The Project Gutenberg eBook of Lemmen näyttelijätär: Romantillinen kuvaelma, by August Blanche

1. Pääsöliput.
2. Ilmoitus.
3. Maisteri.
4. Tarina kuoleman ristipojasta.
5. Mylläri.
6. Maisteri ja mylläri.
7. Kaksi kyyneltä.
8. Opettaja ja opettajatar.
9. Tarina kummallisesta puujalasta.
10. Rautavaaka.

11. Jalka. 12. Ääni. 13. Amanda. 14. Taivas selkenee. 15. Uusia pilviä. 16. Myrsky alkaa nousta. 17. Aurinko menee mailleen. 18. Hetkinen auringon säde. 19. Myrsky pääsee valloilleen.

20. Holvioikeus. 21. Kapina. 22. Muuan kohtaus. 23. Muuan näky. 24. Kultaristi. 25. Aave. 26. "Musta kyyhkynen." 27. Olivia Heuser. 28. Teaatterin ulkopuolella. 29. Näytelmän jälkeen.

30. Luu-valon vaikutus. 31. Esittely. 32. Virransaaressa. 33. Kuistilla. 34. Tarina. 35. Maantiellä. 36. Paviljongissa. 37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta. 38. Eräänä aamuna.

Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä säälimistä että kauhua.

Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.

Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että itsehensä.

Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään, sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.

Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.

Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen, tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan, että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.

Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella, komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.

Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin siitä kaivat onnesi haudankin?

Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat? Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan. Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet maailmassa onnettoman matkani suunnan… Mutta sallikaamme kerjäläisen itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä esiytyy:

"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi!
Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä.
Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!

"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt olen, alkaa vereni kiehua — haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa vielä jotakin kiehuu!

"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti. Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!

"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi — huu, kuinka tällä on kylmä! — kirottu olkoon… suo anteeksi, suo anteeksi, sinä äitini haahmu!

"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit sitten — ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni ihastuksesta vilun sijasta — huu, huu! Että minä lapsena katselin näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö tämä nyt kävisi päinsä — ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot kauniit epoletit!

"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!

"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan ollut hänellä lammasparan suun varalta — minä olin hyvänsävyinen kuin lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.

"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.

"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa. Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista; mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita harmaita hivuksia.

"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle, vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti. Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta, jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut, on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten toivon.

"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.

"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa, se on paljoa enempi, se… Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka asumukseni olikin velkavankila… Lukon ja salvan takana istuminen sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee… Mutta entä jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.

"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on, että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.

"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta; mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.

"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä — kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin, minä menin kerjäämään — ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin, kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon — tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä halvattu käsivarsi… Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä taidoltansa kuin nimeltänsäkin!

"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat, kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten sanotaan.

"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ. Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla — nähdäänpä, eikö siinä ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle, koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton pyytäjä ja itserakas.

"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.

"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään saisi minusta kalua.

"Hoh, hoo! onpa kuitenkin yksi vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. — Tämä on kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.

"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään — sinä saat ottaa vahingon korvauksen suuremmista töistäsi.

"Mutta yhden sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi seinälle.

"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa elää.' Suoment.] — elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!…"

Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa ja lopustansa.

Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla, joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.

    "Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa
    Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa.
    Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut
    Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."

Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä miehellä sopii ja tuleekin olla.

Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan harmaantuneilla hivuksillansa.

Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.

"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne viisi pääsölippua."

"Se ei ole mahdollista!… Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä ei aljeta ennen yhdeksätä."

"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen kuullut kerrottavan."

"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, herra presidentti."

"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen… mutta ainoastansa suurimmassa hätätilassa."

"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."

"Vai niin… kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan rahan puutetta… muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia… Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"

"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa kamarineitsyttä tänä aamuna?"

"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin hänen armonsa nousee makuulta."

Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.

"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.

Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista kyynelistä.

"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka sinä olet päässyt etehiseen?… onko se heittiö mennyt sulkematta oven jäljestänsä!"

"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!… kuka sinä olet? mitä sinä tahdot?"

"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin, astuen presidenttiä hiukan lähemmä.

"Tämä… tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi ovensuuhun ja seisahtui siihen.

"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen; "mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?… Ahaa, taaskin hän, tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon pieneen kirjeentuojaan.

Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:

Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut. Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne. Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään. En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani, anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."

Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota ovella odottavaa tyttöä.

"Hän sanoi… hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."

"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri presidentin puoleen?"

Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.

"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin olevan sinun isäsi."

"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä, näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."

"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla palveluksessa."

"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran… niin, sen sanoi äitini monta kertaa."

"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni, sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan pitämään huolta sinusta."

Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan pankkosetelin.

"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."

"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi, että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle… mitähän sanot, jos minä annan sinulle tämän?"

"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä kiittäisin!"

"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni… sinun täytyy myöskin olla tottelevainen."

"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän… Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."

"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran, sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt, sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on kirjoittanut."

"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä, että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen… Äitisi teki Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia… Sinun tulee aina kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."

"Rauhoitu, lapsiparkani!… Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä saamaan paljon hyvää minulta… Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen henkilön?"

Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät häntä vastaamasta.

"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!… noh, lupaatko sinä minulle sen?"

"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta, etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."

"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi… Mutta sitä vastoin, jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi Jumalan ja enkelien luona."

"Niin, sehän on totta, se… sinun äitisi nimi on Lang… siis, Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja… mutta mielelläni saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat… Tiedäpäs, ett'ei presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen asia… ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä sinulle… Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi… äitisi oli uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa… Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi, niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen… Kas tässä, ota nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."

Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen pankkoriksin setelin.

"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen… Mutta tosiaankin, sinun pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä lapsista… Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!… tästä saat omenan… näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!… Hyvästi, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"

Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle. Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä, omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan ovelle ja katosi.

Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.

"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä; "minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa… Mutta tuskin pitäisi minun sitä tekemän… tuo hävytöin nainen, joka… Minunko lapseni?… ei, kiitoksia paljon!… sillä vississä tapauksessa se olisi toinen asia… Mutta jos?… ei, hän oli kevytmielinen kurvana!… jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän joukon kintereilleni… se on varmaa se… kuoleman jälkeen on niin mukava syyttää toista, että hän… eihän tämä ole ensimäinen kerta, jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on… Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"

Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.

"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi rouvaansa vastaan.

"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?" kysyi hän kiivaasti.

"Sitäkö luulet ystäväni!… Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia… Ah! ei hän tänä vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.

"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput, jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.

"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.

"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista lisämaksuista… sitä parempi, Ström-hyväni!"

"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä kappaleen."

"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta… kuitenkin olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta riksiä viidentoista sijasta… onhan kumminkin yksi kymmenikkö tallella!… Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"

"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.

Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata päättää.

Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.

Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.

Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan sisäpuolella hutisi:

"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova, tunnotoin ihminen!"

Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa, olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra sanomalehti kädessänsä.

Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:

Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen, on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin, jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi, että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua, työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen onnettomalle, joka on enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."

Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui hiljaa itseksensä:

"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa, eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen näköisenä."

Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on turpea ja hyvässä voimassa.

Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä, tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.

Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.

Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska, kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia, joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.

Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma, ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi kuin muut ihmislapset.

Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan, joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.

Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää, että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin, että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.

Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.

Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä kaupungin virastossa oli Fridolf Alm — tämä oli meidän todellisen ihmisystävämme nimi — äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400 pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä ylimääräisenäkin.

Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona, jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.

Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä, ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa. Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän, ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin, luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään kiusaa.

Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.

Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran, huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen. Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää, oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.

Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä, joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä, mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.

"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.

"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä… Sillä, mitä minun päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole ketään toista, joka näkee nälkää."

Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois
"Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.

Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia, vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.

Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on, nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja varustaa se linnoituksella.

Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä; mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa, sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen, sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin ilmavaihtoihin.

Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista kotkanpesistänsä näiden päälaelle.

Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä, joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet viuhtovat sen kukkulalla.

Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.

Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin, jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä pistäysi näkyviin.

Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla lähellä pöydänjalkaa.

Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas, jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.

"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin meidän kamarikirjurimme.

"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa… oivallinen tilus, vai mitä herra arvelee?"

"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en, minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä… Broms asuu täällä yläkerrassa niin… paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa… niin, niin, sanoessani paremmat ihmiset, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa tahi ullakoissa."

"Kuka te sitten olette?… mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.

"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee ylhäinen maailma?… Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa istumaan… vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan… sillä, jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään pystyssä… mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena tuolille."

"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi… minä annan ihmisille joka päivä tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."

"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?… Eikö teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"

"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja kreikankieltä kuin hevonen… perhana kuinka hyvää hevosesta aina ajatellaankin… filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan; mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"

"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi jotakin näöltänsä?… Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta… ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta… kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä… tuo Upsala on hauska kaupunki… siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin poronoukka… eläköön akatemiallinen vapaus!"

Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista uteliaisuutta ja sääliä.

"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.

"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri; "klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä… Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä kauppaneuvosta?"

"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."

"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin sydämen pois ainoasta lapsestansa?… Kyllä kaiketi… Mutta nyt on myöhäinen… minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata… mitä köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan järjestykseen."

"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta', sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua käsittelemään tuliluikkua."

"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä viisaasta."

Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.

"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte kaartiin?" kysyi Alm.

"Oli kaiketi… mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma, sitä ei ota kukaan takaisin."

"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan työhön?"

"Teillä on tietoja… te osaatte kirjoittaa… minä voisin hankkia teille työtä."

"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."

"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan… Onnellista, että näin on ollut!… terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään… halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen… Noh, herra aikoo tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"

"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi… Kuitenkin on monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."

"Ei, ei laisinkaan, herra, ei… Jumala varjelkoon minua senlaista lausumasta!… Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"

Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.

Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina kuoleman ristipojasta."

"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se kelpaa muka?"

"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista käsi-alaa!"

"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien luonnossa… ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa, tyttö miestä — mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin vaatimuksissansa… hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella koirien kanssa näistä palaisista."

"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra… johan sekin on jotain, luulen ma."

Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän sydän:"

    "Äitini ma tunnen, näetse,
    Tuntematoin isäni on,
    Vaan ett' oil he ystävät, se
    Tott' on, lempo olkohon!"

"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa senlaista opettajaa.

"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."

"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä kunnioitetulle opettajallensa."

"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää… hän on taiteilija, herraseni… hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa… Minkä hän ansaitsee, jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon olekaan meille kiitollisuusvelassa."

"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon
Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"

"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne, on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."

"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai petosta?"

"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin… olen itsekäs repaleissakin, herra."

"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta… Herra tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma… ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?… Minkä arvoisen arvelee herra sen olevan?"

"Se sietäisi tynnyrin kultaa… mutta minä myyn sen kahdestatoista killingistä… pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."

"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"

"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen", huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä… enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa… niin paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."

"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi… Kirjoittakaa minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä… Mitä sanotte ehdoituksestani?"

"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja viehätys kerjäämisessä on… se on elämää pelon ja toivon väliltä… Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen… Ah, herra, pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä… Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia olentoja maan päällä."

"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli vaivannut itseänsä niin paljon.

"Ehkä, kuu tarkkaan tutkitaan, hän onkin vaan pelkkä petturi?" jatkoi
Alm vieläkin uteliaampana.

"Minä pidän Broms'ia suuressa kunniassa", vastasi maisteri; "mutta sen voin minä sanoa, että hän pitää minua vieläkin suuremmassa… minä kunnioitan hänessä ruumiillista etevyyttä ja hän minussa hengellistä."

"Joku vuosi sitten", kertoi maisteri, "menin minä tuulimyllyn ohitse, joka on kappaleen matkaa tästä… silloin näin minä, miten eräs myllyrengeistä huvitteli itseänsä ottamalla kiinni tuulimyllyn siivestä, vaikka mylly oli täydessä jauhamisessa… Väliin onnistui tämä hänelle, mutta joka kerta, kun hän ei voinut pidättää myllynsiipeä, kohosi hän sen mukana ilmaan ja tuli taaskin sen mukana ales, mikä olikin ihmeellisintä… Se oli juuri Broms, se; siitä päivästä rupesin minä kunnioittamaan tätä miestä."

"Tämä oli älyn voitto aineen yli,… Mitä on mylläri viisaustieteen maisteriin verraten? Toinen seuloo jauhoja, toinen tiedon hiukeita… Minun suurin huvini ja ylpeyteni on johtaa tätä möhkälettä pienimmälläkin sanalla… Mutta, perhana olkoon, kynttilä sammuu… hyvää yötä, kunnon herraseni!… kiitos ja kunnia siitä runsaasta palkinnosta kuoleman ristipojasta!"

Tätä lausuen työnsi maisteri kirjurimme ulos huoneesta ja sulki oven jäljestänsä. Alm seisoi yksin ahtaassa etehisessä, mietiskellen itseksensä tuon kummallisen kerjäläisen sanoja.

Oli kerran kerjäläinen, kuten niitä onkin monta, jolla oli vaimo ja kuusi lasta elätettävänä; mutta koska he kaikki kuljeksivat kerjäämässä auringon noususta sen laskuun saakka, tulivat he jotakuinkin toimeen ja monena iltana menivät he iloisina levolle, sillä he olivat ravitut ja heillä oli parahimmat toiveet seuraavasta päivästä.

Mutta silloin tapahtui, että kerjäläisen vaimo synnytti seitsemännen lapsen, joka oli terves poika, onnenlakki päässänsä, josta äiti suuresti iloitsi. Mutta isä oli kovin murheissansa, sillä ei kukaan naapuri tahtonut seista kummina tuolle seitsemännelle lapselle, sillä ei kukaan tahtonut antaa kummin lahjaa kerjäläisen lapselle.

Silloin ei tietänyt kerjäläinen mitään neuvoa, vaan meni eräänä päivänä syvälle metsään ja itki niin katkerasti, että kyyneleet valuivat ruohoille ja kukkasille ikäänkuin kaste aamuhetkellä ja hän valitti kovin, ett'ei kukaan tahtonut seista kummina hänen vastasyntyneelle lapsellensa.

Silloin kohtasi häntä eräs mies ja tällä miehellä oli silmät kuin taivaan sini ja hänen kiharansa loistivat kuin aurinko.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi mies ja hänen äänensä helähti kuin harpun ääni Salemin laaksossa.

"Herra, ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä niin katkerasti."

"Joll'ei sinulla ole mitään muuta itkettävää, tahdon ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Minä olen sinun Jumalasi ja herrasi", vastasi miesi ja hänen hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukat maassa varisuttaa pois kyyneleet itsestänsä ja loistaa uudessa kauneudessa ja lehdet kuivassa metsässä lauloivat kuten enkelien kielillä on tapa laulaa.

"Ja jospa oletkin minun Jumalani ja herrani, jakelet sinä kuitenkin väärin hyvääsi maan päällä, sillä toisille annat sinä kaikki, toisille et mitään, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen vieläkin syvemmälle metsään, itkien ja valittaen entistä katkerammin.

Silloin kohtasi häntä toinen miesi, mutta sen miehen silmät kiiluivat kuin hehkuva sysi ja hänen hivuksensa liehuivat kuin tulenliekki myrskyssä.

"Ukkoseni! miksi itket niin katkerasti?" kysyi miesi, ja hänen äänensä oli kuin rajutuulen, kun se tunkee jonkun ikivanhan raunion halkeamain läpi.

"Herra! ei kukaan tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Minä olen paholainen", vastasi miesi ja hymyillessänsä alkoi ruohot ja kukkaset maassa kuivettua ja kadota, ikäänkuin olisi valkea mennyt niiden pii ja lehdet suuressa metsässä suhisivat kuin käärmeen kielillä on tapa suhista.

"Ja jospa sinä oletkin paholainen, viekottelet sinä ihmissieluja sekä ohjaat niitä pahuuteen, ja sentähden en huoli sinusta kummiksi pojalleni."

Sitten meni kerjäläinen yhä syvemmälle metsään, itkien ja valittaen vieläkin entistä katkerammin.

Tällöin kohtasi häntä taaskin miesi, mutta tällä miehellä oli silmien sijasta kaksi syvää kuoppaa otsan alapuolella ja hänen päälakensa oli kalju kuin kallio ja se paistoi, kuin koska kuu paistaa järven pinnalle.

"Ukkoseni! miksi itket sinä niin katkerasti?" kysyi miesi ja hänen äänensä kuului läpi suuren metsän kuin hautakellon ääni.

"Herra! kukaan ei tahdo ruveta kummiksi minun vastasyntyneelle lapselleni, ja sentähden itken minä näin katkerasti."

"Jos ei sinulla ole muuta itkettävää, tahdon minä ruveta kummiksi vastasyntyneelle lapsellesi."

"Minä olen kuolema", vastasi miesi ja hymyili, mutta hänen hymyillessään muuttui puut jääksi ja kaikkialla oli niin hiljaa, niin hiljaa kuin suuressa metsässä.

"Niin, sinä te'et kaikille yhtä oikein, köyhälle samoin kuin rikkaallekin, ja sentähden otan minä sinut kummiksi pojalleni."

Ja siten seisoi kuolema kerjäläisen pojan kummina. Mutta kasteen jälkeen vei kuolema kerjäläisen syrjään ja lausui hänelle näin:

"Kun poikasi on täyttänyt viisitoista vuotta, ota hänet mukaasi siihen paikkaan metsässä, jossa me ensin tavattiin, sillä silloin tahdon minä antaa hänelle kumminlahjan."

Niin kasvot kuoleman ristipoika ja tuli pulskaksi nuorukaiseksi ja kun hän oli täyttänyt viisitoista vuottansa, otti isänsä hänet mukanansa metsään samaan paikkaan, jossa hän ensi kerta oli tavannut kuoleman.

"Minä toivon sinun rupeavan lääkäriksi, sillä lääkärit ovat minulle rakkaat ja minä annan sinulle voiman osata varmaan edeltäpäin sanoa, josko sairas paranee vai ei, sillä nähdessäsi minut seisovan sairaan jalkapuolella, tulee hän paranemaan, vaikka olisi ollut kuinka sairas hyvänsä; mutta jos näet minut seisovan päänpuolella, kuolee hän välttämättömästi, eikä mikään keino voi silloin temmata häntä minulta. Tämä on se kumminlahja, jonka sinulle annan ja se tulee tuottamaan sinulle onnea."

Ja kuoleman ristipojasta tuli sangen taitava lääkäri maakuntaan ja muihinkin maihin, sillä kun hän sanoi, että sairas tulisi kuolemaan, kuoli se, ja kun hän sanoi, että sairas tulisi parantumaan, parantui se.

Silloin tapahtui että valtakunnan ylimäinen ministeri sairastui niin kovin, että kaikki toivo hänen parantumisestansa oli mennyt, ja kun kuoleman ristipoika astui sairaan huoneesen, näki hän kumminsa seisovan sairaan päänpuolella, ja silloin sanoi ristipoika, että sairas tulisi kuolemaan.

Mutta ministeri oli kuninkaalle sangen rakas, ja kuningas kallisti päätänsä sanoen:

"Ilman ministeriäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti sille, joka voi hänet parantaa, että parantaja koroitetaan kreiviksi ja että hän myöskin saa nauttia hyväksensä kymmenen tuhatta mitä kirkkainta kultarahaa vuosittain palkaksensa."

Silloin pyysi ristipoika kummiansa menemään pois päänpuolelta ja asettaumaan jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan pysyi pääpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Mutta silloin keksi hänen ristipoikansa keinon ja käski, että sairaan vuode muutettaisiin niin, että pää käännettäisiin sinne päin, missä hänen jalkansa olivat olleet; ja näin tehtiinkin.

Täten tuli kuolema seisomaan jalkapuolella pääpuolen sijaan, ja näin sai ministeri takasin entisen terveytensä.

Ja kuningas pysyi sanassansa, sillä hän nimitti kuoleman ristipojan kreiviksi, ja antoi hänen kouraansa ne kymmenentuhatta kirkkainta kultarahaa, jotka hän oli luvannut.

"Kiittämätöin! sinä olet pettänyt minut; mutta älä te'e sitä toista kertaa, sillä jos sinä petät minut toisen kerran, niin tulet sinä totisesti itse kuolemaan!"

Joku aika tämän jälkeen sairastui kuninkaan ainoa lapsi ja tytär, ja tämä tytär oli kauniimpi kuin kukaan ruhtinatar, joka häntä ennen oli ollut, tahi hänen jälkeensä oli tuleva.

Silloin oli sangen suuri suru hovissa ja koko maassa itku ja hammasten kiristys, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.

Nyt lähetettiin tuomaan kuoleman ristipoikaa, koska hän oli ainoa, joka voi auttaa.

Mutta kuoleman ristipoika näki kumminsa seisovan päänpuolella ja sanoi sentähden kuninkaalle, että ruhtinatar tulisi kuolemaan.

Silloin ripoitti kuningas tuhkaa päänsä päälle sekä puki itsensä säkkiin, ja koko hovi ja maakunta teki samoin kuin kuningaskin, ja koko maailmassa oli suuri tuska ja ahdistus.

"Ilman tytärtäni en voi hallita maata ja valtakuntaani ja sentähden lupaan minä armollisesti antaa hänet aviopuolisoksi sille, joka alamaisuudessa voi hänet parantaa, ja parantaja saa minun kuninkaallisen kuolemani jälkeen istua hänen rinnallansa valtaistuimella, kruunu päässänsä ja valtikka kädessänsä, niin totta kuin minä armollisesti olen vaivainen, syntinen ihminen!"

Ja jokaisen sanan kuuluessa kuninkaan suusta puhallettiin torviin ja lyötiin vaskirumpuihin, että se kuuluisi ympäri koko maailman ja vieläpä laajemmaltakin.

Silloin loi kuoleman ristipoika silmänsä kummiinsa ja pyysi häntä menemään pois hänen kuninkaallisen korkeutensa päänpuolelta ja asettaumaan hänen korkeutensa jalkapuolelle; mutta kummi ei tehnyt sitä, vaan seisoi paikallansa päänpuolella, ikäänkuin ei hän olisi ollut kuulevinansakaan.

Nytpä ajatteli ristipoika näin: jos ei kummini tahdo mennä ruhtinattaren jalkapuolelle, pitää ruhtinattaren jalat menemän kummini puolelle, ja silloin antoi hän vasten kieltoa muuttaa ruhtinattaren vuoteen samoin, kuin hän oli tehnyt ministerinkin vuoteen kanssa; ja täten tuli kuolema seisomaan ruhtinattaren jalkapuolella ja näin parani ruhtinatar kuninkaan ja koko maailman iloksi ja riemuksi.

Ja kuningas pysyi sanassansa sekä toimitti häät kuoleman ristipojalle. ja tuolle ihanalle ruhtinattarelle, eikä niillä hääpidoilla ollut koskaan ollut vertaistansa loistossa ja komeudessa, eikä taida koskaan tulla olemaankaan, vaikka maailma kestäisi tuhannen tuhatta vuotta.

Mutta kun hääriemut olivat loppuneet ja kuoleman ristipoika oli mennyt ruhtinattaren kanssa morsiusvuoteelle, syntyi senlainen myrsky-ilma ukkosella ja jyrinällä, että kaikki kansa hypähti ylös makuusijoiltansa, ihmetellen mitä tämä merkitsisi, sillä he luulivat maailman lopuit olevan käsissä.

Ja kuoleman ristipoika säpsähti pois ruhtinattaren sylistä ja juoksi ulos morsiushuoneesta.

Mutta ruhtinatar itki ja oli suurissa tuskissa, sillä hän rakasti sulhaistansa ja oli luvannut olla hänelle uskollinen kuolemaan asti.

Silloin kohtasi kuoleman ristipoika kumminsa morsiushuoneen kynnyksellä ja kummi viittasi ristipojallensa seuraamaan häntä.

Ja molemmat menivät ulos kuninkaan linnasta sekä tulivat suureen onkaloon, joka oli maan alla; ja se onkalo oli valaistu lukemattomilla palavilla kynttilöillä, joista toiset olivat äsken sytytetyt, toiset puoliväliin palaneet, ja toiset taas palaneet loppuun jaloissa, joissa ne seisoivat.

"Mikä uusi ja loistava kynttilä tämä on, joka on minua lähinnä ja jonka liekki loistaa niin kauniisti, vaikka se on kaikkia muita pienempi?"

Silloin osoitti kuolema erästä liekkiä, joka leimusi eräässä kynttiläjalassa ja jossa ei voitu huomata vähääkään sydäntä.

Silloin tuli kuoleman ristipoika sangen peljästyneeksi ja hän pyysi kummiansa panemaan uuden kynttilän jalkaan sen sijaan, joka leimusi niin heikosti ja jolla ei ollut vähääkään sydäntä.

Ja kuolema otti uuden, oivallisen kynttilän ja painoi sen ristipoikansa kynttiläjalkaan.

Mutta silloin sammui se liekki, joka oli ilman sydäntä ja ristipoika vaipui kuolleena maahan ja tuli silmänräpäyksessä muutetuksi tuhkaksi ja tomuksi, ja niin kävi kuoleman ristipojalle sentähden, että hän oli pettänyt kuolemata.

Ja näin loppui tarina kuoleman ristipojasta. Mutta se on elossa, joka tästä on viimeksi kertonut.

Kamarikirjuri Fridolf Alm seisoi kau'an pimeässä etehisessä, neuvotellen itseksensä, josko hän menisi ylös sen luokse, jonka takia hän senlaisessa ilmassa oli tehnyt tämän pitkän kävelymatkan, koska häntä aavisti, ett'ei Broms'in asian laita ollut mitä siihen ilmoitukseen tulee, että hän olisi enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen, oikea.

Koska hän kuitenkin tahtoi tulla vakuutetuksi asian oikeasta laadusta, eikä häneen pystynyt mikään inhimillinen pelko ja hän sitäpaitsi tahtoi nähdä tuota nuorta tyttöä, jonka opettajaan hän jo oli tutustunut, teki hän vihdoin päätöksensä ja hapueli ylös pimeässä jyrkkiä, hajanaisia puuportaita myöten.

Tuskin oli hän täten koskettanut ylimäistä porrasta, kun hänen kätensä tapasi erään oven, joka, samoin kuin ovi alimaisessa kerroksessakin, heti totteli painavan käden vaikutusta ja aukeni huoneesen, joka ei ollut paljoa siistimpi tuin alakerrassa asuvan maisterinkaan.

Huoneessa oli kuitenkin parempi valo ja enemmän huonekaluja, lavitsa toisella seinällä ja suuri, punaiseksi maalattu kaappi toisella ja akkunan edessä helmenkarvainen pöytä, jonka vieressä seisoi seljain oveenpäin eräs keski-ikäinen vaimo kuorimassa kermaa saviastiasta.

Alm, jonka korvat kuuli kuorsaavaa ääntä, loi silmäyksen lavitsalle ja huomasi suuren huopapeiton, joka näytti olevan levitetty erään ison ja jyhkeän ihmisruumiin yli.

"Vai niin, sinä hylky, sinä tulet vihdoinkin kotia, mutta minä annan sinulle viivyttelemisestä, minä, niin, ett'et voi istua neljääntoista päivään!" lausui vaimo inhoittavalla äänellä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri, näyttäen vieläkin inhoittavampia kasvojansa.

"Vieras!" huudahti hän nyt ja tuijotti hämmästyneenä äsken tulleesen herraan.

"Tässäkö Broms oleilee?" kysyi Alm; "minä olen tullut tänne tuon ilmoituksen johdosta, joka oli tämänpäiväisessä sanomalehdessä."

"Kyllä hän tässä oleilee", änkytti vaimo kovin hämmästyneenä; "mutta asia on senlainen, että… että…"

"… että hän on makuulla", keskeytti häntä Alm, mennen lavitsan luokse ja vetäen pois huopapeitteen.

Silloin huomasi hän lavitsalla makaavan miehen, jolla oli jyhkeät jäsenet ja mahdottoman suuri pää, kahdeksi kolmatta osaa peitettynä paksulla, mustalla tukalla, musta leukaparta ja punakkaiden kasvojen, jotka näyttivät erinomaisen julmilta ja tylyiltä, ympärillä oleva poskiparta. Makaavalla oli ainoastansa paita ja alushousut yllänsä; mutta kun paidanhihat sattumalta olivat kiedotut ylös, näki Alm parin käsivarsia, vahvat kuin rautatammen paksuimmat oksat ja karvaiset kuin Esaun käsivarret. Sääret ja muu ruumis olivat suhteelliset käsivarsiin, mainitsemattakaan erittäinkin niskaa, joka näytti olevan härjältä lainattu.

"Vai niin, tämänkö pitäisi oleman luurangon näköisen!" huudahti Alm, nyäisten suutuksissansa makaavaa käsivarresta.

"Kuka herra on? mitä herra tahtoo?" kysyi tuimasti vaimo, joka oli rohkaissut itsensä ja lähestyi lavitsaa vihaisilla silmäyksillä.

"Minä tahtoisin tietää mikä konna tämä on", vastasi Alm, yhä jatkaen epäkohteliaita herätystoimiaan.

"Miksi ette salli hänen maata rauhassa? ja millä oikeudella hyökkää herra tuntemattomain ihmisten luokse?" jatkoi emäntä, tarttuen vuorostansa Alm'in käsivarteen, pidättääksensä sitä.

"Vaiti, mokoma, ja pysykää taampana!" huudahti kamarikirjuri, työntäen vaimon pois tieltänsä! "Heräätkö miesi, vai herätänkö sinua sopivantutulla tavalla?" huusi hän, vetäen makaavaa poskiparrasta.

Meidän ihmisystävätämme suututti, että hän oli antanut petturin veijata itseänsä, sillä nyt huomasi hän selvään, että koko ilmoitus oli vaan ansa, viritetty kietomaan ajattelemattomia hyväntekijöitä.

"Kuka perkele tukistaa!" ärjäsi miesi, joka vihdoin heräsi ja nousi istuallensa.

"Teidänhän nimenne on Broms, teidän?" kysyi Alm kiivaasti, hieroen kämmeniänsä ikäänkuin valmistausi hän antamaan korvapuusteja tuolle luonnottomalle luurangolle, joka oli hänen edessänsä.

"Totta, perhana, minun nimeni Broms on!" vastasi miesi, tähystellen samalla harmailla silmillänsä meidän ihmisystäväämme kiireestä kantapäähän; "herrako minua tukasta repi?"

"Niin… entä sitten?… mitä se herraan koskee?… minulla ei ole kunniata tuntea herraa?"

"Ah, herra!" vastasi Broms, kallistaen päänsä alaspäin rinnallensa ja ollen mitä hurskaimman näköinen, "tämä ei ole mitään sen suhteen kuin se on ollut."

"Ah, herra!" valitti Broms, "minä en ole senlainen, miltä minä näytän… minulla on niin hirveä, niin hirveä tauti… ei kukaan lääkäri tajua sitä… välistä voi nähdä päivän paistavan minun lävitseni ja välistä olen minä niin turvoksissa ja paisunut, että…"

"Paisunut oluesta ja paloviinasta!" keskeytti Alm; "se on selvä asia se… Mutta kuinka rohkenette te, heittiö, panna senlaista ilmoitusta sanomalehteen?… juuri senlaisten petosten takia tulevat ihmiset lopulta välinpitämättömiksi ja kylmäkiskoisiksi todelliselle kärsimiselle!"

"Muh!" mölähti Broms, laskien jalkansa laattiaan ja tuijotti kädet puuskassa vihastuneesen kamarikirjuriin.

"Mutta teidän kujeistanne pitää tuleman loppu!" jatkoi Alm; "minä tulen antamaan poliisille tiedon teidän petoksestanne ja jos minä tekisin oikein, antaisin minä teille heti paikalla kelpo selkäsaunan, jota te ette koskaan tulisi unohtamaan, sen minä takaan."

"Tekö antaisitte minulle selkäsaunan!" lausui Broms, nousten ylös lavitsalta ja näyttäen pituutta, joka täydellisesti oli suhdallinen ruumiin muihin osiin, sillä hän voi töin tuskin seisoa suorana huoneessa.

"Ha, ha, haa!" nauroi vaimo; "tuoko kukkopoika antaisi Broms'ille selkään!… ha, ha, haa!… mihin pääsisin minä pyörtymään!"

"Vai antaisitte te minulle selkäsaunan, sanoitte te!" kertoi jättiläinen, virnistäen suutansa korviin saakka, jolloin tuli näkyviin kaksi hammasriviä, jotka olivat villisian torahampaiden kaltaiset.

Sitten otti hän askeleen eteenpäin laattialla ja puristi oikean kätensä kauheaksi, uhkaavaksi möhkäleeksi, sivellen vasemmalla kädellänsä paksua partaansa.

"Niin, minä sanon, että teitä pitäisi kurittaa teidän häpeämättömyydestänne", jatkot Alm, perääntymättä jättiläisen edestä, "ja että näin tulee tapahtumaankin, sen voin minä teille luvata."

Sihteeri Alm oli luultavasti leppeimpiä ja rauhallisimpia ihmisiä, kuin Jumala on luonut ja paljon tarvittiin ennenkuin hän suuttui; mutta kerran suuttuneena ei hänen kanssansa ollut leikittelemistä. Tällä kertaa kuohui kuitenkin hänen sappensa tavallista varhemmin, sillä häntä suututti, että hän oli turmellut saappaansa ja vaatteensa, käydessänsä tervehtimässä senlaista konnaa, jona hän nyt piti Broms'ia.

"Kuulehan, Saara", sanoi jättiläinen, kääntyen lemmikkinsä puoleen, "sinulla on kermalusikka kädessäsi, näen ma… annapas tuolle herralle hiukan kermaa huulille, niin saat nähdä kuinka imeläksi hän käy suultansa… te'e se, Saara-kultaseni, äläkä säästä kermaa, äläkä lusikkatakaan!"

"Aivan mielelläni, Broms-hyväni!" vastasi emäntä ja kohotti todellakin puulusikkaa, joka hänellä koko ajan oli ollut kädessänsä, lyödäksensä sillä Alm'ia kasvoille.

Tämä taaskin, jolta vaimon uhkaama liike ei jäänyt huomaamatta, antoi sateenvarjonsa silmänräpäyksessä sattua hänen kohotettuun käsivarteensa niin, että hän kimakalla valituksen huudolla pudotti lusikan laattialle.

"Vai niin, sitä karvaako sinä oletkin, keikailija", virkkoi nyt Broms; "kyllä minä näytän sinulle, kuinka senlaisia lampaita, kuin sinä olet, keritään tarvitsematta keritsimiä."

Alm vetäytyi takaperin niin, että hän sai selkänsä kaappia vasten varustaen itseään varjattelemaan lyöntiä sateenvarjollansa.

Samassa aukeni ovi, ja muuan ala-ikäinen tyttö, jonka hame oli sateesta läpimärkänä, astui sisään vaaleana, laihana ja värisevänä kuin varjo.

Tytön nähdessänsä, pysähtyi Broms rypistyneellä otsalla. Luultavasti ei hän oikein tietänyt, josko hänen pitäisi tämän läsnäollessa, laittaa menemään tuo kutsumatoin vieras, sillä, mitä sopi päättää hänen veristyneistä silmävalkuaisistansa, oli hänen päässänsä julmempi aije, kuin se, että hän vaan heittäisi alas portaista tuon rohkean vieraan, joka uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessansa.

Vaimo sitävastoin oli tuskin nähnyt tytön, ennenkuin hän syöksi vapisevan lapsen päälle ja alkoi repiä häntä tukasta ja paukuttaa hänen pienille kasvoillensa luisilla nyrkeillään.

"Missä sinä olet ollut, kurja olento!" huudahti silloin hänen kiusaajansa; "pitääkö minun istuman odottamassa mamselia!… Tässä saat yhdelle korvallesi ja tässä toiselle!… minä opetan sinua, pimeän tullessa kuljeskelemaan pitkin katuja, minä!… jos sinä huudat, niin… niin, koetahan vaan!"

"Älkää minua lyökö! älkää minua lyökö!" vaikeroi tuo kärsivä uhri; "minä en ole tehnyt mitään pahaa… minä en tohtinut tulla kotia, sillä minä olen saanut kokoon niin vähän tänään… aj! älkää minua lyökö! minulla on niin vilu ja nälkä… älkää minua lyökö! aj! herra Jumala taivaassa!… äiti! äiti! pelasta minut!… täti tappaa minut!"…

Kiristellen hampaitansa ja kiiluvin silmin syöksi Alm oveenpäin tuon tyttöparan avuksi ja kaappasi kumpaisellakin kädellänsä kiinni tuohon rääkkäävään raivottareen, jonka hän sitte nosti ylös laattialta ja lingoitti vasten Broms'in naamaa, joka hämmästyneenä ja tänlaisen oudon heitto-aseen tapaamana menetti tasapainonsa ja kierähti seljällensä kumoon lavitsan yli, pyörtynyt ämmä rinnoillansa.

Sitten otti Alm rautalapion, jonka hän onneksi oli huomannut oven pielessä ja huiskutteli tätä jättiläistä vastaan, joka taaskin, pian toinnuttuaan keikahduksestansa, oli jaloillansa vaahdoten ja potkien raivosta ja kiukusta.

"Jos sinä astut askeleenkaan lähemmäksi, peto!" huudahti Alm, "ja jos sinä kohotat sormeasikaan minua tahi tuota lapsiraukkaa vastaan halkaisen minä sinun pääkallosi, vaikka se olisi tykkänänsä raudasta!"

Kiljuen kuin kahlehdittu peto juoksenteli jättiläinen yhdestä seinästä toiseen huoneen ahtaalla perältä, sillä joka yrityksellä, kun hän koki tehdä hyökkäystä, kohtasi häntä aina tuo heiluva lapio, jota hän huomasi käsittelevän väkevämmän kouran, kuin hän alussa oli aavistanutkaan. Nähtävästi oli hänen aikomuksensa etsiä jotakin yhdenveroista asetta kuin kamarikirjurillakin oli, joka piti vallassansa suurimman osan taistelu-alaa, eikä näyttänyt haluavan jättää siitä tuumaakaan vastustajansa haltuun.

Naispeto virkosi sillä välin ja alkoi valittaa lavitsalla, joka oli luonnollinen seuraus ensiksikin Alm'in voimakkaiden käsien puristuksesta ja sitten tuosta ilmamatkasta ja ankarasta jytäyksestä Broms'in rautakylkeä vastaan.

"Aj, aj! hakkaa hänet palaisiksi, Broms!… aj, aj! jauha hänet hienoksi, mylläri!" sähisi hän valittaen ja pudisteli Alm'ille laihaa, milt'ei läpikuultavaa nyrkkiänsä. "Pikku, hyvä lapseni! pikku, hyvä tyttöni! tule tänne että sinun hellä tätisi saisi suudella sinua!… aj, aj, aj!"

Tyttö, joka oli tarttunut kiinni kamarikirjurin nutunliepeesen, seurasi äänetöinnä kaikkien hänen liikkeidensä mukana, ikäänkuin hän ei uskaltaisi erota puollustajastansa; mutta eräässä silmänräpäyksessä, jolloin Broms kumartui lavitsan yli ja pisti kummatkin kätensä tämän ja seinän väliin, nykäsi hän kiivaasti puollustajatansa käsivarresta, huudahtaen:

"Olkaa varoillanne, hyvä herra!… mylläri etsii kirvestä, ja se on lavitsan takana! olkaa varoillanne, olkaa varoillanne, hyvä herra!"

Silmänräpäyksessä oli Alm vuoteen vieressä ja antoi eteenpäin kuukallansa olevalle jättiläiselle kaksi läimäystä selkään, sillä seurauksella, että Broms mölinällä, joka milt'ei tärisyttänyt koko huonetta, heitti itsensä lavitsan jalkoihin ja vieretteli itseänsä laattialla, väliin oikoen itseänsä, väliin vetäen itseänsä kokoon kuin siili.

Myllärin arvoisa lemmikki päästi poruhuudon. Tämä oli senlainen kaksinlaulu, jota kuullessa hornakin olisi saattanut kauhistua.

"Joudu, lapsi!" huudahti Alm tytölle: "ota kynttilä ja näytä minua ales portaita myöten, että pian päästäisiin tästä pesästä!"

Tyttö riensi kuin nuoli pöydän luokse, tempasi sillä olevan kynttiläjalan ja kiiruhti ovelle.

"Ja te, ilkeät heittiöt!" huudahti Alm, niin että hänen äänensä kuului yli tuon kauhean kaksinlaulun, "huomenna tulette te istumaan sieltä, missä ei kuu eikä aurinko paista, kuuletteko sen, te rosvojoukko!"

Tämän ei juuri kohteliaan hyvästijätön jälkeen läksi hän "luurangon" asumuksesta, ottaen varovaisuudesta mukaansa tuon rautalapion, joka oli ollut hänelle suureksi hyödyksi ja jota paitsi hän varmaankaan ei niin helposti olisi päässyt tästä pulasta.

Tyttö seisoi viimeisen portaan alapuolella ja näytti ylöspäin kynttilällä, jonka valo sattui hänen koko kasvoinsa yli.

Alm huomasi nyt näissä kasvoissa, jotka olivat kuihtuneet nälästä, vilusta ja huonosta hoidosta, mitä säännöllisemmät ja jaloimmat juonteet ja parin suuria, sinisiä silmiä, jotka erinomaisella lumousvoimalla, huolimatta siitä säikähdyksestä, jota ne tällä hetkellä ilmaisi, vetivät häntä tytön puoleen.

"Sinä et tule enään kau'emmin jäämään näiden ihmisten luokse", sanoi hän tytölle; "tule kanssani, lapsiparka; kaiketi sinun varallesi joku keino keksitään… sammuta nyt kynttilä ja vie jalka etehiseen."

Sitten heitettyänsä pois lapion, tarttui hän tytön käteen ja riensi hänen kanssansa Jörgen'in talosta.

Myrsky-ilma oli sillä välin kiihtynyt. Sade valut nyt virtoina ales pitkin kallion reunoja ja monias salama leimahti läntisellä taivaan rannalla kaukana jyrisevän ukkosen seuraamana.

"Perhana vieköön, kun unohdin sateenvarjoni tuonne!" huudahti Alm ja pysähtyi.

"Älkäät viivytelkö, hyvä herra!" kehoitti tyttö, katsellen levottomasti takasin jättämäänsä huoneukseen, joka vielä oli näkyvissä salaman valossa.

"Mutta, tyttöseni, enhän minä voi jättää sateenvarjoani sinne", lausui
Alm.

"Aijonpa todellakin, sillä minä tarvitsen, näetse, sateenvarjoni koska sataa ja meillä on pitkä matka käytävänä, enkä minä sitäpaitsi salli tuon roistojoukon anastavan minun omaisuuttani."

"Ei, ei!… mylläri tulee lyömään herran kuoliaaksi… te ette tunne mylläriä!"

"Minä arvelen myllärin saaneen niin paljon selkäänsä, ett'ei hän hopussa nosta siihen jauhosäkkiä… Te'e nyt vaan, niinkuin minä sanon, äläkä ole peloissasi… Tiedätkös että minun sateenvarjoni on silkistä ja aivan uusi… Jos en minä ota sitä takasin, tulevat nuot ihmiset nauramaan minulle ja sitä iloa en minä suinkaan heille suo."

Sitten alkoi hän astua Jörgen'in taloon päin. Tyttö seurasi häntä, kierrellen käsiänsä. Kovin läähättävä henkimisensä ilmoitti sitä ankaraa levottomuutta, joka hänen sielussansa vallitsi.

"Miksi sinä et jäänyt tuonne odottamaan, kuten minä sinua pyysin?" kysyi Alm.

"Minä kuulen puheestasi sinun olevasi kovin hengästyneen, tyttöparka!… sinun on vaikea seurata minua."

"Ei, se ei ole sentähden… Älkäätte menkö sinne, herra kulta!… minä tahdon hiipiä sinne, minä, niin ett'ei kukaan huomaa sitä, sillä minä tiedän tien paremmin kuin herra."

"Mutta entäs jos sinun hyvä tätisi repii silmät päästäsi… Vaan kuulehan, etkö sinä nähnyt mihin minä heitin lapion?"

"Eipä olisi haitaksi, jos se olisi mukana, sillä se sopi niin myllärin leveään selkään… Ah, sehän on totta, minä heitin sen säle-aitaa vastaan… joutukaamme!"

Alm ja hänen seuraajansa olivat nyt ennättäneet Jörgen'in taloon ja lähestyivät tuon kamalan huoneen porttia.

Kauhea ukkosen tärähdys jyrähti heidän päänsä yli, niin, että molemmatkin hypähtivät muutaman askeleen takaperin.

"En, mutta ukkonen varoittaa!… taivas varoittaa!… älkäätte leikitelkö kuoleman kansia!" vastas hän silmäyksillä, jotka loistivat pimeydessä.

Alm katsahti kummastuneena tyttöön. Samoinhan tämän silmäyksessä oli tämän äänessäkin jotakin erinomaista, joka teki syvän vaikutuksen meidän kamarikirjuriimme, johon tuli lisäksi, että tämä oli ollut osallisena sen tarinan sepustamiseen, jonka hän äsken oli lukenut alakerroksessa asuvan kerjäläisen luona ja tältä ostanut. Tarina "kuoleman ristipoika" näytti hänestä tällä silmänräpäyksellä ikäänkuin varoitukselta.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi häneltä Alm seuraten silmillänsä hänen sormeansa.

"En, siellä on mylläri, herra!" kuiskasi tyttö; "hän seisoo portin takana väijymässä!"

Sitten tarttui hän kummallakin pienellä kädellänsä Alm'in käteen ja alkoi vetää häntä pois tästä paikasta.

Alm antoi hyvällä taluttaa itsensä pois, sillä tytön pelko oli hiukan tarttunut häneenkin, ja sitäpaitsi huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että ei ainoastansa henki, vaan käsivarsi tahi säärikin oli paljoa suuremmasta arvosta kuin komein sateenvarjo maailmassa.

"Ah, tuossa on hän… juoskaa! juoskaa!" huusi tyttö päästäen Alm'in käden ja lähtien juoksemaan.

Alm kääntyi ympäri ja huomasi nyt salaman valossa, joka samassa viilsi taivaalla, tuon jättiläisentapaisen myllärin, joka syöksi ulos huoneesta, heiluttaen kirvestä korkealla päänsä päällä.

"Ah, sinä tervanlintu!" ärjäsi hän äänellä, joka voitti ukkosenkin jyrinän; "ennen voit sinä välttää helvettiä, ennenkuin minua!… kaksi iskua pääkalloosi niistä kahdesta lyönnistä minun selkääni!… saa nähdä kuka meistä parahiten kestää!"

Alm huomasi heti, että joll'ei hän olisi totellut tytön varoittavaa ääntä, vaan mennyt portin sisäpuolelle, olisi hän jo ollut murskattuna; mutta hän huomasi myöskin, että, jos hän nyt tahtoi välttää samanlaista uhkaavaa kohtaloa, hänen täytyi lähteä pakoon, koska olisi hulluutta hänen puoleltansa aseettomana ruveta taistelemaan aseellisen vastustajan kanssa, jolla sitäpaitsi oli maine, että hän voi tuulen kanssa taistella vallasta tuulimyllyn siipien yli.

Alm tiesi olevan suuren eron urhollisuuden ja tyhmän-rohkeuden välillä ja hän kunnioitti siis vanhaa sananlaskua: "parempi paeta kuin huonosti sotia."

Siispä päättikin hän ennemmin vedota sääriinsä kuin käsivarsiinsa ja hän rupesi pikajuoksijaksi, koska hän ei enään voinut olla urhona.

Mutta myöskin mitä pikajuoksuun tuli, oli suuri erilaisuus vainotun ja vainoojan välillä, sillä edellisen juostessa nuttu päällä ja kalossinensa, oli viimeksimainittu sitävastoin avojaloin ja paidanhihaisilansa.

Onnettomuuden lisäksi eksyi Alm tieltä siten, että hän, sen sijaan kun hänen olisi pitänyt poiketa läheiselle Skinnarvik'in kadulle, — jolla hän kentiesi olisi voinut tavata muita ihmisiä, koska ei vielä ollut niin myöhä iltaisella, ettei kukaan ihminen enään olisi ollut liikkeessä, — nyt juoksi päinvastakkaiseen suuntaan, josta syystä hän, ennenkuin älysikään, oli juuri sillä kohdalla vuorta, missä tuo äkkinäinen kaltevuus alkaa ja jonka loppu on jyrkkyys Mälarinjärven aalloissa.

Pysähtyneenä juoksussansa tämän huomion johdosta, poikkesi hän vasemmalle ja juoksi pitkin vuorenharjaa tuon uhkaavan jyrkkyyden reunalla, tehden juostessansa lohkareelta lohkareelle hyppyjä, jotka olisivat kunnioittaneet Gauther'inkin kykyä.

Mutta mylläri ei jäänyt nopeudessa edelläjuoksijastansa jälkeen, johon tuli lisäksi, että hän, lukuunottamatta hänen tänlaisiin ruumiinharjoituksiin sopivampaa pukuansa, myöskin tunsi paljoa tarkemmin tuon vaarallisen kilpajuoksuradan.

Jos joku ristitty ihminen olisi nähnyt näiden kahden miesten hyppivän kallioiden välissä, väliin synkimmän pimeyden peittäminä, väliin niin kirkkaan salaman valaisemina, että he olivat kahden tuli-ihmisen näköiset, olisi hän tankannut "Isämeitäänsä", jollei hän Olisi tullut mykäksi säikähdyksestä.

Alm oli tosin päässyt hiukan edelle; mutta koska hän juostessansa koetti riisua pois sekä kalossit että nuttunsa joka hänelle onnistuikin, vähensi hän täten vauhtiansa jäljestäjuoksijan suureksi eduksi.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin Alm kuuli vainoojansa läähättävän henkimisen ja alastomien leveiden jalkojen lapsuttavaa ääntä kalliota vastaan. Kiivaasti rientää nopea hirvi, mutta kiivaammin ahdistava paarma.

Takaa-ajettu tunsi kylmän hien jäähdyttävän niitä kuumia pisaroita, joita tuo raju juokseminen oli puristanut hänen otsansa huokoisista ja nuot muutoin niin vankat keuhkot alkoivat vähitellen kieltää juoksevalta tarpeellista apuansa.

Alm kompastui ja lankesi suin päin erääseen kiveen, joka oli hänen tiellänsä, ja jota hänen silmänsä pimeässä ei ollut huomannut.

Mutta ehkä tämä lankeaminen pelasti sillä kertaa hänen henkensä, sillä mylläri, joka jo oli niin likellä, että hänen kirveensä milt'ei pyyhkäisi pakenijan niskaa, ei voinut pysähyttää omaakaan vauhtiansa niin äkkiä, kuin hän olisi tahtonut, vaan kaatui kuperkeikkaa nurin niskoin langenneen yli.

Tällä tavalla pääsi tosin tuo raivoisa Broms joitakuita kyynäriä vastustajansa edellekin; mutta kirves luiskahti hänen kourastansa, ja itse satutti hän otsansa kallioon niin, että hänen silmänsä näki tuhansittain tähtiä ja auringoita.

Alm, joka suureksi iloksensa kuuli ei ainoastansa kuinka kirves vieri ales pitkin kallion reunaa, vaan myöskin kuinka mylläri ilmaisi mielipahaansa mitä kauheimmilla kirouksilla, oli taaskin pian jaloillansa; mutta samassa onnistui myllärillekin tulla ales niistä tähtitarhoista, joihin hän äsken oli tullut nostetuksi, ja hänkin seisoi yhtä nopeasti jaloillansa.

Kumpikin seisoivat nyt vastatusten, ainoastansa se kivi välillänsä, joka oli matkaansaattanut kumpaisenkin lankeamisen; vaan ei kumpikaan näyttänyt kumminkaan tällä silmänräpäyksellä olevan halukas liikahtamaan paikaltansa, vaan sivelivät he sen sijaan omia polvilumpioitansa ja sääriluitansa, ikäänkuin vakuuttaiksensa, ett'ei mikään näistä ollut mennyt mäsäksi tahi saanut vikaa lankeamisen kautta.

Kentiesi tunsi kumpikin itsellänsä olevan tarpeen hengähtää tuon rajun kilpajuoksun jälkeen Skinnarvik'in kallioiden välissä.

Alm, joka huomasi, että sotalakko ei tulisi olemaan pitkällinen, käytti tätä hyväkseen riisuaksensa pois nuttunsa ja hellittääksensä hiukan housunkannattimiansa, jotka ahdistivat hänen kaarevasti muodostunutta rintaansa.

Nyt pääsneenä näistä esteistä, tunsi hän itsensä hilpeäksi ja raikasmieliseksi, sillä hän luotti ruumiinvoimiinsa ja etenkin voimistelutaitoonsa, vaikka ei hän tähän asti ollut käyttänyt kumpaakaan näistä muissa tilaisuuksissa kuin noissa olympialaisissa harjoituksissa Ling'in voimisteluhuoneessa, jolloin hän milt'ei aina oli päässyt kilpatoverinsa voittajaksi.

Clementtein raivoaminen hänen ympärillänsä auttoi myöskin lisäämään hänen rohkeuttansa. Tottunut sotilas tietää, kuinka hänen rintansa paisuu ja silmä suurenee torvien soidessa, rumpujen rämistessä, kanoonein ja kiväärein paukkuessa. Kuinka paljon enemmän tämä tapahtuukaan myrskyn raivotessa, ukkosen jyristessä ja taivaan salamoimistansa salamoidessa!

Mylläri, huomattuansa mielihyväksensä jyhkeäin nyrkkinsä onnellisesti kestäneen kallion kovuutta, kiinnitti taaskin saaliinhimoiset silmänsä vastustajaansa ja alkoi sitten liikuttaa rumaa ruumistansa eteenpäin silminnähtävällä aikomuksella tehdä ratkaisevan päätöksen asiassa.

Alm oli vaiti, pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä niin paljon kuin tämä oli hänelle mahdollista, sillä kun salama sammui, ympäröi heitä kumpaakin mitä synkin pimeys.

"Jos et ole sitä tehnyt, poikaseni!" jatkoi mylläri, "saat tehdä sitä nyt… Tiedäthän Mälarijärven olevan juuri meidän kohdallamme?"

Ei tällekään kysymykselle suonut Alm mitään Vastausta, vaan vetäysi jonkun askeleen takaperin eräälle pienelle kallionkukkulalle, joten hän pääsi noin kyynärän korkeammalle, kuin mylläri oli.

"Tosin on tästä kappale matkaa tuonne ales", jatkoi tämä, "ja sinne pääseminen on vaivaloista; mutta ole sinä huoleti kuin lehmäkön lehmänajaja, poikaseni, sillä minä tulen kyllä pitämään huolta, että sinä pääset ales, tarvitsemattasi notkistaa polveasi, tahi koukistaa varvastasikaan."

Tuskin oli Broms ilkkuvalla äänellä lausunut nämät sanat, kun Alm otti vauhtia korkeasta asemastansa ja heittäysi rajutuulen voimalla lähestyvän myllärin kimppuihin.

Mutta jospa meidän sankarimme olikin rajutuuli, oli kuitenkin mylläri vankka, vaarumatoin muuri.

Tosin tärähti muuri melkoisesti, ja paljon saveusta rapisi pois, sillä Alm'in kumpaankin nyrkkiin, jotka yht'aikaa olivat kohdanneet jättiläisen kasvoja, oli tarttunut nahkaa ja verta; mutta silmänräpäyksessä sulki muuri kummatkin sivustansa, käsivartensa, päällehyökkääjän vyötäisten ympärille, ja nyt alkoi korkealla kalliolla painiminen, josta olisi ansainnut laulaa Snorre Sturenpojan harpulla tahi Ling'in kanteleella.

Kaikeksi onneksi Alm'ille oli hän saanut kiinni altapäin, ja se, ken tietää, mitä painiminen on, tietää myöskin mikä suuri etu on hyvästä altapäin kiinnisaamisesta.

Mylläri koetti likistää vastustajaansa kovasti leveätä rintaansa vastaan, täten musertaaksensa tahi tukahduttaaksensa hänet sylissänsä; mutta Alm, joka oli liiaksi viisas tarjoamaan hänelle kummankin puolisia kylkiluitansa, väänsi itsensä aina niin, että hän sai milloin toisen kylkensä, milloin toisen jättiläisen rintaa vastaan, jolla keinoin heikomman on helpompi vastustaa väkevämmän sylikaappauksia.

Alm käytti niitä temppuja, joita taito tarjoaa saadaksensa Vastustajansa kumoon; mutta hän huomasi pian, että hän ennen voisi vierittää kalliolohkareen paikaltansa, kuin tätä jyhkeätä möhkälettä jäntäreistä, lihaksista ja luista, jonka hän nyt sulki käsivarsiinsa.

Mylläri koetti myöskin puolestansa paiskata vastustajaansa kumoon ja monet kerrat nosti hän tämän kyynärän korkeudelle kalliosta sekä painoi hänet jälleen ales. Tavallisen kamarikirjurin kintut olisivat varmaankin tässä ottelussa katkenneet, ikäänkuin lonkuvan pinnatuolin jalat; mutta Alm'illa oli kintut, jotka olisivat voittaneet kilpapalkinnon molemmissa kaartin rykmentissäkin, vaikka niissä käytetään paljon puuvillaakin täyttämään mitä itara luonto usein on jättänyt vajanaiseksi, ja hänellä oli pohkeet, joita tuskin kolmekaan kamarikirjurin kättä yhteenliitettyinä olisi voineet ympäröidä.

Senpätähden onnistui meidän sankarimme, vaikk'ei hän voinut estää voimainsa puolesta etevämpää vastustajaansa nostamasta häntä vähän väliä ilmaan, kuitenkin aina saamaan ponnistuspaikkaa jalkojensa pettämättä tahi väsymättä.

Tällä tavalla olivat kummatkin taistelijat päristellen kuin kaksi valaskalaa, mutta myöskin yhtä sanattomina kuin nämätkin ovat hyvän aitaa koetelleet toistensa voimia ja taistelutemppuja, ilman että katselija olisi voinut arvatakaan tämän julman kaksintaistelun loppua.

Myöskin eräässä toisessa kohdassa näyttivät nuot taistelijat olevan samasta ajatuksesta ja mielipiteestä, nimittäin poistua niin paljon kuin mahdollista siitä jyrkkyydestä, jonka reunalla he taistelivat, huomaten luultavasti kumpikin, että toisen putoamisesta olisi toisenkin putoaminen välttämättömänä seurauksena, yhtä vähäksi hyödyksi voittajalle kuin voitetullekin.

Sillaikaa kesti yhä ukkosen-ilmaa ja sadetta ja taistelijoista juoksi hiki samalla kertaa kun he olivat läpimärkinä sateesta.

Tämä oli mitä täydellisintä Gräfenbergin parantamistapaa: hikoilemista ja jäähdyttämistä samassa silmänräpäyksessä, samassa hengenvedossa, ilman pienintäkään levon tahi hengähdyksen aikaa.

Vihdoin menetti mylläri malttinsa — voihan sen menettää vähemmästäkin — ja hän päätti tehdä uuden, ratkaisevan tempun.

Temppu oli senlainen, että hän, käsivarret kiedottuina kuin rautavanne vastustajansa vartalon ympäri, heitti itsensä taaksepäin kumoon kalliolle.

Alm, joka tätä onnistunutta temppua tehtäessä luonnollisesti kaatui vastustajansa päälle, kummastui tästä täydellä syyllä, koska se, joka tänlaisessa tapauksessa joutuu päällepäin ja samalla jää kiinni alapuolella, kieltämättä saa uuden ja suuren edun vihollisensa suhteen.

Mutta meidän sankarimme ei ennättänyt paljon miettiä tätä ja vielä vähemmin käyttää täten voitettua etua hyväksensä, sillä, ponnahduksella, joka milt'ei olisi voinut nostaa huoneenkin perustuksen paikoiltansa, liekahutti mylläri Alm'in sivulle ja väänsi sitten itsensä päällepäin ihmeteltävällä sukkeluudella.

Mutta ei siinä kylliksi, sillä kun Broms näin on onnistunut saada kamarikirjurin allensa, irroitti hän käsivartensa tämän vartalosta ja nosti sekä itsensä että Alm'in, joka vielä piti hänestä kiinni, käsivarsillansa hyvän matkaa maasta, jonka jälkeen hän koko hirmuisella painollansa päästi itsensä ja hänen allansa riippuvan taakkansa taaskin kallioon, pirullisella naurulla, huolimatta tuulesta ja ukkosen jyrinästä, joka olisi voinut kuulua Kungsholm'iin saakka.

Valituksen ääni tunki kuuluviin Alm'in kovasti yhteenpurtujen hampaiden välistä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi kaikki luut hänen ruumiissansa musertuneet. Hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina sivuille ja hän piti itsensä menneenä.

"Ha, haa!" riemuitsi voittaja, "nokka ja kynnet sinulla on kuin kotkalla, sen minä kyllä tiedän… mutta jos ei sinulla nyt ole eviä kuin kalalla, vie sinut piru!"

Alm kuuli Jumalan äänen ukkosessa, joka jyrisi hänen päänsä yli, mutta tällä äänellä ei ollut minkäänmoista valtaa murhaajan korvissa; hän näki Jumalan sormen salamassa, joka välähti hänen yllänsä, mutta tämä sormi ei pidättänyt murhamiehen kättä. Hän oli nyt jyrkkäyksen reunalla.

Alm heitti sielunsa Jumalan haltuun, siitä hän ei tahtonut kerjätä armoa hengellensä ja siten tahrata viimeisiä, pian luettuja elämänsä hetkiä.

"Mutta maltapas", mutisi mylläri! "tosin tulet sinä tekemään pitkän matkan… mutta tämän matkan laita on kuin tavallisen kruununkyydin: matkustavainen ei tarvitse laisinkaan rahoja… Sen vuoksi tahdon minä päästää sinut liiallisesta tavarasta… mutta, piru vieköön, lompakko lieneekin tuolla hännystakin taskussa… olipa hyvästi tehty, ukkoseni, että panit rahat noin erikseen minun varaltani… siispä ylös vaan… mutta mitä tuossa on?… kellon vitja… ah! silloinpa siinä on kellokin… minä olen kauan tarvinnut kelloa, minä, herrastellakseni… mutta sinä et tarvitse senlaista, sillä ijankaikkisuudessa ei sanota olevan tuntia eikä sekunteja… Kas niin, makaa nyt vaan hiljaa, niin päästän minä sinut tämän maailman ylellisyydestä, kuten papit sanovat… jota köyhempänä tulet taivaan valtakuntaan, sitä parempi, sinä kuoleman karitsa!"

Tätä puhuessansa koetti murhaaja vetää kellonvitjaa, joka oli vahvasta kiilloitetusta teräksestä, kamarikirjurin kaulasta, sillä välin kun hän oikeanpuolisella polvilumpiollansa painoi tämän vatsaa ja rintaa.

Alm ei kuullut mitä murhamies sanoi, eikä nähnyt mitä hän teki, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tällä hetkellä kauas maailmasta — pimeyden, ukkosenjyrinän ja leimausten yli.

Yht'äkkiä päästi mylläri kimakan huudon, jolloin hän heitti vitjan ja painoi kiroten kummatkin kätensä huulillensa, ja Alm luuli salaman välkkyessä huomaavansa kirkkaan rautakangin ja päänsä yläpuolella hän kuuli myöskin äänen, joka ei tuntunut oudolta hänen korvissansa:

"Se, joka on antanut minulle kaksi riksiä kuoleman ristipojasta, ei saa noin äkkiä tulla kuoleman karitsaksi!… Suo anteeksi, veliseni, jos löin sinua liian kovaa sormillesi!"

Tieto avusta hädän hetkenä ja pelastuksen mahdollisuus antoivat Alm'ille samalla kertaa sekä toipumusta että voimia. Silmänräpäyksessä kohotti hän yläpuolen ruumiistansa ja antoi myllärin rintaan nyrkillänsä senlaisen puukkauksen, että tämä hikotellen horjui takaperin, jolloin Alm vuorostansa heittäysi vihollisensa yli, antaen tämän otsaan lyöntiä lyönnille, joista yksi ainoa olisi ollut kyllin tappamaan karhun.

"Seis, poikani!" huudahti maisteri, pistäen sauvansa helan pyörtyneen myllärin otsan ja kostonhimoisen kamarikirjurin nyrkkien väliin; "seis, kuuletko!… te tulitte etsimään luurankoa, mutta ei tekemään sitä!"

"Tuo konna aikoi kappaa minut, aikoi heittää minut tuosta jyrkkäyksestä ales!" huudahti Alm.

"Mutta saakelin suuri eroitus on aikomisen ja tekemisen välillä", vastasi maisteri: "senhän herra oppineena miehenä pitäisi tietämän… mutta luultavasti ei herra olekaan viisaustieteen maisteri… minä olen se, minä, kuten herra tietää, ja sen vuoksi ymmärränkin minä jotakin asiasta, minä… Kiittäkää kuitenkin Jumalatanne siitä, ettei mylläri jauhanut teitä nuuskaksi ja yhtä hienoksi kuin Demauder'in tunkio on… Tehkäät se, jos herra häpeää kiittää minua ja luota tyttöriepua siitä."

Alm vilkasi ylöspäin ja tunsi tuon nuoren tytön myllärin kasvattitytön ja maisterin oppilaan.

"Sinäkö!" huudahti hän, nousten ylös; "kuinka olet tullut tänne, lapsukaiseni?"

"Hoh, mikä on sen selvempää?" vastasi maisteri tytön puolesta; "hän syöksi minun luokseni ja häiritsi minun uneani, enkä minä kiitä häntä siitä, sillä minä uneksuin syöväni paistettua lananpoikaa kauppaneuvoksen pöydässä… Minä heräsin ja sain tietää miten asian laita oli ja koska minä aina makaan vaatteissani, eli sota-asussa, kuten tuossa hauskassa Upsalassa on tapa sanoa, on minun pukuni aina sievistetty, ja minä itsekin olin pian tässä… Mutta perhana vieköön, herra!" lisäsi hän, kumartuen kaatuneen myllärin yli, "ette kait ole ottanut henkeä minun Broms-ystävästäni!… Sepä olisi saakelin tyhmästi! heti olisi menoja harsosta ja surukankaasta, huomaatteko, sillä maisteri ja mylläri, vesi ja jauhot, se on samaa kuin jos vellissä olisi ruumis ja sielu… Eläköön! hän henkii! hän haukoittelee! Olkaatte varoillanne, herra! sillä kun paarma näyttäytyy, silloin juoksee parahinkin hevonen tipo tiehensä ikäänkuin olisi piru sen hännässä."

Meidän kamarikirjurimme, jolta oli mennyt kaikki halu kaksintaistelun uudistamiseen, etsi hännystakkinsa ja puki sen yllensä, jonka tehtyä hän veti esiin lompakkonsa ja heitti sen maisterin syllin.

"Tässä on, ystäväni, edeltäkäsin maksu velastani siitä, että olet pelastanut henkeni!" huusi hän; "lompakossa on minun asumusosoitteeni… tule minun luokseni huomena jäljestä puolenpäivän, niin mietitään, mitä minä vielä voisin tehdä sinun hyväksesi."

"Kiitoksia herra!" vastasi maisteri, pistäen tyynesti lompakon taskuunsa; "mutta mitäs herra tytölle sitten antaa?… Tällä kertaa oli hän päänä ja minä vaan käsivartena… minä sanon tahallani käsivartena, sillä herra tietää, ettei minulla ole muuta kuin yksi."

"Hän tulee minun kanssani… sinä et tarvitse enään pitää huolta hänestä", vastasi Alm, jonka jälkeen hän otti tyttöä kiinni kädestä ja riensi hänen kanssaan pois paikasta, jossa hän oli ollut niin lähellä kuolemaa.

"Kenenkäs minä sitten saan kirjoittamaan tarinoitani!" jupisi maisteri itseksensä ollen yhä kumarruksissa Broms'in yli, joka valuvan sateen kastelemana alkoi vähitellen virota eloon.

Sitten otti tuo maltitoin maisteri mylläriä tukasta ja vei hänen päänsä eräälle kuopalle, joka oli kalliossa ja täytettynä sadevedellä. Tästä kuopasta valeli hän usein ystävänsä kasvoja.

Vihdoin otti hän esille tuohisen nuuskarasian ja kaatoi koko sen sisällön myllärin suuhun sekä näppäili häntä kau'an aikaa nenälle.

Nämät vähäpätöiset virkistyskeinot tuottivat pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ei viipynyt kauan, ennenkuin mylläri nosti päätänsä mullistellen silmiänsä joka haaralle.

"Missä on hän! haa! sinä olet saattanut hänet piiloon, sinä hurja, kuivettunut yölepakko!" huusi mylläri ja tarttui ystävänsä, maisterin, ohueseen tukkaan.

"Häpeä, Broms! milloin olet sinä nähnyt koulupojan nitistävän opettajaansa!" lausui maisteri myllärille.

Päivä tämän jälkeen istuivat eräässä huoneessa suurehkon kadun varrella Etelämalm'illa muuan nuorempi herra ja vanhempi nainen, jutellen keskenänsä.

Herra oli kamarikirjuri Fridolf Alm, ja nainen rouva Grå, erään siihen aikaan sangen arvossa pidetyn tyttökoulun johtajatar.

"Sangen merkillinen kohtaus, sen täydyn myöntää", lausui rouva; "ja minä oikein onnittelen herra sihteeriä, että niin onnellisesti pääsitte pulasta… mutta tuo tyttö… mitä te'emme me hänen kanssansa?"

"Juuri hänen takiansa olen tänään rohjennut tulla rouvaa tervehtimään… se rivakka tyttö on pelastanut minun henkeni ja minä olen siis velkapää kaikin puolin pitämään hänestä huolta."

"Niin, neljä viikkoa sitten, ja siitä ajasta on tuolla lapsiraukalla ollut murhaaja kasvatti-isänä, noita-ämmä kasvatti-äitinä ja kerjäläinen opettajana."

"Siinäpä on liian paljo yhdellä kertaa… mutta eikö tytöllä ole ketään läheisempää sukulaista elossa?"

"Kun minä tänä aamuna kysyin häneltä, josko hänen isänsä vielä oli elossa, voitteko arvata mitä hän silloin minulle vastasi?"

"Minun isäni elää", vastasi lapsi, "mutta minulle on hän melkein kuin kuollut."

"Hän sanoi tuntevansakin isänsä ja tietävänsä hänen nimensä ja että hän kerran oli nähnyt ja puhutellut tätä… mutta…"

"Sangen kummallista!… Noh, mutta sihteeri-hyvä, mitä hyötyä voi hänellä olla siitä, että hän salaa isänsä nimeä, etenkin kuin tämä isä, olkoonpa hän kuka tahansa, ei näytä vähintään pitävän huolta lapsestansa, sillä jos hän sen tekisi, miksi antaa hän tytön sitten oleskella senlaisessa seurassa?… Mutta mahdollista onkin, että hän on pannut tämän näiden ihmisten hoidettavaksi."

"Ei; päivää jälkeen äidin kuoleman sai tyttö häneltä kymmenen riksiä hautajaisiin… mutta sitten ei hän ole kuullut hiiskaustakaan hänestä."

"Niin, rouvaseni, äitinsä muiston nimessä on hän luvannut salata julmasydämisen isänsä nimen… tällä lapsiraukalla on kultainen sydän, sillä hän kunnioittaa äitinsä muistoa, ja sen vuoksi en minä ole rohjennut kysellä häneltä enempää."

"Minä olen utelias päästä tuntemaan tuota tyttöä… Kentiesi onnistuisin saada asiasta selkoa."

"Mahdollista… mutta teidän ei pidä kuitenkaan houkutteleman häntä rikkomaan sitä lupausta, jonka hän on antanut… tämä lupaus on hänen pyhyyksensä ja jos se kukistuisi, voisi paljon muutakin hyvää ja pyhää mennä tämän mukana… Ei, olkoon hänen lupauksensa koskettelematta… lopun jätämme me Jumalan huostaan."

"Minä olen tehnyt päätökseni… minä aijon uskoa hänen kasvatuksensa teille, rouvaseni!"

"Minulleko!… mutta kuka tulee kustantamaan sen, sillä te huomaatte kait, että…"

"Minä olen huomannut, että… hän tulee olemaan täysioppilas, samoilla ehdoilla kuin ne toisetkin."

"Jotka eivät varoja olekaan, tahdotte kait sanoa… mutta te unohdatte, että minä saan palkkaa."

"Toisen puolen tästä käytän minä vuosittain tytön elatukseksi ja kasvatukseksi, ja tämähän on määrältänsä niin paljon kuin rouva saa jokaiselta täysioppilaalta."

"Minä tyydyn sataan pankkoriksiin, jos minä nimittäin vast'edes, samoinkuin tähänkin asti, saan teidän apuanne soitanto- ja piirustus-opetuksessa."

"Aivan mielelläni!… Kiitollisuudesta, koska te my-nnyitte minun toivomukseeni, tulen käyttämään opetukseen yhden tunnin enemmän päivässä kuin ennen on ollut tavallista… oletteko, rouva, tyytyväinen siihen?"

"Kättä siihen… kas niin, rouvaseni!… tuo turvatoin lapsi ei ole siis enään äitiä vailla!" lausui kamarikirjuri, hykerrellen käsiänsä ilosta.

"Yhtä vähän kuin hän täst'edes tulee olemaan isääkään vailla", lisäsi koulunjohtajatar, silmäillen liikutuksella tuota nuorta miestä.

"Ja teillä, herra Alm, on enkelin sydän!… Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, jota te jokapäivä te'ette!"

"Vielä kerran, kiitoksia, tuhansia kiitoksia siitä, että olitte valmis ottamaan huostaanne minun pienen kasvattityttäreni!"

"Oi, että saisitte hänestä kunniaa, herra sihteeri!… minä toivon sitä saavamme."

"Jumala suokoon sen!… se olisi vähin, jota teidän jalomielisyytenne on ansainnut."

"Jalomielisyyteni?… ah! nimittäkää sitä pelkästänsä ihmisyydeksi!…
Kätenne, rouvaseni!"

Nuot hyväsydämiset ihmiset ojensivat kätensä toinen toisillensa jalon te'on vahvistukseksi ja kun he käänsivät kasvonsa toisistansa, tapahtui tämä, pyyhkiäksensä pois kumpikin kyyneleensä, joka oli vierinyt ales heidän poskipäillensä.

Mutta Jumalan enkelit pilvissä, jotka tällä hetkellä katselivat kuvaansa näissä kyyneleissä, eivät kääntäneet heistä pois loistavia kasvojansa.

Tämän jälkeisenä jälestäpuolenpäivänä istui Alm, kuten tapansa oli yksinänsä kamarissaan kolmannessa kerroksessa eräässä itäisessä pitkäkadun varrella nimenomaisessa kaupungissa olevassa huoneuksessa, viivoittamassa klaveerin nuottia, sillä hän oli soitannon opettaja useoissa koukuissa sekä eteläisessä että pohjoisessa kaupunginosassa.

Ovelle tehdyn naputuksen ja sisäpuolelta tulleen kehoituksen jälkeen avaamaan sitä, astui rouva Grå kirjurin huoneesen.

"Minun tieni johti pohjoispuolelle kaupunkia jälkeenpuolenpäivänä", lausut rouva, istuttuansa kohtalaiseen mutta puhtaaseen sohvaan, johon Alm kohteliaasti oli johtanut häntä, "enkä minä voinut vastustaa kiusausta tulla teidän luoksenne, herra sihteeri, puhuakseni…"

"Puhuaksemme meidän kasvattityttärestämme", keskeytti häntä Alm; "mikä kohteliaisuus teiltä, rouvaseni!… jospa tietäisitte, kuinka iloiseksi te te'ette minut!… Noh, mitä pidätte te hänestä?"

"Minä olen ihastunut häneen, herra Alm!" vastasi rouva… "hän on ihmeellinen lapsi… tässä kahdentoista vuotiaassa päässä asuu enemmän järkeä kuin monessa kaksi kertaa niin vanhassa… Sanalla sanoen, vaikka hän vaan muutaman tunnin on ollut minun kodissani, rakastan minä jo häntä ikäänkuin olisi hän minun oma lapseni!"

"Kuinka senlaisten sanojen kuulteleminen tekee minun sydämelleni hyvää!" huudahti Alm, vieden koulujohtajattaren käden huulillensa.

"Ja kuinka kaunis hän on!" lausui rouva; "hänestä tulee vaarallinen tyttö, jos hän saa elää."

"Onnellinen aika, jolloin ollaan iloissansa pelkästä pumpulihameesta ja kattuuni-esiliinasta."

"Mutta mikä minua enin viehätti", jatkoi rouva, "oli huomio, että hänellä on kiitollinen sydän… hän hyvitteli minua, niin, itkien ilosta, että minunkin silmäni alkoivat vuotaa, ja huusi alituisesti sihteeriä… niin, niin, hän huutelee alituisesti teitä."

"Niin, teitä… Missä hän on", huudahti hän, "että minä saisin kiittää häntä, ja suudella hänen käsiänsä?… Te tulette kaiketi meille tänä iltana?"

"Tulen, tulen, rouvaseni… Noh, ette kait ole vielä maininneet mitään hänen isästänsä?"

"Älkäätte mainitkokaan mitään, hyvä rouva Grå! Antakaa hänen pitää tuo salaisuus itsellensä ja minä tulen olemaan siitä teille sangen kiitollinen."

"Ah, ne tulivat pian hyviksi ystäviksi hänen kanssansa… Se on selvä, että minä ennenkuin vein hänet yhteen toisten kanssa annoin hänelle tarpeellisia neuvoja."

"Luonnollisesti ei käynyt laatuun, että toiset tytöt olisivat tietäneet tuon uuden toverin kuljeskelleen öisin katuja kerjäämässä tahi hänen eläneen kerjäläisten ja muiden roistoväen parissa, ja sentähden pyysin minä häntä sanomaan"…

"Että hän on kunniallisten vanhempain lapsi, jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ja että hän heidän kuolemansa jälkeen oli ollut kasvattina erään maalla asuvan papin perheessä."

"Huolimatta kaikesta teidän hyvää tarkoittavaisuudestanne, rouva Grå-hyväni, oli ensimäinen opetus, jonka hänelle annoitte, valhe… mikä onnettomuus, ett'en minä ennen tullut puhuneeksi tästä asiasta!"

"Te arvelette siis, että julkisesti olisi pitänyt tunnustaa hänen olevan tuntemattomista vanhemmista ja… kuljeskelleen pitkin katuja kerjäläisenä?"

"Niin, mitä hän siihen voi?… kaikki tuohan on onnettomuus eikä vika… viimeksimainittua tulee hävetä, mutta ei edellistä… Sitäpaitsi ei pidä koskaan oppia ylenkatsomaan onnettomuutta."

"Lapsi, joka alkaa opintonsa vaiheella ja teeskentelemisellä, on vaarallisella tiellä… suokaatte anteeksi, rouva Grå, mutta minä sanon suoraan mitä minä ajattelen."

"Mutta te myöntänette, herraseni, että jos ne toiset tytöt olisivat saaneet tietää kerjäläistytön olevan heidän joukossansa, olisivat he"…

"Siinä tapauksessa olisivat he huonosti kasvatettuja, rouvaseni, ja sitä en minä suinkaan voi uskoa teidän oppilaisistanne."

"Ja joll'ei lapset olisikaan tehneet sitä, olisi kuitenkin heidän vanhempansa tulleet sangen tyytymättömiksi, siitä olen minä varmasti vakuutettu."

"Mahdotointa!… Oltaisi vaan sanottu, mikä onkin tosi, että rouva Grå tempasi köyhän orpolapsen puutteesta ja kurjuudesta, ja teitä oltaisiin ylistetty, jota te todella ansaitsettekin… Nyt olette te, rouvaseni, riistäneet itseltänne palkinnon hyvästä työstänne, sillä palkintohan se kieltämättä on, kun maailma tunnustaa ja on kiitollinen siitä hyvästä, jota me te'emme. Ah, nuot ennakkoluulot! ne turmelevat kaiken hyvän sekä siemenen että hedelmät!"

Alm meni avaamaan ovea, jolloin Skinnarvik'in maisteri astui huoneesen. Hänen pukunsa oli sama kuin edellisenäkin päivänä, sillä eroituksella ainoastansa, että tuo halvattu käsi nyt oli kannatettuna rinnan yli kaulahuivilla, joka oli solmittu hänen niskaansa. Kaulahuivilla oli mitä heleänpunaisin väri, luultavasti sen vuoksi, että se loistaisi senlaisten ihmislasten silmiin, jotka joko ovat likinäköisiä, tahi joilla ei ole vaihdettua pientärahaa, kun he kohtaavat kerjäläisen.

"Vaan teillä ei ehkä olekaan koskaan ollut senlaista syytä olla tervetullut kuin tänään… Kiitoksia eileisestä… te teitte minulle sangen suuren palveluksen, sillä ilman teitä olisin minä tänään maannut Mälarijärven pohjalla tahi myöskin raastuvan alla olevassa paarihuoneessa, jos olisi onnistunut saada minut ylös… Kummassakin tapauksessa olisi tosin minusta ollut yhdentekevää, mutta nyt olen kuitenkin sangen iloissani, että on, niinkuin on… Noh, kuinka on teidän naapurinne?… en kysy juuri ystävyydestä hänen laitaansa."

"Mylläriäkö herra tarkoittaa?… Aamupäivällä oli hänen laitansa sangen hyvin, sillä halkaisemaan senlaista kalloa, kuin hänellä on, tarvitaan väkivasara… Mutta hänestä kärysi kissalta, ja hän laputti maksoihinsa."

"Niinpä hän oli… Mutta poliisit olivat sen sijaan kiinni minut ja Saara-matamin; eihän ne luonnollisesti voineet palata tyhjin käsin takasin."

"Teidätkin!… Mutta olinhan minä ilmoituksessani poliisipäällikölle selvästi kehunut teidän hyvää käytöstänne, maisteri-parkani."

"Tuskinpa minä olin kurkistanut sisään, ennenkuin minä sain pötkiä ulos jälleen… Mutta Saara, mummoparka, sai hiipiä putkaan. Kuka olisi voinut ajatellakaan, että minun ystäväni Broms oli niin laveissa asioissa!… Että hän harjoitti salakuljetusta kuin tehtailija, sen minä tiesin, eikä siinä mitään pahaa ollutkaan… mutta että hän oli asioissa päävarkaan, Stång'in, kanssa, sitä minä en voinut aavistaakaan… Yhtä ja toista tuli ilmi poliisitutkinnossa… siitä oppilaasta ei minulla ole yhtään kunniata… Mies, jolla on olkapäät kuin myllyntammi, käyttää ainoastansa pitkiä sormiansa, hyi saakeli!… minä puran veljenmaljan hänen kanssansa! Mutta minä sitten… minä, joka luulin saavani hänet perinnöksi myllärittä ja siitä syystä jo olin pannut uusia nauloja sauvani helaan."

"Älkää sanoko niin, herra… yksinänsä oleminen ei ole hauskaa tässä maailmassa… Kunhan vaan tietäisin, miten voisin saada koiran halvalla hinnalla… Mutta yhdestä toiseen, kuinka pikku Mandi voi?… Olisipa hauskaa tietää mitä hän nyt toimii."

Entinen opettaja käänsi kuihtuneet kasvonsa, joissa oli nuot vilkkaat silmät, kasvattityttärensä uuteen opettajattareen, joka myöskin puolestansa tarkkaavaisuudella katseli kerjäläistä, jonka te'oista edellisen yön kohtauksessa Alm jo oli hänelle kertonut.

"Vai niin, rouvaseni pitää koulua?" kysyi maisteri, tirkistellen häneen hiukan viekkaasti.

