The Project Gutenberg eBook of Erään perheen tarina This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Erään perheen tarina Author: Wilkie Collins Translator: Eero Alpi Release date: November 1, 2021 [eBook #66642] Language: Finnish Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄÄN PERHEEN TARINA *** ERÄÄN PERHEEN TARINA Kirj. Wilkie Collins Suomentanut Eero Alpi Kariston 50 p:n romaaneja N:o 28 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914. SISÄLLYS: I. Herra James Smith II. Nimetön kirje. III. Etsiskelyretki. IV. Lyhyt vierailu. V. Syytettynä murhasta. VI. Odottamaton todistaja. I Herra James Smith. Ensimäinen palveluspaikkani, joka minulla oli elämässäni, ei ansioon katsoen ollut erittäin edullinen. Hyvä puoli siinä oli, että opin ammattini perin pohjin, mutta palkkaani en saanut säännöllisesti. Isäntäni eleli taloudellisesti ahtaissa oloissa, ja hänen palvelijansa, samoin kuin hänen muutkin velkojansa, saivat kärsivällisesti odottaa. Mutta toinen palveluspaikkani korvasi kaiken, mitä edellisessä oli puuttunut. Minulle oli onni todellakin myötäinen päästessäni palvelemaan herra ja rouva Norcrossia. Tämä isäntäni oli hyvin rikas mies. Hän omisti suuren Darrock Hall-nimisen maatilan Cumberlannissa, samoin toisen maatilan Yorkshiressä ja sitäpaitsi hänellä oli Jamaikassa suuria omaisuuksia, jotka tuottivat melkoista voittoa. Länsi-Intiassa oli hän tullut tuntemaan erään kauniin nuoren naisen, joka oli kotiopettajattarena eräässä englantilaisessa perheessä; hän rakastui tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka olikin tuota neitosta kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Häiden jälkeen matkustivat he Europaan, ja juuri silloin pääsin minä heidän palvelijakseen. Minä palvelin uutta isäntääni kolme vuotta, hänen kuolemaansa saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lapsia. Hän kyllä arvasi, että hänen nuori vaimonsa menisi uusiin naimisiin, mutta hän testamenteerasi kuitenkin hänelle kaiken omaisuutensa, jonka myöhemmin tulisi siirtyä rouvan toisissa naimisissa syntyville lapsille; ellei lapsia syntyisi, lankeisi omaisuus nimitetyille sukulaisille ja ystäville. Isäntäni kuoleman jälkeen en kuitenkaan joutunut puille paljaille, sillä leski piti minut edelleen palveluksessaan. Minä olin hoitanut herraani koko hänen sairautensa ajan ja osoittanut siinä niin suurta huolellisuutta, että olin saavuttanut lesken täydellisen suosion. Paitsi minua piti hän edelleenkin palveluksessaan kamarineitsyensä Josephinen, jonka vanhemmista toinen oli ollut mulatti, toinen valkoihoinen, ja jonka hän oli ottanut mukaansa Länsi-Intiasta. Jo heti alussa teki minuun hyvin vastahakoisen vaikutuksen tuon naisen mielistelevä ja liehakoiva käytös sekä hänen rumat, ruskeat kasvonsa, ja minua kummastutti suuresti emäntäni kiintyminen häneen. Aika sitten osottikin, että kamarineitsyeeseen kohdistuneet epäluuloni eivät olleetkaan perusteettomat. Siitä saan puhua kauempana kertomuksessani. Kaikkein ensin on minun nyt mainittava, että emäntäni lakkautti oman talouden Englannissa ja lähti matkalle mannermaalle, ottaen mukaansa minut ja kamarineitsyensä. Me kävimme m.m. Pariisissa, Genuassa, Venetsiassa, Florensissa, Roomassa ja Neapelissa ja viivyimme muutamissa paikoissa moniaita kuukausia. Huhu kertoi emäntäni rikkauksista, ja hänen ympärillään vilisi herroja, niin englantilaisia kuin ulkomaalaisia, jotka koettivat päästä hänen suosioonsa ja tekivät hänelle naimatarjouksia. Mutta kenenkään ei onnistunut tehdä häneen voimakkaampaa ja pysyväisempää vaikutusta; ja kun me sitten runsaamman kuin kahden vuoden oleskeluajan jälkeen ulkomailla taas saavuimme kotiin, oli emäntäni edelleenkin leski, eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta muuttamaan elintapojaan. Me matkustimme ensin Yorkshiressä olevalle maatilalle, mutta emäntäni ei pitänyt muutamista siellä olevista naapureista, jonkavuoksi me muutimme Darrock Halliin, mistä oli sopiva tilaisuus silloin tällöin tehdä retkeilyjä sisäjärville. Eräällä sellaisella matkalla esitettiin emännälleni muuan vieras herra, jolla oli tuo tavallinen ja melkein epämieluisaksi käynyt nimi James Smith. Hän oli nuori, jokseenkin kaunis mies. Hänellä oli tumma tukka, jonka hän oli antanut kasvaa tavallista pitemmäksi, ja hänen musta leukapartansa oli mallikelpoisin mitä koskaan olen nähnyt. Hän näytti olevan kevytluonteinen, iloinen mies, ja liukkaan puhekykynsä vuoksi näytteli hän huomattavaa osaa seurueessamme. Hyvin köyhä hän oli -- sen kuulin hänen palvelijaltaan -- mutta hänen oli onnistunut tehdä muutamia edullisia sitoumuksia. Sitäpaitsi hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän saakka, huolimatta vapaasta, huolettomasta luonteestaan. Mitä kiehtovia puolia emäntäni hänessä löysi, sitä en voi käsittää; mutta kun hän kutsui muutamia ystäviään joksikin aikaa vierailulle Darrock Halliin, ei hän myöskään unohtanut pyytää mukaan herra James Smithiä. Darrockissa vietettiin sitten vähän aikaa hyvin iloista elämää, ja herra Smith kotiutui siellä mainiosti, käyttäytyen niin, kuin olisi tuo tila ollut hänen omansa. Minua ihmetytti, kuinka rouva Norcross saattoi kärsiä sellaista, mutta vielä suuremmaksi nousi kummastukseni, kuullessani, että herra Smith ja emäntäni aikoivat mennä naimisiin. Viimemainittuhan oli antanut rukkasia monille rikkaille ja paljon huomatuimmissa yhteiskunnallisissa asemissa oleville kosijoille kuin tämä. Meni kerrassaan yli ymmärryksen, että hän uskoi itsensä niin kevytmielisen ja köyhän miehen huostaan kuin herra James Smith. Mutta avioliittoon he joka tapauksessa menivät ja vietettyään kuherruskuukautensa ulkomailla, palasivat he Darrock Halliin. Minä tulin pian huomaamaan, että uudella herrallani on sangen vaihteleva luonne. Oli päiviä, jolloin hän oli niin hyvä ja ystävällinen palvelijoita kohtaan kuin pyytää saattaa; väliin taas tuntui siltä, kuin joku paha henki olisi häntä riivannut. Hän sai kiivaita suuttumiskohtauksia, hänen päähänsä pälkähti mitä merkillisimpiä tuumia, eikä hän tahtonut kuulla mitään esityksiä eikä vastaväitteitä. Minua todellakin ihmetytti, että hän, niin huvinhaluinen ja vaihteluun tottunut kuin oli, saattoi tyytyä Darrock Hallissa vallitsevaan yksitoikkoiseen elämään. Mutta syyt siihen näyttäytyivät pian. Herra James Smith oli oikeastaan tuskin mikään urheilija, ei ainakaan maalla; eivät häntä myöskään huvittaneet sellaiset hommat kuin lukeminen tai musiikin harjottaminen; yhtä vähän oli hänellä halua päästä valtiopäiville edustamaan vaalipiiriä. Ainoa mistä hän piti oli purjehtiminen. Darrock sijaitsi parin penikulman päässä merenrannasta, jossa oli mainio satama, ja tätä asemaansa oli maatilamme kiittäminen siitä, että herra James Smith suvaitsi pitää sitä majapaikkanaan. Hän nautti tavattomasti oleskelusta merellä, ja hänen mieluisimmat muistonsa keskittyivät kokonaan niihin tapauksiin, jolloin hän sai olla mukana purjehdusmatkoilla ystäviensä kanssa heidän huvialuksillaan, niin että minä melkein luulen hänen menneen naimisiin emäntäni kanssa yksinomaan hänen rahojensa tähden, saadakseen kerran itselleen oman huvijahdin. Olkoon sen asian laita miten tahansa, niin sai hän joka tapauksessa, heidän vähän aikaa oltuaan naimisissa, emäntäni lahjoittamaan hänelle kauniin kuunarin, joka tuotiin Cowesista meidän rantakaupunkiimme, ja joka aina pidettiin satamassa purjehdusvalmiina häntä varten. Hänen täytyi kuitenkin hiukan käyttää kieltään, ennenkuin emäntäni lahjoitti hänelle aluksen. Emäntäni ei itse saattanut seurata häntä purjehdusmatkoille, sillä hän tuli helposti merikipeäksi; mutta koska hän hellästi rakasti miestään, ei hän voinut kieltää häneltä tuota nautintoa. James Smith osasi muuten mainiosti käyttää vaikutusvaltaansa häneen; hän sanoi, ettei hän koskaan lähtisi purjehtimaan ilman vaimonsa myöntymystä ja lupasi olla viipymättä poissa kotoa kauempaa kuin seitsemän tai kymmenen päivää kerrallaan. Seurauksena sitten olikin, että emäntäni lahjoitti hänelle huvialuksen. Niinä aikoina kuin herrani harhaili merellä oli emännälläni kotona hyvin ikävä. Seudun ainoat säätyhenkilöt asuivat jokseenkin kaukana Darrockista ja saapuivat sinne vähäksi aikaa vain silloin, kun heidät kutsuttiin. Lähimmässä kylässä oli yksi ainoa henkilö, jonka emäntäni saattoi kutsua luokseen, ja se oli pappi. Hänen nimensä oli Meeke. Hän oli nuori mies ja aivan yksinään maailmassa. Hänen kasvonsa olivat lempeät, kelmeät ja uneksivat, ja hän oli arka ja ujo kuin pieni tyttö; sanalla sanoen saattoi häntä, puhumatta hänestä pahaa tai väärin, kutsua pieneksi, heikoksi raukaksi, ja hän oli ehdottomasti huonoin saarnamies mitä koskaan olen kuullut. Mutta yhden asian suoritti hän erinomaisen hyvin, nim. soitti viulua; sen sain kuulla omin korvin. Hän rakasti musiikkia niin suuresti, että hän usein otti viulun mukaansa kävelyretkillekin. Tämä hänen taitonsa teki hänet hyvin mieluisaksi emännälleni, joka itse soitti mainiosti pianoa, ja hän oli iloinen, kun sai soitella jonkun kanssa duettoa. Sitäpaitsi näytti hän tuntevan Meekeä kohtaan sääliä hänen yksinäisyytensä vuoksi; emäntänihän itse tiesi niin hyvin, miten ikävää on olla yksinään. Hra Meeke taas puolestaan tunsi, senjälkeen kuin hän oli voittanut ensi arkuutensa, itsensä suuresti iloiseksi siitä, että sai joskus vaihtaa yksinkertaisen pappilansa Darrock Hallin komeaan musiikkisaliin ja nauttia kauniin, jaloluontoisen naisen seurasta, joka nainen sen lisäksi antoi arvoa hänen soittotaidolleen. Seurauksena olikin, että aina kun herrani oli ulkona purjehtimassa, soittelivat emäntäni ja herra Meeke duettoja niin ahkeraan, kuin olisi se ollut heidän leipäansiotaan. Viattominta suhdetta kuin näiden kahden ei maailmassa voi ajatella; ja kuitenkin muodostui siitä syy niihin moniin onnettomuuksiin, jotka pian jälkeenpäin tapahtuivat. Herrani tapa kohdella pastori Meekeä oli aivan päinvastainen kuin emäntäni. Levoton, meluava ja riitelevä James Smith halveksi suuresti tuota naisellista, viulua-soittavaa pappia, ja, mikä pahinta, ei välittänyt sitä peittääkään. Siksi kävikin herra Meeke, joka kovasti pelkäsi isäntäni raakaa ja ilkeätä puhetapaa, meillä ainoastaan silloin, kun emäntäni oli yksin kotona. Ja koska emännälläni ei ollut mitään syytä pahaan omaantuntoon, ei hän välittänyt lähettää herra Meekeä kotiin silloinkaan, kun hän odotteli miestään kotiin ratsastus- tai purjehdusmatkalta. Sattuikin senvuoksi usein, että kun isäntäni palasi kotiin, tapasi hän pastori Meeken vierailulla Darrockissa. Aluksi hän vain nauroi ja laski raakaa leikkiä vaimonsa ja vieraan kustannuksella. Mutta pian hän kuitenkin muutti karvaa. Hän kävi happameksi, vihaiseksi ja vaiteliaaksi ja osotti lopulta suurta mustasukkaisuutta. Ollen liian ylpeä käyttämään sanoja, näytti hän käytöksellään vaimolleen mielentilansa laadun. Emäntäni oli sellainen naisluonne, että se, jolle hän antoi arvoa, sai hänet helposti taipumaan mihin tahansa; mutta jos hän huomasi, että häntä tahdottiin tunnottomasti vallita, heräsi hänessä pian ehkä liiankin voimakas vastustamisen tunne. Jo pelkkä se seikka, että hänen miehensä häntä epäili, saattoi hänet tuleen ja leimuun, ja hän valitsi kaikkein onnettomimman tavan, millä nainen voi osottaa suuttumustaan. Sillä jota epäkohteliaammin herra Smith kohteli pastori Meekeä, sitä suurempaa huomaavaisuutta osotti emäntäni häntä kohtaan. Tämä seikka johti kiivaaseen sanasotaan ja lopuksi ankaraan riitaan. Minä en voi sille mitään, että jouduin kuulemaan siitä vähäsen, sillä riiteleminen tapahtui puutarhassa ruokasalin ikkunan alla, missä minä sisällä parhaillaan katoin pöytää. Toistamatta heidän sanojaan -- johon minulla ei ole oikeuttakaan, koska jouduin kuulemaan heidän puheensa sattumalta -- tahdon vain mainita niin paljon, että emäntäni syytti miestään siitä, että tämä oli mennyt hänen kanssaan naimisiin vain omanvoiton pyynnöstä, että tämä oli hänen luotaan poissa niin paljon kuin mahdollista, sekä että tämä oli loukannut häntä sellaisella syytöksellä, jota oli vaikeata koskaan antaa anteeksi ja unohtaa. Isäntäni vastasi yhtä kiivain sanoin ja kielsi vaimoaan seurustelemasta herra Meeken kanssa. Mutta emäntäni selitti, ettei hän koskaan taipuisi loukkaamaan pappia ja gentlemannia, tyydyttääkseen tyrannimaisen miehen oikkua. Silloin isäntäni kirosi karkeasti ja käski heti satuloimaan hevosen, sanoen, ettei hän tahtonut olla enää silmänräpäystäkään saman katon alla sellaisen naisen kanssa, joka oli uhmaillut häntä. Ja hän lupasi palata heti kuin kuulisi, että herra Meeke astuisi Darrockin kynnyksen yli ja uhkasi silloin hänen papinkauluksestaan huolimatta antaa hänelle kelpo selkäsaunan. Tämän sanottuaan hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin, missä hänen aluksensa oli satamassa. Emäntäni säilytti levollisuutensa siksi, kunnes herra Smith katosi näköpiiristä; sitten sai hän ankaran itkunkohtauksen, jonka jälkeen hän heikkoni niin, että hänet oli kannettava vuoteeseen, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Samana iltana toi muuan mies takaisin isäntäni hevosen sekä minulle osotetun kirjeen, jossa oli seuraavat sanat: "Kootkaa vaatteeni ja antakaa matkalaukku tämän kirjeen tuojalle. Sanokaa vaimolleni, että minä lähden tänä iltana purjehdusmatkalle Ruotsiin. Lähettäkää minulle saapunut posti Tukholmaan, poste restante." Minä noudatin annettua määräystä, kuitenkin jättäen sen täyttämättä siinä kohden, etten ilmoittanut mitään emännälleni. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä, ja hän oli vielä talossa. Minä tiedustelin häneltä, oliko soveliasta kertoa kirjeen sisällöstä emännälleni, mutta hän kielsi sen, ottaen omaan haltuunsa minulle lähetetyn paperinlapun. Jos emäntäni voimistuisi, näyttäisi hän sen hänelle. Noin tuntia jälkeen kuin kirjeentuoja oli lähtenyt, saapui Darrockiin herra Meeken taloudenhoitaja tuoden emännälleni pinkan nuotteja. Minä kerroin hänelle herra Smithin äkillisestä lähdöstä sekä että emäntäni luokse oli haettu lääkäri. Tämä tieto sai herra Meeken kiireesti saapumaan meille persoonallisesti. Minä olin hyvin suutuksissani hänelle senvuoksi, että hän oli saanut aikaan moisen riidan, ja mennen yli velvollisuuksieni rajain, kerroin minä hänelle koristelematta koko tapauksen. Ja tuo heikko, lapsellinen olento, hän punastui korviaan myöten, vaipui tuolille ja itki, -- niin, ihan sanan todellisessa merkityksessä hän itki. "Voi, William", lausui hän, väännellen hentoja, valkoisia käsiään, "mitä me nyt teemme?" "Koska te kerran teette minulle sen kysymyksen, sir", vastasin minä, "niin minä toivon teidän antavan anteeksi, että, vaikka olenkin palvelija, sanon suoraan ajatukseni. Minä tunnen kyllä liiankin hyvin asemani, tietääkseni, että jo olen mennyt liian pitkälle siinä, mitä tähänkin saakka olen sanonut. Mutta minä olen valmis", virkoin minä ja tunsin toisen silmäni kyyneltyvän, "menemään vaikka kuolemaan emäntäni tähden. Hänellä ei ole täällä ketään sukulaista, joka voisi puhua kanssanne, ja siksi on parempi, että palvelija rohkenee olla tungettelevainen, ennenkuin ehtii tapahtua joku korjaamaton onnettomuus senvuoksi, ettei ole ajoissa käytetty parannuskeinoa. Minä teidän sijassanne, sir, kirjoittaisin heti herra James Smithille ja selittäisin, etten minä pappina tahtoisi panna kovaa kovaa vastaan, vaan kerta kaikkiaan lopettamalla käyntini Darrock Hallissa tahtoisin näyttää, kuinka väärät hänet epäluulonsa olivat, sekä painostain, etten minä mitenkään tahtoisi aiheuttaa riitaa hänen ja rouvansa välillä. Jos te tahdotte olla hyvä ja kirjoittaa kirjeen valmiiksi puolen tunnin kuluessa, niin minä otan tallista kaikkein nopeimman hevosen, noudan teiltä kirjeen ja lennätän sen itse herra Smithille, ennenkuin hän ennättää lähteä satamasta. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin pyytää nöyrimmästi anteeksi, että minä halvan arvoni unohtaen olen puhunut kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta kuin vertaiseni kanssa." Se tunnustus on herra Meekelle annettava, että hänellä oli sydän, joskin se mahtoi olla hyvin pieni. Hän pudisti kättäni ja sanoi, että hän vastaanotti minun neuvoni kuin ystävän neuvon ja lähti sitten pappilaansa kirjoittamaan kirjettä. Puolen tunnin kuluttua ratsastin minä pappilaan noutamaan sitä, mutta se ei ollut vielä valmis. Herra Meeke tahtoi saada kirjeen niin viimeistellyksi kuin mahdollista. Minä huomasin, että hänen kirjoituspöydällään oli levällään useita konsepteja, ja hän oli kuumeessa koettaessaan hioa emäntääni koskevat lauseet niin hienoiksi kuin mahdollista. Koska jokainen minuutti oli kallis, hoputin minä häntä parhaani mukaan ilman vähintäkään kursailemista. Ponnistuksistani huolimatta kesti kuitenkin vielä puoli tuntia, ennenkuin kirje lopuksikin oli valmis. Minä nousin ratsaille ja kiirehdin täyttä laukkaa kaupunkiin. Saapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään alusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin ottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat merimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen tuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia. Minä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli lähettää kirje Tukholmaan, poste restante. Seuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka minä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva itse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä selitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua ymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä olin antanut hänelle hyvän neuvon. Tieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista vaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi joutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi; nähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä kirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle. Sen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken kirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli pukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin sekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi, että hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään tavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja surunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin minä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti pyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa minä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja pyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan loukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi sulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa perästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja. Tämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja hän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien sukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä. Matkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään -- ehkä hieman kiusalla, arvelin -- sanoakseen jäähyväiset herra Meekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra Meekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon nuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt puhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni ensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi pastori kiireesti veräjälle häntä vastaan. "Älkää pelästykö, herra Meeke", virkkoi emäntäni. "Vaikkakin te olette tehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole lupautunut olla tulematta tänne pappilaan." Sitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun takaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään pappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen tytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui minusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se ei ollut mikään hyvä merkki. Puolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi Lontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan kirjettä mieheltään. II. Nimetön kirje. Muutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin. Sielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä. Kului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi ainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa elämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan emäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, lukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin silloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi. "Miten on laitasi?" kysyin minä. "Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin kauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden jäljen!" Minä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian. Emäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon kehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla tuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt yönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella ikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli Josephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra Meekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle, oikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi kyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan tekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa hienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen senjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun hän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut pieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle. "Minäkö olisin vihainen hänelle?" huudahti Josephine terävästi. "Jos emäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle toisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan voisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista ajattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne." Hän heitti minuun silmäyksen -- ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen nähnyt -- ja purskahti nauruun -- epämiellyttävimpään ja terävimpään nauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän käänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut. Mutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että hän olisi laiminlyönyt tehtäviään -- ne hän suoritti yhtä hyvin ja täsmällisesti kuin ennenkin -- mutta hänen olennossaan esiintyi jotain eriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti kaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut mitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta kaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut hänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet pois talosta. Tätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin vähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat seuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut mitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin jotain. Eräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen sisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut isäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen ihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. "Sen täytyy olla joku kerjuukirje", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni. Ennenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli jotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi hän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia rivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat vavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui voimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon tapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi muistamatta minun läsnäoloani. "Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään. Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin sukulaisiinsa. Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden tunnin ajan. "Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja sentähden olen minä tämän herran -- hän on eräs minun läheisimpiä sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani -- täydellä suostumuksella päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein riippuu elämä ja kuolema." Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt, mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja ennätti ennen häntä. "Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua." Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä." Minä kumarsin ja myönsin. "Kuten muistanette", jatkoi hän, "saapui emännällenne viisi päivää sitten muuan kirje." "Kyllä, sir", vastasin minä, "kirje, jonka johdosta hän suuresti pelästyi ja tuli liikutetuksi." "Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen", sanoi asianajaja. "Voin teille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne vastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus. Olen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa nimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin." Senjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain sitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan sen sanasta sanaan. Se kuului: "Rouva! Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen vaimon. En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä, missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette huomaamaan, että olen puhunut totta. Muuan tuntematon ystävä." Niin huonot ajatukset kuin minulla isännästäni yleensä olikin, en kuitenkaan saattanut uskoa, että hän olisi voinut tehdä sellaisen konnantyön kuin kirjeessä kerrottiin. "Voi, herra", huudahdin minä, "tämä on varmaan hävytöntä petosta! Sellainen ei voi olla totta." "Sitä minäkin olen vakuuttanut emännällenne", virkkoi asianajaja "mutta hän sanoo..." "Että minä tunnen sen olevan totta", keskeytti hänet emäntäni heikolla, tukahtuneella äänellä. "Tarpeetonta on nyt vielä ratkaista kysymystä", lausui asianajaja. "Meidän täytyy nyt saada selville asian oikea laita. Se täytyy tapahtua pian. Olen kirjoittanut eräälle apulaiselleni, joka on tottunut suorittamaan arkaluontoisia tutkimuksia, ja käskenyt hänen viipymättä saapua tänne. Hän on täydellisesti luotettava ja alkaa heti tutkimuksensa. On ehdottomasti välttämätöntä erehdysten välttämiseksi, että häntä seuraa joku henkilö, joka hyvin tuntee James Smithin ulkomuodolta sekä hänen elintapansa, ja emäntänne on valinnut teidät siksi henkilöksi. Kuinka viisaasti tutkimukset toimitetaankin, voivat ne koitua vaikeiksi ja pitkäaikaisiksi, ja myöskin vaaroja voi olla tarjona. Oletteko", virkkoi lakimies ja katsoi minuun terävästi, "valmis uhrautumaan emäntänne hyväksi?" "Kaiken mihin kykenen, olen valmis tekemään", vastasin minä. "Pelkään ainoastaan, etten ole tarpeeksi sukkela voidakseni olla hyödyksi. Mutta mitä vaaroihin tulee, niitä en pelkää." Emäntäni otti nenäliinan kasvoiltaan, katseli minua kyyneleisillä silmillään ja ojensi minulle kätensä. Minä en voi käsittää, kuinka saatoin niin unohtaa alhaisen asemani, mutta minä rohkenin tarttua hänen käteensä ja suudella sitä; silmänräpäys senjälkeen minä tunsin olevani hyvin nolo. "Te olette oikea mies", lausui asianajaja ja nyökkäsi päätään. "Älkää pelätkö kykenemättömyyttänne, sillä minun apulaisellani on järkeä kahdellekin. Kuitenkin vielä pari sanaa. Muistakaa, että tämä asia on pidettävä tarkoin salassa. Lukuunottamatta meitä kolmea ja seurakunnan pastoria, jolle emäntänne on kirjeellisesti muutamin sanoin ilmottanut tapahtumasta, ei kukaan muu tiedä asiasta. Apulaisenikin tulee noudattamaan ehdotonta vaiteliaisuutta." Asianajajan apulainen ei antanut kauvan odottaa itseään; hän saapui Lontoosta ensi tilaisuudessa. Minä olin kuvitellut häntä vakavaksi, hiljaiseksi mieheksi, jonka silmissä huomasi hieman sukkeluuden vilahtelua. Sensijaan olikin hän minun suureksi ihmeekseni lyhyt, lihava, reipas ja iloinen mies, jolla oli mustat silmät ja suuri paloviinanenä. Hänellä oli musta puku, hieman hutiloimalla solmittu kaulanauha, hän pisti silloin tällöin nokkaansa annoksen nuuskaa, käveli kädet selän takana ja näytti enemmän elämänhaluiselta patruunalta kuin asianajajan kirjurilta. "Mitäs kuuluu?" virkkoi hän, kun minä avasin hänelle oven. "Minä olen se mies Lontoosta, jota täällä odotetaan -- olkaa hyvä ja ilmottakaa, että hra Dark on täällä. Minä istun täällä odottamassa niin kauan. Ja, nuori mies, jos tässä talossa on mitään oluen tapaista, niin en ollenkaan kursaile sanoa, että minä juon sellaista sangen mielelläni." Minä menin hakemaan hänelle olutta ennenkuin ilmotin hänen saapumisestaan. Viedessään lasin huulilleen tirkisteli hän minua uteliaana. "Maljanne!" sanoi hän. "Minä pidän teistä, älkää unohtako, että nimeni on Dark. Ja olkaa hyvä ja jättäkää oluttuoppi pöydälle, sillä voi olla mahdollista, että esimieheni antaa minun odottaa." Minä ilmotin hänen tulostaan ja minut käskettiin johdattaa hänet kirjastohuoneeseen. Palattuani takaisin etuhuoneeseen huomasin, että oluttuoppi oli tyhjä ja että herra Dark virkisti itseään nuuskalla, jonka johdosta hän aivasteli kuin valaskala. Hän oli juonut kelpo määrän kaikkein väkevintä olutta, mitä meillä oli talossa, ja se ei näkynyt tehneen häneen sen enempää vaikutusta kuin olisi hän juonut pelkkää vettä. Johdattaessani häntä käytävän kautta kirjastohuoneeseen, kulki Josephine ohitsemme. Herra Dark kumarsi hänelle syvään. "Nähtävästi kamarineiti", kuulin hänen lausuvan itsekseen. "Nätti tyttö, mutta hemmetin vaikeata olisi tulla toimeen hänen kanssaan." Minä katsahdin häneen melkein vihaisena, sillä hän oli niinkin osoittavan rauhallinen; ja avatessani hänelle oven heitin minä häneen tutkivan silmäyksen, mutta hän silmäsi minuun samalla tavalla. "Hyvä", virkkoi hän "tulenhan jo toimeen yksinkin." Senjälkeen naputti hän ovelle, avasi sen ja astui sisään, naama hyvinvoivan loistavana. Puolen tunnin perästä soitettiin minua. Hra Dark istui emäntäni ja asianajajan välissä, joista edellämainittu silmäili häntä hämmästyneesti, jälkimäinen taas sangen suosiollisesti. Asianajajalla oli polvillaan avattu salkku ja kynä kädessään. Herra Darkiin ei James Smithiä koskeva salaisuus näyttänyt tehneen mitään vaikutusta. "Olen saanut luvan tehdä teille erään kysymyksen", virkkoi herra Dark heti sisään astuttuani. "Nähdessänne herranne aluksen purjehtivan ulos merelle, kuulitteko, mihin suuntaan sen piti mennä, Skotlantiako kohti? Hä? Sano tietosi, miekkonen!" "Aivan oikein, sinne päin", vastasin minä, "merimiehet satamassa kertoivat sen minulle." "Vaikka hän sanoikin aikovansa Ruotsiin", virkkoi herra Dark, kääntyen asianajajan puoleen, "niin luulen minä hänen kuitenkin lähteneen Skotlantiin. Arvelen nyt olevani selvillä asiasta." Asianajaja nyökkäsi ja katsoi emäntääni, joka myös teki samoin. Senjälkeen virkkoi hra Dark minulle: "Laittakaa heti matkalaukkunne kuntoon ja toimittakaa, että pääsemme vaunuilla lähimpään kaupunkiin, mistä voimme saada kyydin. Silmät auki, nuori mies, silmät auki!" "Ja mitä tapahtuneekin", lisäsi emäntäni, ja hänen ystävällinen äänensä värisi hieman, "niin olkaa varma, William, minä en koskaan unohda sitä palvelusta, minkä nyt minulle teette. Onhan ainakin lohdullista ajatella, että voin tässä kauheassa koettelussa luottaa teidän uskollisuuteenne sekä herra Darkin erinomaiseen älyyn ja kokemukseen." Herra Dark ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tuota hienoa kohteliaisuutta; hän näkyi kirjoittavan jollekin lapulle jotain. Puolen tuntia myöhemmin, kun olin käskenyt valjastaa vaunut ja mennyt etuhuoneeseen matkalaukku kädessäni, oli herra Dark jo siellä minua odottamassa. Hän istui samalla tuolilla kuin silloinkin, kun hän saapui, ja hänellä oli pöydällä edessään samaa väkevää olutta kuin äsken. "Onko teillä onkia talossa?" kysyi hän, minun laskiessani matkalaukkuni lattialle. "On kyllä", vastasin minä hämmästyneenä hänen kysymyksestään. "Mitä te niillä teette?" "Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan pari kappaletta", virkkoi herra Dark, "sekä koukkuja, siimaa ja tekokärpäsiä. Ja vetäkää nahkaanne lasillinen olutta ennenkuin lähdemme, William, älkääkä seisoko siinä ja töllistelkö. Minä sitten juttelen teille jotain selventävää, kunhan pääsemme matkaan. No, kiirehtikää hakemaan onkia! Minä tahdon olla matkalla viiden minuutin kuluttua." Palattuani, mukanani mainitut tarpeet, istui herra Dark jo vaunuissa. "Rahat, matkalaukut, kalastustarpeet, matkasuunnitelma, jäljennös nimettömästä kirjeestä, kartta", luetteli hän, siten kerraten muistissaan tarvittavat tavarat. "Hyvä on. Antakaa mennä!" Minä tartuin ohjaksiin ja niin sitä mentiin. Lähtiessämme näin emäntäni ja Josephinen katselevan meitä kumpikin ikkunastaan. Muisto näistä kahdesta kasvoista, joista toiset olivat vaaleat ja ystävälliset, toiset keltaiset ja pahansuovat, seurasi minua lakkaamatta monta päivää jälkeenpäin. "Nyt, William", virkkoi herra Dark, kun olimme ajaneet läpi puistikon veräjän "tahdon ennen kaikkea sanoa teille, että teidän on tästä hetkestä alkaen lakattava olemasta oma itsenne. Te olette pankkivirkailija samoinkuin minäkin. Me olemme saaneet tavallisen lomamme, joka tulee meille joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu, ja nyt me teemme pienen matkan Skotlantiin, missä aiomme hengittää meri-ilmaa ja hieman kalastella, jos siihen tarjoutuu tilaisuutta. Minä olen paksu kasööri, joka hoitelen suuria kultavarastoja; te olette laskija, joka istutte kirjoinenne minun takanani. Skotlanti on ihana maa William. Sanokaa, osaatteko laittaa viskytoteja? Minäpä osaan, ja mikä vielä ihmeellisempää, myöskin juoda niitä." "Skotlantiin!" huudahdin minä. "Mitä me siellä teemme?" "Kysymys kysymykseen", vastasi herra Dark, "mitä varten me olemme matkalla?" "Saadaksemme selvää isännästäni ja tietoa siitä, onko häntä koskeva kirjeen sisältö totta." "Aivan oikein. Entä millä keinoin me teidän mielestänne pääsisimme tuohon selvyyteen, hä?" "Minä matkustaisin Ruotsiin Tukholmaan, jonne hän käski osottaa kirjeensä ja etsisin häntä sieltä." "Niinkö te todella tekisitte?" sanoi herra Dark. "Jos me olisimme lammaspaimenia ja kadottaisimme yhden lampaan Cumberlannissa, niin ryhtyisimmekö me etsimään sitä Lands Endistä, tai haeskelisimmeko ehkä hiukan lähempää?" "Nyt te teette pilaa minusta", virkoin minä. "Enpä niinkään", vastasi herra Dark, "minä vaan hiukan valaisen teidän järkeänne. Herra James Smith aikoi matkustaa Ruotsiin, mutta poikkesikin ensin Skotlannin rannoille. Tulee muistaa, että hän purjehti huvialuksella. Sopiiko sellaisiin elävää karjaa ja teurastajia, hä? Entä pysyvätkö lihapaistit tuoreina koko matkan Cumberlannista Ruotsiin? Ei. Mutta elävätkö herrasmiehet mielellään paljaasta suolasta? Eivät. Minkä johtopäätöksen nyt siis voimme vetää näistä kolmesta seikasta? Kas sen, että herra James Smithin on täytynyt matkallaan Ruotsiin poiketa jonnekin uudistamaan eväsvarastoaan. Minne hänen siinä tapauksessa on sopinut poiketa? Onhan selvää, että jonnekin Skotlannissa. Mutta minne? Mannermaan pohjoispuolelleko, vai joillekin läntisille saarille?" "Luultavimmin mannermaalle, sillä siellä ovat suurimmat merikaupungit, joista hän varmemmin saa kaikkia mitä tarvitsee. Mitä meidän nyt siis on lähinnä tehtävä? Ei muuta kuin matkata suoraa päätä pohjois-Skotlantiin. Mitä te nyt sanotte tästä kaikesta, William? Onkohan minun suunnitelmani oikea, vai onko teidän väkevä oluenne sekottanut järkeni?" Olihan selvää, ettei olut ollut siihen asiaan mitään vaikuttanut, ja sen minä hänelle myönsinkin. Hän nauroi ja tirkisteli minuun veitikkamaisesti, virkistäen itseään silloin tällöin nuuska-annoksella. Hän lupasi vielä kerran käydä aivoissaan läpi suunnitelmansa. Kun me sitten saavuimme kaupunkiin, oli hän suorittanut tuon sielunponnistuksen ja näytti olevan hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli heti valmis vertaamaan paikkakunnan ravintolan olutta siihen, mitä oli saanut meillä. Me tilasimme hiukan leipää, vähäsen bologna-makkaraa ja kaksi pulloa sherryä vaununlaatikkoon. Sitten me lähdimme tärkeälle matkallemme. "Vielä muuan ystävällinen neuvo", virkkoi herra Dark ja asettui mukavaan asentoon vaunun nurkassa. "Nukkukaa niin usein, William, kuin suinkin mahdollista, sillä te ette saa kunnollisesti maata sängyssä ennenkuin Glasgovissa." III. Etsiskelyretki. Vaikkakin ne tapaukset, joista tässä kerron, sattuivat jo monta vuotta sitten, tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä, joissa herra Dark ja minä kävimme tekemässä etsiskelyjämme. Onhan tarpeeksi siinä kun kerron, mitä me ylipäänsä saimme aikaan. Saavuttuamme Glasgoviin kävi herra Dark vielä kerran läpi suunnitelmansa. Siitä oli tuloksena, että hän luopui alkuperäisestä aikomuksestaan lähteä suoraan päätä pohjois-Skotlantiin, koska hän piti paraimpana ensin päästä selville siitä, mihin suuntaan herra Smith purjehti, sivuuttaessaan läntisen rannikon. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi täytyi meidän alinomaa poiketa suoralta väylältä, joten matkamme edistyi hyvin hitaasti. Kaksi kertaa jouduimme väärien tiedonantojen perusteella turhanpäiten Hebrideille, ja samoin kaksi kertaa seurasimme me mannernaalle päin paria herraa, joiden tuntomerkit saamiemme tietojen mukaan olivat hyvin James Smithin kaltaiset, vaan jotka kuitenkin, heidät nähtyämme, olivat vallan vieraita henkilöitä. Kaikki tällaiset turhat matkat ottivat tavattomasti aikaa. Vasta kaksi kuukautta lähtömme jälkeen Darrock Hallista saavuimme erääseen suurehkoon kaupunkiin Skotlannin pohjoisimmalla rannikolla. Tähän saakka ei toimintamme ollut johtanut mihinkään tuloksiin, ja minä aloin pelätä, että me kokonaan epäonnistuisimme. Mitä taas herra Darkiin tulee, ei hän kadottanut hetkeksikään hyvää tuultaan ja ihmeteltävää rauhallisuuttaan. "Teillä ei ole kärsivällisyyttä, William", oli hänellä tapana sanoa, kun minä valitin huonoa onneamme. Me ajoimme kaupunkiin pienissä vaunuissa ja asetuimme asumaan, kuten tavallista, kaikkein vaatimattomimpaan hotelliin. "Meidän täytyy yrittää altapäin", tapasi hra Dark sanoa. "Me emme kuulu ensiluokkaisten ravintolain hienoston joukkoon, vaan meidän paikkamme on vaatimattomissa kapakoissa alhaisen väen keskuudessa." Ja hänen sanansa osottautuivatkin tosiksi. En ole nähnyt kenenkään niin nopeasti solmivan tuttavuuksia kuin hänen. Niin juroja ja varovaisia kuin skotlantilaiset ovatkin, osasi hän ikäänkuin kietoa heidät sormiensa ympäri. Hän taisi taitavasti käyttää erilaisia keinoja eri henkilöitä kohtaan, mutta erityisesti käytti hän kolmea eri tapaa. Ensiksikin piti hän näköalaa Arthur Scatilta Edinburgin yli maailman kauneimpana. Toiseksi oli visky hänen mielestään kaikkein terveellisin juoma. Ja kolmanneksi kertoi hän äiti-vainajansa olleen ihmisistä parhaimman ja rakastettavimman. Mainita myös sopii, että hän aina samalla huomautti hänen tyttönimensä olleen Mackleod [skotlantilainen sana.]. No niin, me asetuimme asumaan erääseen vaatimattomaan hotelliin. Minä olin matkasta hyvin väsynyt ja panin heti levolle. Herra Dark, joka ei koskaan näyttänyt tuntevan väsymystä, jätti minut ja meni juomaan totia ja polttamaan piippua toisten hotellin vieraiden seuraan. En tiedä, miten kauan lienen maannut, mutta äkkiä tunsin, että joku kosketti minua olkapäähän. Huoneessa oli aivan pimeä, joten minä en nähnyt mitään; sensijaan tunsin, että käsi laskettiin suulleni. Sitten minä haistoin väkevää viskyn ja tupakan hajua ja minun korvaani kuiskattiin: "William, me olemme saavuttaneet päämaalimme." "Tekö se olettekin, herra Dark?" sammalsin minä. "Mitä jumalan nimessä te tarkotatte?" "Alus saapui tähän satamaan ja teidän heittiö herranne tuli täällä maihin." "Voi, herra Dark", keskeytin minä, "älkää vaan sanoko, että tuon kirjeen sisältö oli totta." "Totta sanasta sanaan", vastasi hän. "Hän meni täällä naimisiin ja purjehti sitten Välimerelle vaimonsa n:o 2:n kanssa täsmälleen kolme viikkoa senjälkeen kuin me lähdimme Darrock Hallista. Vaiti, älkää lausuko sanaakaan! Nukkukaa jälleen tai sytyttäkää kynttilä ja lukekaa jotain, jos se huvittaa teitä paremmin. Tehkää yleensä mitä tahdotte, mutta älkää seuratko minua. Minä koetan nyt päästä selville kaikista asian yksityiskohdista kenenkään huomaamatta tarkotustani. Teillä on kaikin puolin mukiinmenevä naama, William, mutta se on niin hiton rehellinen, etten minä rohkene viedä teitä mukaani alas kapakkaan. Hieron parhaillaan ystävyyttä muutaman skotlantilaisen kanssa. He tietävät minun mielipiteeni Arthur Scatista, he näkevät miten paljon minä pidän viskystä, eikä kestä kauan ennenkuin he saavat kuulla, että minun äitini tyttönimi oli Mackleod." Tämän sanottuaan hiipi hän ulos huoneesta, jättäen minut yksinäni pimeään. Minä olin kuulemastani liian liikutettu voidakseni nukkua; senvuoksi sytytin kynttilän ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla erästä vanhaa sanomalehteä, joka oli joutunut matkatavaroittemme joukkoon. Kello oli lähes kymmenen. Kaksi tuntia senjälkeen kuin kapakka suljettiin tuli herra Dark ylös säteilevin silmin. "Minulla on nyt kaikki täällä", virkkoi hän ja löi otsaansa -- "koko asia on minulle yhtä selvä kuin oikeuden pöytäkirjassa. Teidän isäntänne, William, ei anna pikkuasioiden pelottaa itseään. Minun ymmärtääkseni ei emäntänne ettekä te ole nähneet häntä viimeistä kertaa." Senjälkeen kuin herra Dark oli huolellisesti lukinnut oven ja asettunut mukavasti vuoteeseensa kertoi hän minulle kaikki, mitä oli kuullut kapakkasalissa. Se kuului suunnilleen näin: Aluksella oli ollut hyvä tuuli aina Cape Wrathiin asti, mutta tämän niemen luona alkoivat luonnonvoimat niskotella ja aluksen oli täytynyt luovia tähän satamakaupunkiin, missä sen piti ottaa ruokavaroja ja odottaa suotuisampaa säätä. Herra James Smith nousi maihin ja lähti valitsemaan hotellia, missä hän voisi viettää muutamia päiviä. Kävellessään kaupungilla herätti hänen huomiotaan muuan hauskan näköinen talo, missä oli huoneita vuokrattavana, ja jossa erään ikkunan luona muuan hyvin kaunis tyttö istui ja ompeli. Hänen kasvonsa tekivät herra Smithiin niin syvän vaikutuksen, että hän lopuksi koetti päästä hänen tuttavuuteensa siten, että pyysi saada nähdä huoneita. Ne näytti hänelle tytön äiti, joka oli hyvin kunnioitusta herättävä nainen, sekä, kuten herra Smith sai tietää, erään merikapteenin vaimo, jonka puoliso parhaillaan oli ulkona merellä. Herra Smith sai puhutuksi siten, että pääsi myöskin siihen huoneeseen, missä tyttö ompeli ja saattoi vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Tytön ääni ja käyttäytyminen olivat yhtä miellyttävät kuin hänen kasvonsakin. Herra James Smith rakastui häneen korviaan myöten ja epäilemättä silmänräpäystäkään vuokrasi huoneet yhdeksi kuukaudeksi. Ei kai tarvinne mainita, että hänen aikomuksensa tytön suhteen olivat mitä häpeällisimmät, sillä hän uskotteli hänelle sekä äidille olevansa naimaton. Hän arveli rahojensa, yhteiskunnallisen asemansa ja edullisen ulkomuotonsa vuoksi helposti saavansa tyttären satimeen, mutta huomasikin pian, ettei se ollut niinkään helppoa. Hän ei voinut väistää äidin valvovaa silmää, eikä tyttökään ollut niin vaan otettavissa. Hän kyllä ihaili herra James Smithin komeata ulkomuotoa ja hienoa leukapartaa; hän hymyili hänen kohteliaisuuksilleen ja punastui aina, nähdessään hänet; mutta mahtoiko se sitten riippua viekkaudesta tai lapsellisuudesta, ei hän voinut käsittää tuon herran imarteluja muuksi kuin täysin rehellisiksi. Kun herra James Smith käyttäytyi hiukankaan sopimattomasti, vetäytyi hän pois suuresti hämmästyneenä. Herra Smith ei ollut osannut aavistaa sellaista vastarintaa eikä hän löytänyt mitään keinoa voittaakseen tyttöä pauloihinsa. Viikot kuluivat ja koko se kuukausikin, joksi ajaksi hän oli huoneet vuokrannut, eikä hän ollut päässyt tyttöä askeltakaan lähemmäksi. Viime päivinä lienee hän tehnyt jonkun uuden keksimänsä yrityksen, mistä aiheutui hyvin kylmä suhde heidän välillään; sillä sensijaan, että hän olisi vuokrannut huoneet vielä joksikin aikaa, meni hän alukselleen ja nukkui siellä kaksi yötä. Tuuli oli nyt suotuisa, ruokavarat oli tuotu laivaan, mutta hän ei antanut laivurilleen käskyä nostaa ankkuria. Kolmantena päivänä näkyi tuo kylmä suhde, mistä se lienee aiheutunutkin, muuttuneen, sillä herra Smith palasi maihin. Muutamat terävänäköiset henkilöt kaupungissa huomasivat heti, että hän näytti hiukan levottomalta ja huolestuneelta. Kaikesta päättäen tuli hänen nyt päättää, luopuako tytöstä ainaiseksi, vai tehdäkö se hävyttömyys, että mennä naimisiin hänen kanssaan. Niin heittiö kuin hän miehekseen onkin, epäili hän kuitenkin -- ehkä teon rikollisuuden vuoksi. Kulkiessaan näissä ajatuksissaan tapahtui, että tytön isä saapui kotiin, ja se saattoi herra James Smithin lopuksikin tekemään päätöksensä. Kun hän oli päättänyt toteuttaa rikoksellisen aikeensa, toimi hän mahdollisimman kylmästi ja viekkaasti, estääkseen tulemasta ilmi, että hän jo ennestään oli naimisissa. Hän meni alukselleen ja ilmotti luopuneensa suunnitelmastaan matkustaa Ruotsiin ja päättäneensä sensijaan tehdä pitkiä kalastusmatkoja Skotlannissa. Senvuoksi antoi hän määräyksen, että alus oli jätettävä satamaan; hän antoi kapteenille lomaa, niin että hän pääsi lähtemään perheensä luokse Cowesiin ja maksoi koko laivamiehistölle palkan, perämiehestä kokkipoikaan saakka. Siten pääsi hän kaikista niistä henkilöistä, jotka tunsivat hänet tässä kaupungissa. Hänet voitiin nyt ilman vaaraa kuuluttaa uuteen avioliittoonsa; hänen hyvin tavallinen nimensä suojeli häntä siitäkin, ettei uutinen herättänyt erityisempää uteliaisuutta; kaikki hänen ystävänsä ja tuttavansa, vieläpä hänen oma vaimonsakin saattoivat lukea uutisen hänen kihlautumisestaan siihen sen enempää merkitystä panematta. Viikkoa jälkeen kuin hänen laivamiehistönsä oli matkustanut pois kaupungista meni hän naimisiin mainitun kapteenin tyttären kanssa. Tytön isä oli yleisesti tunnettu itsekkääksi, itaraksi mieheksi, joka oli hyvin halukas saamaan rikkaan vävyn, ja senvuoksi hänellä ei ollut mitään vastaan, että häitä kiirehdittiin. Vihkiäisissä olivat läsnä morsiamen vanhemmat sekä muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät, ja nuori pari lähti heti häämatkalle ylämaan järville. Mutta parin päivän perästä palasivat he takaisin aivan odottamatta. Nuori aviomies -- joka nähtävästi katsoi varmemmaksi oleskella kauempana Englannista -- oli niin houkuttelevalla tavalla kuvaillut armaalleen etelän ihanuuksia, että tämä alkoi tuntea vastustamatonta halua nähdä Espanjan ja Italian. Hän oli purjehtinut isänsä mukana, ja oli siis hyvin tottunut merielämään sekä ehdotti matkaa Välimerelle. Hänen rakastettava miehensä ei tietysti voinut muuta kuin suostua suloisen vaimonsa pyyntöön, ja siksi he palasivat varustamaan huvialusta valmiiksi lähtöä varten. Eihän tämä käänne mitenkään herättänyt appivanhempien epäluuloja. Äiti piti herra James Smithiä kerrassaan miehen esikuvana. Isä taas kykeni mitä nopeimmin laittamaan aluksen purjehduskuntoon ja pestaamaan siihen tarvittavan miehistön. Ja niin lähti herra James Smith tuota pikaa matkalle Välimerelle sen onnettoman naisen kanssa, joka luuli olevansa hänen vaimonsa. Tälle matkalle lähdettiin ennenkuin herra Dark ja minä olimme jättäneet Darrock Hallin. Näin kuului todenmukainen kertomus isäntäni kurjasta menettelystä Skotlannissa. Kun herra Dark lopetti kertomuksensa, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä olisi vielä jotain lisättävää, vaan että hän oli liian uninen kertoakseen sen sinä iltana. Mutta heti kun heräsimme seuraavana aamuna, otti hän asian puheeksi uudelleen. "Enhän minä kai eilen illalla vielä ehtinyt jutella kaikkea?" alkoi hän. "Te kerroitte jo valitettavasti aivan tarpeeksi todistaaksenne, että tuon nimettömän kirjeen sisältö on totta", vastasin minä. "Niinpä kyllä, mutta mainitsinko jo siitä, kuka tuon kirjeen on kirjoittanut", kysyi herra Dark. "Ettehän kai tarkota, että olette mahdollisesti saaneet selvän siitäkin?" kysyin minä. "Hm", virkahti herra Dark ja näytti perin rauhalliselta. "Kuultuani, että teidän erinomainen isäntänne oli erottanut koko laivamiehistönsä, painoin minä sen mieleeni, koska siitä tiedosta mahdollisesti voisi olla hyötyä. Ja oikeassa minä olinkin. Minä nimittäin kysäsin eräältä merimieheltä siellä alhaalla, että sitten kun herra Smith oli maksanut palkat miehilleen, niin lähtivätkö he kaikki heti kotiinsa, vai jäivätkö mahdollisesti tänne ryypiskelemään. Merimies vastasi, että kaikki matkustivat paitsi yksi, joka ilmestyi täällä näkyviin vähän senjälkeen kuin herra Smith oli lähtenyt Välimerelle. -- 'Ehkä hän oli noudattanut isäntänsä esimerkkiä ja ottanut myöskin itselleen vaimon?' kysäsin minä. -- 'Se ei ole ollenkaan mahdotonta', vastasi merimies. 'Mutta lähemmin minä en siitä tiedä, sillä hän lähti sitten äkkiä matkalle etelään'. -- Siinä oli minulle kylliksi. Eikö totta, William, onhan päivän selvää, että hän oli nähnyt kaikki ja ilmotti sitten siitä emännällenne. Me saamme hänet kyllä käsiimme Cowesissa, jos tahdomme, ja pastorinkansliasta täältä saadaan tarpeen tullen todistus herra James Smithin naimisesta. Nyt ei meillä ole muuta tehtävää kuin palata emäntänne luokse kuulemaan, miten hän katsoo parhaimmaksi menetellä. -- Tämä on muuten aika soma juttu, William, aika soma juttu!" Me palasimme Darrock Halliin niin nopeasti kuin kulkuneuvoilla pääsimme. Koska emäntäni jo alunpitäen oli ollut varma siitä, että tuon nimettömän kirjeen sisältö oli totta, otti hän vastaan huonot uutisemme jotenkin levollisesti -- ainakin näytti ulkoapäin siltä. Hän hämmästytti herra Darkia suuresti sillä ilmotuksella, ettei hän ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin, vaan että koko tapaus saisi hiljaisuudessa hautautua. Nyt näin arvoisan matkatoverini ensi kerran nolona; ja vaikka hän sai tehtävänsä suorittamisesta aika hyvän palkkion, lähti hän meiltä jotenkin tyytymättömänä. "Sellainen soma juttu, William, sellainen soma juttu, on kerrassaan synti heittää se kesken!" virkkoi hän melkein surullisena, kun jätimme hyvästit toisillemme. "Te ette tunne, miten ylpeä ja hienotunteinen minun emäntäni on", sanoin minä. "Hän mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisesti tuomioistuimen edessä vain saadakseen kostaa miehelleen." "Te viaton sielu!" huudahti herra Dark. "Luuletteko todellakin, että tällainen tapaus voi pysyä salassa?" "Miksikä ei, jos me vaan olemme vaiti", vastasin minä. "Hitto soikoon!" huudahti herra Dark. "Jolleivät muut, niin ainakin herra Smith itse saattaa sen julkisuuteen." "Herra Smith?" toistin minä hämmästyneenä. "Aivan niin. Minulla, nähkääs, on hieman kokemusta tällaisissa asioissa, ja siksi vakuutan teille, että te ette ole nähnyt isäntäänne viimeistä kertaa. Muistakaa minun sanani, William: herra James Smith tulee vielä takaisin." Tämän ennustuksen lausuttuaan pyrähytti herra Dark kelpo annoksen nuuskaa sieramiinsa ja matkusti päämiehensä luo Lontooseen. Kului senjälkeen useita viikkoja ennenkuin minä herkesin pelästymästä joka kerta, kun portin kelloa soitettiin. IV. Lyhyt vierailu. Elämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa. Lontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä saapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni kieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa kaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin tavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä, saatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä kohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa muuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan. Kaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke luokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle -- ja hän oli mielestäni aivan oikeassa -- että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä tahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen perästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut. Annettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi, voisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin tuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa, saapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock Halliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä maailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa. Herra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan paljon virkistämään häntä. Hänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää aikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät myöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella kaunis keväinen päivä. Minä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut mieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän. Päivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä aamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan parissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin aikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä kiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki Josephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä kintereillä. "Minulta on varastettu!" sanoi emäntäni kiivaasti. "En tiedä milloin ja miten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja." "Jos teillä on jotain epäluuloja", virkkoi Josephine tavalliseen terävään tapaansa, "niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette. Ainakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni." "Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?" virkkoi emäntäni vihastuneena. "Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin avaatte suunne." Senjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli keksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti etsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin ilmottaisimme asiasta viranomaisille. Emäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme etsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin saada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi, että se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla pöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana aamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei hän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen nautintoa. Päivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa perään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja leivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen ratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa. Olin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä ehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista. Senjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka kuulostivat minusta tutuilta. Emäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja virkkoi: "William, tunnetteko nuo askeleet?" Ennenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith. Hänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin kaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni ja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään kiukkuisesti leukapartaansa. "Oletteko te taaskin täällä?" lausui hän, astuen lähemmäs pientä pappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä lasta. Kun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui hänkin lähemmäs. "Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen läsnäollessa?" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä. Emäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi hänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he seisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän kuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä loukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja tietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa siihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti. "Minä kysyn sinulta vielä kerran", toisti hra Smith, kun hän ei ollut saanut mitään vastausta, "kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä silmään tuon miehen läsnäollessa?" Emäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään. "Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan naista hattu päässä?" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti. "Kärsiikö sellaisia tapoja sinun _uusi vaimosi_?" Minä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan tumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean keltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti istumaan. "Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat", virkkoi hän hetken perästä ja katseli epävarmasti ympärilleen. "Ymmärrät kyllä", vastasi hänen vaimonsa. "Sinun kielesi valehtelee, mutta sinun katseesi puhuu totta." Epätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa päästi hän karkean kirouksen. Vähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella, mikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli seissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta isäntäni esti minut. "Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli takkaan", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä. "Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te", lisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan viulu sylissään, "te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin tietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena suojelusvälineenä." Kun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen; mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä. "Minä en tahdo kuulla sanaakaan!" huusi hän röyhkeästi. "Sinä olet puhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole järjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin tutkia sinut... Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?" karjasi hän samassa minulle. "Etkö ymmärrä totella käskyäni?" Minä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun hyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva ja voimakas, että olisin voittanut hänet. "Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa, kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän täyttämään." "Uhkailetko sinä minua, senkin hullu...?" Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa. "Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana." Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja käveli hiljaa toiseen huoneeseen. Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla, ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja herra James Smith jäi yksinään. Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle eteisen oven. "Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?" "Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine, mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta." Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin Josephine oli ehtinyt ovelle. Kun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä musiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen käskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu vielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta sanaakaan. Kymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja konjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä matkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli edelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä poistuin huoneesta heti. Kului yö. Aamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei hän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun muistelin edellisen illan tapahtumaa. Kello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen. Koputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska huomasin sen olevan auki, astuin sisään. Minä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James Smithistä ei näkynyt jälkeäkään. Vuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän. Kun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä muutamia veritäpliä. V. Syytettyinä murhasta. Minä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään enempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli tapahtunut jotain. Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan. Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan väärät. Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen. Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut, lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista, joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia määräyksiä. Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon, että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa. Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia. Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin ehdottanut. Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin toimittamaan kirjettä perille. Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen veljensä Philip Nicholson. Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle. Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta. Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun taas toinen jäi vaunujen luokse. "Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen hänelle tuolia. "Minä tiedän mitä tarkotatte", keskeytti hra Philip minut kiivaasti, "ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin olette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta olen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä emäntäänne ja teitä." Hänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun sydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani. "Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen aamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä kiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että viimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri huoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä hävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa oli veritäpliä." "Se on totta, herra", vastasin minä. "Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa", virkkoi herra Philip, "sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä erästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko myöntää tai kieltää." "Teidän veljellenne!" toistin minä. "Epäilläänkö minua siis jostain?" "Epäillään, että herra James Smith on murhattu." Minä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni. "Sitä on kyllä ikävä sanoa", jatkoi herra Philip, "mutta epäluulot kohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin." En tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei kykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun sijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin sanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän tai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en luultavastikaan olisi sitä tuntenut. "Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama vangitsemismääräys..." "Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni "Ettäkö emäntäni vangittaisiin?" "Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut, että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen kanssarikollisensa." "Kuka on se todistaja?" "Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki asianomaisen valan." "Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä emäntääni että minuun nähden." "Minä toivon -- niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä tilassaan siirtää täältä pois." "Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen kuolemansa." "Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin häntä kantamaan tätä kuormaa." Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin. Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois -- vankina ensi kerran elämässäni. Matkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan ajatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja valheeseen. Minun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä sinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut itsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen, että se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn. Mutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka olisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi minutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta näihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin. Minut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea, tuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun näin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä sellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan koko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat vain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta. Minä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä voinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän osasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan. Hän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin saapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand, hiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä kiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen miehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen vuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että jotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa kerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja kahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan -- oli seurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja sitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen nurkkaan -- oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta vanhojen aseiden kokoelmasta -- oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt hänen menevän sisään punaiseen huoneeseen -- oli kuullut hra James Smithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui -- oli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen ja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos tikari kädessä -- oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen asettavan tikarin entiselle paikalleen -- oli nähnyt emäntäni kääntyvän eräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni -- oli kuullut hänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven -- oli jälleen lymynyt käytävässä -- oli nähnyt emäntäni ja minun menevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin ja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja viettänyt siellä lopun yötä. Vahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa varma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että minä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi, että herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli kieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa noudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin, olemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta siihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti. Nyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta. Minä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa lainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni. Tuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja siihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin onnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä tiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan. Hänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni laita, pudisti hän surullisesti päätään. "Minä pelkään", sanoi hän, "että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja nainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän saattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti heikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra Philip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet musertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä tunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin selvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai kasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset eivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock Hallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä." "Mutta", sanoin minä, "ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut, että Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset ole sitä näyttäneet toteen?" "Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen", vastasi asianajaja, "kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan laillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että rauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että hän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän onnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti ainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän kanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti suojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson uskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä Darrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään kaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen minä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle kannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se seikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki ne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin lykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää teitä molempia vangittuina." "Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän viattomuutemme?" kysyin minä. "Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet pakotetuksi saapumaan tänne." "Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun saa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on kyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta..." "Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy tulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että hän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä syytteeseen." Minä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää lausunut sanaakaan. "Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen puolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme herra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä kansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän asetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen minä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan koko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä, ettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan. Kun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo -- tietysti yhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki etsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän päivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä samalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut ilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot käytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin tehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän tietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra Smithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä vastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin keinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on aiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?" "Että mitäkö hänellä on minua vastaan?" "En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää teitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa, että te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin erityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain riitaa emäntänne ja Josephinen välillä?" Minä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi Josephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan. "Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa naisessa kuin Josephine", virkkoi asianajaja. "Mutta onko siinä kaikki? Oliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö se, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea persoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti sattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään, että emäntänne olisi hänelle vihainen?" Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen. Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin emäntäni oli huomannut varkauden. "Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi asianajaja kiihkeästi. "Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa." Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi. "No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti tuota pirullista naista vastaan!" Minä katselin häntä hämmästyneenä. "Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on? Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan ainoastaan siksi, että saisi kostaa, -- se on myös parhain keino, millä hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko pitsinenäliinoja. Eikö niin?" "Niin, herra." "Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William! Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu oikeaan paikkaansa -- syytettyjen penkille." Tämän sanottuaan hän lähti. Kului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta silloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni kuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin nähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet kuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli liikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti hymyillen: "Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä, minä olen siitä suuresti pahoillani." Mutta heti senjälkeen saivat hänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut siinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä tunteneet häntä. Meidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään uusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan. Minä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän katsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi: "Toivon parasta." Kysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille Josephinen syyllisyydestä varkauteen. "Minä en koskaan kerskaile", vastasi hän, "mutta niin viekas kuin hän onkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä taitavampia." Herra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti katsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut onnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy minun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin välisenä aikana erityisen alakuloinen. VI. Odottamaton todistaja. Kolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät olleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme palvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa, jotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä rauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä seisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen ja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin tämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa. Kamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin lähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut parempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin emäntäni tuolin takana. Kun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään rauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua, mutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli tapahtunut sitten edellisen kuulustelun. Notario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä siihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi tuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia todistajia. "Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan, että syytetyt vapautetaan." "Missä on se todistaja?" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan Josephinea. Asianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti takaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että se oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James Smith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois. Mutta hän oli terve ja reipas kuten aina. Josephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin ilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti yhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä hänen keltainen hipiänsäkin. "On tarpeetonta", sanoi asianajaja, "että tuhlaan sanoja selvittääkseni sen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä vastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi vapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith, joka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa." "Se ei ole hän!" huusi Josephine kimakasti. "Tuo mies on petturi. Minä väitän, ettei hän ole herra James Smith." "Luonnollisesti te niin väitätte", virkkoi asianajajamme, "mutta meidän aikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith." Ensimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen nähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa, ja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith, joskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois. "He ovat kaikki yhdessä juonessa!" kähisi Josephine. "Ellette ole vaiti", virkkoi tuomari, "niin teidät viedään ulos. On ehkä soveliasta", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, "että te nyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä." Senjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista. Hänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta ei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin olivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin, täytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän sekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut saamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä, epäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen, että esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith. "Minä en voi sanoa sitä varmuudella", virkkoi mies ja näytti aivan hämmentyneeltä. "Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta toiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos hän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava, niin voisin kyllä vannoa, että se on hän." Onneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt hämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija häntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä, oliko hän hänen isäntänsä. "Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai etkö!" karjasi hän kiivastuneena. "Se on hänen äänensä", vakuutti palvelija nyt. "Niin", lisäsi hän, "olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin varmasti sanoa, että se on hän." "Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith", virkkoi herra Dark veikeästi, astuen esiin, "niin on minulla tässä mukanani pieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin." Senjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen sen herra Smithin päälaelle. "Sopii mainiosti, eikö niin", jatkoi herra Dark. "Mutta herra Smithin on tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla myöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää." "Valhetta! Valhetta! Valhetta!" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan menettänyt itsehillitsemiskykynsä. Tuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja hänet saatettiin viereiseen huoneeseen. Nyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen jälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva henkilö oli herra James Smith. "On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia", lausui tuomari. "Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle on todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa, että he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole vähimmälläkään tavalla tahrattu." Senjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan lausui herra James Smithin puoleen kääntyen. "Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole suoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa", lausui hän. "Mutta nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta herra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä johdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa antanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä alemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja hyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa on joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa Darrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi tehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole mitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen pitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni, että hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta, sydämetöntä ja petoksellista." Tähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith -- jota oli nähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa -- että saapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää velvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään muu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän velvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen vastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia. Tämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä matkoihinsa. Siihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi hän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä: "Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se ei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa. Onko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?" Emäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei hän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin saatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa. Kun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi saada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa. Kun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti jotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja tarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra Dark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi minuutiksi, että saisin ilon kuulla "jutun lopun". Sillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin. "Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?" virkkoi tuomari, kääntyen asianajajan puoleen. "Väärästä valastako?" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen. "No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta. Luulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin osaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!" "Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi kaksoisnaimiseen", kuiskasi herra Dark minulle. Niin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana kauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat "sinun uusi vaimosi". Ehkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin. "Me emme nyt tällä kertaa vaadi hänelle edesvastuuta väärästä valasta", virkkoi asianajaja, "vaan eräästä toisesta rikoksesta, jota pyydämme käsittelemään heti, että omistaja saisi takaisin varastetun omaisuutensa. Minä nimittäin syytän, että hän palvellessaan Darrock Hallissa varasti emännältään kaksi rannerengasta, kolme sormusta sekä puolentusinaa pitsinenäliinoja. Mainitut tavarat löydettiin tänä aamuna hänen vuoteestaan patjojen välistä, ja oli siellä myöskin kirje, joka selvästi osottaa, että hän oli ilmottanut tavarat omikseen ja koettanut myydä ne Lontooseen." Samassa otti herra Dark esiin koristeet, nenäliinan ja kirjeen, jotka hän antoi tuomarille. Vihdoinkin näytti Josephine masentuvan. Kuultuaan syytteen puristi hän suonenvedontapaisesti kätensä nyrkkiin, puri yhteen teräviä valkoisia hampaitaan ja päästi sitten suustaan sanatulvan vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt, enkä siis voi sitä tässä toistaa. "Luulenpa että neitokainen vihdoinkin on täydellisesti voitettu", kuiskasi herra Dark minulle ja hymyili. "Menkää nyt kotiin Darrock Halliin, William, ja päästäkää tuoppi täyteen sitä mainiota väkevää oluttanne. Minä tulen perässä viiden minuutin kuluttua." Kun minä sitten olin paluumatkalla Darrock Halliin, oli minun melkein vaikea käsittää, että nyt olin vapaa mies. Vähän ajan päästä saapui herra Dark ja nautti minun onnekseni ja terveydekseni senkin seitsemän kulausta. Hän nyökäytti päätään ja naureskeli hiljaa, niin että minun oikein täytyi kysyä, miksi hän oli niin hyvällä tuulella. "Se on tuon jutun vuoksi, William, sen ihmeellisen selvyyden vuoksi, mihin siinä lopultakin päästiin. Oh, on sentään suuri onni saada olla mukana tällaisissa asioissa!" huudahti hra Dark ja hykerteli lihavia käsiään. Minä olin kyllä aivan toista mieltä; minä olin liiaksi utelias saamaan kuulla, millä tavoin herra James Smith oli löydetty ja pakotettu saapumaan oikeuteen, antautuakseni puhelemaan mistään muusta. Herra Dark arvasi ajatusjuoksuni, ja pyytäen minua istuutumaan kertoi hän minulle hyväntahtoisesti kaikki mitä halusin tietää. "Saatuani toimintaohjeeni ja tultuani tuntemaan jutun kaikki yksityiskohdat", alkoi hän, "ei minua ollenkaan kummastuttanut, että herra Smith oli palannut takaisin; mainitsinhan minä siitä teillekin erotessamme. Kuitenkin kummastutti minua suuresti se käänne, minkä asia oli saanut, ja minun täytyy myöntää, ettei minulla ollut paljon toivoa saada käsiini tuota miestä. Minä noudatin päämieheni kehotusta ja panin lehtiin hyvin varovaisesti laaditun ilmotuksen. Ilmotus oli osotettu herra James Smithille. Kaksi päivää senjälkeen kuin ilmotus oli ollut lehdissä saapui konttoriimme naisen käsialalla kirjoitettu kirje. Minun tehtävänäni oli avata kaikki kirjeet, ja niinpä minä siis avasin senkin. Kirje oli hyvin lyhyt ja varovainen; sen kirjoittajatar oli lukenut ilmotuksen ja pyysi, että joku konttorimme henkilöistä saapui kello kahden ja neljän välillä siihen paikkaan, mikä osote kirjeessä ilmotettiin. Tietystikin lähdin sinne minä. En juuri paljon toivonut, sillä Lontoossahan on kovin paljon James Smith nimisiä henkilöitä. Saavuttuani perille vietiin minut erääseen huoneeseen, missä leposohvalla makasi aamupuvussaan tavattoman kaunis nuori nainen, joka nähtävästi hiljakkoin oli toipunut jostain taudista. Hänellä oli vieressään sanomalehti ja hän meni heti suoraa asiaan. 'Minun mieheni nimi on James Smith', virkkoi hän, 'ja minulla on syytä saada tietää, onko hän se, jota etsitte.' Minä kuvailin hänelle hra James Smithin Darrock Hallista Cumberlannista. 'Minä en tunne ketään sellaista miestä', sanoi nainen..." "Se ei siis ollut hänen rouvansa n:o 2", keskeytin minä. "Odottakaa vähän", sanoi herra Dark. "Minä mainitsin nyt herra Smithin huvialuksen nimen, ja silloin nainen nousi äkkiä sohvalta, 'luulenpa teidän menneen naimisiin Skotlannissa', virkoin minä. Hän tuli kuoleman kalpeaksi ja sanoi: 'Se on minun mieheni! Hyvä herra, mitä on tapahtunut? Mitä te hänestä tahdotte? Onko hänellä velkoja?' Minä tuumin silmänräpäyksen ja päätin sitten kertoa hänelle totuuden, sillä minä pidin asialle hyödyllisenä pelottaa häntä. Voitte arvata, William, että siitä tuli hauska hetki, kun hän sai kuulla miehensä kaksoisnaimisesta. Hän huusi ja pyörtyi ja itki ja moitti minua -- ikäänkuin minussa olisi ollut jotain moitittavaa. Sitten saapui herra James Smith kotiin. Käsitätte kai, ettei se ollenkaan parantanut asiaa. Hän löysi minut hoitamassa rouvaansa vesivaleluilla ja hajusuolalla; ja minä olen varma, että hän olisi hetimiten heittänyt minut ovesta ulos, ellen minä olisi oitis astunut hänen eteensä ja masentanut hänet sillä ilmotuksella, että hänen vaimoaan syytetään murhasta. Se sai hänet hillitsemään itsensä. Hän pyysi minun menemään viereiseen huoneeseen ja sanoi tulevansa itse kohta perässä." "Ja te menitte?" "Luonnollisesti", virkkoi herra Dark. "Minä tiesin, ettei hän päässyt ulos salin ovesta ja että minä voin häntä hyvin vartioida; hän siis jäi kahden rouvansa kanssa, joka ei suinkaan häntä säästänyt, sen kuulin viereiseen huoneeseen. Mutta kaikki kiivaatkin kohtaukset maailmassa loppuvat sentään aina joskus, ja mies, joka ei ole vallan järin tyhmä, voi menetellä sellaisen naisen kanssa, joka häntä rakastaa, miten vaan tahtoo. Niinpä kuulin minäkin pian tuon naisen itkien suutelevan herra Smithiä. "'Minä en voi palata kotiin', virkkoi nuori rouva. 'Sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kurjasti ja häpeällisesti, -- mutta voi, minä en voi kuitenkaan luovuttaa sinua toiselle. Älä palaa vaimosi luokse! Älä palaa, älä palaa!' -- 'Sitä sinun ei tarvitse pelätä', virkkoi herra Smith. 'Minun vaimoni ei huolisi minusta, vaikka hänen luokseen menisinkin.' Senjälkeen kuulin, että ovi avattiin, minä lähdin huoneesta ja tapasin hänet eteisessä. Huomattuaan minut alkoi hän kiroilla, ikäänkuin se olisi jotain auttanut. 'Asiat ensin, jos saan luvan, hyvä herra', sanoin minä, 'sitten voitte huvitella itseänne kiroilemisella niin paljon kuin haluatte.' Minä mainitsin hänelle ehtomme ja pyysin häntä vaihtelun vuoksi tekemään minulle seuraa matkatoverina Cumberlantiin. Hän näytti ensin hyvin epäluuloiselta, mutta minä lupasin laatia laillisen asiapaperin -- roskapaperi ilman muuta merkitystä kuin että se rauhoitti häntä -- joka takaisi hänelle, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa oikeudessa. Sitäpaitsi kuvailin minä hänelle, missä suuressa vaarassa hänen vaimonsa oli." "Eikö rouva n:o 2 ollut hänen lähtemistään vastaan?" kysyin minä. "Ei ollenkaan", vastasi herra Dark. "Minä kerroin asian niinkuin se todellisuudessa oli, ja vakuutin, ettei herra James Smith'ille tapahtuisi mitään pahaa. Kuultuaan kaiken kehotti hän miestään tekemään velvollisuutensa ja valitti emäntänne surullista kohtaloa. Kun tuo nainen oli näin ryhtynyt minua auttamaan, en enää pelännyt, ettei herra Smith olisi seurannut minua. Varmuuden vuoksi annoin minä kuitenkin vartioida koko seuraavan yön ja kun aamulla saavuin hänen luokseen, oli hän valmis matkalle, ja niin me lähdimme. Herra Smith ja minä tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, ikäänkin olisimme olleet vanhoja ystäviä. Minä kerroin hänelle, miten me olimme saaneet hänestä tiedon pohjois-Skotlannissa ja hän taas puolestaan selvitteli minulle pakonsa Darrock Hallista. Se on aika lysti juttu, William, tahdotteko kuulla sen?" Sanoin herra Darkille, että olin juuri sitä aikonut kysyä. "No, niin", virkkoi hän, "se tapahtui seuraavalla tavalla. Alkaakseni alusta niin lähti hra Smith vaimonsa n:o 2:n kanssa Skotlannista Välimerelle; hän purjehti ensin pitkin Espanjan rannikkoa ja pysähtyi viimein Cannesissa, joka on satamakaupunki Ranskassa. Siellä hän huomasi erään talon, joka oli myytävä, ja joka oli erittäin sopiva piilopaikka hänelle ja hänen vaimolleen n:o 2. Siihen tarvittiin ainoastaan rahoja ja siksi herra James Smith päätti lähteä kiristämään niitä ensimäiseltä vaimoltaan. Vaimo n:o 2 ei kuitenkaan tahtonut jäädä yksinään Cannesiin vaan seurasi häntä aina Lontooseen saakka. Siellä hän valehteli vaimolleen menevänsä nostamaan erään maa-alueensa vuokrarahoja ja lähti suoraa päätä Darrock Halliin. Hänen aikomuksensa oli saada emäntänne taipumaan suosiolla antamaan hänelle rahaa, mutta kuten tiedätte, esiintyi hän heti alussa sangen epäonnistuneesti..." "Niin niin, sen historian minä tunnen täydellisesti", sanoin minä kun huomasin herra Darkin aikovan ruveta kuvailemaan herra Smithin riitaa emäntäni kanssa. "Kertokaa minulle sensijaan mitä hän teki senjälkeen kuin oli jäänyt yksinään punaiseen huoneeseen." "Mitäkö hän teki?" virkkoi herra Dark. "Mitäpähän muuta kuin laskeutui vuoteeseen tietoisena siitä epämiellyttävästä asiasta, että teidän emäntänne oli saanut selvän hänen toisesta naimisestaan, eikä hänellä ollut muuta lohdutusta kuin konjakkipullo. Viruessaan sängyssä tuli hän siihen johtopäätökseen, että emäntänne aikoi syyttää häntä kaksoisnaimisesta. Hän päätti senvuoksi, niinkauvan kun vielä oli aikaa, paeta lain kouraa. Kun hän arveli, että ehkä oli luvattu joku palkinto hänen kiinniottamisestaan, päätti hän tehdä ne muutokset ulkomuotoonsa, mitkä oikeudessa antoivat todistajille niin paljon päänvaivaa. Hän leikkasi tukkansa ja ajeli pois leukapartansa. Hänellä ei ollut käytettävänään lämmintä vettä, joten hänen täytyi laittaa kylmää vaahtoa, ja osaksi siksi, ja osaksi myös senvuoksi, että oli hyvin hermostunut veti hän pienen haavan leukaansa..." "Ja pyyhkäsi veren yöpaidallaan", sanoin minä. "Aivan niin", myönsi herra Dark. "Ja nyt seuraa paras kaikista. Kun hän oli leikannut tukkansa ja ajellut partansa, ei hän löytänyt sopivaa paikkaa, mihin kätkeä nuo jäännökset. Kamiinissa ei ollut tulta, eikä hänellä ollut tulitikkuja, joten hän ei voinut niitä polttaa. Ilmitulemisen pelosta ei hän uskaltanut heittää niitä mihinkään talon läheisyyteen. Senvuoksi kääri hän ne paperiin, pisti paketin taskuunsa, ja ajatellen heittää sen pois sittenkun oli päässyt jonkun matkan päähän Darrockista, tarttui matkalaukkuunsa, hyppäsi ulos ikkunasta, sulki sen hiljaa jälkeensä ja riensi tiehensä niin nopeaan kuin pitkillä koivillaan suinkin pääsi. Lontoossa sattui hänelle uusi onnettomuus: vaimo n:o 2 oli sairastunut. Herra James Smith löysi hänet vuoteesta ja tohtori kielsi kiven kovaan sairasta matkustamasta. Ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin pysähtyä Lontooseen siksi kuin nuori rouva paranisi. Onneksi se ei tapahtunut varsin pian, joten emäntänne voi hyvän nimensä ja kunniansa takaisin saamisesta kiittää etupäässä juuri tuota naista." "Suokaa minun kysyä, mistä saitte käsiinne hänen leikatun tukkansa?" virkoin minä. "Siitäkin on meidän kiittäminen vaimoa n:o 2:ta", vastasi herra Dark; "puhuessani hänen kanssaan ennen mainitusta sanomalehti-ilmotuksesta, otin minä vapauden kysyä, miten hän tuli ajatelleeksi, että hänen miehensä ja se hra James Smith, jota me haimme, mahdollisesti oli sama henkilö. Sitä ei aiheuttanut sen ihmeellisempi seikka, vastasi hän, mutta kun hän palasi kotiin tukka leikattuna, parta ajettuna, rupesin minä ajattelemaan, että hänelle mahdollisesti oli tapahtunut jotain ja teidän ilmoituksenne vahvisti epäluuloni. Minäkin tulin sitten ottaneeksi huomioon että häntä ehkä olisi vaikea tuntea oikeudessa, jonka vuoksi minä kysyin herra Smithiltä ennenkuin lähdimme Lontoosta, minne hän oli pannut tukkansa ja partansa. Hän oli unohtanut paketin matkatakkinsa taskuun ja luonnollisesti minä otin sen heti haltuuni. Niin, tämä on ollut kerrassaan kaunis juttu! Ammattinäkökannalta katsoen olemme me hoitaneet asian loistavasti. Me olimme saaneet hänet käsiimme oikeaan aikaan ja oikeaan aikaan olemme myöskin päässeet hänestä. Ja tänä iltana on hän matkalla vaimonsa n:o 2:n kanssa ulkomaille, eikä hän ikänä astu jalallaan Englannin manterelle, vaikka hän eläisi vanhaksi kuin Metusalem." Minä tunsin todellista kevennystä kuullessani kaiken tämän, ja tyytyväisyyttäni lisäsi sekin herra Darkin vakuutus ettei emäntäni koskaan enään tarvitsisi pelätä Josephinenkaan konnan kujeita. "Lyhyesti sanoen", virkkoi herra Dark ja nousi lausuakseen jäähyväiset, "on emäntänne kamarineiti nyt täydellisesti voitettu. Hänet lähetetään sellaiseen paikkaan mistä hänen paha tahtonsa ei pääse tekemään mitään tekoja. Hän kyllä menetteli varsin ymmärtäväisesti siinä, että hankki itselleen asunnon kylässä sekä saapui säännöllisesti oikeuden istunnoihin. Se näytti varsin viattomalta ja kunnioittavalta. Mutta kätkeä varastetut tavarat patjojen väliin -- ensimäinen paikka, mistä jokainen järkevä ihminen niitä hakisi -- se oli jotain hämmästyttävän tyhmää, eikä sitä voi selittää muuten kuin että se vaikea juoni, jonka hän oli ottanut ajaakseen perille, vaivasi aivan liikaa hänen aivojaan. Pyydän että lausutte emännällenne kunnioittavammat terveiseni. Sanokaa hänelle etteivät herra James Smith ja Josephine Durand koskaan enää tule häiritsemään hänen rauhaansa. Hänen täytyy nyt vain virkistyä ja koettaa etsiä onnea. Emäntänne malja! Teidän maljanne, William! Ja pohjasakka minun omaksi kunniakseni!" Herra Dark laski tuopin pöydälle, pirahutti nokkaansa aika annoksen nuuskaa ja lähti vihellellen Darrock Hallista. Sen perästä emme ole toisiamme tavanneet. * * * * * Vielä muutama sana emännästäni sekä muista päähenkilöistä tässä kertomuksessa. Mitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni ja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa, että niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat iskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen harteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi kuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta jonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman -- ja minä olen nähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka luultiin musertavan hänet kokonaan. Viipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä huolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat lopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama nainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää monta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen terveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on rauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta vuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt vain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen seikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat hänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta mielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet unohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin henkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin arvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui siitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui täysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi karkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä suuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan vankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin sairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka. Herra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi pitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut kuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa kanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen mukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa kuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin ummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten hän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi täytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus kuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin naimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut miehen, joka on yksinomaan hänen. Myöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole mainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän sekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka seurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois paikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä masentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme kuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä autiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan eräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee emäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen kirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan toistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät helähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja sitten -- samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat kertojansa huulilla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄÄN PERHEEN TARINA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.