VÄINÖ

Elämäntarina

Kirj.

S. MANNERHEIM

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

        Kenraali Mannerheimin
        Lastensuojeluliitolle
              omistettu.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
Alkusanoiksi.
Lapsuus.
Sairaala-aika.
Nuorukainen.
Äiti.
Myrskyjä.
Viimeinen koti.

LUKIJALLE.

Se ihminen, jota tässä hänen omien "Muistelmiensa" ja jälkeensä jättämien kirjeitten nojalla olen koettanut kuvata, oli monessa suhteessa harvinainen. Aina hänen kuolemastaan asti on minusta tuntunut, että hänen elämänsä ansaitsisi tulla oikein eri kirjana kuvatuksi. Ikävä kyllä en koskaan voinut toteuttaa aikomustani pyytää Juhani Ahoa lukemaan hänen muistiinpanonsa. Toivoin nimittäin, että tämä suuri kirjailija ja syvä ihmistuntija olisi tästä saanut aiheen johonkin mestariteokseen. Hänen kuolemansa särki suunnitelmani ja minun täytyy nyt sen tähden itse parhaan kykyni mukaan koettaa antaa kuva Väinö Willgrenistä ja niistä vaiheista, jotka kehittivät hänet siksi ihmiseksi, mikä hän lopulta oli.

Että tässä olen ollut pakotettu muuttamaan kertomuksessa esiintyvien paikkojen ja henkilöiden nimiä, johtuu siitä, että monet näistä ihmisistä ovat vielä elossa ja että ehkä ainakin muutamista heistä olisi epämieluista tuntea itsensä kuvatuissa tapauksissa.

Kirja on omistettu sille yhtymälle, joka on ottanut Suomen lasten asian omakseen, ja toivon, että se määrätietoinen valistustyö, jota Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto suorittaa, tästä lähin on suojaava maamme lapsia joutumasta sellaisen kohtalon uhreiksi, joka tuli tämän kertomuksen sankarin osaksi.

Tekijä.

ALKUSANOIKSI.

Mitenkä olen onnistuva siinä tehtävässä, jonka olen ottanut, antaakseni muiden kuulla sinun elämäntarinasi, Väinö ystäväni, ja tutustuttaakseni heidät sisäiseen elämääsi sellaisena kuin minä sen tunsin?

Kykenenköhän minä näyttämään heille sinun voimakkaan sielusi ihanat kasvot sairauden runtelemassa ruumiissasi?

Ja kuitenkin täytyy minun koettaa. Tiedän, että sinä, joka niin suuresti rakastit kirjoja, olisit onnellinen itse ollessasi kirjan aiheena, ja muistan, että sinä kerran, ikään kuin leikilläsi, kysyit minulta, enkö kerran kirjoittaisi sinusta.

Ja onhan oikeastaan niin, että me tulemme kirjoittamaan tämän kirjan yhdessä, sinä ja minä. Minulla on sinun lapsuutesi "Muistelmat", ja ne kirjeet, joissa olet avannut sydämesi hänelle, jota sanoit äidilliseksi ystäväksesi, ja minä annan sinun itsesi kertoa ja tahdon vain jatkaa siitä, mihin sinä lopetat.

Onhan sinun elämästäsi jo muutama vuosi sitten tullut valmis kokonaisuus, ja sinun vapautettu henkesi on varmaan auttava minua tehtävässäni ja ohjaava kynääni niin, että kertomuksemme löytää tiensä ihmisten sydämiin.

Solängissä 24. p:nä elokuuta 1926.

S. Mannerheim.

LAPSUUS

Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi, syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.

Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.

Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.

On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.

Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön. Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan, hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.

Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.

Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan. Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.

Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö, koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi, ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin vaari.

Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.

On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen. Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut. Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan. Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet sopivia kasvattamaan lapsia.

Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.

Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen, ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?

Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.

Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona, kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen hänen omilla sanoillaan:

— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan, äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi, joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja 25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli kuljettavana.

Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.

Hän kertoo itse siitä:

Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa. Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous, jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —

Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja, joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan ruoasta.

Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa hänen omiensa kanssa.

Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi, huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon, jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja 25-pennisen ohella.

Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän tili pakahtumaisillaan surusta.

Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.

Väinö kertoo tulostaan uuteen "kotiinsa", miten yksinäiseksi ja hylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä eikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi kävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli muutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin kupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään, mikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat he tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että Väinö oli "se huutolaispoika".

Tämän ensimmäisen pakoyrityksen pois "kotoa" emäntä rankaisi kovin ja kiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle, jossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän sitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen luona.

Emäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa lukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle ensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan läksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön. Pojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien tuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.

Mutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo, mitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin vaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi sitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta sai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta. "Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi".

Tietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti, vei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan umpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun sarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle nukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä. Kun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut mitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos pojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan nokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi syyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi tepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä lapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin. "Rangaistuksen jälkeen", kertoo Väinö, "kirveli selkääni ikään kuin se olisi ollut tulessa". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli kiduttajaansa.

Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla: peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.

Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:

"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen. Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi, heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja. Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!' Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa, mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".

Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.

Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta. Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista mahdollisista asioista.

Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa, sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut "nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui sitä täydestä sydämestä.

Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa, oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian katkaistiin.

Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.

Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt, mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä selkäsauna.

Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan. Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa. Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas, eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.

On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta — istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis, leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen, johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa. Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas, mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen, ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan näyttäytymään.

Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa muistissa.

Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että Rammin muori oli kuollut.

Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.

Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan. Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta Väinön Helsingin Lastensairaalaan.

Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä, sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset, joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.

Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.

SAIRAALA-AIKA

Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta, ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset vaikutelmat Lastensairaalasta.

Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan, jonka hoitajatar puki hänen yllensä.

Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus — vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä. Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.

Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta, jonka tämä jo oli kadottanut.

Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku- ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.

Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista. Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.

Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.

Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa, jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni orpopoika N—lasta.

Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän oli parantolan "johtajatäti".

Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset, jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista, raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää koko tämä ihmeellinen kesä.

Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.

Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki, kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä, otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa olla tunti makuulla.

Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän, Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.

Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.

Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla, joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.

Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä synkkenivät.

Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa, joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena paratiisina.

Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen toisensa.

Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.

Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa, jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.

Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa. Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.

Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.

Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö. Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan. Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle kolmetoistavuotiaalle.

Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka pysyi kaikkein ylimpänä asteena.

Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein, kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville kuulijoille.

En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista, vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.

Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen, vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin, verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.

Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen, mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi parhaaksensa.

Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen tumman varjonsa hänen tielleen.

Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa eikä ruokahalua.

Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten kuulijoita.

Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren. Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin, että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.

Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan, haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin. Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet kerron hänen omilla sanoillaan:

"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme, jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni valoisammaksi".

Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.

Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää. Kohtaamisesta Väinö kertoo:

"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois. Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina surrut ja kaivannut minua."

On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa, että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan. Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.

Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman ystävänsä.

Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.

Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.

Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen, paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta oli siellä nyt uusi hoitajatar.

Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä, Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan, joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.

Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt". Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle. Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta. Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.

Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.

Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he olivat viettäneet yhdessä.

Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?

Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen, johon hän tiesi voivansa luottaa.

Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti, rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi, tarvitsisi palata kotikuntaansa.

Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.

NUORUKAINEN

Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä. Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia. Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä, joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.

Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään. Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.

Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.

Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.

Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli ja oli aina oleva hänen osansa.

Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön, kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta varten.

Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan uhmaavalle luonteelleen.

Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen, joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan, täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.

Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon enemmän kuin hän.

Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä parantolaan.

Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan kauniissa luonnossa.

Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti.

Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat: "Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi voinut kuvitella parempaa."

Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies, joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja -pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".

Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.

Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä, siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.

Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.

Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä. Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin mielipiteitä.

Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia, olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.

Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä. Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden. Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista, hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja lisätäkseen tietojaan.

Siihen tarvittiin kirjoja.

Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut, mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä joku keino ansaitakseen niitä.

Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki, mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.

Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui. Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin kuin sen sisällys ansaitsi.

Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar, saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena. Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut n.s. roskakirjallisuutta.

Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet vuosi vuodelta yhä lujittuivat.

Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin. Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten. Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se, miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen, mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa. Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.

Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili omantuntonsa tuomioistuimen edessä.

Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan, kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa. Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.

Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai äkkiä järkyttävän lopun.

Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.

Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.

Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet sormensa enää voineet tarttua siihen.

Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä, nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.

Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.

Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet", johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.

Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.

Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö", kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran, kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan järvelle.

Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä oli tehtävä suoritettavana.

Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.

ÄITI

Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.

Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.

Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!

Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut, ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla hylkäsi.

Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään torppaan.

Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä uuteen liekkiin.

Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella, samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus nimittää kalliilla äidin nimellä."

Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.

Hänen täytyi saada siitä varmuus.

Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:

"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan. Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille. Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme kirjeenvaihdossa keskenämme.

"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.

"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.

"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista 25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.

"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä. Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.

"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne, antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'

"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.

"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.

"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!

"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta se kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin vähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin tunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja luullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti elossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon, missä on!'"

"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta, joka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja hänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä viidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä mitään.

"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti saada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan vastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen sieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni virkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva Willgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden ikäinen.

"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista, että minullakin oli omaisia.

"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut
N—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.

"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa tiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.

"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi veljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe vuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.

"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että mainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja palannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen kuin saan heidät kiinni!'"

Tämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että vaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905 asunut P:n asemayhteiskunnassa.

"Olin hyvin onnellinen tuloksesta", Väinö jatkaa, "vaikka kohta en tiennyt, olisiko minulla syytä siihen."

Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.

Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa. Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän, jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän omin silmin näki poikansa kuoleman.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi — äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.

"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.

"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen. Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"

Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.

Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.

Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä. Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta, jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.

Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.

Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän parhaiten voisi tulla hänen luokseen.

"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea", ajatteli Väinö. Tätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään kirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että äiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi, että luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän olosuhteista.

Hänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille Väinö oli kirjoittanut "Muistelmansa", suostui heti ehdotukseen, ja pian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka oli onnistunut.

Rouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että muutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti silloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden joukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen otaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että ulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin suotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: "Ovesta astui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen ikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli silmiinpistävä."

Sitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella Väinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui olemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan tullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä liian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.

"Minulla on teille kirje pojaltanne", sanoi rouva Berg.

"Pojaltani!" kuului hämmästynyt vastaus.

"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen ja on nimeltään Väinö."

"Ei minulla ole sellaista poikaa."

Rouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin kalpea.

Ihmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä näin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär nimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi myöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52 vuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön elämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti vain toistamistaan: "Se ei ole minun poikani". Lopuksi rouva Bergin täytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti olikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön äitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon menevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden katsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.

Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa: "Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä tunnustamasta minua pojakseen."

Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle saakka."

Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva
Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.

Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.

"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne, koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä, kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."

Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.

"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla jotakin toisillemme."

Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi, sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne kuin maalle.

Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen, tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi ajattelematta äitiä.

Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."

Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se, mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten toteutuu.

Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.

Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut. Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka, samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea, mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän kasvatusveljelleen.

Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva
Berg. Mutta paras oli jäljellä.

Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:

"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei sekään onnistunut.

"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.

"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."

Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä, mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan syytteli itkien itseään:

"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen, jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua. En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit, että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut, jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."

Hän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma kuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo, miten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti oli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle voivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.

"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten lemmenkuhertelua", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.

Äiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili kyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen piirteen, minkä tiesi itsessään olevan.

Käsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi ja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.

Äiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli kirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo silloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne maalle, missä Väinö asui.

Siellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut yli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen, harmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään ja huivi vedettynä silmille.

Emännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt kasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.

Hyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä surusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman onnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin sanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.

Katkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt, että siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja hänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa toisen suruun ja tuskaan.

Ystävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa hänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton, vaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli iloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.

Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti keskustelua.

Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin "topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.

Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti, miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan puolestaan ystävyyttänsä.

Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa, jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.

Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista. Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen. Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa, sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen sisässään liikkui.

Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.

Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje saapui.

Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko pimeän talviyön jälkeen.

Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.

Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi häntä syyttämään.

Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.

Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä hyväksi sen, mitä oli rikkonut.

Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.

Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän jäljennetyksi:

"Aina muistossa oleva lapseni!

Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.

Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.

 En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme
 ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että
 sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.

Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.

Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.

Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla että vielä olet elossa.

Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun kysyn. Hyvästi sitten.

Äitisi.

MYRSKYJÄ

Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.

Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin poistettava.

Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.

Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies suhtautuisi tähän tietoon.

Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä siihen, että Väinö muuttaisi heille:

"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.

Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa, että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg, läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja jäykkäluontoinen.

Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.

Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin, jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen. Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.

"Neiti Martta Tarpola.

Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.

Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.

Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus on kuin parhaimmankaan ystävän?

Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen ajatuksiaan.

Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta hänen perheeseensä.

Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.

Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.

Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin siitä."

Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa niitä, jotka kuuluvat yhteen?

Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.

"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä tunnen, että päiväni ovat luetut.

"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?

"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin, ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on tunkeutunut teidän elämäänne?

"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän uhrauksen.

"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta, niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla kovin vaikea.

"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa toisten suruun."

Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.

Voi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen ohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä sinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran, kun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään äidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen ja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein koko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta ja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.

Mutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain puolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen henkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden ongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.

Voi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen häikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat lannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet vastakkaiseen äärimmäisyyteen.

Tämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen epätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti raukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että hän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille, joita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen mielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.

Jo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä käsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän monesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen uskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.

Lopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja kertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella rintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän, samoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä huolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja rohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista kovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää elämänsä.

Väinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän sydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:

"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti osoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja tukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni painostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä nämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle toivottomalle.

"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat saaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa ovat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän mielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti valkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa kodissa kasvatettu.

"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan. Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa asemassa kuin minä.

"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."

Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota jatkui hänen kuolemaansa asti.

Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.

Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä, että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle. Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää, mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.

Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella, tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin, vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.

Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella olleisiin henkilöihin.

Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi "vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla "Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten tähän.

Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.

Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö. Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.

Ei kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, ja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen häärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä hänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin, ystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.

Ja sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei tyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä sanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö vain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.

Ehkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton, niin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä ominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja pehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut niin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista mukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.

Näin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri ystävällemme.

Sinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin kesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen, Magnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.

Onnellisena "omasta kodistaan" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen sairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti koskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan vetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä järjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli toivonut.

Ja tänne "Väinölään" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä lopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun ilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin Lyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä alas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi kuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli Lyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen ajatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö tiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat tarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.

Sielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa ja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi sopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu, joka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan, oli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.

Väinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin kuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt seminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli antautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut, kuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin, hän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.

Hän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin ilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi jotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan. Hänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki mielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän huviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota Lyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.

Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä. Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.

Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan, että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli keksinyt kukka- ja lehtimallin.

Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin. Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille. "Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"

Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi, että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa, minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet lähenevän toteutumistaan.

Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin, joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.

Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön. Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään, oli tuntenut koko elämänsä.

Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta, aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.

Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:

"Rakas Ystäväni ja Tätini!

Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin. Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.

En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.

Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen syvyydestä.

Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta."

Erostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:

"— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.

Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat tyytyväiset Lyydiaan.

Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan "kesälinnassa", jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin lupasi hoitaa.

 Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni
 tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.

 Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta
 lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.

 Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen
 saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla
 vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.

 Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
 minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
 jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.

Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin, että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.

Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."

Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja, jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.

Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle; kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen vuotamaan."

Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.

Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.

"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti kertomasta kaikesta minulle."

Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta kuolemaansa asti.

Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt vain katkeruutta.

Lyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa, "suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut", kuten hän kirjoitti sairaala-ystävälleen.

Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä sanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän kirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen ei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen samalla myös unohtuneen juhannuslahjan.

Seuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin sairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla kotona sairasta hoitamassa.

"Tänään aurinko taas paistaa", kirjoittaa Väinö, "ja tunnen itseni paljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla."

Seuraavassa kirjeessään hän kertoo: "Tänään syttyi taas tähti taivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua katsomassa."

Äiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan kotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet vieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja paperoituna talon omaa poikaa.

Myrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin saavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa vastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä siitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä ja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi tavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi päiväksi hänen kotiinsa.

Kaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka Magnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän lehvillä.

Eron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään. Olihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa kohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi, että tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta vaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan imarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan kotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan.

VIIMEINEN KOTI

Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:

Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.

"Äidillinen Ystäväni!

Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden, mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön, josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.

Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani, mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani niin kuin tunnen.

Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.

On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän kanssaan.

Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista, miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa, olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)

Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin tarpeellisen huvimatkan.

Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.

P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin, joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin, mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11 tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.

Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin. Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani joululahjan (kirjaillun liinan)."

Kirje jatkuu kuvaamalla "sedän" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he heti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen, kunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:

"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja luontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole ensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.

"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti pakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.

"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin olimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä hetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin hyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun ajattelimme lähenevää eroamme.

"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian, mutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä. Onnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja sen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja viihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki on vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu vain pöytäkellon hauska raksutus."

Niin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.
"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä", arvelee
Väinö. "Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun
nyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää."

"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt on", jatkaa Väinö.

Hän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.

Kirje saapuu. Se on Lyydialta!

Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.

Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi "emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää "virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen päätökseen.

Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika, jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden suunnitelmiakin.

Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.

Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.

Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.

Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.

Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan häntä kaipasi.

Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään. Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.

Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.

Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:

"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana kerta kerralta.

"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois tietämisen tuskasta."

Hän sanoo edelleen:

"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain pitkittäisi kamppailuani.

"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen kuin pääsimme yhteen."

"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."

Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."

Ensiksikin Lyydialle.

Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan "omituista ystäväänsä".

Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli lähetetty.

Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:

"Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa, sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.

    Mun sieluni niin uupunut on
    vaelluksiin maan,
    sun kalkistasi ainoinen
    vain lohdutuksen saan."

    "Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
    ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
    On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
    Oi uinuos, uupunut, uinu!"

Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä, sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.

Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis jättämään.

Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä osastolta, jossa Väinö oli.

"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa saattaa odottaa loppua."

Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.

Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä riistänyt häneltä hänen miehensä.

Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti sulki vainajan silmät.

Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.

Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät. Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin läheisiä.

Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.

Onnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien tuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.

Hän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin, joiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli kukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:

"Täällä on niin ihanaa", sanoi Väinön äiti. "Tänne tahtoisin iäksi jäädä."