The Project Gutenberg eBook of Suomalainen lukemisto, by Knut Cannelin

1. Pukki ja kettu. 2. Jalopeura ja kettu. 3. Karhu ja hiiri. 4. Totuus ja valhe. 5. Suulas akka. 6. Hiidenkivi. A. Kivi 7. Puijon mäki. Suomen Kuvalehdestä 8. Sudenpyynti suksilla. Suomen Kuvalehdestä 9. Suksimiesten laulu. J. Krohn (Suonio) 10. Kotka ja nälkäkurki. O. Vuorinen 11. Mielikki. J. Krohn (Suonio) 12. Sananlaskuja. 13. Käen pesintö. O. Vuorinen 14. Lohi. Suomen Kuvalehdestä 15. Kuun tarinoita. J. Krohn (Suonio) 16. Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee? Th. Hahnsson 17. Kreetta Haapasalo. Suomen Kuvalehdestä 18. Arvoituksia. 19. Mehtolan Musti. O. Vuorinen 20. Näkymätön vieras. K. J. Gummerus (Ylhäiset ja alhaiset)

1. Jouluaamu Pohjanmaan pappilassa. E. Aspelin (Eliel)
2. Tunturisopuli. Suomen Kuvalehdestä
3. Rikas köyhänäkin. Th. Hahnsson
4. Pieni mierolainen. Uno von Schrowe
5. Savonlinnan ihmeet. Y. Yrjö-Koskinen
6. Tyttö. J. Reijonen
7. Suomen kelloista. K. Suomalainen
8. Kaiku. J. W. Calamnius
9. Kohtaus Nuijasodasta. Suomen Kuvalehdestä
10. Ilkka. K. Kramsu
11. Köyhäinmajassa. Th. Hahnsson
12. Hailinpyynti Uudenmaan saaristossa. K. Suomalainen
13. Sananlaskuja.
14. Koivuni jouluyö. A. Rahkonen

1. Kun isä lampun osti. J. Brofeldt (Juhani Aho)
2. Entisestä ja nykyisestä ajasta. Paavo Korhonen
3. Eräs kirkkomatka Inarissa. K. Cannelin
4. Kirkkoveneessä. J. P. Hannikainen
5. Turun palo v. 1827. Suomen Kuvalehdestä
6. Eräs Sakeus Pyöriän kertomuksia. P. Päivärinta
7. Vapautettu kuningatar. Paavo Cajander
8. Karsikot. R. Aspelin
9. Imatra. Suomen Kuvalehdestä
10. Koskenlaskijan morsiamet. A. Ahlqvist (Oksanen)
11. Kuvaelma Suursaarelta. V. Porkka
12. Uudistalo. P. Päivärinta

1. Pietari Brahe ja Turun yliopisto. Y. Yrjö-Koskinen
2. Pietari Brahen kuvapatsaan vihkiäisissä 29/5 1888.
    J. Krohn (Suonio)
3. Roinilan talossa. Minna Canth
4. Eräästä elämäkerrasta. A. Ahlqvist
5. Muinaissuomalaisten taikauskosta. E. Lönnrot
6. Ilmarinen. J. Krohn
7. Aino. J. Krohn
8. Runoja kantelettaresta
     1. Eriskummainen kantele. I. 1.
     2. Älä on ääntäni kulunut. I. 6.
     3. Korpi kurjalla kotina. I. 36.
     4. Ohoh kullaista kotia. I. 75.
     5. Mipä paimenten olla? I. 171.
     6. Jo tulen kotihin I. 182.
     7. Oisko linnun lentoneuvot. II. 44.
     8. Maassa mieleni matavi. II. 128.
     9. Kyllä huoli virttä tuopi. II. 131.
    10. Viel' on vuoro valvoakkin. II. 192.
    11. Minä pyy pesätön lintu. II. 226.
    12. Soria on sotainen tauti. II. 265.
    13. Omat on virret oppimani. II. 280.
    14. Muut ja minä. II. 298.
    15. Emon torat, II. 309.
    16. Penu pieni koiraseni. II. 340.
9. Loitsurunoja
     1. Loitsijan perustussanat.
     2. Manaus koskeen.
     3. Hammastautia vastaan.
     4. Käärmeen puremaa vastaan.
     5. Jäniksen sanat.
     6. Karian sanat.
     7. Suden manaussanat.
     8. Kalastus-sanat.
     9. Kylvösanat.
10. Tulen synty.

Sen jälkeen kuin prof. A. Ahlqvist'in "Uusi suomalainen lukemisto" painosta annettiin on suomalaisen kirjallisuuden kaikilla aloilla ja varsinkin kaunokirjallisuuden alalla ilmestynyt useita eteviä kirjailijoita, jotka mainitussa lukemistossa tietysti eivät ole voineet tulla edustetuiksi. Sen ohessa on suomenkielikin viime vuosikymmenien kuluessa kehittymistään kehittynyt ja rikastunut; kielensä puolesta mallikelpoisemman suomalaisen lukemiston tarve on sentähden jo kauan ollut tunnustettu. Nämät seikat ovatkin olleet päävaikuttimina tämän lukemiston toimittamiseen ja sen sisällyksen määränneet. — Etupäässä olen tähän ottanut — enimmäkseen oman käden oikeudella, joka asian hyvän tarkoituksen vuoksi suotakoon anteeksi — uudemman kaunokirjallisuutemme tuotteita, joissa kieli on reipasta ja sujuvaa, ja jotka sisällyksensä puolesta voinevat pitää oppilaiden mieliä vireillä; vieraskielisen lukemiston suhteen — tämä on näet aiottu etupäässä ruotsinkielisiä koulujamme varten — on nim. ajatukseni se, että sen ennen kaikkea tulee olla kielensä puolesta uusimman kehityskannan mukainen ja sisällykseensä nähden huvittava ja helppotajuinen; totisemmat aineet jääkööt äidinkielellä opetettaviksi.

Saadakseni oikeinkirjotuksen lukemistossa kauttaaltaan yhtäläiseksi olen muutamissa kohden rohjennut muutella jonkun kirjailijan omaa kirjotustapaa; viimmeisessä (4:ssä) jaksossa olen kumminkin säilyttänyt kunkin kirjailijan omituisen oikeinkirjotuksen, pitäen suotavana ja tarpeellisenakin, että oppilaat korkeammalla asteella tutustuvat toisenkinlaisiin käytännössä oleviin sanamuotoihin, jommoisia muuta suomalaista kirjallisuutta lukiessa voi sattua heidän eteensä. Lauserakennuksenkin suhteen on yhtäläisyyden saavuttamiseksi ja joskus muustakin syystä paikoittain joku pienempi muutos ollut tarpeen. — Sisällykseen olen ainoastaan ani harvoin ja varovalla kädellä koskenut, kun se esim. jossakin kohden muuten olisi saattanut lukijain hienotuntoisuutta loukata.

Sanastosta [ei tässä mukana] mainittakoon, että siihen — sanakirjoissa tähän asti yleisen tavan mukaan — olen ottanut nominein nominativi- ja genetivi-muodot, verbeistä taas presensin 1 persoonan ja 1 infinitivin, joka ei kumminkaan estä opettajaa sanoja kysellessään vaatimasta muidenkin omituisempien muotojen, nk. yksikön partitivin, illativin ja monikon genetivin sekä verbien optativin tuntemista ja luettelemista. — Yleensä olen ottanut sanastoon lukemistossa löytyvät johdannaiset ja yhdysperäisetkin sanat; vaan 3:sta jaksosta alkaen olen jättänyt ottamatta semmoiset yhdysperäiset, joiden yhdysosat semmoisinaan jo ennestään löytyvät sanastosta ja jotka yhdysperäisinä eivät ole saaneet mitään erikoismerkitystä, esim. kirkkomatka, tiedemies y.m. — Lukemiston loppuun liitetystä lehtori K. Raition tekemästä suomalaisen kirjallisuuden historiasta, joka voitanee korkeimmalla luokalla ottaa läksyttäin suomenkielen suullista harjotusta varten luettavaksi, ovat tavallisimpien johtopäätteiden kautta syntyneet sanat niinikään jäänet sanastoon ottamatta, kun alkusana sanaston avulla voidaan saada selville.

Lopuksi käytän tätä tilaisuutta lausuakseni suurimmat kiitokseni kaikille niille, jotka neuvoillaan ja toimillaan ovat minua tämän lukemiston toimittamisessa auttaneet.

ENSIMMÄINEN JAKSO.

Pukki ja kettu olivat kumpikin pudonneet syvään kuoppaan, josta eivät voineet päästä ylös. Vaan viimmein kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuvon. Sanoi pukille: "Jo nyt tiedän, kuinka pääsemme ylös". "Kuinka?" kysyi pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat etujaloillesi pystyyn kuopan laitaa vastaan, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja vedän sinunkin jälkeeni". Pukki ihastui sen neuvon kuultuansa ja teki niinkuin kettu oli pyytänyt. Vaan kettu itse ylös päästyänsä ei ollenkaan huolinut pukista, irvisteli vaan, kun toinen häntä petoksesta soimasi, ja sanoi: "Jos sinulla, pukki raukka, olisi semmoinen mieli kuin parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkaan."

