TURKISTENPYYDYSTÄJÄT

Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla

Kirj.

ACHILLES DAUNT

Englannin kielestä suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

       Johdatus.
    I. Matkalle lähtö ja ensimmäiset otukset.
   II. Metsäelämää, eläinoppia ja ensimmäinen intiaani.
  III. Henrin kuolema ja hautaaminen.
   IV. Luoteisterritoriosta ja sen eläimistöstä.
    V. Uusi toveri, hänen kertomuksensa ja lisää seikkailuja.
   VI. Chesterfield. Jaken mielipiteitä. Antilooppeja.
  VII. Kaukaisen lännen ihmeitä.
 VIII. Harmaasta karhusta.
   IX. Taistelu intiaaneja vastaan.
    X. Pierren seikkailu.
   XI. Kalliovuorillla.
  XII. Monenlaista riistaa.
 XIII. Arokoiria, susia ja karhuja.
  XIV. Bull Pound ympäristöineen.
   XV: Matkaa jatketaan vieläkin.
  XVI. Ensimmäiset majavat ja loppu.

JOHDATUS.

Tämän kirjoittaja haluaa painostaa, että vaikka seuraavilla sivuilla kerrottujen tapahtumain ajasta ei vielä liene kulunut kovinkaan monta vuotta, on sivistyksen leviäminen vaikuttanut ainakin sen, etteivät kirjan alussa kerrotut tapahtumat voi uudistua. Nykyään esimerkiksi ei kenenkään tarvitse pelätä, että mustajalat hyökkäisivät hänen kimppuunsa Saskatchewanin haarautumien lähellä. Puhvelit ovat jo kuolleet melkein sukupuuttoon. Muutamia hajallaan olevia laumoja elelee kyllä vielä Kalliovuorten alemmilla rinteillä ja metsiköissä, mutta sellaiset tapahtumat kuin sivulla 62 kerrottu kuuluvat jo menneisyyteen. Yhtämittainen ja armoton teurastaminen on vähentänyt puhvelien lukemattomat laumat pieniksi harhaileviksi ryhmiksi. Nykyään ei tiedetä varmaan, onko Yhdysvalloissa enää olemassakaan muuta kuin yksi lauma. Mitä muuhun kertomuksessa mainittuun riistaan tulee, ei sen lukumäärä ole vielä sanottavastikaan vähentynyt, ja ehkä se vielä kauan kiihoittaa urheilijoita seuraamaan sitä tasankojen ja vuoristojen hiljaiseen yksinäisyyteen. Sellaiset miehet kuin Jake ovat nykyään yhtä harvinaiset kuin majavat ja puhvelitkin, ja vain sattumalta tapaamme joskus tuollaisen omituisen olennon. Meidän päiviemme oppaat, kuten esimerkiksi Oregon Bill, ovat aivan erilaiset kuin nuo vanhan polven raa'at ja sivistymättömät turkistenpyydystäjät. He tekevät tehtävänsä hienosti ja haluavat sekä elättää tilapäiset isäntänsä että majoittaa heidät mukaviin vaunuihin, joten vaikka riista vähenisikin, elävät metsästäjät siitä huolimatta yhtä herkullisesti. Asiain näin ollen on entisten aikojen viehätys paljon vähentynyt. Mutta toiselta puolen taasen ovat sen suomat edut kieltämättömät, sillä eihän kukaan toki valinne tyhjää lautasta täysinäisen asemesta, ja metsästäjä kai matkustaa salomaille tervehtyäkseen ja virkistyäkseen eikä kuollakseen nälkään.

I.

MATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.

Tuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion aavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana on maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme täydellisesti tunne.

Tämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on mustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia ihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi maansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet nauttimasta valkoisten "tulivettä". Tätä suunnatonta ja autiota territoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet, joiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden kallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet, vuoristolampaat eli "suursarvet" ja useat muut turkiseläimet asustavat.

Etelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa yliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet ajaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.

Hudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet kauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille heidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi ruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien tarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa alkaa tämäkin kertomuksemme.

Kevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt. Miljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja aavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen ja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet kiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja Meksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla ne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella oleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.

Vastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n kauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee vastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen sitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta. Melojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä kahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen keulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia vuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja puhvelinkarvaviittoihin.

Katselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme ensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi on vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat taistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen kasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää hieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen katseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä asuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen vuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy myös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen kasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen hyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen huulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran kuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin tummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut, sillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin, joissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun päänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut tukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan. Hänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen vielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista, joilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan. Hänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava winchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä seuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua "luumunsydämeen" yhtä hyvin kuin joku toinenkin erämies.

Hänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä on tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja selvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen vyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku. Vanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu villisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on taasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian kiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti laukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja hienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin nahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja kauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen varsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja pehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on koristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella tummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä kolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja tutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat esineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä, kun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat, nousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen uhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat ja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun johdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka hänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin hyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier l'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.

Olen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret metsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan, etteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen laatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen kaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa ja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.

Mutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti hyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat rannat Kanadan venemiesten lauluun:

    "Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,
    kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!"

Kun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre tovereilleen:

"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme meloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri sopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä ruohoakin", lisäsi hän nauraen, "mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa sellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet maihin tavaroinemme."

Gaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja pitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja auttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli tehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon kuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä kunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi, koska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.

"Nyt, pojat", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet kunnioittamaan matkueen johtajana, "tarttukaahan kirveihinne! Tuolla rannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä sytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin."

Heti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier nuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka nopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen ympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä sen pimeistä lehdoista.

Niin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille asetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin tuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet mukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä näyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen kokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden muuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi paisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet vaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.

Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa", totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.

Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin, kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei, pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."

Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen, joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden selittäjää!"

Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut eläin oli tuo peloittava ahma.

"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli. Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan sen talja melko arvokas."

Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.

II.

METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.

Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti. Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi matkustajalle tilaisuuden.

Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.

Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä. Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä, Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen. Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.

"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."

Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun hihnasta riippui nippu lintuja.

Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin. Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta seikkailustaan:

"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle, josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi. Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet, sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.

"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista, ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.

"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.

"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni. Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen juuresta.

"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä. Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.

"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän. 'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.

"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja. Ensin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään syöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden pullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun otetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen. Nopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin. Ne kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne repivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen juosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin ne aikoisivat yhtyä taisteluun.

"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin erästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan, ja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.

"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin pudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten näkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä niin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä ne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja alkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja — tässä minä nyt olen."

Siten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet ja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan paljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet aavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla aterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen elintapoihin.

Arokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien ruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia määriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain. Aavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia olinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon sulamattomia jyviä.

Tällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan joukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista seitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka, jonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat ovat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet kilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin sopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että se mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa on paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen harvoin tuloksetonta.

Linnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon luonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin, melkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta paria keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita tummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi niskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä, paljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä perhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.

Arokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä seuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla tavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan puhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden kautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet suuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua sisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin aamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee jollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla urosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa tilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne huomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä niskat nurin.

Naaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka väriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu rakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi harjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja rikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä eikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua. Lokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa, jota metsästäjät mielellään ampuvat.

Vasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet tunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon välimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä riistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi tarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa "Yhdistetyn kuningaskunnan" suurimmissa kaupungeissa.

Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain, on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä parveakaan.

Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien, oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä, että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.

Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.

He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa, sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei riistaa ollut saatavissa.

Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.

Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut huomannut venettä.

Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena kellumaan veden pinnalle.

Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.

"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.

"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti, näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."

He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä. "Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin, koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.

"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."

Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon. Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken varalta.

Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.

Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta, sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen poikki.

"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."

Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan. Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle itselleen.

Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille seuraavaa:

"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa. Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui, juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."

Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"

Ja nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan molempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui toisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin, päättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat he joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan painoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion palamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti olivatkin.

Pierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa Luoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin intiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita muuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään. Heidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa uteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri joutsenlajeista.

"Amerikassa elää", aloitti hän, "kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki suuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka useinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi seitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta jalkaa.

"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin, ja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta väristä.

"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista, vannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä perusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset. Toitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin toiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.

"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä lintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin kaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan Lessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat tuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole nähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen linnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt pariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut linnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi pohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas Wilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä oleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa järvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat vielä melkein tuntemattomat.

"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin nuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot, järvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa suliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.

"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi valkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja, joissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja muilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.

"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla olevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta ja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään sisäänkäytävän puolelle.

"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan päähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat kiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.

"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen edellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne tavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa ampua.

"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna riittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman leipää ja lihaa sen lisäksi.

"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman pienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään parinkymmenen naulan painoinen.

"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta vedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne ainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään niitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne pitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.

"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua 'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne mielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla toimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.

"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä kohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin päästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen suotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa. [Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161 kilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea, että ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat veden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä räpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen siten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne kulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen meloma kanootti.

"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla vielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille ja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan nahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.

"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän aikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet jäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet koskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani, minulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon tekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin metsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja päivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti saapuvia uusia lintuja.

"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä joutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat Resolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä puntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut välittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen olisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota tuossakin tarpeeksi.

"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä, Bewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi ne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne viimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit. En ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien latvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat noin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon, jonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat siellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.

"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon vyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden metsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä linnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.

"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja ammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun eksymättä noille saarille.

"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri Jumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta ateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä syömättä nukkumaan.

"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten vertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka täyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena lisänä metsästäjän eväihin.

"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja koska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän parasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja meidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa."

Sammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin ja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.

III.

HENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.

Sivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa tapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan hankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat joutumaan.

Eläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana niin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet niemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti sitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen sarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan niin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän taistelevista.

Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.

Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu, sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.

Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan jatkoivat matkaansa.

Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa, suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.

Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään, eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.

Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.

Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.

Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.

Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan säkeet:

"Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen, se pilvein laidat kauniiks' punertaa, ja taivaan laaja kaari suurenmoinen kuin aavikot nuo laajat leimuaa; ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan näemme sen silloin aina luovan."

Huolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin, ennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta. Pojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät seuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli riippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.

Ulompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa tuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin virkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden lorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta, mutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien henkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla sointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien oksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista heitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien aiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.

Silloin tällöin vetäytyi metsä kauemmaksi rannasta paljastaen pitkiä matkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen rauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan varjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde valaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa, nyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin tällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen joutsenien haamuja.

Runoilijat kirjoittavat "puiden latvoissa huokailevasta tuulesta". Tämä luonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan autioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee sitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan taasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että ilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin tulevaa onnettomuutta.

Tämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden vaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He jatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.

Kaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin sellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja yksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään, hopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen, joka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon henkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän herkkään mieleen.

Sellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa vastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian lopettaa ankaran päivätyönsä.

Kauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat joen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen selitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä Saskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.

Kevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi rannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta kävi.

Koskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.

"Pojat", sanoi Pierre, "en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se kuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen", lisäsi hän, "kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa, pojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien aiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella rannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!"

Silloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se tuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului kallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin selvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava ääni oikein tuli.

"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan", sanoi Gaultier, "voimme helposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut jo niemellekin."

Kanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä, jonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.

Totta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten sielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska he olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa jokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden, voivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton ei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että intiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin itsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.

Ennen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että pieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli myöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin, jolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri valmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.

He eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin korviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin parinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet matkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen. Nyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan, aivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä, oli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä kohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin sadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat, etteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin tarkasti.

Pierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi kanootin vauhti kovemmaksi.

Jokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja nuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre, joka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski nopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten samalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä kiisi eteenpäin.

"Melo henkesi edestä, Gaultier!" huusi hän. "Punanahat ovat työntäneet niemekkeestä kanootin vesille!"

Ja todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien meloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre tiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin voimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien oksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.

Huolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin nuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.

Kun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan kädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri kovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen kädellään kylkeään.

"He ovat lopettaneet matkani", sanoi hän heikosti. "Pelkään luodin menneen suoraan lävitseni."

Intiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä, ja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he hirveän sotahuutonsa.

Pierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä kalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti muodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi asettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin solua virran mukana.

Nyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä käyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.

Ottamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää kanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan luoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen lakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.

Kanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa sekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi ajelehtia virran mukana pohja ylöspäin.

Koska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät Pierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta silmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa oli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain olosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat ponnistella taasen vastavirtaa.

Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman valon suojassa.

"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia, eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan. Jumalani, millainen onnettomuus!"

He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.

Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.

Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.

Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat syntiset saisivat elää iankaikkisesti.

Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.

Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.

"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.

"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut. Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen kuolemastaan."

Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja sitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa seudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut liian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen hiekkatörmään.

Kuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä varjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän pilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata sumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi puhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis asetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen jälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti paikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier vielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän toveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen kanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa vastavirtaa.

IV.

LUOTEISTERRITORIOSTA JA SEN ELÄIMISTÖSTÄ.

Sellaisille, jotka haluavat kuunnella sen opetuksia, on salomaa hyvä koulu. Se tekee pelokkaimmastakin rohkean ja opettaa kestämään kärsivällisesti vaikeuksia, vaaroja ja monenlaisia vaiheita, jotka siellä tulevat jokaisen matkustajan ja metsästäjän osaksi. Se vahvistaa huomiokykyä, mieltä ja ruumista, ja joka tapauksessa panee se sellaisenkin, jolla on hienompi luonne kuin raa'alla rajamaanasukkaalla, ajattelemaan Jumalaa, kun hän tarkastelee Herran töitä. Muutamien viikkojen tahi kuukausien oleskelu tutkimattoman ja asumattoman salomaan yksinäisyydessä on useinkin vaikuttanut enemmän luonteitten muodostamiseen ja jalojen ominaisuuksien esille tuomiseen kuin kaikkien edellisten vuosien oleskelu nykyaikaisen sivistyksen keinotekoisessa ilmastossa.

Sekä Pierre että Gaultier olivat alttiit niille vaikutuksille, joiden alaisiksi heidän elämänsä oli heidät tehnyt. He rakastivat tuota viheriätä salaperäistä metsää, sen laajoja näköaloja, sieviä aukeamia, lorisevia puroja, monia virtoja ja niiden sammaleisia rantoja, joille aurinko paistoi puiden oksien lomitse; kaikkea tuota he rakastivat. He eivät voineet määritellä, mikä tuo kauttaaltaan siinä esiintyvä viekoitteleva taikajuoma on, joka teki heistä sen orjia, mutta heidän villi ja vapaa elämänsä tarjosi heille kiihottavampia suloja kuin täydellisin sivistys vaativimmalle huvittelijalleen.

Tähän asti olivat nämä kolme serkusta aina eläneet yhdessä sekä senvuoksi, että he kaikki pitivät metsäelämästä, että heidän sukulaisuutensa perusteella. Senvuoksi täyttikin tuo peloittava isku, jonka Henrin kuolema oli heille antanut, Pierren ja Gaultieren mielen suurella tuskalla, vaikka heidän metsissä opittu hillitsemiskykynsä tukahduttikin kaiken tuon heidän sydämessään riehuvan suuren surun ulkonaiset ilmaukset. Syrjäisestä olisivat he näyttäneet välinpitämättömiltä, mutta sellainen luulo olisi ollut mitä suurinta vääryyttä nuoria metsästäjiä kohtaan.

Koko päivän meloivat he länteen päin pitäen koko ajan silmällä kumpaakin rantaa huomatakseen ajoissa jokaisen lähestyvän vaaran; mutta vihollinen näytti selvästi jääneen jälkeen, koska ei siitä enää ollut havaittavissa merkkiäkään. Tapansa mukaan nousivat serkukset iltahämärissä maihin eteläiselle rannalle valmistautuen viettämään siellä yönsä. Tällä kohdalla loittoni metsä melkoisesti joesta jättäen väliin muutamia satoja aareja käsittävän maa-alueen, jossa kasvoi enimmäkseen karkeata ruohoa ja surkastuneita pajupensaita.

Jätettyään toverinsa sytyttelemään leiritulta tarttui Pierre pyssyynsä lähtien kuljeskelemaan surkastuneeseen paju- ja leppäpensaikkoon ampuakseen jonkun otuksen illalliseksi. Hänen huomiotansa oli jonkun aikaa kiinnittänyt metsänlaidasta kuuluva omituinen melu. Joskus oli se aivan kuin jonkun raivohullun naurua, joskus taasen kuin jotakin ihmistä olisi kuristettu. Nämä äänet tässä autiossa paikassa sopivat hyvin täyttämään jokaisen kuuntelijan mielen kauhulla, mutta Pierre tunsi siksi hyvin niiden aiheuttajan, että hän pelkäämättä rupesi ryömimään eteenpäin käyttäen hyödykseen kaikkia paikan tarjoamia apukeinoja. Hänen silmänsä eivät voineet varmasti erottaa mitään aukiota ympäröivien puiden lehvistön-varjosta, vaikka hän muutamia minuutteja katselikin tarkasti oksia. Äkkiä vaikeni tuo omituinen melu ja Pierre alkoi jo pelätä, että hänen läsnäolonsa oli huomattu, kun odottamatta eräs huuhkaja liiteli hiljaa näkyviin muutamien kuusien oksien pimennosta laskeutuen vinosti maahan vähän matkan päähän muutamien pensaitten taakse.

Pierre lähestyi nopeasti paikkaa pysyen hyvin piilossa välissä olevien pensaitten takana. Pian näkikin hän edessään takaa-ajettavansa taistelemassa hurjasti jonkun toisen eläimen kanssa. Hän ojensi äkkiä pyssynsä ampuen huuhkajaa, jonka luoti tappoi heti sen alla olevan eläimen päälle. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin rämejänis, jonka huuhkaja oli epäilemättä huomannut metsästä.

Edellisenä päivänä ei Pierre mitenkään olisi suostunut syömään huuhkajaa, kun muutakin riistaa oli saatavissa, mutta viime yön jännitys ja hänen tavattoman pitkä paastoamisensa olivat kiihoittaneet hänen ruokahaluaan. Tämän suuren linnun liha ei ole kumminkaan mitään huonoa ravintoa, sillä se on valkoista ja mehevää ja tarjoaa nälkäiselle metsästäjälle silloin herkullisen aterian, kun ei muuta riistaa ole olemassa. Rämejänis, joka taistelun jälkeen oli kykenemätön pakenemaan, oli tervetullut lisä Pierren laukkuun. Kun hän palasi leiriin ja laukun sisällys oli tyhjennetty maahan, tervehti Gaultier serkkuaan lämpimästi.

He nauttivat ateriansa melkein vaiti ollen, sillä samat surulliset ajatukset olivat saaneet heidät kummankin valtoihinsa: viime leiripaikassa oli Henri ollut vielä heidän mukanaan. Mutta vaikka he tunsivatkin hänen poistumisensa aiheuttaman tyhjyyden, olivat he siksi rohkeita poikia, etteivät he aikoneet antaa tuon tapauksen muistelemisen lannistaa mieltään tarpeettomasti. Muistaen sen muuttuikin Pierre syötyään iloisemmaksi alkaen keskustella Gaultierin kanssa heidän molempien mieltä kiinnittävistä asioista.

Muiden muassa ilmoitti hän muutamia hyödyllisiä asioita maasta, jonka halki heidän oli kuljettava, koska Gaultier'ille nuo seudut olivat aivan tuntemattomat. Hän kertoi, että Saskatchewanin molempien haarojen välinen maa oli paljon hedelmällisempi kuin monet ihmiset luulivatkaan — siellä oli suuria maanviljelyksen eri muodoille sopivia alueita, ja ne seudut, joita ennen oli luultu autioiksi erämaiksi, kasvoivatkin metsää. Hän todisti selvästi, ettei suuri amerikkalainen erämaa ulottunut hetikään niin kauaksi brittiläisen rajan tuolle puolelle kuin maantieteen tutkijat kuvittelivat. Tässä autiossa maassa oli monenlaisia paikkoja, siellä vaihtelivat metsät ja aavikot, toisissa paikoissa on edellisiä enempi, toisissa taasen jälkimmäisiä. Useampaa Amerikan mantereelle ominaista riistaa on siellä viljalti: suuria hirvilaumoja kuljeskelee sen aroilla laitumella tahi hakee suojaa monista metsiköistä, puhvelit vaeltavat suurin joukoin aavikoiden poikki ja lännempänä olevien Kalliovuorten monissa solissa. Noilla korkeilla kukkuloilla oleskelee tuo pelätty harmaa karhukin, jonka peloittava hahmo näyttäytyy silloin tällöin jollakin kallionkielekkeellä tahi syvällä kuohuvien virtojen pimeillä rannoilla. Kaneelinvärinen, musta ja kirjava karhu ovat siellä kuin kotonaan, pantteri hiiviskelee kallioiden välissä, vihattu ahma syöksyy joltakin oksalta alempana olevan saaliinsa niskaan, pitkähäntäinen hirvi ravaa aavikoilla ja suurisarvinen vuoristolammas hyppelee kallioilla.

Gaultier kuunteli henkeään pidättäen toverinsa kertomusta näistä ihanista metsästysmaista. Hän oli aina kadehtinut erämiesten elämää eikä hän voinut oikein uskoa vielä nytkään, että hän itse juuri oli aloittamaisillaan tuota todellista elämää, jota hän oli haaveillut sulaksi onnellisuudeksi.

Keskustellessaan heittivät he silloin tällöin suuren kuivan halon nuotioon, joka lähetteli ympärilleen oikeita säkenepilviä karkoittaen pimeyden kauas puiden sekaan. Joskus kiinnitti kumminkin heidän huomiotaan lyhyen matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva rasahtelu. Silloin heittivät molemmat metsästäjät vaistomaisesti enemmän puita tuleen, kunnes se paloi ja hehkui kuin sulatusuuni valaisten koko leirin ympäristön kirkkaanpunaiseksi.

He kuuntelivat hetken aikaa hievahtamatta, mutta lukuunottamatta virran hiljaista loiskinaa ja ympäristön puiden lehvissä suhisevaa tuulta eivät he voineet erottaa mitään. He alkoivat jo melkein uskoa erehtyneensä, kun jälleen kuului tuollaista heikkoa ritinää, jota tällä kertaa seurasi omituinen melkein syvältä huokaukselta kuulostava ääni leirin kummaltakin puolelta.

Tuli oli sytytetty erään paikan edustalle, jossa pensaitten välissä kasvava karkea ruoho oli pitempää kuin muualla. Siltä suunnalta oli tuo ääni heidän mielestään ensin kuulunut. Pierre käski hiljaa toveriaan tarkastelemaan vastakkaista puolta. "Siellä on pari pantteria", lisäsi hän. "Pidä sinä silmällä toista, niin minä otan tämän toisen osalleni."

Pitkä ruohikko, johon Pierre oli suunnannut katseensa, näytti heilahtelevan silloin tällöin kuin joku sen läpi hitaasti tunkeutuva eläin olisi työntänyt sitä hiljaa syrjään, tuskin risahduksenkaan ilmaistessa sen käärmemäistä etäytymistä. Pian lakkasivat kumminkin nämäkin heikot äänet kuulumasta ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin.

Tulen räiskyminen, soilta kuuluva etäinen kurkien kirkuminen ja rantatörmän takana virtaavan joen lorina kuuluivat Pierren jännitettyyn korvaan tavallista kovemmasti, ja mielessään kiroili hän niitä, koska ne estivät kätkeytyneen vihollisen jatkuvan etenemisen kuulumasta.

Äkkiä oli hän kumminkin näkevinään kirkkaan, viheriältä loistavan pisteen sotkeutuneiden ruohonkorsien ja pajujen välistä, ja kun hän käänsi hieman päätään, tuli toinenkin sellainen näkyviin. Hän tiesi nyt huomanneensa hiipivän pantterin silmät, joihin nuotion tuli kuvastui.

Siirryttyään hieman näytti hän päässeen asentoon, joka tyydytti häntä, koska hän, katsottuaan tarkasti, nosti pyssyn hitaasti poskelleen. Kun laukaus pamahti, syöksyi muudan suuri keltainen eläin karjaisten tulta kohti, jonka tuhassa se alkoi kieritellä. Toinen laukaus lopetti sen piehtaroimisen.

Vähän matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva ritinä, jonka nähtävästi aiheutti joku pakeneva peto, vapautti nuorukaiset toisen hyökkäyksen pelosta. He käänsivätkin senvuoksi huomionsa kuolleeseen pantteriin, jonka he vetivät kauemmaksi tulesta alkaen sitä nylkeä. He saivatkin sen pian tehdyksi, sillä molemmat olivat taitavat veitsen käytössä.

Gaultier oli hyvin nyrpeissään sentähden, ettei hän ollut saanut ampua tuota toista väijyvää pantteria; ja koska hän tiesi hyvin vähän näiden petojen elintavoista, kysyi hän Pierreitä, joka mielellään ilmaisi hänelle kaikki tietonsa.

"Pantteri", aloitti hän, "on ainoa näiden seutujen siihen luokkaan kuuluva otus. Tuolla etelässä on kyllä toisiakin kissaeläimiä, kuten jaguaareja ynnä muita, mutta ne, joita täällä sanotaan kissaeläimiksi, eivät olekaan sellaisia, vaan suoraan sanoen ilveksiä. Texasissa nimitetään niitä töpöhäntä-kissoiksi.

"On ikävää, ettei jokaisella pedolla ole omaa nimeä, mutta kuten luultavasti tiedät, ei puhveli todellisuudessa ole mikään puhveli, vaan biisoni, hirvi ei ole sama kuin eurooppalainen hirvi, jota me sanomme rämehirveksi. Sillä on kumminkin toinenkin sekaannusta estävä nimi, josta me saamme kiittää intiaaneja, nimittäin vapiti. Metsästäjät nimittävät teräväsarvea vuoheksi, vaikka se onkin antilooppi. Voisin luetella paljon enemmänkin tällaisia samanlaisia vääriä nimityksiä, mutta nämä mainitsemani riittävät jo todistamaan asian.

"Olen kuullut, että pantteria tavataan etelässä päin aina Etelä-Amerikassa asti, jossa niitä on kuulemma hyvin runsaasti muutamin paikoin. Espanjalaiset nimittävät sitä leijonaksi, koska se näöltään muistuttaa tuota eläintä, yhdennäköisyys, joka perustuu ainoastaan samanlaiseen väriin. Olen silloin tällöin nähnyt laikullisiakin panttereita, mutta ne ovat aina sattuneet olemaan niin nuoria, ettei pilkkuja voitu huomata muuten kuin määrätyssä valaistuksessa.

"Kuten voit itsekin huomata, ei pantteri ole mikään kaunismuotoinen eläin. Vastakohta on sitä suurempi, kun ajatellaan, että kaikilla sen sukulaisilla on kaunismuotoinen ruumis ja notkeat jäsenet. Pantterin selkä on pitkä ja matala, ja jalat ovat lyhyet ja tylpät tehden eläimen hieman kömpelön näköiseksi. Sen pituus on tavallisesti viiden ja kuuden jalan välillä, siihen laskettuna häntäkin, joka on noin pari jalkaa pitkä.

"Huolimatta pantterin näennäisestä kömpelyydestä ei mikään sen sukulaisista voita sitä kiipeämisessä. Se voi kavuta puuhun ihmeellisen helposti, jolloin se käyttää kynsiään, siis aivan eri tavoin kuin karhu, joka kiivetessään tarttuu puuhun syliksi.

"Eräästä sen toisesta omituisuudesta on minulla henkilökohtaiset melko ikävät muistot.

"Viivyin eräänä iltana hyvin myöhään ulkona ajaessani takaa haavoittamaani peuraa. Seuratessani eläimen jälkiä, joissa oli verta siellä täällä, saavuin muutamaan kallioiseen solaan, jossa oli hyvin hämärää osaksi senvuoksi, ettei valo voinut sinne tunkeutua, osaksi siksi, että muutamat äärettömän suuret puut varjostivat oksillaan koko polun.

"Sen pohjalla virtasi pieni joki, joka oli metsäeläinten mieluinen juomapaikka. Eläimen jäljetkin veivät sinne.

"Kumarruin juuri tarkastelemaan peuran jälkiä, kun säikähdin tukahdutettua murinaa, jota heti seurasi jonkun suuren eläimen loikkaus ylitseni. Mennessään pyyhkäisi se lakin päästäni.

"Voit kuvitella, miltä minusta tuntui, kun suoristuttuani näin suuren pantterin kyyrysillään muutaman metrin päässä tuijottaen minuun viheriöin silmin ja jokainen lihas vapisten hyökkäysinnosta.

"Kuten se nyt makasi edessäni pää etukäpälien välissä, oli sitä hyvin vaikea ampua. Senvuoksi siirryinkin varovaisesti hieman syrjään pyssy poskellani ja sormi liipaisimella voidakseni ampua sitä silmän ja korvan väliin.

"Pantteri näytti kumminkin aavistavan tarkoitukseni, sillä sekin muutti asentoaan niin, että olimme aina samassa asennossa toisiimme. Koska en hoksannut mitään parempaa keinoa suoriutua vaikeudesta kuin ampua sitä tuossa asennossaan, tähtäsin sen toiseen julmaan viheriään silmään ja saatuani pyssyn vakautumaan painoin liipaisinta.

"Laukaistuani hyppäsin syrjään vapautuakseni savusta, ja sain kiittää onneani, että menettelin niin, sillä peto saatuaan luodin kalloonsa hyppäsi eteenpäin pudoten juuri äskeiselle paikalleni, jossa se kynsi maata raivokkaasti kuolon tuskissaan. Huomattuani, ettei sitä enää tarvinnut pelätä, latasin tietysti pyssyni jälleen niin nopeasti kuin suinkin vain voin ja ammuin sitä korvan taakse, jolloin se lakkasi potkimasta.

"Tuo viekas peto oli väijynyt hirviä tahi muuta riistaa näiden juomapaikalla, ja oli luullakseni erehtynyt tuossa pettävässä valossa otaksumaan minua joksikin lihavaksi peuraksi minun ryömiessäni eteenpäin. Miten tuo peura, jota ajoin takaa, oli päässyt sen sivu, en voi ymmärtää.

"Pantterille on juuri ominaista tällainen saaliin väijyminen. Vuoristossa valitsee se jonkun virran tahi lammin rannalla olevan kallionkielekkeen ja hyppää sieltä jonkun alempana olevan pahaa-aavistamattoman eläimen niskaan. Sillä näyttää olevan niin loppumaton verenhimo, että se tappaa niin monta eläintä kuin se vain saa käpäliensä väliin, vieläpä silloinkin, kun se on jo saanut hekumoida tarpeekseen.

"Muuten on se melko arka eläin, ja koska se on hyvin harvoin liikkeellä päivisin, nähdään se vain silloin tällöin kaukaisimmissakin erämaissa.

"Floridan metsissä ja Texasin, Arkansasin, Mississippin ja Louisianan ruohoviidakoissa on niitä vielä paljon, vaikkakaan ei niin runsaasti kuin ennen. Näissä turkisseuduissa on se melko harvinainen, ja silloin kun joku ilmestyy, hämmästyvät kaikki läheisyydessä elävät 'nahkasukat'."

Kun Pierre oli kertonut kaikki, mitä hän tiesi pantterin elintavoista, auttoi hän Gaultieriä pedon ruumiin poiskuljettamisessa leiristä. Sitten lisäsivät nuorukaiset puita tuleen valmistautuen viettämään yönsä rauhallisesti.

V.

UUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.

Kun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan, hämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä metsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi valmiina liipaisimella.

Huomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä ilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä huudahtaen: "Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta linnoituksesta!" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen samalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.

Muukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat väriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa suuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.

Hänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut ja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat silmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin kuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.

Vihdoin keskeytti hän vaitiolon. "Olen rauhoittunut nyt, pojat", aloitti hän, "mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä intiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä", lisäsi hän taputtaen pyssyään, "tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne, mutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja. En ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi saavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni näyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta", sanoi hän ottaen Pierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. "Mikä tällaisen pyssyn nimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen."

Pierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.

"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin? Vannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on tällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko varmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa laukeavat voittavat sen kieltämättä."

Syötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin ampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa käyttökelpoisuudesta.

"Suostun, vieras", sanoi muukalainen. "Luullakseni ei vanha pyssyni suostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne."

Gaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan siten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen metrin päähän.

Tähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin sen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti ajattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan estääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.

Arpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja, mutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen tarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän vakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa huomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun neljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.

"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!" huomautti Pierre hymyillen. "Mutta sinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen näkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta."

Patruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui ampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi. Savun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen oikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää. Pierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen kirkastaessa hänen kasvojaan.

Nyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. "En usein tyhjennä vanhan toverini vatsaa turhaan", huomautti hän, "mutta luullakseni teen sen kumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä tuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa."

Sanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen pystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista koivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä askelta paikalta sanoi hän: "No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni majavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään. Suostutteko?"

Pierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän häviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi maksettava vetonsa.

"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon. Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea kilisevä ääni.

"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla puolilla oli koivunrungossa reiät.

"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."

"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi", vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen olisi vienyt päänahkani."

"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."

"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa, eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"

Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan muukalaisen kertomusta.

Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa kärjellä. Vihdoin hän aloitti:

"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni, kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi. Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.

"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita, joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään, valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja turvallista matkaa intiaanein maan halki.

"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.

"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet puhuttavan.

"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä, miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.

"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.

"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella, miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.

"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä- ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä. Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja, luulimme saavamme olla aivan turvassa.

"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät lihaa mukanani.

"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.

"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.

"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä, nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon? 'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja laukaisin.

"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut, potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa kädessäni.

"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät. Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.

"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen, oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri pyssynkantomatkan ulkopuolelle.

"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä. Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän. Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon vihollisen paluun varalta.

"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.

"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin, jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.

"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua, mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.

"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.

"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.

"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan vaunuun.

"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän tappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa yrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein joukkoon murhattavaksi.

"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä sarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan koettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli tarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että me annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia paukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.

"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla oli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän oli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen tarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui hevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla, ennenkuin se ennätti juosta pakoon.

"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä meikäläistä oli kuollut.

"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja jokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.

"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin viiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen viimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.

"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella pakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista tappoi hänet siihen paikkaan.

"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä sisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.

"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti kuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa. Lopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset vaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.

"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme kyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta kertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.

"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten muutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin niin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani unhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu luoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja läksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.

"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä hinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää. Menetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä jääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni tuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.

"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan kylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä kapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen poika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.

"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta luullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.

"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä milloinkin oleskelen."

Kun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre tilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa intiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän toverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei joku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:

"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät Griff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa, Griff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että niin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen tarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun hän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan mitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat Valkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä."

"Luuletteko", kysyi Pierre, "että satumme vielä vastakkain heidän kanssaan?"

"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen myymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise mitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti matkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt erityisesti sitä halua."

Gaultier kehoitti syrjässä Pierreä pyytämään vanhaa Jakea heidän toverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen osan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli luonteenomainen:

"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat nylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien kokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on jo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan vasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos sanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje päänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne."

"Jos saamme teidät toveriksemme", sanoi Pierre, "tulemme niin iloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat kokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin intiaanein kanssa."

"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille rehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen ehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?"

"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä", vastasi Pierre.
"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?"

"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen", sanoi Jake. "Niin, olen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän pitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin jalkaisin."

"Eikö teillä ollut hevosta?" kysyi Gaultier.

"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan valehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan, ettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli niin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon en ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella voin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin pitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain niin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi kysymyksessä, kun hän kellistyy."

Sovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja jaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime vuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen turkisyhtiön linnoitukseen.

Gaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin nyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita hän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.

Niinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen, kulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan muuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita, joissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden valtameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain vielä näkynyt.

Eräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista hirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka muistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä sellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen hetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen tyynesti: "Siellä on puhveleita."

"Puhveleitako?" huudahti Gaultier.

"Vai puhveleita!" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin ja tarttuen pyssyynsä.

"Hei pojat", sanoi Jake, "älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa, ennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä. Tämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa loppuun, älkää luulkokaan."

Hilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän kylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo kaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa erityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.

Äkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään nuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli näköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.

Päästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja juoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan huutaen: "Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä! Tuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse kanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan raadon."

Ja niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin ja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä joesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät mielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä vaaraa.

"Eläköön", huusi Jake. "Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu! Niiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa." Sanottuaan sen kohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan lehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi taasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan nousta.

Gaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella winchestereillään kuin mielettömät.

Nähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä takaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen eteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin sadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei uivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.

Takaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat uida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia, säikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran rannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.

Metsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat kiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras kanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.

Toistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen vieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.

Muudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui suoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen otsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin vaaran.

"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha mielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa." Puhuessaan nosti hän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta kuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.

Pierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain noin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja kun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten kyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.

Pyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen läheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää vapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.

He lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton teurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi, luultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta aivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli vanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi voitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.

"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat elää", huomautti Jake. "Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies. Luullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien."

Lauma oli nyt kokonaisuudessaan uinut joen yli, ja metsästäjät aikoivat juuri nousta maihin nylkemään ja paloittelemaan eläimiä, kun heidän huomionsa kiintyi suureen susilaumaan, joka oli seurannut eläimiä, anastaakseen jokaisen kuolleen ja väsyneen puhvelin. Ne olivat nyt ujostelematta hyökänneet rannalla olevien metsästäjien ampumien eläinten kimppuun repien ja syöden niiden lihaa niin ahnaasti kuin suinkin vain voivat.

Tämä oli jo vanhan Jakenkin mielestä liikaa. "Nuo häpeämättömät roistot", huudahti hän, "aikovat anastaa lihamme, mutta luullakseni on vanhalla toverillani siihen jotakin sanottavaa."

Sanottuaan sen ojensi hän luodikkonsa lauman suurinta kohti ja kun hän laukaisi, hypähti peto ilmaan maaten sitten aivan hiljaa.

Pierre ja Gaultier valitsivat myöskin kumpikin pedon ja molemmat onnistuivat ampumaan otuksensa. Pierre voitti kokonaan vanhan Jaken sydämen ampumalla monta onnistunutta laukausta noihin hiipiviin petoihin, jotka pakenivat töyrään yli niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti.

"Nuo teidän pyssynne ovat mainioita aseita", huomautti hän. "Mistä olette ne ostaneet?"

Pierre kertoi hankkineensa ne New Havenista, Connecticutin valtiosta vähän aikaa sitten juuri tätä metsästysretkeä varten. Jaken kiintymystä omaan varmaan pyssyynsä ei kumminkaan mikään sen ja makasiinikiväärien välinen vertailu voinut vähentää.

"Se on pelastanut henkeni useammasti kuin kerran", sanoi hän, "ja monen harmaan karhun vaelluksen on se lopettanut. En voi luopua vielä vanhasta pyssystäni. Olemme olleet kuin mies ja vaimo melkein parikymmentä, vuotta, jos nyt niin voidaan sanoa, ja niin kauan kuin se ampuu tarkasti, emme aio erota."

Vanhus oli nyt päässyt oikeaan vauhtiinsa. Hänellä oli jälleen kerrankin lihaa, ja sinä yönä kertoi hän leiritulen ääressä tarkkaavaisesti kuunteleville tovereilleen monta hiuskarvan varassa ollutta pelastusta ja vaarallista seikkailua, suurten kyttyräpalasten paistuessa kekäleillä ja mehuisten viipaleiden siirtyessä tulikuumina hänen suureen vatsaansa.

Suuria lihakimpaleita oli asetettu melkoisten nuotioiden viereen paistumaan. Metsästäjät olivat rakentaneet ne saadakseen lihan sellaiseen kuntoon, ettei se pilautuisi matkan kestäessä.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin he sinä iltana paneutuivat levolle. Huolimatta susista, jotka rähisten tappelivat joen rannalle jääneistä puhvelien raadoista, vaipuivat nuorukaiset vihdoinkin raskaaseen uneen jättäen vanhan Jaken ensimmäiseksi vahtimaan. Sen kestäessä lohdutti tämä itseään vieläkin kyljyksillä ja herkullisen kyttyrän viipaleilla.

VI.

CHESTERFIELD. JAKEN MIELIPITEITÄ. ANTILOOPPEJA.

Tarkoituksemme ei ole kertoa kaikista seikkailuista, joihin kolme metsästäjäämme joutuivat matkallaan Kalliovuorille. Heidän päivänsä kuluivat yleensä vain kanootin melomisessa mitään sen jännittävämpää tapahtumatta, ellemme ota lukuun jotakin tilapäistä metsästysretkeä aavikoille tahi virran rannoilla kasvaviin metsiin.

He viettivät muutamia päiviä Chesterfieldissä. Pierre ja Gaultier olivat taloudenhoitajan vieraita ja Jake tapasi siellä muutamia vanhoja tuttuja, joiden sydämelliset tervehdykset ja kummalliset mielipiteet huvittivat nuorukaisia suuresti.

"Halloo, Jake, vanha karhu", huudahti muudan, "ojennahan tänne kourasi! Luulin sinun kellistyneen silloin kun mustajalat nylkivät Elk Biddleltä päänahan. Hurraa puolestasi, vanha koni! Missä olet oikein oleskellut? Oletko käynyt mustajalkojen luona saadaksesi tammasi ja turkiksesi takaisin?"

"Kävinpä tietenkin!" vastasi Jake. "Sain takaisin vanhan tammani varmasti ja nyljin sen mustalta ryöstäjältä päänahan. Jollakin noista roistoista on vanhat säärystimeni kumminkin vielä. Luullakseni ei noille haisunäädille ole ollenkaan terveellistä tehdä minulle tuollaisia kepposia."

"Ei varmaankaan, ainakaan minun mielestäni!" vastasi hänen ystävänsä.

Nämä vanhat toverit viettivät yhtymistään oikeaan vuoriston tapaan, pannen toimeen hurjia juominkeja. Koko metsästyskauden tulokset tuhlattiin whiskyyn, jota nuo villiintyneet miehet joivat kuin vettä.

Vietettyään neljä päivää linnoituksessa läksivät metsästäjämme sieltä. Miehistö ja metsästäjät kokoontuivat rannalle katsomaan heidän lähtöään pannen vaarat raikumaan huudoillaan, kun kevyt kanootti alkoi jälleen halkoa leveän Saskatchewanin aaltoja.

Ensimmäisten penikulmain taipaleella puhuivat matkustajat vain vähän ollen luultavasti suruissaan poistuttuaan sivistyksen viimeisestä etuvartijasta, jota he eivät tulisi näkemään pitkiin aikoihin. Mutta mitä sitten Pierre ja Gaultier, joiden suhteellisesti suurempi sivistysmäärä teki heidät vastaanottavaisemmiksi tuollaiselle tunteelle, lienevät ajatelleetkaan, eivät mitkään olosuhteitten muutokset voineet lamauttaa vanhan Jaken mieltä pitkäksi ajaksi. Hän murahteli silloin tällöin itsekseen kuin jotakin mutkikasta arvoitusta ratkaistaessa.

Vihdoin uskalsi Pierre kysäistä vanhukselta, mitä tämä ajatteli.

"Mitäkö ajattelen. Kuulkaa nyt sitten, niin selitän sen teille. Ajattelin vain, miten oikein menettelisin saadakseni pari naulaa tupakkaa ja naulan ruutia."

"Niinkö?" sanoi Gaultier. "Keneltä aiotte ostaa ne ja mitä varten? Luulin teidän täyttäneen ruutisarvenne ja tupakkakukkaronne ennen poistumistamme linnoituksesta."

"Niin teinkin, poikaseni", vastasi metsästäjä. "En ole enää luullakseni niin kokematon, etten ottaisi vanhalle toverilleni evästä mukaan, mutta mielestäni ei lisäkään pahaa tekisi, jos vain voisin sitä hankkia. Niin, näitte kai linnoituksessa Bill Bucknallin? Mustajalat olivat jo vähällä olleet viedä häneltä päänahan, kun pojat ennättivät ajoissa apuun. Hän kertoi minulle, minkänäköinen tuo mies on, joka oli tehdä hänelle tuollaisen kolttosen, ja lupasi minulle tuon määrän ruutia ja tupakkaa, jos tuon hänelle tuon punaihoisen päänahan. Tätä juuri ajattelin, poikaseni. Leukani saisivat liikkua puoli talvea pureskellessani tuota paria naulaa, aivan varmasti."

Tämä erikoinen selitys pani nuorukaiset niin nauramaan, että surumielisyys, johon he olivat olleet vaipumaisillaan, kokonaan haihtui.

"Kuinka, Jake", sanoi Pierre, "ette suinkaan te voi ampua intiaania, jonka kanssa ette ole riidassa ja jota ette milloinkaan ole nähnytkään? Murhahan se olisi?"

"Niin, sehän se juuri vaikeuttaakin asiaa", vastasi vanha metsästäjä. "On totta, etten ole milloinkaan nähnyt tuota roistoa, enkä häntä vihaa, mutta kun näen tuon haisunäädän, päästän hänet ensi kerralla menemään. Se muuttaa asian, eikö muutakin?"

"Miten se sitä voi muuttaa?" kysyivät nuorukaiset.

"En ole ikinä nähnyt niin suuria tyhmeliinejä kuin te olette!" huudahti hämmästynyt metsästäjä. "Ettekö ymmärrä, että jos päästän tuon punanahan karkuun, saan olla ilman tupakkaani niin kauan kuin hän on vielä hengissä? Siinä on luullakseni riidanaihetta tarpeeksi. Mutta saatte olla varmat, että koetan saada hänet jälleen käsiini niin pian kuin suinkin."

Koska vanhan Jaken siveyskäsitteet olivat liian erikoiset nuorukaisten käsitettäviksi, huomauttivat he ainoastaan, ettei hän antautuisi mihinkään tyhmänrohkeaan yritykseen, joka voi saattaa sekä heidät että hänet itsensä vakavaan vaaraan.

"Ei ole pelkoa", vastasi Jake. "Haluan kellistää vain tuon yhden, tahtomatta senvuoksi hyökätä koko heimon kimppuun. Aion odottaa, kunnes saan hänet vaivatta."

Nuorukaiset koettivat saada vanhusta luopumaan päätöksestään, mutta heidän yrityksensä olivat alussa aivan turhat. Hän ei voinut ymmärtää, että yhden tahi useamman intiaanin ampuminen erikoisesti loukkaa siveyskäsitteitä, semminkin kun tässä tapauksessa tuo kirottu punanahka oli hyökännyt hänen ystävänsä Bucknallin kimppuun, jolloin tämä oli melkein ollut menettää päänahkansa.

Lupaus ruudista ja tupakasta vaikutti epäilemättä suuresti asiaan. Lännen metsästäjistä ja kullankaivajista ei, totta puhuen, yhden intiaanin tappaminen ollut sen suurempi synti kuin puhvelinkaan ampuminen.

"Mutta täytyneehän teidän, Jake", sanoi Pierre, "myöntää, että intiaani, vaikka hän nyt onkin villi, on kumminkin ihminen, ja ihmisen tappaminen ainoastaan senvuoksi, että siten voi saada hieman tupakkaa ja ruutia, on kauhea rikos, josta teidän on vastattava Kaikkivaltiaalle."

"Mitä vielä!" huudahti tuo itsepäinen vanha syntinen. "Sinähän puhut aivan kuin nuo mustatakkiset lähetyssaarnaajat, joista riistankin ampuminen sunnuntaina on syntinen teko. Olen oleskellut lapsuudestani asti aavikoilla ja vuoristossa, mutta en ole vielä milloinkaan kuullut intiaanien tappamista sanottavan vääräksi, ellei hän kuulu ystävälliseen heimoon. Kun intiaanit samoilevat aavikoilla silloin kun he ovat sotajalalla, on parasta, että ammutte heitä niin monta kuin suinkin, tahi muuten tappavat he teidät, sanon sen teille suoraan, poikaseni. Siinä laulussa ei ole luullakseni muuta kuin yksi sävel."

"Mutta", vastasi Pierre, "tässä tapauksessa aiotte tappaa tuon intiaanin vain senvuoksi, että saisitte hieman tupakkaa ja ruutia, ettekä itsepuolustuksessa, jolloin tuollainen teko on anteeksiannettava. Tiedän, Jake, varmasti, että teidänkin tuntonne tuomitsee tuollaisen teon. Muistakaa, että vaikka intiaani onkin villi, ei se ole hänen syynsä ollenkaan. Hän on vain sellaiseksi syntynyt ja kasvanut. Ja jos hän suuressa tietämättömyydessään kiduttaakin vihollisiaan ollen julma ja kostonhimoinen, ei teidän, joka olette valkoinen mies ja jalompaa rotua, sovi ollenkaan seurata hänen huonoa esimerkkiään."

"Sinun, herraseni", sanoi metsästäjä töykeästi, "olisi pitänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi. Aavikoilla ei ole monta, jotka kantavat pyssyä ja ajattelevat noin. Neuvon sinua myymään pyssysi, ostamaan virsikirjoja ja mustia vaatteita ja matkustamaan mustajalkojen luo lähetyssaarnaajaksi. Kiellä heitä nylkemästä valkoisilta päänahkoja, murhaamasta ja raiskaamasta heidän naisiaan. Kerro heille raamatun niin käskevän, niin kuulet, mitä he sinulle sanovat. Saat kiittää onneasi, elleivät he aloita sinusta heti. Ha, ha, haa!" Vanhus alkoi nyt nauraa niin makeasti kuin tämä päätelmä lähetyssaarnaajan toimesta olisi ollut erikoisesti hullunkurinen.

"Voitte olla aivan oikeassa, Jake", vastasi Pierre, "mutta kaksi punaista eivät vastaa yhtä valkoista. Vaikka intiaanit tekevätkin väärin, ei se ole mikään syy, että me, jotka olemme valistuneempia, myöskin teemme niin. Toivon senvuoksi, että niin kauan kuin olemme toveruksia, ette syyttä tapa yhtään intiaania, jonka satumme kohtaamaan. Jos he hyökkäävät kimppuumme, on meidän tietysti silloin pakko puolustaa itseämme, jolloin he saavat syyttää itseään seurauksista. Omatuntoni soimaa minua usein öisin", lisäsi Pierre, "maatessani valveilla vuodattamani veren vuoksi, vaikka olenkin kiitollinen, ettei se ole tapahtunut muulloin kuin itsepuolustuksessa. Ihmisen tappaminen on kaikesta huolimatta kauhea asia, kun hänet lähetetään Jumalan valtaistuimen eteen pienimmättäkään varoituksetta, ehkä rikollisen elämän tahrat sielussaan. Olen usein ajatellut poistua kokonaan metsistä ja aavikoilta jonnekin, jossa saan elää rauhassa ja jossa en milloinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että minun olisi pakko vuodattaa lähimmäiseni verta."

Pierre puhui hyvin lämpimästi, ja kun hän lopetti, näytti vanha Jake, jolle hänen sanansa erittäinkin oli aiottu, hyvin levottomalta.

Yskittyään ja katseltuaan puolelle ja toisellekin huudahti vanha metsästäjä vihdoinkin: "Saisin hävetä melkoisesti, poikani, ellen myöntäisi sinun olevan oikeassa! Tunnen sen täällä", sanoi hän painaen kädellään sydäntään, "että kaikki puhumasi on totta. Vanhaan mieleeni muistuu nyt aika, jolloin en ollut kuin noin polvenkorkuinen poikanen ja jolloin vanhalla äidilläni oli tapana sanoa: 'Jake, älä milloinkaan kosta pahaa pahalla, ja kun toiset tekevät sinulle vääryyttä tahi puhuvat pahaa sinusta, anna heille anteeksi. Voi sattua, että jonakin päivänä itsekin haluat anteeksiantoa, ja tämä on ainoa keino sen saavuttamiseksi.' Sellaiset olivat hänen sanansa. Muistan ne vielä niin hyvin kuin ne olisi lausuttu eilen, vaikka siitä onkin jo hirveän pitkä aika. Mutta luullakseni ovat ne näinä pitkinä vuosina olleet salpautuneina ja suljettuina johonkin."

"Muisteleminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä, Jake", sanoi Gaultier, "ja kaikkien meidän on opittava läksymme. Ampuessamme joka päivä kaikenlaista riistaa kovenee luonteemme pian, ja silloin on melkein yhtä helppo ampua ihmistäkin kuin jotakin muuta."

"Aivan niin", vastasi Jake, "niin juuri. Kuunnellessani puhettanne huomasin olleeni väärässä ja toivon voivani muuttaa tapojani ennenkuin se on liian myöhäistä. Mutta vanhat toverini eivät tule uskomaan sitä milloinkaan. Ei, he eivät tule käsittämään, että vanhan Jaken mielestä syyttömän intiaanin tappaminen on väärä teko."

"Viis heistä, Jake", sanoi Pierre. "Omantuntonne hyväksyvä ääni korvaa täydellisesti tuollaisten tietämättömien halveksimisen."

"Tuo on varmaankin yhtä totta kuin Jumalan sana", sanoi Jake, "ja pojat, aion noudattaa neuvoanne. Mutta", lisäsi hän, "jos tuo roisto, joka aikoi viedä Billyn päänahan, hyökkää monen muun samanlaisen kanssa kimppuumme, mahtaneeko silloinkin hänen tappamisensa olla väärin?"

"Niin!" sanoi Pierre, "jos hän hyökkää kimppuunne ja te tapatte hänet rehellisesti ja kunniallisesti, koska ette voi muuten suojella henkeänne, ei sellainen ole väärin. Mutta jälkeenpäin en riistäisi häneltä päänahkaa. Emme saa häväistä kuolleita, ja varmastikaan emme sellaisesta syystä kuin te aiotte."

"Ehkä olet oikeassa", vastasi vanhus, "vaikka en voikaan täydellisesti yhtyä mielipiteeseesi. Tuo punanahka ei sitten enää tiedä, vaikka riistänkin häneltä päänahan, sillä mitäpä hän toisessa maailmassa sillä enää tekee. Niin, vaikka siis lupaankin, etten tapa tuota intiaania, jos suinkin vain voin olla sitä tekemättä, riistän häneltä hiukset yhtähyvin omantunnoin kuin jos ottaisin hänen pyssynsä ja hevosensa."

Tyytyen vastaväitteittensä tulokseen lopettivat nuorukaiset nyt keskustelun tästä asiasta. Pierre rupesi kumminkin jäljestäpäin puhelemaan siitä, ja huomattuaan miten kokonaan tietämätön vanha Jake oli kristinuskon yksinkertaisimmistakin totuuksista, kulutti hän monta tuntia päivästä opettaakseen Jakelle parhaansa mukaan uskonnon alkeita, joita metsästäjä kuunteli ensin hyvin kärsimättömästi, mutta sitten mielenkiinnoin, joka päivittäin vain eneni. Häntä ei ensin voitu saada uskomaan lunastuksen suurta salaisuutta, mutta kuultuaan kaikkien kristittyjen luottavan siihen huudahti hän: "Tämä voittaa kaiken! Jumala on tehnyt tämän kaiken puolestani ja minun on sittenkin vaikea kääntyä pois pahalta tieltäni hänen vuoksensa. Pojat, älkää puhuko minulle enempää tästä! Lähden metsästyskauden loputtua lähetysasemalle saadakseni kasteen, sillä näytän olevan yhtä varmasti pakana kuin pyssynlaukaus."

Kylvettyään näin hyvän siemenen jättivät nuorukaiset sen nyt kohtalon armolliseen huomaan. Kertomuksellamme ei ole enää mitään tekemistä tässä asiassa, mutta ilmaiskaamme kumminkin, että vanha Jake piti sanansa, ja hänen puheensa rehellisyys miellytti suuresti lähetyssaarnaajaa.

Eräänä päivänä päättivät he pysähtyä muutamiksi tunneiksi metsästämään. He olivat huomanneet muutamia antilooppeja ja Gaultier oli ehdottanut, että he koettaisivat hiipiä niiden kimppuun.

Jake ja Pierre eivät olleet ollenkaan haluttomat vaihtamaan puhvelinlihaeväitänsä muutamiin herkullisiin antiloopin paisteihin. Senvuoksi sitoivatkin he mielellään kanoottinsa erääseen puuhun kiinni, ja otettuaan pyssynsä mukaansa nousivat metsästäjät rannalle, kiiveten sitten varovaisesti törmälle voidakseen katsella ympärilleen.

Heidän eteensä leviävä seutu oli osaksi aavikkoa osaksi metsää, jota kasvoi siellä täällä pienissä saarekkeissa. Niiden välissä jonkun matkan päässä kuljeskeli kuusi antilooppia rauhallisesti laitumella.

Tuuli puhalsi onneksi aavikolta metsästäjiin päin, ja niinollen ei eläimillä vielä ollut aavistustakaan niitä uhkaavasta vaarasta.

Pierre ehdotti muille, että hän koettaa yksin ryömiä eteenpäin saadakseen ampua, mutta vanha Jake, joka ei näyttänyt oikein luottavan Pierren kokemuksiin, kielsi sen sanoen tietävänsä, miten noita "pukkeja peijataan", ja ryhtyi samalla näyttämään tovereilleen, miten se tapahtuu.

Hän ryömi eteenpäin ruohokossa pitäen samalla tarkasti silmällä antilooppien liikkeitä. Silloin kun ne lakkasivat syömästä, pysähtyi hänkin ryömiäkseen jälleen eteenpäin heti kun eläimet painoivat turpansa mehevään ruohoon. Nuorukaiset uskalsivat tuskin katsella ruohon latvojen lomitse ja odottivat jännityksellä, miten seikkailu päättyisi.

Vanha Jake oli kärsivällinen kuin kissa ja taitava kuin käärme, kun riistan kimppuun hiipiminen oli kysymyksessä. Hän käytti hyödykseen jokaista pientä pensastakin päästäkseen tuumankaan verran eteenpäin, kunnes lopulta hänen ja antilooppien välissä oli vain aukea nurmikko.

Sen poikki huomaamatta hiipiminen oli hänellekin mahdotonta ja eläimet olivat vielä niin kaukana, ettei ollut viisasta ampuakaan. Mutta vanhalla Jakella oli omat keinonsa.

Käyttäen hyväkseen noiden eläinten suurta uteliaisuutta odotti hän, kunnes ne katsoivat häneen päin, jolloin hän heilautti kättään nopeasti ilmassa vetäisten sen heti jälleen takaisin.

Antiloopit huomasivat heti tämän tavattoman ilmiön. Ne lopettivat syöntinsä katsoen tarkkaavaisesti siihen suuntaan, mutta vanha metsästäjä oli liian viisas tyydyttääkseen niiden uteliaisuutta heti. Hän odotti minuutin tahi pari maaten hiljaa paikoillaan, kunnes eläimet alkoivat jälleen syödä, jolloin hän uudisti merkkinsä.

Antiloopit näyttivät selvästi ajattelevan, että tässä oli jotakin salaperäistä, joka kaipasi selvitystä. Ne katsoivat kaikki tutkivasti astuen muutamia metrejä lähemmäksi.

Jake heilautti jälleen kättään ja jälleen astuivat nuo uteliaat eläimet eteenpäin. Silloin huiskautti Jake punaista kaulahuiviaan, ja tämä erikoinen ilmiö kiihoitti eläinten uteliaisuuden äärimmilleen.

Ne tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta metsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten pienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea paukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle, sen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.

Vanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä, tapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat askeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja leikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi nuorukaisten luo.

"Niin", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, "tällä tavoin on noita eläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä saatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että tämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan."

Koska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään, sytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset antiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä leirin ympärille.

VII.

KAUKAISEN LÄNNEN IHMEITÄ.

Ensimmäisinä seuraavina päivinä ei metsästäjillemme sattunut mitään sen kummempaa. He olivat nyt saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin yhtymäkohtaan, josta on vielä parisataa penikulmaa vuoristoon.

Tämä ilahdutti sekä Pierreä että Gaultieria, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut kauempana lännessä kuin Cumberlandin linnoituksessa. Pierrenkin tiedot niistä seuduista, joihin heidän tästä lähtien piti tunkeutua, olivat vain muilta kuultuja. Sen vuoksi kuuntelivatkin he tarkkaavaisesti Jaken kertomuksia sen ihmeistä, sen suuresta riistarikkaudesta, vuoriston äärettömistä metsistä, lumipeitteisistä vuorista, joiden huiput kohoavat taivasta kohti monta tuhatta jalkaa, hämäristä vuorten välissä olevista laaksoista, joihin ei kukaan muu ollut milloinkaan astunut kuin ehkä joku kuljeksiva intiaani, kimaltelevista järvistä ja kuohuvista koskista, hirvittävistä jyrkänteistä ja erämaista, joissa ei ollut jalan liikkuvaa eikä siivin lentävää, tuskinpa minkäänlaista kasvullisuuttakaan. Tällaisia ja muita ihmeitä kertoi Jake, eikä hänen kuvailunsa riistänyt todellisuudelta mitään sen mielenkiinnosta eikä kauhuista.

"Pojat", sanoi hän huitaisten kädellään länttä kohti, "tuolla ovat maat, jotka väikkyvät aina metsästäjän mielessä. Noitten vuorten rinteillä on riistaa tarpeeksi armeijankin ruoaksi puhumattakaan majavista. Kokosin sieltä eräänä pyyntikautena kymmenen kimppua majavan nahkoja, mutta menetin ne kerran taistelussa mustajaloille. Ne ovat suurenmoisia seutuja, aivan varmasti, ellemme ota huomioon noita intiaani-roistoja. Siellä onkin pidettävä silmät auki, pojat, tahi muuten saattaa tukka lähteä päästä hyvin nopeasti.

"Mutta puhukaamme metsistäkin sananen puolueettomasti. Vuorten rinteillä kasvaa penikulmittain niin solakoita puita, ettette sellaisia ole ikinä nähneetkään. Siellä on kahdensadanviidenkymmenen jalan pituisia mäntyjä niin tiheässä kuin tuvan nurkalla olevassa pinossa halkoja. Alue on sekä etelään että pohjoiseen satojen penikulmien laajuinen, ja erittäinkin idässä ovat puut suuria. Suuria puita ei ole ainoastaan siellä täällä, huomatkaa se, vaan melkein jokainen puu on oikea ihme. Kirkkaanakin päivänä on noissa metsissä niin pimeä, että tarvitsisi melkein kynttilän nähdäkseen. Ja sitten nuo vuorten lomissa olevat laaksot järvineen, jotka ovat täynnä taimenia, ovat suloisimpia paikkoja, joissa metsästäjä voi rauhassa viettää yönsä, sanon sen teille suoraan.

"Siellä on yllin kyllin riistaa ja kalaa, ja jos olette kiintyneet sellaiseen roskaan, on siellä melkein kaikkia lajeja hedelmiäkin. Siellä on hirviä ja peuroja puhumattakaan majavista, puhvelit samoilevat sinne itäisiltä aavikoilta, ruskeat ja mustat karhut asustavat siellä, ja jos haluatte jotakin parempaa, on siellä hirveän suuria harmaita karhuja, vuorileijonia ja muita samanlaisia eläimiä.

"Turkisten kokoaminen käy siellä helposti, jos vain metsästäjä oleskelee siellä tarpeeksi kauan. Tunnen tuon vuoriston kuudensadan penikulman pituudelta. Siellä ei ole yhtään vakinaista asukasta, eipä juuri punanahkojakaan, sillä tavallisesti samoilevat siellä vain sotajalalla olevat mustajalat.

"Olen nähnyt Bull Poundin laaksossa laumoja, joissa on ollut tuhatkin hirveä, ja muuallakin samanlaisia. Viettäessäni yksin yötäni nuotion ääressä olen kuullut pantterien kiljuvan laaksossa kasvavien puiden suojasta toisilleen kaikkialla ympärilläni, susien ulvonnan niiden ahdistaessa hirviä pimeässä, karhujen murinan ja 'Vanhan Ephraimin' puhisemisen, ikäänkuin se olisi pelännyt joutuvansa alakynteen.

"Eivätkä ne paljoa pelänneet tultanikaan. Myrskyöinä olivat ne useinkin niin rohkeita, että minun oli pakko kipaista johonkin puuhun niitä pakoon. Ne näyttivät haluavan tulla aivan tulilleni, koska kuulin selvästi niiden hiivinnän pensaikosta, ja näin silloin tällöin välähdykseltä niiden silmätkin, kun nuotioni loimu sattui kohdistumaan niihin.

"Kun ihminen joutuu tuollaiseen tilanteeseen, tuntuu se melko kamalalta, sanon sen teille suoraan, pojat. Olen useinkin herätessäni yöllä nähnyt susien istuskelevan nuotion ympärillä näykkien toisiaan ja muristen, kunnes olen karkoittanut ne kovasti karjaisemalla ja heittelemällä niitä palavilla kekäleillä. Ne poistuvat vain varjoon tullakseen sieltä jälleen hetken kuluttua näkyviin. Olen ollut peloissani kuin eläin nähdessäni niiden nälkäiset katseet ja pitkät valkoiset hampaat niiden muristessa heittämilleni kekäleille. Ne niin sanoakseni palauttavat ihmisen takaisin luontoon, mutta vähitellen oppivat nuokin pedot tietämään, mitä pyssyn paukahdus merkitsee.

"Siellä ololla on kumminkin ikävämpiäkin puolia. Olen ollut kuolemaisillani nälkään ruoan puutteessa ja saanut pureskella vain heinäsirkkoja. Niin, tuolla vuoristossa ei luullakseni ole enää minun Iäiselleni vanhalle karhulle minkäänlaisia uusia kokemuksia."

Mutta me emme halua seurata vanhan Jaken yksityiskohtaista ja jotensakin pitkäveteistä kuvausta tuon seudun ihmeistä. Meistä tuntuu nimittäin mielenkiintoisemmalta eläytyä niihin itse seuratessamme metsästäjiämme heidän matkallaan vuoristoon.

Olemme kertoneet, että matkustajat olivat saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin yhtymäkohtaan. Luonto muuttui siellä aivan kokonaan. Järvet, suolaiset kuin meri, kimaltelivat auringon paisteessa niiden rantojen ollessa paksusti suolan peitossa, virrat vahvasti sodapitoisine vesineen yhtyivät jokeen niiden paljaitten ja paahtuneitten rantojen muodostaessa suuren vastakohdan Saskatchewanin rehevää kasvullisuutta pursuavalle ympäristölle. Aavikot muuttuivat yhä kuivemmiksi, suuria halkeamia ilmestyi janoiseen maahan uhaten niellä kitaansa jokaisen varomattoman matkamiehen.

He olivatkin todellisuudessa saapuneet "Suuren amerikkalaisen erämaan" pohjoiseen osaan, jossa ei ole juuri ollenkaan riistaa ja jossa, käyttääksemme erään hyvin tunnetun kirjailijan kuvaavia sanoja, "susienkin on pakko ulvoessaan nojautua hietakumpuihin", sillä ne ovat niin laihtuneet alituisesta nälästä.

Tuossa hylätyssä maassa on kumminkin keitaitakin. Eräällä sivulla on muutamia jyrkkärinteisiä pieniä kukkuloita, joiden terävät huiput kohoavat noin kolmesataa jalkaa kuivasta tasangosta, eivätkäpä yksityisetkään tällaiset kukkulat ole harvinaisia. Sellaisia, vaikkakin suurempia, ovat Tetonit ja tuo kuuluisa Buttes Arkansasin rajalla. Surkastuneet pensaat, enimmäkseen artemisialajit, peittävät niiden jyrkkiä rinteitä muodostaen jonkunlaisen siimeksen, joka, vaikka se tekeekin hyvin surullisen vaikutuksen, muodostaa hauskan vastakohdan autiolle ympäristölle.

Ilmastokin tuntuu kokonaan muuttuneen. Se näytti olevan täynnä valoisia hiutaleita, jotka tanssivat ja kimaltelivat laskevan auringon synkän värisissä säteissä. Omituisia esineitä ilmestyi ja katosi hyvin salaperäisesti, kalliot näyttivät uiskentelevan taivaan ja maan välillä, ja puut kasvoivat latvat alaspäin kastellen niitä kimaltelevien järvien kylmässä vedessä.

Tällaiset mielikuvitukselliset esineet tanssivat matkailijaimme silmien edessä täyttäen Pierren ja Gaultierin mielen kauhulla. Heistä tuntui kuin he olisivat poistuneet olennaisesta maailmasta kauas sellaisiin seutuihin, joissa asuu vain peikkoja ja kyöpeleitä, jotka milloin tahansa voivat esiintyä kostaakseen kuolevaisten rohkeuden tunkeutua heidän salaperäiseen valtakuntaansa.

Nämä tunteet vahvistuivat, kun he sattuivat katsahtamaan eräälle noista äsken mainitsemistamme kukkuloista ja näkivät muutamia luonnottomia möhkäleitä häämöittävän suurina ja epäselvinä iltahelteen aiheuttaman autereen läpi. Niitä oli kolme, ja sikäli kuin metsästäjät voivat erottaa, repivät ne pensaikkoa juurineen maasta. Niiden takana olikin sitä jo suuria läjiä.

Pierre huomasi ensiksi nuo oudot eläimet, ja hänen huudahduksensa käänsi vanhan Jaken huomion niihin.

Heti kun tuo vanha vuoristojen asukas huomasi ne, huudahti hän: "Jumalani, siellähän on kolme niin suurta karhua, etten ole moisia ennen elämässäni nähnytkään!"

Silloin tarttui Gaultier pyssyynsä ja ennenkuin vanha Jake ennätti estää, ojensi hän sen ampuen lähimmäistä petoa, johon oli veneestä tuskin sataa viittäkymmentä metriäkään.

"Voi sentään", huusi Jake, "olet suurin pölkkypää, jonka milloinkaan nainen on synnyttänyt. Luuletko sinä voivasi haavoittaa kuolettavasti 'Vanhaa Ephraimia' tältä matkalta yhdellä luodilla? Katso nyt, mitä olet tehnyt!"

Olikin jo todella viimeinen hetki ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin, koska tuo karhu, jota Gaultier oli ampunut, raivoissaan saamansa haavan aiheuttamasta tuskasta laukkasi jokea kohti, sen molempien toverien seuratessa sen kintereillä ja kaikkien kolmen karjahdellessa hurjasti.

"Toiselle rannalle!" huusi Pierre ja heidän meloessaan kaikin voimin halkoi kanootti nopeasti vettä.

Paikka, josta karhut huomattiin, oli melkein vastapäätä Askow-joen suuta, ja sen poikki suuntasivatkin metsästäjät kulkunsa. Juuri kun he pääsivät Saskatchewanin yli, ilmaisi heidän takaansa kuuluva äänekäs loiskahdus, että ensimmäinen karhu oli jo hypännyt virtaan, ja katsoessaan sinnepäin näkivätkin he sen suuren pään sen voimakkaasti halkoessa vettä takaa-ajaessaan.

Toiset karhut olivat pysähtyneet rannalle näyttäen seuraavan asioiden kehittymistä hyvin tarkkaavaisesti. Nuo kömpelöt hirviöt nousivat takajaloilleen suurista ruumiistaan huolimatta huitoen ilmaa äärettömän suurilla etukäpälillään tavalla, mikä muissa olosuhteissa olisi huvittanut metsästäjiämme suuresti. Mutta tällä haavaa oli heidän tarkkaavaisuutensa kiintynyt muualle.

Koska Jake oli usein kertonut taisteluistaan harmaita karhuja vastaan, asettuivat molemmat nuorukaiset nyt mielellään hänen johdatettavakseen. "Näette kai tuon joen mutkan tuolla vastapäätä?" sanoi hän katsottuaan hetkisen takaa-ajajaa. "Luullakseni saamme sen varmasti sinne. Nuo molemmat toiset suuret otukset eivät näytä olevan hyvinkään halukkaita taisteluun, mutta jos ne huomaavat toverinsa joutuvan vaaraan, tulevat ne luultavasti avuksi. Mutta mutkan toiselle puolelle eivät ne otaksuttavasti ymmärrä tulla."

Nyt oli karhu jo uinut Saskatchewanin poikki ja lähestyi nopeasti kanoottia laukatessaan Askowin rantaa pitkin. Kun se pääsi erääseen metsästäjiä vastapäätä olevaan niemekkeeseen, syöksyi se jälleen veteen ja ui äänekkäästi muristen nopeasti virran poikki.

"Nyt, pojat", huudahti Jake, "on teidän aika näyttää ampumataitoanne! Antakaa kanootin ajelehtia ja tarttukaa pyssyihinne." Kuultuaan käskyn kohottivat nuorukaiset aseensa.

Ainoastaan noin viisikymmentä metriä erotti heidät enää raivostuneesta pedosta, jonka pienet ilkeät silmät hehkuivat niin äärettömän pahansuovasti kuin se jo olisi saanut saaliinsa käpäläinsä väliin. Pierren laukaus kajahti ja tarkasti tähdätty luoti sattui karhun otsaan, mutta kimposi takaisin luusta aiheuttamatta muuta kuin lihahaavan.

Sillä oli kumminkin sellainen vaikutus, että se osaksi löi karhun tainnoksiin, ja sen pyöriessä vedessä ampuivat metsästäjät siihen yhteislaukauksen, joka värjäsi veden pedon verellä. Mutta tuon eläimen elinvoima oli niin suuri ja sen raivo niin hillitön, että sen saamat haavat näyttivät vain kiihdyttävän sen vihaa.

Sen pää oli nyt yhtenä ainoana haavana ja hyytyvä veri tahtoi sokaista sen silmät, mutta kun se aukaisi suuren kitansa näyttäen valkoisia hampaitaan, selveni metsästäjille, ettei sen kyky tehdä pahaa ollut vielä ollenkaan vähentynyt. Se oli nyt tullut niin lähelle kanoottia, että estääkseen sen pääsemistä käsiksi hauraaseen veneeseen, joka olisi heti kaatunut, oli metsästäjien pakko luopua pyssyistään ja tarttua meloihin jälleen. Jättäen kanootin ohjaamisen poikien toimeksi tähtäsi Jake tarkasti pitkällä pyssyllään ja laukaisi.

Hetkeksi katosi karhu kokonaan vaahtoon, kun hurjistunut eläin myllersi veden sekaisin. Sitten se kääntyi rantaa kohti ja makasi pian avutonna hietikolla.

"Hei, luulenpas, että se lääke vaikutti!" huudahti vanha Jake. "Eläköön vanha toverini! Siinä on sentään pyssy, joka tietää tehtävänsä!"

Metsästäjät meloivat nyt kanootin melkein voimattoman vihollisensa viereen ja sitten kuin kukin oli saanut tarkan tähtäimen, ampuivat he yhtaikaa. Suonenvedon tapaiset nytkähdykset värisyttivät tuon suuren eläimen ruumista, kuului rykäisy, jota seurasi verensyöksy kidasta ja kaikki oli ohi.

Noustuaan maihin lähestyivät metsästäjät sitä varovaisesti, sillä vaikka harmaa karhu olikin nähtävästi kuollut, oli se kumminkin peloittava otus. Kun he heittämällä kiviä saivat varmuuden, ettei karhu enää kyennyt jatkuviin pahantekoihin, rupesivat he tutkimaan saalistaan tarkemmin.

"Onpa tämä oikea hirviö, pojat, vai mitä", sanoi Jake tutkittuaan äärettömän suurien etukäpälien ympärysmittaa ja tehtyään useita mittauksia. "Olen nähnyt vain yhden suuremman tuolla Kaliforniassa, jossa karhut kasvavat kookkaammiksi kuin täällä. Näöstä päättäen luulen tämän pedon painavan noin tuhat naulaa. Mutta tulkaa nyt! pojat! On jo melkein pimeä ja meidän on vielä etsittävä leiripaikka yöksi."

Koska paikka soveltui tarkoitukseen, purkivat metsästäjät kanootin sisällön maalle. Sylintäydestä kuivaa artemisiaa saatiin surkea ja riittämätön nuotio, mutta huolimatta siitä paneutuivat päivän vaivojen ja jännitysten väsyttämät metsästäjät, sitten kun he olivat syöneet tukevan illallisen, pitkäkseen sen viereen jalat tuleen päin, ja kietouduttuaan huopiinsa olivat he pian unhon mailla.

VIII.

HARMAASTA KARHUSTA.

Vaikka uni, johon väsymys oli vaivuttanut metsästäjät, olikin virkistävä ja syvä, ei heidän kumminkaan sallittu siitä kauan nauttia.

Läheisyydestä kuuluva omituinen melu herätti ensin Jaken. Kun hän kohottautui kyynärpäänsä varaan, pani näky, joka sattui hänen silmiinsä, hänet nopeasti herättämään toiset. Hän teki sen kumminkin varovaisesti kehoittaen samalla, että nuorukaiset olisivat aivan hiljaa.

Yö oli kolea ja kirkas kuu purjehti korkealla taivaalla muuttaen noiden seutujen kristallikirkkaassa ilmassa yön melkein päiväksi.

"Katsokaahan tuonne, pojat!" sanoi Jake. "Vanhan Ephraimin molemmat veljet ovat tulleet katsomaan häntä."

Ja todellakin näkivät sekä Pierre että Gaultier, että pari suurta eläintä liikuskeli kuolleen karhun ympärillä istuen silloin tällöin suorina takajaloillaan sillä tavalla, ettei niiden lajista voinut olla epäilystäkään. Silloin tällöin murahtelivat ne hiljaa tahi karjahtelivat hurjasti, kun ne nuuskivat kaatuneen toverinsa ruumista.

Nähtävästi eivät ne vielä olleet huomanneet leiriä, joka onneksi oli noin sadan metrin päässä paikasta, johon karhu oli kuollut, ja kauempana ylöspäin virtaa. Jos se olisi ollut alempana, olisi se ollut juuri noiden molempien peloittavien hirviöitten tiellä, jotka nähtävästi olivat seuranneet kuolleen toverinsa jälkiä. Ne olisivat epäilemättä hyökänneet heti nukkuvien metsästäjien kimppuun ja yllättäneet heidät siten hyvin peloittavissa olosuhteissa.

Ikäänkuin lumottuina katselivat miehet karhujen liikkeitä. He koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin, koska pieninkin ääni olisi voinut ilmaista heidät, missä tapauksessa heidän kuolemansa olisi ollut melkein varma. Artemisia-varpujen muodostaman huonon suojan takaa voivat he seurata noiden raivostuneitten eläinten hommia, joita he eivät voineet ensin ollenkaan ymmärtää.

Sitten kuin karhut olivat nuuskineet kuollutta toveriaan vähän aikaa asettuen samalla mitä eriskummaisimpiin asentoihin, tarttuivat ne raatoon vetäen sen noin viidenkymmenen metrin päähän. Sitten ne kaivoivat metsästäjien suureksi hämmästykseksi suurilla käpälillään hirmuisen määrän soraa peittäen sillä täydellisesti toverinsa. Lopetettuaan työnsä nähtävästi suureksi mielihyväkseen alkoivat ne metsästäjien suureksi kauhuksi lähestyä verkalleen leiriä.

"Nyt ne huomaavat meidät varmasti!" huudahti Pierre. "Rientäkäämme kanoottiin, sillä se on meidän ainoa turvamme!"

Miehet hyppäsivät seisoalleen ja työnsivät kanootin vesille niin nopeasti kuin suinkin. Heillä oli tuskin aikaa sulloa siihen matkatavaroitaan ja asettua paikoilleen, kun nuo molemmat hirviöt huomasivat heidät. Eläimet pysähtyivät heti ja istuutuivat huitoen käpälillään ilmaa ja karjahdellen hurjasti.

Ne päättivät nähtävästi hyökätä, sillä ne laskeutuivat jälleen kaikille jaloilleen alkaen kömpelösti laukata ja pysyen siten koko ajan kanootin kohdalla, vaikka Pierre ja Jake meloivatkin henkensä edestä.

Metsästäjät olivat lähteneet pakoon myötävirtaa tahi Saskatchewania kohti, jonne oli tuskin kolmeasataa -metriäkään. Välillä oli kumminkin muudan mutka, jonka kohdalla joen toinen ranta työntyi niin kauas virtaan, että se siltä kohdalta oli hyvin kapea. Karhut suuntasivat kulkunsa juuri tuota paikkaa kohti aikoen nähtävästi syöksyä jokeen katkaisemaan kanootin kulkua.

"Toiselle rannalle!" huusi Pierre. "Jos ne pääsevät hyökkäämään kimppuumme ollessamme kanootissa, olemme hukassa."

Melat painuivat syvempään ja kevyt vene liukui nopeasti joen itäisen rannan turviin. He saavuttivat niemen ja äänekkäästi hurraten kiersivät metsästäjät sen juuri kun ensimmäinen karhu tuli rannalle parikymmentä metriä taempana. Se syöksyi heti jokeen, jonne sen toverikin sitä seurasi.

Jaken ja Pierren äärimmäiset ponnistukset voivat tuskin pitentää välimatkaa, joka erotti heidät takaa-ajajista. Vähään aikaan ei puhuttu sanaakaan, sillä kaikki tunsivat melovansa henkensä edestä, koska ei ollut epäilystäkään, millaiseksi heidän kohtalonsa muodostuisi, jos nuo kostonhimoiset hirviöt, joiden raivo näytti vain kiihtyvän, heidät voittaisivat.

"Koira vieköön koko pedot!" huudahti vanha Jake vihdoin. "Tämä kiskominen siirtää vanhat olkapääni sijoiltaan. Kas tässä, nuori mies", sanoi hän Gaultierille, "tartuhan tähän melaan sillä aikaa kuin minä esitän niille vanhan toverini."

Sanottuaan sen ojensi hän melan Gaultierille tarttuen pyssyynsä.

Johtava karhu oli nyt noin parinkymmenen metrin päässä heidän takanaan, ja metsästäjät näkivät aivan selvästi sen suuren pään sen halkoessa kuun valaisemaa vettä. Jake tähtäsi tarkasti ja laukaisi.

Vanhan metsästäjän luoti sattui paikalle. Karhu myllersi veden hetkeksi aivan sekaisin taistellessaan raivokkaasti ja pärskyttäen kuohua korkealle ilmaan. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin pian ja kun liikkeessä ollut vesi tyyntyi, eivät metsästäjät enää nähneet koko eläintä.

Kun jäljelläoleva karhu huomasi toverinsa kohtalon, murahti se pelosta luopuen heti takaa-ajosta ja ruveten uimaan rantaa kohti. Metsästäjät sallivat sen nousta maihin ahdistamatta sitä, ja Pierre ja Gaultier onnittelivat Jakea tuon onnellisen laukauksen johdosta, joka oli pelastanut heidät ilmeisestä suuresta vaarasta.

"Niin, olihan se onnellinen laukaus", vastasi vanhus, "kuten useimmat muutkin ampumani, sitä ei voida kieltää. Tosiasia kuitenkin on, että vanhaa Ephraimia ei usein kellistetä yhdellä ainoalla tarkastikaan ammutulla luodilla. Ei, se on sitkeähenkinen peto, joka vaatii täyden annoksen lyijyä ennen antautumistaan. Saamme mielestäni kiittää onneamme, että näin hyvin selviydyimme asiasta. Nyt on meidän parasta leiriytyä paikalle, jossa näimme nuo hirviöt ensin. Sinne ne eivät enää tule, siitä saatte olla aivan varmat."

He suuntasivat senvuoksi kanoottinsa Saskatchewanin toiselle rannalle ja muutamien minuuttien kuluttua nousivat he maihin erään kukkulan juurelle. Sinne he leiriytyivät toisen kerran sinä yönä, söivät toisen illallisen muistellen sen kestäessä voittamaansa taistelua.

Heidän keskustelunsa koski erittäinkin karhujen omituista käyttäytymistä silloin kun ne hautasivat kuolleen toverinsa. Vanha Jake, joka tunsi tuon eläimen perinpohjin, kuvasi tovereilleen mielenkiintoisesti sen elintapoja, joista otamme osan tähänkin niiden lukijoiden varalta, joita sellainen ehkä huvittaa.

Emme halua kumminkaan tehdä sitä Jaken omilla sanoilla, jos vain suinkin voimme sen välttää, vaan koetamme sanoa samat asiat lyhyemmästi.

On todistettu asia, että harmaa karhu on amerikkalaisen metsästäjän kaikkein kauhein vihollinen. Sen hurjuus on niin tunnettu, ettei kukaan metsästäjä hyökkää sen kimppuun, elleivät olosuhteet ole hänelle niin suotuisat, että hän voi vaaratta sen tehdä.

Harmaat karhut kasvavat suurimmiksi Kalifornian vuoristossa, missä ne joskus saavuttavat tuon äärettömän painon: kahdeksantoistasataa naulaa ja enemmänkin. Niiden paino näyttää vähenevän sitä mukaa kuin edetään pohjoista kohti, kunnes Brittiläisessä territoriossa tuhannen naulan painoinen eläin on jo tavattoman suuri.

Erehdyksestä luullaan ruskeata karhua usein harmaaksi karhuksi, koska niiden turkki muutamin paikoin on aivan samanvärinen. Harhailija, eräs toinen laji, on melkoista pienempi, tavataan useammasti eikä ole hetikään niin raivoisa kuin sen kauhistuttava veli.

Harmaan karhun kynnet ovat kuusi tuumaa pitkät muistuttaen enemmän lehmän sarvia kuin nelijalkaisen pedon kynsiä. Tämän pedon jäljet ovat kahdeksantoista tuumaa pitkät, joista kaksitoista tulee sen suuren jalan osalle. Eläin on kaikkiruokainen syöden kaikenlaista lihaa aivan yhtä mielellään kuin juuria ja juurikasveja, kuten nauriita ja palsternakkoja.

Se voi hyökätä täysikasvuisen puhvelihärän kimppuun ja antaa sille vahvalla käpälällään sellaisen lyönnin, että se tappaa eläimen siihen paikkaan. Sitten vetää peto sen hitaasti johonkin mukavaan paikkaan, mutta jos "Vanha Ephraim" on nälissään, syö se sen heti tappamispaikalla.

Harmaa karhu ei kuten musta karhu osaa kiivetä, mutta se korvaa tuon puutteellisuutensa kärsivällisyydellä, jolla se vahtii puuhun paennutta saalistaan. On sattunut tapauksia, jolloin metsästäjiä on näin pidetty vangittuina useita tunteja, jopa vuorokausiakin. Vanhan Jaken kokemukset käsittivät monta sellaista tapausta, joita hän muisteli seuraavaan tapaan:

"Noin kymmenen vuotta sitten sattui tapaus, josta aion nyt teille kertoa. Metsästelin silloin eräällä joella, joka laskee vetensä Yellowstonen järveen. Se olisi hauska paikka, ellei siellä olisi noita Sioux-roistoja. Siellä on miehen oltava varuillaan, ellei hän halua menettää päänahkaansa, sen saatte huoleti uskoa.

"No niin, olin koonnut jo aikamoisen kimpun majavannahkoja ja aioin hetimiten lähteä Laramie'hin myymään saalistani. Viritin ansani viimeisen kerran ja aamulla menin niitä kokemaan. Olin saanut ne jo kaikki kootuksi paitsi viimeistä, joka oli eräässä paikassa, missä joki syöksyi erääseen kuiluun. Patoni oli juuri tuon putouksen niskassa. Sen läheisyydessä ei ollut muita puita kuin muutamia suuria kuusia, ja sain kiittää onneani, että ne kasvoivat siinä, sillä siellä se tapahtui. Olin juuri nostamaisillani ansaa, johon oli tarttunut takajalastaan komea urosmajava, kun kuulin takaani tohauksen kuin puhvelihärän puhinan. Arvaatte kai sanomattanikin, ettei siinä kauan viipynyt, kun minulla jo oli vanha toverini kädessäni kaiken varalta. Kun käännyin katsomaan, näin mitä suurimman karhun istuvan jonkun matkan päässä tarkastamassa tilannetta.

"Niin, pojat, en ollenkaan häpeä tunnustaa, että säikähdin. Jalkani tuntuivat omituisen raskailta ja hiukseni nousivat pystyyn, kunnes luulin niiden irtautuvan päästäni. Näin heti, että peto oli harmaa karhu, jolla ei ollut hyvä mielessä, sillä sen pienet silmät kiiluivat pahansuovasti. Kuta kauemmin tarkastelin ilkiötä, sitä vähemmän siitä pidin. Tiesin, että minun oli joko taisteltava tahi lähdettävä pakoon, ja olin varma, että ellen voisi kaataa sitä ensimmäisellä laukauksella, olisivat päiväni luetut. Katsoessani solaan huomasin erään kuusen kasvavan muutamalla kallion kielekkeellä noin sadan metrin päässä niin, että sen oksat ulottuivat puron yli. Tiesin, että jos voisin päästä tuon puun luokse, niin pelastuisin.

"Karhu oli minusta noin viidenkymmenen metrin päässä. Kysymys oli nyt vain siitä, salliiko se minun päästä pengermälle ennen hyökkäämistään kimppuuni. Koska oli hyödytöntä tiedustella sitä pedolta, läksin juoksemaan puuta kohti. Kuulin karhun murahtavan, kun se laskeutui kaikille neljälle, ja kivet sinkoilivat ympäriinsä sen laukatessa jäljessäni. Luullakseni suoriuduin tuosta sadasta metristä yhtä nopeasti kuin öljytty salama. Päästessäni puun luo oli karhu noin kolmenkymmenen metrin päässä. Heitin vanhan toverini remmistä olalleni ja aloin kiivetä puuhun hilautuen sekä ylös että eteenpäin, sillä puu kasvoi yhtä paljon sivulle kuin ylöskinpäin. Puu ei siis ollut mikään hyvä turvapaikka, sillä karhu voi seurata minua sen puoliväliin, jossa puu mutkistui ylöspäin. Ennätin juuri päästä turvaan, kun Vanha Ephraim saapui penkereelle.

"Se oli aivan raivoissaan, sitä ei voitu epäilläkään. Sen kämmenet olivat jalan pituiset ja niissä olevat kynnet puolet sen vertaa. Näytti aivan siltä kuin tuo ilkiö olisi vaihtanut kyntensä puhvelin sarviin. Tarkasteltuaan puuta hetkisen asetti se varovaisesti etukäpälänsä puulle, astui jonkun askeleen, kunnes se sai takakoipensakin sille alkaen varovaisesti lähestyä minua. Puu oli noin yhdeksänkolmatta jalkaa puron yläpuolella. Tiesin varmasti hyvin tähdätyn luodin voivan syöstä pedon puusta jokeen. Asetin vanhan toverini erääseen oksan haaraan ja odotin, kunnes karhu oli aivan liikkumatonna, jolloin ammuin sitä silmien väliin. Silloin, pojat, olisi teidän pitänyt olla katsomassa karhun keikahdusta. Nauroin melkein kuollakseni. Ensin se nousi istumaan peräpakaroilleen, muristen pelosta ja raivosta, mutta juuri silloin liuskahtikin sen toinen takajalka ja ennenkuin se ennätti päästä jälleen tasapainoon, putosi se päistikkaa puroon, jonka pohja oli täynnä suuria teräväpäisiä kallioita kuin heinäsuovia. Se putosi päälleen muutamalle sellaiselle. Minun ei tarvinnut ampua enää toista kertaa, sillä karhun kallo murskautui ja sen aivot pärskähtivät kivelle. Niin se tapahtui. Nylin siltä nahan ja vein sen samaan paikkaan, jossa säilytin majavan nahkojanikin.

"Ei ole kumminkaan aina sanottu, että 'Vanha Ephraim' häviää taistelussa. Näin kerran, miten harmaa karhu vetäisi eräältä hauskimmalta toveriltani, mikä milloinkaan on kuljettanut nahkoja, päänahan silmille ja kaikki vaatteet siekaleiksi. Ne ovat epäilemättä hurjia petoja, ja mieluummin tapan pari intiaania päivässä kuin yhden karhun."

Vanha metsästäjä keskeytti nyt tässä kertomuksensa voidakseen leikata pitkän pätkän James River tupakkaa, jota hän alkoi pureskella suurella nautinnolla. Jauhettuaan sitä jonkun aikaa hampaittensa välissä sammutti hän nopeasti muutaman kirkkaasti palavan kekäleen hyvin tähdätyllä sylkiruiskahduksella ja lisäsi:

"Pääsin siis tuosta pälkähästä suuremmitta vaurioitta, ja toivon vain, että aina olisin yhtä onnellinen. Kerron teille melkein samanlaisen tapauksen, joka sattui minulle juuri tähän aikaan viime vuonna. Olin saanut toverikseni erään toisen miehen?- olette ehkä kuulleet hänestä puhuttavankin, sillä hän on hyvin tunnettu täällä vuoristossa. Häntä sanotaan 'Kotka-Jaakoksi', ja hän on yhtä taitava metsämies kuin minäkin. No niin, poistuttuamme Santa Féstä menimme Grandon poikki päästäksemme Anahuacin piiriin. Siellä sanottiin olevan paljon riistaa ja olimme senvuoksi oikein innoissamme. Ensin saimme kokea hieman nälkääkin, sillä intiaanit olivat hajoittaneet ja karkoittaneet kaiken riistan lähiseuduilta. Olimme juuri saapuneet perille ja haimme sopivaa yöpaikkaa seitsemäntenä päivänä matkalle lähdöstämme, kun Jaakko muisti erään entisen pari penikulmaa etelämpänä olevan varastonsa. Hän läksi senvuoksi hakemaan saalistaan parilla muulillamme sillä aikaa kuin minä irroitin satulan vanhan tammani selästä ja sidoin sen liekaan.

"Olimme leiriytyneet sievään pieneen laaksoon, jossa kasvoi muutamia pienenlaisia puita siellä täällä. Niiden välissä oli matalahkoa pensaikkoa. Vuorten rinteillä oli suuria kallionlohkareita, mutta laakso oli niistä vapaa eikä niitä ollut puronkaan rannalla, jossa hevosellani oli oivallinen laidun. Koska ei minulla silloin ollut mitään erikoista tehtävää, läksin kukkulan laelle tarkastelemaan ympäröivää seutua. Kukkulalle ei ollutkaan pitkälti, ja sieltä näin pohjoisessa olevan kauniin metsän ja sen keskeltä kohoavien kukkulain huiput. Metsän vierellä jatkui aavikko näkymättömiin.

"Seutu näytti miellyttävältä ja riistarikkaalta. Ajattelin juuri tuota hetkisen tehden suunnitelmia, kun leiristämme alkoi äkkiä kuulua äänekästä melua. Olin kulkenut niin kauaksi, etten voinut nähdä sinne, mutta voin selvästi kumminkin kuulla vanhan tammani korskunnan ja kavioiden kopseen, kun se koetti päästä irti, mutta ei voinut. Riensin niin nopeasti kuin suinkin katsomaan, mikä siellä oli hätänä, ja näky olikin katsomisen arvoinen. Niin, siellä ajoi melkein elefantin kokoinen karhu vanhaa tammaani ympäri leiriä, sillä olin köyttänyt eläinraukan niin lujasti, ettei se päässyt irti. Se laukkasi puolelta toiselle ja ympäri paalua pedon seuratessa sitä kintereillä ja silloin tällöin kompastuessa köyteen. Saatte uskoa, että jouduin nopeasti paikalle ja ammuin luodin, joita menee kuusikymmentä naulaan, 'Vanhan Ephraimin' otsaan. Mutta juuri silloin kun painoin liipaisinta, liikautti se päätään ja luotini sattuikin väärään paikkaan. Se haavoittui lievästi ja, mikä oli pahinta, se sai pian selville, missä minä seisoin pensaikossa. Heti kun se huomasi minut, läksi se tulemaan kohti.

"Tilanne näytti hyvin uhkaavalta. Tiesin vallan hyvin, ettei minun kannattanut ruveta ahdistamaan sitä puukollani, jonka karhu heti olisi lennättänyt kädestäni. En niin ollen voinut turvautua muuhun kuin yhteen keinoon. Kumarruin pensaston taakse ja kiersin sen puoliympyrässä. Juoksin hevostani kohti ja puolessa minuutissa olin satulassa. 'Vanha Ephraim' vainusi kumminkin jälkeni, sillä samalla syöksyi se pensaikosta suoraan minua kohti. Kun kannustin hevostani saadakseni sen laukkaamaan, voitte ymmärtää, että sydämeni lakkasi melkein sykkimästä huomatessani, etten kiireissäni ollut muistanutkaan irroittaa köyttä. En päässyt siis hevosineni mihinkään, vaan meidän oli pysyttävä paikoillamme ja odotettava tuon raivostuneen pedon hyökkäystä. Silloin, pojat, luistivat rukouksetkin, sen saatte uskoa.

"Pyssyssäni ei ollut latinkia ja ainoat aseeni olivat pistoolini ja puukkoni. Ymmärrätte kai, ettei niiden esille saamiseen mennyt minulta puolta vuotta, vaikka tunsinkin, että päiväni olivat melkein lasketut, sillä en toivonut ollenkaan, että voisin tehdä karhun vaarattomaksi yhdellä laukauksella.

"Tämän kertominen vie hieman aikaa, mutta tuo kaikki kävi yhtä nopeasti kuin salaman leimahdus. Vanha tammani korskui ja hyppi, kun karhu nousi takajaloilleen noin neljän metrin päässä meistä. Hevoseni koetti kaikin voimin päästä karkuun, mutta köysi ei katkennut. Kumarruin niin kauas eteenpäin sen kaulalle kuin suinkin vain voin, koettaen puukollani auttaa sen ponnistuksia, mutta eläin-raukka hyppi ja syöksähteli sinne tänne niin, etten onnistunut, ja ennenkuin ennätin saavuttaa tasapainoni jälleen lensin päälleni satulasta. Huudahdin kauhusta ja ennenkuin ennätin laskea kolmeen syöksyi karhu kimppuuni. Mutta juuri kun peto oli minusta noin kolmen metrin päässä ja luulin jo olevani mennyttä miestä, kuulin pyssyn paukahduksen ja luodin läjähdyksen sen tunkeutuessa karhun korvaan. Se karjaisi kamalasti nousten takajaloilleen, mutta ei pysynytkään siinä asennossa, vaan laskeutui heti kaikille neljälle alkaen pyöriä kuin hullu, sillä luultavasti pani luoti sen pään sekaisin. Huomattuani sen unhottaneen minut ammuin sitä pistoolillani ja saatuani pyssyni käsiini pakenin pensaikkoon. Mutta se oli tarpeeton teko, sillä 'Kotka-Jaakon' ampuma luoti riitti ja vähemmässä kuin minuutissa oli meillä ilo katsella 'Vanhan Ephraimin' kuollutta raatoa. Mielestäni oli pelastukseni ihmeellinen, vaikka ihmeitä niin harvoin tapahtuukin. En minä eikä vanha tammanikaan olleet saaneet naarmuakaan, ja siis suoriuduimme asiasta niin onnellisesti."

Pierre ja Gaultier olivat huvitettuina kuunnelleet vanhan Jaken kertomusta, ja koska päivän koittoon vielä oli monta tuntia, kietoutuivat he makuuhuopiinsa vaipuen jälleen raskaaseen uneen, josta he eivät heränneet ennenkuin aurinko oli korkealla taivaalla lähettäen tulisia säteitään heitä ympäröivään kuivaan erämaahan.

IX.

TAISTELU INTIAANEJA VASTAAN.

Kun nuorukaiset nousivat, huomasivat he vanhan Jaken poistuneen leiristä kanootilla, mutta nähtyään, ettei Jake ollut ottanut tavaroitaan mukaansa, ei hänen poissaolonsa heitä sen enempää huolettanut. Sillä aikaa kuin Pierre sytytti tulen, täytti Gaultier kattilan vedellä, makuuhuovat käärittiin kokoon ja muutkin matkatavarat asetettiin sellaiseen kuntoon, että matkalle lähtö voi tapahtua nopeasti. Heidän yksinkertainen ateriansa oli pian valmis, ja he keskustelivat juuri odottaisivatko he toverinsa palaamista ennen ruoalle rupeamistaan, kun tämä ilmestyi näkyviin leirin läheisyydessä olevasta Askow-joen mutkasta meloen kanoottia eteenpäin nopein vedoin. Muutamien minuuttien kuluttua törmäsi kanootin keula hiljaa joen hiekkarantaan ja vanha Jake nousi maihin verisin käsin ja käsivarsin.

"No mutta, Jake", sanoi Pierre, "miksi olette noin verissänne? Mitä olette tehnyt? Toivoakseni ette ole haavoittunut?"

"En ollenkaan, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Kävin vain nylkemässä tuon viime yönä ampumamme karhun. Mielestäni ei ollut mitään syytä jättää nahkaa mätänemään ja sen vuoksi kävin sen noutamassa pois. Mutta syökäämme nyt nopeasti", lisäsi hän, "ja lähtekäämme sitten heti matkalle. Seuraavaan leiripaikkaan on pitkä matka, ja meidän on työskenneltävä ankarasti koko päivä ehtiäksemme sinne ennen pimeätä."

He istuutuivat siis nuotion viereen tyydyttäen hiukaavan nälkänsä kuivatulla puhvelin lihalla ja kahvilla. Kuten otaksuttavaa olikin, eivät he pitentäneet tarpeettomasti aamiaistaan, jossa ei ollutkaan mitään erinomaisia herkkuja tarjolla. Syötyään kokosivat he nopeasti tavaransa sijoittaen ne kanoottiin ja katsottuaan vielä kerran, ettei mitään ollut unhottunut, asettuivat he paikoilleen ja pian halkoi heidän kanoottinsa Saskatchewanin nopeasti virtaavaa vettä.

He matkustivat nyt muutamia päiviä länteen päin niin nopeasti kuin virran voima ja kanootin paino vain sallivat, pysähtyen ainoastaan syömään päivällistä ja noin tuntia ennen auringonlaskua valmistamaan kaikki valmiiksi yön viettoa varten.

Seudut näyttivät kokonaan asumattomilta. Joen kummallakin rannalla jatkuivat aavikot taivaanrannalle asti, ollen aivan vailla kasvullisuutta ja voimatta hedelmättömyydellään ollenkaan ilahduttaa metsästäjiämme. Kaukana lännessä näyttivät kumminkin nämä yksitoikkoiset aavikot kohoavan ja muodostavan matalia kukkuloita, jotka sillä suunnalla muodostivat taivaanrannan, mistä sieltä täältä kohosi joku lumipeitteinen huippu. Jake kertoi tovereilleen niiden olevan Kalliovuorten korkeampia kohtia. Joen rannat alkoivat vähitellen kohota muuttuen muutamin paikoin aivan kallioisiksikin, joiden huipuilla vuoristomänty kohotti tuuheata latvaansa tahi ojenteli vääriä oksiaan kauas ympäristöön. Seudun yksitoikkoinen kasvisto, ollen vastapainona hedelmättömälle alueelle, jonka kautta metsästäjät viimeksi olivat kulkeneet, vaikutti heihin vihannuudellaan suoden heille samalla aavistuksen kylmistä varjoisista metsistä, joista Jake alituisesti kertoi.

He eivät kumminkaan ennättäneet poistua aavikolta joutumatta ensin taisteluun entisten vihollistensa, mustajalkojen kanssa.

Kun he eräänä päivänä ponnistelivat muutamassa ahtaassa solassa, jonka rosoiset seinät kohosivat melkein pilviin joen kummallakin rannalla, sattui Gaultier katsahtamaan ylöspäin ja säikähti nähdessään useita intiaaneja, jotka niin pian kuin he näkivät tulleensa huomatuiksi alkoivat hurjasti huutaen vyöryttää kalliolta suuria kiviä ja lohkareita, jotka jyristen syöksyivät jyrkännettä alas jokeen muuttaen veden kuohuksi kanootin ympärillä.

Muutamat villit, joilla oli pyssyt, riensivät lyhyen matkan päähän vastavirtaan päin piiloutuen kallioiden ja pensaitten taakse eräässä paikassa, jossa vuoren seinämä oli haljennut muodostaen jyrkän kallioisen rinteen jokeen päin. Sieltä voivat he pitää kanoottia paremmin silmällä odottaen sen lähestymistä ladatuin pyssyin. Mutta vanhan Jaken tarkat silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ylhäällä, alhaalla, takana ja edessä olevia esineitä, huomasivat äkkiä kallion seinämässä suojapaikan juuri ylhäällä karjuvien villien alapuolella. Se työntyi esiin muodostaen jonkunlaisen pengermän. Hänen päätöksensä oli heti valmis. "Tuolla on meidän paikkamme!" huudahti hän, ja samalla pujahti kanootti kapeaan aukkoon, jossa he olivat turvassa ainakin toistaiseksi.

"Saammepa kiittää onneamme", sanoi Pierre, "että ne näyttäytyivät juuri tässä paikassa. Jos ne olisivat hyökänneet kimppuumme tuolla alempana, olisi olomme muodostunut melko tukalaksi."

"Luullakseni", sanoi Gaultier, "ovat ne seuranneet meitä jonkun aikaa. Noin puoli tuntia sitten olin näkevinäni jonkun liikkuvan joen törmällä, mutta koska en ollut aivan varma, en puhunut mitään."

"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Pierre, "mihin heimoon ne kuuluvat. Minulla ei ollut aikaa tarkastella niiden sotamaalauksia."

"Mutta minullapa oli!" huudahti vanha Jake. "Tunsin noiden roistojen inhoittavat maalaukset sangen hyvin. Ne ovat mustajalkoja. Pojat", lisäsi hän, "olemme luullakseni joutuneet aika tiukalle. Jos poistumme tästä paikasta, vyöryttävät nuo ylempänä olevat paholaiset kiviä niskaamme upottaen kanoottimme, tahi jos pääsemme siitä leikistä ehein, nahoin, odottavat nuo tuolla ylempänä virran rannalla olevat meitä pyssyineen. Mutta kyllä me niille sentään vielä näytämme, sen saavat ne pian nähdä. Vanha Jake Hawken ei aio vielä antaa perään, ei ollenkaan."

Pierre kysyi vanhukselta, millaiset hänen suunnitelmansa olivat.

"Eivätpä juuri minkäänlaiset", vastasi hän. "Odottakaamme täällä, kunnes tulee pimeä. Siihen luullakseni ei kulu pitkääkään aikaa tämän syvän kuilun pohjalla. Palatkaamme silloin vähän matkaa takaisin ja kiertäkäämme nuo haisunäädät toiselta puolelta. Ne eivät osaa odottaa meitä siltä suunnalta ja silloin me annamme niille oikein isän kädestä."

Seuraavien minuuttien kuluessa olivat metsästäjät melkein vaiti. He kuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista ääntä, joka olisi voinut merkitä heidän vihollistensa lähestymistä tahi ilmaista heidän suunnitelmansa. Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin veden kohina kallioita vasten ja tuuli, joka puhalsi puuskittain näyttäen ennustavan myrskyn lähestymistä. Pierre, jota heidän läpi kulkemansa seudun kuivuus oli ihmetyttänyt, kysyi vanhalta Jakelta, satoiko niissä seuduissa usein.

"Kyllä joskus", vastasi metsästäjä, "ja sitä minä juuri tässä ajattelinkin. On ilkeätä, jos tulee sellainen sade kuin joskus olen täällä nähnyt."

"Kuinka niin?" kysyi Gaultier. "Tuntuuko läpimäräksi kastuminen teistä niin tukalalta?"

"Ei!" vastasi Jake hieman ärtyisästi, koska hän luuli nuorukaisten epäilevän hänen urhoollisuuttaan. "Ei ollenkaan senvuoksi. Ettekö ymmärrä, että jos rupeaa satamaan niin rankasti kuin täällä joskus tapahtuu, huuhtelee vesi meidät täältä kuin lastun. Vanhalla Mississippilläkään ei ole yhtään venettä, joka voi kestää täällä syntyviä tulvia, ja nuo yläpuolellamme olevat roistot tietävät sen kyllä, siitä saatte olla aivan varmat. Jos alkaa sataa täydellä todella, kuten näyttää, hyökkäävät he kimppuumme, tuolla alempana. Olen siitä aivan varma, poikaseni."

Tämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle eikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat tarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan kapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät he pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin, vaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella pannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista jyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien tavatonta taistelua.

Melkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi tilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon mahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä tapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet hurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen kummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran nopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta. Tuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä hyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki sen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään epäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat aseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli heillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista näkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan tähdätyille heittoesineille.

Heidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys jo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan paljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten särmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä. Satoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita hurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat niin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen silmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.

"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni", sanoi Jake, "mutta meidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo. Katsokaa", lisäsi hän, "kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan jalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä."

Sanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken kuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat joen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä noustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.

"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat", kuiskasi Jake, "ja pitäkää varanne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme varmasti kaikki hukassa."

"Mielestäni", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, "olisi meidän parempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe kymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —" Häikäisevä salama keskeytti hänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan selvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät, veneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota seuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja korkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.

"Kävi, kuten otaksuinkin", sanoi Jake. "Nuo roistot huomasivat veneemme tämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin ennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee heidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän kosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että voitamme."

"Ellei", sanoi Pierre, "niitä ole jo sielläkin."

"Luulen, ettei meidän tarvitse sitä pelätä", huomautti Jake. "Nuo roistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei niitä ole sen enempää kuin näimme."

Miehet vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Kevyt vene kiisi eteenpäin melojen pakotuksesta nopeasti virtaavalla joella, joka kohisi kanootin vierellä hypellessään synkässä syvyydessä olevien vastuksien yli. Myrsky raivosi vielä yhtä kovasti ja sade valoi kylmiä suihkujaan metsästäjien niskaan, joiden pukinnahkaiset vaatteet kastuivat nopeasti läpimäriksi tarttuen heidän ihoonsa ja värisyttäen nuorukaisia huolimatta heidän ponnistuksistaan. Mutta Jakea, tuota kaikkien vaivojen karaisemaa vanhusta, ei se näyttänyt paljonkaan vaivaavan. Hän oli paljon enemmän innokas säilyttämään pyssynsä kuivana ja asettamaan niukat ampumavaransa suojaiseen paikkaan kuin suojelemaan itseään säälimättömältä tulvalta, joka melkein uhkasi upottaa koko veneen.

"Tämä ei voi jatkua pitkää aikaa tällä tavoin", sanoi Pierre, "vaan lakkaa pian veden puutteessa. Tappelen mieluummin noita rannalla olevia roistoja vastaan kuin hukun kuin rotta tänne kuiluun."

"Toivoakseni olet väärässä", sanoi Jake. "Jos se lakkaa, hajautuvat pilvet ja kuu tulee näkyviin, ja sitä nuo paholaiset juuri toivovatkin. Sanon teille, ettei sade vahingoita vanhoja jäseniäni ollenkaan eikä luultavasti teidänkään poikaseni."

Minuutit kuluivat nopeasti. He voivat jo nähdä erään korkean kallion huipun hieman valoisampaa taivasta vasten, huipun, jonka he muistivat huomanneensa melkein heti kuiluun saapumisensa jälkeen. Kummankin rannan kallioseinät mataloituivat nopeasti ja pian he liukuivat matalien kalliorantojen vieritse, jotka eivät mitenkään estäneet heidän maihinnousuaan. Siihen he senvuoksi jättivätkin kanoottinsa kiinnitettyään sen lujasti parin kallion väliin pistämäänsä melaan. Levitettyään pari puhvelin vuotaa huolellisesti tavaroittensa päälle estääkseen niitä kastumasta tarttuivat he pyssyihinsä ja alkoivat etääntyä kallioiden yli siihen suuntaan, josta he arvelivat vihollisen lähestyvän.

Näytti siltä kuin Pierren toivo toteutuisi, sillä tuuli joka oli tähän asti puhaltanut hyvin tuimasti, heikkeni paljon ja sade lakkasi kokonaan. Suuria pilviröykkiöitä purjehti kumminkin vielä taivaalla ja niiden lomasta loisti kuu silloin tällöin valaisten muutamat esineet osittain, toisten jäädessä kokonaan varjoon. Jonkun aikaa kulkivat miehet melkein vaiti ollen, ja kallionlohkareitten ja irtonaisten kivien vyöryminen tiellä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta. Vanha Jake kulki edellä, ja tämä metsien poika murahti silloin tällöin kuin kiroten, kun hänen jalkansa luiskahti jollakin märällä kivellä tai kun hän astui liian kovasti jollekin terävälle lohkareelle. Äkkiä hän pysähtyi kuunnellen tarkasti muutamia sekunteja. Hän oli jo lähtemäisillään liikkeelle jälleen ollen kuin mielissään, että hänen epäluulonsa olivat turhat, kun noin viidenkymmenen metrin päässä olevien matalien kallionlohkareitten takaa näkyi välähdys, jota seurasi kumea paukahdus.

"Maahan!" huudahti Jake, ja metsästäjät heittäytyivät heti pitkäkseen sellaisten suojusten taakse, joita paikalla sattui olemaan. "Tiesin sen", kuiskasi vanhus. "Arvasin niiden roistojen pyrkivän kuilun suulle. Nyt, pojat, ladatkaa pyssynne valmiiksi ja ampukaa kaikkea kallioitten välissä liikkuvaa; kuulitteko?"

Metsästäjät seurasivat katseillaan tarkasti kallioiden muodostamaa harjannetta, jota kuu silloin tällöin hämärästi valaisi silloin kun eivät synkät pilvet peittäneet sitä melkein kokonaan varjoonsa. Pierre ja Gaultier makasivat vierekkäin, kumpikin valitsemansa suuren kiven takana, joka samalla kun se oli heidän pyssyjensä tukena suojeli heitä vihollisen luodeilta.

"Olen näkevinäni jotakin kiiluvaa", kuiskasi Pierre. "Katsohan, tuolla noiden suurten kivien välissä. Nyt se liikahti taasen."

Gaultier käänsi katseensa sinnepäin ja kun kuu sattui juuri silloin paistamaan kirkkaammasti, näki hän esineen, joka oli kiinnittänyt Pierren huomion puoleensa. "Koetan kumminkin, menköön sitten syteen taikka saveen!" huudahti viimeksi mainittu, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Laukausta seurasi hurja karjaisu, kun muudan alaston villi vyörähti kiven yli, kaatui suulleen ja jäi liikkumatonna makaamaan.

"Tuo neekeri ei enää potki", sanoi Jake. "Mainiosti ammuttu, poikaseni. Koeta kellistää toinenkin. Noiden kallioiden takana on niitä useampiakin. Kun ne vain näyttäytyisivät, olisi kaikki hyvin."

Villit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana ryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka metsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin hurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon, jolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät uskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta metsästäjät olivat heitä voimakkaammat.

"Niiden huudoista päättäen, Jake", sanoi Pierre, "ei noita roistoja ole puolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai mitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin ne helposti saavat meidät ammutuiksi."

"Ajattelin juuri sitä", vastasi Jake. "Kun kuu jälleen peittyy pilviin, hyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian lopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti laukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani."

Muutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään varjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat piiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien yli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat heidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien vihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan Jaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään voimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin metrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen raapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin kimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui nopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion lohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin joutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa antaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua, hyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran, intiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä. Samalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri aikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten selälleen kuolleena.

Pierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi punanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei näkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin tuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan päässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo johdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen puolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka koettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi Pierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä vaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka oli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle avuksi.

"Kiitoksia, pojat, avustanne", sanoi Jake. "Saavuitte juuri oikeaan aikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään liiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo teidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella ensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni. Silloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa jälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne ahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen vuoksi jouduin hieman erilleni teistä."

Pierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun, jota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.

"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme", sanoi Jake. "Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin tukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen olisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä ja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme jotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan kumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja." Sanottuaan sen kumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen ja kääntäen tämän selälleen.

Kuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat kasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus kiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat kääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta päänahan.

"Suuri Columbus!" huudahti tuo omituinen vanhus, "ellei tämä voita kaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan tänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten, onko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä."

"Olette oikeassa", sanoi Gaultier tutkittuaan ruumista tarkemmasti.
"Mutta tuota ei ole tehty tänä yönä, sillä arvet ovat vanhemmat."

"Sen minä kyllä tiedän", myönsi Jake. "Mutta eläköön, olen voittanut tupakkani kaikissa tapauksissa. Tämä villi oli vähällä viedä Bill Bucknallilta päänahan. Bill ilmoitti minulle tuon roiston tuntomerkit. Niin, tämä on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eläköön!" Ja vanhus pani vaarat raikumaan hurjilla huudoillaan. "Minun on pakko nylkeä tuolta pakanalta päänahka", lisäsi hän. "Älä ole milläsikään, vanha veikko, et tule sitä milloinkaan kaipaamaan, sillä siellä, jonne olet matkustanut et sitä enää tarvitse." Sanottuaan sen veti hän suuren metsästyspuukkonsa tupesta, kiersi pitkät hiukset sormiensa ympärille, halkaisi sitten puukkonsa kärjellä nahan pään ympäriltä ja työnnettyään aseen nahan alle irroitti voiton merkin nopealla tempaisulla kiinnittäen sen sitten vyöhönsä. Nuorukaiset katselivat syrjästä ollen sekä järkytettyjä että huvitettuja kuunnellessaan toverinsa hurjia puheita ja seuratessaan hänen hommiaan.

Palattuaan ensimmäiselle taistelupaikalle riistivät he intiaaneilta aseet, joiden joukossa oli vain pari pyssyä, vanhoja rihlattomia piilukkoisia ruiskuja, jotka Jake heitti vihoissaan menemään. Veitset ja tapparat ottivat he kumminkin mukaansa huolimatta kuolleitten jousista. Puolen tunnin nopea kävely vei heidät jälleen kanootin luo, ja otettuaan eväänsä esille istuutuivat he suojaiseen paikkaan kallioiden väliin muistellen taistelua syödessään.

Aamun heikko sarastus tapasi heidät siitä toimesta, ja koska he päättivät kuluttaa päivän siinä paikassa levätäkseen ja kuivatakseen tavaroitaan, jotka olivat kastuneet läpimäriksi, paneutuivat he pitkäkseen rannalle, ja huolimatta viimeisestä seikkailustaan ja vuoteittensa epämukavuudesta vaipuivat he pian raskaaseen uneen.

X.

PIERREN SEIKKAILU.

Vaivat ja ponnistukset eivät heikonna voimakkaita ruumiita eivätkä terveyttä. Vaikka metsästäjät olivatkin maata paneutuessaan kietoutuneet huopiin, jotka kastelivat heidät kokonaan, heräsivät he kumminkin virkeinä ja iloisina. Aurinko oli jo korkealla taivaalla heidän ryömiessään esiin peitteittensä alta, ja niin kuumat olivat sen säteet, ettei edellisen illan myrskystä enää näkynyt jälkeäkään. Kalliot olivat kuivuneet ja sumu kiisi tuulen edellä aukealla aavikolla tahi kohosi ohuina patsaina taivasta kohti pyörteitten vaikutuksesta. Janoinen maa oli imenyt veden jättäen pinnan yhtä kuivaksi kuin ennenkin.

Eräästä pienestä hiekkaluolasta löysivät he kuivuneita artemisian varsia, joista he valmistivat nuotion. Gaultier ripusti kattilan tulelle, ja pian alkoi se pihistä ja kiehua levittäen ympärilleen herkullista ruoan tuoksua. Jake puhdisti pyssyään naurahtaen silloin tällöin muistellessaan viime öistä taistelua ja ystävänsä Bucknallin vihollisen odottamatonta ilmestymistä, vihollisen, jonka päänahka vaihdettaisiin tupakkaan. Pierre sitoi saamaansa haavaa, joka, vaikka se ei ollutkaan kuin raapaisu, oli kumminkin melko kipeä.

Noin puolen penikulman päässä etelässä kohosi eräs kallioinen vuorenharjanne monen sadan jalan korkeuteen, jatkuen länteen päin monta penikulmaa, kunnes se yhtyi vuorijonoon, jonka sinertävät huiput näkyivät taivaanrannalta.

Katsoessaan sattumalta sinnepäin huomasi Gaultier sen harjalla omituisen näköisiä eläimiä, joiden suuret puolikuun muotoiset sarvet näyttivät aivan liian suurilta eläinten kokoon verrattuina. Huolimatta niiden suurista varustuksista olivat ne Gaultierin mielestä aivan lampaitten näköisiä, vaikka niiden suuruus panikin hänet sitä hieman epäilemään. Nopeasti kiinnitti hän toveriensa huomion noihin omituisiin eläimiin.

"Vuoristolampaita!" sanoi Jake.

"Suursarvia!" huudahti Pierre.

Kaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien läheisyydessä olevien kallioiden taakse.

"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun", sanoi Jake. "Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen suojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne."

Vanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen joen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui Saskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat. Päästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin. Tuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa, etteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin nopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa huomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä, joka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan Jaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut syötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka seisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.

Nuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen levottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha Jake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui nuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja kalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa, hyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen, kaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset syöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi nyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun poikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.

Pierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat metsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät harvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän kuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.

Suursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja hedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan korkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä omituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja jyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän eläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin kotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa enemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain kertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä olivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen ja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä lieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä sarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut näkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän oli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita eläimiä eteläisessä vuoristossa.

Vuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä neljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua suuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä naulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat neljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin hyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin kallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa eli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin tavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen vuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys, sillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi talvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.

Eläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan tahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty viisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu marraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan yksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien sarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa kuiluissa.

Kuten moni muukin eläin, omistaa sekin tuon huomattavan taidon äänettömästi paeta vaaran läheisyydestä irtonaisia kiviä täynnä olevia jyrkänteitäkin pitkin, jossa varomaton askel voi lähettää lohkareen jyristen syvyyteen. Kun lauma on laitumella, asetetaan lähimmälle kukkulalle vahti, joka pitää silmällä, ettei mikään vaara pääse huomaamatta uhkaamaan laumaa. Tavallisesti valitaan tähän toimeen joku naaras, mutta silloin kun vanhat urokset yhtyvät laumaan, toimittaa joku niistä tuota virkaa. Pärskyntä tahi vihellystä muistuttava ääni sekä kuopaisu etujalalla ilmaisevat vaaran lähestyvän ja tuon merkin kuultuaan lopettaa koko lauma syöntinsä. Taitava pitää todellakin nyt olla sen metsästäjän, joka haluaa päästä pyssynkantomatkalle; mutta niin pian kuin vahdin epäluulot ovat haihtuneet, alkaa lauma taasen jyrsiä ruohoa tahi makailla huoletonna kalliopenkereillä.

Sillä aikaa kuin Jake kertoi näitä kokemuksiaan oli parhaat palaset lampaasta sullottu nahkaan, ja kantaen sitä palasivat metsästäjät leiriin tyytyväisinä seikkailuunsa ja vesi suussa saadakseen niin pian kuin suinkin maistella mainehikkaan vuoristolampaan lihaa. Jake kiinnitti huomion vielä erääseen tosiseikkaan. Hän sanoi tietävänsä nopeudesta, jolla lampaat olivat paenneet, että niitä viime aikoina oli paljon ahdistettu, koska tavallisesti tuollaiset eläimet, jotka eivät milloinkaan ennen olleet nähneet ihmistä, sen sijaan että ne heti pakenisivat, kokoutuvat yhteen, kun jotakin niistä on ammuttu, aivan kuin kesytkin lampaat vaaran uhatessa. Tässä tapauksessa arveli hän eläinten nopean paon johtuneen siitä, että intiaanit, joiden kanssa he olivat joutuneet taisteluun, olivat viime aikoina metsästelleet lähiseudussa.

Kun he saapuivat leiriin, huomasivat he kattilan kiehuneen kuiviin, ja uusi kahvi oli pantava tulelle. He olivat kumminkin niin hyvillä mielin, ettei tämä vahinko heitä suurestikaan harmittanut. Lampaan kyljykset ja viipaleet pihisivät pian hiilillä levittäen ympärilleen tuoksua, joka miellyttävästi kutkutti nälkäisten metsästäjien sieraimia. Vanhaan Jakeen vaikutti se kerrassaan innostavasti ja nähdessään erään arokoiran lyhyen matkan päässä huusi hän Pierrelle ja Gaultierille: "Ammutaan, pojat, tuo haisunäätä tuohon paikkaan!" Heti paukahti kolme pyssyä ja eläin vaipui kuolleena kalliolle. Kun se tuotiin leiriin ja tarkastettiin, huomattiin, että kaksi luotia oli sattunut päähän ja kolmas oli lävistänyt sydämen.

"Hyvin ammuttu", sanoi Pierre. "Kun pääsemme vuoriston riistan kimppuun, teemme puhdasta jälkeä."

"Varmasti", myönsi Gaultier. "Luullakseni emme ole ampuneet harhaan kertaakaan sitten kuin läksimme linnoituksesta."

"Pojat", huudahti Jake leikatessaan suuren kimpaleen lihaa puukollaan ja vieden sen tulikuumana suoraan hiililtä suureen suuhunsa, "mikä on ollut tiukin paikka elämässänne?"

"Luullakseni", sanoi Gaultier, "oli viime öinen kahakka sellainen. Olen elänyt suurimman osan elämästäni itäisissä metsissä suurten järvien tuolla puolella, jossa tällaista harvoin sattuu."

"Tiukin tilanne, mihin milloinkaan olen joutunut", sanoi Pierre, "sattui kerran joutuessani riitaan muutamien Athabasca-järven läheisyydessä olevien chippewayanien kanssa. Se tapahtui Pierren linnoituksessa lähellä Calumetia. Talvi oli melko ankara ja riistaa niin vähän, että muutamia nuoria intiaaneja tuli linnoitukseen myymään muutamia nahkoja ja saadakseen tahi varastaakseen elintarpeita. Sattui niin huonosti, että päällikkö oli matkustanut York Factoryyn erääseen Hudson Bay-yhtiön kokoukseen, ja minä, hyväluontoinen kun olen, olin päästänyt melkein kaikki miehet Äthabascalle luistelemaan ja kalastamaan jään alta. Kotona ei ollut muita kuin minä ja eräs toinen mies, kun noin neljäkymmentä soturia marssi avoimesta portista suoraan linnoitukseen pääoven edustalle. Ennätin juuri sulkea oven ja asettaa salvan paikoilleen, kun he syöksyivät sitä vastaan. Huomattuaan, etteivät he voineet sitä särkeä, huusivat he minulle tahtovansa keskustella kanssani. Avasin erään oven yliosassa olevan luukun, josta meidän oli tapana tarkastella tulijoita, ja huomattuani, että intiaaneja johti eräs päällikkö, sanoin hänelle:

"'Miksi punaiset veljeni tulevat vierailemaan ystäviensä luo aseet mukanaan? Kun valkoiset tulevat heidän punaisten ystäviensä luo, eivät he tunkeudu heidän majoihinsa kysymättä päälliköltä lupaa.'

"Päällikkö, jota sanottiin Hirveksi, vastasi: 'Valkoinen päällikkö on ystävämme eikä salli punaisten veljiensä nähdä nälkää. Nuoret soturini hätiköivät, mutta he toivovat, ettei päällikkö sulje sydäntään heiltä heidän erehdyksensä vuoksi. Katsokaa, he ovat tuoneet nahkoja. Avatkaa siis ovi, veljeni, ja sallikaa heidän myydä tavaransa.'

"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta päästää niin monta sisään."

"Sanopas muuta", keskeytti Jake. "Ne olisivat nylkeneet päänahkasi käden käänteessä."

"No niin", jatkoi Pierre, "ilmoitin päällikölle, etteivät he voineet päästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin hänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän paaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan heistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja laskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan. Käskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet linnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja sulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti ulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi hänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama raollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut antaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen pihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin häntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti sattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta pihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen ympärilleen.

"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea oven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja kuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen lujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut villijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään kuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään sotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin. Lyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen ilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen yhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten kiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin huomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään, tiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä tynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin siellä väristen kohtaloani.

"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he jatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen merkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa suorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien ylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he eivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun vaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille sotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama oli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän pujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän horjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn vaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla."

"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre", sanoi Gaultier, "olisi hän epäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti."

"Varmasti", myönsi Pierre, "sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei revolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa vastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan varma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa. En huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he makasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan yksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan, sillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon miehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.

"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita. Koettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin lattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi kipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone ilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten liekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi ovea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti murskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme yläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat olivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin aiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää ollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni. Useat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden oikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi Suuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet palasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat yleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän mielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä päivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan. Siten sain nykyisen nimeni."

Näin loppui Pierren kertomus.

"Olipa siinä vähällä käydä hullusti", sanoi Jake. "Saat kiittää onneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi koskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi olla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen tultuaan?"

"En ymmärrä", vastasi Pierre. "Odotin loppuani kuin välttämätöntä kohtaloa, mutta luultavasti oli heillä niin kiire ryöstämiseen saatuaan otollisen tilaisuuden, että he unhottivat minut. Sitäpaitsi kun he hyökkäsivät sisään, työnsivät he ovea likistäen minut sen ja seinän väliin." Pierren kertomuksen kestäessä olivat metsästäjät lopettaneet aamiaisensa, ja sijoitettuaan jälleen kaikki tavaransa kanoottiin astuivat he siihen aloittaen uudelleen matkansa vastavirtaan.

XI.

KALLIOVUORILLA.

Tulva oli jo alentunut eikä siitä ollut enää muuta näkyväistä jäljellä kuin kallioitten halkeamiin kokoutunutta kaikenlaista roskaa ja puukappaleita.

Muutamia päiviä saivat he työskennellä kovasti meloessaan ja sauvoessaan kanoottia Saskatchewania ylös, joka näillä tienoin on hyvin virtava. Joskus oli heidän pakko kantaakin venettään, kun kallioiden yli syöksyvän virran voima teki kanootilla kulun mahdottomaksi. Se oli pitkällinen toimitus, koska siihen sisältyivät ei ainoastaan veneen kantaminen maitse seuraavaan joen kuljettavaan kohtaan, vaan myöskin monet edestakaisin kulkemiset, sillä kaikki tavaratkin oli kuljetettava samoin. Vihdoin saivat he kumminkin kaiken tämän onnellisesti loppuun suoritetuksi ja pääsivät jälleen matkustamaan eteenpäin melko tyynellä virralla.

Joki, jonka suunta tähän asti oli ollut läntinen tahi luoteinen kaartui nyt etelää kohti, Jaken ilmoituksen mukaan noin sadan penikulman päässä olevaan Bull Poundin suuhun asti.

"Nämä lännen puolella olevat seudut ovat hyvin miellyttävät", sanoi hän. "Mielestäni pitäisi meidän hieman metsästellä siellä, ja sitäpaitsi on siellä eräs kaunis jokikin, Moo-coo-wan, kuten intiaanit sitä nimittävät. Se lähtee Kalliovuorilta ja olen kuullut, että sen latvoilla on paljon majavia. Se yhtyy Askowiin noin sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa tapoimme nuo karhut."

"Mitä vuoria nuo ovat, Jake?" kysyi Gaultier heidän päästyään eräästä joen mutkasta, jossa eivät joen törmät enää pimittäneet näköalaa.

"Kalliovuorethan ne jo sieltä siintävät, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Ja niitä voidaan sanoakin oikeiksi vuoriksi."

Pierre ja Gaultier kiinnittivät katseensa maisemaan. Vihdoinkin olivat siis tuossa nuo ihmeelliset kukkulat, jotka olivat pitäneet heidän mielikuvitustaan niin kauan aikaa vangittuna. Siinä oli siis tuo lännen ääretön selkäranka, aavikkomeren läntinen ranta. Katsellessaan muistelivat he asumattomia erämaita, joiden halki he olivat kulkeneet, kestämiään vaaroja ja vaikeuksia päästäkseen tänne, ja ajatellessaan tunsivat he saavansa ylpeillä omasta kestävyydestään ja tiesivät nyt todella pääsevänsä näyttämään, olivatko he miehiä vaiko eivät.

"Onko sinne vielä pitkälti, Jake", kysyi Pierre, "johon te sanoitte meidän jäävän talveksi?"

"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun noin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin valtioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta noin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin kolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää."

Seudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta korkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan, jossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon he olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet hyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen päässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista edellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten käsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita ja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli virkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan tuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin, jonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja juomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät mestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä, ettei matka vielä hetikään ollut lopussa.

"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät siitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin noilla auroillaan ja muilla vehkeillään", sanoi hän. "Olen aina huomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin ei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta hommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan raitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä terveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen vaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman sitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte."

Gaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. "Minä puolestani", sanoi hän, "voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani turvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani itään olen teidän kaltaisenne, Jake."

"Voithan opetella, poikaseni", vastasi Jake. "Kun olet katsellut vuoria niin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin."

"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake", sanoi Pierre. "Nisu- ja maissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin."

"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma siitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne", vastasi Jake.

"Mutta silloin", jatkoi Pierre, "tyydyttäisi aiheuttamanne vaara varmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit ampua teidät kostaakseen häviönsä."

"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni", sanoi Jake. "Minulla ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan paljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden aura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria raukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma."

Sellaisin puhein kuluttivat he aikaansa. Lukijan ei pidä kumminkaan luulla, että heidän elämänsä oli niinkään mukavaa, paljasta ajelehtimista kauniitten maisemain halki, mässäämistä herkullisen riistan lihalla ja huoletonta suhtautumista tulevaisuuteen. Ei, vaan päinvastoin saivat he usein paneutua nukkumaan syömättä ja tuletta keskiyön myrskyn raivotessa, noustakseen taasen aamulla nälissään melomaan raskasta kanoottiaan kovaa virtaa ylöspäin tahi kantamaan sitä sateen liukastuttamien kallioiden yli pakottavin hartioin, jotka olivat melkein murtua raskaitten taakkojen alla.

Eräänä päivänä olivat metsästäjät lopettaneet päivän työnsä hieman ennen auringonlaskua voidakseen ajoissa purkaa kanoottinsa sisällön maalle ja valmistaa illallisensa. Pierren ja Gaultierin ollessa syventyneinä näihin hommiin otti vanha Jake pyssynsä sanoen menevänsä katsomaan, saisiko hän jotakin riistaa illalliseksi, ja poistui leiristä. Hän katosi pian näkyvistä erään matalan, sillä suunnalla näköalaa peittävän kukkulan taakse, mutta muutamien minuuttien kuluttua tuli hän jo juosten takaisin pitkin rinnettä huutaen: "Pojat, siellä on lihaa niin tavattomasti! Ottakaa pian pyssynne ja tulkaa mukaani!"

Nuorukaiset tarttuivat pyssyihinsä rientäen kukkulalle nopeasti kuin hirvet. Sen takana oli aavikko, jossa oli siellä täällä metsikköjä, kallioisia harjanteita, jotka työntyivät esiin maasta kuin äärettömän korkeat aidat jonkun yksinäisen suuren lohkareen kohottaessa harmaata huippuaan smaragdin viheriästä kentästä. Vasemmalla oli joukko metsää kasvavia matalia kukkuloita aavikolla kasvavien lehtojen ja metsikköjen näyttäessä kahakoitsijoilta, jotka pääarmeija oli lähettänyt hyökkäämään.

Mutta äärettömän paljon mielenkiintoisempi kuin kaikki tämä oli suuri puhvelilauma, joka kävi luullen olevansa turvassa laitumella metsikköjen välissä tahi seisoi lehtojen suojassa karkoittaen kärpäsiä ahkerasti liikkuvilla hännillään. Muutamat vanhat härät piehtaroivat eräässä kuralätäkössä pyörien yhtämittaa ympäri maatessaan kyljellään ja heiluttaessaan jalkojaan hurjasti. Ne olivat peloittavan näköiset pitkine harjoineen, joka oli aivan kuran vallassa ja joka lisäsi niiden jo luonnostaankin hurjaa ulkomuotoa.

Erään pienen poppelimetsikön laidassa oli hirviä, jotka kihnuttivat olkapäitään oksiin suhtautuen tuohon suureen puhvelilaumaan hyvin välinpitämättömästi. Pian alkoi teeskennelty kaksintaistelu parin suuren puhvelihärän välillä. Kumpikin oli peräytyvinään, mutta samalla syöksyivätkin ne toisiaan vastaan niin raivokkaasti, että maa tuntui vavahtavan ja isku kuului selvästi sinne asti, jossa metsästäjät olivat. Joskus pakottivat ne toisensa polvilleen jatkaen taisteluaan siinä asennossa ja karjuen yhtämittaa, kunnes ne äkkiä väsyen leikkiin nousivat polvilleen alkaen rauhallisesti jyrsiä ruohoa nähtävästi välittämättä ollenkaan taistelussa saamistaan iskuista.

Vanha Jake ja nuorukaiset katselivat tuota hurjaa näkyä hyvin innostuneesti. Onneksi olivat he piilossa eläimiltä erään pientä kuusikkoa kasvavan metsikön takana ja sitäpaitsi suojeli suoraan eläimistä heihin päin puhaltava tuuli heitä ilmitulemasta.

Likimmäiset puhvelit olivat tuskin kolmensadan metrin päässäkään, siis winchesterien ampumamatkalla, mutta metsästäjät päättivät mennä lähemmäksi suodakseen vanhalle Jakellekin tilaisuuden ampumiseen, koska hänen pyssynsä ei kantanut niin kauaksi. He hiipivät senvuoksi nuorten kuusien suojassa lähemmäksi hyvin varovaisesti karttaen astumasta kuiville risuille ja tarttuen vuorotellen oksiin estääkseen niitä heilumasta.

Tällainen varovaisuus ei olisi ollut niin tarpeellinen, jos läheisyydessä ei olisi ollut muita eläimiä kuin puhveleita, jotka kuulevat huonosti ja näkevät vielä huonommasti, koska niiden silmät ovat otsasta riippuvien pitkien karvojen peitossa. Mutta metsästäjät toivoivat saavansa ampua hirvenkin, ja Gaultier oli vapaaehtoisesti tarjoutunut ottamaan sen osan työstä osalleen.

He pääsivätkin pian tuolta matalalta kukkulalta metsän laitaan, josta he voivat tarkasti seurata lauman liikkeitä. Sen lähimmät eläimet olivat enää vain noin sadan viidenkymmenen metrin päässä. Niiden joukossa oli muutamia vanhoja härkiä, jotka niiden äärettömään suuruuteen ja rumaan ulkomuotoon nähden näyttivät enemmän ikivanhaan maailmaan kuuluvilta olennoilta kuin eläimiltä, joita saadaan nähdä vielä yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskollakin.

Niiden joukossa oli myös muutamia lehmiä vasikoineen, mutta ei mikään niistä näyttänyt sopivan vanhan Jaken käsitykseen "lihasta".

"Vanhoja karvoja ja nahkaa", sanoi hän tarkoittaen härkiä. "Ne ovat niin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme", lisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut vasikoita. "Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne hyvässä lihassa." Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta he päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin menemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.

Hirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat laiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon ja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä hangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin syöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan ulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi saman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen suojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet lepäsivät.

Tämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat senvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen, ja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista määräpaikalleen.

Välimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä tiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän pääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri härkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se oli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja Gaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman. Hän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti painoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän ampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta Gaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka oli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka laukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.

Poistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja juostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka kiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa pysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti kyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut erottaa siitä muuta kuin sanat: "Ole varovainen!" Hän oli sillä hetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa selville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän poistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen tulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat yhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.

Tähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti olivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat kumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun polku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten eläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen, että hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän jatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän läpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon, mutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä ne olivat.

Hengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen juurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni haavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan siitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän huomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: "Tämä ei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla tyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa." No niin, sitä ei voitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.

Etäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt, huomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota pitkin hän oli tullut paikalle. "No, mitä sen on väliä", ajatteli hän, "toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut leiriin."

Käveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä kulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä päin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin, joista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale nyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta niistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja sammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten hän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta siinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että jokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla, ja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun luokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää jonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.

Hän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu, mutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei muistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan. Hän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi "ympäri kiertäminen", kuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä, jotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake ja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan leiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän, että toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja sekin hetkellinen lohdutus haihtui.

Yö alkoi nyt nopeasti pimetä muuttaen metsässä vallitsevan hämärän yhä synkemmäksi. Sitäpaitsi oli ruvennut kovasti tuulemaankin. Tuuli vihelsi surullisesti puissa, joista muutamat vanhat ja mädät valittivat ja suhisivat heiluessaan sen kynsissä.

Gaultier oli kumminkin siksi kokenut metsästäjä, ettei yhden yön viettäminen metsässä häntä ollenkaan peloittanut. Hän oli viettänyt monta sellaista yötä yksinään Kanadassa, mutta silloin oli hän tiennyt, missä hän oli, jotavastoin nyt tuo puute hänen tietoisuudessaan huolestutti häntä. Kumminkin rohkaisi hän mielensä niin hyvin kuin voi ruveten kokoamaan kuivia risuja, joita siinä läheisyydessä olikin runsaasti, voidakseen sytyttää nuotion. Sitten hän hakkasi muutamia pieniä paaluja, pari sellaista, joissa oli haarukka latvassa. Ne hän pystytti lujasti maahan haarukat ylöspäin, joihin hän asetti poikittain kolmannen paalun. Sitten hän kokosi suuren kasan hopeamännyn pehmeitä oksia latoen ne pystyyn telinettä vasten, kunnes hän oli saanut valmiiksi sievän majan, jossa oli mukava nukkua. Peitettyään maankin kokonaan noilla samoilla oksilla ja sytytettyään nuotion majan edustalle ryömi hän pesäänsä paneutuen pitkäkseen.

Alussa vaipui hän hyvin surullisiin mietteisiin, mutta hänen luontainen vilkkautensa karkoitti pian surulliset ajatukset, ja hänen pääasiallisena huolenaan oli nyt saada jotakin syödäkseen. Hän kuvitteli näkevänsä Jaken ja Pierren virran rannalle sytytetyn iloisen nuotion ääressä puhvelin kyljysten pihistessä kekäleillä tahi herkullisemman kyttyrän levittäessä ympärilleen makuhermoja hivelevää tuoksua. Kanootti oli suojana tuulen puolella käännettynä kumoon, ja kaiken tuon yllä suuren nuotion punainen loimu, nuotion, jollaisten valmistamisesta Jake sanomattomasti ylpeili.

"No viis siitä", ajatteli hän, "eihän tällaista kestä kuin yhden yön, ja huomenna tähän aikaan olen jo heidän luonaan." Lohdutettuaan itseään näin ojentautui hän joustaville hopeamännyn oksille, jotka ovat pehmeät eivätkä pistävät, kuten kuusen havut, koettaen nukkua.

Hän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän oli maannut näin puolihorroksissa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi metsän pimeimmästä pensaikosta kuuluvaan kamalaan meluun. Se tuntui kuuluvan aivan hänen majaansa vastapäätä olevasta metsiköstä, mutta hän ei voinut huomata mitään pimeässä. Hän oli kumminkin urhoollinen nuorukainen, ja sen sijaan että hän olisi kätkeytynyt majansa luuloteltuun turvaan, tarttui hän pyssyynsä astuen esille tulen viereen.

Melu toistui uudestaan, ja nyt kun hän kuuli sen suojattomassa paikassa, tunsi hän heti eläimen, joka sen aiheutti. Kuitenkin oli se sellaista, että se varmasti olisi peloittanut jokaista Amerikan eläinmaailmaan tutustumatonta ja varsinkin sellaisia, jotka olisivat ensimmäisen kerran joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin nuori metsästäjämme nyt. Gaultier kumminkin, kun hän nyt kuuli sarvipäisen huuhkajan hurjat huudot, kiljunnan ja ulvonnan, hymyili ensimmäiselle säikähdykselleen ja aikoi juuri ryömiä takaisin majaansa, kun hän sattui katsahtamaan erääseen pimeään puiden välissä olevaan aukkoon, jonka ehkä joku talvimyrsky oli aiheuttanut.

Sen yläpuolella ja kauas etäisyyteen kuumotti taivaalla kuin jonkun tulipalon kajastus. "Aavikko palaa", ajatteli hän aikoen juuri kääntyä pois, kun eräs ajatus juolahti hänen mieleensä: "Ehkä Jake ja Pierre ovat sytyttäneet merkkitulia leirin vieressä olevalle kukkulalle."

Hän katsoi heti ympärilleen ja nähtyään erään pitkän kuusen, jonka latva oli paljon korkeammalla kuin muiden puiden, rupesi hän kiipeämään siihen päästen pian sen latvaan. Tältä korkealta paikalta voi hän katsella metsän yli, joka, kuten olemme maininneet, peitti muutamien matalien kukkulain rinteet, ja hän huudahti riemusta nähdessään usean penikulman päässä suuren rovion, johon selvästi lisättiin aina uusia puita, sillä heti kun sen liekki aleni, kohosi se nopeasti jälleen niin kirkkaaksi, että hän oli näkevinään toverinsakin silloin kun ne sattumalta kulkivat tulen ohi. Hän laskeutui nopeasti puusta ja otettuaan huolellisesti selvän suunnasta läksi hän nopein askelin metsään.

Hän ei välittänyt lankeamisista, joita sattui usein, eikä kasvoihin osuvista kipeistä lyönneistä, kun hän tunkeutui nuoren kuusikon piikkisten oksain alitse. Silloin tällöin voi hän vielä huomata tulen kajastuksen taivaalla ja seuraten sitä merkkiä voi hän kulkea aivan suoraan.

Kuljettuaan toista tuntia nopeasti, juosten silloin kun maanlaatu sen salli, huomasi Gaultier saapuneensa noihin erillään oleviin lehtoihin, jotka hän muisti sivuuttaneensa muutamia tunteja aikaisemmin ajaessaan takaa hirveä. Siellä voi hän jo jatkaa matkaansa nopeammin ja huomasi pian suureksi mielihyväkseen olevansa noin penikulman päässä roviosta, jota pari miestä näkyi hoitavan heittäen siihen aina vähän päästä sylillisiä kuivia risuja. Hän ampui nyt merkkilaukauksen, johon kukkulalta heti vastattiin, ja vastaukseksi huutoihinsa kuuli hän Pierren hyvin tunnetun halloon sekoittuvan Jaken yliluonnolliseen karjaisuun, joka kuului kauas ympäristöön.

Hengästyneenä ja väsyneenä saapui hän vihdoin nuotiolle.

"Eläköön!" huusi Pierre juostessaan häntä vastaan. "Ah, Gaultier, luulimme sinun jo kokonaan eksyneen. Missä olet ollut, tahi paremmin sanoen, mitä olet tehnyt koko tämän ajan?"

"Niin, nuori mies, selitäpäs meille se", sanoi Jake. "Mutta anna minulle pari hirven kieltä ensin — arvaan, että sinulla on niitä koko kasa — niin paistan ne sillä aikaa kuin hieman hengähdät. Mitä", lisäsi metsästäjä, "onpa tämä nyt kaunista, hänellä ei ole ollenkaan lihaa mukanaan."

Gaultier oli kumminkin niin nälissään, ettei hän välittänyt vanhan Jaken ivasta, vaan alkoi nopeasti jyrsiä suurta puhvelin kyljystä, jonka hän sieppasi kekäleiltä pihisevänä ja savuavana. Vasta sitten kuin hän oli tyydyttänyt suurimman nälkänsä, kertoi hän seikkailunsa, joita hän oli kokenut sen jälkeen kuin hän oli eronnut heistä aavikolla. Pierre ja Jake kuuntelivat tarkkaavaisesti pakottaen häntä vain syömään silloin kun hän näytti väsyvän, kunnes hän vihdoin makasi pitkänään puhvelin vuodalla voimatta niellä palastakaan enää.

"Mitä", huudahti Jake, "ethän sinä kykene sen enempi syömäänkään kuin muuhunkaan. Mutta ehkä tämä olikin sinun toinen illallisesi. Pistitkö paljonkin tuosta hirvestä poskeesi?"

Pierre nauroi ja Gaultierkin yhtyi häneen, vaikka Jaken ivailu häntä hieman harmittikin. Oli jo myöhäinen, minkä vuoksi metsästäjät kääriytyivät makuuhuopiinsa ja sijoittuen ympyrään nuotion ympärille jalat tuleenpäin vaipuivat he pian raskaaseen uneen.

XII.

MONENLAISTA RIISTAA.

"Jeehosophat", huudahti Jake herätessään aamulla, "nyt on paha merrassa! Intiaanit ovat sytyttäneet metsän palamaan. Täällä on savua tarpeeksi ajamaan haisunäädänkin pesästään."

Nuorukaiset nousivat nopeasti huomatakseen Jaken puhuneen totta. Kukkuloilla kasvava metsä oli selvästi tulessa. Suuret savupatsaat kohosivat pystysuorasti tyyneen ilmaan leviten siellä vähitellen taivaalle, ja noiden synkkien verhojen läpi lähetti aurinko vasken värisiä säteitään. Silloin tällöin näkyi haaraisia tulen liekkejäkin, mutta ne peittyivät heti suuriin savupilviin, jotka kietoivat kukkulat kokonaan synkkään vaippaansa. Aina sinne asti, missä metsästäjät seisoivat, kuului alituista rätinää muistuttaen yhtämittaista ampumista, ja tuhan hiutaleita putoili kuin lunta leirin ympärille. Savun seasta näkyi hämärästi suuria hirvi- ja antilooppilaumoja laukkaamassa aavikolla paeten kulovalkeaa, joka jo parissa paikassa oli sytyttänyt aavikon kuivan pitkän heinän palamaan.

"Mahtaakohan tuo nyt olla intiaanien syytä?" sanoi Pierre. "En sitä oikein usko, sillä mitäpä metsän hävittäminen heitä hyödyttäisi."

"Älä ole niin varma asiasta, poikaseni", sanoi Jake, "sillä luultavasti ovat he aikoneet paistaa meidät elävinä. Jäljestäpäin tulevat he otaksuttavasti tarkastamaan, mitä he ovat saaneet aikaan. Lausun heidät hyvin tervetulleiksi katsomaan, mitä meistä on jäljellä."

"Luullakseni erehdytte molemmat", sanoi Gaultier. "Pelkään tuon kulovalkean syttymisen olevan kokonaan minun syytäni."

"Sinunko syytäsi?" huudahti Pierre. "Miten olisit sinä voinut sen aiheuttaa?"

"Mitenkäkö?" vastasi Gaultier. "Kuulittehan, että olin sytyttänyt tulen majani edustalle metsään ja kun näin merkkitulenne, jätin sen palamaan lähtiessäni suoraan luoksenne. Nuotion vieressä oli suuri kasa kuivia risuja ja epäilemättä ovat ne syttyneet palamaan sytyttäen samalla kuivan ruohonkin. Olen hyvin pahoillani, sillä oivallisten puiden tuhoutuminen on suuri vahinko."

"Koira vieköön", sanoi Jake, "millainen hulttio, kun jättää tulen sammuttamatta. Olet syntynyt seudussa, jossa on tuhansia penikulmia metsiä, etkä kumminkaan ole oppinut pitämään sen paremmin nuotiotasi silmällä. Tuli ei kumminkaan ennätä tänne vielä pariin tuntiin, joten on parasta, että syömme ja lähdemme sitten ajoissa matkaamme puhvelin lihoinemme."

Metsästäjät rupesivat siis syömään sellaisin ruokahaluin, jonka ainoastaan työ ja terveys suovat. Lopetettuaan sulloivat he tavaransa kanoottiin ja astuttuaan siihen poistuivat leiristä.

Joen läntinen ranta oli kallioinen ja jyrkkä, vaikka se ei ollutkaan korkea, toisella puolella taasen alkoi muudan kukkula kohota aivan veden rajasta. Metsästäjät näkivätkin sen vuoksi koko rinteen, jossa muutamin paikoin oli kuin pieniä niittyjä ja taas toisin paikoin pieniä metsäsaarekkeita.

He olivat jo meloskelleet useita tunteja ja aurinko alkoi lähestyä keskitaivasta, kun Gaultier ehdotti, että he nousisivat maihin levähtämään, sillä kuumuus oli melkein sietämätön, koska molemmin puoliset korkeat rannat pidättivät tuulen, joka heilutteli puiden oksia kukkulalla. Koska ei Jake eikä Pierrekään vastustanut ehdotusta, ohjattiin kanootti rantaan, ja metsästäjät heittäytyivät pitkäkseen mehevään ruohikkoon, jota kasvoi erään tuollaisen pienen metsikön varjossa, joista muutamia oli aivan rannallakin. Tämä heidän valitsemansa sattui olemaan muutamassa niemekkeessä, josta voitiin pitää silmällä jokea pitkälti sekä myötä- että vastavirtaan.

Pierre veteli haikuja piipustaan tyytyväisesti mukavassa asennossa Jaken nojautuessa muutamaan puuhun ja pureskellessa hurjasti mälliä samalla kun hän levottomasti tarkasteli jokea molempiin suuntiin kuin odottaen vihollisen tahi jonkun riistan nopeata ilmestymistä. Gaultier, joka ei tupakoinut, puhdisti pyssyään, jonka hän sitä tarkoitusta varten oli purkanut kappaleihin.

Tämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen tasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa paljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä enemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä kumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa niin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia. Niiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin tällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion puoleensa.

"Tuolla on muudan koirayhteiskunta", sanoi hän viitaten toiselle rannalle. "Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista ilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se on aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan vain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian."

Nuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä eläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi heilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui pesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi nopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä? Nuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.

Kun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: "Luultavasti ahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme."

Pierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi kanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle rannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut levottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän edustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan jäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka vastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren lähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja haukkuen kimeästi.

Heti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin kiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.

Pierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes hän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet pudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen kaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.

Tähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin päähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan kanoottiin ja palasi toveriensa luokse.

"No mutta!" huudahti Jake. "Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi tänne?"

"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?" kysyi Pierre. Vanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre nauraen sanoi: "No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin siitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on", lisäsi hän heittäen sen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan kuolontuskissa.

"Katsokaa", huusi Gaultier, joka oli nyt saanut pyssynsä kootuksi, "noita pieniä naurettavia eläimiä! Nyt ne ovat taasen kaikki ulkona."

"Sellainen on niiden tapa", sanoi vanha Jake. "Ne juoksentelevat alituisesti ulos ja sisälle. Niiden liha on hyvin herkullista. Miksi et ampunut yhtä ollessasi toisella rannalla, Pierre?"

"Minä tuon teille yhden, Jake!" huudahti Gaultier.

"Tee se, nuori mies", sanoi metsästäjä. "Se onkin parempaa kuin tuon eilen ampumasi hirven liha."

Heilutellen uhkaavasti pyssyään vanhukselle meloi nuorukainen toiselle rannalle. Siellä hän nousi varovaisesti maalle ja päästyään paikkaan, josta hän voi ampua tarkasti, tähtäsi hän huolellisesti erästä koiraa, joka näöstä päättäen oli joko yhteiskunnan pormestari tahi raatimies, ja laukaisi. Luoti sattui paikalle, koska eläin-parka kellahti kuolleena maahan, jolloin koko yhteiskunta haukkuen ja vinkuen kimeästi jälleen katosi näkyvistä maanalaisiin komeroihinsa.

Gaultierin juuri laskeutuessa jokitörmää saaliineen, jota hän kantoi toisesta takajalasta, tarttui Jake nopeasti Pierren käsivarteen ja viitaten virtaa ylöspäin kiinnitti hänen huomionsa erääseen mustaan esineeseen, joka nopeasti ui joen poikki heidän puolelleen. "Se on karhu, koira vieköön!" huusi hän ja tarttuen pyssyynsä juoksi hän puiden lomitse paikalle, jossa hän otaksui karhun nousevan maihin. Pierre seurasi häntä niin nopeasti kuin suinkin ja Gaultier, joka näki kaiken omalta puoleltaan, juoksi törmää pitkin toivoen saavansa ampua ennen karhun maallenousemista.

Sillä aikaa pääsi Jake rannalle aivan vastapäätä uivaa eläintä. Hän kohotti nopeasti vanhan toverinsa poskelleen, mutta painaessaan liipaisinta ei laukausta kuulunutkaan. Metsästäjä heitti pyssyn kädestään äännähtäen jotakin kirouksen tapaista ja tarttui suureen pistooliinsa, jonka hän tyhjensi niin nopeasti, ettei hän ennättänyt tarkasti tähdätä. Karhu ei kummikaan pitänyt tuosta tervehdyksestä eikä rannalla seisovan metsästäjän uhkaavasta asennostakaan, vaan pyörsi ympäri, lähtien uimaan takaisin toiselle rannalle.

Pierre, joka oli juuri saapunut paikalle, aikoi ampua, mutta huomasikin samalla, että Gaultier seisoi aivan vastapäätä toisella rannalla. Hän ei uskaltanut senvuoksi ampua, vaan salli eläimen nousta rannalle, jossa Gaultier oli valmiina ottamaan sitä vastaan.

Tämä oli päättänyt puhdistaa metsästäjämaineensa, jota hänen viimeinen epäonnistumisensa oli hieman tahrannut. Hän salli senvuoksi karhun nousta rannalle ennen ampumistaan voidakseen tähdätä oikein tarkasti. Taivutettuaan toisen polvensa tähtäsi hän huolellisesti ennenkuin painoi liipaisinta. Karhu nousi takajaloilleen ja karjaisten raivosta syöksyi nuorta metsästäjää kohti, joka hyppäsi nopeasti syrjään, ja ennenkuin hurjistunut peto ennätti jälleen hyökätä häntä kohti, ampui hän sen kuoliaaksi hyvin tähdätyllä luodilla.

"Hyvin tehty, Gaultier", huusi Pierre, "saitpas sen kellistetyksi lopultakin! Tuo kanootti tänne, että pääsemme sitä nylkemään."

Se tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki muiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti paistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista leiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.

Illan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta hiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka olisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin — nimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien hetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi paljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:

Kaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta karhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota kuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri sivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen syövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä vedestä, kun Jake äkkiä huudahti: "Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee muudan tukki meitä kohti!"

Tuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa silmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka painoi heidät kallioita vasten.

"Melokaa, pojat", huusi Jake, "melokaa henkenne edestä! Se on ainoa pelastuksemme!"

Kaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona olevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten taakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt kanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.

Heidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi hurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä. Noustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen esteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt painoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo olevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin pyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin oman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka ojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan ehdotusta tarvittu toteuttaa.

Kun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan putoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden mustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa riistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä vedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti kiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät kiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet kanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti itäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.

"Olipa se onnen kallio meille", sanoi Pierre. "Ellei se olisi tullut väliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet."

"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei ole selvä", sanoi Jake. "Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme, kuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa."

"No vaikkapa niinkin", sanoi Pierre, "on se nyt kumminkin ohi eikä siitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä jatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja iltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis."

Jake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat ampuneet karhun. "Siellä on enemmän polttopuitakin", sanoi hän, "ja ehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle ja me voimme ampua niistä muutamia."

Metsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät suuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja karhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.

XIII.

AROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.

"Pojat, missä arokoira on?" kysyi Jake. "Se ei ole kyllä niin maukas kuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen lihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman."

Gaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan karhua vastaan.

"No, mitäpä sen on väliä nyt", sanoi metsästäjä, "kun meillä on parempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat, nuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän enemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat kirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran erään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi penikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli kuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia, heinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira vieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!" ja metsästäjä nauroi oikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.

"Kuulkaahan, Jake", sanoi Gaultier kehoittavasti, "etteköhän kertoisi meille hieman noista arokoirista palan painoksi."

"No, olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua sanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen pääasiallisen sisällön.

Näyttää siltä kuin olisi olemassa monta lajia noita omituisia pieniä eläimiä, jotka nähtävästi muodostavat jonkunlaisen oravan ja kaniinin välimuodon omaten erikoisia piirteitä molemmista. Jake kertoi, että eteläisten aavikoiden pesien aukot ovat joko pesän katossa tahi sivussa, jota vastoin brittiläisen Amerikan pohjoisemmisss osissa elävät tekevät pesänsä mättäisiin tahi, mikä on ehkä otaksuttavampaa, mättäät ovat muodostuneet mullasta, jonka tuo pieni eläin on pesäänsä tehdessä kaivanut esille.

Yhdysvalloissa elävä maaorava kuuluu samaan luokkaan, sanottakoon se heti, vaikka sen elintavat eivät suuresti eroakaan oikean murmelieläimen tavoista. Eri lajien koko Vaihtelee suuresti. Metsämurmeli, joka on itäisten valtioitten asukas, voi kasvaa kaniininkin kokoiseksi, jotavastoin muut lajit, kuten esimerkiksi leopardimurmeli, ovat tuskin tavallista vesirottaa suuremmat.

Nämä pienet eläimet syövät ainoastaan kasviksia. Muutamat tyytyvät vain ruohoon, toisten halutessa marjoja ja jyviä, elleivät olosuhteet pakota niitä muuttamaan makuaan. On hyvin omituista, että muutamilla lajeilla on poskipussit, joihin Jake kertoi niiden kokoavan hedelmiä ja marjoja syötäviksi silloin kun tulee nälkä, kun taas toisilla samansukuisilla eläimillä ei ole tuollaisia varusteita ollenkaan. Muutamat sanovat, että eläin kokoaa noihin pusseihin ankaran talven kuluessa tarvitsemansa ruoan, mutta se ei sovellu yhteen toisten havaintojen kanssa, joiden mukaan murmeli kuluttaa talvensa nukkuen.

Eräs tämän eläimen omituisimpia piirteitä, joka heti vetää katselijan huomion puoleensa, on niiden tapa asettaa vahteja vartioimaan ympäristöä sillä aikaa kuin toiset telmivät pesiensä edustalla tahi syövät. Olemme ennen huomauttaneet vuoristolampaidenkin menettelevän samoin, ja on sellainen luonteenomaista muillekin eläimille. Jokainen laji ilmaisee vaaran lähestymisen sille ominaisin äänin. Muutamat haukkuvat silloin melkein kuin koirat, kun taasen toiset viheltävät. Hudson Bay-yhtiön ranskalaiset asiamiehet nimittivätkin niitä senvuoksi "viheltäjiksi". Tällaista vaaran merkkiä tottelevat kaikki yhteiskunnan asukkaat heti paeten kuin yhdestä tuumin pesiensä turviin.

Kuten Jake oli sanonutkin, voidaan niitä syödä, mutta ne ovat vastenmielisen näköisiä, kun ne käristetään hiilillä, muistuttaen hyvin suuria rottia. Haluaisiko sivistyneempi kokki laittaa niistä ruokaa, on asia, jota emme voi mennä takaamaan.

Nämä ja monia muita erikoistietoja kertoi Jake nuorukaisille. Vaikka Pierre olikin nähnyt murmeleita ennenkin tietäen melkein kaikki vanhan metsästäjän kertomat tosiseikat, kuunteli hän kumminkin mielellään esitystä. Useimmat metsästäjät, sellaisetkin raa'at luonteet kuin Jake, ovat luonnontutkijoita sydämestään, ja hieman sivistyneemmät, kuten Pierre ja Gaultier eivät milloinkaan väsy mielenkiinnoin tutkimasta niiden erilaisten eläinten elämää, joiden metsästyksessä he kuluttavat elämänsä.

Niin pian kuin Jake lopetti esityksensä, tarttui Pierre pyssyynsä poistuen leiristä ja suuntasi kulkunsa tuon kukkulan tahi ylängön huipulle, joka, kuten muistamme, lähti kohoamaan aivan itäisen rannan äyräältä. Oli jo ilta ja seisoessaan laella ei hän muistanut milloinkaan katselleensa niin kaunista maisemaa.

Alempana virtaava joki oli jo varjossa ja veden kohina kiviä ja kallioita vasten kuulosti näin kauas vain hiljaiselta suhinalta. Sen toisella puolella lännessä oli aavikko kauempana olevine ylänköineen ja lehtoineen, jotka ilmaisivat virtojen suuntia, ja kaukaa taivaan rannalta siintivät Kalliovuorten lumipeitteiset huiput, joita niiden taakse laskeutuva aurinko juuri kultasi. Idässä yhtyi tuo rajaton aavikko taivaan rantaan ollen harmaa ja juhlallinen niiden kukkulain varjossa, joista eräällä Pierrekin seisoi, ja monien jokien läheisyydessä kasvavien lehtojen tummaksi kirjailema. Juhlallinen hiljaisuus tuntui kietovan seudun vaippaansa, sillä ei minkään linnunkaan ääni häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki oli sellaista kuin se mahtoi olla luomispäivän aamuna — asumatonta ja autiota.

Kiiruhtaen kulkuaan saapui Pierre pian leiriin. Siellä hän näki Jaken ja Gaultierin rakentavan katkomistaan männyn oksista jonkunlaista suojusta ampumamatkan päähän karhun raadosta, koska ei joen tällä rannalla ollut minkäänlaista luonnollista väijymispaikkaa. Pierre ryhtyi heitä auttamaan ja pian saatiinkin heidän tarkoitukseensa sopiva suojus valmiiksi. Sitten kuljettivat he sen joen poikki asettaen sen paikkaan, jossa se vähimmin herätti epäluuloja, sillä arosusi, joiden ampumista he näin suunnittelivat, on hyvin arka ja varovainen otus, joka pelkää äärettömästi kaikenlaisia ansoja.

Kun kaikki valmistukset oli tehty, paneutuivat metsästäjät pitkäkseen suojuksen taakse odottamaan kärsivällisesti tekeleensä tuottamaa hyötyä.

Joki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut ja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja sekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja metsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko murmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea kohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista oli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut ja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu hypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta kauhistuttavana.

"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!" kuiskasi Jake. Katsoessaan ampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä tappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin epäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen lihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi pureksia.

"Pojat", sanoi Jake, "siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän ensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden."

Harmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan väristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa suuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä paukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: "No nyt!"

"Eläköön!" huudahti Jake rientäen paikalle. "Saivatpa ne turkkiinsa, korvennettavat. Ah, kultaseni", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden häntään, "sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii vanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni."

Pierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun raadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi vielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti sen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät kanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton heittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä niiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa leirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat raadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä. "Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle", sanoi Jake. "Luultavasti saamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne eivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä voitte olla aivan varmat."

"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?" kysyi Gaultier.

"Aivan varmasti", sanoi metsästäjä, "mutta kun se tuntee sen karhun raadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole milloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se sitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin sanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se melkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä katsomaan."

"No niin", sanoi Pierre, "onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että menemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?"

"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?" huudahti Jake ihmetellen Pierren rohkeutta. "Kun taistelu on kysymyksessä, silloin olen aina mukana."

Päätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki odottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät kyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin, samoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen aikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua ja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän urhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa niin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen aikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat, Niin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja piiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.

Aika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun jotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden kohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan ennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa tuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se kalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että se hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat olleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he kuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen metrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia minuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: "Luullakseni on odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä varmasti kuin olen syntinen ihminen."

Veri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he varovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka kuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin näyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui silloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän maalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen istuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.

Karhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se lähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen näkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun miehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti. Se nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota metsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: "No nyt, pojat, on meidän vuoromme!"

Nuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin piilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan hirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin, joka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti välittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren metsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake huusi: "Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!"

Gaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi ei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja meloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa takaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti veneen jälkeen.

"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!" huusi Pierre. "Älä päästä sitä näkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!"

Gaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi työ pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin vaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin vaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin, ja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä silloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti olisi heti kaatunut.

Rannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen veteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä hirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se halkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.

Melkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista. Se sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi virtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi nopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän taakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan kanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion ja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.

Hänen ei tarvinnut odottaakaan kauan. Tuskin oli kanootti liukunut särkän taakse, kun hirviön pää ja niska ilmestyivät näkyviin muutamien metrien päässä. "Luottavin silmin ja vaistomaisin sormin" kohotti Pierre pyssynsä painaen liipaisinta. Vesi pärskähti korkealle kätkien hetkeksi luodin vaikutuksen, mutta ainoastaan hetkeksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä nähtiin karhun ajelehtivan kanootin sivu, koston ajatukset näyttivät kokonaan haihtuneen sen kallosta. Pieksäen heikosti vettä käpälillään loiskui se nopeasti virran mukana, minkä vuoksi metsästäjät luulivat sen aikovan paeta. Se näytti menettäneen kaikki voimansa, koska virta nakkeli sitä kallioita vasten ja pyöritteli sitä putouksissa, ja lopulta katosi se tuon suuren pumpulipuun varjoon, joka vähän aikaa sitten oli ollut melkein aiheuttaa heidänkin tuhonsa.

Jake saapui nyt paikalle ladattuaan pyssynsä. "Mihin peto on joutunut?" sanoi hän.

"Se katosi juuri tuon pumpulipuun varjoon", vastasi Pierre. "Viimeinen laukaukseni vei siltä luonnon kokonaan. Menkäämme päättämään sen päivät."

Gaultierkin nousi nyt maihin ja kaikki kolme läksivät ajamaan takaa karhua. He saapuivatkin pian puun kohdalle, mutta eivät voineet vähään aikaan erottaa haettavaansa. Vesi kohisi ja lorisi oksissa, joiden väliin tarttuneet ajopuut ja kaislat olivat yön pimeydessä niin eläimen näköiset, että metsästäjät olivat useammasti kuin kerran vähällä täräyttää siihen yhteislaukauksen.

He olivat jo vähällä lopettaa hakemisensa siltä kohdalta, kun Jake, joka oli ottanut tarkan selon, ettei karhu ollut tarttunut oksiin, katsoi tarkasti pitkin ruohoa, joka oli kiilautunut muutamien suurien kallioiden väliin, joiden kärjet näkyivät sieltä täältä sen ympäriltä.

Maaten rungolla ja osaksi eräällä noista kallioista oli heidän takaa-ajonsa esine heidän edessään. He olisivat kyllä huomanneet sen ennenkin, elleivät olisi luulleet sen jo auttamattomasti ajelehtineen virran mukana eivätkä niin ollen olleet tarkastaneet pumpulipuun runkoa, joka oli latvasta tyveen vähintään kuudenkymmenen jalan pituinen.

"Tuolla se on!" huusi Jake. "Tehdään siitä nyt loppu!" ja täyttäen aikomuksensa nosti vanhus pyssyn poskelleen ja ampui. Suonenvedontapainen nytkähdys, hyppäys ja karhu vieri rungolta lähtien ajelehtimaan virran mukana.

"Hae kanootti tänne, Gaultier", sanoi Pierre, "mutta varo kallioita.
Pysyttele toisella rannalla, jossa joki on tyynempi."

Jake ja Pierre juoksivat rannalla päästämättä raatoa näkyvistään. Hetken kuluttua saapuivat he paikalle, jossa virta painoi kovasti erästä niemekettä, minkä taakse karhu nopeasti ajelehti. Kumartuen eteenpäin tarttui Jake sen tuuheaan turkkiin, mutta karhu oli niin raskas, ettei metsästäjä jaksanut kiskoa sitä maihin. Gaultier saapui kumminkin pian kanootteineen, ja kun metsästäjät yhteisvoimin ponnistivat ja vetivät, saivat he vihdoin raadon rannalle.

"Hei, tällaista sanoimme muinoin oikein miesten työksi", sanoi Jake riemuissaan. "Maailmassa ei ole montakaan miestä, jotka pystyvät kellistämään 'Vanhan Ephraimin' päivän valollakaan, saati sitten pimeässä, kun ei jyvää näy ollenkaan. Mutta luullakseni olemmekin ensiluokkaisia metsästäjiä, jotka kaatavat vaikka minkälaisen otuksen."

Koska oli jo liian myöhäinen nylkeä karhu, palasivat metsästäjät leiriin ja vaivuttuaan uneen nukkuivat niin raskaasti kuin ainoastaan väsyneet metsästäjät voivat nukkua.

XIV.

BULL POUND YMPÄRISTÖINEEN.

Kun pojat heräsivät seuraavana aamuna, huomasivat he, että jo toisen kerran heidän matkalla ollessaan vanha Jake palasi leiriin heidän edellisenä yönä tappamansa vaarallisen vihollisen nahka olallaan. He päättivät oleskella nykyisessä paikassaan muutamia päiviä kuivatakseen auringonpaisteessa kokoamansa nahat, jotka olivat suuresti sellaisen käsittelyn tarpeessa. Heidän tavarainsa joukossa oli tähän tarkoitukseen varattua alunaa ja suolaa, ja metsästäjät kuluttivat koko päivän irroittaessaan nahoista kaiken lihan ja liottaessaan ne sitten väkevässä alunaliuoksessa, johon oli lisätty hieman suolaa. Sitten jännitettiin ne lujasti paalujen väliin kuumaan auringonpaisteeseen, joka nopeasti kuivasi ne niin, että ne vaivatta voitiin säilyttää luovuttamiseen asti.

Pari päivää työskentelivät he sitten niin ahkerasti, etteivät he voineet uhrata hetkeäkään metsästykseen. Kolmantena aamuna kuormittivat he kumminkin kanootin jälleen poistuen leiristä melkoisin kaipauksin, koska siihen liittyi niin läheisesti muistot vaaroista, joista he kumminkin niin onnellisesti olivat selviytyneet. He saivat ponnistella useita tunteja kovaa virtaa vastaan, joka muutamin paikoin oli niin väkevä, että heidän oli pakko sauvoa kanoottiaan. Vihdoin huomasivat he suureksi ilokseen kelluvansa vedellä, jossa kanootti pieninkin ponnistuksin liukui nopeasti eteenpäin. Kierrettyään muutaman niemen hämmästyivät he suuresti huomatessaan erään kanootin nopeasti lähestyvän heitä. Sitä melovien rotevien miesten koko ulkomuoto ilmaisi heidän olevan Hudson Bay-yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä. Molemmat veneet olivat pian vierekkäin.

"Halloo, Jake, vanha veikko, olipa tämä hauska sattuma!" huudahti eräs jäntevän näköinen ranskalais-kanadalainen. "Miten voit ja missä olet oikein ollut?"

"Hyvin vain, Porky, eipä tässä ole mitään valittamista. Mutta keitä nuo sinun toverisi ovat?" kysyi Jake viitaten kanootissa oleviin muihin miehiin.

"Ah, nämäkö? He ovat yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä, urhoollisia poikia ja kunnon tovereita, jotka eivät pelkää kymmentä tuhatta paholaistakaan!"

"Ymmärrän, vanha veikko, että olette kuluttaneet aikanne mukavasti. Mutta missä olet oikeastaan oleskellut? Noita nahkakimppuja ei ole koottu yhdessä päivässä, se nyt on aivan varma", lisäsi hän huomattuaan useita majavannahkakimppuja veneen pohjalla.

"Missäkö olen ollut? Tuolla Bull Poundin varsilla vain,
Kootanie-linnoituksen tuolla puolella, jossa on runsaasti majavia. —
Keitä nuo toverit ovat, en tunne heitä ensinkään?" kysyi hän katsoen
Pierreen ja Gaultieriin.

Jake ei ymmärtänyt kysymystä täydellisesti ja oli juuri tiedustelemaisillaan nuorukaisilta, "mitä tuo pieni hiekkarotta haluaa", kun Pierre nosti kohteliaasti lakkiaan ja vastasi:

"Herra, olen ranskalainen. Olen ylpeä saadessani tutustua teihin.
Nimeni on Pierre-au-Calumét."

"Pierre-au-Calumétko?" huudahti tuo pieni mies innostuneesti. "Tuo kuuluisa, monien taistelujen voittajako? Koira vieköön, olipa tämä onnen päivä! Olen tavannut vanhan uskollisen ystäväni ja saanut tutustua teihin. Ah, miten te mahtanettekaan olla urhoollinen! Pojat, nouskaamme maihin syömään! Melokaa lähimpään rantaan, kuuletteko?"

Molemmat veneet suunnattiin heti lähintä rantaa kohti ja metsästäjät olivat pian syventyneet tuohon hauskaan toimeen: kertomaan ja kuuntelemaan uutisia. Metsästäjämme ilostuivat kuullessaan, ettei Bull Poundin varsilla ollut milloinkaan ollut niin paljon riistaa kuin nykyään, ja vilkas pieni ranskalainen sanoi heille, että heidän veneensä varmasti uppoaa niiden nahkain painosta, jotka he sieltä kokoovat. Seurueet erosivat vihdoin, toinen tunkeutuakseen vielä syvemmälle erämaahan, toinen päästäkseen monien vaiheiden jälkeen taasen takaisin kaukaiseen St. Lawrenceen.

Juuri kun kanadalaiset olivat lähdössä, pyysi Jake herra le Porc-épic'n tahi kuten Jake häntä nimitti "Porkyn" kertomaan Bill Bucknallille, että hän oli hankkinut tuon päänahan, josta oli ollut puhe, ja halusi sen vuoksi saada tupakkansa palattuaan takaisin.

"Kyllä", vastasi ranskalainen. "Tunnen Billin ja tiedän, että hän on oivallinen metsästäjä. Kerron hänelle viestisi varmasti. Hyvästi nyt, Jake ystäväni. Muista varoa harmaita karhuja. Ne tulevat vielä koettamaan rohkeuttanne, saattepas vain nähdä." Kumartaen Pierrelle ja Gaultierille ja heiluttaen ystävällisesti kättään Jakelle katosi tuo pieni mies pian erään niemekkeen taakse.

"Kuka hän on, Jake?" kysyi Pierre. "Hän näyttää tottuneen komentelemaan."

"Hän on eräs yhtiön pääasiamies", vastasi Jake, "ja palailee nyt luullakseni miestensä edellä kotipuoleen. Mutta olinhan kuulevinani sinun kysyvän hänen nimeään."

"Ei", sanoi Pierre. "Kysyin vain Kootanie-linnoituksen päällikön nimeä. Hän ei sanonut kumminkaan tietävänsä, koska viimeinen oli poistunut eikä hänen sijalleen ollut vielä tullut uutta."

"Kuulkaahan, pojat", sanoi Jake, "muistaakseni kerroitte minulle olevanne ranskalaisia. Mistä sitten johtuu, ettette puhu sellaista sekasotkua kuin tuo pieni mies?"

"Olemme oleskelleet kauan aikaa pohjoisissa valtioissa elävien englantilaisten parissa", sanoi Pierre. "Ja sitäpaitsi oli äitini englantilainen, ja Gaultierin äiti on kotoisin Baltimoresta."

"No, johan minä olen ajatellutkin, että teillä on jalompaakin verta suonissanne", vastasi vanha metsästäjä. "Mutta lähtekäämme jälleen liikkeelle."

He astuivat siis jälleen kanoottiin jatkaen matkaansa. Muutamiin päiviin ei metsästäjille sattunut mainittavampia seikkailuja paitsi matkan aiheuttamia vaikeuksia, jotka olivatkin melkoiset. Heidän oli noustava kovia koskia ja kerran kannettavakin venettään noin puoli penikulmaa, koska olisi ollut liian uskallettua lähteä sauvomaan kanoottia ylös kovista putouksista, joissa tuhannet kalliot muuttivat veden valkoiseksi vaahdoksi. Viidentenä aamuna heidän kohtauksestaan Kanadan ranskalaisten kanssa, kun he sauvoivat pitkin itäistä rantaa, jolla kasvoi solakkaa metsää, ja kiersivät nopeasti erään jokeen pistävän kallioniemen, huomasivat he äkkiä olevansa muutaman kaakosta päin Saskatchewaniin laskevan komean virran suussa.

"Mikä joki tämä on, Jake?" kysyi Pierre.

"Bull Pound, poikaseni", vastasi metsästäjä.

Nuorukaiset katselivat mielenkiinnoin tuota komeata virtaa, jota kohti kanootti nyt suunnattiin, voimatta kumminkaan poistua Saskatchewanilta todellisitta surun tunteitta. Tuntui siltä kuin he olisivat olleet eroamaisillaan vanhasta ystävästä, jonka he jo hyvin tunsivat ja josta he eivät tienneet, milloin he sen jälleen näkisivät. Nämä mielialat eivät voineet kumminkaan estää heitä ihailemasta tätä uutta leveätä virtaa, joka nyt otti heidät vastaan avoimin sylin, ja kiinnittämästä katseitaan toisella rannalla olevaan kauniiseen aavikkoon, jonka vehreys erosi suuresti jonkun matkan päässä toisen rannan suuntaan kulkevasta särmäisestä ja jyrkkärinteisestä vuorijonosta.

"Tuopa näyttää olevan oikea vuoristolampaitten luvattu maa", sanoi
Pierre viitaten kukkuloihin.

"Sinäpä sen sanoit", vastasi Jake. "Muutamia kuukausia sitten metsästelin niitä sieltä, ja niitä oli siellä laumoittain. Siellä on vuohiakin, en tarkoita käyräsarvia, vaan oikeita vuohia, jotka ovat vuoristolampaan kokoisia. Ne oleskelevat kumminkin hieman kauempana vuoristossa." Koska nyt jo oli tavallista päivällisaikaa paljon myöhäisempi ja he sattumalta huomasivat mukavan sopen läntisen rannan pensaikossa, ohjattiin kanootti sitä kohti ja metsästäjät nousivat maihin. Heidän ateriansa oli pian valmis ja miehet söivät sen hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei sisältänytkään muuta kuin hiilillä käristettyä puhvelinlihaa ja vettä.

Äsken mainitsemamme vuoret olivat leiristä vain lyhyen matkan päässä, ja Pierre ehdotti, että he uhraisivat muutamia tunteja kiivetäkseen lähimmälle kukkulalle katselemaan, millaiset sen toisella puolella olevat seudut olivat. Hänen toverinsa eivät vastustaneet tätä ehdotusta erittäinkin senvuoksi, että he toivoivat saavansa tuolla matkalla jotakin riistaa. He poistuivat niin ollen leiristä lähtien kiipeämään ylöspäin erästä kuivunutta puron uomaa, joka varmaankin talvisaikaan lisäsi suurilla vesimäärillään emäjoen tulvaa.

Polku, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, kulki noin penikulman verran melko tasaisen seudun halki, joka oli täynnä suuria kallioita, mitkä näyttivät jollakin tavalla vierineen vuoren rinteiltä nykyiseen paikkaansa. Tasangossa oli siellä täällä halkeamia ja kuiluja, jotka yhtyivät puron uomaan laskien siihen vetensä. Ne olivat todellisuudessa kuin pieniä solia ja sopivat erinomaisesti tämän aution seudun omituiseen luontoon.

Kun he vihdoin kolmen tunnin kovan kävelemisen ja kiipeilemisen jälkeen pääsivät kukkulan huipulle, tehtävä, joka oli ollut sekä hyvin vaivalloinen että vaarallinenkin, voitti heidän siellä näkemänsä maisema niin heidän suurimmat odotuksensa, että he pysähtyivät kuin käskystä katsellakseen edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Heidän jalkainsa juuressa, mutta kumminkin kaukana, oli tyyni järvi, johon kuvastui kuin kuvastimeen tuo vuorien muodostama jylhä amfiteatteri, joka ympäröi sen yksinäistä allasta, minkä kristallikirkas vesi kokosi kullalta välkkyvään viivaan kimpun auringonsäteitä, jotka tunkeutuivat eräästä lännestä päin olevasta kapeasta solasta. Pöllön huuto ja monien vesilintujen kirkuna kuuluivat heikosti kaukaa, ja silloin tällöin kantautui sinne tänne kieppuvan tuulen mukana heidän korviinsa jonkun vesiputouksen kohinakin. Kukkuloilla kasvoi monenlaista metsää, joka tiheänä ja aaltoilevana ulottui niiden huipuilta rantaan asti, missä järveen päin nojautuvat koivut ja pajut kastelivat oksiaan vedessä. Metsärajan yläpuolella paljaat kallionhuiput ja jylhät jyrkänteet kohottivat synkkiä otsiaan pilviin niiden paljaiden seinien ollessa täynnä kuiluja, joiden pohjilla vielä näinkin myöhään kesällä oli lunta.

"Mikä suurenmoinen näköala!" huudahti Gaultier. "Ja miten hauska paikka metsästäjän majalle tuon järven rannalla!"

"Niin", sanoi Pierre, "siellä näyttää olevan paljon lintuja ja kaloja, ja varmasti on noilla kukkuloilla paljon riistaa."

"Niin siellä onkin", huomautti Jake. "Katsokaa, jos teidän silmänne vain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä vuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat pilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen jälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma, että ne ovat vuoristolampaita."

Nuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha metsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä olevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen sillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull Poundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta. Silloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.

Rajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän katseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin Teneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä lainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta milloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli, kun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman muodon, että se yhä enemmän muistutti merta.

"Tämä on kotimme!" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. "Se miellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen, poliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen."

"Ja hirsipuineen", lisäsi Jake. "En ole milloinkaan nähnyt uudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan. Se näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on aina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja pystyttävät hirsipuun."

Nuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta jokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan kuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.

Kun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he kulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä noista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan. Gaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen poikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän otaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan juurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen polkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria seuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin kun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin päättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja heilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron kallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta kiertävää polkua.

Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten kukkien tuoksun kyllästyttämä.

Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa, sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.

Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten tapaan.

Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua. Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan asentoon kapealle reunakkeelle.

Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas. Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita vasten.

Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan. Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä. Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen. Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin, elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.

Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa. Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti, ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti, vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten raskaasti pohjalla oleville kallioille.

Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti. Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta, ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.

Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä. Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.

"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"

Gaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.

"Olet oikea pölkkypää, se on varma", sanoi Jake. "Mutta luullakseni on meidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille."

Saatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre auttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen toiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka kiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin haalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen enempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat noin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat hieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui siihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat ivansa hänen seikkailuistaan.

XV.

MATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.

Päivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli pehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli runsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin laukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi liikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin nopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa täydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille tulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat poistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.

"Näetkö tuota kivikasaa?" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin rannalle pystytettyihin kivilohkareihin. "Luullakseni kulkee sen kautta tähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja."

"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?" kysyi Pierre.

"Montanaan", vastasi metsästäjä.

Nuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin nimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen maisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus metsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään väsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa sitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät vuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa niiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää metsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.

Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa, joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi. Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.

"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."

Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan. Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.

Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.

"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."

"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"

"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.
"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,
ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.
Nouskaamme maihin koettamaan."

"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta, ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."

Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin, joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.

Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.

"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin", sanoi Pierre. "No, Jake, miten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen paikkaan. "Gaultier", lisäsi hän, "mene merkitsemään tuo suuri poppeli kirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa linjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!"

Gaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen kohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan lehtoon.

"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa", sanoi Jake, "ja se leikkasi ensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se on tehty, pojat", lisäsi hän, "lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin parinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta."

"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?" kysyi Gaultier yhdyttyään heihin.

"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä luullakseni melkoinen hälinä", vastasi metsästäjä. "Näettehän", lisäsi hän, "että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä suoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon se katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin satuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan metrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon suunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan."

Nuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän viekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn juurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän matkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat metsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko vuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin parinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita vihaisia hyönteisiä pörräsi. "Kuulette kai niiden surinan?" kysyi Jake. "Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään tervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko päivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan."

Pierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua ilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein kokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista sammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes ne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se karkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa heille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu poikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä säälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä ollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo paljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen sitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.

Heidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä vielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman mukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen majavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja useiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman surullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa vaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen jo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi metsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa, metsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa, johon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen muodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo ennenkin olleet.

Näiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin palaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat kanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla silloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat. Näiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen päivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.

Kolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull Poundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen lännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla savirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne olivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen levyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle. Tällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin kun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa nähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista. "Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!" sanoi Gaultier haluten katkaista painostavan äänettömyyden. "Täällä ei voisi kukaan elää viikkoakaan!"

Toverit hätkähtivät kuullessaan sanojen "täällä ei voisi kukaan elää viikkoakaan!" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet taikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein jokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen, joka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät kolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää virtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli kallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille sanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten kuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut muu kuin kaiun aiheuttama kepponen.

"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?" kysyi Pierre.

"Noin kymmenen penikulmaa", vastasi Jake, joka oli huvitettuna tarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen kokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia sitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä ylöspäin.

Aavejoki, kuten tätä virtaa nimitettiin, virtasi hitaasti, joten heidän matkansa edistyi nopeasti. Kierrettyään erään niemen kuulivat he veden kohinaa, jonka Jake sanoi aiheutuvan niin jyrkästä putouksesta, että heidän oli sivuutettava se maitse. Tämä heidän matkansa ikävä vastus tuli pian näkyviin. Muudan kallioinen pengermä, jonka yli vesi syöksyi, ulottui rannasta rantaan. Kanootti ohjattiin viettävälle rannalle ja metsästäjät alkoivat nopeasti purkaa tavaroitaan maalle. Ollen parhaillaan siinä toimessa hämmästyivät he nähdessään useita metsästäjiä, jotka lähestyivät heitä. Ne kuuluivat samaan joukkoon, jonka he olivat kohdanneet Saskatchewanilla Jaken ystävän, tuon ranskalais-kanadalaisen johdon alaisena. He olivat nyt matkalla tuolle virralle menetettyään kanoottinsa sattumalta tapahtuneessa onnettomuudessa ja voimatta mitenkään rakentaa uutta täällä erämaassa aineiden puutteessa. He auttoivat mielellään metsästäjiä kanootin ja tavarain kantamisessa putouksen sivu tahtomatta avustaan mitään palkkaa. Pierre pakotti heidät kumminkin lopulta ottamaan vastaan hieman tupakkaa nähtävästi heidän suureksi tyydytyksekseen. Sitten he läksivät jatkamaan matkaansa kadoten pian puiden runkojen muodostamaan synkkään sokkeloon.

Putouksen niskassa oleva virta oli nopea ja kova hypellen kivettömässä uomassa, jota joen yli nojautuvien puiden oksien lomitse tunkeutuvat auringonsäteet valaisivat. Gaultierin terävät silmät huomasivat joessa paljon purolohia, jotka pakenivat rantojen ja kallioiden varjoon kanootin lähestyessä.

Muutamassa paikassa muodosti joki melkein puolen penikulman pituisen aivan viivasuoran kanavan, jonka rannoilla kasvavien puiden oksat ulottuivat sen yli toisiinsa. Kirkasvärisiä sananjalkaryhmiä kasvoi siellä täällä rannoilla taivuttaen solakoita kauniita lehviään vettä kohden. Tämä vesitie oli hyvin kaunis; kaikki oli heleän väristä ja raikasta eroten miellyttävästi joen alajuoksun synkästä luonnosta. Kierrettyään sen päässä olevan niemekkeen huomasivat metsästäjät saapuneensa joen niskaan suurelle metsien ympäröimälle järvelle, jonka takaa Kalliovuorten rosoiset huiput vartioivat maisemaa. "Noilta vuorilta", sanoi Jake, "laskee tähän järveen neljä virtaa, ja ne ovat aivan täynnä majavia. Näette kai", lisäsi hän, "noiden kukkulain rinteillä olevat kuivuneet puut? Majavat ovat kuolettaneet ne kaikki kootessaan puita patoihinsa. Ylempänä jokien varsilla on muutamia niittyjä, jotka ovat aikojen kuluessa muodostuneet samalla tavalla." Kanootti suunnattiin nyt Jaken ohjeitten mukaisesti järven poikki erääseen syvään lahteen, joka parin pitkän metsää kasvavan niemen välitse pisti syvälle maahan. Sen päässä oli pieni viheriä mäki, jota suuret männyt ympäröivät kaikilta muilta tahoilta paitsi järven puolelta, jossa ruohokkoa reunusti hopeanvärinen hietikko, mitä aallot pehmeästi huuhtelivat.

"Tässä on se paikka", sanoi Jake, "ja mielestäni ei juuri miellyttävämpää voi löytääkään. Järvessä ja joissa on paljon kaloja, metsissä ja kukkuloilla paljon riistaa ja joissa kosolta majavia. Ruvetkaamme rakentamaan majaa heti saadaksemme elämämme niin mukavaksi kuin suinkin."

Nuorukaiset olivat riemuissaan vanhan metsästäjän heille osoittamasta paikasta. Eläminen hirsimajassa tällä viheriöitsevällä rinteellä järven rannalla kalojen ja riistan ollessa melkein käden ulottuvilla oli heidän mielestään onnellisen elämän huippu. Muu maailma oli jäänyt johonkin käsittämättömään etäisyyteen ja täällä he luulivat vapautuvansa kokonaan kaikista monista ikävyyksistä, joita he olivat huomanneet seurustelemisen muiden ihmisten kanssa aiheuttavan. Kanootti, jonka he tyhjensivät ja nostivat vedestä, kannettiin mäelle puiden suojaan. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka paisteessa pian pihisi melkoinen hanhi, jonka Pierre oli ampunut juuri heidän järvelle saapuessaan. Väsyneinä päivän vaivoista paneutuivat metsästäjät tulen viereen pitkäkseen odottaen nälän aiheuttamin kärsimättömyyksin ateriansa valmistumista.

Aurinko laskeutui nyt kuin hehkuva rautapallo läntisten vuorten huippujen taakse kullaten loistavilla säteillään pilvet ja värjäten vuoret, metsät ja veden kirkkaan värisiksi. Kaukana järvellä, juuri siellä, missä vesi loisti kuin kiilloitettu kupari, oli paljon vesilintuja, joiden äänten kaiku pitkästä välimatkasta huolimatta kuului epäselvästi leiriin.

"Katsokaa, pojat", sanoi Jake viitaten kauemmas rannalle, "tuolla on paljon riistaa."

Totellen kehoitusta kääntyivät nuorukaiset nopeasti katsomaan huomaten rannalla pienen antilooppilauman. Kauempana polviaan myöten vedessä oli useita hirviä, jotka illan hämärtyessä olivat tulleet sammuttamaan janoaan.

"Tästä paikasta, jossa nyt istun, olen nähnyt järven rannalla yht'aikaa viisikymmentä hirveä lukuunottamatta valkohäntäisiä antilooppeja, ja se sattui sen jälkeen kuin olin jo metsästellyt täällä kokonaisen metsästyskauden."

Koska he eivät nyt tarvinneet lihaa, eivät he ruvenneet ahdistamaan eläimiä, ja päättivät jättää sen tekemättäkin lähimmässä ympäristössä, kunnes he olivat saaneet majansa valmiiksi. Sen työn toivoivat he voivansa suorittaa viikossa. Syötyään läksivät nuorukaiset kuljeskelemaan järven rannalle ihastellen uutta kotiaan ja löytäen joka käänteestä jotakin uutta mielenkiintoista nähtävää.

Siellä oli poukamia, jotka näyttivät kokonaan katoavan sananjalkojen nojollaan olevien rehevien oksien alle. Niihin olivat myskirotat rakentaneet kupolimaiset pesänsä, ja nuorukaisten tunkeutuessa tiheikköön ilmaisivat alituiset loiskahdukset, kun ne peloissaan syöksyivät veteen, niiden suuren lukumäärän. Monenlaiset vesilinnut ohjasivat pieniä poikasiaan vesitse johonkin syrjäisempään lahdelmaan, jossa ne saisivat olla rauhassa. Pensaikosta usein kuuluva äänekäs risahtelu ilmaisi siellä olevan suurempaakin riistaa.

Heidän kulkiessaan alkoi ilma jäähtyä, järven pinnasta alkoi kohota valkoista sumua, joka pysyi joko paikoillaan tahi vieri hitaasti suurin pilvin eteenpäin oikullisten tuulenpuuskien kuljettamana. Kun he palailivat leiriin, kuuluivat lintujen äänet terävinä ja selvästi, ja järven toisella rannalla olevalta kukkulalta kantautui heidän korviinsa jaguaarin kiljunta. Heidän saapuessaan leiriin kokosi vanha Jake juuri parhaillaan risuja.

"Kuulin pantterin kiljunnan", sanoi vanhus, "ja kokoan sen vuoksi risuja voidaksemme polttaa suurta nuotiota. Se peloittaa pedot pois."

Metsästäjät paneutuivat nyt pitkäkseen nauttiakseen unesta, joka, kiitos heidän päivän kuluessa kestämäinsä vaikeuksien, tuli syväksi ja virkistäväksi.

XVI.

ENSIMMÄISET MAJAVAT JA LOPPU.

Juuri kun aurinko ensimmäisillä säteillään kirkasti järven pintaa, nousivat metsästäjät seuraavana aamuna. Heidän oli sinä päivänä työskenneltävä ahkerasti, sillä heidän oli valittava ja hakattava majan hirret ja kuljetettava ne valitsemaansa sopivaan paikkaan. Se oli tuon ennen mainitsemamme niityn toisessa päässä, jossa eräs suuri puu suojeli paikkaa polttavilta auringonsäteiltä. Gaultier ja Pierre tarttuivat kirveihinsä ja pian kaikui metsä kaatuvien puiden ryskeestä.

Ensimmäiseksi työkseen pystyttivät he neljä sileätä paalua maahan niin, että ne muodostivat neliön. Veistettyään tukit hirsiksi rupesivat he rakentamaan majaansa hakaten hirsien päihin syvät salvokset ja kiinnittäen ne lujasti toisiinsa noiden salvosten avulla. Tämä oli vaivalloista työtä, joka vei heiltä monta päivää, koska hirsien sijoittaminen paikoilleen kävi sitä vaikeammaksi, kuta korkeammaksi seinät kohosivat. Mutta nuorukaiset olivat kumminkin kestäviä miehiä, ja vanha Jake tiesi kokemuksesta monta keinoa, jotka helpottivat työtä.

Viidentenä aamuna heidän tulostaan järvelle olivat majan seinät valmiit, mutta siinä ei ollut vielä ovea eikä ikkunoita. Ne hakattiin siihen kirveellä, työ, johon heiltä meni kokonainen päivä, koska alimmaiset hirret olivat hyvin paksut. Toiseen sivu- ja takaseinään tehtiin ikkunat ja oviaukko hakattiin järvelle päin olevaan seinään. Hirsien väliin tukkivat he sammalia ja märkää savea tehdäkseen seinät aivan ilmanpitäviksi. Sitten veistettiin seinät sisäpuolelta hyvin sileiksi, nahkoja jännitettiin niiden peitoksi, ja niin saatiin majan sisäpuoli aivan valmiiksi. Pierre halkoi sitten nuoria mäntyjä ja näistä karkeista laudoista valmistettiin katto, jolle ladottiin tuohikappaleita kuten tiiliä niin paljon, että se varmasti tuli vedenpitäväksi.

Seuraava työ oli uunin muuraaminen. Hakattuaan majan ovenpuoleiseen seinään noin viisi jalkaa korkean ja leveän aukon latoivat he sen täyteen kiviä ja turpeita. Tämän aukon ulkopuolelle muurattiin sitten savupiippu, jonka valmistamiseen kului metsästäjiltä kokonainen päivä, koska heidän oli pakko kantaa kivet ja turpeet mäelle järven rannalta. Vihdoin saatiin se kumminkin valmiiksi ja Gaultier kokosi melkoisen kimpun kuivia risuja heittäen ne uunin avaraan pesään. Ne syttyivät nopeasti palamaan, ja metsästäjät huomasivat suureksi mielihyväkseen uunin täyttävän oivallisesti tehtävänsä. Se veti ihmeellisen hyvin, ja ylpeinä he katselivat savun tupruamista piipusta ja sen leviämistä majaa suojaavan puun oksien väliin.

Metsästäjät alkoivat nyt valmistaa tarpeellisia huonekaluja uuteen kotiinsa. Se olikin verraten helppo tehtävä. Tuoleiksi kelpasivat hirrenpätkät, joiden päät silitettiin kirveellä. Vuodelaitteiden kehykset saatiin nuorista männyistä, joille levitettiin patjoiksi nahkoja, hopeamännyn silkinpehmeille lehville levitettyjä karhun- ja puhvelinvuotia vain, mutta niin joustavia, että niin valmistetut vuoteet olisivat tyydyttäneet suuremmatkin kuin metsästäjiemme vaatimukset. Pöydän he veistivät muutamasta äärettömän suuresta pölkystä tehden sen niin taitavasti, että he siitä oikein ylpeilivät.

Ollen kiintyneet näihin hommiin ei metsästäjillä ollut aikaa metsästämiseen. Se olisi kumminkin ollut melkein välttämätöntä, ellei eräs onnellinen sattuma olisi tehnyt sitä tarpeettomaksi.

Eräänä päivänä heidän kovasti työskennellessään tunkeutui komea hirvi rannalla kasvavasta pensaikosta syöksyen järveen. Pian sen jälkeen ilmestyi lauma nälkäisiä susia, jotka seurasivat jälkiä kuin koirat ulvahtaen tuntiessaan hajun silloin tällöin kimakasti.

Huudettuaan Gaultierille ja Jakelle, että he kantaisivat kanootin järveen, tarttui Pierre pyssyynsä juosten rannalle. Heti kun sudet huomasivat metsästäjät, peräytyivät ne metsän laitaan, jossa ne istuivat riippuvin kielin nähtävästi odottaen osaansa saaliista.

Hirvi ui kumminkin sillä aikaa voimakkain vedoin järven keskusta kohti pitentäen itsensä ja takaa-ajajiensa välisen matkan ainakin sadaksi viideksikymmeneksi metriksi. Pierre luotti kumminkin taitoonsa ja tähtäsi tarkasti eläintä päähän, joka suurine sarvineen ylpeästi halkoi lainehtivaa vettä.

Laukauksen vaikutuksesta rupesi eläin telmimään hurjasti vedessä kääntyen takaisin rantaa kohti. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin pian lakaten vihdoin kokonaan. Mutta ennen sen vajoamista pohjaan saapui Gaultierin ja Jaken meloma kanootti paikalle, ja kumartuen eteenpäin tarttui vanha metsästäjä sen suuriin sarviin käskien Gaultierin meloa takaisin rannalle, jolle hirvi sitten vedettiin. Tämän jalon riistan herkullinen liha riitti heille niin pitkäksi ajaksi, kunnes he seitsemännen päivän iltana saivat majansa valmiiksi.

Seuraavana aamuna läksivät metsästäjät kanootillaan vesille suunnaten kulkunsa eräälle virralle, joka alkaen vuoristosta laski vetensä järveen. Harmaa sumu, joka oli kohonnut järvestä edellisenä iltana, ei ollut vielä haihtunut.

Aurinko hajoitti kumminkin pian tuon kylmän höyryn valaisten sekä metsän että järven lämpimillä säteillään.

Jake oli suunnitellut tämän matkan ottaakseen selville majavien olinpaikat ja saadakseen varmuuden, oliko niiden lukumäärä vielä yhtä suuri kuin ennenkin. Heidän ei tarvinnutkaan olla pitkää aikaa tietämättöminä tästä, sillä he saapuivat pian padolle, jonka nuo ahkerat insinöörit olivat rakentaneet joen poikki. Sen yli syöksi vesi muodostaen pienen putouksen. Gaultier ihmetteli noiden sitkeiden pienten eläimien taitavuutta, jolla he olivat suunnitelleet patonsa. Sen sijaan että se olisi rakennettu kohtisuoraan virtaa vasten, oli se kyhätty niin vinoon, ettei se vastustanut virtaa, joka paremmin liukui sitä pitkin kuin syöksyi sitä vastaan.

Eläimet olivat nähtävästi aivan äskettäin otaksuneet virran rupeavan tulvimaan, koska ne olivat osittain purkaneet padon jättäen vedelle vapaan kulun. Niiden pesien kupolinmuotoiset katot pistivät esiin virrasta säännöttömien välimatkojen päässä. Niiden katoilla oli juuri äskettäin poikki nakerrettuja paaluja, joita eläimet olivat koonneet joko vahvistaakseen majojensa kattoja tahi kuljettaakseen ne ensimmäisen tulvan avulla kauemmaksi. Yksikään eläin ei ollut näkyvissä, ja tyytyväisinä näkemäänsä tarkastivat metsästäjät kaikki joet järjestyksessä. Kaikissa niissä oli majavia kosolta, ja ahdistamatta niitä palasivat metsästäjät hyvin mielissään asuntoonsa.

Seuraavan viikon kuluessa saivat metsästäjät, jotka olivat virittäneet ansansa kaikille poluille, viisikymmentä majavaa. Nahkojen kuivaaminen vei heidän aikansa kokonaan, koska he keskeyttämättä jatkoivat pyyntiään. Eivätkä ainoastaan majavat, vaan myöskin hirvet, karhut, vuoristolampaat, jaguaarit ja muut eläimet saivat luovuttaa nahkansa heidän varastonsa lisäämiseksi.

Kertomuksemme lähenee nyt loppuaan. Olemme seuranneet metsästäjiämme heidän monissa seikkailuissaan ja vastuksissaan siitä asti kuin he läksivät Finlay Housesta, nähdäksemme heidät vihdoin turvallisesti sijoittuneina vuoristomajaansa, johon he ovat alkaneet koota suurta saalista kalliita turkiksia.

Mielemme muuttuu surulliseksi hyvästellessämme reippaita nuorukaisiamme ja heidän vanhaa toveriaan, tunne, johon toivomme nuorten lukijaimmekin ottavan osaa. Keväällä aikovat metsästäjät palata samaa tietä myydäkseen metsästyskauden kuluessa kokoamansa nahat. Ehkä meillä silloinkin on tilaisuus seurata heitä myötävirtaa ja kertoa sitten heidän seikkailuistaan niiden nuorien ystäviemme huviksi, joita näiden sivujen sisällys on miellyttänyt.