The Project Gutenberg eBook of Mathias Aleksanteri Castrén This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Mathias Aleksanteri Castrén Author: Anna-Maria Tallgren Release date: June 20, 2021 [eBook #65649] Language: Finnish Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN *** E-text prepared by Jari Koivisto MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN Kirj. A. M. TALLGREN Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 18. Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1913. SISÄLLYS: Alkusanat. M.A. Castrén Ympäristö ja lapsuus. Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen. Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat. Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille. Samojedien parissa. Kotimaassa 8 kuukautta. Toisen kerran Siperiaan. Elämän viime vuodet. Kuolema. Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys. Alkusanat. Joulukuun 2 p. tänä vuonna on kulunut 100 vuotta mainion kielitieteilijän ja tutkimusmatkailijan Mathias Aleksanteri Castrénin syntymästä. On luonnollista, että hänen satavuotispäivänään verestetään mahdollisimman laajoihin piireihin tuon uhrautuvan ja nerokkaan miehen muistoa; 60-vuotisesta haudastaan astuu esiin hänen haamunsa kehottavana ja innostavana. Saattaa tuntua oudolta ajatella, että suurellekin yleisölle voi olla mielenkiintoista tutustua "kielioppien tekijän" elämään. Mutta tämä elämä on niin vaihteleva, vaaroista, seikkailuista ja yllätyksistä rikas, että se jo semmoisenaan tarjoaa mitä viehättävintä lukemista. Ja kun me vielä tiedämme, että tämä henkilö on ollut kerrassaan ihmeellinen kielinero ja maansa siihen asti kuuluisin tiedemies, joka on monessa suhteessa viittonut tieteelle uusia latuja ja uurtanut uria ennen tuntemattomille aloille, on meillä pienen kansan jäseninä ylpeyden ja rakkauden velvoitus ja oikeutus tutustua suuren kansalaisemme elämään ja saavutuksiin. Seuraava esitys ei ole mikään itsenäinen tutkielma. Käytettävänäni oleva lyhyt aika ei ole sitä tehnyt mahdolliseksi, ja sen lisäksi annettiin minulle tehtäväksi nimenomaan kuvata tiedemies, tutkimusretkeilijä ja ihminen Castrén suurelle yleisölle, ilman tieteellistä erikoisarviointia. Sen mukaan olen koettanut kirjasen kirjoittaa. Herättäköön se rakkautta heimomme kaukaisiin vaipuviin sirpaleihin, herättäköön se halua työhön, joka on yhtä vapaa itsekkyydestä ja samalla lailla suurten aatteiden palveluksessa kuin Mathias Aleksanteri Castrénin työ oli! Lähteinä tähän kirjaseen on etupäässä käytetty Castrénin omia teoksia, jotka ovat kootut 6-osaiseen sarjaan "Nordiska resor och forskningar". Mainittuun sarjaan on myös otettu _J.V. Snellmanin_ lyhyt, mutta oivallinen Castrénin elämäkerta. Niin ikään olen hyödykseni käyttänyt _Gabriel Geitlinin_ Muistopuhetta Suomen Tiedeseurassa v. 1853, _C.G. Borgin_ Castrénin elämäkertaa, _K.F. Karjalaisen_ kirjoitusta Omassa Maassa, _J.R. Aspelinin_ ja _Otto Donnerin_ kirjoituksia Valvojassa 1881 ja 1882, _E.N. Setälän_ lyhyttä muistokirjoitusta Finnisch-Ugrische Forschungen'issa ja Valvojassa v. 1901 sekä _O.F. Edlundin_ lämminhenkistä kirjasta M.A. Castrénin elämä ja matkat, mikä suurimmaksi osaksi on lyhennellen suomennettu Castrénin matkakertomuksista, ynnä vihdoin _A.J. Sjögrenin_ kirjoitusta Suomi-kirjassa 1854 M.A. Castrénista. -- Runsaasti hyötyä on minulla myös ollut muitten viime vuosisadan suurmiestemme elämäkerroista, _Th. Reinin_ Snellmanista, _W. Söderhjelmin_ ja _J.E. Strömborgin_ Runebergista, _E. Nervanderin_ Fredrik Cygnaeuksesta, _Eliel Aspelinin_ Lauri Stenbäckistä, _E. Westin_ Topeliuksesta, _Kn. Tallqvistin_ Y.A. Wallinista, _Lönnrot_ biografioista sekä _Oskar Ranckenin_ J.R. Bergstadin kuvauksesta ja eräistä pikku kirjoituksista Joukahaisissa, Virittäjässä, Suomen Museossa y.m. Erikoiset kiitokset pyydän lopuksi saada lausua niille arvoisille henkilöille, jotka ovat minua avustaneet kirjasta kokoonpannessani, erikoisesti professori _J.R. Aspelinille_, joka on Castrénin muinaistieteellisen perinnön tallettaja ja kartuttaja. Kuvitukseen nähden olen suuressa kiitollisuuden velassa tohtoreille _U.T. Sireliukselle_ ja _A.O. Heikelille_ sekä maisteri _K.R. Donnerille_, jotka ovat antaneet auliisti käytettäväkseni tutkimusmatkoillaan ottamiaan valokuvia. Helsingissä 1 p. syysk. 1913. A.M.T. M. A. Castrén. Ympäristö. Lapsuus. 100 vuotta sitten! Kun ajattelee, millaisissa olosuhteissa silloin kasvava ihminen kehittyi ja minkälaisten vaikutteiden alainen hän oli, tuntuu ikäänkuin joutuisi toiseen maailmaan, jossa sivistyksellisen ja taloudellisen elämän pohja oli toinen kuin nykyään. Yhtenä silmiin pistävimmistä eroavaisuuksista sen ja oman aikamme välillä täytyy pitää kaupunkilaisasutuksen suunnattomasti kasvanutta lukumäärää ja merkitystä viime vuosisadan kuluessa, mistä monista erikoisista seikoista se johtuneekaan. Ehkä yleensäkin, mutta ainakin meidän syrjäisessä maassamme, lähentyminen ja keskittyminen joka alalla on huomattavimpia sivistysvirtauksia 1800-luvun kuluessa. Niinpä on meidän syytä muistaa, että sivistyksellisesti maakunnat ovat monessa suhteessa menettäneet eristetyn merkityksensä, sikäli että niiden virkamies- ja porvarissuvut, jotka ennen ovat omalla alueellaan vaikuttaneet, ovat hajonneet pitkin maata, ja että niissä kertyneet pääomat ovat muuttaneet muotoa ja niinikään virranneet toisille tahoille kuin ennen. Suurimpana tekijänä tässä kumoustyössä ovat olleet kulkutiet. Maanteitä, joita koko maassa v. 1800 oli yhteenlaskettuina n. 10,000 km, on nyt kylätietkin lukuun otettuina 4-5 kertaa se määrä, samalla kun kanavat, rautatiet ja höyrylaivalinjat kaikki ovat viime sadan vuoden keksintöä. Kun tiedämme, että n. 100 v. sitten kulettiin esim. Kemin ja Helsingin väliä tavallisesti hevosella ajaen vähintäin viikko, ja että sama matka nyt suoritetaan vuorokaudessa, ja kun ymmärtää, että 100 vuotta sitten tuo matka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin nyt, oivaltaa, miten erilaiset olosuhteet ja ulkoapäin saatavat vaikutteet olivat kuin nyt. Tähän tulee vielä se seikka, että kirjallisuus silloin oli kokonaan toisenlaatuista kuin nyt, että -- edelleen pysyäksemme meidän maamme oloissa -- Suomessa v. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa vuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja levittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa puhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut eikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut yleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien porvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen oli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja sillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolelle Suomessa -- olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä osissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä. Joulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin kappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli kohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin puolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet useita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on vaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava on, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin Turun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein yksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion jälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita opillista sivistystä vaalimassa. Castrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen on _Olaus Castrénius_, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla; josta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli sittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti Pohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista sataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa oli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut _Kristian Castrén_, rovasti _Eerikki Castrénin_ ja tämän ensimäisen puolison _Katarina Elisabet Keckmanin_ yhdeksäs lapsi, syntynyt Pudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin _Susanna Sofia Fellmanin_, rovasti _Esaias Fellmanin_ ja _Katarina Gisselkorsin_ tyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli _Mathias Aleksanteri_ kuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia, isä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä oli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen pitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin nuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija ja luonnontutkija _Jaakko Fellman_, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa Kemin rovasti _Mathias Castrén_, luonnontutkija ja tiedemies hänkin. Oli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras moninaisille sivistysharrastuksille. Mathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen syntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin muutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi appensa jälkeen, jonka äidin -- Gisselkorsien suvussa paikka kauvan oli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja kauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi nuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla, jo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli, jo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa etupäässä jokien ja metsien antimista -- kaikki tottumuksia ja taitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen myöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian tundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä vain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten Snellman kirjoittaa. Vaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa otaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi voinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen aikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein on nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön asujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia, joiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja tulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan, ja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta kyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta sittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén armovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli kouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias totuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka oli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan. Hänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman mikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi. Ensimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte eräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän kuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut olivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi oli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä aineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on tärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan kieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein heikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka, saksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina sen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei myös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään luonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että nuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko Fellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen osuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä. Tällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista kaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun jäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin muutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet nuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten vaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5 hopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin lähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan. Ylioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja niin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla laudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes osakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä. Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen. Elämäntehtävän valinta. Se aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme historiassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin tapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen, joka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku todella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi. Valtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa luotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme. 1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita -- kaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka vuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita, työhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla tehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne puhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi ja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain näin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo isänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se oli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä herkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen omaksuneet. _Maan ja kansan kohottaminen_ -- se oli ylioppilasten tunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana sisäisenä vaatimuksena. Olihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka, rakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin sivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän hengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti epätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin virtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa. Mutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui enemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa ja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin ja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen hengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja epäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää todellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa leimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla. Tuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun akatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin se aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken mainittiin, ja jossa -- vaikkakin harvinaisen vähässä määrin -- oli havaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui siitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti ja tulee kestämään aikojen loppuun asti. Kun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä ja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään on kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme _ylioppilasnuoriso_ kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä omaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla, se on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän ollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja tien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana syrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander, Franzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta tyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti silloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin sellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin Lönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää näiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi todella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain suurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä. Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä. Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi, entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset, juomingit ja tappelut -- niissä ylioppilaselämän epävirallinen puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana. Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset, saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä, joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä. Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä. Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa, ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun. Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla taloudellisista huolista. Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset. Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, -- millä seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen psykologiasta. Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä. Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring, suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan. Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja vilkkaasti osaa keskusteluihin. Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834 esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen. Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista, jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan puuttunut. V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta". Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä kuunneltiin". Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi". Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G. Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa, milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen". 1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten välillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat seuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin molemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien vainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä ja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että eräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli julaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan enemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin, ja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen yliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin Yrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään pohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen saada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto jumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan kokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä toista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin selville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin kurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa useita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi yliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä erotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen johdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan. Yliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä jatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä, persiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p. helmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti karkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta kirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella nuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin siitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä osakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee ainoastaan: "kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään pöytäkirjaa voi pitää". -- Ristiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison välillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän päinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan pohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista osakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka tiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja vaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet olivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle ilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä inspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä päästävän pitkällekin "hallitse jakamalla" periaatteellaan. Mitenkä monellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin onneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta Snellmanin elämäkerrasta. Yksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan kuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla oli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna v. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin sadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin yliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A. Thesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus hänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla kumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin, pitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen lähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli yksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen puheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén. Kun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön tarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: "sen johdosta että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi", keskeytti hänet varakansleri kiivaasti: "minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen majesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata ja pilkata opettajiaan." Castrén koetti puolestaan vastata ja keskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan sivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: "No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?" Kun selitettiin, että hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut, sanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: "mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät ovat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on paljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana". Mitenkä olikaan, lupaa yleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin kuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia osakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa merkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan, mutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös toverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan yhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin toverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti osakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria osakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja että hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut J.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä Runebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. -- V. 1840 ja 1841 hän vihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina. Lienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta varsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä ollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin virkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä joko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista pakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p. toukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi ehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä, kysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta ylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan, ell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti kannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka sitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko joukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi, hänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran hoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään muullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli puhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden ilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden tehtävistä. Olemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli osakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme, mitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen kykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella oli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä, että hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa, joka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli arvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa, kirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa, kemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset tiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa laajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa kuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli määrä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei vielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi ilmoittaen nauraen: "he lukevat kreikkaa!" Castrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi, suunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi luultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi ollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä tulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli hän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja kansantieteelle. Yhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava sielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti Castrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne vaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden aartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi tai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin ja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain "ihmiskunnan puunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa", joka jo oli tehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja hallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli tämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen, eikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän kansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja kielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut tuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä uskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä, että on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen vaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu ja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista, että tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä kajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa suurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä nuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja kirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi kumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta Helsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: "Millä tavoin ilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka piilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien pelastamisessa kuin Kalevalan?" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän sanoi tunteneensa tarvista taas palata "tähän ihanaan lauluun, joka minun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja kirjallisuuteen". Tuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset Kalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä vaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841 ilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla palkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä koti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin oivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen vaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin olikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838: "yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden aikana" todistaa, että "Kalevala ei vain isänmaallisista syistä, vaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan kirjallisuudessa". Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme. Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista; he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia, jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme. Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän "ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta, jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava; isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa. Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä meihin." Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen "fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi", siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä oli. Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen suomenkielestä. Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat. Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat. Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys. Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus, joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä. Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja, Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas ja uuttera _A.J. Sjögren_, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen, ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän maassa. Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902. Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun matkani _Thuleen_ on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen. -- -- Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina. -- -- Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten, kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli pakottanut hänet työn keskeyttämään. Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan, on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä seuraavassa esityksessä käytämme. Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa. Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä papin toimiin Inarin Lapissa. Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea. Aika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli. Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet, kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli 2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin, jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut. Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli ylioppilaslakki ja lasisilmät! Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan: "Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia, mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa keisari, piispa, maaherra?" -- Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu. Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan. Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa. Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin, jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa. Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä. Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui." Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin. Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle, tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu. Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi, ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa. M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi. Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista. Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin, sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat. Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit. Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin, Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta, merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja; Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja, Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää. Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa. Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa, että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa, joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa, ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin. Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu, mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä lähes kahdeksi vuosikymmeneksi. Kun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen toimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki niitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja sanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta päivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen. Mutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan toverielämään -- mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri syksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle ajanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä edelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén oli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin turkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin aikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen teos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica -- vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja Viron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin tieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli tulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden luennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän aikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R. Ehrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: "Meidän kesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada jatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa kieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois jättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura (= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan osakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta; Rein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko minä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut matkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni harrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt aluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen avulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee Kalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla kustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? -- Hymyilet minulle ja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani käytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla toivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa -- 1,000 ruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia helsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee Helsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!" Kirje on päivätty Helsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840. Tässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut toteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas elämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta nuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava. Hän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka oli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta noussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk. 1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle Ehrströmille: "Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii pääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin, Arkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen; meistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä _in grammaticis_ (= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme _conjunctis viribus_ (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos minun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on ainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin kuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi -- Lönnrot ja minä -- suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta Alteniin." [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori Stockfleth.] Se suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa, toteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti ratkaisemaan Castrénin kohtalon. Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille. Castrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän teki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia _in grammaticis_. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten, kunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa matkaansa "unelmiensa maahan", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui kielitieteellisiin opintoihin. Lönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin kirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli määrä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä ensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat kulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä Kuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään lappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman kyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä heidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli lappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä niiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että matkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja lappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat Lönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen päin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla pyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He kulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli ikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa Castrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi. Korvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn taukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään peltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle sulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle jouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa tunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien kiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi. Inarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa norjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he olivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo lähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin tunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui Castrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi pulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas kädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä mukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin tunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit kaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan. Seuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua vastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli jo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi, että nenä oli pelastettavissa. Karasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori Stockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin. Matkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen kunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin kiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai Sjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan suunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi, ja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä keskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa suostui Castrén tähän suunnitelmaan. Ennenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina juhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia kaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla iloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina kokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa, ja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja Castrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle jäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa lähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja kohti. Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka, joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut. Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä. Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin. Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas, niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään, jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä! Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien kainalossa. Sen valtavain kirkkojen -- joista yksi Pietari Suuren aikuinen -- kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen tunturin huippu. -- Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa. Kuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan, mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s. muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan. Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt alkava. Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen. Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa, kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä ennakkomielipiteittensä nojalla." Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään, mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan, jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus useampia vuorokausia ankkurissa -- joka oli saatu lainaksi toisesta laivasta -- ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut, ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se oli 12 p. heinäkuuta. Saavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi oli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät tavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta melkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään, jonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä kulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään saapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja saapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli heikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen vuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin kanssa, joka oli hänen kielimestarinaan. Tilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä oli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä, mutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille olivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén, Schultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua oli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana ehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren suositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen sai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen valtiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen Europan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta vartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta. Suuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin, josta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin. Ennenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle, matkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen läpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn kauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän otaksui olleen bjarmien kuuluisan "Jomalin" temppelin. Hän ei kesällä varojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt talvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan varhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi matkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän sikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu rouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden lahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi Castrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin. Se matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä tuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan sen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että sen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat olleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka luultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä etenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän näkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844 Suomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan savolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman rikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein samantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja munkkilaiset. Me olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen Castrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota enimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden tieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä painostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja seikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia, tavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi on käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen kieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden vuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä otteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus koron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska språket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi. Samojedien parissa. Kuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret alueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa, kansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä. Ennen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden keskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala käsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai länsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika ajoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä kiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia kansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa heimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes olivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä hyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja Siperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista lähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja keränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime vuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä usein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri osuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten, historian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa. Jonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita, missä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me saamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan--Samarah seutujen eteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole syytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti tunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot. Pohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä samojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan jurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla Mesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen Europan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka itäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi Tundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin tundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje eli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen. Petshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu syrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla. Niihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset permjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat votjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle asti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja lounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit, ja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä kauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten monilukuinen kansa. -- Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan läänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä. Kun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla ostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien vähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina Khatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa asuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana erikseen puhua. Kuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa v. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä Pinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin, kauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan päähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen maailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa pakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén tehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä palvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä vaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta virstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään saadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit olivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä, jonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo, että hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén yritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut, turvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa suosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki heille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle raittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja toimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen, joka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen täyshumalassa kapakan edustalla. Että se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka häntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan samojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan lähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja vaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului hirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen ulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken, kunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi kahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä pystyssä olevien tovereidensa luo. Somshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja tutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä kuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan sivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti hän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden hevosen vetämässä "kibitkassa", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä Kaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän vapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että hänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni etsimään kultaa. Tundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota maata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole aivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia, ja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa meren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista vaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää, että ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa. Kun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan altis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai karjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys ja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä heidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava venäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti. 1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja rakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten Mesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin tundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin paikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit suurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin jumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia jumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho). Edelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus tilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä on useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan vannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas kernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan ennemmin tunnustaa. Tavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä vain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee haltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia asioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä, päinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä taikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta saavuttaakseen tämän arvon. Taikurit -- tadibit -- lankeavat loveen, lentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän toimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään yksinkertaisin sanoin. Se kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat, asuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla ja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa aivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja niissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna on peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona poronnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita muita nahkavarustuksia. Tämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä, tapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet ohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä esitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi tulleet. Saavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti Castrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä reessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin porojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien teltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti valkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön, joka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui Castrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi alkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle vaimolle -- Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista samojedien kesken -- sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle levänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin, jonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei siellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli muutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi kielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui asumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle muuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen kalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa. Kun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén, viskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota "ihanteellista" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi kerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen ruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään huolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän muuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet erinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä vietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan. Vihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa tuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen tämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: "Minä puhelin hänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle viinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään humalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään ja haluamaan päästä tundralle. -- 'Sinä elät minun kanssani ystävänä ja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä, 'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta minut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän viinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa vaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin surullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi päiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies, vaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja muiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni; vaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään käännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran kysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi surevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna. 'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla itselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele itseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt alkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että en kauemmin hennonnut heitä vastustaa." Se samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja tyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa. Sen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he menisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He menivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan ja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta. Castrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli, ja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä Pustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen kautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja Somshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä Pjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän oli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä kerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla hiihtourheilulla. Matka Pjoshasta pohjoiseen pitkin Tsheskin lahden rantaa ja yli veden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti. Nukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3 samojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta. Mutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut. Päivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja reen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui ennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen sitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle tarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli lapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta tieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen samojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén istui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että hänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen hänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön tullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa matkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset ja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte vihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin pulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä "hän on pelastanut meidät tänä yönä, enkä minä". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän tutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia seikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja pysähdyttävä "aution järven" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin Petshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon heidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea paikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö ei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin hirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei voi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen jälkeen. Miltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai Castrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely ulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä ulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen portailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän tarttui portaaseen kiinni. "Nyt oli minun taisteltava kova taistelu ilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel, mutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen jälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat voimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan voimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle." Tässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan varten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen vakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti kerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui lähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi. Kun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti Castrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen siirtolaiskaupunkiin, _Usttsylmaan_, jossa myös sanottiin samojedeja liikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia raskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi, kaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa he olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä. Kun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti hän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten keskuudesta Petshoran latvoille, _Izhemskin_ kylään, joka on syrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla, sillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin noidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa opinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta ja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten tuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen syrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa ja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme nähdä. Sanoimme Castrénin kesällä olleen _Kolwassa_. Se on pieni kaupunki samojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15 vuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin. Noiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat korkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä kasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys, majesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille. Petshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen yhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa aina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu. Tämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen vuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma, että veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin pääkallon. Kolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa, hän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen syrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen samojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti. Tiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa omalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta. Mutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä Siperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut. Kauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut mitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat antoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin tieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella matkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16 p. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki Ob-joen suussa. Castrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen matkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään tuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin ylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli leveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue syrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä Obdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja jotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja että välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen suojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä asui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla lepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs, ja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät samojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti jumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan. Sanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi ei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti heitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden takana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia, autioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja itään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja näkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s. Milloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä vuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti selkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien ja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu jälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan tieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella olevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä, joiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota aineellisesti ja henkisesti. Syyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin länsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa talven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen odotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit eivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän mukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei voinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa 14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä niin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet vähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona melkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat kovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella Castrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa jatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella kiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin Uralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina etumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein ensimäisenä. Voi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt vihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat huiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat "Uralin ruhtinaiksi", ja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja yöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi Aasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen ja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut kätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden maanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella hän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja myöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan, kukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä! Matka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa onnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi hirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana. Sellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut leikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi jalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti väsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin. Vihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan ja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen se jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun keskellä hän nyt oli, "sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen hengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän surkuteltavat jälkeläisensä hengittivät", ja hän toivoi parantuvansa täällä, "unelmiensa maassa", kuten hän sanoi, "kansojen luona, jotka etäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä". _Obdorsk_ oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto oli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka tahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien kustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi noista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että heidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle, joka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä herratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin seurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties, mikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia, kansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille sen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka tilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä tarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan. Kuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa. Castrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan patriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin, joilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä oli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden yhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä manaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla lepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden ympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä metsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta oli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin pyhänä toimituksena. Mitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön yleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo. Myöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään, naimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli oikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava sen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus. Castrén oli aikonut jonkun aikaa Obdorskissa oltuaan lähteä vielä idemmäksi jäämeren rantaa pitkin, tutkiakseen Aasian puolisia samojedeja Jenisein suupuolessa. Mutta toisin oli käyvä. Hänen terveytensä ei ottanut parantuakseen, vaan kuume ja rintatauti pakottivat hänet lähtemään Obia eteläänpäin pieneen Beresowan kaupunkiin, jossa oli lääkäri ja apteekki. Siellä viipyi hän kuukauden, mutta lääkäripä käski hänen henkensä pelastimeksi toistaiseksi luopumaan kaikista enemmistä tutkimusmatkoista ja palaamaan kotimaahansa. Castrén lopuksi päättikin tehdä niin, sillä vaikka lääkäri ei sitä suoraan sanonut, ymmärsi hän että lääkäri oli todennut hänessä keuhkotaudin. Vielä tallella olevissa Castrénin kirjeissä Sjögrenille hän kirjoittaa masentuneena: "Niin on siis tuomioni langetettu nuoruuteni keväimessä, ja hauta se päämäärä, jonka mukaan minun tästälähin tulee suunnitelmani tehdä -- -- Sen vuoksi riennän minä nyt ainaiseksi jättämään sen maan, jolle olen rakentanut elämäni liian aikaisin rauenneet suunnitelmat." Heikkona lähtikin Castrén Siperiasta, saapuen nopean matkan jälkeen Verhoturjen, Vologdan ja Petrosavodskin kautta Helsinkiin toukokuussa 1844, oltuaan sieltä poissa yhtämittaa 30 kuukautta Jäämeren rantamilla. Kotimaassa 8 kuukautta. Kotimaassa oli siis taas Castrén, mutta oleskelu siellä ei tullut pitkäaikaiseksi. Palavalla innolla halusi hän päästä rakkaita tutkimuksiaan jatkamaan, eikä hän kotimaassakaan suinkaan ollut toimetonna niitä kahdeksaa kuukautta, jotka hän nyt täällä vietti. Lääkärin hoidossa ja säännöllisissä oloissa, m.m. kesän Uskelassa toht. Bonsdorffin luona, hänen terveytensä ennen pitkää parani niin hyväksi, että hän sen vuoksi voi turvallisena katsoa tulevaisuuteen. Nytpä hän myös suoritti muutamat yliopistolliset tutkintonsa. Kuukauden perästä kotimaahan tulostansa hän suoritti filosofian lisensiaattitutkinnon ja vihittiin 21 p. kesäkuuta tohtoriksi. Latinankielinen väitöskirja, jonka vastaväittäjänä oli E. Lönnrot, käsitteli syrjäänin kielen nimisanojen taivutusta. Samana vuonna ilmestyi vielä hänen syrjäänin kielioppinsa, jonka ainekset hän oli Izhemskissa koonnut ja jonka hän oli Kolwan maanalaisessa kellarissa kirjoittanut, kuten ylempänä on mainittu. Helsingissä olevan venäläisen sotaväen keskuudessa Castrén tapasi tsheremissin. Tätä hän Helsingissä ollessaan käytti kielimestarinaan sillä menestyksellä, että hän pani kokoon tsheremissin kieliopin, joka sitte seuraavan talven kuluessa painatettiin. Hän oli vähitellen tottunut työskentelemään sillä lailla, että hän sai nuo hitaat ja tällaiseen työhön tuiki tottumattomat muukalaiset käyttämään sanoja, muotoja ja lauseparsia, joita hän itse tahtoi, ja niiden nojalla pani hän kielivaistollaan kokoon kieliopin. On huomautettu, että nämä hänen tähänastiset julkaisunsa, lapin, suomen, viron, syrjäänien, tsheremissien ja ostjakkien kielioppinsa tietysti eivät ole niin etevät, kuin hänen myöhemmät teoksensa, mutta hänhän olikin vielä töittensä alussa. Että Castrénin teoksille nyt jo annettiin erinomaisen suuri tunnustus, näkyy kumminkin siitä luottamuksesta, jota hänelle osotettiin. Hänen syrjäänin kielioppinsa palkitsi Venäjän Tiedeakatemia Sjögrenin esityksestä puolella n.s. Demidowin palkintoa eli 700 ruplalla ja antoi lisäksi hänelle 280 ruplaa painatusavuksi, mutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seura katsoi kunniakseen saada sen omiin julkaisuihinsa, ja lunasti sen Castrénilta maksamalla sen painatuksen kokonaan. Lisäksi antoi yliopisto hänelle n.s. Aleksanterin stipendin, joka tekee n. 900 rpl., ja Venäjän Tiedeakatemia otti hänet edelleen palvelukseensa, määräten hänelle vuotuisen 1,000 ruplan suuruisen avustuksen Siperiaan tehtävää tutkimusmatkaa varten. Tästä näkee, miten suuria toiveita Castréniin kiinnitettiin ja miten korkea arvo annettiin hänen tieteelliselle työlleen, tunnollisuudelleen ja lahjoilleen. Ne runsaat apurahat, mitkä Castrénin osaksi tulivat, poistivat myös toistaiseksi kokonaan hänen hartioiltaan sen raskaan taloudellisten huolten taakan, joka tähän asti oli häntä rasittanut. Huoletonna, terveenä, hyvin varustettuna ja valmistuneena oli hän niin muodoin v. 1845 alussa valmis lähtemään elämänsä tärkeimmälle matkalle Siperiaan, jossa hän tuli viipymään 4 vuotta. Hän oli kyllä aikonut ennen matkalle lähtöään käydä Torniossa vanhoja sukulaisiaan tervehtimässä, mutta halu kiirehtiä velvollisuutensa mukaan Siperiaan pidätti häntä sitä aikomustaan täyttämästä. * * * * * Sinä aikana, jonka Castrén oli ollut poissa Suomesta, oli täällä tapahtunut joltisiakin muutoksia. Tärkein ehkä oli Snellmanin julkinen esiintyminen. "Saima" oli alkanut ilmestyä ja siinä Snellman oli täällä ennen tuntemattomalla tarmolla ja rohkeudella esittänyt kansallisuus- ja kieliohjelmansa. Suomen sivistyneistö oli herätetty kuin unestaan, ja korkeina kävivät ajatusten mainingit ajattelevain henkilöiden mielissä. Mikä Castrénin käsitys oli maan asujamien velvollisuuksista suomen kieltä kohtaan, siihen olemme tutustuneet ylempänä hänen Kalevala-luentojensa yhteydessä. Mutta Snellmanin taistelutapaan hän ei ollut tyytyväinen. Hänen luonteensa oli toisellainen kuin Snellmanin, ja hänen kokemuksensa tundrojen kansojen parissa olivat olleet toiset kuin Snellmanin Skandinaviassa ja Saksassa. Se ilmenee siinä merkillisessä kirjeessä, jonka hän lähetti Snellmanille Helsingistä vastaukseksi erääseen Snellmanin kirjeeseen, jonka sisältö melkein kokonaan oli koskenut tätä kysymystä. Castrénin kirje on päivätty 18 p. lokakuuta 1844. Kirje koski oikeastaan Snellmanin toimintaa Saima-lehdessä, ja Castrén oli varoittanut ystäväänsä olemasta liika raju, jotta lehteä ei lakkautettaisi, jolloin Snellman menettäisi välikappaleen herätystyölleen. Mutta tuo herätystyöhän edellytti vastustushengen kasvattamista, ja kun valtiollista vastustushenkeä silloisissa oloissa ei ollut ajateltavissa, oli se siis suunnattava sivistyselämän alalle, lähinnä siis germanisuutta tai oikeammin ruotsinkielistä sivistystä vastaan Suomessa. Sellainen vastustushenki oli Castrénista vastaisuudessa oikeutettu, kun oli omintakeinen sivistys pantavissa vieraan sivistyksen sijalle. Mutta ei vielä. "Pääasia nykyisessä asemassamme oli kehittää ja ylläpitää vasta herännyttä rakkautta tähän suomaahan. -- -- Mutta nykypolvi on jätettävä sikseen. Nuorissa ovat isänmaalliset harrastukset heränneet; niitä on pidettävä hengissä ja estettävä mätänemästä. Mutta siihen tarvitaan vähemmän lakia kuin evankeliumia, vähempi epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta. Suomalainen osaa kyllä joutua epätoivoon, mutta hän rohkenee harvoin toivoa ja siinä on onnettomuutemme. Jokahinen, nuori ja vanha tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat: palakoon, ja nuoret tuumivat: me emme voi tulta sammuttaa. Sano heille, että he pystyvät siihen, ja pojat saavat rohkeutta ja pelastavat talon melkein itsestään. Lapsia tulee meidän saada, kirjoja tulee meidän kirjoittaa, isänmaanrakkautta tulee meidän hoitaa ja suojata; meidän tulee jokaisen työskennellä omassa asemassaan parhaan kykynsä mukaan, ja Jumala ei ole meitä hylkäävä. Mutta ennen kaikkea tulee meidän pelastaa kieli, kansallisuutemme elinehto. -- -- Meidän tulee tehdä työtä ja viljellä kieltämme, että sitä kerran voidaan käyttää komeana valtakunnankielenä. Kaikella on ja tulee olla historiallinen kehityksensä." Ja tämän kirjeen alussa ovat nuo kauniit ja tuliset sanat, joilla Castrén selittää, mikä hänen mielestään on hänen elämäntyönsä: "On vain yksi asia, joka syvästi ja mahtavasti on minut vallannut, vain tätä varten voin minä elää, kaikki muu on minulle syrjäseikkana. Minä olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me emme ole mikään maailmasta ja maailman historiasta irti temmattu suokansa, vaan että me olemme heimolaissuhteissa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa. Kieliopit eivät ole pääasiallisin tarkotukseni, mutta ilman kielioppeja ei päämäärää saavuteta. -- Jos suomalaista kansallisuutta tämän avulla jossain määrin voidaan edistää, on se hyvä; muuta en minä voi tehdä, enkä tietysti tätäkään viedä perille, vain panna alkuun." Että Castrén ei suinkaan tahtonut jättää oloja olevalle luonnottomalle kannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa, sanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa, joita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen kieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä sytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset. Aug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m. vaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä oppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen tutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen luentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita. "Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja kaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne vähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja mahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he kieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me, tämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja asiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain vanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä mitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret ajatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa, lyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa parastamme, omia huvejamme ja nautintojamme." -- -- "Nykyhetkenä ei mikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme ja kansallisuutemme säilyttäminen. -- -- Silloin ei pääkallon tutkijain muutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme niiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me olemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät luurankomme." -- Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua isänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos "tunteemme kumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana hetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka johtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi valehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella rakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se vaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, -- -- eikä innostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis kätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse." Ja mikä se "tunne" oli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria työhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti v. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen professorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin se, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt lausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset olimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan antaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma runous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme jotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän oli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee meidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti tunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten kansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja, herää itseluottamus ja tulevaisuuden usko. Kohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon tukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa. Toisen kerran Siperiaan. Se Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli Castrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa: Pääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien asuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa, mutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi sen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin mahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen lisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista niihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla. Sen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan lukuisan tunguusikansan tutkimiseen. Sillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin tutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä ja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita, oli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja, paikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä ja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä muinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia sekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja kansantieteellisiä esineitä. Niinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja siitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten suurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita häneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja niiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä seikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä ansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän aikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden ristiriitaiset. Niin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa asuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän kumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt oli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille suomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin tuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme. Läntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat reunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret. Näiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita jokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian alankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia nevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi Aral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä tundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta lännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu jakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein varrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella n.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit, suomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin välissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä vallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta pitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin yläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella samojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja, karagassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen on mongolilaisten burjattien kotimaa -- mainitaksemme näistä kansoista vain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät. Maantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon vielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven länsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka Minusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus Krasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk. Ylisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk. -- Ob-joen latvoilla -- sillä meidän on kulettava joittain, ne kun ovat luonnolliset yhdyselimet -- on yliopistokaupunki Tomsk ja sen suistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun varrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas keskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin luettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen. Kun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin loistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on meidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt matkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos kohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan hevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan ei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä ja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin kuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on hänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin puutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata saada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä kohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä. Kun Castrén lähti Helsingistä pitkälle matkalleen, seurasi häntä joukko tovereita Henriksdalin kestikievariin, jossa laulettiin Bellmanin lauluja ja vietettiin erojaisia. Toiset seurasivat vieläkin kauvemmaksi, Porvoon lähistölle. Tälle matkalleen oli Castrén kustantanut toverin mukaansa ja oli valinnut siksi nuoren hämäläisen kandidaatin, _J.R. Bergstadin_. Hän oli ajatellut toisiakin tovereitaan, W. Nylanderia ja Oskar Ranckenia sekä C.A. Alceniusta. Hänelle oli ehdotettu myös D.E.D. Europaeusta ja H.A. Reinholmia sekä unkarilaista Regulyä, mutta syystä tai toisesta ei kukaan näistä matkalle joutunut. Castrén viipyi jonkun aikaa Pietarissa matkavalmistuksissa, etupäässä henkisissä, mutta aineellisissakin. Hän osteli kaikellaisia varustuksia ja eväitä, jollaisia siperialainen retkikunta luonnollisesti aina ostaa kaupungeista matkan varrella maaseudulla käytettäväksi. Maaliskuun 24 p. lähti Castrén kovassa pyryilmassa liikkeelle Pietarista itää kohti. Matka kulki Moskovan kautta Kasaniin, jonne saavuttiin 16 vuorokauden kuluttua. Nykyisillä kulkuneuvoilla kulkee saman matkan kahdessa päivässä. Viivyttyään Kasanissa kuukauden päivät kelirikon takia ja täydentäen tsheremissin kielioppiaan Castrén ajoi rattailla Vjatkan läänin kautta Permiin, sieltä Jekaterinenburg'iin ja edelleen Tjumeniin. Tästä matkasta on hän kirjoittanut hauskat, sukkelat ja leikilliset matkakirjeet, kuvaten oloja ja elämää. Me emme nyt kumminkaan niihin enemmälti kajoa, vaan lähdemme retkeilijäin mukana itse Siperiaan. He ajoivat yksitoikkoisen alangon läpi Tobolskiin, ja siellä Castrénin oli tehtävä varsinainen matkasuunnitelma. Tiedeakatemiahan oli hänen varsinaiseksi työalakseen osottanut samojedit, ja Castrén aikoikin lähteä suoraan heidän luokseen, jatkaakseen edellisellä kerralla keskeynyttä matkaansa Obdorskista itään. Mutta moninaiset seikat panivat hänet luopumaan tästä aikomuksesta, ennenkaikkea se, että hän arveli osan luultuja samojedejä ehkä ostjakkilaistuneen, ja silloin ei tutkimusmatka heidän alueellaan antaisi täysiä tuloksia ostjakkia perusteellisesti taitamattomalle. Niinpä päätti Castrén käyttää kesänsä "ostjakkeja oppiakseen". Hiukan Tobolskin pohjoispuolella hän senvuoksi astui veneeseen kulkeakseen Irtyshia alaspäin ostjakkialueelle. Castrén oli onnellinen päästessään taas veneellä vesiä viiltämään, elvyttämään lapsuusvuosiensa hauskimpia muistoja. Mielihyvää lisäsi vielä maisemien vaihtelevaisuus ja kauneus, sillä Irtysh-joen rannat ovat pohjolan kauneimpia. Joen juoksu on vuolas mutta tasainen, siinä on lukematon joukko saaria, niemiä ja lahdelmia, rannat ovat milloin korkeita, milloin loivia niittymaita, joita vihanta ja upea kasvullisuus verhoo. Matkustajat pysähtyivät toistaiseksi pieneen Tsingalinskin kylään, joka oli puhdas ostjakkikylä. He viipyivät siellä n. kolme viikkoa ja nauttivat ystävällistä kohtelua, vaikka heidän aluksi näytti olevan melkein mahdotonta saada tulkkia ja kielimestaria. Ostjakit samoin kuin monet muut luonnonkansat, joiden kanssa Castrén tuli tekemisiin, olivat näet epäluuloisia, kun joku tutki heidän kieltään, sillä kukapa takasi, eikö sitte painettaisi kirjoja heidän kielellään, joita heidän lastensa olisi pakko opetella lukemaan! Tsingalinskista Castrén jatkoi matkaansa Siljarskoihin, joka on lähellä Irtyshin ja Obin yhtymäkohtaa, mutta kumminkin jo Obin varrella. Siellä venäläisessä kylässä pidettiin näet vuosittain suuria markkinoita, joille samojedien ja ostjakkien oli tapana kokoontua, ja Castrén tahtoi halusta olla mukana. Sinä vuonna ei kuitenkaan markkinoista tullut mitään, sillä tulvavesi peitti silmänkantamattomiin koko seudun ja oli tehnyt metsästyksen mahdottomaksi. Castrén jatkoi siis matkaansa tulvivaa Obia ylöspäin. Nuo kevättulvien paisuttamat venäläiset ja siperialaiset joet tarjoovat omituisen näyn. Ne näyttävät silloin aavalta meren selältä, josta siellä täällä kohoaa näkyviin jokunen lehtevä kumpusaareke tai kyläpahanen, ja oudon komealta näyttää iltasin sellaisella "joella" vastaan tuleva tulilaiva välkkyvine valkeineen. Sellaisia laivoja Castrén tietysti ei tavannut, näkihän vaan silloin tällöin jonkun ostjakkilaisveneen, kunnes saavuttiin ylemmäksi jokivartta, jolloin näkyivät joen molemmat rannat mataloina, paksun jokimudan peitossa. Mitenkä toisellainen olikaan siis näky kuin Irtyshillä! Kaikkialla vallitsi ääretön autius, rannat olivat asumattomia tai ylen harvaan asuttuja ja siellä täällä näkyi suon keskellä jokunen autioksi heitetty ostjakkilaisjurtta. Ostjakit asuivat näet varsinaisesti Obin pienten syrjäjokien varsilla -- niin ainakin Castrénin aikana. Castrén ei muuten tällä matkalla tavannut vain ostjakkeja. Yllätyksekseen ja ilokseen tapasi hän myös 8-henkisen samojediheimon jätteet, jonka murretta hän tutki parin viikon kuluessa. Se oli hänelle hauska löytö, ja hän lähetti ihastustaan todistavia kirjeitä kotimaahan. Hän katsoi nyt samojedilais-suomalaisen kieliheimolaisuuden melkein todistetuksi ja arveli voivansa seurata tuon heimon jälkiä milt'ei keskeymättä Itämereltä Altaille. Surgutin kasakkakaupungista oli Castrén aikonut lähteä nevojen poikki Jenisein jokilaaksoon, mutta luopui tästä aikeestaan ja lähtikin Obia pitkin vielä kauvemmaksi ylöspäin. Matka suoritettiin tälläkin kertaa veneellä, josta eräs Surgutin porvari väitti, "että niin hyvää asuntoa ei ollut Diogeneelläkään". Ja miks'ei! Aluksessa oli kajuutta, jonka ovesta pääsi vain ryömimällä sisään ja jossa voi oleskella vain pitkällään ja jonne päivänvaloa hiukan kiilui maston kohdalta. Kajuutta oli mm. tehty laivan keskikohdalle ja noin pieneksi sen vuoksi, että sen ulkopuolella olisi tilaa miehille, m.m. ostjakille, joka olisi retkikunnan tulkkina, palvelijana, kokkina, kyyditsijänä ja kurissapitäjänä sekä matkapassina! Mutta kajuutta, niin "pimeyden asunto" kuin olikin, oli oivallinen suoja ilmoja vastaan eikä ollut hulluimpia työhuoneeksikaan. Matkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään ostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen yöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa heidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille muka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli pakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen "ystävistään". Noista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän matkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun oli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa, myrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja avuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja juoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan kirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous yleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä samoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että muutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka yhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja 1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin voivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä jokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen, kuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo. Mutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin Castrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi Siperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin vedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien kanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset sadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti kauhistuksella mieleen talvi Kolwan--Obdorskin välillä ja sellaista ei hän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p. lokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki jäässä ja talvi alkanut. Narymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén tutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään huvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut -- Castrénin sanoja käyttääksemme -- että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan viheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen myrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia, melkein raakalaisia. Eivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää koko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli rakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä ja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän väitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän tiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa oli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt, eli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään uskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei tupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun hän humalan otti. Retkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla antaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän kokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin kohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun kerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen valmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä terveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa. Työskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen huoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on kävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo, jonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een. 6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo 10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. -- Kävelyretkillä, joita Bergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana vuoden aikana säännöllisesti uitiin. No niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa 1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta osaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin kauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut. Jo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli oleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän -- häpeä tunnustaakseen -- kauhulla ajatteli. "Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa Turukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo tuntuu minusta sietämättömältä"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän kirjoittaa samasta asiasta: "ellei tämä työ minua surmaa, on minulla toivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla" -- jonne Castrén Turukhanskista aikoi -- "olisi häpeällistä kuolla". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka oli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt lähtisi "Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että siltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan matka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella lohdutuksella: yks on surma miehen surma!" -- "Sanotaan, ett'ei yksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset pelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä matkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii", ja niin, lähti rohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti kumminkin hankalalta, sillä joku toinen "virkamies" ottikin hänen tilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja Castrén sai uudet vasta, kun oli ollut "kiukkuinen kuin hämähäkki" ja oikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin pormestaria torilla tämän hävyttömyydestä. Hyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen lähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa ja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen leipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun teologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan arkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja kevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina roukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita, sillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta. Rannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja niiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä kauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät huuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja metsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto oli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja. Pienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi ruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron maksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat melkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän heimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys. Ostjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna nahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli pois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta arvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu ahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa oli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin oli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä. Kumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja kestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja kuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija kivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he ostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain kirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan. Kaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa jatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada asuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin köyhtynyt, ja kaikki harvat "kylät" rannoilla olivat rappiolla. Mikä ilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän sitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu kirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti heille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he, että siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja "torilla" porot söivät heinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti Lönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa pääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä "viisi porvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta", ja 4 asunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien kokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina! Hän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut hänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin, viheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli ilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan. Turukhanskissa vietettiin tähän aikaan markkinoita, ja juuri tämäpä seikka oli Castrénin sinne houkutellut, sillä hän tiesi ympäristön alkuasujanten silloin saapuvan kaupunkiin ostoksille ja maksamaan veroa, minkä viimemainitun kansansa puolesta tekevät ruhtinaat, jotka jo aikaisemmin ovat keränneet alamaisiltaan verot. Nuo ruhtinaat kävivät miehissä Castrénia tervehtimässä, lähettivät terveisiä keisarille ja suosittelivat itseään kaikin tavoin. Yksi heistä, muuan ostjakki, kumminkin alkoi epäillä, että Castrén ei olisikaan kolmas, ehk'ei viideskään mies keisarista, ja kun hän siitä tuli lopulta vakuutetuksi, olisi hän vaatinut, että Castrén olisi suudellut häntä kädelle, mutta asia sovittiin sentään ryypyllä. Kaupungissa viipyi Castrén seuralaisineen lähes kaksi kuukautta, jona aikana suuret sääsket ja hirveä helle vaikeuttivat työtä. Myöskin typerät samojedit joskus raivostuttaa häntä, niin että hän kerran kiukuissaan viskasi lasin vettä eräälle kielimestarilleen vasten kasvoja. Lepyttääkseen häntä antoi hän sitte samojedille kirveen, ja se lahja oli miehestä niin suuri, että hän ei tiennyt miten kiittää, vaan polvilleen heittäytyneenä risti lukemattomia kertoja silmiään Castrénin edessä, kuten pyhänkuvan ainakin! Vaikkakin talvi oli tulossa -- Turukhanskissa voi toisena päivänä olla +30°, toisena sataa lunta -- päätti Castrén pyrkiä Jeniseitä pitkin aina Jäämeren rannalle, Tolstoi-Nosin kalastusasemalle, perehtyäkseen niin täydellisesti ja monipuolisesti kuin mahdollista samojedeihin, sillä sehän oli hänen päätarkotuksensa. Retkeläiset astuivat siis taas veneeseen, joka kyllä oli katettu, mutta ainainen sade, kosteus ja pohjatuulet tekivät kuitenkin matkan, joka sujui hyvin hitaasti, sangen rasittavaksi. Paikoitellen oli pakko vauhdin lisäämiseksi kiinnittää mastoon pitkä nuora, jonka toinen pää sitte kiinnitettiin rannalla olevaan koiravaljakkoon. Ensimäinen kolmiviikkoinen pysäys tehtiin Plakhinan talviasemalla, jossa tutkijain asunnossa katto oli läpikuultava, niin että alituisten rankkasateitten aikana siellä oli melkein kuin paljaan taivaan alla ja paperit oli pantava laatikkoihin suojaan. Ikkuna oli paperista ja noin korttelin korkuinen, ja palavan kynttilän aina lekottava liekki teki silmille pahaa. Ei silmiä liioin parantanut ainainen savu, joka takasta levisi huoneeseen. Paljo parempi asunto oli luontonsakin puolesta kauniissa Kantaikassa, joka oli retkeläisten seuraava 8 päiväinen pysäyspaikka. Elokuun lopulla saavuttiin Dudinkan kylään, 567 virstaa Turukhanskista, ja siellä työskenteli Castrén 3 kuukautta. Hän asui ruoka-aitassa, "joka saven, uunin ja 19 pyhäinkuvan avulla oli korotettu kamarin arvoon ja kunniaan". "Kamari" oli niin hatara, ettei lämpö paraimmallakaan lämmityksellä lattian tasalla noussut +5° C korkeammalle, kun se kirjoituspöydän kohdalla usein oli 26° C. Ihmekö, että retkeläiset sairastuivat, Bergstadi niin, että hän ei voinut enää matkustaa pohjoisemmaksi, vaan ennen pitkää terveydeltään murtuneena sai palata kotimaahan kuolemaan. Kuolemata likellä oli Castrénkin. Eräänä lokakuun päivänä hän tunsi, mitenkä jaloissa tavallinen kylmyys yht'äkkiä levisi yli koko ruumiin. Hän luuli, että se oli ohimenevää, mutta tunnin kuluttua oli hänen tilansa niin huono, että hän yht'äkkiä kaatui lattialle ja makasi tajutonna 4 tuntia. Herätessään hän tunsi hirveitä tuskia, hengitys oli melkein salpautunut ja koko sivukuntaa poltti. Kaikki luulivat, että hänen hetkensä oli tullut, mutta kumminkin hän vielä toipui sillä kertaa. Toisen kerran hän oli jäädä lumipyryyn tundralla Dudinkan ulkopuolella, jossa hän oli kävelemässä välttääkseen sillä lailla keripukkia. Mutta ei vielä oltu määrän päässä. Marraskuun 28 p. alkoi vihdoin matka Tolstoi-Nosiin, jonka asema Jäämeren rannalla näkyy kartasta. Castrén matkusti nyt ilman toveriaan, sullottuna ruumisarkun tapaiseen peurannahkoilla päällystettyyn arkkuun. Tukala siinä oli olla, mutta tuiki tarpeellista se oli, sillä kun hän erään taipaleen oli tavallisessa reessä, palellutti hän kätensä, jalkansa, poskensa ja nenänsä. Matkan varrella hän joutui silloin tällöin tekemisiin samojedein kanssa, ollen aina ystävällisissä suhteissa, ennen kaikkea viinan, "Siperian taika-avaimen", avulla. Kun pullon sisus kerran oli jäätynyt, sulatti muudan samojedi sen, vyöryttämällä pulloa paljaan, rasvasta kiiltävän vatsansa päällä! Luultavasti otti Castrén myös varteen samojedien valitukset heitä vastaan tehdystä sorrosta. Ainakin Europan samojedein luota hän v. 1844 oli kirjoittanut prof. Grotille, pyytäen toimenpiteitä samojedein hyväksi, kuten olikin tapahtunut. Tolstoi-Nos, 70:llä leveys-asteella, oli 4:n kurjan tuvan muodostama kyläasema. Minkälainen Castrénin asunto oli, siitä on hän itse kirjoittanut kuvauksessaan näin: "Asuinhuoneet ovat niin kehnot, että vesi väliin valuu seiniä pitkin, väliin taas muuttuu härmäksi. Jäätävä tuuli puhaltaa sisään seinänraoista ja lahonneiden lattiapalkkien alta. Huonetta lämmitettäissä, mikä tapahtuu öisin, on vaarassa tukehtua savuun ja avoimesta ovesta tulvivaan hönkään. -- -- Näin elän nyt ahtaassa tuvassani alituisessa pimeydessä ja vietän muinaissuomalaisten tapaan suuren osan päivääni lämpimän lieden ääressä." Pari viikkoa Tolstoi-Nosissa oltuaan Castrén lähti eteläänpäin, yhtyi Dudinkassa uudelleen Bergstadiin ja saapui ensinnä Kantaikaan. Mutta tuo suvella ihanallainen paikka oli talvella hirveä. Asunnossa oli niin kylmä ja kostea, että seinälle asetetut niinimatot ja vaatteet jäätyivät ja lähtivät irti vain riekaleina. Siellä kului uusivuosi, jonka yön Castrén hään ja savun ulosajamana sai kuljeksia hangilla. Nyt oli kuitenkin tieteellinen työ tundroilla loppumassa. Matka alkoi kohti Turukhanskia, vaikka se oli tulvivalla Jeniseillä loppua onnettomasti kesken, mutta perille sentään retkikunta tuli, Castrén 16 koiran vetämässä reessä. Kaupungissa viipyi hän vaan 3 päivää, niin raihnas ja heikoissa voimissa kuin olikin. Sen sijaan jatkoi hän eteläänpäin Jenisseiskiin, välillä taas yhä tutkien Jenisei-ostjakkeja, asuen milloin missäkin, joskus teltassa, jossa lämpömittari aamuisin säännöllisesti osotti 5-7 pakkasastetta. Tämä asunto oli hänen sanojensa mukaan vielä kurjempi kuin se, missä hän oli asunut Tolstoi-Nosissa. "Olisipa edes kahvitippa jäätyneitten jäsentensä lämmittämiseksi, mutta -- pro dolor! -- matkallani varastettiin minulta koko kahvi- ja sokeri- y.m. varastoni." Maaliskuun lopulla v. 1847 oli Castrén vihdoin Jenisseiskissä, vaikka hän hengitti "huononpuoleisesti", kuten hän kirjoitti. Täältä aikoi hän lähteä aroille, Jeniseijoen latvoille, lukemattomain entisten kansain asuinsijoille, muistojen maahan, ilmastollisesti ja luonnoltaankin kauniiseen seutuun, n.s. "Siperian Italiaan" Atshinskin ja Minussinskin piiriin. Täynnä riemua kirjoitti hän Suomeen Rabbelle: "Nyt lähden rientävää vauhtia Minusinskiin, ihaniin laaksoihin, valtaville vuorille, kuohuville joille, lukemattomien kansojen temmellyskentälle, kansojen, jotka ovat piirtäneet puumerkkinsä jyrkkiin kallioihin ja jotka ovat pystyttäneet hautakumpuja, korkeita kuin tornit. Mitenkä siellä tulenkaan säälimään sinua. joka oleksit viluisessa Helsingissä, kun taas minä itse istun seetripuun varjossa tai vilvoittelen ruumistani Abakanin aalloissa!" Todellakin on se seutu, jonne Castrén nyt lähti, aivan tulvillaan entisyyden muistoja, häviäviä, sukupuuttoon kuolleita tai kuolevia kansansirpaleita, kalliomaalauksia tai -kirjoituksia, kirjokiviä, äärettömiä määriä hautakumpuja. Summaton ja hämmästyttävä on sieltä kerätty muinaiskalusto, kirjava, komea ja ihmeellinen. Sen haudat, jotka silmänkantamattomiin kohoavat milt'ei ainoina epätasaisuuksina yhtätasaisesta arosta, ovat muistoja merkillisen, hävinneen kultuurin tai sanokaamme kultuurien, sillä nuo muistomerkit ovat hyvin monelta ajalta ja eri kansallisuuksien jätteitä. Suureksi osaksi on kiitettävä Castrénin harrastusta ja tutkimuksia siitä, että noissa haudoissa erotetaan ainakin 2 eri ryhmää: arohaudat, jotka kalustosta päättäen ovat pronssikautiset ja jotka ovat nelikulmaiset, pystyn kiviaidan rajoittamat, keskellä aroja, tarinan mukaan tshuudien hautoja, ja myöhemmät, rautakautiset kummut ja kiviroukkiot, jotka ainakin osaksi ovat kirgisikansan peruja. Castrén suoritti tutkimuksia parissakymmenessä haudassa, ja eräs myöhempi venäläinen muinaistutkija antaa hänestä muinaistutkijana sen kauniin tunnustuksen, että hän on ensimäinen tieteellinen tutkija Siperiassa ja ett'ei kenkään samalla huolella kuin hän ollut sikäläisiä muinaisjäännöksiä tutkinut ja tarkastanut. Haudoista löysi Castrén tavallisesti useita luurankoja. Pääpuolella oli saviastioita ja ruumiiden mukana pieniä esineitä, mitkä Castrén kaikki lähetti Venäjän Tiedeakatemialle. Noiden hämmästyttävien hautojen levenemisalue on Obin lähdejoen Ijusin latvus ja Jenisein yläjuoksun lisäjokien ympäristö, nimenomaan Uibatin, Abakanin, Askysin, osaksi itäisen Tubajoenkin laaksot. Samoilla seuduilla on noita kummallisia kalliokuvia ja -kirjoituksia, joista Castrén niinikään teki jäljennöksiä ja lähetti Pietariin. Näille ikävöimilleen aroille päästäkseen Castrén oli ajanut aika vauhtia Jenisseiskista Atshinskiin ja risteillyt sitte seutua pitkin ja poikki. "Kun kalasoppa yhdessä talonpoikaiskylässä alkoi inhoittaa, matkustin minä toiseen koetellakseni sen vesivelliä", kuten hän Rabbelle kirjoitti. Pääkortterinaan piti hän vähäpätöistä Minusinskin kaupunkia, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi museostaan. Paikkakunnan asujamisto oli etupäässä tatareja tai tatarilaistuneita alkuasukkaita, samojedejä ja ostjakkeja. Siellä olivat Jenisein länsipuolella kisiltsit, katshintsit, sagaitsit ja koibalit, joista viimemainitut olivat hyvillään, kun heidän kieltään tutkittiin, sillä olihan se todistus siitä, että tsaari eli valkea khaani piti heitä suuremmassa arvossa kuin muita tatareja! Castrénia yleensä kohdeltiin hyvin hyvästi ja usein sai hän ilmaisen asunnon tässä tavattoman kalliissa seudussa. Hän sai olla mukana tatarien häissä ja hautajaisissa ja muuan tatarilainen miljoonanomistaja, jolla m.m. oli n. 6,000 hevosta, tahtoi käyttää häntä asiamiehenään hallituksen luona. Castrénin matkakertomus on täynnään viehättäviä kuvauksia noiden tatarien elämästä, muistoista ja vaiheista. Kierreltyään Jenisein itärannalla Tuba- ja Amyljokien tatarilaisen ja venäläisen asujamiston keskellä ihastuttavassa vuoriseudussa päätti Castrén pistäytyä Kiinan puolella rajaa Sajanin vuorten toisella puolella, saadakseen jonkinlaisen käsityksen siellä olevain sojoottien kielestä ja kansallisuudesta. Kun hänen "venäläisenä virkamiehenä" ei ollut hyvä esiintyä "Taivaan valtakunnassa", pukeutui hän tavalliseen kameelinkarvoista tehtyyn kirgisiläiseen kauhtanaan, hevosen jouhista tehtyyn huntuun ja pyöreään leveälieriseen tatarilaiseen hattuun ja lähti kullankaivajana kaikellaisten ihmisten kanssa kiipeämään hevosen selässä vuorten yli. Se oli hauska ja jännittävä, mutta samalla vaarallinen matka, sillä tienä oli kapea polku, joten kaikkien oli ratsastettava peräkkäin veteläliejuista tietä pitkin, jonka molemmin puolin kasvavat puut usein kolhivat ja olivat ruhjoa ratsastajan sääret ja hartiat ja päänkin. Yövyttiin taivasalle syöden, juoden ja lauluja laulaen, satoipa rankasti tai heloittipa heleä valo. Myöhemmin tuli taival aivan tiettömäksi, ja kerran eksyi Castrén niin, että vain hevosensa vaisto hänet jälleen saattoi toverien luo. Kumminkin saapui hän vuorten yli parin kasakan seurassa, ja palasi parin päivän kuluttua takaisin "kiinalaisesta taivaasta" tehtävänsä suoritettuaan. Hän oli saanut todettua, että ainakin osa sojooteista oli tatarilaistuneita samojedeja. Palattuaan Minusinskiin alkoi Castrén vähitellen suunnata kulkuansa Irkutskia kohden pysähtyen aluksi Kanskin piiriin Krasnojarskista itään. Hän tutki siellä kamasintseja ja karagasseja, kahta kansallisuusryhmää, joista jälkimmäiset olivat tatareja, edelliset taas puhuivat osaksi samojedia, osaksi venäjää, osaksi kottin kieltä. Viimemainittua kieltä, joka oli Jenisei-ostjakin sukua, oli jo pidetty ammoin sukupuuttoon kuolleena. Castrén tapasi 4 tai oikeastaan 6 vanhusta, jotka vielä osasivat tätä kieltä, niin että hän tuli todella viimeisessä hetkessä tehdäkseen sanaluettelon tästä mieltäkiinnittävästä kielestä ja kerätäkseen aineksia sen kielioppiin. Tämän tärkeän työn vuoksi asui hän kolmisen kuukautta huonossa tatarilaistuvassa, syöden aamuksi, päivälliseksi ja illalliseksi perunoita ja vuohenlihaa! Saatuaan, selville että kottit ja koibalin, karagassin ja sojootien entiset samojedilais- ja ostjakkilaisheimot olivat tatarilaistuneet, katsoi Castrén velvollisuudekseen perehtyä vielä burjattien mongolilaiseen kieleen, saadakseen selkoa, missä määrin se välillisesti tai välittömästi oli vaikuttanut hänen tutkimiinsa kieliin. Burjattia kansankielenä ei milloinkaan oltu tutkittu, joten Castrén sai taas tehdä työtä aivan uutten uhkain. Kaikessa tässä kului vuosi 1847 loppuun, ja samassa sairastui Castrén taas ankarasti, liikuttuaan ulkona yötä päivää kireässä talvipakkasessa. Hän oli jo aijemminkin tuntenut usein tuskia, mutta nyt oli hänen heittäydyttävä vuoteelle, kelvottoman välskärin hoitoon, joka tahtoi parantaa häntä piimällä ja happamilla sotilaslimpuilla. Niinpä kirjoittikin hän ystävälleen Rabbelle, että tämän kirjeet luultavasti saisivat odottaa häntä tuomiopäivään, "ellei sitä ennen saada järjestettyä postinkulkua taivaaseen". Toipuipa Castrén sentään tuostakin taudista, sillä yksi on surma miehen surma! Hän lähti Irkutskiin, jonka ympäristöllä hän tutki erästä sojoottiheimoa ja koetti Irkutskin kaupungissa parantaa sairauttaan, yskää, kurkunpolttoa ja pakotusta. Saatuaan pyyntönsä mukaan Tiedeakatemialta määrärahan vielä puolivuotista Siperiassa oleskelua varten, sillä alkuperäinen määräaika, 3 vuotta, oli nyt umpeen kulunut, lähti hän talvisydännä Irkutskista jylhärantaisen jäätyneen Baikalin yli Selengaan ja sieltä Kiinan rajan yli Kiahtaan ja vihdoin itään Nertshinskin kaupunkiin. Näillä matkoilla tutki hän burjattien ja tunguusien kieliä, suoritti muinaistieteellisiä kaivauksia, perehtyi Buddhan oppiin ja hänen pappeihinsa sekä keräsi kaikellaista kansantieteellistä ainesta. Nertshinskissä vihdoin oli hän matkansa päättävä ja nyt oli alkava paluu kotimaahan kesäkuussa 1848. Suomeen oli matkaa 10,000 virstaa. Jo olikin Castrénin aika ajatella kotiutumista, sillä Nertshinskissä hän oli uudelleen sairastunut ja tauti uhkasi tulla niin kovaksi, että kysymys näytti vain olevan, ehtisikö hän kotimaahan kuollakseen. Hänet oli eräässä kurjassa kasakkakylässä yllättänyt vilutauti, joka hirveästi ahdisti häntä, milloin joka päivä, milloin joka toinen. Kohtausten aikana hänen oli pakko maata yhdessä kohden, olipa sitte vaikka taivasalla. Kohtausten väliaikana jatkoi hän matkaansa päästäkseen edes apteekin ja lääkärien ulettuville. Ennenpitkää sairastui hän vielä punatautiin ja alkavaan keripukkiin. Melkein tunnotonna saapui hän Baikalin etelärannalle, josta hän myrskyisenä yönä pääsi laivalla järven yli ja sitte loput 60 virstaa maamatkaa huonoilla rattailla Irkutskiin, minne hän saapui hirveitä tuskia kärsien. Hänen ainoa lohdutuksensa oli tieto, että joka askel, minkä hän tämän jälkeen otti, oli askel Suomea kohti, ja hän toivoi vaan ehtivänsä Suomeen kuolemaan, sillä "toivon, että itse kuoleman sydän siellä on lempeämpi, kuin jaloimmankaan miehen Siperian maassa". Irkutskista tahtoi Castrén kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä liikkeelle niin pian kuin hänen terveytensä suinkin sallisi ehtiäkseen Omskiin, missä elämä oli halvempaa ja missä hän saisi tilaisuuden jatkaa tutkimuksiaan. Vaikkakin tietäen, että rattailla kulkeminen Siperian teillä olisi hänen heikolle rinnalleen hyvin turmiollista, lähti hän siis Irkutskista muutaman viikon kuluttua, lähimpänä päämääränä Krasnojarsk. Tämä matka oli tulla hänen viimeisekseen. Itse kirjoittaa hän siitä kirjeessä akatemikko Sjögrenille: "Matkallani Irkutskista Krasnojarskiin saavuin eräänä myöhäisenä elokuun iltana Balain kylään Kanskin piirissä, n. 80 virstaa Krasnojarskista. Päätin yöpyä kylään, en oikeastaan levon tarpeesta, vaan koska odotin vilutaudin kohtausta, joka Irkutskista lähdettyäni yhä on minua joka toinen päivä vaivannut. Vastoin luuloani ei taudin puuskaa nyt tullutkaan, ja minä paneuduin ilomielin levolle toivoen seuraavana päivänä pääseväni Krasnojarskiin. Estääkseni vilutaudin puhkeamista yöllä otin ennen nukkumistani erään kuuluisan irkutskilaisen lääkärin minulle määräämää lääkettä. Vaikkakin lääkettä sanottiin aivan viattomaksi, olin huomannut sen aiheuttavan minussa rykimistä ja pistoksia rinnassani sekä sen vuoksi lakannut lääkettä käyttämästä, kunnes Balaissa taas johtui mieleeni käyttää sitä viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin sain nytkin hirmuisen yskäkohtauksen, jota tällä kertaa seurasi verensylky, niin voimakas, että sekä itse että läsnäolijat luulimme viimeisen hetkeni tulleen. Tietäen, että tällaisissa tapauksissa suonen isku on välttämätöntä, koetin viimeisin voimin saada jonkun suoneni avatuksi, mutta kohta huomasin verensylyn tästä yhä yltyvän. Uskoin sen vuoksi kohtaloni Herran huomaan, mutta minun tietämättäni lähetti kylän vanhin sanan tilastani Krasnojarskiin, pyytäen kuvernööriltä pikaista lääkärinapua. "Yön kuluessa verensylky uusiintui yhtä voimakkaana. Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen, jota kesti lähes 20 tuntia ja olisi kestänyt enempikin luultavasti, elleivät muutamat piirikunnan oikeuspalvelijat olisi minua herättäneet. Heitä oli viisi miestä ja heidän puhemiehenään oleva kirjuri luki piiripäällikön valtuuden noille viidelle miehelle kirjoittamaan luettelon omaisuudestani ja leikkaamaan kuolleen ruumiini. Paremmin muistaakseni sisällön luettiin valtuus minulle kolmasti, ja sinä aikana lähetit hyvin halukkaasti tarkastelivat kelloani ja muita irtaimia kapineitani. Kun kirjurin ääni vihdoin oli vaiennut, puuttuivat oikeudenpalvelijat puheeseen, sanoen aikovansa paikalla ryhtyä omaisuuteni luettelemiseen. Ruumiin leikkaus tahdottiin luonnollisesti jättää siksi, kunnes olisin kuollut, mutta ellei kuolema tulisi vuorokauden kuluessa, tahtoivat oikeudenpalvelijat palata päämiehensä luo, ja antaa kuolleen ruumiini käsittelyn kylän vanhimman tehtäväksi. Minä arvelin, että sama mies voisi huolehtia muustakin omaisuudestani, mutta oikeudenpalvelijat tahtoivat itse huolehtia tuosta mielestään edullisemmasta tehtävästä. "Tästä keskustellessamme saapui toinen lähetystö, jonka luultavasti oli lähettänyt arvoisa kirkkoneuvosto, kumminkin ilman valtuutusta. Lähetystön puhetta johti muuan vanhus, joka suurella kaunopuheisuudella esitteli ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken katoovaisuutta. Tämä mies koetti koettamasta päästyään taivuttaa minua kutsumaan pappia ripittämään itseäni. Hän ohimennen antoi minun ymmärtää, että kuoleva sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti muistaa kirkkoa ja sen palvelijoita lehmillä ja muilla hyvyyksillä. "Tämä puhuja oli tuskin puhettaan lopettanut, kun ulkoa kuului aisakellon ääni ja korirattaitten kolina, mikä lakkasi minun porttini ulkopuolella. Samassa astui huoneeseeni kolme miestä, joista ensimmäinen esittihe lääkäriksi, toinen haavuriksi ja kolmas virkaatekeväksi kruununvoudiksi. Virkainnoissaan oli Krasnojarskin kuvernööri käskenyt näiden herrojen lähtemään Balaihin minusta huolehtimaan. Lääkäri, joka tällaisessa tapauksessa oli kaikki kaikessa, isketti heti suontani ja määräsi erilaisia lääkkeitä ulkoisesti ja sisäisesti käytettäväksi, mutta hänkään ei voinut estää kolmatta verensyöksyä, joka kohtasi minut samana päivänä ja hetkenä kuin tavallinen vilutautikohtaus yleensä. Nyt iskettiin uudelleen suonta, ja seuraus oli, että verensyöksy hetken kuluttua lakkasi." Nyt kuletettiin Castrén kahdessa vuorokaudessa Krasnojarskiin, jossa hän 14:ssä vuorokaudessa oli voittanut kuoleman vaaran. Rohkeampana kirjoittaa hän Rabbelle, antaessaan tälle kaiken varalta viimeisen tahtonsa tiettäväksi ja määräten kuoleman sattuessa omaisuutensa käytettäväksi samojeditutkimusten jatkamiseksi, m.m.: "Krasnojarskissa väittävät, että minä juon ja että tautini johtuu juopottelusta, mutta sinä tiedät, että tämä on panettelua. Niinä 4-5 vuonna, jotka olen Siperiassa ollut, olen korkeintaan juonut muutaman lasin viiniä, enkä maistanut koskaan muita väkeviä. Vaikka en olekaan Mowitz, voi siis minustakin sanoa: -- -- keuhkotautisi vie sinut hautaan." (Viittaus ruotsalaisen runoilijan C.M. Bellmanin tunnettuihin sanoihin: "Mowitz, din lungsot den för dig i graven".) Talvikelillä joulukuun alussa voi Castrén jättää Krasnojarskin ja lähteä pikakyydillä länteen. Kahdessatoista päivässä ajoi hän 1,000 virstaa Omskiin, jossa viipyi muutamia tunteja ja kirjoitti Rabbelle terveydestään m.m., että hänen vasemmassa keuhkossaan "polttaa, surisee ja pärisee", joten hän matkusti valmiina veren iskoksiin, vaikkakin lähin matka, n. 1,000 virstaa autioita aroja, tuntui kauhistavalta. Matka kuitenkin päättyi elämään, ja Castrén saapui Slatoustin kautta, vaikka arveluttavan huonossa tilassa, vuoden viimeisenä päivänä Ufaan ja jatkoi matkaansa, uskaltamatta raivoavan koleran takia pysähtyä pitemmäksi aikaa minnekään. 25 p. tammikuuta 1849 saapui hän viimein Pietariin muiden ja ehkä enimmin omaksi ihmeekseen. Pietarissa hänen terveytensä alkoi parata, ja viipyi hän siellä muutaman viikon. Helmikuun lopulla hän vihdoin ystäväin ja kansalaisten iloksi ja ihastukseksi saapui Helsinkiin, josta hän oli ollut poissa neljä pitkää vuotta. Ystävät järjestivät hänelle lämpöisän tervetuliaisjuhlan akateemisten juhliemme muistorikkaassa Kaisaniemessä, jossa toverien puolesta puhui maan paras kaunopuhuja ja Castrénin personallinen ystävä Fredrik Cygnaeus. Elämän viime vuodet. Kuolema. Castrén oli uudelleen kotimaassa. Pitkän pitkät tutkimusmatkat olivat lopussa jos kohta terveyden kustannuksella. Mutta velvollisuus itseä, isänmaata ja tiedettä kohtaan oli täytetty ja nyt oli vaan jälellä kerättyjen ainesten muokkaaminen ja kelvolliseksi tekeminen. Kun Castrén joutui lääkärien hoitoon, niin hänen tilansa heti parani, mutta kohta voitiin myös todeta, että hän sairasti vaarallista tuberkkelitautia. Se oli ehkä alkuaan perinnöllinenkin, mutta oli päässyt varsinaisesti kehittymään sillä sanomattoman rasittavalla matkalla, jonka hän v. 1843 oli tehnyt Kolwasta Obdorskiin. Joksikin aikaa paranneena oli tauti alkanut hävitystyönsä uudelleen Jenisein matkalla, kuluttaen milloin rintaa milloin vatsaonteloa ja sen elimiä. Vielä saatiin kuitenkin lopullinen tuho toistaiseksi lykätyksi, mistä on kiitettävä paitsi pietarilaisia lääkäreitä, sitä harrasta ja huolellista hoitoa, jota Castrénille hänen Helsinkiin palattuaan antoivat hänen entinen oppilaansa, lääketieteen tohtori K.F. v. Willebrand ja professori E.A. Ingman. Hoidon tulokset näyttäytyivät aluksi erinomaisilta, vaikka Ingman kohta oli selvillä, ettei mikään maallinen mahti voinut estää kuolemaa läheisessä tulevaisuudessa. Miten onnelliselta ja terveeltä Castrén levättyään suunnattomista ponnistuksistaan tähän aikaan näytti, siitä on Snellman antanut meille kuvauksen. Hän näki Castrénin kesällä 1849 yksitoista vuotisen väliajan jälkeen. "Castrén oli miehuutensa täydessä voimassa, hänen terveytensä oli vakiintunut. Solakka nuorukaisvartalo oli voimistunut ja vain tuskin huomattava kumaruus todisti, että rintakehä oli enemmän sisään painunut, kuin täysin terveillä ihmisillä. Koko hänen esiintymisensä todisti sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi, jouduttuaan kestämiensä myrskyjen jälkeen levon satamaan. Runsas ainehisto pitkänkin elämän ajaksi tieteellistä työskentelyä varten ja ainakin toistaiseksi vapaus toimeentulon huolista tekivät, että hän voi iloisena katsella tulevaisuutta, ja hänen huulillaan leikki melkein aina hymy. Katse oli eloisa, samaten harrastus ihanteihin, ja ajatuksenjuoksu ja esitystapa vilkas. Hän kertoi kernaasti ja hyvin ja lausui mielipiteensä puheena olevista asioista, mutta ei kernaasti ryhtynyt väittelyihin." Snellman esityksessään sanoo Castrénin olleen ainakin toistaiseksi vapaan elatushuolista. Ansio siitä ei kuitenkaan ollut isänmaan. Mitään virkaa ja täyden toimeentulon mahdollisuutta ei Suomi voinut mainiolle pojalleen tarjota. Kehotettiinpa häntä hakemaan lehtorinpaikkaa Porvoossa ja kirkkoherranpaikkaa, mutta Castrén sanoi mieluummin elävänsä kylmässä yliskamarissa kuin uhraavansa tieteensä kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Mutta silloin Venäjän Tiedeakatemia auliisti ja suuremmoisesti otti hänet apujäsenekseen 3 vuodeksi, antaen hänelle 600 ruplaa vuodessa ja oikeuttaen hänet sinä aikana asumaan missä tahansa, jotta hän voisi ryhtyä tieteellisten keräystensä muokkaamiseen. Ansio tästä huomaavaisuudesta tulee suureksi osaksi Sjögrenille, ja hänen kauttaan sai Suomikin siis jotain tehdä suurimmalle tiedemiehelleen. Mutta katoamattoman kiitollisuutemme ansaitsee silti Venäjän Tiedeakatemia, ja meidän on se avoimesti tunnustettava. Tarjottiinpa vielä Castrénille vakinaisenkin akatemikon paikka, jolloin hän olisi elämänsä loppuun saanut nauttia säännöllisiä tuloja ja voinut täysin riippumattomana elää vaan tieteelleen. Mutta tointa olisi seurannut velvollisuus asua Pietarissa, ja siihen ei Castrén tahtonut suostua. Sama valtava rakkaus omaan maahan, joka kaikesta syrjäytyksestä huolimatta jaksoi pitää Snellmanin Pohjanlahden tällä puolella, 'pakotti Castréninkin vaikuttamaan syntymämaassa. Tuo hänen kieltäytymisensä kunniavirasta Pietarissa juuri todistaakin, että mitenkä voimakas hänen rakkautensa tieteeseen olikaan, se kuitenkaan ei ollut hänen suurin rakkautensa. Suomenhan vuoksi hän oli toiminut, sen syrjäisen kansan ja sen kaukaisten, halveksittujen ja unohdettujen sukukansojen kunniaksi ja voimistuttamiseksi, ja kumminkin, lisättäköön se uudelleen, vailla poliittisia tarkotuksia vain kansallistunnon ja kultuurin lujittamiseksi. Castrén tahtoi hienotunteisuudesta Venäjän Tiedeakatemiaa ja suosijaansa Sjögreniä kohtaan pian saada jotain käsistään, todisteeksi ahkeruudestaan ja töistään. Hän senvuoksi valmisti painokuntoon ostjakkilaisen kieliopin ja sanaluettelon, joka ilmestyi v. 1849, ja eräitä pienempiä kirjoitelmia. Mutta innokkaimmin kävi hän kuitenkin käsiksi samojedilaisaineksiinsa, sillä samojedeja oli hän kauimmin ja perinpohjaisimmin tutkinut ja sen kielioppinsa tahtoi hän saada parhaimmaksi, mitä hän voi, tahtoi tehdä sen elämänsä päätyöksi. Vaikkakaan hänellä ei ollut mitään virallista velvollisuutta, olisi hän tahtonut niiden kolmen vuoden kuluessa, jolloin hän oli Venäjän Tiedeakatemian palveluksessa, saada tämän kypsimmän työnsä valmiiksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. 63 arkkia oli käsikirjoitusta valmiina silloin, kuin kynä ainiaaksi kirposi tutkijan kädestä. Se että Castrén ei ehtinyt lopettaa tätä työtään, riippui siitä, että näinä vuosina oli hänelle tullut useita uusia velvollisuuksia ja hänen elämänsä puitteet olivat saaneet uuden muodon. Maaliskuun 14 p. 1851 oli hän saanut valtakirjan vastaperustettuun suomenkielen ja kirjallisuuden professorinvirkaan ja sitä varten oli hänen ollut pakko julaista väitöskirja ja sen jälkeen pitää säännölliset yliopistolliset luennot ja ottaa osaa paljotöisiin konsistorinistuntoihin. Suomenkielen professorinviran perustaminen oli merkkitapaus maan historiassa. Yliopistossa oli kyllä v:sta 1826 alkaen ollut lehtorinvirka suomenkielessä, mutta mitään tieteellistä oppituolia ei siinä ollut. Se kyllä ei ollut niin oudoksuttavaa, sillä samallainen oli kansalliskielen laita ollut Europan muissakin maissa milt'ei samoihin aikoihin asti. Mutta sittekin! Kymmenkunta vuotta aikaisemmin tuskin kukaan meillä olisi kuvitellutkaan tällaista mahdolliseksi. V. 1843 oli kyllä konsistorissa prof. Ilmoni tehnyt ehdotuksen suomenkielen ylimääräisen professorinviran perustamiseksi, mutta asia ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Rabbe kirjoitti usein Castrénille Siperiaan tästä virasta, jota hän toivoi Castrénille, mutta näihin aikoihin oli koko suomenkielen harrastusta ruvettu katsomaan uudelta kannalta, sitä pidettiin kansanyllytyksenä, ja kun kuuluisan vapaustaistelujen vuoden 1848 jälkeen taantumus kaikkialla nosti päätään, annettiin meidänkin maassa tuo surullinen säädös suomenkielestä, että sillä saisi painaa vain uskonnollista ja taloudellista laatua olevia kirjoituksia. Tunnettua on, että tarkotus oli näin estää "vaarallisten" aatteiden tunkeutuminen kansan keskuuteen, ja että asetusta semmoisenaan ei tähdätty suomenhieltä vastaan. Mutta kumminkin mahtoi tuntua oudolta, kun tuli tunnetuksi, että juuri tähän aikaan perustettiin professorinvirka samaisessa kielessä. Totta kyllä, että virasta ei tehty tavallista virkaa, johon annetaan valtakirja, suomenkielen professorille annettiin ainoastaan virkavahvistus, jotta voitaisiin, jos tarpeellista olisi, virka lakkauttaa ja erottaa sen haltija, jos hän käyttäytyisi vahingollisesti, mutta yhtäkaikki muodostui itse virka vakinaiseksi ja säännölliseksi yliopistonopettajaviraksi. -- Castrénin kuuluisa tieteellinen toiminta tietysti suurimmassa määrin vaikutti tähän onnelliseen ratkaisuun, ja niin oli meidän maalla onni palkita poikansa uhrautuvaisuus ja yliopistolla kunnia kiinnittää nerokkain tiedemies palvelukseensa. Professorinviran hakijana oli ollut myös suomenkielen lehtori C.A. Gottlund, mutta useista syistä katsottiin päteväksi vain Castrén, "joka ei ainoastaan tavallisilla yliopiston asetusten määräämillä opinnäytteillä, vaan myös useammilla julkaisemillaan teoksilla, joilla oli suuri tieteellinen arvo, oli erinomaisella tavalla osoittanut pätevyytensä puheenalaiseen professuuriin." Itse nimitys muodostui harvinaisen juhlalliseksi, sillä yliopiston kansleri, perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, joka oli saapunut Helsinkiin, läsnäolevien yliopiston opettajain ja oppilasten joukosta "kutsutti erityisesti esiin suomen ja muinaispohjoismaisten kielten dosentin, tohtori M.A. Castrénin, ja suvaitsi hänelle armossa antaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa samana päivänä (14/3 1851) allekirjoittaman virkavahvistuskirjan olla professorina suomenkielessä tässä yliopistossa". Professorinviran saamista varten oli Castrén julaissut latinaisen väitöskirjan, "Altailaisten kielten suffikseista", joka oli ensimmäinen tieteellinen teos, millä koetettiin todistaa kielten omalla avulla altailaisten, suomalais-ugrilaisten ja samojedilaiskielten sukulaisuutta, ydinkohtaa Castrénin tieteellisestä työssä, josta puhumme kohta tuonnempana. Tätä ainetta ei Castrén kuitenkaan voinut käyttää luennoissaan, ja sen vuoksi oli hänen niitä varten valmistettava eri sarjat. Sellaisia piti hän yhden keväällä 1851 toukokuussa, toisen seuraavana syyslukukautena. Kolmatta lukukautta ei hänen enää ollut sallittu terveenä elää. Ensimmäinen luentokurssi käsitti altailaisten kansojen etnologiaa, toinen suomalaista mytologiaa. Edellinen käsittelee tunguuseja, mongoleja, turkkilaisia, samojedeja, jenisei-ostjakkeja, ostjakkeja, voguleja, unkarilaisia, tsheremissejä, mordvalaisia, permalaisia, syrjäänejä, votjakkeja ja Itämeren suomalaisia. Jälkimmäinen käsittelee niin ikään suomen heimokansoja, ja siinäpä Castrénin suuri merkitys tällä alalla onkin, että hän laajensi suomalaisen jumalaisopillisen tutkimuksen suomalais-ugrilaiseksi, antaen sille siten oikean pohjan, jos kohta monet Castrénin mielipiteistä tällä alalla eivät enää pidäkään paikkaansa. Castrénin luentoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin painosta, lukee vieläkin lämmöllä ja myötätunnolla. Minkä vaikutuksen ne tekivät hänen kuulijoihinsa ylioppilaisiin, siitä kirjoittaa hänen ystävänsä C.G. Borg Pohjalaisen osakunnan "Joukahaisessa": "Elähyttävästi hän vaikutti koko ylioppilasnuorisoon sillä lämpimällä harrastuksella, jota hän osotti kaikkeen nuorelle mielelle kalliiseen ja pyhään. Hänen suojaamanaan ja kehottamanaan vähemmänkin kyvykäs tunsi itsensä voimakkaaksi kantamaan kortensa isänmaan alttarille, ja ylioppilaalle teki hyvää nähdä, miten Castrénin jalo henkilöllisyys ja suuret tieteelliset ansiot voivat herättää arvonantoa hänen ajamaansa asiaa kohtaan niissäkin, jotka olivat tottuneet katsomaan sitä epäsuopein silmin, ja jotka jäätävällä kylmyydellä olivat halveksuen katselleet jokaista isänmaallista yritystä." Niin lyhytaikainen kuin Castrénin yliopistollinen toiminta olikin, jätti se syvät jäljet ylioppilaisiin ja heidän henkiseen toimintaansa vastaisuudessa. Hänen luennoissaan ei ollut elähyttävänä voimana vain tieteellisyys, vaan myös miehuullinen isänmaallinen henki, kuten kuvastuu jo niistä otteista, joita ylempänä olemme esittäneet, Kalevalaa ja Suomen kielioppia koskevista jaksoista. Mainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen harrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v. 1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén kirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään tunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta ryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin sellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen Castrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen kuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta, ja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että viimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden olivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt innostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. "Mutta näissä ajatusten, mielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin kuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina olen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen muinaisrunous ja etusijassa Kalevala." Mutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan tieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin ja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin ja yhteiskunnan elämään otti hän osaa. Sanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut nähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut kuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta kun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: "tuntui sydämen ympärillä lämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole uusiintunut", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa v. 1848. Lapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä 1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan Sofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja tämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä mukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt hellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja onnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon "ukko Castrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien keskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja kateederia."] "Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt rauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä väsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä. Ystävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja ulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä ensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen osakseen", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa. Seurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni. Siihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman, H. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä ollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin väittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten v. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin päivänä piti luentonsa "Suomen suvun alkukodista". Castrén oli pienessä seurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä oli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo muistelmissaan. Niinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli kotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä säännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa koko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit vielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt liikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli syttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta keinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei ollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen keskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa ei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman maan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista uutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja innostutettava, jotta henkilö, "menetettyään innostuksensa kauneimmat kuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten, tietämättä, millä peittäisi alastomuutensa". Erikoisesti suomen kieleen nähden hän pelkäsi, että "ruotsin kielen ja ruotsinkielisen sivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut niin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi seurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan". Mutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että se kerran voisi valloittaa sijansa "komeana valtion kielenä". Castrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen väsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän vuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella voimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin, mutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen vaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin oli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin toivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti kirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän työtä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen sitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat. Hirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä. Valkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin, sanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1 päivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti puoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo oli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja yhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen professori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja, mies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38 vuotias. Surren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12 p. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella kirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat kantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun kaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon seuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta ja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat Z. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli suomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat: "Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo, Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan, Miehen parhaan, tietäjän taitavimman, Ystävän uljaan. Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt, Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, Voittomme varma. Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme: Miehuudella lempiä synnyinmaata, Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä, Kuin teki Castrén." Ihanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko Topelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu: Uinuos maassasi, siunattu miesi, Valtava henki, mi suuntasit tiesi Ääriltä jäämeren rantamaan Suomelle satoa korjaamaan. Suomi löys sukunsa kätketyn juuren, Unhosta nousevan heimon suuren. Kuolevain kielten äänteet toit Säilyyn, -- ne polville uusille soit. Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää. Suomesi surren ijäksi piirtää Nimesi kallihin aarteekseen Lehdille tarunsa selvinneen. Ja kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden houkuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt, että on mahdollista noudattaa kehotusta: Vakaasti kautta elonties päin määrää astu, matkamies, se mittaa, -- älä vaivojas, äläkä vaarojasi Mikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja johtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan selvästi ja suuripiirteisesti sanonut: "Tieto Suomen suvun kielestä ja kohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon esittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän tahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt väärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin muodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa kansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle nimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa." Ja niinpä voi Snellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen ollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai olisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella oli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus Suomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen kelpoiseksi _eo ipso_ kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen häntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut, harva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään. Sillä "epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen", ja hiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko suomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön? Castrénin haudalle pystytettiin yleisellä rahainkeräyksellä muistomerkki, joka paljastettiin 20 p. toukokuuta 1858. Kuva siitä on tähän jäljennetty. Sen etusivulla on kullatuin kirjaimin M.A. Castrén ja vastakkaisella puolella: Maansa rakastajalle surevilta suomalaisilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun jätettiin Castrénin marmorinen rintakuva, ja yliopiston luentosaliin tilattiin hänen öljymaalattu muotokuvansa. Toinen sellainen, aikaisemmilta ajoilta, maalari Budkowskin tekemä, on pohjalaisen osakunnan hallussa. Ja nyt vihdoin, Castrénin syntymän sadanneksi vuosipäiväksi valmistuu Castrénin muistopatsas, joka pystytetään Suomen uuden Kansallismuseon ja pohjalaisten osakuntain talon väliin Suomen kansan kiitollisuuden todistajaksi sille miehelle, joka on antanut tälle kansalle heimon ja suvun, ja avaimen sen menneisyyden valaisemiseksi. Mitä siitä, onko heimo suuri vai pieni, kunhan vaan on juurta? Eräässä kirjeessään Siperiasta Rabbelle Castrén itse tästä asiasta oli kirjoittanut humoristisesti: "Minä puolestani en tunne mitään kunnioitusta korkeita esi-isiä kohtaan, vaan pidän enempi semmoisista jätkistä, joiden isät ovat olleet mylläreitä, kivenhakkaajia, sukankutojia y.m.s. Onhan sitäpaitsi pienempi vaara olla suutarin kuin senaatorin poika. Jos meistä tulee ihmisiä -- sitä suurempi kunnia! Torppareina voimme lohduttaa itseämme sillä, että isämmekin olivat torppareita." Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys. "Kuka voi siinä kuolinpesässä suorittaa pesäkirjoituksen", sanotaan Runebergin kysyneen silmällä pitäen Castrénin käsikirjoituksia ja tieteellisiä muistiinpanoja, saadessaan sanan Castrénin kuolemasta. Ja se työ ei todellakaan ollut vähäinen eikä helpoimpia, sillä matkoillaan oli Castrén kerännyt valtavat ainehistot, joita hän ei ollut vielä ehtinyt muokata eikä painokuntoon valmistaa, ja kumminkin oli niillä tavaton arvonsa, joten ne tuli yrittää pelastaa tieteelle. Paitsi Kalevala-käännöstä, matkakertomuksiaan, kolmea väitöskirjaansa ja lukuisia pienempiä kirjoituksia oli Castrén itse eläessään ehtinyt julaista vain syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Samojedin kielioppi oli myös suurimmaksi osaksi valmiina, ja luentonsa oli hän myös kirjoittanut, vaikkakaan ei ollut pitänyt niitä painokelpoisina. Nämä kaikki kuitenkin painatettiin, saksaksi Castrénin ystävän, jo mainitun Schiefnerin toimesta Venäjän Tiedeakatemian kustannuksella ja ruotsiksi amanuenssi B.O. Schaumanin ja maisteri C.G. Borgin avulla suureksi osaksi yliopiston kustantamana erikoisena sarjana, jonka nimi Castrénin oman valinnan mukaan oli "Nordiska resor och forskningar". (Pohjoismaisia matkoja ja tutkimuksia). Mutta tutkijan rikkaissa kirjallisissa peruissa oli kuitenkin niin paljo muitakin aineksia, että väsymätön Schiefner niiden nojalla Castrénin nimissä voi julaista tunguusin, burjatin, koibalin, karagassin, jenisei-ostjakin ja kottin kieliopit saksan kielellä. Myöhemmin löydettyjen päiväkirjamuistiinpanojen nojalla on vielä julaistu hänen kertomuksensa hautatutkimuksista Minusinskin piirissä Siperiassa. Jos nyt kysymme Castrénin tieteellisen työn laatua ja kestävyyttä, on meidän muistettava ensinnäkin, miten lyhyt aika hänen oli suotu elää ja miten ylen tukalissa olosuhteissa hänen oli työskenneltävä; lisäksi, että hän elämänsä lopulla työskenteli kuumeisella joutuisuudella saadakseen työnsä valmiiksi ja että sittekin suurin osa hänen julkaisuistaan jäi häneltä itseltään viimeistelemättä. Ja vihdoin on muistettava, että vertaileva kielitiede tällöin vielä oli nuori ja että se on romanttisen ajan lapsi, joka toivoi voivansa ratkaista suuria ja vaikeita kysymyksiä. Ja vihdoin, kun me tiedämme kaiken tämän, on meidän muistettava, minkälaisia kieliä Castrén todella tutki. Hän tuli Siperiassa tutustumaan kieliin ja kansoihin, joista useat tuskin nimeksikään olivat tunnetut, hän tunkeutui niiden kielten olemukseen ja antoi kullekin sijan ennen tunnettujen kielten joukossa. Hän sai luoda tyhjästä. Siperian tatarilaiskansoista ei mikään ollut kielitieteellisesti tunnettu, jenisei-ostjakeista ei ennen häntä ollut mitään tietoa, ja muista hänen tutkimistaan kielikunnista kuuluivat toiset mongolilaiseen, toiset aivan eroaviin mandshulaisiin kieliryhmiin. Castrénin käsitys oli se, että samojedit, jotka puhuivat useita eri kieliä ja murteita ja nyt pääasiassa asuivat pitkin Jäämeren rantaa, ennen olivat asuneet Jenisein latvoilla likellä Sajaanisten vuorten juuria. Ja kun hän kielellisesti katsoi todistaneensa suomalaisten ja samojedilaisten kielten heimolaisuuden, ja näiden kielten sukulaisuuden altailaisen kieliryhmän kanssa, arveli hän voivansa puhua ural-altailaisesta kielikunnasta, jossa hän erotti 5 eri kansakuntaa: tunguusit, mongolit, turkkilais-tatarilaiset, samojedit ja suomalais-ugrilaiset, hahmoittelipa hän indoeuroppalaistenkin sukulaisuutta mongolien kanssa, kuten hänen eräs sangen merkillinen kirjeensä Snellmanille Siperiasta talvella 1846 esittää. Turkkilais-tatarilaisten alkukodiksi otaksui hän Altain vuoret, ja kun kerran suomalais-ugrilaisilla kansoilla kielensä, tapojensa, tarujensa ja laulujensa puolesta on paljon yhteistä samojedein ja turkkilais-tatarien kanssa, on näiden kansojen aikanaan ollut asuttava lähekkäin, niiden alkukoti on siis ollut Keski-Aasiassa Obin ja Jenisein yläjuoksun varrella. Tuo Castrénin otaksuma, että Altain seutu on ollut Suomen suvun alkukotina, on meille melkein syöpynyt veriin Suonion "tarinan", Oksasen "sadun", Koskisen historian ja J.R. Aspelinin muinaistutkimusten kautta. Otaksumaansa perusteli Castrén monella eri tavalla (ks. esim. hänen kirjoitustaan: "Missä oli suomen kansan kehto?"), mutta nykyinen tutkimus on tuosta käsityksestä luopunut sekä kieli- että muinaistieteen perustuksella. Suomen kielen heimolaisuus ainakaan altailaisten kanssa ei ole todistettu, joskin kyllä samojedilais-kielten kanssa ja Suomen suvun alkukotia etsitään nyt Itä-Venäjältä Uralin ja Volgan välimailta suurten metsien, vuorten ja jokien maantieteelliseltä alueelta. Mutta jos kohta tämä Castrénin suuri isänmaallis-romanttinen ajatus jäänee erehdykseksi, ei se vähennä sitä suurta kansallista merkitystä, joka tuolla aatteella meidän maassa oli siihen aikaan, kun nimenomaan tarvittiin jotain, mikä pystyisi antamaan työkykyä ja uskoa tulevaisuuteen. Ja Castrénin tieteellisiä ansioita se ei muuta. Jokainen ihminenhän on aikansa lapsi, tiedemieskin, ja Castrén korotti joka tapauksessa suomalais-ugrilaisen vertailevan kielitieteen yhtä korkealle, kuin oli uudenaikainen vertaileva kielitutkimus ulkomaiden nerokkaimpain tiedemiesten teoksissa. Ansaitsee lopuksi erikoisesti muistaa, mitä Castrénista Siperiaan nähden Sjögren kirjoitti Venäjän Maantieteellisen seuran julkaisuissa. Kirjoitus on lyhennellen otettu Suomi-sarjaan 1854. "Kuten Jermak pienen kasakkalauman avulla pani varman pohjan Venäjän Siperian vallalle, niin oli samoin Castrénin suotu huolimatta heikosta ja horjuvasta terveydestään harvinaisten sielun ja järjenlahjojensa avulla ikuisiksi ajoiksi valloittaa tieteelle läntinen ja keskinen Siperia." Castrénin raivaamalla työmaalla versoo nyt rikas laiho. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kansojen entisyyden ja nykyisyyden tutkimus on edistynyt pitkälle ja edistyy yhä. Castrénin perintöä hoitavat Suomalais-Ugrilainen Seura, jonka vuosipäivänä on Castrénin syntymäpäivä, ja Suomen Muinaismuistoyhdistys, joka vuosipäivänään viettää Castrénin kuolinpäivää. Ja Suomen kansallismuseo ja Suomen yliopiston suomalaisten kielitieteitten edustajat kasvattavat yhä uusia tutkijapolvia kartuttamaan sen entisyyden selvittelyä, jonka ensimäisenä suurena tietoniekkana Mathias Aleksanteri Castrén uhrasi nuoren ja hehkuvan henkensä. Ja meille kaikille kaikuu yhä vielä Castrénin voimakas usko elämisen arvoon hänen sanoissaan työn ylistykseksi. "Jos tahdomme elää, niin hyvä, rakastakaamme isänmaatamme, voimakkain käsivarsin johtaen ja edistäen sen kehitystä. Ei auta itsepintaisesti pitää kiinni vanhasta; uuteen ja vakavaan on meidän ryhdyttävä käsiksi. Ennen kaikkea on meidän päätettävä surmata itsekkyys sydämissämme ja päätettävä elää jonkun aatteen puolesta ja sitte horjumatta taisteltava sen hyväksi niin kauan kuin meissä henkeä on. Yksilöhän ehtii niin vähän. Elämä on lyhyt -- sitä paremmin sitä on käytettävä -- jakamatta, epäitsekkäästi sen asian hyväksi, jonka puolesta taistelee. Sitä paitsi ei kukaan voi palvella kahta herraa, yleistä aatetta ja yksityistä voittoaan; Valitkaamme toinen, mutta valitkaamme parempi, vaikkapa se johtaisi meitä vaivojen ja uhrautumisten ohdakkeiselle tielle. -- -- Jos ihmisen kerran on vallannut elävä aate; silloin omistaa hän suurimman autuuden, mitä suruinen maa voi tarjota. Silloin voi hän myös omalla tavallaan levollisena ja turvallisena nauttia elämän muista hyvyyksistä, ja hänen nautintonsa on silloin korkeampaa, jalompaa, puhtaampaa ja parempaa, kuin vain aistillisia nautintoja ihailevan itsekkään ihmisen." *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.