Jalopeura vanhana ei enää voinut metsän eläviä ajamalla saada kiinni, jonka tähden hänen täytyi miettiä uusi keino, millä elatusta saisi. Pani tien viereen maata ja oli olevinaan sairas. Kun näki jonkun sivu kulkevan, niin sanoi: "Voi vaivaista minua, kuinka päätäni kivistää ja sisuksiani polttaa. Tuskin elänkään huomispäivään asti, anna siis anteeksi, jos olen sinua vastaan rikkonut. En tahtoisi omantuntoni vaivalla täältä erota". Näin sanoi hän, ja moni sivukulkevista astui lähemmäksi katsomaan, voisiko jollakin lievittää hänen viimmeisiä tuskiansa. Mutta jalopeura söi heidät suuhunsa ja eli sillä tavalla liikuttamatta jalkaansa pitkät ajat. Tuli viimmein kettukin paikalle. Hänellekkin piti jalopeura vanhan puheensa ja kysyi, mitä hän arveli, kun ei tullut lähemmäksi. Kettu vastasi: "Kummastelen jälkiä; moni on mennyt, vaan ei yksikään palannut".

Karhu oli tarttunut ansaan ja koki kaikin voiminsa päästä irti pahasta pulastaan, vaan ei jaksanut köysiä katkaista. Kun ei muuta neuvoa tietänyt, pani hän maata. Kun hän siihen oli nukkunut, kokoontui koko joukko hiiriä hänen ympärilleen ja ne alkoivat keskenään leikkiä. Näiden telmeestä heräsi karhu ja sai yhden heistä kynsiinsä; se oli ihan hänen turvallensa hypännyt. Hiiri anoi rikostaan anteeksi, sanoi vahingossa sen tehneensä ja lupasi kerran vielä karhun hyvyyden kostaa, jos nyt irti pääsisi. Tästä leppyi karhun mieli ja hän laski hiiren kynsistään, sanoen: "Yhtä mitätön olet, jos sinut syön tai säästän, joudathan olla rauhassa, raukka". Hiiri irti päästyänsä keräsi metsästä muita kumppaneita ja palasi niiden kanssa karhun luokse. Kaikki alkoivat hampaillansa ansan köysiä jyrsiä pelastaaksensa karhua. Viimmein saivatkin ansan paulat poikki purruiksi ja karhu pääsi hädästänsä. Sille virkkoi nyt hiiri: "Pidit, karhu, minua halpana etkä uskonut, että täyttäisin lupaukseni, vaan nyt sen näet, että hiirikin taitaa hyvän hyvällä palkita". Karhu ei vastannut mitään, vaan läksi häpeissään matkaansa, kuljeskellen metsää niinkuin ennenkin.

Totuus ja Valhe kulkivat kerran yhdessä. Valhe kysyi Totuudelta: "Mikä mies sinä olet?" Totuus sanoi: "Minä olen totinen Totuus, joka en ikänä taida valehdella". Totuus kysyi Valheelta: "Mikä mies sinä sitten olet?" — "Minä olen totinen Valhe, joka en ikänä taida totta puhua". Niiden tuli käydessä nälkä. Valhe sanoi Totuudelle: "Syökäämme sinun evääsi ensin ja minun evääni sitten, ehkä minä olen väkevämpi mies kantamaan." Ne söivät Totuuden evään loppuun. Valhe ei antanutkaan Totuudelle ruokaa, sanoi vaan: "En anna, ennenkuin annat toisen silmäsi puhkaista". Totuus antoi puhkaista silmänsä, mutta Valhe ei antanut sittenkään ruokaa; tahtoi vielä toisenkin silmän puhkaista ja saikin. Valhe jätti sitten kirkkopihalle Totuuden. Kolme korppia lensi kirkon harjalle. Ensimmäinen sanoi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän. Tässä kirkkopihalla on sokea mies. Jos hän ottaisi kirkon nurkan alta kolmen korttelin syvyydeltä multaa ja pyyhkeilisi sillä silmiänsä, niin hän näkisi selvemmin kuin ennen." Toinen korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa asuu kuningas, jonka tytär sairastaa vaarallista tautia, eikä häntä saa paranemaan millään muulla kuin että alttarin alta, siitä, jossa pappi seisoo, kaivetaan korttelin syvyydeltä multaa, voidellaan sillä tuo tytär, niin hän paranee". Kolmas korppi lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Tässä kaupungissa maksaa yksi lusikallinen vettä monta hopearahaa, mutta jos saarnastuolin alta kaivettaisiin suuri kivi, niin tästä kaupungista ei ikänä vesi loppuisi."

Totuus meni kaupungille, kun ensin oli voidellut silmänsä, ja pyysi vettä juodaksensa. Sanottiin veden maksavan siinä kaupungissa niin paljon, ett'ei kulkevainen sitä voi ostaa. Totuus meni kuninkaan luokse ja puhui kuninkaan tyttären sairaudesta, laittoi voiteet korpin neuvon mukaan ja neuvoi, kuinka vesi riittäisi kaupungille. Kuningas pyysi Totuuden tykönsä asumaan, mutta Totuus ei tahtonut sentähden että kaupungissa niin paljon valehdeltiin. Kuningas maksoi sitte kullalla palkan Totuudelle, lahjotti omat vaatteensa sille. Totuus lähti taas kävelemään mailmaan ja joutui samaa Valhetta vastaan, joka ennen hänen kanssaan käveli. Valhe ei tuntenut Totuutta, vaan Totuus tunsi Valheen. Kohta kun Valhe kuuli, mistä Totuus oli rikkaaksi tullut, niin käski Valhe Totuuden puhkaista hänen silmänsä ja jättää hänet kirkkopihalle. Totuus teki niin. Valhe odotti korppien laulua ja korpit lensivätkin taas laulamaan saman kirkon harjalle. Ensimmäinen korppi lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Tässä kirkkopihalla on sokea mies." Toinen lauloi: "Tiedänpä minä, mitä tiedän." — "Mitä sinä tiedät?" "Se olisi tapettava." Kolmas lauloi: "Tiedänpä minäkin, mitä tiedän. Se olisi haudattava." Kaikki korpit lensivät Valheen niskaan, repivät sen, tappoivat ja hautasivat siihen samaan kirkkopihaan. Valhe kuoli, Totuus elää. Sen pituinen se.

Oli kerran ukko ja akka. Akka oli ylen suulas. Minkä kodissaan saa tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas oli hyvä metsämies ja kalastaja. Hän sattuu kerran metsässä kulkiessaan löytämään aarteen ja alkaa miettiä mielessään, kuinka hän nyt sen aarteen hiljaisuudessa saisi kotia, kun hänellä on suulas akka, että minkä vaan saa kuulla, sen muille heti kertoo. — No, ei muuta neuvoksi; oli ukko sinä päivänä löytänyt hauen rysästä ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan. Ne hän vaihetti keskenänsä, metson hän pani rysään ja hauen muutti ritaan. Kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä; huomenna käymme tuomassa rahat sieltä." "No, vai sinä aarteen löysit!" sanoi akka vastaan, ja hänen mielensä jo alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut; lähdettiin levolle. Kului se yö siten. Aamulla laittautuvat kantamaan rahoja aarteesta ja menevät yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan, niin virkkaa ukko akallensa: "Odota vähäisen, olisi minulla tässä pyydys." Kun katsotaan saalista, täällä on metso rysässä. — Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnes päästään linnunpyydyksille, ja katsotaan niitäkin, niin täällä taas on hauki ridassa. Se otetaan siitä ja käyvät aarteelle, josta kaikki rahat pannaan takkoihin, ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten. Jo tekisi akan mieli taloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estää häntä menemästä. Vaan Kumminkin poikkeaa akka kujaan, lähteäksensä taloon; sattuivat koirat siinä tappelemaan keskenänsä, ärisevät pihalla, niin huutaa ukko akalleen: "Älä mene, akkaseni, etkö kuule, kuinka siinä talossa akka miestään lyöpi." Akka säikähti siitä, ei mennytkään taloon, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta. — No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei pysynyt kauemmin kotona, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, johon eilen oli ollut menemäisillään, ja alkoi kertoa asiataan kaikille ja sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle. Vaan myöhä oli, vasta eilen yhdessä kävimme paikalla, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme; ne olivat suuria ne takat." "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. — "Tuolta, tuolta metsästä", selvitti akka kiireissään, "Matti ja minä yhdessä saloja kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki; me ne ensin otimme, siitä edemmäksi menimme, niin…" "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet varmaankin, milloin käypi rysään metso tai ritaan hauki? Tuota eivät usko hullutkaan." — "Usko pois", arveli akka, "löysimme me aarteen, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan kuljimme, kun sinua täällä vaimosi pieksi." "Missä ja milloin on minua vaimoni lyönyt", huusi isäntä suuttuen, "kaikki valehtelet tässä, ei ole mitään puheessasi perää; mene matkaasi, taikka…"

Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi minkä joutui kotiinsa eikä sen jälkeen enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmotella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikessa puheessansa. Sen pituinen se.