"Minä sanon rouvalle, että Mandi ei ole mikään kyyhkysen poika, vaikka hän on kaunis kuin kyyhkyinen ja kauniimmaksi tulee hän, jahka hän ennättää heittää lapsenkenkänsä, vaikka minä todellakin pelkään, että"…

"Että jos rouvan koulussa menetellään, kuten useimmissa muissa täällä
Tukholmassa olevissa, saa pikku Mandi ensiksi oppia"…

"Näkemään nälkää… mutta se on tarpeetointa, rouvaseni, sillä sen hän on oppinut jo ennestänsäkin. Kerjäläisten joukossa ja tyttökouluissa alkaa ensimäinen opetus aivan samanlaisen kaavan mukaan."

"Ylioppilaana ollessani opetin minä tyttökouluissa… kun tulin silloin kouluun, tyttöjen kirjoitusvihkot kainalossani, juoksivat he kaikki hengästyneinä vastaani… mutta tiedättekö, mitä he minulta tahtoivat?"

"Luultavasti tahtoivat he tietää, kuinka monta muistutusta te olitte tehneet heidän kirjoitusvihkoihinsa."

"Eipä suinkaan, rouvaseni… he tahtoivat tietää, josko minulla, kuten tavallisesti, oli piparileivoksia ja nisuleipää taskussani… koko minun opettajapalkkani meni tykkänänsä piparileivoksiin ja nisusiin, mutta luultavasti ei olekaan kellään oppineella ollut yhdellä kertaa niin paljon leipää taskussansa, kuin minulla oli… Minun seuraajani tyttökouluissa oli nuori pappismies, mutta hän söi piparileivoksensa ja nisusensa itse, ja pian tulivat ne pienet Jumalan enkelit yhtä koinsyömiksi ja mustiksi kasvoiltansa, kuin hänen kauhtanansakin oli."

"Aivan samanlaista oli kaikissa", vastasi maisteri ujostelematta; "ja tämä on perhanan huonosti… Kasvavat lapset tarvitsevat ravitsevampaa ruokaa kuin täysikasvaneet… taimet tarvitsevat lihavampaa maata ja parempaa hoitoa kuin suuret puut… eikö oppilaamme näytä kananpojilta, jotka kau'an ovat olleet häkissä torilla, tahi ahvenilta, jotka kau'an ovat olleet kala-ammiossa… senpä minä hyvin luulisin."

"Mutta ottakaattehan tuoli ja istukaatte, maisteri-hyväni!" pyysi hyväluontoinen huoneenisäntä.

"Oven pieleen en minä tahdo istua", vastasi kerjäläinen, "ja peremmälle huonetta en minä voi käydä istumaan, sillä minä en ole niin reilattuna… Sentähden olen minä opetellut seisomistaitoa ja seista voinkin minä yhtä hyvin kuin kuningas hovijuhlapäivinä."

"Minua hämmästyttää", alkoi rouva, "että miesi teidän kasvatuksellanne ja tiedoillanne"…

"Vanha virsi!" keskeytti häntä maisteri; "kuka ei sitä osaisi? Tunteeko rouva kauppaneuvos Räyel'in?"

"Teillä mahtaa olla paljon selvittelemistä tuon kauppaneuvoksen kanssa?" muistutti Alm.

"On, on, niin paljon", vastasi maisteri, jonka silmät nyt säihkyivät tulta, "on niin paljon, että kymmenen miespolven ikä ei riittäisi siihen, mitä minulla on hänelle sanottavaa… Mutta", lisäsi hän hiukan sävyisemmin, "onko rouvaseni tutkinut pikku Mandia?"

"Ja kuitenkin tiesitte te ehkä hänellä olleen viisaustieteen maisterin opettajana."

"Niin, siitä tulee kunniata teidän hyvälle sydämellenne, että olette opettaneet sitä lapsiraukkaa lukemaan."

"Olen, se on erinomaisen kaunista… minä näin sitä tuossa tarinassa, jonka herra sihteeri näytti minulle."

"Senlaisen käsialan oleman pitää, rouvaseni… tavallisesti nimitetään huonoa käsialaa naisen käsialaksi, ja minkätähden? niin sentähden, että kirjainten pitää olla suoria ja kankeita ikäänkuin olisi niillä kureliivit vyöllä… Sääli naisia… kureliivit heillä ja kureliivit kaikella, mitä he tekevät… Kirjoitetun kirjaimen pitää oleman pyöryläisen kuin kahvipapu, mutta ei ympyriäisen kuin herne… sen pitää oleman soman ja eteenpäin pyrkivän kuin tyttö sipsuttaakseen katrillissa."

"Sangen runollisesti lausuttu", ylisti rouva, joka, huolimatta pistosanoista tyttökouluja vastaan, oli kovin huvitettu tuosta kummallisesta kerjäläisestä.

"Tässä on minulla mukanani muutakin, jonka hän on kirjoittanut minun sanojeni mukaan", sanoi maisteri vetäen näkyviin puoliarkin, jonka hän antoi Alm'ille.

"Tarina kummallisesta puujalasta", luki Alm; "te myytte kaiketi tämän minulle?" kysyi hän sitten.

"Yksi erässään, herra… minä häpeän kerjätä herralta, mutta koska jutteleminen teidän kanssanne on minusta hauskaa, otan min& tarinan tarjoamisen asiakseni."

"Mutta, miksi ette käytä samaa hienotuntoisuutta muitakin kohtaan?…
Minä takaan, että teidän työnne saa menekkiä."

"Noh, hän alkaa kait ranskankielellä, kuten tavallista on?" kysyi maisteri kääntyen rouvaan ja jättäen vastaamatta Alm'in kysymyksen.

"Sittenpä on sangen onnellista, että hän jo on oppinut äidinkieltänsä… kouluissa ja opistoissa aljetaan tavallisesti sillä, jota ei koskaan lopeteta, mutta sitä vastoin ei koskaan aljeta sillä, jota ei milloinkaan pitäisi lopettaa. Pikku Mandi saa kaiketi lukea Telemak'ia samoinkuin muutkin oppilaat."

"Tietystikin… maisteri tietää kait, että Telemak'ia tavallisesti luetaan paremmissa kouluissa?"

"Kyllähän minä sen tiedän… Calypso ne pouvait se consoler du départ d'Ulysse… Kalypso ei voinut lohduttaa itseänsä Ulysseen poislähdöstä… mutta Kalypso lohduttaa itseänsä… hän rakastuu poikaan, oltuansa ensin kahdeksan vuotta rakastuneena tämän isään… Kaikki tämä on tarpeellista ja hyödyllistä tietää, sillä se, joka on luvallista jumalaiselle, ei voi olla virhe ihmislapsellakaan… Pelkkää rakkautta alusta loppuun saakka, ei mitään muuta kuin rakkautta… Tästä lumoavasta opetuksesta kasvaa pienten lapsienkelein sydämissä yksi rakkauden alttari toisensa perään, joiden juurella lukemattomat Telemak'it notkistavat polviansa… tuo Telemak'in kirjoittaja on luonut useampia lemmettäriä kuin koko Olympo aikanansa."

Hyväluontoinen opettaja-rouva puri huultansa ja alkoi kyllästyä tuohon säälimättömään koulujen arvostelemiseen.

"Ja sitte tulee hän kaiketi kuluttamaan puolet ikäänsä piirtämällä kukkasia velinipaperille", jatkoi tuo säälimätöin arvostelija, "vaikk'ei hän koskaan saa tietää enempätä niistä, jotka maassa kasvavat, kutu että ne ovat hyviä nimi- ja syntymäpäivinä ja että ne ovat kauniita katsella ja suloisia haistella… mutta todellakin, onhan kaksi kasvia, joista he saavat perinpohjaisen käsityksen, nimittäin myrtti, joka kelpaa morsiusseppeleeksi ja koivu, jonka oksilla kuritetaan… Onhan siinä kuitenkin hiukka luonnontiedettä!"

Opettaja-rouva oli täydellä todella suuttumaisillansa tuohon häpeämättömään maisteriin; mutta silmäys kerjäläisen vaatteisiin poisti silmänräpäyksessä hänen vihansa.

"Minä en tiedä parempata neuvoa", lausui nyt Alm, joka loppupuolella arvostelua oli lukenut tarinan kummallisesta puujalasta, "kuin että te Svärd-hyväni, joka todellakin olette nimenne kaltainen [svärd merkitsee miekka], sanotte jäähyväiset Skinnarvik'in hökkeleille ja autatte meitä parantelemaan kouluja ja oppitaitoksia… Ken tietää eikö tuosta tulisi jotakin hyötyä!"

"Minulla olisi kyllä halua siihen", vastasi maisteri, "jos ei muun takia niin saadakseni maistaa ruokaa, niinkuin vankeuslaitosten johtajilla on tapana tehdä."

"Kun he tulevat asianomaiseen paikkaan saadaksensa tietoja vankein hoidosta ja vankilan johtamisesta, maistavat he ruokaa, ja koska tämä aina on hyvää ja moitteetointa, menevät he kotiansa makaamaan vanhurskasten unta."

"Puhutelkaa minua sinuksi, herraseni; se kuuluu somemmalta", keskeytti maisteri. "Nuoret herrat puhuttelevat aina henttujansa ja kerjäläisiä sinuksi, tarvitsematta juoda sinunmaljaa heidän kanssansa."

"Mahdotointa, hyvä herra!" keskeytti häntä jälleen kerjäläinen; "minä olen tottunut vapaasen elämään, ja tottumuksesta on kasvanut mieltymys… Luuleekohan herra varpuisen, joka hyppelee maassa ja noukkii jyvän sieltä, toisen täältä, luuleekohan herra tämän haluavan vaihtaa oloansa tiikerin kanssa, joka on suljettu häkkiin ja jolle syötetään kaniineja?… ei, ei!… Ja muutoinkin, herraseni, niin kurjalta ja katalalta kuin minä näytänkin", lisäsi hän, jolloin hänen silmänsä alkoivat säihkyä uusia salamoita, "on kuitenkin olemassa yksi, jolle minä olen synninrangaistus, hirmuinen synninrangaistus… ja tämä yksi, niin rikas ja arvossa pidetty kuin hän onkin, pakenee nähdessänsä vilahduksenkin minun repaleistani ja vapisee, kun hän ei voi väistää minua!"

"Ja rangaistaksesi nyt yhtä ainoata", lausui Alm, "rankaiset sinä itseäsi omalla kurjuudellasi ja kaikkein ylenkatseella koko elinaikasi?"

"Perseus olisi tullut ikimainittavaksi, mutta Atlas olisikin ollut ainoa, jonka hän Medusanpään avulla muutti kiveksi", vastasi kerjäläinen; "jättäkäämme siis tämä, lupauksella palata siihen tulevaisuudessa, kuten sanomalehdissä sanotaan, milloin tahdotaan helpolla hinnalla päästä mutkikkaasta asiasta."

"Ainoastansa yhden vuoden", vastasi maisteri; "hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin valkaisematoin kalikoo-kangas, mutta hänen kätensä olivat punaiset kuin pionikukat, kunnes kuolema värjäsi nekin keltaisiksi… Hän oli pesuvaimo ja asui viimeisen vuotensa lähellä Jörgen'in taloa."

"Tietystikin… ne, jotka huuhtovat liinavaatteita ja ne, jotka huuhtovat ihmissieluja, eivät koskaan rikastu… ne, jotka pesevät vaatteita ja ne jotka opettavat lapsia, eivät koskaan tiedä, mitä lihavuus on… muutoin oli hän hyvä ja leppeä olento, vaikka hänkin, jos vaan olisi tahtonut, olisi voinut ja pitänytkin olla Medusanpää… mutt'ei hänen huvituksensa oli kärsiminen, samoinkuin minun on kerjääminen."

"En, mutta minä olen vakuutettu hänen olleen ylhäisen herran, sillä hän ei pitänyt väliä äidistä eikä lapsesta… sitäpaitsi ryhdynkin minä sangen harvoin toisten asioihin… alkaa tulla hämärä ja aika on, että lähden jatkamaan kulkuani… Minä pidän paljon hämärästä, sillä silloin rupean minäkin näyttämään samanlaiselta kuin muutkin ihmiset. Hyvästi, hyvä herra! nöyrin palvelijanne, rouvaseni… Tervehtäkää pikku Mandia Skinnarvik'in maisterilta!"

"En ole koskaan vastahakoinen", vastasi kerjäläinen pistäen rahat taskuunsa; "tosin sain minä eilen niin paljon, että minä voin elää sillä kaksi kuukautta, mutta yksi minun pääperustuksistani on, etten anna koskaan takasin mitä saan, sillä mitä minä olen antanut, en ole koskaan saanut takasin… ja ilman sitä menee se paljon pikemmin, kuin se tulee… tuhlaajat ja kerjäläiset eivät koskaan pidä lukua äyristä.. Hyvää yötä, herrasväkeni!"

"Kuulepas, nytpä muistan, näitkö sinä erästä sateenvarjoa Broms'in luona, sillä eilen unohdin omani hänen kamarihinsa?"

"Aivan niin… se on minun, kuulen ma.. se on aivan uusi ja minä ostinkin sen vasta eilen… minä arvaan, että mylläri on anastanut sen."

"Oikein arvattu, herraseni! hänellä oli se mukanansa, kun hän meni pois tänä aamuna… mutta… mutta minä muistelen jotakin sateenvarjon johdosta."

"Minä muistan kysyneeni mylläriltä, kun aamulla näin sen komean sateenvarjon hänen kourassansa, mistä hän oli saanut sen."

"Hän vastasi sen pudonneen sateen mukana ales taivaasta, koska meidän Luojamme aina pitää huolta luoduista olennoistansa… minun ystäväni, mylläri, on välistä sangen leikillinen, jos saan sanoa; mutta hänen leikillisyytensä on kentiesi liian purevaa… usein purevaa kuin terävä veitsi… mutta sitäpaitsi en minä koskaan ryhdykään toisten asioihin!"

Olipa kerran Skånessa muuan pormestari, joka oli sangen rikas ja lihava, sillä hän söi enemmän kuin kaikki raativeljet yhteensä ja hän joi enemmän viiniä kuin kaikki raatihuoneen alakerrassa olevat vangit joivat vettä yhteensä, ja sen pormestarin nimi on Tröglund.

Mutta pormestari oli niin lyhyt vartaloltansa, että hänen vatsansa milt'ei laahasi maata, ja tämä huoletti häntä kovin. Sentähden makasi hän yön toisensa perään vuoteellansa mietiskellen, miten hän tulisi yhtä pitkäksi kuin muutkin pormestarit olivat.

Vihdoin keksikin hän keinon ja te'etti saappaisiinsa korkeat korot ja ne korot olivat vähintäänkin puolen kyynärän korkuiset.

Kun nyt pormestari oli saanut korkonsa valmiiksi, meni hän ulos kadulle koettelemaan niitä, ja kaikki kansa kaupungissa tuli suuresti ihmeisiinsä siitä, että pormestari oli tullut niin suureksi, vieläpä suuremmaksi kuin kukaan pormestari ennen häntä oli ollut, tahi tulisi olemaan.

Koska pormestari huomasi tämän tuli hän ylen määrin iloiseksi mielessänsä, ja hän pani nenänsä pystyyn kuullaksensa mitä linnuilla taivaan alla oli sanomista siitä, että hän oli tullut suuremmaksi kuin kaikki muut maailman pormestarit.

Mutta silloin tapahtui, että hän katsellessaan taivaaseen tuli loukanneeksi oikeanpuoleisen jalkansa kiveen, joka sattumalta oli kadulla, ja pormestari kompastui siihen kiveen ja katkasi silloin oikeanpuolisen jalkansa, jonka tähden kaupungin kansan täytyi kantaa hänet kotia asumukseensa, ja kaikki kansa itki kantaessansa häntä kotia, sillä pormestari oli sangen lihava ja raskas ja hänen saappainsa korot olivat vähintänsäkin puolen kyynärää korkeat.

Mutta pormestari sairastui niin, että lääkärien täytyi leikata pois jalka ja pormestari valitti ääneensä, että hän oli menettänyt jalkansa, ja kaikki kansa kaupungissa valitti hänen kanssansa.

Kun nyt pormestari suuressa surussansa huomasi, ett'ei hän voinut hoitaa eikä toimittaa painavaa ja tärkeätä virkaansa, menetettyänsä oikeanpuoleisen jalkansa, lähetti hän noutamaan vieraasta maasta puujalkaa ja tämä puujalka oli summallisin maailmassa.

Sillä jos painoi suurta jousta, kävi jalka itsestänsä ja jos painoi pientä jousta pysähtyi se itsestänsä. Niin kummallinen oli se puujalka.

Nyt nousi pormestari varahin makuulta eräänä aamuna ja kiinnitti puujalan sääreensä, vaikka hän oli puettu ainoastansa villapaitaan ja villaisiin alushousuihin, sillä hän tahtoi mielellänsä koetella, miltä puujalka tuntui, kun se oli kiinnitetty hänen sääreensä.

Ja hän painoi sitä suurta jousta. Vaan kuka tuli iloiseksi, joll'ei hän, kun puujalka alkoi käydä itsestänsä vuoteelta ovelle ja ovelta ulos kadulle ja torille.

Kun kansa kaupungissa sai nähdä pormestarinsa, alkoi se juosta ja huutaa hurraata, vaikka hän oli puettu pelkkään villapaitaan ja villaisiin alushousuihin.

Ja kaikki kaupungin raatimiehet syöksyivät ylös vuoteeltansa ottamaan vastaan pormestariansa ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa ja kiitollisuuttansa siitä uudesta jalasta, jonka hän oli hankkinut itsellensä ja jota ilman kaupunkia ei voitu hallita.

Kun pormestari nyt sai nähdä kansan, joka huusi hänelle hurraata ja raatimiehet, jotka tulivat häntä vastaan parittain, tuli hänen mielensä kovin liikutetuksi ja hän tahtoi seisahtaa, pitääksensä puheen ja lausuaksensa heille kaikille suuren suosionsa ja tyytyväisyytensä.

Mutta vaikka hän etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, ei hän löytänytkään sitä ja vaikka hän painoi painamistansa suurta jousta, kävi puujalka yhä kiivaammin.

Mutta pormestari hyppäsi kansajoukon yli ja potkasi kumoon raatimiehet, jotka aikoivat panna tammenlehtiseppeleen hänen päähänsä, ja vihdoin hyppäsi hän kaupungin porttien yli, joten hän tuli valtamaantielle.

Silloin arveli pormestari tämän menemän liiallisuuksiin ja hän tahtoi seisahtaa; mutta miten hän koettikin, ei hän koskaan saanut käsiinsä sitä pientä jousta ja vaikka hän painoi painamistansa sitä suurta, muuttui kulku yhä kiivaammaksi ja kiivaammaksi.

Nyt tuli pormestari sangen peljästyneeksi ja hän huusi kaikille, joita hän kohtasi:

Ja kaikki ihmiset sekä jalkamiehet, ratsastajat ja ajajat alkoivat kiiruhtaa pormestarin jäljessä, saadaksensa hänet kiinni; mutta ei ollut yhtään elävää jalkaa ihmisillä eikä hevosilla, joka olisi voinut vetää vertoja puujalalle.

Niin kuljettiin koko Götanmaan halki ja tuo pormestari-raukka hikoili niin suuria pisaroita, että hänen ympärillänsä oli ikäänkuin järvi, missä hän vaan kulki.

"Ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" pyysi hän ja itki niin surkeasti.

"Ottakoon hitto!" sanoivat talonpojat tanhuvillansa ja hiipivät puiden ja pensaiden alle suojaan, sillä heistä tuntui ikäänkuin taivaasta olisi satanut.

Ja näin tuli pormestari Tukholmaan; mutta välillä oli hän laihtunut niin, että hänen lävitsensä voitiin nähdä sekä kuu että aurinko.

Kun tullimiehet ja kaartinvahdit näkivät tuolla matkustavaisella olevan tullaamatointa tavarata muassansa ja kuulivat hänen huutavan: "ottakaa minut kiinni! ottakaa minut kiinni!" luulivat he hänen tekevän pilkkaa heistä ja sentähden alkoivat he juosta hänen jäljessänsä, eivätkä he koskaan olleet ollut niin vireöitä virassansa kuin tällä kertaa; mutta ei yksikään jalka, ei tullipalvelijoiden eikä kaartilaisten, voinut vetää vertoja puujalalle.

Nyt riensi pormestari pohjoissillan yli ja siihen paikkaan oli kerääntynyt joukko parempia ihmisiä, sillä seikka oli senlainen, että erään puilla lastatun ruoman piti kulkeman sillan alitse Blasionsaarelle päin ja tämä ruoma oli kummallinen nähdä.

Kun pormestari nyt juoksi pohjoissillan yli huutaen, kuten ennenkin: "ottakaa minut kiinni!" katsahti kaikki kansa ylöspäin ja alkoi huutaa hänen kanssansa. Mutta kaikki naisväki pyörtyi ja kaatui kadulle, sillä pormestarin villapaita ja villaiset alushousut olivat tykkänänsä riekaleissa ja hajonneet.

Nytpä sattui, että muutamia valtiopäivämiehiä Skånesta seisoi opera-ravintolan edustalla Kustaa Aadolfin torilla, sillä he neuvottelivat keskenänsä valtakunnan edusta ja menestymisestä, niinkuin heillä vielä tänä päivänäkin on tapana tehdä.

Kun he nyt huomasivat pormestarin, hämmästyivät he kovin ja huusivat hänelle näin:

"Oh, oletko sinä Tukholmassa, veli Tröglund! Mutta miksi sinulla on niin kiire, veliseni! ja miksi olet sinä niin ohuvissa vaatteissa!… Tuleppa vaan tänne oprikseen saamaan itsellesi ryypyn, sillä ilma hiukasee!"

"Tröglund, velisetti! koska tarvitsi muinoin juosta sinun jäljessäsi, saadaksi sinua kapakkaan ja koska tarvitsi sinua taluttaa ryypyn luokse!… Oletko menettänyt järkesi, vai onko oikeus-kanslerin virasto sinun kintereilläsi!"

Pormestari etsi etsimistänsä tuota pientä jousta, mutta ei voinut löytää sitä, ja jota enemmän hän painoi sitä suurta, sitä kiivaammaksi kävi hänen kulkunsa.

Kun hän nyt näki ravintola-osoitteen toisensa perään kiitävän hänen ohitsensa ja katoavan hänen silmistänsä, silloin piti hän kaikki menneenä ja toivoi itsellensä kuolemata.

Mutta puujalka juoksi juoksemistansa, ja mihin pormestari vihdoin joutui, sitä ei tiedä kukaan.

Ja siten loppui tarina kummallisesta puujalasta, josta tarinasta opitaan osaksi kuinka vaarallista on pienelle ja paksulle miehelle koettaminen tulla suureksi korkeiden korkojen avulla, osaksi myöskin, että, kun on valitseminen kahden pahan seikan Välillä, pitää ennen koettaman kuhnustaa eteenpäin tiellänsä, kuin juosta yli määrän tässä maailmassa.

Pimeä syysilta oli levittänyt vaippansa kaupungin yli, kun kamarikirjurimme lähti kodistansa, itäisen pitkäkadun varrelta, ja ohjasi kulkunsa Etelälle, käydäksensä, kuten välipuhe rouva Grån kanssa oli, katsomassa hänen koulnlaitostansa ja hiukan juttelemassa tuon kaksitoistavuotiaan Amanda Lang'in kanssa, jonka kasvatusisäksi hän nyt näin äkkiarvaamatta oli tullut.

Kun äsken ollaan luettu jotakin, olkoonpa se ikävätä tahi hauskaa, tarttuu siitä tavallisesti jäljestäpäin vähäksi aikaa jotakin muistiin. Alm oli, ennenkuin hän otti hattunsa ja keppinsä lähteäksensä ulos, tullut lukeneeksi sen tarinan, jonka hän viimeksi oli ostanut tuolta omituiselta kerjäläiseltä, ja se haamoitteli vielä vaikka hämärillä piirteillä hänen aivoissansa.

Jokaista lyhyttä ja paksua herraa, jonka hän kohtasi, katseli hän niin suurella tarkkaavaisuudella, kuin pimeys ja kohteliaisuus salli, sillä hän luuli jokaisessa senlaisessa henkilössä näkevänsä vastaisuuden tuolle onnettomalle pormestarille Skånessa. Ensiksi oli hän utelias tietämään, josko tällä vastaantulijalla oli korkeat korot saappaissansa ja sitten, jos joku heistä olisi kylläksi onnetoin menettämään jalkansa, miltä tämä näyttäisi senlaisella puujalalla, kuin pormestarin oli.

Hänen par'aikaa näin käyskennellessänsä ja melkein samalla hetkellä, kun nuot tarinan synnyttämät haaveilut olivat katoomaisillansa ja tekemäisillänsä tilaa toisille, totisimmille mietiskelyille, luuli hän kuulevansa tuon yksitoikkoisen äänen eräästä paksusta, rautahelaisesta sauvasta, joka jytisi tavattoman raskaasti katukiviä vastaan. Vähitellen rupesi tuo jylinä kuulumaan puujalan polkemiselta katuun.

Jossakin muussa tilaisuudessa ei tämä olisi kovinkaan herättänyt hänen huomiokansa, koska puujalat eivät laisinkaan ole outoja Tukholman kaduilla; mutta nyt, kun hänen mielikuvitelmansa oli kiintynyt tänlaisiin edistymisen keinoihin, oli luonnollista, että hänen silmänsä ja korvansa kääntyisi siihen suuntaan, mistä tuo raskas jytinä kuului, joka vihdoin muuttui niin kovaksi ja yhtämittaiseksi, että melkein saattoi luulla olevan ei yhden, vaan ennemmin kolme senlaista toistensa seurassa.

Eikä viipynytkään kau'an, ennenkuin hän kohtasi erään sangen surkean olennon. Meidän kamarikirjurimme huomasi nimittäin pimeässä miehen, joka vaivaloisesti kompuroi eteenpäin kahdella jalalla, joista toinen oli puusta, ja jolla oli sauva kummassakin kainalossa. Juuri tämä puujalka ja nämät sauvat saivatkin aikaan tänlaisen jytinän.

Mies oli puettu avaraan, tavallisesta, vaaleasta patjakankaasta tehtyyn nuttuun ja päässänsä oli hänellä lättähattu reunusteilla, jotka melkein peittivät hänen kasvonsa. Enempää ei Voinut Alm lyhdyn himmeässä valossa eroittaa tuosta rampa-raukasta.

Hän ja raajarikko menivät toistensa ohitse; mutta kun Alm oli käynyt muutaman askeleen, kääntyi hän ympäri, heittääkseen vietä kerran silmäyksen tuohon onnettomaan, joka hänen kummastukseksensa ei ollut pysähtynyt pyytämään almua.

Mutta silloin huomasi Alm, että raajarikkokin oli pysähtynyt ja myöskin katseli ympärillensä ja että hän, Alm'in katsellessa häntä, jatkoi jytäjävää kulkuansa.

Alm, joka uudestansa tuli ajatelleeksi tuota pientä, paksua pormestaria, huomasi sen raajarikon, joka nyt oli hänen silmäinsä edessä, olevan pitkän ja erinomaisen jyhkeäkasvuisen miehen.

Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt suurempaa huomiota tähän seikkaan, vaan jatkoi kulkuansa, ajatellen pian tykkänänsä muita asioita kuin puujalkoja ja sauvoja.

Hän ajatteli tuota tyttö-raukkaa, jonka hän tänä iltana jälleen tulisi näkemään ja jonka hän oli onnistunut temmata pois turmion helmasta ja hän nautti sydämensä syvyydessä sitä tyytyväisyyttä, jonka tieto tehdystä hyvästä työstä aina synnyttää.

Jos hän ei olisi ollut niin syvään vajonnut näihin mietteisiin, olisi hän ehkä kummastellut sitä, että puujalan jyminä oli yhä yhtä kova, vaikka sen, joka sai tämän jyminän aikaan, olisi pitänyt, mennen aivan vastakkaiseen suuntaan, kaukeneman hänestä kaukenemistansa. Tosin kuuli hän tämän jyminän, mutta hän luuli korvansa valehtelevan, kuten usein luullaan.

Tultuaan Nautatorin kadulle, astui Alm sisään eräästä portista oikealle päin ja tuli erääsen vähänläntään kauppapuotiin, jossa myytiin kaikenlaista rihkamatavaraa, joiden joukossa käsineitä ja sateenvarjojakin.

Muuan vanha rouva, joka seisoi myymäpöydän takana, tervehti kohteliaasti ja tutusti tuota sisäänastuvaa ostajaa, joka myöskin puolestansa yhtä ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

"Se sateenvarjo, jonka minä ostin teiltä eilen, ei ollut minulle menestykseksi", alkoi Alm puheen ensiksi.

"Minä olen menettänyt sen… mutta koska taivaan pilvet ei pidä lukua minun onnettomuudestani, täydyn ostaa toisen, niin vastenmielistä kuin se onkin minulle."

"En, Jumala paratkoon!… sateenvarjojen laita on sama kuin hattujen ja kalossienkin, puhumattakaan kauniista tytöistä… kun ne kerta ovat menneet, eivät ne koskaan palaja takasin."

"Mutta minä olin melkein varma siitä, että sihteeri jo oli saanut sen takasin."

"Sehän on selvää, sillä koska minä tiedän herra sihteerin asuinpaikan, jätin minä sihteerin sateenvarjon sille miehelle, joka oli löytänyt sen."

"Olen, sekä löytäjän että löydetyn tavaran… mutta minua kummastuttaa, ett'ei hän jo"…

"Niin, olihan se edelläpuolenpäivää, heti sen jälkeen kun minä olin avannut myymäläni, niin tuli muuan mies sisään"….

"Minä en nyt muista niin tarkkaan… mutta minä luulen hänen olleen pitkänläntäisen miehen; hän näytti viininkuljettajalta."

"Niin, hän sanoi eilen löytäneensä sateenvarjon erään portin pielestä
Etelästä ja hän tahtoi tietää kenenkä oma se oli."

"Sehän on mitä helpointa, sillä onhan meidän nimileimamme joka myydyssä sateenvarjossa."

"On kaiketi, mutta kuinka voitte te tietää sen olleen saman, jonka minä ostin täältä eilen?"

"Eihän minulta nyt niin huono muisti ole, herra sihteeri!… Sen sateenvarjon tunnen minä varsin hyvin, sillä sen reunassa on pieniä tähtiä ja sen valkoinen varsi on toista mallia kuin muiden… sanalla sanoen, minä nä'in varsin hyvin sen olleen saman sateenvarjon, jonka herra sihteeri eilen minulta osti."

"Sai; samassa huoneessa itäisellä pitkäkadulla, jossa räätäli Svensson asuu… olihan se oikein, se?"

"Minä olen ollut kotona koko jälkeenpuolenpäivän ja tulen nyt juuri kotoani."

"Sittenpä minua kummastuttaa… ei voi olla epäilemistäkään, ettei herra sihteeri saisi takasin sateenvarjoansa, koska miesi näki niin paljon vaivaa saadaksensa tietää sateenvarjon omistajan nimen ja missä hän asuu… Minä arvelen että hän tulee huomena… Siis ei taida kaupasta tulla mitään tällä kertaa, joll'ette suvaitse ostaa jotakin muuta kuin sateenvarjoja."

"Tietystikin… mutta eikö hänellä ollut, ilkeännäköinen muoto?… musta, paksu poskiparta ja"…

"Jumalan nimessä! kuinka voin minä muistaa kaikkien kasvot, jotka käyvät täällä!… Kaikki, jotka ostavat, ovat kauniita minun silmissäni, ja ne, jotka eivät osta, ovat hirveän rumia… se on ainoa arvostelumitta niille kasvoille, jotka käyvät minun myymälässäni."

"Noh, niin… en minä luule hänen olleen kaunokaisenkaan… mutta minä luulin hänen olleen rehellisen ihmisen, koska hän heti tahtoi saada tietää löydetyn tavaran omistajan nimen… rehellisyys ei ole todeltakaan mikään jokapäiväinen ryyti… ja, joll'en erehdy, näytti hän sangen iloiselta, saatuansa tietää herra sihteerin nimen ja asunnon."

"Ehkä saan minä näyttää uutta hansikkavarastoani, jonka minä tänään olen saanut Parisista asti?" kysyi rihkamakauppiatar, levittäen myymäpöydällensä useamman parin valkoisia kiiltohansikkaita; "kohta alkaa tulla tanssiaisten aikakausi, herra sihteeri!"

"Todellako?" kysyi rouva uudestansa hämmästyneenä; "minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, vaikka sihteeri ostaisi koko myymäläni… mutta eiköhän ole liian aikaista, että"…

"Minä aavistan, ett'en ikänäni enään saa nähdä menetettyä sateenvarjoani ja koska tähän aikaan sataa satamistansa, taitaa tulla tukalaksi kävellä ilman senlaista… Olkaa hyvä, että otatten ales tuon mustavartisen… ehkä on minulla sen suhteen parempi onni kuin sen valkovartisen."

Rouva täytti luonnollisesti ostajan pyynnön, jonka jälkeen, ja sittenkuin tavara oli maksettu, meidän kamarikirjurimme lausui jäähyväiset ja meni.

Alm jatkoi matkaansa Punaiselle Sululle päin. Mutta hän ei ollut ottanut monta askelta, ennenkuin tuo soinnutoin puujalkojen kolmikopina taaskin ennätti hänen korviinsa. Hän katseli ympärillensä ja huomasi toistamiseen erään lyhdyn valossa tuon valkoisen patjakangasnutun.

Alm säpsähti ikäänkuin joku, joka äkkiä herää unesta ja meni sitten rivakkain askelin eteenpäin katsomatta taaksensa.

Puujalat näyttivät myöskin jouduttavan kulkuansa, eikä niitä enään kuulunut takaapäin, vaan Nautatietorin kadun itäiseltä puolelta.

Kamarikirjuri vilkasi sinnepäin ja tähysteli tutkivalla tarkkuudella tuota synkkää varjoa, joka näyttäytyi itäpuoleisella huonerivillä.

Varjo näytti liikkuvan jokseenkin epävarmasti ja horjuvammin kuin laita tavallisesti on niiden, jotka ovat ennättäneet harjaantua kävelemään puujalalla ja sauvojen nojassa. Lisäksi näytti varjo liian suurelta, ollaksensa jonkun tavallisen raajarikon. Lopuksi tuntui hänestä sangen epäluulonalaiselta, että raajarikko, joka oli pysähtynyt, tavatessansa ensin Alm'in itäisellä pitkäkadulla, sitten lakkaamatta oli seurannut hänen askeleitansa; sillä hän muisti nyt aivan selvään kuulleensa saman kopinan katukiviä vastaan, astuessansa sisään myymälään.

Kaikkia näitä seikkoja, yhteydessä niiden tietojen kanssa, joita hän äsken oli saanut myymälässä, punnitsi Alm sangen tarkkaan ja hän teki miehuullisen päätöksen.

Alm meni entisen Punaisen Sulun ohitse, mutta poikkesi heti vasemmalle ja tuli pian itäiselle niistä kahdesta sillasta, jotka johtavat muinoisen vallihaudan yli ja jossa rautavaaka nyt sijaitsee. Alm astui katsomatta taaksensa, sillä hän oli kyllästynyt puujalan ja sauvain synnyttämään kolkkeeseen, portaita myöten ales rautavaa'alle, josta hän meni erääsen konttooriin, missä oli muutamia rautava'an mittamiehiä työskentelemässä kirjoituspöytäinsä ääressä.

Eräs näistä virkamiehistä, kirjuri Dahl, jätti, nähdessänsä sisääntulevan kamarikirjurin, tuolinsa ja kiiruhti häntä vastaan.

"Veli Alm!" huudahti hän; "onpa kau'an aikaa siitä, kun sinut nä'in… kuinkas on laitasi, veliseni?"

"Hyvin!" vastasi Alm, pudistaen ystävänsä kättä; "oletko jo kohta lopettanut työsi täksi päiväksi?"

"En aivan… mutta sinun tervehtimässä käyntisi tulee antamaan minulle syytä lopettamaan."

"Mitä sinä tahdot?… Haluatko illallista, niin odota, kunnes olen pannut kirjat laatikkoon… Pelikaani-ravintolassa on suuria rapuja, veliseni!"

"Kiitoksia tarjoamisestasi, mutta tänä iltana saavat Pelikaanin ravut luultavasti olla rauhassa minulta… Tulehan vaan ulos silmänräpäykseksi, että saan sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken."

"Aivan mieleltäni", vastasi Dahl, ja otti hattunsa, jonka jälkeen hän tarttui ystävänsä, Alm'in, käsivarteen ja meni tämän kanssa konttoorista.

Noin 10 minuutia tuon rautava'an konttoorissa pidetyn keskustelun jälkeen meni Alm ylöspäin samoja portaita, joita hän äsken oli astunut alespäin; mutta tultuansa sillalle pysähtyi hän, heittäen ympärillensä vakoelevia silmäyksiä.

Kylmän ja sateisen ilman vuoksi oli ulkona vähemmin kansaa kuin tavallisesti muulloin. Silloin tällöin sipsutti joku piika sateenvarjoineen sillan poikki, tahi kulki siitä joku työmies kiirein askelin; mutta siellä täällä seisoi joitakuita yksityisiä, epäselviä olentoja, jotka nojaten sillan kaiteesen, kurkistelivat ales syvään vallihautaan, luultavasti kuunnellaksensa sadepisaroiden ropinata rautakankeihin.

Näiden olentojen joukossa oli myöskin valkoiseen patjakangasnuttuun puettu raajarikko.

"Miksi sinä, raukka, seisot ulkona sateessa?" kysyi Alm äänellä, joka kuului niin herttaisen säälivältä ja leppeältä.

"Ah, herra!" vastasi eräs heikko ja ruikuttava ääni; "puujalka alkoi päästä irti minun sääriluustani, ja minä olin juuri kiinnittämäisilläni hihnoja."

"Niin, Jumala paratkoon!… Ja joll'ei hyviä ja avuliaita ihmisiä olisi, olisin jo aikoja sitten täytynyt kuolla nälkään."

"Sen minä kyllä voin arvata, ja täytynee kait minunkin antaa sinulle roposen puolestani."'

"Jumala siunatkoon teitä siitä!" lausui raajarikko ja kompuroi yhdeltä puolen kaidetta toiselle, joten hän tuli Alm'ia hiukan lähemmäksi.

Meidän kamarikirjurimme otti esiin lompakkonsa ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin tahtoisi hän lyhdyn valossa etsiä soveliasta setelirahaa kerjäläiselle.

Selaillessansa lompakkoaan, piti hän silmällä raajarikon kaikkia liikkeitä; mutta hänen kasvojansa, jotka enemmäksi kuin kahdeksi kolmatta osaa olivat hatun reunain peittämät, ei hän voinut nähdä.

Raajarikko, joka oli pannut pois kummankin sauvansa, puuhaili sillä välin paljon puujalkansa kanssa, joka näytti olevan vaikea saada kuntoon, mutta väliin käänsi hän päätänsä joka suunnalle siltaa, yhä huokaillen ja puuhkien.

Vihdoin näytti hän saaneen puujalan asianmukaiseen kuntoon, sillä hän kohotti yläpuolta ruumiistansa, jonka tehtyä hän pisti oikean käden lakkariinsa ja ojensi terveen jalkansa, silminnähtävästi aikomuksessa uudestansa lähestyä tuota hyvänluontoista herraa, joka vielä selaili lompakkoansa.

Mutta tuota hyvänluontoista herraa tapasi silloin sangen ankara yskänkohtaus, josta oli seurauksena, että ne muut sillalla olevat olennot, jotka tähän asti olivat seisoneet vastakkaisella puolella, silmänräpäyksessä ryntäsivät esille ja saarsivat raajarikon.

Tämä, säpsähtäen ankarasti, huomattuansa sen, koukisti selkänsä ja alkoi uudestansa puuhata tuon juonittelevan puujalan kanssa, vuorotellen huokaillen ja kiroillen.

Mutta tuo hyväluontoinen herra pisti lompakon lakkariinsa, vaikk'ei hän vielä ollutkaan löytänyt mitään sopivata seteliä, ja meni tuota raajarikko-parkaa niin lähelle kuin mahdollista.

"Kuulkaapa, hyvät miehet!" sanoi Alm niille, jotka olivat raajarikon ympärillä, "tehkää hyvin, että autatte tuota onnetointa äijää, sillä hänen puujalkansa on mennyt rikki, eikä hän voi millään lailla korjata sitä täällä sillalla… olisi siis parasta, että taluttaisitte hänet vaa'an luokse… Dmitri, tehkäätte se, niin tulen minä antamaan teille juomarahoja vaivastanne!"

"Aivan mielellämme", lausui yksi henkilöistä, "se käy kyllä laatuun… Tule sinä ronkkakonkka-parka!… me autamme sinua kyllä oikealle tolalle, me!"

"Kiitoksia, kiitoksia, 'hyvät herrat!" vastasi raajarikko; "mutta se ei ole laisinkaan tarpeellista… nyt se on taaskin paikallansa… kas niin, nyt se menee itsestänsäkin… Kiitoksia, kiitoksia, hyvät herrat, jotka olette niin avuliaita kurjaparalle!"

"Mutta entä jos se taas pian joutuu epäkuntoon jälleen", lausui tuo huoltapitävä kamarikirjuri, "parastahan on laittaa se kunnolliseksi, koska kerta olemme siinä puuhassa… Kas niin, miehet, ottakaatte tuon vaivaisen molemmista käsivarsista kiinni ja taluttakaatte häntä varovasti portaita myöten ales."

Kaksi miehistä, joita kaikkiansa oli neljä rivakkaa raudankantajaa, tarttuivat kukin yhteen raajarikon käsivarteen ja pyysivät häntä mitä kohteliaimmalla ja ystävällisemmällä tavalla seuraamaan heitä portaita myöten ales. Harvoinpa on joku onnetoin, ruhjaksi ammuttu sotilas Tukholman kadulla saanut osaksensa niin paljon sääliväisyyttä näin monelta ihmiseltä yht'aikaa, kuin patjakankaaseen puettu raajarikko nyt sai tuta.

Mutta tämä raajarikkokaan ei ollut vähemmin kohtelias ja ystävällinen, sillä hän selitti, ett'ei hän vähäpätöisen henkilönsä vuoksi tahtonut matkaansaattaa kenellekään vähintäkään vaivaa, vaan pyysi, kiittäen kiittämistänsä, että hänen sallittaisiin mennä, koska hänellä kotona oli vaimo ja lapset, jotka varmaankin olivat sangen levottomia hänen pitkällisestä poissaolostansa näin myöhään illalla.

"Kas niin, älä ole nyt itsepäinen, ystäväiseni!" sanoi tuo uupumaton Alm; "sillä tultuasi ales saat ei ainoastansa puujalkaasi kuntoon, vaan myöskin ryypyn ja hiukan haukkaamista… sinä tarvitset sen kyllä, sillä sinä näytät niin vilustuneelta äijäparkani!"

Mutta kerjäläinen, vaikka hän kävikin puujalalla ja sauvojen nojassa, näytti liian ylpeältä onnettomuudessansa, sillä hän vakuutti, ettei hänellä ollut tarvis saada keltään ilmaiseksi paloviinaa saati muuta nautittavaa, ja kaikkein vähimmin senlaisilta, joiden kanssa hänellä ei ollut kunnia olla tuttava.

Mutta tänä iltana oli taivaan tähdissä kirjoitettuna, ett'ei inhimillinen hyväntekeväisyys väsyisi, eikä tunnustaisi mitäkään rajoja innostuksellensa, samoinkuin myöskin, ett'ei tuon eriskummaisen kerjäläisen ylpeyttä eikä kunniantuntoa saisi mikään taipumaan.

Nuot rehelliset, ihmisrakkaat raudankantajat tarttuivat mitä voimakkaimmin kiinni kerjäläisen käsivarsiin, saadaksensa häntä mukaansa, ja tämä vuorostansa ponnisteli vastaan kaikin voimin, irroittaakseen itsensä noiden hyvänsuopien ihmisten käsistä.

Mikä näky ihmisystäville! Jos meidän innokas "suojelusyhtiö" olisi ollut näkemässä tätä joukkoa, olisi se varmaankin langennut polvillensa syksyn lokaan sillalla, ylistäen tätä periaatteidensa loistavata toteuttamista, jos, nimittäin, sillä olisi ollut vettä kestävät päällysvaatteet ja housut Fahnehjelm'in hyvin tunnetusta kautsukkitehtaasta.

Mutta hyväntekeväisyys voi, kuten ylpeyskin, mennä liian pitkälle ja silloin tulee edellinen yhtä paljon kuin jälkimäinenkin vaikeaksi sietää.

"Tuopa on koko saatana olemaan itsepäinen!" huudahti pisin hyväntekijöistä; "jollet heti tule mukaamme hyvällä, laahaamme sinut ales väkisin!"

"Puhutteko te sillä äänellä, te koirat!" vastasi hyväntekeväisyyden kohde ja levitti samassa molemmat käsivartensa, samoin kuin paiskataan auki kaksi salpapuuta.

Mutia kummankin salpapuun yli löihe ales kaksi paria raudankantajain käsiä, ja sillankaiteen rautaristikot alkoivat narista ja tutista niistä junttauksista, joita näitä vastaan tehtiin.

"Pitäkää lujasti kiinni rosvoa!" huudahti nyt Alm, niin ikään lakaten teeskentelemästä, "ja viekää hänet ales portaita myöten, kunnes saamme tänne vahdin ja poliisit!… viekää roisto ales!"

Ihmisystävällinen ruusukangastus katosi ja sen sijaan ilmaantui nyt ruumiillisen voiman kallioinen ranta koko julmassa alastomuudessansa.

Myllärin vastarinta oli kauheata. Vaikka hän epäilemättä olisi voittanut kunkin näistä neljästä raudankantajasta eriksensä, ei voinut kuitenkaan hänen suhdattomat ruumiinvoimansa paljoa näitä neljää vastaan yhtähaavaa.

Sitäpaitsi oli puujalka hänelle haitaksi, joka, vaikka se olikin irroitettu jotakin tarkoitusta varten, sill'aikaa, kun Alm selaili lompakkoansa, kuitenkin raudankantajien tullessa uudestansa oli tullut kiinnitetyksi polvitaipeesen.

Kuitenkin kohosi myllärin kaksi käsivartta uhkaavasti raudankantajien kahdeksata vastaan ja kaikki nämät kädet sattuivat yhteen raskaina ja rutisevina kuin tammenoksat myrskyn taistellessa sen runkoa vastaan.

Meidän kamarikirjurimme oli tällä kertaa ainoastansa taistelun katselijana, joka taistelu pian keräsi joukon uteliaita, jotka alussa kummastuksella ja mielipahalla näkivät mitenkä neljä pitkää raudankantajaa ahdistivat yksinäistä raajarikkoa, mutta vihdoin samoinkuin nuot toisetkin huomasivat, että, mikä virhi raajarikolla liene ollutkin, ei häneltä kuitenkaan puuttunut ruumiinvoimia, joll'ei tahdo pitää hänen uskomatointa jättiläisvoimaansa virhinä kääpiöiden aikakaudessa.

Vihdoin pääsi ylivoima voitolle, ja, liittyen myllärin ruumiin ympärille, samoinkuin vahvimmat rautavanteet liitetään laivan maston ympärille, veivät raudankantajat vankinsa portaita myöten ales ja katosivat hänen kanssansa vallihaudan pimeyteen häälyvän kansajoukon uteliain silmäin näkyvistä.

Alm seurasi vankia ja sen vartiaväkeä ales rautavaa'alle. Laitettiinpa tuomaan poliisia ja vahtia, mutta odottaessa heidän tuloansa tutkittiin myllärin lakkarit, joista löydettiin muiden pikkukapineiden ohessa puukkokin, joka pituutensa ja teränsä puolesta olisi ansainnut sijan jossakin teurastushuoneessa. Samoiten päästettiin hän puujalastakin, joka vastaanväittämättä oli ollut hänelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Nuot neljä pitkää isäntämiestä, jotka ottelussa myllärin kanssa olivat saaneet hiukan lämminleipää, kestittivät nyt kiitollisina vierastansa parhaan vointinsa mukaan, vaikk'ei viinaryyppyä eikä haukkaamista näkynytkään, ja ylläpitävät ruokarauhaa siksi, kunnes vihdoinkin kutsuttu vahtijoukko, jossa oli kaksi poliisipalveliata, yksi korpraali ja neljä miestä, olivat saapuneet paikalle.

Raudankantajat jättivät nyt sekä isännyyden että vieraansa vahtijoukon huostaan, jonka jälkeen Broms'in asianmukaisesti vangittuna, täytyi nilkuttaa ylöspäin noita kirottuja portaita, milt'ei tainnoksissa siitä paljosta kestitsemisestä rautavaa'an luona, vaikka kaartilaisten paljastetut sapelit tekivät kaikki, minkä voivat, saadaksensa häntä jälleen toipumaan ja tuntoonsa.

Kamarikirjuri seisoi paikallansa rautavaa'an luona, katsellen kansajoukkoa, joka meluten ja tunkien kulki vangitun varkaan perässä.

Silloin luuli Alm lyhdyn valossa, joka kellui kaiteen yli sillalla, huomanneensa myllärin heittäneen alespäin silmäyksen, joka säihkyi äärettömästä raivosta.

Alm hymyili myllärin voimattomalle kiukkuilemiselle, iloisena siitä, että hän oli päästänyt yhteiskunnan vaarallisesta vihollisesta.

"Noh, veliseni! mitäs nyt sanot Pelikaani-ravintolan ravuista?" huudahti Dahl, lyöden ystävätänsä, kamarikirjuria, olkapäille.

"Noh, niin, minä luulen niiden nyt olevan tervetulleita", vastasi Alm iloisena; "tosin täytyy minun vielä mennä erääseen toiseen paikkaan tänä iltana, mutta voinhan minä uhrata puolen tuntia ravuille ja sinulle."

"Kun minä tulen poliisipäälliköksi", vakuutti Dahl, "nimitän minä sinut ylimäiseksi kivalterikseni… sinun näytekoetuksesi tänä iltana oli varsin erinomainen… Minun neljä raudankantajaani eivät myöskään olleet varsin kehnoja, luullakseni."

"Olipa hupaista katsella kuinka varovaisesti he hiipivät portaita ylös yksi toisensa jälkeen ja pysähtyivät seisomaan sillalle tuon riiviön aavistamatta vähintäkään pahaa… Mutta pirunmoinen mies hän oli… hän antoi minun neljälle jättiläiselleni täysin tekemistä, vaikka minä melkein olen vakuutettu jokaisen näistä neljästä voivan ottaa elävän härjän hartioillensa ja kuljettaa sen näin täältä pohjoiseen teurastushuoneesen saakka."

"Mutta voiko kukaan ihminen selittää, miksi hän oli varustanut itsensä puujalalla ja sauvoilla?"

"Joko tahtoi hän tällä tavalla salata itsensä poliiseilta, jotka häntä etsivät, tahi luuli hän senlaisessa asussa voivansa helpommin hiipiä minun niskaani ja työntää puukon rintaani."

"Älä unhoita, että sinun on antaminen auttajillesi kannu viinaa niiden haavojen kääreeksi, joita he sinun tähtesi ovat saaneet, ja sitten lähtekäämme!"

Alm'in palkittua raudankantajat heidän avuliaisuudestansa ja saatuaan heiltä pyytämättänsäkin lupauksen tehdä hänelle, jos tarvis tulisi, vast'edeskin samanlaisen palveluksen, jätti hän ystävänsä, kirjurin, seurassa rautavaa'an ja meni Pelikaanin-ravintolaan.

"Tässähän se kaunis lintu [pelikaani on myöskin erään linnun nimi. Suoment.] nyt on", lausui Dahl, nousten ravintolan portahille; "kuulepas, pelikaanihan antaa ylön ravintonsa poikiensa hyväksi?… onko sinulla luottamusta tarinoihin, veli Alm?"

"Enpä ole ilmankaan", vastasi tämä, sillä hän muisti ne satunnaiset varoitukset, jotka olivat kahdesta tarinasta kahdessa eri tilaisuudessa, ainoastansa yhden vuorokauden ajalla, tulleet hänen hyväksensä, ensin edellisenä iltana, jolloin huudahdus: "älkäätte leikkikö kuoleman kanssa!" lausuttuna tarinasta "kuoleman ristipojasta", oli pidättänyt häntä silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi syöstä portista sisään, jonka takana mylläri väjyi kirveinensä, ja nyt tänä ehtoona, jona hän, muistellen tarinata "kummallisesta puujalasta", tuli tarkanneeksi raajarikon puujalkaa itäisellä pitkäkadulla, jota seikkaa paitsi oli epävarmaa, josko hän olisi voinut välttää murhaajan puukkoa.

"Ah, niin!" lausui hän itseksensä; "ei mitään tapahdu, jolla ei olisi merkitystänsä… mutta ylipäänsä katselee ihminen välinpitämättömin silmin kaikkea, mitä hänen ympärillänsä liikkuu, kunnes hän vihdoin tulee sokeaksi sekä sen suhteen, joka on hänen ulkopuolellansa maailmassa, että senkin, joka tapahtuu hänen omassa rinnassansa… Sentähden onkin hourujen luku niin suuri ja järjellisten niin pieni!"…

Neljän vuoden ajalla voi tapahtua paljon, muita voi tapahtua sangen vähänkin, sillä mitä useampiin tässä kertomuksessa oleviin henkilöihin tulee, ei ollut niiden neljän vuoden ohella, jotka olivat kuluneet seikkojen jälteen rautavaa'an luona, heille tapahtunut mitään muuta, kuin että he kaikki olivat tulleet neljä vuotta vanhemmiksi.

Eräänä puolipäivänä vuonna 1836 läksi kamarikirjuri Fridolf Alm sen viraston huoneesta, jossa hän oli vakinainen virkamies, mennäkseen päivän työnsä onnellisesti päätettyään, tervehtimään Grå-rouvaa Etelällä.

Meidän kamarikirjurimme oli tosin kiireellisten virantoimiensa tähden noin vuosi sitten lakannut antamasta opetusta sekä rouva Grån että muissakin oppilaitoksissa; mutta hän kävi sittekin yhä tervehtimässä mainittua rouvaopettajatarta…

Käyden Ritarisaaren sillan yli Isonkirkon torille päin, huomasi hän ryysyihin puetun mieshenkilön, joka seisoi yhden mainitulla torilta olevan huoneuksen edustalla, silmät hellittämättä kiinnitettynä tämän huoneuksen ensimäisen kerroksen akkunoihin, joll'aikaa useampia herrasvaunuja ajoi portille, jättäen siihen ajavaiset ja mennen sitten tiehensä. Siinä huoneessa näytti olevan suurenmoiset päivälliskemut…

Herrojen ajurit huusivat tosin huutamistaan tuolle kurjalle olennolle, että hän väistyisi pois tieltä, mutta joko hän ei kuullut, tahi ei ollut kuulevinansa noita uudistettuja kehoituksia, sillä hän seisoi paikallansa liikkumattomana ja katsellen ylöspäin, ja nuot virmat herrojen hevoiset peljästyivät usein tuota kummallista henkilöä, jonka likaisia ja rikkinäisiä vaaterepaleita tuuli liehutti.

Tässä asemassa oli hän papupellolle asetetun "linnunpelon" näköinen, joka, vaikka itse hengetöin ja liikkumatoin, kuitenkin tuottaa pelkoa linnuille tuulen liehuttamain repaleitten avulla, jotka ovat tämän oudonnäköisenä pukuna.

Alm luuli tuntevansa tuon risaisen olennon ja lähestyi häntä vakuuttaakseen itseänsä, oliko hän sama, jona hän piti häntä.

Enemmän kuin kahden vuoden ajalla ei Alm ollut nähnyt tätä henkilöä, joka heti ensimäisen tuttavuuden jälkeen usein oli käynyt häntä tervehtimässä, mutta sitten harvemmin ja vihdoin oli hän tykkänänsä lopettanut käyntinsä, luultavasti kyllästyneenä tuon hyväätarkoittavan kamarikirjurin uudistettuihin esityksiin vaihtamaan elämäntapaa ja ammattia, johon ei miesi, niin perki filosofillisilla periaatteilla, kuin meidän maisterillamme oli, tahtonut millään tavalla taipua. Muutaman kerran oli Alm vaivannut itseänsä käymällä aina kuuluisassa Jörgen'in talossakin asti Skinnarvik'issä kuulustelemassa, vieläkö tuo kummallinen maisteri oli hengissäkään, mutta hän oli silloin aina saanut vuorella asuvitta naapurilta sen tiedon, että "käsimaisteri" kuten he häntä nimittivät, tosin oli elossa ja yhä asui samassa huoneessa ransistuneen kivikartanon alikerroksessa, mutta että häntä harvoin sai tavata kotona, koska usein kahdeksankin päivää kului hänen näyttämättä itseänsä niillä seuduilla, ja missä hän silloin oleili, sitä ei tietänyt kukaan, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan halunnut tietääkään.

Alm, jonka hyvä sydän nyt iloitsi jälleennäkemisestä, pyyhkäsi ohimennessänsä vanhaa tuttavaansa; mutta tällä ei näyttänyt sillä hetkellä olevan silmiä mihinkään muuhun kuin noihin ensimäisen kerroksen akkunoihin. Vihdoin teki Alm päätöksensä ja huusi maisteria nimeltä; mutta luultavasti oli maisterin korvat tällä silmänräpäyksellä yhtyneet hänen silmiinsä, sillä hän kuuli yhtä vähän, kuin hän näkikään, mitä kadulla tapahtui.

Alm aikoi juuri koettaa, olisiko kerjäläinen yhtä tottelematoin tunteen kuin näön ja kuulonkin aistille, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki, kuinka tämä, mitä hirvein hymy laihoilla kasvoillansa, teki kumarruksen, joka olisi sopinut hovimiehen seljälle.

Utelias tietämään, kuka tuo onnellinen mahtoi olla, jolle tämä harvinainen kohteliaisuus osoitettiin, heitti kamarikirjuri silmäyksen akkunariviin ja huomasi eräässä akkunassa joidenkuiden kultakauluksisien herrojen joukossa erään miehen hopeanharmailla hivuksilla ja Vaasan tähdistön nauha olkansa yli, joka miesi silmänräpäyksessä tämän jälkeen riensi pois akkunasta.

Alm, joka varsin hyvin tiesi presidentti EIgklo'n asuvan tässä huoneuksessa, käänsi uudestaan silmänsä tuohon summalliseen kerjäläiseen. Tämä ei enään ollutkaan liikkumatoin, vaan lynkkäsi sangen tyytyväisenä, kuten näytti, toria alespäin.

"Herra sihteeri!" vastasi maisteri, kumartaen uudestansa, vaan ei likimainkaan niin syvään kuin ensimäisellä kerralla.

"Minulle on sanottu erään herran käyneen minun kodissani, ja kukapa muu se olisi ollut, joll'ette te?"

"Mutta sinä et ole huolinut käydä vuorostasi minun luonani?… Sinä et ole yhtä kohtelias minua kohtaan suin muita."

Maisteri hymyili, mutta tällä kertaa ei hänen hymynsä ollut katkeraa eikä hirmuista.

"Kuulepas", jatkoi Alm, "kuka se vanha herra akkunassa oli, jota sinä äsken tervehdit?"

"Näkikö herra minun tervehtivän?" kysyi maisteri, pilkistäen kuten tavallisesti silmiänsä.

"Näin kylläkin; seisoinhan minä aivan sinun vieressäsi, vaikk'ei minulla ollut onnea päästä sinun huomioosi."

"Väliin ollaan huomaamattomia, herraseni!… en voi mitään sille, että joskus osaan olla ylhäistenkin tapainen, kun tarve vaatii… mutta kun minä joskus olenkin ylhäisten tapainen, tapahtuu tämä kuitenkin teeskentelemättäni tahi vähintäkään tästä tietämättäni."

"Onko herra koskaan tarkastanut, miten kissa menettelee, ennenkuin se tappaa hiiren?"

"Se ojentaa ensin etukäpälänsä eteenpäin niin, että ne ovat yhtäsuuntaiset maan kanssa ja sitten taivuttaa se ales päänsä ja laskee sen käpälillensä… se taivuttaa selkänsä kuin turkkilainen ja on kohtelias kuin piru itse."

"Noh, mitä yhteyttä tällä on sinun kohteliaisuutesi kanssa akkunan edessä?"

"Mitä kissa tekee, täytyy tiikerinkin tehdä ja mitä tiikeri tekee, sitä te'en minäkin; kuitenkin sillä eroituksella, että minä taivutan selkääni ja olen kohtelias alati, että kuolon hirmukin kestäisi alati."

"Te sanoitte sen… Hänellä oli tänään vihriäinen tähdistön nauha rinnassansa, mutta mitä vaikutusta se tekee siihen nauhaan verraten, jonka minä ripustan hänen naamallensa… Se keltaisenvihriä nauha, herra, joka on yhtä pitkä ja leveä kuin hänen naamansa… Minä te'en ritariksi omalla tavallani, minä… Niin, niin, siivet ovat he minulta leikanneet, mutta pistinten antavat he olla, sanoi Broms, kun häntä kuljetettiin Marstrand'iin."

"Varmaankin… mutta mikä vaikeus onkaan sille olla hiljakseen, joka yöt päivät käy rautapunnukset jaloissansa… Mutta minä olen muuttolintuja, minä, ja siis hyvästi, herraseni!"

"Kansa, joka kulkee ohitsemme, voisi luulla herran olevan joko hullun, tahi turmiolle joutuneen olennon, koska te seisotte näin kau'an juttelemassa kerjäläisen kanssa."

"Kapakkaan ryypiskelemään… Jokaisen ritariksi lyömisen perästä annan minä suuret päivälliset, kuten kuninkaallakin on tapana tehdä… mutta koska minulta ei ole vieraita kestitettävänä, juon minä yksin itseni juovuksiin… Mutta antakaatte köyhä-raukalle edes roponen", lisäsi kerjäläinen korkeammalla äänellä, ojentaen esiin kouransa.

"Niin, sehän on minun ammattini… minä otan vastaan kaiken, mitä saan… tietäähän herra minun perusaatteeni?"

"Senlaiselle henkilölle, joka menee juomaan itsensä juovuksiin, en minä anna ropoa… se on yksi minun perusaatteistani."

"Herra! en minä sen vuoksi ryyppää, että minä juuri haluaisin paloviinaa, vaan sen vuoksi, että se lemmon juoma kerrankin loppuisi."

"Enkä minäkään anna ropoja kerjäläiselle sen vuoksi, että niistä kerrankin päästäisiin", vastasi Alm.

"Luuleeko herra saavansa ilman edestä seisoa juttelemassa kerjäläisten kanssa?… Jos ei herra anna minulle mitään, luulee kansa, joka näkee meidät sukulaisiksi tahi hyviksi ystäviksi… Tämä ei ole siis minun takiani, vaan herran itsensä."

"Sinä, raukka, olet siis auttamatoin", valitti Alm antaen kerjäläiselle muutamia ropoja.

"Kiitoksia! kiitoksia! Jumala siunatkoon herraa!" huudahti kerjäläinen korkealla äänellä. "Mutta", lisäsi hän hiljaa, "kuinka pikku Mandi voi?"

"Jospa Kalypsolla olisi ollut senlaiset silmät kuin hänellä, olisi Telemako kylläkin heltynyt", lausui maisteri tähystellen tarkasti meidän kamarikirjuriamme.

"Sinä pidät häntä siis erinomaisen kauniina!" lausui Alm hiukan hämillänsä tuosta tähystelevästä silmäyksestä.

"Ja jos Venus'ella olisi ollut hänen otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi kerjäläinen, "ei hänen olisi tarvinnut kadehtia Psycheä."

"Ja jos Phidias olisi nähnyt senlaisen jalan, kuin hänellä on", jatkoi tuo repaleinen naistenihailija, "olisi hän kuollut hulluinhuoneessa, eikä vankilassa."

"Näytätpä osaavasi arvostella kauniita jalkojakin", muistutti kamarikirjuri, peittäen hämillä oloansa hymyilyllä.

"Vaaralliset ovat hänen silmänsä, otsansa, nenänsä ja suunsa", jatkoi tuo hillitsemätöin kerjäläinen kääntämättä silmiänsä Alm'ista; "mutta paljon vaarallisempi on kuitenkin tuo pieni jalka… pitäkää varoilla jälkiä, herra!… Ei mikään jalka ole niin pieni, ettei se jättäisi jälkiä itsestänsä… sillä jos herra joskus kadottaa jäljet, silloin… silloin… sanokaa silloin jäähyväiset silmille, otsalle, nenälle ja suulle."

"Jäljet, sanon sinä!… Mitä tarkoitat sinä tällä varoituksella?" huudahti Alm kiivaasti, purppuranpunaisena kasvoiltansa.

"Herra!" kuiskasi kerjäläinen hänelle; "se, ken punastuu neljänkymmenen vuoden ikäisenä, on auttamattomampi kuin minä."

Alm seisoi paikallansa, katsellen kau'an pitkin toria, vaikk'ei kerjäläinen enään ollutkaan näkyvissä. Hän tunsi sydämessänsä kovin kirvelevän piston, jota oli sitä vaikeampi lieventää, kun hän ei vielä oikein tarkkaan osannut tehdä itsellensä selkoa siitä tunteesta, joka oli tämän piston ja ahdistuksen vaikuttanut.

Kerjäläisen sanat kaikuivat vielä hänen korvissansa, hänen sielussansa ja hän koki turhaan selittää niiden lähteneen jostakin satunnaisesta lähteestä ja siis niillä olleenkin jokseenkin viattoman tarkoituksen.

Melkein joka kerran, kun hän oli tavannut Skinnarvik'in maisterin, oli jotakin pahaa tapahtunut, jota hän tosin tähän saakka oli onnistunut voittaa, mutta tämän oli hän kuitenkin aina tehnyt jonkun salaisen taikavoiman avulla, jonka hän välittömästi tahi välillisesti oli saanut tuolta käsittämättömältä maisterilta itseltänsä.

Kerjäläinen oli ollut hänelle samalla kertaa onnettomuudeksi ja onnettomuudesta varoittajaksi. Ne sanat, jotka hän äsken oli lausunut, ennustivat epäilemättä jotakin pian tapahtuvaa vastusta; mutta miten estää sitä? — Alm milt'ei katunut, ettei hän ollut pyytänyt kerjäläiseltä jotakin uutta tarinaa, joka, kuten hän luulotteli itseänsä, olisi tarjonnut hänelle jonkun Ariadne-langan. Meidän hyväluontoinen kamarikirjurimme oli tullut hiukan taikauskoiseksi eikä hänen tästä tullut kiittää vilkasta mielikuvitelmaansa, vaan opettavaista kokemustansa.

Hän ei käsittänyt miksi hän niin kovin oli punastunut, kun maisteri rupesi ylistelemään hänen kasvattityttärensä kauneutta. Kuinka olisi hän siis voinut käsittää, miksi maisterin varoitus, mitä tuon pienen jalan jälkiin tuli, oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa!

Hän katui, että hän oli päästänyt kerjäläisen luotansa, ennenkuin hän oli saanut tältä tarkempia tietoja.

Hänen näin aprikoidessaan, mietiskellessään ja nuhdellessansa itseänsä sekä seisoessaan melkein yhtä liikkumattomana kuin tuo filosofillinen kerjäläinenkin, tunsi hän jonkun ohimenijän töyttäävän häntä kylkeen, joka ohimenijä samassa kääntyi ympäri "suokaa anteeksi!" sanat huulillansa.

Alm näki edessänsä pulskan, nuoren miehen, Endymion'in kuvan, joka olisi ansainnut kelvata metsien Dianallekin. Noista kauneista, mustista viikseistä päättäen, oli hän sotilas, puettuna sangen komeesen sivilipukuun. Hänen isänsä näytti olevan vähän yli kahdenkymmenen vuoden.

"Mikä miehekkään kaunis vartalo!" lausui Alm itseksensä, seuraten silmäyksillänsä tuota uutta Endymiota, joka samassa nousi sen huoneuksen portaille, jossa presidentti EIgklo'n asumus oli ja joka nyt vilisi monilukuisista, ylhäisistä vieraista.

"Ah, jospa sinulla olisi hänen muotonsa ja hänen nuoruutensa!" huusi eräs ääni hänen rinnassansa, ja hän tunsi samassa kylmän hien kostuttavan otsaansa.

Pistot alkoivat uudestansa hänen sydämessänsä ja tulivat monikertaisimmiksi; haavat laajenivat sekä syvyydeltään että leveydeltään; hän tunsi kasvonsa vaalenevan ja kutistuvan; mutta nyt — nyt osasi hän tehdä itsellensä selinkoa siitä tunteesta, siitä väkipuukosta, joka oli tunkenut hänen rintaansa. Kerjäläisen kehoitus seuraamaan sen pienen jalan jälkiä oli ensi alussa herättänyt hänessä pelkoa jostakin vaarasta, joka voisi kohdata hänen kasvattitytärtänsä. Kerjäläisen ilvehtiminen siitä punastumisesta, joka silloin oli hiipinyt kasvatusisän poskipäille, oli sittemmin johtanut hänet itsensätutkimisen tielle, jolloin hän luuli huomanneensa tuon kamalan punastumisen olleen heijastuksen jostakin Hellemmästä tunteesta, jonka hän tahtoi salata sekä maailmalta että itseltänsä. Vihdoin oli tuon nuoren, kauniin miehen näkeminen avannut hänen silmänsä nuoruuden ja ulkonaisen uljuuden eduille ja lumousvoimalle ylipäänsä, jolloin hän luonnollisesti näki oman kuvansa yhä enemmän väistyvän syrjään ja kuihtuvan. Erittäinkin synnytti tämä viimeksimainittu seikka sen o'an, jonka pistämisestä hänen sydämensä enin vuoti verta; mutta tästä verestä ilmestyi varmuus hänen tunteidensa todellisesta laadusta.

Asia oli selvinnyt, kasvatusisä rakasti kasvattitytärtänsä, mutta tämä rakkaus oli enemmän kuin isänrakkautta.

"Herra Jumala! onko herra sairas?" kysyi häneltä säälien muuan vaimo, joka riensi hänen ohitsensa.

"En, en, Jumala paratkoon, en laisinkaan!" vastasi hän, sivellen kädellään kasvojansa ja jatkoi sitten rivakkain askelin matkaansa toria ylöspäin ja poikkesi oikeaan läntiselle pitkäkadulle.

Siinä pimeydessä, jonka tietämättömyys omasta sisällisestä tilastamme levittää sielumme yli, horjuu vakavinkin jalka, ja käy selvinkin pää hämille; mutta kun tieto sydämemme levottomuuden ja tuskien todellisista syistä levittää kirkasta valoansa voimallisen miehen aivoihin, tulee luja ja rehellinen luonto pian sydämen liikutuksien ohjaajaksi. Se on järjen kultainen Neptunonvaltikka tunteiden myrskyävillä aalloilla. Sen valtikkaan kärjessä on jumaluusvoima, ja mitä voivat sitä vastaan intohimot, nämät maailman levottomat lapset, nämät elämän eksyttämät utukuvat, jotka tosin kylläkin usein voivat peittää auringon, vaan ei milloinkaan sammuttaa sen loistoa tahi temmata sitä pois radaltansa.

"Tosin en minä ole nuori", lausui Alm itseksensä; "mutta minä en tahtoisi vaihtaa miehuuteni voimakkuutta monen nuorukaisenkaan heleään vereen ja kuohuaviin valtimoihin!… Minä lemmin siis tätä tyttöä, jonka minä olen temmannut pois turmiosta ja joka minun johdannollani on kasvanut ja kehkeytynyt kukkanupuksi, jonka lehdet, kun ne kerta puhkeavat, tulevat ihanuudessa kilpailemaan auringon ja taivahan kanssa… Jos tämä ihana nuppu jää kylmäksi minun ensi lempeni liekille, ja joll'en minä voi tulla siksi auringoksi, jolle se lehtensä aukasisi, noh, silloin tulen minä, jos en voisikaan sammuttaa liekkiäni, kuitenkin ympäröimään sen verholla, ulkoapäin niin läpinäkymättömällä ja kylmältä, ett'ei kukaan voi edes aavistakaan, että sen sisäpuoli hehkuu ja hiiltyy! Mutta ainoastansa rehellisen miehen rinnoilla saa se nuppu levätä, ja voi sitä perhoista, jonka kirjava siipi viuhkoo pölyhiukkasenkaan minun kauniiseen kukkaseeni!"

Kello löi neljä Marian kirkontornissa, kun Alm astui sisään rouva Grån oppilaitokseen. Koska useammat hänen oppilaisistansa olivat n.s. ulko-oppilaita eli senlaisia tyttöjä, joiden vanhemmat tahi sukulaiset asuivat Tukholmassa, ja jotka sentähden viettivät ainoastansa määrä tunteja edellä- ja jälkeenpuolipäivää opistossa, ei nyt ollut keitään muita läsnä opetushuoneessa, paitsi viisi tahi kuusi sisäoppilasta, joista muutamat istuivat ompelukaariensa ja toiset piirustuspöytäinsä ääressä.

Nämät tytöt ottivat vastaan meidän kamarikirjuriamme ikäänkuin vanhaa tuttavata, jota kohtaan nuoriso tuntee yhtä paljon rakkautta kuin kunnioitustakin. Huudahtaen ilosta juoksivat he Alm'ia vastaan ja veivät häntä katsomaan töitänsä, innokkaina saada näyttää hänelle heidän kättensä teoksia ja saada kuulla hänen arvosteluansa niistä.

Hän heittikin moniaita silmäyksiä niihin, mitä hänelle näytettiin, ja liitti näihin muutamia muistutuksia, missä ne näyttivät hänestä olevan tarpeellisia; mutta hänen silmänsä näyttivät sillävälin ja mitä useimmin etsivän jotakin tykkänänsä muuta kuin ompelukaaria ja piirustuspöytiä.

Tytöillä, vaikkapa olisivat ala-ikäisiäkin, on erinomainen kyky arvata muutamain silmäysten ja kasvonliikkeiden merkityksen.

"Amanda on tuolla lauluhuoneessa", neuvoi muuan oppilaisista, osoittaen samassa erästä puoleksi aukiolevaa ovea.

Ikäänkuin vahvistukseksi tämän hoksaavan oppilaan sanoille kuului samassa eräästä pianosta muutamia kauniita alkusäveleitä, jonka jälkeen muuan mitä kirkkain ja viehättävin sopraani-ääni, kun voi ajatellakaan, helähteli lauluhuoneesta. Laulu oli tänlainen:

    "Mist' ainainen tää ikävöiminen?
    Ma kau'as tuonne taivaan sinehen
    Luon kyynelsilmin katseeni. Oi, tuolla,
    Ma mietin, tähtitarhain puolla
          Edeni en mulla!

    Kummulla, Cytheren loistossa,
    Riemun he'elmä hohtaa iltamassa.
    Ja ma riennän, saavun kukkulalle,
    Kyyneleeni luon ma kankahalle:
          Jouduin aavikolle.

    Kukin miete, johon mielein vaipuu,
    Virvatuli on, mi syttyy, sammuu.
    Kukin kukkanen, mi miellyttää,
    Verho on, mi ruususiivin kiitää,
          Kädestäin pois liitää.

    Puro juoksee läpi laaksoloiden,
    Kaivattua äidinkieltäin soiden.
    Metsät tummat järven lailla päilyy,
    Puut humisee, muistossain kaikki säilyy,
          Muinaishahmut häilyy."

Laulu vaikeni, mutta nyt alkoi muutamia kosketteluja näppäimistöön, jotka vihdoin synnyttivät mitä haaveellisimpia äänivaihteluja ja sävelsointuja.

Alm'iin teki taulu samalla kertaa murheellisen ja lohdullisen vaikutuksen: murheellisen, koska hän luuli kuulleensa vaikeroivan, viattoman sydämen kaipausta lapsuuden ilosta, jota se ei koskaan ollut saanut nauttia: lohdullisen, koska hän ei voinut siinä huomata jälkeäkään tuosta kiihkoisesta himosta, jonka edessä ajatukset sekä lapsuudesta että vanhuudesta himmenevät.

Hän aikoi mennä lauluhuoneesen, kun eräs toinen ovi aukeni ja rouva Grå näyttäytyi salissa.

"Herra sihteeri!" lausui hän puoliääneensä; "vast'ikään ajattelin minä teitä… olkaatte hyvä ja käykäätte minun luokseni silmänräpäykseksi… minulla on jotakin tärkeätä keskusteltavana teidän kanssanne."

Alm muutti siis suuntaansa ja seurasi rouvaopettajaa hänen erityiseen työhuoneesensa, jossa hän istahti hänen viereensä eräälle sohvalle.

"Niin, minulla on teille sangen tärkeätä sanottavaa", alkoi rouva Grå, "ja minä melkein nuhtelen itseäni, ett'en jo ennen ole puhellut teidän kanssanne tästä asiasta, sillä ei kukaan olisi ollut enemmän oikeutettu saamaan tietää sitä, kuin te, sen hellän mielihalun tähden, jolla te seuraatte"…

"Ei kukaan voi paremmin kuin te tietää, kuinka minä olen rakastanut sitä tyttöä ja kuinka minä olen teidän kanssanne sydämestäni riemuinnut siitä erinomaisesta edistyksestä, jonka hän on saavuttanut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt…Hän on jokaisessa suhteessa ollut minun oppilaitokseni kaunistus ja ylpeys."

"Hän on ollut, sanotte te!" lausui Alm vavisten, "eikö hän sitten enään olisikaan se!"

"Viimeisten kahdentoista kuukausien kuluessa on hän tuottanut minulle mitä suurinta huolta, eikä hän enään usko itseänsä minulle."

"Ja tätä ette te ole sanonut minulle ennen! Rouvaseni, te saatatte minut hirmuisen levottomaksi!"

"Juuri sen vuoksi, että minä tiesin saattavani teidät levottomaksi, olen minä mitä pisimpään ollut vaiti, sillä minä toivoin minun helleyteni ja ystävälliset varoitukseni vihdoin voittavan jonkun vallan hänen ylitsensä… mutta"…

"Puhukaatte, rouvaseni!… Minun pitää tietää, minä tahdon tietää kaikki, sillä kuten te äsken itse myönsitte, minulla on siihen oikeutta!"

"Amandaa ei huvita enään yhtä paljon lukeminen eikä työt koulussa, kuin ennen… hän etsii kaikenlaisia syitä ja tilaisuuksia niistä päästäksensä… lyhyesti sanoen, hän menee usein ulos kaupungille yksinänsä, eikä kukaan saa tietää, mihin hän menee tahi mitä hän tekee."

"Olettehan te itse kieltänyt minua panemasta liian kovaa kahletta hänen tahdollensa!… ja sitäpaitsi on minusta aina ollut vaikeata kieltää häneltä mitään… Selvää on, että hänellä voi olla syytä mennä kaupungille, ostamaan, näette, ristikangasta, laulunuotteja, värejä ja muuta senlaista… mutta hän viipyy poissa useampia hetkiä ja on aina niin peloissansa, että joku muista tytöistä seuraisi häntä, tahi saisivat tietää, mihin hän menee."

"Niin on hän kovapintaisesti vaiti, ja vaikka minä tekisin mitä tahansa, on minun mahdotointa saada häneltä mitään tietoja."

"Sepä on sangen surullista kuulla!" sanoi Alm heikolla äänellä ja tuijottavin silmin, sillä hän muisti tässä silmänräpäyksessä kerjäläisen varoittavat sanat.

"Niin näyttää se tosin koskevan häneen syvästi, sillä hän pitää teitä suuressa kunniassa", vastasi rouva Grå, "mutta"…

"Mutta minä en voita sillä mitään… Hän rupeaa vaan itkemään ja rukoilee minua, ett'en sanoisi mitään teille, luvaten suulla ja sydämellä, ett'ei hän enään tule antamaan syytä enempään murheesen."

"Niin eileispuolipäivänä kello kaksitoista meni hän kaupungille minun tietämättäni, eikä tullut kotia ennenkuin kello oli lyönyt kolme jälestä puolen päivää."

"Tavallisuuden mukaan en minä saanut vastausta kysymyksilleni, vaikka minä häntä kovistelinkin."

"Ja tämä hänen kummallinen käytöksensä alkoi, kuten sanoitte jo vuosi sitten?"

"Vaikka hän siihen aikaan valmisteliihe käymään ensimäisen kerran ripillä?"

"Epäilemättä, mutta silloin oli minun vaikeampi pitää häntä silmällä, sillä kirkossa lukeminen ei aina tapahtunut määrätyillä hetkillä."

"Se mitä te olette kertoneet minulle, rouvaseni, murehduttaa minua niin, että minulla tuskin on sanoja lausumaan sisällisiä tunteitani", sanoi Alm, pyyhkiessänsä pois muutamia kyyneleitä, jotka olivat tulleet näkyviin hänen silmistänsä.

"Ja kunpa te sitten saatten kuulla, mitä minä sain kuulla tänään!" lausui rouva, silmäillen sydämellisellä sääliväisyydellä tuota alakuloista miestä, jonka tunteet hänen kokenut silmänsä ehkä tajusi paremmin, kuin kumminkin tähän päivään saakka Alm itsekään oli niitä tajunnut.

"Tänään… mitä on siis tänään tapahtunut!" huudahti hän hämmästyneenä, ikäänkuin olisi hän jo luullut kuulleensa kylläksi.

"Minä mainitsin äsken hänen eilen puolipäivänaikoina olleen poissa kokonaista kolme tuntia ja että minä silloin yhtä vähän kuin ennenkään sain tietää, missä hän tällä ajalta oli viipynyt."

"Tänään kertoi yksi tytöistä minulle, että hän kello kahden ja kolmen välillä päivällä oli nähnyt Amandan käyvän pohjoissillan yli erään seuraamana"…

"Kenen seuraamana?" kysyi Alm, nousten seisovallensa sohvalta kasvoilla, jotka vaaleudessa kilpailivat akuttimien kanssa.

"Erään nuoren, pulskan herran seuraamana", vastasi rouva hämmästyneenä, sillä hän huomasi värinvivahduksen kamarikirjurin kasvoissa.

Alm meni vaijeten akkunaan, jonka hän avasi seljällensä, ikäänkuin olisi hän tuntenut tarpeen saada hengittää raitista ilmaa; mutta äkkiä sulki hän taaskin akkunan ja kohtasi keskellä laattiata emännän, joka peljästyneenä hänen ankarasta mielenliikutuksestansa myöskin oli noussut seisovallensa.

"Ja mitä sanoi hän toverinsa ilmoituksesta?" kysyi hän jälleen tyyntyneenä, "sillä minä arvelen, ett'ette laiminlyöneet antaa hänelle siitä tietoa?"

"Hän vastasi senlaisella kiivaudella sanoissansa ja liikkeissänsä, jota minä en ennen ole huomannut hänessä, ett'ei hän ollut tehnyt mitäkään, josta hänen tulisi hävetä ja ett'ei hän myös koskaan tulisi senlaista tekemäänkään."

"Ah, sehän oli kuitenkin jotakin!" huudahti Alm tuntein rintansa jokseenkin huojennetuksi.

"Mutta kuka se henkilö oli, jonka kanssa hän kävi pohjoissillan poikki ja miten hän oli tullut tämän tutuksi, sitä ei hän ole tahtonut ilmoittaa minulle", lisäsi rouva.

"Tosin ei hän ole tahtonut tunnustaa, missä hän on viivytellyt tahi mitä hän on tehnyt joka kerta, kun hän on ollut poissa… unitta sen sijaan, että hän sepittäisi valheita kuten useimmiten on ja on ollut toisten laita, on hän pitänyt vaitiolemisen parempana ja se kumminkin osoittaa, ett'ei hän puolustukseksensa ole tahtonut käyttää valetta… Kuitenkin tahdon minä itse puhua hänelle tästä asiasta."

"Mutta ett'ei tämä jotakin, ole mitään huonoa tahi rikoksellista, siitä olen minä vakuutettu."

"Milloin puhui rouva viimeksi hänen kanssansa tuosta kävelyretkestä pohjoissillan yli?"

"Kummallista!… Äsken, kun tulin tänne, kuulin minä hänen laulavan pianon mukasoitolla… ne oli muutamia värsyjä Stagnelius'en 'Ikävöimisestä', joka sepitelmä ilmaisee puhdasta lapsen viattomuutta ja jota hän lauloi totutulla, puhtaalla, tunteikkaalla ja viehättävällä tavallansa… Uskokaa minua, rouvaseni, tätä kappaletta ei lauleta senlaisella puhtaalla tunteellisuudelta heti niin liikuttavan kohtauksen jälkeen, kuin teidän välillänne luultavasti on ollut, jos ei itse olla viattomia ja omata puhdasta omaatuntoa… tämä tyttö, joka ruumiillisesti jo on niin kehkeytynyt, on kuitenkin vielä pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, siitä olen minä täydellisesti vakuutettu… Korkeintansa on hän tehnyt itsensä vikapääksi johonkin noihin ajattelemattomuuksiin, jotka seuraavat lapsuutta, vaikka hän tavallisesta, lapsellisesta pelvosta tahi itsepäisyydestä ei ole tahtonut mitään ilmoittaa… Niin, niin on sen asian laita, rouvaseni!"

Alm tuli tätä lausuessansa niin innostuneeksi tähän ajatukseen, että hän unohti sekä kerjäläisen sanat, että kaikki, mitä rouvaopettajatarkin äsken oli lausunut.

Hän tunsi hyvän mielensä palajavan ja meni saliin heti puhumaan kasvattityttärensä kanssa.

Pääsneenä saliin pysähtyivät kumpikin, sillä samassa kuului uudestansa tuo heleä ääni seuraavassa, etelämaalaisen innostuksella lauletussa laulussa:

    "Miss' oot sa, lempi? Siivet ken mull' tuopi?
    Niin kauaksi kuin mailmankannel soipi
    Ma syöksyn riemuisna sua löytämään,
    Käyn yöhön hornankin sua etsimään.

    Sua, lempi, jumaloi tää sydän hellä
    Innolla ilon, tuskan viiltehellä.
    — Sua, elon kalliin aarre, etsinkin
    Loisteessa riemun, yössä murheenkin.

    Miss' oot sa, lapsi taivahainen?
    Joudu! Suloisna silmiini jo ilmoittaudu,
    Kuin usein autuaina hetkinäin
    Teit haaveksivaisessa mielessäin."

"Herra", kuissasi rouva kamarikirjurille; "onko hän pelkkä lapsi mieleltänsä ja sydämeltänsä, joka nyt laulaa tuolla huoneessa? Eikö ennemmin luulisi moorilaisnaisen, päiväntasaajan helle sydämessänsä, eksyneen minun vähäpätöiseen oppilaitokseeni!"

Alm vaaleni ja ummisti silmänsä ikäänkuin pelkäisi hän sielunsa pilkistävän niistä näkyviin; mutta hän ei vastannut mitäkään.

Kun Alm, sydän uudestansa täynnä levottomuutta kasvattityttärensä takia, astui lauluhuoneen kynnyksen yli, nousi pianon äärestä seisovillensa eräs solakka tyttö.

Se, joka neljä vuotta takaperin oli nähnyt tuon kaksitoistavuotiaan Amandan, joka esiliinaansa keräili niitä ropoja, joita hänelle heitettiin palkinnoksi niistä surullisista kansanlauluista, joita hänen hento äänensä lauleli ilman muuta mukasoittoa kuin tuulen suhinaa puissa Kaarle XIII:sta torilla, tahi lasten ja palvelijain sorinaa, jotka siihen aikaan olivat hänen ainoita, kärkkäitä kuuntelijoitansa, olisi luultavasti vaikeudella voinut tuntea häneksi tuota viehättävää olentoa, joka enemmän liihoitellen kuin kävellen lähestyi kasvatusisäänsä.

Hänen paksu, mustankiiltävä tukkansa oli sidottu niskaan valkoisella, kapealla samettinauhalla. Kattuunikankainen hame vaalealla pohjalla ja sinisillä kukilla sekä ruumista myöten asuva hoikkain vyötäisten kohdalta ja näiltä valuva ales poimuisina helmoina, ilmaisi vartalon solakkuutta, jota nuot kuusitoista vuotta eivät vielä olleet ennättäneet täydellisentää, mutta joka näytti lupaavan jotakin, mitä harvoin, jos koskaan saa ihaella ja ihmetellä muulloin, paitsi taideniekan marmori-luomuksissa tahi unen lilja- ja ruusunäyissä.

Skinnarvik'in maisteri ei ollut liioitellut, kuvatessansa jumaluustaruisella siveltimellä hänen kasvojansa, sillä ne olivat vastaanväittämättä senlaiset, että ne olisivat voineet herättää olympialaisten jumalattarienkin kateutta. Hänen kasvoillansa kuvautui vaaleus, mutta ei kylmä kuin lumen, vaan lämpöinen kuin liljan. Hänen suuret, tummansiniset silmänsä, joiden yli silmäripsien mustat juonteet taiteellisesti kaarehtivat, ilmaisivat samalla uljuutta ja alakuloisuutta, mutta kummassakin oli jotakin haaveellista, joka teki silmäyksen väliin säihkyväksi väliin kosteaksi. Hänen korkea oksansa ja tuo tuskin huomattavasti kaareva nenä olivat omiansa kaunistamaan silmän uljasta katsantoa ja antoivat hänelle kokonaisuudessansa jonkunlaisen ylhäisen ryhdin. Hänen nautintoon viehättävä, purppuranpunainen suunsa aukeni väliin, ehkä vähemmin hengittääksensä viileyttä ilmasta, kuin puhaltaaksensa siihen tuota tuoksuvaa terveyden yltäkylläisyyttä, joka asui hänen pulleassa povessansa samoinkuin 'lehti- ja kukkarikas etelämaan kasvi versoo kuninkaallisessa anssarissa.

Ja hänen pikku jalkansa, josta jo kerran on ollut puhetta! jos me tahdomme tietää jotakin sen pienen jalan notkeudesta, niin kysykäämme niiltä kukkaisilta, joiden yli Amandan jalka astui, ja ne tulevat vastamaan meille hymyilyllä.

Senlainen oli nyt tuo entinen kerjäläistyttö, muuttunna, jonka oli vaikuttanut neljä kahden jalon ihmissydämen hoitamaa tervettä nuoruuden ikävuotta.

Kun kasvatti-isän ja kasvattityttären kädet nyt tapaisivat toisiansa, vapisivat kumpikin. Tämä oli ensimäinen kerta, kun senlaista oli tapahtunut heidän välillänsä. Sentähden tuntuikin heidän kohtaamisensa alkupuoli kiusalliselta heille kummallekin.

"Minä kuulin sinun laulavan", alkoi vihdoin Alm ensi kerran rohkenematta kohdata hänen silmäystänsä.

"Stagnelius on sinun lemmikkirunoilijasi, kuulen ma", jatkoi hän, koettaen järjestää tunteitansa.

"Se oli Stagnelius'en laulu lemmelle, jonka sinä lauloit, Amanda!" lausui nyt Alm silmäyksellä, jonka hän koetti tehdä niin läpitunkevaksi kuin mahdollista.

Tumma purppura valui tytön kasvoille ja hänen suunsa aukeni hiukan, mutta sana viipyi. Vaikka tottunut huulten hehkuun, ei taitanut sana uskaltaa esiintyä, kuu koko kasvot olivat liekeissä.

"Istuos minun viereeni, tyttöseni, ja jutelkaamme samalla ystävyydellä kuin ennenkin!" lausui Alm, tarttuen hänen käteensä ja taluttaen hänet eräälle tuolille, jolle hän pyysi tyttöä istumaan, istuessansa itse toiselle, lähellä olevalle tuolille.

"Olethan sinä aina pitänyt minusta, Amanda", jatkoi kamarikirjuri, "kuten ystävästä… kuten… kuten lapsi pitää isästänsä?"

"Olen, olen!" huudahti hän, tarttuen kamarikirjurin käteen ja suudellen sitä, ennenkuin tämä ennätti estää sitä.

Ah, mitä ei hän olisi tahtonut antaakaan, jos hän sen sijaan olisi rohjennut viedä tytön pienen, valkoisen käden huulillensa! Mutta ei käy laatuun, että kasvatusisä suutelee kasvattitytärtänsä kädelle; ennen sitte huulille. Suudelma huulille on helleyttä: suudelma kädelle on kohteliaisuutta. Isä saa olla hellä, vaan ei kohtelias lapsellensa.

Kolmekymmentä kuusi vuotias kamarikirjuri-parka! hän ei rohjennut olla hellä eikä kohtelias. Edellisessä tapauksessa oli hän liian nuori, jälkimäisessä liian vanha. Tuo keskellä ei tuota minkäänmoista iloa eikä huvia. Se on nuoruuden ja vanhuuden välillä ja sillä on kumpainenkin puolue vastassansa, aivan niinkuin "harmailla" on valtiopuuhissa.

"Josta paljon pidetään, siihen myöskin luotetaan", alkoi kamarikirjuri uudestansa; "Amanda, onko sinulla luottamusta minuun?"

"On", vastasi hän, heittäen tutkailevan silmäyksen kasvatusisäänsä.
Tällä hetkellä oli alakuloisuus vallitsevana siinä silmäyksessä.

"Noh, sanoppa minulle nyt eräs toinen asia… onko se luottamus, joka sinulla on minuun, suurempi kuin se, joka sinulla on Grå-rouvaan."

Tähän kysymyksen mahtoi olla vaikea vastata, sillä hän viivytti kauan vastaustansa. Luultavasti aprikoi hän, mihin nämät kysymykset lopulta johtaisivat.

"Eikö minulla olisi luottamusta teihin!" lausui tyttö lämpimästi, "teihin, joka olette tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu!… teihin, joka olette olleet minulle isän sijassa… mitä minä sanonkaan… ei, ei! isää enempi, isää tuhatta kertaa enempi olette te olleet minulle!" lisäsi hän nousten seisovallensa ja kävellen edestakasin jonkinlaisessa epätoivossa. Selvästi näkyi, että joku syvempi suru tässä silmänräpäyksessä oli vallannut tuon nuoren tytön.

Alm ei kummeksinut tätä tunteiden kiihkoista valloille pääsemistä, sillä hän oli joitakuita kertoja ennenkin nähnyt senlaisia ja tiesi niiden merkityksen.

Hän tiesi nimittäin, että Amandan oikea isä vielä oli elossa, vaikk'ei tyttö ollut koskaan tahtonut ilmaista hänen nimeänsä eikä säätyänsä, ja hän tiesi myöskin hänen surevan sitä, ett'ei hän saanut liittyä tähän isäänsä.

"Näetkös, tyttöseni", jatkoi Alm, "rouva Grå, joka on ollut sinulle äidin sijassa näinä neljänä vuotena, joina sinä olet oleskellut hänen huoneessansa, on valittanut minulle sitä lapsellisen luottamuksen puutetta, jonka hän on luullut huomaavansa muutoin niin hyvänluontoisessa ja hiljaisessa Amandassansa!"

"Vai niin, onko hän valittanut sitä?" kysyi tyttö nähtävästi hämillänsä.

"Kaikki?… mitä hän sitten tietää?" kysyi tyttö lapsellisuudella, joka milt'ei saattanut hänen tutkijaansa hämille.

"Tosin ei hän mitään tiedä", vastasi tämä hetken vaijettuansa, "mutta juuri tämä tietämättömyys saattaa hänet tyytymättömäksi ja alakuloiseksi."

"Sinä et ole tahtonut sanoa Grå-rouvalle, mihin sinä menet ja mitä sinä te'et, ollessasi noin ulkona omin päisi, sillä sinä pelkäät hänen nuhtelevan itseäsi… Mutta minulle, joka, kuten tiedät, en koskaan ole nuhdellut sinua, tulet sinä sanomaan sen… eikö niin Amandaseni?"

"Antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän, sulkien Alm'in käden kumpaankin omaan käteensä; "antakaa minulle anteeksi! mutta minä en voi sanoa sitä!… minä en voi sanoa sitä kenellekään!"

"Se on sangen pahasti se, Amanda!" lausui kamarikirjuri; "sinä et siis tahdo sanoa minulle sitäkään kuka… kuka se nuori mies on, joka… joka seuraa sinua… kaikkialla kaduilla?"

Ei koskaan ollut mikään kysymys tuntunut hänestä niin raskaalta ja vaikealta kuin tämä. Lisäksi tuli, että se silmäys, jolla tyttö hänen kysyessänsä häntä katseli, paloi niin omituisella leimulla.

"En, en! en sitäkään voi minä", vastasi hän, "sillä… Jumalani, kuinka teidän kätenne muuttui kylmäksi!" lisäsi hän kiivaasti, katsoen kamarikirjurin kasvoihin silmäyksellä, joka nyt näytti kostealta ikäänkuin kyyneleistä.

"Älä pidä lukua minusta, tyttöseni!" sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa; "se oli ainoastansa minun levottomuuteni sinusta, joka koski minuun hiukan kipeästi… Minä en saa siis tietää, kuka se nuori miesi on?"

"Ette; kuinka voisin minä sanoa sen! tuskinhan minä tiedän sitä itsekään!"

"Sinä et tiedä sitä!… Ja kuitenkin sallit sinä hänen seurata itseäsi kaduilla!… sinä et ole avosydäminen minua kohtaan, Amanda!"

"Kokemattomuudessasi et sinä aavistakaan, mihin vaaroihin pieninkin varomattomuus voi heittää jokaisen tytön… sinä et voi myöskään käsittää sen onnettomuuden laajuutta, joka välttämättömästi uhkaa niin nuorta, niin kaunista, niin"…

Alm vaikeni äkkiä, sillä tyttö oli, säpsähtäen puoliväliin seisovillensa tuolilta, tempaissut kätensä hänen kädestänsä ja loi nyt häneen suuret silmänsä, samalla kertaa niin kärsiväisellä ja ankaralla silmäyksellä, että hän pakostakin loi alespäin omansa, tuntien kuumetaudin tapaisen hehkun polttavan kasvojansa.

Asia oli senlainen, että meidän kamarikirjurimme, lausuessansa sanat: "niin kaunis", oli sattunut liian kovasti puristamaan noita pieniä käsiä, jotka vielä olivat suljettuina hänen käsiinsä. Isä ei puristele sillä tavoin. Tämän olisi hänen pitänyt tietämän edeltäpäinkin ja luultavasti hän sen tiesikin; mutta vaikka tiedetäänkin, kuinka vaarallista aurinkoon katsominen on silmille, katsotaan siihen kuitenkin niin halukkaasti.

"Minä tarkoitin", alkoi Alm lujasti päättäneenä panna tunteensa kahleisiin, "että tyttölapsi pienimmälläkin varomattomuudella voi pilata maineensa… Muuan tunnettu kirjailija lausuu, ett'ei edes pölyhiuteet perhoisen siivessäkään ole niin arat kuin tytön maine. Sentähden ei nuori tyttö voi koskaan olla liiaksi varova, sillä usein tuottaa liekin pelkkä näkeminen hirveämmän vaikutuksen kuin itse liekki. Yönaikaan huomataan, esimerkiksi, suuri leimu taivaalla… Peljästyksissänsä luulevat nyt kaikki ihmiset, että joku palatsi tahi kirkko on ilmitulessa; mutta kun kaikki tulee selville, ei se olekaan kuin vähäpätöinen risukasa, joka on palamassa… Tästä huomaat sinä kuinka suurta meteliä ainoastansa luulo saa aikaan, koska on ihmisen luonteen mukaista, että kaikki kuvitellaan pahemmaksi, kuin se todella onkaan… Eikä siinäkään kylläksi, sillä hän loukkaa myöskin toisten arvoa ja hyvää mainetta, erittäinkin niiden, jotka lähinnä ovat liittyneet häneen, joko heimolaisuuden tahi ystävyyden siteillä."

"Minä tahdon selittää sen eräällä esimerkillä… Joku sinun koulutoveristasi, Amanda, näkee sinun menevän pohjoissillan yli erään nuoren miehen seurassa. Luonnollisesti ollaan uteliaita saamaan tietää, kuka tuo nuori mies on ja sinulta kysytään tätä… sinä selität, ett'et sinä tunne häntä ja silloin tullaan vieläkin uteliaammaksi… Nyt tahdotaan tietää, kuinka tuntematoin herra on voinut puhutella sinua kadulla ja sitten liittyä sinun seuraasi… Sinä olet vaiti, etkä tahdo valaista asiaa sanallakaan."

"Noh, sitten… Sinun toverisi ilmaisevat tuon tapauksen muille tovereillesi… Nämät vuorostansa kertomat sen omaisillensa ja tuttavillensa ja seuraus on"…

"Että ei ainoastansa sinun maineesi tule loukatuksi… ja huomaa se, Amanda, että nuoren tytön maineessa piilee sekä hänen nykyinen että tulevainen rauhansa, hänen onnensa tahi onnettomuutensa… vaan myöskin"…

"Loukkaantuu sen tahi niiden maine, joiden huostaan tuo nuori tyttö on uskottu… Tullaan sanomaan"…

"Ett'ei rouva Grå pidä nuoria oppilaitansa niin silmällä kuin pitäisi heidän sivistyksensä ja käytöksensä suhteen… että hän ummistaa silmänsä oppilaidensa varomattomuuksilta tahi virhiltä… Mitä sanotaan, se näyttäytyy pian teossakin… Rouva Grån oppilaitos menettää pian luottamuksensa, rouva Grå menettää oppilaansa, hän menettää kaikki keinot elääksensä… Köyhyys ja kurjuus ja ylenkatse joutuvat hänen osaksensa, ja kuka on syypää siihen?… Juuri se, jonka hän otti luoksensa milt'ei omana lapsenansa… jota hän neljän vuoden ajan on rakastanut äidin rakkaudella… se, jonka kasvatukseen ja sivistykseen hän on uhrannut kaiken sen huolen, jonka hyväluontoinen sydän voi!"

"Minä… minä tulen ensiksikin saamaan rouva Grån onnettomuuden omalletunnolleni… Mutta siinä ei ole kaikki."

"Minä tulen syyttämään itseäni siitä, että minä kerran tarkoitin hyvää, että minulla oli hyvä aikomus, jonka päätökseksi tuli paha teko, että minä kylvöin ihmisyyden siemenen, joka tosin kasvoi ihanaksi taimeksi, mutta kantoi lopulta myrkyllisen hedelmän!… Kaikesta tästä tulen minä syyttämään itseäni!"

"Haa!" huudahti Amanda, nousten uudestansa seisovalleen ja alkaen astua edestakasin laattialla! "tämä on liiaksi!… liiaksi!… Mutta", lisäsi hän seisahtuen Alm'in eteen ja luoden silmänsä kattoon, uljuudella, joka olisi sopinut hallitsevalle ruhtinattarelle; "mutta miksi pidetään minua sitten täällä!… Enkö minä jo ole siinä ijässä, että minun on pitäminen huoli itsestäni!… Tämä alituinen toisista riippuminen kalvaa minun sieluani!… niin, minä en tahdo enään kau'emmin olla riippuvainen toisista!"

"Amanda!" vastasi Alm, joka myöskin nousi seisovallensa ja lähestyi totisena tuota kiihkountunutta tyttöä, jonka posket ja silmät leimusi; "Amanda! minä olen nähnyt monta ylevää ja jaloa tunnetta heräjävän, juurtuvan ja menestyvän sinun nuoressa sydämessäsi… mutta tänään olen minä ikuiseksi mielihaikeudekseni saanut sen surullisen huomion, että ylevin, jaloin näistä kaikista on kadonnut… minä tarkoitan kiitollisuuden tunnetta… Minulla ei ole teille enään mitään sanomista… hyvästi, hyvästi, neiti Amanda!"

Nämät sanat lausuttuansa otti Alm hattunsa mennäksensä pois; mutta tyttö lankesi hänen jalkoihinsa, syleillen kummallakin käsivarrellaan hänen polviansa.

"Menkää, jos tahdotte minun kuolevan epätoivosta!" huudahti hän; "menkää, menkää!"

Alm ei tehnyt enään yritystäkään menemään. Senlaisten kahleiden estämällä eikä mennäkään, vaikka maa uhkaisi au'eta jalkain alta, tahi taivas pudota pään päälle.

"Lapsiparkani!" lausui hän leppeästi, nostaen hänet ylös ja milt'ei kantaen hänet takasin tuolille; "minä olin jokseenkin ankara sinua kohtaan, liian kova olin minä sinua kohtaan!… Sano minulle mitä tahdot!… Minä luotan kumminkin aina sinuun, tyttöseni!… Amanda ei voi koskaan tehdä senlaista, joka pakoittaisi häpeän punaa hänen poskillensa, sen minä kyllä tiedän, lapsukaiseni!… sitä ei minun pieni, hyvä kasvattityttäreni voi tehdä."

"Ah, ei!" vastasi tämä, sulkeutuen hänen rintaansa lapsen kaikella luottamuksella; "kiitoksia näistä sanoista, minun ainoa ystäväni!… minun todellinen isäni!"

Alm unohti paljon sillä hetkellä: hän unohti lempivänsä tätä tyttöä kiihkolla, joka, ollen jokainen silmänräpäys kasvamassa, huiskutteli polttavaa soihtuansa hänen sydämessänsä ja päässänsä. Tässä silmänräpäyksessä oli hän isänä, ja sentähden voikin hän painaa tytön vapisevaa povea rintaansa vastaan, ilman että hänen sydämensä sykki tavallista kiivaammin; sentähden voi hän painaa suudelman tämän kauniille otsalle huulien polttamatta tahi tulematta poltetuiksi.

"Sano minulle, mitä tahdot ja pidä salassa, mitä tahdot!" lausui hän äidillisellä pehmeydellä äänessänsä; "mitä sinä tulet sanomaan, tahdon minä säilyttää samoinkuin pyhäinjäännöksiä, kuin kallista muistoa… Sinun parahin ystäväsi tulee kärsimään sinun kärsimisestäsi, mutta hän ei tule koskaan pettämään eikä hylkäämään sinua!… Jos minä voin auttaa sinua, jos minä voin jollakin tavalla edistää sinun onneasi, tulen minä sen tekemään, vaikkapa… minun oma sydämeni pakahtuisi", lisäsi hän; mutta näitä sanoja ei voinut yksikään inhimillinen korva kuulla, sillä ne kuskattiin syvällä hänen rinnassansa.

"Niin, minä tahdon ilmaista sen verran, kuin minä voin ilmaista", sanoi tyttö, sivellen pienillä, valkoisilla käsillänsä syrjään noita tuuheita, mustia kähäriä, jotka olivat vierähtäneet hänen otsallensa ja poskipäillensä.

Alm'in silmissä näytti ikäänkuin olisi kaksi pientä, valkoista kyyhkyläistä kohdanneet toinen toisensa sydänyön aikana, ja eronneet, kun sarastava päivä oli häätänyt pimeyden.

"Kaksi voimaa taistelee minussa", alkoi Amanda; "toinen on rakkaus, jota minä etsin, ja toinen rakkaus, joka etsii minua… toinen pakenee minua, ja toista en minä voi paeta, enpä edes tahdokaan sitä tehdä."

"On minun ensimäinen salaisuuteni, joka ei milloinkaan saa tulla ilmi… Jos tämä rakkaus pakenee minua maan päällä, tulee se seuraamaan minua hautaan, mutta siihen asti tulee se olemaan vaiti ja suljettu kuin hautakin."

"Ah, se mahtanee olla hyvin vanha… mahtanee olla kuusitoista vuotias kuten minäkin!"

"Ah, minä ymmärrän!" sanoi Alm, vetäen henkeänsä; "ja tämänkö luulet sinä olevan jonkun salaisuuden!… kentiesi onkin se niin muille vaan ei minulle… Se rakkaus, jota sinä etsit, on lapsen rakkaus luonnolliseen isäänsä… Enhän minä ole erehdyksissä, Amanda?"

"Olette, sillä sitä ei enään etsitä, jonka omistajia jo ollaan,… Minä tunnen jo lapsellista rakkautta, mutta se, mitä minä etsin on isäni, luonnollisen isäni rakkautta, sillä sitä ei minulla vielä ole."

"Sinä olet oikeassa… mutta koska sinä nyt itse olet ilmaissut etsiväsi isäsi rakkautta, kuinka sinä siis enään voit nimittää tätä rakkautta salaisuudeksi?"

"Juuri se, millä lailla minä etsin tätä rakkautta, on minun salaisuuteni… Mutta jos minä kerta onnistun sillä lailla löytämään sen", lausui tyttö, "silloin… silloin vasta tulen minä onnelliseksi… Silloin voin minä palkita kaikille, jotka minua ovat rakastaneet, kaikille, kaikille!"

Alm ei voinut lausua mitään, sillä hän oli vaipunut tämän tytön ihmettelemiseen, joka sekä sanainsa että silmäyksiensä puolesta näytti hänestä niin uljaalta, niin enkelin kaltaiselta.

"Mutta se toinen", sanoi tyttö heikommalla äänellä ja katsoi vilkkaasti ympärillensä.

"Se toinen on vasta yhden vuoden vanha", sanoi Amanda, "ja kuitenkin tuntuu minusta, kuin olisi se minua paljon vanhempi… niin, sata vuotta, tuhatta vuotta, ja kuitenkin vaan yhden ainoan vuoden!"

Kamarikirjuri veti sisäänpäin henkeänsä, mutta rohkeni tuskin puhaltaa sitä ulospäin jälleen, vaikka hän tunsi olevansa tukahtumaisillansa.

"Olipa noin vuosi sitten, melkein tähän aikaan vuodesta", alkoi Amanda kertomuksensa; "minä seisoin eräänä päivänä Ritarisaarella odottamassa"…

"Minä tulen kertomuksessani usein koskettelemaan salaisuuteni rajaa", vastasi tyttö; "älkäätte siis kyselkö minulta, sillä kaikki, mitä minä voin ilmaista, tulette te saamaan tietää… parhaillaan siellä seisoessani, näin minä jonkun, jota… ei, ei… minä en nähnyt mitään, sillä kyyneleet himmensivät minun silmäni, ja viipyipä kau'an, ennenkuin minä voin nähdä… mutta kääntyessäni ympäri, nä'in minä toisen, joka seisoi vähän matkan päässä minusta."

"Pyysinhän minä, ett'ette kyseleisi minulta!" sanoi Amanda rukoilevin silmäyksin; "tuo toinen on eräs herra, puettu erinomaisella aistilla, sangen nuori, varmaankaan ei paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha… hän oli kaunis… niin, hyvin kaunis, erinomaisen kaunis oli hän!"

Kamarikirjuri huokasi syvään sillä hän muisti, ett'ei hänkään ollut juuri ruma, ennenkuin hän sai rokkotaudin ja ett'ei hänkään ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden, ennenkuin oli tullut kolmenkymmenen kuuden vanhaksi.

"Hän katsoi minuun", jatkoi Amanda, "ja minä luulin huomanneeni muutamia kyyneleitä hänen silmissänsä… varmaankin oli hän nähnyt minun kyyneleeni ja sääli minun suruani, vaikk'ei hän tietänyt sen syytä… Minä läksin kuitenkin Ritarisaaresta, sillä minun täytyi tulla kotia… Hän seurasi minua etäältä."

"En, se olisi ollut varsin sopimattomasti tehty, sen minä kyllä hyvin tiesin… mutta kun minä poikkesin Munkkisillalle, tulin minä kenenkään huomaamatta vilkaisseeksi sivulle päin ja silloin nä'in minä hänen seuraavan itseäni… ja astuessani venheesen, päästäkseni Ragvaldinsillalle, huomasin minä hänen seisovan rannalla ja katselevan sitä venhettä, jossa minä istuin."

"Muutama viikko sen jälkeen kävin minä erään huoneuksen ohitse Isonkirkontorin varrella ja jouduin silloin heittämään silmäyksen ylöspäin erääsen tämän huoneuksen akkunaan… tämän akkunan vieressä istui tuo nuori miesi… minä jatkoin kulkuani, mutta tultuani kappaleen matkaa läntiselle pitkäkadulle, sain minä taaskin nähdä hänet, sillä hän meni minun edelleni, mutta silloin tervehti hän minua."

"Enkö minä olisi vastannut niin kohteliaaseen, niin kunnioittamalla tehtyyn tervehdykseen kuin hänen oli!"

"Sai, sillä siitä hetkestä saakka on hän milt'ei joka päivä käynyt tästä ohitse."

"Istuitko sinä sitä ennen yhtä usein akkunassa?" kysyi Alm, tähystellen tarkkaan tuota nuorta tyttöä.

"Niin, useamman kerran… minä en koskaan käsittänyt, miten hän niin tarkoin voi tietää, milloin minä aijoin mennä ulos."

"Oli hän kirkossa ja seisoi aina käytävällä lähellä minun istuintani; ja kuu minä ensi kerran menin Herran pyhälle ehtoolliselle"…

"Oi, Jumalani! hän oli silläkin kertaa kirkossa!" huudahti kamarikirjuri, joka istui ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Niin, välittäin… mutta enimmästänsä oli hänen silmänsä kiintyneet saarnastuoliin… ja kun tohtori piti tuon kauniin puheen rippilapsille, nä'in minä suuria kyyneleitä vierivän hänen silmistänsä."

"En… mutta rukoillessani, rukoilin minä myöskin hänen edestänsä", vastasi Amanda, pannen nuot ihmeellisen kauniit kätensä ristiin, ikäänkuin rukoillaksensa.

Alm pani myöskin kätensä ristiin, mutta niin rajusti, että veri milt'ei tiukkui hänen kynsiensä alta.

"Kun minä läksin kirkosta muiden tyttöjen kanssa ja kun te, isäni, ja Grå-täti, tulitte minulle vastaan, silloin minä myöskin nä'in hänet… hän seisoi kirkkopihassa kaukana meistä."

"Niin, minä nä'in hänen olevan kovin totisen ja että kyyneleet vielä olivat hänen silmissänsä."

"Minä muistan nyt sinun olleesi sangen hajamielisen, kun minä puhuttelin sinua, Amanda!" lausui Alm heikolla, ikäänkuin kuolemaisillansa olevan äänellä.

"Minä seisoin samalla paikalla, jossa minä tavallisesti seisoin… minä olin silloin, kuten tavallisesti, kovin mielipahoillani ja minä luulen silloinkin itkeneeni."

"Silloin kuulin minä lähelläni nämät sanat: 'Kuka on rohjennut pahoittaa teidän mieltänne noin?'… Se oli hänen äänensä… Ah, kuinka suloiselta se kaikui minun korviini!"

"En, minä en vastannut, sillä minä pidin sen sopimattomana, että henkilö, jota minä en tuntenut rupesi puhuttelemaan minua… minä en vastannut sanaakaan, vaan menin heti tieheni", lausui Amanda senlaisella katsannolla, kuin olisi hän luullut tehneensä soveliaisuudelle suuren uhrin tahi osoittanut mielenlujuutta, joka ansaitsisi ihmettelemistä ja kiitosta.

"Ei, hän meni tykkänänsä päinvastaiseen suuntaan… Siitä päivästä en minä nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen."

"Sinä ihmettelit kaiketikin mikä siihen oli syynä?… Ehkäpä sinä ikävöitsitkin häntä?"

"Ja minusta tuntui", vastasi Amanda, luomatta silmiänsä ylös, "ikäänkuin olisin minä ollut liian tyly ja epäkohtelias häntä kohtaan, sillä olihan hänen kysymyksensä niin viatoin ja hyvää hän sillä tarkoittikin!"

"Sinä olet siis ollut Kaarle XIII:a torilla… yksinäsi Kaarle XIII:a torilla!" valitti tuo poloinen kasvatusisä.

"Niin, minä istuin eräällä penkillä… silloin olin minä enemmän mielipahoillani kuin koskaan ennen."

"Kummallista!… sinä tulit aina mielipahoillesi mentyäsi kaupungille ja kuitenkin menit sinä niin usein ulos!" muistutti Alm.

"Minä istuin penkillä", jatkoi Amanda, kumoamatta kasvatusisänsä muistutusta, "ja minä olin niin epätoivoisena!"…

"Ah ei!… Siinä silmänräpäyksessä en minä muistellut häntä!… Mutta silloin tuli hän luokseni!"

"Niin, hän tuli luokseni!… Enhän minä ollut nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!… ja silloin"…

"Niin, hän otti osaa minun murheeseeni, vaikk'ei hän tietänyt mikä murhe minua rasittikaan… Ah, kuinka kauniisti hän haasteli!… jokainen sana, jonka hän lausui, oli lääkettä minun sydämelleni… en koskaan unhoita minä sitä päivää!"

"Noh, mistä puhuitte te?" kuiskasi hän, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä ilmaisisi hänen syvällistä sielunsa tuskaa.

"Monesta asiasta, sillä hän kyseli minulta niin paljon… hän tahtoi tietää minun vanhempaini nimeä."

"Että olen köyhä, orpo tyttö… että olen riippuvainen mitä jaloimmista ja avulijaimmista ihmisistä… minä puhuin Grå-tädistä ja teistä… enin teistä."

"Ei, mutta hän puhui hyvää teistä!… ja hän halusi saadaksensa olla teidän sijassanne."

"Hym!" jupisi Alm, tuntein asemansa sangen Vähän onnelliseksi ja kadehdittavaksi.

"Saatuansa tietää minun nimeni pyysi hän lupaa saada puhutella minua
Amandaksi."

"Sain, hänen nimensä on Gustaf… minusta on Gustaf aina ollut niin kaunis nimi."

Alm'in mielestä kuului Fridolf kauniimmalta; mutta tällä kerralla ei ollutkaan kysymystä hänen mielipiteistänsä.

"Hänen somista viikseistänsä… ja sitäpaitsi voi ainoastansa upseerilla olla senlainen vartalo ja ryhti, tuin hänellä on."

Tätä sanomalla teki Amanda kasvatusisäänsä kohtaan suuren vääryyden, sillä vaikkapa Alm ei voinutkaan kerskata kauniista kasvoista eikä nuorukaisen ijästä, oli hänellä kuitenkin, kuten lukijamme jo kentiesi ennenkin ovat kuulleet meidän mainitsevan, mitä suhdallisin ja voimakkain ruumiinrakennus, kuin ajatella voi. Puettuna sotilaan pukuun olisi hän ollut vaarallinen jokaiselle viholliselle ja luultavasti myöskin monelle naiselle. Olihan hän kerta taistellut mitä raa'imman ja voimakkaimman hirviön kanssa ja, kuten me tiedämme, kau'an aikaa tehnyt tämän voiton epätietoiseksi. Onneansa naisten luona ei hän sitävastaan koskaan ollut koetellut. Kuitenkin on totta, ett'ei hänen ensi lempensä ollut onnellinen, mutta syynä tähän vastoinkäymiseen oli kentiesi se seikka, että hän oli kasvatusisä, ennenkuin hän rupesi rakastajaksi.

"Noh, Amanda", alkoi taaskin tutkija, "sitten tapasit sinä hänet usein kaupungilla ja juttelit usein hänen kanssansa?"

"Eikö hän koskaan sanonut tahtovansa käydä rouva Grån luona tahi tehdä itsensä tuttavaksi niiden kanssa, jotka olivat sinulle vanhempain sijassa?"

"Ei; olisiko hän voinut pyytää minulta mitään senlaista, hän, joka on niin hienotunteinen kaikissa ja arka kaikesta, joka voisi pahoittaa minun mieltäni tahi vahingoittaa minua!… Mutta hän sanoi niiden hetkien, joina hän ei saanut tavata eikä nähdä minua, olevan onnettomimmat hänen elämässänsä."

"Ja että hänen hartain toivonsa oli saada ainoastansa käyskennellä niissä paikoin, joissa hän tiesi minun olevan… että, vaikk'ei hän koskaan saisi puhuakaan kanssani, hän tuntisi itsensä onnelliseksi, kun hän vaan saisi nähdä minut."

"Voidaanko koskaan olla liian nuori lempimään!" huudahti tyttö silmin, jotka tuikkivat kuin tähdet.

"Ei, yhtä vähän suin voidaan olla liian vanhakaan", myönsi kasvatusisä hiljaa itseksensä, vieden vaaleana kätensä otsallensa.

Alm tunsi kaksiteräisen miekan tunkevan rintaansa. Amanda oli siis hurmoksissansa lausunut tuon suloisen sanan "lempiä", mutta tämä sana oli kuolonisku Alm'in sydämelle.

"Eikö hän koskaan halunnut tietää, mitä sinun kasvatusvanhempasi ajattelisi niistä kohtaamisista, joita on teidän välillänne?"

"Koska minä silloin voisin viattomasti saada nuhteita, ja siihen ei hän tahtonut olla syypäänä."

"Minä en muista mielipidettäni, mutta koska hän oli pyytänyt minua, niin"…

"Niin, minä lemmin häntä!" vastasi tyttö yhtä kirkkaalla äänellä kuin hänen silmäyksensäkin oli.

"Mihin olisi se ollut tarpeen, kun hän tiesi itsellänsä olevan minun lempeni!"

"Näet se, Amanda!" vastasi Alm, ko'oten jälleen voimansa; "pyytäminen lempeä, pyytämättä samalla avioliittoa, on rikos,… niin, rikos, tyttöparkani!"

Tämän sanottuaan nousi hän istuimeltansa ja alkoi mitellä laattiata suurin askelin.

Tyttö seurasi häntä ihmettelevin silmin. Vihdoin seisahtui hän tytön eteen ja katsoi häneen silmäyksellä, jossa ilmaantui syvällisin suru ja suurin levottomuus.

"Amanda!" lausui hän; "minä olen kiitollinen siitä avosydämisyydestä, jolla sinä olet kertonut rakkaudesta, joka etsii sinua ja jota sinä et sano voivasi välttää… Mutta sinun täytyy kuuleman minun sanojani ja seuraaman minun neuvojani. Lapseni, tätä rakkautta voit sinä ja täytyy sinun välttää!"

Tytön kasvot synkistyivät ja hänen silmäyksensä kiintyivät kummastellen hänen kasvatusisäänsä.

"Tämä nuori mies, josta sinä olet puhunut on vaarallinen ihminen!… niin, Amanda, sangen vaarallinen ihminen!"

Alm säpsähti, sillä tuo "kenelle" kuului hänen korvissansa ikäänkuin pistolta tahi pilkalta; muttei hän rauhoitti taaskin mielensä ja tällä kertaa ajatteli hän todellakin vähemmin itseänsä kuin kasvattilastansa.

"Tämän miehen menettelytapa tuntuu minusta sangen epäluulon alaiselta", sanoi hän; "hän etsii sinua kaikkialla, seuraa sinua kaikkialla, teeskennellen pitkän aikaa arkatuntoisuutta ja kainoutta, joka luonnollisesti on omiansa herättämään sinun huomiotasi ja taivuttamaan sinun mielesi häneen. Kun hän vihdoinkin tapaa sinut ja saa jutella sinun kanssasi, ilmoittaa hän rakkautensa, eikä hän tarvitse edes pyytääkään sinun rakkauttasi, sillä se on kylläksi hänelle, että sinä kuultelet häntä tarkkaavaisuudella ja osanottavaisuudella… Mitä tekee, hän sitten?… Pyytääkö hän julkisesti ja rehellisesti, kuten kunniallisen miehen tulee, sinua vaimoksensa?… Kysyykö hän sinulta, jos hän saa kääntyä sinun kasvatusvanhempasi puoleen, saadaksensa heidän suostumustansa?… Ei, hän ei tee sitä eikä tätä… Hän ei edes ilmaise nimeänsä, säätyänsä eikä tulevaisuuden toiveitansakaan… Onnetoin olet, jos uskot häntä, lapsiraukkani!… hänen sanansa ovat ansoja, hänen kyyneleensä myrkkyä ja hänen rakkautensa… hänen rakkautensa on sinun hautasi!"

Nyt nousi Amandakin istuvaltansa. Hänen otsansa kiiltävä pinta murtui synkkiin ryppyihin, ja hänen ruusunpunaiset huulensa värisivät suonenvedon tapaisesti.

"Ja kaiken päälliseksi", jatkoi Alm kiihtymällä vihalla, "pyytää hän sinua olemaan vaiti teidän kohtaamisistanne, ett'ei kukaan voisi varoittaa sinua siitä kuilusta, jonka hän avaa sinun jalkojesi alle!… Niin, tyttöseni, minä tunnen hänessä yhden noista ylhäisistä tyhjäntoimittajista, jotka laskevat yhteen vaakaan naisen viattomuuden sekä elämän onnen ja toiseen oman alhaisen nautintohimonsa ja ilkeän turhamaisuutensa… Eipä viivy kau'an ennenkuin edellinen vaaka höyhenen kevyisenä nousee ilmaan, riemun ja voittohuutojen kaikuessa, sillä jota kauniimpi langennut vaimo on, sitä suurempi on sen voitto, joka hänet on turmellut. Senlaisen kunnioituksen antaa maailma viattomuudelle ja hyville avuille!"

"Ja joka kehui teitä niin paljon!" lausui tyttö, pudistaen kaunista päätänsä, "hän joka puhui niin hyvää teistä ja kaikista!"

"On konnamainen viettelijä!" keskeytti Alm äärettömällä rajuudella ja kaikuvalla äänellä.

"Ei, se ei hän ole!" vastasi Amanda lujalla, vakavalla äänellä, laskien oikean kätensä sydämelleen ja heittäen kasvatti-isällensä uppiniskaisesti vastustelevan silmäyksen.

Meidän rehellinen kamarikirjurimme oli hyvänsuopa, mutta sangen vähän ovela.

Jos hän olisikin ollut viimeksimainittu yhtä paljon kuin hän oli hyvänsuopa, ei hän olisikaan lausunut näin ankaria sanoja sillä naisen rakkautta siihen, jota hän lempii, ei heikennetä sillä, että hänen lemmikkiänsä alituisesti poljetaan ja moititaan.

Naisella on, nimittäin, kun hän on nuori ja lempii kiihkoisesti, tehokas halu ummistamaan silmänsä lemmikkinsä kaikilta vioilta — ja kentiesi onkin lemmen ylevyys juuri tässä sokeudessa, — mutta vaikkapa hän itse sangen hyvin ne tunteekin, ei hän kuitenkaan salli kenenkään muun niitä huomaavan eikä arvostelevan, sillä silloin herää hänen ylpeytensä ja taistelee miehuullisesti hänen lempensä rinnalla. Ainoastaan itsellensä pidättää hän näiden vikain ilmoittamisen, samoinkuin hän myöskin pidättää ainoastaan itsellensä oikeuden koettaa ojentaakin niitä, jos hän pitää sen tarpeellisena, sillä taivas tiesi mitä kaikkea ei lempivä sydän luule voivansa aikaan saada!

Jos siis tahtoo toimittaa jotakin siinä suhteessa, täytyy alkaa puhumalla ainoastansa sen hyvistä avuista, jota aikoo moittia, ja, jos ei hänellä senlaisia olisikaan, vieläpä itse keksiä niitä ja parhaastansa senlaisia, joita todella ei olekaan tuolla lemmityllä olennolla ja joita siis ei tuo lempivä kaunotar itsekään ole voinut huomata.

Sitten kun kaunotar nyt on tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei moittija toimi omaksi eduksensa, eli, kuten sananparressa lausutaan, "kerjää kipeälle äidillensä", voidaan keveällä kädellä ruveta koskettelemaan niitä rotkoja, joista oikeastansa tahdotaan muistuttaa, ja vaikkapa koristaa nuot mustat paikat muutamalla kukkasellakin, samoinkuin avantoja merkitään männynoksilla. Kummastuneena ja hiukan nureissansa siitä, että joku toinen on voinut löytää kukkaisia, joita hän ei itsekään ole huomannut, lähestyy hän nyt näitä; mutta tuskin on hän kosketellut näitä kädellänsä, ennenkuin ne, joilla ei ole juurta eikä muuta kiinnikettä, irtauntuvat ja katoavat siihen syvyyteen, joita niiden piti viittoman. Hänen epäluulonsa, näin herätettynä, ulottuu nyt kaikkeen, ja siis myöskin niihin todellisiin kukkasiin, todellisiin avuihin, jotka sitten jäävät välikäteen noiden luultujen avujen takia.

Tosin on mahdollista, ett'ei tämäkään viekkaus auta; mutta mikä, kaukana siitä, että se auttaisi, päinvastoin pahentaa asiaa, on se, että tuota kaunotarta laahataan väkisin sille kamalalle avannolle ja hänen korviinsa huudetaan ukkosen äänellä: "Tuossa näet sinä kuoleman ja kadotuksen!" Kuka voi olla vakuutettu siitä, ett'ei joku houkutteleva vedenneito, käyttäen hyväksensä hänen oukamustumistansa, samassa silmänräpäyksessä kohottaudu avannosta ja vastustamattomalla viehätysvoimalla vedä kaunotarta luoksensa ales syvyyteen!

Kuten sanottu, meidän hyväätarkoittava kamarikirjurimme sai aikaan juuri päinvastaisuuden siitä, mitä hän oli aikonut, ja tämän käsitti hän nyt, vaikka liian myöhään.

"Hyvä, rakastettu lapseni!" lausui hän nyt lempeämmällä äänellä, lähestyessänsä Amandaa ja kosketellen yhdellä sormella hänen kättänsä, "luuletko sinä minun voivani sanoa tahi tehdä mitäkään, joka ei tarkoittaisi sinun parastasi ja hyötyäsi, mitäkään, jonka esineenä ei olisi sinun onnesi ja menestyksesi!"

"Hirmuista on niin sättiä ja niin panetella henkilöä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja jonka nimeäkään ei edes tiedetä, se on luonnotointa! se on armotointa!" vastasi tyttö, vetäen itsensä, suuttumuksen puna poskillansa, etäämmäksi mielipahoillaan olevasta kasvatusisästänsä.

Hänen lempensä oli tullut pahoin loukatuksi ja sen ohessa myöskin koko hänen sydämensä, sillä hänen ijällänsä ovat lempi ja sydän yhtä, niitä ei voi koskaan eroittaa tahi ajatella erikseen toisistansa.

"Tästä hetkestä lemmin minä häntä, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin ennen!" selitti tyttö ja tässä silmänräpäyksessä keräsi tuon hempeän kuusitoistavuotiaan poven tuli kaiken hehkunsa noihin suuriin tummansinisiin silmiin.

Kamarikirjuri-parka tunsi olevansa tukehtumaisillaan tämän liekin kuumuudesta.

"Sinä et tahdo siis kuulla minua!" sanoi hän ja hänen äänensä oli silloin milt'ei valittavan lapsen äänen kaltainen; "sinä työnnät siis luotasi pois sen joka pitää sinusta niin sydämellisesti… sinä et siis huomaa, että se, jota minä olen puhunut, on lähtenyt sydämestä, joka ainoastansa tarkoittaa sinun parastasi!"

Amanda käänsi kasvonsa akkunaan vastaamatta hänen ystävällisiin sanoihinsa.

Alm tarttui jokseenkin kovasti lukkoon ja avasi oven, joka silloin narisi sangen kovasti.

"Amanda!" lausui hän, kääntyen ympäri ovessa; "kentiesi olen ollut
Väärässä… silloin tahdon minä mielelläni korvata kaiken."

Tuon väkevän, jättiläisvartaloisen miehen olisi nyt lapsikin voinut kietoa sormiensa ympärille.

Murrettuna jätti Alm silloin lauluhuoneen ja meni saliin, jonka jälkeen hän heti astui portaita ales, unohtaen ottaa jäähyväiset Grå-rouvalta.

Keskimäisellä portaalla pysähtyi hän hetkisen ja kääntyi ympäri, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan hänen jäljessänsä kutsumaan häntä ylös takasin.

Alm jatkoi siis matkaansa ja seisoi nyt kadulla. Silloin näki hän erään nuoren, pulskan herran kävelevän lähellä sen huoneuksen ja sen portin ohitse, josta hän äsken oli tullut.

Hän muisteli ennenkin nähneensä tuon nuoren miehen ja muisti nyt hänen olevan saman, jonka hän muutama hetki tätä ennen oli nähnyt menevän erääsen huoneukseen Isonkirkon torin varrella ja jonka näkeminen oli silloin tehnyt häneen niin pahan vaikutuksen.

Alm vajosi uusiin mietteisiin, sillä tuon uljaan herran, joka kulki Etelämalmin torille päin, näkeminen oli taaskin tehnyt häneen pahan vaikutuksen.

Näistä mietteistänsä herätti hänet muutamat pianonsäveleet, jotka kuuluivat ylhäältä päin. Sitten alkoi eräs ääni, jonka Alm sangen hyvin tunsi, laulaa; mutta hän tunsi myös sen kappaleen, jota ääni lauloi. Se oli sama laulu, jonka hän kuuli, ennenkuin oli astunut sisään lauluhuoneesen, se oli Stagnelius'en laulu "lemmelle".

Kamarikirjuri heitti sammuvan silmäyksen ylös akkunaan, jonka jälkeen hän alkoi kulkea pohjoiseen kaupunginosaan päin.

Kotiin päästyänsä oli hän sairas — sairas ruumiiltansa ja kuolemansairas sielultansa.

Seuraavana päivänä lähellä puoltapäivää seisoi Kaarle XIII:a torin varrella olevan asehuoneen ja ravintolan välillä kaksi nuorta sotilasta, toinen kaartin upseerin virkapuvussa ja toinen sivilivaatteissa, jonka viimeksi mainitun me tunnemme samaksi uljaaksi henkilöksi, joka edellisenä päivänä kahdessa eri tilaisuudessa oli herättänyt kamarikirjuri Alm'in huomion.

"Excusez! [suokaa anteeksi!] kuka uskalsi nimittää Jupiteria konnaksi, vaikka hän kulki ympäri viettelemässä maan kauniimpia tyttäriä!"

"Katso… etkö näe mikä tapsilauma tuolla leikittelee?… ihanoita lapsukaisia, kunniani nimessä!"…

"Sinä pidät aina pienistä, kauniista lapsista… mutta minä vakuutan tuhannen perhanan nimessä, ett'ei sinulla ole ainoatakaan silmäystä koko tuolle laumalle ja miksi."

"Minä annan hiton sinulle ja sinun lapsenpiioillesi!… kuka pitää lukua vaskirahoista, kun on kultarahojakin silmäin edessä!"

"Kultarahoja!… missä sinulla niitä on?" kysyi kaartinupseeri, kurkistellen ympärillensä joka suunnalle; "minusta näyttää Kaarle XIII:a tori tänä päivänä olevan tarkka kuva itse rauta-aikakaudesta… pelkkiä rumia kasvoja, jos mihin katsoo, jollei tahdo otaksua presidentin rouvaa Elgklo'ta kaunottareksi."

"Minä en menekään Fredrikshof'iin… minä otan mieluummin kolme päivää arestia, kuin tahdon olla tätä näkyä paitsi."

"Jää tänne, jos haluat… minä olen kärkäs näyttämään häntä sinulle."

"Sinä olet piru itse, veliseni!… Mutta jos hän ei tulekaan, saan minä suotta arestia."

"En, mutta minä näen hänen tulevan, sillä minä näen onneni tähden, kointähden, joka ennustaa auringon nousua."

"Sinä näet?… minulla on terävämmät silmät kuin sinulla, mutta minä en näe mitään."

"Se on presidentin rouva Elgklo… neljänkymmenen vuotias tähti, veliseni… Ainoastansa taivaan tähdet voivat vastustaa vuosien vaikutusta… Jos sinun aurinkosi on suhdallinen tuohon kointähteen, menen minä hirteen, jos minä hänen takiansa saan hiipiä putkaan."

"Presidentti on uljas henkilö, minä myönnän sen… mutta kaikella kunnioituksella"…

"Asia on aivan niin kuin minä sanon… kun minä näen presidentin, olen vakuutettu saavani nähdä Armidankin."

"Hän pitää siis kanssakäymistä presidentin perheessä?… minä tiedän sinun isä-ukkosi kanssa usein käyvän päivällisillä ja illallisilla presidentti Elgklon luona."

"Kummallista on, mutta totta… melkein joka kerta, kun tapaan presidentin ulkona, tapaan minä myöskin tuon viehättävän tytön."

"Niin, eikö ole sitten?… Jos minä olen Pohjalla tahi Etelällä tahi Kaupungissa ja minä kohtaan presidentin, voin panna sormeni kirjalle ja vannoa lumoojattaren myöskin olevan läheisyydessä."

"Sinä herätät minussa halua kulkemaan presidentin jälkiä… minä tahdon ruveta hänen varjoksensa."

"Hänellä on uljas, kuninkaallinen nenä… läheltä pitää, että minun Armidani nenä on hiukan hänen nenänsä kaltainen… Presidentillä on pari suuria tummansinisiä silmiä ja minun Armidani silmät on hänen silmäinsä näköiset… Voitko arvata mitä mietteitä kaikki tämä on minussa herättänyt?"

"Niin, samoinkuin myötätunteisuus saa ihmisiä lähestymään toisiansa, vie myöskin kasvojen yhtäläisyys tietämättä toinen toisensa läheisyyteen… Miksi katsot sinä minuun noin?"

"Minä katson josko sinun saappaasi pohjat ovat irti, josko nukka on kulunut housuistasi ja josko sinulla on yöksi yöviitta paidan sijasta."

"En, sinähän järkesi olet menettänyt!… Jos sinä tahdot saarnata kuin runoilija tahi tietoviisas, täytyy sinun myös olla senlaisen näköinen… Kuinka, peijakkaan nimessä, voi eräs luutnantti henkivartian husareista puhua senlaisia hullutuksia!… Hyvästi, poikaseni!"

"Tarkemmin mietittyäni ummistan mieluummin silmäni sampanjalta, kuin seison katsomassa kuinka toinen sen nielasee."

"Ah, nytpä muistan… Tunnetko sinä, joka olet vanha karnisoonisotilas ja tukholmalainen erästä kamarikirjuria, jonka nimi on Alm?"

"En seurustele koskaan kamarikirjurein kanssa… Mutta maltahan… monias vuosi sitten kävi muistaakseni eräs sen niminen henkilö voimistelussa… hän oli koko vämpäri pitelemään säilää, miekkaa ja sapelia… ei edes Branting'kaan voinut hänelle mitään… Kuulehan, milloin matkustat sinä maalle?"

"Isäni on pyytänyt sitä ja koska on eräs aivan tärkeä asia… Mutta ennen viikon loppua palajan minä jälleen takasin."

"Tiedäthän meidän eilen olleen suurilla päivällisillä presidentti
Elgklon luona!"

"Tehdä niin pitkän matkan eräiden päivällisten takia!… sinun isälläsi on siis oivallinen terveys?"

"Siksi, ett'et sinä tarvitse toivoa hänen kuolemaansa, sinä… Kun sinä sanot hänelle: isäni, minä tarvitsen kaksi tuhatta riksiä, vastaa hän: poikani, tästä saat neljä tuhatta… Kun minä kirjoitan isälleni ja sanon: kunnioitettu isä! kahden kuukauden ajan on sinun vanhuutesi lohdutus itse ollut lohdutoinna, sillä minun lompakossani ei ole äyriäkään, mutta monta rystyistä kuluttavat minun oveani, silloin vastaa hän: poikani, hoida tarkasti niitä äyrejä, jotka sinä sait puoli vuotta sitten, sillä muutoin saattaa minun vanhuuteni lohdutus minut hautaan… Saakelin suuri eroitus ukkojen välillä!… Sinä olet sangen onnellinen, veliseni!"

"Antakaa köyhäparalle roponen!" aneli eräs surkea ääni kummankin upseerin lähellä.

Tuo surkea ääni tuli vieläkin surkeamman näköiseltä henkilöltä, joka vaikka hän tarkasti tähystelikin husaariupseerin kasvoja, kuitenkin piti lakkiansa kaartin luutnantin edessä.

"Eihän saa ottaa askeltakaan torilla, niin, ett'eivät kerjäläiset olisi kintereillä!" huudahti tämä ja huimasi lakin syrjään; "voiko ajatellakaan kehnompaa poliisia kuin Tukholmassa on!"

"Tästä saat, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että heti laitat luusi tästä pois", sanoi husaariupseeri, heittäen roposen kerjäläisen lakkiin.

"Minä teen omallani, mitä tahdon", vastasi kerjäläinen; "vai eikö se ollut minun omaisuuttani muka?"

Tätä sanoessansa heitti hän rovon antajalle senlaisen silmäyksen, että tämä vasten tahtoansakin hätkähti takaperin, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja nilkutti puistokäytävään.

"Kuulehan, Ström!" huusi presidentti eräälle palvelijalle, joka seisoi penkin lähellä; "jos sinulla on vaskirahaa, anna hiukkasen tuolle kerjäläiselle!"

Palvelijan annettua kerjäläiselle roposen, läksi tämä tiehensä; mutta sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa pitkin puistokäytävää, kuten hän ensin näytti aikoneen, poikkesi hän suorastaan puistikkoon ja katosi.

"Käsittämätöintä, miksi tässä maailmassa on min paljon köyhiä!" lausui tuo ylhäinen rouva.

"Senlainen on luonnon järjestys", vastasi tuo ylhäinen miesi; "kaikki eivät voi olla onnellisia'… Täytyy olla varjoa yhtä lailla kuin valoakin, yötä yhtä lailla kuin päivääkin… senlainen on luonnon järjestys, Amélie-kultani!"

"Näetkö… hän on tänäänkin täällä!" kuiskasi rouva, ny'äisten miestänsä kylkeen.

"Tuo nuori tyttö, joka kaiken sen aikaa, kun me olemme juoneet terveysvettä, on käyskennellyt yksinänsä tällä torilla ja seurannut meidän askeleitamme."

"Vai niin, tuo nuori tyttö, onko hän tänäänkin täällä?" lausui presidentti, vilkaisten syrjään ja antaen samassa palvelijalle salaisen silmäyksen, johon tämä vastasi pahajuonisella hymyllä.

Tuolla nuorella tytöltä, joka nyt oli sen ylhäisen herrasväen huomion esineenä, oli yllänsä valkoinen hame ja tämän päällä kaapunen mustasta silkistä sekä päässänsä hieno, somasti palmikoitu olkihattu, koristettu taiteellisesti tehdyllä seppeleellä heleistä kukista ja solmittuna leuvan alle samanvärisellä, leveällä silkkinauhalla.

"Niinkuin minä aavistinkin", kuiskasi presidentin rouva, "rupesi hän istumaan vastapäätä meitä!… kuka mahtanee hän olla… ja ken lienevät hänen vanhempansa, jotka voivat sallia hänen niin kuljeskelevan yksinänsä kaduilla ja toreilla?… Etkö sinä tunne häntä?"

"Tämä on liian kummallista!… tavallisesti on hänen silmäyksensä nytkin kiintynyt sinuun."

"Ei käy enään kau'emmin istuminen", sanoi presidentti; "Carlsbader-vesi hiukaisee minua… etkö sinä Amélie-kultani halua, että käymme vielä kerran torin poikki?"

Tämän sanottuansa nousi herrasväki ylös ja kävelivät käsi kädessä pitkin puistokäytävää.

"Mihin Ström menee?" kysyi presidentin rouva, joka oli vilaissut taaksensa ja nähnyt, ett'ei palvelija seurannutkaan heitä.

"Minä pyysin hänen ostamaan meille joitakuita appelsiineja", vastasi presidentti.

Presidentin rouva oli tyytyväinen selitykseen, vaikka hänen yhtä hyvin kuin muidenkin, jotka juovat terveysvettä, olisi pitänyt tietämän, että se, mikä kaikkein vähimmin vaivaa terveysveden juojaa, on jano.

Mutka palvelija, joka silminnähtävästi oli arempi presidentin terveydestä, kuin presidentti itse, ei mennytkään kaupitsijavaimon luokse, Vaikka tällä oli mitä kauniimpia appelsiineja myytäväksi, vaan lähestyi sen sijaan penkkiä, jolla tuo nuori tyttö oli ottanut sijansa ja jonka hän juuri nyt aikoi jättää.

"Herra presidentti lähettää paljon terveisiä ja kysyy, kuinka mamselli voi", lausui palvelija mitä kohteliaimmalla kumarruksella.

"Onko hän lähettänyt minulle terveisiä! onko hän kysynyt minua!" huudahti tuo nuori tyttö palvelijan silmissä käsittämättömällä innostumisella, samalla kun hänen kasvonsa joka silmänräpäys vaihtoi väriänsä.

"Onpa niinkin… hän on alituiseen kysynyt mamsellia ja nyt on hän pyytänyt minua lausumaan teille hänen nöyrät terveisensä ja"…

"Ah, Jumalani!" keskeytti häntä tuo nuori tyttö; "ah, kuinka olenkaan onnellinen!"

"Niin, niin", vastasi palvelija veitikkamaisella hymyllä; "niitä ei ole monta, jotka voivat kerskata presidentin huomiosta, sillä minulla on kunnia sanoa, että presidentti"…

"Mitä on hän minusta lausunut?" keskeytti hän uudestansa; "sanokaa, sanokaa, mitä on hän lausunut, ja koko elämäni kiitollisuus… Ah, minun päätäni pyörryttää!"

"Rauhoittukaat kaikin mokomin, armollinen neiti, presidentti haluaa nähdä teitä… haluaa puhutella teitä."

"Nytkö?… kuinka olisi se mahdollista!… mamselli huomaa kait, ett'ei se voi käydä laatuun."

"Niin, niin, se on kyllä totta, se… se ei voi käydä laatuun", huokasi tyttö.

"Jäljestäpuolenpäivänä!… ehtoolla!… käydä hänen luonansa! nähdä häntä ja jutella hänen kanssansa!" huudahti tyttö riemun valtaamana, nojautuen penkkiin, ettei hän kaatuisi, sillä hänen polvensa horjuivat.

"Tulla hänen luoksensa?" kertoi palvelija; "armollinen neiti huomaa kaiketi, ett'ei teidän sovellu tulla kotia presidentin luokse."

"Eikö!" sanoi tyttö alakuloisena; "ei, ei!… sen minä kyllä huomaan…
Mutta missä?… missä saan minä sitten tavata häntä?"

"Tehkää hyvin, että määräätte itse jonkun hetken jäljestäpuolenpäivänä, niin presidentti"…

"Joka hetki, joka silmänräpäys olen minä valmis kohtaamaan häntä… milloin hän vaan tahtoo, milloin hän käskee!… Vaan älkäätte antako minun odottaa kau'an… minä olen odottanut kylläksi kau'an."

"Presidentti ehdoitteli itse, että kello kahdeksan ehtoolla tulisi eräät vaunut odottamaan Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa"…

"Kustaa Aadolf'in tori!… Hallituskatu! .. kello seitsemän… kuusi… viisi?"

"Mahdotointa ennen kello seitsemää… Mutta minä luulen sen käyvän laatuun kello seitsemän… Minä odotan siis vaunun kanssa määrältänsä kello seitsemän."

"Sitä parempi… se on siis varmaa, ett'ei presidentin tarvitse varrota suotta?"

"Että mamselli olisi varovainen, eikä virkkaisi tästä kohtauksesta kenellekään."

"Mitä tarvitsee hänen pyytää!… hänen sanansa ovat käskyt minulle, ja
Jumala tietää, että minä tottelen niitä kaikesta sydämestäni!"

"Ja vielä toivoi hän, ett'ei mamselli seuraisi noin hänen jälkiänsä, sillä se voisi herättää hänen armonsa epäluuloa, ja minä sanon, että hänen armonsa"…

"Minä en tule seuraamaan häntä… minä en tarvitse tehdä sitä enään… saanhan minä nähdä hänet ja jutella hänen kanssansa!"

"Kustaa Aadolfin torin ja Hallituskadun kulmassa… älkäätte suinkaan unohtako sitä!"

"Malttakaas!" huudahti tyttö, pistäen kätensä vyötäisillä olevaan ompelu-pussiinsa; "jos minä voisin… jos minulla olisi… minulla ei ole teille mitään antamista"…

"Minä nä'in mitä ihanimpia, pieniä kukkasia ompelu-pussissa", lausui palvelija, vetäen suunsa nauruun; "kuinka presidentti tulisi iloiseksi, jos"…

"En suinkaan luule minä hänen halveksivan niitä", vastasi palvelija, vetäen suupielensä sorviin saakka; "hänen armonsa ei halveksi sitä eikä tätä."

"Noh, ottakaatte ne siis kaikki ja antakaatte hänelle! antakaatte ne hänelle kaikki!" huudahti hän loistavilla kasvoilla, ottaen ompelu-pussistansa kukkaisen toisensa perään, suudellen niitä jokaista ja laskien ne kaikki palvelijan käteen.

"Ja tervehtikäätte häntä minulta, minun sydämeltäni!" jatkoi tyttö, "ja sanokaatte hänelle… ei, älkää sanoko hänelle mitään!… ei kukaan muu kuin minä voi sanoa mitä minä tunnen!… ei kukaan muu kuin hän voi käsittää minun sanojani!"

"Hitto vieköön tuota harmajapäätä!" jupisi palvelija itseksensä; "mikä onnen poika hän on, niin presidentti kuin hän onkin!"…

Mutta Amanda, onnellisena kuin vanhurskas sielu uuden Jerusalemin portilla, lausui itseksensä, pannen kätensä ristiin:

"Ijankaikkinen taivas! toteuta tämä uni, tahi salli minun kuolla ennenkuin heräjän!… Hän on siis tuntenut minut tarvitsemattani virkkaa sanaakaan!… Joku ääni hänen povessansa on puhunut minun puolestani… Minä olen saavuttanut tarkoitukseni ja nautin nyt palkintoa kaikesta mitä minä olen ajatellut, miettinyt ja kärsinyt!… Ei kukaan voi nyt sanoa minun kerjänneeni itselleni isäni rakkautta, sillä tulihan se vastaan minun rakkaudelleni, ennenkuin minun vielä uskalsi lähestyä häntä!… Niin, hän rakastaa minua, hänen täytyy rakastaa minua sen uskollisuuden tähden, jolla minä olen täyttänyt lupaukseni hänelle… lupaukseni, jonka tein äitini muiston nimessä! Kolmenkertaisesti onnellinen Amanda!"

"Amanda!" kaikui eräs lauhkea ääni tuon ylimäärin onnellisen tytön läheisyydessä.

Mutta hän ei kuullut sitä lauhkeata ääntä, sillä tällä hetkeltä oli koko hänen sielunsa siinä silmäyksessä, jolla hän seurasi tuota poisrientävää palvelijata.

"Ah! siellä olette te… te!" vastasi hän hiljaa, ojentaen kätensä sille puolelle mistä ääni kuului, muuttamatta kuitenkaan silmiänsä siitä suunnasta, johon ne olivat kääntyneet.

Tuohon ojennettuun, pieneen käteen tarttui toinen käsi, joka oli meidän uuden Endymion'in, tuon pulskan husaariupseerin.

"Eikö ainoata silmäystäkään teidän silmistänne!… te olette siis suutuksissanne minuun, ihana Amanda?" valitti hän.

"Minäkö olisin suutuksissani teihin, minä?" sanoi hän, kääntäen kasvonsa hänen puoleensa, mutta ainoastansa hetkiseksi, sillä nopeasti palaisi hänen silmänsä entiseen suuntaansa.

"Niin, te ette ole enään sama kuin ennen", jatkoi tuo nuori, valittava miesi… "Ah, minä ymmärrän… joku on panetellut minua… kentiesi on presidentti"…

"Miksikä panettelisi presidentti teitä?" kysäsi hän, katsoen kummastuneena ihailijaansa.

"Minä nä'in teidän juttelevan hänen palvelijansa kanssa… mitä voi hänellä olla teille sanomista?"

Amanda jatkot hymyilyään. Nuot pienet kuopat hänen poskissansa kiilsivät kuin kaksi hymyilevää enkelin suuta.

"Presidentti on luultavasti joskus nähnyt minun puhelevan teidän kanssanne täällä torilla ja on sentähden luullut pitävänsä sanoa teille jotakin pahaa minusta?"

Meidän pääkaupunkimme keikailijat luulottelevat itseänsä alituisesti, ett'ei voida puhua juuri muusta kuin heistä, ja tämä luulottelu ei miellytä heitä aina, sillä heillä ei ole aina yhtä hyvä omatunto.

"Te ette saa puhua pahaa presidentistä", lausui Amanda nuhdellen, "sillä hän ei ole puhunut teistä pahaa… ei, ei! ei hän!"

"Mutta mitä tahtoi hän sitte teistä?… mitä oli hänen palvelijallansa teille sanomista?"

"Kerran tulette te saamaan tietää sen ja silloin tulette te yhtä onnelliseksi kuin minäkin, sillä te lemmitte minua, sitten minäkin lemmin teitä?"

"Niin, minä lemmin sinua enemmän kuin taivas luotuja olentojansa… Mutta ethän sinä tunne presidenttiä eikä hänkään sinua… Ah, nyt minä muistelen sinun väliin tehneesi minulle joitakuita häntä koskevia kysymyksiä, ja joku selittämätöin suhde on varmaankin teidän välillänne, joka"…

"Gustaf! salli minun tänään pitää salaisuuteni itselläni!… huomena tulen minä vastaamaan sinulle tarvitsemattasi kysyäkään."

Senlaisen vakuutuksen pitäisi aina oleman pyhän; mutta se menettää tavallisesti paljon pyhyydestänsä lepertelijän huulilla.

"Lemmitty Amanda!" jatkoi husaariluutnantti; "siis ei se ole hän, joka on panetellut minua… mutta sinun lauseestasi kuului kuitenkin, että joku muu olisi tehnyt sitä."

"Niin, niin, minä nä'in sinusta, että siten on tapahtunut", jatkoi hän; "sinä olet jollekin kertonut tavanneesi minut ja jutelleesi minun kanssani kaupungilla… ja tämä joku on puhunut pahaa minusta?"

Amandan äänettömyys kesti yhä. Häntä näkyi vaivaavan joku katkera muisto.

"Se on rouva-opettajatar", sanoi luutnantti, "se on sinun kasvatusäitisi, sinun tätisi, joka"…

"Kuka sitten?… Ah, nyt minä tiedän, se on sinun kasvatusisäsi… niin, niin, siten se on, ja kuka voi sitä ihmetelläkään!… sepä on niin tavallista, niin luonnollista… Mutta vaikkapa hän olisi sanonut mitä hyvänsä minusta, en kuitenkaan suutu häneen koskaan, sillä minä en koskaan tule unohtamaan sitä hyvää, jonka hän on tehnyt sinulle… enkä minä pyydä saada tietääkään mitä hän on sanonut."

Sanomattoman suloinen oli se silmäys, jolla Amanda palkitsi tuota nuorta miestä häneen osoitetusta mielensä ylevyydestä ja jaloudesta.

"Selväähän on", jatkoi tuo jalo sotilas, "että sinun kasvatti-isäsi tulee, jokaisessa miehessä, joka rohkenee lähestyä sinua, näkemään kilpakosijan."

"Kilpakosijan!" keskeytti tyttö häntä kiivaasti; "kilpakosijan… hän! minun kasvatus-isäni!"

"Niin, lemmittyni!… ei voi helposti ajatellakaan, että hän, jonka silmäin edessä sinä joka päivä olet ollut, olisi voinut välttää sen viehätyksen vaikutusta, jonka sinä saat aikaan kaikissa… Kuka tietää eikö hän jo aikoja sitten ole valinnut sinut morsiameksensa."

Tuo hämmästynyt tyttö nojasi päätänsä käsiään vasten, mutta oli hänestä varsin vaikeata totuttaa itseänsä tuohon uuteen ajatukseen, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle julkituotu; mutta jota enemmän hän sitä päässänsä mietiskeli, sitä selkeämmäksi tuli se, ja vihdoin luuli hän sen hienon aistin avulla, joka vaimolla on synnyinnältänsä, saaneensa selville yhtä ja toista tähän saakka käsittämätöintä Alm'in käytöksessä häntä kohtaan.

"Niin, Amanda!" jatkoi tuo nuori miesi; "hän lempii sinua, ja tämä lempi tekee hänet kohtuuttomaksi jokaista kohtaan, joka rohkenee osoittaa sinulle mieltymystänsä… Mutta lemmelle täytyy olla paljon luvallista, ja sentähden tulee sinun antaa hänelle anteeksi, samoinkuin minäkin jo olen antanut hänelle anteeksi ne perusteettomat syytökset, joita hän on voinut heittää minua vastaan… Muista, mitä sinä olet velkaa hänelle, muista, että hän oli se, joka tempasi sinut pois kurjuudesta ja turmiosta, että hän on se, joka on antanut sinulle kasvatusta, sivistystä ja kaikkea, joka on ollut omiansa korottamaan sinun arvoasi omissa silmissäsi ja maailman… Sinun tulee kiittää häntä onnestasi, ja mikä on luonnollisempaa kuin että hän nyt tahtoo kiittää sinua omastansa!… Niin, Amanda, rupea hänen morsiameksensa, hänen puolisoksensa ja koeta rakkaudella ja helleydellä maksaa hänelle suuri velkasi!… Minä, joka en koskaan voi luopua rakkaudestani sinuun, sillä ennen luopuisin hengestäni, minä tulen kärsimään äärettömästi, kuihtumaan varjoksi ja pian kuolemaan kuin sammuva sävel, sittenkuin se käsi, joka pani kielen väräjämään ja ääneen, on vetäytynyt pois ja kadonnut… Ah, Amanda! minä… minä"…

Tuon muutoin niin uljaan ja verevän sotilaan ääni alkoi todellakin kuulua kuin sammuva sävel, ja hän kääntyi pois, luultavasti salatakseen kyyneleitänsä.

Tosin on olemassa todellisiakin helmiä, mutta vielä enemmän vääriä.
Sama on suhde todellisten ja teeskenneltyjen kyyneleidenkin.

"Mikä eroitus on kummankin näiden välillä!" ajatteli Amanda, sill'aikaa kun hänen korvansa halukkaasti kallistiihe lemmikin sanoille; "toinen panettelee, vaikk'ei häntä itseänsä ole paneteltu… toinen kehuu, vaikka hän tietää olevansa paneteltu!"

Sitäpaitsi alkoi Amandasta näyttää, että Alm, jos hänen omistamistansa voitaisiin pitää palkintona, ei osoittanut aivan pientäkään itsekkäisyyttä, koska hän niiden neljän vuoden palkinnoksi, joina hän oli antanut kasvattityttärellensä kasvatusta, vaati tältä koko tämän muun elinajan.

Jos Amanda tällä hetkellä olisi ollut lemmikkinsä kanssa kahden kesken, olisi hän heittäytynyt tämän kaulaan ja ilmaissut tälle sydämensä kunnioituksen ja kiitollisuuden. Mutta nyt taisi hän vaan syleillä häntä silmäyksillään, sillä siellä täällä hiipi henkilöitä, jotka uteliaisuudella ja kateudella katselivat tuota kaunista paria. Mutta mitä sanoivat kuitenkin nämät silmäykset? — Se, ken kerta on katsahtanut lempivän ja ihastuksissansa olevan naisen silmiin, tietää silloin yhtä vähän kaivanneensa rusohuulien suloista puhetta kuin tuon liljavalkean käsivarren ihanaa pulleutta. Missä, joll'ei juuri senlaisessa silmäyksessä, ilmaantuu lempi selvemmästi kolmella pääosallansa: kiihkolla, alttiiksi antavaisuudella ja huunaantumisella!

Mutta Amanda painoi kielensä punaisen sinetin silmäyksiensä tulikirjoituksen alle.

"Gustaf!" kuiskasi hän; "minä lemmin sinua, enkä voi koskaan lempiä ketään toista ja sinun omasi olen minä ajassa ja ijankaikkisuudessa!"

Sitten loi hän kyyneltyneet silmänsä taivasta kohti, sillä kuinka paljon oli hyvä Jumala yhtenä päivänä antanut hänen sydämellensä! Ah, miksi tarvitsi hänen katsella ylä-ilmoihin? olihan hänellä kirkas taivas omassa sydämessänsä.

Tuo lempivä pari käveli kau'an yhdessä eräällä noista kaitaisemmista poluista, sillä, joka oli puiden ja kivimuurein välissä, jättäen nuot muut, leveämmät, ylellisyydelle ja prameudelle.

Yhdessä kohtaa pysähtyi Amanda ja vaaleni. Tämä tapahtui silloin, kun hänen rakastajansa ilmoitti hänelle täytyvänsä seuraavana päivänä matkustaa pois ja ett'ei hän luultavasti varsin pian palajaisi.

"Täytyä matkustaa pois, eikä saada nähdä sinua huomena!" vaikeroi tuo mielipahoillaan oleva rakastaja, "ei enään saada lausua sinulle jäähyväisiä, eikä kuulla sinun jäähyväisiäsi joksikin lohdutukseksi minun tulevaisessa kolkossa yksinäisyydessäni!… eikä myöskään saada vastaanottaa sitä iloista, onnellista ilmoitusta, jonka sinun piti huomena minulle antaman!… eikö siis ole yhtään ruusua, jolla ei olisi okaa! ei mitään riemua ilman tuskaa!"

Lempivä tyttö huokasi samaa sydämessänsä ja kuinka neuvoteltiinkin, epäiltiin, myönnyttiin ja taas epäiltiin, tultiin lopulta siihen päätökseen, että nuot kaksi nuorta seuraavana edelläpuolenpäivänä tapailivat toisensa samalla paikalla Kaarle XIII:a korilla, jolloin he vielä kerran saisivat ottaa jäähyväiset toisiltansa ja Amanda samalla kertaa ilmaista lemmikillensä sen onnen, joka siksi tulisi olemaan yksistänsä hänen omaisuutenansa, tietysti kummankin yhteiseksi autuaallisuudeksi.

Sitten läksivät he torilta, sillä päivä oli jo lähellä puolen, ja Amanda rupesi käymään hiukan levottomaksi niiden nuhteiden takia, jotka häntä kotona odottivat.

Useat torilla kävelijät seurasi silmäyksillänsä tuota erinomaisen kaunista paria. Mutta erinomattain yksi henkilö seurasi alituisesti silmillään poismeneviä. Hän oli mitä kurjimman näköinen vartaloltansa, mutta hänen kasvonsa oli sitäkin kamalammat katsella. Hänen syvään vaipuneet silmänsä suitsuttivat tulta, hänen siniset, ohuet huulensa värisivät ja hänen hampaansa narisivat valittain.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää jälkeenpuolenpäivänä, kun Amanda saapui määrätylle kohtauspaikalle ja antoi loistavien silmäinsä vilkua joka haaralle.

Jokaisen komeamman ajopelin rientäessä hänen ohitsensa säpsähti hän, ja se, joka silloin olisi nähnyt millä katsannolla hän tutki näitä ajopeliä, olisi varmaankin luullut hänen olevan komeiden vaunujen ja uljaiden hevosien ihmettelijän.

Vuokravaunuihin ja ajurinkärryihin ei hän sitä vastoin heittänyt silmäystäkään, sillä hän otaksui varmaan, ett'ei presidentti mielellänsä käyttäisi senlaisia ajopeliä; mutta herrasvaunu toisensa perään vieri ohitse ja katosi, eikä yksikään aikonut pysähtyä tuolle sovitutte paikalle.

Nuori tyttö, joka seisoo kadun kulmassa odottamassa, herättää aina ohikulkevain naisten ja miesten huomiota ja antaa syytä kaikenlaisiin arveluihin, erittäinkin jos tuo nuori tyttö on hyvin kaunis. Naiset nyrpistivät nenäänsä ja silmäilivät tuota kaunista yksinolijaa jonkinmoisella ylenkatseella tahi ikäänkuin olisi hän jo ollut turmiolle joutunut olento — ja miksi tekemät he niin? miksi ei saa nuori tyttö yksinänsä seisoa tahi käydä kadulla? Vastatkaa meille te siveät mummot! Onko teillä siis niin vähän luottamusta teidän tyttärienne siveyden voimaan, ett'ette pidä sitä turvattuna ja varmana, jollei sillä ole isä yhdellä ja äiti toisella puolella? Epäilettekö ehkä, ett'ei se pintapuolinen ja ylellisyyteen taipuva kasvatus, jonka te olette heille antaneet, yksistänsä voi tukea heidän siveyttänsä tahi varjella heidän viattomuuttansa? — Noh, niin, siinä tapauksessa on teidän velvollisuutenne tehdä mitä teettekin. Sitokaat ne kiinni hameisiinne ja nukkukaatte vaan yhdellä silmällä kerrassaan! Korskeilevat yrttitarhakasvit ja loistavat ruusut tarvitsevat tukea pystyssä pysyäksensä, mutta ei nuot kainot villisukat, jotka versovat niittyjen mättäillä tahi somalla metsämaalla.

Nuori kaunis tyttö, joka seisoo yksinänsä kadun kulmassa odottamassa, voi lukea kuoleman tuomionsa jokaisen miehen silmissä, jonka hän kohtaa. Meidän nykyaikaiset keikailijat, jotka nyrpistävät nenäänsä tahi sadattelevat kerjäläiselle, joka pitää sen rovon, jonka hän ladulta löytää, eivät kuitenkaan itse epäröi suden ahneudella syöstä tuon pienen karitsan päälle, joka hymyilee kukille ja auringolle. Tämän hymyilyn ryöstämistä tahi sen lähteen sotkemista, josta tämä hymyily vuotaa, ei nimitetäkään varkaudeksi. Köyhäin vanhempain ainoan ilon ja toivon ryöstämistä ei nimitetäkään varkaudeksi; sitä ei nimitetä varkaudeksi — vaan "onnensattumaksi."

Amanda ei nähnyt sitä tarha-aitaa ihailijoista, jotka häntä ympäröivät, sillä hänellä oli, kuten jo on mainittu, silmiä ainoastansa hevoisien ja vaunujen varalta; hän ei kuullut niitä kohteliaita lauselmia, joita hänen ympärillänsä saneltiin, sillä hän kuunteli ainoastansa rautavasaraa, joka parhaillansa löi vaskikelloon Jaakopin kirkontornissa nuot odotetut seitsemän lyöntiä.

Pian kuuli ja näkikin hän eräät vaunut pysähtyvän aivan hänen lähellänsä.

Mutta ajaakohan presidentti semmoisissa vaunuissa ja semmoisilla hevoisilla? Mahdollisesti käy se laatuun nyt tässä yksinkertaisuuden aikakaudessa; mutta kyllä se oli harvinaista siihen aikaan.

Nämät olivat nimittäin jokseenkin vanhat kuomivaunut, kunniaa ansaitsevat jäännökset n.s. "leipämyymälöistä", joiden edessä pari nälkääntyneitä ajurinhevoisia kurkoittivat laihaa, nuokkuvaa kaulaansa.

Eräs henkilö, näöltänsä palvelija, vaikka ei hänellä tällä kertaa ollut livrétä, tunki tarha-aidan lävitse ja lähestyi tyttöä.

"Ei se voinut käydä laatuun, armollinen neiti'" vastasi palvelija tavallisella, ei suinkaan viehättävillä hymyilyllänsä; "olkaa hyvä ja astukaa vaunuihin!"

Palvelija avasi vaunun oven, laski ales astuimen ja auttoi Amandaa vaunuihin, jonka jälkeen hän itse hyppäsi ajomiehen istuimelle ja istahti ajurin rinnalle.

Amanda-parka! ensimäinen pilvi nousi hänen uudelle taivaallensa. Hän oli uneksinut saavansa ajaa presidentin rinnalla, jolla oli kunniamerkkejä rinnassansa, vaakuna vaunun ovella ja palvelija vaunun takana; mutta hän tyyntyi vähitellen, sillä hän ei ollut kuullut noiden monien katselijain virskumisia eikä muistutuksia noustessansa ajopeliin ja odotuksessansa näki hän vaan mitä suloisimpia näkyjä.

Kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin ei matka rupeaisikaan loppumaan, ja kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät, luuli hän ajaneensa kokonaisen penikulman. Mutta niin pitkältä ei olekaan "Kolmen Liljan" tunnettuun ravintolaan pohjoistullikadulla, ja tämän ravintolan portille pysähtyi vaunut.

Tuo ovela palvelija avasi vaunun ovet ja auttoi luonnollisesti nuorta kaunotarta nousemaan vaunuista, jonka jälkeen hän pyysi tätä tulemaan kanssansa.

Tie johti hyvän matkaa pihaan päin, ja Amanda seurasi opastansa keveänä kuin varjo, mutta melkein yhtä synkkänä kuin sekin, sillä hän oli sivumennen huomannut muutamia myssyihin puettuja päitä, jotka olivat rohjenneet tehdä sangen eriskummaisia nyykähdyksiä eli liikkeitä hänen kulkiessaan heidän ohitsensa.

Palvelija astui etehiseen ja aukaisi erään oven, antaen tuolle nuorelle naiselle kohteliaan merkin astumaan sisään.

Epävakaisilla askelilla ja levottomasti paisuvalla povella astui Amanda avatun oven kynnyksen yli; mutta päästyänsä sen toiselle puolelle pysähtyi hän suloisempain tunteiden valtaamana, sillä tuon mukavasti sisustetun huoneen sohvalla näyttäytyi tämän retken salaperäinen syy, tuo niin ikävöity presidentti.

Presidentti Elgklo'lla ei tosin ollut kaunista tähteä rinnassansa; mutta tuon kylmän, ylhäisen, hänen korkeaan virkaansa kuuluvan katsannon sijasta, joka niin usein oli tuottanut kyyneleitä Amandan suloisiin silmiin, säteili nyt häntä vastaan niin paljon lempeyttä ja sydämellisyyttä, että hänen käsivartensa välttämättömästi ojentuivat eteenpäin ja hänen pieni jalkansa kohosi varpaillensa, valmiina rientämään esiin leivosen siiven nopeudella.

"Tervetultuasi, ihana tyttöni!" kuului presidentin ääni; "ole tervehditty, sinä Sulottarien tytär!… Tule! istahda minun rinnalleni!"

Presidentti oli aikakautensa suurin vetkuttelija ja hänellä oli siis toivo saada sijan Ruotsin Akatemiassa, jahkahan laupias Sallimus suvaitsisi jonkun toisen vetkuttelijan kuoleman kautta valmistaa hänelle siellä tilaa erään Tegnérin, Geijerin tahi Franzén'in rinnalla, joiden hän soi elävän mitä pisimpään tietysti hyvän seuran vuoksi.

Sulottarien tytär oli yhdellä hyppäyksellä presidentin rinnalla ja hänen ilokyyneleensä valui viljavasti presidentin sille olkapäälle, jota vastaan hän nojasi kasvonsa, nämät kukoistavat kasvot, joita nyt myöskin kaunisti lapsellisen rakkauden ja lapsellisen kunnioituksen ruusut.

"Ihana ystäväni!" jatkoi presidentti, kietoen toisen käsivartensa tytön solevain vyötäisten ympäri, "miksi nämät kyyneleet!… Ah, minä ymmärrän… sinä nuhtelet minua siitä, ett'en ennen ole antanut kuulla itsestäni… sinä olet nureissasi minun siitä välinpitämättömyydestä, jonka sinä olet luullut huomanneesi minussa!… Mutta suloinen tyttöni, välinpitämättömyys oli ainoastansa varovaisuutta, sillä ilman varovaisuutta ei mikään onni kukoista."

"Ah, ei! minä en nureksi teitä mistään!" huudahti tuo lämminsydäminen, hurmaantunut tyttö; "kuinka voisin minä nureksia ketään tahi olla suutuksissani kehenkään!… olenhan minä niin onnellinen nyt!"

"Sinä olet liiaksi suloinen… sinä olet enkeli, jolla ei ole vertaista!" sammalti presidentti, vieden hänen kätensä huulilleen tavalla, joka sopi salonkien keikarille.

"Ei, ei!" huudahti tyttö ja veti sen sijaan hänen kätensä huulilleen ja hän poltti tätä kättä suudelmillansa ja jäähdytti sitä kyyneleillänsä.

"Tässä, tässä on minun paikkani!" sanoi hän; "tässä on minun alttarini ja tässä tahdon minä uhrata ilokyyneleitäni!"

Presidentti näytti alussa vähän hämmästyneeltä tästä kiihkoisesta tunteellisuudesta ja hän alkoi peljätä, ett'ei kaikki ollut paikallansa tuon kauniin tytön päässä; mutta hulluus näin suloista laatua ei näyttänyt hänen silmissänsä laisinkaan peloittavalta.

"Ihana lapseni!" lausui hän siis, "sinä tuhlaat tykkänänsä suudelmasi minun arvottomalle kädelleni niin, ett'ei sinulla lopulta enään ole yhtään minun suuparkani varalle."

Tuskin oli hän tehnyt tämän järkevän muistutuksen, ennenkuin tuo kaunis tyttö laski käsivartensa hänen kaulallensa ja painoi suudelman toisensa perään hänen ohuville huulillensa.

Ihastuneena, hurmoksissansa, heitti presidentti silmäyksen vastapäätä seinällä riippuvaan kuvastimeen, josta hänelle sitte tuli vaikeaksi saada pois silmänsä.

Hänestä näytti, ikäänkuin olisi hopea hänen hivuksissansa muuttunut kullaksi ja että rypyt hänen viisikymmenvuotiaissa kasvoissansa katoisivat ja muuttuivat kiiltäväksi ihoksi. Hän oli tullut nuoreksi sen nuoruuden kautta, jota hän piti sylissänsä, ja kauniiksi sen kauneuden kautta, jonka sydän sykki hänen rintaansa vasten. Jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut silmiä muunkin kuin itsensä varalta, olisi hän kuvastimessa huomannut jonkunlaisen yhtänäköisyyden omissansa ja tytön kasvoissa, joka ei vähäksi osaksi ollutkaan avullisina sen muutoksen vaikuttamiseen, jonka hänen kasvonsa nyt olivat saaneet.

"Kuinka minä olen ikävöinyt tätä hetkeä!" haaveili tyttö, joka ei näyttänytkään väsyvän tuon kadehdittavan presidentin suutelemiseen ja hyväilemiseen.

"Entä minä sitten?" vastasi tämä; "joll'en erehdy, on enemmän kuin kokonainen vuosi kulunut siitä, kun ensi kerran sinut nä'in."

"Vuosiko vaan?" kuiskasi tyttö, jonka taivaalle nousi uusi pilvi. Mutta olihan varsin anteeksi suotavaa, jos miesi, jolla oli niin paljon ajateltavaa, sattumasta oli voinut unohtaa kohtauksen hänen ja tuon mustaan hameesen puetun kaksitoistavuotiaan tytön välillä neljä vuotta takaperin. Tämä ajatus lensi Amandan päähän, ja sentähden kirkastui hänen silmäyksensä ja hänen suunsa hymyili uudestansa.

"Se herätti heti minun huomiotani", jatkoi presidentti, "että sinä niin usein seisoit portilla minun tullessani ales virkahuoneestani, ikäänkuin olisit sinä seisonut siellä juuri minun takiani, sillä sinä seurasit minun askeleitani Ritarisaarelta asuntooni asti… Sitten nä'in minä niin usein sinun menevän sen huoneuksen ohitse, jossa minä asun… mutta minä en saanut koskaan tilaisuutta puhua sinun kanssasi, sillä…"

"Ja tämä saattoi minut aina niin murheelliseksi", keskeytti Amanda, "sillä minä luulin teidän olleen suutuksissanne minuun siitä, että minä tulin perässänne mihin te menitte."

"Luulitko sinä sitä, pikku hupakko?" soperteli presidentti, pitäen kätensä hänen soman leukansa alla.

"Mutta vastustamatoin voima veti minua teihin, ja minä elin alati siinä toivossa, että te kerran tuntisitte minut jälleen."

"Tämä toivo ei sinua pettänyt… Monta kertaa ajattelin minä sinua, kaunis ystäväni… Kun minä sitten kesän kuluessa useita kertoja tapasin sinut torilla, oli minun vakaa päätökseni jollakin tavalla saada kohdata sinua ja jutella sinun kanssasi… mutta minun vaimoni… tuo ijankaikkinen mustasukkaisuus… Varo, ett'et koskaan tule mustasukkaiseksi ihana tyttöni! mustasukkaisuus on rakkauden tytär sanotaan; mutta kuinka voi niin kauniilla äidillä olla niin ruma tytär!"…

Amanda punastui, sillä hän tuli silloin ajatelleeksi Gustafiansa ja rukoili sydämessänsä Jumalaa varjelemaan hänen rakkauttansa niin rumalta tyttäreltä.

"Mutta, Jumalani, sinun läsnaollessasihan unohtuu kaikki!" huudahti presidentti, "olenhan minä unohtanut kysyä sinulta sinun nimeäsikin."

"Amandahan minun nimeni on", vastasi hän alakuloisesti; "minä olen
Amanda, minä!"

"Ah, minä, juhta! senhän minun jo olisi pitänyt tietää edeltäpäinkin!" sanoi presidentti; "kuinka voisi senlaisella tytöllä, kuin sinä olet, olla muuta nimeä kuin Amanda!… [Amanda merkitsee rakastettava.] Virka minulle, enkelini, kuinka sinä tulit niin syvällisesti kiintymään minuun?"

"Ensi hetkestä, jolloin minä kuulin teidän nimeänne mainittavan", vastasi Amanda, vavisten syvästä tunteellisuudesta, "rakastin minä teitä, ja ensi silmänräpäyksestä, jolloin minä nä'in teidät, päätin minä voittaa teidän rakkautenne, vaikka minun olisi pitänyt pakoittamankin teitä rakastamaan itseäni!"

"Pakoittaman minua!" kertoi tuo kummastunut viisikymmenvuotias; "kuinka voit sinä luulla pakoittamisen tarvitsevan tulla kysymykseenkään?"

"Minuako?… Ah, sinä pikku haaveilija! — pidätkö sinä minusta siis niin paljon, kaunis Amandani?"

Hän halusi lisätä sanan isäni, mutta muisti samalla, ett'ei tämä vielä ollut nimittänyt häntä tyttäreksensä ja hän oli liiaksi hienotunteinen rientämään tämän edelle.

"Nimitä minua Christoffer'iksi", kehoitti häntä presidentti; "nimitä minua pikku Christoffer'iksesi!"

Tyttö katseli häntä kummastuksella. Tämä hänen suosiollinen pyyntönsä ei tahtonut olla oikein sopusoinnussa sen syvällisen kunnioituksen kanssa, jota tämä tunsi tahi arveli pitävänsä tuntea häntä kohtaan.

"Entä sinun vanhempasi, taivahanten tyttöseni?" jatkoi hän, vetäen tytön lähemmäksi itseänsä; "asutko sinä kotonasi vanhempiesi luona?"

"Vanhempieni!" kertoi hän milt'ei kirkaisten ja hypähtäen pois hänen sylistänsä.

"Vai niin, he ovat kuolleet?… sitä parempi olin minä sanomaisillani, sillä siten saan minä… Mutta mikä sinua vaivaa?… kuinka kalpeaksi sinä tulet, suloinen tyttöseni!"

Amanda oli syössyt laattialle ja seisoi nyt liikkumattomana ja vaaleana kuin marmoripatsas, tuijottaen presidenttiin.

"Pelkäätkö sinä? onko sinulla keitään muita sukulaisia, joita sinä pelkäät?" jatkoi presidentti; "älä ole levotoin heidän vuoksensa… kyllä me toimitamme niin, ett'eivät he saa mitään tietää."

"Mitä eivät he saa tietää?" tankkasi tyttö ja hänen lämmintä sydäntänsä alkoi paleltaa kuolettavan aavistuksen valtaamana.

"Noh, ymmärräthän sinä, tiedän ma, että täydymme olla varovaisia… Meidän tuttavuuttamme täytyy pitää salassa ja meidän rakkautemme tulee sitä"…

"Puhelkaamme avosydämisesti… Näetse, minä olen naimisissa, kuten sinä hyvin tiedät… minun avioliittoni, joka ei perustunut rakkauteen, on ollut onnetoin… nuot neljätoista raskasta vuotta, tyttöseni, olisivat murtaneet minut, jos ei minulla olisi ollut rautainen terveys ja miehekkyys, joka… Minä olen tosin lähes neljänkymmenen vanha, mutta paljon karskimpi kuin moni kolmenkymmenen ijällä; se on seurauksena hyvin käytetystä nuoruudesta… Minun vaimoni ei voi elää kau'an, ja silloin, jos sinä olet pysynyt minulle uskollisena, Amandani… kuka tietää niin tarkoin… sinä voisit tulla presidentin vaimoksi… Saisit ajaa minun suurissa juhlavaunuissani minun rinnallani, kuu minulla on kunniamerkit rinnassani ja sulalla koristettu hattu päässäni… sinä tulisit esitellyksi hovissa… sinä tulisit siellä tähdeksi ensimäisestä suuruudesta… Mutta kaikki riippuu tietysti siitä, että sinä rakastat minua ainoastansa minua, ymmärrätkö sinä?… Tullos nyt!… tässä on minun polveni, sinä suloinen olento!"

Laattialla seisova marmoripatsas punastui yhä enemmän sekä muuttui vihdoin veripunaiseksi, ja Amandan taivas synkistyi synkistymistänsä, sillä tummia pilviä kohousi taivaanrannan kaikilta tahoilta.

"Noh, tule nyt tänne sinä pieni, arka kyyhkyläinen!" houkutteli tuo vanha haukka; "kuinka tuo puna kaunistaa sinua!"

"Senkö vuoksi te siis kutsuitte minua luoksenne?" korisi Amandan rinnasta hänen huuliensa yli.

"Niin kait, itsehän sinä halusit sitä", vastasi presidentti, nousten seisovallensa ja lähestyen häntä…

"Minä en käsitä",' lisäsi hän, "miksi ravintolaneitsyt viipyy niin kau'an… — minä tilasin sokurileivoksia ja pullon sampanjaa, jotta"…

"Herra Jesus!" huudahti Amanda, jonka jälkeen hän, peittäen kasvonsa kumpaankin käteensä, syöksyi ovelle ja ulos huoneesta.

"Mikä, herran nimessä, tyttöä vaivasi!" jupisi presidentti rohkeutensa menettäneenä ja nolostuneena sekä epäröivänä, josko hänen pitäisi rientämän tuon poispakenevan jäljessä, tahi jäämän sinne, missä hän oli.

Ajatellen korkeata säätyänsä ja arvollisuuttansa päätti hän vihdoinkin tehdä tuon viimeksimainitun.

Tuntiviisari Marian kirkontornissa osoitti yhdeksää, kun Amanda pysähtyi sen huoneuksen portaille, jossa Grå-rouvan koulu oli…

Kuinka hän oli tullut kotia, tiesi hän tuskin itsekään, sillä kaikki oli rientänyt ohitse hänen silmissänsä, vaunut, hevoiset, huoneet ja kaikki. Yksi ainoa kuva oli seurannut häntä, eli hellittämättä ajanut häntä eteenpäin, huolivatta hänen heiveröisistä, aroista jaloistansa ja nuoresta kirvelevästä rinnastansa. Tämä kuva oli miehen, jolla oli hopeata hivuksissansa; mutta hopea välkkyi hänen silmissänsä kuin tähdet ruumisarkulla, ja tässä lepäsi hänen lapsuutensa ainoa, suloinen toivo, ennen niin harras, kukoistava ja loistava — mutta nyt niin siivetöin, valju ja sammunut, petetty Amanda-raukka!

Horjuen portaita myöten ylös, ennätti hän vihdoin koulusalin ovelle ja seisoi pian sen sisäpuolella.

Siellä kohtasi häntä toinen kuva, melkein yhtä synkkä ja onnettomuutta ennustava kuin sekin, joka oli seurannut hänen nopeata kulkuansa etäisestä pohjoiskaupungista etäiseen eteläkaupunkiin.

"Siis olet sinä vihdoinkin kotona, onnetoin lapsi!" alkoi kasvatusäiti, jonka luonnostansa vaalea hipiä oli tullut vieläkin vaaleammaksi.

"Missä olette te ollut?… vastatkaa minulle, mamseli! missä olette te ollut?" jatkoi opettajatar.

"Te ette tahdo vastata tähän kysymykseeni!… noh, vastatkaapa siis toiseen: kenen olivat ne vaunut, joihin te nousitte Kustaa Aadolfin torilla?"

Amanda oli yhä mykkänä. Kentiesi hän ei kuullutkaan tuon mustuneen rouvan ääntä, tahi oli kauhistus kangistanut hänen kielensä.

"Mamselli! minä seurasin teidän jälkiänne, kun te läksitte ulos tänä iltana… Te seisoitte kauan odottamassa torilla… vihdoin pysähtyi sitten vaunut, ja eräs mies, eräs outo mies, auttoi teitä vaunuihin, jonka jälkeen vaunut ajoivat tiehensä… Minä tahdon tietää, kenen varalta nämät vaunut olivat tilatut ja kuinka te tulitte ajamaan niissä?… tahdotteko te vastata minulle!"

"Jos taivas on rangaissut teidän kieltänne halvauksella", jatkoi rouva,'punastuen suuttumuksesta, "tahdon minä puhua teidän sijastanne… Te olette pettäneet kaikki minun toiveeni… te olette palkinneet kaikki minun vaivani siten, että te olette saattaneet minun kouluni pahaan huutoon ja tuottaneet pilkkaa ja häpeätä minun kodilleni!… Menkäätte huoneeseenne, mamselli! tämä yö on viimeinen, jonka te tulette viettämään tämän katon alla, pankaa se mieleenne!… Huomena ilmoitan minä sihteerille kaikki… Häntäkin olette te kovin pahoittaneet, pettäneet!… Rohkenetteko te enään kertaakaan katsoa tätä rehellistä miestä silmiin!… Menkäätte huoneeseenne!… Salatkaa siellä häpeämisenne, joll'ei se jo ole jättänyt teitä samalla kertaa kun teidän viattomuutennekin!… huoneeseenne, onnetoin epäkelpo!"

Tämän sanottuansa työnsi kiivastunut rouva-opettajatar tuon mykän tytön huoneesensa ja salpasi oven hänen jäljestänsä.

Amanda heittäysi sohvalle yksinäisessä huoneessansa. Ei sanaakaan lähtenyt hänen suustansa, eikä kyyneltäkään hänen silmästänsä.

Synkkänä kaikkialla kaarehti taivas hänen päänsä päällä, ja hänen ajatuksensa etsi pimeätä hautaa. Silloin näytti hänestä, ikäänkuin olisi joku tähti tuikahtanut pilvien välistä. Hän karkasi seisovallensa sohvalta ja ojensi käsivartensa. Kielen kahle irtaantui ja hän huudahti:

Seuraavana päivänä noin kello kuuden aikaan ehtoolla riensi eräs miesi, joka näytti tulleen Etelältä itäistä pitkääkatua ylöspäin. Jokainen, joka seurasi tätä miehestä, pysähtyi ja katsoi taaksensa häneen, sillä paitsi sitä,, että hän ennemmin juoksi kuin käveli, jota ei pidetä soveliaana paremmille ihmisille, näytti hänen kasvonsa enemmän mielipuolen kuin järjellisen ihmisen kasvoilta. Hänen poskensa heruivat kuin kuumetautisen, ja silmänsä kierivät tuimasti päässä, hänen jupistessansa puoliääneen joukon käsittämättömiä sanoja.

Mies syöksyi eräästä mainitun kadun varrella olevasta portista sisään, ryykäsi ylös niitä monia, jyrkkiä portaita, jotka johtivat kolmanteen kerrokseen, jonka jälkeen hän muutamain turhain koetusten perästä sovittaa avainta erään pimeässä käytävässä olevan oven lukonreikään, potkasi oven auki, ja, tultuansa tällä tavoin erääsen isonpuoliseen, somasti sisustettuun huoneesen, heittäyti takaperin kohennetulle vuoteelle, joka kuitenkin näytti siltä, ett'ei sitä sinä päivänä oltu kohennettu.

Henki kurkussa, kuten sanotaan, riensi hänen perässänsä eräs nainen huoneesen ja seisahtui hämmästyksen huudahduksella vuoteen eteen.

"Jumalani, herra sihteeri!" lausui hän; "juosta ulos, kun ollaan kuumetaudissa, eikä tulla kotia koko edelläpuolenpäivänä!… Kuinka levotoin minä olen ollut!… minä pelkäsin herra sihteerin käyneen heikommaksi ulkona ja kaatuneen kadulle ja"…

"'Olla levossa?' kaunis lepo!" vastasi vanha huoneen siivoojatar; "täällä on ollut joku, joka"…

"Menkää, olen minä sanonut!… mitä te ällistelette!… tahdotteko mennä ulos!"

"Herra sihteeri ihan peloittaa minua!" tankkasi mummo, vetäytyen takaperin ovelle päin; "eikö sihteeri haluaisi minkäänlaista keitosta?"

"Mene! mene, vaimo!" ärjyi makaava ja pudisti mummolle kättänsä; "menkäätte hiiteen!"

"Herra Jumala! nyt rupeaa hän varmaankin taas hourailemaan!… tuo hyvä, hiljaisluontoinen sihteeri!" valitti huoneen siivoojatar, mennessänsä huoneesta.

Vähintänsäkin tunnin ajan oli huoneen yksinäinen asuja maannut vuoteellansa, kun ovella syntynyt kolke taaskin häiritsi häntä.

"Kuka siellä nyt taasen on!" huudahti hän nousten samassa puoliväliin istuvallensa.

"Nyt taasen!" kertoi muuan ääni ovella; "se olikin juuri oikea sana, se… Jos minulla olisi ollut saappaat jalassani, olisi ne jo aikoja sitten olleet kuluneet teidän takianne… Minä olen eilen ja tänään juoksennellut kuin kahvimummo pitkin katuja ja ikäänkuin linnan-kansliapalvelija kulkenut ylös ja ales näitä kirottuja portaita… Onneksi olin minä avojaloin, ennenkuin lähdin juoksentelemaan, ja minun jalka-anturani kestävät vielä, sillä isä Jumala on sittenkin parhain suutari."

Alm tunsi vihdoinkin kuumetautiharson lävitse, joka himmensi hänen silmiänsä, Skinnarvik'in maisterin.

"Eilen, kun minä aijoin puhua teidän kanssanne, makasitte te kuumetaudissa ja hourailitte", jatkoi maisteri; "tänään, kun minun täytyi puhua teidän kanssanne, olitte te juossut ulos… Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, sanoi tyttö, kun sai kaksoset."

"Herra! miten olette te seuranneet sen pienen jalan jälkiä?" kysyi kerjäläinen, puoleksi nuhdellen, puoleksi ivaten.

"Jos te olisitte vaanineet niitä samoin, kuin piru vaanii ihmissieluja, olisitte te kentiesi voineet pettää helvetin; mutta nyt on helvetti pettänyt teidät ja sentähden olette te pitkännäköinen naamaltanne, vaikka kasvonne ovat pyöreät kuin lanttu."

"Sitä, että kun ämmät ratsastavat Hornaan luudanvarsilla, menevät tytöt sinne husaarinsapelein päällä."

"Tahdotko ottaa hengen minusta, miesi!" huudahti Alm, tarttuen kerjäläisen kaulukseen ja vetäen hänet ovelta akkunaan; "mistä on kysymys? vastaa! vastaa!"

"Olkaatte varoillanne, herra! älkäätte tarttuko minuun noin!… kerjäläinen on vaarallisin lähellä ollessansa… Herra ei siis tiedä, mistä on kysymys?"

"Herra tietää sen, sillä tottahan se, joka makaa järvessä, tietää olevansa vedessä."

"Sinä tiedät siis jotain Amandasta!… tuosta onnettomasta, tuosta kurjasta, tuosta."…

"Niin, lähin aurinkoa ja pirua ei ole ketään, joka tietäisi hänestä enemmän kuin minä."

"Sinä tiedät siis että hän on paennut, kadonnut… kentiesi on hän kuollutkin?"

"Kuollut?… nainen voi kuolla useammalla kuin yhdellä tavalla", vastasi kerjäläinen; "mutta se kuolema on pahin, joka ei tuo mukanansa suruharsoja ja surureunuksia."

"Elääkö hän! vastaa! elääkö hän!" huudahti kamarikirjuri, nousten kiivaasti ylös tuolilta.

"Hänessä on vähän henkeä, samoinkuin kyyhkyisessä, joka on luullut haukan pesää kyyhkyiskopiksi", ilmoitti kerjäläinen.

"Kiitos ja ylistys olkoon sinulle, sinä Ijankaikkinen korkeudessa! hän ei siis ole kuollut!"'riemuitsi kamarikirjuri.

"Minä tiedän vaan puolittain, missä hän on, mutta minä tiedän varmaan, mihin hän joutuu"…

"Sinä olet meidän pelastava enkelimme!" huudahti Alm, karaten kerjäläisen kaulaan; "joudu! vie minut hänen luoksensa!… nyt heti!… kuuletkos, nyt heti!"

"Ah, kuinka älykäs tuo Molière kuitenkin oli!" vastasi maisteri; "huonommista ihmisistä teki hän neroja ja paremmista aaseja… Hän ei tarvinnut minkäänmoista camera obscura-konetta, huomataksensa kuinka ylösalasin kaikki täällä maailmassa on… Herrassa on kuumetauti, ettekä siis voi mitään siihen, että korvanne venyvät hiukan pitemmiksi, kuin mitä ne tavallisesti ovat… Suokaatte anteeksi minun totuttu avosydämisyyteni!"

"Herra, tarjotkaatte minulle kätenne, sillä nyt olemme me heimolaisia sekä isän että äidin puolelta", lausui kerjäläinen jonkinmoisella vakavuudella sanoissansa ja olennossansa; "poika on riistänyt teiltä kaikki samoinkuin isä on riistänyt minulta kaikki!… Menkää te nyt kumartelemaan pojan akkunan alle, samoinkuin minä olen kumarrellut isän… Saadaanpa nähdä kumpiko meistä vihdoin saa julmimman Medusanpään!… Vivat, herra! kestäkäämme kilvassa."

"Konnan nimi!… mikä on hänen nimensä?" kysyi Alm, juosten sille seinälle, jolla vuode oli, ja tempasi ales sapelin sekä kaksi pistoolia, jotka riippuivat vuoteen kohdalla.

"Räyel, Räyel, herra!… se nimi tulee kutkuttamaan minun korvakalvoisimiani hautaan saakka."

"Kauppaneuvoksen poika, herraseni!… Isä rakastaa kiiltävää kultaa ja haalii sitä… poika rakastaa ihania impiä ja haalii niitä… kulta kuin kulta, vaikka toisessa on rahakuva ja toisella on kyyneleitä… Piru tienne kumpiko on pahin?"

"Siis Amanda rakasti häntä!" huokasi kamarikirjuri; "mutta… minne on hän vienyt tytön?" lisäsi hän milt'ei mylvien ja puhalsi pistooleihin sekä tutki sormellansa sapelinterää.

"Lapsuudessani", vastasi kerjäläinen taistellen lempeämpää liikutusta vastaan, joka uhkasi päästä voitolle, "lapsuudessani ei ollut enempää kuin seitsemän penikulmaa Tukholman ja Asplundan välillä… Monta kertaa matkustin minä nämät seitsemän penikulmaa äi… äitini kanssa… Hän hoiteli minua aina, ett'en olisi vilustunut tällä pitkällä matkalla, sillä minä olin parempain ihmisten lapsi, ja parempain ihmisten lapset ovat aina niin arkoja ruumiiltansa.

"Sitten tuli aika, jolloin matka Asplundan ja minun välilläni muuttui yhä pitemmäksi, vaikk'en jalallanikaan astunut Tukholmaa edemmäksi… Se oli kohtalo, herra, joka mittasi tien uudestansa ja muutti penikulmanpaalut äärettömän kauaksi toisistansa… Mutta minä luulen, että muille ihmisille, jotka matkustavat sitä tietä, on maamittarin laskut vielä samat kuin ennenkin… Ainoastansa minulle on… Ah, se pieni, vihriäinen haka!… se avara piha monine kukkinensa!… se"…

Maisteri vaikeni ja kääntyi äkkiä poispäin. Lapsen muistot olivat saaneet vallan kerjäläisen kurjuudesta.

"Se pieni vihriäinen haka tulee muuttumaan punaiseksi verestä!" houraili Alm, vieden kätensä kuumetaudista polttavaan otsaansa; "ja se avara piha monine kukkasinensa tulee löyhkäämään kuusen havuilta ja ruumiilta!… pois, etsimään tyttöä!… ja häntäkin!… pois, pois!"

"Niin, pois!" kertoi kerjäläinen, heräten uuteen eloon; "minä lähden myöskin, herra! minä tulen mukaan, sillä paha sää on tulemassa, myrsky alkaa nousta!"…

Saariston raikkaat tuulet ja vilkkaat aallot riensivät Asplundan vihriäistä mannerta kohden leikkimään iltaleikkiänsä lehtojen suhisevain latvain ja rannikkojen tuoksuvien kukkaisten kanssa, ennenkuin aurinko meni mailleen ja yö kuvaeli kuolon lepoa.

Vielä oli aurinko näkyvissä lännen taivaalla ja paistoi Asplundan komean herraskartanon akkunoihin, joka miellyttävänä näytti valkoista etumustansa haapa- ja lehmuskäytävien välistä.

Asplunda oli ollut vanha aatelinen sukukartano, ennenkuin ylimysvallan ruostuneen miekan oli täytynyt tehdä tilaa raharuhtinoiden kultaiselle Merkurion sauvalle. Viimeisten viiden- tahi kuudentoista vuoden kuluessa oli herrasasumus, jonka harmaja- ja mukulakivistä ilman kalkkipeittoa tehdyt seinät ennen olivat kestäneet vuosisatojen myrskyjä, tullut, kuten sanotaan, "korjatuksi", s.o. pilatuksi tuon nykyajan rakennustavan mukaan sekä ulkoa että sisältä. Kauppapatroonalla on tosin rahaa kosolta, mutta ylipäänsä sangen vähän taideaistia ja makua, sillä näitä ei ole otettuna hintaluetteloon. Vanha aateli sitävastoin oli usein taipuva ihannetaiteisiin, joko siitä syystä, että se todellakin rakasti niitä, tahi siitä, että se niissä luuli löytäneensä jotakin erinomaisen soveliasta, millä peittää noita monia halkeamia sukukartanoiden muureissa.

Kun kauppaneuvos ja tähdistön jäsen Räyel salli vanhan ritarisalin jäädä alkuperäiseen kuntoonsa, tapahtui tämä hyvyydestä ja armosta tahi, oikeammin sanoen, ainoan poikansa toivomuksen täyttämisestä, joka oli ruvennut pitämään noista vaalistuneista ritarikuvista, mitkä olivat korkeiden seinien ainoat koristukset.

Me mainitsimme ilta-auringon paistaneen herraskartanon akkunoihin; ja kun ritarisalin akkunat olivat korkeammat kuin monien muiden huoneiden, on selvä itsestänsä, että auringon valoa virtasi runsaasti sisään ja leveni vanhanaikuisen ritarisalin kultanahkaisille seinäpukimille.

Nuot vanhat ritarit näyttivätkin sangen uljailta kullatuissa tamineissansa ja kirjavissa kypäritöyhtöissään. Näiden kunnianarvoisten miesten kuvat eivät kuitenkaan olleet ainoat esineet salissa, joita aurinko tänä iltana valaisi, sillä kiiltävän, kivikutoisen laattian keskellä seisoi pienenläntä, kahta henkilöä vasten katettu pöytä täynnänsä hopea- ja kristalliastioita, joissa oli runsaasti senlaisia herkkuja, joita varakkaan miehen keittiö, kellari ja ansarit voivat aikaansaada.

Muuan palvelija, jolla oli ollut paljon puuhaamista tuon komean pöydän ympärillä, lähestyi erästä toista, joka oli tehty marmorista ja jolla, paitsi lautasia ja karotteja kullatusta hopeasta, oli kello, jolla hän rupesi helistämään. Sen ääni oli niin kimakka, että sen olisi pitänyt kuuluman melkein koko huonekerroksen läpi. Arvellen soittaneensa kylliksi, asetti palvelija kellon sen tavalliselle paikalle ja meni tämän tehtyänsä pois ritarisalista.

Noin viisi minuutia sen jälkeen kuin palvelija oli mennyt, aukeni huonekerroksen sisimpään johtavat suuret ovet, ja ritarisaliin astui ihmispari olympialaisesta kauneudesta.

Tuo nuori miesi oli puettu valkoisiin, sotilaspukuun kuuluviin, housuihin ja lyhyeen, mustasta silkkisametista tehtyyn sivilinuttuun, joka oli runsaasti koristettu samanvärisillä silkkipunoksilla, ja oli omansa kaunistamaan upseerin muutoinkin erinomaisen pulskaa vartaloa.

Nuori tyttö taasen tarjosi tuon harvinaisen näyn solakasta, hoikasta vartalosta ja kasvoista, jotka, huolimatta niiden vaaleudesta ja tuosta hiukan himmeästä silmäyksestä, — seurauksia sekä mielen levottomuudesta että siitä väsymyksestä, jonka pitempi ja kiireellinen matkustus tuottaa senlaisiin matkoihin tottumattomalle henkilölle, — kuitenkin loistivat mitä viehättävimmästä neitseellisestä ihanuudesta. Hänen musta tukkansa, silitettynä otsan ympäriltä, valui ales niskasta kolmessa palmikossa. Sitävastoin oli hänen pukunsa sangen kohtalaisessa kunnossa. Hänen yllänsä oli nimittäin, ei enään ihka uusi nuttu tummanvihriästä villakankaasta, kiinni kaulaan asti pienillä kivihiilinapeilla. Tämä nuttu näytti jokseenkin pahoinmenneellä matkalla, josta seikasta voitiin päättää, että se, mitä tuolla kauniilla tytöllä nyt oli yllänsä, on koko hänen mukaanotettu vaatevarastonsa.

"Lemmittyni!" sanoi tuo nuori miesi, "minä olen, kuten näet, lähettänyt pois kaikki palvelijat, sillä minä tahdon itse tarjota sinulle… ei kukaan muu ele arvollinen palvelemaan minun Amandaani… kuulkaatte se, te ritarit Asplundan ikivanhassa ritarisalissa!"

Seinillä riippuvat ritarit olivat vaiti; mutta jos nämät uhkasanat olisi lausuttu heille neljä vuosisataa ennen, olisivatkohan he silloinkin olleet vaiti kuin ne seinät, joita vasten he seisoivat; mutta heidän kasvonsa ilmaisi ankarinta vakavuutta ja heidän silmänsä näyttivät säkenöivän suuttumuksesta.

"Nämät kuvat ovat hiukan peljästyttäviä", huomautti Amanda, "ja nämät korkeat huoneet tuntuvat minusta niin kolkoilta… Gustaf! ah, jospa sinun vanhempasi olisivat täällä!… kaiketi eivät he viivy kau'an poissa?… tulevathan he yöksi kotia?"

"Minä toivon niin… He ovat matkustaneet lähiseutuun ja tulevat kyllä kotia ennen yötä… Tosin tapahtuu joskus, että he jäävät yöksi johonkin tuttuun naapuriperheesen… Mutta älä ole nyt levotoin sen seikan takia… olethan sinä minun luonani… Voidaanko olla onnellisempia kuin silloin, koska olemme lemmittymme luona!"

"Ei onnellisempia, mutta levollisempia voidaan olla… Gustaf, sinun äitisi on varmaan sangen hyvä, sillä hän on kaiketi sinun kaltaisesi… Mutta isäsi?… sinun isäsi on ylhäinen… ehkä on hän kovin ylpeäkin… Luuletko sinä heidän tulevan kohtelemaan minua helleydellä ja rakkaudella, samanlaisella helleydellä ja rakkaudella kuin minä tahdon osoittaa heille?"

"He tulevat ihastumaan sinuun… Mutta istu nyt pöytään, lemmittyni!… kas niin, Amanda!… minä istun sinun viereesi, minä, valmiina lukemaan sinun toivomuksiasi, ennenkuin ne edes ovat ehtineet sinun huulillesi tahi silmäykseesi."

"Ah, kuinka hyvä sinä olet minulle!" sanoi Amanda ja katsoi sanomattoman suloisesti sielunsa lemmittyyn.

"Kuinka sinulla mahtaa olla nälkä ja väsymys, ihana tyttö!" lausui Gustaf pannen hänen eteensä ensimäisestä ruokalajista; "tämä pitkä matkustaminen ei ollutkaan sinulle leikintekoa… et ikänäsi ole ennen liikkunut näin kaukana."

"Varmaankin puhuvat he nyt minusta!" lausui Amanda hajamielisenä; "kun minä vaan voisin kuulla mitä he puhuvat!"

"Kentiesi katuvat he nyt väärinkäytöstänsä sinua kohtaan, tyttöparkani! kentiesi he myöskin lahmaavat sinua siitä, että sinulla oli kylläksi voimaa heittää itsestäsi tuo häpeällinen i'es… He eivät käsitä, ett'ei mikään ole sen masentavampaa kuin riippuvaisuus senlaisista ihmisistä, jotka lakkaamatta huutelevat korviin niistä suurista armeliaisuuden töistä, joita he ovat tehneet."

"Niin, he ovat katkerasti loukanneet minua ja kovin solvaisseet meitä kumpaakin… mutta sittenkin tulen minä alakuloiseksi heitä ajatellessani."

"Amanda!" lausui kestitsijä, kohottaen jalojen viinarypäleiden mehulla täytettyä lasiansa, "näetkö kuinka kauniisti auringon säteet sattuvat laseihin! näetkö kuinka ne kimaltelevat ilta-auringon loistossa… Tyhjennä lasisi, Amanda!… onnesi malja! meidän onnemme malja!"

"Niin, niin! meidän onnemme malja!" huudahti Amanda innokkaasti ja tyhjensi tuon kimaltelevan lasin.

"Ah, sinä taivahainen olento!" lausuili Gustaf, silmäillen hurmastuneena tyttöä, jonka kasvoille aurinko oli levittänyt säteensä; "tulkoon maailma meistä mitättömäksi, kunhan vaan me tulemme kaikeksi toisillemme!"

"Niin, kaikeksi toisillemme!" kertoi Amanda; "mutta voinko minä tulla sinulle sen arvoiseksi, kuin minä haluaisin tulla!"

"Gustaf! sinulla on rikkautta ja arvoa, mutta mitäs minulta on!… Minä olen köyhä tyttö, arvotoin, nimetöin… minulla ei ole edes niidenkään kunnioitusta, 'joiden pitäisi oleman minun parhaimpia ystäviäni, niidenkään, joiden pitäisi oleman 'minulle vanhempain sijassa… Mutta minäkin voin voittaa mainetta ja kunniaa… niin, Gustaf!" lisäsi hän samalla kun hänen silmänsä alkoivat saada takasin tavallisen loistonsa, "tiedätkö, se aate, muistathan, se aate, joka hetki sitten"…

"Tottahan muistat, että, kun matkustimme kestikievaritalon ohitse, joka on tässä läheisyydessä"…

"Eräs näyttelijäjoukko saapui sinne samalla hetkellä, kun me ajoimme talon ohitse."

"Niin, niin! sinä tahdoit ruveta näyttelijättäreksi… minä muistelen sinun maininneesi jotakin sinnepäin."

"Niin, minä tahdon, minun pitää ruveta näyttelijättäreksi!" huudahti
Amanda tuolla äänen lujuudella, joka oli hänessä niin omituinen.

"Minä hyväksyn sinun päätöksesi, Amanda!… sinä tulet viehättämään koko maailman, siitä olen minä varma… Minä näen jo juhlavaunut, jotka sinua kuljettavat!… minä kuulen sinua ympäröivän yleisön riemun… sinä tulet kunnioitetuksi, mainehikkaaksi!… Niin kaunis käsi, kuin sinulta on, ei voi muuta, kuin kietoa koko maailman sormiensa ympärille… Sinun menestymisesi malja ja sen kuuluisan nimen, jota sinä kerran tulet kantamaan!"

"Minun ahkeroimiseni malja, joiden palkkana on oleva sinun lempesi", vastasi tyttö, kilistäen kohteliaan kestitsijänsä kanssa ja sitten tyhjentäen lasinsa, jota tämä ei ollut laiminlyönyt kaataa täpötäyteen.

Eroitus miehen ja naisen kunnianhimolla on se, että kun miesi, tyydyttääkseen tätä ankarata himoa, uhraa kaikki, ystävänsä, lemmikkinsä, vaimonsa, lapsensa, näkee nainen siinä vaan välikappaleen ystävyyden ja lemmen saavuttamiseksi, edellinen ahmasee yksinänsä kaikki ne hedelmät, joita kunnianhimo viskaa hänen syliinsä, ja haalii vieläkin useampia samalla ahneudella kuin ennenkin; jälkimäinen ei ainoastansa jakele kanssansa niitä hedelmiä, joita hän on ko'onnut, vaan uhraa myöskin itsensä niiden ohella. Anna hänen voittaa hallitsijakruunu ja hän tulee laskemaan sen lemmikkinsä päähän tyytyväisenä, jos hän vaan saa olla tuona kainona, vaatimattomana kukkasena hänen rinnoillansa.

"Niin, Gustaf!" jatkot tyttö yhä enemmän haltioissansa, "minä tulen tutkimaan, ja sinä minua armaani, minun lemmittyni, tulet antamaan minun esteettä harjoittaa taidettani… Mutta kun minä kerta olen päässyt maaliin, ja kun sinä kuulet kaikkien kehuvan ja ylistelevän minua, silloin saat sinä olla ylpeä siitä, että sinulla yksin on koko minun lempeni… niinhän se on, Gustaf?… sinä olet tuleva kovin ylpeäksi Amandastasi?"

"Ylpeämmäksi kuin keisari, jota ympäröi kumartelevia kuninkaita", vastasi hän, nostaen jääalustalta sampanjan ja antaen sen helmet valua ales Amandan lasiin.

"Ja minä tulen palkitsemaan sinua tästä ylpeydestä, minä", jatkoi tyttö, "kaikilla niillä kukkasilla ja seppeleillä, joita minä voitan, tulen minä rientämään sinun luoksesi… niillä tahdon minä seppelöidä sinut!… ja sitten tahdon minä viedä sinut riemuitsevan yleisön joukkoon ja huutaa kaikille: häntä, häntä yksinään tulee teidän ylistää ja seppelöidä, sillä kaikki mitä minä olen, olen minä hänen kauttansa!"

Uneksitun onnellisuutensa valtaamana nojasi hän päänsä tuon nuoren miehen rintaa vastaan, ja tämä painoi polttavan suudelman hänen kiiltävälle päälaellensa. Siinä silmänräpäyksessä hehkui tässä suudelmassa muuta kuin törkeätä lihallisuutta, siinä hehkui pyhää kunnioitusta. Oi, miksi oli tämä ylevä tunne yhtä haihtuva kuin sampanjahelmetkin!

"Näetkö", jatkoi Amanda, "aina lapsuudestani asti olen minä rakastanut laulua ja runoutta… Ah, kuinka Stagnelius'en laulut ovat minua viehättäneet!"

"Sinä olet siis lukenut Stagnelius'en lauluja, näitä hartaita, viehättäviä lauluja!" huudahti luutnantti, joka kuitenkaan ei ollut lukenut enemmän Stagnelius'elta kuin "Tytön yksinpuheen", joka alkaa: "Taivahasta korkeasta" j.n.e. ja "Kaksinpuheen", jonka alkujohto on; "Sulo tyttö! alttar' ilon" j.n.e. sekä "Portto Roomassa".

"Osaan; se on ollut minun suurin iloni… tahdotko minun lausuelemaan joku kappale sinulle?"

"Tämä murhenäytelmä herätti minussa ensimäisen halun teaatteriin", sanoi hän; "kuinka se on kaunis! kuinka se on suurenmoinen!"

"Sinä muistat kaiketi kohtauksen Gerdan ja Hilman välillä?… miellyttääkö se sinua?"

"Minä en muista nyt kaikkia, mutta vähän kuitenkin, sillä tämä ei voi koskaan mennä muistostani… Kuulehan ensin mitä Gerda, tuo ilkeä kasvatusäiti lausuu:

    "Kun kerran rovio tai tuonen toukat
    Ruumiimme syö, me oomme mennehet.
    Sielukin viime henkäyksest' ilmaan
    Kuin savu haihtuu; tuhkaks muuttuvi
    Myös rinta, lempeä mi ennen hehkui."

"Tuo oli se ilkeä kasvatusäiti, joka näin puheli", sanoi hän; "mutta kuulehan nyt mitä jalo Hilma vastaa:

    "Te'et pilaa Gerda! — Koskaan lempinynnä
    Sa etkö oo ja kärsinynnä? Syömmen
    Heikoinkin tunne hautaa vahvempi
    Ja roviota on. Jo unhoititko
    Mit', itkein siveyden kyyneleitä,
    Sa kerroit ennenaikaan lapsoselle,
    Ku silmäil' sieluin sinitaivahata?
    Oi, eipä; tulta, joka povessamme hehkuu
    Ja meitä riemuissa, tuskissa syöpi,
    Ei mainen tuli sammuta; se liehuu
    Yön tyynessä viel' kummun ympärillä:
    Huo'aten lähestyy se usvan tasaa
    Ja kuutamolla lempens' esineitä."

"Ihanata! suloista! hyvin! hyvin!" riemuitsi luutnantti ja painoi lumoojatarta kovasti rintaansa.

"Kiitoksia, Gustaf!" lausui Amanda, tukehtumaisillansa hänen syliinsä;
"HilmalIe tulee sinun taputtaa käsiäsi."

"Sinun lempirunoilijasi malja! Stagnelius'en malja!" huudahti tuo aina kohtelias kestitsijä, tarttuen sampanjalasiin.

"Niin, hänen maljansa!" lausui Amanda, ja kohotti omaansa, jossa poreili helmiä; "hänen maljansa, joka lauloi niin taivaallisesti samalla aikaa kun maalliset tuskat raatelivat hänen rintaansa!"

"Amanda!" keskeytti häntä kestitsijä; "hänen muistoksensa, joka lauloi niin syvällisesti, pitää sinun juoda syvään!"

"Minun pääni tuntuu niin kummalliselta", vastasi Amanda hiukan uneksivana ja kosketti otsaansa sormellaan; "minusta näyttää kuin nuot kuvat liikkuisivat tuolla seinällä… Mutta sinä olet oikeassa, Gustaf!" lisäsi hän vilkkaammin; "pohjaan Stagneliius'en muistoksi!"

Tuo pulska pari ei enään istahtanut pöytään, vaan käveli salin ympäri kädet toinen toisensa vyötäisillä.

"Ritariajan loistavat päivät!" lausui Amanda, pysähtyen lemmikkinsä kanssa erään ritarin kuvan eteen, joka nelistäen ja ojennetuin keihäin syöksyi tultasuitsuttavaa lohikäärmettä Vastaan. "Gustaf! minä haluaisin nähdä sinun tuon uljaan juoksiamen selässä riehuvan sodassa… minä haluaisin nähdä sinua kauniissa sotilaspuvussasi, kuinka komealta sinä näyttäisitkään!… Milloin, milloin, jalo ritarini!" huudahti hän yhä enenevällä haaveilemisella, jota sampanjan kiihoittava vaikutus vielä enemmän lisäsi; "milloin syökset sinä lohikäärmettä vastaan Amanöasi takia… Amanda tulee seisomaan vierelläsi ja kädet ristissä rukoilemaan pyhimyksiltä sinulle voittoa… Haa! pyhä Yrjänäni, sinä oletkin jo taistelussa… sinä oletkin tuon hirveän lohikäärmeen kanssa… maa järisee noista hirveöistä iskuista… ilma täyttyy liekeistä ja verestä… näetkö mitä verivirtoja valuu lohikäärmeen verenpunaisesta kidasta… näetkö kuinka aurinko nousee… Urhoisa, pyhä Yrjänäni, puolusta itseäsi!… taistele! voita!… Amanda rukoilee… Ah, ritari kaatuu!… hänen verensä juoksee kuiviin!… hän kuolee!… pyhä Yrjänä-parka! Amanda-parka!… Minun päätäni polttaa!… missä minä olen?"

Hehkuvin poskin nojasi hän nuorta miestä vasten, joka riensi sulkemaan hänet syliinsä.

Semelen jumalainen poika oli viiniköynnöksellä kiedotulla thyrsussauvallaan hiipinyt Sulottarien karkeloon, ja tuo nuori tyttö, tottumatoin tähän pyörryttävään tanssiin, tunsi aistinsa hurmaantuneiksi.

Amandan ritari, jonka päätä viininjumala myöskin oli kosketellut, mutta ei ennättänyt sekoittaa, talutti neitoisensa ritarisalista niihin huoneisiin, joista he olivat tulleet, ja nuot suuret ovet suljettiin heidän jäljestänsä.

Heti sen jälkeen tuli sama palvelija sisään, joka oli kattanutkin pöydän. Ahnaasti syöksyi hän nyt tuon runsasvaraisen illallisen jäännösten kimppuun, ja nyökkien hänen ympärillään oleville ritareille, tyhjensi hän lasin toisensa perään. Sillä välin kurkoitti hän korvansa ja kuunteli, silmät kiinnitettynä noihin suuriin suljettuihin ovihin. Hän kuulteli kau'an noita ihmeellisen kauniita, vaikka sangen haaveellisesti vaihettelevia säveleitä tuon nuoren tytön äänestä, joka jossakin perimmäisessä huoneessa lauloi hurmaavaa lemmenlaulua, johon yhtyi erään pianon mukasoitto, mutta tässä soitossa oli jotain epätasaista, epäselvää, joka ilmaisi soittajan käden puuttuvan tavallista vakavuuttansa. Sävelet tuntui liehuvan ympäri joka haaralle, samoinkuin kukkalehdet, kun ne jonkun ankaran tuuliaispään tempaamana irti varrestansa tahi kukkaterästä, hajoavat avaruuteen ja katoavat.

Laulu taukosi taukoamistansa ja vihdoin kaikueli se kuolemaisillaan olevan satakielen äänellä.

Palvelija, joka ei enään kuullut mitään ja siis luuli voivansa olla häiritsemättä luvallisessa toimessansa, vei nyt vast'ikään avatun pullon huulillensa ja nyökkäsi samassa noille vanhoille ritareille; mutta tällä kertaa ei hän juonut, sillä hän näki selvään kuinka varjo varjon perään nousi ritarein kuville ja kasvoille.

Tämä näky peljästytti häntä, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että kirkas ilta-aurinko alkoi vaipua ales läntisten metsäkukkulain taakse. Sitä vastoin muisti hän varsin hyvin, että vanhassa ritarisalissa tavallisesti kummitteli ja hän laski vavisten viinipullon pois kädestänsä.

Palvelian pelko eneni enenemistänsä, hänen säärensä vapisivat, ja kylmä hiki peitti hänen otsansa, sillä hänestä näytti ikäänkuin olisivat nuot vanhat ritarit alkaneet laulaa ehtoovirttä, joka valittavana humisi ritarisalin neljältä taholta.

Mutta ikuiset eivät kuitenkaan ne varjot olleet, jotka peittivät noiden vanhain ritarein kasvoja, eikä yönkään tumma vaippa, joka peitti heidän kiiltäviä tamineitansa, ollut ikuinen. Aurinko, ijäti vanha ja ijäti uusi, heloitti jo korkealla itäisten metsäkukkuloiden yli, jotka vielä hohtivat siitä kullasta, jonka päivän kuningatar oli hajoitellut ympärillensä loistavalla kruunausmatkallansa, ja kaikkialla, missä se kulki, kohtasi sitä ihantelevia silmäyksiä ja riemusta hehkuvia kasvoja.

Mutta enin kaikista hehkui tuon nuoren, pulskan husaariupseerin kasvot, hänen astuessansa ulos korkeankaarevasta herraskartanon portista ja laskiessansa sahviaaniin puetut jalkansa pihan siisteille, yökasteen hiukkasen kostuttamille hiekkakäytäville.

Hänen vastaansa riensi sama palvelija, jonka pelkoa kummituksista edellisenä iltana me olemme saaneet nähdä.

"Kuule nyt tarkkaan mitä minä sinua käsken!" lausui luutnantti kumartamalle palvelijalle; "sinä taitatat silmänräpäyksessä puutarhan kukkalavoista kauniimmat kukat… Nämät kukkaset kiinnität sinä sitten seppeleinä ja köynnöksinä puutarhassa olevan kaikupaviljongin ympärille… Kauniimmat ruukkukasvit, joita sinä kiiruusti saat käsiisi, annat sinä viedä samaan paviljonkiin ja asetat ne niin, että ne muodostavat jonkinlaisen kukkaseinämön kahvipöydän ympärille, jonka astiasto pitää oleman kelvollinen vaikka kuningattaren murkinaan… Tämä kaikki pitää oleman valmiina siksi, kunnes palajan, sillä minä menen nyt suureen anssariin."

Annettuansa nämät käskyt meni luutnantti puutarhaan ja katosi pian istutuspensaiden runsasvaraiseen lehdistöön.

Se ensimäisen huonekerroksen pitkä akkuna-rivi, joka oli itään eli puistoon ja yrttitarhaan päin, oli melkein kokonansa kastanjapuiden ja lehmuksien latvain peitossa, joiden välissä siellä täällä joku solakka englantilainen kuusi heilutti harvanpuoleisia oksiansa. Senpä vuoksi valitsikin auringon säteet mieluummin kuuset, kun ne anteeksisuotavasta uteliaisuudesta tahtoivat kurkistaa sisään joistakuista kysymyksessä olevista akkunoista, koska niiden latvat eivät olleet niin tuiki läpipääsemättömiä kuin lehtipuiden.

Tänäkin aamuna hyppeli eräs mitä kirkkain auringonsäde kuusien vaaleanvihreiden neulojen läpi ja sitä seurasi oksalta oksalle laulavien rastaiden juhlalliset tervetuliaiset. Auringonsäde hyväili ja suuteli pieniä lemmikkejänsä ja riensi sitten akkunaruutua kohti, luultavasti haluten nähdä erästä isompaa ja raskaampaa ystävätä, jolle se voi jakaa loistoansa ja taivaallista riemuansa.

Tuo vieno taivon lapsi keksi heti erään loistavan mahonkipöydän, jolla oli pieniä hopeakappaleita, mitkä kuuluivat runsaskoristeiseen pukineesen; mutta se ei voinut luonnollisesti katsella kuvaansa tuossa kauniissa pukemakuvastimessa, koska tämä, kuten tavallista, oli käännetty huoneesen päin.

Tästä ei laisinkaan murheissansa hyppäsi taivon lapsi kuvastimen yli, mutta heijastui heti takasin peljästyneenä, sillä se oli kohdannut tuon sammuvan silmäyksen erään tytön kauniista mutta kuolon kalpeista kasvoista.

Tyttö, jolla oli kuolon kalpeat kasvot, oli puettu tummanvihreään nuttuun, joka oli kiinni kaulaan asti. Vasemmalla kädellänsä koki hän pitää ko'ossa pitkää, hajallaan olevaa tukkaansa, ja oikeassa piti hän kilpikonnanluista kampaa; mutta koska nuot marmorivalkoiset kädet näyttivätkin yhtä liikkumattomilta ja kylmiltä kuin marmori, ei ollut toivomistakaan, että tuo kilpikonnanluinen kampa voisi täyttää tarkoitustansa sekä järjestää noita kiiltävän mustia hiuksia, ja tämä toivo sammui tykkänänsä, kuin kummatkin kädet hellittivät, jolloin kampa putosi laattialle ja hiukset valuivat nuoren tytön vasemmalle puolelle.

Nyt lähenteli tyttö kasvojansa kuvastimeen, ikäänkuin haluaisi hän mitä lähimmältä matkalta lasista tutkia noita kalpeita kasvoinsa juonteita.

Mutta äkkiä ja ikäänkuin olisi joku kauhea näky kuvastimessa häntä peljästyttänyt, hypähti hän ylös, käänsi kuvastimen akkunaan päin ja katosi itse huoneen perälle.

Auringon lapsi huomasi silloin lasilla muutamia kirkkaita helmiä, joita se riensi omistamaan ja hymyili silloin niin taivaallisen suloisesti, kuin enkelein ajatellaan hymyilevän, koska he keräilevät katumuksen kyyneleitä kuolevaisen silmästä.

Nyt lähestyi tuo kalpea tyttö uudestaan akkunata ja avasi sen, jolloin hän sisäänvirtaavalle aamu-ilmalle uskoi moniaita huokauksia, syviä kuin aallon, koska myrskyn siipi viuhtoo sen povea.

Sitten riensi hän taaskin akkunasta ja käveli pitkin askelin edes takasin huoneessa, väliin väännellen käsiänsä, että nämät tulivat veripunaisiksi, väliin repien pitkää, paksua tukkaansa niin, että kädet muuttuivat mustiksi niistä lepeistä, jotka irtitemmattuina hänen kauniista päälaestansa, kietoutuivat hänen sormiensa ympärille ja jäivät niihin, sittenkuin käsi oli päästänyt tuon kiiltävän palmikon.

Tässä silmänräpäyksessä menetti auringonsäde kultaisen loistonsa. Pilvikö riensi auringon eteen, vai oliko kentiesi auringon säde vaalennut, nähdessään tämän tuskan ja ahdistuksen kuvan?

Kerran pysähtyi tyttö levottomassa käynnissään ja kohousi varpaillensa. Sitten lähestyt hän varjon kepeillä askelilla avattua akkunaa ja pysähtyi siihen kuultelemaan.

"Niin oli, kuin minä sanoin", kuului eräs vaimon ääni läheltä akkunan alta; "täällä pitäisi oleman ne kauniimmat ruusut… joudu poimimaan niitä!"

"Kaiketi pitää meidän kiirehtimän", vastasi eräs miehen ääni; "mutta me ennätämme kyllä saada reilaan, sillä kaikki ihmiset puuhaavat paviljongin kanssa ja sitäpaitsi kuluu hetki aikaa ennenkuin luutnantti palajaa anssarista."

"Kauniimpain viinirypäleiden valitsemista ja ananaspuiden paljastamista… kauniille pitää kaunista olla, ymmärrättehän… niin on laita ylhäisten hääkemuissa… Ha, ha, haa!"

"Ha, ha, haa!" kertoi vaimo; "mutta, Blom-hyvä, mistä löysi luutnantti tuon nuoren kauniin tytön?… Luutnantti on tosin suurin tytöstäjä, kuin ajatella voi… minä juuri ihmettelen monesko järjestyksessä tämä hento tyttö nyt mahtane ollakaan, sadas, vai sadasensimäinen."

"Vähää ennen kuin meidän piti lähteä Tukholmasta ennen edellä puolen päivää ja juuri kuin minä ajoin vaunut portin eteen, nä'in minä luutnantin tulevan kadulla tuon mamsellin kanssa, joka oli sangen vaalean ja itkuisan näköinen… Autettuaan hänet vaunuihin ja nostettuaan ylös kuomin, vei hän minut syrjään ja kuiskasi näin: 'piru sinut vie, jos annat yhdenkään ristityn ihmisen aavistaa, että minulla on tyttö vaunuissa, etkä saa mainita siitä isällenikään!"

"Minäpä luulin, minä, että kauppaneuvoskin palajaisi Tukholmasta", muistutti vaimo.

"Ei, hän viipyy ensi viikkoon, ja kiitä Jumalaasi, jos hän sittenkään tulee tänne maalle."

"Niin, ja se kävi tuulen nopeudella, seitsemän penikulmaa seitsemässä tunnissa. Me tuskin maltoimme syödä päivällistäkään."

"Sielläkös oli hyväilemistä ja kuhertelemista, tiedättekö… hiton kaunis hän on, ja jota etäämmäksi me pääsimme Tukholmasta, sitä iloisemmaksi hän muuttui."

"Tultuamme iltapuoleen Säbyhyn nousi luutnantti vaunuista ja sanoi minulle salaisesti: 'Blom, juokse ha'an poikki oikotietä Asplundaan, että ennätät sinne meidän edellä; mutta nähdessäsi meidän tulevan juokset sinä meitä vastaan ja kerrot ääneen, että minun vanhempani ovat matkustaneet pois jäljestäpuolenpäivänä jonkin naapurin luokse, mutta että he palajavat pian takasin."

"Saattaa olla… mutta eilen oli hän sittekin vieraisilla naapurein tuona", lausui palvelija nauraen.

"Ja hänen äitinsä!" lausui vaimo, "kyllä se on totta, ettei kauppaneuvoksen vaimovainaja ole kaukana; mutta miten hän menettelisi, päästäksensä tänne kirkkomaasta, en minä tiedä."

"En minäkään, mutta luultavasti pitää luutnantti huolen siitä kuin kaikesta muustakin."

"Te olette hupsu, mummo!… sehän vaan on petosta kun tehdään vääriä pankkosetelejä tahi kirjoitetaan toisten nimi velkakirjoihin."

"Tässä on enemmän kuin tarvitaan eikä enempää ole ottamistakaan, joll'ei kellään ole halua noukkia okaita."

"Katsokaahan tuonne ylös… nyt se on poissa!… huu, kuinka minä peljästyin!"

"Tuosta, joka on auki… kauppaneuvoksen vaimovainajan makuuhuoneen akkunasta, tiedän ma!"

"Huu, ruumiinhan minä nä'in mitä pisimmällä, mustalla tukalla liituvalkeain kasvojen ympärillä… se oli, Jumala minua armahtakoon, kauppaneuvoksen vaimovainajan haahmu!"

"Hänellä oli, ellen erehdy, vaalea tukka… mutta kentiesi tukka mustenee haudassa… se olisi onnellista teille, mummo, se, jolla on kokonainen varpuisen pesä päässänne."

Hän, joka oli kuunnellut akkunassa vetäysi moniaan askeleen takaperin huoneessa ja' seisoi hetkisen liikkumattomana, kädet suonenvedon tapaisesti väännettynä ja mielipuolisuuden hymy huulillansa. Sitten veti hän povestansa pienen, yksinkertaisen kultaristin, jonka hän painoi ensin silmillensä, sitte huulillensa ja piti sitä kau'an niitä vastaan, jonka jälkeen hän laskettuaan ristin pöydälle, lankesi polvillensa, kädet pantuna ristiin mustakähäräisen päänsä yli.

Tässä asemassa viipyi hän hyvän aikaa; mutta vihdoin nousi hän seisomaan ja katseli suoraan eteensä. Tuo mieletöin hymyily oli kadonnut hänen huuliltansa ja hänen silmänsä alkoi leimuta kirkkaalla loistolla ja heleämpi väri valui hänen poskillensa. Hänen kasvonsa eivät enään olleet heikon, kärsiväisen tytön: ne olivat ylpeän, vaikka syvästi loukatun naisen.

Vihdoin ojensi hän oikean käsivartensa auringon sädettä kohti, joka uudestansa oli lentänyt kuusen latvan lävitse hänen vastaansa. Auringon lapsi hyppäsi hänen kädellensä, kiipesi käsivartta myöten ylös hänen kasvoillensa ja viipyi siinä, lepäsi siinä.

Tällä hetkellä näytti tuo nuori tyttö ikäänkuin kirkastetulta; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei häntä enään ollut akkunassa.

Puoli tuntia tämän jälkeen palasi tuo Asplundan uljas perillinen puutarhasta ja astui sisään kaarreportista. Nopein askelin riensi hän pitkin leveöitä mosaikkiportaita ja kiiruhti alimaiseen huonekerrokseen.

Hänen kasvonsa ja ryhtinsä vetivät muutoin vertoja ainoastansa sankarille voittamansa tappelun jälkeen.

Kuljettuansa pitkän jonon komeoita syrjähuoneita, vierashuoneita ja saleja, pysähtyi hän vihdoin erään suljetun oven eteen, jolle hän hiljaa ja hymyillen naputti.

Koska ei vastauksen merkkiäkään kuulunut sisäpuolelta, rohkeni hän koskettaa ovea rystysillänsä vaikka yhtä huonolla menestyksellä.

Mutta mitä ei sormi eikä rystyt saa aikaan, vaikuttaa epäilemättä tuo vastustamatoin ääni ja mikä onkaan vastustamattomampi kuin onnellisen rakastajan ääni?

"Amanda! lemmitty Amanda! minähän täällä olen", ilmoitti hän niin vienosti kuin mahdollista.

"Jos et sinä sallikaan minun tulla sisään", jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä, "niin niin suo minulle kuitenkin tuo kadehdittava onni saada kuulla sinun taivaallista ääntäsi."

Pidättäen hengähdystänsä painoi hän korvansa oveen kuullaksensa myöntymystä tuohon hänen mielestänsä niin vähäpätöiseen pyyntöön, mutta ei hiiskaustakaan voitu kuulla tuosta "taivaallisesta äänestä", ainoa, jonka hän luuli kuulevansa, oli eräs ilkeästi kirisevä ääni, joka vihloi hänen musiikillista korvaansa.

Hiukan suuttuneena kaunottaren oikullisuudesta teki hän päätöksensä ja avasi oven sekä astui äitinsä, kauppaneuvoksen vaimovainajan, entiseen makuuhuoneeseen.

Avonaisen akkunan, Vaan ei avonaista syliä; taivaan tuulen raitista ilmavetoa, vaan ei tuon kuusitoista vuottaan tytön raikkaita hengähdyksiä.

Ah, elämässä on hetkiä, jolloin arvellaan tuolla anteliaalla Luojalla sittenkin olevan sangen vähän tarjoamista.

Hiukan hämmästyneenä lähestyi luutnantti varpaisillamsa tilavata, kirjavilla silkki-untuvilla ympäröityä ja kullatuilla jalopeuran jaloilla lepäävää vuodetta joka oli kauppaneuvoksen vaimovainajan, ennenkuin hänen täytyi vaihtaa se tuohon ahtaaseen, hopeajaloilla olevaan, jolla oli uutimina köynnöksiä sammalista ja kukkasista ja joka oli vuorattu kolmen kyynärän paksuisella multa- tahi hiekkakerroksella.

Nuori sotilas avasi varovasti silkki-uutimet ja heitti silmäyksen tuohon olympialaiseen maailmaan. Hän löysi nuot valkoiset pilvikääreet mutta ei tuota liihoittelevaa jumalatarta.

"Ehkä on hän jo mennyt puutarhaan", mutisi hän itseksensä ja lähti makuuhuoneesta. Hänen silmänsä tähysteli tämän ulkopuolella olevassa syrjähuoneessa ja kaipasi silloin tuota pientä, kaunista olkihattua ja valkoista pitkä-huivia, jotka hän varhaimmin aamusella oli huomannut syrjähuoneen sohvalla. Täten vakuutettuna, että tuo ihana vieras oli lähtenyt asumuksesta, meni hän uudestaan puutarhaan ja kuljeskeli ympäri kaikkialla, huutaen Amandan nimeä; mutta hänelle vastasi ainoastansa tuulen uhma joka, mitä useammin hän huusi, tuntui hänestä yhä pilkkaavammalta ja kolkommalta.

Nyt tuli palvelija ilmoittamaan, että kahvi on valmista ja että kaikupaviljonki oli koristettu haltian käskyn mukaisesti.

Luutnantti riensi sinne ja huomasi silmänsä edessä paratiisin, mutta mitä on paratiisi ilman Eevatta!

"Eikö kukaan teistä ole nähnyt mamsellia tänään?" kysyi hän yhdeltä ja toiselta väestä.

Hän syöksyi puutarhasta takasin asumukseen. Sama tyhjyys, sama kolkkous. Juostessansa ritarisalin läpi säpsähti hän noita seinällä olevia äreännäköisiä kuvia, sillä heidänkin kasvoissansa luuli hän huomaavansa nureksivaa pilkkaa.

Tultuaan jälleen ales pihaan, huomasi hän yhden palvelijoista joka näytti tulevan maantieltä päin.

"Oletko nähnyt erästä nuorta naista, jolla oli tumma hame, valkoinen huivi ja olkihattu heleänvärisillä nauhoilla?" kysyi hän palvelialta.

"En voi niin tarkkaan sanoa, armollinen herra luutnantti… mutta minä luulen hänen poikenneen järvelle päin."

"Kahvi jäähtyy tykkänään", arveli palvelija, joka samassa tuli puutarhasta.

Palvelijan hyväätarkoittavaan kehoitukseen vastattiin äreällä käskyllä satuloida silmänräpäyksessä parahin ratsuhevoisista.

Käskyä toteltiin ja, nousten tuon tulisen juoksijaimen selkään, kiiti luutnantti nelistäen maantietä myöten järvelle, ratsastaen kivien, kantojen ja ojien yli.

Hän huusi ja hoilasi sekä kiljui kuin hullu mutta hänen äänensä oli huutavan ääni korvessa.

"Jos hän on hukuttanut itsensä! hukuttanut itsensä!" vaikeroi ratsastaja, laukaten pitkin rantaa, että vesi räiski hänen päällensä.

Puolen tunnin turhan ratsastamisen jälkeen rannalla tuli hän taaskin maantielle. Kentiesi lohdutti hän itseänsä sillä arvelulla, että se, joka aikoo hukuttaa itsensä, voi tehdä sen tarvitsematta pukeutua hattuun ja huntuun.

Hän eteni yhä kau'emmaksi Asplundasta, kohdaten tuon rajun ratsastamisen ajalla monta sekä ajavia että jalkamiehiä, joilla, kysyttynä tietäisivätkö tuosta nuoresta, kauniista naisesta, ei ollut minkäänmoista tyydyttävää vastausta annettavana.

Siten tuli hän Säbyn kievaritaloon, joka oli neljännes penikulman matkalla Asplundan herraskartanosta ja joka nyt vilisi ajopelistä ja hevosista.

Hän kyseli kyselemistänsä mutta yhtä turhaan, ei kylläksi siinä ett'ei kukaan voinut antaa hänelle pienintäkään tietoa; kaikki vetivät onnettomuuden lisäksi suunsa nauruun tuolle nuorelle miehelle joka näytti olevan aavistuksen valtaamana, vaikkei hänellä ollut hätäilemistä muusta kuin karanneesta tytöstä.

Riehuten surusta ja raivosta kääntyi hän vihdoin kotimatkalle ja hän pääsi kotia hyvään aikaan, sillä keskellä pihaa kaatui hänen uljas hevosensa.

Luutnantti ei malttanut katsella tuon jalon eläimen kuolemankamppausta eikä kuunnella talonväen valitushuutoja. Pitäen käsiään kasvojensa edessä syöksyi hän portaita myöten ylös ja huoneiden läpi eikä pysähtynyt, ennenkuin van oli tullut tuohon kirottuun makuuhuoneesen, jonka sohvalle hän heittäysi väsyneenä sekä ruumiiltansa että sielultansa.

Mikä paha henki oli riistänyt tuolta nuorelta, kauniilta ja sivistyneeltä mieheltä kaiken hänen malttinsa ja tyyneytenä, nämät kadehdittavat ominaisuudet joita ei tähän asti mikään ollut voinut häiritä, ei edes niiden monien uhrein kyyneleetkään, jotka ennen olivat liehuneet hänen ympärillänsä kuin perhoset kynttilävalkean ympärillä ja joiden poltetuille siiville ja hänen päällensä kannustaville kuoleman tuskille hänellä aina oli ollut kynttilävalkean kirkas välinpitämättömyys?

Se, näet, että mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi menettäneensä tuon nuoren tytön, joka nyt on kadonnut, sitä ihanampana esiytyi tämä hänen sielunsa silmiin tämän harvoinnähty kauneus, tämän tulinen innostus, tämän luottamuksesta ja uskalluksesta niin uhkuva viattomuus.

"Haa! minä lemmin häntä!" huudahti hän puolittain mielipuolena; "hän oli ensimäinen ja ainoa, jota minä olen lempinyt!… Oi, jospa hän palajaisi!… jos hän palajaisi!… niin minä, niin minä… mutta hän ei palaja!… voi minua!… Muutaman hetkisen taivaan edestä tuotti hän minulle ajallisen ja ijankaikkisen helvetin!… voi, voi minua!"…

Hänen silmäyksensä kiintyi nyt sattumasta pukemispöytään, ja hypähtäen ylös syöksyi hän sinne, sillä hän oli huomannut sen kultaisen ristin, jota Amanda oli kantanut ja jonka hän oman kertomuksensa mukaan oli saanut kasvatusisältänsä mennessään ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle.

Tämän ristin tempasi hän itsellensä ja suuteli sitä suutelemistansa. Hän otti sen myötänsä sohvalle ja laski uudestaan makuullensa, painaen ristiä rintaansa senlaisella kiivaudella, ikäänkuin tahtoisi hän haudata sen sydämeensä.

"Hän!" huudahti luutnantti, säpsähtäen ylös sohvalta ilon pyörrytyksen valtaamana.

Mutta askeleet, jotka lähestyivät, olivat liian kolkkavia, raskaita ja kiivaita ollakseen Amandan keijukaisjalan askeleita.

Luutnantti riensi kuitenkin ovelle, mutta vetäysi yhtä nopeasti takaperin sen edestä, joka nyt astui makuuhuoneen kynnyksen yli.

Vieras, joka oli pölyn peittämänä kiireestä kantapäähän, oli keski-ikäinen mies jättiläisen kaltaisesta ruumiinrakennuksesta; mutta hänen kasvonsa hehkuivat kuin tulipallo, ja tässä tulipallossa olevilla silmillä ei ollut minkäänmoista valkuaista. Kaikki oli verta ja liekkejä.

Luutnantti aavisti kuka vieras oli, ja haudan kylmyys tunki koko hänen ruumiinsa läpi.

Se, joka tällä hetkellä olisi nähnyt nuot molemmat miehet, olisi otaksunut heidät kahdeksi patsaaksi, toisen tulesta toisen lumesta, kumpaisetkin joka silmänräpäyksessä valmiit syöksymään toisensa päälle, jolloin toisen voitto oli mahdollinen ainoastansa toisen perinpohjaisella häviöllä…

"Liian myöhään jouduin minä pelastamaan hänen viattomuuttansa", alkoi tulipatsas; "liian myöhään myöskin pelastamaan hänen henkeänsä!… Kaksi on siis mennyttä!… Amanda, lapseni… sinussa oli henki ja viattomuus yhtä… kun jälkimäinen sai surmansa, surmattiin myöskin edellinen."

"Kaikki!" vastasi Alm, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut; "tuo livréhen puettu konna makasi äsken minun jalkojeni juuressa tuolla ulkona", jatkot hän, "ja kurkkunsa minun kämmenieni välissä tunnusti hän mitä hän tiesi… Mutta te, te tiedätte enemmän, te, ja sentähden täytyy teidän ryömiä nyt minun jalkojeni alla, sillä minä tulen survomaan teidät pölyksi ja poroksi!… Niinhän se on,, Amanda!"

Tätä sanoessansa laski hän kumpaisetkin käsivartensa luutnantin olkapäille, läähättäen hänen kasvoillensa kuumetautista henkeänsä; mutta samassa näki hän kultaristin luutnantin kädessä.

"Se on minun!" huudahti hän, temmaten ristin itsellensä; "miten on se joutunut teidän käsiinne!… te olette ryöstäneet sen kuten kaiken muunkin… Minä annoin sen kerran hänelle… te, te olette myöskin antaneet hänelle ristin, häpeän ja epätoivon ristin, ja sentähden täytyy teidän kuoleman!… Amanda tahtoo sen! Amanda käskee sen!"

Luutnantti tahtoi vetäytyä ovelle, sillä hän vapisi tämän miehen edessä, joka tuon yhä tuhtovan kuumetaudin julmistamana, enemmän oli hornan hengen kuin maallisen olennon kaltainen.

Mutta Alm puristeli tuota nuorta miestä käsivarsillansa ja työnsi hänet uuniin päin, jota vastaan Alm piteli häntä kiinni yliluonnollisella voimalla.

"Minä en voi puollustaa itseäni teitä vastaan, enkä tahdokaan edes", lausui luutnantti, antaen päänsä Vajota; "mutta jos Amanda olisi täällä, vannon minä kaiken pyhän nimessä, että minä laskisin itseni ja kaikki mitä minulla on hänen jalkainsa juureen ja rukoilisin häneltä että puoliso saisi sovittaa mitä rakastaja rikkoi… Niin, herra, minä olen onnettomampi teitä, sillä teillä ei ole mitään katumista, teillä… teidän päätänne ei paina mikään kirous!"

"Amanda ei anna anteeksi", kirisi kuumetautinen, "sillä Amanda tahtoo, että teidän pitää kuoleman. Kuuletkos, Amanda tahtoo, että sinun pitää kuoleman!"

Tätä sanoessansa painoi hän tuota nuorta miestä niin kovasti rintaansa vasten, että tämä oli rusentumaisillansa.

"Ihminen! mieletöin!" huudahti luutnantti, ponnistaen kaiken voimansa päästäkseen irti tuosta kauhistavasta syleilystä, "te tahtoisitte!… haa, te käytte minun kimppuuni omassa huoneessani!… alittakaa… auttakaa!"…

"Ei ole mitään apua, sillä Amanda nukkuu kuolon unta ja että hän heräjäisi, täytyy sinun kuoleman!" lausui houraileva, päästäen vastustajansa ja temmaten lakkaristansa kaksi pistoolia, jotka hän tähtäsi luutnanttia kohden.

"Te tahdotte tappaa aseetointa!" huudahti tämä mitä suurimmassa tuskassa; "haa, se on pelkurimaista… te olette mies, jolta puuttuu rohkeutta!"

"Pelkurimaista! puuttuu rohkeutta!" kertoi Alm, antaen pistoolein vajota ales, sillä järjen valo välähti hänen sekaisin olevassa päässänsä.

"Jos te olette mies, jolla on rohkeutta", jatkot luutnantti, "niin taistelkaamme kuin miehet, rinta rintaa vastaan, teräs terästä vastaan, luoti luotia vastaan!… seuratkaatte minua, minä olen valmis!"

"Niin, niin se on", lausui Alm, tarjoten vastustajallensa toisen pistoolin; "osoittakaatte minulle paikka, missä minä saan tappaa teidät ja sitten itse kuolla!… Joutukaatte, ennenkuin Amanda huutaa kolmannen kerran, sillä silloin on se jo liian myöhäistä!… joutukaatte, joutukaatte!"

Luutnantti piiloitti pistoolin lakkariinsa ja lähti makuuhuoneesta vakavilla askelilla ja taisteluhalusta hehkuvin poskin.

Tämä muutos asiassa oli hänelle tervetullut. Tarvittiin kuoleman leimaus puhdistamaan tuota ummehtunutta, kovin kokoonpuristettua ilmaa hänen ruumiissansa. Tykkänänsä hengittämästä lakkaamisen piti hän parempana kuin puolittain hengittämisen, ja tämä tilaisuus saada kääntää sen epätoivon, joka raateli hänen omaa rintaansa, toisen sydäntä kohti tuntui hänestä tällä hetkellä ei ainoastansa lohdutukselta vaan myöskin nautinnolta.

Sentähden astui hän ulos portista puutarhaan uljailla askelilla ja pää pystyssä.

Alm seurasi häntä pistooli kainalossa ja silmäys kiinnitettynä edelläkävijään, mutisten joukon epäsäännöllisiä ääniä.

Näin astuivat he puutarhan läpi ja kulkivat tuon juhlallisesti koristetun kaikupaviljongin läpi, josta kuului riiteleväin äänien kiivas sorina, jotka vihdoin voitti eräs kimakka miehen ääni. Mutta noilla kummallakin herralla näytti olevan silmiä ainoastaan toistensa varalla, jonka vuoksi he jatkoivat matkaansa puiston kaukaisempiin osiin pysähtymättä hetkeksikään siitä melusta, joka tuli paviljongista.

Jos heillä sitä vastoin olisi ollut aikaa heittää silmäys paviljongin seinäin sisäpuolelle, olisivat he joutuneet katselemaan sangen omituista ja kummallista näkyä.

Joukko palvelijoita ja talonpoikia kummastakin sukupuolesta tunkeilivat mainitussa paviljongissa ruhtinaallisesti katetun kahvipöydän ympärillä, jonka yhdellä puolella ja nojaten selkäänsä erästä kukilla koristettua tuolia vastaan seisoi eräs henkilö, joka oli sangen eriskummainen nähdä.

Kysymyksessä olevalta henkilöllä, joka oli laiha ja kuivettunut milt'ei kuin luuranko, oli yllänsä nuttu, joka, vaikka olikin sangen puhdas, oli niin väljä että siihen olisi voinut mahtua kaksi kertaa sen henkilön ruumis joka sitä nyt kantoi. Melkein sama oli housujenkin ja lasin laita, jota viimeksimainittua hän muutteli yhdeltä korvalliselta toiselle, koska se, ollen keskellä päälakea epäilemättä olisi vajonnut kasvojen yli leukaan asti.

Mutta eipä se ollutkaan hänen pukunsa, joka näytti enimmin eriskummaiselta, vaan ennemmin henkilön puhumistapa ja viittoileminen vasemmalla kädellänsä, sill'aikaa kuu hänen oikeansa riippui liikkumattomana punaisessa kaulahuivissa, joka oli sidottuna hänen kaulansa ympärille. Välistä, eli niin usein kuin hän veti henkeänsä, maisteli hän eräästä kullatusta, intialaisesta porsliinikupista, josta tuon livotetun mokkapannun höyry niin hyvänhajuisena tuoksusi, kosketellen samassa sormillansa milloin paisuvaa sahramileivosta, milloin mantelinsekaista sokerileipää, milloin hehkuvia viinirypäleitä ja milloin kultaisia orangihedelmiä, maistellen kaikista, koska hän ei voinut ahmaista kaikkia.

"Niin se nyt on, kuin minä sanon, hyvät ihmiset!" puhui hän; "minuahan varten tämä juhla on toimitettu… lapsi-hyväni! kuinka minun sydämeni riemuitsee, nähdessäni teidät ympärilläni. Mutta älkäätte silmäilkö niin ahnaasti kahvikuppeja, sillä kahvi on hermoja heikontava juoma, joka tärvelisi teidän ruumiinne, nämät sillin ja perunan voimakkaat luomnkset!… Älkäätte myöskään vilkuko saaliinhimoisesti etelän vietteleviin hedelmiin, sillä ne pilaisivat teidän hampaanne, nämät tuumanpaksuisen kauraleivän uskolliset asekumppalit! Ainoastansa teidän herrojenne ja isäntienne varalta puristetaan mehu viinirypäleistä ja syntyvät sokerileipojat."

Yleinen tyytymättömyyden sorina keskeytti puhujaa, 'joka käytti tätä keskeyttämistä täyttääksensä avarat lakkarinsa muutamilla kourallisilla sokeria.

"Miksi te nurisette, lapseni?" jatkoi puhuja, voittaen äänellänsä sorinan; "ettekö tiedä, että teidät on luotu enemmän taivasta kuin maata varten!… Maan päällä pitää teidän kärsimän ankara kuritus… voidaksenne sitten taivaassa oleilla kuin kultaan vajotettu helmi… Siellä annetaan teille suurukseksi ryytileipää siirapin kanssa, päivälliseksi rasvaan kastettuja vehnäviipaleita ja illalliseksi paksukuorista puuroa sekä naula voita henkeä kohdin, ja ken voi luetellakaan kaikki ne ryypyt, jotka tulevat kulkemaan miesi mieheltä teidän joukossanne!… Älkäätte siis katselko karsaasti meihin, jotka parempia olemme, vaan sallikaa meidän pitää maa, niin lupaamme me jättää teille taivaan!"

Näin lausuttuansa vei puhuja tuon suuren, hopeaisen kerma-astian huulillensa ja tyhjensi sen pohjaan asti. Ne kuuntelijat, jotta olivat tunteneet itsensä puhujan antamista selityksistä taivaasta sekä liikutetuiksi että lohdutetuiksi, eivät kuitenkaan voineet tyyninä nähdä kerma-astian surkeata kohtaloa, vaan rupesivat uudestansa nurisemaan ja uhkailemaan tuota väljään nuttuun puettua nälkäläistä, jonka mielestä ei kahvit, sokerit eikä kermat y.m. näyttäneet pyhiltä.

"Vaiti, minun lapseni ja alustalaiseni!" huusi puhuja; "eikö kukaan teistä muista majori- ja hänen vaimovainajatansa?… eikö kukaan teistä muista pientä Kristian-herraa, joka hosui palvelijoita kasvoille sillä kauniilla kultaruoskalla, ilman että nämät siitä laisinkaan valittivat, sillä he olivat yhtä iloisia ja onnellisia kuin ennenkin?… Ah, niitä entisiä hyviä aikoja!… Kirotut olkoon nuot ranskalaiset vallankumoukset! ne ovat turmelleet teidän hyvät taipumuksenne ja siveät tapanne sekä… Mitä näenkään ma tuolla?… Sampanjaa!… ah, onpa kau'an siitä kuin sinä hohdit minulle! katsokaatte kuinka se loistaa, ystäväiseni!… loistaa kuin juoksijain kuninkaallisesta tallista… ja jos sinä olet juoksijain kuninkaallisesta tallista, autat sinä minua, että saan juoda entisten hyväin aikojen maljan… maljanne, lapseni ja alustalaiseni!"

Tätä sanoessansa napautti hän pullon hopeaisen kaulan pöydän syrjään sekä vei kaulattoman sampanjapullon suullensa ja joi huolimatta noista terävistä epätasaisista reunoista tahi lasisirpaleista, jotka rasahtelivat hänen huulillansa, kaikkien katselijoiden erinomaiseksi kummastukseksi ja peljästykseksi.

Jo oli hän tyhjentänyt pullon viimeiseen pisaraan asti; jo oli hän ottanut käteensä toisen, kun hän sattui vilkaisemaan ulos eräästä kaikupaviljongin aukinaisesta akkunasta. Äkkiä työnsi hän luotaan ottamansa pullon ja tarttui sen sijaan kiinni akkunanpieleen, heitti itsensä ulos paviljongista, eikä häntä enään näkynyt.

Asplundan avaran puutarhan perällä oli siihen aikaan luonnon teaatteri, joka oli pienoiskuva Drottningholm'illa olevasta. Tämän nurmisella näyttämöllä seisoi kaksi miestä vastakkain noin parikymmentä kyynärää välillänsä.

Molempienkin silmät olivat tähdätyt taivaslaelle milloin aurinkoa, milloin erästä pilvenhattaraa kohti, joka lännenpuolelta lähestyi tuota isoa kirkasta taivaankappaletta. He olivat keskenänsä sopineet, että kun pilvi oli ennättänyt peittää auringon, laukaisisivat kumpikin pistoolinsa toinen toistansa vastaan.

Kaksintaistelut ovat harvinaisia meidän isänmaassamme, eikä siinä ole kenellekään ihmisyyden lakien uskonnon ystävällä valituksen syytä. Mutta ei käy kuitenkaan kieltäminen senlaisia loukkauksia ja rikoksia tapahtuvan, joihin lain käsi ei voi ulottua ja joiden rankaisemisessa ijankaikkisen kostajan käsivarsi on liian hidas vieläpä jää kentiesi rangaistus joskus siksensä täällä ajassa. Yhdessä ja toisessa, jonka tunne tahi tarvis pikaisesta rankaisemisesta on suurempi kuin hänen malttinsa ijankaikkisen koston tyynessä odottamisessa, voi herätä kysymys, josko on yhtäpitävää yleisen oikeuden perusteen ja erittäinkin yhteiskunnallisen turvallisuuden kanssa, että konnan annetaan vaeltaa kammoittavalla tiellänsä sentähden, ett'ei la'illa ole minkäänmoista kahletta hänen kätensä eikä taivaalla mitään salamaa hänen päänsä varalta. Mutta eikö kansalaisten ylenkatse ole kylläksi riittävä rangaistus? väittänee ehkä joku. On kaiketi, mutta eikö olla nähty senlaisiakin ihmisiä, jotka säätynsä ja rikkautensa nojalla eivät luule tarvitsevansa pitää lukua kansalaistensa ylenkatseesta ja todella siinä onnistuvatkin, koska sen, joka on rikas ja mahtava, ei tarvitse kerjätä ystäviä eikä ihmettelijöitä, etenkin kun on laumottain ihmisiä, jotka latkiessansa kestitsijän viinejä, eivät huoli, josko se on puserrettuna viattomasta rypäleestä tahi viattomasti muserretusta ihmissydämestä. Mutta, väitetään taaskin, mitä voitetaan yksityisellä kostolla? Eikö yhtä helposti voi tapahtua, että konna menee voittajana katutaistelusta, jättäen syyttömästi loukatun taistelutantereelle? Myönnetään; mutta eikö täten synny uusi rasitus tuolle varhemmin tahi myöhemmin heräjävälle omalletunnolle siten, että, sen sijaan kun olisi pitänyt parhaimman vointinsa mukaan koettaman korvata loukatulle kaiken sen pilkan ja onnettomuuden, joka hänelle on aikaansaatu, kukkuroidaan pahuuden mitta ottamalla tuolta syyttömältä hengenkin? — Olkoon kuitenkin kaukana meistä, että tahtoisimme järjellä puollustaa mitä ainoastansa tunteella on käsitettävä; mutta varmaa on, että niissä maissa, joissa kaksintaistelut ovat jokseenkin tavallisia, kurjalla pelkuruisuudella ja salapuremisella ei ole niin suurta valtaa kuin muualla.

Tuo pieni pilvenhattara läheni yhä auringon loistavaa kehää ja peitti sen vihdoin. Pistoolein suut hymyilivät toisillensa. Luutnantti kohotti Vasempata kättänsä. Molemmat laukaukset pamahtivat. Linnut lähellä olevissa puissa lensivät pois mykistynein kielin. Tupruten seurasi näitä harmaansininen ruudinsavu. Tuo pieni pilvenhattara liihoitteli pois auringon itäpuolella ja tämän valoisat säteet kohtasivat nyt Vihriäistä näyttämöä yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Luutnantti oli antanut oikean käsivartensa vajota ales ja seisoi liikkumattomana tuijottavin silmin. Kamarikirjuri oli myöskin vajottanut sen käsivarren, jonka käsi piteli pistoolin pontta, mutta hänen polvensa notkuivat ja hänen kasvonsa peittyivät verestä.

"Paetkaa! paetkaa!" lausui viimeksimainittu heikolla, kolkolla äänellä: "paetkaa! ja seuratkoon teitä tästälähin kaksi veristä haahmua yhden sijasta!"

Rytisevä ääni kuului pensaista ja näiden välistä pistäytyi näkyviin laihat, vaaleat kasvot aivan kaikupaviljongissa puhujan kasvojen näköiset.

Luutnantti syöksyi pois taistelutantereelta ja katosi ikäänkuin olisi häntä jo nuot kaksi veristä haahmua seuranneet. Mutta Amandan kostaja vaipui verisenä maahan tantereen nurmelle ja kukkasille.

Ja hän, tuo petetty, tuo surkuteltava, missä oli hän tällä hetkellä? Makasiko hän kentiesi meren pohjalla, laineiden petollinen välkyntä sammuneen silmäyksensä edessä? — Tahi harhailiko hän maan päällä ja, jos niin oli, mille tuulille uskoi hän silloin syvän surunsa? minkä metsien suhinaan yhdisti hän sydämensä valituksen?

"Sen saaren koillisella rantamalla, jonka huipulta Ruotsin Gibraltar, tuo valtava Karlsten'in linna, ylenkatseella silmäilee merta ja saaristoa, on joukko epäsäännöllisesti puutarhain ja kallioiden välissä sijaitsevia huoneita. Tämä on tuo mainio Maarstrand, Ruotsin enin käytetty kylpylaitos ja merikaupunki y.m. mutta valitettavasti kaupunki, jonka voi sanoa elävän ainoastansa menneissä ajoissa."

Näin alkaa Axel Emanuel Holmberg huvittavassa teoksessansa "Bohusläänin historia ja kertomus", kuvaelman Maarstrand'ista, jonka jälkeen seuraa järjestyksessä kertoelma itse linnasta, saaren peljätystä valtiattaresta, seuraavalla alkulauseella:

"Maarstrand'in kaupungin laitapuolella kohoavat saaren korkeimmalta kukkulalta nuot suhdattomat ainejoukot vankasta Karlsten'in linnasta, joka on rakennettu 90:stä 150:n jalan korkeuteen veden pinnasta. Siinä 60 jalan korkeuteen ulottuvilla, mahdottoman suurista harmajakivilohkareista rakennetuilla, muureillansa ja alkupaikasta yli 130 jalan korkuisella torniltansa tarjoaa tämä linna sekä suhdattomilla muureillansa ja vallitsevalla asemallansa mitä suurenlaatuisimman näyn, miltä taholta sitä vaan tahtookin katsella. Linnan ympäri johtava kiertokatu eli salatie on paikottain porattu vuoreen aina 35 jalan syvyyteen, ja mihin siinä vaan kääntyykin, näkee kuoleman kivääri- ja tykkiluukkujen alati avonaisista Argussilmistä, jotka vakuuttavat viholliselle tämän tien olevan suorimman ijankaikkisuuteen."

Mutta Karlsten'in linnan tarkoitus ei ole ainoastansa jokaisen vihollisen peloittaminen ja rankaiseminen, joka olisi kylläksi rohkea tahi kyllästynyt elämäänsä, halutakseen lähestyä noita alastomia kalliorantoja, joita vastaan aallot ja myrskyt voimatoinna riehuvat, se on myöskin jo kau'an aikaa ollut törkeimpäin pahantekijöiden säilytys- ja rangaistuspaikkana.

Näitä säilytetään seitsemässä holvissa, jotka ovat kosteat ja terveydelle haitalliset sekä puuttuvat valoa ja riittävää ilmavaihtoa, mutta kussakin on kaksi osastoa, jonka ohessa vangit heidän luotettavaisuutensa ja käytöksensä mukaan ovat jaetut kahteen vankitarhaan, joka Vähäpätöinen luokitus tuottaa sangen vähän tahi ei ensinkään sitä hyötyä, jota sillä on tarkoitettu. Miestappajan ja esimiehen loukkaajan y.m. täytyy täällä välttämättömään oleskella varkaiden, rosvojen ja muiden joukossa, joiden tehdyt rikokset ilmaisevat paljon suurempata siveellistä turmiota kuin edellisten.

"Jokaisen vangin ylöspito", seurataksemme äsken mainittua kertomusta, "maksaa valtiolle noin 75 riksiä pankossa, jonka edestä se saa korvauksen käyttämällä vankeja linnatyöhön. Tähän käytetään vuosittain keskimäärin 116 vankia, jotka tekevät työtä noin 12 hetkeä päivässä suvella ja 5 hetkeä talvella. Kohteleminen on niin lempeä, kuin asianhaarat ja varovaisuus sallii, ilman että vielä kuitenkaan ollaan opittu noudattamaan niitä aikakautemme mietteitä, jotka vaativat hemmoittelemaan konnia ja rosvoja, jotka vaarallisempina ja kesyttämättömimpinä kuin petoeläimet aina ovat Valmiit vähintäkään syyttä työntämään murhapuukon lähimäisensä sydämeen, josta Karlsten'in linnanoikeuden pöytäkirjat ilmaisevat varsin monta todistusta. Se käsitys, joka yleisöllä tavallisesti on tuosta kauhistavasta 'Maarstrand'issa istumisesta', on aivan väärä. Vangit saavat täällä nauttia kaikkia niitä etuja, joita joku heidän asemassansa voi toivoakaan. Heidän työnsä ei ole raskaampaa, kuin että kuka vapaa mies tahansa ottaisi sen tehdäksensä tavallisesta päiväpalkasta. Jos he rikkovat itsensä tahi sairastuvat, on lääkäri silmänräpäyksessä heidän luonansa. Ruoka on sekä ravitseva että riittävä, ja monella kymnaasitalojen haltijalla Tjörn'issä ei ole suven aikana niin hyvää ravintoa kuin näillä. Sopivaa seuraa ei myöskään puutu, eikä huvituksistakaan ole puutetta. Sanomalehtikirjallisuuttakin tietävät he hankkia itsellensä. Jos heillä on taitoa, voivat he kaikenlaisten teosten valmistamalla hankkia itsellensä sangen hyviä tuloja, jotka annetaan vankeuslaitoksen johtokunnan hoidettaviksi. Silmällä pitäjiltänsä eivät he kärsi minkäänmoista loukkausta, joll'eivät he rikoksillansa te'e itseänsä sitä ansainneeksi. Jos he taas tekevät rikoksia, rangaistaan heitä täällä raipoilla, pimeällä kopilla tahi rautakahleilla, mutta ainoastansa linnanoikeuden tutkinnon ja päätöksen jälkeen. Vaikka ovatkin tuomitut elinkautiseen vankeuteen, on heillä kuitenkin varmaa toivoa päästä 8 tahi 10 vuoden hyvän käytöksen perästä vapauteen. Heidän tilansa ei siis suinkaan ole niin säälittävä kuin tavallisesti luullaan, erittäinkin jos mietitään, että nämät ovat sakka yhteiskunnan heittiöistä. Terveydelle haitalliset säilytyshuoneet ja liian niukka vaatetus en lähin menetettyä vapautta ainoa paha, josta näillä onnettomilla on valittamisen syytä."

Eräänä syysyönä, monias vuosi Asplundan herraskartanossa, Roslagissa, sattuneiden tapahtumien jälkeen, esiintyi yhdessä noista seitsemästä vankiholveista Karlsten'in linnassa kohtaus, joka, vaikk'ei se ollutkaan harvinainen niiden joukossa, jotka näissä holveissa asuvat, kuitenkin näyttää kaikista asian tuntemattomista sangen oudolta ja kamalalta.

Kostealla maapermannolla kysymyksessä olevassa holvissa seisoi noin kolmekymmentä vankia puolipiirissä erään vangin edessä, joka oli istautunut ylösalasin käännetylle sangolle. Lähin ja kummallakin puolella häntä, joka yksinään oli istuvallansa, seisoi kaksi henkilöä, pitäen kumpikin sytytettyä kynttiläänsä, jotka valaisivat tuota kamalata näkyä.

Hän, joka istui, oli holvin vapaaehtoisesti valittu päämies. Joka holvissa valitaan senlainen, ja tällä on suuri vaikutusvalta toisiin. Suljettuina pois yhteiskunnasta, järjestävät vangit yhteiskunnan keskuudessansa lakiloilla, joiden edessä Drako'kin olisi hätkähtänyt.

Se päämies, joka meillä nyt on silmäimme edessä, näyttää kaikissa suhteissa kykenevän hoitamaan virkaansa, sillä hänen kasvonsa olivat julmimmat kuin kenenkään muun ko'olla olevista, joka todellakaan ei merkitse vähän, ja hänen ruumiinsa oli verrattain jykevin kaikista. Käsivarret ja yläpuoli ruumista, jotka olivat paljastetut, muistutti välttämättömästi Typhoeus'esta, joka muiden jättiläisten johtajana latoi Ossa- ja Pelionvuoret päällekkäin, rynnätäksensä täten taivaaseen ja syöstäkseen Jupiterin Olympon valtaistuimelta. Pääntiehen niskan ympärille, joka olisi soveltunut puhvelihärjälle, oli solmittu köysi, jossa riippui ales hänen korkealle, leveälle ja karvaiselle rinnallensa pieni, neliskulmainen lyijylevy, johon huomattiin piirustetuksi pääkallon kuva, Hänen leveästä, julmasta naamastansa näkyi tuskin muuta kuin puoli otsaa ja nuot suuret, vitkaan kieppuvat, harmaat silmät, sillä kaikki muu oli peitetty mustilla, harjaksentapaisilla hivuksilla ja parralla, joka valui ales hyvän matkaa rinnalle, ei kuitenkaan niin ales, että se olisi peittänyt lyijylevyä, joka samoin kuin tuo kyynäränpituinen puupalikkakin, jota hän piti oikeassa kädessänsä, ja olkipatja, jonka päällä hänen jalkansa lepäsi, olivat päämiesten armon-osoitteita eli vallan tunnusmerkkejä.

Päämies antoi tutkivaiset silmäyksensä vitkaan liikkua vaitonaisen kokouksen yli ja kun nämät näin olivat tähystelleet vuoroonsa kutakin, avasi hän suunsa seuraavaan kysymykseen:

"Onko krapu keitetty vai elävä?" [Romani- eli varkaankielellä nimitetään yötä eläväksi kravuksi ja päivää keitetyksi.]

"Kun vahdin katselu kulki, aloin minä laskea yksi, ja kun sinä teit ensimäisen kysymyksesi, olin ennättänyt kolmeen sataan."

"Hyvä!… mitä on meidän tehtävä, kun elävä krapu näyttää kahtatoista?"

"Tuomitseminen ja rankaiseminen", kaikui ko'olla olevien suusta kööri, kolkko kuin etäällä kohiseva meri.

"Miksi mainitset sinä kivikauriin valkoisen revon edellä ja valkoisen revon kivikauriin jälkeen?"

"Siksi, että kivikauris on tehnyt suuremman rikoksen ja valkoinen repo pienemmän."

"Aivan oikein… suuremmalla rikoksella on aina etuoikeus… senlaista tapaa noudatetaan holvioikeudessa… [salainen oikeus, jossa vangit ovat tuomareina ja lautamiehinä]. Rääsynkerääjä [yleinen syyttäjä eli viskaali holvioikeudessa], tuo esiin kivikauris!"

Kaksi puolialastointa olentoa lähestyivät nyt päämiestä, joista yksi talutti esiin toistansa.

Hän, jota talutettiin esiin ja nimitettiin kivikauriiksi, oli pitkä, laiha olento, joka oli, tuomittuna ryöväyksestä yleisellä maantiellä, viettänyt 10 vuotta Karlsten'in linnassa toivolla saada viettää siellä lopunkin ikäänsä. Hän oli ollut kivenhakkaaja ja saanut siitä liikanimensä.

Tuo taluttava veli, eli rääsynkerääjä, oli hiukan pienempi vartaloltansa, mutta yhtä laiha kuin edellinenkin. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen yhtäläisestä rikoksesta.

"Eilen, jälkeen puolenpäivän, varasti hän neljä hampaankoettelijaa [leipää] eräältä toverilta", vastasi syyttäjä.

"Eikö mitään muuta", lausui puheenjohtaja, "eikö sinulla ole mitään muuta puolustukseksesi, sinä konna?"

"Korkean holvioikeuden herrat jäsenet!" lausui päämies uudestansa, "onko syytetty syyllinen vai syytöin?"

"Tovereiltansa varastaminen on yhtä kuin itseltänsä varastaminen", sanoi hän, "ja itseltänsä varastaminen on ainoa, jonka me tunnustamme varkaudeksi… Sinä paatunut syntinen… sinä olet tehnyt itsesi syypääksi törkeään rikokseen."

"Niin, niin!" jupisivat ko'olla olevat innolla, joka ilmaisi, ettei syytetty ollut niitä, joiden tähden katsotaan sormien lomatse.

"Vaiti!" käski puheenjohtaja, "älkäät häiritkö minun konsistoriumiani."
[Pää, kun se miettii ja päättää jotakin.]

Moniaan minuutin kestävä, syvä äänettömyys vallitsi tuossa kolkossa luolassa, jonka jälkeen päämies taaskin koroitti äänensä ja lausui seuraavan päätöksen:

"Koska Olli Frisk'istä, jota myöskin kivikauriiksi mainitaan, on todistettu hänen kuluneena eilispäivänä eräältä toverilta varastaneen neljä hampaankoettelijaa, siis, ja holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen pykälän nojalla tuomitaan hän menettämään nuppinsa, itsellensä rangaistukseksi ja muille varoitukseksi."

"Niinhän on määrätty holvila'in ensimäisen luvun ensimäisessä pykälässä", lisäsi kolmas.

"Kuka rohkenee nurista täällä?" ärjäsi päämies, lyöden puupalikalla kivipermantoon niin, että holvi kaikui; "kuka rohkenee esitellä holvirangaistusta ja kuka nimittää nupin menettämistä ainoastaiseksi?… Ettekö te siis tiedä, että ensimäisen luvun ensimäinen pykälä on muutettu, ja että minä olen tehnyt tämän muutoksen? ja eikö henkensä menettäminen ole ankarin rangaistus, kuin ajatella voi?… mitä arvelette, herraseni!"

Tuo nuriseva vastustaminen jatkui yhä, joka osoitti, etteivät lautamiehet olleet samaa mieltä puheenjohtajansa kanssa tässä asiassa.

"Tukantekijä [teloittaja] tänne!" huudahti päämies; "kuka on tukantekijänä tällä viikolla?"

"Vai niin, sinäkö se olet", lausui puheenjohtaja, tarkastaen hiukan ylenkatseellisesti teloittajan vartaloa; "sinä olet kehno tukantekijä… Kun sinun eilen piti nipsauttaa nikkari-OlIia, iskit sinä niin, että hän hypähti ylös ja huusi… Oletko koskaan nähnyt päättömän juoksentelevan ja huutavan?… Tiedätkö miten kävi Dyring'ille, joka oli tukantekijänä Upplannissa monta monituista vuotta sitten?… Kerran kun hänen piti katkaiseman kaulan eräältä peijakkaatta, iski hän kolme lyöntiä kaulan katkeamatta… Silloin käskettiin Dyring'iä itseään laskeumaan polvillensa ja eräs vasenkätinen kirkonmies astui esiin nipsauttamaan Dyriitg'iä… Dyring tiesi saavansa armoa, jos tuo vasenkätinen löisi kerrankin väärään, ja sen vuoksi naurahti hän sekä laskeusi polvillensa, samoinkuin laskeutaan päivällismakuulle… Vasenkätinen iski ja ensimäisellä lyönnillä vieri Dyring'in nuppi neljä kyynärää hänen ruumiistansa… Silloin ei Dyring enään nauranut ja hän makaa päivällistänsä vielä nytkin… Minä näen sinusta, tukantekijä, että sinulle kävisi samoin kuin Dyring'illekin; mutta koska minun tulee sinua sääli, tahdon minä itse kestittää kivikaurista, näyttääkseni sinulle, sinä raukka, ja kaikille muillekin, kuinka on meneteltävä päästäkseen oltermanniksi hyvin luvallisessa tukantekijän ammatissa… Laskeu polvillesi, kivikauris, ja antakaatte tänne omenaveitsi [piilu]."

Sitte tempasi hän pienan vakinaisen tukantekijän kädestä. Tuomittu laskeusi virkkamatta sanaakaan polvillensa ja asetti sitte päänsä patjalle.

"Pois tieltäni, että saan tilaa!" huudahti päämies ja huiskutteli ympärillensä pienalla niin, että kaikkein täytyi vetäytyä takaperin.

"Hyvin, hyvin! eläköön päämies!" huusivat kaikki, jotka nyt rupeisivat myöntymään tuohon omatekoiseen holvila'in ensimäisen luvun ensimäisen pykälän muutokseen.

Nyt korotti päämies tuota hirmuista pienaa — kova temäys kuului — rangaistava ei huutanut, eikä kavahtanut ylös, vaan makasi kuin kuollut patjalla.

"Paiskatkaa nyt ruumis syrjään ja tuokaa valkoinen repo esille", käski päämies ja istui jälleen aivan tyynenä paikallensa tuomioistuimelle.

Muutamat vangit laahasivat syvälle holviin kivikauriin ruumiin, jossa ei ollut vähintäkään elon merkkiä.

Tämä oli pienenläntä, valkotukkainen miesi, jolla on syvä arpi vasemman silmän alla. Hänkin oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen setelirahan väärentämisestä yhteydessä monien muiden petosten kanssa.

"Hän on kielinyt eräälle vanginvartialle tynnyrintekijä-Ollilla olleen helistimiä [tiirikoita] salattuna vuodeolkiin", ilmaisi syyttäjä.

"Oletko tehnyt sen, ystäväni?" kysyi puheenjohtaja syytetyltä niin lempeällä äänellä,' kuin senlaiselle julmurille oli mahdollista.

"Tavallinen veruke, valkoinen repo-parka!" muistutti päämies; "eikö sinulla ole mitään muuta, jolla itseäsi puolustaisit?"

"Tynnyrintekijä-Olli, jonka omat helistimet olivat, oli piiloittanut ne vuode-olkiin", vastasi valkoinen repo, "ja minä varoitin häntä useampia kertoja panemasta niitä senlaiseen piilopaikkaan, jonka niin helposti voisi löytää… mutta koska hän ei tahtonut seurata minun neuvoani, ja minä tiesin vanginvartijan ennen yöntuloa tarkastavan patjat, pidin viisaampana ilmoittaa hänelle asian edeltäpäin, sillä joll'en sitä olisi tehnyt, olisi tynnyrintekijän kapineiden löytäminen antanut syytä yleiseen tarkasteluun, ja se ei olisi maistunut meille hyvältä… Tynnyrintekijä-Olli on aina ollut elukka, josta ei ole lukua pitämistä… Minä kysyn kaikilta, eikö se ollut hyvin ja viisaasti tehty?"

"Mutta ennenkuin minä ilmaisin asian vanginvartijalle", jatkoi syytetty, "mainitsin minä rääsynkerääjälle, mitä minä aijoin tehdä."

"Valehtelenko minä, sinä heittiö!" huusi valkoinen repo ja nosti uhkaavana kätensä syyttäjää vastaan.

"Vai niin, sinä loukkaat syyttäjävirastoa!" huudahti puheenjohtaja, lyöden puupalikkaa kivipermantoon.

"Tämä on konnamainen liitto minua vastaan!" jatkoi syytetty, heittäen ympärillensä silmäyksiä, hehkuvia kuin ilveksen; "päämies ja syyttäjä ovat yhdestä puolin keskenänsä."

"Vai niin, sinä loukkaat oikeuden arvollisuutta!" huudahti päämies. "Herrat lautamiehet", jatkoi hän, kääntyen oikeuden jäsenten puoleen, "puhuuko valkoinen repo totta?"

Oikeuden jäsenet noudattivat mitä syvintä äänettömyyttä, ikäänkuin olisi he samalla kertaa tunteneet sääliväisyyttä syytettyä ja pelkoa päämiestänsä kohtaan.

"Valkoinen repo on kaiken aikaa ollut rehellinen ja rivakka poika", vastasi vihdoin yksi, joka oli rohkaissut itsensä.

"Ja jos hän on kielinyt vanginvartijalle, on se tapahtunut yhteiseksi hyväksi", lisäsi toinen.

Selvästi näkyi valkoisen revon olleen yhtä suositun tovereiltansa, kuin kivikauris oli vihattu.

"Vaiti! älkäätte häiritkö minun konsistoriumiani!" käski päämies, nojaten päätänsä toiseen käteensä.

Muutaman minuutin mietittyänsä korotti hän kätensä ja julisti seuraavan päätöksen:

"Koska on toteen näytetty, että Tunqvist, jota myöskin valkoiseksi revoksi mainitaan, tällä kertaa on kielinyt yhteiseksi parhaaksi, niin ei häntä voida langettaa siihen rangaistukseen, joka kielimisestä on määrätty hovila'in kolmannen luvun ensimäisessä pykälässä."

"Mutta", jatkoi päämies, "mutta koska valkoinen repo oikeuden edessä on pudistanut nyrkkiänsä syyttäjälle ja kohdellut tätä loukkaavilla lauseilla ja sen ohessa on häväissyt korkean hovioikeuden arvollisuutta syyttäessään oikeutta osallisuudesta häntä vastaan tehtyyn liittoon, pitäisi hänet neljännessä luvussa säädetyn lain määräyksen nojalla tuomittaman kurkistamaan ulos [kuolemaan]; mutta koska valkoinen repo on tähän saakka tehnyt itsensä tunnetuksi kaikin puolin nuhteettomasta ja kunniallisesta elämästä, vapautetaan hän kuoleman rangaistuksesta, jonka tähden hän tällä kertaa pääsee kosimasta leskeä [syleilemästä hirsipuuta]; vaan koska senlainen rikos, jos se jätettäisiin sillensä ja rankaisematta, voisi ennemmin tahi myöhemmin matkaan saattaa meidän pyhinä pidettäviksi vannottujen lakiemme peruuttamisen, josta vihdoin olisi koko meidän yhteiskuntamme kumoaminen seurauksena; siis ja sen nojalla, mitä viidennessä luvussa esimiehen loukkaus-rikoksesta määrätään, julistetaan hän velvolliseksi kärsimään holvirangaistuksen, hänelle kuritukseksi ja muille varoitukseksi ja tämä oikeudella, kuten kuninkaallinen hovioikeus kirjoittaa."

Kauhistuksen huuto tuomitun huulilta seurasi tätä tuomiota ja paheksumisen sorinaa kuului joka haaralta ko'olla olevilta, joka näytti osoittavan että tällainen armahtaminen pidettiin paljon ankarampana kuolematakin.

"Minun sydäntäni kirvelee, mutta oikeuden pitää mennä menoansa", lausui puheenjohtaja liikutetulla äänellä.

"Ei, ei!" huusivat muutamat muut äänet. "Väärin! laittomasti!" huusivat toiset.

"Lapseni", huokasi puheenjohtaja; "ei kukaan kärsi kovemmin kuin minä, ja minä tahtoisin ennemmin tulla kutitetuksi piipunpuhdistajalla [lyödyllä puukolla] kuin julistaa senlaisen tuomion… mutta tuomio pitää pantaman täytäntöön; tuokaat siis turkkuri [raippaaja] esille!"

Eräs vanki, joka tämän käskyn kuultua astui joukkoon, laahaten pitkää köyttä jäljessänsä, laski kätensä tuomitun olkapäälle.

"Auttakaa, auttakaa! toverit!" huusi tämä ja koetti vapauttaa itsensä tuosta suomattomasta kädestä; "päämies on aina vetänyt yhtä köyttä kivikauriin ja rääsynkerääjän kanssa minua vastaan siitä syystä, että minä aina olen pitänyt heitä silmällä, sillä yhä on heillä kuisketta keskenänsä, ja minä olen kau'an huomannut heidän hankkivan jotakin, mitä eivät tahdo ilmaista meille muille… He pelkäävät minua ja sentähden hankkivat he minun turmiotani… pelastakaa minut, toverini!"

"Onnetoin veli!" surkutteli päämies yhä lempeydellä; "se koskee minuun kovin, olen minä sanonut, mutta oikeuden pitää menemän menoansa."

Tuo yleinen nurina tuomion yli, päinvastoin että olisi asettunut päämiehen lempeästä puhuttelemisesta, sai yhä enemmän uhkaavan luonteen.

Päämies nousi istuimeltansa ja, heittäen ympärillensä uhkarohkeita silmäyksiä sekä heiluttaen puupalikkaa päänsä yli, korotti hän nyt äänensä:

"Heittiöt!… koska tulen minä onnistumaan saada lakia ja oikeutta voimaan teidän keskuudessanne!… Kun minä tuomitsen ankarasti, sanotaan minun tuomitsevani liian lempeästi, ja kun minä tuomitsen lempeästi, pidetään sitä ankarana… Vaiti, sanon minä! tahi kaikkien palavien tulikivijärvien nimessä, jotka teitä odottavat, vannon minä juoksettavani hillan [veren] teidän sydämistänne, ettei niinkään suurta pisarata jää jäljelle, jotta voisi kostuttaa iilimadon poikasenkaan hammasta!… Kun on kysymyksessä valmistaa pitoja käymälavalla [murhata joku maantiellä], silloin ei kukaan teistä ujostele… mutta kun on kysymys saada uppiniskaista tottelemaan, silloin märisitte te kuin lapset saadessaan ensimäisen sokuripalansa [selkäsaunansa]… Sentähden rukoilen minä paholaista aamuin silloin, että hän panisi teidät käymään sukankutimissa [käsiraudoissa] ja sukissa [jalkaraudoissa] siksi, kunnes tulisitte kaikki mestauspaikalle, jonka minä toivon tapahtuvan niin pian kuin mahdollista."

Tämä oli sydämen kaunopuheliaisuutta, joka myöskin tunki sydämiin, sillä se alamaisuuden äänettömyys, mikä nyt huomattiin joka taholla, ilmaisi valkoisen revon menettäneen asiansa.

"Minä vetoan, minä ilmoitan tyytymättömyyteni!" huudahti tuomittu tuskallisesti.

"Sen saat tehdä… mutta tuomio tulee sittenkin pantavaksi täytäntöön… Kuitenkin, katsoen sinun entiseen veljelliseen ja kiitettävään käytökseesi, tahdon minä, osoittaakseni sinulle ystävyyttäni ja kunnioitustani, itse olla turkkurille avullisna tuomion toimeenpanemisessa."

Ei tämäkään ystävyyden ja kunnioituksen osoite näyttänyt rauhoittavan tuomittua, joka huolimatta hänen vastaväitteistänsä ja rinnustelemisistansa nyt laahattiin erääsen syrjäpaikkaan holvissa.

Tuon onnettoman pää ja olkapäät puristettiin hänen polviensa väliin niin, että hänen ruumiinsa sai pallon muodon. Näin sidottuna ripustettiin hän holviin pää alespäin. Tähän hirveään asemaan jätettiin hän koko yökaudeksi.

Senlainen on n.s. holvirangaistus. Tämän kauhean kidutuksen suhteen, jota tavallisesti seuraa selkäsauna, on vangeilla niin suuri hirmu, että he, voidaksensa välttää sitä muuton kautta toiseen holviin, usein tekevät rikoksia, joista seuraa kuolemanrangaistus, esim. päällysmiesten haavoittamista puukolla j.n.e…

Eipä aivan harvoin käy niinkin, että se, joka kärsii holvirangaistuksen, menettää henkensäkin; mutta silloin ripustetaan hän vaan kellumaan johonkin holvin nurkkaan ja sitte sanotaan hänen surmanneen itsensä.

Neljänneksen tuntia holvioikeuden istunnon jälkeen olivat kynttilät sammutetut, ja nuot kovat kuorsnaamiset holvin joka taholla ilmaisivat unen rauhan laskeuneen holvin asujanten yli.

Silloin nousi mestattu ylös siltä paikalta, johon hän rangaistuksensa jälkeen oli laahattu, ja ryömi käsin sekä jaloin nukkujien patjoin välitse, kunnes oli tullut erään ylimpänä olevan patjan luokse.

"Mylläri, nukutko sinä?" kysyi hän kuiskaten ja siveli toisella kädellänsä erästä isoa ruumista.

"En, minä makaan ja kuultelen miten valkoinen repo ähkii tuonnempana", vastasi kysytty yhtä hiljaa: "noh, kivikauris, mitenkä on niskaluusi laita?"

"Sinä uhkasit kuin väkivasaralla, mutta löit kuin kärpäsen siivellä… kiitos ja kunnia siitä, veli Broms… sitä voi nimittää sormien väliinpistämiseksi."

"Mutta kuinka saattoi Olsson, joka on meidän ystävämme, syyttää sinua leipien ottamisesta?"

"Hänen täytyi tehdä se pakosta, sillä useat näkivät sen, muiden joukossa valkoinen repokin, ja kaikki toivoivat minulle hyvää, kuten tiedät."

"Umpisilmä! älä unohda, että niiden hampaankoettelijain, joita me etsimme, pitää olla puolta tuumaa muita pitemmät… pidä siis tästälähin tirkistimesi paremmin auki!"

"Hän on sitkeähenkinen kuin angerias… minulla olisi hyvä halu häntä armahtaa."

"Jos minä kuristaisin häntä moniaan kerran kurkusta, vai mitä siitä arvelet?"

"Ei se käy… sinun armeliaisuuttasi voitaisiin käyttää väärin… Anna hänen siis ähkiä rauhassa, sillä kyllä hän on saanut sen verran, ett'ei hän hopussa nuuski meidän jälkiämme, kuten hän tähän saakka on tehnyt… Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua toivon henkivämme toista ilmaa kuin se, jota Karlsten'issa tarjotaan."

"Ah, kuinka tulee olemaan suloista saada elää Vielä kerran maailmassa", lausui kivikauris.

"Vaiti ja mene makaamaan!" käski päämies; "äläkä unohda herätessäsi pitää päätäsi nyökässä, ikäänkuin olisit niskaluitta syntynyt… muuten voisivat menettää luottamuksensa minun käsivoimiini, ja sen vireillä oleminen on minulle tarpeellista kumminkin niin kauan, kuin minä asun Maarstrand'issa… Hyvää yötä, kivikauris!"

Sitten hiipi mestattu takasin entiselle paikallensa ja laskeutui makuulle, pian olivat kaikki nukuksissa paitsi hirtetty, jonka valittava ääni kuului nukkuvien kuorsnaamisen ja hiirien vikinän yli tuossa hirveässä luolassa.

Seuraavana puolipäivänä, tahi n.s. päivällisen ajalla, olivat kaikki vangit tavallisuuden mukaan ko'olla kummassakin vankitarhassa. Suurimmassa niistä, jossa olivat törkeimmät pahantekijät, noin satakunta luvultansa, seisoi mylläri, joka päämiehenä viime yönä oli käyttänyt lakia ja oikeutta tavalla, jonka jo tunnemme.

Mylläri oli salaisessa keskustelussa kivikauriin kanssa, sillä he vilkuivat, kuiskaen toisillensa, molemmille puolillensa vakuudeksi, ett'ei kukaan kuunnellut heidän puhettansa tahi pitänyt heitä silmällä.

"Katso tarkkaan", kuiskasi mylläri, "ja jos huomaat joitakuita, jotka ovat puolen tuumaa tavallista pitemmät, niin kaappaa ne… mutta älä menettele yhtä kömpelösti kuin eilen, sillä sitten en enää voi sinua auttaa."

"Ei ole pelkäämistä", vastasi kivikauris, "sillä valkoinen repo ei ole tarhassa tänään ja hän on ainoa, jota minä pelkään, sillä hänellä on silmät kuin kissalla pimeässä."

"Oli silmät, aijoit kai sanoa", oikaisi mylläri, "sillä nyt ei hän suurin kurkistele."

"Hän oli puolikuolleena tänä aamuna… oletko kuullut hänestä mitään jäljestäpäin?"

"Joudu sanomaan hänelle, että hän, kun vanginvartijat tulevat tuomaan ruokaa, jollakin tavalla viivyttää tovereja, sill'aikaa kuu me otamme ruokaosamme."

Tämä jäi seisomaan samalle paikalle, silmäillen tarhasta johtavaa suljettua porttia, jonka korkean ja vahvan aitauksen yläpuolella synkkä syystaivas kaarehti.

Portti aukeni, ja neljä vanginvartijaa astuivat vankitarhaan, kaksi kantaen leipäkaukaloa ja kaksi kaukaloa, jossa oli leikeltyjä, laukkaisia sillejä. Kaksi vahtisotamiestä oli vanginvartijain turvana.

Kivikauris riensi silmänräpäyksessä leipäkaukalon kantajain luokse, sill'aikaa kun muut vangit, seisoen piirissä rääsynkerääjän ympärillä, kuultelivat hänen puhettansa.

"Se tulee siitä, että minä aina olen nälkäisin", vastasi kivikauris, kiinnittäen silmäyksensä leipiin, jotka olivat ladottuina pyramiidin muotoon.

Mutta eipä kyllin siinä, hän rupesi myöskin pistelemään käsiänsä kaukaloon ja selailemaan leipiä niin, että monta näistä putosi kaukalosta maahan.

"Kuka sinulle on antanut luvan pistellä noin kyntesi kaukaloon?" lausui eräs vanginvartija.

"Minulla on niin huonot hampaat", vastasi kivikauris, "ja sentähden täytyy minun koettaman saada kaikkein pehmeimmät… ei kukaan voi tietääkään, kuinka huonot hampaat minulla on."

"Veteen", kertoi kivikauris, ollen kumarruksissa kaukalon yli ja koplotellen siinä; "mutta sittenhän ne menettävät kaiken mehunsa… Varjelkoon Jumala minua moittimasta armollista majesteettiä ja kruunua! eikä minulla ole mitään muistuttamista vankein hoidosta eikä ruoastakaan, mutta… Ah! nyt olenkin saanut neljä… suokaatte anteeksi hyvät herrat, että olen teitä vaivannut!… nämät ovat niin pehmeitä, että niitä voi kietoa sormiensa ympärille!"

"Ovatko ne pehmeämpiä?" kysyi vanginvartija, laskien sormensa yhden leivän päälle noista neljästä, jotka kivikauris oli ottanut; "onko tämä sinun mielestäsi pehmeä?… Ahaa, sinä veijari!… ne ovat muita isommat… sepä siis oli syynä, se… niin, sinä olet aika poika, sinä."

"Herralla on aina niin oivalliset silmät", vastasi kivikauris nauraen, jonka sanottua hän jätti kaukalon ja lähestyi päämiestä.

Tämä vaikka nähtävästi välinpitämätöin kaikesta, joka häntä ympäröi, ei ollut jättänyt silmäämättä kivikauriin liikkeitä.

"Joku näistä sen täytyy olla", lausui kivikauris hänelle; "nämät ovat puolen tuumaa muita pitemmät, eikä senlaista pitänyt oleman neljää useampaa."

"Niin… kuitenkin oli saakelinmoinen vaiva niitä löytää… minä en ymmärrä mitä neljällä tehtäisiin… yksikin olisi riittänyt."

"Sinä olet tyhmä… yksi ainoa erinäköinen olisi herättänyt huomiota… Anna ne nyt tänne, mutta varovasti, ett'ei kukaan pistä nenäänsä väliin."

Kivikauris antoi nuot neljä leipää päämiehelle, joka ne tallenti. Sillävälin jakelivat vanginvartijat niukattaan tuodun vanginruo'an toisille joukon jäsenille.

Päämies meni syrjään erääseen piha-aitauksessa olevaan nurkkaan ja puristi sormiensa välissä rikki leivän toisensa perään. Yhdessä näistä oli paperilippu, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä.

Silmäiltyänsä rivejä, pisti päämies paperilipun suuhunsa, pureskeli sitä ja nielasi sen vatsaansa.

Tämä tapahtui kreivin aikaan, kuten sanotaan, sillä yksi vanginvartijoista lähestyi nyt päämiestä.

"Minulla on jotakin sangen tärkeätä sanottavaa päällikölle", lausui mylläri.

"Niin saatte jotakin huomena tahi illan kuluessa, joka teistä kentiesi tuntuu mieluisemmalta."

"Olen, niin vakuutettu, ett'en tahtoisi olla teidän sijassanne kahdeksaan päivään."

"Milloin tahtoisit sinä sitte puhua päällikön kanssa?" kysyi vanginvartija, joka alkoi tulla levottomaksi.

"Yhden tunnin kuluessa, sillä sittemmin on jo liian myöhäistä", vastasi päämies.

"Ette… mutta malttakaapas… yhtä välttämätöintä on, että ette puolella henkäykselläkään anna kenenkään tiedoksi minun pyytäneeni puhua päällikön kanssa."

"Vaiti… tänne tullaan… joutukaa!… asian pitää näyttämän siltä, kuin tahtoisi päällikkö puhutella minua, ymmärrättekö?"

Sillävälin, kun toinen vanginvartija toimitteli muiden vankien kanssa, lähestyi päämies yhtä niistä sotamiehistä, jotka kivääri jalalla seisoivat vahdissa portin kumpaisellakin puolella.

"On, mutta toimita sinä niin, että pääsen pian ampumaan", vastasi sotamies; "missä ampumataulu on?"

"Tuossa se on", neuvoi mylläri, osoittaen pientä kivileiliä, joka oli aitauksen lähellä.

Sitten käänsi hän selkänsä sotamieheen, peittäen hänet näkyvistä jyhkeällä ruumiillansa.

Sotamies otti ulos kiväärin piipussa olevan tulpan ja kallisti kiväärin suun leilin yli, joka pian täyttyi valkoisesta nesteestä.

Sitten laski sotamies jälleen kiväärin jalallensa ja seisoi yhtä liikkumattomana kuin ennenkin. Toinen sotamies oli sillä välin katsonut "suoraan", eikä ollut nähnyt tietysti mitäkään.

Mylläri otti esille pankkosetelin, jonka hän pisti samaan kiväärin piippuun, josta tuo valkoinen neste oli lähtenyt.

Sitten tarttui hän leiliin, vei sen huulillensa ja otti muutamia kunnon kulahduksia.

Kivikauris ja jotkut muut vangit, jotka sill'aikaa olivat lähestyneet päämiestä, ottivat leilin tämän kädestä ja tyhjensivät lopun.

Tätä salaista paloviinan kuljetustapaa vangeille on suurella menestyksellä käytetty valtakunnan useammissa linnoissa. Tosin saattoivat vangit saada vankilan vahtimestarilta, jolla oli oikeus pitää anniskelua vangeille, niin paljon viinaa, kuin he halusivat; mutta koska tuon halutun tavaran hinta, joka oli riippuva ainoastansa vahtimestarin mieli-oikusta, usein näytti säästäväisen vangin mielestä liian kalliilta, koetti hän muilla teillä hankkia sitä itsellensä riittävän määrän.

Vankien ruoka oli nyt jaettu, jonka vuoksi vanginvartija ja kummatkin sotamiehet marssivat pois, sulkien portin jäljestänsä.

"Kello kahdeksan tänä iltana", kuiskasi kivikauris rääsynkerääjälle, joka samassa lähestyi noita kumpaakin toveriansa.

"Ah!" vastasi Olsson, vilkaisten iloisena mylläriin. Broms vilkaisi takasin, mutta tarttui sitten partaansa ja näytti miettiväisen näköiseltä.

Noin puolen tunnin kuluttua au'aistiin sama portti uudestansa, ja sama vanginvartija, jonka kanssa mylläri oli jutellut, astui pihaan kahden sotamiehen seuraamana.

"Broms?" huudahti vanginvartija, "minulla on käsky päälliköltä viedä sinut hänen luoksensa."

"Minutko?" kysyi mylläri teeskennellyllä hämmästyksellä; "mitä mahtane hän minusta tahtoa?… mitä minulla on puhumista päällikön kanssa… Noh, sepä oli merkillistä!"

"Se ei koske minuun… tule nyt vaan", käski vanginvartija; "jos sinulta on paha omatunto, niin valmista itseäsi pieneen tanssiin pähkinäpuukepin kanssa… eteenpäin marss'!"

Nuot neljä, vanginvartija, vanki ja sotamiehet marssivat siihen noista kummastakin kasarmista, jossa vartijaväen päällikkyys asuu ja jossa myöskin päällikön virkahuone on. Toisessa kasarmissa asuu miehistö, jotka viettävät niitä päiviä, joina eivät ole vahdissa tahi muussa virantoimessa lukemisella, kirjoittamisella, luvunlaskennolla, kartan piirustamisella y.m.

Ainoa, eikä todellakaan vähäpätöinen, etu, joka tulee kysymyksessä olevan vartijaväen ja miehistön hyödyksi on se, että opetusta äskenmainituissa aineissa antaa miehistölle kaksi alipäällikköä, ja miehistöä vaihdettaissa pitää joku samassa rykmentissä palveleva rykmentin upseeri tutkinnon, jolloin sotamies usein palajaa senlaisesta palveluksesta sangen tyydyttävillä tiedoilla näissä aineissa ja voisi tulla kaksinkertaisella tavalla hyödyksi kotiseudullensa, jos voitaisiin myöskin keksiä luotettava keino kaikkein senlaisten tointen estämiseksi vankein ja vartijaväen välillä kuin äsken mainittiin, ja jotka luonnollisesti vaikuttavat turmiollisesti vartiajoukon siveyteen.

Kunniasijalla päällikköviraston istuntapöydän ääressä istui muuan vanha, sotaisennäköinen, kunnioitusta herättävä miesi. Se oli Karlsten'in linnan päällikkö.

"On", vastasi vanki, "eipä ole monella ollutkaan yhtä paljon sanomista kuin minulla tänään."

Vanki oli vaiti, mutta heitti silmäyksen vanginvartijaan ja kumpaankin sotamieheen.

"Mutta, herra päällikkö", epäili vanginvartija, tähystellen Broms'ia kiireestä kantapäähän.

"Broms on niin viekas konna", vastasi vanginvartija, "eikä ole juuri hyvällistä, että"…

"Astukaa ulos, älkääkä tulko sisään, ennenkuin minä käsken!" huudahti päällikkö, suutuksissansa siitä, että joku voi pitää yhtä ainoata henkilöä hänelle vaarallisena.

"Pysy nyt hiljaa ovenpielessä ja lausu lyhyesti, mitä sinun on mielelläsi!" käski päällikkö.

"Nyt on määrältänsä kuusi vuotta, kun minä olen ollut tässä linnassa", alkoi vanki.

"Niin pitkän ajan ainoastansa turhasta asiasta, armollinen herra päällikkö."

"Aivan oikein… sinä vaan rosvosit muutamia keisareita Tukholman kaduilla… korkeintansa vaan puoli tusinaa senlaista… sinä olet aina kohtuullinen vaatimuksissasi, sinä."

"Lyhyemmässä ajassa kuin kuudessa vuodessa saattaa kyllästyä
Karlsten'iin", jatkoi mylläri.

"Minulla ei ole laisinkaan halua olla täällä enään kau'emmin, armollinen herra päällikkö!"

"Ei meilläkään ole mitään erinomaista halua pitää sinua täällä, mutta me olemme, Jumala paratkoon, pakoitetut siihen", vastasi päällikkö nauraen.

"Nykyään on minun luja päätökseni päästä täältä niin pian kuin suinkin."

"Kas, perhana! tuo päätös on sinulla ollut aina siitä asti, kun tänne tulit… Eikö sinulla ole mitään muuta kerrottavaa minulle?"

"Minä myönnän tämän olleen minun päätökseni; mutta minä aijon nyt vasta panna sen toimeen."

"Sinä olet avosydäminen ihminen, Broms-hyväni, ja sentähden te'et kaiketi niin hyvin, että sanot minulle, kuinka sinä aijot menetellä, päästäksesi Karlsten'ista, jossa sinä et viihdy."

"Jos minä olisin ennen tahtonut panna päätökseni toimeen, mikähän olisi estänyt minua siitä?"

"Sinäpä olet lystikäs, vanha poikaseni!… sinä tahdot tietää, mikä olisi estänyt sinua karkaamasta?"

"Sinun kunnioituksesi vahvoja muureja ja vankkoja rautapukimia kohtaan sekä sinun pelkosi luodilla ladattuja kiväärejä kohtaan… Eikö ole niin, muka?"

"Joutavia", vastasi vanki ja veti suunsa nauruun; "onko armollinen herra päällikkö jo unohtanut, mitä toissapäivänä tapahtui?"

"Minä sain luvan mennä kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja minua seurasi tietysti kaksi sotamiestä luodilla ladatuilla kivääreillä… Kun tulin kaupunkiin, juotin kumpaisenkin sotamiehen juovuksiin niin, että he makasivat liikkumattomina maassa, ikäänkuin olisi kokonainen patteri Göthan tykkiväkeä mennyt heidän ylitsensä."

"Mitä tein minä silloin?… karkasinko muka?… En, vaan minä otin selkääni kummankin sotamiehen kiväärineen ja kaikki heidän muut kampsunsa ja kannoin heidät sitten linnaan takasin… Keveämpää kuormaa voi joutua kantamaan seljässänsä."

"Mutta vieläkin oivallisemmat kintut ja jalat.. Jos minä silloin olisin tahtonut karata, olisi se ollut leikin asia minulle… mutta minä en sitä tehnyt kahdesta syystä."

"Ensiksikin pidän minä sydämestäni armollisesta herra päälliköstä, enkä tahtoisi millään lailla maailmassa matkaansaattaa teille vähintäkään mielipahaa."

"Sinulla on huono muisti, Broms-hyväni, sillä sinä unohdit kaikkein tärkeimmän."

"Unohdinko minä tärkeimmän", kertoi Broms, ja tarttui partaansa toisella kädellään; "mikähän se voisi olla?"

"Saatettuasi vartiamiehesi tunnottomiksi, heitit sinä ympärillesi joitakuita eriskummaisia silmäyksiä."

"Yksi näistä silmäyksistä kohtasi sinun toveriasi, Tunqvist'ia, jolla myöskin oli kaupungissa käymistä samana päivänä ja joka silloin sattumalta oli sinun läheisyydessäsi."

"Tunqvist on sinun ystäväsi, sen tiedät sinä vanhastansa, ja hän ei tahtoisi menettää sinua mistään hinnasta maailmassa… Sentähden seurasi hän kaikkia sinun liikkeitäsi suurella tarkkaavaisuudella ja vainua hänellä on, sen sinä tiedät, sillä häntä ei nimitetä suotta valkoiseksi revoksi."

"Palasinko minä siis pelosta häntä kohtaan takasin linnaan?" lausui mylläri hiukan hämillänsä.

"Totta kaiketi, ja senvuoksi ripustettiinkin Tunqvist viime yönä holviin ja hän makaa nyt kuolemaisillansa. Sinä kuulet minun tarkkaan tuntevani teidän tekonne."

"Minä huomaan, ettei vangille suuria maksa vaivaa koettaa ruveta rehelliseksi mieheksi", muistutti Broms, näyttäen mitä viattomimmalta.

"Sinähän olet rehellisyys ja kunniallisuus itse, Broms-hyväni, vaikk'ei sitä helposti voi sinusta nähdä."

"Ett'ei sitä voi minusta nähdä, ei ole minun vikani vaan kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, joka on pukenut minut vanginvaatteisiin. Ollaanhan tottumattomia ajattelemaan rehellisyyttä ja kunniallisuutta löytyvän vanginnutun alla."

"Noh, no nyt kuuluviin, mitä sinulla on sanottavaa!" lausui päällikkö; "et kai vaatine minua pitämään ylistyspuheita sinun avuistasi!"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että elinkautisia vankeja, jotka ovat tehneet linnalle jonkun suuren palveluksen, on senlaisesta hyvästä käytöksestänsä armahdettu ja päästetty vapauteen."

"Aivan oikein… Minä ymmärrän sinua, sinä tahdot tehdä linnalle jonkun suuren palveluksen päästäksesi siten itse vapaaksi… niinhän se on, poikaseni?"

"Se palvelus, jonka minä voisin tehdä, on suurin, minkä vanki voi osoittaa vartiaväellensä, siitä olen minä vakuutettu… Mutta voinko minä olla yhtä vakuutettu siitä, että se tuottaa minulle armoa ja vapautta?"

"Mutta minä en voi sanoa, mikä palvelus se on, ennenkuin olen vakuutettu palkintoni saamisesta."

"Tiedäthän sen varsin hyvin, rehellinen Broms, että armahdusoikeus et ole minun käsissäni."

"Minä tiedän sen hyvin… mutta minä tiedän myöskin, että teidän puoltosananne, armollinen herra päällikkö, tekisi vaikutuksen asianomaisessa paikassa."

"Hyvin mahdollista… Noh, millä tavalla aijot nyt ansaita itsellesi tämän puoltosanan?"

"Jos jonakin aamuna tapahtuisi, että ensimäisessä vahtitarkastuksessa ei olisi noissa seitsemässä vankiholvissa muita kuin hiiret jäljellä, mitä, herra päällikkö, silloin sanoisitte, jos saan suurimmassa nöyryydessä luvan kysyä?"

"Minä sanoisin, että piru tulee viemään teidät joka miehen karvoineen päivineen… Mutta, Jumala paratkoon, eipä se suinkaan silläkään tavalla käy… minä taidan saada tuskitella teidän kanssanne vielä monta aikaa."

"Josko piru tulisi meidät viemään, liene vielä epävarmaa; mutta varmaa on, että se kumminkin Veisi armollisen herra päällikön", Vastasi Broms.

Päällikkö rypisti kulmakarvojansa ja aikoi antaa vangille soveliaan nuhteen hänen rohkeasta lauseestansa, mutta aprikoiden, ettei rauhan aikana voi ajatellakaan linnan päällikköä, jos ei ole linnanvankeja, hillitsi hän vihansa.

"Hullutuksia, poikaseni!… sataviisikymmentä aseetointa vankia nostasivat kapinan yli neljänsadanmiehistä vartiaväestöä vastaan, sen sinä olet saanut väärästä korvasta."

"Satakaksikymmenmiehistä", oikaisi vanki, "sillä minä en voi tietysti laskea tähän lukuun sitä osastoa työvahdeista, joka läksi pois tänä aamuna linnasta, enkä sitäkään, joka saapuu tänne vasta huomena… Yhtä vähän voin minä laskea siihen niitä kuuttakymmentä miestä, joita vilu- ja kuumetaudit pitävät kytkettyinä sairasvuoteella… Tuo vilutauti onkin mitä onnettominta, herra päällikkö."

Päällikkö, joka tavallisesti oli sangen hyväntahtoinen ja leikkisä miesi, vaikk'ei hänen kanssansa siitä, kun asia sattui, ollut leikitteleminen, tähysteli vankia hiukan hämmästyneillä kasvoilla..

Vastoin tavallisuutta oli vanhat työvahdit saaneet marssia pois, ennenkuin uudet olivat ehtineet saapua, joka seikka yhteydessä monen sairastamisen kanssa todellakin vähensi sotavoiman siihen lukuun, jonka vanki oli maininnut.

"Ja se, joka nyt sanoo vankien olevan aseettomat", jatkoi Broms, "ei sano suinkaan samaa tänä iltana tahi yönä."

"Mitä armollinen herra päällikkö aikoo?" kysyi Broms, tarkastaen vanhuksen kaikkia liikkeitä.

"Minä aijon antaa käskyn, että kaikki holvit ja vangit mitä tyystimmin tarkastetaan ja minä tahdon itse olla saapuvilla silloin", vastasi päällikkö.

"Olkaatte sitte niin armollinen, että annatte samalla kertaa käskyn, että jos pieninkään halkeama holvissa huomataan tahi puukon teräkään sieltä löydetään, minulle annetaan sata raippaa tahi minut suljetaan kuukaudeksi pimeään koppiin."

"Etten ikänäni ole ollut niin kaukana pähkinäkepistä enkä pimeästä kopista, kun nyt olen", keskeytti Broms; "myöskin luulen minä", lisäsi hän, "että jos tarkastus toimitetaan tänään, ja vankein epäluulo siten herätetään, ei sillä voiteta mitään muuta, kuin että kapina pannaan toimeen sitä suuremmalla varovaisuudella."

"Sinä tahdot siis ilmaista minulle mitä on tekeillä?" kysyi päällikkö, vetäen kätensä pois kellosta.

"Minä tahdon palvella herra päällikköä ja linnaa pettämättä kuitenkaan toverejani. Minä en tahdo ilmoittaa, miten itse kapina tapahtuu, vaan minä voin neuvoa keinot karkaamisen estämiseksi, ja sehän lieneekin pää-asia."

"Sinä olet vanha veijari, Broms!… tämä on juttu, jonka sinä itse olet keksinyt tehdäksesi itsesi hauskaksi."

"Antakaamme siis asian olla", lausui Broms, näyttäen aikovan mennä matkaansa; "mutta jos minä aamupuhteella olen ainoa tovereistani, joka mainitsen hyvää huomenta armolliselle herra päällikölle, saammehan silloin nähdä, kumpiko meistä näyttää hauskemmalta naamastansa tekö vai minä."

Muussa tilaisuudessa ei olisi kentiesi tänlainen vapaa vangin puheleminen käynyt päinsä rangaistuksetta, mutta nyt antoi se päinvastoin enemmän painoa myllärin sanojen todellisuudelle.

"Sinä luulet siis voivasi keksiä keinon karkaamisen estämiseksi?" kysyi päällikkö, "oletpa sattunut hyvälle tuulelle tänään."

"Mutta minä en te'e esitystäni, ennenkuin armollinen herra päällikkö vakuuttaa kunnia-sanallansa, että minä saan vapauden palkinnoksi siitä hyvästätyöstä, jonka minä samalla te'en linnalle ja yleiselle turvallisuudelle."

"Noh, koska sinä olet niin varma asiastasi, niin lupaan minä sinulle, jos asia todellakin on senlainen, kuin sanot, puhua, minkä voin, hyvää sinun puolestasi!"

"Hyvä! minä tyydyn siihen… Sitten pitää armollisen herra päällikön lupaaman minulle, ettei kukaan saisi vihiä minun antaneeni niitä tietoja, joiden kautta karkaaminen ehkäistiin."

"Antakaa vartijaväestön illalla asettautua neljään osastoon ja käskekää niiden ennen kello kahdeksaa asettautumaan niihin paikkoihin linnassa, jotka minä osoitan."

"Kahdeksan lyönnillä", jatkoi Broms, "tulevat nämät neljä osakuntaa näkemään tapahtumia, joista ei armollinen herra päällikkö eikä kukaan muukaan edes ole voinut uneksiakaan."

"Armollinen herra päällikkö suvaitsee laskea pilaa; eihän ole juuri vaikeata käsittää, että, kun vangit illalla kello kahdeksan aikovat murtautua muurin läpi neljästä eri kohdasta, välttämätön tarve vaatii heitä vastaanotettaviksi näissä neljässä paikassa kovin kynsin."

"Murtautua läpi näitten vankkojen muurien, ja neljästä eri paikasta kenenkään sika vielä havaitsematta!" mutisi päällikkö puoli-ääneen.

"On kahdenlaisia eläimiä, jotka voivat kulkea läpi suurien seinien kenenkään havaitsematta niiden käyttämää keinoa tahi voimatta estää sitä, ja nämät ovat sirkka ja vanki."

"Illalla puoli kahdeksan annan siitä armolliselle herra päällikölle tiedon."

"Sen vuoksi, että minä, kuten äsken mainitsin, tahdon olla hyödyksi linnalle, näyttäymättä kavaltajalta kumppaliani kohtaan… Jos nyt ilmoittaisin sen, antaisi herra päällikkö heti tarkastaa holvit ja huomaisi työmme… sillä olisi tosin herra päällikkö autettu, vaan en minä, sillä siinä tapauksessa epäiltäisiin minun ilmaisseeni asian."

"Ei, sillä niiden neljän joukkion tulee ikäänkuin sattumuksesta olla niillä paikoilla, joissa murtauminen tehdään… Siis sattumus, enkä minä, kavaltaa kumppalejani…Joka muita auttaa ja itseänsä tuhoaa, on narri."

"Olkaatte hyvä, että te'ette sen!… Seinä ei tule siitä sen puheliaammaksi."

"Ruoskiminen ei ole mitään holvirangaistukseen verraten, ja sen saa se kärsiä, joka ilmaisee vähintäkään… Meidän lakiloillamme on suurempi arvo kuin kuninkaallisen majesteetin ja kruunun, luulisin ma."

"Sillä minä olen tahtonut riistää toveriltani vapauden… Kuitenkin on minun omatuntoni puhdas, sillä minä tiedän, että jos minä saisin vapauden, valitsisin minä rehellisen elinkeinon, kun en sitävastoin voisi vannoa, että minun toverini, jos he pääsisivät vapaiksi, tulisivat tekemään samaa kuin minä… Minä olen vaan tutkinut omia munaskuitani."

"Marss' ulos!… minä tiedän kyllä päästä salaisuuden perille tarvitsematta ottaa sinua neuvonantajakseni!" huudahti päällikkö suutuksissansa sekä vangin kovapintaisuudesta kuin myöskin siitä, että niin suurenmoinen karkaamisyritys oli tekeillä niin, ettei hänellä ollut siitä vähintäkään vihiä.

"Kuitenkin olen minä ollut nuuskijana", muistutti Broms "ja ansaitsen senlaisena jonkinmoista armoa… Sen vuoksi anon minä suurimmassa nöyryydessä, että jos vasten minun luuloani armollinen herra päällikkö saa selvän meidän salaisuudestamme, minut sitten muutettaisiin yksinäiseen koppiin, koska minä muuten pelkään joutuvani toverieni koston alaiseksi ja tämä olisi liian ankaraa minun halullisuudestani palvella herra päällikköä… Ei mitään ilmaiseksi, on tapana sanoa."

"Epäilemättä, Broms-hyväni! sinä pääset viidelläkolmatta, kun toverisi saamat hyvät viisikymmentä… hyvä hyvästä, se on selvää… Mutta jos sinä sanot minulle suoraan ja mutkailematta kuinka asian laita on, pääset sekä yhdestä että toisesta."

"Ja vapaudesta myöskin… kyllä kaiketi… minä tiedän suurien herrain lupaukset… mutta antaakseni kuitenkin herra päällikölle uuden todistuksen minun rehellisestä tarkoituksestani, tahdon kiinnittää herra päällikön huomiota erääseen toiseen asiaan."

"Se on, että jos vangit tänä iltana onnistuvat pääsemään linnasta, jota minä pidän varmana, ei ole kuitenkaan yhtä varmaa, että he pääsevät saaresta… Venheittä on heidän mahdotoin päästä täältä… Minä neuvon siis herra päällikköä pitämään tarkkaan silmällä, ettei venheitä pääse rantaan… Meiltä ei puutu ystäviä linnan ulkopuolellakaan."

"Selväähän on, että kun päätetään tehdä jotakin tärkeätä, ei jätetä mitään kesken… Varovaisuus on vangin jokapäiväinen leipä!"

"Mutta minua kummastuttaa yksi seikka, sinä rehellinen ryöväri!" lausui päällikkö.

"Se, että sinä, joka olet niin varma onnistumisestasi päästä karkuun tänä iltana, nyt olet niin kärkäs ilmoittamaan siitä minulle… Minä en näe mitään täytymystä sinulle pettämään toveriasi, joka tietysti olisi rasittavaa niin arvokkaalle kumppanille, kuin sinä olet."

"Minulla on myöskin kaksi muuta syytä, herra päällikkö!… Jos minä karkaan, täytyy minun tietysti heittäytyä samanlaiseksi kuin ennenkin voidakseni elää ja olenhan minä sanonut tahtovani ruveta rehelliseksi mieheksi… Toiseksi olen minä aina vaarassa joutua kiinni ja tulla tuoduksi tänne takasin, eikä senlainen vaara ole juuri mieluinen. Sentähden olen minä ollut niin kärkäs saavuttamaan armoa millä muualla tahansa."

"Ole sinä rauhassa, Broms-hyväni! sinun ei tarvitse heittäytyä samanlaiseksi kuin ennen, eikä joutua tänne takasintuomisen vaaraan, siitä tulen minä pitämään huolta… Minä toivon niin kau'an, kun minä olen täällä päällikkönä, näkeväni sinun hauskan henkilösi lohkovan kiviä tahi kaivavan vallihautoja Karlsten'in linnassa… Miestä, jolla on neljän henkilön voima, ei niin helposti päästetä menemään… Sinä olet meille suureksi hyödyksi, sinä, Broms-hyväni!"

"Voisin kuitenkin olla vielä suuremmaksikin", vastasi Broms, "jos minua ymmärrettäisiin oikein käyttää… mutta tänään näyttää siltä, ettei armollinen herra päällikkö anna suurta arvoa sille hyödylle, jonka minä voisin tehdä."

"Minä annan arvoa sinun hyvälle tahdollesi ja tulen kyllä muistamaan sinua siitä", lausui päällikkö; "mutta mitä sinä nyt olet kertonut minulle, ei ollutkaan minulle mikään salaisuus."

"Minä tiesin jo eilen, että tänä iltana kello kahdeksan aijotaan tehdä karkaamisyritys linnasta."

"Aivan niin… ja ymmärräthän, että minä jo olen pitänyt Varokeinoja tehdäkseni sen yrityksen mitättömäksi."

"On kuinka minä olen saanut sen tietää", keskeytti päällikkö; "ole siis vakuutettuna, ett'et sinä eikä sinun toverisi voi yrittää mitään, josta en minä saisi tietoa."

"Siinä tapauksessa on minulla ollut suotta puuhaa", arveli vanki, nähtävästi sangen alakuloisena.

"Varmaankin… mene siis matkoihisi siksi!… sinä olet aikonut jättää meidät, mutta heitä se ajatus, poikaseni!"

"Kuitenkin huomaa armollinen herra päällikkö, että mitä minä olen lausunut, ei ole ollut sanottu halusta tehdä itseäni hauskaksi, kuten herra päällikkö ensiksi luuli."

"Ei myöskään pidä herra päällikön luuleman minun ainoastansa pelosta, että meidän hankkeemme jo olisivat ilmisaadut, olevani tahtonut ne ilmaista, siten välttääkseni sen edesvastauksen, joka tietysti kohtaa kaikkia niitä, jotka ovat keksineet tämän hankkeen tahi ottaneet siihen osaa?"

"En, luuletko sinä sitä?… olethan sinä itse kunniallisuus ja rehellisyys, kuten jo olen sanonut."

"Ja armollinen herra päällikkö on niin hyvä ja antaa käskyn, että minut eroitetaan toveristani, jotta ei, jos meidän yritys tulee ilmi, minun hyvä tahtoni kävisi minulle liian kalliiksi."

"Kuka menee takaamaan sen, että minä tahi herra päällikkö eletäänkään huomiseksi?" kysyi vanki äänellä, jossa oli jotakin onnettomuutta ennustavaa.

Päällikkö otti, nauraa hohottaen, helistinkellon ja soitti, jolloin vahti astui sisään ja vei pois vangin.

Jos joku olisi tarkemmin katsonut myllärin kasvoja, kun tämä vietiin takasin holviinsa, olisi hän niissä voinut lukea kaikkea muuta paitsi tyytymättömyyttä ja petettyjä toiveita.

Päällikkö, vaikka myöntäen itsellensä, että hänen tuli kiittää vankia siitä, että hän oli päässyt kapinan perille, jonka olemista hän ei epäillyt, ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa tahtonut myöntää sitä kenellekään toiselle, vielä vähimmin vangille. Sentähden oli hän niin halukas huomauttamaan vankia, että se, mitä tämä hänelle oli ilmoittanut, jo oli hänelle tunnettua, Vakuutettuna kun olikin, ett'ei hän tarvitsisi enempiä tietoja, kun kerta oli päässyt asian jäljille. Tästä tahtoi hän olla kiitollisuuden velassa ainoastansa omalle älyllensä ja varovaisuudellensa.

Hetki hänen keskustelunsa jälkeen Broms'in kanssa oli koko vartiaväestö aseissa. Vankilan holvit tarkastettiin sekä sisältä että ulkoa; mutka ei pienintäkään rakoa voitu huomata yhdessäkään näistä. Kaikkein vankein pito- sekä makuuvaatteet tutkittiin mitä tarkimmin, mutta, kuten Broms oli vakuuttanutkin, ei voitu löytää puukon kärkeäkään. Useoita vankeja kutsuttiin tutkisteltaviksi sekä yhdessä että erikseen; mutta ei sanaakaan kuulunut, joka olisi ilmaissut heidän tietävänsä minkäänmoisesta kapinaliitosta. Päällikön väitös, että senlaista kuitenkin oli tekeillä, herätti heissä ennemmin kummastusta kuin hätääntymistä. Sanalla sanoen, ei milloinkaan näyttänyt kapina tahi karkaamisyritys olevan niin kaukana Karlsten'in linnasta kuin sinä päivänä. Kaikki tiesi hiljaisinta rauhaa, paitsi päällikön kasvot, jotka, mitä lähemmäksi hämärä joutui, yhä enemmän, kuvasivat päällikön rinnassa enenevää levottomuutta. Tuo vanha, uskollisuudestansa ja rohkeudestansa tunnettu sotilas voi nauraa vaaralle, joka häntä julkisesti kohtasi; mutta sitä enemmän pelkäsi hän niitä väijyksiä, joita ei hänen silmäyksensä voinut huomata ja joita hänen aavistuksensa tahi mielikuvitelmansa vielä enemmän suurensi.

Linnan kello ilmaisi jälkipuolipäivän seitsemättä hetkeä. Syysilta oli pimeä ja myrskyinen. Linnan torniin asetettu majakkavalaisin koki kuudellatoista soikulaisella kuvastimellansa tunkea paksun sumun läpi. Meren aaltojen kohina kuului saaren kalliorantoja vastaan päällikön korvissa tavallista kolkommalta, vaikka kaikki vangit jo hyvän aikaa sitten olivat suljetut holveihinsa, eikä muutoinkaan ollut mitään tapahtunut, joka olisi antanut vähintäkään tukea myllärin ilmiannolle.

Päällikkö, joka ei kuitenkaan voinut tukahduttaa aavistusta, että jotakin vaarallista todellakin oli tekeillä, käski uudestansa tuomaan Broms'in holvista, pakoitettuna huoleltansa linnan turvallisuudesta rupeamaan hieromaan sovintoa.

"Noh, Broms-hyväni", alkoi hän teeskennellyllä huolettomuudella, "minä luulen tuon kapinan, josta sinä päivällä puhuit, menneen mitättömiin."

"Niin, herra päällikkö, minä en ainoastansa luule sitä, vaan olen siitä vakuutettukin."

"Varma olin minä päivällisen aikana, mutta vieläkin varmempi olen minä nyt. Malttakaatte vaan kello kahdeksaan, niin tulee armollinen herra päällikkö yhtä varmaksi kuin minäkin."

"Niin, ja neljältä eri taholta, kuten minulla ennenkin on ollut kunnia ilmaista."

"Varjelkoon minua Jumala senlaisesta tyhmyydestä!… Eihän tarvitse olla noitamies raivatakseen itsellensä tietä linnan muurein lävitse."

"Ehk'et sinä tiedäkään minun antaneeni mitä huolellisimmin tarkastaa holvit?"

"Minä tiedän sen ja tiedän myöskin, ett'ei armollinen herra päällikkö ole löytänyt niissä pienintäkään vikaa!… Herra päälliköllä on ollut paljon tekemistä tänään… mutta mitä se on sitä vastaan mitä minun on täytynyt kestää!… Toverini olivat naulaamaisillansa minut seinään, sillä luonnollistahan oli, että heidän epäluulonsa kääntyi minua kohtaan, koska he tiesivät minun päivällä olleen kutsutun salaiseen tutkintoon… Kaikeksi onneksi ei herra päällikkö tullut huomaamaan, missä jäniksen polku oli, sillä jos se olisi tapahtunut, olisin ollut hukassa… Samoin oli käydä Frisk'ille ja Olsson'illekin, koska tiedetään heillä olevan minun ystäviäni… Jos herra päällikkö tahtoisi antaa kutsua Frisk'in ja Olssson'in, saisi herra päällikkö heiltäkin kuulla, missä piehtinässä me olemme olleet jälkeenpuolipäivänä."

"Sinä tarkoitat, että myöskin Frisk ja Olsson voisivat antaa minulle joitakuita tietoja?"

"Mahdollisesti, sillä nyt he ovat suutuksissaan tovereihinsa… Kuitenkin olen minä varma, ett'eivät he tule tunnustamaan enempää, kuin minkä minä jo olen tunnustanut, joll'emme saa herra päällikköä lupaamaan meille kaikille kolmelle vapautta."

"Minä olen kuitenkin sangen utelias näkemään, miten sinun toverisi menetteleisi, pannakseen aikeensa toimeen", lausui päällikkö.

"Sen minä kyllä luulen… mutta josko herra päällikkö tulee näkemään sitä, jätän minä siksensä."

"Kyllä kaiketi silmiä on tarpeeksi varoillansa… onhan koko vartijaväki liikkeellä… mutta…"

"Mutta sinun toverisi voivat tehdä itsensä näkymättömiksi, tahdot sinä huomauttaa?"

"Niin, tältä puoletta linnaa ovat he näkymättömiä… täällä voidaan lukea enemmän kuin kaksisataa varoillaan olevaa silmää… mutta kuinka monta on niillä neljällä tärkeällä taholla?"

Se paikka, jossa päällikkö ja vanki nyt olivat, oli eräs vahtihuoneen edessä oleva huone ja siis lähinnä n.s. Kuninkaanporttia, joka johtaa ulos linnasta pihaan, vahtihuoneen edustalle, oli vartijaväki sijoitettu, valmiina toimimaan, milloin vaan tarvittaisiin.

"Mitä kello nyt löi?" jatkoi Broms kuunnellen… "neljänneksen yli seitsemän… Meillä on siis jäljellä vaan kolmeneljännestä."

Se vakava ääni, jolla vanki lausui nämät sanat, lisäsi vielä enemmän päällikön levottomuutta ja pelkoa. Hän tiesi siitä kokemuksesta, jonka hän linnan päällikkönä jo oli saavuttanut, että jos kukaan ihminen voi nykyaikana tehdä ihmetöitä, voi vanki, joka tekee työtä vapautensa edestä, ja hän piti vangin viekkauden vaimonkin viekkautta ovelampana, joka muutoin mainitaan etevimmäksi. Lyhykäisesti sanoen, päällikkö joutui yhä enemmän ymmällensä jokainen minuutti, joka kului. Onhan anteeksi annettavaa, jos senlaisissa silmänräpäyksissä lujinkin luonto alkaa pehmitä, sillä eipä olekaan mikään vähäpätöinen asia, kun tietää tarvitsevansa peljätä päällehyökkäystä vähintänsäkin 150:ltä julmalta, paatuneelta pahantekijältä, joilla on kaikki voitettavana, vaan ei mitään menetettävänä. Jos tietääkin varmaan heidät voittavansa, ei voittoa kuitenkaan helposti saavuteta ilman verenvuodatusta ja menettämättä monta rehellistä ja kunniallista soturia.

"Ilmaise minulle ne paikat, josta karkaaminen tulee tapahtumaan, niin minä lupaan sinulle armon ja vapauden", vakuutti vihdoin päällikkö ähkyen, sillä antaminen jälkeen senlaiselle henkilölle, kuin Broms oli, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä.

"Ja tämänkö lupaa minulle armollinen herra päällikkö kunniasanallansa?" kysyi mylläri, jonka kasvot loisti ilosta.

"Jumalan kiitos! minä olen siis vapaa!" huudahti Broms; "vihdoinkin olen minä siis vapaa!"

"Minä tahdon tietää ne neljä tärkeätä paikkaa!" huusi päällikkö; "joutuin! sano minulle ne!"

Mylläri lähestyi pöytää, jonka ääressä päällikkö istui, kynä eräällä edessänsä olevalla paperilla, valmiina kirjoittamaan. Broms vilkui ensin ympärillensä joka haaralle ikäänkuin tahtoen vakuuttaa itseänsä, ett'ei kukaan voisi kuulla, mitä hän aikoi sanoa päällikölle. Sitten lähensi hän suunsa tämän korvaan, johon hän kuiskasi useampia sanoja. Päällikkö oli tuskin ennättänyt kirjoittaa paperille, mitä vanki oli hänelle lausunut, kun Frisk ja Olsson tuotiin huoneesen.

"Niin, te konnat!" lausui päällikkö, "minä olen nyt pusertanut totuuden esille… onko teiltä kentiesi halua väittää toverinne sanoja vastaan?"

Frisk ja Olsson olivat vaiti ja heittivät levottomia silmäyksiä ympärillensä.

"Olkaa nyt yhtä avosydämisiä kuin minäkin armollista herra päällikköä kohtaan", kehoitti Broms toverejansa, "ja minä olen vakuutettu, että ette tule tekemään sitä ilmaiseksi."

"Niin, se on totta", vastasivat Frisk ja kivikauris; "mutta meidät tapetaan, jos saadaan tietää, että me"…

Päällikkö vertasi muistiinpanonsa Frisk'in ja Olssson'in ilmoitusten kanssa ja huomasi ne kaikessa yhtäpitäviksi.

"Käsittämätöntä!" jupisi hän silloin puoliääneensä; "samat paikat on tänään tarkastettu, eikä olla kuitenkaan voitu huomata mitään epäluulonalaista."

"Onko armollinen herra päällikkö niin varma siitä, että ne, jotka ovat tarkastaneet näitä paikkoja, ovat tehneet kaikki kuin velvollisuus olisi vaatinut?" kysyi Broms, joka oli kuullut päällikön lauseen; "minun tietääkseni on yksi ja toinen Vahtimiehistä, jotka tietävät siitä asiasta yhtä paljon kuin minä ja minun toverini."

"He ovat kaiketi jo alkaneet vierittää pois etimäisiä kiviä?" kysyi
Broms tovereiltansa.

"Olkaa sitte hyvä, että annatte käskynne silmänräpäyksessä, sillä nyt ei ole enään aikaa hukattavana", vakuutti mylläri.

"Olkaa myöskin armollinen, että käskette meidän pysähtymään päävahtiin, kunnes herra päällikkö on palannut", pyysi Broms.

"Me olemme hukassa, jos meidät viedään takasin holviin!" lisäsi Olsson nähtävällä levottomuudella.

Tuskin oli viisi minuuttia kulunut, kun vartijaväestö, jaettuna neljään joukkoon, syvimmässä äänettömyydessä marssi linnan pihasta eri haaroille, päällikkö johti itse retkeä, jätettyänsä nuot kolme vankia päävahdin haltuun.

Mylläri ja hänen molemmat toverinsa olivat istahtaneet eräälle penkille vahtihuoneessa. Jäljelle jätetty vahtiväki oli yksi ali-upseeri ja kaksitoista miestä, joista yksi astuskeli ulkopuolella vahdissa, mutta toiset olivat vahtihuoneessa ali-upseerin kanssa, joka istui erään pöydän ääressä lukien kirjaa.

"Kuinkahan paljo kello nyt liene?" kysyi Broms yhdeltä sotamieheltä, joka seisoi häntä lähinnä.

"Jos ei minua olisi ollut", lausui mylläri, "olisi jokaisella teistä tällä hetkellä puukko rinnassansa."

"Varmaan olin se minä, herra luutnantti", vastasi Broms, "ja sentähden onkin päällikkö luvannut minulle vapauden, joten te pääsette näkemästä vaivaa minun takiani kau'emmin. Minusta tuntuu kuitenkin tukalalta jättää Karlsten, sillä välistä on täällä ollut sangen hauskaa!"

"Ohoh! sinä voit lohduttaa itseäsi, ukkoseni", vastasi kersantti, "sillä meillä on kylläksi hirtehisiä jäljellä."

"Minä ajattelen kuinka noloiksi pojat tulevat, kurkistaessaan esille maavallein aukoista ja nähdessään painetit", muistutti Frisk, luoden puheensa Broms'ille.

"Herrat insinööri-upseerit eivät saakaan aivan vähän työtä, ennenkuin ovat ennättäneet paikata tuon jälleen", saneli Broms.

"Mutta millä pirun tavalla olette te voineet kaivaa vallit läpi kenenkään saamatta vihiä asiasta?" kysyi kersantti.

"Jumalalle ja vangille ei ole mikään mahdotointa", Vastasi Broms, ollen yhä iloinen.

"Se on tietty, että hän sen teki", oli myllärin vastaus; "päällikkö on aina ensimäinen, missä on kuumat olot… hän on kelpo mies tuo päällikkö."

"Sitä en tiedä", vastasi Broms, "mutta minä luulen hänen johtavan sitä joukkoa, jonka tulee miehittää itäinen holvi, sillä se toimi on kaikkein maarallisin."

"Vaarallisin, sanot sinä!" väitti Olsson; "mitä sinä sitte vankitarhasta sanot tahi suuresta portista tässä päävahdin vastapäätä?"

"Piru vieköön!" huudahti Broms ja ryykäsi kiivaasti seisovallensa penkillä, "sen olin minä unohtanut!… Mikä aasi minä olinkaan, kun unohdin kaikkein tärkeimmän!"

"Kaikin mokomin, herra luutnantti!" huudahti mylläri levottomuudella, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin, "lähettäkää silmänräpäyksessä sana päällikölle."

"Minkä vuoksi?… miksi pitäisi minun lähettämän sana päällikölle?" kysyi ali-upseeri.

"Puhu selvästi! mistä on kysymys?" käski kersantti, nousten pöydän äärestä.

"Minä unohdin sanoa päällikölle, että sill'aikaa, kun useammat vangit koettavat murtaa itsensä ulos muurista neljältä eri taholta, tulee kolmekymmentä heistä murtamaan holvin ovet, murhaamaan vahdit ja sitten ryntäämään ulos suuren Kuninkaanportin kautta voittamaan päävahtia."

"Niin, liian myöhään!"… kertoi Broms suurimmassa epätoivossa; "kello lyö kahdeksan!… me olemme hukassa… Jumala olkoon meille kaikille, armollinen!"

"Luutnantin on mahdotoin ennättää saada sanaa päällikölle", lausui
Broms, "ainoa keino on"…

"Kuluu muutama minuutti, ennenkuin he ennättävät murtaa holvin ovet", vakuutti mylläri henki kurkussa; "rynnätkää siis, herra, kaiken mokomin vankitarhaan vartijaväestön kanssa ja asettakaa joitakuita miehiä seisomaan jokaisen holvin ovelle… käskekää heidän sitte kolistelemaan kivääreillänsä, niin kuulevat vangit heidän aikomuksensa tulleen ilmi, ja että suurempi miesjoukko sulkee heidän tiensä… Silloin lakkaavat he työstänsä ovilla ja etsivät sen sijaan itsensä ulos samaa tietä kuin ne muutkin, ja silloin on kaikki pelastettu… mutta joutukaa, joutukaa! muutaman minuutin kuluttua on kaikki myöhää."

"He ovat varustettuina puukoilla ja rautaseipäillä", ilmoitti rääsynkerääjä.

"Kivääri olkahan! eteenpäin marss'!" komensi kersantti, jonka jälkeen hän vartiajoukon etunenässä, paitsi kolmen miehen, jotka jätettiin noita kolmea vankia vartioimaan, riensi porttia kohti, joka johti vankitarhaan.

Broms ja hänen toverinsa seurasi silmillänsä poisrientävää vahtijoukkoa, joka astui portista sisään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

"Kuinka onnellista, että sinä muistutit minua siitä asiasta!" lausui
Broms Olsson'ille.

Sillä välin lähestyivät vangit noita kolmea jäljellejätettyä sotamiestä, jotka seisoivat ryhmässä kiväärit jalalla, jutellen keskenänsä.

"Ei suinkaan kersantti saane siitä rangaistusta, että hän ilman käskyttä jätti vahtinsa?" kysyi Broms sotamiehiltä.

"En minä olisi uskaltanut tehdä sitä hänen vaatteissansa", arveli yksi sotamiehistä.

Samassa sattui kahdelle sotamiehelle keskelle otsaa isku tuon jättiläisvoimaisen myllärin nyrkistä, ja he vaipuivat maahan antamatta pienintäkään ääntä itsestänsä.

Samalla kertaa karkasivat Frisk ja Olsson kolmannen sotamiehen kimppuun, joka samoinkuin hänen toverinsakin tietämättä olla varoillansa tuosta aavistamattomasta hyökkäyksestä kaatui tunnotoinna maahan kumpienkin rosvojen käsiin.

Sitten riisuivat vangit kaatuneilta heidän päällysvaatteensa ja lakkinsa, pukivat itsensä näihin sotilasvaatteisiin ja ottivat kukin yhden kiväärin sekä läksivät astumaan Kuninkaanporttia kohti, Broms edellä ja kummatkin toverit perässä.

Nämät seikat tapahtuivat nopeammin, kuin me olemme ennättäneet niitä kertoakaan.

"Patrulli pääsköön!" huusi vahtimies, jonka jälkeen rosvot astuivat ulos linnan portista tavallisilla, säännöllisillä marssi-askeleilla.

Tällä tavalla pääsivät vangit vahti vahdilta hautain, holvein ja vallitusten ohi kenenkään estämättä heidän kulkuansa. Tultuansa Pyhän Eerikin luolaan eli sielunarkkuun, kuten paikkaa sillä seudulla nimitetään, jouduttivat rosvot askeleitansa, ohjaten matkansa saaren koilliselle puolelle.

Broms riensi tovereinsa edellä venheen luokse ja tarttuen siihen huudahti hän:

"Vaiti, Saara! älä huuda niin kovasti!" varoitti häntä mylläri, "laske tämä kivääri venheeseen… Oletpa sinä kelpo vaimo, Saara!"

"Onko teitä kolme!" virkkoi vaimo, joka nyt älysi myllärin toverit; "onko tarkoitus, että te kaikki kolme astutte venheesen?"

"Kyllä se niin on, Saara-kultani", ilmoitti Broms, "sehän on selvä asia, se!"

"Mutta venhe kannattaa tuskin kahta henkeä tyynelläkään ilmalla… ja nyt tänlaisessa myrskyssä!" vastusti Saara; "oletko mieletöin, ukkoseni!… hukummehan me joka ainoa."

"Vaiti ja tuo venhettä hiukan lähemmäksi!" käski mylläri, silmäillen vaahtovaa merta.

"Mutta olihan kirjelapussa, jonka minä sinulle tänään lähetin, sanottuna, ettei venhe kanna useampaa kuin kaksi henkeä ja tuskin niitäkään!" intti ämmä.

"Paiskaa ämmä maalle!" neuvoi Frisk, syystä suuttuneena hänen vastahakoisuuteensa.

"Tahi työnnä hänet veteen!" esitteli Olsson; "yksi ämmä enempi tahi vähempi"…

"Antakaapa minun olla!" lausui Broms tovereillensa; "trankilementist', sanoi Moberg'ska!"

"Kas niin, pojat!" jatkoi hän kääntyen tovereihinsa; "antakaa nyt tänne kiväärit, että minä ensiksi saan laskea ne venheen pohjalle… eipä ole vahingoksi, että ne ovat mukana."

"Pojat!" lausui hän sitten, astuen itse venheesen; "olkaa nyt varovaiset!… teidän täytyy olla liikkumattomammat kuin kilvet ja kannot, tultuanne venheesen, sillä muutoin vajoamme me kaikki pohjaan… Odota, Frisk, kunnes minä ennätän istumaan… Kas niin, kohta olemme valmiit."

Samassa kuului rumpun ääntä linnasta, jota seurasi tykinlaukaus merkiksi, että vankia oli sieltä karannut.

"Joudu, joudu! tuo tänne venhe! päästä meidät siihen!" huusivat molemmat rannalla olevat vangit.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" vastasi Broms, tarttui airoihin ja alkoi soutaa saaresta.

"Haa! mitä tämä on! hän soutaa pois meidän luotamme!" huusi kivikauris täyttä kurkkua.

"Tuo tänne venhe! Broms! Broms! tänne, tänne!" hoilasi rääsynkerääjä niin, että kalliot kaikui.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kertoi Broms ja pani airot yhä kovempaan liikkeeseen.

Saara istui perässä. Merikummituksen ääni ei olisi voinut olla kolkompi eikä ivallisempi kuin hänen äänensä, jonka tuuli toi maalle.

"Petturi! konna! heittiö!" huusivat rannalle jätetyt, juosten pitkin rantaa ja hosuen ympärillensä käsivarsillaan ikäänkuin kaksi mielipuolta.

"Hankkikaa itsellenne toinen venhe!" kuului aaltojen loiskeesta myllärin pilkkaava ääni.

Yön aikana, viikko tämän jälkeen, vieri Göteporiin vievällä itäisellä maantiellä ja noin puoli penikulmaa mainitusta kaupungista kiesirattaat, joissa erään lapsekkaan kyytipojan rinnalla ajoi muuan herra, hyvin kiedottu senlaiseen suureen nahkakaapuun, joita matkustavaiset mieluimmin käyttävät tällä vuoden ajalla. Päässänsä oli hänellä lakki, sekin nahkasta, joten sadevesi, joka rankasti valui ales synkältä taivaalta, kastelematta ropisi sekä kaapuun että lakkiin.

Tosin oli tuo matkustava herra myöskin varustettu avatulla sateenvarjolla; mutta tämän oli hän jättänyt tuolle kyytipoikaparalle, joka sillä suojeli itseänsä rankkasadetta vastaan, sill'aikaa kuin matkustaja hänen sijassansa hoiti ohjaksia ja ruoskaa.

"Hemmetti, kuinka olenkin!" vastasi poika; "mutta kun laita on senlainen, että on näin pimeä ja ilma kastelee, niin… Jos kuitenkin ennättäisimme saavuttaa nuot vaunut, jotka.."

"Ne ovat kaiketi jo Göteporissa, poikaseni… ne näyttivät hyvin keveöiltä ajopeliltä ja niiden edessä oli kolme hevoista."

"Pekka Matinpojan hevoiset eivät ole mitään kilpajuoksijoita, herra… Meidän rautio ne kyllä ennättää kiinni, vaikka ne ovatkin puolen tunnin matkaa edelläpäin… olisipa vaan hyvä, jos ennättäisimme tavata vaunut."

"Näettekös, herra, asian laita on niin… tietäähän herra, että posti ryöstettiin eilen?"

"Se tapahtui juuri tällä tiellä", kertoi kyytipoika… "vaikk'ei juuri tällä, vaan etelänpuoleisella tiellä… Huuh! mikä se oli?"

"Aaveitako?… kas en, herra!… mutta tietäähän herra mikä hirveä joukko vankeja on päässyt tällä viikolla karkuun Karlsten'ista?"

"Hirveä joukkoko?… sinulle on ilmoitettu väärin… ainoasti kahdelle onnistui karata. Niin kumminkin kerrottiin kievaritalossa."

"Mutta kyllä se ainakin on totta, että posti ryöstettiin eilen… postimies on kotoisin meidän kylästä, ja häntä reväistiin korviin asti puukolla niin, että hän näyttää hirveältä."

"Ei minussa ole paksumpata nahkaa kuin postimiehessäkään, eikä sitä ole herrassakaan."

"Eikä sinulla ole postilaukkuakaan, jonka voisivat sinulta ryöstää… ole huoleti, poikaseni!"

"Eivät ne minusta mitään tahdo, sen minä kyllä tiedän… mutta kun he ryntäävät matkustavaisen kimppuun, joutuu kyytimies aina välikäteen."

"Tuo sapeli… pitkä veitikka se onkin, mutta postin ryövääjillä oli pistooleja, herra, sillä talonpoika, joka kyyditsi postia, sai luodin olkapäähänsä, että hän putosi kuin pannukaakku rattailta ja hänestä vuoti verta kuin vasikasta, herra!"

"Rauhoittaakseni sinua tahdon sanoa, että minullakin on pistooleja vyölläni, jotta me kyllä tulemme toimeen, vaikka saisimme puoli tusinaa rosvoja ympärillemme… pidä sinä vaan vakavasti sateenvarjoani, ett'ei tuuli ryöstä sitä pois sinulta!"

Tie polvesi nyt äkkiä oikealle ja kiemurteli ylöspäin erästä mäkeä, jonka kummallakin puolella kasvoi korkeita puita.

"Näettekö, herra, tuolla ovat vaunut!" huudahti kyytipoika iloisemmalla äänellä; "tuolla mäen päällä… he ovat sytyttäneet vanulyhdyt."

Matknstavaiset olivat tuskin ennättäneet mäkeen, kun muuan tuli leimahti, jota seurasi pistoolin pamaus.

"Sinä ennustit oikein tällä kertaa", lausui matkustaja tyynesti, heittäen ohjakset vapisevalle pojalle ja hypäten ales rattailta sekä temmaten pistoolin vyöltänsä, jonka tehtyä hän, pitäen tätä vasemmassa kädessänsä ja paljastettua sapeliansa oikeassa, riensi mäkeä ylöspäin, kuultelematta kyytipojan surkeasti varoittavia huutoja.

Nahkakaapuun puettu mies joudutti askeleitansa ja ennätti pian kukkulalle, jossa hän n.s. berliiniläisen vaunun lyhtyjen valossa huomasi nä'yn, josta, vaikka se tosin onkin tavallinen rosvojutuissa, kuitenkaan ei puutu esimerkkejä meidänkään muutoin niin rauhallisessa isänmaassamme.

Toisella puolen vaunuja makasi muuan palvelija, jos saa päättää kiiltonahkatakista, joka oli hänen vieressänsä, liikahtamattomana ja vuotaen verta eräästä ohimoisillansa olevasta haavasta. Aivan hänen lähellänsä vieritteliihe eräs talonpoika, joka, pitäen kätensä otsallaan, voivotteli mitä surkeimmasti. Hevosien edessä, ja pitäen näitä kuolaimista, näkyi ihmisolento, jonka kasvoja äsken tulleen oli liian vaikea tarkemmin tutkia. Mitä vaunujen toisella puolella tapahtui, ei nahkakaapuun puettu mies voinut nähdä, mutta hänen korvansa kuuli seuraavaa:

"Minä annan teille hyvällä kaikki, mutta säästäkää minun henkeäni!" rukoili puoleksi tukahdettu miehinen ääni.

Nahkakaapuun puettu mies ei malttanut odottaa vastausta tälle rukoukselle, vaan ryntäsi hevoisien edessä seisovaa miestä vastaan. Tämä päästi silloin hevoiset ja lähti pakoon huutaen äänellä, joka oli vaimoihmisen äänen kaltainen:

Nahkakaapuun puettu miesi laukasi pistoolinsa tuota henkilöä vastaan, joka, koska häneen ei sattunut, pakeni, uudistaen varoitushuutojansa, jonka jälkeen miesi, temmaten esiin toisen pistoolin, ryykäsi hevoisten ohitse vaunujen toiselle puolelle.

Silloin huomasi hän rotevan mieshenkilön, joka hänen tullessansa heti lähti käpälämäkeen ja painui metsään päin. Nahkakaapuun puettu miesi lähetti hänenkin jälkeensä laukauksen, kuitenkin tapaamatta häntä, koska pimeys ei sallinut ampujan tähdätä.

Samassa nousi maasta seisovallensa toinenkin miesi, joka, vaikka olikin ryvettynyt saveen ja läpimärkänä sateesta, kuitenkin näytti vaunujen omistajalta.

"En, mutta se konna oli kuristamaisillansa minut", vastasi kysytty; "ja jos ette te, herra, olisi tullut, niin"…

"Joutukaa hoitamaan väkeänne, jotka makaavat haavoitettuina tiellä, sillä välin kun minä riennän rosvojen jäljestä!" huusi pelastaja, temmaten irti erään lyhdyn vaunusta.

"Koettaa ottaa heidät kiinni, totta kaiketi", vastasi nahkakaapuun puettu miesi ja riensi sitten metsään samaa suuntaa kuin rosvotkin, sapeli oikeassa kädessänsä ja lyhty vasemmassa.

"Minä tulen heti perässä teidän avuksenne!" huudahti toinen, jonka jälkeen hän lähestyi haavoitettuja.

Palvelija oli kuollut, mutta talonpoika oli seisovillansa hevoisten vieressä, joiden kupeita ja päätä hän silitteli kämmenillänsä, tuultavasti tunnustellaksensa, josko nuot sävyisät elukat olivat kärsineet mitään vaurioa päällehyökkäyksestä.

"Herra Jumala, kuinka oli hyvin!" huusi hän lakkaamatta, iloisena tutkistelemisistansa.

Pekka Matinpojan hevoisiin ei ollut sattunut luodit, eivätkä ne olleet säikkyneet paukauksistakaan. Ne eivät olleet mitään "kilpajuoksijoita", kuten kyytipoika aivan oikein oli muistuttanutkin.

Tuo matkustavainen herra, huomattuaan kaiken avun siinä paikassa turhaksi ja käskettyään talonpoikaa jäämään vaunujen luokse, otti ylös maasta paljastetun sapelin, joka oli temmattu häneltä pois taistellessansa rosvon kanssa, ja riensi metsään pelastajansa avuksi.

"Tuo kirottu lyhty sammui!" jupisi nahkakaapuun puettu totesi; "ilman sitä seikkaa olisin minä kyllä saanut konnan kiinni… Olipa sangen ikävää, että hän pääsi kynsistämme… Mutta minä näen teillä olevan aseita… kuinka päästitte te hänet näin kimppuihinne?"

"Minä olin sattunut nukahtamaan vaunuissa", vastasi toinen, "kun heräsin laukaukseen, joka sattui minun ajurinlaudalla istuvaan palvelijaani… silmänräpäys tämän jälkeen paiskattiin talonpoika maahan, hänkin haavoitettuna… Minä nousin heti vaunuista ja ampusin rosvoa, mutta ampusin väärään… sitte aijoin minä käyttää sapelia, kuu minut samassa lyötiin kumoon, ja sapeli väännettiin minun kourastani… tuo konna mahtaa olla liitossa perkeleen kanssa, sillä minä osaan kerskailematta jokseenkin pidellä asettani", lisäsi hän jonkinmoisella itseensäluottamuksella.

"Minä kuulin hänen nimensä… hän on eräs elinkautinen vanki
Karlsten'in linnasta… Mutta miten teidän palvelijanne laita on?"

"Hän on kuollut… suuri vahinko; herraseni!… hän on ollut kau'an minun palveluksessani."

Molemmat herrat olivat nyt ennättäneet vaunuille, jonka luona toisetkin ajopelit jo olivat ja joissa istui tuo vapiseva kyytipoika.

Nahkakaapuun puettu miesi kumartui palvelijan ruumiin yli ja tutki hänen haavaansa.

"Tule tänne!" huusi hän talonpojalle; "meidän täytyy nostaa tuon onnettoman ruumis vaunuihin… ei ole mitään muuta keinoa saadaksemme se kaupunkiin."

"Minulla on esitys tehtävänä", lausui vaunujen omistaja; "enkö saa tarjota herralle sijaa vaunuissani?… Tämmöisessä ilmassa ovat katetut ajopelit aina paremmat kuin avonaiset."

"Minä olen teille, herraseni, mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa", selitti vaunujen omistaja; "ja minä haluaisin saada tietää, ketä minun nyt tulee kiittää hengestäni."

"Haa!" huudahti nahkakaapnun puettu miesi, tuijottaen toiseen, jonka kasvot hän nyt vasta näki vaunulyhdyn valossa.

"Talonpoika!" huudahti edellinen; "auttakaa minua nostamaan ruumista vaunuihin, sillä minä ajan omassa ajopelissäni."

"Mitä tämä merkitsee!" lausui vaunujen omistaja; "miksi kieltäytte te nyt ajamasta minun vaunuissani?… kuka te, herraseni, olette?"

"Te ette siis enään tunne minua?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi, vieden kasvonsa lähemmäksi toisen kasvoja.

"Ymmärrättekö nyt, miksi minä pidän avonaisia ajopeliäni teidän katettuja vaunujanne parempana?" kysyi nahkakaapuun puettu miesi.

"Niin… minä ymmärrän teidän nyt katuvanne sitä, että pelastitte henkeni."

Tämän sanottuansa käänsi nahkakaapuun puettu miesi selkänsä vaunuihin ja palasi rattaillensa.

"Prinssi Kaarlon hotelli" on eräs Göteporin oivallisimpia hotelleja matkustajia varten.

Kello oli lyönyt yksitoista yöllä, kun nahkakaapuun puettu miesi pysähtyi ajopelinensä mainitun hotellin portin eteen. Muutaman minuutin kestävän, ahkeran nykimisen perästä kellonnuoraan, aukasi portin eräs palvelijatar, joka vei matkustajan erään pitkän käytävän läpi toisessa kerroksessa olevaan pienempään huoneesen. Kyytipoika kantoi ylös matkustajan kamssut, jotka olivat pienenläntä kapusäkki ja isohko kirjesalkku.

Matkustaja riisui yltänsä uahkakaapun. Hän oli keski-ikäinen mies, joka herätti enemmän huomiota rotevan, voimakkaan vartalonsa kuin kasvojensa puolesta, jotka olivat sangen kalpeat ja hiukan rosonarpiset ja joiden vasemmalla poskella huomattiin arpi, joka oli liian syvä ja leveä ollakseen saanut alkunsa rokkotaudista.

Kyytipojalle maksettiin, ja hän päästettiin tiehensä, jonka jälkeen, koska ei minkäänmoista juttelua matkustajan ja palvelijattaren välillä näyttänyt tahtovan syntyä, koska edellinen oli kovin ajatuksiinsa vaipunut ja jälkimäinen kovin unelias, matkustajaa pian ilahutti haukoitteleva "hyvää yötä" tytöltä, joka sitten meni pois, jättäen tuon vaitonaisen vieraan rauhaan.

Tämä veti ulos kapusäkistänsä yönutun, jonka hän kietoi ympärillensä, ja kantoi pöydälle salkkunsa, jonka hän avasi. Hän otti esille ja silmäili moniaita siinä olevia asiakirjoja ja asetti ne sitten pöydälle jonkinmoiseen järjestykseen. Luultavasti tahtoi hän vakuuttaa itseänsä, ett'ei mitään paperia ollut poissa tahi mennyt turmiolle matkalla.

Vielä laski hän pöydälle lompakkonsa ja lakkarikellonsa. Kello oli hopeasta ja varustettuna teräksisillä perillä, joihin oli kiinnitetty joitakuita helyjä, kellonavain, sinettisormus ja pieni kultaristi.

Matkustajan silmäys viipyi kau'an tuossa pienessä ristissä, ilmaisten syvintä alakuloisuutta, jonka jälkeen hän jätti pöydän ja alkoi järjestää erääseen piironki-laatikkoon niitä vaatteita, joita hän oli ottanut esille kapusäkistä.

Kuinka kau'an hän viipyi tässä ja muissa toimissansa, saattaa olla yhdentekevä; mutta vihdoinkin muistutti häntä kentiesi enemmän kahdentoista lyönti kaupungin kirkontornista kuin mikään muu että hänen on mentävä levolle.

Pilvet, jotka tähän asti olivat peittäneet öisen taitoaan ja kostuttaneet maan sadevirroilla, olivat hälvenneet puoliyön aikana. Ihana kuu, jolla ensimäisenä yön puoliskona oli ollut lailliset esteet — sillä kukapa olisi uskaltanut lähteä ulos senlaiseen ilmaan! — esiintyi nyt kaikessa komeudessansa. Vaikka sitä ennen sangen tyytymätöin sateen jumalaan, kävi se kuitenkin nyt sangen mielellään soville hänen kanssansa nähdessään nuot monet ja uudet pienet kuvastimet jotka hän oli sijoittanut noiden suurten ja tavallisten kuvastimien väliin, joten koko maa näytti yön kuumottavasta immestä yhdeltä ainoalta jättiläisen suuruiselta kuvastimelta, joka nimenomaan oli tehty hänen pukemispuuhiansa varten. Loistaen ilosta tämän suuren kohteliaisuuden vuoksi, riensi se kurkistelemaan palatseihin ja majoihin, joko ilmoittamaan iloansa lemmikeillensä tahi pyytämään anteeksi myöhäistä tuloansa.

Mutta unen jumalainen, kuun vanha kadehtija ja vihollinen, on jo asetellut lemmikkijen ja sen välille unten kirjavan verhon, joten se milt'ei kaikkialla, mihin vaan katsotaan, huomaa ummistettuja silmäluomia, ja jos joku silmä onkin auki, näkee se enimmästänsä siinä omantunnon- tahi ruumiinvaivojen synkkiä ilmiöitä. Silloin katoaa sen riemu, silloin vaalenee sen hipiä vielä enemmän, ja sentähden onkin se tavallisesti niin synkän ja alakuloisen näköinen sydänyön kolkkoina hetkinä.

Tuo äskenmainittu vieras "Prinssi Kaarlon hotellissa" oli ainoa, joka hiljaisella, syvällisellä viehätyksellä vastasi sen silmäyksiin. Hän seurasi kau'an silmlllään sateiden turhamaista leikkiä pöydällä, istuimilla ja seinillä. Hänestä näyttivät ne niin erinomaisen hyvin viihtyvän tuossa kohtalaisessa matkustajienhuoneessa ja rupeavan heimolaisiksi niille puhtaille muistoille menneistä ajoista, jotka olivat heränneet hänen sielussansa, sillä jota kau'emmin hän silmäili kuun säteitä, sitä heleämmäksi näyttivät ne hänestä muuttuvan.

Hän vajoutui tuohon ihanaan havaintoon ja vastusti kau'an unen jumalaista. Mutta tämä ei anna lii'an kau'an vastustella itseänsä. Voittamattomana laski se vihdoin kätensä noille vastahakoisille silmäluomille ja rangaistukseksi siltä, että hänelle oltiin rohjettu tehdä vastarintaa, piti hän nukkujan sielun silmäin edessä unien mitä synkimmän verhon.

Unta näkevä oli seisovinansa vuorella, myrsky ja ukkonen päänsä päällä, parhaillaan hänen seisoessansa ottamatta ainoata askeltakaan mereen putoamisen pelosta, joka meri rajuna meurusi vuoren juurella, viilsi synkkää taivasta salama, joka läheni häntä vuorella. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä selvemmän, tultasuitsuttavan lohikäärmeen muodon se sai. Unta näkevä alkoi taistelun tämän louhikäärmeen kanssa, joka lopulta lingoitti hänet vuorelta ales mereen, mutta vyörytti aaltojansa hänen päänsä yli. Hän vajosi syvyyteen kärsien kuolon tuskia voimatta kuitenkaan kuolla. Hän hapueli meren pohjassa, turhaan koettaen päästä ylös syvyydestä; sillä hänestä tuntui ikäänkuin olisi hänen ruumiinsa tullut raskaaksi kuin se vuori, jolta hän oli tullut syöstyksi ales. Silloin huomaisi hän koralli- ja näkinkenkäalustalla uinailevan tytön. Amanda! huusi hän ja lankesi polvillensa uinailevan viereen. Amanda on kuollut! vastasi tyttö, avaten silmäluomensa. Mutta noiden ennen niin välkkyväin silmäin sijasta ammoitti nyt polvillansa olevalle kaksi kuoppaa täynnänsä multaa, ja missä ennen oli ollut tuon tummansinisen silmäterän paikka, oli nyt jähmettynyt kyynel, jota meri turhaan koetti liuvottaa. Silloin unohti polvillansa olija omat kuolon tuskansa ja itki katkerasti uinailevan tytön takia. Itke! itke! huudahti hän, sillä mitä meri ei saa aikaan sen saa sinun kyyneleesi! ja silloin näki polvillaan olija tuon mustan mullan vähitellen valkenevan kunnes se muuttui mitä valkoisimmaksi emaljiksi, ja miten tuo jähmettynyt kyynel alkoi pehmitä ja kuultaa sinertävälle, kunnes se vihdoin hymyili autuaallisella hymyllä polvillansa olijan silmään. Amanda elää! huudahti hän. Niin, Amanda elää! vastasi tyttö ja laski kätensä hänen kaulallensa, hän elää sinun kanssasi, sillä sinun kyyneleesi ovat sovittaneet hänet elämän ja Jumalan kanssa! Samassa kuului kiljuminen. Älä pelkää! sanoi tyttö, Jumalan rakkaus asuu merenkin syvyydessä, ja sen yli ei ole meren peikolla minkäänlaista valtaa. Tahtoisitko sinä seurata minua elämään ja auringonvaloon? kysyi polvillansa olija, joka tunsi jäsenensä vapautetuksi tuosta kiviraskaasta painosta. Niin, niin, sinun kanssasi elämään ja auringonvaloon! vastasi Amanda.

Mutta luultavasti arveli unen jumalainen rangaistuksen tulevan lievemmäksi, kuin hän oli aikonutkaan, sillä samassa tempasi hän verhon pois ja nosti kätensä nukkujan silmiltä, tahi heräsi nukkuja jyrystä, joka syntyi siitä, että matkustajahuoneen ovi aukeni.

Makaaja aikoi nousta sijaltansa, sillä hän luuli oven, jonka hän oli unohtanut sulkea, tulleen avatuksi jostakin akkunassa syntyneestä ilmavedosta, kun hän tunsi vointinsa ikäänkuin hervaantuneeksi nähdessään pitkän, kuun valaiseman haahmon, joka näyttäytyi kynnyksellä.

Matkustaja hieroi silmiänsä tietämättömänä, oliko hän valveillansa, vai vieläkö hän uneksi, mutta kun hän taas katseli avosilmin, näki hän selvään, kuinka tuo valkoinen haahmo vitkallisesti kulki ovelta huoneesen ja läheni akkunan edessä olevaa pöytää.

Haahmo oli vaimon kaltainen, mutta sen kasvot olivat kuun säteiden valaisemina kauniin kasvojen näköiset ja nuot runsaat, valkoiset karrtkkaat, jotka liehuivat hänen ympärillänsä, olivat käärinliinan kaltaiset.

"Kuka se on?" kysyi matkustaja enemmän vakuuttaaksensa itseään, että hän oli hereillä, kutu tyydyttääkseen uteliaisuuttansa.

Vastaukseksi tälle milt'ei tietämättä tehdylle kysymykselle tuli seuraava, mutta ihmeellisen suloisella äänellä laulettu laulu:

       "Mist' ainainen tää ikävöiminen?
    Ma kauas tuonne taivaan sinehen
    Luon kyynelsilmin katseeni. 'Oi tuolla',
    Ma mietin, 'tähtitarham puolla
       Edeni on mulla'."

Matkustaja vaipui ales patjoille. Hänen kielensä kangistui ja kylmä hiki peitti hänen otsansa. Vapisevin käsin veti hän peiton päänsä yli; pidättäen henkeänsä kuulteli hän vaan.

Hän kuuli kuinka pöydällä olevia papereita kosketeltiin. Hän luuli myöskin kuulevansa, kuinka joku nykäsi kellon periä ja helyjä, jotka, kuten jo tiedämme, olivat papereiden vieressä.

Vihdoin rohkasi hän itsensä, veti peiton päänsä päältä ja nousi uudestaan istuvillensa vuoteella.

Silloin näki hän tuon valkoisen olennon kääntyvän pöydältä ja akkunalta ja kulkevan yhtä vitkallisesti kuin ennenkin takasin ovelle.

"Kuka se on?" kysyi hän toistamiseen hiukan korkeammalla ja jyreämmällä äänellä.

       "Puro juoksee läpi laaksoloiden,
    Kaivattua äidinkieltäin soiden,
    Metsät tummat järven lailla päilyy,
    Puut humisee, muistoissain kaikki säilyy,
       Muinaishaahmut häilyy."

Matkustaja, joka selvään kuuli avainta väännettävän, tuijotti kau'an oveen, jonka peilejä kuu uudestansa valaisi, tuijotti kau'an oveen, kuvaten niihin ensimäisiä kirjavia kuviansa.

"Ei, ei! se ei ollut unta!" pukahti hän ja hyppäsi laattialle. Hän aukasi oven ja katsoi etehiseen. Kumotttava kuu valasi tätäkin ja noita siitä johtavia monta ovia, mutta ei mitään muuta merkillistä kuulunut eikä näkynyt.

Sitten, otettuansa avaimen ovesta ja suljettuansa oven, riensi hän akkunan vieressä olevan pöydän luokse. Paperit olivat samalla paikalla ja samassa järjestyksessä, johon hän ennen maata mentyänsä oli ne pannut. Pöydällä oli myös hänen kultakellonsakin.

Miettien tuota kummallista näkyä palasi hän vuoteellensa ja laskeusi maata. Tuo valkoinen olento, joka on mennyt hänen makuuhuoneestansa, ei kadonnut kuitenkaan hänen unelmistansa.

Kun matkustaja toistamiseen heräsi, seisoi palvelijatar hänen vuoteensa vieressä, kirja kädessänsä.

"Onko jo aamu?" lausui vieras, kääntäen kasvonsa akkunaan, jonka lävitse kirkkain syysaurinko kurkisteli sisään huoneesen.

"Jo kymmenen… ja minun kun piti oleman ulkona kello yhdeksän. Jos te olisitte herättäneet minut, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen."

"Minä olen ollut täällä useamman kerran, mutta minusta oli syntiä herättää herraa, sillä herra nukkui niin makeasti… Kentiesi tahtoo herra minun tekemään valkeaa uuniin?"

"Ei, minusta tuntuu, että täällä on kyllin lämpöinen ennestänsäkin… minun päätäni kivistää kovin."

"Se ei ole hyvä merkki, jos on levottomia unia ensimäisenä yönä, kun maataan jossakin huoneessa."

"Mistä herra on uneksinut… minä osaan selittää unia, minä, ja ne ovat milt'ei aina käyneet toteen."

"Kuolleista uneksiminen… se merkitsee, että joku herran sukulainen kuolee näinä päivinä."

"Sitten tulee se varmaan olemaan joku läheinen ystävä, joka kuolee ennen kuukauden loppua."

"Hoh, sepä on omituista!" muistutti palvelijatar: "mutta olisipa hauskaa tietää, kestä herra uneksi."

"Noh, koska te niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin uneksin minä eräästä tytöstä, joka kuoli kaksi vuotta sitten."

"Hän tuli tähän huoneesen ruumispukimessa… Voitteko nyt selittää sen unen?"

"Aivan varmaan oli hänellä se", arveli palvelijatar, "sillä onhan tavallista, että, kun nuori tyttö on ruumiina, pannaan pieni myrttiseppele hänen päähänsä… myrttiseppele kaunistaa sekä eläviä että kuolleita."

"Niin ei kuitenkaan ollut sen laita, josta minä uneksuin", selitti matkustaja surullisella värähdyksellä äänessänsä; "hän hukkui järveen, eikä hänen ruumistansa olla koskaan löydetty."

"Naimiseen kuolleen kanssa!… sen minä sanon, että minä kuolen ennen vuoden loppua!"

"Älkäätte tulko levottomaksi siitä, mamselli-hyväni!… jos tämä unen selitys käy toteen, ei minulla ole juuri mitään sitäkään vastaan… Mutta minun täytyy pukea päälleni."

"Eikö herra tahtoisi ensin tehdä hyvin ja kirjoittaa nimensä tähän?" kysyi palvelijatar, tarjoten kirjan makaavalle ja tuoden sitte kynän kirjoituspöydältä.

Matkustajan nimen on lukija luultavasti jo arvannut. Ainoastansa hänen arvonimensä oli uutinen, ja se osoitti meidän kamarikirjurimme virkamiehenä nousseen yhden asteen niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun me näimme hänet kaatuvan verissään luutnantti Räyel'in pistoolinlaukauksesta.

Palvelijatar meni nyt huoneesta, joten meidän revisorimme sai tilaisuuden nousemaan makuulta ja ottamaan aamunutun yllensä.

Vanhan tapansa mukaan meni hän pöydän luokse vetämään kelloansa. Hän otti kellon avaimen, mutta oli milt'ei pudottamaisillansa sekä sen että kellon laattiaan, sillä hän kaipasi tuota pientä kultaristiä.

Hän tiesi, että risti ynnä nuot kaksi muuta helyä riippuivat perissä, kun hän yöllä laski kellon pöydälle, sillä olihan hän pitänyt sitä kädessänsä ja sitten tavallisesti silmäillyt sitä, ennenkuin hän meni makuulle.

Hän nosteli papereja ja koplotteli pöydältä; mutta ristiä ei löytynyt.
Hän etsiskeli joka paikasta huonetta, mutta turhaan.

Mutta miksi ei varastettu samalla kertaa kelloakin muiden helyjen ohessa?… miksi ei viety lompakkoakin, joka oli kellon vieressä?

Tosin oli tuo pieni risti arvaamattomasta arvosta hänelle; mutta mitä arvoa voisi sillä olla muille ihmisille?

Risti oli kauniisti irroitettu siitä pienestä kultarenkaasta, jolla se oli kiinnitetty perihin, mutta itse rengas oli jäljellä. Ainoastansa risti oli poissa.

"Suuri Jumala!" huudahti Alm, muistaen nyt sen näyn, joka hänellä yöllä oli ollut ja jonka hän herätessänsä oli luullut unenhourailukseksi.

Hän muisti nähneensä tuon kummallisen olennon seisovan akkunan vieressä olevan pöydän luona ja myöskin kuulleensa jonkun koskevan kellonperiin ja helyihin.

Alm oli liian selväjärkinen mies voidaksensa uskoa aaveita; mutta jos näkynsä todellakin oli ollut aave, ruumiiton olento, henki, kuinka oli se sittenkin voinut irroittaa kellonperistä ristin, joka kuitenkin mahtoi olla liian raskas haahmun varjon kädelle!

Meidän revisorimme aprikoi, etsiskeli pöydältä sekä laattialta ja aprikoi uudestansa; mutta tuo pieni kultaristi oli kadonnut.

Myöhempään edelläpuolenpäivänä seisoi Göteporin maakansselin portin edustalla nuori, Götan tykkiväestön virkapukuun vaatehittu upseeri. Hän näytti hiukan maltittomalta, josta voitiin arvata hänen vartoavan jotakin henkilöä.

"Ah, vihdoinkin!" huudahti hän ja meni erästä toista nuorta herraa vastaan, joka astui ulos mainitusta portista.

Vastatullut näytti myöskin olevan sotilassäätyä, vaikka hän tällä kertaa oli sivilipuvussa. Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kauniit ja hänen ryhtinsä mitä uljain.

"Sinä viivyit kau'an", nureksi tykkiväestön upseeri; "minä olin menettämäisilläni malttini."

"Minunhan täytyi kirjoittaa kokonainen kertomus tuosta asiasta", vastasi toinen; "kirottua puuhaa!… jospa he nyt vaan saisivat kiinni nuot konnat!"

"Viimeisinä vuosina on ollut harvinaista, että sieltä on ketäkään karannut… Linnan nykyinen päällikkö on miesten miesi ja hänellä on tapana pitää aina silmänsä auki."

"Mutta tällä kertaa uinahti hän, ja se oli maksamaisillansa minulle sangen paljon."

"Entä minun palvelija-parkani sitten?… hän oli uskollinen henkilö, jota minä tulen kau'an kaipaamaan… Hänen pitää kumminkin saaman juhlallinen hautaus."

"Sen hän ansaitseekin… Eipä ole juuri monta palkollista, jotka haluaisivat mennä kuolemaan isäntänsä edestä."

"Oh, mitä haluun tulee, olen minä vakuutettu, että jos Blom-raukkani olisi saanut valita, ei hän olisi kau'an epäröinyt; mutta hän oli ikäänkuin luotu lemmen sanansaattajaksi ja hänellä oli vainu kuin… Mutta jutelkaamme jostakin muusta… Oletko maininnut tovereillemme päivällisistä Blom'in ravintolassa?"

"Minä kiitän sinua nöyrimmästi heidän puolestansa… ei sodan eikä kuolon kamppaukset tule pidättämään heitä ottelutantereelta, joka, jos tunnen sinut oikein, tulee olemaan kylläkin verinen… Soisipa Jumala, että meillä olisi monta sinun kaltaistasi matkustajaa!"

"Aivan varmaan… Myöskin tilasin minä loosin ensimäisellä rivillä tämän iltaiseen näytelmään… Sinä et ole nähnyt etkä kuullut, saksalaista näytelmäseuraa… Me voimme kyllä hämmästyttää sinua yhdellä ja toisella, jota et olisi voinut odottaa löytäväsi täällä."

"Minä saan ensiksikin nähdä, mihin päivällinen Blom'in ravinkolassa kelpaa."

"Mutta päivallistäkö antamaan meille olet vasituisesti lähtenyt Tukholmasta ja tullut Göteporiin? Tämä saattaisi tosin olla kylläkin pätevä syy, mutta…"

"Tiedäthän minun isälläni olleen uuden laivan tekeillä Göteporin veistämöllä ja että se huomena lykätään vesille?"

"Niin kylläkin, sillä muutoin en olisi minä niin pikään tullut tänne,
Götepori on kaiketi entisellään, arvelen ma?"

"Yksitoikkoinen, ikävä!… seuraelämän jäsenet ovat kullattuja kauppalaivoja… seurakeskustelut ovat tervasta ja pi'istä!… ei minkäänmoista ystävällisyyttä, ei minkäänmoista sydämellisyyttä! Kun kaksi nimenomaista göteporilaista syleilevät keskenänsä, niin ei heidän sydämensä kohtaa toistansa, vaan heidän lompakkonsa."

"Moniaat sanovat suuren Kustaa Aadolfin perustaneen Göteporin; mutta minä väitän sitä vasaan… Toiset pitävät taas Merkuriota sen todellisena perustajana, ja sen pidän minäkin todenmukaisempana… Kerrotaan, että kun tuo siipijalkainen, jumalainen, asioitsija pyysi Olympon ylijumalalta oikeutta Götan virran varrella olevalle uudelle kauppakaupungille, olivat kaikki muut Olympon jumalaiset mitä ankarimmasti sitä vastaan… Kauppa turmelee ihmiset perinpohjin, sanoivat he, ja meillä on jo Jumalan kyllin Hampurista ja Lontoosta… Mutta rahat puhuvat voimakkaammin kuin jumalaiset ja jumalattaret, ja niin oli laita siihenkin aikaan; sillä kuinka tingittiinkin ja soviteltiin, sai Merkurio vihdoinkin nuot halutut oikeudet… Tämä suututti muita jumalaisia siihen määrään, että he päättivät ei jalallansakaan astua tämän kaupungin porttein sisäpuolelle, vaan tehdä sen mitä yksitoikkoisimmaksi kaupungiksi maailmassa, joka tapahtuikin… Voithan käsittää, miltä senlainen yhteiskunta näyttää, jossa Merkurio on yksinänsä hallitsijana… Sulottareja, runottareja ja kaikkea muuta taivaallista, joka sulostuttaa elämätä ja tekee sen ihanaksi, etsit sinä turhaan täällä… täällä ei huolita muusta kuin mistä pörssissä voidaan sopia, tahi mitä voidaan panna varastolle… täällä on rikkaus korkein avu samoinkuin köyhyys suurin synti."

"Sinä puhut ikäänkuin olisit sinä nykyään saanut rukkaset jossakin rikkaassa tukkukauppiaan perheessä", muistutti sivilivaatteisiin puettu upseeri.

"Ei ole hätää, veliseni!… Tässä kaupungissa ei kosikaan herra N.N. mamselli N.N:ää, vaan N:o 100,000 kosii N:oa 200,000, ja miljoona on tietysti suurin kana karkelossa."

"Mutta eihän toki liene Venus eikä Amor peräti hyljännyt tätä onnetointa kaupunkia?… tällä joukolla on muutoin tapana pitää itsensä esillä joka paikassa."

"Tosin ovat ne täällä… mutta minlainen Venus! minlainen Amor!… Venus kohottaikse pakkahuoneiden pölystä, ja Amor tähtää nuoliansa porteritynnyrien laidoilta."

"Mutta, hyvä Jumala, totta kait tässä kaupungissa lienee muitakin ihmisiä kuin tukkukauppiaita!"

"Ne, näet, lukevat raamattua ja virsikirjaa aamusta iltaan, luultavasti rukoillen Jumalaa pian päästämään heitä tästä mammonan maailmasta, enkä minä todella sitä ihmettelekään… jos minulla olisi aikaa, tekisin samoin"…

"Näyttää siis pimeältä sille, joka haluaisi voittaa neitosten sydämiä tässä seudussa", lausui matkustaja.

"Pimeältä kaikille muille paitsi sinulle, sillä olethan sinä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen."

"Oletko hullu?… Olenko minä kauppaneuvos ja kunink. Vaasan ritaritähdistön jäsen?"

"Se on yhdentekevä, kunhan sinun isäsi on se… Sinä kukoistat hänen ansioinsa varjossa, eikä täällä enempää tarvitakaan."

Näin jutellen oli kumpikin upseeri tullut "Isolle torille", joka, ollen melkein kaupungin keskellä muodostaa suorakulmion ja ulottuu kahdelta puolelta kanaviin asti.

"Mutta ei voi kuitenkaan väittää, ett'ei Götepori ole komea kaupunki", lausui matkustaja, katsellen ympärillensä joka haaralle; "missä nähdään kauniimpia rakennuksia ja leveämpiä katuja?… kaikessa näkyy järjestyksen ja puhtauden aisti."

"Sen myönnän… parempaa hallitusta ja paremmin järjestettyjä kunnallisia suhteita kuin Göteporin on vaikea ajatellakaan… Siinä suhteessa ei surkeilla rahoja."

"Mitä minä varmuudella tiedän, on se, että vaikka kuinka kurkisteleisin, en voi saada nähdäkseni ainoatakaan kauniita naisen kasvoja", vakuutti matkustaja, vieden kaksinkertaiset kultakurkistimet silmillensä.

"Sinä onnellinen ihminen!" huokasi hänen ystävänsä, "Tukholmassa on yhtä suuri paljous kauniita tyttöjä kuin katukiviä, vaikka he tosin ovatkin yhtä kestämättömiä ja petollisia kuin nämätkin."

"Kyllä meillä kaunottaria kosolta on… Kun vaan riittäisi heille kaikille!… Onko siis aivan mahdotointa löytää täällä yhtään ainoata laadullista kasvoa!"

"Ah!" huudahti tykkiväestön upseeri, nyhjäisten toveriansa kylkeen, "näyttääpä siltä, kuin olisi taivas tullut liikutetuksi sinun valituksestasi… Katsopas tuonne… ei, tuonne oikealle… Sanotaan, ett'ei yksi kärpänen te'e kesää; yksi satakieli tekee kaksikin, se on varmaa."

Muuan erinomaisen komea, nuori nainen, jolla oli solakka vartalo, liihoitteleva astunta ja ihmeellisen kauniit kasvot, meni samassa molempain herrain ohitse oikealta vasemmalle, heittämättä ainoatakaan silmäystä kummallekaan puolelle.

"Kuinka sinä yht'äkkiä vaalenit!" ihmetteli tykkiväen upseeri, ottaen ystävätänsä käsivarresta; "miten on laitasi?… oletko pahoinvoipa?"

"Aave! aave!" jupisi matkustaja, tuijottaen naiseen, 'joka yhä meni heistä kau'emmaksi.

"Aave!" kertoi tykkiväen upseeri; "näetkö sinä aaveita keskellä päivää?… missä se sinun aaveesi sitten on?"

"Räyel! oletko menettänyt järkesi!" huudahti hänen ystävänsä; "nimitätkö sinä Olivia Heuser'ia aaveeksi?"…

Mitä itäinen puoli Etelämalmia eli Katarinan seutu on Tukholmalle, melkein samaa on Mastoveistämö Göteporille, nimittäin, merimiesten asuntopaikka parhaastansa. Mastoveistämö sijaitsee pitkin virran rantaa ja niitä tiluksia, jotka n.s. Kaidan tien varrella, mikä kulkee mainitun etukaupungin läpi, ulottuvat virtaan asti, nimitetään salamoitsi; ne ovat alustamalla ja täyttämällä tehdyt sovelijaiksi säilytyspaikoiksi etenkin puutavaralle, ja näissä on enimmästänsä erityisiä valkamia eli kanavia, joissa venheet ja laivat voivat olla täydellisessä suojassa.

Hämärässä samana päivänä, eli noin kello kuusi iltaisella, liiti muuan pieni venhe yhteen näistä kanavista ja tuli maalle erään pienemmän sillan luona Venheestä nousi vaimo, joka oli vaatetettu tavalliseen talonpoikaisvaimon pukuun. Kiinnitettyänsä venheen siltaan, lähti hän menemään ylöspäin ja pääsi pian Kaidalle tielle.

Tämä vaimo heitteli varovia silmäyksiä ympärillensä, ikäänkuin pelkäisi hän jotakin. Tosin mainitaan kysymyksessä olevaa seutua hyvin epäluotettavaksi ja vaaralliseksi kulkea, erittäinkin hämärän ja pimeän tultua, ja tuskinpa lähestyy kukaan parempiin vaatteihin puettu ihminen tänä' aikana mainittua seutua; mutta hänellä, joka näytti niin aralta ja pelkääväiseltä, ei olisi suinkaan pitänyt oleman minkäänmoista peljättävää, osaksi koska hänen puvussansa ei ollut mitään, joka olisi kiusannut rosvoja, osaksi täytyi hänen ikänsäkin, joka näytti olevan hiukan yli neljänkymmenen vuoden, rauhottavan häntä niistä raa'oista hyväilemisistä, joita pidetään tavallisina täällä ja muilla samanlaisilla paikoilla.

Vihdoin pysähtyi vaimo erään pienen ja ransistuneen kivirakennuksen eteen, jonka matalan ja lahonneen portin yli riippui kapakka-osoite.

Ei ollut vielä niin pimeä, ettei oltaisi voitu huomata osoitteessa, joka oli valkoiseksi maalatusta rautapellistä erään mustan linnun kuvan, jota moni olisi luullut korpiksi, joll'ei kaikkein erehdyksien välttämiseksi sen alla olisi isoilla, mustilla kirjaimilla seisonut: "Musta Kyyhkynen."

Vaimo hiipi, noustuansa varpaisilleen ja tutkittuaan vielä tarkemmin kirjoitusta sekä heittäen moniaan silmäyksen kummallekin puolelle katua, nopeasti etehiseen ja kapakkahuoneesen.

Tähän huoneesen astuessansa olisi moni heti huomannut kapakan, mitä puhtauteen tulee, huonosti vastaavan nimeänsä, koska kyyhkyinen, olkoonpa se valkoinen tahi musta, puhtaudessa ei jää jälelle mistään muusta eläimestä maan päältä, eipä edes ihmisestä.

Jos vielä heitti silmäyksen tarjouspöydän takana olevan emännän kasvoihin ja vieraiden naamoihin, jotka nuokkuivat viinalasein ja sillipalaisten yli rososilla, peittämättömillä pöydillä, mitkä olivat järjestetyt pitkin paljaita kalkkiseiniä, huomattiin kyyhkyisen lempeydenkin huonosti edustetuksi.

Oli siis ainoastansa jäljellä tuo musta väri ja sitä olikin yltäkylläisesti sekä seinillä että katossa.

Josko talonpoikaispukuun vaatetettu vaimo teki itsekseen minkäänmoista muistutusta tämän ristiriitaisuuden johdosta, jätämme siksensä. Silmäiltyänsä tarkkaan vieraita tässä huoneessa, jota valaisi kapakanseinäle asetetussa rautajalassa oleva, ohut kynttilä, lähestyi hän tarjouspöytää.

"Eikö perämies Klint vielä ole tullut?" kysyi hän, kohteliaasti kyykistäen.

"Perämies Klint on tuolla huoneessa", vastasi emäntä; osoittaen yhtä kohteliaasti erästä lähellä tarjouspöytää olevaa ovea.

"Hän on yksinänsä, matami-hyväni… hän on tilannut huoneen itseänsä varten ja pyytänyt minua, jos joku naisihminen kävisi häntä kysymässä, osoittamaan tätä hänen luoksensa."

"Tehkäätte niin hyvin, matami-hyväni!" kehoitti emäntä, avaten kysymyksessä olevan oven.

Kohteliaisuus ei ollut, kuten nähdään, karkoitettuna "Mustasta kyyhkyisestä."

"Saara, piru vieköön, kuinka olet viipynyt kau'an!" huudahti tunnettu ääni sisääntulijalle, joka kiirehti saamaan oven suljetuksi jäljestänsä.

Jos ei olisi kuullut ääntä ja nimeä, olisi ollut vaikeata tuntea entistä linnanvankia tuossa luuloitellussa perämies Klint'issä.

Hän oli vaatehittu sangen somaan merimiehen pukuun, vaikka surkuteltiinkin, nähdessään hänen jyhkeää, kömpelöä ruumistansa, niitä touveja ja raakapuita, joissa senlaisen olennon piti riippuman. Broms'in kasvot olivat kuitenkin vaikeimmat tuntea, sillä perämies Klint'in parta oli ajeltu ja hän oli sileä leuvastansa sekä tuon entisen mustan, harjasmaisen tukan sijasta oli hänen päässänsä mitä vaaleimmat kiharat. Tehdäksi tuon vaaleaverisen keikailijan vieläkin täydellisemmäksi olivat nuot pitkät, tummat silmäripsetkin leikatut pois.

"Valkoinen kaunistaa sinua, ukkoseni", imarteli Saara, syöden
Iemmikkinsä silmillään.

"Vai niin, enkö ollut tätä ennen tarpeeksi kaunis poika", vastasi Broms. "Piru vieköön tukantekijän, joka valmisti tämän tekotukan!… se ahdistaa kalloa, ikäänkuin olisi minulla vahanen kotelo päässäni; mutta niin käy aina, kuu täytyy ottaa umpimähkään, kuten sanotaan, eikä malteta valita… Jos sinulla on nälkä, Saara, niin ahmaise tuolta pöydältä, mutta älä anna ruo'an tukkia suutasi!… Jos sinä olet saanut vihiä jostakin, niin piipitä se kuuluviin!"

"Ole sinä varma siitä", vastasi Saara, istahtaen pöydän eteen, jolla oli viinaa ja haukkapalaa "Mustan Kyyhkyisen" parasta.

"Sitä parempi!… minä sanon sinulle, että minun taskuni kohta ovat senlaiset, kuin jos ne olisi juuri äsken tulleet räätälistä."

"Kyllä ne lopussa ovat… Kuinka kau'an luulet pelkän kolmekymmentä riksiä riittävän?… Ja sittenkin oli se Tukholmasta tuleva posti, Jumala paratkoon… Kyllähän siellä vekselejä oli, mutta luulevatko ne elukat minulla olevan vekselikonttooria!… Mikä huono onni!… Ja eilen sitten!… Mutta se oli oma syyni… jos minä ensin olisin kuristanut kurtusta, ennenkuin tunnustelin lompakkoa, olisi se ollut tehtynä; mutta minä annoin sen junkkarin jutella ja menetin aikaa… jutteleminen ei kelpaa, kun on jotakin tärkeätä tehtävänä… Ja että sen toisen piti tuleman!… kaksi matkustajaa yht'aikaa, ja senlaisessa ilmassa, sillä ajalla vuorokautta, eikö se ollut saatanan huono onni?… Minulla on enkelin kärsivällisyys, mutta se oli enemmän, kuin enkelikään voi sietää!"

"Olehan huoleti, Broms-kultani!" lohdutti vaimo; "ensi yönä tulee käymään paremmin."

"Noh, annapas kuulua, kaunokaiseni… Mutta jos sinulla ei ole tarpeeksi syöttiä ongessasi, niin älä heitä sitä järveen, sillä tänä iltana minä olen huonolla tuulella, kuten näet."

"Hopea on liian paljo tilaa ottavaa… sitä on vaikea kuljettaa mukanansa… Ahneus ei saa pettää viisautta… hiiteen hopea, niin kau'an kuin on kultaa!"

"En ole milloinkaan ennen nähnyt senlaisia… mutta yksi kertahan tulee olemaan ensimäinen… niitä on tietääkseni helppo kuljettaa… niitä voi ommella vaatteen ja vuorin väliin… järjelliset ja vakavat ihmiset eivät mielellään kanna tuollaisia koristuksia päälläpäin."

"Oivallista… Suuret setelit ovat pirunmoisia, sillä kun joku köyhä ristitty tahtoo vaihtaa niitä, niin hänen luullaan joko varastaneen ne, tahi luvanneen itsensä pirulle karvoineen päivineen… Mutta Saara, kuka se kunnon ukko on, joka jo edeltäkäsin on vaihtanut meille rahaa?"

"Nainen, sanot sinä!… Mitä nainen niin paljolla rahalla tekee?
Ostelee niillä sokeri- ja pipariileivoksia… Onko hän nuori?"

"Sitten on selvää, että samalla kertaa, kun otamme hänen rahansa, pelastamme hänen kauniit hampaansa."

"Naiselta on aina niin vaikea ottaa jotakin… niin, niin, käsitä minua oikein, minä tarkoitan rahoja, minä… kun nainen huutaa, kuuluu se kokonaisen penikulman."

"Mutta tukkia naisen suuta?… Ennen saan minä nälkäisen suden vaikenemaan… Kuten sanottu, kaikella tuolla on puolensa."

"Avonainen sydän, suljettu suu", sanoi Saara, tehden liikkeen oikealla kädellänsä, ikäänkuin pistääksensä.

"Hyvin kyllä, eukkoseni!… Kun minä otan miestä tukasta ja puserran sielun hänen ruumiistansa, ei se koske minuun enempää, kuin jos repisin paperiarkin kahtia. Mutta postipaperi-parkaa, tuollaista pientä höydettä, joka liehuu pois, kun siihen vaan puhaltaa .. sanalla sanoen, minä en tee mielelläni väkivaltaa naiselle."

"Kah, kuinka sinä nyt oletkin tullut herkkätuntoiseksi!" muistutti Saara; "toisenlainen olit sinä ennen, sen olen minä monta kertaa saanut kokea."

"Ystävysten kesken on se tykkänänsä toista", vastasi Saaran rakastaja; "ja muutoinkin et sinä ole ollutkaan mitään postipaperia, Saara…? älä rupea nenäkkääksi siitä!… Minä en tule koskaan unohtamaan, että sinä autoit minut pois Karlsten'istä ja että sinä kuusi vuotta umpeen olet työskennellyt minun vapauttamisekseni."

"Hah, haa! kun minä ajattelen, miten minä petin heidät kaikki!" jatkoi mylläri, nousten istuviltansa ja hykertäen kämmeniänsä, "ja kuinka noloksi mahtoivat tulla, kun minua ei ollutkaan, olen valmis läkähtymään naurusta… Se oli seikkailu, jota ei unhoiteta niin kau'an, kuin Karlsten'in linna seisoo… Tuli tavallansa sääli Frisk'iä ja Olsson'ia; mutta hyvin kaikissa tapauksissa niin, kuin on, sillä tässä maassa ei menesty yhtiöpuuhat… Yksinänsä täytyy olla, jos tahtoo päästä eteenpäin päivällä ja nukkua huoletta yöllä… Mutta asiaan, Saara!" lisäsi hän, istuen uudestansa tuolille hänen eteensä; "miten sait sinä vihiä tuosta aarteesta?"

"Minä olin jälkeenpuolenpäivänä siinä huoneessa, jossa tuo kaunis nainen asuu, ja kurkistelin kellarista ullakkoon asti."

"Lempo vieköön!… semmoisessahan paikassa on väkeä liikkeellä aamusta iltaan ja illasta aamuun."

"Tätä nykyä asuu siellä paitsi häntä yksi ainoa matkustaja, joka tuli viime yönä."

"Ja hän tuli viime yönä… Sitten se kentiesi onkin hän, joka yöllä häiritsi meidän toimemme."

"Alm!… Kuolema ja kadotus!… se nimi tuottaa onnettomuutta!" huudahti Broms ja nousi taaskin tuolilta.

"Eikö sen konnan nimi ollut Alm, joka kuusi vuotta takaperin viritti minulle ansoja?" lausui mylläri, kävellen edestakasin laattialla.

"Totta!… mutta se nimi on minun onnettomuuteni… Noh, eteenpäin… onko tuo nainen kotona tänä iltana?"

"Mitä lajia!… miksi sanot sinä Herra auttakoon?" kysyi tämä, joka nyt oli huoneen perällä ja hiukan kummastuneena kääntyi ympäri sekä tähysteli Saaraa, joka yhä istui pöydän vieressä.

"Piru lienee aivastanut, vaan en minä!" selitti mylläri; "minä luulin sinun iehneesi sen… minä ymmärsin kyllä sinun sievistelysi… Mutta, näetkös, Karlsten'in linnassa unohtuu kaikki kohteliaisuuden lepertelemiset."

Saara heitti ensin kummallisen silmäyksen Broms'iin ja kiinnitti sitten vieläkin kummallisemman vastapäätä ovea olevaan seinään, jonka jälkeen hän taaskin käänsi kasvonsa mylläriin, painaen ummistetuin silmin oikean etusormen suullensa.

Mylläri, joka oli huomannut ja ymmärtänyt hänen osoittelunsa, lähestyi pöytää, jonka vieressä Saara istui.

"Jos et se ollut sinä", alkoi nyt vaimo ääneensä ja iskein silmäänsä omituisella tavalla, "oli se varmaankin joku, joka seisoi kuuntelemassa ovella", jonka jälkeen hänen silmänsä jälleen tähysteli seinää.

"Niin, minä luulin sen tulleen sieltä", myönsi Broms ja meni ovelle, jonka hän aukasi ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia asian laitaa; mutta hänenkin silmänsä lensivät päinvastaiselle suunnalle.

"Kentiesi te'emme väärin, kun pidämme näin kau'an huonetta hallussamme", lausui Saara, "saattaisihan olla muitakin vieraita, jotka haluaisivat istua täällä… Muutoinkin on meiltä aika lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Broms, "minä olen kuitenkin tilannut tämän huoneen meille yöksi… tämä on mukava ja täällä voimme me olla turvassa kumminkin yhden yön."

Sitten menivät kumpikin nimenomaiseen kapakkahuoneesen, jossa Broms maksoi mitä oltiin nautittu.

"Jos me tulemme kotia tavallista myöhemmin, käykö laatuun päästä sisään kuitenkin?" kysyi mylläri emännältä.

"Täällä pidetään auki koko yön", vastasi emäntä, "ja millä ajalla herrasväki vaan tulee, on herrasväki tervetullut."

"Älkäätte puhukokaan vaivasta, matami-hyväni!" huudahti emäntä; "jospa vaan herrasväki tulisi yhtä tyytyväiseksi minuun kuin minä olen herrasväkeen!"

"Mutta", muistutti Broms kuiskaten, "me toivoisimme, ettet kukaan saisi vihiä, että"…

"Se on tietty, herraseni!" keskeytti häntä emäntä, "minä olen tottunut siihen, että minun tietämättömyyteeni ja uskollisuuteeni luotetaan, on minulla kunnia sanoa."

Tämä ei ollutkaan tyhjää kerskailemista, sillä "Mustan Kyyhkysen" emäntä oli useampia kertoja kietaantumaisillansa Rikoskaareen sen liiallisen luottamuksen vuoksi, joka ihmisillä oli hänen kielimättömyyteensä ja uskoIlisuuteensa.

"Eihän se tule kysymykseenkään", vastasi emäntä: "ei kukaan tule moittimaan minua ahneudesta eikä omanvoiton pyynnöstä… Hyvästi! nöyrin palvelijattarenne! tuhat kertaa tervetultuanne takasin!"

Nämät, tultuansa ahtaaseen etehiseen, eivät ohjanneetkaan kulkuansa kadulle, kuten olisi ollut luultavaa, vaan sen sijaan muutamaan kapakkaan kuuluvaan pihaan ja pysähtyivät erään kiinni suljetun akkunaluukun eteen.

Broms otti kiinni Saaran vyötäryksistä ja nosti hänet niin korkealle, että hänen silmänsä tuli erään luukussa olevan reijän kohdalle.

"Kapakan emäntä tuli nyt huoneesen", vastasi Saara yhtä hiljaa; "hän salpaa oven."

"Niin… hän asettaa syrjään muutamia tuoleja… nyt kumartuu hän alas… hän aukaisee erään luukun lautaseinässä."

"Hänen tukkansa on vaalea, milt'ei valkoinen, mutta kovin lyhyeksi leikattu, aivan niinkuin vangin."

"Voitko sinä nähdä, josko hänellä on minkäänmoista arpea vasemman silmän alla?"

"Ahaa!… sittenpä minä tunnenkin sen konnan… mutta miten on hän tullut tänne!… kuka piru on auttanut häntä pois linnasta?… Voitko kuulla, mitä he juttelevat?"

"Mutta minä näen selvään, että hän puhuu jotakin tärkeätä kapakan emännälle", sanoi Saara, "sillä hän kuuntelee avosuin ja sieramet seljällään."

"Ohoh, sinä valkonen repo", jupisi Broms, laskien Saaran maahan; "jospa minä äsken olisin tietänyt, mitä nyt tiedän, niin et suinkaan irvistelisi, etkä katsoisi kieroon… Sinä keität tulikuuman liemen minun huulteni varalle, mutta onhan kohtuullista, että sinä saa ensimäiseksi sitä maistaakin."

Broms ja Saara riensivät sitten varpaisillansa pihasta etehisen kautta kadulle.

"Minä kuulin varmaan jonkun sivelevän luukkua ja minä nä'in leveän varjon liikkuvan pihassa", lausui kapakkahuoneen perällä olevassa huoneessa tuo valkotukkainen kierosilmäinen mies, pitäen silmänsä sillä kohdalla akkunan ruutua, jonka takana luukussa oleva reikä oli.

"Sinä luulet siis, Tunqvist-kultani, hänen seisoneen kurkistelemassa tänne sisään?" kysyi kapakan emäntä.

"Siitä hän kyllä varoo itseänsä… Minä olisin halunnut nähdä häntä siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän jälleen tunsi minut… mutta jospa hän päälliseksi tietäisi", lisäsi valkoinen repo ilkeällä naurulla, "jos hän tietäisi, että minun tulee kiittää häntä vapaudestani ja että siis hän itse on taittanut omat raippansa, niin"…

"Hänen takiansa jouduin minä sairashuoneesen", mutisi Tunqvist hampaittensa välistä; "minä teeskentelin itseni kuolleeksi ja minut vietiin ruumishuoneesen… Siinä hälinässä, joka syntyi linnassa Broms'in toimesta, onnistuin minäkin päästä karkuun… ha, haa, ukkoseni! me tavataan toisemme turkkurin luona, sanoi repo sudelle!"

Myöhempään iltaisella ja melkein yht'aikaa tuotiin kaupungin poliisitoimistoon kaksi ilmoitusta, joista toinen oli "Mustan Kyyhkyisen" emännän allekirjoittama, mutta toinen nimetöin.

Edellinen sisälsi: "Linnanvanki Broms, joka nykyisin on ollut minun kapakassani, aikoo tänä iltana murtaa itsensä sisään varastamaan eräältä teaatterinaiselta, joka asuu Prinssi Kaarlon hotellissa. Hän on puettuna merimieheksi, hänellä on vaalea tekotukka ja hän nimittää itsensä perämies Klint'iksi. Hän on liitossa erään keski-ikäisen vaimon kanssa, joka on mennyt palvelukseen samassa ravintolassa. Hänen nimensä on Saara, hän on pystynenäinen ja hänellä pienet vihriät silmät."

Toisen sisältö oli: "'Musta Kyyhkynen' -nimisessä kapakassa oleskelee nyt tuo karannut linnanvanki Tunqvist. Hän on piilossa kapakkahuoneen perällä olevassa huoneessa ja makaa eräässä seinällä olevassa soppelossa vastapäätä ovea. Hän on ystävyyden liitossa 'Mustan Kyyhkysen' emännän kanssa, ja he ovat kuin yksi ruumis ja sielu."

Pitkällisiä mieltymys-huutoja ja käsientaputuksia kaikui teaatterihuoneessa, sill'aikaa kun esirippu vitkallisesti vaipui ales "Lucia eli Lammermoor'in morsian" -nimisen, Donizett'in tekemän, operan toisen näytöksen perästä.

Huone oli täpösen täynnä, paitsi yksi sija ensimäisen rivin vasemmalla puolella, toinen loosi näyttämöstä, ensimäinen istuin. Tämän sijan, joka oli ollut tyhjänä molempain edellisten näytösten ajalla, otti kuitenkin nyt muuan herra, joka astui loosiin juuri esiripun vajotessa.

"Miksi niin myöhään, veli Alm?" kysyi eräs samassa loosissa, samalla penkillä istuva pikkukauppias tehden tilaa äskentulleelle.

"Minä tulen suorastansa maakonttoorista, jossa olen tehnyt työtä koko päivän", vastasi Alm, "en luullut pääsevänikään sieltä tänä päivänä."

"Minä arvaan sen… minä olen siis menettänyt kaksi näytöstä… Mikä enin suututtaa minua, on se, ett'en saanut kuulla toisen näytöksen loppuosaa, jota pidetään tämän operan loistokohtana."

"Vahinko, ett'et ollut täällä alusta… saat uskoa, että illan tulojen saajaa otettiin vastaan lämpimillä tervehdyksillä… Kukkasista ja käsientaputuksista ei tahtonut koskaan tulla loppua."

"Se on tietty… mutta minä tarkoitan Olivia Heuser'ia, minä", selitti kauppias.

"Kuulehan, etkö haluaisi lähteä ales juomaan lasillisen punssia… meillä on hyvää aikaa?"

"Pitää aina ottaman joitakuita lasillisia ennen teaatteriin menoa, sillä se vilkastuttaa mielikuvitelmaa", lausui göteporilainen.

"Varmaankin oli hänen hameensa kiinalaisesta silkistä", huomautti eräs tukkukauppiaan rouva Alm'in oikealla kädellä olevasta loosista.

"Entä hänen hohtokivensä sitten… Maksavatpa ne kauniit rahat", muistutti hänen vieressään istuva miehensä.

"Olivia Heuser'illa on varaa laittaa oikeitakin hohtokiviä", arveli tukkukauppias; "lahjoja, näetse, ymmärräthän, ystäväiseni!… Tuon suuren koristimen, jota hän kantaa rinnallansa, on hän saanut Preussin kuningattarelta… Se maksaa kauniita rahoja, se."

"Niin, tuommoisten rintaan ripustavat he jos jotakin… oikeinpa on synti ja häpeä!" lausui tukkukauppiaan vaimo, tehden aimo nytkäyksen päällänsä.

"Noh, mitäs pidät Göteporin teaatterista?" kysyi Alm'in naapuri; "oivallinen näyttelyhuone, vai kuinka, revisori-hyväni?"

Alm, joka jo oli kyllästymiseen asti katsellut tätä kapeata ja pitkää teaatterihuonetta kolmella yhtäsuuntaisella loosirivillä ja joka ei ollut näkemisen eikä kuulemisenkaan kannalta tarkoituksen mukainen, ei voinut millään tavalla yhtyä göteporilaisen tyytyväisyyteen. Hänestä näytti loosirivit ikäänkuin kolme toistensa yli asetettua hyllyä täynnä kauniisiin, kirjaviin kansiin sidottuja konttorikirjoja.

"On kylläkin, hän on näytelmäjoukon johtajan veljentytär, mutta hänen äitinsä oli syntynyt Ruotsissa… Pirunmoinen nainen!… Hänen näköisensä pitää lemmennäyttelijättären oleman… vartalo, jota tuskin voisi maksaa hopealla, ja kasvot, jotka ovat kullan veroiset!"

"Teidän Jenny Lind'inne, josta Tukholma niin paljon huutaa, ei ole mitään Olivia Heuser'iin verrattuna."

"En, mutta minä nä'in hänet kerta Koskensaaressa käydessäni viime kesänä Tukholmassa."

"Tarvitaanpa tarkka silmä voidakseen ulkoapäin päättää ihmisen täydellisestä sisällisestä arvosta", sanot meidän revisorimme hymyillen.

"Se voi kyllä olla todenperäistä", vastasi kauppamies; "mutta minä vakuutan sinulle, että kun minä otan palvelukseeni kauppa-apulaisen, voin minä ensi silmäyksellä sanoa, mihin hän kelpaa."

"Kuulepas, Amélie, kukahan tuo jumalaisen kaunis nuori miesi mahtane olla, joka istuu vastapaätä olevassa loosissa muiden upseerein joukossa?" kysyi vasemmalla olevassa loosissa eräs nuori nainen vieressänsä istuvalta ystävättäreltään.

"Hän on Räyel nimeltään ja hän on luutnantti
Henkivartija-husariväestössä."

"Hän oli isäni luona edellä puolen päivänä ja silloin esiteltiin minut hänelle."

"Sangen rikas… isäni sanoi hänen isänsä olevan varakkaimpia miehiä
Ruotsissa."

"Ah, kuinka sävykkäältä hän näyttää!… Hän mahtaa varmaankin olla sangen hauska ihminen!"

"Niissä hän ei ole… kuitenkaan ei hänellä ollut sormusta nimettömässä sormessaan."

"Kuinka suloinen miesi!… Mutta miksi istuu hän tähystellen esirippua noin alituisesti?"

"Varmaankin on hän yksi mamselli Heuser'in ihantelijoista… Olisitpahan nähnyt hänet, kuu tämä ensi kerran astui näyttämölle."

"Hän milloin punastui, milloin vaaleni… väliin nousi hän seisovillensa loosissa ja väliin kumartui hän eteenpäin, että minä oikein pelkäsin hänen putoavan loosista."

"Niin, niin, heillä on tuttavuuksia, mihin he vaan tulevat… Voisitko sinä käydä kenenkään näyttelijättären seurassa kadunkaan poikki?"

"Sitä unohdin minä kysyä isältäni… Mutia sen minä kuulin, että hän tekee kauppaa Itä-Indiassa."

"Kuulehan ystäväiseni", sanoi tukkukauppiaan rouva miehellensä, "eikö tuolla ensimäisellä rivillä viidennessä loosissa näyttämöstä, istu vaskiseppä Ek aviosiippanoinensa?"

"Käsityöläisperhe ensimäisellä rivillä!" lausui rouva uudella aimo päännytkäyttämisellä; "se on sopimatointa, hävytöintä!… Mutta katsopas, kuinka komeasti vaskisepän vaimo on vaatetettu!"

"Ek'in perhe on sangen varakasta väkeä, mutta tämä menee jokseenkin pitkälle… toinen rivi olisi Jumalan kyllin!"

"Tuleepa viipymään kau'an, ennenkuin minä tästälähin tulen teaatteriin", selitti rouva.

"Tämäpä väliloma kestää perhanan kau'an!" huudahti Alm'in naapuri; "onpa aika panna nuot saksalaiset liikkeelle."

Kauppamiehen keino saada saksalaiset liikkeelle oli se, että hän alkoi jytyyttää loosinlaattiaan kepillänsä. Esimerkki voitti ihmeellisen seuraamisen, sillä ukkoisilman tapainen jyskytys ja koputteleminen kaikui salissa. Alm koki hillitä meteliä, mutta huomasi pian olevansa yksinään siinä asiassa. Yleisöä voidaan myöskin arvostella sen mukaan, miten se käyttäytyy teaatterihuoneessa.

"Minä tiesin siitä jotakin tulevan", riemuitsi kauppias; "kas tuossa tulee vihdoinkin soitannonjohtaja."

"Minä en voi sietää tuota huonoa tapaa, että soitannonjohtaja aina kääntää selkänsä yleisölle", huomautti oikealla kädellä olevassa loosissa patroona.

"Sen muistutuksen minäkin olen usein tehnyt", selitti tukkukauppiaan rouva; "pelkkä soitannonjohtaja kääntää selkänsä sivistyneille ihmisille ja koko kohtauksen ajalla, se on enempi kuin hävytöintä!"

Niiden varalta, jotka kentiesi eivät ole olleet tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan Donizetttin operaa: "Lucia eli Lammermoorin morsian", tahdomme lyhykäisyydessä ilmaista kappaleen sisällyksen.

Kaksi skottlantilaista jalosukuista, Asthon ja Edgar Ravenswood, vihaavat toisiansa kuolemaan asti, joka viha on perintö esi-isiltä; mutta Asthonin sisar, joka ei tahdo tietää tuosta perinnöstä, rakastaa Edgaria, ja Edgar rakastaa häntä takasin. Loordi Arthur Bucklawin toimesta, jolle Asthon on luvannut Lucian vaimoksi ja joka mielellänsä tahtoo päästä vaarallisesta kilpailijastansa, saa Edgar tärkeän lähetystoimen Ranskan kuninkaan luokse. Edgar, joka ei rohkene kieltää vastaanottamasta tätä tointa, ottaa hellät jäähyväiset Lucialta, jolloin nuot lempiväiset vaihtavat sormuksia ja vannovat toisillensa uskollisuutta kuolemaan asti. Sulhasen poissaollessa jouduttaa Asthon loordi Arthurin ja Lucian häitä, jonka viimeksi mainitun hän myöskin onnistuu saamaan taipumaan siihen sellaisella petoksella, että hän on lähettänyt erään apumiehen Ranskaan ja on siellä hankkinut aivan samanlaisen sormuksen kuin se, jonka Lucia eron hetkellä oli antanut rakastajallensa.

Lucia, jollenka tuo väärä sormus näytettiin ja jota täten uskoteltiin sulhasensa petollisuudesta, suostuu epätoivossansa naimiseen, jonka jälkeen kumpikin kirjoittavat nimensä naimakirjan alle. Heti tämän jälkeen ilmestyy Edgar, joka, aavistaen petosta, suin päin on lähtenyt Ranskasta. Lucia huomaa nyt veljensä pettäneen hänet ja Edgar ainaiseksi menettäneen Luciansa. Valitusta, itkua ja epätoivoa toiselta puolelta; hämmästystä, vihaa ja kostoa toiselta. Näin loppuu toinen näytös.

Näyttämö kuvaa erästä salia Asthonin linnassa. Perällä on osa puistoa valaistu. Lucian ja loordi Arthurin häitä Vietetään.

    "Terve sa morsian,
    Rakastettu morsian!
    Lemmen nyt Jumalan,
    Huostass' ollos, kaino.
    Yö jo sun yllesi
    Huntunsa heittää
    Tähdetkin peittää
    Se silmistäsi."

"Erinomaiset koristukset! komeat lamput!" vastasi kauppias; "luulen kylläkin, ett'ei Götepori jää jälkeen Tukholmasta missäkään suhteessa."

Asthon tulee näyttämölle. Hänen jäljessänsä tulee Edgar, joka vaatii vihamiestänsä kaksintaisteluun. Kohtauspaikka määrätään. Kumpikin taistelija kiihoittaa toistansa otteluun seuraavilla saneilla:

    "Oi, loistava päivä,
    Jo taivaalle käyvä,
    Sa tuimaan oot vievä
    Meit' taistelohon.
    Ei kunniaan voiton,
    Vaan raivohon koston
    Ja vimmahan kuolon
    Se loppukohon."

"Hyvin! hyvin! saksankieli en erinomaista!" huudahti oikean puolisessa loosissa oleva tukkukauppias.

"Ei, mutta katsopas, mutta katsopas!" lausui tukkukauppiaan rouva; "katsopas vaskisepän vaimoa, miten hän taputtaa käsiänsä… katsopas minkälaiset kädet hänellä on!… se on oikein häpeä ensimäiselle riville."

    "Sun veresi rantaan
    On juokseva santaan.
    Mun kostoni varmaan
    Sun kohtaava on.
    En aijo ma heittää,
    Jos miekkakin pettää,
    Kyll' aseeni riittää:
    Ma tartun puukkohon!"

"Eikö heillä ole kauniit alusvaatteet? Ne ovat ostetut minulta… erinomaista tavaraa ja halvalla hinnalla", selitti pikkukauppias.

"Minun mielestäni on sekä Edgar'illa että Asthon'illa oivalliset äänet", sanoi Alm, "ja he ansaitsisivat käsientaputusta."

"He ovat suuria hutiloita", selitti kauppias; "ovat velkaa Jumalalle ja koko maailmalle."

"Tuleekohan tuosta tappelua?" kysyi Amélie-mamselli; "kuinka sitä olisi hauskaa nähdä!… minä en tiedä mitäkään hauskempata, kuin koska näyttämöllä tapellaan."

"Ei, minä olen kuullut sanottavan, että he murhaavat itsensä", ilmoitti ystävätär.

Nyt täyttyi näyttämö sekä miehistä että naisista, jotka kokoontuivat joka haaralta ja kertoivat samaa köörilaulua, jolla näytös aljetaan. Köörilaulun keskeyttää eräs protestanttilainen pappi, Raimond, joka tulee äkkiä näyttämölle.

    "Tuskin oil Lucia ja loordi huoneessansa,
    Kun hänet morsian toivottomuudessansa
    Haavoitti puukollaan, mi sieltä löydettiin,
    Ja tyyten kuolleeksi siell' loordi huomattiin."

"Sangen keskinkertainen laulaja", huomautti Alm, nyhjäten ystävänsä kylkeen.

"Se on herra Gold, tiedätkö", vastasi tämä; "hän, jolla on teaatterin taloudelliset puuhat hoidettavana… hän on ollut kassan hoitajana eräässä suuressa kauppahuoneessa Hampurissa… kelpo mies, tiedätkö, tekee aina kauppaa minun luonani ja maksaa aina puhtaalla rahalla."

"Hirveätä!" huokasi tuo tuntehikas Amélie; "kuinka voi tappaa miestänsä senlaisessa silmänräpäyksessä!"

"Semmoisia miehiä saattaa olla!" vastasi hänen ystävättärensä, joka oli muutama vuosi vanhempi Amélie-mamsellia.

    "Viha ja kosto haudan kaivatti,
    Joka nyt saapi saalinsa.
    Pimeyden voimat Luciaa johti:
    Murhe se sokais hänen aatteensa."

"Hyvin!" jatkoi Alm'in ystävä; "nyt juuri tulee Lucia… Oikein on ihastuttavaa nähdä Olivia Heuser'ia hulluna!"

"Nyt taputtakaamme käsiämme niin perkeleesti", sanoi pikkukauppias, tehden itsensä valmiiksi.

Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön. Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.

Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen silmänsä lempeän, puhtaan leimun.

Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa. Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan sankarittarelta.

"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli nähnyt huoneessansa.

Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella, ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin Lammermoor'in morsian.

    "Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun:
    Se äänens' oil. — En enään itke kohtaloain,
    Edgar, kun sinut ma jälleen sain.
    Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun.
    Mua kovin loukkasit;
    Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."

Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen, siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä kammahtaa hän takaperin.

Hän rientää näyttämön yli toiselle puolelle. Nyt näyttää hän jälleen rauhoittuvan. Hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen silmänsä loistaa autuaallisesta riemusta.

    "Mull' laulaen metsän linnut kunniata antaa —
    Saan seppeltä kantaa,
    Sulosoinnut nääpä häälauluni on.
    Missä ylkän' on verraton?
    Ah, tuolla. Oi, ennen riemua sua!
    Joudu jo syliisi sulkemaan mua.
    Kas, alttar'kynttilöitä! Pappi rientää, näät,
    Nyt pyhää sanaa meille lausumahan.
    Mua johda, Edgar, joudu, viettäkäämme häät,
    Sull' uskollisna pysyn kuolemahan."

"Merkillistä! näetkö miten hän tuijottaa meihin!" kuiskaa kauppias
Alm'in korvaan.

Alm ei vastaa, sillä hän ei kuule, hänen kasvonsa ovat vaaleat ja liikkumattomat, ja vaikka salama tässä silmänräpäyksessä olisi iskenyt teaatterihuoneesen, ei hän sittekään olisi kääntänyt kasvojansa pois näyttämöltä.

    "Voi, päätäni; tätä lahjaa lemmityltä
    Mull' oil, jotk' hävisi:
    Vala ja sormus hältä. —
    Veljeni kun surmasi
    Lempeni, mull' ei oo ylkää,
    Mun Edgar hylkää,
    Vaikk' uskotoin en ollutkaan."

Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu. Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.

    "Tuskaa ma voin jo siitää,
    Sieluni silloin liitää,
    Korkeuteen nyt kiitää,
    Minn' enkelit mun vie.
    Tähdestä kirkkahasta
    Muistoll' on Iuokses tie.
    Kentiesi maailmasta
    Kaipuu sun sinne vie."

Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia, myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.

"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.

"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista sepustamalla."

"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia, jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.

"Joko häntä taas huudetaan esille!" muistutti tukkukauppiaan rouva, "kuinka hirveästi noita tuollaisia ihmisiä epä-jumaloidaan!"

"Se kuuluu tapaan, ystäväiseni", lohdutti häntä patroona, "eikä se sitäpaitsi merkitsekään mitään."

"Mutta kun tuollaisille tuhlataan niin paljon hyväksymistä", jatkoi rouva, "mitä jää sitte jäljelle todellisen ansion osaksi?… Minä ajattelen, että jos paroni Rotschild tulisi tänne, millähän tavalla häntä aijottaisiin ottaa vastaan!"

Eräät silmäparit ensimäisen rivin oikealta puolelta, jotka olivat heti näytöksen loputtua kohdanneet toiset silmäparit vasemmalta, tuijottivat hellittämättä toisiinsa, ilmaisten tunteita, joita ei voi selittääkään.

"Kylläpä tuo nainen odotuttaa kau'an itseänsä!" nureksi Amélien ystävätär.

"Minä toivon, ett'ei senlaista ikinä voi tulta kysymykseenkään", vastasi ystävätär, hiukan närkästyneenä senlaisesta otaksumisesta Amélien puolelta.

Samassa kohosi esirippu; mutta mamselli Heuser'in sijaan näyttäytyi hänen setänsä, teaatterin johtaja Heuser, ilmoittaen, ett'ei näytäntö-illan tulojen saaja ollut itse tilaisuudessa lausua arvoisalle yleisölle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan, koska hän, laulettuaan viimeisen kappaleen, oli mennyt tainnoksiin, jonka vuoksi hänet oltiin täydytty kantaa pukema-loosiin.

Kova kättentaputus palkitsi teaatterin johtajaa tästä ilmoituksesta, jonka jälkeen esirippu taaskin vajosi ales.

"Sen asian johdosta luulen, että menemme ottamaan lasillisen punssia, veli Alm!" esitteli kauppias; "mutta mikä piru sinua vaivaa! miksi sinulla on niin kiire!… odota, odota!"

Mutta Alm ei odottanut. Hän syöksi ulos loosista ja portaita ales poistulvaavan väkijoukon läpi, joka vastaanotti hänen voimakkaiden käsivarsiensa antamat puukkaukset kiroten ja tyrkkäyksillä; mutta hän ei kuullut noita edellisiä, eikä tuntenut jälkimäisiä.

Päästyään ales teaatterin etehiseen huomasi Alm luutnantti Räyel'in, joka hehkuvin kasvoin tuli suoraan hänen luoksensa.

"Te tiesitte siis hänen olevan elossa ja kuuluvan teaatteriin?" kysyi
Räyel kiivaudella.

"Minä olisin voinut kysyä samaa teiltä", vastasi Alm, joka nähdessänsä entisen vastustajansa, oli saanut takasin entisen tyyneytensä; "mutta minä en arvellut sen maksavan vaivaa."

"Ei, herraseni!" vastasi Alm hiukan leppeämmällä äänellä; "tällä hetkellä tahtoisin minä olla sovussa koko maailman kanssa, sillä hän elää!… hän elää!… Ja, mikä on enempi, hän on voittanut kovan onnensa ja antautunut tielle, joka on omansa suomaan hänelle korvausta monista surullisista muistoista!"

"Mitä tämä on! minun lompakkoni on varastettu lakkaristani!" huudahti aivan lähellä eräs henkilö, jonka Alm tunsi samaksi tukkukauppiaaksi ja tehtaanomistajaksi, joka oli istunut hänestä oikealla puolella olevassa loosissa.

"Poissa minunkin on! täällä on siis taskuvarkaita!" lausui muuan siististi puettu, mustaverinen, pienenläntä herra, jolla oli kierot silmät ja joka seisoi patroonan lähellä.

Nyt syntyi yleinen sekamelska ja tungos etehisessä, jolloin Alm ja
Räyel joutuivat erilleen.

"Eikö täällä sitte ole yhtäkään poliisia saapuvilla!" jatkoi tuo pienenläntä, mustaverinen herra raivostuneena häviöstänsä, "minun lompakossani ei tosin ollut paljon rahaa, mutta siellä oli eräs kirje, jota minä en olisi tahtonut menettää mistäkään hinnasta!" lisäsi hän, heittäen epäluuloisia silmäyksiä kaikkiin, jotka olivat hänen ympärillänsä, vaikka hänen onnettomuuttansa nä'yttiin hyvinkin säälittävän ja jonka takia unohdettiin tuo myöskin varkaan käden kautta kärsinyt tehtaanomistajakin, joka seisoi siinä ääneti ja nolona, rikkileikattu hännystakin lieve kädessänsä.

"Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat antavat tutkia lakkarinsa!" esitteli tuo pienenläntä miesi.

"Niin, hyvät herrat, minä en liiku paikaltani, ennenkuin kaikki läsnäolijat ovat kääntäneet lakkarinsa nurin!" huusi tuo pienenläntä herra mitä loukkaavimmilla osoituksilla, josta kaikesta oli seurauksena, että tuo pienenläntä miesi tuli milt'ei työnnetyksi etehisestä kadulle, jonka jälkeen hän, kiroillen teaatteria, poliisia ja koko kaupunkia, meni matkoihinsa nopein askelin.

Joitakuita hetkiä kestävän uhon jälkeen palasi rauha jälleen etehiseen, ja kaikkein huomio kiintyi kokonansa tukkukauppiaaseen ja tehtaanomistajaan.

"Enpä muista aivan varmaan", vastasi tämä; "korkeintansa muutaman tuhat riksiä… vähäpätöinen asia, herraseni, josta ei kannata pitää melua."

Kaikki ihmettelivät tätä mielenmalttia, joka sopikin raharuhtinaalle, jonka jälkeen tukkukauppias meni portaita ylöspäin, pää pystyssä ja hännystakkinsa liepeen roikkuessa.

"Sinä tulet kaiketi katsomaan neljättä näytöstä?" kysyi kauppias
Alm-ystävältänsä, jonka hän tapasi seisomassa teaatterihuoneen portilla.

"Etkö?… Noh, todellisesti onkin jo parhain kohta mennyt… Lucia on kuollut, eikä esiinny enään näyttämöllä… Noh, piru vieköön, mitä pidit sinä Olivia Heuser'ista?"

"Mitä hänestä muutoin arvellaan… hänen yksityiselämästänsä?" kysyi
Alm hiukan väräjävällä äänellä.

"Onpahan kuin tuossa… siitä ei tiedetä mitään… naiset kehuvat häntä, ja se on jo paljon."

"Minä menen katsomaan viimeistä näytöstä, minä", jatkoi kauppias; "Edgar surmaa itsensä, kuten luultavasti tiedät, ja tähän loppuu näytäntö."

Tämän sanottuansa riensi meidän pikkukauppiaamme loosiinsa takasin. Muut katselijat, jotka myöskään eivät tahtoneet olla näkemättä Edgar-paran kuolemaa, tekivät samoin, joten revisori Alm jäi yksinänsä seisomaan etehisen portille, yksinänsä ajatuksineen, tunteineen ja unelmineen, joissa hänen sielunsa leijaili kuin lehti rajutuulessa.

Kau'an ei hän ollut seisonut tällä paikalla, kun hänen silmäyksensä sattuivat erääseen herraan, joka meni portin ohitse. Tämän tunsi hän samaksi, pienenlännäksi mieheksi, joka juuri äsken oli etehisessä pitänyt senlaista melua menetetyn lompakkonsa takia. Vaikka Alm'in ajatukset tässä tilaisuudessa olivat kääntyneet tykkänänsä toiseen suuntaan, oli hän kuitenkin huomannut jotakin omituista, jopa epäluulonalaistakin, koko tuon pienenlännän miehen käytöksessä. Tämä taas, astuttuansa joitakuita askeleita portin oin, pysähtyi miettiväisenä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähestyi porttia uudestansa sekä kurkisti etehiseen, ikäänkuin etsisi hän jotakin.

"Joko herra on saanut selvää lompakostansa?" kysyi Alm, tähystäen häntä tarkkaan.

"Ah, en!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "se joka osaa varastaa taskuista, osaa myöskin kätkeä varastamansa."

"Kyllä kaiketi… mutta minusta näyttää herra nyt hiukan rauhoittuneemmalta", vastasi revisori.

"Niin, mitäs muuta tehdä, herraseni!… kun minulta varastetaan, satun kiivastumaan… kuka sitä voi auttaa?… Mutta varmaa on, ett'ei sittekään saa rahojansa takasin… Käsittämätöintä, ett'ei pidä oleman yhtään poliisipalvelijaa, yhtään vahtimiestä!" lisäsi hän jupisten itseksensä.

Sitten oli hän aikeessa mennä, mutta pysähtyi äkkiä, neuvotellen itseksensä.

"Suokaa anteeksi, herraseni!" sanoi hän, kääntyen suoraan Alm'iin päin; "tunteeko herra tuota mamsellia, joka lauloi teaatterissa ja joka sai illan tulot tänään?"

Alm säpsähti, syystä hämmästyneenä senlaisesta kysymyksestä erään muukalaisen huulilta.

Tuo pienenläntä miesi, luultavasti arvellen, ett'ei hänen kysymystänsä kuultu, kertoi sen uudestansa.

"Jos se tunnette hänet", keskeytti tuo pienenläntä miesi, "niin lienee kaiketi herralle huvittavaa kuulla, mitä minulta nyt on sanomista."

"Lyhyesti sanottuna se, että häntä aijotaan ryövätä, kun hän ajaa kotiaan teaatterista."

"Eli ryöstää häneltä illan tulot, jos ne ovat hänen muassaan kotiin mennessänsä."

"Teidän täytyy kertoa selvemmin!" lausui Alm, ottaen askeleen lähemmäksi tuota pienenläntää miestä.

Tämä otti askeleen takaperin, nähtävästi peljäten liian läheistä likeisyyttä puhetoverinsa kanssa.

"Teaatterihuoneen eteläpuolella", kertoi tuo pienenläntä miesi, "juuri sen portin kohdalla, joka johtaa hevoisportaille, ovat tällä hetkellä vaunut, joissa hän aikoo ajaa… vaunujen läheisyydessä seisoo eräs miesi ja vaimo, jotka aikovat pitää varalta, kun hän tulee ulos… Miesi on karkuun päässyt elintautinen vanki Karlsten'in linnasta, ilkein konna kuin ajatella voi… paikka, jossa vaunut seisovat, on erittäin sovelias ryöväykseen, vieläpä murhaankin, jos sitä tarvittaisiin."

"Se konna aikoi ensin murtaa itsensä sisään hänen kotiinsa… mutta luultavasti on hän heittänyt sen aikeen, koska hän nyt seisoo vaunujen luona vartoamassa."

"Älkäät viivytelkö, herraseni", keskeytti tuo pieni miesi; "mutta minä neuvon teitä, ett'ette yksinänne ryntää hänen kimppuunsa, sillä hän on Voimakas kuin karhu ja hän käsittelee puukkoa kuin nikartelija…Ottakaatte kaiken mokomin joitakuita tanakoita miehiä mukaanne, niin joutuu se konna kyllä kiinni… Yleiselle turvallisuudelle on sangen tärkeätä, että hänet saadaan kytketyksi."

"Jos teidän ilmoituksenne on perusteltu, arvelen teidän tulevanne minun seurassani", lausui Alm.

"En, kiitoksia!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "ei ole aikaa… Minun täytyy panna poliisit liikkeelle, saadakseni kiinni varas, joka vei minun lompakkoni."

"Kentiesi te samalla kertaa voitte saada selvää sen toisenkin herran lompakosta", lausui revisori, jonka tarkat silmät lähellä riippuvan lyhdyn valossa oli luullut huomanneensa, että tuo tummuus miehen kasvoissa enemmän oli alkuansa nokea kuin mustaa parran alkua.

"Se riippuu tietysti siitä, kuka oli tuo varas", Vastasi tuo pienenläntä miesi.

"Juuri sitä voimme heti tällä tavalla alkaa tutkia!" huudahti Alm ja ojensi kätensä ottaen kiinni tuon pienenlännän miehen, sillä hän oletti, että hänen edessänsä oli juuri se oikea varas, ja Alm arveli tämän antautuneen jutteluun hänen kanssaan ainoastaan anastaaksensa vielä yhden lompakon.

Mutta tuo pienenläntä miesi väistyi syrjään oravan nopeudella ja katosi pimeyteen.

Alm juoksi pakenevan jäljestä; mutta huomattuaan piankin mahdottomaksi saada kiinni henkilöä, joka juoksi niin nopeasti ja keveästi, ett'ei kuulunut edes hänen jalkainsa koskettamista katukiviinkään, pysähtyi hän, suuttuneena itseensä siitä, ett'ei hän ollut ajoissa käyttänyt käsivarsiansa.

Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle, jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.

Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti hevoisportaille.

"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi ajomies.

Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies, antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti, kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias kaikenlaisiin pimeyden töihin.

Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.

Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta asettaumaan niiden oikealle puolelle.

Näiden kysymysten ja vastausten ajalla katseli ajomies alituisesti vasempaan, samoin kuin hän äsken oli katsellut oikeaan. Tästä oli selvää, että hän pelkäsi näyttää kysyjälle kasvojansa.

Alm alkoi siis tarkemmin tähystellä ajomiestä. Joku toinen olisi heti meidän revisorimme sijassa saanut sen huomion, että se isäntä, joka oli pestannut itsellensä senlaisen ajomiehen kuin tuo harvapuheinen möhkäle oli, joka tällä hetkellä rehenteli kuskilaudalla, ei osoittanut mitään erinomaista halua säälimään hevoisiansa eikä ajopeliänsä, vaikka ne olivat hänen omansakin.

Alm sai osaksi saman huomion, mutta hän vapautti isännän kaikesta edesvastauksesta.

"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm nauraen ja meni pois vaunujen luota.

Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin suhteessa todenmukainen.

"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."

Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle: mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.

Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa, minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.

Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.

Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja yksi viiksikäs herra.

"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen teidät liian hyvin!"

"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet kuullut"…

"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin hän milt'ei vaipunut.

Puoleksi tukahutettu hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus kuului luutnantin huulilta.

"Neitsyt", sanoi Alm palvelijattarelle matalalla äänellä, "auttakaa mamsellia… mutta seisokaa Jumalan tähden paikallanne; älkäätte ottako askeltakaan tältä portilta!"

Sitten laski hän mamsellin palvelijattaren syliin, jonka jälkeen hän ryykäsi toiselle puolelle pihaa erään vesitynnyrin luokse, joka seisoi lähellä seinää.

Tynnyrin takana oli eräs naishenkilö kyyryisillänsä, johon meidän revisori tarttui käsiksi ja veti esille pihaan.

"Luutnantti Räyel!" huusi hän sill'aikaa, "juoskaa silmänräpäyksessä teaatteriin tuomaan tänne väkeä, sillä ulkona kadulla on rosvoja ja murhamiehiä!"

Samassa päästi vaimo, jota Alm piteli kiinni, parahduksen, joka milt'ei olisi voinut herättää kuolleitakin, potkien ja pureskellen ympärillensä kuin mielipuoli.

Kaapuun puettu nainen oli toipunut hiukan; mutta sekä hän että palvelijatar katselivat liikkumattomina ja vapisevina tuota telmettä pihassa, jonka tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Todella näkyikin kadulle johtavalla portilla muuan jyhkeä mieshenkilö, joka aikoi tulla pihaan; mutta samassa tuli Räyel juosten ales hevosportaita useampain henkilöiden, näyttelijäin, apumiesten y.m. seuraamana. Myöskin tuli väkeä ales tuosta pienemmästä huoneustosta.

Alm jätti tuon raivoisan vaimon joidenkuiden tanakkain miesten haltuun ja aikoi sitten syöstä kadulle toisten kanssa, mutta tunsi kepeän käden pysähdyttävän itseänsä.

"Te ette saa jättää minua!" huusi hänen korvansa lähellä eräs suloinen, rukoileva ääni, "olettehan te aina olleet minun hyväntekijäni, minun isäni! ja Amanda ansaitsee vielä teidän helleyttänne… sen hän vakuuttaa taivaan nimessä, joka pimeänä ja uhkaavana ylitsemme kaarehtii, mutta josta Jumalan silmä, kuu, vielä katsoo ales maan päälle!"

Tuo syvällisesti liikutettu miesi silmäili ylöspäin, mutta hänen silmänsä himmensi jotkut kuumat kyyneleet, ja vaijeten painoi hän kainaloonsa sen pehmeän käsivarren, joka oli kietoutunut hänen käsivartensa ympärille.

— — — "Minä riensin pitkin maantietä. Joka askeleella, joka vei minut pois tästä paikasta, jossa minua niin paljon petettiin, tunsin sydämessäni helpoitusta ja rohkeuteni lisääntyvän. Minä juoksin, minä lensin, tuntematta väsymystä jaloissani tahi ilman puutetta keuhkoissani, sillä se hyvä päätös, jonka minä luulin tehneeni, antoi nopeutta edellisille ja vahvisti jälkimäisiä.

"Jo huomasin minä kievaritalon punaiset nurkat, kun minun vastaani tuli yksi niistä vaunuista, jotka minä tunsin sen teaatterijoukon omiksi, jonka edellisenä iltana olin nähnyt kievaritalossa. Minä riensin näitä vaunuja vastaan, jotka pysähtyivät minun tullessani ja joissa istui eräs vanha mies ystävällisillä kasvoilla. Kuitenkin vapisin minä, sillä minä luulin koko maailman voivan lukea häväistykseni kasvoistani.

"Minä pyysin saada puhua hänen kanssansa kahden kesken ja hän astui heti vaunuista ales, jotka kyytimiehen ajamana vitkaan tulivat eteenpäin. Tämä miesi oli tuon matkustavan teaatteri-joukon johtaja.

"Mitä minä silloin hänelle sanoin, en voi nyt enään muistaa; mutta häntä näytti liikuttavan se luottamus, jonka minä osoitin hänelle, ja hän tarjosi minulle paikan teaatterissansa ja lupasi vaarinottaa syvintä vaitioloa, joka koski minun entistä elämääni.

"Lähetettyäni rukouksen ja kiitoksen Jumalalle, joka oli ohjannut minun tielleni miehen, joka oli sekä ihmiskunnan että taiteen ystävä nousin minä teaatteri-joukon johtajan vaunuihin ja seurasin häntä. Päätettiin että minä ottaisin toisen nimen ja joukon muille jäsenille, jotka vasta seuraavana päivänä saavuttivat meidät, sanottiin, että johtaja jo kau'an oli ollut tuttu minun vanhempieni kanssa ja oli jo vuosia takaperin tarjonnut minulle paikkaa teaatterissansa, vaikka hän vasta nyt oli ottanut minut vastaan ja tuottanut minut luoksensa matkalla eräästä nimitetystä paikasta. Näin astuin minä näyttämölle ja saavutin paljon hyväksymistä, sillä minä en ollut näyttelijätär ainoastansa kovasta pakosta, vaan myöskin todellisesta, palavasta halusta. Minä te'in työtä uskollisesti osaksi todellisesta rakkaudesta taiteeseen ja osaksi syystä, että huomasin työn tukahuttavan muiston petetyistä toiveistani ja onnettomuuteni tunnon.

"Syksyllä saavuimme me Göteporiin. Heuser'in teaatteri-joukko, joka oli oleskellut siellä suuremman osan kesää, oli lopettanut näytäntönsä ja oli valmis lähtemään kaupungista. Matkoillani ruotsalaisen teaatterijoukon seurassa uneksin minä usein onnesta saada näytellä ulkomaisella näyttämöllä, koska olin kuullut näyttelytaiteilijan olevan suuremmassa arvossa ulkomaalla kuin täällä kotona. Tähän tuli lisäksi alituinen pelkoni, että täältä voitaisiin helpommin päästä minun todellisen nimeni ja niiden kohtaloiden perille, jotka tämän kanssa olivat yhteydessä.

"Minä pyysin paikkaa saksalaisessa teaatterissa, tein laulukokeeni ja tulin vastaanotetuksi. Kaksi päivää sen jälkeen olin minä Heuser'in joukon mukana matkalla Hampuriin. Heuser ja hänen rouvansa kohtelivat minua todellisella vanhemman helleydellä ja minä annoin heille puolestani tyttären koko rakkauden. Minä otin itselleni edellisen sukunimen ja jälkimäisen ristimänimen ja minua sanottiin heidän sukulaiseksensa.

"Uuden nimen ottamalla tuntui minusta, kuin olisin myöskin saanut uuden ihmisen olennon ja luonnon. Tuo uusi nimi oli minun kilpeni ei ainoastansa maailman uteliaisuutta vaan myöskin omia muistojani vastaan. Minä aloin unohtaa olleeni Amanda Lang, ennenkuin tulin Olivia Heuser'iksi.

"Päästyänsä Hampuriin hajoitti Heuser joukkonsa, jonka jälkeen minä seurasin uusia kasvatusvanhempiani Berlin'iin, jossa me viivyimme puolen vuotta. Tämän ajan käytin minä ahkerasti opintoihini sekä saksankielessä että laulussa. Parhaimpien opettajain johdolla edistyin minä niin, että minä tämän ajan kuluttua voin ottaa näytelläkseni lemmennäyttelijättären osaa siinä teaatterissa, jonka Heuser uudestaan oli perustanut. Minä onnistuin, ja useain teaatterein johtokunnat tekivät minulle mitä edullisimpia tarjoumuksia; mutta kiitollisuus, joka oli kiinnittänyt minut Heuser'in perheesen, kiinnitti minut myöskin hänen teaatteriinsa. Lähes puolentoista vuotisten taidematkustuksien jälkeen Saksassa tulimme me kaksi kuukautta sitten tänne Göteporiin, josta me huomenna lähdemme…"

Melkein tänlainen oli sen kertomuksen loppu, joka puoli tuntia myöhemmin yöllä tehtiin "Prinssi Kaarlon hotellissa", eräässä sen komeimmista vierashuoneista.

Kertomuksen tekijä oli nuori nainen, jonka istuinsija oli pienessä sohvassa erään komean mahonkipöydän edessä, jolla olevat kolme vahakynttilää sekä katosta riippuva kristallikruunu runsaasti valaisivat sekä huonetta että kertojaa. Tuolla nuorella naisella, joka näytti olevan kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä, oli yhteydessä huikaisevan kauneuden kanssa etelämainen, pullea vartalo. Hieno silkkinuttu mukaantui hänen malliksikelpaavien pyöreiden ruumiinosiensa myöten ja hänen lumivalkean kaulansa ympäri kiemuroi muutamissa kerroksissa ohut kultavitja, jossa riippui sama kultaristi, jota Alm aamusella oli kaivannut.

Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista, väliin himmentyivät kyyneleistä.

"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni… mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa toisella pahalla!… Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot, jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja vihdoin kokonansa kadonneet… Minä en ole enään kuullut unelmissani näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi Asplundan rantaa vastaan… Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä, vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!… Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä, vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva enkelini!"

"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!… miksi annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"

"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut… olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille, joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin, ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!… Te mahdatte olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni yöt, päivät… nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni… Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."

"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?… rikkeestäkö, josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?… Kukahan ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä en ylenkatsonut."

Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä kyyneleistä.

"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme ennemmin teidän tulevaisuudestanne."

"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla… enkä edes tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan itkuun.

"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet lähemmäksi itseänsä.

"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän
Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.

"Nimittäkää minua aina siksi!… antakaa minulle aina se nimitys, niin en tule enään itkemään isäni rakkauden menettämistä!"

"Minä en ole siis enään yksinäni maailmassa!" jatkoi hän sanomattoman rauhallisen näköisenä; "ja milloin ette te ole minun lähelläni, tulee aina risti, jota minä ennen pidin itseäni kelvottomana kantamaan ja jonka minä niin ihmeellisellä tavalla olen saanut takasin, olemaan minun lohdutukseni kaivatessani isänmaatani ja suojelemaan minua kaikkia niitä onnettomuuksia vastaan, jotka voivat uhata minua vieraassa maassa… Minä tulen aina pitämään sitä silmieni edessä ja rinnallani, sillä silloin kohtaan minä teidän silmäyksenne ja tartun teidän käteenne minun ainoa ystäväni, minun hyväntekijäni, minun isäni!"

Selitys tuon pienen ristin kummallisesta paikaltaan joutumisesta oli jo annettu. Se ei ollut unta, eikä se' ollut pelkkä haamukaan, jonka Alm oli nähnyt huoneessansa edellisenä yönä. Se oli Amanda, joka, käyden unissansa, oli kulkenut hänen huoneeseensa, jonka ovi oli samassa käytävässä kuin Amandankin, ja ottanut takasin sen lahjan, jonka hän tuona aamuna kaksi vuotta sitten oli laskenut pois rinnaltansa. Herätessänsä oli hänellä tuo pieni risti kädessään ja rintaansa vasten. Hänen mielensä haapuili mitä eriskummallisimmassa arveluissa ja aavistuksissa. Myöhemmin päivällä sai hän tietää erään matkustajan yön aikana tulleen hotelliin sekä myöskin, kuka tuo matkustaja oli. Mikä oli luonnollisempaa kuin että hän asetti tuo pienen ristin yhteyteen Alm'in tulon kanssa hotelliin? Kentiesi oli tämä jollakin käsittämättömällä tavalla lähettänyt sen hänelle merkiksi siitä, ett'ei tämä enään ollut suutuksissa häneen, vaan oli antanut hänelle anteeksi. Ylen määrin ihastuksissansa tästä ajatuksesta lähetti hän silloin kirjelapun kasvatusisällensä ja pyysi saada tavata häntä. Mutta Alm oli mennyt ulos, eikä ollut sitten koko päivänä käynyt kotona. Tarkoitus hänen matkallansa Göteporiin oli sen tarkastaja-viraston asiamiehenä, johon hän kuului, tutkia joitakuita tilikirjoja Göteporin maakansselissa, ja siellä olikin hän oleskellut enimmän osan päivää, eikä ollutkaan siis saanut kysymyksessä olevaa kirjelippua.

Näin istuivat he molemmat, kasvatusisä ja ottotytär vierekkäin mitä puhtaimmissa ystävyydessä, kun heitä äkkiarvaamatta häiritsi joku, joka kuului käyvän etimäisessä huoneessa.

Sisähuoneen kynnyksellä näyttäytyi pian muuan nuori miesi kalmankalpeilla, mielenhäiriötä ilmaisevilla kasvoilla. Se oli luutnantti Räyel.

"Hän! tännekin tunkee hän jäljessäni!" huudahti Amanda, säpsähtäen kauhistuksella ylös sohvalta.

"Minä tiedän, että minun näkemiseni herättää teissä oikeutettua suuttumusta ja kammoa", aikoi Räyel; "mutta minun käyntini teidän luonanne ei tule olemaan pitkällinen… minä tulin vaan sanomaan teille viimeiset jäähyväiseni!"

"Teidän jäähyväisenne!" kertoi Amanda ivallisesti; "niin, te petitte minut hirveästi!" lisäsi hän kauhistuksella. "Hyljättynä kaikilta, kuten silloin luulin, pakenin minä teidän turviinne, ja te… te!… Ettekö siis tiedä, että minä, nähdessäni teidät, näen oman häväistykseni ja kuullessani teitä, kuulen kirouksen sen yli!"

Räyel meni askeleen lähemmäksi Amandaa, kädet ristissä ja pää kallellansa.

"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar; "minä käsken teitä menemään!… Ettekö kuullut minun käskyäni… minä sanoin teille, että te menisitte!"

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen asuntoonsa… Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa, ja sentähden, herraseni"…

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni… Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani, minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin katumuksen sanoja hänen suustansa… kuulin myöskin hänen haluavan sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa… mutta"…

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua… muita lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan ijäisesti kadonneelle, kuolleelle… Senlainen ajatus ei voi olla muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."

Amanda oli vaiti, mutta hänen rintansa paisui ankarasti, pitäessään kumpaakin kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin pelkäisi hän vielä kohdata tuon polvillansa olijan silmäyksiä.

Tämä oli kieltämättä sangen järisyttävä näky. Tuo nuori, viehättävän kaunis miesi, ennen niin ivallinen, niin rohkean kevytmielinen, ja nyt niin rukoileva, kalpea, kyynelsilmäinen ja muserrettu.

"Minä en nouse pois, ennenkuin olen kuullut tuon sovinnon sanan", jatkoi Räyel; "rääkättäköön minua, surmattakoon minut!… Kentiesi tulee minun kuolonhuutoni ja katsaus minun sammuvasta silmästäni avaamaan sen suun, jonka viha ja kosto on sulkenut!"

"Menkää, menkää!" lausui Amanda lempeämmällä äänellä, mutta katsomatta häneen; "minä en vihaa teitä, minä en tuomitse teitä!… Sydämellä, joka vuotaa verta, ei ole voimaa kostoon… Te ette olleet yksinänne vikapää minun onnettomuuteeni… siinä katumuksen tunteen soimauksessa, joka tunkee korvaani, kuulen minä omankin ääneni… Ainoastansa syyttömällä, puhtaalla on oikeus rangaista; ainoastaan Jumala voi tuomita välillämme… Menkää, menkää! minä olen antanut teille anteeksi, sillä minä tarvitsen anteeksi antamusta itsekin!"

Ah! senlainen on se sydän, jossa puhdas lempi kerran on leimunnut. Olkoonpa vaikka myrkkyäkin siinä maljassa, jonka lempi on tuonut meidän huulillemme! tunnettakoonpa, kuinka kuolema riehuu jokaisessa suonessa, jokaisessa hermossa! Eipä työnnetäkään ankaruudella maljaa pois; eipä katsellakaan kau'emmin vihaisilla silmäyksillä kättä, joka sen meille tarjosi.

"Hyvästi!" kuiskasi tuo nuori miesi, jonka jälkeen hän nousi seisovallensa, astui vitkaan huoneesta ulos ja katosi.

Amanda seisoi paikallansa. Hänen värisevä ruumiinsa ilmaisi hänen rinnassansa raivoavaa taistelua ja myrskyä.

Katsannolla niin surullisella, ett'ei sitä Voi selittääkään, kohtasi häntä Alm'in silmäykset. Hän kuuli nuot tyrskivät nyyhkimiset; hän näki, kuinka kyyneleet vierivät noiden lumivalkeiden sormien välistä, jotka yhä peittivät hänen silmiänsä. Hän tahtoi lähestyä Amandaa, tahtoi lausua hänelle lohdutuksen sanoja; mutta jalka petti, kieli petti hänet. Hänen oikea kätensä painui suonenvedon tapaisesti hänen sydämellensä, ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kipsikuvaa, joka seisoi huoneessa olevalla peilipöydällä. Hän aavisti, mitä Amandan rinnassa liikkui, ja että uhri hänen omassansakaan ei vielä ollut täytetty.

"Pelastakaa minut! sallikaa minun paeta!" huudahti tyttö vihdoin jonkunlaisessa houreessa; "mikä paha henki on ryöstänyt minun rauhani!… laupias Jumala!… Lammermoor'in morsian ei ollut niin onnetoin, kuin minä olen tällä hetkellä… Hänen ja Edgarin välillä oli ainoastansa mielipuolisuus ja kuolema… mutta minun ja hänen välillänsä on rikos ja rikoksen rinnalla minun oma sydämeni!… minun heikko, kurja sydämeni!"

"Hyvä, rakas lapseni!" sanoi kasvattaja-isä, joka jo oli voittanut levottomuuden ja myrskyn omassa rinnassansa, kiertäen kätensä ottotyttärensä ohuvien vyötäisten ympärille ja sulkein hänet ystävällisesti syliinsä; "älköön mitkään varjot lähestykö Amandan sydäntä, sillä taide, jonka lemmikiksi hän on tullut, on pyhittänyt tämän sydämen itsellensä!… Taiteessa, samoinkuin kaikessa kauniissa elää Jumala, ja missä hän on, siinä on rauha, lohdutus ja voitto… Todellisen ihannetaiteen tie on myöskin Jumalan tie ja pieninkin poikkeus tuosta jälkimäisestä johtaa myöskin äärettömän kau'aksi pois edellisen todellisesta tarkoitusperästä… Taiteilija ilman siveyttä on varrestansa taitettu kukkanen… sen tuoksulle ja kukoistukselle ei olekaan huomispäivää ja turhaan valaa katumus kyyneliänsä sen lakastuneille lehdille… Kuinka korkealle maailma nostaakin hänet olallansa, tahi kohottaa hänen maineensa pilviin saakka, puuttuu häneltä itseltänsä kuitenkin sisällinen rauha ja usein tahtoisi hän vaihtaa maailman ihailun sen kunnioitukseen… Mutta jos hän samalla kertaa on voittanut itsensä, jos hän on karkoittanut sydämensä heikkouden ja hillinnyt himojensa voiman, silloin on hän Jumalan kuva, silloin on hän enkelin kaltainen."

Sillä välin juoksi kaupungista yön selkään, vaeltaen metsäin, vuorten ja rämeiden poikki, Amandan vanhempi kasvattaja-isä, tuo julma rosvo, noituen huonoa onneansa ja kiroten kaikkea. Hänen jäljissänsä hiipi valkoinen repo, samoinkuin sakaali seuraa erämaan petojen kuningasta, ei kuitenkaan, niinkuin edellinen, viipyäksensä niiden uhrein luona, joita tuo jälkimäinen on heittänyt jälkeensä, vaan iskeäksensä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa hampaansa pakenevan selkään. Vihollisia yleiselle järjestykselle ja ihmiskunnalle, olivat he vieläkin katkerampia vihollisia toisillensa.

    "… Pilvet poistuu — varrella, jok' aivan
    Oil ennen kukaton,
    On tuoreet ruusut nyt.
    Enkeli taivaan Näin pukenut sen on
    Jo loistohon."

Kun onnellisesti ja hyvin ollaan päästy syksyn ja talven läpi edellisen liu'ottamatta ja jälkimäisen kutistamatta meitä, millä ihastuksella silloin riennämmekin lähenevää kevättä vastaan! Me alamme elää uudestaan, ja tuntuu ikäänkuin versoisi uusia ruusuja sekä ruumiistamme että sielustamme. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla ole sanottu keuhkotautisesta eikä luu-valoa potevasta, sillä näille on kevät vitsaukseksi. Vieno kevätaurinko, joka vapauttaa järvet ja virrat raskaasta jääpeitteestä, irroittaa myöskin putamien kahleet, ja pahat, terveydelle haitalliset ainekset tulevat päivän valoon samalla ajalla kuin hyvätkin, terveydelle edulliset.

Presidentti Elgklo'ta ei vaivannut keuhkotauti, sillä hänellä oli kaiketi ikänsä ollut rinta, jolla sopi kerskailla. Hän kehui voivansa hengästymättä käydä ylös jyrkimpiäkin portaita ja istua useampia hetkiä kyyrysissään kirjoituspöytänsä yli tästä olematta hänelle vähintäkään haittaa. Ei hänellä myöskään ollut minkäänmoisia mielipahoja, jotka olisivat voineet jäytää sydäntä ja keuhkoja. Siis olisi hän voinut odottaa mitä levollisimpia vanhoja päiviä, jollei tuo pahuuksen luu-valo yht'äkkiä olisi iskenyt itsensä häneen kiinni, luvaten, huolimatta kaikista lääkintätaidon ponnistuksista, tulla hänelle yhtä uskolliseksi, kuin hänen pohjantähden ritarimerkkinsäkin oli, tahi kuin hänen puolisonsa oli ollut, ennenkuin hän vuosi takaperin ajoi matkoihinsa Isonkirkon komeoissa ruumisvaunuissa viikatemiehen tempaamana.

Tämän puolisonsa kadottamisen kärsi hän ylimalkain kuten järkevä mies ainakin, vaikka hän väliin ei voinut olla kaipaamatta vaimovainajatansa, erittäinkin silloin, kun luu-valo häntä ahdisti. Nuot pienet, vähäpätöiset riidat puolisojen välillä olivat enimmästänsä virkistäneet leinitautista ja siis lievittäneet hänen kipuansa, josta huomataan, että väliin voi olla terveellisempää, jos on joku toruttavana, kuin jos on rakastettavana.

Tosin olisi hänellä voinut olla paljon selviteltävää palvelijoidensa ja erittäinkin vanhan suosikkinsa, kamaripalvelija Strömin, kanssa, mutta osaksi olivat nämät hänen ylhäisen asemansa vuoksi yhteistuumassa liian nöyriä, ja osaksi ei hän pitänyt näitä itsellensä kyllin arvokkaina vastustelijoina. Ainoastansa aviopuolisoiden välillä saattaa senlaisia tyhmyyksiä tapahtua, jotka saavat veren tavallista kuumemmaksi.

Luu-valo ei ole ainoastansa tuskallinen vaan kiusallinenkin tauti, sillä ei kyllin siinä, että se tekee norjemmankin seljän jäykäksi kuin kolmen tuuman kelleksen, jota sahataan yöt, päivät; se riistää myöskin uhriltansa kaiken sen surkuttelemisen, jota tavallisesti omannetaan muille potilaille. Tahdotaanhan pitää luu-valoa ja leinitautia yhtä luonnollisina rikkaille ja ylhäisille herroille kuin kunniatähtiä ja eläkerahojakin; arvellaanpa nuot edelliset päälisiksi olevan paremmin ansaittuja kuin jälkimäiset. Kumminkaan eivät ne herätä läheskään yhtä paljon kateutta eikä moittimista.

"Se on vaan luu-valoa", sanotaan ja katsellaan suurimmalla valinpitämättömyydellä, kuinka tuota potilasparkaa muokataan, ikäänkuin olisi hän oikeudenmukaisesti tullut tuomituksi Rikoskaaren 21 luvun 3 §:n jälkeen, ennenkuin mainittu lakipykälä Kuninkaal. Asetuksen kautta Toukokuun 30:ltä päivältä 1835 asianmukaisesti muutettiin.

Kuitenkin pidämme ihmiskunnan kunniaksi varmana, että jos joku eräänä päivänä Huhtikuun alussa, vuonna 1839, olisi nähnyt presidentti Elgklo'n istuvan kötystettynä isoon nojatuoliin, lakkaamatta ähkien ja vaikeroiden, olisi hän varmaankin tullut liikutetuksi tämän tuskista.

Näin raskasta päivää ei ollut hänellä ennen ollut, ja 52 hänen ristimäkirjassansa näytti 72:lta hänen kasvoillansa. Ja nyt olikin senlainen Huhtikuun ilma, että Jumala armahtakoon! ja luu-valo on, kuten tiedämme, tykkänänsä riippuva Herran ilmasta.

Kamaripalvelija Ström'kin, joka seisoi isäntänsä nojatuolin vieressä ja joka jo kau'an tätä ennen oli ennättänyt tottua hänen surkeuteensa, tunsi itsensä siitä järisytetyksi.

"Ah, jos se olisi mahdollista!" lausui hän, pitäen kättänsä sillä paikalla, missä hänen sydämensä piti oleman, "tahtoisin minä mielelläni jakaa teidän armonne tuskat, jos minä siten voisin tuottaa teidän armollenne vähänkään lievitystä!"

"Soisipa Jumala, että olisi niin hyvin!" vastasi sairas; "mutta sinä ja sinun kaltaisesi, jotka viettävät aamusta iltaan mitä irstaisinta elämää, saatte kyllä olla rauhassa, jota vastaan minä, joka kaiken elinaikani olen elänyt mitä säännöllisimmästi, minä, joka olen syönyt mitä terveellisintä ruokaa ja tuskin vienyt huulillenikaan väkeviä juomia, minä, joka… Oi! minun kylkeäni… minun säärtäni! Oi!"

Presidentti piti tietysti suuria päivällisiä ja illallisia mitä terveellisimpänä ruokana, eikä lukenut viinejä väkeväin juomain joukkoon.

"Minä, joka tuskin voin muistaakaan sitä hetkeä, jolloin minä olisin laskenut jalkani kostealle katukivelle", jatkoi presidentti, "ja joka aina olen ollut niin arka ilmavedosta… jolla aina on ollut niin huolellisesti vaatteita ylläni, joko olen ollut ulkona tahi huoneessa!… Oi, kuinka minä kärsin!… eikö tästä surkeudesta koskaan tule loppua!"

"Jumala varjelkoon siitä!" huudahti palvelija mitä innokkaimmalla kärkkäydellä.

Presidentti säpsähti ja katseli Ström'iä suurin, hämmästynein silmin, sillä hän oli tarkoittanut luu-valon aikaansaaman surkeuden loppua, kuitenkin saamalla pitää henkensä.

"Minä luulin, minä, teidän armonne toivovan itsellensä kuolemaa", selitti palvelija, "ja sentähden niin"…

"Minä en pelkää kuolemata", keskeytti presidentti; "mutta kipuja…
Kau'an kituminen, se on kauheata!"

"Niin, se on kuten minä aina olen sanonut", lausui Ström, "että kau'an viruminen sairasvuoteella on pahin kaikista… Siinä suhteessa ovat ne onnellisia, jotka pääsevät kau'an kitumasta."

"Esimerkiksi kamarineuvos Kruse", lausui palvelija, "hän läksi ulos terveenä kuin pähkinä, mutta tuskin eli hän ottanut kahta askeletta kadulla, kun hän sai halvauksen ja kuoli yhtäkkiä."

"Mutta kuolla niin äkkiä", ähki presidentti; "kuolla ett'ei tiedä hivaustakaan ja ennenkuin on ennättänyt valmistaa itseänsä, se on kauheata!"

Vitkallisesti tahi äkillisesti kuoleminen oli presidentin silmissä yhtä kauheata. Luultavasti onkin yhtä vaikeata löytää minkäänmoista parahultaista kuolemassa yhtä vähän kuin elämässäkään.

"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.

"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat lääkärit… Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!… mukittele minun pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"

"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan rautakangin taottavana!… sinut olen minä saanut syntieni tähden!… Oi! minä en kestä kau'empaa!"

Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin, miettien itseksensä:

"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon avujensa tähden."

"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!… Joudu tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!… Oi, Jumalani! kohta olen minä mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.

Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan olevan kaikkein vaarallisimman.

Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään, jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä riensivät ovelle.

Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa, jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.

Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa noiden karien, mutta- ja jos sanain, ohitse, jotka kohottavat kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.

"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr
"Rosvojoukossa"; "jos… ei, mahdotointa!… mutta… jos"…

Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin hyönteinen neulan kärkeen.

Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi, joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö, jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt — nyt —

"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin luokse."

Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.

Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa kirjettä.

Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi. Senlaisia olivat:

— — — "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. — — — Minä tulen kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani — — — Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle — — — Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." — — —

Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan, osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.

"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!… sehän hänenkin nimensä on!"

Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren, sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja kylmänä kuin talviyö?

"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa, pois nojatuolista.

Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi, saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa, miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä kuolon enkelin soihdusta?

Lyhyesti sanottuna, jota enemmän presidentti mietiskeli suhteita, sitä enemmän tunsi hän itsensä kiintyneeksi siihen vakuutukseen, että tuolla mustaan villahameesen puetulla kaksitoistavuotiaalla oli jonkinlainen yhtänäköisyys, verrattuna tuohon "Kolmen Liljan" ravintolassa olleesen kuusitoistavuotiaaseen ja että kumpikin olivat hiukan hänen näköisiänsä, joka olikin kauheinta.

"Ström! ota ylös kirje laatikosta!" käski hän mielen levottomuudella, joka tässä silmänräpäyksessä tukahdutti hänen ruumiinsa tuskat; "joudu!… pidä se lähempänä silmiäni!… lähempänä, lähempänä!… Auta minua lukemaan asunto-osoite!"

    "Lihaa on ruumis keisarinkin
    Ja maatumahan on luotu sekin.
    Ell'ei sitä kasta tärpättiin,
    Se mätänee kuin kaikki muutkin.

    Mutt' muisto? — Muisto on sana vaan
    Ja jälkikaiku tuon turhan loiston.
    Tuomioll' noloina seisotaan,
    Ja muistolle nauraa miesi mieron."

Näitä värssyjä meidän kuolemattoman Wadman'in laulusta "Kuningas ja kerjäläinen", lauloi Skinnarvik'in maisteri, istuen ainoalla, kolmijalkaisella tuolillaan akkunan edessä, saman huoneen alikerrassa, Jörgen'in talossa, jossa me ensiksi hänet tapasimme.

Tämä saattoi olla noin kahdeksan päivää presidentin sairaushuoneessa tapahtuneiden seikkain jälkeen.

"Aivan oikein", jatkoi maisteri, joka mielellänsä jutteli itsekseen; "mullaksi muutumme me, josko me lihoitamme itseämme kalkooneilla tahi nauriilla… Siitä asiasta ei ole epäilemistä… Mutta onkohan se aivan varmaa, että me semmoisina, kuin olemme olleet ja eläneet täällä maan päällä, saamme astua Jumalan kasvojen eteen?… Sitäpä epäilen. Astupas johonkin ylhäiseen seuraan kalossit saappaidesi päällä, niin sinut ajetaan ulos sivistymättömänä raakalaisena… Melkein samanlainen on asian laita tuolla ylhäällä, loistavassa enkelein seurassa, jossa syödään tähdille asetettuja paratiisin omenoita ja käytetään auringon jätettä veitsen ja haarukan asemasta… Annapas nyt senlaisen luntuksen, kuin ihmissielu on, ja niin aineellisuuden tahraamana, kuin se enimmästänsä on, koettaa kurkistaa sinne sisään, ja joll'ei häntä silloin paiskata nurin niskoin ales noita jyrkkiä kristalliportaita, olen minä väärässä ja isä Jumala myöskin… Ei, ei, kyllä meidän sielumme saavat vielä uudestaan kuljeskella ympäri tässä maailmassa joitakuita vuosisatoja, vaikka erilaisissa muodoissa, erilaisilla nenillä ja korvilla, ennenkuin heidät otetaan jälleen siihen veljeskuntaan, jossa enkelinsiipi on yhteinen tuntomerkki kaikille… Siis, ja valaistakseni asiata esimerkillä, otaksun minä, että se ihminen, joka eläissänsä on ollut laiskuri, tulee kuoleman jälkeen työhevoiseksi, joka saa vähän ruokaa ja paljon ruoskaa… Sitten pääsee hän koetteeksi uudestaan ihmiseksi; mutta joll'ei hän silloinkaan osoita parannusta, karkoitetaan hänet jälleen silppu-astian ja ruoskansiiman luokse, ja niin menee se lakkaamatta edes ja takasin… Joskushan täytyy kuitenkin tulla puhdistetutsi, jollei piru myöskin ole vaikuttamassa… Ei voi juuri ajatellakaan, että isä Jumala tuskastuisi ihmiseen sen vuoksi, että tämä ei onnistu ensimäisellä yrityksellä… Olisipa kovin väärin siltä koulumestarilta, joka ajaisi pojan pois koulusta sen vuoksi, että hän kangertaa ensimäisessä läksyssään."

"Mutta mitenkä muille käyneekin, se ei koske minuun", jatkot maisteri; "oikeastansa on tässä murheen laaksossa vaan kaksi henkilöä, joista minä pidän lukua, ja nämät ovat ensiksi kauppaneuvos ja toiseksi minä itse… Mitähän meistä kummastakin kuoleman jälkeen tulee?… Kauppaneuvos on koko elinaisansa sortanut ja tallannut jalkainsa alla niitä, jotka ovat olleet häntä alhaisempia ja köyhempiä… Mikä on siis luonnollisempaa, kuin että hän vuorostansa saa maistaa samaa livettä, jota hän on Valmistanut muille, ja että hän joskus tulee samanlaiseen tilaan, että jokainen voi tallata häntä jalkojensa alla?… epäilemättä ottaa hänen sielunsa asuntoa jossakin madossa, sillä ei mitään olentoa tallata niin perinpohjaisesti kuin matoa. Mutta mitähän minusta sitten tulee?… Minä olen juonut ijässäni niin paljon paloviinaa, että minun olisi pitänyt saaman palkinto Ruotsin viinanpolttajilta ja tisleeraajilta… Minä aavistan kohtaloni; minut tuomitaan elämään vedessä, minä muutun kalaksi, se on luonnollista, se on selvää… Mutta jos minä muutun kalaksi, ah, kuinka minä sitten luikahtelen rannoille etsimään matoja!… Ja jos minä silloin kohtaan entisen ystäväni, nielen minä hänet, vaikka tietäisin hänen kiemuroivan ongessakin… Jos hän silloin joutuu minun ahvenhampaideni revittäväksi, ja minä vuorostani keittiöpiian veitsen viileskeltäväksi, ehkäpä me molemmat silloin menetämme halumme, hän sortamaan ja minä vihaamaan… Jos me sitten saamme uudestaan ihmismuodon, muutumme me kentiesi kumpikin senlaiseksi, kuin ihmisen tulee olla, ja siis viimeiseltä pikku enkeliksi, jotka lentelevät ystävyydessä rinnakkain, tehden onnelliseksi mailmaa ja ylistäen Jumalaa… mutta niinkuin nyt on asiat, on se mahdotointa."

Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa. Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran, joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.

"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."

"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea, kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.

"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."

Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.

"Hän on erinomaisen tervetullut… pyytäkää häntä olemaan hyvä ja astumaan sisään."

"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.

Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.

Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan soopelinnahkaiseen turkkiin.

Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin luu-valo.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne… minun laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena… oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri ole hyötyä jaloillekaan."

Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että seiniä synkillä silmäyksillä.

"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja siinä on teidän armonne aivan oikeassa… Useimmat minun tovereistani ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon kehä päänsä päällä… Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.

"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli palatsia vastaan… Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia minulta asumustani… Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään ohrien puutteessa hohtokiven… Herra presidentti katselee itsellensä tuolia, näen ma… minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän… olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin pöydälläni kerran on ollut krokaani."

Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa, eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa vasten.

Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle tuolillensa.

Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa puhutelluksi.

"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä", alkoi vihdoin presidentti.

"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla… Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta puolestansa."

"Niin kyllä… sehän on luonnollista, se… Nyt tulee kuluneeksi noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa… Se hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä… niinhän se on, vai kuinka?"

"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella, kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."

"Aivan totta… Kun tahdon kerjätä joitakuita ropoja, astua hötköttelen itse, ja rivakkaasti se käykin… jos minulla olisi hevoiset ja vaunut kävisi se vieläkin rivakkaammin."

"Mutta eiköhän toki ole jokseenkin paljon vaadittu, että minun täytyi tuleman teidän luoksenne?"

"Te arvelette olevan vahinko teidän hevoisistanne, joiden on täytynyt ravata Skinnarvik'iin tällä huonolla kelillä, mutta ei laisinkaan vahinko minusta, jolla ei ole kavioita eikä kenkiä."

"Minä sekä olen ollut että olen sairaana… minä olen maannut vilutaudissa koko kevään… Tänään on minun vapaapäiväni, ja minä nauttisin kiinajauhetta, jos minulla sitä olisi."

"Surun surkuttelua ei tarvita, herra presidentti!… Ennemmin pitäisi minun surkutteleman teitä, sillä ensiksikin sairastatte te luu-valoa ja toiseksi kerjäätte te kerjäläiseltä."

"Ystäväni!" lausui kerjäläinen, keskeyttäen presidenttiä; "se sana on ylhäisen suussa kultaruuvilla varustettu tekohammas… se kiiltää aina niin viehättävästi köyhälle, mutta kulta pysyy liikkumatta kiinni ikenissä… Minä sanoin teidän kerjäävän kerjäläiseltä, mutta minä sanon teille myöskin, mitä te kerjäätte… Te kerjäätte minulta voidetta sairaalle omalletunnollenne; te kerjäätte minulta ukkosenjohtajaa ijankaikkisen kostajan salamaa vastaan."

Presidentti säpsähti, ja se ahdistus, joka äkkiä synkisti hänen kalpeat kasvonsa, osoitti kerjäläisen arvelut tosiksi.

"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun, köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla aarteillannekaan voi ostaa!… Ja sittenkin vaaditte te, että minun olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne… Ei, paljon kiitoksia… Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä… ei voi olla haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka vuosikausia juoksenteli avojaloin… ei voi olla haitaksi, että hän saa istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa… Kaikki tuo ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."

Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.

"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon lukua… Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä, joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin sinne mahtui ja vielä enemmänkin… On niin saakelin hauskaa, kun joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."

"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt vihdoinkin presidentti.

"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.

"Kuollut!… kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen päänsä rintahansa.

"Sehän olisi kauheata, eikö niin?… Mutta kuoleman kautta olisi hänen kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu… se olisi kuitenkin lohdutus, vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin ei mitään… Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne lohdutukseksi… Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä eläisi"…

"Jos hän eläisi… eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen… se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus… Te ette voisi pukea häntä silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse… Teidän täytyisi siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja sekä kuuhun että aurinkoon."

"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti masentuneena; "mutta… mutta"…

"Mutta te unohditte sen, herra tähdistön jäsen!… Vaan jos korkeasti syntynyt kreivi se ja se, tahi paroni se ja se, kutsuisi teitä pelaamaan Viira-peliä, tahi syömään ostronia, sitä te ette unohtaisi… Se on, kuten aina olen sanonutkin, että velvollisuuden ja kohtuuden tunteella ei ole sijaa ylhäisen miehen muistikirjassa."

"Kumpi hyvänsä noista äsken mainituista seikoista olisi voinut tapahtua", vakuutti kerjäläinen, "ja minä melkein olen kylläkin julma paheksumaan, ett'ei kumpaakaan näistä kuitenkaan tapahtunut, sillä kunnon löylytyksen olette te sittenkin ansainneet, herra presidentti ja tähdistön jäsen!"

"Miesi!" huudahti presidentti, menettäen malttinsa; "tahdotteko sanoa minulle, josko hän elää, vai josko hän on kuollut!… ja jos hän elää, missä on hän? kuinka voin minä löytää hänet?"

Kerjäläinen oli vaiti hetkisen. Luultavasti neuvotteli hän itseksensä, Vieläkö hänen pitäisi kau'emmin pitämän tuota ylhäistä herraa kidutuslavalla, vai tehdä vihdoinkin laupeus oikeuden asemesta.

"Tunteeko herra presidentti erästä revisoria nimeltä Alm?" kysyi hän vihdoin.

"Vai niin, te ette tunne revisori Alm'ia… senpä minä kyllä luulenkin… Revisori Alm on tavattoman kunniallinen ihminen."

"Tietääkö se henkilö jotakin tytöstä?… Voiko hän antaa minulle joitakin tietoja hänestä?"

"Vai niin, te tunnette kauppaneuvos Räyel'in… senpä minä kyllä luulenkin… Kauppaneuvos Räyel on tavattoman suuri konna."

"Siinä tapauksessa olette te myöskin tuttu kauppaneuvoksen pojan kanssa?" jatkoi maisteri kysymyksiänsä, huolimatta presidentin Vastalauseista.

"Mitä on kauppaneuvoksella ja hänen pojallansa tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi presidentti.

"Erinomaittainkin tuolla jälkimäisellä", vastasi maisteri; "kumpaisella näistä nimistä tahansa voidaan avata lukko siihen salaisuuteen, jonka perässä te hääräätte… Mutta minä sanon teille edeltäpäin, että näiden molempain nimien välillä on melkein sama eroitus kuin avaimen ja tiirikan välillä… Valitkaa nyt, mikä niistä vaan parahiten soveltuu teidän kädellenne… Minä olen nyt sanonut kaikki, mitä minä tahdon sanoa ja minä olen lörpötellyt paljoa enemmän, kuin minulla on tapana tehdä, asiassa, joka ei ylimalkain minuun koskekaan… Kiittäkää te Jumalata, että minä jo olen sanonut näinkin paljon!… Mutta minä olen tavattoman helläsydäminen tänään."

"Ottakaa kuitenkin tämä vaivastanne", lausui presidentti, tarjoten kerjäläiselle joitakuita setelejä.

"En ole koskaan vastahakoinen", lausui tämä, ottaen rahat: "se on yksi minun perusaatteistani, on minulla kunnia sanoa… Mutta vielä sananen, teidän armonne, kaiketi on tämä ensikerran, kun te olette maksaneet koristelemattoman totuuden rahalla?… Senlaista tavaraa on tavallisesti tapana maksaa herjaussanoilla ja kepinlyönneillä."

"Te olette häpeämätöin olento, joka väärinkäytätte minun maltillisuuttani!" selitti presidentti, joka luultavasti arveli kerjäläisen nenäkkäisyyden menevän liian pitkälle.

"Ah, kuinka he aina ovat yhtälaisia!" lausui hän silloin; "hän rohkenee puhua omasta maltillisuudestansa muita kohtaan samalla hetkellä, jolloin hän itse tarvitsee sitä lajia enemmän kuin taivaskaan voi antaa… Näiden sieluihin ei siis pysty mikään."

"Enkö minä saa saattaa teidän armoanne vaunuihin?" kysyi isäntä, lähestyen vierastansa.

"Pysykää te, hyvä miesi, etäällä", pyysi vieras, "ja käskekää minun palvelijani tulemaan sisään."

Sen henkilön muoto, joka nyt astui huoneesen, ja seisahtui kynnyksen sisäpuolelle, olikin sitä laatua, että se voi vaikuttaa säikähdystä sekä ylhäisessä että alhaisessa.

Tämä oli nimittäin, jättiläisenkaltaisilla jäsenillä varustettu mieshenkilö, jonka kasvot yhtä paljon osoittivat mielen raakuutta ja julmuutta, kuin hänen vaatteensa suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Henkilö oli vaiti, mutta hänen suhdattomassa päässään olevat suuret, harmaat silmänsä kieppuivat vitkallisesti yhdestä toiseen.

"Nytpä on Belsebub'in ylimmäinen pappi lähettänyt hänetkin tänne!" jupisi hän, otsa rypyssä; "tahi", huudahti hän samassa, kun hänen silmänsä alkoivat kiilua tavattomalla loistolla, "tahi on hän tällä kertaa tietämättänsä Jumalan välikappale!… Herrat eivät taida tuntea toisiansa, arvelen ma!"

Presidentti tahtoi huutaa miehiänsä, mutta hänen kielensä petti. Tuon ovella olevan julman, vaikka hänelle tuiki tuntemattoman olennon näkeminen oli vaikuttanut hänessä hervaisevaa kauhistusta.

"Minä saan siis kunnian", lausui maisteri, kumartaen kummallekin, "minä saan siis kunnian esitellä presidentin ja tähdistön jäsenen Elgklo'n, Amanda Lang'in isän, rosvolle ja linnanvangille Broms'ille, Amanda Lang'in kasvatusisälle… Minulla on se kunnia, on se kunnia, herraseni!"

Presidentti parahti ja pysyi töin tuskin seisovallansa. Rosvo näytti myöskin olevan hiukan hämillänsä esittelystä; mutta hänen silmäyksensä kiintyi vihdoin jonkinmoisella vakavuudella erääseen suureen, hohtokivellä koristettuun sormukseen, joka kiilsi tuon ylhäisen virkamiehen kädessä.

"Eikö isällä ole antaa kiitollisuuden sanaakaan kasvatus-isälle", jatkoi kerjäläinen; "nuot paksut huulet lausuivat monta kirousta sen vapisevan tytön yli… tuo leveä kämmen nyhti monta suortuvaa Amandan paksuista, mustista kähäristä… Hän kasvatti omalla tavallansa, hän… Te ette kasvata minkäänmoisella tavalla, te!"

Presidentti röhelsi joitakuita käsittämättömiä sanoja ja antoi päänsä vajota.

"Niin, niin", lausui kerjäläinen lopuksi, hykertäen kämmeniänsä ja silmäillen presidenttiä, "niin käy, kun pilkataan luonnon lakia, joka ei anna rankaisematta itseänsä pilkata, koska se on Jumalan säätämä!"…

Olihan muuan jälkeenpuolipäivä Heinäkuun keskipaikoilla. Tukholman virransaaressa vilisi väkeä. Sydänsuven aurinko heloitti kirkkaana ja kohtuullisen lämpöisenä puiden ja istutusten yli ja virran välkkyvät aallot tanssivat kuin vallattomasti leikkivät lapset kivistä rakennetun puolipiirin ympärillä, jolla tämä sanomattoman ihana ja hauska kävelypaikka sijaitsee.

Kaikki istuimet olivat täynnä hyvinpuettuja henkilöitä, ja kaikki pöydät olivat koristetut posliineilla ja kristalliastioilla, jotka olivat kukkuroillaan erilaatuisia herkkuja ja virvoitusaineita, joten herra Berdts'illä, ravintolan perustajalla ja ylläpitäjällä, myöskin oli mitä iloisin päivä.

Eräässä verannan ulkopuolella olevassa pöydässä elettiin erittäinkin hauskasti. Noin puoli tusinaa pääkaupungin komeimpia nuoria miehiä olivat asettautuueet tämän pöydän ympärille, korkea-äänisesti laverrellen ja nauttien ahkerasti sampanjaa ja seltterivettä, joiden pureet sekaantuivat toisiinsa, puhumattakaan Havannatupakan savusta, joka peitti tuon iloisen seurueen hyvältä tuoksuvilla pilvillä.

Kuu herrat istuvat noin ja kilistelevät laseja, mistä he tavallisesti juttelevat? Jos he ovat nuoria sotilaita, on puheen aineena tietysti arvon koroitukset armeijassa ja joskus myöskin uusimmat keksinnöt sotatieteen alalla, kuten esim. se, miten voitaisiin ampua pommeja mitä pisimmän matkan päähän. Jos he ovat nuoria sivilivirkamiehiä tahi kirjureja, puhellaan myöskin koroituksista virastoissa ja joskus joistakuista mutkaisista asioista, jotka kuuluvat heidän virka-alaansa. Harvoin pistävät he itsenänsä siihen, mikä koskee valtiota, tahi muutoin heidän asemaansa kansalaisina, sillä harvoissa maissa on kansallishenki niin vähän kehittynyt kuin meillä. Niin, pidetäänhän, jollei juuri vikana, kumminkin tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos puhuu yleisistä asioista, joita on parhain jättää hallituksen huoleksi, samoinkuin maailma jätetään Jumalan. Kentiesi ovat suhteet hiukan muuttuneet nykyisimpinä aikoina, sillä vaikka kuinka suljetaankin ovet ja akkunat kansallisheugeltä, raivaa se lopulta kuitenkin tien meidän luoksemme, valloittaen meidät, huolimatta kaikesta meidän vastahakoisuudestamme ja hitaudestamme. Huonostipa olisi maailman laita, joll'ei Jumala soisi luoduille olennoillensa parempaa kuin he itse.

Mutta palataksemme nyt puheenlaatuun nuorten herrain kesken, ei pidetä vikana eikä tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos kerskailee huonosta onnesta uhkapelissä, ja hyvästä lemmenseikoissa, sillä edellinen ilmaisee rahojen yltäkylläisyyttä, jälkimäinen hempukoiden monilukuisuutta. Tällähän kaksittaispohjalla täytyy kelpo nuorukaisen levätä, ett'ei tuo saakelin tavalla kiihoittava puoli elämässä menisi hukkaan. Ja jos on puute tositapahtumista, kuinka helposti heittäydytään valheen alati avonaiseen syliin! Oi, kuinka monen jalon naisen maine on lentänyt sampanja-pullon tulpan mukana! kuinka monta valhetta on vaimon kustannuksella lioitettu viinassa! — Ja kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, mitä tuleekaan tapahtumaan kuivassa! Kun esim. saadaan käsiinsä joku olento, jolla on kauniit posket ja tuntehikas sydän ja joka on antanut pienimmänkin syyn tulla hartioillensa, kuten sanotaan, kuinka säälimättä isketään kiinni hänen nimeensä ja maineeseensa ja jaetaan saalis susien tavoin keskenänsä! Kaikki kerskaavat muiskutelleensa tuota suloista suuta tahi noiden kukoistavien poskien ruusuja, aivan samoinkuin muutamat taide-esineiden kerääjät mielihyvällä kertovat, miten heille on onnistunut varastaa jäännöksiä jostakin taideteoksesta tahi pyhistä kappaleista, täydellisentääksensä niillä kokoelmiansa. Ei kukaan häpeä varkauttansa, eipä edes kukaan epäröi, jos niin tarvitaan, valehdellakaan niskoillensa senlaista varkautta, sillä mitä ei tehdä, saadaksi olla mies, jota mainitaan, yksinvaltias Sulottaren tyttärien yli.

Melkein samaa laatua olivat ne hauskat keskustelut, joita nuot kuusi komeata nuorta miestä, jotka yhtä vähän säästivät naisten mainetta kuin sampanjapullojakaan, pitivät keskenänsä.

"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle, veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa pääkaupungissamme."

"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään? Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee valtiollistärkeän nimeä."

"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in kanssa", lausui uutisenkertoja.

"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa, ollessasi siellä koko viime talven."

"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!… Niin, sinä olet oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."

"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi istuivat.

Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä, käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla, istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen nolostuneelta.

"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä tiehenne hänen omasta käskystänsä… Viimeisenä talvena kuljitte te hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä… Mutta sen minä varmaan tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa kynnyksen yli… Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen sanonut."

"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän juttuihimme."

"Se kummastuttaa teitä, että on ihmisiä, jotka tahtovat puollustaa poissa olevaa naista, jonka mainetta koetetaan tahrata!" vastasi tuo kalpea miesi, joka sitten tyhjensi lasinsa, nousi istuvaltansa ja meni tiehensä.

"Todellakin on hän sama henkilö, joka eilen oli vastaanottamassa tuota saksalaista laulajatarta höyrylaivalta", lausui uutisten kertoja, seuraten silmillänsä poismenevää; "minä arvelinkin nähneeni hänet jo ennenkin."

"Mitä sinä sanot!" huudahti Räyel, jonka nolostuminen silmänräpäyksessä oli jättänyt sijaa suurimmalle hämmästykselle; "mitä sinä sanot… Olivia Heuser Tukholmassa!"

"Olivia Heuser Tukholmassa! Hän Tukholmassa", huudahti Räyel, nousten istuimeltansa huomaamattakaan edes tuota ivallista naurua; "hourailetko sinä, vai onko se hävytöin valhe?"

"Valhe?… kuinka rohkenisin minä valehdella niin totuutta rakastavalle ritarille, kuin sinä olet?… Niin, niin, hän on todellakin Tukholmassa, ja jos nyt tahdot jatkaa hauskoja seikkailujasi"…

"Mahdotointa! Hän ei voi olla Tukholmassa!" jatkoi Räyel, joka tällä hetkellä oli kuuro kaikille pilkkasanoille.

"Minä olin sattumalta eilen laivasillalla, kun höyrylaiva tuli Lübeckistä… Silloin huomasin minä heti matkustajien joukossa erään sanomattoman ihanan naisen… Siinä suhteessa ainakin on Räyel puhunut totta."

"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahti tämä, joka seisoi ikäänkuin tulisilla hiilillä.

"Tuo viehättävä kaunotar hyppäsi maalle kevytjalkaisena kuin kauris ja kuin näyttelijättären tulee ollakin", jatkoi kertoja, "hän milt'ei juossut tuon rokonarpisen Adoniksen syliin, joka äsken meni täältä… Adonis auttoi sitten saksalaista Venustansa komeisiin vaunuihin, jossa oli vaakuna ja livrésen puettu ajomies."

"Livrésen puettu ajomies!" kertoi Räyel tykkänänsä hämmästyksen valtaamana.

"Minä kysyin heti eräältä matkustajalta, kuka tuo tuntematoin kaunotar oli, ja sain heti tietää hänen olevan erään saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser nimeltään…Heti juolahti minun mieleeni, että tuo rokonarpinen kavaljeeri oli joku pörssin ärmätti, joka nyt, kerättyään Merkurion avulla joitakuita miljooneja, aikoi ruveta Kupidon avulla niitä käyttämään… lyhyesti sanoen eräs asioitsija, joka muutaman vuoden perästä aikoi tehdä vararikon ja luopua kaikesta omaisuudestaan paitsi otsankoristuksestansa, joka samoinkuin vaatteetkaan ei saa mennä vasarakaupalla… Mutta mihin Räyel menee?"

Räyel riensi tuosta hauskasta veljeisseurasta, syöksyi istutusten lävitse ja seisoi pian tuon äsken niin kiusallisen keskeyttäjän edessä, joka istui eräällä puutarhalaudalla.

"Että hän on täältä!" Vastasi Räyel heikolla, väräjävällä äänellä.

"Joll'ette usko minua, uskokaa ystäväänne, sillä tällä kertaa puhui hän totta", lausui Alm yhä tyynenä.

"Minua kummastuttaa", jatkoi Alm, "ett'ei teidän itserakkautenne jo ole sallinut teidän aavistaa sitä. Ne monet, hauskat seikkailut, joita teillä on ollut hänen kanssansa olisi pitänyt selittämän kaikki."

"Te myönnätte siis, että jos teillä olisi se luulo, että hän teidän takianne on palannut jälleen Ruotsiin, olisi se katkerata, julmaa ivaa?"

"Te ette tahdo käsittää minua… vaan teidän väärä käsityksenne ei minua suuresti huoleta."

"Te ette siis tahdo antaa minulle mitään tietoa hänen tänne tulemisensa syystä?"

"Että minun… että minun tulee olla ilmoitettuna kaikesta, joka koskee häntä."

"Niin kylläkin… senhän minä voin kuulla teidän puheestannekin pöytäkumppalienne kanssa… Rauhoittukaa, herra luutnantti, minä käsitän teitä paremmin, kuin te tahdotte käsittää minua… Te tahdotte konnamaisuuden nojalla tahi erään rikoksen perustuksella suunnitella itsellenne oikeuden, oikeuden vainota ja kiusata tätä nuorta naista, jonka ainoa rikos on verrattuna hänen muihin jaloihin ominaisuuksiinsa samassa suhteessa kuin hiekkajyvänen taivaan tähtiin."

"Te masennatte minut!" huudahti luutnantti, heittäytyen istuimelle Alm'in viereen, surun, milt'ei epätoivon, osoitteilla; "minä ansaitsen kaiken sen nöyryytyksen, jonka te annatte minun kärsiä!… Minun kevytmielisyyteni saattaa minut turmiolle!"

Luutnantti Räyel oli, kuten jo olemme huomanneet, niitä luontoja, joille, vaikka heidän elämänsä olikin yhä kestävä jono ajanmukaisia hullutuksia tahi ylhäisissä tavattavaa riettautta, kaikki mitä suurimman kevytmielisyyden synnyttämää, kuitenkin sattuu joku silmänräpäys, jolloin tuntevat itsensä alakuloisiksi ja liikutetuiksi, ja jolloin he eivät ainoastansa voi käsittää sen pahan, jota ovat tehneet, vaan myöskin todellisten omantunnon soimausten johdosta tunnustaa syntinsä. Mutta tavallisesti eivät he viivyttele kau'an näissä elämänsä vihriäisissä kosteikoissa, vaan ovat pian taipuvaiset uudestansa heittäytymään niiden ryöppyävien tuuliaispäiden valtaan, jotka nousevat siltä kevytmielisyyden aavikolta, jonka läpi he ovat tottuneet harhailemaan ja jossa he ovat löytäneet suurimman hauskuutensa.

"Minä olen heittiö!" jatkoi tuo nuori miesi, kädet silmäinsä edessä; "minä ansaitsen teidän ylenkatseenne, kaikkien ylenkatseen!"

"Minä surkuttelen teitä", sanoi Alm; "teistä olisi kenties saattanut tulla miesi, jolla on kunniata ja sydäntä, jos teillä olisi ollut rohkeutta siihen… Te punastuisitte, jos teidät tavattaisiin harjoittamassa jotakin avua, ja te kiiruhtaisitte heti heittämään synkän hunnun tuon valoisan kuvan yli, ett'ei teidän toverinne tekisi pilkkaa teidän muuttuneista oikeuden käsitteistänne ja niistä johtuvista töistänne."

"Minun ystäväni istuvat vielä paikoillansa tuolla pöydän ääressä", lausui luutnantti: "olkaa hyvä ja seuratkaa minua, min tahdon heidän ja teidän läsnäollessanne antaa hänelle kaiken sen hyvityksen, jonka voin antaa."

"Minä en epäile, että te nyt tekisitte sen, sillä te aavistatte, että hän, jonka mainetta te koetatte korvata, ei nyt enään olekaan siinä turvattomassa tilassa, johon tytön, jolla ei ole omaisia, täytyy joutua. Ainoastaan turvattomia on teillä, herraseni, ja teidän kaltaisillanne rohkeutta loukata, sillä muiden edessä te matelette… Senlainen on se siveysoppi, jota te tunnustatte ja jonka jälkeen te elätte… Mitä tulee tuohon selitykseen, jonka te tovereillenne minun läsnäollessani antaisitte, on se tykkänänsä suotta… Olettehan te paljonpuhuvalla vaitiololla kuunnellut sitä vastaväitöstä, jolla minä siinä tilaisuudessa häädin teidän viittailunne, ja sitäpaitsi tahdon minä säästää hänen nimeänsä tulemasta mainituksi saastaisilla huulilla."

"Te vihaatte minua ja teillä onkin syytä siihen", lausui Räyel; "te tulette siis käyttämään ensimäistä tilaisuutta syyttääksenne minua hänen edessänsä."

"On se, että te ette koskaan saa etsiä häntä, ette koskaan lähestyä häntä… Te ryöstitte kerran hänen sisällisen rauhansa… Sen mielenlevon ja onnen, jonka hän nyt monien taistelujen jälkeen on saavuttanut, pitää oleman rauhoitettu kaikilta… Teidän omalletunnolle pitäisi jo olla kylläksi entisistä."

"Te lupasitte samaa Göteporissa, mutta sittekin matkustitte te hänen jäljessänsä, kiusaten häntä kaikkialla."

"Minä en voinut hallita sydämeni taipumusta… Niin, herraseni, minä lemmin häntä, lemmin häntä hulluuteen saakka."

"Hänen kylmyytensä saattaa minut mielettömäksi, ja minä etsin lohdutusta siinä ajatuksessa, että hän kerta on ollut minun omani… perkeleellinen lohdutus, minä myönnän sen, mutta"…

"Se lempi, joka ei voi tehdä uhrauksia, on ainoastansa raaka kiihko", keskeytti Alm innokkaasti; "kun te… te lausutte lemmen nimeä, tuntuu minusta kuin aurinko pimenenisi… Mutta jääkää hyvästi, herraseni!" lisäsi hän, nousten seisovallensa; "meidän keskustelumme on kestänyt liian kau'an… Minä toivon teidän painavanne sen muistoonne, ja olkaatte vakuutettu siitä, että minun menettelyni tässä asiassa tulee tykkänänsä riippumaan teidän menettelystänne… Väistäkäätte häntä, samoinkuin hän väistää teitä, ja te voitatte kentiesi joskus hänen anteeksi antamuksensa… mutta ensimäisellä askeleella, jonka otatte lähestyäksenne häntä, teen minä sen teille mahdottomaksi… Älkäätte unohtako, että on senlaistakin, jota ei uljasmielinen nainen koskaan suo anteeksi, ja tämä on se hävyttömyys, joka koettaa ilkkua hänen kunniansa kustannuksella, ja jos tämä ilkkuminen lisäksi perustuu petokseen, rikokseen, kuten teidän ilkkumisenne laita on, silloin ei ole teille anteeksi antamusta ijankaikkisella laupeudellakaan korkeudessa."

Mitä vaihtelevimman matkan jälkeen siintävillä seljillä ja vihriöiden saarien välitse tullaan vihdoin Lof-salon ihanille rannoille.

Ihmeteltyä Drottningholm'in linnaa, yhtä Nikodemus Tessin'in komeoista muistoista — sillä tällä mestarilla on niitä useampia kuin yksi — ja käytyä tuon verrattoman linnankäytävän läpi marmorikuvinensa ja Ehrenstrahl'in tekemine maalauksinensa, tullaan, tosin avaraan ja erinomaisen kauniiseen, puutarhaan, jonka yli tarhurin sakset kuitenkin on käynyt, muodostaen puista ja istutuksista patsaita, pyramiideja, palloja ja Jumala tiesi mitä. Huo'aten sen ikeen vuoksi, jolla liian ahdasmielinen kauneuden aisti on kahlehtinut mitä rehoittavimman luonnon, joudutaan leveöille poluille tuuheiden puiden välissä, joiden latvat onneksi ovat säilyneet kaunistelemisilta.

Katseltua syvimmän liikutuksen tunteilla noita kahdeksaa uskonuollistaruista vaskiryhmää, jäännöksiä Kustaa III:n ajoilta, jolloin ihannetaide vietti juhlapäiviänsä Pohjolassa, ja noita neljää suurta kiviastiata, muistoja kolmekymmenvuotisesta sodasta, jolloin meidän isänmaamme kunnia ja maine oli korkeimmallansa, siirrytään tiheämpiin, luonnoltaan synkempiin ja jylhempiin puistoihin, ikäänkuin olisi tarvis niiden varjoissa salata punastumistansa siitä, mitä sittemmin on kohdannut sekä ihannetaidetta että isänmaallista kunniaa.

Sitte riennetään vielä sen pikku Kiinan ohitse, jossa Lovisa Ulrika luultavasti monena yönä uneksi itsellensä hallitusistuinta kiinalaiseen malliin, jonka jalkoja vastaan "vapausajan" aallot voimattomina loiskuisivat, ja sitten tuon Kantonin ohitse, joka nyt on kesähuviloiden muodostama kylä, missä tukholmalaiset vetelinä oikovat raajojansa, mutta joka muinoin oli tehtailijakaupunki ja jossa ahkeruus sekoitti vasaran kalskettansa ympärillä olevista lehdoista kuuluvan linnunlaulun kanssa.

Lopulta ja kun on samalla lailla kuljettu Lof-salon kirkon ohitse, jonka hautausmaassa Kustaa III:nen opettajat, Klingenstjerna ja Dahlin, lepäävät, ollaan varsinaisen maaseudun helmassa, peltoinensa, vuorinensa ja havumetsinensä, jotka ulottuvat aina saaren läntiseen rantaan saakka, jota vastaan Lof-salon seljän aallot loiskavat, tuoden tervehdysstä vastapäätä olevasta Svartsjö-maasta.

Yhden niiden pienten lahdelmain rannalla, joita selkä muodostaa tällä tienoolla, kohottaikse erään somasti järjestetyn puutarhan helmasta komea, yksikerroksinen paviljonki kuistineen, joka nojaa vapaasti seisoville, marmorin näköisille pylväille.

Presidentti Elgklo, joka oli raivuuttanut tämän puutarhan ja rakennuttanut siihen paviljongin, oleskeli täällä kesän kuumimpina kuukausina.

Olihan jälkeenpnolenpäivänä Elokuun alkupuolella tahi noin neljätoista päivää Alm'in ja Räyel'in keskustelun jälkeen virransaaressa.

Presidentti seisoi kuistilla kiedottuna purppurapunaisesta sametista tehtyyn yönuttuun, nojaten erään nuoren, solakan, erinomaisen kauniin tytön käsivarteen. Sekä hän että tyttö seurasivat silmillänsä erästä milt'ei presidentin ikäistä herraa, joka nousi pienessä pihassa odottaviin, komeoihin ajopeliin, joita seurasi ajomies ja palvelija.

Päästyänsä vaunuihin nyökäytti tämä herra presidentille ja paljasti lumivalkean päänsä tuolle nuorelle naiselle.

"Kahdeksan päivän", vastasi presidentti; "olethan sinä luvannut sen, lapseni?" kysyi hän, kääntyen tytön puoleen, jonka käsivarteen hän nojasi.

"Niin, niin, kahdeksan päivän perästä", vastasi hän heikolla äänellä ja silmät luotuina ales.

"Tervetullut silloin, veli kauppaneuvos!" huudahti presidentti; "minä toivon kaikki silloin tulevan hyväksi ja parhaillensa."

"Minä rohkenen luottaa siihen ja odotan maltittomuudella määrättyä päivää", selitti vaunuissa istuva herra, jonka jälkeen vaunut lähtivät liikkeelle sillä kaidalla tiellä, joka johti pois pihasta.

Kun vaunut olivat kadonneet, kohtasivat presidentin ja tytön silmät toisensa, mutta kumpikin olivat vaiti.

Presidentti senlaisena, jolta hän nyt näytti, ei tuntunut enään olevan sama, jonka me näimme alkukeväästä. Paitsi sitä, että hänen kasvonsa näyttivät verevämmältä, lepäsi niiden yli myöskin tyytyväisyyden ja rauhan ilmaus, jota ei helposti saavuteta muutoin kuin ruumiin terveyden ja sielun rauhan keskinäisestä vaikutuksesta. Oliko tämä muutos maaelämän kaikkein viehätysten helmassa nautitun ihanan kesän tuottama? Vai oliko se seuraus seurustelemisesta tuon kauniin, lahjakkaan tytön kanssa, jonka lapsellinen rakkaus ja hellyys oli vaikuttanut tuon kylmän virkamiehen sydämeen, samoinkuin aurinko vaikuttaa kallioon, pukien sen vihriöivällä, turpealla sammaleella? — Luultavasti yksi niinhyvin kuin toinenkin, mutta enimmästi kuitenkin tuo viimeksimainittu, sillä paitsi sitä, että hän ottamalla perheesensä oman tyttärensä luuli voivansa palkita ne monivuotiset kärsimiset, joita hän tälle oli saattanut, oli hän myöskin tuntenut viimeisten neljäntoista päivän kuluessa rintansa paisuneen tunteesta, joka tähän saakka oli ollut hänelle outo, nimittäin isänrakkaudesta, ja sepä se oli, joka teki hänet niin onnelliseksi ja joka jokainen päivä, jokainen hetki kasvoi uusia juuria hänen sydämessänsä. Hänen elämänsä ehtoo ei tuntunut hänestä enään synkältä eikä kolkolta, sillä joka hetki, jonka hän vietti tuon kauniin tytön seurassa, sytytti uuden tähden hänen öiselle taivaallensa. Lisäksi tuli hänelle kaipuu omata rinnallansa jonkun, joka olisi liittynyt häneen vahvemmilla siteillä kuin palkollisen. Kun tullaan vanhaksi ja kivulloiseksi, muututaan ikäänkuin lapseksi uudestansa, eikä voida silloin yhtä vähän kuin elämän ensi vuosinakaan olla ilman ystävällistä, johtavaa ja hoitavaa kättä.

"Lapsi-hyväni", keskeytti presidentti vihdoinkin vaitiolon, "tietysti on sinulla tässä asiassa samoinkuin kaikessa muussakin täydellinen vapaus, vaikka minun täytyy puolestani tunnustaa tämän ehdoitellun naimisen kaikin puolin edulliseksi… Kauppaneuvos Räyel, minun vanha ystäväni, on yhteiskuntamme rikkaimpia ja enin arvossa pidettyjä jäseniä… Hänen poikansa on tosin ollut hulivili, mutta moni on ollut se suuremmassakin määrässä kuin hän ja sitten kuitenkin muuttunut vakavaksi ja järkeväksi… Jos tähän vielä lisätään sinun entinen suhteesi tuohon nuoreen mieheen, niin… mutta, Herran tähden, vaalenethan sinä kuin ruumis, tyttö-parkani!… Jumalan nimessä minun tarkoitukseni oli… mutta minä luulin, että"…

"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda; "suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"

"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti; "minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä… Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!… enkä olisi tullut niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani… En voi koskaan palkita hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."

"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin vaipuneena isänsä rintahan.

Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin
Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.

Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.

"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli… silloin kohtasimme hänet… hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."

"Eikö hän sittemmin ole etsinyt mitään tilaisuutta lähestyäksensä teitä?"

"Minä kuulin kotiväeltämme, että eräs nuori mies, joka kertomuksen mukaan oli hänen näköisensä, usein on tavattu tämän puutarhan läheistössä, mutta ei hän ole koskaan näyttäytynyt minulle."

"Eräänä päivänä viime viikon lopulla tuli hänen isänsä, kauppaneuvos, tänne… Minut esiteltiin hänelle, ja hän lausui myöskin joitakuita ystävällisiä sanoja minulle; mutta isäni kanssa oli hänellä pitempi keskustelu kahdenkesken… Sitten matkusti hän pois."

"Kauppaneuvos Valitti isälleni poikansa alakuloisuutta, ja minä näin selvään hänen kasvoistansa, että hän oli kovin murheissansa."

"Te tiedätte myöskin, mitä presidentti tässä tilaisuudessa vastasi kauppaneuvokselle?"

"Ja kun nämät kahdeksan päivää ovat kuluneet, mitä tulette te vastaamaan?"

"Niin, mitä pitää minun vastaaman?" kertoi Amanda; "mutta", lisäsi hän, tähystellen Alm'in kasvoja, "minä en tunnekaan teitä tänään, jalo ystäväni!… Oletteko suutuksissanne minuun?"

"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!… kuinka saattoi Amanda luulla sitä?"

"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne… Te olette kalpea!… Suuri
Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"

"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään… vähäpätöinen sairaus, joka pian menee ohitse."

"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette… Mitä aijotte te vastata noiden kahdeksan päivän kuluttua?"

"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui
Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.

"Minunko kanssani?… Se isällinen valta, jonka te kerran soitte minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."

"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin luottamus kuin teihin."

"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin, että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."

"Myöntymyksen ääniä on siinä kohonnut… mutta myöskin hylkäämisen ääniä."

"Minä en voi päättää sitä… minun sieluni häälyy synkkäin ja valoisain aavistusten heitettävänä."

"Ettekö ole kysyneet itseltänne: voinko tulla onnelliseksi tämän miehen kanssa?"

"Voisinko minä niiden seikkojen jälkeen, jotka ovat olleet minun ja hänen välillänsä, tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa, tahi joku toinen tulla onnelliseksi minun kanssani?"

Amanda silmäili, lausuessaan näitä sanoja salavihkaan Alm'ia, mutta sillä silmäyksellä oli jotakin merkintöä.

Amanda viivytteli vastausta, ikäänkuin olisi hän odottanut, että Alm olisi hänelle sen antamisessa avullinen; mutta revisori, joka ei ollut nähnyt tuota merkinnöllistä silmäystä, kertoi vaan viimeisen kysymyksensä.

"Ei", vastasi hän alakuloisena; "minä en voi tulla onnelliseksi toisenkaan kassa, eikä toinen tulla onnelliseksi minun kanssani."

"Siitä seuraa tietysti, että teidän täytyy tulla onnelliseksi hänen kanssansa", lausui Alm, peittäen omaa, kovin liikutettua mielialaansa ivallisella hymyllä.

Kun miesi Alm'in ijällä on rakastunut kahdeksantoista vuotiaasen tyttöön, näyttäikse hän joko ruikailevaksi ja pillittäväksi, ja herkkätunteellisuus neljänkymmenen vuoden ijällä joutuu aina naurettavaksi, tahi osoittaikse hän töykeäksi sekä äreäksi ja tulee siten kovin tukalaksi.

"Ah, te ette ole enään sama!" huudahti Amanda, nousten istuimeltansa; "te olette katkera… julma!"

Alm oli vaiti, Hänen silmänsä seurasi ilta-aurinkoa, joka samassa vajosi Svartsjö-maan metsän taakse. Sillä oli yhtäläisyys jonkin kanssa, joka sammui hänen omassa sydämessänsä.

"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda; "kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"

"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja lapsiansa!"

Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.

Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?

Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi ratkaistuksi — ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas, niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!

Mutta tulisihan kaikki nyt korvatuksi, kaikki sovitetutsi! sittenkään ei tämä ajatus saattanut häntä iloiseksi eikä onnelliseksi, sydämensä pohjasta tunsi hän jotakin olevan olemassa, jota ei koskaan voitu korvata, ei koskaan sovittaa, nimittäin hänen petetty luottamuksensa sen miehen kunniaan, jonka valtaan hän kerran viattomuuden kaikella uskallukselta oli itsensä uskonut. Jota syvemmin hän tunsi tämän, sitä selvemmin huomasi hän tekevänsä päätöksen enemmän olevan uhrin välttämättömyydelle, kuin joku pyhempi tunne, joka rientäisi kohtaamaan toista samanlaista, sillä ilman keskinäistä kunnioitusta muuttuu lempi liekiksi, joka palaa ja hivuttaa valaisematta ja lämmittämättä muuttuu ruumiilliseksi kiihkoksi, jonka taivaallinen tuoksu on haihtunut avaruuteen.

Tästäpä syystä olikin nyt synkkä pilvi hänen kauniilla otsallansa, tästäpä syystä vierikin muutama kyynel tuolle pienelle kultaristille, joka Vielä lepäsi hänen povellansa.

Hänen ajatuksiensa juoksun keskeytti järvestä kuuluvan soitannon suloiset säveleet.

Amandan silmäykset etsivät tuota välkkyvää lahtea ja huomasivat pian erään soman, lipuilla koristetun purren, joka vitkaan soudettuna viilsi läheltä sen rannan ohitse, jolla hän seisoi.

Purren kokassa istui ratsuväen virkapukuun Vaatetettuja soittajia, ja perässä seisoi muuan husaariupseeri täydessä tamineessa.

Purren täytyi, ennenkuin se ennätti sille kohdalle, jossa Amanda oli, ensin kulkea paviljongin ohi, jonka kuistille presidentti oli tullut, huiskuttaen valkoista nenäliinaansa. Husaariupseeri vastasi tervehdykseen kunnioitusta osoittavalla kumarruksella, ilmaisematta kuitenkaan minkäänmoista aikomusta lähestyä rannalla olevaa laituria. Jatkaen kulkuansa tuon pienen laiturin ohitse, ennätti pursi nyt niille laineille, jotka riensivät kostuttamaan niitä simpsukoita, mitkä kiiluivat Amandan pienten jalkojen ympärillä.

Purressa oleva upseeri teki, käsi sydämellänsä, vieläkin syvemmän kumarruksen tuolle hämmästyneelle tytölle. Nähdessänsä tuon nuoren miehen, kauniin kuin sodan jumala, ja jonka hän nyt tunsi, punastui Amanda kuin hehkuva ruusu. Kuu hän vielä päälliseksi, korvat lumottuna noista suloisista säveleistä, jotka niin valittavina johtuivat vettä myöten rantaan, näki tuon kainon, kunnioitusta osoittavan tervehdyksen ja tuon yhä kau'emmaksi siirtyvän purren, tunsi hän itsensä mahtavan tunteen valtaamaksi, ja hän kohotti oikean kätensä, viuhtoen innokkaasti ja kau'an valkoisella, karrikkailla koristetulla nenäliinallansa.

"Miksi ette yhtä hyvin juokse järveen hänen perässänsä, kuollaksenne kerrankin täydellä todella?" kuului Amandan takana käheä ääni.

Peljästyneenä kääntyi hän ympäri ja kohtasi erään kerjäläisen pilkistelevät silmäykset, joka seisoi nojaten erääsen koivunrunkoon.

Amanda siveli kädellänsä silmiään, ikäänkuin joku, joka ihanasta unesta on herännyt tuskalliseen todellisuuteen.

"Pikku Mandi ei enään tunnekaan vanhaa Svärd'iä, luulen ma", jatkoi kerjäläinen.

"Svärd!… Ah, se olette te… te!" huudahti Amanda, rientäen entisen opettajansa luokse.

"Niin, kylläpä se minä olen", vastasi Skinnarvik'in maisteri; "minä olen sitkeähenkinen kuin angerias, minä… Köyhyys ei ole mikään ilo, se on varmaa; mutta köyhyys on katoamatoin, se on yhtä Varmaa… Harmajakivi kestää, sillä aikaa kun tuhansittain kauniita kukkia kasvaa ja kuolee."

"Miksi ette ole ennen tulleet minun luokseni?" kysyi Amanda, tarttuen kerjäläisen kateen… "luultavasti tiedätte te minun usein tiedustelleen teitä ja että minä olen halunnut nähdä teitä."

"Tiedän kylläkin… Revisori Alm, tuo kunnon miesi, on useampia kertoja tuonut minulle terveisiä teiltä… Minua on ilahuttanut sangen paljon, että te vielä muistatte minua… mutta kaiketi muistatte te myöskin, että minä niinä aikoina, jolloin te asuitte rouva Grån luona, en mielelläni tahtonut näyttäytyä teille… minä tahdoin niin vähän kuin mahdollista muistuttaa teitä teidän surullisesta lapsuudestanne, jonka muiston aina olisi täytynyt herätä nähdessänne senlaisen olennon, kuin minä olen… En olisi nytkään tullut teidän luoksenne, jollei minulla olisi ollut teille tärkeätä asiaa."

"Hyvä äijäparka!" lausui Amanda syvällisellä liikutuksella; "te tahdoitte minulle aina niin hyvää, ja minä tiedän teidän uskovanne minua, kun sanon, että teidän läsnäolonne ilahuttaa minua, ja että minun hartain toivoni on voida tehdä jotakin teidän hyväksenne."

"Ah! kuinka kaunis tyttö teistä on tullut!" huudahti kerjäläinen, töllistellen häneen kiireestä kantapäihin; "sielun, jolla on senlainen asumus, pitäisi oleman sangen onnellisen."

"Olettehan te oikein kavaljeeri, Svärd-hyväni", lausui Amanda hymyillen; "seuratkaa nyt minua paviljonkiin, niin katson, josko minulla olisi teille mitään tarjoamista… Te olette käyneet pitkän matkan ja olette sekä väsyksissä että nälissänne."

"Tosin olen minä käynyt pitkän matkan… enpä, lempo vieköön, ollutkaan eilispäivänä viimeksi Drottningholm'issa… Hauskaa oli kuitenkin kävellä tuon kauniin puiston läpi jumalien ja jumalattarien joukossa, joiden puku, totta puhuen, on paljoa huonompi kuin minun."

"Kiitoksia kutsuistanne!" vastasi Svärd, viipyen paikallansa, "mutta ensin täytyy minun toimittaa asiani."

"Niin, sehän on totta, teillä on asiaa… tärkeätä asiaa… antakaapa siis kuullakseni!"

Amanda säpsähti, vähemmin kuitenkin itse kysymyksen kuin sen ivallisen äänen takia, jolla kysymys tehtiin.

"Onhan se totta, että presidentti Elgklo'n ihana tytär menee naimiseen kauppaneuvos Räyel'in kauniin pojan kanssa?" jatkoi kerjäläinen.

"Hoh, peijakas! minä saavuin eilen sattumalta revisori Alm'in luokse, ja häneltä sain minä tietää, että"…

"Te olette siis olleet hänen kodissansa!… minä en ole nähnyt häntä monen päivään."

"Sen minä, piru vieköön, kyllä uskon… suokaa anteeksi, että olin kiroamaisillani… revisori ei ole ollut ulkona moneen päivään."

"Minä en nähnyt lääkäriä enkä rohtopullojakaan… kuinka voisi hän siis olla sairas!…Hän istuu vaan huoneessansa ja miettii."

"Eipa juuri mitään, sillä hän säästelee enemmän sanoja kuin kahdentoistakillinkisiä… mutta sen verran sain minä selkoa, että presidentin tytär pääsee piakkoin Asplundaa tervehtimään ja kiittämään viimeisestä."

"Haa!… siis on revisori Alm pyytänyt teitä tulemaan tänne sanomaan minulle kaiken tämän!" lausui Amanda, punastuen suuttumuksesta.

"Tämä oli ilkeä sana noin kauniilta tytöltä… suokaa anteeksi minä olin puhumaisillani epäkohteliaasti!… Olisiko hän pyytänyt minua tulemaan tänne, joka aina, ja jokseenkin tarpeettomasti, on varoittanut minua olemasta teille haitaksi ja joka, kun minä eilen rohkenin lukea joitakuita vähemmin jumalisia esirukouksia tuon kristillisen avioliiton yli, ajoi minut ulos, vaikka me aina olemme olleet mitä parhaimpia ystäviä."

"Noh, siispä pitää teidän paikalla kirjoittaman eräs tarina minun sanojeni jälkeen."

"Tarina, niin", kertoi maisteri; "ettehän tekisikään sitä ensi kertaa… Mutta koska meillä ei ole paperia käsillä, voitte kirjoittaa sen johonkuhun lehteen teidän sydämessänne, jollei jo sen kaikki lehdet ole piirustettuna täyteen husaarikannuksia ja kypärintöyhtöjä."

"Niin, kuulkaahan nyt!" jatkoi kerjäläinen. "Oli kerran eräs herttaisen hyvä miesi, jonlaisia harvat ovat ja joka oli ottanut tavakseen tehdä ihmisille hyvää, mikä on suuri tyhmyys, sillä siitä ei saa palkaksi niinkään paljoa, että sillä voisi painaa ales hivuskarvaakaan. Nyt tapahtui eräänä päivänä, että tuo herttainen miesi kohtasi pienen tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Tuo herttaisen hyvä miesi antoi tyttöparalle katon pään päälle, vaatteet ja ruuan sekä paljon muuta hyvyyttä, jota ei saa vuokrata huoneenomistajilta, eikä ostaa räätäleiltä saati teurastajoilta. Silloin tapahtui se onnettomuus, että, samoinkuin taideniekka rakastuu omiin luomuksiinsa ja kukkain ystävä niihin kukkasiin, jotka ovat kasvaneet hänen hoitonsa alla, rakastui myöskin tuo herttaisen hyvä miesi kuollaksensa asti kasvatti-tyttäreensä, joka oli kehkeytynyt ihanimmaksi ruusuksi. Mutta nyt on useimmiten noiden ihanimpien ruusujen laita niin hullusti, että ne yhtä mieluisasti kääntävät lehtensä pirulle kuin okansa Herralle, Eräänä päivänä karkasi tuo kaunis tyttö tiehensä muutaman hyvästivoidellun viiksiparin kanssa. Silloin tuli tuo herttaisen hyvä miesi kovin murheelliseksi ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillansa. Ollen milt'ei kuoleman kielissä, tempasi hän kuitenkin itsensä valloilleen, sillä hän ei voinut kuolla, ennenkuin hän oli pelastanut tuon kauniin tytön ja nyhtänyt jokaisen karvan noista voidelluista viikseistä. Mutta kun tuo herttaisen hyvä miesi saapui asianomaiselle paikalle, oli se kaunis tyttö tiessänsä, sillä se lintu-raukka oli huomannut takertuneensa siivistänsä takiaispeltoon myrttilehdon asemesta. Silloin vaati tuo herttaisen hyvä miesi noita voideltuja viiksejä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja niin ottelivat he toistensa kanssa, että oikein oli hauskaa nähdä."

"Nyt oli tuolla herttaisen hyvällä miehellä kau'an aikaa ollut niin kalpeat ja kuopikkaat posket, että niitä oli nuoren tytön oikein kauhea katsella", jatkoi tarinankertoja; "mutta silloin tapahtui, että muuan mitä kauniin kukkanen puhkesi hänen kasvoillensa — kukkanen, jonka nuppu tosin oli valetusta lyijystä, mutta joka sittenkin voi kerskata mitä veripunaisimmista lehdistä, ja se kukkanen oli kauniin kuin nähdä voi. Mutta katsos, kukkanen oli tuolle herttaisen hyvälle miehelle liian raskas kantaa, ja sentähden kaatui hän maahan ja hajoitti ympärillensä noita kauniita lehtiä. Kun nuot voidellut viiksit sen näkivät, lähtivät ne, viisaasti kyllä, pakoon, jättäen sekä kukan että kukanpoimijan omaan huomaansa."

"Silloin tuli sinne muuan kerjäläis-raukka", jatkoi tarinankertoja, "ja kun hänestä näytti liian monta lehteä puhkeavan tuosta pienestä nupusta, päätti hän säästää niitä parempiin aikoihin ja rupesi hän siis hoitamaan tuota herttaisen hyvää miestä. Mutta nyt on tuossa kalpeassa poskessa elävä todistus siitä, että ne kerta ovat olleet kukoistavat ja kauniit."

"Tämä arpi on siis… mutta… mutta sehän oli seuraus eräästä lankeamisesta portaissa, niin on hän itse kertonut minulle!" tankkasi Amanda.

"Aivan niin, portaissa", vastasi kerjäläinen, "mutta hornaan johtavissa portaissa, joita myöten hän juoksi ales tempaamaan sieltä erään pienen tytön, joka on luotu taivasta varten. Mutta tarina ei ole vielä lopussa… Näin kului muutamia vuosia. Nuot voidellut viikset sievistivät itsensä taaskin uudella helvetinkivellä ja tekivät noita uhkahyppyjä uusien sampanjalasien ja uusien ruusuhuulien parissa, aivan niinkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Mutta sen herttaisen miehen sydän pysyi yhä murheellisena. Silloin tapahtui, että Herra Jumalamme, joka aina hallitsee niin kummallisesti tässä maailmassa, salli uuden ihmeen tapahtua maan päällä. Tuo nuori tyttö heräsi kuolleista. Mutta hän ei herännyt köyhänä eikä turvattomana lapsena, vaan oli sen sijaan rikas ja ylhäinen nainen ja niin kaunis, ettei hänen vertaistansa voitu löytää maailmassa. Kun nuot voidellut viikset nyt saivat sen kuulla, juoksivat ne pyytämään palkintoa hyvästä työstänsä. Ja katsos, ne saivat, mitä ne pyysivätkin. Mutta tuo herttaisen hyvä miesi, hän sai pitkän nenän, ja oli tämä nenä niin pitkä, että hän sen varjoon voi peittää muiston siitä ainoasta kukasta, jonka hän oli saanut; ja sen sai hän siitä, että hän oli ollut niin herttaisen hyvä."

Soitanto, jota sillä välin, kuin kerjäläinen kertoi tarinaansa, oli siirtynyt etäälle ja vähitellen mennyt kuulumattomiin, tuntui uudestaan, tullen yhä lähemmäksi; mutta sen valittavan kujerruksen sijaan, jota ennen on soitettu, kaikui nyt mitä vilkkaimpia riemusäveleitä. Pian tuli myöskin näkyviin tuo komea pursi.

"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen; "nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa, löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon lehdosta!… Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu koko seljän yli!… Tiedättekö mitä se merkitsee?… Sehän merkitsee suurinta riemua ja suurinta lempeä… Mutta kun olette viuhtoneet käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen, sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!… Onhan kaikki tuo, kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."

Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotakin.

Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta, joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?

Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.

"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee laiturille?"

"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.

"Lapseni, minä en ymmärrä sinua", selitti presidentti, silmäillen häntä kummastuneen näköisenä.

"Oi, onpa ollut kau'an, sangen kau'an siitä, kun itsekään olen ymmärtänyt itseäni", vastasi Amanda; "mutta kuinka onnellista, kun järki selkenee, ennenkuin on liian myöhää!"

"Arvoituksia, niin", kertoi Amanda; "mutta minä olen selvittänyt nämät arvoitukset, isäni!"

"Kiitollinen uhrauksitta… onnellinen häpeättä", Vastasi tyttö, kyyneleen toisensa perään vieriessä hänen ihmeen kauniista silmäparistansa.

"Niin, minä tahdon itkeä, isäni, ensi kerran todellisesta ja sydämessäni asuvasta ilosta!"

Sill'aikaa jatkot tuo komea pursi romantilaista paluu-matkaansa pitkin Lof-salon kaunista rantaa. Kaunis, täysiääninen soitanto helähteli yhtä vilkkaasti ja iloisesti. Tuo uljas husaariupseeri seisoi vielä suorana purren perässä. Vähitellen alkoi hänen äsken niin loistava silmäyksensä synkistyä, ja yksi syvä ryppy toisensa perään ilmestyi hänen majesteetillisesti kaarevalle otsallensa.

Soittajat, jotka huomasivat muutoksen tuon nuoren, anteliaan herran kasvoissa, katselivat pelvolla ja levottomuudella toisiansa, kentiesi siinä luulossa, että he soittivat väärin.

Iltapuolella seuraavana päivä makasi kaksi törkeännäköistä, epäluuloa herättävää miestä vierekkäin erään kuusen juurella, joitakuita kyynäriä Lof-salon pappilan länsipuolella olevasta maantiestä. Muutamain tien vieressä taajaan kasvavain katajapensaiden peitossa voivat he kuitenkin itse nähdä kaikki mitä tiellä tapahtui. Nuot molemmat miehet, joista toinen oli kasvultansa paljon rotevampi toistansa, joka kuitenkin oli tavallisen miehen mittainen, olivat paidanhihaisillansa, mutta vieressänsä oli heidän nuttunsa levällään, jotka olivat paljon siistimpiä, kuin olisi voinut odottaakaan henkilöillä, joilla on senlaiset paidanhihat.

"Vai niin, sinä sanot olevan hyvän olla eteläisessä kuritushuoneessa?" kysyi rotevampi miesi.

"Täytyy aina olla oikeutta rakastava… sanalla sanoen, saako siellä syödä vatsantäydeltä?"

"Herra armahtakoon, kuinka saakin, ja piru vie päällikön ja sen, jonka toimena ruuanlaittaminen on, jos joku herra vankeushallituksessa huomaa keiton pohjaanpalaneeksi."

"Niin kyllä… silloin kysytään meiltä aina, josko meillä on jotakin muistutettavaa… Saat uskoa minun senlaisissa tilaisuuksissa olleeni päällikön ja niiden muiden silmätikkuna."

"Siitä voit olla hyvilläsi… Milloin oli sillit happamia, milloin oli kokkareita puurossa, milloin liian vähän sianlihaa rokassa, milloin liian paljon vettä maidossa, ja niin edespäin."

"Ei mitään muuta kuin että nuhteita sateli päällikön ja niiden muiden korvien ympäri niin, että oli hauskaa ja hupaista kuulla."

"Silloinpa olisi ollut mieluista nähdä, minkä näköisiä he olivat kasvoiltansa."

"Kyllä kaiketi; he olivat punaiset kuin kukko naamaltansa… minä huusinkin aina kukkelikuuta, kun tuo kunnollinen vankeushallituksen jäsen oli mennyt matkoihinsa."

"Niin, niin, sillä lailla sitä on meneteltävä… Noh, saitteko siellä paljonkin ylimääräistä kestitsemistä?"

"Oletko hupsu!… Senlaista ei käytetä Långholm'issa… Lyödä vankia!… Ei, ei, se peli ei vetele… Se on kaartilaisten eikä kunniallisten ihmisten ruokaa."

"Karlsten'issa ei oltu niin tarkkoja siinä suhteessa… Se on seuraus, kuu asutaan liian kaukana Tukholmasta… Jokaisessa linnassa pitäisi olla kuninkaallinen vankeushallitus, silloin kävisi varmaankin kaikki siivommin, ja voisi niissä ehkä viihtyäkin paremmin kuin nyt."

"Ah niin, heillä on niin suuri huolenpito meidän hauskuudestamme ja menestymisestämme… Viime talvena tapahtui se onnettomuus, että eräs vanhempi kuritusvanki, joka hakkasi kiviä, sattui saamaan kivisirpaleen silmäänsä, ettei hän voinut nähdä sillä enään."

"Silloin nostettiin kysymys, että kaikki kuritusvangit, ollessaan senlaisessa työssä, saisivat paksulasiset silmälasit varjellakseen silmiänsä."

"Kuinka tuolle ihmisraskaalle esitykselle sitte kävi, en tiedä, sillä minä karkasin heti sen jälkeen… Melkein samaan aikaan, vaikka toiselta taholta, tehtiin esitys, että vangit asetettaisiin sotalain alaisiksi."

"Onpa vaan… herrat sotaupseerit arvelivat tulevan häpeäksi sotilaille, jos Vangit olisivat saman lain alaista kuin he."

"Hyvänen aika! jos siviliherrat ajattelisivat samalla rehellisellä tavalla kuin sotaupseeritkin, voisi tapahtua, että me vihdoin pääsisimme kaikesta lainalaisuudesta."

"Mutta kuitenkin ovat nuot talonpoikaistöllöt saakelin naurettavia", huomautti pienempi miesi; "en voi kieltää, että minun joskus tuli heitä surku."

"Tiedäthän, näetse, että jos kuka vanki yrittää karkuun, saa sotamiesi ampua häneen."

"Mutta, näetkös, jos hän ampuu tämän kuoliaaksi, vie piru hänet karvoinensa päivinensä."

"Onpa jokseenkin vaikeata saada sattumaan juoksevan ihmisen joko käsivarteen tahi sääreen, ja sentähden pitää talonpoikaistöllö parhaimpana ampua reikiä ilmaan."

"Kuinkas muutoin… Hänpä ei, lempo vieköön, ollutkaan mikään kollo, joka suunnitteli tuon asetuksen… enpä olisi itsekään voinut keksiä sen parempaa."

"Sen kyllä luulen", lausui rotevampi heistä. "Kuitenkin tuntuu minusta, että teillä, senlaisia hutiloita kuin te kaikki tyynni siellä eteläisessä kuritusvankilassa olettekin, on liian hyvä olo."

"Hutiloita?" kertoi hänen heiveröisempi toverinsa; "hoh, hoh, veliseni! Tosin käyttäytyvät he kuin hölmöt heti sinne tultuansa… mutta kunpahan saavat olla siellä jonkun ajan, eivät he enään ole teerenpoikia, hekään… Minä näytän sinulle ensi yönä, olenko minä mikään hutilo."

"Tee se… mutta ota ensin itsellesi joitakuita kulahduksia pullosta, niin nukut kuin keittiöpiika."

"Maljasi siis!" huudahti tuo unelias jättiläinen ja vei suullensa pullon, jonka hän oli vetänyt nuttunsa lakkarista; "mutta mitä se oli!" lisäsi hän, ottaen pullon huuliltansa, "etkö kuullut mitään?"

"Tällä ajalla päivästä… mahdotointa! Isä Jumala ei muistanut meitä, luodessansa suvi-illat."

Isot ja komeat, avonaiset vaunut uljailla, mustilla hevoisilla, ajomiehellä ja kahdella palvelijalla vieri, tullen lännestäpäin, samassa molempain miesten ohitse.

"Kuolema ja kirous! se oli presidentti Elgklo", vastasi rotevampi, joka oli pistänyt päänsä katajapensaiden väliin.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni", mörisi hänen toverinsa; "minä olisin valmis halkaisemaan pääni tuohon kiveen… minä voisin raivostua."

"Hän oli täydessä virkapuvussa… hänellä oli töyhtöhattu päässänsä."

"Ah, hän matkusti varmaankin Drottninghoim'iin… siellä on illalla kemut linnassa."

"Sinä olet oikeassa… kuninkaalliset ovat tulleet maalle… hän matkusti sinne."

"Siinä tapauksessa palajaa hän yöksi kotia… kärsivällisyyttä ja hyvää rohkeutta!"

"Käsittämätöintä, kuinka kaikki aina voi käydä vastoin… Siitä asti, kun tulin Karlsten'istä, olen liikkunut kuin käärme muurahaispesässä… jollei ole ollut yksi este, niin on ollut toinen… ei, toista nuti kova-onnista ihmistä kuin minä olen, ei löydy."

"Ruikailethan sinä kuin vanha ämmä, veli Broms… eihän vaivatta saada mitään tässä maailmassa, ja kävihän se meiltä kuin tanssi toissa yönä, kun teimme sisämurron Hallituskadun varrella olevaan hohtokivimyymälään… Se oli, sydänvereni nimessä, kaunis saalis!"

"Oliko se vähäpätöinen seikka, ett'en saanut häntä kiinni, enkä vääntää hänen niskojansa nurin?"

"Olisinhan minä kertakin päässyt rauhaan siitä konnasta, joka on koko kevään ja kesän ollut minun kintereilläni… Minä menen kaikessa viattomuudessani Uudentien varrella olevaan 'Kolmen Silakan' kapakkaan, jossa minä paljon vakoilemisen perästä olen saanut tietää hänen oleskelleen; mutta, näetkös, silloin on hän jo mennyt matkoihinsa puolen tuntia ennen minun tuloani… Eikö senlaisesta jo voisi syöstä tulta?"

"Ei kyllin siinä, että poliisin verikoirat ovat jäljessä, jos mihin menee, mutta tuo myöskin… Onpa oikein Jumalan onni, että olen näinkin kau'an saanut olla vapaaherrana, mutta"…

"Jos presidentti meni Drottningholm'iin, ei hän palaja pieltä ennenkuin aamupuoleen… kuninkaalliset syövät iltaisensa tavallisesti vasta aamupuhteella… eikö niin?"

"Aivan niin, se on selvää, että hän jää pois koko yöksi", vastasi Broms, ojentaen jyhkeitä käsivarsiansa jonkinmoisella alakuloisuudella; "mutta joll'en minä tänään olisi saaressa, olisi hän varmaankin maata kellinyt kotonansa, siitä olen minä vakuutettu… se on yhtäläistä kuin ainakin, kirotun yhtäläistä!"

"Lörpöttele sinä sill'aikaa, kun minä makaan", vastasi Broms haukotellen niin, että metsä kaikui.

"Me käymme presidentillä hänen poissaollessansa… mitä sinä siitä sanot?"

"Se ei maksa vaivaa", arveli Broms; "kaikkein parhaimmat tavarat on hänellä varmaankin mukanansa… tuota suurta hohtokivisormusta, jota hän kantaa sormessansa, en tahtoisi menettää mistäkään hinnasta maailmassa."

"Mutta niin hyvin varustetussa huoneessa, kuin hänen on, löytyy luultavasti paljon jäljelläkin, joka ei ole halveksittavaa… Muistapa vaan, että hänen luonansa saattaa viipyä kokonaisen illan ja yönkin häiritsemättä, ja sehän mahtane olla mukavampaa kuin täällä viruminen ja ilmaa haukkaaminen sekä muurahaisten korviinsaaminen… Mutta tiedätkö, mitä me tulemme tekemään, saatuamme täyteen vatsamme ja lakkarimme?"

"Sinäpä sanoit jotakin!" huudahti Broms, nousten äkkiä istuvallensa; "sepä oli tulinen miete, veliseni!"

"Se tulee opettamaan sitä herra-hyvää toisen kerran pysymään kotona vieraita saadessansa", arveli kuritushuoneenlainen.

"Sinä olet Långholm'in kunnia… minun pitäisi suuteleman sinua, sinä kunnon kehveli!"

"Siis rivakkaasti matkaan!" huudahti Långholm'in kunnia, nousten seisovillensa maasta ja heittäen nuttunsa käsivarrelleen; "pian tulee hämärä, ja minä luulen ilotulituksen tulevan näyttämään somalta."

"Vaiti!… taaskin tulee joku tiellä", ilmaisi Broms, nyhjäisten toveriansa kylkeen.

"Se on joku ratsastaja… hevosen kaviot kopsavat vastahiekoitetulla tiellä… varmaankin joku rakuuna… minä kuulen sapelintupen lompsavan hevosen kupeisiin."

"Sepä oli piru lentämään", muistutti Broms, "aivan kuin olisi suden lenko iskenyt kiinni hevosen häntään."

"En, mutta kyllä se oli joku sotilas, eräs oikeutettu murhamies, kuten minun ystävälläni, maisterilla, on tapana sanoa."

"Jos sinä saisit vallita, jäisivät pian kaikki ihmiset ilman niska- ja solisluuta."

"Ajattelepas, että minä tulin sen konnan luokse viime keväänä niin nälissäni, että olisin ollut valmis kaivamaan jäkälettä aidanseipäästä… Hänen luonansa esitettiin minut tuolle presidentille, jonka minä ensin aijoin nielaista, mutta sitten päästin menemään nuolematta ystäväni, maisterin, esirukouksista… tuo painaa vielä kuin kippunta harkkorautaa minun omaatuntoani… Nyt sovittiin, että minä jäisin asumaan ystäväni, maisterin luokse, jolla on pieni huone, sangen rattoisa, jos siinä vaan olisi tulisija ja akkuna… Minä laskeuin makuulle, ja minun ystäväni, maisteri, meni ulos ostamaan paloviinaa ja olutta, sillä näetse, minä olin tingannut itseni sekä ruokaan että asuntoon… Minä heräsin kuitenkin pian, nousin jalkeilleni ja menin akkunaan kurkistelemaan hiukan ympärilleni, sillä, ymmärrätkös, minä asuin ennen siinä talossa rakkaan Saarani kanssa… Saara parka! hän istuu nyt neljän seinän välissä kehräämässä kaikkea muuta kuin sukkia… Parhaallaan kun istun ja töllistelen kuin varpunen ruispeltoa, näen ystäväni, maisterin, tulevan poliisi ja puolen tusinaa laivanpurkajia muassaan, joilla oli suuret rusikkasauvat kädessään."

"Koska me nyt olimme sopineet keskenämme, ett'ei hän saisi kutsua keitään vieraita minun tuliaisilleni, ja minä sitä paitsi vastenmielisesti oleskelen noin kehnossa seurassa, luikin minä ajoissa matkoihini, mutta vannoin ystäväni, maisterin, jonakuna päivänä saavan maksaa kestingin."

"Nyt rupeaa tuulemaan; pidän parhaana ottaa nutun ylleni", lausui kuritushuoneelainen.

"Saadaanpa nähdä, että tämä tuuli ennustaa sadetta", vastasi Broms, "sadetta juuri kun meidän pitäisi toimittaa tulitusta… tavallinen vastoinkäymiseni… aina yhtäläistä, kirotun yhtäläistä…"

Näin puhuen etenivät nuot kaksi rosvoa yhä enemmän siitä paikasta, jossa he olivat levänneet. He menivät läntiseen suuntaan soiden ja metsätöyräiden yli, täten välttäen kaiken maantiellä kulkemisen.

Mutta tuskin olivat nämät kadonneet näkyvistä, kun joukko talonpoikia ilmestyi, tullen lähellä olevasta pappilasta. He olivat työvaatteissa ja varustettuina kirveillä, ikäänkuin olisivat he juurtajaksain menemässä metänhakkuuseen.

Heidän seurassansa oli eräs pieni mies, joka vaalean tukkansa yllä kantoi vahakankaasta tehtyä päähinettä, aivan sen näköistä, kuin kuljeksivaiset kunnon sällit tavallisesti pitävät.

Tuolla pienellä kunnon sällillä oli rumat, kierot silmät, jotka kuitenkin vilkuivat vilkkaasti joka taholle, ja hänellä oli arpikin vasemman silmän alla, jota ei myöskään suurin julistanut omaajaansa. Mutta hän oli sangen iloinen ja puhelias, tarjosi nuuskaa ja suutupakkaa vasemmalle ja oikealle sekä näytti sanalla sanoen olevan koko tuon talonpoikaisjoukon sielu.

Erään suuren, englantilaisen pianon edessä, joka oli runsaasti koristettu kullalla ja näkinkuorella, istui Amanda. Hänen sormensa leikittelivät näppäimillä, voittaen nämät huikaisevassa valkoisuudessa, ja ihanimmat sävelet, heleimmät soinnut, tulisen mielikuvitelman ja rauhoitetun sydämen synnyttämät, täytti tuon pienen, mutta ruhtinaallisella komeudella sisustetun huoneen.

Etehisen ovelta kuului kolketta, ja Amanda heitti näppäimet, käänsi kasvonsa oveen päin, jonka kynnyksellä näyttäytyi hänen kamarineitsyensä, eräs nuori ja sangen sievä tyttö.

"Enhän minä ole soittanutkaan, tyttöseni… sinulla on jotakin muuta mielessäsi… mitä sinä haluat."

Kamarineitsyt, joka nähtävästi oli hämillänsä, tankkasi joitakuita epäselviä sanoja.

"Sinä olet mureissasi siitä, ett'et sinä saanut mennä muiden kanssa
Drottningholm'iin", lausui Amanda.

"Ah, ei!… mutta minä ajattelin, että kun presidentin vaunut palajavat palvelijain kanssa, minä sitten saisin mennä linnan luokse, sillä siellä sanotaan tulevan niin kaunis ilotulitus, ja kaikki kuninkaalliset ovat siellä."

"Sen sinä saat, Mari… Tänään tahdon minä kaikkien olevan yhtä iloisten, kuin itsekin olen."

"Varmaankin on se hän!" huudahti Amanda, nousten pianon äärestä, "se on revisori Alm… hän tuli siis maata myöten, eikä vesitse, kuten hän lupasi kirjeessään."

"Oi, Jumalani! mamselli laskee vaan leikkiä… hän, jolla on tuo ilkeä arpi poskessa"…

"Tulee muutaman viikon kuluttua minun aviomiehekseni", sanoi Amanda sellaisella innolla, kuin olisi se hänestä erinomaisen hauskaa saada itse julkaista tämän seikan; "joudu ales ottamaan vastaan hänen hevoistansa… se tulee olemaan rangaistukseksi sinun epäkohteliaisuudestasi sille jalolle ratsastajalle."

Koko läntinen taivaanranta oli tulimeren näköinen. Tämä oli laskeuvan elokuunauringon hyvästijättösilmäys maalle.

Amandan silmät etsivät pihaa ja huomasivat pian erään vaahtoisen, kovin läähättävän hevoisen, joka seisoi kiinnisidottuna puutarhan veräjällä. Hänen silmäyksensä synkistyivät, ja ruusut vaalenivat hänen poskillansa, sillä se satulaloimi, joka oli kiinnisidotun hevosen seljässä, oli liian komea ja loistava kuuluakseen kenenkään sivilivirkamiehen hevoselle.

Tuskallisen levottomuuden valtaamana vetäysi hän kuistilta takasin huoneesen, pysähtyen keskelle lattiata, epäröivänä, mitä hänen tulisi tehdä, sillä hän aavisti, kuka ratsastaja oli.

"Siellä on eräs vieras upseeri", ilmoitti hän; "eräs vieras upseeri, joka"…

"Ei, hän ei ole mikään vieras", keskeytti häntä eräs husaaripuvussa oleva nuori mies, joka, työntäen kamarineitsyen syrjään, tunki sisään huoneesen.

Amanda peräytyi muutaman askeleen takaperin ja silmäili äänettömänä hämmästyksestä tuota sisääntunkevaa, jonka puheentapa ja liikunnot osoittivat mitä kiihtyneintä mielentilaa.

"Presidentti ei ole kotona", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, jolla välillä hän hiukan oli toipunut.

"Te mahdatte huomata, suloisin neitsyt", lausui upseeri kamarineitsyelle, "että minulla on jotakin kahdenkesken puhuttavaa teidän mamsellinne kanssa."

"Mari jää sisään!" käski Amanda ja lähestyi sitten, hehkuvana suuttumuksesta mutta arvollisuudella tuota odottamatonta, mutta raivoisaa vierasta.

"Noh, niin, jääköön hän sisään!" sanoi Räyel; "mielelläni minun puolestani ja myöskin vahingotta teille, jos hän, nimittäin ei ymmärrä ruotsia."

Amanda antoi merkin kamarineitsyelle, joka oukamustuneena ja hämmästyksissään meni huoneesta, ei kuitenkaan heittämättä syrjäsilmäystä tuohon nuoreen sotilaaseen, jonka loistava virkapuku, kaunis vartalo ja säännölliset kasvot näyttivät järin olevan hänen mieluisiansa.

"Herra luutnantti, minä arvelen teidän jo jäljestäpuolenpäivänä tavanneen teidän isänne, kauppaneuvoksen?"

"Niin, minä olen tavannut isäni", vastasi Räyel, hiukan hämillänsä hänen vakavasta ryhdistänsä.

"Ja että te siis tiedätte tuloksen hänen täälläkäynnistänsä edelläpuolenpäivänä?"

"Sittenpä minusta jo tuntuu sangen kummalliselta, että te enään siitä huolivatta käytte tässä talossa… Jos tähän lasketaan lisäksi, että te tällä ajalla vuorokaudesta, lupaa pyytämättä ja milt'ei väkisin tungette erään naisen rauhalliseen asumukseen, käyttäen hyväksenne sen poissaoloa, joka on hänen luonnollinen suojelijansa ja ystävänsä, silloin tulee teidän tekonne vieläkin käsittämättömämmäksi… ja kun te samalla rohkenette solvaista häntä hänen omassa huoneessansa ja lisäksi erään palvelijattaren läsnä ollessa, silloin muuttuu se epäritarilliseksi vieläpä alhaiseksikin, herraseni!… Että te menisitte niin pitkälle, sitä en ole koskaan rohjennut aavistaa katkerimmissakaan unelmissani."

Tuo nuori miesi tuijotti häneen, liikuttaen huuliansa, ikäänkuin tahtoisi hän puhua, mutta puuttui sanoja ajatuksillensa. Se tyyneys, jolla Amanda oli puhunut, oli silmänrävähdykseksi tykkänänsä poistanut hänen tavallisen lipeväisyytensä.

"Ja kuitenkin annan minä teille kaikki anteeksi", jatkoi Amanda, "tahdon unohtaa kaikki, jos te nyt menette tiehenne ja annatte tämän meidän kohtaamisemme olla viimeisen."

"Ei, se ei voi olla mahdollista!" lausui vihdoinkin Räyel, lyöden kädellään otsaansa, "ei, ei!… minä en uskoisi sitä, vaikka Jumala itse olisi sen sanonut."

Ääni hänen sanoissansa sekä hänen kasvojensa liikkeet erosivat nyt suuresti siitä samalla kertaa kiukkuisesta ja kevytmielisestä, joka hänellä oli sisääntullessansa. Mutta tämä on mielenominaisuus senlaisilla luonteilla. Kyynelehtevää naista polkevat he jalkainsa alla; mutta korskean naisen antavat he polkea itseänsä.

"Amanda! olipa kuitenkin aika, jolloin sinä lemmit minua", lausui
Räyel suurella hellyydellä, tavoittaen kädellänsä hänen kättänsä.

"Niin, sinun täytyy tulla omakseni! sinä et voi tulla kenenkään toisen omaksi kuin minun!" jatkoi Räyel palavin silmin, lähestyen häntä, tietysti rohkaistunna hänen silmänräpäyksellisestä alakuloisuudestansa.

"Minun täytyy siis suoraan sanoa teille sen, mitä kuulemasta minä aijoin säästää teitä kumminkin minun suustani", jäähdytti häntä Amanda; "varhain tänä aamuna, ja ennenkuin kauppaneuvos vielä oli ennättänyt saada minun vastaukseni, lähetin minä kirjeen revisori Alm'ille… Tässä kirjeessä tarjosin minä pyytämättä hänelle, mitä minä pyydettynä teiltä kielsin."

"Kuolema ja kirous!" sanoi luutnantti, horjuen uudestansa masennettuna takaperin.

"Loukattu itserakkaus kiroilee, mutta todellinen rakkaus kärsii hiljaisuudessa", sanoi Amanda, "sen haavan, jonka minä olen saattanut teille, parannatte te pian jonkun uuden uhrin kyyneleillä."

"Sinä et voi lempiä häntä! ei, sitä et sinä voi tehdä!" huudahti Räyel epätoivossansa.

"Olipa aika, jolloin minä erehdyin tunteistani häneen samoinkuin hänen tunteistansa minuun", lausui Amanda yhä tyyneenä; "suurinta kunnioitusta ja kiitollisuutta tunsin minä aina häntä kohtaan, mutta minkäänmoista hellempää suhdetta en minä kuitenkaan ajatellut, osaksi siitä syystä, että minä pidin itseäni kelvottomana sen jalon miehen rinnalla ja osaksi, koska minä luulin, ettei hänellä voinut olla minkäänmoisia lämpimämpiä tunteita minua kohtaan, kuin mitä isä tuntee harhateille joutunutta lastansa kohtaan, sillä te olitte aina kuin varjo minun ja hänen välillänsä… Silloin sain minä isänne kautta teidän tarjoumuksenne ja silloin kohousi minun rinnassani ääni, jota minä en tähän asti ollut oivaltanut, ja tämä ääni vaati minua ensin kysymään neuvoa tässä minun tulevaisuudelleni niin tärkeässä asiassa… minusta näytti ikäänkuin olisi hänellä yksin oikeus päättää minun kohtalostani ja ikäänkuin riippuisi kaikki hänestä."

"Ei pahaa sanaakaan lausunut hän teistä… ei myös sanaakaan hänen todellisista tunteistaan minua kohtaan… En tiedä, mistä se tuli, mutta minä tunsin itseni ikäänkuin petetyksi toiveissani, tunsin mieleni pahoitetuksi, ja me erkanimme nähtävällä kylmyydellä toisistamme… Silloin etsi minun ajatukseni teitä vaikka vastahakoisuudella ja häpeällä… minä huomasin, ett'en minä koskaan voisi lempiä teitä ja että minun avioliittoni teidän kanssanne tulisi olemaan minun parempain tunteideni turmio… minä tunsin itseni onnettomammaksi kuin koskaan ennen olin ollutkaan… Mutta taivas armahti minua ja aukaisi minun silmäni… ja ensi silmänräpäyksestä, kun tunsin olevani välttämätöin hänen onnellisuudellensa, ensi hetkestä kun tiesin hänen voivan lempiä minua ja tahtovan ruveta aviomiehekseni, päätin tehdä hänet niin onnelliseksi, kuin vaimo voi, ja minä tulen onnistumaan ahkeroimisessani, sillä Jumala on kanssani, vaeltaissani sen jalon miehen rinnalla."

"Armoa, armoa, Amanda!" rukoili Räyel, langeten Amandan eteen polvillensa; "säälikäätte minua!… Vielä ei ole myöhäistä… Sinutta en voi elää!"

"Minä en voi elää teidän kanssanne, ettekä tekään minun kanssani, sillä me emme voi koskaan kunnioittaa toisiamme", vastasi Amanda; "mutta minä tahdon muistella teitä lempeydellä ja sovinnollisuudella… Erotkaamme… jääkäätte hyvästi!"

"Noh, niin!" huudahti Räyel, nousten kiivaasti seisovillensa; "tulkoon siis minun kostoni tehokkaammaksi kuin minun rakkauteni!"

"Sinä et voi elää ilman miehesi kunnioitusta", jatkoi tämä epätoivon järkähtämättömyydellä silmissänsä; "minun vallassani on tehdä tämä kunnioitus tyhjäksi, ja, hornan nimessä, minä tulen sen tekemäänkin!… Minä tahdon seurata sinua kuin varjo… minä tahdon huutaa maailmalle: tuossa hän menee, hän, joka kerran on levännyt minun käsivarrellani, hän, joka on palanut lemmestä minun rinnoillani ja ollut hurmaantunut minun suudelmistani!… ha, haa!… kunnioitus tulee juoksemaan kujajuoksua naurun ja pilkan välissä, kunnes se lopulta on kuihtunut kurjuuden ja inhon kuvaksi!… Ei vähinkään sääliä! ei laisinkaan armoa!… samaa samasta!… välillämme on taistelu elämästä ja kuolemasta!"

Kauhistus, joka Räyel'in lausuessa näitä hirveöitä sanoja oli kuvattuna Amandan kasvoilla, muuttui puheen lopulla yliluonnolliseksi hymyilyksi hänen huulillansa.

"Minä tulen kuiskaamaan hänen korviinsa niin monta lemmen sanaa, ett'ei hän kuulekaan, kuinka vihan käärmeenkieli sähisee meidän ympärillämme", sanoi hän käsi sydämellänsä ja silmäys luotu korkeuteen; "minä tulen piirittämään hänet niin paljolla helleydellä, ett'ei hän näekään, kuinka pahuus nauraa ivanauruansa meidän ympärillämme… ja", lisäsi hän heleän äänensä koko soinnulla, "maailma, joka on kuunnellut herjaajan sanoja, tulee, nähtyänsä meidän kotimme, heittämään herjauksen ylönkatseella takasin herjaajan omaa päätä kohden!"

Räyel oli vaiti, mutta hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä kieppuivat.

"Venhe ulapalla!" huudahti Amanda, katsellen iloisella hämmästyksellä ulos kuistin akkunasta; "se laskee maata kohti… siinä on hän, siinä on Alm!… Ja te", lausui hän luutnantille, "te!… paetkaa, paetkaa hyvissä ajoin, sillä hänen, joka tulee, on taivas määrännyt minun suojelijakseni, ja hänen käsivartensa on voimakas kuin kostavan jumalaisen!"

"Minä murhaan hänet! niin, minä murhaan hänet!" kirkui luutnantti, kävellen edestakaisin huoneessa senlaisella rajuudella, että hänen kannuksensa repivät rikki tuon kalliin, turkkilaisen maton, ja hänen sapelinsa kolisi seiniin ja tuoleihin.

Aurinko oli jo kadonnut ja hämärä, joka vähitellen oli ruvennut leviämään sekä ulapan että viljapeltojen aalloille, lähetti varjon toisensa perään paviljongin hauskaan kesä-asumukseen.

"Ah! nyt on hän laiturin lähellä!" jatkot Amanda jonkunlaisessa riemun houreessa; "tule! joudu, joudu, sinä jalo, sinä kunnon miesi! Ah, sinua ei ole tarvis verrata tuohon ollaksesi suuri, taivahallinen! Jumalani, Jumalani! kuinka paljon olinkaan kadottamaisillani!"

"Haa!" huudahti Räyel kaikuvalla ivanaurulla, rientäen ovelta ovelle ja työntäen riikelin niiden eteen.

Amanda, joka kuuli riikelein ratinan, kääntyi säikähtyneenä ympäri; mutta ennenkuin hän edes oli ennättänyt aavistakaan näiden varokeinojen tarkoitusta, ryykäsi Räyel häntä kohti, kietoi käsivartensa hänen hoikkain vyötäryksiensä ympäri ja painoi häntä rintoihinsa.

"Nyt saa hän tulla!" huudahti tuo mieletöin; "ei kuitenkaan sulhaisena, vaan sulhaispojaksi meidän häihimme!… ha, haa!… omani olit sinä! omakseni jäät sinä!… ei taivas eikä helvetti tule tempaamaan sinua minun sylistäni… tule, tule, sinä lemmitty… sinä ihanin."

"Mari! Mari! auta! pelasta minut!" valitti Amanda, milt'ei tukahdettuna tuon mielettömän rintaa vasten.

"Ah! sinä olet pulleampi ja kauniimpi kuin sulottarien äiti!" jatkoi
Räyel veripunaisena otsaltaan ja säkenöivin silmin.

"Kohdatkohon vaan minua kirous!" raivosi väkinäisen tekijä; "kunhan menen helvettiin taivas sylissäni!"

Tätä lausuessaan veti hän mukanansa Amandan, huolimatta hänen mitä rajuimmasta vastarinnastansa ja sydäntä vihlaisevista valitushuudoistansa, sille puolelle huonetta, missä illan varjot peittivät kullatun sohvan purppuranpunaisia silkkipatjoja.

Samassa aukenivat huoneen ovet senlaisella paukahduksella, jotta koko paviljonki tärisi, ja huoneeseen astui eräs julma, jättiläisen tapainen henkilö.

Hänet nähtyänsä päästi Räyel hämmästyksen ja pelvon valtaamana Amandan, joka voimatoinna ja vaalenneena vaipui sohvalle.

"Minä luulen täällä jo ennestänsä olevan rosvoja ja murhamiehiä", lausui ovella oleva jättiläinen, "mutta minä en siedä hutiloita enkä mestarejakaan ammatissani."

Tämän lausuttuansa tempasi hän povestansa pitkän puukon leveällä, hiotulla terällä ja ryykäsi sisemmälle huoneeseen.

"Puolen tunnin perästä tulen minä takasin ja palajan teidän kanssanne kaupunkiin", vastasi Alm alakuloisella äänellä.

Syy tähän alakuloiseen lauseeseen oli lyhyesti seuraava: kun Alm heti puolenpäivänä nousi venheesen Ritarisaaren rannalla, nureksi hän länsituulta, joka suoraan vastaisena viivytti sitä silmänräpäystä, jolloin hän sulhaisena saisi sulkea rintaansa sen tytön, joka seitsemänvuotisten vaihtelevien toiveiden ja kärsimyksien alla oli ollut hänen ajatuksiensa, hänen tunteidensa ihanin esine. Millä sanomattomalla ihastuksella hän oli lukemattomia kertoja lukenut tuon jumaloidun tytön kirjeen, johon tämä puhtaan sielunsa vilkkaimmilla väreillä oli piirtänyt halunsa saada tarjota hänelle kätensä yhdistykseksi elämässä ja ijankaikkisuudessa! Mutta tuolla pitkällisellä, monta tuntia kestävällä matkalla nousi kysymys toisensa perään hänen vastattavaksensa. Mikähän oli saanut Amandan ottamaan tämän askeleen, joka avasi hänelle uuden, odottamattoman elämän onnea ja autuutta? Olikohan sydän niin lempeä ja sovintoon taipuvainen kuin Amandan onnistunut tykkänänsä tukahuttaa ensimäisen, tulisen lempensä, vaikka tähän lempeen oli vastattukin mitä alhaisimmalla tavalla? Eiköhän se päinvastoin olisi herännyt uuteen eloon ensimäisessä mahdollisessa tilaisuudessa sen rikkeen ulkonaiseeenkin sovitukseen, jonka takia hänen sydämensä vielä vuoti verta? Olisikohan mahdollistakaan, että silmä, niin nuori ja kaunis kuin hänen, alituisesti voisi olla ummistunut nuoruuden ja uljuuden etevyydelle?

Näiden kysymysten perusteilla heräsi loputta se vahva vakuutus, että Amanda oli tehnyt kiitollisuudelle uhrin. Mutta pitäisikö hänen ottaman vastaan tämän uhrin, hänen, joka ollen parhaassa keski-ijässänsä, jo kauvan tätä ennen oli tottunut kärsimään ja ilmanolemaan? Muuan sisällinen, voimakas ääni sanoi, ett'ei hänen pitäisi sitä tekemän. Tosin ei hän luottanut paljoa luutnantti Räyel'in kykyyn voida tehdä Amandan onnelliseksi; mutta hänellä oli sitä suurempi luottamus Amandan kykyyn voida tehdä hänet paremmaksi. Senlaisen vaimon kuin Amanda pitäisi Alm'in mietteiden mukaan voida kiinnittää enkelin siiven paholaisenkin olkahan, Tästä syystä, ja koska hän sitäpaitsi luuli tietävänsä, että Amandan isä, joka suosi naimiskauppaa Räyel'in kanssa, sangen vastenmielisesti antaisi suostumuksensa yhdistykseen Amandan ja alhaisen, köyhän virkamiehen välillä, päätti hän vapauttaa Amandan lupauksestansa ja siis jäädä vaan hänen uskolliseksi ystäväksensä, koska hänen täytyi luopua onnesta tulla hänen aviomieheksensä.

Tällä lujalla päätöksellä lähestyi hän paviljonkia, jolloin hän huomasi joukon palvelijoita seisomassa puutarhaveräjän sisäpuolella, vilkkaasti hälisten sekä kiivaasti osoitellen.

Eräs pieni mies, jolla oli vahakantainen päähine, erkani joukosta ja juoksi Alm'ia vastaan.

"Senlaisia jänishousuja, pelkureja, pensasritareja!" huusi tuo pieni mies, "kokonainen tusina pitkiä roikaleita, eikä heillä sittekään ole rohkeutta juosta tuohon huoneeseen, jossa parhaillaan varastetaan, ryöstetään ja murhataan!"

Alm katseli hämmästyneenä tuota pientä miestä, jonka hän tunnusteli jo ennenkin nähneensä.

"Joutukaa, herra!" jatkoi tämä, "tuolla ylhäällä on suurin konna, kun koskaan on pistänyt puukkoa kylkiluiden väliin!"

"Ei, minä en erehdy!" huudahti Alm ja kaappasi lujasti kiinni tuohon pieneen mieheen; "tulkaa tänne, mieskullat, pitämään tätä kiinni… hän on taskuvaras ja karannut linnan vanki!"

Palvelijat, jotka jo olivat suutuksissansa tuon pienen miehen epäkohteliaista haukkumasanoista, eivät viivytelleet ryhtyä hänen kimppuihinsa, huolimatta hänen kiivaista vastalauseistansa ja monista vakuutuksistansa.

"Oi, Jumalani!" huudahti Alm säpsähtäen ja tempasi itsellensä kirveen erään palvelijan kädestä sekä ryntäsi paviljonkiin yläkerran portaita myöten. Hänen perässään riensivät useimmat palvelijoista, sillävälin kuin muut pitelivät kiinni tuota vahakangaspäähineellä varustettua miestä.

Päästyänsä etehiseen huomasi Alm erään miehen puukko kädessä uhaten Amandan kamarineitsyttä, joka pyristeli laattialla sidottuna käsistänsä ja jaloistansa.

Alm'in kirveentakan tapaamana tuupertui miesi laattialla päästämättä vähintäkään ääntä itsestänsä, jonka jälkeen edellinen silmänräpäyksessä ryykäsi salin ovea vastaan.

Tuskin oli Alm temmannut auki tämän oven ja laskenut jalkansa kynnykselle, kun jättiläisentapainen henkilö ryntäsi sisältäpäin häntä vastaan verinen puukko kourassansa, mutta ennenkuin jättiläinen oli ennättänyt päästä häneen kiinni, horjui hän takaperin uudesta Alm'in kirveen antamasta iskusta. Mitä sitkeimmän vastarinnan perästä lannistui jättiläinen vihdoinkin ylivoiman alle.

"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni"' höpisi rosvo, sillävälin kun palvelijat raahasivat hänet ulos vuotavana verta useasta haavasta.

Joitakuita minuuttia tämän jälkeen seisoi Amandan kamarineitsyt vaaleana ja vapiseva kyntteli kummassakin kourassansa, lähellä salin sohvaa. Vieläkin lähempänä ja kumartuneena sen yli seisoi Alm hätäisesti puuhaten aukaisemalla virkanuttua eräältä nuorelta mieheltä, joka makasi pitkällänsä patjalla veristettynä ja kuollon leima kasvoillansa. Nojaten Alm'iin ja käsivarsi hänen vyötäisillänsä näkyi Amanda, tuijottaen tuohon onnettomaan.

"Rukoile!… rukoile!" röhelsi kuoleva ja hapueli molemmilla käsillänsä ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin tarttuivat hänen kylmät kätensä, toinen Alm'in, toinen Amandan käteen ja liittämällä heidän kädet toisiinsa sekä sulkemalla ne sitten omiinsa, levisi rauhan loisto noille kuihtuneille kasvoille, ja himojen uhri oli nyt uhri haudan.

Noin viikko tämän jälkeen istui, nojaten sohvanselkään eräässä komeassa syrjähuoneessa, suurimmassa rakennuksessa Kuningattarenkadun varrella, muuan mies hopeanharmailla hiuksilla, jonka kasvot olivat syvissä, vähemmin kuitenkin vanhuudenheikkouden kuin murheen raskaan lyijykynän piirtämissä kurtuissa. Hänen sammuvat silmänsä tuijottivat erääseen akkunan vieressä olevaan jakkaraiseen, jonka päällä oli leveäreunainen, kiiltävästä silkkihuovasta tehty hattu, mutta joka enemmäksi kuin puoleksi oli peitetty mustalla, poimuisella harsolla.

Ett'ei vanhus tällä silmänräpäyksellä ajatellut mitään muuta kuin suruharsolla varustettua hattua, todisti se seikka, ett'ei hän kuullut ovea avattavan, eikä nähnyt, kuinka eräs huoneeseen tullut ja kynnyksen sisäpuolella seisova, repaleisiin puettu ihmisolento lakkaamatta kumarteli kerta toisensa nöyremmästi ja syvempään.

Tuo kumarteleva miesi näytti vihdoin väsyneen näihin turhiin kohteliaisuuden osoituksiin, jota ei ole ihmettelemistäkään, ja, lakaten tästä, seurasi hän sentähden pilkistelevillä silmillä vanhuksen silmäyksiä ja kiinnitti näiden mukana silmänsä tuohon akkunan vieressä olevaan hattuun.

Seurauksena tästä silmäilemisestä oli eräs sangen omituinen hymyily tuon kummallisen olennon huulilla.

"Moni on tutkinut tähtiä kaiken ikänsä", alkoi oven suussa oleva henkilö, "eikä kuitenkaan tullut muuhun johtopäätökseen, kuin että ne ovat niin ja niin monta kertaa suuremmat sitä kiertotähteä, jossa me elämme, ja että niillä on määrätyt ratansa, joilla ne ijäti ovat kulkeneet ja joiden ulkopuolelle ne eivät saa kulkea, ääretön yksitoikkoisuus ilman alkua ja ilman loppua, jota sitä paitsi ei koskaan opita käsittämään."

Tämän äänen kuultuansa säpsähti vanhus ylös sohvalta, mutta vaipui silmänräpäyksessä jälleen entiseen tylsämielisyyteensä.

"Siihen on syynä tuo siunattu kirkkaus", jatkoi kerjäläinen, jonka lukija luultavasti jo on tuntenut Skinnarvik'in maisteriksi, "sillä sielun silmän laita on sama kuin ruumiinkin: niitä huikaisee valoon katsottaessa, ja ne käännetään siitä vihdoin pois, ettei tultaisi sokeiksi kuin huuhkain päiväsydämenä… Ei, paljon parempi on tutkia yötä ja pimeyttä, sillä silloin saa sielu silmät, jotka ovat jonkin arvoiset, kissan ja ilveksen silmät… Mainitkaa minulle muita samanlaisia kuvia kuin ne, joita yöllä nähdään… Sentähden, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, on selvää, että te, joka nyt kurkistelette tuota mustaa harsoa tuolla, näette siinä monta eriskummaista seikkaa, vaikka te ette näe aurinkoa, joka tänään paistaa niin herttaisesti, ettekä huomaa minuakaan, joka myöskään ei ole herttainen poika."

Sohvalla oleva vanhus veti syvän, karmaisevan huokauksen, mutta tuijotti yhä samaan suuntaan.

"Tuo hattu on valmistettu tehtailija Söderström'illä", jatkoi maisteri, "ja se pikkunen, kaunis mamselli, joka istuu Ritarihuonetorin varrella olevassa myymälässä, on kiinnittänyt siihen suruharson… mutta ettei tämä ole tapahtunut teidän pyynnöstänne, vaan kohtalon tilauksesta, sen näen minä selvään vielä kuudesta poimusta… niin, niin, kummallisesti vaan käy tässä maailmassa."

Muutamain silmänräpäysten äänettömyys seurasi, jollavälin kerjäläinen näytti kokoilevan muistelmiansa.

"Kuuden vuoden vanhana ajettiin minut pois äitini huoneesta", jatkoi hän uudestansa, "kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi minun velipuoleni… kuusi vuotta hänen syntymästänsä kuoli minun äitini… kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeen rupesin minä kaartilaiseksi ja vielä toisten kuuden vuoden kuluttua olin minä kerjäläinen, josta seuraa että kuusiluvulla saattaa olla suuri merkitys meille kummallekin… hitto vieköön, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! voitte suruharsosta lukea osan omaa historiaanne ja minun kokonansa… Mitäs minä sanon?… Pimeydessä ja yössä saadaan mitä terävimmät silmät… tuon mustan suruharson, kuolon ja haudan voittolipun, poimuista nousee nyt valo toisensa perään… mutta senlaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, ne eivät ainoastansa valaise, ne polttavat myöskin… Teidän pitäisi voiman sanoa minulle, kuinka monta palohaavaa teillä on omallatunnollanne… Jos minä pyydän teitä kauniisti, sanotte te sen kentiesi minulle kauppamiehen kunniavakuutuksella."

Kauppaneuvos höpisi joitakuita epäselviä sanoja, jonka jälkeen hän käänsi kasvonsa suruharsosta ja katki ne eräaseen sohvalla olevista patjoista.

"Te ette tahdo sanoa sitä minulle", lausui kerjäläinen. "Kentiesi onkin teille vaikeata antaa ajatuksillenne oikea juoksu… Klaaran kirkonkellon ääni kaikuu vielä teidän korvissanne… kentiesi tahdotte te minun olemaan teille avullinen?… tämä on minun velvollisuuteni, ollen vanha maisteri ja opettaja… Tahdotteko että teidän kanssanne käyn läpi jälkimuistelmia menneisyydestä?"

Kauppaneuvos oli vaiti, mutta nuot monet nytkähdykset hänen ruumiissansa todistivat, ett'ei hänen rinnassansa ollut yhtä vaitonaista.

"Ken valehtelee, hän myöntyy", sanoi maisteri, "noh, niin, olkaa siis tarkkaavainen, minä tulen puhumaan lyhykäisesti ja selvästi, enkä ottamaan äyriäkään vaivoistani… siis kaikissa tapauksissa puhdasta voittoa teille, herra kauppaneuvos!… teidän onnellinen tähtenne kauppamiehenä ei teistä koskaan luovu… koko maailman suruharsovarastot eivät voi pimittää sitä."

Kerjäläinen teki pienen pysähdyksen, jolla välin hän asettautui istumaan eräälle oven pielessä olevalle tuolille.

"Te olitte minun isävainajani, majurin, vanha ystävä", alkoi hän nyt jälkimuistelmiansa, "ja te olitte aina hänen oikea kätensä, joten minä kyllä käsitän, miten te voitte saada hänet myöntymään tuohon pykälään testamentissaan, että jos hänen ainoasta Kristian-pojastansa tulisi tuhlari, kurja olento, raukka, lankeaisi minun isäni jälkeen jäänyt omaisuus lyhentämättä äidilleni ja muille perillisille… kaunis edellytys viisivuotiaasta lapsesta, joka hymyili auringolle ja leikki nurmen kukkasilla… mutta miten te voitte saada minun äitini suostumaan siihen, sen tiennee ijankaikkinen Jumala; mutta mitä koko maailma sai tietää, oli se, että tuskin oli ilma siinä huoneessa, jossa isäni oli maannut ruumiina, puhdistettu, kun minun äitini uusi morsiusvuode laadittiin… Te olitte kuitenkin ennustaneet minun tulevaisuuteni ja vieläpä sangen säntillensä… taivaskaan ei olisi voinut tehdä sitä paremmin… Te aavistitte minun tulevan sitkeähenkiseksi huolimatta kaikista tunnustelijoista siinä suhteessa ja sen vuoksi oli hyvä, että tuo pykälä oli olemassa.

"Miksi temmattiin minut kuuden vuoden vanhana äitini helmasta ja heitettiin vento vieraaseen syliin?… Kentiesi tullakseni paremmin vaalituksi… Te pelkäsitte äitini hemmoittelevan minut pilalle, mutta… mutta mitä se olisi tehnyt?… syöttöporsaistahan tulee aikaa myöten suuria sikoja ja sehän olisi vaan edistänyt teidän kasvatusaikeitanne minun suhteeni… Mutta te aavistitte itse joutuvanne isäksi ja te ehkä pelkäsitte minun liian kovaa tuutivan siskopuoliani, ja että minä, ikäänkuin kissa, voisin puraista heitä kaulaan heidän nukkuessansa… te aavistitte vastamunausta siltä, jonka elämälle te olitte valmistaneet munauksen… vai pelkäsittekö te kentiesi minun äitini rakkauden minuun tulevan vahvemmaksi kuin hänen heikkoutensa teitä kohtaan?… Te piditte varman epävarmaa parempana… sillä kerralla olitte te enemmän saivartelija kuin kauppamies, ja piru palkitsikin teidän varovaisuutenne.

"En tahdo puhuakaan, miten minun lapsuuteni laiminlyötiin, miten minun äitini, teidän rautakouranne alla, vihdoin kuoli, saamatta enää edes nähdäkään esikoistansa, jonka vallattomuudet, teiltä tuhansin tavoin edesautettuina, maine, teidän toimestanne ja teidän suurentamina, vei hänen korviinsa, myrkyttäen hänen viimeiset hetkensä, ja miten minut nuorukaisena ympäröitiin kaikenlaisten viettelysten paulollla, joiden äärimäiset langat olivat teidän tukevassa kädessänne.

"Ja kaikesta tästä huolimatta olin minä kuitenkin tyhjäksitekemäisilläni sen ennustuksen jonka te niin taitavalla kädellä ja terävällä silmällä olitte laatineet ja suunnitelleet. Onnettomuus satutti, että minulla oli terävä pää, kuten sanottiin, ja kuten minä, totta puhuen itsekin uskon. Minä oleskelin Upsalassa, ryypiskelin ja pelasin uhkapeliä öillä, minut kannettiin juopuneena kotiin aamuisilla, mutta istuinpa kuitenkin päivillä provessorein luona tutkinnoissa ja eräänä kauniina päivänä seisoin minä kaikkein ihmeeksi ja teidän hämmästykseksenne muiden kanssa parnassilla, tosin turmeltuneena sekä ruumiin että sielun puolesta, kantaen otsallani yhtä kauniin ja vahvan laakeriseppeleen kuin toisetkin. Tätä viimeksimainittua seikkaa ette te Ollut voineet aavistaakaan, sillä te olitte liian kehno luonnonhistoriassa tietämään, että putamankin rannalla rehoittaa puita sekä pensaita ja että rupaisimmallakin vedenpinnalla kasvaa lehtiä ja kukkia, jotka eivät ole kelvottomia auringon valaistavaksi.

"Tultuani lailliseen ikään aloin minä nyt tutkailemaan ympärilleni, nähdäkseni sekä isän- että äidin perintöäni, ja minä kurkailin pelkästä myötätuntoisuudesta minun monien karhujeni kurkkuihin sillä näiden viimeksimainittujen lisääntymisestä sekä laajentumisesta olitte te kyllä pitäneet isällisen huolen. Meidän ensimäinen kohtaamisemme monivuotisen erossaolomme jälkeen muuttui molemmanpuoliseksi hammasnäyttelyksi… mutta jospa minun torahampaani olivatkin kuin karhun, on teidän sitävastoin kuin norsun… asianomaisen oikeuden edessä syntyi hirmuinen näykkiminen… Mutta nyt sain minä osakseni jotakin, johon verraten teidän norsunhampaanne oli samassa suhteessa kuin nuppineula viirinsalkoon, nimittäin julman pitkän naaman, sillä minä sain tutkiakseni kaksi oivallista teosta, 1:ksi tuon hullunkurisen pykälän testamentissa ja 2:ksi erään sangen huvittavan tarkasti tehdyn laskun kaikista niistä rahamääristä, jotka minä öillä olin menettänyt uhkapelissä sekä joka kerrasta, jolloin munit aamuisilla juopuneena kannettiin kotiin… Pirunmoinen miesi, ajattelin minä heti ja nauraa hohotin, sen veitikan ottaisin minä heti salanuuskijaksi, jos minä olisin kuningas… Mutta ehdittyäni miettiä tarkemmin asiaa, ei minua enään naurattanutkaan… Minä huomasin, ett'ei ollutkaan vähempää kysymyksessä kuin lähteminen ikäänkuin varpunen tähkän äärestä ja pääliseksi ennenkuin minä vielä ollut päässyt sille istumaankaan… Sehän oli kauhea pelätti, kun oltiin ripustettu tuon laakeriseppeleen voittaneen nuorukaisen tulevaisuuden tien veräjäpieleen! pelätti, jolla oli malja jalkana, pelilaatikko vatsana ja perinnöttömyys päänä!… Ja mikä perinnöttömyys päälliseksi! perinnöttömyys, joka ei ollut päätetty irstaisuuden ä ö y:n johdosta, vaan määrätty jo aikoja ennen viattomuuden a e i:tä… Herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, teillä oli sydän ja munaskuut kuin sarvikuonolla.

"Tästä syntyi tietysti tulenpalava riitajuttu asianajajainkin hyödyksi… minä sanon tahallani asianajajain, sillä te maksoitte ei ainoasti omalle asianajajallenne vaan myös minunkin… Nyt kuuluu mittaustieteen maisterin tutkintoon, että täytyy tupata päänsä täyteen kreikan- ja latinankieltä mutta sitävastoin olla tyhmä kaikessa, joka voisi olla hyödyksi käytännöllisessä elämässä!… Minä tiesin tarkalleen eroituksen attikalaisen ja dorilaisen murteen välillä, mutta tuskin oli minulla tiedossa, josko minun isänmaani oli saanut minkäänmoista uutta lakia sittemmin kun Wiger'in la'it säädettiin. Sentähden jätin minä kaikki asianajajani käsiin ja laskeuin sitte levollisesti nukkumaan. Nukkuvaa voi kärpänenkin vetää nenästä, ja mitä kärpänen voi, sitä voi kaiketi tehdä senlainen kauppaneuvoskin, kuin te olette… Minä menetin riitani alimmassa oikeudessa ja minun asianajajani, tuo kunnon miesi, menetti muistonsa, kun hänen piti vedota ylempään oikeuteen. Nyt heräsin minä vihdoinkin ja valmisteliihen kääntämään nurin taivaan ja maan; mutta juuri kuin syljin kouriini, saadakseni varman kiinni-iskun, otti minua kaksi oikeudenpalvelijaa kiinni nutunliepeestä ja vetivät minut velkavankilaan, jossa ei pääse käsiksi taivaasen eikä maahan. Siellä lasketaan sielu paarille, puetaan se varallisuuden ja tilaisuuden viittaan sekä eletään hyörinässä ja pyörinässä, viettäen täten sielun hautajaisia.

"Niinpä olin minäkin, kuu kerran pääsin pois tuosta Horn'ninkadun varrella olevasta paarihuoneesta, ainoastansa pelkkä ruumis, jossa tuon haudatun sielun haahmu välistä kummitteli. Eräänä päivänä päätti haahmu tehdä ruumiin kaartilaiseksi, koskas kaikki, mitä sotamieheltä vaaditaan on siinä, että hänellä on ruumista niin paljon kuin mahdollista, mutta sitävastoin sielua niin vähän kuin mahdollista; täytyy sanalla sanoen, olla jonkunlainen kone, joka saa toimeen kiväärinlaukauksia ja painettu pistoja ynnä muuta senlaista, joka tarkoittaa hengenottamista toisista joko sielulla varustetuista tahi sieluttomista ruumiista, aina sen mukaan kuin koneen haltija hyväksi näkee. Siis tottelin minäkin kuusi vuotta rumpun ääntä, vaikk'en ollutkaan ollut tottelematoin, en isälleni enkä äidilleni… He vaativat minua rupeamaan perinnöttömäksi, ja olinhan minä mukiinmeneväinen kuin lammas, vaikka nahkani laita oli varsin huonosti.

"Saatuani eräässä koetusampumisessa oikean käsivarteni vialliseksi, joka vihdoin tuli halvatuksi, sain minä eron sotapalveluksesta ilman eläkerahatta. Mitä minä sitten tähän päivään saakka olen ollut, tietää Tukholma, jolta minä joka päivä olen kerjännyt, ja te, jolta minä sitä vastoin en koskaan ole kerjännyt, vaan päinvastoin ollut teitä kohtaan niin nöyrä ja kohtelias, kuin konsanaan voi vaatiakaan mitä kiitollisimmalta poikapuolelta… Mutta te heitätte taaskin silmäyksenne tuohon suruharsolla peitettyyn hattuun, näen ma… hyvin, varsin hyvin! te todistatte minun sanojani noilla kuudella poimulla… se osoittaa teidän tarkkaavaisuudella seuranneenne näitä pieniä jälkimuistelmia… kiitoksia siitä, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! Tavarata ja kultaa olette te saaneet ilmaiseksi ja lähimäistenne kiitollisuuden aina kaupanpäälliseksi!"

Kauppaneuvos, joka jälkimuistelmain kestäessä oli peittänyt kasvonsa sohvanpatjaan, oli näiden loppupuolella katsahtanut ylös kääntämättä kuitenkaan silmäyksiänsä puhujaan, ikäänkuin ei hän olisi uskaltanut katsoa sinnepäin; mutta hänen kasvonsa vaalenivat vaalenemistansa.

"Onpa totisesti, hänkin siinä!" huudahti kerjäläinen vilkaisten suruharsoon; "eipä siis olekaan ihmettä, että te niin ahkeraan silmäilette noita kuutta poimua… ja minä, umpisilmä, joka en heti huomannut häntä!… sehän on itse kultapoika, minun velipuoleni, pikku Kustaa… seisoohan hän ihka elävänä täydessä loistossaan ylimmäisellä portaalla ja kiekahtelee korollansa vanhan, tapansa mukaan… hän avaa kauniin suunsa… eikö kauppaneuvos kuule, mitä hän sanoo?… Ettekö?… mutta minä kuulen sen, minä… niin, näin hän sanoo: kiitos, kiitos, kunnioitettu isäni kaikesta, mitä sinä olet tehnyt minun hyväkseni! sinä olet elänyt ainoastansa poikasi eduksi, ja kaikki olet sinä uhrannut hänen edestänsä… ihmisyyden, sydämen, omantunnon, kaikki, kaikki… ja minä tahdonkin kiitollisuudella viedä jälkimaailmahan sinun nimesi ja sinun miljoonasi!"

"Mutta mihin, Herran nimessä, pikku Gustaf menee?" jatkoi kerjäläinen, "hän laskee ales hyveitä poimulta toiselle aivan kuin portaita myöten, mutta joka askeleella, jonka hän ottaa, putoaa kukkanen veripisaran muodossa hänen poskeltansa… Nyt seisoo hän alimaisella, kuudennella… ah, hän vaipuu, polvet, vatsa ja rinta katoavat… nyt on vaan hänen suunsa auki… hän puhuu… mitä hän sanoo?… Niin, näin sanoo hän: isä-parkani, alespäin menevät eikä ylöspäin sinun nimesi ja sinun miljoonasi, ja kaikesta, mitä sinä olet säästänyt ja haalinut kokoon, sait sinä vaan uljaalle, toivorikkaalle pojallesi komean, tammipuisen ruumisarkun… mutta kaikkein pahinta on ollut, että minun velipuoleni, tuon kerjäläisen, sormi on myöskin, huolimatta hänen halvatusta kädestänsä, vaikuttamassa. Eikö se ole hirveätä, isäni, että senlaisella raukalla pitää oleman halua ja kykyä kostamaan!… Hyvästi, isä, me tavataan kerran, se on varmaa; mutta missä, sitä en voi niin tarkkaan sanoa; kuitenkin tuntuu minun jalkojeni alla polttavan!"

Kerjäläinen nousi tuolilta ja heitti silmäyksen sohvalle. Sitten meni hän vaitonaisena huoneesta. Tultuansa saliin, kohtaisi hän yhden palvelijan, joka katseli häntä silmät seljällänsä, luultavasti hämmästyneenä senlaisesta talossakäymisestä.

"Kuka te olette? mitä te tahdotte? kuinka olette te päässeet sisään?" kysyi palvelija.

"Menkäätte herra kauppaneuvoksen ja tähdistön jäsenen luokse", vastasi kerjäläinen tyynesti, "sillä hän on kuolemaisillansa… ja totta se kait lienee, koska hän itse sen sanoo."

Lokakuun loppupuolella, eräänä näistä harvoista kirkkaista aamuista, joita aurinko lahjoittaa maalle korvaukseksi yhdestä ja toisesta suvella odotetusta, mutta tulematta jääneestä, astuskeli kauniin, äskensisustetun, eräässä suuremmista rakennuksista Pohjoismalmilla olevan huonekerroksen läpi muuan keski-ikäinen miesi voimakkaalla ruumiinrakennuksella, taluttaen käsivarrellansa erästä nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa olevaa naista. Tuo ihastuttava nainen oli vaatehittu kalliisen, lumivalkoiseen ja monilukuisista koristeista paisuilevaan aamupukuun ja mustankähäräisessä päässänsä oli hänellä valkoinen silkkimyssy, jonka vasemmalla puolella loisti mitä ihanin, pieni ruusunnuppu. Jokaiseen kuvastimeen, jonka ohi nuot molemmat astuivat, heitti hän silmäyksen, katsoaksensa miltä tuo kaunis myssy näytti, hepsahteleminen, joka on niin tavallinen, mutta niin anteeksiannettava ja viatoin nuorelle vaimolle hääpäivän jälkeisenä aamuna. Usein lähensi miesi huulensa siinä käsivarressa olevan käden lumivalkeaan samettinukkaan, joka oli kietounut hänen käsivarteensa senlaisella helleydellä, kun haluaisi se kasvaa kiinni tähän. Äkkiä pysähtyi nainen ja siis tietysti miesikin, jonka jälkeen nainen hiljaa irroitti kätensä hänen käsivarrestansa ja katosi erääsen syrjähuoneesen. Vaan pian palasi hän takasin, kaunis merenvahapiippu toisessa ja palava, ruusunpunainen sytytin-paperi toisessa kädessänsä.

"Sinä olet tottunut tupakoimaan kahvin juotuasi", sanoi hän, ojentaen piipun miehellensä.

Hymyillen otti miesi piipun, mutta aikoi heti panna sen pois, höpisten jotakin poika-miehen tavoista.

"Ah, ystäväni!" lausui nainen; "sinun poika-miehen tapasi otan minä vastaan samalla riemulla ja kiitollisuudella, jolla olen vastaan ottanut sinutkin… minä soisin sinun olevasi onnellisemman, mutta kuitenkin saman."

"Lemmittyni! omanvoitonpyynnöstähän minä en tahdo tupakoida", sanoi miesi; "tupakansavu myrkyttäisi ruusujen tuoksun sinun huuliltasi."

"Eikö mitään muuta", vastasi nainen, sytyttäen itse piipun ja vetäen siitä muutamia hienoja savuja; "näetkös, nyt olen minä samassa kadotuksessa."

Nyt ei miesi viivytellyt viedä hammasluuta huulillensa; mutta pian sammui valkea piipusta. Ei mikään maallinen tuli pysy vireillä puhtaan lemmenliekin rinnalla.

Vastanaineet astuivat saliin ja pysähtyivät erään Rosenwall'in tekemän pianon ääreen, joka oli avattuna. Nuori vaimo istahtui pianon edessä olevalle tuolille, ja näppäimistä nousi tuhansittain kiihkoisia, eriskummaisia ääniä.

"Fridolf!" kysyi hän; "voitko sanoa, miten minä selvitän nämät epäsoinnut?"

Miesi arvaili useita kertoja, mutta, kuten näytti, ei laisinkaan tyydyttävästi.

"Kas näin minä ne selvitän", sanoi nainen, hypäten pois tuolilta ja istautuen miehensä polvelle; "oi, selvitköön kaikki elämän epäsoinnut niin!" lisäsi hän, kietoen kätensä tämän kaulalle ja nojaten hehkuvia kasvojansa hänen rintaansa vasten.

Näin istuivat he hetken aikaa vaitonaisina ja liittyneinä toisiinsa, kaksi ruumista, mutta ainoastansa yksi ainoa sielu.

Vihdoin kulkivat he, syleillen toisiansa, akkunaan, luultavasti kiittämään taivasta, joka oli tehnyt heidät kummankin niin onnelliseksi, niin autuaaksi.

"Fridolf, etkö näe?" huudahti nuori vaimo, kasvot lähellä akkunanruutua; "hän tuolla alahalla… hän, jota meidän lähinnä Luojaa tulee kiittää kaikesta!"

Kadulla, silmäykset kiinnitettynä samaan akkunaan, näyttäytyi Skinnarvik'in maisteri. Hän nyökkäsi iloisesti molemmille aviopuolisoille ja liikutti huuliansa ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin.

Jos kivimuurit, jotka olivat kuunnelleet, mitä hän sanoi, olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet seuraavan lauseen:

"Se on siis totta, että nähdessään toisten riemun voi unohtaa omat murheensa!"

Alm avasi akkunan, jolloin kerjäläinen kulki pois pitkin katua näkymättä kuulleensakaan sitä ystävällistä ääntä, joka kutsui häntä takasin. Erään poikkikadun kulmassa pysähtyi hän uudestansa ja kääntyi ympäri.

Eräs auringonsäde, joka samassa vilahti pitkin poikkikatua ja meni aivan kerjäläisen kasvojen ohitse, murtui silloin jonkin läpi, joka näytti monenväriseltä helmeltä hänen syvään painuneessa silmässänsä.

Kerjäläinen kaiveli sormellansa pois tämän helmen, nyökkäsi taaskin iloisesti akkunassa oleville ja katosi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMEN NÄYTTELIJÄTÄR: ROMANTILLINEN KUVAELMA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Lemmen näyttelijätär: Romantillinen kuvaelma

LEMMEN NÄYTTELIJÄTÄR

AUGUST BLANCHE

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE