The Project Gutenberg eBook of Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906, by Maanpakolainen

    I. Alkusana.
   II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.
  III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.
   IV. Koulut.
    V. Venäjänkielinen opetus.
   VI. Kirkko.
  VII. Kunnallishallitus.
VIII. Tuomioistuimet.
   IX. Venäläiset siirtolaiset.
    X. Venäläistyttämis-sanomalehdet.
   XI. Venäläisiä mahtimiehiä.
  XII. Venäläistyttämisen tulos.

Vuosisatojen halki on Itämerenmaakuntia pidetty saksalaisten maana, sillä saksalaiset paronit ovat niissä aina pysyneet maanomistajina, vaikkakin Tanskan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän valtakunnat kukin vuorostaan ovat valloittaneet ne itselleen.

Maan varsinaiset asukkaat, jotka 600 vuotta olivat saksalaisten orjina, eivät kuitenkaan ruvenneet puhumaan saksan kieltä. Aikaisemmin oli Itämerenmaakunnissa kolme eri kansallisuutta: pohjoisessa virolaiset, jotka silloin olivat varsin lähellä suomalaisia, kaakkoisessa lättiläiset, keskellä, s.o. suurimmassa osassa Liivinmaata ja Kuurinmaata, liiviläiset.

Viimemainitut eivät tottuneet orjuuteen, vaan kapinoivat alituisesti. Siitä syystä miehet mestattiin, vaimot ja lapset jaettiin lättiläiskyliin, missä heidän täytyi oppia lätin kieltä. Ainoastaan kahdella paikkakunnalla liiviläiset säilyttivät kansallisuutensa kauemmin: Liivinmaan Salatsissa (Salis), missä viimeinen liiviläinen kuoli v. 1868, ja Kuurinmaan Dondangenissa ja Poppenissa, missä heitä on vielä nytkin.

Viron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää, sillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin sen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän viimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.

Sellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun Itätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan kielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät huolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan herättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat virolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan kielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet toimittaa.

Vasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä venäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja pastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli saksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat paronien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo käydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu venäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut sijaa.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut virolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Mutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole pelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän kielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.

Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.

Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin. Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät hyvin kaupaksi.

Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.

Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan sitä yhteisin voimin.

Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit antoivat, ei kukaan ottanut varteen.

Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m. sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.

Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi kieleksi.

Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.

Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos "valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos, siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja lukuisat rikokset.

Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.

Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.

Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää, keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista kenellekään enää hyötyä.

Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa. Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.

Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.

Rautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi venäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät missään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä enemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen rautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes vastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän kyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.

Lukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun Venäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan otetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin sattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa junasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa he olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa huutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan virkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai oikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa, kunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi selitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne ponimaiu!

Rautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät enää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä taitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi oli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille ihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän takana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut ihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku koski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!

Mykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä saksankielinen kirous.

Sekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai eivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä tulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne olivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin puhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.

Pienemmissä asioissa asiamiehet olivat rehellisiä, s.o. he ottivat esim. 3 kopekan postimerkistä 5 kopekkaa, 7 kopekan merkistä 10 kopekkaa j.n.e., mihin ihmiset suostuivat, mutta isommissa asioimisissa tapahtui paljon petoksia. Jos esim. asiamies kuittasi toisen rahakirjettä, niin tapahtui joskus, että hän otti rahakirjeen itselleen ja lähti omaan matkaansa. Oikea omistaja sai sanoa, mitä vaan tahtoi, ei kukaan ymmärtänyt häntä, ei kukaan koskenut ryöväriin. Jos hän kirkui kovin, niin postitoimiston pihamies heitti hänet lopuksi ovesta ulos.

Kaduillakaan ei vahingonalaisella ollut apua saatavana, sillä polisimiehetkin vastasivat vain: ne ponimaiu! Polisimiehet olivatkin oikeita venäläisiä, sillä kansankieltä taitava miehistö oli eroitettu tai sijoitettu niin että lättiläiset tulivat Viron ja virolaiset Idätin seuduille.

Polisimiehistön venäläistyttäminen aiheutti useita julkisia ryöstöjä. Venäjältä siirtyi joukottain taskuvarkaita ja muita petkuttajia Viron kaupunkeihin, missä he häiritsemättä saivat varastaa ja ryöstää. Usein tapahtui, että jos joku alkoi huutaa apua, kun häneltä oli ryöstetty kukkaro tai kello, niin ryöväri-venäläinen tarttui häneen ja kutsui polisimiehiä avuksi "varasta viemään koppiin". Ryövärin saattamana passitettiin vahingonalainen polisikoppiin, mistä hänet kyllä seuraavana aamuna tulkin tultua saapuville vapautettiin, kun ryöväri, joka ei ollut sanonut oikeata nimeään, ei välittänyt enää kanteestaan, sillä hänellä oli jo uusia juttuja tekeillä.

Postivirkamiesten täydellinen mykkyys kesti vain kaksi vuotta. Sitten he alkoivat antaa venäjänkielisiä vastauksia, jos vaan ymmärsivät kysymyksen. Ja vielä myöhemmin puhuivat he selvästi kysyjän kieltä, jos hän vain antoi 5 tai 10 kopekkaa "tsaiurahaa". Venäläistyttämiskäskyn piti tulla niinkuin muidenkin määräysten vain virkamiehille hyödyksi, ei tarkotetun asian toteuttamiseksi. Rautatienpalvelijat ja polisimiehet pysyivät aina umpivenäläisinä, sillä heillä on enemmän työtä ja vähemmän aikaa oppiakseen puhumaan kansankieltä.

Pääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin. Kouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät venäläiset virkamiehetkin.

Tartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta keskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui kerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.

Melkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa vastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo koulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat kaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia venäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla venäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa, joita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset suoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä tilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat maksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien kustannuksista.

Samoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki korkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta tilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään koulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista ajoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä tulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille kouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja niin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen opettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain uskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita aineita opettivat heidän "apulaisensa", s.o. varsinaiset opettajat venäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana, eivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä puhumaan.

Sen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän kannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina tahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta tehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat takauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot vastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia koulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten kieltävät, y.m.

Pitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s. "kansanvalistusministeriön mallikouluja". Nuo olivat tavallisia kunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole kunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies. Muutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille annettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa. Kruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi sulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea talo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun opettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi uudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut nousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku kuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat mallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.

Tavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta ennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia sanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.

Ennen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän, piirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi mainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja ei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat venäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja lähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri. Ensinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä tilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä korkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi tarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä, viimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa, tirehtörin kaksi kertaa enemmän.

Mutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa lisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun oli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät rasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan silloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia. Muuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan tarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville ja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten tulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet, erotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi virassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua summaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin sotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.

Kansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos he 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat kruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan kuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli suuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää kansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta. Nuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi, otettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut heille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin heti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle summan rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa vuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin tuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle vähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten sotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan nostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan julkisesti.

Tarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä. Niistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen. Niinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja pakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan kelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta katsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.

Vieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia, joista maksettiin enemmän "provisionia". Tämä aiheutti sen, että virolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia, mitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä olivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman 10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.

Hallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi lahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi tuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500 opettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut. Niin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään tulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.

Opettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa, menivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi, että hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen, mutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.

Sen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan ahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän koulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa kutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme teidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme kruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän korkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan nimen.

Ehdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin virallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet palkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet kopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista kouluista.

Virolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina alhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta. Ainoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet täytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä tulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla pieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja puutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai elatuksensa.

Niitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan, tarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että tarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan osaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi maksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta kaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona. Osanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa opettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla kurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat maksoivat tarkastajalle joka vuosi "kurssiarentia" sekä rahassa että puutarhatuotteissaan.

Kansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat, niinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja ja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat. Mutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli tavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten opettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat maksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet mitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun rahan kanssa meni teille tietämättömille.

Opetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua ei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät kotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä kyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan selitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä että kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä verran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko kurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa omakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen toisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä tai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.

Kun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille opetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä "hauskoja" lauluja. Onneksi ovat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä vanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka laulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he semmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet oppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta kasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten käyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille kurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori ja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että vatsansa töyssyivät.

Venäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan toinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus Tallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan koulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa yhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa kanne. — "Oletkos vielä poikamies?" kysyi tarkastaja. — "Kyllä", oli opettajan vastaus. — "Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta, vaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään rikosta eikä parjausta", selitti tarkastaja asiallisesti.

Kun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin joka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä ymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä, sillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja venäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä. Opettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät kuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta mahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan mukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä vuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei ollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja erotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.

Entiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla selitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin umpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska oppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä. Poskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä merkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi satunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin yleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille niitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä varoa.

Poskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla varustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen oppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa kuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka kuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät oppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy heidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu yksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista lauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä ja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa järjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että "sobaka laet na nishtshago" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): "koira haukkuu kerjäläisen päälle", niin hän johti siitä, että "na" merkitsee "kerjäläistä" ja "nishtshago" — "päälle".

Sitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei tulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille oman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli ukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan voi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa julkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe kerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on pussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki, luultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei kukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia nuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan venäjäksi: krestjanin svet — talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi saattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja arvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan. Opettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen äidinkielellä.

Suurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta sitä edemmäksi ei "valtionkielen" taito päässyt. Lapset itse keksivät keinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino levisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan kulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt opettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi: tshto takoje? — niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi silmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin svet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen rajoittui!

Mistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja lauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat ne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat tultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan kirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet numerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja löysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat tarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä saihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita vastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita tai kirjoista luetuita.

Viiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen Viron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi siihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin jokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin kerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.

Nyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen vakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi personallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi keksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut kansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.

Oppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä tulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia venäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata, y.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien "venäläisten" poistaminen "sairaina", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet venättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla näkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset huudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi. Vörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen opettaja oli poistuville "sairaille" määrännyt heinäladon oleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui niin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat ladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin virasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.

Tärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja tyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin opettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein onnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat seikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja ensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä juttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut, paitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi tarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun ammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi hyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen kysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on hyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita parjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä. Ja kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten erotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän venäläistynyt.

Eräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten kansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä — tarkastajan sanojen mukaan — semmoista soittokonetta, mitä venäläiset kärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa mielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla "kamarinskia" ja itse lauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan helposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja sanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli erotetuksi.

Lisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia sosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa muita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen, laulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten kanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen tähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu. Sosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat, joiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat Marxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut jäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet oppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja aina tapasi vallankumouksellisia opettajia.

Mutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos opettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen taidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren, minkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen naama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha kelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.

Erotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin. Opettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän kielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia venäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi anomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin hän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.

Kyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää, mutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti. Tarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun korkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin kuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien koulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun nämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä vei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen lisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista tarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran poistaa tyhmimpiä oppilaitaan.

Tirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä. Vuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa, kuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti Tallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös yhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän kansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat Haberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista ajureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset koululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja lahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset eivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin varoista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he herrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian "Novoje Vremja" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä puhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo täydellisesti venäläistyneet.

Lopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi menettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia venäläistyttää. Tavan nimenä oli "luonnollinen menettelytapa" ja sitä käytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat vaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin Volperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin kirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille äidinkielellään selittää, että kysymys "tshto takoje?" merkitsee "mikä tämä on?", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa sanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään oppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja lasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat sitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa oppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.

"Luonnollista menettelytapaa" käyttäessään opettajat valittivat, että esineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä nimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä edemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn perustaa kouluun "museo" venäjän kielen oppimista varten. Talonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia pakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös tarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.

Venäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa laatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita talonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka, käpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita esineitä.

Venäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä laatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: "tshto takoje?" ja lapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin museoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla "tshto takoje"-huudoilla.

Museon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden käyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat, sillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat koettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin eri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen seinään kysymällä "tshto takoje?" niin muutamat luulivat sen merkitsevän: "opettaja heittää", muutamat taasen: "lintu lentää". Tai jos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin muutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi, merkitsevän: "opettaja haistaa hiirtä", muutamat taas: "hiiri haisee pahalta".

Niinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä mitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta vuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty luterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti käytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei tiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti uskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat useita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit näkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä väärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan niitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä, jotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka sen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi pastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle täytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule venäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään päin.

Kovana loukkauskivenä pastoreille olivat "mallikoulut" ja oikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina laskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin uskontotunnilla uruilla "kamarinskia", mutta pastorin vaikutus ei ulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja kuratorin virkoihinsa vahvistamia.

Näin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin myös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja koulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka, venäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä. Pojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin: "tshto takoje!" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.

Samoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä puhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä venälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron venäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se nautti täydellistä toimintavapautta.

Oikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja käänsi virolaisia "venäläisiksi", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille kruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun lupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit tekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon vaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin luterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri Toisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen uskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen. Venäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään, sillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10 tai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim. Muhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista eikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon kirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät luterilaisissa kirkoissa.

Mutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä, mitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei oikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen puolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi; ettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja oikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus muihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon kääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä raskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian pakkosiirtoloihin.

Lutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan kannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja enemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä. Seurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin nimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa pulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon puoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu luterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit etsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet oikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan — vanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet — venäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi sukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa rippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin taaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta seurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.

Kun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin niiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin pölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta oikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla noudattaa tuon uskonnon sääntöjä.

Semmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea nimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta puuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut. Ilmoituksissa oli esim. Andres — Andrei, Madis — Matwei, Juri — Georgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä on johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa venäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi Antonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila, Peetja Peter — Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta alkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa saivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun piirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä veljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet johtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille veljeksille saman nimen — Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei ollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi sai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn merkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa venäläisen papin nimiluettelon mukaan.

Suuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut siihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden vaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera myöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja pölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut semmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet lapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille papeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.

Mutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus vaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen, samoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin vuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi. Mutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa otettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille kasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin kasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion jälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin vaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli muutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta menivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen oikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.

Ennen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja venäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan sellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos joku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa vihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja venäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli miehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka semmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa häpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit peruuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen oli toimitettu.

Niillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui tuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että kihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän sukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet oikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten vihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja vaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset eivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.

Vihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä itsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He matkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus taskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun Tartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli vihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin. Kumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely vaati saksan kielen taitoa ja rahaa.

Köyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin tiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä. Eivätkä niin tehneet ainoastaan "venäläisiksi" pakotetut, vaan myös todelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan. Häänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja naapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille syntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset luterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin viraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää olleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista oikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin vihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.

Vaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin oikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin oli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten oikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.

Vuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä, jotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen että uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille vastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet petkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi lisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa kansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri. Mutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja tuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille virkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista toteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa hieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli oikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen piirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella oikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan piirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on köyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla. Ristin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat oikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin (Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta oikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista. Päävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään toista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan kirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja kansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.

Mutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään paremmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni riisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja käytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin kirkkotila on vieläkin palstoittamatta — lukuunottamatta sitä seikkaa, että uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella — ja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja henkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan varsin mitätön. — Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät myttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari sotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien jälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se päästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista vastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa, ettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos kysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin oikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää rangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien päätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä oikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on tuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse tositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat vakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa rikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin siirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta epäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin seurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta määrättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo lähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen kirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.

Olihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi panna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle vastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä pappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli voideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun ammattikouluissa.

Jurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen, jotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä naimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman kunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen jälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki heidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.

Mahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset papit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia, samalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai venäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien konnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen oppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi ihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein ansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin oikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. — Luterilaisilla papeilla ei tietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen lisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa välitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät aina samoina.

Vuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä tapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit päässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle. Yksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku papillisen avun hakija.

V. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron, Lätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s. siltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan korkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille saksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma virallinen viikkolehtensä "Maavalla kuulutaja". Kunnankirjurilta vaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat melkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.

V:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin lehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli saksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten pölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia. Vironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se lakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt aina ilmestyä.

Samana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien kunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen kirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä. Kirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan venäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja kunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat ahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan. Ja se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat viroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun kirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen tähden erotettuja y.m. semmoisia "kirjamiehiä", mutta nämä vaan turmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua vironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että kunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan lääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala venäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin kirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi oli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata uudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu. Toisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä läänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien, huvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa lääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla varmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa läänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat. Ilmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja kansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.

Senjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai palovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä vakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan lähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi kunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman laajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa kokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat menivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että lääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat, että hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta kaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan 1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko maksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat vastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei ollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että hallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino. Kunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin aina.

Ennen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli kunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä vastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan kielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä kirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen kirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali. Sellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli silloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa saksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.

V. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain polisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan "vanhempine;" apulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi "nuorempi apulainen" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa. Seuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien vaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin venäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen tarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle kuulunut, perustettiin "talonpoikaiskomissarien" virkoja.

Komissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen kirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten pöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä ymmärsi.

Mutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että pöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön päätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu korkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä nostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty suoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät kuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä kirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet asiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia, joille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri tietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea allekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna niin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen palkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen sisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan tarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein ajoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut virkamiehistöön.

Kun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä kiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää kunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko poistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja venäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.

Talonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne nauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit itse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat pieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos virkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin hänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta rasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että niiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä asetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse keksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun kuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille vahvistuksen hankkinut.

Kunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi, sillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten vaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin pitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat kunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.

Komissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian päättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus hyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko avuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät kansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia kirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta päästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen kirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.

Sen jälkeen komissarit vaativat kunnanvanhimmille suurta palkkaa. Mutta valitut kunnanvanhimmat itse luopuivat palkankorotuksesta, joten sekin keino jäi ilman tulosta.

Kovana koetuskivenä oli vaatimus, että jokaisen kunnan pitäisi rakentaa uusi kunnantalo komissarin valmistaman piirustuksen mukaan. Kunnantalon täytyi tulla melko suureksi, sillä piirustuksessa oli huoneita paitsi muita itse komissarillekin. Nyt kunnat pyysivät apua läänien kuvernööreiltä ja nämät muuttivat komissarien päätökset niin, ettei vanhoja kunnantaloja saa heti repiä maahan, vaan komissarin piirustus tulee käytäntöön vasta silloin, kun kunta itse on päättänyt rakentaa uuden talon. Virkamiehet eivät siis pakolla voittaneet mitään.

Komissarien täytyi nyt teeskennellä itseään kansan ystäviksi, melkeinpä sosialisteiksikin, Ja se keino auttoi. Kuntakokouksia pidettiin komissarien johdolla ja virkamies vakuutti niissä, että kunnanvanhimman vaikutus tilanomistajain vastapainona on sitä suurempi, mitä laajempi kunta on. Ellei sitä vielä uskottu, niin komissari sanoi suoraan, että hän mielellään pelastaisi talonpojat paronein vaikutuksesta, jos eivät runsaslukuiset kunnat antaisi hänelle niin paljon työtä. Hän lupasi juhlallisesti, että vuokrasopimukset tulevat korjatuiksi, laittomasti anastetut kunnanmaat palautetuiksi ja että talonpojat saavat nauttia kaikkia heiltä riistettyjä oikeuksia, jos vaan komissari saa aikaa tutkiakseen sellaisia asioita. Sen jälkeen kuntakokous päätti mahtavalla enemmistöllä, että kunnat tulevat yhdistettäviksi niin suuriksi, kuin vaan komissari halusi. Ja iloinen virkamies matkusti toiseen kuntaan samaa puuhaamaan.

Ennenkuin kuntain yhdistäminen sai vahvistuksen, tahtoivat komissarit käyttää kuntain monilukuisuutta hyväkseen ja rupesivat aivan "afäärimiehiksi". Vironmaan varakuvernööri Vasiljevski oli julkaissut läänin talonpoikien asetuskokoelman venäjäksi, ja sitä komissarit nyt tarjosivat kunnille 5 ruplasta kappaleen. Kun kunnat sen ostamista vastustivat, sanoen että jokaisessa kunnantalossa on jo entuudestaan semmoinen asetuskirja viron kielellä, niin komissari huomautti uuden kirjan sitä ansiota, että sen mukaan talonpojat olivat vapautetut vartiomaksuista, kun taas vironkielisen asetuskirjan mukaan talonpoikien täytyy maksaa vartioasemille heiniä ja kauroja. Kunnat tietysti eivät enää tahtoneet maksaa moisioitten vartioasemille heiniä ja kauroja, kun näistä asemista ei niille itselle ole mitään hyötyä, ja joka kunta osti muutaman kappaleen Vasiljevskin kirjaa päästäkseen sen nojalla laittomasta maksusta. Merkillistä oli, ettei pariin vuoteen kukaan vaatinut kiellettyä vartiomaksua, mutta kun Vasiljevskin kirja oli loppuunmyyty, niin komissarit itse ilmoittivat kansalle lääninhallituksen määräyksen, että laiminlyöty vartiomaksu on maksettava sekä lisäksi sakko ja korot.

Enemmän voittoa kuin kirjakaupasta oli komissareilla rautakaappien myönnistä. He antoivat käskyn, että joka kunnan täytyi ostaa rautainen kassakaappi kassaryöstöjen ehkäisemiseksi. Osto tapahtui komissarin välityksellä, sillä kuntain toimimiehet muka eivät itse löytäneet sopivia. Vaikka muutamat kunnat ilmoittivatkin, ettei niillä olekaan rahaa kaapissa säilytettäväksi, ei vastustaminen auttanut, sillä komissarilla olivat jo kaapit ostettuina ja hän uhkasi panna jokaisen kunnanvanhimman viikkokaudeksi koppiin, ellei kaappia heti oteta vastaan. Koniissareilla on asetuksen mukaan valta määrätä kunnan virkamiehiä vangittaviksi viikkokaudeksi, ja vangitsemisia peljäten kunnat maksoivat 200-250 ruplaa kaapeista, jommoisia nyt myydään sadasta ruplasta. Köyhät kunnat, joilla ei kassassa ollut rahaa, kokosivat kaapin hinnan lisätyillä henkirahoilla.

Siihen asti oli kuntain seisova pääoma säilytetty läänin aatelismaapankissa. Talletustodistukset olivat irtisanottavia ja nimellisiä, niin ettei ollut pelkoa kurssin alenemisesta eikä arvopaperin häviämisestä. Kunnallishallitus sai aina nostaa pankista saman määrän rahoja.

Kuu rautakaapit oli ostettu, niin alkoi myös kunnan arvopaperien vaihto komissarin välityksellä. Vaihtoon olivat kunnat halullisia, sillä he tahtoivat antaa "paronien arvopapereja" mieluimmin takaisin, koska komissarin odotettiin alkavan lupauksensa mukaan jakaa moisioitten liikamaita talonpojille. Nimellisten ja täysihintaisten arvopaperien sijasta otettiin halusta nimettömiä ja kurssinalaisia siitäkään välittämättä, etteivät useat arvopaperit vaihdoksen aikanakaan olleet 100 prosentin arvoisia. Myöhemmin niiden hinta on yhä alentunut.

Sillä välin komissarit ryhtyivät myös lupaaviin toimiin: he kirjoittivat talonpoikien arenti- ja ostosopimuksista muistiin semmoiset pykälät, mitkä eivät olleet asetuksen mukaisia; he tiedustelivat vanhoilta ihmisiltä, milloin ja minkälaisia talonpoikien maanpalstoja paronit olivat liittäneet moisioihinsa y.m. Tietojen todenperäisyyttä virkamiehet eivät tutkineetkaan, he sanoivat vaan, että talonpoikien täytyy ilmoittaa heille kaikki, mitä paroneista tiedetään pahaa, ja että komissarit kyllä kykenevät kaikki epäkohdat poistamaan.

Virkamiehet kirjoittivat odottaessaan kuntain yhdistämisien vahvistamista isoja pöytäkirjoja kaikenlaisia sekä lörpöttelyjä että tositapahtumiakin sekasin talonpoikien mielihyväksi ja itselleen ajanvietoksi.

Kun vain tuli tieto, että kuntain yhdistäminen oli vahvistettu, niin komissarit keskeyttivät tämän työn selittäen valittajille, että arenti- ja ostosopimukset olivat lainmukaisia ja ettei myöskään talonpoikien maapalstojen anastaminen moisioille ole ollut laitonta. Yhdistetyissä kunnissa alkoi hetimiten kunnantalojen rakentaminen komissarin piirustusten mukaan. Talot tulivat isoja ja komeita, mutta talonpojat eivät vastustaneetkaan tätä tuhlausta, luullen ettei noin yhteisvoimin rakentaessa yksityisten kulungit kohoa suuriksi. Se oli kuitenkin erehdys, sillä kun talot tulivat valmiiksi ja uudet hyväpalkkaiset kirjurit ryhtyivät toimiinsa, niin huomattiin, että henkimaksuja täytyi kohottaa entisestään vähintäin kolminkertaisiksi, jotta saataisiin kulungit maksetuiksi.

Uusiin kunnantaloihin koottiin kaikki kunnallishallitusten omaisuus, muun muassa rautaiset kaapitkin, joita muutamiin kunnantaloihin niin ollen kertyi enemmän kuin tusina. Komissarit antoivat kuitenkin luvan arvopaperien säilyttämiseen yhdessä kaapissa, niin että muut kaapit sai muuttaa rahaksi. Mutta rahaksimuuttoa komissarit eivät välittäneet, vaan kunnanvanhimmat saivat itse etsiä ostajia. Ja niin myötiin kalliit rautakaapit vuoden tai parin päästä neljänneksellä alkuperäistä hintaa.

Sen jälkeen tapahtui kunnantaloissa semmoisia rikoksia, mitkä ennen olivat tuntemattomia. Rosvot särkivät rahakaapit ja veivät arvopaperit. Paperit olivat näet nimettömiä ja siitä syystä rosvoille otollisia. Isompia kunnankassojen ryöstöjä tapahtui Pöltsamaan, Jöhvin Vandran y.m. pitäjissä. Kuntain vahinko oli sangen suuri.

Ryöstöjen ehkäisemiseksi antoivat muutamat komissarit käskyn säilyttää kunnan arvopapereita valtiopankin haaraosastossa komissarin välityksellä. Niin tapahtuikin ja viimeisetkin rautakaapit jäivät tyhjiksi. Mutta eivät kaikki komissarit antaneet arvopapereita valtiopankkiin, vaan säilyttivät ne itse asunnoissaan. Nyt tiedetään että virkamiehet ansaitsevat hyviä korkoja lainaamalla kuntain rahaa kauppiaille.

Viimemainitussa "afäärissä" tapahtui pian onnettomuuskin. Tallinnan piirin komissari Issejeff antoi rahat semmoiseen paikkaan, mistä ei enää saanut niitä takaisin. Hänen täytyi tunnustaa, että kuntain rahoista, mitkä hän oli velvollinen tallettamaan valtiopankkiin, oli 23000 ruplaa hävinnyt. Issejeff tuomittiin Siperiaan pakkotyöhön.

Yhdistettyjen kuntain olosuhteet kävivät aina rasittavammiksi, henkimaksu yhä nousi. Siitä syystä muutamat entiset pienet kunnat vaativat kuntain yhdistämisen peruuttamista, sillä se muka oli tapahtunut petollisesti. Paikoittain sillä oli menestystä ja isoja yhdistymiä irroitettiin jälleen pienemmiksi kunniksi.

Mutta komissarien vaikutusvalta on yhä niin suuri, ettei Itämerenmaakuntien talonpoikien kunnallinen itsehallinto merkitse mitään, sillä se on vain komissarin käskyjen noudattamista.

Virastojen venäläistyttämisen aikana jäivät yksinään talonpoikaisoikeudet kansankielisiksi vaikka niidenkin kirjeenvaihto korkeampien virastojen kanssa tapahtuu venäjäksi. Korkeammat tuomioistuimet muutettiin kokonaan venäjänkielisiksi ja tuomareiksi nimitettiin johdonmukaisesti semmoisia henkilöitä, jotka eivät ymmärtäneet kansan kieltä.

Talonpoikain kunnanoikeudet käsittelevät vain maakylissä asuvien talonpoikain pienempiä rikosasioita ja heidän siviliasioitaan 100 ruplaan asti. Kaupunkilaisten asiat yleisesti sekä muitten säätyjen jäsenten asiat talonpoikien kanssa harkitaan rauhanoikeudessa, ja rauhantuomaritkin ovat umpivenäläisiä.

Jos joku ihminen tahtoo nostaa kanteen, niin hänen täytyy esittää venäjänkielinen anomuskirje tuomarille. Siitä syystä kaivattiin anomuskirjeitten kirjureita, ja pian niitä asui joka oikeusistuimen ympäristöllä koko joukko. Anomuskirjeestä täytyi kirjurille maksaa rupla tai enemmän. Ja kun sitä kulunkia ei mennyt vastaajalta, niin kävi etteivät ihmiset pienemmistä asioista valittaneetkaan.

Eivätkä kaikki kirjurit tyydyttäneet tuomarin vaatimuksia. Usein tapahtui, että kalliilla hinnalla ostettu kirje heitettiin kelpaamattomana syrjään. Olihan ihan suuria veijareitakin kirjurien joukossa. Eräs kirjuri teki anomuskirjeitä venäläisillä kirjaimilla mutta viron kielellä. Tietysti sellaisia ei hyväksytty. Toinen kirjoitti tavallisesti hurjia herjaussanoja vastaajalle ja itse tuomarillekin. Hänen kirjojensa esittäjät tuomittiin aina sakkoa maksamaan. Itse kirjureille ei tapahtunut mitään pahaa, sillä ei ollut todistuksia, että juuri he olivat moitittavat kirjat tehneet. Valantehneet asianajajat ottivat anomuskirjan valmistamisesta vähintäin 5 ruplaa, mistä syystä oikeudenkäynti tuli köyhäile väestölle liian kalliiksi ja tukalaksi.

Kun asiain käsittely oikeudessa tapahtui venäjän kielellä, niin tarvittiin tulkkeja. Joka rauhantuomarilla olikin oma tulkkinsa, ja semmoinen kielenkääntäjä kävi kerrassaan mahtimieheksi. Joka tiesi asiansa olevan arkaluontoisen, pyysi ajoissa kielenkääntäjän apua. Ja asiata käsiteltäessä kielenkääntäjä tulkitsi tuomarin kysymyksiä niin selvästi tai epäselvästi kuin itse tahtoi sekä kertoi vastaukset niin pitkästi tai lyhyesti kuin hänen "ystävilleen" oli hyödyllistä. Asioita käsitellään kyllä yleisön läsnäollessa, mutta harvoin on venäjänkielen taitoisia kuuntelijoita, erittäinkään maaseuduilla ja pikkukaupungeissa. Sitä paitsi on yksinäisen kuuntelijan arvostelu hänelle itselleen vaarallista. Niin on monikin tulkin häiritsijä tullut sakotetuksi, jos muut kuuntelijat eivät ole ymmärtäneet häntä puoltaa.

Kielenkääntäjän apu oikeudenkävijälle ei tietysti ollut maksutta saatavana. Nuo mahtimiehet ovat vaatineet suurenkin maksun, ja monissa tapauksissa sekä kantajalta että vastaajalta. On tapahtunut, että kielenkääntäjä asian päätyttyä on vielä vaatinut voittaja-puolelta lisää, ja jos se ei ole suostunut maksamaan, on asia tullut uudestaan esille ja entinen voittaja joutunut voitetuksi.

Usein ovat virolaiset ja lättiläiset pyytäneet, että jos asiain käsittelyn täytyisikin tapahtua venäjäksi, tuomareiksi nimitettäisiin semmoisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vähintäin sen verran kansan kieltä, ettei kielenkääntäjä voisi tehdä vääryyksiä. Mutta kaikki semmoiset anomukset ovat jääneet ilman tuloksia. Päinvastoin nimitettiin ensimäiset rauhantuomarit, jotka kiireellisesti alkoivat oppia viron kieltä, pian muihin Venäjän lääneihin. Kansan valitusten johdosta selittävät venäläistyttämismieliset sanomalehdet, erittäin "Novoje Vremja" usein, että Itämerenmaakuntien oikeuslaitokset ovat mitä paraimmassa kunnossa ja että kielenkääntäjäin avulla kyllä saa oikein ratkaistuksi kaikki jutut. Niin selittää lehti, joka Suomessa käsiteltävistä venäläisten jutuista lausuu, ettei juttu kielenkääntäjäin avulla käsiteltäessä milloinkaan tule oikein päätetyksi.

Muillakin muodollisuuksilla venäjänkieliset tuomioistuimet toivat paljon vaikeuksia mukanaan, mutta kun niillä ei ole venäläistyttämisen tarkoitusta, emme niistä tässä lähemmin puhu. Se on vaan sanottava, ettei saksalaisten paronien vaikutus, mikä vanhoissa saksankielisissä tuomioistuimissa oli mitä tuntuvin, rauhantuomarien luona ole paljoa vähentynyt.

Aikoinaan on venäläisiä siirtynyt runsaslukuisesti Itämerenmaakuntiin. Ensi kertaa tapahtui se Ruotsin hallituksen aikana, kun vanhauskoiset vainoamisen tähden pakenivat yli rajan. Sitten kun Venäjä oli valloittanut maan ja laajoja tiloja lahjoitettu venäläisille kenraaleille, ostivat he Venäjältä itselleen kokonaisia kyläkuntia orjia, sillä sodan ja rauhoittamisen aikana oli maan väestö tapettu vähälukuiseksi. Mutta paitsi vanhauskoisia, jotka asuvat Peipsin rannoilla, ovat muut venäläiset lättiläistyneet tai virolaistaneet.

Talonpoikien vapauttamisen aikoihin v. 1819 löytyi Virossa vielä umpivenäläisiä melkein kokonainen Iisakun pitäjä, Prümlin kylä Järvan piirikunnassa sekä Arukülan ja Kostiveren kylät Tallinnan lähellä. Niissä paikoissa ovat talonpoikien sukunimet venäjänkielisiä. Nyt on jo kaikilta venäjän kielen taito hävinnyt ja vain kahdessa viimeksimainitussa kylässä on oikeauskoisia, joilla on yhteinen kirkkonsa.

Venäläistyttämisaikana virkamiehet muistivat nuo entiset venäläiset ja lienee päätetty pelastaa heidän häviävä kansallisuutensa. Venäläinen hengellinen yhdistys on sitä varten lahjoittanut melkoisen summan rahaa.

Tämän kirjoittaja sattui olemaan eräässä kunnantalossa, kun sinne saapui kaupungista joukko virkamiehiä ja alkoi vaatia tietoja vanhan venäläisten kylän asukkaista.

— Mihin ne ihmiset nyt pyrkivät? kysyi eräs virkamies, tarkottaen tietysti kansallisuuskysymystä.

Kunnanvanhin ei ymmärtänyt kysymystä oikein ja vastasi suoraan: — He pyrkivät vain toimeenpanemaan varkauksia ja ovat koko piirin vaivana.

— Se on surkuteltavaa, vastasi virkamies, mutta — en sitä tarkoittanut. Mihin kansallisuuteen he katsovat kuuluvansa?

Nyt selitti kunnanvanhin, että kun ei hallitus eivätkä paronit ole lähes 200 vuoteen siitä mitään välittäneet, ovat entiset venäläiset jääneet ihan sivistymättömiksi. He eivät tiedä, että maailmassa muuta kieltä kuin viroa puhutaankaan. Mutta kuuluisia hevosvarkaita he ovat.

Sen jälkeen virkamiehet kertoivat, että heidän asiansa kääntyy paremmaksi, kun nyt uudestaan ryhdytään heitä venäläistyttämään. Virkamiehet sanoivat olevansa venäläistyttämiskomitea.

Kunnan kirjuri oli "asiantuntija". Hän sanoi venäläistyttämisen onnistuvan hyvin, jos vaan sen johto paikkakunnalla uskotaan hänelle. Hän lupasi tehdä "venäläisistä" erityisen nimiluettelon ja saada heidät kansallisuuttaan rakastamaan. Virkamiehet suostuivat siihen ja kirjuri sai etukäteen tarpeelliset rahat.

Sitten lähetti kirjuri palvelijansa läheiseen kapakkaan ja hän toi monet otteet viini- ja olutpulloja. Alkoi "venäläisten" tervetuliaisjuominki. Virkamiehet olivat niin tyytyväisiä kirjurin toimenpiteisiin, että hänen palkkaansa venäläistyttämistyöstä heti vielä lisäsivät.

Kun komitea jo oli humalassa ja aikoi palata kaupunkiin, niin yksi sen jäsenistä muistutti tovereitaan, että olisi kuitenkin ollut tarpeellista käydä myös "venäläisten" kylässä, sillä "Novoje Vremja" halusi kuvaa "venäläisten" asunnosta kuvalehteensä. Mutta kirjuri selitti, ettei herrojen tarvitse itseänsä vaivata pohjattomalla kyläntiellä, sillä senkaltaisia rakennuksia on lähempänäkin. Katseltiin ympäristöä, ja kirjuri tunnusti että läheisen kapakan ulkohuone oli täydellisesti samallainen kuin "venäläisen" asuntorakennus. Ulkohuone valokuvattiin hetimiten ja se ilmestyi aikoinaan "Novoje Vremjan" kuvalehdessä kirjoituksineen siitä, että virolaistuneet venäläiset taasen ovat käännetyt tosivenäläisiksi.

Tämmöisiä venäläistyttämisretkikuntia kaupungista johonkin kunnantaloon toimeenpantiin muutamia, mutta eivät "venäläiset" itse kuulleet mitään siitä, kuinka hyvällä menestyksellä heidän kansallisuustunnettaan oli kohotettu.

Samaan aikaan ruvettiin venäjätä puhuvia henkilöitä pakollisesti siirtämään virolaisiin kuntiin. Siirrettäviä venäläisiä oli kylliksi. Kaupungeissa asui silloin erityinen sääty, sotilaitten jälkeläiset, jotka puhuivat venäjätä. He olivat keisari Nikolai I:sen aikaisten sotamiesten lapsia ja lastenlapsia, ja heillä oli perinnöllinen etuoikeus olla vapautettuja henkimaksusta ja passipakosta. Sotilaitten jälkeläiset olivat ihan ylpeitä säädystään ja elättivät itsensä kaupungeissa kerjäämisellä ja varkauksilla. Vuonna 1889 kuitenkin heidän säätynsä lakkautettiin ja sotilaitten jälkeläiset kirjoitettiin virolaisten ja lättiläisten kuntain henkikirjoihin, kunnallishallituksilta ja itse siirrettäviltä mitään kysymättä. Joka kuntaan tuli 1-3 perhettä.

Venäläiset eivät itse kuitenkaan lähteneet kaupungeista. Heidät täytyi polisin avulla "passittomina" kuljettaa "omiin kuntiinsa". Mutta kaikki, joilla oli ruumiillista vikaa — ja sellainen oli kerjäläisammatin helpottamiseksi melkein jokaisella —, menivät sairaaloihin vikaansa parantamaan. Venäjällä vastaanotetaan piirisairaaloihin jokainen sisäänpyrkijä, ja jos ei hänellä itsellään ole rahaa maksaa hoidostaan, niin polisi vaatii rahat hänen kunnaltaan. Ja nyt alkoi saapua kunnallishallituksille pitkiä sairaaloitten laskuja kunnanjäsenistä, joita ei kukaan ollut nähnyt.

Kunnallishallitukset kieltäytyivät aluksi maksamasta noita sairaaloitten laskuja, mutta kun komissareilta saapui uhkauskirjeitä, niin rahat maksettiin polisille. Ja potilaat, joilla ei ollut parantumisen toivoa, passitettiin kyliin.

Kylissä he eivät kuitenkaan pysyneet, vaan alkoivat samana päivänä palata kaupunkiin. Niin syntyi erityinen kansanvaellus: yksi joukko matkusti pakollisesti kyliin, toinen vapaaehtoisesti kaupunkiin. Muutamat olivat aina pari vuotta matkalla.

Parin vuoden päästä julistettiin senatin selitys, ettei raajarikkoisia saa pakollisesti kirjoittaa kuntain jäseniksi eikä sairaalan velkaa vaatia kunnalta semmoisista pakollisista jäsenistä, jotka eivät ennen sairauttaan ole asuneet kunnan rajain sisällä. Nyt kunnat vapautettiin venäläisistä raajarikkoisista ja heidän hoitokustannuksensa maksettiin laskujen mukaan kunnille takaisin. Muutoksen olivat saaneet aikaan Inkerinmaan kunnat, joissa Pietarista ulosajettujen "sotilaitten jälkeläisten" tulva oli kaikkein suurin.

Nekään venäläiset siirtolaiset, jotka kykenivät työtä tekemään ja sentähden jätettiin kuntain jäseniksi, eivät kaikki olleet pysyviä. Silloin kansa yleisesti vastusti kuntain yhdistämisestä johtuneita korkeita henkimaksuja. Ainakin puolet maksajista pysyivät lakossa, ja kun ei heillä ollut mitään kiinteimistöä ja itse asuivat ulkopuolella kunnan rajoja, niin oli maksun saavuttaminen mahdotonta. Lakkolaisten kukistamiseksi määräsi lääninhallitus, että jokainen kunnanjäsen, joka ei ole suorittanut henkimaksuaan kahden viikon kuluttua siitä lähtien, kun kunnallishallitus on ilmoittanut hänen nimensä kolmesti virallisessa lehdessä, passitetaan Siperian siirtoloihin. Nyt virolaiset alistuivat maksuvaatimukseen, mutta eivät venäläiset. He uskoivat vieläkin, että heidän säätynsä etuoikeudet ovat voimassa ja että saksalainen kaupunginneuvosto omasta alotteestaan ajaa vihatuita venäläisiä kyliin. Ja niin lääninhallituksen lopulta täytyi passittaa omat suosikkinsa Virosta parempiin paikkoihin. Venäläisten siirtämishankkeet Viroon jäivät näin onnistumatta.

Vanhin venäläisistä sanomalehdistä on "Rishskij Vestnik" Riiassa. Aikoinaan se perustettiin venäläisten etuja valvomaan, ja se on ainakin nauttinut valtioapua. Lehden toimittajat Tsheshihin ja Vidvitskij olivat tarmokkaita taantumusniiehiä. Vuoteen 1886 saakka oli "R.V." lättiläisille ja virolaisille ystävällinen ja moitti yksinomaan saksalaisia ja heidän etuoikeuksiaan. Venäläistyttämisaikakautena se antoi paronein pysyä rauhassa, mutta maalasi kaikkea, mikä ei ollut "tosivenäläistä", keisarikunnalle vaaralliseksi. Yleisesti lehti oli venäläistyttäjäin pää-äänenkannattajana vuoteen 1906, jolloin joutui erään Shutoffin omaisuudeksi ja luultavasti menetti valtioapunsa.

Tallinnaan perustivat venäläistyttajät sanomalehden "Kolòvan". Sen nimen sanottiin olleen muinaisaikainen venäjänkielinen nimitys Tallinnalle. Mutta lehti lakkasi pian ilmestymästä, kenties toimituksessa sattuneitten rettelöiden tähden tai siitä syystä, että virolaiset sanomalehdet selittivät ettei "Kolòvan", mistä venäläisten sadut kertovat, ole mitään muuta kuin virolaisten "Kalevan" kaupunki. Sen sijaan perustettiin kuitenkin pian uusi lehti "Revelskija Isvestija", ja se ilmestyy vielä nytkin nauttien valtioapua.

Paikalliseen väestöön eivät nuo lehdet, varsinkaan viimeksi mainittu, ole mitään vaikutusta tehneet. Tilaajia oli niillä vähän tai ei ollenkaan, sillä venäläiset itse lukevat pääkaupungin lehtiä. Venäläistyttämis-lehtiä jaettiin ilmaiseksi virkamiehille, papeille y.m.

Tartossakin alkoi ilmestyä venäjänkielinen sanomalehti, mutta sen perustaminen oli toista laatua. Virolainen sanomalehtimies A. Grenzstein selitti omassa "Olevik"-lehdessään, että jos hallitus virolaisilta nimenomaan vaati venäjänkielen taitoa, niin olemme vastustamiseen liian heikkoja ja parasta on niin ollen kaikin keinoin oppia venäjätä ymmärtämään, mutta sen ohella tulee säilyttää oma viron kielemme. Ja hänen lehdessään ilmestyi joka numerossa venäjänkielinen palsta, varustettuna korkomerkeillä ja selityksillä.

Yritys miellytti kansaa ja sen johdosta Grenzsteinin alotteesta julaistiin pientä helposti ymmärrettävää sanomalehteä "Derptskij Listok". Mutta venäläistyttämis-virkamiehiä ei Grenzsteinin yritys miellyttänyt. He eivät tahtoneet kasvattaa virolaisia, jotka osaavat puhua myöskin venäjätä, vaan venäläisiä, jotka eivät ymmärrä viron kieltä. Pakosta Grenzsteinin täytyi myödä lehtensä riikalaisille kauppiaille, jotka sen julkaisivat aluksi "Pribaltiskij Listok" ja myöhemmin "Pribaltiskij Kraj" nimellisenä. Riiassa lehti oli juutalais-saksalaismielinen.

Enin edisti venäläistyttämistä venäjänkielisen sanomalehdistön alalla kuitenkin Tallinnassa virallisen läänin lehden ei-virallinen osa vv. 1887-1890. Se "osa" ilmestyi isona viikkolehtenä ja sen toimittajana oli vapaamielinen ja ahkera nuori virkamies Harusin. Hänen lehdessään painettiin venäjäksi kaikki, mitä vain Viron sanomalehdissä pääsi ilmestymään paronien vääryyksistä ja kansan kärsimyksistä. Sitä paitsi hän julkaisi paronien vanhempia konnantöitä läänin arkiston asiakirjain mukaan. Erityistä huomiota herätti pitkä selonteko virolaisten kapinasta paroneja vastaan, n.s. "Mahtran sodasta" v. 1857 sotaoikeuden pöytäkirjojen mukaan. Siinä näytettiin, että syypäät kapinaan olivat itse paronit, jotka ärsyttivät talonpoikia vääryyksillä ja valehtelivat hallitukselle. Harusinin lehti kävi virolaisille niin rakkaaksi, että joka kerta, kun virallinen lehti tuli, ukot kokoontuivat kunnantaloon ja pyysivät kirjuria lukemaan heille viroksi virallisen lehden Harusinin osaa. Paronit olivat raivoissaan ja huhujen mukaan he nostivat Pietarissa kymmeniä kanteita Harusinia vastaan. Omituinen sanomalehtimies kuoli äkkiä ja sen jälkeen myös läänin lehden ei-virallinen osa lakkautettiin.

Rekordin venäläistyttämiskiihkossa otti vironkielinen sanomalehti "Valgus" Tallinnassa. Sen toimittaja Jakob Kòrv oli aluksi sosialisti, mutta kilpaili ilman tuloksia "Virulane"-lehden kanssa. Venäläistyttämisajan alussa hän yhtäkkiä alkoi ylistää virkamiesten toimenpiteitä ja oikeauskoisuutta. Hänen vaikutuksestaan "Virulane" lakkautettiin ja sen toimittaja passitettiin Moskovaan.

Kòrvin ehdotukset venäläistyttämisen edistämiseksi olivat mitä nurjinta laatua. Hän esim. neuvoi, että luterilainen uskonnonopetus kouluissa tulee asettaa oikeauskoisten valvonnan alaiseksi, että virolaisia ja lättiläisiä sanomalehtiä täytyy pakoittaa ilmestymään venäläisillä kirjaimilla painettuina. Hän itse on kuitenkin luterilainen ja "Valgus"-lehti ilmestyi loppuunsa asti virolaisilla kirjaimilla.

Kun Riian ritaristo lahjoitti tri. J. Hurtille Viron kansanrunojen keräämistä varten pienen summan rahaa, niin Kòrv kirjoitti: "kyllä paronit tietävät, kuka on heidän kätyrinsä", ja neuvoi, että hallitus pakottaisi Hurtia julkaisemaan runokokoelmansa venäjänkielisenä käännöksenä. — Vironkielen vastaisen agiteerauksensa johdosta poisti virolainen kirjallisuuden seura hänet jäsenluettelostaan, mutta Riian kuvernööri nimitti Kòrvin uudestaan seuran jäseneksi ja sen jälkeen ministeri hajoitti seuran.

Hauska oli hänen oikeusjuttunsa pastori Grohmannin herjauksesta. "Valgus" kertoi näet Grohmannin keskeyttäneen lapsenkastajaismenot siitä syystä, että hän muka oli huomannut pyyhinliinan reunassa venäjänkielisiä kirjaimia. Oikeudessa pastori puolusti itseänsä venäjäksi, mutta Kòrv puhui — saksaa, sillä venäjän kieltä hän ei ymmärrä vielä nytkään. Kòrv tuomittiin valheestaan vankeuteen, mutta vankeudesta palattuaan hän sai vastaanottaa kunniaporvarin todistuksen ja kunniamitalin.

Nauttien suurta apurahaa Kòrv tuli rikkaaksi. Hänellä on Tallinnassa kaksi isoa taloa ja laaja tila Inkerinmaalla. V. 1906 hän luopui sanomalehden toimituksesta ja oli ensimäisen valtakunnan duuman vaaleissa — saksalaisten ehdokkaana. Hän kirosi puheissaan kaikkea venäläistyttämistä, mutta ei saavuttanut kannatusta. Toisen duuman vaaleissa Kòrv kosiskeli sosialisteja, mutta taasen ilman tulosta. Nyt kerrotaan, että hän on solminut uudestaan ystävyyttä tosivenäläisten kanssa.

Niinkuin sanottu, olivat talonpoikaiskomissarit todellisia mahtimiehiä. Toimintavalta oli heillä laaja, mutta edesvastuuta ei lainkaan. Läänin pääkaupungissa oli kyllä erityinen talonpoikaiskomissioni, jolle sai komissarien väärinkäytöksistä tehdä valituksen, mutta talonpojat eivät tietäneet, missä komissioni sijaitsi ja kutka olivat sen jäseninä. Niin ei ole komissarien menettelystä ainoatakaan valitusta talonpoikien taholta tehty.

Tallinnan komissari Issejeffin kassanvaillinkijutusta on jo kerrottu. Mutta hän ei ollutkaan sillä alalla merkillisin henkilö. Ensimäinen paikka kuuluu Saaremaan komissari Kassatskille.

Kassatski oli sangen ahkera venäläistyttäjä. Kaikki ehdotukset, joita tehtiin komissarien kokouksissa, hän otti hetimiten käytäntöön, Niinpä oli ollut puhetta, että talonpoikia pitäisi pakoittaa rakentamaan jokaiseen yhdistettyyn kuntaan venäläistyttämisen mallikoulu. Ja Kassatski heti kutsui Riiasta rakennusmestareja koulutaloja rakentamaan. Pari kuntaa, joissa työt alkoivat, suostui maksamaan rakennuskulungit, mutta Lümadun kunta, jolla ei ollut rahaa kunnankassassa, alkoi vastustaa.

Komissari Kassatski tahtoi ankaruudella panna talonpoikia käskyjään tottelemaan ja siitä syystä hän määräsi, että kunnanvanhimman täytyy kerätä tarpeelliset rahat pakollisesti myymällä maksun vastustajien omaisuutta. Mutta pian kunnanvanhin ilmoitti komissarille että talonpojat vastustavat hänenkin toimenpiteitänsä.

Sillä välin Kassatski oli korotettu maakunnan polisipäälliköksi, korkeimpaan virkaan mikä on Saaremaalla. Nyt oli hänen asiansa lähettää pulassa olevalle kunnanvanhimmalle polisimiehiä avuksi. Kassatski ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan keksi uuden keinon koulutalon kustannusten suorittamiseksi. Hän meni polisimiesseurueensa keralla Kuresaaren kaupungin torille, vaikk'ei hänellä siihen ollutkaan oikeutta, sillä kaupungilla on oma polisilaitoksensa, ja tiedusteli hevosmiehiltä, mistä kunnasta kukin on kotoisin. Lümadun kunnan asukkailta hän riisti hevoset kärrineen ja vei ne pölisin huostaan. Kun hevosia oli jo koottu koko joukko, niin pidettiin huutokauppa ja myötiin ne huokeasta mallikoulun kustannusten suorittamiseksi. Hevosia riistettiin semmoisiltakin henkilöiltä, jotka kotona jo olivat vaaditut rahat maksaneet kunnanvanhimmalle.

Hevosryöstöstä oli Lümadun kunta kauhuissaan ja raivoissaan. Kaikki syyttivät kunnan virkamiehiä, jotka aluksi olivat pitäneet Kassatskin puolta. Lopuksi kunnanvanhimman täytyi pyytää Kassatskia saapumaan kunnantalolle rauhoittamaan talonpoikia ja keräämään vielä puuttuvaa osaa rakennuskulunkeja.

Eräänä päivänä maakuntapäällikkö saapuikin Lümaduun, mutta kunnantalon lähellä tapahtui maantiellä voimakas räjähdys pari sekuntia aikaisemmin kuin Kassatski oli ehtinyt ajaa siihen paikkaan. Pahantekijät olivat kaivaneet maantien alle kuopan, täyttäneet sen ruudilla, ja sytyttivät Kassatskin saapuessa sytytyslangalla "miinan" palamaan. Mutta huonojen aineitten tähden räjähdys tapahtui varemmin kuin oli aiottu.

Kassatski ajoi heti kaupunkiin ja pyysi sähköteitse Riiasta sotaväkeä talonpoikaiskapinaa kukistamaan. Seuraavana päivänä saapuikin Kuresaareea sotamiehiä ja niiden muassa erityinen sotaoikeus. Viimemainittua Kassatski ei ollut pyytänyt saapumaan, ja niin tapahtui maakunnan päällikön ja sotaoikeuden jäsenten välillä sanakiista. Upseerit olivat kuitenkin tarmokkaita miehiä. He tahtoivat tutkia kapinan syitä ja vaativat Kassatskilta todistuksia hänen aikaisemmista virkapaikoistaan. Todistuksia oli maakuntapäälliköllä kylliksi, mutta kun sotaoikeus niiden mukaan sähköteitse kysyi tietoja Kassatskin toimintatavoista, vastattiin joka taholta, ettei kukaan tunne sen nimistä henkilöä. Nyt pantiinkin syyttäjä itse syytteeseen.

Kassatskin juttua käsiteltiin kauvan ja siinä tehtiin hämmästyttävimpiä paljastuksia Venäjän byrokratismin alalla kuin ne ovat, joista kirjailija Gogol "Tshitshikoffissaan" kertoo. Saatiin selville, että kuuluisa kommissari ja myöhemmin maakuntapäällikkö ei ollutkaan aatelismies Kassatski, vaan Grodnon läänin talonpoika, joka oli käyttänyt useampia sukunimiä. Ammatiltaan hän oli maamittarin kirjuri. Väärentämällä hän oli tehnyt itselleen monenmoisia todistuksia, m.m. aateliskirjan isä-vainajalleen, mutta erehdyksessä hän oli isänsä korottanut aatelismieheksi vasta silloin, kun tämä oli jo kolme vuotta ollut kuolleena. Hyvillä todistuksillaan siitä että hän muka oli hyvällä menestyksellä venäläistyttänyt liettualaisia, "Kassatski" voitti Itämeren maakuntien venäläistyttäjäin luottamuksen ja sitä luottamusta hän tahtoi tarmollaan vahvistaa. Mutta Lümadun talonpoikien tyhmä pommi teki hänen toiminnastaan lopun.

Tutkimuksen alussa Kassatski oli uhannut että jos häntä ruvetaan rankaisemaan, niin hän tekee Itämerenmaakuntien virkamiehille vaarallisia paljastuksia. Oikeus tuomitsi hänet kuitenkin suureen rangaistukseen, mutta samassa saapui hänelle armahduskirje. Saaremaan talonpojat jo pelkäsivät että hirveä maakuntapäällikkö astuu uudestaan virkaansa, kun sanomalehdet kertoivat huonomaineisen Kassatskin kuolleen äkkiä.

Kassatskin jutun ohella jäi Lümadun kapinajuttu unohduksiin. Mutta talonpojat eivät saaneet vahingoistaan mitään korvausta ja koulutalo rakennettiin valmiiksi, vaikk'ei rahaa enää koottu entisellä ankaruudella.

Toinen huomattava mahtimies oli Rapian piirin komissari Paul. Saksankielisestä nimestään huolimatta oli hän synnyltään venäläinen ja politiselta katsantokannaltaan sosialisti. Mutta hänen toimintatapansa ei muistuttanut maailmanparantajaa, päinvastoin oli hän hirveän ankara virkamies. Jos hän ei kuulunut erääseen tähänasti tuntemattomaan sosialisti-ryhmään, niin on asia käsitettävä niin että hän käytti sosialismia vain venäläistyttämisen apukeinona, niinkuin useat kouluntarkastajatkin.

Kuntain kirjureille hän neuvoi venäjänkielisten sosialististen kirjojen ja lehtien lukemista. Joka ei hänen neuvoaan ottanut huomioon, erotettiin virasta. Luotettavat kirjurit saivat häneltä ulkomaalla painettuja anarkistisia kirjoja ilmaiseksi. Venäjänkielisten kirjojen lukeminen tietysti edisti kirjurien ja heidän puoluetovereittensa venäjän kielen taitoa.

Kirjurit ja samoin muut kuntain virkamiehet jotka kuuluivat komissarin puolueeseen, olivat kaikesta edesvastuusta vapautettuja. Useitten tiedettiin tehneen törkeitä virkavirheitä, mutta komissari ei ottanut valituksia kuullakseen. Eräästä toveristaan hänen täytyi tunnustaa että tämä olisi ansainnut erottamisen, mutta kirjuri pysyi kuitenkin vielä kauvan virassaan, sillä kommissari ei löytänyt hänelle sijaista. Kaikki paikan hakijat hän huomasi kelpaamattomiksi. Lopulta kunta pelasti itsensä pulasta niin että se otti naapurikunnan kirjurin itselleen kirjuriksi lisäämällä hänen palkkaansa. Ja niin sosialistinen kirjuri tuli erotetuksi.

Komissarin kehoituksesta pidettiin Rapian kauppalassa usein venäjäksi anarkistisia luennoita. Luennoitsijoina oli rautatien virkamiehiä Tallinnasta, juutalaisia ylioppilaita y.m. Kuuntelijoille, jotka eivät vielä ymmärtäneet venäjätä, tulkitsivat paikkakuntalais-toverit heti joka lauseen viroksi. Näitä luennoita toimeenpantiin muuallakin, ja ihmiset, jotka kävivät kuuntelemassa, oppivat helposti venäjätä ymmärtämään.

Rapian piirin sosialistiset kirjurit tiesivät paeta jo ennen sotatilan julistusta. Komissari Paul erotettiin virastaan ilman muita seurauksia, sillä hänellä on ollut mahtavia sukulaisia hengellisissä hallintopiireissä.

Kun Itämerenmaakunnissa oli jo yhdeksäntoista vuotta harjoitettu pakollista venäläistyttämistä, niin Venäjän hallitus huomasi että sen tulos oli mitättömän pieni. Oikeusistuimien ja virastojen venäläistyttäminen ja siitä seuranneet vaikeudet tekivät venäjänkielen enemmän vihatuksi kuin rakkaaksi. Oikeauskoinen kirkko ollen polikoitsijoitten palveluksessa kadotti kaiken vaikutuksensa. Koulujen arvo aleni tuntuvasti. Keskikoulujen oppilaat kyllä puhuivat venäjätä, mutta sitä he puhuivat silloinkin, kun opetus oli muunkielinen. Ja kansakouluissa, joissa ei oikeastaan mitään muuta opetettu kuin venäjän kieltä, oli sen taito kuitenkin huonompi kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Ainoat paikat, joissa venäläistyttäminen voitti sijaa, olivat salaiset ja julkiset sosialistiset yhdistykset. Virossa sanotaan ivallisesti että sosialistinen luennoitsija insinööri Soloveitshik, joka nykyään 011 Arkangelissa vankeudessa, on Viron kansalle yksinään opettanut enemmän venäjätä kuin kaikki kansakoulut ja virkamiehet yhteensä. Eik# se olekaan aivan väärin sanottu. Mutta semmoista kielenopetusta ei hallitus ollut tarkoittanut, vaikka se tapahtuikin virkamiesten suojeluksen alaisena.

Jos pakollinen kansallisuuden-vaihto muissakin maissa on mahdotonta, niin on se Venäjän virkavaltaisessa valtakunnassa kaksinkertaisesti mahdotonta. Virkavaltaiset virkamiehet kyllä noudattavat kaikkia hallituksen käskyjä, mutta ei kukaan heistä välitä siitä edistääkö käsky päämäärää tai vahingoittaako se sitä. Mutta omaa personallista hyötyä etsitään joka askeleella.

Hallituksen menot nousivat venäläistyttämisyrityksissä kuitenkin hyvin korkeiksi. Lukuunottamatta polisin ja tuomarien lisäkustannuksia, nimittäin kielenkääntäjäin palkkaa, on yksinomaan venäiäistyttämistä varten perustettuja virkoja, talonpoikaiskomissareja ja kansakouluntarkastajia, yli 50. Jokainen saa palkka- ja matkarahoja vuodessa keskimäärin 2,500 ruplaa. Jos se raha olisi jaettu kansakouluille, niin olisi joka koulu Virossa ja Lätissä saanut lähes 100 ruplaa vuodessa. Kyllä sellainen venäläisiltä saatu apuraha olisi tehnyt venäjän kielen kansalle rakkaammaksi kuin virkamiesten sorto. Oikeauskoisen kirkon kulungit olivat monta kertaa isommat. Ihmisten houkutteleminen tuli jo jotain maksamaan, sitä enemmän kirkkojen rakentaminen. Oikeauskoisia on Itämerenmaakunnissa koko väestöstä noin 7 prosenttia, mutta oikeauskoisten kirkkoja on enemmän kuin luterilaisten. Pysyväisesti on voitettu oikeauskoiselle kirkolle kuitenkin vain pahantekijöitä ja raajarikkoisia. Sen verran kuin uskonvaihtoa tapahtui taloudellisista syistä tai pakosta, on jo nyt lokakuun manifestin nojalla entisiä oikeauskoisia taasen oikeauskoisesta kirkosta poistunut.

1905 julisti Venäjän kansanvalistusministeri selonteon Itämerenmaakunnissa tapahtuneesta kansakoulujen venäläistyttämisestä ja tuomitsi kaikki hallituksen toimenpiteet tässä asiassa, väittäen ettei mitään tulosta ole saavutettu. Se oli venäläistyttämisen lopun alku.

Sen jälkeen saksankieliset sanomalehdet, jotka tässä asiassa kaksikymmentä vuotta olivat vaienneet, selittivät venäjänkielisten kansakoulujen edistävän vain raakuutta ja rikoksellisuutta ja vaativat saksankielisten koulujen perustamista sekä sentähden, että se olisi enemmän oikeutettua, myöskin viron ja lätin kielistä alkeisopetusta kansalle.

Kun niin ollen sekä tähänastinen venäläistyttäjäministeriö että ministeriön vastustajat tässä asiassa, saksalaiset, olivat tuominneet venäläistyttämisen, niin oli selvä, ettei yrityksestä kärsivä kansakaan tullut sitä tukemaan, "Vapauden" aikaiset kansankokoukset päättivätkin joka taholla, että kansakouluissa tulee hetimiten alkaa opetus kansankielellä. Ja niin tapahtuikin yleisesti sekä Virossa että Lätissä talvella 1905-1906.

Mutta venäläistyttäminen ei ollut vieläkään kokonaan lopussa. Samat hallitusmiehet, jotka tunnustivat venäläistyttämisen vääräksi ja määräsivät sen lakkautettavaksi, antoivat käskyn rangaista "kapinoitsevia kansakoulunopettajia". Ja samat saksalaiset paronit, jotka väittivät kaiken pahan tulevan vaan venäjänkielisistä kouluista, kävivät nyt teloittamaan kansakoulunopettajia, joilla ei ollut muuta rikosta vastattavana kuin että he ilman luvatta olivat vaihtaneet oppikieltä kouluissaan. Ei siitä kukaan välittänyt, että itse hallitus ja saksalaiset olivat heitä siihen tekoon kehoittaneet ja koko kansa oli kehoitukseen yhtynyt.

Kevätlukukaudella 1906 olivat melkein kaikki Itämerenmaakuntain kansakoulut tyhjinä. Mutta jo syksyllä vahvistettiin opettajiksi semmoisia ukkoja, jotka 20 vuotta takaperin olivat venäjän kielen taitamattomuuden tähden eroitetut viroistaan. Venäjä ei vielä ole oppikielenä virallisesti lakkautettu, mutta opetusta annetaan tarkastajain suostumuksella viron ja lätin kielillä. Kruunun lukioissakin otettiin viron kieli Virossa ja lätin kieli Lätissä yhdeksi oppiaineeksi.

Saksankieliset koulut ovat luvallisia. Niitä kannattamaan muodostui saksalainen kouluyhtiö, joka on perustanut muutamia keskikouluja ja kansakouluja melkein joka kauppalaan. Yhtiöllä ei näy olevan rahasta puutetta.

Onko nyt venäläistyttäminen loppunut? Sitä on vaikea ennustaa. Se riippuu siitä, kuinka olot Venäjällä muodostuvat. Vielä ovat oikeudet ja virastot venäjänkielisiä, vielä ovat kaikki venäläistyttämis-virkamiehet viroissaan. Jos taantumus Venäjällä pääsee lopullisesti voitolle, niin on peljättävä, että Itämerenmaakunnissa aloitetaan venäläistyttämisyritystä uudestaan ottamatta mitään oppia sen 20-vuotisesta onnistumattomuudesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ITÄMERENMAAKUNTIEN VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906

ITÄMERENMAAKUNTIEN VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906

MAANPAKOLAINEN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE