle almua», valitti hän, kiskoen käsiään irti.

Mutta Craven puristi niitä entistä lujemmin. »Pyydän sinua säälimään kovin yksinäistä miestä», vakuutti hän hellästi. »Pyydän sinua hyvin yksinäisen kodin hoitajaksi. Sinä olet tuonut päivänpaistetta Towersiin, olet luonut päivänpaistetta monen tällä tilalla asuvan ihmisen elämään. Pyydän sinua jäämään tänne, missä sinua niin paljon kaivataan — niin paljon — rakastetaan.»

Sitten hän päästi Gillianin irti, ja epävarmoin askelin tyttö meni takan luokse. Hetkisen hän seisoi siellä, tuijottaen hiipuviin kekäleihin, sormiensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti, ja vaipui sitten tuolille, sillä hänen tutisevat jalkansa pettivät. Craven tuli hänen luokseen ja kumartui kohentamaan tulta palamaan. Tyttö katseli salaapäin hänen punertavan hohteen valaisemia kasvojaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kirvelevät kyyneleet. Mutta omituista, hän ei ajatellut yksinomaan itseään. Tuntien toivotonta, sietämätöntä tuskaa hän kadehti sitä toista naista, jota Barry oli rakastanut. Sillä Barryn sanoilla oli saattanut olla vain yksi merkitys, ja hänen kuvittelemansa suuri murhe näytti äkkiä saavan selityksen. Minkähänlainen se nainen oli ollut, oliko hän kuollut — vai oliko hän osoittautunut arvottomaksi? Ja viimeinen ajatus nostatti hänen mielessään rajun, äkillisen harmin puuskan — miten oli nainen, joka oli saavuttanut Barryn rakkauden, saattanut viskata sen takaisin miehen jalkoihin, tarpeettomana? Kateellisia kyyneliä kumpusi ilmoille, ja hän pyyhki ne salaa pois.

Mutta sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat Craveniin, ja hänet valtasi sääli. Kuoleman tai uskottomuuden tähden ei rakkaus ollut tuottanut hänelle riemua — hän oli kärsinyt, kuten hän itse, Gillian, nyt kärsi. Hän vilkaisi miehen tukassa välkkyviin hopeisiin hiuksiin ja kasvojen syviin ryppyihin, ja hänen silmiensä tuskainen ilme muuttui ihmeellisen helläksi. Hän oli rukoillut tilaisuutta voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan; jos tuon pyynnön täyttäminen huojentaisi miehen elämää, jos hänen läsnäolonsa voisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, niin eikö sekin ollut enemmän kuin mitä hän olisi koskaan rohjennut toivoa? Helposti saattoi käsittää, että Craven oli turvautunut häneen. Barryllä oli yllin kyllin miesystäviä, mutta naisia hän karttoi avoimesti ja peittelemättä. Hän oli tottunut nuoren holhokkinsa läsnäoloon Towersissa, hänen ehdottamansa avioliitto ei aiheuttaisi kovinkaan suuria muutoksia elämän jokapäiväiseen kulkuun, johon hän oli sopeutunut. Jos siis suostumalla siihen voisi jossakin määrin maksaa…

Kohennettu tuli täytti huoneen pehmeällä, lepattavalla valolla, loi kummallisia varjoja verhotuille seinille ja paljasti tytön pingoittuneet, kalpeat kasvot säälimättömästi. Craven oli noussut pystyyn ja silmäili häntä. Gillian huomasi toisen tarkastelevan häntä ja säpsähti, samalla kun kuuma, tuskastuttava puna hitaasti levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen. Craven puhkesi puhumaan äkkiä, ikäänkuin olisi väkisin työntänyt sanat suustaan:

»Tahtoisin sinun täydelleen tajuavan, mitä minun kanssani solmittu avioliitto merkitsisi, sillä pyydän sinulta hyvin suurta uhrausta. Mitä tapahtuisikin, sinä olisit sidottu minuun. Jos» — hänen äänensä petti hetkiseksi — »jos joskus kohtaisit miehen — johon rakastuisit — ja olisit vaimoni, et olisi vapaa noudattaaksesi sydämesi ääntä».

Gillian tuijotti suoraan eteensä kädet tiukkaan kierrettyinä polvien ympäri ja värisi hieman. »En milloinkaan — tahdo mennä naimisiin — sillä tavoin», virkkoi hän tukahdutetusti.

Craven hymyili surumielisesti. »Nyt ajattelet siten — olet hyvin nuori», huomautti hän, »mutta meidän on muisteltava tulevaisuutta».

Tyttö ei vastannut, ja alkaneen hiljaisuuden aikana mies aprikoi, mikä oli saanut hänet lausumaan huomautuksen, joka saattaisi tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Missä muussa tapauksessa hyvänsä se olisi saattanut olla suorastaan rehellisyyden vaatima, mutta nyt hänen ei olisi pitänyt sitä uskaltaa. Hän liikahti kärsimättömästi. Sitten hän äkkiä kumartui eteenpäin, laski kätensä Gillianin olkapäille ja nosti hänet hellävaroen pystyyn.

Hitaasti tyttö kohotti päätään. Hän tuskin jaksoi kestää Barryn kosketusta, mutta hän koetti hillitä vapisevia jäseniään ja katsoi uljaasti Cravenia silmiin, kun hän alkoi uudelleen puhua.

»Jos suostut tähän — vaikka se liitto on mariage de convenance — teen kaiken voitavani tehdäkseni elämäsi onnelliseksi. Olet vapaa kaikissa suhteissa. En pyydä muuta kuin sitä, että pidät minua ystävänä, johon aina voit turvautua kaikissa vaikeuksissa ja pulmissa. Saat olla täydelleen oma itsesi, määrätä aikasi ja harrastuksesi. Minä en sekaannu asioihisi millään tavoin.»

Hän silmäili tyttöä tarkoin, koettaen lukea, mitä hänen tutkimattomien ilmeittensä takana piili. Hänen katseensa oli lempeä, mutta hänen silmissään oli kummallinen välke, jota Gillian ei ymmärtänyt. Ja hänen äänensä pani tytön ymmälle. Gillian oli hämmentynyt, hänen mielessään risteili ristiriitaisia epäilyksiä. Miehen selittämätön ehdotus sai hänet arkailemaan, hän ei jaksanut käsittää tämän hämmästyttävän esityksen voivan johtua muusta kuin tavattomasta auliudesta ja hyvyydestä, joka täytti hänen mielensä kiitollisuudella, mutta jota vastaan hänen luontonsa kapinoi.

»Jumalan edessä vannon, etten tee sitä säälistä», vastasi Craven niin odottamattoman kiivaasti, että se hämmästytti Gilliania, ja hänen olkapäitään puristavien väkevien käsien äkillinen kouristus osoitti ensi kerran hänelle, kuinka voimakas mies oli. Hän ajatteli sitä ihmeissään. Jos asianlaita olisi ollut toisin, jos Barry olisi rakastanut häntä, niin kuinka ilomielin hän olisikaan antautunut. Se olisi erottanut hänet tuntemattomasta maailmasta, joka hänen itseluottamuksestaan huolimatta joskus näytti synkältä ja jonka uhkaavia kauhuja hän ei silloin uskaltanut kuvitella. Barryn turvallisessa sylissä hän ei olisi ikinä pelännyt mitään, Barryn voima olisi ollut hänen turvansa koko elämän ajan. Ja saisihan hän vieläkin turvautua Barryn voimaan, jos tahtoisi, vaikkakaan ei niin läheisesti. Äkkiä kuvastui suunniteltu tulevaisuus hänelle uudessa valossa, hänen itsevarmuutensa raukesi äkkiä, jättäen hänet pelon ja yksinäisyyden kauhun valtaan. Cravenin kosketus oli tuhonnut hänen itseluottamuksensa. Se oli tehnyt muutakin. Hänestä tuntui, että mies oli kosketuksellaan jollakin selittämättömällä tavalla vaatinut häntä omakseen. Ja Barryn käsien yhäti painaessa hänen olkapäitään hänellä oli kummallinen tunne, ettei hän kyennyt vastustamaan. Barry oli vakuuttanut, ettei hänen tarjouksensa vaikutin ollut sääli. Hän oli väittänyt, ettei rakkaus ollut häntä varten. Mikä sitten saattoi hänen vaikuttimensa olla? Gillian ei jaksanut sitä käsittää.

»Ettehän valehtele minulle?» kuiskasi hän epäilyksen kiusaamana.
»Toivotteko — tätä avioliittoa — tosissanne?»

»Sallisitteko minun jatkaa työskentelyäni?» sopersi tyttö, tahtoen voittaa aikaa.

»Johan sanoin, etten sekautuisi asioihisi millään tavoin, että saisit olla vapaa kaikissa suhteissa», sanoi Barry ja ikäänkuin luvatun vapauden vakuudeksi hänen kätensä heltisivät Gillianin olkapäiltä.

Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:

»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»

Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä, taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä. Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä, mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta. Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa, suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.

Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä, niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana, jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain ymmärsi ja häpeissään vieroksui.

Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt, surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut, ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti ympärilleen.

Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä. Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla. Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.

Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta. Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus, jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.

Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli. Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan, valittaen syyksi päänsärkyä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä, kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi, löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia, viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi varoitellen.

Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta, ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista päätöstä.

Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään. Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan aamuun asti.

»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä. Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään. Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin — et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta — hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas — Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.

»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti. »Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä. Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi — »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».

»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan tunneaallon Gillianin kaulaan.

»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi hän kaihoisesti.

Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa, täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja turvaa.»

Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.

Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian, olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla, kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.

Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä tulisi hänen osakseen.

Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen vaimokseen — vanhempani —»

»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja minulle, tämän suuren onnen?»

Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn. Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan. »Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»

Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi, ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.

Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta. Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.

Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys, joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa — vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta. Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen — voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja, joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden, joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin kuin se oli ollut isän kirouksena?

Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä, hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.

Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten itsesyytösten kalvamana.

Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa. Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa? Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan…

Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä», mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta — päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?… Hän levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.

»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»

Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi.
Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennä
Barryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensä
Barrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanut
sanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.

Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta, huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti, ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti; se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu — Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa, ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä, oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.

Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta. Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten; Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan, niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen huokauksen tapaiset sanat.

VII

Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen, vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi, esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä; aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi otukseksi».

Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.

Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania, koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa, käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa liitää omaa latuaan.

Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo, kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se ollut onnistunut.

Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan — aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen jäykän kuorensa lävitse.

Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta jälkisäädösmääräyksestä.

Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut, että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja — Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän velvollisuuksia.

Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria; ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.

Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa. Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava. Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.

Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.

Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven — jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä, jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla luonnollinen vähän aikaa.

Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli, ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita, erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia, ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä, jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta, nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta. Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.

Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus pysyä hengissä.

Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä, niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he ilomielin panivat alttiiksi henkensä.

Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.

Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston eteläistä porttia.

Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.

Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän, ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät kirkkotarhan portille.

Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten. Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen, eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen, koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.

Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta, muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella, ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy — kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina, majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.

Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan, tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle Maryn nimi.

»Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä ystävien tähden.»

Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän, vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu? Oi, täti Caro, chérie, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun olevan… mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle… sinulle… itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»

Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle, jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa. Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.

Barry Craven… hän suuntasi katseensa länteen… Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä — heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja. Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.

  Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin,
  Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa.
  Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn.
  Barry Craven — Jaappanissa.
  Barry Craven — Barry Craven.

Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi, vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi? Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä perehtymään asioihinsa?

Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus, joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan, jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi. Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen. Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana; silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän, aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.

Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama, mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa ajatellessaan, että se uusiintuisi.

Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä. Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään — oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä, tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä, joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut — ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa tätä vihlovaa ajatusta mielestään.

Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon, joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä, vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat, hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan, pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää, hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus. Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon, kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään riehuvalle myrskylle.

Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento, todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana, sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen. Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista, jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta, joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti auttajaansa, jupisten kiitoksia.

Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti hänet istumaan viereensä.

»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä avutonta kiukkua.

Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat, joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut; Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata! Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.

Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä, tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut neiti Cravenin muisto.

»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi — alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka murehdit.»

»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä niin — niin sanomattomasti».

»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita, on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein julman harkitusti.

Gillian katsoi häneen värähtämättömin silmin, joista hän oli pyyhkinyt pois kaikki kyynelten jäljet.

»Barry ymmärtää», ehätti hän uskollisesti vakuuttamaan. »Myöskin hän suree tätiä — mutta ei kaipaa häntä niinkuin minä.»

Se oli eittämättömän totta ja sulki Petersiltä suun, ja myöskin Gillian oli vähän aikaa vaiti. Sitten hän jälleen kääntyi miehen puoleen, hymyillen epävarmasti, ja hänen hienoille kasvoilleen tulvahti väriä.

»Olen hyvilläni siitä, että äsken satuit tänne juuri sinä, David. Unohda koko tapaus, teethän niin? En tiedä, mikä minua tänään vaivaa, annoin hermoilleni ylivallan — olen väsynyt — päivä paistoi kuumasti —»

»Senvuoksi tietenkin lähetit vaunut pois ja mielit kävellä kolmen kilometrin taipaleen kotiin saadaksesi lepoa!» keskeytti Peters, ponnahtaen hilpeästi pystyyn ja käyttäen hyväkseen keskustelun käännettä. »Onneksi on minulla auto. Siinä on yllin kyllin tilaa sinulle ja hemmotelulle lemmikillesi.» Ja heilauttaen kättään toisen vastalauseille hän työnsi Gillianin pieneen kahden hengen autoon ja nosti Moustonin mutkattomasti jälessä.

Kylän koulu oli kirkon läheisyydessä, ja Petersin varovasti ohjatessa autoa tiellä kuljeksivien lapsiparvien välitse, istui Gillian äänettömänä hänen vieressään ja katkerasti harmissaan aprikoi, kuinka paljon hän oli paljastanut lyhyen hysteerisen puuskansa aikana. Jyrkästi hän päätti vast'edes olla vahva, kyllin vahva torjuakseen häntä vaanivan pelon, ja hätäillä vain silloin, kun hätä oli käsissä.

Kun lapset oli sivuutettu ja auto vieri tasaisesti puistossa, katkaisi
Peters äänettömyyden.

»Millaista Skotlannissa oli?» tiedusti hän, hidastaen vauhtia, sillä ajotielle oli osunut kauriin vasikka, joka kauhun vallassa kirmasi heidän edellään pakoon. »Kirjeesi eivät olleet kylliksi kuvaavia.»

»Minua ei ole opetettu kirjoittamaan kirjeitä, eikä minulla ole koskaan ollut ketään, jolle kirjoittaisin», vastasi Gillian huulillaan hymy, joka sai hänen vieressään istuvan herkkätuntoisen miehen säpsähtämään. »Panin parastani, rakas David. Eikä siellä ollut paljoa kerrottavaa. Siellä oli ainoastaan miehiä — Barry väitti, ettei hän enää siedä naisia pyssy kädessä, siksi paljon vaivaa oli heistä ollut viime vuonna. He olivat kilttejä miehiä, ujon harvapuheisia olentoja, useimmat mainioita metsästäjiä, ja lisäksi kaksi tohtoria, jotka ovat olleet tutkimusmatkoilla Keski-Afrikassa. Kun jompikumpi heistä saatiin taivutetuksi kertomaan kokemuksistaan, menivät silmäni pystyyn kuullessani, mitä kaikkea miehet saattavat kestää, pitäen sitä nautintona. Sinä olisit pitänyt heistä, David. Miksi et tullut? Siitä olisi ollut sinulle enemmän hyvää kuin kehnosta pikku purrestasi. Ja me olimme yksin kaksi viimeistä viikkoa — kaipasimme sinua», lisäsi hän nuhtelevasti.

Petersillä oli ollut omat syynsä pysyäkseen poissa Skotlannissa olevasta huvilasta, mutta kun ne koskivat Cravenia ja tämän vaimoa, ei hän voinut niitä ilmaista. Hän selviytyi kysymyksestä nauramalla.

»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa vuorilla?»

»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain viitsii vaivautua sitä etsimään.»

»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon pääoven edustalle.

»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.

Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa auton uudelleen liikkeeseen.

Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa, Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla rauhassa.

Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.

Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine, ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan. Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.

Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain rusentava, puuduttava todellisuus.

Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta. Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä — mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi, tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut ilmaissut todellista syytä?

Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea, niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä, mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.

Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut? Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä. Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta, syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.

Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään. Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi, ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla; se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle, jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.

Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua. Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen, mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.

Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta. Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään, mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin, että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä…

Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa — eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana; se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin olleen oikeassa. »Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez», jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan, repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen, veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta, joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.

Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan, kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun. Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.

»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen — koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.

»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja. Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä — kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi. Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan; hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.

Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:

»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen, faute de mieux. Minä vain kuljen joukon mukana.»

»Sinullakinko faute de mieux?» Terävä huomautus sattui Gillianiin kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.

»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»

Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti — kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin. Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan — hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt, hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi, anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.

»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä, vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.

»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä, Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.

»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia, joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme, ettet vihaa minua!»

Gillian nielaisi huulilleen tulvivat sanat. Hän tunsi, kuinka vaarallista oli puhua harkitsematta, kuinka vaarallinen koko tilanne oli. Heidän vastaisen elämänsä perustus tuntui olevan hänen vastauksensa varassa, sen jatkuminen riippuvan ohuessa langassa, joka oli vaarallisesti pingoittunut ja uhkasi joka hetki katketa. Häntä peloitti jouduttaa ratkaisevaa käännekohtaa, jonka hän oli kauan tajunnut lähestyvän ja joka nyt näytti olevan melkein käsillä. Varomaton sana, jopa äänen painostuskin saattaisi aiheuttaa häntä hirvittävän mullistuksen.

Hän koetti voittaa aikaa ja rukoili, että hänelle annettaisiin mielijohde ohjaamaan häntä. Odottava teepöytä soi hänelle hetkisen aikaa.

Koneellisesti hän täytti kupit ja leikkasi leipää tahallisen kankeasti aivojensa työskennellessä kuumeisesti.

Kun hän nyt luuli varmasti tietävänsä, mikä oli kannustanut Barryä menemään avioliittoon hänen kanssaan, piti hän miehen äskeistä purkausta vain uutena ritarillisena yrityksenä, jolla hän koetti salata avioliiton todellista vaikutinta. Barry oli tahallaan koettanut saattaa itsensä väärään valoon ja kun hän sen ymmärsi, täytti hänen mielensä kiihkeä kiitollisuus.

Hänen rakkautensa pyrki kuuluvasti julki. Kunpa hän vain voisi puhua! Kunpa hän vain voisi rikkoa häntä sitovat kahleet, ilmaista kaikki, mitä hänen sydämellään oli, panna elävän rakkautensa mittelemään voimiansa sitä kuolleen entisyyden aavetta vastaan, joka oli riistänyt Barryltä koko elämän riemun! Mutta hän ei voinut puhua. Hänen suunsa sulki ylpeys ja sitä tuki se tunne, ettei hän saanut lisätä Barryn ennestäänkin raskasta taakkaa vastenmielisen rakkauden tuottamalla harmilla.

Mutta jotakin hänen täytyi lausua ja tehdä se, ennenkuin toinen huomaisi hänen empivän, mikä saattaisi tehdä hänen sanansa ihan arvottomiksi. Vain siten, ettei hän pitäisi miehen äskeisiä sanoja kovin suurimerkityksisinä, voisi hän tarttua keskustelun vaaralliseen juoneen ja ohjata sen turvallisemmalle tolalle.

Hän istuutui verkkaisesti ja järjesteli yksinkertaista tarjotinta silmäänpistävän huolellisesti.

»Et sinä pakottanut minua tulemaan vaimoksesi Barry» virkkoi hän tyynesti. »Tiesin, mitä tein ja millaisia vaikeuksia saattaisi ilmetä. Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi mistään. Sinä olet ollut ystävällinen ja huomaavainen joka suhteessa. Olen äärettömän kiitollinen sinulle — ja hyvin tyytyväinen elämääni. Uskothan minua. Vain yhden seikan toivoisin olevan toisin; sanoit, että meidän pitäisi olla ystävyksiä — mutta olet sallinut minun olla ystäväsi vain kauniilla säällä. Etkö voisi sallia minun joskus olla mukanasi ja auttaa sinua vaikeuksissa yhtä hyvin kuin iloissakin? Sinun harrastuksesi ja velvollisuutesi ovat niin laajat» — ehätti hän jatkamaan, jottei Barry luulisi hänen tähtäävän syvällisempiin, likeisemmin mieskohtaisiin huoliin — »ja enhän voi olla tietämättä, että niissä sattuu vaikeuksia. Jos vain sallisit minun ottaa niistä osani —» Hän katsahti vihdoinkin miehen synkästi tuijottaviin silmiin, ja hänen katseeseensa hiipi heikko vetoomuksen ilme. »En enää, Barry, ole lapsi, jolle on näytettävä ainoastaan elämän aurinkoista puolta.»

Miehen kasvoille välähti sanoinkuvaamaton ilme, joka muutti niitä ihmeellisesti.

»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.

Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.

Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen, jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen. Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.

Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet työnnettyinä syvälle taskuihin.

Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan, jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma — jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.

Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti. Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys, tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.

Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.

»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen, myöntävän vastauksen.

»Hyvä Jumala!» Voimasana puristui huomaamatta Barryn huulilta, mutta jos hän olisi ajatellut, olisi hän pitänyt sitä oikeutettuna, sillä hänen edessään olivat langenneen enkelin kauniit, tuskan vääristämät kasvot. Kauhistuneena hän katseli janoisen intohimoisia silmiä, joista hehkui rajua, tyydyttämätöntä kaipausta ja joissa oli hirveän muiston synkkä, kiusaantunut, toivoton ilme, tiukasti puristettua suuta, joka näytti sirojen, kullanruskeiden viiksien alla olevalta suoralta, tuimalta viirulta, traagillisten kasvojen syviä ryppyjä, jotka kuvastivat katkeruutta ja kapinahenkeä. Inhoten hän pani kuvan salkkuun. Gillianista hän näytti tuollaiselta! Se oli sietämättömän tuskallista.

»Tuossa olet arvostellut luonnettani suoremmin kuin äsken puhuessasi», virkkoi hän katkerasti, »ja saat kiittää taivasta, että olen puolisosi ainoastaan nimellisesti. Varjelkoon Jumala sinua lähemmin tutustumasta minuun!»

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui. Kauan senjälkeen Gillian istui liikkumattomana, koneellisesti hypistellen sormillaan sohvan sitsipeitettä, tuijottaen avaruuteen kyynelistä kosteat silmät levällään. Piirros oli armoton, mutta hän ei ollut aikonut sitä Barryn nähtäväksi. Sen piirtäminen oli käynyt itsetiedottomasti, ja vaikka hän kammosikin sitä, oli hän kuitenkin säilyttänyt sen, koska se oli erittäin onnistunut ja ainoa hänellä oleva Barryn muotokuva.

Paremman keskinäisen ymmärtämyksen unelmat tuntuivat romahtaneen hänen ajattelemattomuutensa ja tuhmuutensa tähden. Hän oli loukannut miestään eikä voisi sitä milloinkaan selittää. Jos hän viittaisi siihen, koettaisi saada häntä käsittämään, niin se vain pahentaisi asiaa. Surkeasti nyyhkyttäen hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen vieressään liehakoi ja uikutti hemmoiteltu Mouston hylättynä ja unohdettuna.

Hän oli odottanut Barryn palaamista niin suurin toivein, mutta nyt olivat kaikki toiveet murskana hänen jaloissaan. Sinä lyhyenä hetkenä, joka olisi saattanut lähentää heitä toisiinsa, he olivat loukanneet toisiaan, kuten varmasti kummastakin tuntui, tahallisesti ja tarkoituksellisesti. Omasta puolestaan hän tunsi olevansa viaton, hänellä ei ollut ollut sellaista tarkoitusta — mutta miten oli Barryn laita? Barry ei ollut koskaan ennen loukannut häntä; raskaimpienkin puuskiensa aikana mies oli kohdellut häntä horjumattoman ystävällisesti ja huomaavasti. Mutta tänään — häntä puistatti, kun hän mietti, oliko tämä heidän suhteittensa uuden jakson merkki. Ja haikean, turhan kaipauksen kalvamana hän toivoi, ettei sitä iltapäivää olisi ollutkaan.

Kaiken nyt tapahtuneen jälkeen herätti se ajatus, että hän joutuisi istumaan Barryä vastapäätä pöydässä loputtoman päivällisajan ja sitten kahden kesken hänen kanssaan kesäisen illan pitkät tunnit, hänessä pakokauhun tapaisen tunteen. Ähkäisten hän pyyhkäisi tuuhean tukan otsaltaan. Se oli raukkamaista — mutta hän ei voinut alistua siihen, ei tekisi sitä. Halveksien itseään hän meni huoneen toisessa päässä olevan puhelimen ääreen.

Erakkomajassa Peters nautti hyvin ansaittua lepoa pitkän ja kuuman, raskaan ja väsyttävän päivän jälkeen. Yllään vanha tweedkankainen takki hän lojui mukavasti tilavassa tuolissa pari torkkuvaa setteriä jalkojensa juuressa ja hampaissaan tuprahteleva, ruma, vanhanaikainen piippu. Huone oli tulvillaan ilta-auringon valoa, ja sen täytti sekava kokoelma kirjoja, käsinkirjoitettuja nuotteja, pyssyjä, onkivapoja ja raippoja. Se oli kodikas, ja omistajan luonne oli painanut siihen leimansa; se oli työhuone ja samalla huoahduspaikka. Nyt sen omistaja levähti, mutta ruumiillinen lepo ei ulottunut aivoihin, sillä ne olivat kiihkeässä toiminnassa. Hänen tavallisesti leppoiset kasvonsa olivat rypyissä, ja hän imi vanhaa piippuaan niin tarmokkaasti, että hänet kokonaan verhosi sininen savupilvi. Huoneen vastaiseen nurkkaan sijoitetun puhelimen kilinä tuli harmillisena keskeytyksenä. Hän katsahti puhelimeen tuskastuneena, vastahakoisena liikkumaan paikaltaan, mutta toisen soiton jälkeen hän nousi jäykästi, jupisten jotakin harmissaan ja työntäen uniset setterit syrjään. Liikaa hätäilemättä hän tarttui kuulotorveen ja vastasi äreästi, mutta hänen kuunnellessaan muuttui hänen vaivautunut ilmeensä nopeasti. Pehmeän, empivän äänen lausumat sanat kuuluivat selvästi.

»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos — jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»

Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.

»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa, kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.

Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja jyrkät!

»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No, tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi paiskattiin rajusti paikalleen.

Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.

Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone, mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus, lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle, jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta, muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan; täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.

Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen tuskaisen punan.

Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti. »Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta. Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»

Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin. Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta. Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.

Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet, eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana, mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään. A chaque jour suffit sa peine.

Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat — oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu. Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen, salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa, siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä. Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä, jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen. Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi Petersin olalle.

»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.

Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka. Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?

Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin, että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.

Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi, soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.

»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»

Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän, katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas David.»

Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä, joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan, josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten tänäkin iltana Craven saattoi häntä.

Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua. Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin. Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut — kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.

Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan. Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen. Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen tyynnyttävästä silittelystään.

Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta, ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi, ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se tukahduttavalta.

Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.

Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.

Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut. Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa, kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen, omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja. Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen kintereillään.

Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä, pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean, tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?

Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»

Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.

Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan, tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä: »Sinä — Gillian?»

»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään, ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.

»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta, kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.

— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän, lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes siedettäväksi.

— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan. Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»

Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi — eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu, kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa. Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen — millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?

Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata, värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen, vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän, ynseän soinnun.

»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty», vastasi hän vältellen.

Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli. Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat hätäisesti soperretut sanat:

»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin — työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»

Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen. Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko. Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti, oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa lupaustaan nyt.

»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön, ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana! Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä seurusteluhuoneessa.

Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella, puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa, kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus, mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua? Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»

Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.

VIII

Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä, jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.

Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta, mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä, samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan seinän varassa hänen lähellään.

Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä. Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin — Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli tyytyväinen siellä, missä Craven oli.

Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä hiljaisuus.

Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.

Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen — hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan. Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.

Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema, jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa, joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin konsanaan?

Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta. Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille, käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin, kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui kiduttavalta.

Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä. Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen, ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa. Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen hänestä.

Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta. Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies, joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä — kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää, kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta; siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.

Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään — halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut. Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.

Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten, senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.

Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli saapunut vasta viikko sitten.

Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa, juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen, joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana, laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli, että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa sheikin nuorempana poikana.

Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut keskeytyksissä.

Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan. Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.

Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi. Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa — saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta, intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.

Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö, jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti, oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta, jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.

Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi. Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa, joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa. Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville, mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio. Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli luultu kuolleiksi.

Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta, että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun, voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.

Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen. Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään, ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan, herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta Englantiin.

Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan, löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan valkeaan arkkiin.

Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä, voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi, mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien ajattelemista.

Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan, mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian, kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan. Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa, vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi nytkään.

Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta, täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää onnea monien ihmisten elämään.

Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen, vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.

Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta öiseen ulko-ilmaan.

Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.

»C'est bien toi, mon vieux! Olet tervetulleempi kuin konsanaan — vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien päässä, mon ami, mutta siitä lisää myöhemmin. Dame, kuinka olen ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni! Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa. Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa — epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan sodasta, bien entendu! Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää. Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä hevosta, ymmärräthän, mon ami, enemmän kuin ikinä osaisin naista rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen, ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.

»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.

»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said, heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi, visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän tuttavuutensa alkuaikoina.

Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa — esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa — vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.

»Mutta, mon cher, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa? Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä, mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin — voyez vous, minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.

»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»

Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti, suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.

»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.

Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti kasvot savupilven verhossa. »Pourtant, minä lähden mukaanne tänä yönä.»

Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi. Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen uuden savukkeen.

»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman levolliseen tapaan.

Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys. Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan tarkkailunsa.

Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin, eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.

Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot, väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka, mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä. Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta, tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus. Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.

Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan. Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa, ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.

Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä. Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.

Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään, ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.

Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa, hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.

»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»

»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?» lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.

Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut varukset.»

»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti, mon cher. Et voi lähteä tuossa asussa.»

Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»

Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»

Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.

Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt rakkaus Gilliania kohtaan.

Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma, joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty, ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua. Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.

Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.

Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan, kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista, tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.

»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva Cravenin omiin käsiin.»

Silmäänpistävän vastahakoisesti ja hitaasti Joshio otti paksut kirjeet ja hypisteli niitä äänetönnä jonkin aikaa. Sitten hän äkkiä huudahti jotakin äidinkielellään ja sysäsi ne takaisin pöydälle.

»Minä tulen isännän mukaan», ilmoitti hän järkähtämättömän tyynesti ja loi Craveniin uhmaavan ja itsepäisen katseen.

Craven silmäili häntä hämmästyneenä. Vain kerran ennen oli nöyrä jaappanilainen esiintynyt omapäisesti, ja sen kerran muisto teki nyt suuttumisen mahdottomaksi. Hän osoitti heidän välillään pöydällä olevia kirjeitä.

»Olet saanut määräyksesi», virkkoi hän rauhallisesti ja torjui enemmän vastaväitteen nopealla, käskevällä eleellä. »Tee niinkuin sinua on käsketty, sinä uppiniskainen pikku pahus», lisäsi hän naurahtaen.

Nuhteita saaneen lapsen tavoin Joshio pisti jörösti kirjeet taskuunsa. Tukahduttaen haukotuksen Craven kiskoi saappaat jalastaan ja siirtyi vuoreen ääreen, katsahtaen kelloonsa.

»Kaksi tuntia, Joshio — ei minuuttiakaan kauempaa», mutisi hän unisesti ja vaipui uneen heti, kun hänen päänsä kosketti pielusta.

Runsaasti tunnin Joshio kyykötti liikkumattomana kantapäittensä varassa keskellä telttaa ja tarkkaili häntä naamiomaiset kasvonsa ilmeettöminä ja silmät väsähtämättömän tuijottavina. Sitten hän nousi varovasti pystyyn ja hiipi ulos teltasta.

Viimeisten kahden vuoden aikana Craven oli tottunut nukahtamaan muutamiksi tunneiksi, milloin ja missä vain saattoi. Nytkin hän nukkui syvää, sikeätä unta. Ja kun Joshio kahden tunnin kuluttua herätti hänet, ponnahti hän pystyyn heti täysin valveilla, lyhyen levon virkistämänä. Äänettömänä, mutta ei enää jörönä palvelija osoitti telttaan tuomaansa täydellistä arabialaisasua, mutta heilauttaen kättään Craven torjui itse ehdotuksen, hymyili ajatellessaan Saidin itsepäisyyttä ja pukeutui ripeästi. Lopetettuaan hätäiset valmistuksensa hän ehti vielä kummastella omaa mielentilaansa. Hänellä oli omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut ihan kiihkoton syrjästäkatsoja, ikäänkuin hänen henkensä olisi jo vapautuneena jostakin mittaamattomasta korkeudesta hyvin kylmästi silmäillyt sellaisen olennon puuhia, jolla oli hänen maallisen olomuotonsa ulkoasu, mutta joka ei häntä lainkaan liikuttanut. Hän tuntui olevan nykyisten tapahtumien ulko- ja yläpuolella. Hän kuuli, kuinka hän toisti aikaisemmin Joshiolle antamansa ohjeet, huomasi sanovansa jäähyväiset uskolliselle pikku jaappanilaiselle ja hieman ihmettelevänsä palvelijan näennäistä välinpitämättömyyttä. Mutta teltan ulkopuolella tämä kummallinen tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Viileä tuuli, joka tunnin kuluttua toisi päivänkoiton, puhalsi hänen kasvoihinsa, haihduttaen hänet vallanneen haavetunnelman. Hän hengitti syvään, katseli ihastuneena kaunista, kuutamoista yömaisemaa ja tunsi jälleen olevansa pirteän eloisa ja odottavansa kiihkeän innostuneena pian alkavaa yritystä.

Myöskin leirissä oli kiihtymys ylimmillään, ja vaivoin hän sai raivatuksi tiensä kuhisevan mies- ja hevostungoksen lävitse kokoontumispaikkaan, vanhan sheikin teltan edustalle. Melu oli korvia huumaava, ja kuopivat, hirnuvat hevoset pyörähtelivät ja teutaroivat joukon seassa, lisäten ahdinkoa. Suosionosoitusten kajahdellessa tehtiin englantilaiselle tietä, ja hän asteli sankkojen rivien välitse avoimelle kohdalle, jossa Mukair Ibn Zarrarah seisoi molempien poikiensa ja pienen päällikköryhmän ympäröimänä. He tervehtivät häntä luonteenomaisen juhlalliseen tapaansa, ja Said tarjosi välttämättömän savukkeen, luoden moittivan katseen hänen khakipukuunsa. Vähän aikaa he keskustelivat, ja sitten astahti sheikki eteenpäin käsi koholla. Miesten huudot vaimenivat, ja syntyi syvä hiljaisuus. Lyhyessä, kiihkottomassa puheessaan vanhus kehoitti heimoaan lähtemään taisteluun ainoan, armollisen ja laupiaan Jumalan nimessä. Ja kun hänen kätensä jälleen vaipui hänen kupeelleen, kajahutti kokoontunut miesjoukko valtavan huudon. Allah! Allah! Rajun riemuisena kohosi yhä paisuva huuto: kun soturit keikahtivat kiihtyneitten ratsujensa selkään, ohjasivat ne säännöllisiin riveihin ja vimmaisen innostuneina katselijatungoksesta heiluttelivat pitkiä pyssyjään ilmassa. Cravenille talutettiin upea, musta ori, ja sheikki silitteli kaunista, vavahtelevaa eläintä, hyväillen sen siroa päätä hermostunein sormin.

»Se on mieliratsuni, se kantaa sinua hyvin», jupisi hän, hymyillen ylpeästi katsellessaan, kun Craven käsitteli virmaa ratsua.

Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä, telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen, kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.

Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan, joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti, hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske, ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan sovittaa!

»Tulkaat minun tyköni, kaikki… raskautetut, niin minä annan teille levon.»

Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus? Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.

Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa, ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen, melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.

Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna, kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä, salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen» puupiirroksia.

Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön, jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana, mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta, joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä — häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan? Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä kertaa nähtävästi poissa.

Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan. Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin, mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen ajatuksiaan.

Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita, yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta, esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet. Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus, salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan jännittyneenä, odottavan, varovan.

Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen, Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin venytetty, läpitunkeva huuto: »Al-ilah-ilah-ilah.» Tämä valtava, juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta, ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi, jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan, keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti, kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset, sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle, levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue. Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun, oli niistä mahdoton erehtyä.

Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut, entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen huojennuksesta.

Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi; miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä ilme kauniilla kasvoillaan.

»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive. »Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.

»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin, ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.

Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen. »Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»

Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly- ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia, jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon, ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua, kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.

Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän muidenkaan!

Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja, ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.

Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty, vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen, noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa. Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen, kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.

Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen, antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen, hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella, kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen. Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä. Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa, ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.

Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten. Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa, innokkaasti osoittaen jotakin.

»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut sen ohitse kerran tai pari, ja minun — Allah! Selim — ja yksin!» huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.

Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä — sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut. Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta. Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä suonenvedontapaisesti vavahtaen.

Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.

»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä. Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu — tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen kiihkeän toivehikkaasti.

He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana, päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.

Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon. Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys, joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta. Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista, niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä, haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo kuudennen kerran.

Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle. Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse, se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä, ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.

Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö, syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen. Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.

Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.

Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä. Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon, joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä, mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi, ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja — törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen, hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä hän erotti vain sanat: »Ranskalainen… burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa, ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina, etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää, jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa, hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään, riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä, mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja, käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa. Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa. Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan, ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa, kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen, joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella; hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän meni tajuttomaksi.

Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään, millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot, sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus, oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella, mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti, korisevasti.

»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen tajuttomaksi.

Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä, siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään. Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta, niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin — otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa, mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja esineitä yhtä toisensa jälkeen.

Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli, tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi, mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut. Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan yhden ainoan kysymyksen:

»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.

Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen sisustuksen jälleen järjestykseen.

Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään, mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen ponnistelematta sen enempää vastaan.

Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.

Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.

Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa, sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä. Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi, kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton. Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä — minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke, jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous. Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä. Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili voimia ja opastusta.

Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään, mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty; taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian! Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se, että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui hyvin hiljaa.

Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin, kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään pakotti sietämättömästi.

Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota, jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset avioparit säästyivät.

Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt. Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä, ja jännityksen painamana oli hän murtunut, ei Gillian. Itsekkyys, jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?

Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa — jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta, ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.

Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.

Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä — pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.

Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä, katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain, ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua, torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän oli lopen kyllästynyt itseensä.

Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan, himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jota hän oli käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi, hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen, vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsi obin, joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi, että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista kuiskutusta — ja näky oli poissa.

Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.

Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.

Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi anteeksiantoa.

Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne, tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä. Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä vääryyden?

Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä, joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.

»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä heikkoudelle.

Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy kauniilla kasvoillaan.

»Enfin, mon brave, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen, laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.

»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti. »Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä, mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan, hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle ja istui päällesi — naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse, ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä — etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!» lopetti hän haltioissaan.

Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen. Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.

»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin. Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.

»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana — vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä», lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni. Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»

Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.

Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen. Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti, että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.

»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.

»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria, jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa, mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin, ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten. »Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan englanninkielisiä sanoja.

Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.

»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni», jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon. Grand dieu, millaista elämää!»

Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi — olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu. Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten, varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään, saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.

Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi, mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen naisvihaajansielunsa kammosi.

Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä tyrkyttämään neuvoja toiselle.

»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä». Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.

Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki, mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.

»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani, bien entendu! Ja viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä, sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.

»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.

»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä, ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta, hein?»

»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin. »Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»

Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili kiihkeästi vierasta poistumaan.

Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti, ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja. Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin, jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus, mikä hänelle kuului.

Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan. Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen. Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden päällikkönsä ympärille.

Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa, joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi, jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.

»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty, mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän, nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle, jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy pelkkänä spahien everstinä.»

Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista, mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia, eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota hallitsemaan heidät oli lähetetty.

Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat. Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.

Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.

Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa, sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin, mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla, kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.

Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä. Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää, että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut Towersiin.

Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille, joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä. Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin, ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä, kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.

Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.

Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen odotti.

Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita, jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.

Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa, joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin tuhlata yö Lontoossa.

Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä, syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia. Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi koetettukaan voittaa takaisin.

Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen itseään.

Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan Gillianin onnesta ja toiveista.

Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa. Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.

Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla pienellä junasillalla.

»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa, onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä ja pysäytti hänet rautaisella otteella.

»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters. Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin yllämme olevat asut.»

Peters mukautui sävyisästi ja meni edellä umpinaiselle autolle, joka vartosi aseman oven edustalla. Vaunujen lähtiessä liikkeelle kääntyi Craven kiihkeästi hänen puoleensa, lausuen kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen kielellään viimeiset kymmenen minuuttia.

»En tiedä», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei maininnut mitään voinnistaan viime kirjeessään — mutta eihän hän koskaan puhu terveydestään.»

»Viime kirjeessään —» kertasi Craven, ja hänen äänensä soinnahti synkän pettyneeltä. »Eikö hän olekaan Towersissa? En saanut postia Algierissa — joku tomppelimainen virkailija oli erehtynyt. En ole saanut tietoja kotoa lähes vuoteen.»

»Hän on vielä Pariisissa», virkkoi Peters kuivakiskoisesti, ja Cravenista hänen sävynsä kuulosti hieman syyttävältä. Otsa rypyssä hän tuijotteli ikkunasta sanomatta muutamiin minuutteihin mitään ja aprikoi, kuinka paljon Peters tiesi. Hän oli vastustanut Afrikan-retkeä ja lausunut mielipiteensä peittelemättä, kun Craven oli keskustellut siitä hänen kanssaan, eivätkä hänen ajatuksensa ilmeisestikään olleet sen jälkeen muuttuneet. Craven ymmärsi varsin hyvin hänen mielensä ja arvasi, mitä Petersin täytyi hänestä arvella. Eikä hän voinut puolustautua, ei millään tavoin selittää. Häntä suuresti epäilytti, käsittäisikö Peters, jos hän selittäisikin — hänen siveelliset ohjesääntönsä olivat siksi yksinkertaiset, hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä siksi hienot, ettei itsemurha niihin mahtunut. Craven oli myöskin varma siitä, että jos Peters olisi tuntenut, millaisissa oloissa hänen avioliittonsa solmittiin, olisi hän empimättä vastustanut sitä. Miksi hän ei ollut Jaappanista palattuaan kertonut Petersille koko kauheata tarinaansa? Peters ei ollut koskaan pettänyt ainoatakaan Cravenia eikä olisi pettänyt häntä silloin. Tukahduttaen hyödyttömän katumuksen haikean huokauksen hän kääntyi jälleen kumppaninsa puoleen.

»Sitten kai Towers on kylmillään. Annatko minun nukkua Erakkomajassa?» kysyi hän rauhallisesti.

»Ei. Olen pitänyt taloa asuttavana, jotta se olisi valmis, jos vaimosi millä hetkellä hyvänsä päättäisi tulla kotiin. Luulin sinun niin toivovan.»

»Niin, niin tietysti», ehätti Craven myöntämään. »Menettelit ihan oikein.» Sitten hän katsahti ympärilleen ja rypisti taaskin otsaansa miettivästi. »Eikö tämä ole sama Daimler-auto, jonka Gillian vei mennessään Ranskaan — ohjaamassa on varmastikin Phillipe?» kysyi hän äkkiä, tirkistäen ikkunasta ohjaajan selkää, jota valaisi auton katossa oleva sähkölamppu.

»Hän lähetti sen takaisin muutamien kuukausien kuluttua, selittäen sen olevan tarpeettoman», vastasi Peters. »Pidin Phillipen edelleen palveluksessa, koska hän on parempi mekanikko kuin toinen ohjaaja. Kahta ei tarvittu.»

Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi.
Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.

Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia, yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton. Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti. Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu; siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle, ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta. Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan Gillianin paikalla.

Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria, jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi, miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.

Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin. Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän. Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat sietämättömiltä.

Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki, että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle. Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei voinut kuin odottaa aamuun saakka.

Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi pystyyn.

Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua tilasta.

»Tahtoisin selostaa taloudenhoitoani», virkkoi hän äänessään omituinen sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä, parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka, tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut tarpeen tänä iltana.

»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.

»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter. Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä olen ikinä tilasta tiennyt.»

»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä, enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa ollessasi lähetetty.»

Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven nosti hitaasti katseensa häneen.

»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt — mitä hittoa se merkitsee?»

Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään. Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän kylmästi.

»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin, jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa — olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.

»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.» Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä tyynenä.

»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni verkkaisesti ryppyyn.

Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.

»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen, täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen. Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan — ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka. Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen? Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti — niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä, Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään. Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä jatkamaan.»

Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.

»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.

»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko, ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin. Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en kai ollut kelvollinen siihenkään.»

Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä, ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja painoi päänsä sitä vasten.

»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa; asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä, koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.

Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta, kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.

»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.

Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi. Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.

»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti. »Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut, on se surmanisku minulle.»

Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.

»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi, että toisen sormet melkein turtuivat.

Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi puhkesi Peters puhumaan:

»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet löydät?»

»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.

»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme, ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä tuijotustaan.

»Kirjeet olen hänen pyynnöstään osoittanut pankkiin. Hänen asunnossaan olen käynyt vain kerran, kohta sinun lähdettyäsi. Luullakseni hän on luopunut siitä melkein heti. Kun senjälkeen olen siellä pistäytynyt — olen aina viipynyt vain päivän, hän ei ole tuntunut tahtovan, että jäisin kauemmaksi — olemme tavanneet toisemme Louvressa tai Tuileriesin puutarhassa aina ilman mukaan», kertoi hän empien.

»Louvressa, Tuileriesin puutarhassa», ähkyi hän, »mutta mitä Herran nimessä —» Hän katkaisi puheensa, lausuen tukahdetun sanan, josta Peters ei saanut selvää, hypähti pystyyn ja alkoi astella edestakaisen kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hänen kasvojensa ilme oli pingoitettu, ja sirojen viiksien verhoamat huulet tiukasti yhteenpuristetut. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän tuskin uskalsi virkkaa mitään. Vihdoin hän seisahtui Petersin eteen, katsellen häntä silmät soukkina.

»Onko tarkoituksesi väittää, ettet sinä, ettet sinä itsekään tiedä, missä hän on?» kysyi hän rajusti.

»En tiedä. Kunpa taivas soisi minun tietävän! Mutta mitäpä voisin tehdä? En voisi kysellä häneltä mitään. Hän osoitti selvästi, ettei hän halunnut keskustella näistä asioista. Senkin vähän, mitä sanoin, hän syrjäytti. Minun ei olisi sopinut vakoilla vaimoasi eikä palkata etsivää väijymään hänen liikkeitään, olinpa vaikka kuinka huolissani.»

»Niin, sitä et olisi voinut tehdä», myönsi Craven alakuloisena ja kääntyi poispäin. Äkkiä hänestä alkoi tuntua mahdottomalta enää pohtia asiaa edes Petersinkään kanssa. Hänen piti saada olla yksin miettiäkseen tätä uutta pulmaa, vaikka hän samalla käsittikin, ettei hän saisi sitä ratkaistuksi, vaikka miettisi kuinka paljon. Hänen olisi niin kärsivällisesti kuin osasi varrottava huomiseen saakka, jolloin hän voisi toimia tarvitsematta ainoastaan ajatella.

Ilmeettömin kasvoin hän kääntyi uudelleen Petersin puoleen ja istuutui pohtimaan liikeasioita. Puolen tunnin kuluttua tilanhoitaja nousi poistuakseen.

»Tuon tänne maksuosoituslehtiön ja jonkun verran rahaa, ennenkuin lähdet. Sinulle ei jää aikaa ehtiäksesi käydä pankissa Lontoossa. Sähkötä minulle, mihin majoitut Pariisissa — ja tuo hänet takaisin tullessasi, Barry! Koko talo kaipaa häntä», virkkoi hän äänen takerrellessa ja työnsi paperitukon taskuunsa.

Cravenin vastaus oli kuulumaton, mutta Petersin sydän oli keveämpi kuin vuosikausiin, kun hän meni halliin noutamaan päällystakkiaan.

»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen, »ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi ensimmäisen kerran sinä iltana.

Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten. Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat tiedustelut saattaisivat johtaa.

Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa, heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut — lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan, jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.

Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään? Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin — ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein silmin — kuvitellen, muistellen.

Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista — rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!

Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa, jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa tikitystä.

Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta, niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat, rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin, sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.

Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi, kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt, välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa sielunhädässään.

Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.

Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan hilpeämmiksi.

Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä, joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän, huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä laajempi, varakkaampi kaupunki.

Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa; siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen myöhäisen paluunsa syytä.

Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea, hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.

Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat, jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä. Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.

Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen, tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.

Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta, jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.

Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä, tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.

Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden, tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon portaita ylöspäin.

Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista. Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän, sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.

Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.

Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon, ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin. Chef de bureaun yksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen, täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen, haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat harvinaisia.

Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä, kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.

Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset, ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta. Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta he olivat noudattaneet monsieurin ohjeita au pied de la lettre ja toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään, vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta kyydittävä oli juuri laskeutunut.

Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa, kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä. Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja, kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi, suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar, jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisen citoyennen kaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta vuokransa suositettavan säntillisesti maksavalle bel Anglaisille. Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot, istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen, peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän, ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti, au quatrieme. Monsieur oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä, maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona, hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli — sapristi! — niin mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevan un vrai apache, mon Dieu! Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan, ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun, viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.

Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan. Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse, että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.

Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä hattua.

»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä. »Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista, joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»

»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja onneamme.»

»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.

»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»

Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.

Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden, ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä. Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana. Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita, uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimellä les apaches; hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen huuliltaan.

Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan silmiin.

Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.

»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla tänne ylös!»

Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.

Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton hänen huulensa olivat pyhät.

Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus, joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.

Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden todistajaksi.

»Bête! Animal!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se rotannaamainen pahus!»

Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin. Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa purevan ivan ryöpyn. Cet ange là hänen vaimonsa! Taivaan nimessä! Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, että la pauvre petite oli pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän uudisti turhat ponnistelunsa.

Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle, ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi hänen käsiään, pitäisikö myöskin —

Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä, velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki potilasta hätäisesti.

»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte, ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»

Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.

»Minä odotan», virkkoi hän rauhallisesti, koettaen masentaa kärsimätöntä mustasukkaisuuttaan nähdessään tohtorin taitavin käsin hoivailevan Gilliania. Vieraat saivat häntä hoidella, mutta puoliso, josta hän ilmeisesti ei ollut hiiskunut mitään, karkoitettiin ulompaan huoneeseen vartoamaan, »jos hänen harrastuksensa riitti». Hän vavahti ja siirtyi verkkaisesti atelieriin. Mutta itsehän hän oli siihen syypää. Gilliania ei ollut voinut kovinkaan suuresti haluttaa puhua miehestään siinä tilassa, jossa hän oli; alaston yliskamari, jossa hän itse yksitoikkoisesti käveli edestakaisin, oli sekin sellaisenaan selvä todistus siitä, että Gillian oli päättänyt täydelleen irtautua entisestä elämästään ja silminnähtävästi kammoamastaan miehestä. Ympäristö ei jättänyt epäilyksen varaa siinä suhteessa. Gillian oli selvästikin mieluummin tahtonut itsenäisesti taistella ansaitakseen toimeentulonsa kuin olla kiitollisuudenvelassa hänelle, luonnolliselle suojelijalleen. Hänen sydäntään kivisti, kun hän muisteli Gillianin silmiin tullutta pelokasta ilmettä ennen pyörtymyskohtausta. Se muisto ei lähtenyt hänen mielestään, se kalvoi säälimättä hänen astellessaan edestakaisin levottomana ja huolissaan voimatta pysyä paikallaan. Jos hän vielä toisen kerran näkisi saman ilmeen vaimonsa silmissä, ei hän jaksaisi sitä kestää.

Silloin tällöin meni ovenvartijatar atelierin lävitse, vieden lääkärin pyytämiä tarvikkeita, mutta hänen suunsa oli jurosti suljettu, eikä Craven kysellyt häneltä tietoja, joita hän ei näyttänyt olevan halukas kertomaan. Vihdoin nainen heltyi niin paljon, että sytytti tulen uuniin, mutta ilmaisi selvästi, ettei se tapahtunut vieraan tähden.

»Se pitää lämpimämpänä toista huonetta, ja se on ollut kovin kauan kylmillään», sanoi hän, luoden Craveniin puhuvan silmäyksen ja kohauttaen olkapäitään. Mutta kun hän näki miehen kasvojen surkean ilmeen, lieventyi hänen jyrkkyytensä, ja hän alkoi tutunomaisesti puhua amerikkalaisen lääkärin taidosta; tohtori oli sulasta ihmisystävyydestä harjoittanut joitakin vuosia ammattiaan sellaisessa kaupunginosassa, jossa sai paljon kokemusta, mutta vähän tuloja.

Craven ei saanut luonnoltaan katselluksi alastomia seiniä vasten nojallaan olevia tauluja; ne olivat todistuksia Gillianin työstä, ehkä myöskin pettymyksistä, jotka olisivat koskeneet kipeämmin Craveniin kuin ne olivat koskeneet taiteilijattareen itseensä. Hän tiesi, kuinka näännyttävästi tuntemattoman taiteilijan täytyi ponnistella saavuttaakseen tunnustusta, ja Gillianin pettymykset olivat sen vuoksi hänestä sekä luonnollisia sekä ymmärrettäviä. Hän aavisti, että Gillian ylpeänä oli halveksinut taiteensuosijoitten apua ja tahtonut saavuttaa menestystä vain ansioittensa perusteella, mutta saanut oppia karvaan läksyn kuten aina ne, jotka taistelevat vanhoja sovinnaistapoja vastaan. Hän oli uhmaillut järjestelmää, ja järjestelmä oli rusentanut hänet. Hänen töistään saattoi ilmetä — niistä ilmeni — lahjakkuutta, mutta ilman reklaamia oli lahjakkuus jäänyt tunnustuksetta ja palkkiotta.

Mutta sen omituisen mallin muotokuvan eteen, jonka hän oli tavannut Gillianin seurassa, hän pysähtyi pitkäksi aikaa. Keskentekoisenakin se oli kerrassaan mainio. Kasvojen alaosa ei ilmeisestikään ollut tyydyttänyt taiteilijatarta, sillä se oli pyyhitty pois, mutta yläosa oli valmis, ja Craven katseli apashin syvälle painuneita silmiä, jotka tuijottivat häneen melkein elävän hehkuvasti — surullisia, uhkaavia, vaivaavia silmiä, — ja kummasteli taaskin, missä oloissa sellainen mies oli osunut Gillianin tielle. Hän muisti kuulemansa katkonaisen keskustelun, jossa oli mainittu viereisessä huoneessa Gillianin luona olevaa miestä, ja häneltä pusertui huokaus, kun hän tajusi, ettei hän tiennyt mitään siitä elämästä, jota Gillian hänen poissa» ollessaan oli viettänyt.

Oliko Gillian aikonut erota hänestä täydelleen, solminnut siteitä, jotka peruuttamattomasti sitoisivat hänet nykyiseen elämäänsä? Väsyneenä hän poistui kuvan luota. Kaikki oli sekavaa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja odottaessa kärsiä.

Hän meni ikkunan ääreen, josta näkyi naapuritalojen katoille, nojasi kyynärpäitään mitään näkemättä korkealla olevaan, kapeaan ikkunalautaan ja herkisti korviaan kuullakseen hiljaisimmatkin äänet sisemmästä huoneesta. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut tuntikausia, kun ovi vihdoin kuulumattomasti avautui ja sulkeutui ja amerikkalainen tuli verkkaisesti hänen luokseen. Hän katsahti lääkäriin kysyvästi, mutta ei virkkanut mitään. Tohtori nyökkäsi, siirtyen uuniin päin.

»Enää hänellä ei ole hätää», alkoi hän kuivasti, »mutta en häpeile sanoessani, että säikähdin hyvin pahasti. Olen ihmetellen odottanut, milloin se sattuisi; olen jo kauan nähnyt sen olevan tulossa.» Hän pysähtyi ja silmäili otsa rypyssä Cravenia, lämmittäen samalla käsiään.

»Saanko kysyä, oletteko rouva Cravenin läheisiä ystäviä — tunnetteko hänen omaisiaan? Voitteko saattaa minut yhteyteen heidän kanssaan? Hän ei ole sellaisessa tilassa, että voisi jäädä yksin. Hänellä pitäisi olla joku luonaan — joku hänen omaisensa nimittäin. Mikäli olen kuullut, on hänen puolisonsa jossakin ulkomailla — vaikka suoraan puhuen olen aina epäillyt miehen olemassaoloa — mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Tahtoisin jonkun, joka on täällä, heti nyt. Rouva Craven ei pidä sitä tarpeellisena. Mutta minä pidän. En koeta työntää vastuunalaisuutta niskoiltani. Hartioillani on ollut elämäni aikana aika paljon, enkä viero sitä nytkään — mutta tässä tapauksessa tarvitaan muutakin kuin lääkäriä. Olisin hyvilläni, jos voisitte millään tavoin auttaa minua.»

Pelko, jota Craven oli tuntenut pitäessään Gilliania sylissään, kouristi häntä uudelleen, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät harmaiksi.

Hänen äänensä sointu sai tohtorin silmäilemään häntä entistä tarkemmin.

»Sen miehen oikeus, jonka olemassaoloa olette varsin luonnollisesti epäillyt», virkkoi hän raskaasti.

»Olette rouva Cravenin puoliso! Sitten suonette anteeksi, jos ilmaisen teille, ettette tullut hetkeäkään liian aikaisin. Olen vaimonne tähden hyvilläni, että se puhe on totta», sanoi hän vakavasti.

Craven seisoi jäykän liikkumattomana, ja hänen sydämensä tuntui taukoavan sykkimästä.

»Tiedän, että vaimoni on heikko, etteivät hänen keuhkonsa ole vankat, mutta mikä on aiheuttanut tämän äkillisen — luhistumisen?» tiedusti hän hitaasti, ja hänen äänensä värisi tuskasta.

»On useita syitä — minun on vaikea sitä ratkaista — ei luonnollisestikaan saada tietää —»

Craven keskeytti hänen sanelunsa jyrkästi. »Teidän ei tarvitse sääliä minun tunteitani», huomautti hän käheästi. »Jumalan tähden, puhukaa suoraan!»

»Yhdellä sanalla siis — vaikka minusta on ikävä, että minun on se lausuttava — nälkiintyminen.»

Craveniin suunnattujen terävien silmien ilme pehmeni äkkiä myötätuntoiseksi, mutta Craven ei niitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään, sillä huone pyöri vinhasti hänen ympärillään, ja hän hoippui takaperin ikkunaa kohti ja tarttui takanaan olevaan puitteeseen.

»Voi, hyvä Jumala!» huoahti hän ja pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään. Jos Gillianin lempeä luonto olisi sallinut hänen suunnitella kostoa, ei hän olisi osannut keksiä hirveämpää tapaa kuin tämä oli. Mutta sydämessään Craven oli varma, ettei se ollut kostoa. Vähään aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten hän ponnistautui itsensä herraksi. Hän ei voinut selittää mitään tälle ventovieraalle. Se oli yksinomaan hänen ja Gillianin välinen asia.

»Se ei olisi ollut mitenkään tarpeellista», virkkoi hän vihdoin kumeasti, saaden sanat vaivoin lausutuksi. »Hän on käsittänyt väärin — en voi selittää. Mutta selittäkää, mitä voin tehdä — mitä hyvänsä, kunhan se vain parantaa hänet! Eihän se ole mitään pysyväistä vammaa, vai onko — enhän sittenkään ole tullut liian myöhään?» tuskaili hän vetoavasti.

»Kovin täpärällä se oli», myönsi hän hieno hymy huulillaan, »mutta luullakseni ehditte ajoissa, juuri parhaiksi. Eihän ole mitään, mitä ei rahalla voida parantaa. Hänen keuhkonsa eivät ole varsin vahvat, hänen sydämensä on tällä hetkellä rasittunut, ja hänen hermonsa ovat riekaleina. Mutta jos voitte viedä hänet etelään — tai vieläkin parempi, Egyptiin —» Hän empi kysyvän näköisenä, mutta kun Craven nyökkäsi, jatkoi hän varmemmin: »No hyvä! Sitten en jaksa käsittää, miksi hänestä ei tulisi terve aikanaan. Hänen ruumiinrakenteensa on heikko, mutta mitään elimellistä vikaa ei hänessä ole. Viekää hänet pois mahdollisimman pian, ruokkikaa häntä hyvin — ja pitäkää häntä onnellisena! Muuta hän ei kaipaa. Käyn uudelleen täällä katsomassa vielä tänä iltana.» Vielä rauhoittava hymy ja luja kädenpuristus, ja hän oli poissa.

Hänen askeltensa äänten häivyttyä Craven asteli hitaasti viereisen huoneen ovelle oudon ristiriitaisten tunteiden vallassa, »… pitäkää hänet onnellisena!» Niiden sanojen katkera iva viilsi hänen mieltään, kun hän meni ovelle, naputti hiljaa ja astui sisään.

Gillian odotti häntä, viruen melkein pystyssä pielusten varassa, jotka eivät olleet valkeammat kuin hänen kasvonsa, ja hypistellen hermostuneesti melkein vyötäisille ulottuvasta pehmeästä, ruskeasta tukasta punotun paksun palmikon kiharaista latvaa. Hänen silmänsä olivat vetoavasti suunnatut Craveniin, ja kun tämä lähestyi häntä, värähtivät hänen kasvonsa äkkiä, ja taaskin mies näki saman pelokkaan ilmeen, joka oli aikaisemmin kiduttanut häntä.

Cravenin oli ponnistettava kaikki voimansa estääkseen käsivartensa kiihkeästi kiertymästä hänen ympärilleen ja pidättääkseen huulilleen syöksynyttä intohimoisen rakkauden vakuutustulvaa. Mutta hän ei uskaltanut antaa perään viekoittelevalle heikkoudelle. Jännittämällä tahtoaan hän sai itsensä hillityksi, istuutui vuoteen laidalle ja peitti Gillianin vavahtelevat sormet laihoilla, jäntevillä käsillään.

»En ole vihainen, rakas. Jumala tietää, ettei minulla ole oikeutta olla», vakuutti hän hellästi. »Mutta minä en ymmärrä. En ole osannut uneksiakaan mistään tämäntapaisesta. Etkö voisi puhua minulle — selittää — auttaa minua käsittämään?»

Gillian veti kätensä irti, vei ne kasvoilleen ja purskahti haikeaan itkuun. Hänen kyyneleensä polttivat Cravenia, ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan hänen niitä katsellessaan.

»Gillian, sääli minua hiukkasen», pyysi hän. »Luuletko, että olen kivestä jaksaakseni kestää nähdessäni sinun itkevän?»

»Mitä voisin puhua?» kuiskasi Gillian nyyhkyttäen. »Sinä et ymmärtäisi. Et ole koskaan ymmärtänyt. Miten voisitkaan? Olet ollut liian ylevämielinen. Annoit minulle nimesi, varallisuutesi, uhrasit vapautesi, jotta minun ei tarvitsisi oppia tuntemaan maailman tylyyttä ja julmuutta. Näit kauemmaksi kuin minä. Tiesit, että minua odottaisi pettymys — kuten kävikin. Ja senvuoksi menit säälistä kanssani avioliittoon. Luulitko, etten koskaan sitä arvaisi? Aluksi en sitä aavistanutkaan. Olin typerä, tietämätön lapsi, en käsittänyt, mitä meidän avioliittomme tapainen liitto merkitsisi. Mutta kun sen tajusin — oi, niin pian — ja kun tiesin, etten milloinkaan voisi korvata sinulle — olin kuolemaisillani häpeästä. Kun pyysin sinulta lupaa tulla Pariisiin, en tehnyt sitä viettääkseni täällä sinun tarkoittamaasi elämää, vaan sen tähden, että velkataakkani oli käynyt sietämättömäksi. Arvelin, että jos tekisin täällä työtä, hankkisin itse elatukseni ja saisin takaisin itsekunnioitukseni, olisi sen kestäminen helpompaa. Kun vuokrasit huoneiston, koetin saada sinua ymmärtämään, mutta sinä et tahtonut kuunnella, enkä minä voinut vaivata sinua, kun sinä olit lähdössä. Ja kun sitten myöhemmin minulle luostarissa kerrottiin, mitä olit tehnyt, kun sain tietää, kuinka paljoa suurempi velkani oli kuin olin koskaan aavistanutkaan, ja kun kuulin, kuinka paljon rahaa olit antanut sinne — ja annat vieläkin joka vuosi — rahaa, jota he nimittävät Gillian Cravenin rahastoksi —»

»He eivät käsittäneet sitä, vaan luulivat minun varmasti tietävän sen, koska olimme naimisissa. En voinut asua siinä huoneistossa enkä ottaa vastaan elantorahoja, joita tuhlaavasti tarjosit. Lahjojasi — tekojasi — ylevyyttäsi — en jaksanut kestää sitä! Oi, etkö ymmärrä — rahasi tukehduttivat minua!» valitti hän itkun puistattamana.

»Sinun rahasi yhtä hyvin kuin minunkin, Gillian. Olen aina koettanut selvittää sinulle sitä. Mikä on minun, se on sinun. Olet vaimoni —»

»En ole, en ole», sopersi Gillian, rajusti nyyhkyttäen. »Olen vain hartioillesi työnnetty taakka.»

Miehen huulilta tunkeutui huudahdus. »Taakka, hyvä Jumala, taakka!» ähkyi hän. Ja äkkiä hänen kestämiskykynsä loppui. Kuolemantuskainen ilme silmissään hän sieppasi Gillian syliinsä, pusertaen häntä itseään vasten intohimoisen voimakkaasti ja painaen huuliaan hänen tuoksuavaan tukkaansa. »Oi, rakas, rakas», sopersi hän katkonaisesti. »En ole kelvollinen koskemaan sinuun, mutta olen aina rakastanut sinua, palvonut sinua, kaivannut sinua, kunnes kaipaus kasvoi ylivoimaiseksi ja minä lähdin luotasi, koska tiesin, ettei minulla olisi ollut voimaa antaa sinun olla vapaana, jos olisin jäänyt luoksesi. Menin kanssasi avioliittoon, koska rakastin sinua, koska tämä kirottu avioliiton irvikuvakin oli parempi kuin se, että sinä olisit poistunut elämästäni — olin kyllin halpamainen pitääkseni sinut, vaikka tiesin, etten saisi ottaa sinua. Ja minä olen kaivannut sinua; Jumala tietää, kuinka olen kaivannut sinua kaikkina näinä kaameina vuosina. Kaipaan sinua nytkin, luopuisin sieluni autuuden toivosta voittaakseni rakkautesi; saadakseni pitää sinua sylissäni vaimonani, olla puolisosi, ei vain nimellisesti — mutta minä en ole kelvollinen siihen. Et tiedä mitä olen tehnyt — millainen olen ollut. Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, tahrata puhtauttasi omalla synnilläni, sitoa sinua näin katalaan olentoon kuin minä olen. Jos tietäisit, et enää ikinä katsoisi minuun päinkään.»

Kauheasti nyyhkyttäen hän laski Gillianin takaisin pieluksille ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Naisen kyynelten kostuttamiin silmiin tuli äkkiä melkein taivaallinen hohde, hänen värähtelevät kasvonsa kirkastuivat liikuttavasta rakkaudesta. Vapisten hän kallistui Cravenin puoleen, ja myötätuntoisesti hän hennoilla käsillään veti Barryn häpeästä painuneen pään hellää rintaansa vasten.

Ja hänen pehmeitten käsivarsiensa syleilyssä Craven kertoi, epätoivoisena odottaen, milloin Gillian väistyisi kauemmaksi hänestä, torjuen hänet luotaan kauhun ja inhon vallassa. Mutta ihan hiljaa Gillian kuunteli hänen kertomuksensa lopun, vaikka kerran tai pari häntä puistatti, ja Craven tunsi hänen sydämensä sykkivän kiivaammin. Ja kauan senjälkeen, kun miehen hiljainen ääni oli vaimennut, pysyi hän ääneti. Sitten hänen laiha kätensä siirtyi vapisten Cravenin hiuksiin, hipaisten niitä arasti, ja kaksi suurta kyyneltä kierähti hänen poskilleen.

»Barry, olen ollut niin yksinäinen» — se oli pelästyneen lohduttoman lapsen valitusta — »jollet säälikään itseäsi, niin etkö tahdo sääliä minua?»

»Gillian!» Craven nosti rajusti päänsä pystyyn ja tuijotti häneen epätoivoisin, epäilevin silmin. »Rakastatko minua?»

»Rakastanko?» Gillianilta pääsi hiljainen, nyyhkytyksentapainen naurahdus. »Kuinka muuten voisin! Olen rakastanut siitä päivästä alkaen, jona tulit tapaamaan minua luostarin vierashuoneessa. Sinä olet kaikkeni, ja jos nyt jätät minut yksin» — hän takertui äkkiä tiukasti kiinni Craveniin — »Barry, Barry, en jaksa kestää enää. Minulla ei ole enää voimia eikä rohkeutta. Minua peloittaa! En jaksa olla maailmassa yksin — se on julma — säälimätön. Rakastan sinua, kaipaan sinua, en voi elää ilman sinua.» Surkeasti nyyhkyttäen hän veti Barryä lähemmäksi itseään ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten, rukoilevana ja levottomana.

Cravenin huulet vavahtelivat, hän otti pienen, värisevän tytön tiukasti syliinsä, mutta empi sittenkin vielä.

»Ajattele, rakas, ajattele!» jupisi hän käheästi. »En ole kelvollinen olemaan luonasi. Olen tehnyt anteeksiantamattoman teon.»

»Olen vaimosi, minulla on oikeus kantaa osa taakastasi», huudahti Gillian kiihkeästi. »Et ollut tietoinen, et voinut olla tietoinen tehdessäsi sen hirveän teon. Ja jos Jumala rankaisee sinua, niin rangaiskoon myöskin minua! Mutta Jumala on rakkaus, Hän tietää, kuinka olet kärsinyt, ja niille, jotka katuvat, hänen rangaistuksensa on anteeksiantamus.»

»Mutta voitko sinä antaa minulle anteeksi — voitko tulla minun omakseni?» sopersi Barry, vieläkin vain puolittain uskoen.

»Minä rakastan sinua», vastasi Gillian koruttomasti, »ja elämä ilman sinua on kuolemaa». Ja kohottaen kasvojaan Barryyn päin hän antoi miehelleen suudelman, jota mies et ollut rohjennut ottaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENTISYYDEN VARJO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Entisyyden varjo

ENTISYYDEN VARJO

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE