The Project Gutenberg eBook of Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta, by Alexandre Dumas and Auguste Maquet

Kapteeni Roquefinette
Ottelu
Sankarimme
Lepakko
Arsenaali
Cellamaren ruhtinas
Alberoni
Pasha
Ullakkokamari
Rue du Temps-Perdun porvari
Liittosopimus
Kiikkulauta
Denisin perhe
Tummanpunainen nauharuusuke
Rue de Bons-Enfants
Buvat
Murhenäytelmä
Perintö
Bathilde
Henkilöluettelo
Viiteselitykset

KAPTEENI ROQUEFINETTE

Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä — viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.

Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa, mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä kohti.

Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen, puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.

Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä, käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi itsekseen:

Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella. Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.

Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen kätensä hatunreunaan:

— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette jalosukuinen. Enhän erehdy.

— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun, hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua puhutella kapteeniksi.

— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään jättäisi herrasmiestä pulaan.

— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni, sillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt viimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.

— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada vakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti ilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?

— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin sodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.

— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen ystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani sai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna miekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt aamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin luona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä vuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun täytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän kolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni ensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi teidän puoleenne.

— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne.
Ja saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?

— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä jalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?

— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan karehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.

— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden uljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on syntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli tuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella minä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi riistäytyä nelistämään.

Ja käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten vapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.

Paroni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut noin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta kapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin tavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli ainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain katseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de l'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se jatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista, ja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin Champs-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de l'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de Valef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän Maillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä rauhaisampaa tilaisuutta.

— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä, mikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta siihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani kohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.

— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. — Kerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan tunnette sen naikkosen, kapteeni?

Totta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen kuin lähdin sotaretkille Italiaan.

— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille kunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme illallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.

— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että d'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla ainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja rakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku d'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.

— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon tulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me vaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua. Mutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri samasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.

— Oikein arvattu. Heti ensimmäiset sanat kuultuani nousin viedäkseni pois Raoulin, mutta hän laski kätensä Olalleni ja painoi minut takaisin istumaan.

"Marskitar d'Estréesin juhlasta saakka, jossa hän Venukseksi laittautuneena ojensi regentille hankkiluksen ja samalla lausumassaan runossa vertasi häntä Marsiin."

"Vaikka onkin", vastasi ensimmäinen. "Katsokaas, pikku rouva hiukan vastusteli, joko todellisesti kiintyneenä d'Harmental-parkaan tai tietäen, että regentti rakastaa vain vastustelevaa. Lopulta hän tänään aamulla, saadessaan kukkia ja jalokivikoruja, suvaitsi luvata ottavansa nyt illalla vastaan hänen korkeutensa."

— Ahaa! virkkoi kapteeni. — Alan jo ymmärtää. Chevalier pani siitä pahakseen?

— Niin juuri. Hän ei nauranut sille niin kuin me olisimme tehneet, te tai minä — toivoakseni ainakin — eikä ajatellut käyttää tätä tapausta everstin valtakirjan saamiseksi takaisin, se kun oli riistetty häneltä muka säästäväisyyden nimessä. Sen sijaan hän valahti niin kalpeaksi, että luulin hänen pyörtyvän. Sitten hän lähestyi välilaudoitusta ja koputti siihen nyrkillään, jotta toiset vaikenisivat.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy mielipahakseni väittää teitä vastaan, mutta se teistä, joka kertoo rouva d'Avernen suoneen kohtauksen regentille tai kellekään muulle, valehtelee jutussaan."

"Minä siitä mainitsin ja pysyn kertomassani, monsieur", vastasi ensimmäinen ääni. "Ja jos siinä on jotakin paheksumisen aihetta teille, niin olen nimeltäni Lafare, kaartinkapteeni."

"Hyvä on messieurs", jatkoi d'Harmental. "Huomenna kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä Maillot-portin luona. Ja hän palasi istumaan minua vastapäätä. Toiset herrat alkoivat haastella muusta, ja me lopetimme aterian. Siinä koko juttu, kapteeni. Tiedätte siitä nyt yhtä paljon kuin minäkin."

Kapteenilta pääsi äännähdys, joka tuntui vähäksyvän tapauksen vakavuutta. Mutta vaikka hän ei siis oikein hyväksynytkään chevalierin närkästymistä, hän päätti silti parhaansa mukaan kannattaa asiaa, jonka esitaistelijaksi oli arvaamattaan joutunut, niin vajavasti perustellulta kuin se hänestä näyttikin. Ja peräytyminen olisi muuten jo myöhäistäkin. Oli ehditty Maillot-portille, ja eräs nuori ratsastaja, joka näkyi odottelevan ja oli jo kaukaa huomannut paronin ja kapteenin, kannusti hevosensa laukkaan ja lähestyi nopeasti. Se oli chevalier d'Harmental.

— Rakas chevalier, lausui paroni de Valef puristaessaan hänen kättänsä, — salli minun esitellä sinulle vanhan ystävän puutteessa uusi. Ei Surgis eikä Gacé ollut kotona. Tapasin tämän herran Pont-Neufillä, selitin hänelle pulamme, ja hän tarjoutui ystävällisesti päästämään meidät siitä.

— Niinpä olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, rakas Valef, vastasi chevalier luoden kapteeniin katseen, jossa ilmeni hieman oudostelua. — Ja teiltä, monsieur, minun on pyydettävä anteeksi, kun aloitan tuttavuutemme syöksemällä teidät suoraa päätä tällaiseen ilkeään juttuun. Mutta toivottavasti suotte minulle jonakin päivänä tilaisuuden vastapalvelukseen. Pyydän teitä tarpeen tullen käyttämään vapaasti minua niin kuin minä nyt teitä.

— Hyvin puhuttu, chevalier, vastasi kapteeni hypäten maahan, — ja teidän esiintymistapanne saisi minut samoamaan maailman ääriin. Sananlasku on oikeassa: ainoastaan vuoret eivät tapaa toisiaan.

— Mikä tämä omalaatuinen olento on miehiään? kysyi d'Harmental hiljaa Valefilta, kapteenin verrytellessä jalkojaan ja käsiään tantereen tömistelyllä.

— En tosiaankaan osaa sanoa, vastasi Valef, — mutta sen tiedän, että me ilman häntä olisimme kiusallisessa asemassa. Varmaankin joku pennitön seikkailijasoturi, jonka on rauha työntänyt syrjään niin kuin monelle muullekin on sattunut. Saammehan sitä paitsi kohta arvostella häntä toiminnassa.

- Kas niin, virkkoi kapteeni elpyen liikuntaharjoituksestaan, — missä ovat keikarimme, chevalier? Tunnen olevani vireessä tänä aamuna.

— Tullessani teitä vastaan, huomautti d'Harmental, — he eivät olleet vielä saapuneet, mutta huomasin puistokadun päässä jonkinlaiset vuokravaunut, joita he voivat syyttää, jos viivästyvät. Ja oikeastaan, — he eivät olekaan vielä myöhässä, sillä kello on vasta juuri puoli kymmenen.

— Ehättäkäämme siis heidän edelleen, esitti Valef laskeutuen vuorostaan ratsailta ja heittäen ohjakset d'Harmentalin kamaripalvelijalle. — Sillä jos he saapuisivat kohtauspaikalle meidän lörpötellessämme täällä, näyttäisi siltä kuin me antaisimme odottaa itseämme.

Hänkin hyppäsi nyt maahan ja läksi astelemaan portin ulkopuolelta alkavaa puistoa kohti kahden kumppaninsa saattamana.

— Eivätkö herrat tilaa mitään? kysyi portin äärellä olevan ravintolan omistaja, joka oli kurkkimassa itselleen vieraita.

— Kyllä väinkin, isäntä Durand, vastasi d'Harmental, joka ei välttääkseen häiritsemistä tahtonut herättää epäilyä, että hän liikkui muilla asioilla kuin tavallisella kävelyllä. — Aamiainen kolmelle! Teemme kierroksen lehtokujalla ja palaamme kohdakkoin.

Hän pudotti kolme louisdoria ravintoloitsijan kouraan. Kapteeni näki kultarahojen peräkkäisen välkähtelyn ja arvioi perinpohjaisena alan tuntijana nopsasti, mitä Boulogne-metsän laidalla saattoi vaatia seitsemänkymmenenkahden livren laskuun. Hän tunsi isännän ja katsoi pikku evästyksen hyödylliseksi, joten hän vuorostaan lähestyi ravintoloitsijaa ja huomautti tälle:

— Kuuleppas, krouvari ystäväiseni, tiedäthän, että minä ymmärrän antimien arvon ja että minun parissani ei pääse summaa suotta paisuttamaan? Viinin pitää olla hienoa ja ruokaa runsaasti! Ymmärrätkö?

— Olkaa huoletta, kapteeni, takasi isäntä Durand. — En minä pyrkisi pettämään teidänlaistanne kokenutta miestä.

Ravintoloitsija ilmaisi kumarruksella, että hän ymmärsi ohjeen, ja peräytyi keittiöpuolelleen saatuaan sellaisen käsityksen, että hän ei ollutkaan tehnyt niin hyvää kauppaa kuin oli ensin toivonut. Kapteeni viittasi hänelle vielä puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti ja sitten jouduttaen askeleitaan liittyi chevalierin ja paronin seuraan; nämä olivat jo seisahtuneet odottamaan häntä.

Chevalier ei ollut erehtynyt vuokravaunujen tarkoituksesta. Ensimmäisen lehtokujan mutkassa hän näki kolmen vastustajansa astuvan niistä maahan. He olivat markiisi de Lafare, kreivi de Fargy ja chevalier de Ravanne.

Lafare on heistä parhaiten tunnettu jälkeenjääneiden runojensa perusteella ja sotilasuransa ansiosta. Hän oli iältään kolmenkymmenenkuuden ja -kahdeksan vaiheilla, avomielisen ja suoraluontoisen näköinen, ehtymättömän hilpeä ja hyväntuulinen, aina valmis pitämään puoliaan ketä hyvänsä vastaan, pöydässä, pelissä ja aseleikissä, ilman kaunaa ja katkeruutta, ja kauniin sukupuolen yleisessä suosiossa. Regentti oli suuresti kiintynyt häneen, nimittänyt hänet kaartinkapteeniksi ja kymmenvuotisen likeisen ystävyssuhteen aikana toisinaan huomannut hänet kilpailijakseen, mutta aina uskolliseksi palvelijakseen. Prinssi, jolla oli tapana antaa liikanimiä kaikille kumppaneilleen ja kaikille rakastajattarilleen, nimittelikin häntä hyväksi lapsukaiseksi. Jonkin aikaa oli Lafaren puoleensavetävyys kuitenkin tuntuvasti heikentynyt hovinaisten ja oopperan tyttöjen keskuudessa hänen oivan entisyytensä laskemasta vankasta perustasta huolimatta. Oli alettu huhuilla, että hän oli antautumassa naurunalaiseksi, kesyttymällä säännöllisiin elämäntapoihin. Toisin jotkut hänen maineensa pelastamiseksi kuiskailivat, että siihen näennäiseen kääntymykseen ei ollut muuta syytä kun mademoiselle de Contin[6] mustasukkaisuus. Väitettiin, että tämä madame la duchessen[7] tytär ja suuren Condén jälkeläinen suvaitsi tuntea erikoista kiintymystä regentin kaartinkapteeniin. Tätä käsitystä muuten vahvisti kapteenin lyöttäytyminen tuttavallisiin väleihin herttua de Richelieun kanssa, jota taasen pidettiin mademoiselle de Charolaisin rakastajana.

Kreivi de Fargya mainittiin tavallisessa puheessa "komeana Fargyna", käyttäen isiltä periytyneen arvonimen sijalla luonnon antamaa määritelmää. Häntä arvosteltiin todellakin sukupolvensa miehisen kauneuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tänä lemmenleikin aikakautena se asema tuotti velvoituksia, joista hän ei ollut milloinkaan peräytynyt, vaan aina suoriutunut kunniakseen. Olisi ollut suorastaan mahdotonta tavata komeampaa ulkomuotoa. Samalla hän oli tuollainen sirouden ja voimakkuuden, joustavuuden ja vilkkauden perikuva, jollaisessa yhtyivät senaikuisen romaanikirjallisuuden sankarien vastakkaisimmatkin puoleensa vetävät piirteet. Sievämuotoinen pääkin oli saanut sitä kauneuden ristiriitaisuutta, nimittäin mustat hiukset ja siniset silmät, ja kasvonpiirteiden terävyyttä tehosti naisellinen hipiä. Maailmanmiehen sujuvaan käytökseen liittyi henkevyyttä, alttiutta ja uljuutta, ja kaikesta tästä ymmärtää, kuinka suureen arvoon Fargyn täytyi päästä seurapiireissä tänä huimaluontoisuuden aikakautena.

Chevalier de Ravanne taasen — joka on jälkimaailmalle jättänyt niin kummallisia nuoruudenmuistelmia, että niitä oikeaperäisyydestään huolimatta aina tekisi mieli pitää hänen nimiinsä tekaistuina — oli vasta hovipojan asemasta päässyt nuorukainen, mutta rikas ja suvultaan suuri, elämään sen kultaportista astunut ja kaikella nuoruuden tulisuudella, harkitsemattomuudella ja halukkuudella sen lupaamiin nautintoihin siekailemattomasti syöksyvä. Kahdeksantoistavuotiaan tavoin hänestä tulikin yltiöpäinen kaikissa aikakautensa paheissa kuten puollettavissakin ominaisuuksissa. Saattaa siis helposti ymmärtää, millaista ylpeyttä hänessä nostatti esiintyminen Lafaren ja Fargyn kaltaisten miesten asetoverina kohtauksessa, jonka täytyi herättää huomiota vuodekomeroiden supattelussa ja seuraelämän illanvietoissa.

OTTELU

Heti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän esille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti. Kymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut käteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa oli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten he etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että kokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten siinä ihastuneina osuneen yhteen.

— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului luonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua ole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki, ja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä ensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi varmemmassa rauhassa.

— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen paikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin puutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.

— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie turvaan!

Ravanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan kiireestä kantapäähän.

— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti nuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.

— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on hiukan selitettävää herra d'Harmentalille.

— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne on niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa hienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä kiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi, eikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.

— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. — Katkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle ystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja jo kauan halunnut tutustua teihin.

— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet tarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.

Ravanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi kumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut jäivät tielle.

Marssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta pysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen luonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen hetkiseksi sulkeutumaan itseensä.

— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen ympärilleen, — mitä sanotte paikasta?

— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti kapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen osassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä tänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!

— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte lähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.

— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi, huomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.

— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin esimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle samalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän kanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.

D'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle kohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui miekkaansa.

— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen, — oletteko juuri lähdössä Espanjaan?

— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja niin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani tähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi tilaisuus tavata teidät aamulla.

— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin, — sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin teissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.

— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä, hyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla, pyydän, olen täysin käytettävissänne.

— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka laskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. — Näettehän, että jo odotan.

— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan hänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. — Asehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa iässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen miekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti miekkansa.

— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa aseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini keittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä hovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.

— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin varustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier, vastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin riistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka tuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis sopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa hyvää tarkkaavaisuutta.

Sellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan tyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan. Hän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat luisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.

— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni. — Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi tutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan Berthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika hänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten suoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut oikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.

Ravanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan vastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi miekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että hän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.

— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, — koetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja rintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte minut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan miekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin rauhoitutte.

Ja hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen askeleen päähän.

Tällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa miekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan miekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea kuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette oikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta toivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia kokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea kunniaa. Ja hän kävi asentoon.

Kapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin malttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän huomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa omaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli miekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa tasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen saattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen Ravannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.

— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen kohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. — Te olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien ja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa Flanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla silloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana Espanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on teille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo minut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä opettamaan minuakin.

— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä kapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä poskilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan kapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin toinen oli jo tehnyt.

Kumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä kannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui ruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi lävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut kylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti vakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin raju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena, tukki verenvuotoa nenäliinallaan.

Fargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki, toisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja vakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.

— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan kiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen kelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen naikkosen takia!

— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän olevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies meidän joukossamme.

— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa? Lähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin hänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin, näyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään minusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte olla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin sattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin antakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta koidu sen enempää.

— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska tiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin, uskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin näkisin teidät vuoteessanne.

— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei estäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä Louis-le-Grandaukion neljässätoista.

— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa, ilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan toverillisen auliisti ja huolella.

Ystävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää unohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen kaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen, väistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan etevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle paistinvartaalle.

Nokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi kapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti saaneen pahimman vamman.

D'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja vuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin. D'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että markiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi hän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi. Kääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:

— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme aamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta palveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun tarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin vapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei jätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää tai viittä penikulmaa enempää tunnissa.

— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen näin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi puhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin käytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla, etten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin tahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.

— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi d'Harmental hymyillen.

— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte minusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella Normandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.

Ja noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni teki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle jättänyt komeimman noista kolmesta.

He olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle suunnalleen.

Paroni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti suoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen herttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana päivänä Espanjaan.

Kapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia ja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia. Todettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier oli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo, syöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.

Päivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä louisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun tahtoo nopeasti rahaa.

Chevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui Pariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi asunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.

Toinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan tunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen paljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä oli:

Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona, ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.

Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä aatelismiehiä.

— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon boule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin surmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!

Tämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier alkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka vielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä filosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi. Monen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin unohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen sitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi, että se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös halveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa, etsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä salaperäisyydestä luki seuraavaa:

Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle. Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla olkapäällään. Tunnussana on: Sesam, avaudu! Lausukaa se rohkeasti, niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba."

— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta nauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin hän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!

SANKARIMME

Chevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun ainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt tärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut eräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua. Niinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan käymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin ja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa perustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus olisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli saamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen enonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen ritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista sukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin haara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä olivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä siis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia edellytyksiä.

Chevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin kuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka tuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa. Sellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti. Chevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään suurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden 1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.

Ensiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä hänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi tällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin muisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de Villarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de Torignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de Maintenonin[10] salonkiin.

Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11] pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.

Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.
Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.

Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon, vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars, Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen. Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa eikä saanut solmituksi rauhaakaan.

Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi. Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa. Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu Villarsille.

Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa. Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä arpanopan heitolla.

Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin
puolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät
Pariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja
Albemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.

Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri sen mahdottomuuteen.

Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman. Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan. Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.

Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan, sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi, ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana. Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.

D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti kirjoittamisensa.

— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?

— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä, herra marski.

— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.

D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän oli Versaillesissa.

Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan, vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:

— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja kaikki armo tulee Jumalalta.

— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti, ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.

— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.

Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt nojatuoliinsa.

— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig. —- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet kuningaskunnan.

Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:

— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja pölystä.

— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. — Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.

— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen tyytyväinen teihin.

D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä nukkunut vuorokauteen.

Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli everstin valtakirja.

Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.

Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien kannattajajoukko.

Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta, hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.

Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta, rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan Lucretius-käännöstään.

Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua, odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan, joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys, joka riisti sen häneltä.

D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.

Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita, ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.

Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.

Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta, joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi. Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt hänet sievän naisen jalkoihin.

Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17] Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.

Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa. Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi. Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli, että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään. Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista yksivakaisuutta.

Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä, mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata. d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.

Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä. Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain oljenkorsikin, mihin tarttua.

D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja julmasti.

LEPAKKO

Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]

Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana, mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin määritellyt kohtauspaikkaa.

Silloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin kasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta turvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat yhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin Bastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen molemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier — aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen — vähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.

Ensimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua de Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä, seikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin ansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan kiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de Polignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja rouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta hänen sydäntään.

Hän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä regentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23] hänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi Canillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier tunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä hänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän aikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen takinliepeeseensä.

— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, — kerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen herra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle, johon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä minä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle, joten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin mieliksi.

D'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan. Samassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua seuraten.

Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään aamullista vastustajaansa.

— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta. Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä. Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä vastaan, että te ette osaisi aavistaa!

— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen, naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja minä tottelin.

— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.

— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.

— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi olla lähtöisin.

— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle, hyvä herttua?

— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.

— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.

— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa uhmata kaikkea.

— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.

— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.

— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän perinpohjaisella käräjänkäynnillä.

— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi regentti.

— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.

— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra de
Parabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?

— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin illalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä naikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin…

— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän puolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän ottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita sortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten pitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.

— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen käsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän jatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien tienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä, sepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin. Minä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28] paikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.

— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla on muuta mielessä.

— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli tullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.

— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu. Hän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan, että hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja panna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken yötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet hänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman kärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra de Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään keskipäivällä.

— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että Parabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti hän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!

— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen ääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne haastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.

— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette, että minut tahdotaan viedä.

— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle viehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä kaikille tuntemilleen yölinnuille.

— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin hyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin, jota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.

Sitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon käsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.

Chevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli tullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan oli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla olkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän kiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei häirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle melko kiinnostava.

Tuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli keskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden perusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja kaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei voinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu oli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman peittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi, jollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana, kun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä. Toinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot pujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas ja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi korvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin varmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää tahtoa valepukuisen tuntemiseen.

Chevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin vain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä puhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja lausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli joka tapauksessa vieras:

— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin uteliaisuutta.

— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi teitä ihmetyttää.

— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle! Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.

— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.

— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier — siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään epäilystä.

— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan — eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin vallassanne on täyttää?

— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.

— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin selkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin longitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy elämänne koko historia. Ne sanat ovat: urheus, kunnianhimo, pettymys, rakkaus ja petos.

— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että haltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi suorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!

— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta, chevalier.

- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille menneisyydestäni, oppinut haltia?

— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaan urheudellanne saavuttanut sen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo oli herättänyt kunnianhimoanne, jota kuitenkin seurasi pettymys. Te uskoitte saavanne pettymykselle lohtua rakkaudesta, mutta tämä voi horjahtaa petokseen niin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on petetty.

— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi selviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit, mutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis naamio.

— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä uhkaa kamalasti Bastilji!

Chevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen aamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin osanottajilleen.

— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä viruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi tanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental, ei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.

— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman puhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo lainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.

— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivat Aeneasta.

— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen Sibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta todistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan tyydyttää.

— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus herättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.

— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten kohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan tahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.

— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä, maalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen keskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se on vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta kuin ajelehtia: siihen olette solumassa.

— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä, että voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen kohtalokseen.

— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen käsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen heittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät julkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren esiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.

— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin arvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona, ja marskin sauva ehkä edempänä.

— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte minulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies yhtymään peliin puolellanne.

- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen kuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata minua.

— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja olisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki, välittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman vähäisemmässä arvossa!

— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut lähettänyt?

— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran yhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä muodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?

— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne haltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen vala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.

— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti kunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.

— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin ääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei ole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?

— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi muuta kuin sananne.

Chevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle, mutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka varmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka kuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.

— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut neliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.

— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni nähnyt.

Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta olivat alhaalla eteishallissa.

— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?

— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.

— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin vaunujeni luo.

Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle. Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.

D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin. Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.

— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen pysyvän paikallaan.

— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen taskustaan silkkisen nenäliinan.

— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.

Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:

— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?

ARSENAALI

Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta, ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän todennäköisesti oli nyt joutumassa.

Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.

Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi, että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski rientää.

Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti. Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta. Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli näille antanut heidän edellään.

Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä, tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.

Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa, joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet, heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan. Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.

Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä, ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.

— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.

Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven. Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan. Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen. Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.

— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme, chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta, jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka saatte nähdä, tai heidän puheistaan.

— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei mene pitkää aikaa.

Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois siteen.

Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi ensimmäisiin käsityksiinsä.

Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen, jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan. Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet, röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta riippui samanvärinen pitsiripsu.

D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli ollut vain hänen lähettinsä.

— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa, ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?

— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä, jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.

— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana, pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni syöksisi minut tuhoon.

— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja suuren Condén pojantytär.[35]

— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni soveltumatonta.

— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.

— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani ja henkeni.

— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa, että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.

Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.

Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.

Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi. Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua, kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.

Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38] oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin, osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.

Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut. Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä, joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.

Abbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä kauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin omasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig XIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi saanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet siitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja Ranskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin, ja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi hänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin armollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin seuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu hovikasvatiksi.

Vartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen opistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas ja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta kunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu suurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli jälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame du Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi selitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud punnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti tarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.

Noista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan de Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä de Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta d'Harmentaleihin.

Polignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan luona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.

— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, — tässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja jonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen nimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä vastaan hänestä omakohtaisesti.

— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux, — hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi päälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo meidät viedä.

— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle miehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin veljeksiä.

— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella äänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden kylmäkiskoisuudesta.

Abbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja tähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.

— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin nyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön tekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani vasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo usealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle sen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti pyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa ansainneeni sen.

— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.

— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.

— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, — mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.

— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä! Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, — älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee tällähaavaa Anti-Lucretiustaan.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud, Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta! Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali? Onko selvää, hyvät herrat?

— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.

— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä — nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun, ei syytetä muita kuin minua.

Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun, Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.

D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä — siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä yläpuolella.

Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö, sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.

— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli tuntevinaan lepakon.

CELLAMAREN RUHTINAS

Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä. Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään, Cellamaren ruhtinaan.

— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame, vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän korkeudeltanne ja ystäviltänne.

Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä. Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko alaosan mustalla taftikääreellä.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia ajomiehiä?

— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen hänelle kätensä.

— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti kuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut palvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.

— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; — ei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.

— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. — Olisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen kuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista ja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?

— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt maailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät — olette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja otitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne leukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt rykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.

— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti herttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour kertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?

— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen puuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei kykene uskomaan neliliiton sopimusta.

— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on kuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa Dubois tuo sen tänne!

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta hänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.

— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki hänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on puolisoonsa?

— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille todisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.

— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää saattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun hän toimii.

— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen herttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa, suullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?

— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän luonanne, madame?

— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat valtuudet kuin tahdotte tunnustaa.

— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna ja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin toimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat portin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.

- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon herra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai kymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset Bayonneen asti.

— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn, niin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut tekemisissä, ja te olisitte hukassa.

— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai
Saragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.

— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, — sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.

— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?

— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä, antakaa kuulua?

— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä ammentaa täysin kourallisin.

— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.

— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.

— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu usein, mutta puhuu hyvin.

— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi: jos tarvitsette rahaa…

— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin täytyy turvautua teihin.

— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.

— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!

— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.

— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin, tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä tiedossanne sellaista?

— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa. Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.

— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat minulle…

— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —
Rishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.

— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy muuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun heidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä epäilyksiä.

— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi d'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja syrjäisestä korttelista.

— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä epäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle miehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan hakemaan tointa jossakin ministeriössä.

— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa tipauttelematta sieltä helmiä.

— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden kolmen kuukauden matkalle.

— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. — Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän ansiotanne. En unohda sitä.

— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, — muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan näännytämme rakkaan herttuattaremme.

— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.

— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja itse tai lähde kävelemään.

— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun. Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.

— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.

— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän korkeudellenne.

— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on eläissään nähnyt.

— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?

— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?

— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi pelätä.

— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään meitä?

— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.

— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen, mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?

— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!

— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee ihmisruumiin.

— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut, huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen aavistamattaan sitä itse.

Ja hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat naureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin, säästyäkseen jalkapatikasta.

— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka oli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän korkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?

— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa hengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki istumme Bastiljissa.

Ja hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa onneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.

Katsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä peitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän virkkoi tälle ilosta säteillen:

— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme vihdoinkin löytäneet miehen.

ALBERONI

Herätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa tietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä entisyyttä ja tulevaisuutta.

Jonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja luodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen pahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan edessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois näkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset, jotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee käsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa eilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi, jotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä, katse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen pilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna, kansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien alle ruhjottuna.

Siten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului, oli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä edeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat olivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven näyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan, mutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla teatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota isoisät olivat esittäneet.

Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka johtoon d'Harmental oli tullut.

Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan, suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman politiikka.

Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.

Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle. Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.

Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan. Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717 kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois, Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.

Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden alueiden takaisinvaatiminen.

Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin sopimuksen.

Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä, mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.

Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura, jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja, joita sattuma nostattaa ja lyö alas.

Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.

Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet. Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian. Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53] kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan tarpeillaan istuen.

Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin. Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun; nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä, joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan loppuun neuvottelun.

Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään. Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi, että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.

Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia. Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta, eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä yksityissihteerin.

Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.

Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta uuteen kotimaahansa.

Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58] palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se oli katkaistava.

Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.

Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä täydellisesti vallassaan.

Alberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin rauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto menestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin herttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen, niin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan neliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin rannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa solmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja käyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen ja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan, joka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59] Sitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin herttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan, asettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää vastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman kuninkaaksi.

On myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen yritys.[60]

PASHA

Kaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten ei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa painoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä oli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt hänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja Montmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen, joka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta Pariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta kaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta summaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi omantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi puolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään, että tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja maksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen täytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.

Brigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle mitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta nuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli tarkka mies.

Niinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa matkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan kirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä hän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi Normandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.

Hän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti ajatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja joka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan. Chevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien jäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina kunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka luovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt valtiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja salaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy salavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden itsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat jättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän jäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat hyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.

Kapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille. Koska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi ajatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.

Olematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli muodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan tuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei d'Harmental ollutkaan hänelle "poju", kuten hän vakinaista piiriään nimitteli, tai "kuoma", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé Duboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier, mikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen ikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental tiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä hänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.

— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on todellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti halunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu huomisiltaan asti.

— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.

— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär. Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen, se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.

— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä huomenna illalla?

— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.

— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos), sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?

— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta ainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.

— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.
Jos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.

— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte paroni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään ole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin jäänyt kapteeniksi.

— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen vastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut, kykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. — Kuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.

Jos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi voinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo kapteenin äänen.

— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen säkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:

Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri, kuule, kun kansasi kutsuu juuri sinua, sortuen vaaraan, vaivaan, ellet sä käännytä ruoskaa taivaan; viljamme lakoaa, rutto kulkee, joka mies piankin jo silmät sulkee, avuksi tänne jo kiireesti ennätä, kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]

— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt siirtykäämme Malplaquetin taisteluun.

— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä olen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!

— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin kaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista! Ja hän alkoi laulaa:

— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?
Niin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.
Viimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloin
ruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.

Tuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa arvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä huoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi keskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.

Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty lukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen sanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään kapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla, nojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa ja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään oli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta pisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo mainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä isoimpaan paistinvartaaseen.

— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin herra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne herra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut kolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin minäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon samanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]

— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen kuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te ette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne pitämisestä.

— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän teitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja laulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja syökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me juomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta jäännöksetkin kelpaavat.

— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain sana lausuttavaa teille, jos sallitte.

— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on tapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte viedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!

— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää yötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni, Arkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka siirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla. Ylihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.

— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin, kapteeni? kysyi d'Harmental.

— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.
Kaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.

— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset eivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista aamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin tällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo, jonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.

— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä. Suokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole turkkilaisten tapana.

Chevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä muodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua portaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli äskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua vedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai kenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli taistelukentällekin valunut.

ULLAKKOKAMARI

Seuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan kuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme chevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren ruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä maaliskuun 24 päivänä 1718.

Vaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän porvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista. Chevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat häntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé Brigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier ei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa, joten siihen piti tyytyä.

Passi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että tällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä takaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka mieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino, kuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa sisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin kunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö Voyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että regentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla Pamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin nimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli annettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.

Raportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.
Tiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.

— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa. Madame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren sijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri, Madamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi de Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de Simiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan pahoinvoinnin takia.

Puolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti ilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille, herttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen neliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois ilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.

Muu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä herra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja joka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori pari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra regentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon. Desmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on ilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.

Madame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee markiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään uskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan. Edistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin hovimestarikseen.

— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun chevalier oli päässyt loppuun.

— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos regentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme toimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on aikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te luultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.

— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala jättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.

Se ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa, muutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja käski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä illalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut olla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen, joka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti ottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.

Rue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä sijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin ullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja hänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu yhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset ikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku laudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa täällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa mukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.

Rouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan, suodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui nuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että sitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät ajat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut erikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei häiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen rinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. — Tähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis laskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa ja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta asukastaan kohtaan.

Vaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja hovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan näyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä rohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen yritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä suorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.

Tuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille täydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi vastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän. Tämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä omituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental oli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin ilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä osuisi kohtaamaan hänet.

Yksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa, päätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi tutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.

Ensiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun käyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä kahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä kapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle merkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän oivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan vastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle puolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät suhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.

Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna, joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.

Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa, että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke. Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella, oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja. Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa, jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.

D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen, vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen: O fortunatus nimium! ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa, joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän tunsi henkilön.[64]

Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä, runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus, miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin — ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut, että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun, koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen kokonaan.

On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut todellisesti rakastunut.

Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin, ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.

Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa huoneeseen.

Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä. Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.

Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen asukas.

Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.

Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.

Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste, jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli kultainen taikasauva.

Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista. Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään, ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.

RUE DU TEMPS-PERDUN PORVARI

D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton. Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.

Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa. Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja, he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä muistelmillaan.

Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä, että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.

Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.

Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta, tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se kuului seuraavasti:

Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on käskenyt herättää hänet yhdeksältä.

Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.

Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käy
tervehtimässä kuningasta.

Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaan
Brancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi de
Broglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.

Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]
illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.

Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliin vartijoitta, ellei
herttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään."

— Hitto, vartijoitta, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi d'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi kielellenne?

— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan lakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei suurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia, malttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan grandiksi?

— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta ullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella itseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään levolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman kamaripalvelijaa?

— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé, olkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee edullisen vaikutuksen naapureihini.

— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan ei ole yhtään hullumpaa.

— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän on aivan erinomaista! Armidaa,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut tapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun varrella!

— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori ja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään täältä kuin nyt jäämään tänne.

— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän poliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että olen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä on tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa — päinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin piirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän valinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän lähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani ne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella maalaismainettani madame Denisin silmissä.

— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta paratiisista. Varokaa naista!

— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellen
Brigaudia.

D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa, ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut suosiollisuuttaan.

Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. — Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään, kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.

Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan, niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut, että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti neljä tai viisi jalkaa korkealle.

Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:

hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde! Bathilde!

Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan, ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle, jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen, jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella kaikkea.

Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli tahtonut tulla.

Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu. D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä kuulematta.

Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki, että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva, kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen tukkansa kaunista kimmellystä.

Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo ihmeellinen näky oli ilmestynyt.

Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin. Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.

LIITTOSOPIMUS

Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä, samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos Franklin olisi kohdannut kapteenin.

Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.

Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään, ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan, tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä vetoomusta hän virkkoi:

— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.

— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. — Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin Pont-Neufillä.

— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta naapurini eivät kohdista teihin huomiota.

— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa, hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, — keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.

— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista. On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa, jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis kursailko.

— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille, että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni ennakolta vaitioloanne.

— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin, ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen, ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?

— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja haukatkaamme aamiaista.

— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti kapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille hattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä d'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne. Tässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.

— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme vihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme rippeet.

Ryhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään pullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä kulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla hänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.

— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle kunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan kitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän jatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen päätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen vuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta tipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita arviointiin. Terveydeksenne, chevalier!

Tällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti, tyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään tyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:

— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun vuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää luottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle ahkeran asiakkaan!

— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti chevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle, — vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.

— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan ääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti katsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:

— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen nähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni Roquefinetteltä?

— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier väkisinkin hätkähtäen.

— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies lahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa viiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun ullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?

— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää. Olette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä salaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.

— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeni
Roquefinetteä?

— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen näkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini, jotta saisin apulaisen.

— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa korkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.

— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen, — jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin kuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.

— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita mitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän jättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että te ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte sitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa katkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin mestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. — Hän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne. Hän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni myttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin kaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa hänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin saksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään eikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan katkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin veti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti… Kas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan, että chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta värähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan juonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä Orleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö sokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.

— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan vuodatetuksi verta.

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin ryöstöstä?

— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa, kun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de Villebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä kumpainenkin, itselleen ja miehilleen.

— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen summa.

— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa tarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen vaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin tekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni, niin mitä olisitte vastannut sille miehelle?

— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän vahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi Pigneroliin!

— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän hetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain on. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä. Toiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta hintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä hankin tusinan jämeriä miehiä.

— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.
— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.

— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän laatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon teille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä kullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos yrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.

— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten sitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä loukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?

— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt piirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette joka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden kehittymisen.

— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni, — vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä peräkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit kintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo kauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä hetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman vähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä, ja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta Montmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille. Kuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä nauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se ikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.

— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa nousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta pulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti teitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?

— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että minä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, — sanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte kehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu! Vettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt punaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen mahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu rakenteelleni hiivatin huonosti.

— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta ollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen täytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan paljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi, chevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen hoitamaan asioitamme.

— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin, että minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.

Kapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen, painoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta se ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin olisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin virkahuoneeseen.

KIIKKULAUTA

Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai pastellimaalailuunsa.

Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan. Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.

Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja, joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen. Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle, että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti lopultakin löytyneen.

Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin, joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen aihetta.

Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.

Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.

Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.

Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä, ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan. Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.

Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus, avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt mielikuvituksensa heijastamina.

Silloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen syntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa vaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle kasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi mies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi rakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä suudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun kukan, sanat "rakastan sinua!"

Sellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat katselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä keskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen ja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan kilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos d'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan olisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi lähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä häpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria. Mutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari, hienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen oli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään ja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta, ja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan romahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän tarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän etsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon kauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan piiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei sellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut hänen olevan.

Äkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä ja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti ilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli häntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut huomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta kotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja palasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin hieman hämillään.

D'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta edeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran tai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään kuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli paikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä. Näitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa.

Hän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky. Neito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa ääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen kuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi kesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet ikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys johtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta kuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.

Piankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan. Ikkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät kasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia. Vaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi hänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä ja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut Bathildea.

Tuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen d'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon miehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka isä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta mitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla tai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa? Nainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta — ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan, jonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän puutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle chevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.

Hän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän eilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä kierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren ruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui neljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti, missä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla illallisella ilman vartiosaattuetta.

Palatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä siitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla oli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun regentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia vaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että herttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun regentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut muuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa harvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja Vaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello juuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.

Chevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen Rue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään etsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä Luxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut, joiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken kuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan ratsupalvelijoille: "Palais-Royaliin!" Miehet läksivät laukkaa, vaunut seurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin Ranskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen, tunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen seuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä päiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä tyttären.

Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat. Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli Cellamaren ruhtinaan poliisissa.

Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun. D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle, että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka kauan tahansa, vaikka koko yönkin.

Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa. Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli kun se kävi päinsä verhojen läpi.

Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän mies oli Bathildelle enintään isä.

D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun, silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun, josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus. Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi, että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.

Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.

Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna, että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi, että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta välittämättä.

Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia pilkkosen pimeänä.

D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.

Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.

Herätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi koholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa pahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.

— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi oli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen poliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!

— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn häive kuten enimmäkseen aina.

— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja menin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän regentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri pistäytyi tapaamaan isäänsä.

— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame de Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden mukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun tätä oli odotettu turhaan.

— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin saamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on pätemätön.

— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue de
Seinelle pelaamaan palloa?

— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista pidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla silmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.

— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin, vaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de Sabran asuu?

— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua regentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan lähelle Palais-Royalia?

— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti oltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa säälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä, hyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli kahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa päivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään Luxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään esteen herttuatar de Berrille.

— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla ei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja tyttärensä luona.

— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemme
Rue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.

— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän… Palais-Royalin ollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin katuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina suljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle. Niin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin suihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja silloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja ellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin arkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.

— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt oltava valmiina.

— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata aamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä uutisia, että läksin kotoa syömättä.

— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille tarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä pulloa viiniä lienee myös säästynyt.

— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä chevalier.

— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes lähemmin tunne häntä!

— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka tunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi hallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan vainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?

— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe. Kahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja toinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja sunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]

— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette kenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin oikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti säilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin. Menkäähän edellä, tulen pian.

— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua! Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole rippi-isän etuoikeuksia.

— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin kuluttua te saavutte itse, eikö niin?

Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.

Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa. D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.

Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan, suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä, työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena, ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.

Kaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja d'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde ei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen kauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät sattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin kaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä kuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen oli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa johtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja yksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden ja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.

D'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa vireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.

DENIS-PERHE

Rouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi niin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat aamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää Pariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla ja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti turhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön kaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä saattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän vastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että neidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.

Mutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan ei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan huolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat sekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua katkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei puuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat surkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis laski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion ääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon kananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:

Abbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä säestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle, vihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku kohteliaisuudelle.

— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, — olemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette ainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän konsertinkin.

— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin ohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat, mutta minä käyn kieltämässä.

— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta tullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin kulttuuriin?

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur, vastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette musikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.

— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä lahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt suurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.

— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta kuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa ovelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää sisartaan lemmenviululla.

Rouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla hän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä romanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin, joka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi osoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi hieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika, joka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli tosi arkinen.

Rouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin ilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen tunteensa kuin musikaalinen aistinsa.

Sooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää koko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé Brigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut olivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen tarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.

— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte nuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille suurkaupungin vaaroille?

— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka pelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla huvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa miehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle kovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan käyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen, vaikka sitä ei päältä nähden luulisi!

— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla ja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.

— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä pilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani, hän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et usko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin korvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn, ollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen. Hänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!

— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni, vastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier kuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän suurellisuuden ilmoittamisella oli.

Neitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier tällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien myötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin, jotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus, neiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet hänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja hänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn on kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten oli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä paenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan ja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet ympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.

— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle. — Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle miehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!

— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren koroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko talon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra Raoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!

— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin väleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton hetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon päiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.

— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan ihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.

— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa voisimme saada…

Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.

— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!

— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis pelästyen.

Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi, molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.

— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?

— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.

— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.

— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?

Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais munavaahtopyörykän.

Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään. Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du Temps-Perdun varrelta.

Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi viisaasti kielletty laeissamme.

Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan, käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.

Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin päivänä selville.

Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille, sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.

— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?

— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin, ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.

— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle. — Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.

Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti Athenaiksen sävyä.

— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni, varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä! Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja tässä nyt ollaan!

Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.

— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö näe, että täällä on vieraita?

— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. — Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas, eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.

Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun, hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.

— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.

— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri, suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.

— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.

— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.

— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia menee tavallista menoaan.

— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, — milloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et toimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.

— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen leikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa vai puhuiko tosissaan.

— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herra
Raoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?

— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu siihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja keimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.

— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. — Sen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten miesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen Mirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan minut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.

— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien täytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne eivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.

Hän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni itsekin sinne heidän mukanaan.

D'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.
Asemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.

— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni kelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface…

— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä huoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät karkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset kevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!

— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena, — neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!

— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis istuutuen paikoilleen.

— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas, oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud, joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.

Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin oli iskenyt silmänsä.

Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin, eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.

— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé, työntäkää tähän nojatuoli!

Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana. D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt sävy.

— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?

— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti pahoillani kaikesta tapahtuneesta.

— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen kovasti onneton!

— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui Boniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle haitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.

— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän olisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.

— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi d'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä, madame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme teidät.

— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen katseen.

— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan osaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään viipyä enää.

— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen, joka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi alkoi vuotaa alapäästä.

— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen huolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. — Onko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?

— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa puolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta mukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. — Hyvästi, ja ole kiltti!

— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille päivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?

Ja asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja d'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.

— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, — mitä sinä sieltä kaivat?

— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö vyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.

— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise tiehesi.

— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä, — teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää kuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän jatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos tahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte lukua pohkeistanne!

Ja heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella luiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen portaiden tusinaa askelmaa.

Brigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan chevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental nousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.

TUMMANPUNAINEN NAUHARUUSUKE

Chevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli valinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen varokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon, johon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä melkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään tapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut rouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano tai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän ajatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut käsiteltävän niin loukkaavasti.

Kuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin vielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli chevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut kiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti seuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.

Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista korkeammalle.

D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.

Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous, erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli, joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.

Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu, että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta, jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.

Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna, ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.

Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.

Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa. Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.

Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"

Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen, joka saattoi käydä murahduksesta.

D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja astui sokeriastiaansa kohti hyräillen:

Ihailkaa koirien mahtia: jos teill' on hienoa tahtia, ei kestä kuinkaan kauan, kun saatte marskin sauvan.

Hän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten niitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.

Chevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen lähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se sitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi sitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa, siirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin sen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi, että se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä välinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä, jonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin levolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen riutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis valpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme samanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.

D'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten kääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean mielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä hän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi vastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä noutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa selville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja herkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.

Mirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi kamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa tipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin alistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin oli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin anteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi vastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui, vain käskevämmin kuin äsken: "Mirza!" ja näytti sille sokerinmuruja kämmenellään.

Tällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai halveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät ikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi ollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.

Chevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri sen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun kamarineidon tai timanteilla herttuattaren.

Nyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja puhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin ylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli keskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla, hän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti sitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se kutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.

Niin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin älykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden lähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei tällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa äkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.

Kohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa antaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään loikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä hyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza kiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden silmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat chevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään Bathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.

Bathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen tunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä seikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle asettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin ollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen osaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten muutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi, että nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen hienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.

Chevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa näin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä samanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin naapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton ikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei saanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin d'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla avoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan, ja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan eristäytymiseen tuomitulle miehelle.

Sitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa. Hän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää olleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt tutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi — ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää hätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut tärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli pelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla uskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja nähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja kädessä.

Mirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle, jota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti ojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski päänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta herätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.

Chevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja alkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä edessä olevaa viehättävää näkymää.

Kovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi hiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta laskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli chevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut erinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline jäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina esittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset, hänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea kaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi saavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön malli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.

Pimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät viittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston tutkiminen.

Se talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin hovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan välissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi, koska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta Valois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen palatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan pääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis joku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des Bons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle, ja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä kierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin kautta.

Rouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu siro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku verojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada yksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan pohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria, jolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto oli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi rakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen uloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan kolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat ylägallerian reunaan asti.

Molemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun Valois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des Bons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat pengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti kukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään yhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.

Parempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin mahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja todennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin hän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos samasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus oli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli Palais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.

Sitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin — useita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa. Saattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi huudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin. Jos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan tavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki olisi sitä ennen jo päättynyttä.

Tarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja painettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud erosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle chevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen ullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.

Bathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo sammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli noussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.

Chevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen väliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti tuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä hänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan käsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki parhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä tuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.

— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka olettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko tunnette minut?

— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta, olipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla hetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.

— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että unet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.

— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on ryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä suoriutuu.

— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen chevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte toivomuksenne täyttymään.

D'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä levollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja luki puoliääneen:

Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun kokoontua tänään puoleltapäivin.

Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.

Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier de
Ravanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo."

Chevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi lipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti pulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin hän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi nauharuusukkeen ulkoseinään.

— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan Mainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä iltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin tunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla kohtaamatta täällä.

Abbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän otti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.

RUE DES BONS-ENFANTS

Kello kahdeksan tienoissa samaisen sunnuntaipäivän iltana melkoinen ryhmä miehiä ja naisia sulki melkein kokonaan Valois-kadun ja Lyseokujan kulmauksen, keräytyneenä katulaulajan ympärille, joka ihmeellisen näppärästi säesti esityksiään yhtaikaa polviensa helisyttämillä metallilautasilla takomalla ja käsiä baskilaistamburiiniin.

Tällöin muuan muskettisoturi ja kaksi husaaria laskeutui Palais-Royalin takaportaita ja eteni muutamia askelia kujalle päin. Mutta nähdessään väkijoukon melkein ehkäisevän heiltä pääsyn edessäpäin nämä kolme sotilashenkilöä pysähtyivät ja näkyivät neuvottelevan. Harkinnasta oli nähtävästi tuloksena, että oli parempi valita toinen tie, sillä muskettisoturi antoi esimerkin, lähtien Cour-des-Fontainesin laitaa myöten ja kääntyen Rue des Bons-Enfantsille. Astellen reippaasti, vaikka olikin pyylevä, hän pian saapui numero 22:een; hänen lähestyessään katuovi avautui kuin taikavoimalla ja sulkeutui hänen ja husaarien jälkeen.

Heti kun he olivat ryhtyneet pikku kierrokseensa, poistui soittajan ryhmästä nuori harmaapukuinen ja samanväriseen viittaan verhoutunut mies, jonka leveälierinen hattu oli painettu silmille. Itsekseen hyräillen "Hirtettyjen" sävelmää hän nopeasti käveli Lyseokujaan ja saapui sen vastakkaiseen päähän parahiksi näkemään noiden kolmen hienon kuljeksijan pääsyn vastamainittuun taloon.

Hän vilkaisi silloin ympärilleen, ja kun katua kunnallishallituksen anteliaisuuden ansiosta valaisi tai oikeammin oli tarkoitettu valaisemaan pitkin sen pituutta kolme lyhtyä, antoi yksi niistä hänelle mahdollisuuden saada näkyviinsä tuollaisen vantteran, nokinaamaisen kelpo sydenpolttajan, jonka Greuze on tauluissaan vakiinnuttanut tyypiksi. Mies nojaili erääseen Hôtel de la Roche-Guyonin portinpielen kiveen, jolle oli laskenut säkkinsä. Tuokion hän epäröi lähestyä sydenpolttajaa, mutta kun tämä oli vuorostaan hyräillyt "Hirtettyjen" sävelmällä saman loppukerron kuin äsken viittamies, tuntui toinen saavan varmuutta ja asteli suoraan hänen luoksensa.

— Niin kuin näen teidät, eversti: muskettisoturin ja kaksi husaaria. En kylläkään tuntenut heitä, mutta kun muskettisoturi peitteli kasvojaan nenäliinalla, niin otaksuin hänet regentiksi.

— Ahaa, oppilaani! virkkoi kapteeni. — On hauskaa tavata hänet jälleen. Hän on hyvä lapsukainen.

— Minuako tuntisi! Vain itse paholainen voisi tuntea minut tässä asussa. Teidän pikemmin pitäisi hiukan harkita omaa varoitustanne, chevalier. Teillä on onneton hienon herran sävy, joka ei lainkaan sovellu pukuunne. Mutta se sikseen. Nyt he ovat loukussa, ja heitä ei saa antaa pujahtaa tiehensä. Ovatko miehemme saaneet tiedon?

— Turkanen, kapteeni, enhän tunne teidän miehiänne sen paremmin kuin he tuntevat minua. Läksin ryhmästä laulellen kertoa, joka on tunnussanamme. Ovatko he kuulleet ja käsittäneet, sitä en osaa sanoa.

— Olkaa huoletta, eversti, kyllä ne veitikat kuulevat ja ymmärtävät vähästäkin.

Tosiaankin oli viittamiehen poistuttua ryhmästä ilmennyt kummallista liikehtimistä noiden yksinomaan joutilailta ohikulkijoilta näyttävien kuuntelijain keskuudessa. Vaikka virsi ei ollut vielä loppunut eikä kolehdin keräys alkanut, hajaantui seurakunta. Miehiä läksi piiristä yksitellen tai parittain. Salaisia viittausmerkkejä toisilleen vaihtaen jotkut astelivat ylös Valois-katua, toiset Cour des Fontainesille ja viimeiset itse Palais-Royalin puolelle, kukin suunnaltaan saartamaan Rue des Bons-Enfantsia, joka tuntui olevan heidän sovitun kohtauksensa keskus.

Tästä menettelystä — jonka päämäärä on helposti ymmärrettävissä — oli tuloksena, että laulajan yleisöksi jäi vain tusina vaimoihmisiä, joitakuita lapsia ja muuan neljänkymmenen vaiheilla oleva kelpo porvari. Nähdessään ropoja alettavan koota tämäkin läksi vuorostaan paikalta, näköjään syvästi halveksien kaikkia uusia renkutuksia ja hyräillen hampaittensa välitse vanhaa paimenlaulua. Se tuntui hänestä olevan suuresti niiden vallattomien laulelmien yläpuolella, joita ajan huono maku oli toimittanut muotiin.

Kelpo porvarimme oli kyllä huomaavinaan, että useatkin hänen sivuuttamansa miehet tekivät hänelle joitakin merkkejä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään salaseuraan eikä vapaamuurareihin, hän jatkoi matkaansa hyräillen yhä lempisävelmäänsä:

Ja asteltuaan Saint-Honoré-katua Deux-Sergentsin puomille asti hän poikkesi Rue du Coqin kulmauksesta ja katosi.

Jokseenkin samalla hetkellä viittamies, joka oli ensimmäisenä poistunut kuulijain ryhmästä hyräillen:

— Neljäkolmatta, neljäkolmatta, neljäkolmatta! ja ilmestyi näkyviin Palais-Royalin kujaa portaiden juurella ja lähestyen laulajaa virkkoi tälle:

— Veljeni, vaimoni on sairaana, ja musiikkisi estää häntä nukkumasta.
Ellei sinulla ole erityistä syytä oleskeluusi tässä, niin menehän
Palais-Royalin torille, tässä pikku-écu muuttosi korvaukseksi.

— Kiitoksia, monseigneur, vastasi katulaulaja arvioiden tuntemattoman
yhteiskunnallista asemaa hänen osoittamansa anteliaisuuden mukaan.
— Minä siirryn heti. Eikö teillä ole mitään toimitettavaa
Mouffetard-kadun puolella?

Mies meni menojaan, ja koska hän oli kokoontumisen aihe, katosivat kaikki jäljelläolevat samalla kertaa.

Palais-Royalin kello löi silloin yhdeksän. Nuori viittamies veti vyötärystaskustaan kellon, jonka timanttikoristelu oli hänen yksinkertaisen asunsa vastakohtana, ja havaitessaan sen edistäneen kymmenen minuuttia hän pani sen täsmällisesti oikeaan, sitten Cour des Fontainesin kautta kiertäen Rue des Bons-Enfantsille.

— Pidittekö huolen siitä, että pyörät ja hevosten kaviot käärittiin riepuihin?

Oltiin ääneti. Kului tunti, jonka aikana muutamia viivästyneitä kulkijoita yhä pitemmin väliajoin kiirehti autioituvaa katua pitkin. Harvat ikkunatkin, jotka vielä olivat valaistut, pimenivät yksitellen, ja lopulta pimeys täysin verhosi jo kauan tavoittelemansa alueen, kun sen tarvitsi taistella vain kahta katulyhtyä vastaan, joista toinen oli vastapäätä Pyhän Klaran kappelia ja toinen Baillif-kadun kulmassa.

Jälleen kului tunti. Kaupunginvartio kuului menevän Valois-katua myöten, ja sitten tuli kujanteen vartija sulkemaan portin.

— Kunhan hän vain jättää rakastelemisensa ennen päivänkoittoa, murahti sydenpolttaja.

— Jos hän olisi yksin, niin voisi pelätä hänen yöpyvän. Mutta eihän ole luultavaa, että rouva de Sabran pitäisi luonansa kaikki kolme.

— Hm! Hän voi luovuttaa kamarinsa yhdelle ja jättää toiset kaksi uinailemaan pöydän alla.

— Hitto, olette oikeassa, kapteeni; en ollut ajatellut sitä. Oletteko muuten noudattanut kaikkia varokeinoja?

— On siis menettely selvillä, kapteeni. Te ja miehenne olette päissänne, te tönäisette minua, minä tuiskahdan regentin ja sen väliin, jolle hän on antanut käsivartensa, ja erotan heidät. Te kaappaatte hänet, vaiennatte suukapulalla, ja vihellys toimittaa paikalle vaunut sillaikaa kun Simianea ja Ravannea pidellään pistooli kurkulla.

— Mutta, tiedusti sydenpolttaja alentaen äänensä, — jos hän ehtii huutamaan nimeään?

— Jos hän huutaa nimeään? kertasi viittamies. Sitten hän lisäsi vielä hiljemmin kuin kysyjä oli puhunut:

— Salaliitossa ei kelpaa puolinaisuus. Jos nousee hälyä, niin tappakaa hänet.

— Hitto! sanoi sydenpolttaja. — Koettakaamme saada häneltä suu kiinni ajoissa.

— Ahaa, siinäpä jotakin uutta! virkkoivat viittamies ja sydenpolttaja yhtaikaa.

Samalla hetkellä kuului miehen askelia Saint-Honoré-kadun puolelta. Tulija ilmeisesti aikoi kävellä Rue des Bons-Enfantsia pitkin päästä päähän. Sydenpolttaja murisi karmivaa sadatusta, hampaitaan kiristellen.

Mies lähestyi yhä. Mutta kenties häntä riitti säikyttämään pelkkä pimeys tai hän näki siinä pimeydessä jotakin epäilyttävää liikkuvan, koska hän nyt alkoi ilmeisesti osoittaa jotakin epäröimistä. Pyhä Klaran kappelin kohdalta hän turvautuikin jänishousujen vanhaan juoneen, jolla he koettavat uskotella, että heitä ei pelota. Hän alkoi laulaa. Mutta sitä mukaa kuin hän eteni, kävi ääni vapisevammaksi ja vaikka laulun viattomuus kuvasti rauhaisaa sydäntä, oli hänen pelkonsa kujanteen suun lähellä jo niin suuri, että hän alkoi yskähdellä. Sehän, kuten tunnettua, on säikyn asteikossa seuraava askelma hyräilystä ylöspäin.

Kun ympärillä kuitenkin kaikki oli hiljaisena, hän rauhoittui niukan ja aloitti äänellä, jonka hän oli virittänyt parempaan sopusointuun nykyisen asemansa kuin sanojen sisällön kanssa:

Mutta hän pysähtyi yhtäkkiä sekä laulussaan että kävelyssään. Sekä ääni että raajat tuntuivat yhtäkkiä pettävän, ja hän jäi hievahtamattomaksi ja hisahtamattomaksi, kun salongin ikkunoista tunkeutuva valo paljasti hänelle kaksi ajoportin syvennyksessä seisoskelevaa miestä. Kovaksi onneksi lähestyi ikkunaa juuri sillä hetkellä varjo. Sydenpolttaja näki, että parkaisu voisi tuhota koko suunnittelun, ja hän oli syöksähtämäisillään vaeltajan kimppuun, mutta viittamies pidätti hänet.

— Kapteeni, hän supatti, — älkää tehkö pahaa tälle miehelle. Sitten lähestyen miestä: — Menkää, hyvä mies, mutta joutuin, älkääkä katsoko taaksenne.

Hyräilijä ei odottanut toista käskyä, vaan patikoitsi edelleen niin kiireesti kuin lyhyet koivet ja hänen koko ruumiinsa vallannut vavistus sallivat, ja muutaman sekunnin kuluttua hän hävisi Hôtel de Toulousen puutarhan kulman taakse.

— No niin, virkkoi huoneesta ääni, josta sydenpolttaja ja viittamies tunsivat regentin, — millainen ilma siellä on, Simiane?

— Senkin möllikkö, sanoi Ravanne, — etkö voi erottaa, mitä sataa? ja hänkin pistäytyi ulokkeelle.

— Minäkö, ähmistyi Simiane, kun hänen ryyppääjäkuntoaan halvennettiin, — minäkö sikahumalassa! Tulkaahan tänne, monseigneur. Tulkaa, tulkaa.

Vaikka kutsu esitettiin omituiseen tapaan, ilmestyi regenttikin nauraen saattolaistensa pariin. Hänen ryhdistään oli muuten helppo nähdä, että hän oli itsekin humalassa.

— Vai niin, sikahumalassa! jankkasi Simiane ojentaen prinssille kätensä. — Sikahumalassa! No, tuohon käteen, lyön kanssanne vetoa sadasta louisdorista, että te ette tee mitä minä teen, vaikka olettekin Ranskan regentti.

— Lyö vetoa markiisittaren kanssa, sanoi Simiane. — Minä en ota osakumppania panokseeni.

— Markiisitar, huusi Ravanne, — viisikymmentä louisdoria yhtä suudelmaa vastaan!

— Menkää vain, menkää, kehotti regentti. — Teille tarjotaan hyvä kauppa, markiisitar, ja te ette voi olla voittamatta. Kas niin, oletko valmis, Simiane?

Ja Simiane tarttui tuollaiseen viuhkamaiseen rautakoristeeseen, jonka mainitsimme erottaneen salin ikkunat makuuhuoneen ikkunoista, ja alkoi kavuta kuin apina, joka kiipeää köyttä myöten tavoittamaan kolikkoa kolmannesta kerroksesta.

— Monseigneur, huudahti rouva de Sabran syöksähtäen ulokkeelle ja tarttuen prinssin käsivarteen, — toivon totisesti, että te ette lähde hänen perässään.

— Enkö lähtisi? sanoi regentti vapautuen markiisittaresta. — Ettekö tiedä periaatteenani olevan, että minä pystyn siihen, mihinkä joku toinenkin? Nouskoon hän kuuhun, niin piru minut periköön, ellen minä saavu kolkuttamaan ovelle samaan aikaan kuin hänkin! Löitkö sinä vetoa minun puolestani, Ravanne?

Ja regentti tarttui vuorostaan rautatankoihin, kiiveten tavoittamaan ketterää, pitkää ja hoikkaa Simianea, joka pääsi pengermälle tuossa tuokiossa.

— Vain ehtiäkseni periä panoksenne, vastasi nuori mies maiskauttaen suudelman markiisittaren sievälle, raikkaalle poskelle. — Ja nyt hyvästi, rouva markiisitar, — olen monseigneurin paashi, joten käsittänette, että minun tulee pysyä mukana.

Ja Ravanne kiirehti vuorostaan samaa tietä, jolle hänen kumppaninsa olivat laittautuneet.

Sydenpolttajalta ja viittamieheltä pääsi hämmästyksen huudahdus, joka kertautui pitkin katua ikään kuin jokaisella portilla olisi ollut kaikunsa.

— Hei, mitä se oli? äännähti Simiane, joka pengermälle päässeenä oli vapaampi huomioitsemaan kuin kiipeejät.

— Siinä näet, juoppo! sanoi regentti tarraten toisella kädellään pengermän reunukseen. — Siellä on kaupunginvartio, ja sinä toimitat meidät putkaan, mutta sinne jätänkin sinut virumaan!

Tuon kuullessaan vaanijat vaikenivat, toivoen että herttua ja hänen kumppaninsa eivät jatkaisi hupsutteluaan pitemmälle, vaan laskeutuisivat alas ja sitten lähtisivät talosta tavallista tietä.

— Kas niin, tässä olen! henkäisi regentti nousten seisomaan pengermällä. — Joko sait kyliäsi, Simiane?

— En suinkaan, monseigneur, en suinkaan, vakuutti Simiane, ja hän kumartui supattamaan Ravannen korvaan: — Ei se ole kaupunginvartio, — ei näy ainoatakaan pistintä, ei ainoatakaan nahkatakkia.

— Ei mitään, vastasi Simiane tehden merkin Ravannelle, — paitsi että minä jatkan nousuani ja tällä kertaa pyydän teitä seuraamaan minua, monseigneur.

Niin sanoen hän tarjosi kätensä regentille ja alkoi kontata katon vierua ylös, vetäen häntä perässään, Ravannen työnnellessä jälkivartiona.

Tuo näky ei enää suonut sijaa pakolaisten aikeiden epäilemiselle. Sydenpolttaja karjaisi sadatuksen, ja viittamieheltä pääsi raivostuksen huudahdus. Samalla hetkellä Simiane kietaisi käsivartensa savutorven ympäri.

— Heh, heh, sanoi regentti istuutuessaan hajareisin katonharjalle ja katsellessaan kadulle, missä salongin auki jääneistä ikkunoista tulviva valo paljasti kymmenkunnan miehen kiihkeän liikehtimisen. — Mitä tuo on? Pikku salavehjekö? Kas, kas, voisi luulla heidän tahtovan kiivetä tänne. He ovat vimmoissaan. Tekisi mieleni kysyä heiltä, miten voisin heitä palvella.

— Pilailu nyt sikseen, monseigneur, touhusi Simiane, — ja pötkikäämme koreasti pakoon.

— Kiertäkää Saint-Honoré-kadun kautta! huusi viittamies. — Juoskaa, juoskaa!

— Meidän kimppuumme he tosiaan pyrkivät, Simiane, huomautti regentti, — nyt rientäen toisellekin puolelle. Peräytykäämme, peräytykäämme!

— Mistä johtuneekaan, puheli viittamies vetäen vyöstään pistoolin ja tähdäten regenttiä, — että minä en häntä keikauta tuolta kuin kuvalintua.

— Tuhat tulimmaista! noitui sydenpolttaja tarttuen hänen käteensä. —
Te toimitatte meidät teilattaviksi.

— Odottaa, että he tipahtavat itsellään ja taittavat niskansa; jos Kaitselmus on oikeamielinen, niin se toimittaa meille sen pikku yllätyksen.

— Tänne, tänne! luikkasi miekkamies syöksähtäen käytävään, — Murretaan portti, niin saamme heidät napatuksi toisella puolella, kun he hyppäävät alas.

Joukon jäljelläoleva osa seurasi häntä. Viisi tai kuusi oli lähtenyt kaartamaan Saint-Honoré-kadun kautta.

— No, noh, monseigneur, ei ole hetkeäkään hukattavana, hoputti Simiane. — Täytyy luisua pyllyllään; se ei ole arvokasta, mutta se on turvallista.

— Olen kuulevinani heidän röykyttävän porttikäytävässä, sanoi regentti. — Mitä sinä ajattelet asiasta, Ravanne?

— Tätä kautta, tätä kautta, kutsui naisen ääni ullakkoikkunasta juuri kun Simiane jo oli soluttautumassa pengermän reunan yli, liukuakseen alas rautakaiteita myöten.

— Ah, tekö siellä, markiisitar! sanoi regentti. — Te olette totisesti neuvokas nainen.

— Niin, minä käynkin noutamassa Canillacin ja hänen patrullinsa, tarjoutui Ravanne.

— Ei, ei, päätti regentti. — Noin vimmatusti rehkiessään, markiisitar, he murtautuisivat taloonne ja kohtelisivat teitä niin kuin väkirynnäköllä vallattua kaupunkia. Ei, parempi on kiirehtiä Palais-Royaliin.

He riensivät alas portaita, Ravanne etunenässä, ja avasivat puutarhaan johtavan oven. Silloin he selvästi kuulivat hätyyttäjiensä kaikin voimin mojauttelevan rautaista ristikkoporttia.

— Takokaa, takokaa, hyvät ystävät, puheli regentti juosten huolettomasti ja keveästi kuin nuori mies puutarhan perälle. — Se on vankkaa teko ja tuottaa teille työtä.

— Joutuin, monseigneur! huusi Simiane, joka oli pitkänä miehenä pudottautunut kiveyksen reunalta Valois-kadun puolelle, riiputtuaan käsiensä varassa. — Tuolla kadun päässä toiset jo tulevat. Laskekaa jalkanne olalleni, kas noin; toinen… nyt laskeutukaa syliini. Olette pelastettu. Jumalan kiitos!

— Miekka käteen, miekka käteen, Ravanne, ja rynnätkäämme noita hylkiöitä vastaan! sanoi regentti.

— Taivaan nimessä, monseigneur, suostutteli Simiane vetäen häntä takinhihasta. — Seuratkaa meitä. — Tuhannen pentelettä, kai minäkin urholllisuutta tunnen, mutta taisteleminen olisi nyt hulluutta. Apuun, Ravanne, apuun!

Ja kohotellen herttuaa kainaloista molemmat nuoret miehet kiidättivät hänet lähimmästä aina avoinna pidetystä portista Palais-Royaliin juuri sillä hetkellä kun Valois-katua pitkin juoksevat miehet olivat vain parinkymmenen askeleen päässä heistä ja markiisittaren talon portti lennähti auki toisen osaston ponnistuksista. Yhdistynyt joukko heittäytyi ristikkoporttia vastaan, jonka pakenijat olivat hädin ehtineet lukita takanaan.

— Hyvät herrat, lausui silloin regentti tervehtien käden heilautuksella, kun hänen hattunsa oli lennähtänyt jonnekin, — päänne takia toivon, että tämä kaikki on vain hulluttelua, sillä te ahdistatte väkevämpäänne. Varokaa huomenna poliisipäällikköä! Sillävälin — hyvää yötä!

Kolminkertainen naurunremahdus lopullisesti kivetytti kaksi salaliittolaistamme, jotka seisoivat ristikkoa vasten painautuneina, hengästyneiden miestensä edessä.

— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen, jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä. Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.

— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia suoraan silmiin.

— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni, vastasi d'Harmental.

— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti tule tunnetuksi.

— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?

— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen, eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan? Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan, eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille, että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää sen minulle… Sitä sopii tuumiskella.

— Mutta mitä te minun sijassani sanoisitte madame du Mainelle? tiukkasi eversti.

— Mitäkö sanoisin! Näin minä hänelle lausuisin: 'Armollinen prinsessa, regentin on täytynyt saada vihiä poliisiltaan, sillä hän ei lähtenytkään liikkeelle niin kuin luulimme, ja me näimme ainoastaan hänen elostelijoitaan, jotka juoksivat pakoon.' Silloin Cellamaren ruhtinas virkkaa teille: 'Rakas d'Harmental, meillä ei ole muuta turvaa kuin teidät' ja rouva herttuatar huoahtaa: 'Kaikki ei ole hukassa, koska kunnon d'Harmental on jäljellä', Kreivi de Laval puristaa kättänne, yrittäen hänkin sopertaa teille kohteliaisuutta, jonka jättää kesken, kun hänen kielensä ei ole kerkeä varsinkaan imarteluun leukapielen murskaannuttua. Kardinaali de Polignac tekee ristinmerkkejä; Alberoni noituu niin että laupias Luoja vapisee, ja kaiken kaikkiaan, ensimmäinen yritys tasaantuu siten, ja oman arvonne tunto jää loukkaantumattomaksi. Te palaatte ullakkokamarinne kätköön ettekä pistä nokkaanne ulos moneen päivään, ellette tahdo joutua hirteen. Silloin tällöin minä poikkean sinne vieraisille. Te suotte minulle edelleenkin osuutta Espanjan anteliaisuudesta, koska minulle on tärkeätä elää mukavasti, pysyäkseni reippaalla tuulella, ja sopivan tilaisuuden taas tarjoutuessa me toimitamme sanan niille kelpo miehille, jotka äsken lähetimme matkoihinsa, ja otamme hyvityksemme.

— Niin, sitenhän tietenkin toinen tekisi, myönsi d'Harmental. — Mutta minä — minkäpä sille mahtaa, kapteeni, minulla on tyhmiä aatteita: en osaa valehdella.

— Ken ei osaa valehdella, hän ei pysty toimimaan kunnollisesti, väitti kapteeni. — Mutta mitä näenkään tuolla? Kaupunginvartion pistimet! Herranen aika, tunnen sen hyvin siitä, että se aina saapuu neljännestunnin myöhästyneenä. Meidän täytyy sentään erota. Hyvästi, eversti! Tuossa teidän tienne, jatkoi kapteeni viitaten Palais-Royalin kujalle, — ja minä menen tätä kautta, — hän lisäsi heilauttaen kättään Rue Neve-des-Petits-Champsille päin. — On vain oltava tyynenä, kävelkää pikku askelin, jotta ei epäillä, että teidän pitäisi pistää juoksuksi. Käsi puuskassa tällä tavoin, ja laulellen 'Muori Gaudichonia'.

Ja d'Harmentalin palatessa kujalle kapteeni eteni Valois-katua pitkin yhtä tasaisesti kuin vartiokin, josta hän oli sata askelta edellä, ja lauleskeli niin huolettomasti kuin ei olisi mitään tapahtunut:

Pitäkäämme vainkin puolemme, kyll' Espanja häätää huolemme, sen dublonit ovat kirkasta kultaa, kosolti korvaten Ranskan multaa.

Chevalier poikkesi Rue des Bons-Enfantsille, joka oli sillä välin käynyt yhtä hiljaiseksi kuin se oli ollut meluisa kymmenen minuuttia aikaisemmin, ja Baillif-kadun kulmassa hän näki vaunut, jotka olivat hänen ohjeittensa mukaisesti pysyneet paikallaan. Ovi oli odottavasti avoinna, astuinlaudan ääressä seisoi lakeija, ja ajopukilla istui kuski.

— Se on turhaa, lausui ääni, joka säpsähdytti d'Harmentalia. — Minä tiedän, kuinka kaikki kävi, koska olin katsojana, ja ilmoitan asianomaisille. Vierailu olisi tällä hetkellä vaarallinen kaikille.

— Kas, tekö, abbé! sanoi d'Harmental yrittäen tuntea Brigaudia liverissä, johon hän oli laittautunut. — No, teettekin minulle todellisen palveluksen, käyttämällä suunvuoroa minun sijastani. En tiedä mitä kummaa sanoisinkaan!

— Kun taasen minä sanon, vakuutti Brigaud, — että te olette urhea ja altis aatelismies ja että jos Ranskassa olisi vain kymmenenkin teidänlaistanne, kaikki olisi pian valmista. Mutta me emme ole tässä kohteliaisuuksia vaihtamassa. Nouskaa pian vaunuihin. Minne viemme teidät?

D'Harmental istuutui vaunuihin, ja palvelijaksikin sonnustautuneena
Brigaud kursailemattomasti asettui hänen viereensä.

Pitkälliseen odotteluun kyllästynyt kuski nykäisi hevoset heti liikkeelle. Määräpaikassa vaunut pysähtyivät, chevalier astui alas, harppaili Rue du Gros-Chenetille ja katosi pian Rue du Temps-Perdun kulman taakse.

Vaunut vierivät joutuisasti edelleen bulevardille päin, ilman vähäisintäkään ääntä, niin kuin maakamaraa koskettamattomat aavemaiset ajoneuvot.

BUVAT

Aiomme puhua kunnon porvarista, jonka ensiksi näimme poistuvan Valois-kadun väkijoukosta ja suuntaavan askeleensa Deux Sergentsin puomille päin silloin kun ulkoilmataiteilija ryhtyi keräämään ropoja ja sitten odottamattomalla hetkellä osuvan viivästyneenä mittelemään Rue des Bons-Enfantsia.

Kunnon porvarimme oli viiden jalan ja yhden tuuman mittainen pätykkä, tanakkatekoinen ja iän edistyessä pyöristyvä. Tyynet kasvot olivat sitä tyyppiä, jolla kaikki näyttä samanväriseltä — tukka, kulmakarvat, silmät ja iho — niin että kymmenen askeleen päässä ei erota mitään erikoista juonnetta. Yrittäessään lukea tuosta taulusta jotakin omituista ja merkityksellistä kohtaloa olisi intomielisinkin fysionomi varmasti pysähtynyt siirryttyään suurista harmaansinistä silmistä matalaan otsaan ja typeränsekaisesti raollaan olevista huulista kaksoisleuan pulleihin laskoksiin. Hän olisi silloin oivaltanut, että hänellä oli tarkasteltavanaan yksilö, jolle kaikki kuohunta on tuntematon, jonka tuoreutta sekä hyvät että huonot intohimot ovat pitäneet kunniassa.

Kaitselmus ei milloinkaan huolla asioita puolinaisesti ja oli merkinnyt alkuteokselle, kuvaavaksi nimeksi Jean Buvat. Ne kylläkin, jotka olivat saaneet havaita kelpo miehen hengenlahjojen äärimmäisen vajavuuden ja hänen sydämensä oivat ominaisuudet, yleensä jättivät silleen kastetoimituksessa annetun osan nimestä ja mainitsivat häntä pelkästään Buvatina.

Varhaisimmista vuosistaan asti pikku Buvat osoitti suurta vastenmielisyyttä kaikenkaltaiseen opiskeluun, mutta aivan erikoista luontumusta kaunokirjoitukseen. Äiti oli saanut hänelle vapaaoppilaan paikan Oratorion hengelliseen opistoon. Joka aamu hän toi sinne teemansa ja muut harjoitustehtävänsä virheitä vilisevinä, mutta niin sievästi, säännöllisesti ja siististi kirjoitettuina, että sitä oli ilo katsella. Tuloksena oli, että pikku Buvatille päivittäin annettiin patukkaa laiskasta tajuamisesta ja vuosittain palkinto parhaasta käsialasta. Hänen täytettyään viisitoista vuotta sai Epitome sacra,[82] jota hän oli päntännyt jo viisi lukuvuotta, opiskeluohjelmassa seuraajakseen Epitome Graecan,[83] mutta jo ensimmäisistä käännöksistä älysivät opettajat, että siinä oli yritetty liiallista hyppäystä ja päättivät, että hänelle sai kuudenneksikin vuodeksi riittää vain Epitome sacra.

Niin lauhkealta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, piili nuoren Buvatin sielun sopukassa jonkinlaista kunnianhimoakin. Hän tuli illalla kotiin itkusuin, valitti kärsineensä vääryyttä ja ilmaisi tuskaannuksessaan seikan, jota oli siihen asti varonut tunnustamasta. Koulussa oli kymmenvuotiaitakin lapsia päästetty hänen edelleen. Suulas leskimatami Buvat oli joka aamu nähnyt poikansa tallustavan kouluun kauniisti riimustelluin kotitehtävin, joten niissä ei toki voinut olla moitteen sijaa, ja juoksi seuraavana aamuna sättimään kelpo luostariveljiä pahanpäiväisesti. Nämä vastasivat, että hänen poikansa oli hyvä lapsi, jolla oli harras mieli Jumalaa kohtaan ja nuhteeton käyttäytyminen toverien parissa. Mutta samalla hän oli niin kamalan kovakallonen, että he neuvoivat tekemään hänestä kirjoitusmestarin, kehittämään sitä ainoata lahjaa, jonka kitsas luonto näytti hänelle suoneen.

Matami Buvat käsitti pian siten saavansa pojastaan tuottoa, ja kotiin tullessaan hän heti ilmoitti opiskelijalle uuden tulevaisuuden suunnitelman. Nuori Buvat ei siinä aluksi nähnyt muuta kuin pelastumisen päivittäisestä raipasta ja patukasta, jotka eivät hänen mielestään korvanneet jokavuotista vasikannahkakansiin sidottua palkintoa. Niin ollen hän ilon innostuksessa yhtyi äidin kantaan, lupasi viimeistään puolen vuoden kuluttua olla pääkaupungin näppärin kirjoitusmestari, ja samana päivänä hän ryhtyi työhönsä, ostaen vähäisillä säästöillään neliteräisen kynäveitsen, kimpun hanhensulkia ja kaksi uutta kirjoitusvihkoa.

Ystävälliset luostariveljet eivät olleet erehtyneet nuoren Buvatin oikeasta kutsumuksesta. Kaunokirjoitus oli hänellä melkein piirtämiseen ulottuva taito. Kuuden kuukauden kuluttua hän Tuhannen ja yhden yön apinan tavoin kirjoitti kuudenlaista käsialaa ja jäljensi viivoilla kaikenmuotoisia ihmisten, puiden ja eläinten ääripiirteitä. Vuodessa hän pääsi niin varmalle tasolle, että katsoi voivansa lähettää liikkeelle harjoitusohjelmansa.

Hän uurasti tämän laatimisessa kolme kuukautta, käyttäen öitäkin apuna, niin että näkö oli tärveltyä. Mutta kohtuullista on myös sanoa, että siinä valmistui todellisen mestaruuden näyte: se ei ollut pelkästään koristeellinen julistus, vaan suorastaan taulu, joka varjostuksin ja hiusviivoin esitti maailman luomista, jaettuna osastoiksi jokseenkin siihen tapaan kuin Balaelin "Kirkastus". Edenille omistetussa yläosassa iankaikkinen Isä veti Eevaa nukkuvan Aatamin kyljestä, ympärillään niitä eläimiä, jotka ylväydessä lähenevät ihmistä, kuten leijona, hevonen ja koira. Alhaalla levisi meri, jonka syvyyksissä nähtiin mitä kummallisimpien kalojen uiskentelevan. Pinnalla taasen kellui uhkea kolmikantinen laiva. Kumpaisellakin sivulla kaksi lintujen laulupuuta yhdisti latvoillaan hipomansa taivaan juurtensa kiinnikekohtana olevaan maakamaraan, ja kaikkien näiden kauniiden aiheiden kehystämästä keskitilasta pisti silmään mitä täydellisimmin vaakasuorina riveinä kuudella eri käsialakuosilla tekstattu sana hellittämättömästi.

Taulujuliste teki luonnollisen tehonsa. Viikon kuluessa nuori herra
Buvat sai viisi poika- ja kaksi tyttöoppilasta.

Tämä menestys vain karttui, ja kun matami Buvat oli muutamia vuosia vielä viettänyt huolettomammissa oloissa kuin hänellä oli koskaan ollut, edes miehensä eläessä, sai hän tyydytyksekseen kuolla täysin levollisena poikansa tulevaisuudesta.

Soveliaasti murehdittuaan äidin poismenoa tämä jatkoi elämänsä ladulla, joka oli niin kaavoittunut, että hän saattoi joka ilta odottaa huomiselta vain päättyneen päivän toistumista. Sitten hän ehti kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikään, viattoman ja hyveellisen hyväluontoisuutensa ainaisella rauhaisuudella selviytyen ihmiselämän myrskykaudesta.

Niihin aikoihin tämä kelpo mies sai tilaisuuden jalomieliseen tekoon, johon hän ryhtyi vaistomaisesti, hyvän sydämensä säveydessä niin kuin hän kaikessakin toimi. Älykäs mies olisi kenties mennyt sen ohitse näkemättä tai kääntänyt päänsä pois nähdessään.

Buvat oli vaatimattomasti vuokrannut itselleen ullakkokamarin Rue des Ortiesin numero 6:ssa, ja tämän ensimmäisessä kerroksessa asui nuori pariskunta, jonka viehättävän sopusointuista yhdyselämää koko naapuristo ihaili. Mies oli kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen, maan eteläosasta — tukka, silmät ja parta mustat, iho ruskea, hampaat kuin helmet. Hän oli nimeltään Albert du Rocher. Isä oli ollut sevenniläispäällikkö[84] ja nähnyt herra de Bavillen vainojen aikana pakolliseksi omaksua perheineen katolisuuden. Puolittain vastustushalusta ja puolittain syystä että nuori mieli hakee nuorta johtajaa oli Albert knaappipalveluksesta suoriuduttuaan liittynyt Chartresin herttuan[85] henkivartioon.

Herttua järjesteli parhaillaan tätä joukkoaan, joka oli edellisellä sotaretkellä kärsinyt pahoja vaurioita Steenkirkin taistelussa, prinssin ensimmäisessä ottelussa. Du Rocher peri paikan la Neuvillelta, joka oli saanut surmansa tuossa voiton ratkaisijaksi koituneessa ja Chartresin herttuan johtamassa kuninkaallisen henkivartion uljaassa hyökkäyksessä.

Talvi oli keskeyttänyt sotaretken, mutta kevään tullen Luxemburgin herttua[86] kutsui ympärilleen kaikki nuo urheat upseerit, jotka siihen aikaan puolivuosittain jakoivat elämänsä sodan ja huvittelun kesken. Chartresin herttua, aina kiihkeänä vetämään miekkansa, jonka Ludvig XIV:n kademielisyys niin useasti toimitti pysymään huotrassa, oli ensimmäisiä ottamassa varteen kutsun. Du Rocher seurasi hänen sotilassaattueensa mukana.

Nyt koitti Neerwindenin[87] suuri päivä. Chartresin herttualla oli henkivartion päällikkyys kuten tavallisesti, ja tapansa mukaan hän hyökkäsi sen etunenässä, mutta niin tulisesti, että hän ryntäilyssään jäi viisi kertaa melkein yksikseen vihollisten keskelle. Viidennellä kerralla hänen vierellään oli vain eräs nuori mies, jota hän tuskin tunsikaan, mutta heidän vaihtamastaan nopeasta silmäyksestä hän huomasi, että siinä oli yksi niitä joihin saattoi luottaa. Niinpä hän ei antautunut, kuten hänelle esitti muuan viholliskorpraali, joka oli hänet tuntenut, vaan lävisti pidättelijältään pistoolinlaukauksella pään.

Samassa kajahti kaksi muuta laukausta. Toinen luoti vei prinssiltä hatun ja toinen litistyi hänen miekkansa kahvaa vasten. Mutta seuraavana hetkenä kumpainenkin ampuja suistui satulasta melkein yhtaikaa, toinen prinssin kumppanin sapeliniskun saaneena ja toinen hänen pistoolinsa surmaamana. Silloin kohdistui yhteislaukaus noihin kahteen mieheen, jotka suorastaan ihmeellisesti jäivät haavoittumatta. Prinssin hevonen vain sortui hänen allaan, saatuaan päähänsä kuolettavan luodin, ja nuori saattolainen hyppäsi heti alas omansa selästä ja tarjosi ratsunsa hänelle. Prinssi esteli, kun tuo palvelus saattoi käydä esittäjälleen kovin kalliiksi. Mutta nuori mies, joka oli kookas ja vanttera, katsoi hetken sopimattomaksi, sieppasi prinssin syliinsä ja toimitti hänet väkisin satulaan.

Sitten ennätti markiisi d'Arcy kevyen ratsuväenosastonsa kanssa paikalle juuri kun prinssi ja hänen kumppaninsa olivat uljuudestaan huolimatta saamaisillaan surmansa tai joutumaisillaan vangeiksi. Kumpainenkin oli yhä säilynyt vammoitta, vaikka prinssin vaatteet oli lävistänyt neljä luotia. Chartresin herttua ojensi nyt kätensä kumppanilleen ja kysyi hänen nimeään, sillä joskin kasvot olivat tutut, oli tämä ollut vasta niin vähän aikaa hänen palveluksessaan, että nimikään ei ollut jäänyt herttuan mieleen. Nuori mies vastasi olevansa Albert du Rocher ja saaneensa hänen saattuessaan tallimestarin paikan, Steenkirkin taistelussa kaatuneen la Neuvillen jälkeen. Kääntyen tulijain puoleen prinssi huomautti: — Hyvät herrat, pelastitte minut joutumasta vangiksi, mutta tässä on se, joka pelasti henkeni.

Sotaretken päättyessä Chartresin herttua nimitti du Rocherin ensimmäiseksi tallimestarikseen ja yhä kiitollisesti kiintyneenä häneen naitti hänet kolme vuotta myöhemmin, ottamalla suoritettavikseen hänen rakastamansa neidon myötäjäiset. Kun prinssi oli siihen aikaan vasta nuori mies, eivät myötäjäiset valitettavasti nousseet suureenkaan summaan, mutta lisähyvitykseksi hän lupasi pitää huolta suojattinsa ylenemisestä upseerinuralla.

Tuo neito oli englantilaista syntyperää. Hänen äitinsä oli saattanut Englannin Henrietteä tämän saapuessa Ranskaan Monsieurin[88] puolisoksi, ja prinsessan kuoltua markiisi d'Effiatin myrkyttämänä hän oli siirtynyt seuranaisena la grand dauphinen[89] palvelukseen. Tämän kuoltua 1690 ei englannitar saarelaisylpeydessään tahtonut jäädä neiti de Choinin[90] seuraan, vaan vetäytyi Saint-Cloudin lähistöltä vuokraamaansa pikku maataloon antautuakseen kokonaan siellä pikku Claricensa kasvattamiseen sen elinkoron varassa, jonka hänellä oli le grand dauphinin anteliaisuuden myöntämänä. Chartresin herttuan matkoilla Saint-Cloudissa Albert du Rocher tutustui tähän nuoreen tyttöön, jonka kanssa prinssi sitten naitti hänet, vuoden 1697 vaiheilla.

Tämä onnekkaasta sovustaan ihailtu pariskunta asui siis Rue des
Ortiesin 6:ssa, talon ensimmäisessä kerroksessa, jonka ullakkokerrasta
Buvat oli saanut vaatimattoman asuinhuoneen.

Aviopari oli ensin saanut pojan, jonka opettaminen kirjoitustaitoiseksi uskottiin Buvatille hänen neljännellä vuodellaan. Nuori oppilas ennätti osoittaa erinomaista edistystä, ennen kuin tuhkarokko aavistamattomasti riisti hänet pois. Vanhempien murhe oli rajaton, kuten saattaa käsittää. Buvat otti siihen osaa sitäkin vilpittömämmin, kun hänen oppilaallaan oli ollut niin hyvää luontumusta hänen alallaan.

Tämä heidän tuskaansa kohtaan vieraan taholta ilmenevä myötätunto tuotti sydämellistä seurustelua ja kun kelpo kirjoitusmestari eräänä päivänä valitti taiteilijain epävarmaa tulevaisuutta, tarjoutui Albert du Rocher käyttämään vaikutusvaltaansa paikan saamiseksi hänelle kuninkaallisessa kirjastossa. Buvat hypähti ilosta, ajatellessaan että hänestä voisi vielä tulla virallinen toimihenkilö. Samana päivänä hän piirteli hakemuksen kaikkein kauneimmalla käsialalla. Ylitallimestari liitti siihen lämpimän puoltolauseen, ja kuukauden kuluttua Buvat nimitettiin apulaiseksi kirjaston käsikirjoitusosastolle yhdeksänsadan livren vuosipalkalla.

Uuden yhteiskunnallisen asemansa herättämässä varsin luonnollisessa ylpeydessä Buvat siitä päivästä alkaen jätti oppilaiden hankkimisen ja ryhtyi kyhäilemään nimilappuja. Elämän loppuun asti taattuna on yhdeksänsataa livreä todellinen omaisuus, ja kuninkaallisen avokätisyyden ansiosta alkoi arvoisa kirjoitustaituri viettää ihania päiviä kuitenkin alinomaa vakuutellen hyville naapureilleen, että jos heille tulisi toinen lapsi, ei häntä opettaisi kirjoittamaan kukaan muu kuin Jean Buvat. Nämäkin puolestaan olivat suuresti halukkaita antamaan kirjastovirkailijalle tuon lisätyön. Jumala täytti heidän toivomuksensa. Lopulta vuotta 1702 Clarice sai tyttären.

Koko talossa vallitsi suuri riemu. Buvat ei saanut hetkenkään rauhaa. Hän juoksenteli portaissa, läimäytellen reisiään ja loilotellen lempilauluaan "Anna mun mennä, — jalkani, lennä". Ensimmäistä kertaa nimityksensä jälkeen, josta oli jo kulunut kaksi vuotta hän sinä päivänä saapui toimistohuoneeseensa neljänneksen yli kymmenen eikä täsmälleen kello kymmeneltä. Muuan ylimääräinen kanslia-apulainen, joka luuli hänen kuolleen, oli jo ehättänyt pyytämään hänen paikkaansa.

Pikku Bathilde ei ollut vielä viikon vanha, kun Buvat jo tahtoi saada hänet harjoittelemaan suoria viivoja, sanoen että jonkin taidon perusteelliseksi oppimiseksi on opiskeluun ryhdyttävä pienestä. Oli perin työlästä saada hänet ymmärtämään, että täytyi odottaa ainakin kaksi tai kolme vuotta. Hän alistui, mutta odotellessaan hän valmisti esimerkkejä. Kolmannen vuoden lopulla Clarice toteutti lupauksensa, ja Buvat sai tyytyväisyydekseen sovitella juhlallisesti Bathilden sormien väliin ensimmäisen kynän, jota ne milloinkaan olivat koskeneet.

Päästiin vuoteen 1707, ja Monsieurin kuoleman jälkeen Orleansin herttuaksi tullut entinen Chartresin herttua oli vihdoin saanut päällikkyyden Espanjassa, missä hänen piti viedä lisäjoukkoja Berwickin herttualle.[91] Koko hänen henkivartiolleen annettiin heti määräys valmistautua matkaan maaliskuun 5. päiväksi. Ensimmäisenä tallimestarina Albert välittömästi kuului prinssin saattueeseen. Uutinen, joka olisi muuna aikana suunnattomasti ilahduttanut häntä, oli hänelle tällä hetkellä melkein tuskallinen sillä Claricen terveys alkoi herättää suurta huolestusta ja lääkäri oli tullut maininneeksi keuhkotaudista. Clarice joko tunsi itse olevansa vaarallisessa tilassa tai — mikä on vielä luonnollisempaa — vain pelkäsi miehensä puolesta. Hänen hätääntymisensä purkautui niin epätoivoisena, että Albertkaan ei voinut pidättyä vuodattamasta kyyneliä. Pikku Bathilde ja Buvat itkivät syystä että näkivät itkua.

Tuli maaliskuun 5. päivä, jolloin oli lähdettävä. Tuskassaankin oli Clarice itse pitänyt huolta miehensä varustuksista, joiden piti olla prinssin saattolaisen arvoa vastaavassa kunnossa. Kyyneleisiä kasvoja kirkasti ylpeän ilon välähdys, kun Albert komeassa sotilaspuvussaan istui vauhkon sotaratsunsa selässä. Albertin povi paisui uljaasta itseluottamuksesta. Vaimo surullisesti myhäili hänen tulevaisuudentoivolleen; mutta ollakseen painostamatta hänen mieltään tänä viimeisenä hetkenä hän sulki apeuden sydämeensä, ja vaimentaen pelkonsa, joka koski heitä molempia, hän kehotti miestään reippaasti, ajattelemaan kunniaansa eikä häntä.

Orleansin herttua ja hänen armeijakuntansa vaelsivat Kataloniaan huhtikuun ensimmäisinä päivinä ja etenivät heti pikamarssia Aragonian halki. Saavuttuaan Segorbiaan prinssi kuuli, että Berwickin herttua valmistautui ratkaisevaan taisteluun ja ehtiäkseen ajoissa ottamaan siihen osaa hän lähetti Albertin kuriirinaan ilmoittamaan ylipäällikölle, että Orleansin herttua oli toimittamassa hänen avukseen kymmenentuhatta miestä ja pyytämään, että hän, mikäli saattoi niin järjestää, kävisi taisteluun vasta näiden uusien voimien tullessa perille.

Albert lähti matkaan, mutta huonojen oppaiden harhaannuttamana hän pääsi vuoristossa vain vuorokauden edelle armeijasta ja päätyi ylipäällikön leiriin juuri taistelun jo alkaessa. Albert tiedusti, missä marski itse oli tavattavana, ja hänelle osoitettiin armeijan vasemmalla sivustalla kohoavaa mäkeä, jolta näki koko tasangolle. Siellä ylipäällikkö oli esikuntansa ympäröimänä. Kuriiri kannusti hevosensa suoraan häntä kohti.

Ylitallimestari esittäytyi marskille ja ilmoitti asiansa. Marski viittasi kädellään taistelutantereelle ja käski hänen palata prinssin luo ja kertoa tälle näkemänsä. Mutta Albert oli haistanut ruudinsavua eikä halunnut lähteä tyhjin toimin. Hän pyysi saada jäädä, voidakseen viedä prinssille edes voiton sanoman. Marski suostui siihen. Sillä hetkellä näytti ylipäälliköstä rakuunahyökkäys tarpeelliselta ja hän määräsi erään adjutanttinsa viemään everstille rynnäkkökäskyn. Nuori mies lähti täyttä laukkaa, mutta oli tuskin ehtinyt kolmanneksen matkaa mäeltä rykmentin luo, kun tykinkuula vei häneltä pään. Hän ei ollut vielä suistunut jalustimista du Rocherin siepatessa tilaisuuden ottaa osaa taisteluun. Hän karautti eteenpäin vuorostaan, välitti everstille määräyksen eikä palannutkaan marskin seurueeseen, vaan veti miekkansa ja ryntäsi rykmentin etunenässä.

Tämä hyökkäys oli päivän loistavimpia temppuja ja tunkeutui niin syvälle keisarillisten riveihin, että vihollinen alkoi horjua. Marski oli väkisinkin katseillaan seurannut nuorta upseeria, jonka saattoi tuntea univormustaan. Hän näki Albertin pääsevän vihollisen lipulle asti, ryhtyvän käsikähmään lipunkantajan kanssa ja sitten hetkisen kuluttua, ahdistetun rykmentin ollessa jo pakosalla, palaavan tuomaan voittosaalista hänelle. Marskin eteen päästäessään prinssin kuriiri heitti lipun hänen jalkoihinsa ja avasi suunsa puhuakseen mutta sanojen sijasta hänen huuliltaan tulvahtikin verivirta. Marski näki hänen huojuvan satulassa ja kiirehti tarjoamaan tukeansa, mutta ei ehtinyt auttamaan ennen kuin Albert putosi maahan. Hän oli saanut luodin rintaansa..

Marski hyppäsi ratsailta, mutta urhea nuorukainen oli heittänyt henkensä lipun päälle, jonka oli valloittanut.

MURHENÄYTELMÄ

Orleansin herttua saapui taistelun jälkeisenä päivänä. Hän suri Albertia niin kuin uljasta miestä ainakin. Mutta olihan tämä saanut sankarikuoleman, kaatunut voiton innossa, kuollut valloittamansa lipun päälle, ja mitä enempää saattoi toivoa ranskalainen, soturi ja aatelismies?

Prinssi tahtoi omakätisesti kirjoittaa leskiparalle. Jos mikään saattoi lohduttaa vaimoa miehen kuolemasta, niin varmaankin tuollainen kirje. Mutta Clarice-rukka ei nähnyt muuta kuin että hänellä ei enää ollut puolisoa eikä Bathildella isää.

Kello neljä Buvat tuli kotiin kirjastosta. Hänelle ilmoitettiin, että rouva du Rocher kaipasi häntä luokseen ja hän riensi heti alas. Vaimoparka ei itkenyt, hän oli musertunut, kyyneleetön, sanaton. Silmät tuijottivat tylsinä kuin mielipuolisella. Buvatin tullessa hän ei edes kääntänyt päätänsä, vaan ojensi häneen päin kirjeen.

Buvat katseli ällistyneesti oikealle ja vasemmalle, käsittääkseen mitä oli tapahtunut. Kun mitään ei ilmennyt, hän kohdisti huomionsa paperiin ja luki ääneen:

"Madame, miehenne on kuollut Ranskan ja minun puolesta. Ranska tai minä emme voi toimittaa häntä teille takaisin. Mutta muistakaa, että jos joskus tarvitsette jotakin, me kumpainenkin olemme teille velkaa.

— Mitä! huudahti Buvat katsoen Clariceen silmät suurina, — herra du
Rocher…? Mahdotonta!

— Onko isä kuollut? virkkoi pikku Bathilde lähestyen äitiään nurkasta, jossa oli leikkinyt nukella. — Äiti, onko totta, että isä on kuollut?

— Oi, voi, on, rakas lapseni, valitti Clarice saaden samalla kertaa takaisin sekä puheenlahjan että kyyneleet. — Voi, kyllä se on totta, kyllä niin on käynyt! Voi meitä onnettomia!

— Madame, sanoi Buvat, jonka mielikuvitus ei riittänyt erikoisemmin keksimään lohduttelua, — älkää noin antautuko surun valtaan. Se saattaa olla väärä tieto.

— Ettekö näe, että kirje on itseltään Orleansin herttualta, huudahti leski. — Niin, lapseni, isäsi on kuollut. Itke, itke, tyttöni, kenties Jumala nähdessään kyyneleesi on sinulle armollinen.

Niin sanoessaan onneton vaimo yski niin tuskallisesti, että Buvat tunsi omassakin povessaan raatelua. Mutta hän kauhistui vielä pahemmin, kun näki verisen läikän nenäliinassa, jolla sairas oli pyyhkäissyt huuliaan. Silloin hän käsitti, että pikku Bathildea oli kenties uhkaamassa kovempikin kohtalon kolaus kuin häntä nyt oli kohdannut.

Claricen huoneisto oli nyt käynyt hänelle liian suureksi. Kukaan ei sen vuoksi ihmetellyt nähdessään hänen muuttavan asumaan ahtaammin toisessa kerroksessa.

Paitsi murhetta, joka oli turruttanut Claricelta kaikki muut sielunkyvyt, jokaisessa ylevässä sydämessä asustaa jonkunlainen vastenmielisyys anoa edes isänmaalta korvausta sen palveluksessa vuodatetusta verestä. Leski epäröi siis esittäytyä sotaministeriössä saattaakseen voimaan oikeuksiansa. Siitä johtui, että kun hän kolmen kuukauden kuluttua ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin, Requenan ja Saragossan valloitussaavutukset olivat jo työntäneet syrjään Almanzan taistelun. Clarice näytti prinssin kirjettä. Ministerin sihteeri vastasi, että hän varmastikin saisi kaikki kuntoon tuollaisen kirjeen nojalla, mutta että sitä varten piti odottaa hänen korkeutensa paluuta. Clarice katseli laihtuneita kasvojaan kuvastimessa ja hymyili surullisesti. — Odottaa! — hän ajatteli. — Niin, se kyllä olisi parempi, mutta Jumala tietää, onko minulla siihen enää aikaa.

Tästä viivytyksestä oli tuloksena, että Clarice vaihtoi toisesta kerroksesta vuokraamansa asunnon kahteen pieneen kolmannen kerroksen huoneeseen. Kovaonnisella leskellä ei ollut muita varoja kuin miehensä palkka. Herttuan antamat pikku myötäjäiset olivat huvenneet kodin kalustamiseen ja hänen miehensä varusteisiin. Kun uusi asunto oli paljon pienempi kuin edellinen, ei ihmetelty, että Clarice myi liiat huonekalunsa.

Orleansin herttuan odotettiin palaavan loppusyksyllä, ja siihen Clarice perusti asemansa korjautumisen. Mutta vastoin kaikkia sen ajan strategisia tapoja ei armeija asettunutkaan talvileiriin, vaan jatkoi sodankäyntiä. Tuli tiedoksi, että herttua ei vielä palaisikaan, vaan valmistautui piirittämään Léridaa. Mutta vuonna 1647 oli itse suuri Condé epäonnistunut samassa yrityksessä, joten uuden piirityksen, jos se menestyisikin, täytyi olettaa kestävän kauan.

Clarice rohkaisi mielensä muutamiin uusiin toimenpiteisiin virastoissa. Tällä kertaa oli hänen miehensä nimikin jo unohdettu. Hän turvautui jälleen prinssin kirjeeseen. Tämä teki tavallisen tehonsa, mutta hänelle vastattiin samalla, että Orleansin herttua varmasti palaisi Léridan piirityksen päätyttyä, joten piti olla vain kärsivällinen vielä.

Nyt leskiraukka luopui kahdesta kamaristaan ja siirtyi pikku ullakkohuoneeseen vastapäätä Buvatin asuntoa. Hän muutti rahaksi loput huonekalunsa, säilyttäen ainoastaan pöydän, muutamia tuoleja, pikku Bathilden kätkyen ja oman sänkynsä.

Buvat oli nähnyt muutoksien sarjan erityisemmin pohtimatta tätä kaikkea, mutta vaikka hän ei ollut kovinkaan terävä-älyinen, täytyi hänen oivaltaa naapurinsa asema. Järjestystä rakastavana miehenä hän oli tehnyt jonkun verran säästöjä, jotka hän olisi hyvin mielellään luovuttanut Clarice-rouvan käytettäviksi, mutta tämän ylpeys lisääntyi sitä mukaa kuin hänen puutteenalaisuutensakin, joten Buvat-parka ei rohjennut tehdä hänelle sellaista tarjousta. Parikymmentä kertaa hänellä oli lesken luo pistäytyessään mukanaan pikku käärö, joka sisälsi hänen koko omaisuutensa, viisi-, kuusikymmentä louisdoria, mutta aina hän palasi sieltä käärö puolittain vedettynä taskusta, milloinkaan uskaltamatta ottaa sitä kokonaan esille.

Eräänä päivänä kuitenkin sattui, että Buvat ollessaan menossa toimistoonsa kohtasi portaissa talonomistajan, joka oli keräämässä neljännesvuoden vuokria. Tällöin hän tuli ajatelleeksi, että perin säntillisen isännän käynti hänen naapurinsa luona kenties tuottaisi tälle kiusallista hämminkiä summan vähäisyydestä huolimatta. Niinpä hän kutsuikin talonomistajan omaan huoneeseensa ja selitti saaneensa edellisenä päivänä rouva du Rocherinkin vuokrarahat, lunastaakseen yhdellä kertaa molemmat kuitit. Se sopi mainiosti isännälle, joka oli pelännyt lykkäystä juuri tämän vuokralaisen taholta. Hän ei välittänyt, keneltä sai rahat, vaan antoi kuitin ja jatkoi kierrostaan.

On myös sanottava, että Buvat sielunsa yksinkertaisuudessa joutui tästä hyvästä työstään tunnonvaivoihin kuin rikoksesta. Kolmeen tai neljään päivään hän ei uskaltanut poiketa tervehtimään naapuria, joten hän viimein tehdessään sen tapasi yksinäisen lesken aivan suruissaan tästä oletetusta välinpitämättömyydestä. Buvat puolestaan huomasi Claricen niin suuresti muuttuneen näiden muutamien päivien aikana, että hän tuli sieltä päätänsä pudistellen ja silmiään pyyhkien. Kenties ensimmäistä kertaa hän nyt kävi vuoteeseen hyräilemättä:

Talven viimeiset päivät kuluivat, ja toivat sanoman Léridan antautumisesta, mutta samalla ilmoitettiin, että nuori ja uupumaton kenraali valmistautui piirittämään Tortosaa. Se oli viimeinen isku Clarice-rukalle. Olihan kevät tulossa ja sen mukana uusi taistelukausi, joka pidättelisi prinssiä armeijassa. Sairaan voimat olivat ehtymässä, ja hänen täytyi jättäytyä vuoteen omaksi.

Claricen asema oli hirveä. Hän ei ollut väärässä, hän tunsi sen kuolettavaksi, eikä hänellä ollut maailmassa ketään lapsensa vaalijaksi. Vaimoparka pelkäsi kuolemaa, ei omasta puolestaan, vaan tyttärensä takia, jolle ei jäisi edes äidin hautakiveä päänalaisekseen. Hänen miehellään oli vain etäisiä sukulaisia, joilta hän ei voinut eikä tahtonut pyytää. Omasta suvustaan hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Sitä paitsi hän käsitti, että jos avusta olisi ollut toivoakin, ei hänellä ollut enää aikaa sen tavoitteluun. Kuolema teki tuloaan.

Eräänä yönä Buvat, joka oli edellisenä iltana jättänyt Claricen kamppailemaan kuumeessa, kuuli hänen voihkivan niin surkeasti, että hän hyppäsi vuoteesta ja pukeutui tarjotakseen apua, mutta ovelle päästyään hän ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa. Clarice itki nyyhkyttäen ja rukoili ääneen. Silloin pikku Bathilde heräsi ja huusi äitiään. Clarice tukahdutti niiskutuksensa, meni ottamaan lapsen kätkyestä, polvistutti hänet vuoteelleen ja pani hänet lausumaan kaikki osaamansa rukoukset, ja näiden lomassa Buvat kuuli sairaan aina huudahtavan haikeasti: Oi, rakas Jumala, rakas Jumala, kuule lapsi-parkaani!

Tämä tuskin kehdosta päässeen pienokaisen ja puolittain haudassa olevan äidin yöllinen kohtaus, heidän kaksistaan turvautuessaan Luojaan ainoana avun antajana, oli yön hiljaisuudessa niin sydäntäsärkevä, että Buvat painui polvilleen ja itsekseen lupasi juhlallisesti, mitä ei rohjennut ääneen lausua. Hän vannoi, että Bathilde ei orponakaan joutuisi hylätyksi. Jumala oli kuullut noiden kahden poloisen vetoomuksen, saaden hänet täyttämään sen.

Seuraavana päivänä Buvat mennessään naapurien luo ensi kerran otti Bathilden syliinsä, painaen leveät rehelliset kasvonsa pienokaisen sametinhienoa poskea vasten ja puhuen hänelle:

— Olehan huoletta, kuulepas, viaton pikku raukka, kyllä maan päällä on vielä hyviä ihmisiä.

Tyttönen kietaisi silloin käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Buvat tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja kun hän oli useasti kuullut huomautettavan, että sairaat käyvät rauhattomiksi, jos heidän nähtensä ilmaistaan liikutusta, veti hän kellon taskustaan ja huomautti:

— Hm, hm! Neljännestä vailla kymmenen; minun täytyy lähteä. Hyvästi, rouva du Rocher.

Portaissa hän kohtasi lääkärin ja kysyi tältä, mitä hän ajatteli potilaan tilasta. Tehden näitä käyntejään pelkästä armeliaisuudesta ja katsoen turhaksi sovitella sanojaan, kun hänelle ei maksettu huomaavaisuudestaan, lääkäri vastasi, että tuskin kuluisi kolmea päivää. Palatessaan kello neljältä Buvat huomasi talossa kohua. Lääkäri oli Claricen luota tullessaan kehottanut toimittamaan potilaalle Herran ehtoollisen. Oli siis käyty ilmoittamassa kirkkoherralle. Tämä oli saapunut, noussut ylös portaita, edellään tiukua kilistävä lukkari, ja valmistelematta astunut sairaan huoneeseen. Clarice oli vastaanottanut hänet niin kuin Vapahtajan, nimittäin kädet ristissä ja silmät taivasta kohti luotuina, mutta hänen saamansa vaikutelma oli ollut kuitenkin järkyttävä.

Buvat kuuli veisuuta ja aavisti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi ylös portaita ja näki ylimmällä porrastasanteella ja kamarin ovella tungeksivan kaikki korttelin eukot, jotka olivat sen ajan tapaan seuranneet pyhän sakramentin saattuetta. Kuoleva virui vuoteellaan jo niin valjuna ja jäykkänä, että häntä olisi voinut luulla hautakivenä lepääväksi marmoripatsaaksi, jollei silmistä olisi tuolloin tällöin kierähtänyt kyynel. Hengenmiehet veisasivat vuoteen ääressä ajallisesta elämästä erkanevien rukouksia. Pikku Bathilde oli erotettu äidistään, jotta tämä saisi häiriintymättömästi omistautua viimeiseen hartaudentoimitukseensa, ja hän oli painautunut nurkkaan uskaltamatta huutaa tai itkeä, aivan kauhuissaan tuntemattomien ihmisten paljoudesta ja käsittämättömästä hälystä.

Nähdessään Buvatin lapsonen juoksikin hänen luokseen, ainoan tutun, jonka hän huomasi tässä synkässä joukossa. Kirjastovirkailija otti hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan polvistumaan potilaan vuoteen ääreen. Samassa Clarice loi silmänsä alas korkeuksista, varmaankin osoitettuaan taivaalle ainaisen rukouksensa suojelijan lähettämisestä tyttärelleen. Hän näki Bathilden sen ainoan ystävän sylissä, jonka hän maailmassa tunsi. Kuolevien terävällä katseella hän tunkeutui tuon puhtaan ja alttiin sydämen pohjaan asti ja luki siitä nyt sen kaiken, mitä toinen ei ollut rohjennut hänelle lausua, sillä hän kohosi istualleen, ojensi hänelle kätensä huudahtaen kiitollisuudesta ja ilosta, jonka ainoastaan enkelit ymmärsivät, ja niin kuin häneltä olisivat viimeiset elinvoimat ehtyneet tässä äidillisessä innostuksessa hän vaipui tainnuksissa vuoteelle.

Uskonnollisten menojen päätyttyä kirkonmiehet poistuivat ensimmäisinä. Harrasmieliset seurasivat heitä, välinpitämättömät ja uteliaat läksivät viimeisinä. Heihin kuului naisväen enemmistö. Buvat tiedusti heiltä, eikö joku heistä tiennyt tuttavapiirissään hyvää sairaanhoitajatarta. Muuan esittäytyi heti joukosta ja vakuutti kumppaniensa säestämänä, että hänellä oli kaikki vaadittavat ominaisuudet sen kunniakkaan aseman hoitamiseen, mutta juuri tuon täydellisen pätevyytensä takia hänellä oli tapana nostaa viikon palkka etukäteen, koska häntä tarvittiin ympäristössä ahkeraan.

Buvat kysyi viikkopalkan määrää. Vastauksena oli, että hän oli kyllä aina saanut kuusitoista livreä, mutta kun rouvarukka ei näyttänyt kovinkaan varakkaalta, hän tyytyisi kahteentoista. Kelpo mies oli saanut kuukausipalkkansa juuri sinä päivänä, otti taskustaan kaksi écua ja antoi ne hänelle tinkimättä. Sen hän olisi tehnyt kaksinkertaistakin korvausta pyydettäessä, ja tämä odottamaton jalomielisyys aiheuttikin monenmoisia oletuksia, joista muutamat eivät olleet kuolevalle suureksikaan kunniaksi. Onhan hyvä työ siksi harvinainen, että sellaisen esiintyessä nähtäväksi täytyy nöyryytettyjen ihmisten aina etsiä sille saastaisia tai itsekkäitä vaikuttimia.

Clarice oli yhä tiedottomana. Hoitajatar ryhtyi heti toimeensa, hajusuolojen puutteessa tämä tarjosi etikkaa hänen hengitettäväkseen. Buvat vetäytyi huoneeseensa. Pikku Bathildelle oli sanottu, että hänen äitinsä nukkui. Lapsiparka ei vielä tuntenut kuoleman ja unen eroa ja oli käynyt leikkimään nukellaan.

Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen hievahtamattomaksi.

— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen: — Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne eivät tiedä sitä.

Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja poistui.

Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain virkkoi:

Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään. Toinen ravisti päätänsä sanoen:

— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit muutenkin kiskovat hyvää voittoa!

Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti, mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi kuulla:

Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.

— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen, hän on päässyt kärsimyksistään.

— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.

— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille vastatakseen.

Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä, liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.

— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —
Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?

Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet. Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti avainta.

— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa, kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!

— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään. Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse huonekaluja, se rakas rouvaraukka!

— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.

Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.

Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa sisälle.

— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä nukkua, herätä hänet, kiltti setä!

— Ja nyt, jatkoi suojelija, — jätä hänet nukkumaan, kunnes hyvä
Jumala aikanaan herättää hänet.

Hän nosti lapsen syliinsä ja vei hänet omaan huoneeseensa. Pienokainen ei lainkaan vastustellut, ikään kuin olisi käsittänyt heikkoutensa ja orpoutensa.

Hän pani tytön makaamaan omalle vuoteelleen, sillä lapsen kehtokin oli viety, ja nähdessään hänen nukahtaneen hän lähti tekemään korttelin komisariolle kuolemanilmoitusta ja sopimaan hautauslautakunnan kanssa.

Hänen palatessaan ovenvartijatar ojensi hänelle paperin, jonka sairaanhoitajatar oli löytänyt Claricen kädestä pukiessaan hänet käärinliinoihin.

Buvat avasi sen ja tunsi Orleansin herttuan kirjeen. Se oli ainoa perintö, minkä äitiraukka oli jättänyt tyttärelleen.

PERINTÖ

Käydessään tekemässä ilmoituksen korttelin komisariolle ja järjestämässä hautauksen oli Buvat samalla tavoittanut vaimoa, joka pitäisi huolta pikku Bathildesta. Sellaisiahan hommia hän ei kyennyt ottamaan omalle vastuulleen, kun ensiksikään ei tiennyt mitään lapsenhoitajan tehtävistä eikä toisekseen voinut jättää lasta yksin päivisin ollessaan toimistossa.

Onneksi hänellä oli sopiva henkilö tiedossaan — muuan nelikymmenvuotias kelpo nainen. Tämä oli ollut matami Buvatin palveluksessa hänen viimeisten kolmen vuotensa ajan, ja silloin oli kirjastoapulainen saanut havaita hänen hyvät puolensa. Nanetten kanssa tulikin sovituksi, että hän muuttaisi taloon, valmistaisi ruoan, hoitaisi pienokaista ja saisi elantonsa lisäksi viisikymmentä livreä palkkaa vuodessa.

Uusi järjestely mullisti Buvatin olot, tuottaessaan oman talouden hänelle, joka oli aina elellyt poikamiehen tavoin ja ollut porvarisperheen ruokavieraana. Niin ollen hän ei voinut enää pitää ullakkokamariaan, joka oli käynyt liian ahtaaksi, kun häneen nyt oli liittynyt kaksi muuta olentoa, ja seuraavan päivän aamusta hän ryhtyi etsimään toista asuntoa. Sen hän löysi Pagevin-kadun varrelta, pitäessään hyvin tärkeänä pysytellä kuninkaallisen kirjaston lähistöllä, päästäkseen pahallakin säällä toimeensa liiallisitta hankaluuksitta. Huoneistoon kuului kaksi kamaria, sivuhuone ja keittiö. Hän varasi sen itselleen heti ensi näkemältä, antoi käsirahan, kävi Saint-Antoine-kadun varrelta ostamassa Bathilden ja Nanetten huoneisiin tarvittavan kaluston, ja hänen palattuaan virkatunneiltaan suoritettiin muutto vielä saman päivän iltana.

Clarice du Rocher haudattiin seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, niin että Buvatin ei edes tarvinnut pyytää esimieheltään päivän lomaa naapurittarensa viimeiseen hyvästelyyn. Viikon tai pari pikku Bathilde alinomaa kysyi äitiään, mutta hyvä setä oli lohdutukseksi tuonut hänelle paljon hauskoja leluja, ja lapsi alkoi harvemmin puhua kaivatusta. Hänelle oli sanottu, että äiti oli mennyt isän luo, ja lopulta hän vain tuolloin tällöin tiedusti, milloin he saapuisivat takaisin yhdessä. Se huntu, joka erottaa ensimmäiset vuotemme muusta elämästämme, tiheni vähitellen ja Bathilde unohti heidät siihen päivään asti, jolloin nuoren neidon, lopultakin ymmärtäessään orpouden, täytyi lapsuudenmuistoistaan jälleen löytää kumpainenkin.

Buvat oli luovuttanut kauniimman noista kahdesta kamarista Bathildelle. Toisen hän oli varannut itselleen, jättäen Nanettelle sivukamarin. Nanette oli hyvä ihminen; hän osasi välttävästi valmistaa ruokaa, kutoi sukkaa hyvin kätevästi ja kehräsi kerrassaan erinomaisesti. Mutta näistä eri lahjoista huolimatta kirjastovirkailija oivalsi, että Nanette ja hän eivät mitenkään riittäneet nuoren tytön kasvattajiksi. Ensin piti Bathilden kyllä saada mitä siroin käsiala kirjoitusopiskelussa, tutustua neljään laskutapaan, oppia ompelemaan ja kehräämään, mutta silloin hän osaisi vasta puolet siitä, mitä hänen piti osata, sillä Buvat käsitti omaksumansa velvoituksen sen kaikessa laajuudessa: hän oli noita kunnon olentoja, jotka ajattelevat sydämellään, ja hän tajusi, että Bathilde jouduttuaan Buvatin holhotiksi silti pysyi Albert ja Clarice du Rocherin tyttärenä. Hän päätti siis toimittaa tytölle sellaisen kasvatuksen, joka ei olisi hänen nykyisen asemansa, vaan syntyperänsä mukainen.

Ja siihen päätökseensä oli Buvatilla perin luonteva peruste, nimittäin että hän sai du Rocheria kiittää vakinaisesta toimestaan, joten sen tulot kuuluivat Bathildelle. Yhdeksänsadan livren vuosipalkka oli nyt jaettava seuraavasti:

neljäsataaviisikymmentä livreä musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajille,

Olettaen, että Bathilde, joka oli nelivuotias, menisi naimisiin neljäntoista vuoden kuluttua, siis kahdeksantoista ikäisenä, nousisi pääoma korkoa korolle kasvaen siihen mennessä yhdeksään- tai kymmeneentuhanteen livreen. Se ei ollut paljon, sen Buvat kyllä tiesi, ja hän oli siitä kovasti pahoillaan, mutta vaikka hän kuinkakin pohti asiaa, ei hän saanut järjestetyksi paremmin.

Yhteisen elannon, vuokranmaksun, vaatteet ja Nanetten palkkaamisen hän taasen tahtoi saada kokoon ryhtymällä jälleen antamaan kaunokirjoitustunteja ja suorittamalla puhtaaksikirjoitusta. Sitä varten hän nousisi kello viideltä aamulla ja menisi levolle kello kymmeneltä illalla. Se olisi pelkästään hyödyksi hänelle itselleen, koska hän tällä uudella järjestelmällä pidentäisi elämäänsä neljällä tai viidellä tunnilla päivittäin.

Jumala siunasikin näitä hurskaita päätöksiä ensimmältä. Buvatilta ei puuttunut oppilaita eikä jäljennettävää, ja kun meni vielä kaksi vuotta Bathilden ensimmäiseen opetusjaksoon, jonka hän oli ottanut omaksi huolekseen, saattoi hän lisätä yhdeksänsataa livreä pikku säästöihinsä ja tallettaa toiset yhdeksänsataa Bathilden nimelle.

Kuusivuotiaana Bathilde siis sai, mitä harvoilla ylhäisimpienkään ja rikkaimpien perheiden tyttärillä on siinä iässä, nimittäin tanssin, musiikin ja piirustuksen opettajat.

Oli muuten pelkkää hupia tehdä uhrauksia tämän herttaisen lapsen hyväksi, sillä hän näytti Jumalalta saaneen tuollaisen onnellisen sielunrakenteen, jonka nopea käsityskyky tuntuu johtuvan edellisestä olemassaolosta, kun opiskelu ei näköjään ole uutta hankintaa, vaan unohdetun muistiinpalautusta. Ja hänen suurenmoisesti lupaava lapsenkauneutensa näytti täyttävän kaikki toiveet.

Siten Buvat oli hyvin onnellinen kaiken viikkoa kuullessaan jokaisen harjoitustunnin lopuksi opetusmestarien kiittelyä ja hyvin ylpeä sunnuntaisin, kun hän lohenkarvaiseen takkiin ja mustiin samettihousuihin laittautuneena tarttui pikku Bathildensa käteen ja läksi hänen kanssaan viikkokävelylleen. Tavallisesti hän suuntasi askeleensa Chemin des Porcheronsille. Siellä oli pallonpelaajien kilpatanner ja Buvat oli ollut aikaisemmin sen urheilun etevä harrastaja. Pelaajasta hän oli nyt muuttunut tuomariksi. Erimielisyyden syntyessä vedottiin aina häneen, ja täytyy sanoa, että hän tarkkasilmäisyytensä ansiosta heti ensi silmäyksen perusteella kykeni erehtymättömästi osoittamaan, mikä pallo oli lähimpänä maalipalloa. Hänen ratkaisunsa olivatkin lopullisia, niitä pidettiin kunniassa ja noudatettiin niin napisemattomasti kuin Ludvig Pyhän Vincennesissä antamia päätöksiä.

Mutta hänen kunniakseen on myös mainittava, että tähän kävelyreittiin mieltyminen ei ollut johtunut itsekkäästä tunteesta: samalla suunnalla hän pääsi Grange-Batelièren alanteelle, ja sen synkät ja läikehtivät lammet vetivät runsaasti puoleensa harsosiipisiä ja kultauumaisia sudenkorentoja, joita lapset niin halukkaasti tavoittelevat. Pikku Bathilden suurena huvina oli juosta perhosten ja sudenkorentojen perässä vihreä haavi ojossa ja kauniit vaaleat kutrit tuulessa hulmuavina. Maaston laatu tosin tuotti pikku vahinkoja hänen valkoiselle puvulleen, mutta Bathilden hauskuuden vuoksi Buvat otti varsin filosofiselta kannalta tahran tai repeämän: se oli Nanetten asia. Kelpo vaimo torui kyllä heidän palatessaan, mutta Buvat sulki häneltä suun kohauttamalla olkapäitään ja sanomalla: — Kah, täytyyhän vanhan repostella ja nuoren tepastella! Ja kun Nanette piti suuressa kunniassa sananlaskuja, itsekin tarpeen tullen käytellen niitä, alistui hän säännöllisesti tuonkin sanontatavan antamaan opetukseen. Sattui myös toisinaan, mutta ainoastaan suurina juhlapäivinä, että kirjastovirkailija suostui kävelemään Montmartrelle asti, kun pikku Bathilde kärtti saada läheltä katsella tuulimyllyjä. Silloin lähdettiin liikkeelle jo varhain, ja Nanette kantoi päivälliseväitä, jotka oli määrä syödä luostariesplanadilla. Urheasti marssittiin esikaupunkiin, mentiin Pont des Porcherons-sillan yli, jätettiin oikealle Pyhän Eustachiuksen hautausmaa ja Notre-Dame-de-Loretten kappeli, astuttiin ulos tulliportista ja kiivettiin Montmartrelle johtavaa tietä, joka oli kuin heitetty nauhana vihreiden niittyjen ja les Brioletsin väliin.

Sellaisina päivinä tultiin kotiin vasta kahdeksalta illalla, mutta Chemin des Porcheronsin risteyksestä asti pikku Bathilde kyllä jo nukkuikin Buvatin sylissä.

Siten eleltiin Herran vuoteen 1712, johon aikaan suuri kuningas joutui asioissaan niin ahtaalle, että hän ei pulasta pääsemiseksi nähnyt muuta keinoa kuin väkensä palkanmaksun keskeyttämisen. Buvat sai tästä hallinnollisesta toimenpiteestä tiedon kassanhoitajalta, joka eräänä aamuna hänen tullessaan kuukausipalkkaansa nostamaan ilmoitti, että kassassa ei ollut rahoja. Buvat silmäili kassanhoitajaa aivan ällistyksissään: hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt, että kuninkaalta voisi puuttua varoja. Hän ei niin ollen käynyt levottomaksikaan tästä vastauksesta, pitäen selvänä, että vain tilapäinen kiusa oli lykännyt maksua, ja hän palasi pulpettinsa ääreen hyräillen lempilauluaan:

— Hitto, virkkoi ylimääräinen apulainen, joka oli seitsemän vuotta odotettuaan vihdoin päässyt vakinaiseksi edellisen kuukauden ensimmäisestä päivästä alkaen — kylläpä teillä on hilpeä sydän, laulaaksenne vielä silloin kun teille ei enää makseta.

— Hiisi vieköön, tietenkin maksetaan sitten kahdelta kuukaudelta yhtaikaa, arveli Buvat.

— Niin kai, kylläpä kelpaisi! Kahdelta kuukaudelta yhtaikaa! Kuulehan sitä, Ducoudray, jatkoi apulainen kääntyen naapurinsa puoleen, — hän luulee saavansa kahden kuukauden palkan yhdellä kertaa! Hänpä on hyväuskoinen, tuo ukko Buvat!

— Niin, yhtyi Buvat, kerraten sanat, jotka hänestä tuntuivat perin oikeaan osuvilta, — sen saamme nähdä kuukauden kuluttua.

— Ja jos teille ei silloinkaan makseta, eikä seuraavinakaan kuukausina, niin mitä teette, Buvat?

— Mitäkö teen? sanoi Buvat ihmetellen, että hänen päätöstään ei pidetty selvänä; — kah, sehän on selvää: hoidan toki virkatehtäviäni.

— Mitä! Tuletteko tänne yhä, jos teille ei enää makseta palkkaa? kummeksui apulainen.

— Monsieur, huomautti Buvat, — kuningas on kymmenen vuoden ajan maksanut minulle säntillisesti rahat kouraan. Niinpä hänellä on kymmenen vuoden jälkeen oikeus vaatia minulta hiukan luottoa, jos hän on vähissä varoissa.

Kuukausi kului, tuli jälleen palkkapäivä. Buvat meni kassalle siinä täydessä luottamuksessa, että nyt suoritettaisiin puuttuvakin erä; mutta suureksi hämmästyksekseen hän sai nytkin kuulla, että kassa oli tyhjä. Buvat tiedusteli, milloin rahoja saapuisi; kassanhoitaja vastasi olevansa hyvin utelias tietämään sen. Buvat soperteli anteeksi ja palasi pulpettinsa ääreen, mutta tällä kertaa hyräilemättä.

Samana päivänä edellämainittu apulainen otti eron. Mutta kun kävi vaikeaksi täyttää paikkaa, joka oli avoin palkanmaksun puutteessa, ja työt oli silti hoidettava, jätti johtaja Buvatin niskoille hänen oman työnsä ohella eronneenkin tehtävät. Buvat otti lisätaakan napisematta, ja kun lappujen kyhäämiseltä oikeastaan liikenikin aikaa, olivat työt kuukauden lopulla ja täysin kunnossa.

Kolmantena kuukautena ei palkkoja maksettu sen paremmin kuin kahtena edellisenäkään. Oltiin kerrassaan vararikon partaalla.

Mutta, kuten olemme nähneet, Buvat ei milloinkaan tinkinyt velvollisuuksistaan. Mitä hän oli ensi innostuksessaan luvannut, sen hän sitten teki harkitenkin. Hän vain kävi käsiksi pikku säästötiliinsä, joka vastasi juuri kahden vuoden palkkaa.

Sillävälin Bathilde varttui. Hän oli nyt kolme-, neljätoistavuotias, jonka kauneus kehittyi yhä huomattavammaksi ja joka alkoi käsittää asemansa pulmallisuuden. Niinpä hän vähitellen sillä verukkeella, että mieluummin jäi piirtämään tai klavesinia soittamaan, keskeytti kävelyt Chemin des Porcheronsilla, juoksentelut Grange-Batelièren alanteella ja retkeilyt Montmartrelle. Kirjastovirkailija ei lainkaan käsittänyt tätä istuskelun harrastusta, joka oli tytön äkkiä vallannut, mutta yritettyään pari kolme kertaa lähteä jaloittelemaan yksikseen hän huomasi, että hän ei rakastanutkaan itse kävelyä, ja siitä johtui muuan aatos. Kaiken viikkoa sisällä elelevän pariisilaisen porvarinhan pitää toki saada ulkoilmaa edes sunnuntaisin, ja niinpä hän päätti etsiä asuntoa, johon kuuluisi puutarha. Mutta sellaisella edulla varustetut asunnot olivatkin käyneet liian kalliiksi Buvat-poloisen raha-asioille, ja kierrellessään löydettyään Rue du Temps-Perdun varrelta pikku huoneiston hän äkkiä sai sen oivallisen ajatuksen, että puutarhan saattoi korvata pengermäistutuksilla. Johtuipa hän piankin siihen käsitykseen, että ilma koituisi siellä terveellisemmäksikin.

Hän palasi ilmoittamaan keksinnöstään Bathildelle, huomauttaen että tämä huoneisto muutoin oli heille kaikin puolin sovelias, mutta ainoaksi hankaluudeksi koituisi heidän kahden kamarinsa joutuminen erilleen, kun tytön täytyisi asua neljännessä kerroksessa Nanetten kanssa, hänen asettuessaan viidenteen. Buvatin mainitsema haitta esiintyi Bathilden silmissä päin vastoin etuna. Hän oli naisen luonnollisen häveliäisyyden vaistolla jo jonkun aikaa ymmärtänyt sopimattomaksi, että hänen kamarinsa oli pelkän oven erottama vielä parhaassa iässä olevan miehen huoneesta, kun toinen ei ollut hänen isänsä eikä aviomiehensä. Sen tähden hän vakuutti Buvatille, että hänen selityksistään päättäen olisi vaikea löytää soveliaampaakaan asuntoa, ja kehotti tekemään vuokrasopimuksen mitä pikimmin.

Ihastuksissaan Buvat jo sanoi irti samana päivänä vanhan asuntonsa ja maksoi käsirahan uudesta. Vuokravuoden puolivälistä hän sitten muutti. Sellaista oli tapahtunut kolmasti kahdenkymmenen vuoden kuluessa, ja aina olosuhteiden ehdottomasta vaatimuksesta. Buvat ei siis juuri rakastanut vaihtelua.

Ja Bathildella oli syytä vetäytyä siten yksinäisemmäksi. Hänen mustan kaulurinsa alla alkoivat olkapäät hahmoutua ihailtaviksi ääriviivoiksi, puolihansikkaista näkyivät mitä sievimmät sormet, ja entisestä Bathildesta olivat jäljellä vain lapsenjalat. Tällöin ihmiset alkoivat huomautella, että Buvat oli vielä nuori, että hän oli viisi tai kuusi kertaa saanut tilaisuuden mennä sopivaan avioliittoon, koska hänet tiedettiin asioitaan hoitavaksi mieheksi, jonka nähtiin kuukausittain säännöllisesti pistäytyvän notaarinsa konttoriin, ja että hän ei ollut sellaista tilaisuutta ottanut varteen — että suojelija ja holhotti asuivat samassa huoneistossa. Juorukellot, jotka olivat maasta taivaaseen ylistelleet kunnon miestä Bathilden ollessa kuusivuotias, alkoivat päivitellä Buvatin siveettömyyttä, kun suojatti oli täyttänyt viisitoista vuotta.

Buvat-parka! Jos koskaan on ollut viatonta ja puhdasta asuinsijaa, niin sellainen oli Bathilden kamarin viereinen huone, missä kymmenen vuoden aikana kallistui levolle pulloposkinen ja punakkanaamainen iso pää, johon ei ollut edes unessa milloinkaan tunkeutunut pahaa ajatusta.

Mutta Rue du Temps-Perdun varrella asiat joutuivat vielä pahemmalle kannalle, Buvat ja Bathilde olivat, kuten muistetaan, Rue des Ortiesilta muuttaneet Pagecin-kadulle, niin että täällä tiedettiin hänen uhrautuva käyttäytymisensä orpolapsen ottajana huostaansa, mutta siitä oli jo niin pitkä aika, että Pagecin-kadunkin asukkailta alkoi se kaunis menettely unohtua. Niin ollen vihjailut, joita oli alkanut levitä, seurasivat heitä uuteen paikkaan ilman entisyyden lieventävää muistelua, ja erinimisyyden täytyi muutenkin herättää epäluuloja, sulkiessaan pois perhesiteen ajatuksen.

Olisi tosin ollut tarjolla oletus, että Buvatilia oli ollut riehakka nuoruus ja että Bathilde oli tulos entisestä intohimosta, jota kirkko ei ollut pyhittänyt, mutta se otaksuma raukesi pikaisessakin silmäilyssä. Bathilde oli pitkä ja solakka, Buvat lyhyt ja paksu; Bathildella oli mustat ja hehkuvat silmät, Buvatilia harmaansiniset ja aivan ilmeettömät; toisella oli hipiä valkoinen ja himmeä, toisen kasvot paistoivat punaisina, ja lopuksi, Bathilden koko olemus kuvasti hienoa syntyperää, kun taasen kelpo Buvat-parka oli kiireestä kantapäähän rahvaanomaisen hyväluontoisuuden perikuva.

Seurauksena oli, että naiset alkoivat katsella Bathildea halveksivasti ja miehet nimitellä Buvatia onnelliseksi veitikaksi. On muuten sanottava, että rouva Denis oli viimeisiä uskomaan pahojen kielten laverrusta, mutta tuonnempana sellainen hapatus tarttui häneenkin.

Eronneen kirjastoapulaisen aavistukset olivat sillävälin toteutuneet. Jo puoleentoista vuoteen ei Buvat ollut saanut penniäkään palkastaan, urhean miehen hetkeksikään höllentämättä tavanomaista säntillisyyttään näin pitkällisestä luotonottamisesta huolimatta. Vieläpä hän palkanmaksun lakkaamisen jälkeen pahasti pelkäili, että ministeri saattoi säästäväisyyden nimessä joutua vähentämään esimerkiksi kolmanneksen henkilökunnasta, ja Buvat olisi pitänyt paikkansa menetystä korvaamattomana vahinkona, vaikka se päivittäin vei hänen ajastaan kuusi tuntia, jotka hän olisi voinut käyttää kannattavammin. Hän pinnisti virkaintoaan sikäli kuin menetti palkansaantinsa toivoa. Ja niinpä varottiinkin lähettämästä pois miestä, joka ahersi yhä paremmin, mitä pitempään joutui olemaan palkatta.

Oli aivan tietymätöntä, milloin aseman tukaluus paranisi, ja hänen pikku säästönsä uhkasivat piankin huveta loppuun. Sellaisessa tilanteessa Buvatin otsa väkisinkin pilvistyi, niin että Bathilde alkoi aavistaa jotakin olevan vialla. Naiselle ominainen tahdikkuus ilmaisi hänelle hyödyttömäksi kysellä Buvatilta salaisuudesta, jota tämä ei ollut kertonut omasta aloitteestaan. Sen tähden hän kääntyi Nanetten puoleen.

Nanettea täytyi jonkun verran taivutella, mutta Bathildella oli suuri vaikutusvoima häneenkin, joten hän lopulta selitti asiain tilan. Bathilde sai vasta nyt tietää, mitä kaikkea uhrautuvaa hienoluontoisuutta kirjastovirkailija oli häntä kohtaan osoittanut. Hän kuuli, että Buvat oli kokonaan varannut palkkatulonsa hänen tuntiopettajiensa maksamiseen ja myötäjäistensä kokoamiseen, että hän sen tähden ahersi aamuisin kello viidestä kahdeksaan ja iltaisin kello yhdeksästä puoleenyöhön ja että hän oli murheissaan palkanmaksun keskeytyksestä, kun ylimääräinen uurastus ei riittänyt pysähdyttämään hänen pikku säästöjensä ehtymistä, jolloin hän näkisi pakolliseksi tunnustaa Bathildelle, että heidän täytyisi luopua kaikista menoista, jotka eivät olleet ehdottoman välttämättömiä.

Tämän suunnattoman alttiuden paljastuessa oli Bathilden ensimmäisenä elähdyksenä vaipua Buvatin jalkoihin hänen astuessaan sisälle ja suudella hänen käsiään. Mutta piankin hän ymmärsi, että hän saattoi päätyä päämääräänsä ainoastaan tekeytymällä kaikesta tietämättömäksi, ja kun hän Buvatin palatessa toimistostaan painoi tyttärellisen suudelman hänen otsalleen, ei kunnon mies voinut aavistaa, kuinka suurta kiitollisuutta ja kunnioitusta se tulkitsi.

BATHILDE

Mutta seuraavana päivänä Bathilde nauraen huomautti holhoojalleen, että hänen opettajillaan ei tainnut enää olla mitään opetettavaa hänelle. Hän katsoi osaavansa yhtä paljon kuin he, joten olisi vain rahan hukkaa pitää heidät kauemmin. Kun Buvat ei pitänyt mitään niin kauniina kuin Bathilden piirustuksia — kun hän Bathilden laulaessa tunsi kohoavansa kolmanteen taivaaseen, ei hänen ollut vaikea uskoa holhottiaan, sitäkin vähemmin, kun opettajat varsin harvinaisessa hyvässä luottamuksessa myönsivät, että heidän oppilaansa jo kyllä kykeni itse hoitamaan kehitystänsä. Niin puhdistavasti vaikutti neitosen viaton sulous hänen lähimpään ympäristöönsä.

On käsitettävissä, että tämä kaksinainen vakuutus tuotti Buvatille suurta mielihyvää. Mutta Bathildelle ei riittänyt menojen säästäminen; hän päätti myöskin kartuttaa tuloja. Vaikka hän oli edistynyt jotensakin yhtä hyvin musiikin kuin piirustuksen alalla, hän oivalsi vain jälkimmäisestä taidosta voivansa saada raha-ansiota, musiikin jäädessä yksinomaan virkistykseksi. Sen tähden hän kohdisti erikoisen harjoittelunsa piirustukseen, ja kun hänellä oli siihen poikkeuksellista taipumusta, pystyi hän piankin luomaan viehättäviä pastellitöitä.

Eräänä päivänä hän vihdoin tahtoi tietää sommitelmiensa arvon ja pyysi Buvatia toimistoon mennessään näyttämään Cléry-kadun ja Rue du Gros-Chenetin kulmassa asuvalle värikauppiaalle, jolta hän osti piirustustarpeensa, kahta mielikuvituksesta valmistamaansa lapsenpäätä ja pyytämään niistä hänen arviotaan. Buvat otti tehtävän huomaamatta siinä minkäänlaista taka-ajatusta ja toimitti sen tavanomaisen naivisti. Tuollaisiin tiedustuksiin tottunut kauppias käänteli pastellikuvia halveksivan näköisenä käsissään ja keksien niissä paljon muistutettavaa sanoi voivansa tarjota ainoastaan viisitoista livreä kumpaisestakin. Buvatia ei loukannut tarjottu hinta, vaan se arvosteleva sävy, jota liikemies oli käyttänyt puhuessaan Bathilden taiteellisesta työstä; hän nykäisi piirrokset toisen kädestä ja kiitti lyhyeen.

Kauppias luuli hintaa vähäksyttävän ja huomautti silloin, että hän liiketuttavuuden takia maksaisi neljäkymmentä livreä yhteensä. Mutta Buvatia sisutti tavattomasti hänen holhottinsa esikuvallisten aikaansaannosten repostelu, ja hän vastasi kuivakiskoisesti, että piirrokset eivät olleet myytävinä — hän oli vain tiedokseen kysynyt tällaisten töiden arvoa. Mutta tiedetäänhän, että piirroksien hinta nousee merkillisesti silloin kun niitä ei kaupitella; niin ollen kauppias jo lupasi niistä viisikymmentä livreä. Buvat ei kuitenkaan ollut taipuisampi, kun hänen mieleensäkään ei johtunut tuollaisten tarjouksien käyttäminen. Hän pisti piirrokset takaisin pahvisalkkuun, lähti myymälästä kopeasti kuin ainakin mies, jonka oman arvon tuntoa on loukattu, ja asteli toimistoaan kohti.

Hänen palatessaan kauppias osuttautui kuin sattumalta ovelleen, mutta sen huomatessaan Buvat vetäytyi kauemmaksi. Se ei auttanut, kauppias astui hänen luokseen, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja kysyi, eikö hän lopultakin luovuttaisi noita kahta piirrosta viimeksimainitusta hinnasta. Kirjastovirkailija vastasi toistamiseen, ja entistä äreämmin, että ne eivät lainkaan olleet myytävinä.

— Sepä ikävää, — olisin mennyt kahdeksaankymmeneen livreen asti, sanoi kauppias, ja kääntyi ovelleen välinpitämättömän näköisenä, mutta syrjäsilmäyksellä tarkkaillen Buvatia. Tämä puolestaan asteli eteenpäin niin korskeasti, että hänen ryhtinsä tuntui vain hullunkurisemmalta, ja taaksensa vilkaisematta katosi Rue du Temps-Perdun kulmasta.

Bathilde kuuli Buvatin nousevan portaita ja napauttelevan kaidepuita kepillään, säännölliseksi säestykseksi, joka oli hänen tulonsa tavallisena merkkinä. Tyttö riensi sillakkeelle vastaan, kovin rauhattomana neuvottelun tuloksesta, ja lapsentapoihinsa palaten hän kietaisi käsivartensa tulijan kaulaan, kysyen:

— Niin, hävytön! Sen sijaan, että olisi polvistunut piirustustesi eteen, hän rupesi niitä arvostelemaan.

— Oh, jos ei muuta sattunut, ystäväiseni, virkkoi Bathilde nauraen, — niin hän on oikeassa. Ajattelehan toki, että minä vasta opiskelen. Mutta tarjosiko hän mitään hintaa?

— Kahdeksankymmentä livreä! huudahti Bathilde. — Oi, nyt sinä varmaankin erehdyt, ystäväiseni.

— Hän rohkeni tarjota kahdeksankymmentä livreä molemmista yhteensä, vakuutti Buvat painokkaasti.

— Mutta sehän vastaa niiden nelinkertaista arvoa, sanoi nuori tyttö taputtaen käsiään ilosta.

— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on totta, että herra Papillon on hävytön mies.

Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista

Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia olisi ollut olemassakaan.

Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu Buvatille.

Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun kelpo vaimo toi rahat.

Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen, sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä oli hänen hyväkseen uhrannut!

Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.

— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa! Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri! Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta mitään muille.

Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen, josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan. Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.

Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman surkeasti:

— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis tekee työtä elannokseen!

— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.

Puhuttelumaininta ystäväiseni muuttui Bathildella suurissa tilaisuuksissa isäseksi, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.

— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.

Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että keppi kirposi lattialle.

— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin suunnaton murheellisuus.

— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —
Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?

— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde; — itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.

— Mutta minä en mitenkään tahdo itketyttää sinua! vakuutti Buvat. —
Se tässä vielä puuttuisi, nähdä sinun itkevän!

— Niinpä itkenkin loputtomasti, ellet anna minun tehdä niin kuin tahdon, huomautti Bathilde.

Kaikessa lapsellisuudessaanko tämä uhkaus värisytti Buvatia varpaista hiusmartoon saakka, sillä siitä päivästä asti, kun lapsi oli itkenyt äitinsä menetystä, ei Bathilde ollut saanut mitään uutta surun aihetta.

— No, mukautui Buvat, — tee siis niin kuin tahdot ja mitä tahdot, mutta lupaa minulle, että kun saan maksamattoman palkkani…

— Hyvä on, hyvä on, keskeytti neito; — saamme nähdä sitten, mutta nyt päivällinen jäähtyy sinun takiasi.

Ja pistäen kätensä hänen kainaloonsa Bathilde siirtyi hänen kanssaan ruokahuoneeseen, missä hän leikkisyydellään ja hilpeydellään tuota pikaa karkoitti viimeisetkin alakuloisuuden jäljet Buvatin rehdeiltä, reheviltä kasvoilta.

Bathilde oli nimittäin tuumiskellut, että hänellä ei olisi paljoakaan aherrettavaa piirustusalalla, ja olemme nähneet, että hänen päätelmänsä oli oikea, koska värikauppias oli ilmoittanut ottavansa kaksi työtä kuukaudessa, mutta sillä ehdolla, että taiteilijatar ei valmistaisi mitään muualle. Mutta ne kaksi sommitelma Bathilde saattoi tehdä kahdeksassa tai kymmenessä päivässä. Jäljelle jäisi ainakin puoli kuukautta aikaa, jonka hukkaamiseen hänellä ei mielestään enää ollut oikeutta. Ja koska hän oli taloushommien opiskelussa edistynyt yhtä paljon kuin vallasnaisen taidoissa, oli hän saman päivän aamuna jättänyt Nanetten tehtäväksi kuulustella — tekijää ilmaisematta — tuttavapiiristään jotakin vaikeata ja sikäli hyvin maksettavaa käsityötä, jota hän voisi valmistella suojelijansa poissaollessa, sitenkin parantaakseen huonekunnan toimeentuloa.

Nanette ei osannut muuta kuin totella nuorta valtiatartansa. Hän oli ryhtynyt heti tiedustelemaan, eikä hänen ollut tarvinnut etäältä etsiäkään. Pitsit ja röyhelötyöt olivat tähän aikaan muodissa; hienostonaiset maksoivat silkkipunoksesta viisikymmentä louisdoria kyynärältä ja juoksentelivat sitten huolettomasti puistikoissa vielä läpikuultavampiin pukineihin laittautuneina kuin ne olivat, joita Juvenalis[92] nimitti ilmakuteisiksi. Siitä luonnollisesti johtui paljon repeytymiä, jotka oli salattava äitien tai aviomiesten katseilta, joten tänä aikakautena oli pitsitöiden parsiminen kenties vielä tuottoisampaa kuin niiden kauppaaminen. Ensimmäisestä kokeestaan alkaen Bathilde teki siinä suhteessa ihmeitä; hänen virkkuuneulansa tuntui keijukaisen taikasauvalta, ja Nanette sai paljon kiittelyä Penelopestaan,[93] joka siten päivisin korjasi kuntoon, mitä yö oli tärvellyt.

Bathilden työteliäisyys, joka osittain jäi kaikille tietymättömäksi ja pysyi salassa itse Buvatiltakin, palautti kahdelta haaralta talouteen mukavan toimeentulon juuri kun oli oltu joutumassa ahdinkoon. Kirjastovirkailija tunsi mielensä nyt rauhallisemmaksi, ja kun hän Bathilden suoranaisesti huomauttamattakaan asiasta oivalsi, että hänen suojatiltaan ei nykyään liiennyt aikaa sunnuntairetkeilyihin, joihin hän itse oli viehättynyt ainoastaan seuransa takia, päättikin hän jo ottaa käyttöön tuon mainion pengermän, joka oli niin paljon painanut asunnon valinnassa. Viikon ajan hän joka aamu ja ilta käytti tunnin mittailuun ja tuumiskeluun siellä, edes Bathilden saamatta vihiä, mitä hän aikoi tehdä. Päätökseksi tuli lopulta suihkulähde, luola ja lehtimaja.

Voidakseen käsittää, mitä kaikkea inhimillinen kärsivällisyys voi luoda ensi silmäyksellä mahdottomilta näyttävistä hommista, pitää nähdä pariisilainen porvari toteuttamassa tuollaisia haaveellisia mielitekoja, jollaisen Buvat oli saanut päähänsä tahtoessaan perustaa pengermälleen puutarhan. Suihkulähde ei tuottanut juuri mitään hankaluuksia. Kuten olemme jo maininneet, oli helppoa saada se toimimaan, kun kattoräystäät olivat kahdeksan jalkaa korkeammalla kuin pengermä. Lehtimajassakaan ei ollut paljon vaivaa: vihreiksi maalattuja säleitä rivittäin naulattuina, jasmiineilla ja kuusamilla verhottuina, siinä se. Mutta luolasta piti koitua näiden uusien Semiramiksen[94] puutarhojen mestarinäyte.

Jo päivän koittaessa läksi nyt Buvat sunnuntaiaamuisin Vincennesin metsään kokoilemaan erikoisenmuotoisia kiviä, jotka saattoivat esittää apinanpäitä, kyyristeleviä kaniineja, lakkisieniä, kirkontorneja. Saatuaan kokoon riittävän määrän hän lastautti ne käsirattaille ja yhden livren hinnasta, jonka hän viikottain uhrasi tähän urakkaan, kuljetutti ne Rue du Temps-Perdun viidenteen kerrokseen. Tämä vei aikaa kolmisen kuukautta.

Sitten tuli kasvikunnan vuoro. Jokainen kasvinalku, joka varomattomasti kohotti maasta käärmemäisesti suikertavan tai kilpikonnaa muistuttavan varrenalun, joutui kirjastovirkailijan omaisuudeksi, kun hän pikku puutarhakuokkineen käyskenteli tuijotellen maakamaraa tarkkaavaisesti kuin aarteenetsijä ja keksiessään mielensä mukaiseksi hahmoittuneen verson heittäytyi rähmälleen maahan kuin tiikeri saaliin kimppuun. Kuokkimalla, kaivamalla ja kiskomalla hän korjasi sen haltuunsa. Vincennesin ja Saint-Cloudin vartijat yrittivät useinkin ehkäistä tätä itsepintaista etsiskelyä, mutta onnistumatta, sillä Buvatin hellittämättömyys sai alituiseen vältetyksi heidän valppautensa, ja jälleenkin kolmen kuukauden kuluttua hän suureksi tyytyväisyydekseen näki aineksien olevan koossa.

Silloin alkoi rakennustyö. Suurinta kuten pienintäkin kiveä, jonka piti antaa lisänsä tähän Babelin torniin, käänneltiin ja katsasteltiin ensin kaikilta puoliltaan, jotta näkyviin jäisi edullisin pinta. Sitten se sijoitettiin, tuettiin, iskostettiin sellaiseen tapaan, että jokainen ulkonema oikukkaasti jäljitteli miehenpäätä, eläinruumista, kasvimukulaa, kukkaa tai hedelmää. Siitä syntyi eriskummallinen rykelmä mitä vastakkaisimpia hahmoitelmia, joihin liittyivät kiemurrellen, köynnöstellen, rönsyillen kaikki nuo kiertokasvit, jotka Buvat oli verekseltään yllättänyt jotakin kylmäveristen lajia matkimassa.

Lopulta kaareutui päälle holvi, joka oli alustana uhkealle hydralle,[95] kokoelman parhaalle piirteelle. Buvatin onnellisena keksintönä oli ollut antaa sen seitsemälle päälle julmuuden tehostukseksi emaljisilmät ja tulipunaisesta verasta leikatut kielet. Tuloksena olikin, että Buvat itsekin laitelman täydellisesti valmistuttua vain jonkun verran empien lähestyi kauhuluolaa eikä ensi aikoina olisi mistään hinnasta pistäytynyt yöllä yksinään pengermälle.

HENKILÖLUETTELO

  Ludvig XV, alaikäinen kuningas.
Philippe, Orleansin herttua, hänen setänsä, hallituksenhoitaja eli
    regentti.
Orleansin herttuatar, mademoiselle de Blois, Ludvig XIV:n avioton
    tytär, regentin puoliso.
Elisabet Charlotte, Baijerin prinsessa, jota puhuteltiin
    tavallisesti nimillä Madame ja princesse palatine, regentin äiti.

Marie Louise, herttuatar de Berri. Louise Adelaide de Chartres, sittemmin abbedissa. Charlotte Aglaé de Valois, sittemmin Modenan herttuatar.

  Markiisitar de Maintenon, Ludvig XIV:n viimeinen puoliso.
Louis Auguste de Bourboun, Mainen herttua, Ludvig XIV:n ja
    markiisitar de Montespanin laillistettu poika.
Louise Bénédicte de Bourbon-Condé, Mainen herttuatar, edellisen puoliso.
  Louise Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi, Mainen herttuan veli.

  Guillaume Dubois, regentin ent. opettaja, lopulta pääministeri.
  Marski d'Uxelles, ulkoasiain neuvoston puh.joht.
  Marski de Villars, sotaneuvoston puh.joht.
  Herttua de Noailles, finanssineuvoston puh.joht.
  Marski d'Estrées, laivaston superintendentti.
  Herttua d'Antin, valtioneuvoston puh.joht.
  Kardinaali de Noailles, kirkollisneuvoston puh.joht.
  Markiisi de Tonry, postilaitoksen yli-intendentti:
  Claude Leblanc, sota-asiain valtiosihteeri, vakoiluosaston johtaja.
Messire Voyer d'Argenson, Pariisin poliisipäällikkö, sittemmin
    samalla kansleri eli sinetinvartija hallituksessa.
Markiisi de Launay, Bastiljin kuvernööri.

Louis Henri, Bourbonin herttua. Herttua de Saint-Simon. Herttua de Guiche. Markiisi de Sabran. Herttua de Brancas. Markiisi de Canillac. Markiisi de Latare. Chevalier de Simiane. Kreivi de Gacé. Markiisi de Broglie. Kreivi de Nocé. Kreivi de Fargy. Chevalier de Ravanne.

Markiisitar de Parabère. Herttuatar de Falaris. Madame Sophie d'Averne. Markiisitar de Sabran. Madamoiselle Saleri. Madame de Tencin. Mademoiselle de Charolais, Bourbonin herttuan sisar.

Kreivi de Riom, herttuatar de Berrin rakastaja, sittemmin puoliso. Markiisitar de Mouchy, herttuatar de Berrin seuranainen. Madame de Pons, herttuatar de Berrin kamarirouva. Filip V, Espanjan kuningas. Parman Elisabet, Espanjan kuningatar. Kardinaali Alberoni, Filipin politiikan johtaja. Cellamaren ruhtinas, Espanjan lähettiläs Pariisissa. Marski de Villeroy, Ludvig XV:n opettaja. André Hercule de Fleury, Fréjusin arkkipiispa, Ludvig XV:n rippi-isä. Berwickin herttua, Ranskan sotavoimien ylipäällikkö.

Kardinaali Melchior de Polignac. Herttua de Richelieu. Markiisi de Pompadour. Kansleri de Malezieux, kaunosielu. Paroonitar de Staal Delaunay, herttuattaren esilukijatar. Kreivi de Laval. Josebh Lagrange-Chancel, ivarunoilija. Abbé de Saint-Genest, runoilija. Abbé de Chaulieu, runoilija. M. de Saint-Aulaire. Antoine de Chastellux. Abbé Brigand. Chevalier Raoul d'Harmental. Parooni René de Valef.

  D'Avranches, Mainen herttuattaren kamaripalvelija.
  Albert du Rocher, Orleansin herttuaa palvellut upseeri.
  Clarice du Rocher, hänen puolisonsa.
  Bathilde, heidän tyttärensä.
  Jean Buvat, kuninkaallisen kirjaston virkailija.
  Ducoudray, kirjastovirkailija.
  Nanette, Bathilden palvelijatar.
  Raffé, herttua de Richelieun kamaripalvelija.
  Bourguignon ja Comtois, kardinaali Douboisin lakeijoita.
  Rouva Denis, talonomistajatar.
     Hänen perhettään.
  Emilie.
  Athenais.
  Boniface.

VIITESELITYKSET:

[5] Orleansin herttua Philippe, Ludvig XIV:n veljenpoika (1674-1723), tavallisena nimityksenään "regentti" eli hallituksenhoitaja, osoittautui eteväksi ylipäälliköksi Espanjassa Espanjan perimyssodan aikana 1707-1708, menetti päällikkyyden tavoitellessaan itselleen siellä valtakuntaa ja sai Ludvig XIV:n kuoltua parlamentin tunnustamaan hänet hallituksenhoitajaksi ja Ludvig XV:n holhoojaksi, vastapalvelukseksi lisäten parlamentin ja ylimystön oikeuksia. V:sta 1718 hän kuitenkin alkoi hallita yksinvaltaisesti, neuvonantajansa Duboisin avulla hoitaen uudenlaista ja menestyksellistä ulkopolitiikkaa. Valtakunnan huonoja raha-asioita hän yritti parantaa suosimalla Law'n osakekeinottelua joka päättyi suureen romahdukseen. Hänen yksityiselämällään oli irstaisuuden maine.

[6] Ranskan etevimpiin sotapäälliköihin luetun "suuren Condén" (1621—86) nuoremmasta veljestä polveutunut Bourbonien kuningassuvun sivuhaara, joka sammui 1814. Puheenaoleva prinsessa de Conti oli Louis Henri de Bourbonin (regentin langon pojan) ja prinsessa de Charolaisin sisar.

[7] Tavallinen puhuttelumuoto Bourbonin herttuan Louis III:n puolisolle, joka oli Ludvig XIV:n avioton tytär mademoiselle de Nantes. Tämän nuorempi sisar, n.s. toinen mademoiselle de Blois, oli regentin puoliso. Suom.

[8] Tykistön ylipäällikön silloinen virasto- ja asuintalo, jossa nykyään on Kansalliskirjaston jälkeen Ranskan huomattavimmat kirjakokoelmat. Suom.

[9] Ranskan vanhan kuningaskunnan korkea-arvoisin ritaristo, jonka sata jäsentä olivat kuninkaan nimitettäviä; edellytyksenä oli useamman sukupolven aateluus. Suom.

[10] Françoise d'Aubiné, markiisitar de Maintenon (1635-1719), tuli runoilija P. Scarronin nuorena leskenä Ludvig XIV:n lasten kasvattajattareksi ja kuningattaren kuoltua Ludvigin salassa vihityksi puolisoksi 1684. Hän sai suuren vaikutusvallan politiikkaan, ja protestanttien osittaisen uskonvapauden hyväksi julkaistu Nantesin edikti peruutettiin hänen toimestaan 1685.

[11] Herttua C.L.H. Villars, Ranskan marski (1653-1734), kunnostautui diplomaattina ja sotapäällikkönä, mutta pöyhkeily ja ahneus harvensivat hänen ystäväpiiriään hovissa. Suom.

[13] Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (1670-1736), Ludvig XIV:n ja markiisitar de Montespanin laillistettu poika, oli aikaisemman hovin juonitteluissa siirtynyt äitinsä puolueesta markiisitar de Maintenonin puolelle, joka oli tullut kuninkaan uudeksi lemmikiksi ja kilpailijattarensa lasten kasvattajaksi. Oltuaan kaleerilaivaston päällikkönä ja tykistön ylipäällikkönä hän vietti viimeiset vuotensa kirjallisissa ja hengellisissä harrastuksissa.

[14] Viisivuotiaana valtaistuimelle joutunut Ludvig XV oli Ludvig XIV:n vanhimman pojan pojanpoika. Suom.

[15] Jesuiittipater Michel Letellier (1648-1719) oli Ludvig XlV:n viimeinen rippi-isä.

[16] Alkuaan Richelieun palatsi Seinen oikeanpuolisella rannalla, sittemmin kauan Orleansin herttuain hallussa. Suom.

[18] Pierre Corneille (1606-84) on Ranskan klassisistisen draaman pääedustajia.

[19] Ooppera nimittäin oli juuri Richelieun rakennuttamassa Palais-Royalissa. Suom.

[21] Suuren kardinaalin jälkeläinen (1696-1788), diplomaatti ja soturi, v:sta 1748 marski, kuuluisa myöhäiseen vanhuuteen asti runsaina jatkuneista lemmenseikkailuistaan.

[22] Serkukset, regentin tytär mademoiselle de Valois ja Bourbonin herttuaan sisar mademoiselle de Charolais.

[25] Markiisitar Marie Magdeleine de Parabère (1693-1750) alkuaan Burgundin herttuattaren seuranainen, oli regentin neljästä samanaikaisesta rakastajattaresta rohkealuontoisin ja sukkelapuheisin. Hän oli hyvin elämänhaluinen pikku kaunotar, mainitaan aikakirjoissa. Suom.

[26] Marc René de Voyer de Paulmy d'Argenson (1652-1721) oli tällöin Pariisin poliisipäällikkönä. Suom.

[27] Papinkirjurista näihin aikoihin kardinaaliksi ylenevä Guillaume Dubois (1656-1723) oli ollut Orleansin herttuan opettaja ja tuli holhoushallitus-kautena lopulta hänen pääministerikseen. Hän oli luonteeltaan turmeltunut, mutta diplomaattina taitava, ja sai espanjalaisen kilpailijansa Alberonin hankkeiden vastapainoksi syntymään englantilais-ranskalaisen liiton.

[28] Marski d'Uxelles oli ulkoasiain neuvoston presidentti. Aikakirjojen mukaan hän ulkomuodoltaan muistutti härkäkauppiasta; hän oli hillitön elostelija ja mässääjä, notkeaselkäinen liehijä arvohenkilöiden edessä, muita kohtaan tyly käskijä. Suom.

[29] Kreivi de Nocé oli regentin kasvinkumppani ja sitten hänen vakinaisin mässäystoverinsa. Hänet kuvataan kookkaaksi, tummaveriseksi, sävyltään suurelliseksi. Suom.

[31] "Paheiden kuiluun on helppo luisua", mutta voidaan kääntää myös: "helppoa on Avernen langeta". Suom.

[34] Louis Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (1678-1737), Ludvig XIV:n ja markiisitar de Montespanin nuorempi poika, kunnostautui amiraalina Espanjan perimyssodassa. Suom.

[35] Louise Bénédicte de Bourbon-Condé (1676-1753), kääpiömäinen, eloisa, säkenöivä huimapää, piti huvilinnassaan Sceauxissa poliittista salonkia ja joutui tässä romaanissa kerrottujen tapausten johdosta istumaan jonkun aikaa vankeudessa kuten miehensäkin. Herttuan virkakautena (kts. ed.) hän käytti asuntonaan myös Pariisin arsenaalirakennusta, johon tämä kohtaus on sijoitettu. Suom.

[36] Katolilainen pappi, Ranskan vallankumoukseen asti myös kuninkaan antama arvonimi, johon ei liittynyt sielunpaimenen tehtäviä, mutta kolmannes luostarin tuloista.

[37] Kardinaali Melchior de Polignac (1661-1742) oli taitava diplomaatti, ministerinä Rooman hovissa 1725-32, sittemmin Auchin arkkipiispa; Ranskan akatemian jäsen v:sta 1704. Baijerin Elisabet Charlotte, regentin äiti, kertoo, että kardinaalin takavarikoiduista papereista löytyi hänen ja madame du Mainen välejä pahoin kavaltava kirje. Suom.

[38] Ludvig XIV:n pojanpoika, joka perusti Espanjan v:een 1931 hallinneen kuningassuvun (vrt. éd.).

[41] Polignacin keskenjäänyt, Lucretiuksen mielipiteitä vastustava runoteos. Suom.

[42] Robert Väkevän ajoilta — 800-luvulta — paroneina Ranskan historiassa mainittu suku.

[46] Marguerite Jeanne Cordier, paronitar de Staal Delaunay (1684-1750), Mainen herttuattaren esilukijatar, istui kaksi vuotta Bastiljissa ns. Cellamaren salaliiton osallisena. Hänen muistelmansa ovat ikävystyneen ja ilottoman elämän kaikua, ankarasti, selkeästi ja terävästi kuvaten regenttikauden maailmaa, lennokas tyyli on niille tuottanut klassillista asemaa.

[47] Muinaiskreikkalaisen taruston sfinksi oli hirmuolento, jollainen mm. Theban kaupungin lähistöllä olevalle kalliolle sijoittuneena esitti kaikkien ohikulkijain vastattavaksi arvoituksen ja surmasi heidät, kun he eivät kyenneet sitä ratkaisemaan. Kun viimein Oidipus suoriutui kokeesta, syöksyi sfinksi alas kalliolta. Suom.

[48] Muinaiskreikkalainen kyynikkofilosofi Diogenes halveksi ihmisiä siinä määrin, että kerran keskipäivällä lyhty kädessä Ateenan kaduilla etsi oikeata ihmistä. Suom.

[49] Pyhä liiga oli Ranskassa hugenotteja vastaan 1576 perustettu kiihkokatolinen liittoutuma. Frondeksi nimitetään Ludvig XIV:n holhoushallituksen aikana puhjennutta kuusivuotista sisäistä kahakoimista, joka sai aiheensa aateliston ja ylemmän virkasäädyn tyytymättömyydestä kardinaali Mazarinin politiikkaan. Kapinoitsijoita johti lopulta "suuri Condé". Suom.

[50] Espanjasta vapauduttuaan 1581 oli Alankomaiden hollantilainen osa seitsemän maakunnan muodostamana liittovaltiona; maakuntien yhteiseksi hallitsijaksi pääsi käskynhaltijan nimellä 1672 Wilhelm II, Oranian ruhtinassuku, ja katolisen Jaakko II:n tultua syöstyksi Englannin valtaistuimelta Wilhelm hänen protestanttisena vävynään pääsi senkin maan kuninkaaksi 1688. Stuart-suvun pyrkimystä takaisin valtaan edusti Jaakko II:n jälkeen ensiksikin hänen poikansa James Edward, tavallisena nimityksenään chevalier S:t George.

[51] Hollannin toimeenpanevan vallan haltijan nimitys niinä aikoina, jolloin hallintomiehenä ei ollut käskynhaltija. Suom.

[52] Maurien halveksiva nimitys Florindalle, kreivi Julianin tyttärelle, jonka kärsimää häväistystä väitettiin hänen omasta vallattomuudestaan johtuneeksi.

[53] Ludvig XIV:n sotaministeri (1641-91), erinomaisen työteliäs, mutta useinkin julma ja kiivas sotalaitoksen järjestelijä.

[55] Englannin kuuluisin sotapäällikkö (1650-1722), joka puolisonsa riitaannuttua Anna-kuningattaren kanssa menetti ylipäällikkyytensä ja muut virkansa 1710.

[56] Ranskan kuninkaan Henrik IV:n aviottomasta pojasta polveutunut herttuallinen haara; Louis Joseph de Bourbon, Vendômen herttua (1654-1712), oli sukupolvensa parhaita kenraaleja, laiskotteleva ja huolimaton, mutta ratkaisevissa tilanteissa kylmäverinen ja teräväkatseinen; taisteli viimeksi Espanjassa Filip V:n valtaistuinta lujittaen. Suom.

[57] Marie Anne de La Trémoille, ruhtinatar des Ursins (1642-1722), syntyään ranskalainen, esitti Espanjan kuningattaren ylikamarirouvana ja kuninkaan rakastajattarena hyvin suurta osaa Filip V:n hovin vehkeissä ja oli monen vuoden ajan valtakunnan todellinen hallitsijatar. Suom.

[60] Salaliiton myttyynmenemisestä oli seurauksena, että 1717 grandiksi ja kardinaaliksi nimitetty Alberoni (1664-1752) tarkoitettiin Espanjasta 1719, mutta hän esitti myöhemmin huomattavaa osaa Vatikaanissa ja Romagnan käskynhaltijana. Lähimpänä syynä kuningattaren — ja sikäli kuninkaan — kannatuksen menettämiseen oli kuitenkin samanlainen pikku sattuma, jollainen hänet oli ylennystenkin uralle saattanut erään talonpoikaisnaisen karsasmielisyyden herättäminen; tämä vaimo oli kuningattaren lapsuuden hoitajatar ja saapunut Madridin hoviin jälkeenpäin kotimaasta. Suom.

[61] Sidonista saapunut laiva oli tuonut Marseilleen paiseruton, joka raivosi hirvittävästi. Ruttotartunnasta varjelevan Pyhän Rochuksen juhlaa vietettiin elokuun 16. p:nä. Suom.

[62] Kreivi Claude Alexandre de Bonneval, ranskalainen kenraali (1675-1747), joutui madame de Maintenonin loukkaamana poistumaan synnyinmaastaan ja kohosi Turkin palveluksessa pashaksi. Suom.

[63] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Madame tarkoitti Bourbonin hovissa kuninkaan tai perintöprinssin tytärtä tai kuninkaan veljen puolisoa, nyt esillä olevassa tapauksessa regentin äitiä, Baijerin prinsessaa. Suom.

[65] Pienempi, taffelimuotoinen sommitelma klavesinista, joka oli kolmiomainen ja nykyaikaisen pianon edeltäjiä. Suom.

[67] Vanhimman, säännöttömästä elämästään paljon mainitun tyttärensä, jonka puoliso — Berrin herttua Charles (1695-1719) — oli Ludvig XIV:n vanhimman pojan kolmas poika. Suom.

[68] Sävellysteos (ja myöhemmältä ajalta Gluckin ooppera), nimihenkilönään rohkean Rinaldo-ritarin kaunis lumoojatar Torquato Tasson "Vapautetusta Jerusalemista". Suom.

[69] Kreetan kuninkaan Minoksen tytär, antoi Teseukselle lankakerän, jonka avulla uros löysi tiensä takaisin labyrintistä. Suom.

[70] Chevalier Louis de Rohan, Bretagnen muinaisista ruhtinaista polveutunutta sukua, oli yhtynyt salaliittoon Ludvig XIV:ttä vastaan. Suom.

[71] Regentin puoleensavetävää ulkomuotoa haittasi kipeäsilmäisyys, joka sai hänet katsomaan kieroon. Suom.

[73] Markiisitar kuvataan aikakirjoissa viehättäväksi naiseksi — säännöllisen kauniiksi kasvonpiirteiltään, esiintymisessään miellyttäväksi ja luonnolliseksi, tavoiltaan vaatimattomaksi, hengenlahjoiltaan älykkääksi, luonnoltaan jonkun verran aistilliseksi. Suom.

[74] Viola d'amore, seitsenkielinen ja lisäksi kumujänteillä varustettu, riutuvasävelinen, nykyaikaisissakin sävellyksissä vielä toisinaan esiintyvä violonsellon edeltäjämuoto.

[76] Kaksi Mignardia, veljeksiä, saavutti suosiota muotokuvamaalareina 1600-luvun loppupuolella. Suom.

[77] Kansanlauluksi muodostunut Malbrouck s'en va-te-en guerre, josta aikoinaan syntyi suomalainenkin sovitelma "Melperi meni sotaan". Suom.

[78] Sana tarkoitti ranskankielessä siihen aikaan loistorakennusta yleensä. Suom.

[79] Popilius Laenas oli Rooman konsulina v. 173 e.Kr. Senaatti lähetti hänet vaatimaan Syrian kuningasta Antiokhos Epifanesta luopumaan valloitushommista Egyptissä. Kuningas pyysi miettimisaikaa; roomalainen piirsi käskevän sävyisenä hänen ympärilleen hiekkaan ympyrän ja sanoi: "Ennen kuin astut tästä kehästä, anna minulle vastaus viedäkseni senaatille." Se lujuus lopetti aasialaisen verukkeet. Suom.

[80] Säännöttömässä elämässä Orleansin herttua oli yleensä sikäli säännöllinen, että hänen aamutunneille jatkuva hurjastelunsa alkoi kello kuudelta illalla, eikä hänelle sitten saanut millään ehdolla esitellä asioita ennen kuin seuraavana päivänä.

[81] Regentin tytärsarjasta toinen järjestyksessä ja sen varsinainen kaunotar, teki sitten piankin täyden luostarilupauksen ja kuoli Chellesin abbedissana. Häntä mainitaan miehisistä harrastuksistaan; lemmenseikkailuja tiedettiin hänelläkin olleen. Suom.

[84] Ludvig XIV:n uudistamat sortotoimet hugenotteja vastaan ja Nantesin ediktin kumoaminen markiisitar de Maintenonin vaikutuksesta 1685 eivät ainoastaan aiheuttaneet laajaa maastamuuttoa, vaan myös sorrettujen pakoa Sevennien vuoriseuduille, missä he pitivät urheasti puoliaan ja Espanjan perimyssodan aikana liittyivät valtakunnan vihollisiinkin (ns. kamisardikapina).

[85] Bourbon-Orleansin sukuhaaran päämiehen vanhimman pojan arvonimi, jota siis isänsä eläessä käytti sittemmin Orleansin herttuaksi ja Ranskan hallituksenhoitajaksi tullut Philippe. Suom.

[86] François Henri de Montmorency, Luxemburgin herttua (1628-95), Ranskan marski ja Ludvig XIV:n viimeinen huomattava sotapäällikkö toisessa koaliitiosodassa ja Pfalzin sodassa.

[87] Paikkakunta Liègen maakunnassa Belgiassa, mainitaan Pfalzin sodan historiassa ranskalaisten suuresta voitosta 1693. Suom.

[88] Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna Monsieur oli bourbonilaiskautena kuninkaan lähinnä nuoremman veljen tavallinen mainintamuoto, tässä tapauksessa siis Ludvig XIV:n veljen, Orleansin herttuan (Philippe I:n), jonka ensimmäinen puoliso, Englannin kuninkaan Kaarle I:n tytär Henriette kuoli 1670. Regentti (Philippe II) syntyi Monsieurin jälkimmäisestä avioliitosta. — Ranskan hovissa liikkui myrkytysjuoruja liiemmälti; kauniin ja keimailevan Henrietten lienee tosiasiallisesti vienyt hautaan vatsakalvontulehdus.

[89] Le grand dauphinin ('suuren perintöprinssin') — Ludvig XIV:n pojan — puolison tavallinen mainintamuoto.

[90] Neiti Marie Émilie Joly de Choin (1670-1710) pääsi le grand dauphinin rakastajattaresta lopulta hänen morganaattiseksi puolisokseen. Suom.

[91] Englannin kuninkaan Jaakko II:n ja hänen rakastajattarensa Marlboroughin herttuan sisaren poika, joka meni Ranskan palvelukseen 1690 ja oli Ludvig XIV:n etevimpiä sotapäälliköitä.

[93] Ithakan kuninkaan Odysseuksen viipyessä harharetkillään hänen puolisonsa Penelope sai vastuksikseen joukon röyhkeitä kosijoita, jotka väkisin asettuivat kuninkaantaloon ja kovistelivat Penelopea ottamaan jonkun heistä puolisokseen. Aikaa voittaakseen kuningatar lupasi tehdä valintansa sitten kun sai valmiiksi kudontansa, jota hän kuitenkin salaa purki öisin. Suom.

[94] Assyrialainen tarukuningatar, joka uhkeasti kaunisti pääkaupunkiaan Babylonia, mm. "riippuvilla puutarhoilla" eli kattoistutuksilla. Suom.

[95] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa Herakleen nujertama monipäinen vesikyy. Suom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RITARI D'HARMENTAL: HISTORIALLINEN ROMAANI HOLHOUSHALLITUKSEN AJOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.