Asui ennen linnassansa Lapin tuntureilla eräs voimallinen Hiiden-ruhtinas, mahtavin tenhomies Pohjolassa. Oli hänellä peura, ja kaunis, verrattoman nopea juoksemaan. Tuo sorea eläin läksi kerran kevättalvisena päivänä karkaamaan hangelle ja rupesi samoamaan ympäri Suomennientä. Silloin moni joutsimies nähtyänsä kullankarvaisen ja heleäsilmäisen peuran riensi sitä vainoamaan karkaistulla nuolellansa. Mutta ei kukaan voinut häntä seurata, vaan pian jätti hän kauas jälkeensä hiihtävän miehen. Peura joutui viimmein Hämeenmaahan, jossa löytyi eräs mainio hiihtäjä ja joutsimies. Tämä nyt sai vainun Hiiden komeasta peurasta, läksi kohta sitä kiehtomaan, liukuen sileillä suksillansa, olalla tuima kaari. Kiljuvalla vauhdilla kiiti peura pitkin tasaista hankea, mutta vielä tuimemmalla vauhdilla joutsimies hänen jäljessään. Niin juoksivat he kauan sekä aukeat lakeudet että jyrkät mäet ylös, alas. Mutta rupesipa viimmein väsymys saavuttamaan peuraa; hän jo kovin huohottaen pakeni, hänen juoksunsa heikkeni ja likemmäksi saapui mies. Silloin tapahtui kumma, joka kuitenkin on ennenkin nähty pidättävän monen ampumaniekan nuolen. Äkisti kääntyi peura, lähestyi vainoojaansa rukoilevalla muodolla ja vuodattaen hereitä kyyneleitä. Mutta vähääkään arvelematta lähetti armoton mies vasamansa, lävisti ihanan eläimen otsan ja niin kaatui Hiiden peura, punaten verellänsä valkean lumen.

Silloin Hiisi, käyskellen Pohjanperän kolkoissa laaksoissa, tunsi äkisti sydämmensä kiertyvän ja tiesi kohta, että hänen kultainen varsansa vaelteli vaarassa. Hän kiirehti ylös tunturille, jossa hänen linnansa oli, ja rupesi noitakurkistimellansa tähtäilemään etelään päin. Nyt näki hän kaukana tummassa kuusistossa peuransa, joka, veressään uiskellen, kierteli itseänsä kuoleman tuskissa; ja myös näki hän murhamiehen seisovan uhrinsa vieressä riemuitsevalla katsannolla. Silloin julmistui hän hirmuisesti, tempasi linnansa muurista suuren neliskulmaisen kivimöhkäleen, sinkautti sen korkealle ilmaan, lentämään joutsimiestä kohden, Hämeen saloille. Voimallisella pauhulla ja huminalla kiiti ankara kivi, suuressa kaaressa halkaisten pilvien tuulisen maailman. Se kohosi ylös taivaan kumuun, vaipui taas alas, vaipui päivään päin, ja juuri joutsimiehen päänlaelle putosi ääretön paino, haudaten hänet allensa iankaikkiseksi.

Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämmin useasti ihaellut synnyinmaansa somia näkyaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, vaan sentään sopusointuista ja silmää mielyttävää, somaa. Käy vähän matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmis-asunnoita. Etäällä, järven toisella puolella, siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näkyaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin on Savo niistä rikas.

Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesä-iltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinervillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä parhaallaan luontoa ihailet. Tämä ilmottaa kohta, ett'ei luonto täällä enää ole kokonaan omassa vapaudessaan, ett'ei Tapio ole enään täällä yksin-omaisena valtijaana. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisille Puijon mäki on.

Melkein pettämätön susien hävittämisen keino on se, jota Savossa ennen käytettiin ja paikoittain vieläkin käytetään. Se, joka talvella, silloin kun hanki ei kannata, huomaa verekset suden jäljet, ottaa kohta sukset ja lähtee perässä hiihtämään. Kiirettä ei tässä liioin ole, pääasia on vaan, että aina hiihdetään; sillä hiihdettäköön hiljemmin tai kovemmin, saavutetaan kuitenkin susi kaikissa tapauksissa viimmein kiinni. Temppu on nimittäin se, että tuo hiihtäjä, kun hän ei enää jaksa hiihtää edemmäksi, poikkeaa lähimmäiseen taloon ja neuvoo, mihin jäljet ovat häneltä jääneet. Silloin on yhden tai parinkin miehen velvollisuus kohta lähteä jatkamaan ajoa. Vereksillä voimilla ja saaliin toivossa luistavat he hyvää vauhtia lumitanteria myöten, mäkeä ylös ja mäkeä alas, pedon jäljet varmana oppaanansa. Ensimmäisestä vainoojastaan, jos tämä paljon jäljempää alotti retkensä, hukka kentiesi ei vielä ollut paljon tietänytkään. Mutta nämät tässä luultavasti joutuvat jo niin likelle, että susi heistä vihin saapi ja kiiruhtaa kulkuansa. Mutta mitäs siitä apua! Joka askeleella pettää tuo kavala lumi ja harmaatakki parka saa ponnistaa kaikki voimansa päästäksensä ylös kuopasta, jonka hän itsellensä on kaivanut. Mutta tuskin on se päässyt, niin vajoaa se jo uudestaan vatsaansa myöten toiseen kuoppaan. Tällä lailla lähenevät vainoojat lähenemistään, ja jos hekin vielä väsyvät, niin poikkeavat taas lähimmäiseen taloon, josta jälleen yksi tai kaksi miestä lähtee jatkamaan. Olkoon yö, olkoon päivä, hukka raiska ei saa silmänräpäykseksikään levähtää. Viimmein hiihtäjät tullessaan tiheästä viidakosta ulos jo näkevät saaliinsa edessään. Tässä on luisu alasmäki ja iloisesti hurraten huilauttavat nyt ajajat viimmeisen matkan pätkän. Susi, huudosta peljästyneenä, harppaa vielä hurjasti muutamia kymmeniä askeleita eteenpäin, mutta saakin viimmein nyt kokea, että "kaiken kierrät, surmaasi et kierrä." Likelle ennättänyt vainooja kohottaa sauvansa, jonka toinen pää on terävällä rautakärjellä varustettu, ja pistää sen syvälle hukan kylkeen. Vielä tuima ulvahdus, vielä vähän hurjaa temmellystä, niin on loppu.

Tämmöistä on sudenpyynti hiihtämisellä. Se on melkein varmin kaikista keinoista. Tyhjäksi voi pyynti ainoastaan silloin mennä, jos nousee paha pyry-ilma, joka ajaa jäljet umpeen. Esteeksi ovat maantietkin, koska niillä susi saa kovaa maata myöten oikoa ja jäljet ovat vaikeammat erottaa. Mutta kauan se ei kuitenkaan mahtane pysyä teillä, jotka ihmis-asuntojen likelle vievät; perään-ajoa havaitessaan se mieluimmin pyrkii tiettömille saloille, jossa luulee paremmin säilyvänsä.

    Ylös. Suomen pojat nuoret,
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    Hyv' on meidän luisuttaa.
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuilevi sukkelaan.

    Heräs' tuuli tuntureilla,
    Lehahti jo lentämään, —
    Sukkelat on sukset meillä, —
    Lähtään, veikot, kiistämään!
    Saishan koittaa,
    Kumpi voittaa,
    Eikö tuulta saavuttais!

    Koti kontion on tuossa —
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    Vanhus nukkuu röhöttää. —
    Kuules ukko,
    Oves' lukko
    Miehissä jo murretaan!

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. —
    Lähtään, otso, painisille,
    Tässä löydät vertojas'!
    Hammasluske,
    Keihäsruske
    Kaikuttavi korpea.

    Jo on karhu kaatununna;
    Keihäs sattui rintahan;
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikeintä untahan. —
    Riemuellen,
    Soitatellen
    Viekää saalis kotihin!

    Vaan kun verivainolainen
    Suomehemme rynnättää,
    Silloin saalia toisellainen,
    Veikot, meitä hiihdättää.
    Käsi sauvan,
    Toinen raudan
    Teräväisen tempoaa.

    Verihinsä kohta nääntyy,
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakosalle kääntyy,
    Senkin suksi saavuttaa.
    Pelastettu,
    Rakastettu
    Kohta ompi kotimaa.

Kotka lenteli kerran Afrikassa Saharan erämaan yli. Huomasipa nälkäkurjen juoksevan hyvää vauhtia hietikossa. Nälkäkurjen nopea juoksu alkoi herättää kateutta tuossa lyhytjalkaisessa ilmanlinnussa, mutta samassa juohtui hänen mieleensä, ett'ei nälkäkurki voi ollenkaan lentää töyhtömäisillä siivillään. Äkkiä tuiskahti hän alas, alkoi pilkata nälkäkurkea, mutta itseään hän kiitteli ja kehui:

"Hyvää päivää, nälkäkurki! Varmaan nälkä vatsassasi nävertelee ja pakottaa sinut tuollaisella kiireellä einettäsi etsimään!"

Nälkäkurki olisi voinut vastata: "Ei nimi miestä pilaa!" Hän ei kuitenkaan mitään vastannut; luultavasti ajatteli hän: "Ei suuret sanat suuta halkaise."

Kotka jatkoi: "Voi pahainen päivä! Oletpa varvastellessasi varpaasikin kadottanut, koska niitä on jäljellä vaan kaksi kummassakin jalassa, — vai lienet nälissäsi syönyt omat varpaasi. Minulla on yhdessä jalassa niin monta varvasta kuin sinulla kaikkiaan. Katsoppas kynsivekaroitani; niillä voin ottaa ruokani, vaikka — selästäsi."

Kotka jatkoi: "Entäs nokkasi sitten, moinen töpykkä! Roomalaisnenät, maailman kauneimmat ja kuuluisimmat nenät, verrataan tavallisesti somuudessa minun nokkaani. Ja onpa matkaa nokastasi mahaan! Ennättää vielä palan nieltyäsi nälkä viidesti vihlaista sulattimia, ennenkuin ruoka joutuu mokoman kaularoikkanan läpi."

Kotka jatkoi: "Jos muutoinkin jo olet kaikin puolin katala, oletpa päällepäätteeksi siivillä ja pyrstöllä tykkänään pilattu. Niillä ei ole minkäänlaista virkaa. Minä kun levitän lentoneuvoni, kohoan niin ylhäälle kuin haluan. Uljuuteni on ääretön. Tosin muutamat typerät haukkuvat minua raatelijaksi, mutta maailman nerot, runoniekat ja ruhtinaat tietävät antaa minulle oikean arvon. Kenpä voisi luetellakkaan, kuinka monessa runossa minun nimeni on kunniotuksella mainittu. Ja hallitsijat sitten — niin heidän vertaisensahan minä olenkin. Jos esimerkiksi rahassa on kuninkaan kuva tahi minun kuvani, yks' kaikki, se käypi täydestä."

Kotka jatkoi: "Huomaatko sinä, kurja olento, minkä verrattoman kunnian tein sinulle, kun alensin itseni ja rupesin pakinoimaan kanssasi, sinun, joka et ikipäivinäsi ole muuta nähnyt kuin tämän erämaan —"

Kotka joutui hämilleen. Hän oli luullut, ett'ei taivasta näe muut kuin pilvien palteilla liikkujat. Jäähyväisiä sanomatta lehahti hän lentoon ja suunnitti kulkunsa maiden ja merien ylitse Suomen suurille saloille.

Vuosia kului. Kotka, tapansa mukaan, iski kyntensä talonpojan lampaaseen, yrittäen sitä viedä saaliikseen. Typerä paimenpoika, joka ei osannut huomata kotkan työtä jaloksi, riensi ryövärin kimppuun ja löi sen seipäällä kuolijaaksi. Kuljettipa vielä raadon kotiinsa ja naulasi sen, siivet levälleen, tallin oven päälle. Suomen metsästys-yhdistys maksoi pojalle siitä tapporahaa kolme markkaa. Vähitellen tippuivat kotkan sulat ja höyhenet likaan tallattaviksi, kunnes koko kummitus viskattiin tunkioon.

Vuosia kului. Nälkäkurki vanheni ja kuoli erämaahan. Onnellinen kauppamatkustaja löysi sen. Huolellisesti kokoili hän nälkäkurjen siipi- ja pyrstöhöyhenet ja asetti ne kalleimpain tavarainsa joukkoon, mutta ruumiin hautasi hän hiekkaan. Kauppias möi sitten höyhenet toiselle, toinen kolmannelle, ja viimmein joutuivat ne tänne meidän kotimaahamme. Suomen ihanat ja suloiset rouvat kaunistavat nyt niillä päähineitänsä.

Niinpä tosiaankin. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta kuin unhotettu tai halpana pidetty erämaan lapsi on jättänyt paremman perinnön kuin hänen ylä-ilmoissa liikkuva halveksijansa.

Hänellä on aika komea talo, komeampi ja suurempi kuin keisarien ja kuningasten palatsitkin. Se on melkein yhtä suuri kuin koko Suomen maa ja korkeudelle se ylettyy aivan taivaaseen asti. Taivaan kansi sillä onkin kattona. Päivällä siinä enimmiten palaa suuri kaasuliekki, joka samassa on niin laitettu, että lämmittää huoneet; yöllä pannaan lakeen riippumaan suuri kynttiläruunu, jossa monta tuhatta kynttilätä palaa; välin sytytetään sen lisäksi vielä suuri himmeävaloinen öljylamppu.

Mielikin ulkohuoneita, aittoja ja karsinoita sanotaan viidakoiksi tai lehdoiksi; niissä hän pitää kaikellaista tavaransa ynnä myöskin pientä karjaansa: jäneksiä, metsäsikoja, metsähiiriä, teeriä, pyitä, tikkoja ja monellaisia muita eläviä. Paikoittain on hänellä myöskin suuria ja pieniä vesialtaita, missä hän ahvenia, haukia, kiiskiä, muikkuja ja muita kaloja elävinä pitää, siksikuin tarvitaan. Mielikki näet on huolellinen ja tarkka emäntä, joka pitää murhetta huomispäivästäkin. Vieraskamarinsa hän nimittää niityiksi ja nurmiksi; niiden lattialle on hän levittänyt kalliita, monenkarvaisia mattoja, jotka ovat täynnä hyvää hajua; pöydillä, joita siinä mäenrinteiksi sanotaan, on koko suven aina makeisia vierasten varalla, välin mansikoita, välin vaaraimia, välin puoloja; talvella siellä ei juuri käy vieraita, sentähden eivät makeispöydät olekkaan laitoksessaan.

Välin tulevat tietysti lattiat likaisiksi, kellertävän näköisiksi; silloin ne ovat pestävät. Jos Mielikillä sattuu vieraita olemaan huoneissaan, niin hän pyytää heitä vähäksi aikaa aittaan menemään, juuri siksi että saisi pölyn pois huuhdotuksi matoista. Toisinaan on hänellä oikein lauantaipuuha, vaikk'ei se tapahdu niin joka viikko kuin muilla emännillä. Silloin hän pyytää anteeksi että hänen nyt täytyy käskeä vieraansa kotiin menemään, sillä semmoisissa tiloissa pestään kaikki huoneet ja aitatkin, ja vieraalle voi pahempaakin vahinkoa sattua kuin kastuminen. Mielikillä näet on, niinkuin Amerikassakin kuuluu olevan, aina talon tarpeiksi vesivaroja ylisellä. Kun sitten huoneet ovat pestävät, niin piiat kaatavat vaan tuolta ylhäältä vettä lattialle, tavallisesti seulan kautta, että tulisi tasaisesti joka paikkaan, mutta välistä myöskin saavittain. Ylisellä tietysti on pimeä, jonka tähden siellä täytyy valkealla käydä, ja tiedäthän piikain tavan, että monesti eivät huoli ottaa lyhtyä, ottavat vaan palavia päreitä, joista kekäleitä voi pudota alas ja polttaa kenen hyvänsä.

Oma makuukamarinsa on Mielikillä korven keskellä, Havulinna nimeltään; sepä vasta on kaunis. Pitkät hongat seisovat siinä niinkuin pielet kirkossa, ja niiden latvat ovat niin tarkoin toisiinsa liitettyinä, että makuukamarissa aina on vilpas ja vähän hämärä. Lattia on peitetty pehmeimmillä viheriäisillä sammalilla, joilla ei kengän kopina kuulu ja on suloista maata. Siinä tuvassaan Mielikki, niinkuin muu vanhan-aikuinen kansa, pitää suurta karjaansakkin, karhuja, hirviä, peuroja ja metsoja.

Mielikki rakastaa hellästi lapsia ja pitää ne hyvin hyvinä, jos nimittäin hyviä ja siivoja lapsia tulee hänelle vieraiksi. Mutta jos sinne tulee joku laiskuri kuljeksimaan, ennenkuin hän on työnsä tehnyt, taikka joku vallaton ilman vanhempainsa luvatta, silloin Mielikki ei ota häntä hyvin vastaan. Hän samassa muuttaa koko asuntonsa, niin että sinitaivas näyttää harmaalta, viheriäinen nurmi kuloheinältä, lintuin laulut kuuluvat korpin rääkynnältä ja marjaset maistuvat katkerilta. Ja lopuksi hän vielä antaa vanhemmille tiedon ja viepi heille aitastansa vahvan ja norjan vitsan tottelemattoman makupalaksi. Varsinkin suuttuu hän, jos pienet lapset myöhään iltasilla tulevat hänen luoksensa; silloin hän lähettää tuhansittain pieniä itikoita eli sääksiä heitä pistelemään, panee puut ja kivet mörköinä pelottelemaan ja juoksuttelee pahoja lapsia eksyksissä ympäri lumperoisiinsa, niin että viimmein pelosta ja väsymyksestä ovat nääntymäisillään. Ja kiittäkööt onneansa, jos ei Mielikin vihaiset koirat, sudet, revi heitä kappaleiksi.

    Kun on olutta, niin on ystäviä.
    Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
    Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
    Ei taito ole taakaksi.
    Ei tuki suovaa alenna.
    Ain' on laiska aikehessa.
    Hiiri syöpi köyhän säästön.
    Ei kalaa saada jalkaa kastamatta.
    Huono vahti tekee monta varasta.
    Ken pahat hyviksi saapi, Suomen suot se siltoaapi.
    Vala varkaan miekka.
    Herrain elo, köyhäin vero.
    Isännän askeleet pellon höystävät.
    Kärsivä kaikki voittaa.
    Ei susi koiran kuolemata itke.
    Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
    Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moittii.
    Kiitä muille muita maita, itsellesi omia maita.
    Riko ei mieli miehen päätä, lohi ei koskea sokaise.
    Aina onni saanehella, ei aina ansainnehella.
    Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.
    Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.
    Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekkin.
    Sovinnolla on sija suuri, ahdas riidalla asunto.
    Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi
    Joka ei ota saatuansa, se ei saa tarvittuansa.
    Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
    Meret suuretkin sulavat, ei sula sydän suruinen.
    Paeten pahasta pääsee, syöden leipäkannikasta.
    Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.
    Syöty leikattu palanen, annettu luvattu lahja.
    Ei ole paimenen pyhistä, eikä lapsen armottoman.
    Kussa laki lakkaa, siinä vaivaisuus alkaa.
    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
    Tuli opetti salvamahan, kylä käymähän käräjät.
    Tauditta vanha kuolee, tuuletta pölhö kaatuu.
    Toivotaan meren takaista, vaan ei turpehen alaista.

"Pehmeä ja lämmin kuin käen pesä", on sananparsi. Sillä on melkein samallainen leikkisä merkitys kuin sananparrella: "Kestävä ja vahva kuin jänisnahka." Kuitenkin on edellisen sananparren leikillisyys monta vertaa sukkelampi kuin jälkimmäisen; sillä onhan jänisnahalla toki nimeksi kestävyyttä ja vahvuutta, mutta käen pesällä ei ole ollenkaan pehmeyttä eikä lämpimyyttä. Syy on yksinkertainen. Käellä ei tähän maailman aikaan olekkaan pesää. Asia ei ole niin ymmärrettävä, että käki kanervikkoon tahi puun oksalle synnyttäisi eläviä poikia — lintuin tyttäristä kansa valitettavasti ei tiedä mitään — semmoisia poikia, jotka syntymäpäivänänsä jo kykenisivät hakemaan ruokansa ja kenties kukkuisivatkin kilvassa emänsä kanssa. Ei suinkaan! Käki munii, munista syntyvät hautomalla pojat, jotka viikkokausia ovat heikkoja ja tarvitsevat hoitoa.

Olipa kerran aika, jolloin kaikille luoduille määrättiin tehtävänsä ja tarkotuksensa. Silloin pienten lintuin elikkä laululintuin tehtäväksi annettiin kevätluonnon sulostuttaminen laululiverryksillä; sen lisäksi uskottiin heille huolenpito siitä, ett'ei hyönteisten valtakunta pääse kovin paisumaan ja rasitusta tekemään kasvien valtakunnalle.

Useat hyönteiset, erittäinkin niiden toukat, ovat suuria syömäriä, ja ne turmelisivat kaikki kasvit, jos ei niitä pidettäisi tarpeellisessa kurissa. Pikkulinnuille on annettu valta käyttää näitä kasvikunnan vihollisia ruoaksensa ja niinpä he tekevätkin.

Mutta keväällä purojen liristessä, puiden viheriöidessä, nurmien kukostaessa on Leivolla, Peipolla, Pääskyllä, Rastaalla ja muilla laululinnuilla niin paljon suloista nähtävänä, niin paljon laulamisen ainetta, että tuskin ruokaansa muistavat nauttia. Sitä paitsi on heillä samaan aikaan yksityiset perheellisen elämän toimet ja puuhat: pesänrakentamiset, munimiset ja hautomiset, jotka kaikki vaativat aikansa. Hyönteisten liikanaista lisääntymistä keväällä ja kesän alussa ei kukaan heistä jouda kunnollisesti vastustamaan. Katso! Kasvikunta surkastuu. Toukkia vilisee joka paikassa. Pikkulinnuille hätä käteen. Mitäs neuvoksi?

Pidettiinpä kokous. Siihen kutsuttiin neuvottelemaan kaikki ne linnut, jotka paarmoja, kärpäsiä ja muita hyönteisiä syövät ja niiden toukkia hävittävät. Kokouksen esimieheksi valittiin yksimielisesti Satakieli. Hänpä siihen toimeen olikin erittäin sopiva, sillä hän osaa kaikkein lintuin kieltä.

Keskustelu oli vilkas. Kaikki kokouksen jäsenet olivat yksimielisiä siitä, että synnyinmaan vihollisten lisäytyminen on estettävä, vaikkapa semmoinen toimi uhrauksiakin vaatisi. Koetettiin keksiä keino. Yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. "Monta miestä, monta mieltä." Satakieli kuulusteli muilta linnuilta, kuinka monta hyönteistä tahi toukkaa kukin heistä pesimis-aikana päivässä hävitti. Vastauksista havaittiin, että jo pesänteko-aikana kovan työn tähden ei joudettu tarpeeksi hyönteisiä tavottelemaan ja sitten hautomis-aikana olivat hellät äitilinnut milt'ei kokonaan unhottaneet ruokansa. Heitä ei sentään kenenkään sopinut moittia, sillä se olisi ollut äidinrakkauden halveksimista. Vieläpä tultiin keskustelussa huomaamaan, että pesimis- ja hautomis-aikana etenkin nuo rumat karvapeittoiset hyönteistoukat, "ukonkoirat", pääsivät suuresti lisäytymään ja tuhoilemaan kasvia. Niitä oli suuruutensakkin vuoksi pienten lintuin vaikea hävittää. Joku ehdotteli, että Varis sukulaisinensa ottaisi hävittääksensä karvapeittoisia toukkia, arvellen, ett'eivät ne heille olisi liian suuria ja karheita. Mutta toiset ilmottivat, ett'ei Varikseen eikä hänen sukulaisiinsa ole luottamista, ja onhan jo sananparreksi tullutkin: "Meni kuin variksen vala." Varis sen kuultuaan lensi uhkaavaisesti raakuttaen tiehensä ja Harakka päästi korvia särkevän pilkkanaurun.

Kun Käki kuusen latvassa istuessaan kuuli, että karvaisten toukkain hävittäminen pani pikkulinnut pahimpaan pulaan, kukahteli hän kauniisti: "Karvapeittoiset toukat, nehän juuri ovatkin minun parhaita herkkujani. Kylläpä niitä söisin syötyänikin! Söisin, söisin! Pesimispuuhat ja hautomishankkeet ottavat aikani."

"Kuules, Käki kulta", huusivat pikkulinnut yhdestä suusta, "kuules, kultainen Käkönen, tule munimaan täst'edes meidän pesäämme. Muni vaan muna kuhunkin pesään, kyllä me haudomme munasi ja ruokimme poikasi, kunhan sinä pidät tarkkaa huolta siitä, ett'eivät karvaiset hyönteistoukat turmele kasvien menestystä suloisessa syntymämaassamme!"

"Kyllä mielelläni suostuisin ehdotukseenne", vastasi Käki, "mutta minun poikani, suoraan sanoen, ovat runsasruokaisia, ne syövät paljon; entä jos omat poikanne tulevat puutetta kärsimään."

"Synnyinmaan etu on tärkeämpi kuin jokaisen yksityisen etu", tirkuttivat pikkulinnut. "Me ravitsemme poikasi, vaikkapa itse omain lastemme kanssa näkisimme nälkää."

Sovinto syntyi, liitto lyötiin. Siitä ajasta ei ole Käki pesää rakentanut, vaan on muninut pienten lintuin pesään, munan kuhunkin. Ahkerasti ahdistaa Käki turmiollisia hyönteisiä ja toukkia muiden lintuin pesimisaikana. Vieläpä antaa hän kuulla suloista kukkumistansa, jonka ihanasta helkkeestä nuoret neidot naimavuotta ja vanhukset kuolinvuotta ennustavat.

Jokainen pikkulintu, jonka pesään Käki on muninut, pitää pyhänä velvollisuutenansa hautoa munan pojaksi ja noitaa pojan täysikasvuiseksi. Maailmassa tuskin mitään muuta hoitolasta niin hellästi ja huolellisesti kasvatetaan. Semmoinen puuha ei ole pikkulinnuille vähäpätöinen; mutta eipä ole se ilokaan vähäinen, kun tietää kasvattavansa "poikaa", josta kerran on oleva hyötyä synnyinmaalle.

Lohi on levoton veitikka. Kauan ei se viihdy syntymämaillaan eli pikemmin sanoen syntymävesissään, jokien pohjassa, vaikka siellä kyllä on kaunis olla kirkkaassa, vilppaassa tupasessa. Jo pienenä pahaisena tuntuu hänestä tämä hänen kotinsa kovin ahtaalta, kovin köyhältä; hän lähtee kaukaisille ulkomaille, ulkovesille piti sanoakkin, onnea hakemaan. Eikä se toivossaan petykkään. Ulapoilla aukeilla uiskennellen, hän kasvaa, hän lihoo, hän paisuu aika vonkaleeksi, oikein isoksi herraksi, ja semmoisena hän viimmein näkee hyväksi taas tulla katsomaan tuota eriskummallista maailman nurkkaa, missä hän ensin on päivän valon nähnyt. Ja hän viepi kanssansa monta samallaista veitikkaa; he keräytyvät suureksi, monta tuhatta sisältäväksi laumaksi ja alkavat nousta jokien suista ylös. Vähän he huolivat siitä, onko vastavirta kova. Heillä on sama luonne kuin muinaisella akalla, joka hukkui, he ponnistavat aina vastavirtaan. Tuleepa silloin koski vastaan; siihen toki luulisit niiden pysähtyvän. Vielä mitä! He paiskahtavat väkevällä, pontevalla pyrstöllänsä, ja vuptis! jo loiskahtavat veteen yläpuolelle koskea. Taikka jos hyppäys sattui olemaan liian lyhyt ja ne putosivat virran vietäviksi, niin yrittävät toisen kerran ja kolmannenkin, siksikuin onnistuu. Lohella ei kuitenkaan aina ole onni seurassa; se usein sattuu hyppäämään satimeen ja silloin se joutuu itse lihavaksi makupalaksi. Jokien poikki on näet lohien nousuajaksi asetettu laitoksia, nimeltä padot, joihin noita hyviä, herkullisia kaloja pyydetään. Olipa muutama herra Skotlannissa kerran laittanut lohikoskeensa padan semmoiselle paikalle, että aina välistä lohia lompsahti siihen sisään, jolloin pata otettiin pois ja pantiin tulelle. Kas sepä oli mukavasti varustettu, niin ett'ei voi mukavampaa ajatellakkaan, paitsi jos laittaisi niin, että lohet jo keitettyinä hyppäisivät suoraan suuhun!

Eivät ole ajat niinkuin ennen! Sitä valitetaan kaikissa asioissa ja niinpä myös lohien suhteen. Ei ole enää Pohjanmaallakaan se aika, jolloin palvelijat pestiä ottaessaan tekivät sen lujan ehdon, ettei saisi syöttää heille lohta useammin kuin kolme kertaa viikossa. Lohen saalis on suuresti vähennyt ja vähenee vähenemistänsä. Mutta jos ihminen paljon hävittää, niin osaapa hän myös, jos tahtoo, hävitykset jälleen parantaakkin. Moneen paikkaan on perustettu lohensiitys-laitoksia, joissa lohen määhnää sekä poikia hoidetaan, siksikuin ne ovat niin suuriksi kasvaneet, ett'eivät enää mahdu joka hauen kitaan. Sillä keinolla on ulkomailla saatu lohirikkaaksi jälleen moni joki, josta ne jo olivat melkein sukupuuttoon hävinneet. Suomessakin on useampia tämmöisiä "lohikouluja", joista jo on päästetty satoja tuhansia oppilaita ulos. Mutta mikä heille päähän pistänee, eivätpä kuulukkaan palaavan syntymäpaikoilleen, niinkuin siivon lohen, varsinkin koulutetun ja sivistyneen, tapa vaatisi. Näyttää siltä, kuin Saksan ruokoiset rannat heidän mielestänsä olisivat makeammat.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta ja varsinkin sanotaan niiden kauneimpina olevan, kun kasteen pisara niissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessani on useinkin mieleni tehnyt sitä nähdä; vaan juuri silloin, kun päivän koittaessa kaste kukkiin laskeutuu, täytyy minun aina lähteä pois, piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, minä kuljin lakean kankaan yli. Päivällä oli siinä ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona — päivällä oli siinä kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli saattanut talven nietoksetkin kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. Tätä katsellessani läheni neitonen tappelutannerta; hän asteli kuolleiden joukossa; hän katseli, etsiskeli jotain — ja viimmein hän lankesi polvilleen nuoren kaatuneen sotilaan viereen. — Hänen kupeestansa oli punaisia ruusuja valunut lumelle. — Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se tipahti veriruusun päälle lumelle. — Kah se oli kallein kaste kauneimmassa ruusussa.

II.

Oli Toukokuun alku. Talvi oli jo muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä ramua täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt huoneitansa siivota. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät ikkunan pieliltä, joista uutimet on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä oikein saanut lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevään kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tämä vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivaan rinnalla. Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli taitanut matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Kyllä on Etelä ihana; mutta miksi kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

    — syksylinnun lähtevän
    On sävel niin surullinen?
    Keväillä mielimaillehen
    Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs minä tyhjiä rupatan; parempi olisi ruveta jotain tarinoimaan. Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Minä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli suloinen suvi.

Meren maininki kohoili hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeranssipuut olivat valkeilla kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartijat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito; se nähtävästi oli Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmottivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet kuiskailivat suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaaseen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahtelivat; niillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; ne olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; joko pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita; ne rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jälleen saanut, siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä…" Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"

III.

Minä tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat pilkistelevät vaan niinkuin silmät naamiosta. Talon ympärillä on kukkaslavoja ja edempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. — Kas semmoinen on amerikkalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne hirsihökkelit ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista on vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty, ja sen turtaunut, mustennut muoto osottaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, jolloin ensimmäiset uudis-asukkaat tänne asettuivat. Sen yliselle on talonväki korjannut vanhaa ramua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon, että muun joukosta keksin vanhan kanteleen, jossa kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olisi Suomen kantele joutunut amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia asioita, joista ei teidän Suomalaisten viisaustiede vielä ole saanut vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uudis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohden oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneina, hiestyneinä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat heidän hollantilaiset naapurinsa sitä outoa menoa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei karttunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttiä. Hänen mietteensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimmeistä lepoa. Kun Kristiina-kuningattaren kehotuksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa on vaikeampi siirtää kuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja uudessa paikassa se kituu kitumistaan kunnes kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin" farmilla, jossa aina oli vieraanvaraa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; he olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämmet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty jänteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa

Kolmas vuosisata jo vierii vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa unhottivat muukalaisten joukossa kotikielensä; lasten lapset olivat sitä tuskin tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimmein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakkaan enää, mistä alkuperästä se on lähtenyt. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun ramun joukossa vanhan aitan pölyisessä nurkassa.

Tuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan muutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti hyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö — hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen kiharoitaan. Siinä oleskeli hän aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta myllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna, jolloin kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät, läksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin juoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen reunalle, jossa hän sitten istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka lukemaan. Hetkisen vaan hän kirjaan silmäili, mutta laski sen sitten pois ja nousi osottelemaan lintujen ääniä, mutta eipä tuo kauan häntä huvittanut, sillä kuuluipa nyt kuusien latvoista hiljainen tuulen humina, ja heti meni Helmi vakaana taas istumaan puun rungolle; hän kuunteli tarkkaan, sormensa vaipuivat ristiin; tuo kesäisen luonnon ihana juhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmin sydämmen. Mutta äkkiä nousi hän paikaltaan, huudahtaen: "En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta vaaditte, mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette! Juoksenpa kosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan selkoa" — ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen kosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä läskein kätensä silmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin olisi hän taaskin istunut monet hetket, joll'ei eräs nuorukainen, joka tuli myllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: "Kuules tyttö, missä kotosi on? Varmaankin olet näiltä paikoilta, kosk'ei sinulla ole edes huivia päässä."

"Tuolla kuusikossa on kotoni", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran edelle kotia päin.

"Onko teillä lehmiä?" kysyi herra. "On kyllä." "Saako äidiltäsi ostaa ruokaa?" "Saa kyllä." "Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on kyllä?" "Kyllä" — vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi juoksemaan kotia.

"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä", ajatteli nuorukainen. "Lieneekö heissä mitään hienompia tunteita?" — sitten miettien ennätti hän myllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmin sanovan:

"Tuolla tulee valkolakki". — Nuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia ja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ostaa ruokaa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen aterian, vaan sen tehtyänsä sanoi hän Helmille: "Tuo kirjasi tänne, että luetan lukupätkääsi?"

"Kirjani jäi lähteelle", sanoi Helmi punastuen, "enkä vielä ole lukenutkaan."

"No, hyvänen aika, tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule! Sillä ehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit."

"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, minun täytyi niitä kuunnella, ja sitten unhotin koko kirjani, mutta juoksenpa sen noutamaan kotia." Näin sanoen Helmi puikahti ulos ovesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoaluku kävi huonosti, kun hän vaan aina tahtoi oleskella luonnon ääniä kuuntelemassa. — "Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista, kyllä hänellä on ikää, vaikka hän on vähäinen ko'oltaan ja niin äärettömän lapsellinen, että luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon, josta hän ei selvää saa; 'mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitten niitä ymmärrän' — sanoo tyttö."

Äidin vielä puhuessa palasi Helmi jo kotia, kirja kädessä. Ylioppilas kysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. "Ei ole", vastasi vaimo. "Osaako Helmi sisältälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?"

"Kyllä sisältäluku hänen suustaan vieriää kuten pavut pussista — sehän nyt lukeekin latinaiset ja kaikki."

"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista; tuleppas sitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat." Helmi tuli juoksujalkaa. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski hänen lukea, kehotettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan isänmaataan. — Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan yht'äkkiä hän huudahti:

"Äiti! Nyt minä tiedän, mitä koski kohisee, ja mitä kuuset kuiskaavat. Voi äiti! Ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan samoja tuntee sydämmeni niitten kohinaa tuolla ulkona kuunnellessani, kuin jolloin tätä luen; joka kerta kuin tässä isänmaanrakkaudesta puhutaan, niin sydämmeni lämpenee, tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli sinne virtailisi. Voi äitini! minäkin tahtoisin rakkautta osottaa isänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, ett'en voi mitään!"

"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta! Ensiksikin tulee sinun muistaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku; siitä kaikki hyvyys tulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle on työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen jäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi."

"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi", vakuutti Helmi, ja tuon lupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän vieläkin halusta lepohetkensä viettää, "kuunnellen sen kuusen huminata, jonka juurella hänen asuntonsa on."

Ylioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa "mökin lapsista" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.

Oli vuosi 1853. Halla, harmaatakki kuokkavieras, oli taas kerran käynyt Suomen pelloilla. Kerjäläisiä rienteli kaupunkeihin, varsinkin pääkaupunkiin, samoin kuin kärpäset syyskylmän alkaessa etsivät suojaa lämpimistä tuvista. Tuli silloin myös eräs huono reki, huono, laiha hevonen edessä, Helsinkiin, kuljettaen äitiä ynnä hänen kahta lastansa. Ne eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, ne eivät rukoilleetkaan leipämurua ilmaiseksi onnellisemmilta veljiltänsä; heillä oli tuomisensa muassaan, jota tahtoivat vaihtaa leipään. Se äiti oli Kreetta Haapasalo, köyhän kruununtilallisen vaimo Yli-Vetelin kappelista Kokkolan pitäjää. Heidän pieni talonsa muulloinkin heitä vaan töin tuskin elätti; nyt oli halla aitan aivan tyhjäksi tehnyt. Kreetta oli, ruokaa lapsilleen hankkiaksensa, mennyt apulaiseksi pitäjän räätälille; mutta hän oli ompeluun tottumaton, neulat katkeilivat, langat menivät poikki. Räätäli ei voinut häntä pitää työssänsä. "Älä huoli", lohdutti hän katkerasti itkevää kuitenkin, "jos et juuri ommella osaa, niin osaatpa laulaa sitä paremmin. Mene kaupunkiin laulamaan, niin kyllä saat leipää itsellesi!" — Kreetta Haapasalolla oli näet pienestä asti ollut suuri halu ja taito sekä lauluun että soittoon. Kuudenvuotisena tyttö-tynkkäsenä oli hän jo alkanut soitella kuutta kieltä, jotka oli lautaan viritetty. Sittemmin laittoi hänelle tuttava varsinaisen 14-kielisen kanteleen.

Kreetta noudatti hyväntahtoisen räätälin neuvoa ja läksi ajamaan re'ellään pitkää Pohjan rantaa, käyden kaikissa kaupungeissa. Uskalsipa hän sitten, koska häntä joka paikassa lempeästi otettiin vastaan, mennä myös etelään päin, jossa kanteleen sävelet jo olivat aikaa sitten unohtuneet. Hän kulki Jyväskylän ja Hämeenlinnan kautta ja tuli lopulla Tammikuuta v. 1853 Helsinkiin. Sielläkin oli hänelle onni yhtä myötäinen. Hän sai soittaa milloin tämän, milloin tuon perheen kodissa, ja ihastutteli kaikkia koristelemattomalla, sujuvalla soitannollaan ja heleällä, kauniilla, vaikka tietysti harjottamattornalla äänellään. Runsaasti karttui myös rahalahjoja jokaisena tämmöisenä iltana Kreetan kukkaroon, ja kun hän keväämpänä kotiinsa palasi, saattoi hän saaliillaan suorittaa pienen tilansa kaikki velat. Myöhemminkin, joka kerta kuin kovempi katovuosi on kohdannut Suomen kansaa, on hän uudelleen ottanut kanteleensa ja "laulanut leipää" leivättömille lapsilleen.

    1. Lauta kaatui lammikkoon, ei koskaan kuiva eikä mätäne?
    2. Pohjaton, kanneton, tuoretta lihaa täynnä?
    3. Rautainen hiiri, liinainen häntä?
    4. Ensin nahka nyljetään, sitten villat keritään?
    5. Ei huku vedessä, ei pala tulessa, eikä mahdu maan rakoon?
    6. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
    7. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo, kun kotiin tulee,
       niin metsään katsoo?
    8. Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät?
    9. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
   10. Henki alla, henki päällä, siinä hengetön välissä?
   11. Lahdet kaidat, niemet pitkät, kalliot nenässä nienten?
   12. Korppi lentää leuhottelee, veri siivistä tippuu?
   13. Kolmasti päivässä päälleen pukee, enimmät ajat alasti seisoo?
   14. Kuolleet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon
       kaadettiin?
   15. Lentää lintu siivetönnä puuhun lehdettömään, tuli neitsyt
       suutonna, syöpi linnun siivettömän?
   16. Helmet neideltä putosi, kuu kuuli, päivä löysi?
   17. Huoneen suuruinen, lehden kevyinen?
   18. Huone ruokaa täynnä, ei kattoa ja harvat seinät?
   19. Härkä meillä tapettiin, sarvet maahan nakattiin, nahka syötiin,
       veri myötiin, lihat poltettiin?
   20. Ikkunasta mahtuu, ovesta ei mahdukkaan?
   21. Ikä kaikki kannetaan, kerta, kaksi tarvitaan?
   22. Iso härkä, tervaselkä, pyhän pellon pientareella?
   23. Jota enemmän ottaa, sitä suuremmaksi tulee?
   24. Kaksi kättä, kaksi päätä, neljä silmää, kuusi jalkaa?
   25. Kaksi laivaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eivät
       toistansa tapaa?
   26. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?
   27. Kattila mäellä kiehui, ilman puitta, tervaksitta?
   28. Kirjavaa karjaa ajetaan niinistä siltaa rautaiseen linnaan?
   29. Kivinen pelto, koivuinen siemen, rautainen aura?
   30. Korkeampi kotaa, matalampi rekeä, mustempi syttä, valkeampi
       lunta?
   31. Korvat on, ei kuule, silmät on, ei näe?
   32. Kuningas kuulee, harvoin näkee, Jumala ei sinä ikänä, talonpoika
       joka päivä?
   33. Latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?
   34. Metsässä syntyy, metsässä kasvaa, ihmisen polvella itkee?
   35. Pikku aittanen mäellä, ei ovea, ikkunata?
   36. Vanha akka, musta vaippa, kulkee kylä kylältä, tulta
       tiedustelemassa, valkeata vaatimassa?
   37. Vanha ukko, uusi takki, joka vuosi ommellaan, ratkotaan?
   38. Vedessä syntyy, veteen kuolee, ympäri maitten kulkee,
       ei rahatta rekeen istu, joka taloon tahdotaan?
   39. Viisi veljeä vihaista, yhteen porstuaan menevät, eri tupiin
       erkanevat?
   40. Ymmyrkäinen kuin muna, pitempi kuin kirkon seinä?

Arvoitusten sanat: 1. Kieli. 2. Sormus. 3. Neula lankoineen. 4. Kenkä ja sukka riisutaan. 5. Nimi. 6. Verkonpaikkaaja reikää. 7. Kirves tai kuokka olalla. 8. Sanomalehdet. 9. Vene. 10. Hevonen, ratsastaja ja satula. 11. Sormien välit, sormet ja kynnet. 12. Vene. 13. Ruokapöytä. 14. Kalat, nuotta ja vene. 15. Lumitykky puun oksalla ja päiväpaiste. 16. Kaste. 17. Ilma huoneessa. 18. Pelto. 19. Petäjä, oksat, kuori, terva ja puu. 20. Valo. 21. Sormus tai miekka. 22. Kirkko. 23. Hauta. 24. Ratsastaja ja hevonen. 25. Aurinko ja kuu. 26. Äiti, tytär ja tyttären lapsi. 27. Muurahaispesä. 28. Herneet, seula ja pata. 29. Tulukset. 30. Harakka. 31. Saavi eli korvo. 32. Vertaisensa. 33. Nauris kasvaessaan. 34. Viulu. 35. Muna. 36. Yö tai syksy. 37. Järvi, joka kesällä on sulana, talvella jäässä. 38. Suola. 39. Sormi ja sormikas. 40. Lankakerä.

Kun asetus määräsi, että kaikki koirat Suomessa olivat verollisiksi laskettavat, silloin katkaistiin väkivaltaisesti monen Mustin elämänlanka. Niinpä kerrotaan täytenä totena, ett'ei kuuluisassa Hölmölän kylässä ole nykyään yhtään nelijalkaista haukkujata. Mainio kestikievari Matias Hölmöliin oli silloin kutsunut kokoon kaikki kylällisensä, avannut suunsa ja sanonut: "Mitäs me Hölmöläiset tuhlaisimme markkojamme koirain päärahaksi, jotka ovat hyödyttömiä luontokappaleita talossa. Kun me muinoin annoimme rahamme silmänkääntäjälle, saimme toki nähdä ihmeellisiä ulkomaan eläimiä, nyt kun antaisimme rahamme, saisimme nähdä omia koiriamme. Oletteko kuulleet kummempaa?"

"Me emme ole kuulleet kummempaa", huusivat Hölmöläiset yhdestä suusta.
Ja koirain kohtalo oli määrätty.

Mutta ei ainoastaan Hölmölässä, vaan monessa muussakin kyläkunnassa surmattiin koirat sukupuuttoon. Surmaajat aikoivat kaiketi tästälähin itse toimittaa koirain velvollisuuksia, se on, haukkua varkaat pois taloista ja pedot pois laitumilta.

Mehtolankin Mikko, joka asui yksinäisessä torpassaan kaukana kylästä, oli sattunut kuulemaan koirain verotuskauhusta. Mikko oli mielevä mies. Hän läksi nimismieheltä asiaa tiedustamaan ja sanoikin hänelle suoraan: "Herra vallesmanni, tehän ymmärrätte kaikki lain pykälät, ilmottakaa minulle, saanko ampua koirani lakia rikkomatta?"

"Syy on se", selitti Mikko, "että minä ennen ampuisin Mustin kuin maksaisin kaksi markkaa päärahaa."

Hän ei ollut röyhkeä nimismies, joka Mikkoon olisi suuttunut. Hän sanoi nauraen: "Ei sinua oman koirasi ampumisesta Siperiaan tuomita, eikä muuhunkaan edesvastaukseen; mutta mietippäs asiaa, etköhän siellä korven kolkassa Mustia tarvinne."

"Kyllä mietin, kyllä mietin, herra vallesmanni, kiitoksia paljon!" lausui Mikko Mehtonen.

Sillä aikaa oli eräs kulkuräätäli käynyt Mehtolan torpassa työtä kysymässä. Hän oli jutellut torpan emännälle, Liisalle, yhtä ja toista suuresta maailmasta. Hän oli päästänyt suustansa senkin viisauden, että koirat täst'edes pidetään muka suuremmassa arvossa kuin naiset, koska koirasta on maksettava kaksi markkaa päärahaa, naisesta vaan markka.

Mokoma ruma iva suututti Liisan pahanpäiväiseksi ja hän Käski räätälin heti mennä tiehensä.

Kun räätäli oli ennättänyt lähteä, tuli Mikko Mehtonen kotiin. Hän otti orrelta vanhan piilukko-pyssynsä ja tarkasteli sen kelvollisuutta. Lapset, kuusivuotinen Aaro ja nelivuotinen Anni, pyörivät isänsä luona kysellen: "Isä, mitä aiotte ampua!"

"Mustin joutaakin ampua, se syöpi paljon, ja sitten vielä on kallis pääraha maksettava", pakisi torpan emäntä Liisa, sillä hän oli räätälin ivasta suuttunut Mustiinkin. Toista mielipidettä olivat ainoastaan lapset. Anni rupesi katkerasti itkemään ja tarttuen lattialla makaavan Mustin kaulaan rukoili hän: "Älkää, hyvä isä, ampuko Mustia! Musti kuolee, Musti on niin hyvä."

"Älkää, isä kulta, ampuko Mustia; kun se taas syksyllä haukkuu oravata, minä pudistelen puuta, orava hyppää maahan, Musti ottaa kiinni", saneli Aaro.

"Niin, te lapset ette ymmärrä asiata", virkkoi Mikko. "Nyt pitäisi vähän ajan perästä maksaa päärahaa eli veroa Mustista kaksi markkaa joka vuosi. Minulla ei ole liikoja rahoja tuhlattaviksi, lapseni. Kahdella markalla saatan ostaa Aarolle hatun ja Annille kaulaliinan."

Mutta Aaro ihastui yhtä vähän uudesta hatusta kuin Auni kaulaliinasta. Kyynelsilmin katselivat he, kuinka isänsä sulatteli lyijynappia möhkäleeksi, jota sitten takoi ja muodosteli pyssyyn sopivaksi.

Omituista oli, että Musti nähdessään lasten itkevän ja kuullessaan nimeänsä usein mainittavan tuli hyvin levottomaksi, kunnes viimmein töytäsi etukäpälillään tuvan oven auki ja meni ulos.

Aarokin pistäysi ulos ja häristeli luudan varrella Mustia, jotta se pakenisi. Ja Musti läksikin juosta lunguttamaan saunan taakse.

Ennenkuin Aaro tupaan palasi, kävi hän aitasta noutamassa pienen rahakukkaronsa, jossa oli markka viisikymmentä penniä. Ne lennätti hän isällensä, lausuen: "Tässä on kaikki rahani, jotka oravan nahoista olen saanut; jos enempi tarvitaan Mustin verorahaksi, kyllä minä lopun suoritan, kun ensi syksynä saan oravia Mustin kanssa."

Annikin juoksi noutamaan rahansa; ei ollut säästönsä suuren suuri, eikä pienen pieni; seitsemän penniä ja yksi kopeikka hänellä oli ja ne hän antoi isällensä.

Mikko luki lastensa rahat ja suunsa vetäysi hymyyn. Antaessaan rahat takaisin sanoi hän: "Koska teillä, lapseni, on niin vähän rahaa, ett'eivät ne riitä Mustin verorahaksi, eikä kopeikka siihen asiaan kelvannekkaan, niin pitäkää säästönne, minä itse maksan veron tänä vuonna."

Liisakin hyväili pientä tyttöänsä, sanoen: "Eihän isä ammu Mustia, Anniseni; hän vaan muuten pani pyssyn panokseen. Kummitätisi antamat rahat olisit menettänyt turhaan, pieni hupsukka."

Aaro juoksi ulos ja kutsui Mustin saunan takaa tupaan, ja vanha rauha vallitsi Mehtolan torpassa.

Kului muutama viikko. Oli lämmin kevätpäivä. Mikko ja Liisa, tultuansa tattarimaan aitaa tekemästä, söivät päivällisen ja menivät sitten levähtämään. Mustikin makasi lattialla, pää käpäläin päällä. Aaro ja Anni leikittelivät ulkona.

Anni oli olevinaan emäntä, Aaro isäntä. He odottivat vieraita. Sentähden leipoi Anni nyt monenlaatuisia multaleipiä ja savipiirakoita, joihin hietaa pantiin sydämmeksi. Aaro laitteli uunia kuntoon ja nyhti sitten ruohoa saunan sivu tulevain vierasten hevosille. Heidän toimiansa ja liikkeitänsä tirkisteli pensaan takaa varsin odottamaton vieras. Se oli susi. Anni siitä tietämättä lähestyi pensasta tehdäksensä luudan, jolla muka lattian lakaisisi. Samassa hyökkäsikin peto pensaan juuresta ja koppasi lapsiparan kiinni. Anna kirkasi. Aaro parkui. Musti kuuli lasten hätähuudot. Rajusti haukahtaen paiskasi se oven auki ja lensi nuolen nopeudella suden niskaan. Mikko ja Liisa heräsivät koiran tölmäyksestä ja ulos mentyään näkivät he, kuinka susi kirvotti lapsen suustansa ja ryhtyi ottelemaan koiran kanssa. Liisa itkien ja huutaen riensi tempaamaan pois pienen Anninsa vaarasta. Mutta Mikko pistäysi tupaan, sieppasi orrelta pyssyn ja kiiruhti suden perään, jonka kulkua Musti viivytteli. Jo paukahti pyssy, ja luoti, joka ennen oli aiottu Mustin surmaksi, lävisti nyt suden sydämmen.

Hirveä säikähdys muuttui raikkaaksi riemuksi. Anni ei toki saanutkaan mitään vammaa, sillä peto oli sattunut ottamaan vaatteista kiinni. Liisa itki ilosta ja laati paikalla voileivän Mustille. Aaro ja Anni taputtelivat Mustia ja silittelivät sen tappelussa pörhöttyneitä karvoja.

Mikko itse meni kohta nimismiehen luo ja maksoi Mustin verorahan, ilmottaen, millaisen onnen Musti oli heille tuottanut. Nimismies, joka luuli, että Mikko hänen neuvostaan oli jättänyt Mustin ampumatta, virkkoi ylpeästi: "Sanoinhan sinulle, että siellä korven kolkassa Mustia kyllä tarvitset." Mikko kiitti nimismiestä hyvästä neuvosta ja lupasi tuoda kontillisen kaloja tahi lintuparin lahjaksi hänelle.

Kauppapuodista osti Mikko vielä samana päivänä Annille soman kaulaliinan ja Aarolle uuden hatun. Niin riemuista iltaa ei liene ennen vietetty Mehtolan torpassa. Ja sopipa riemuitakkin. Musti oli pelastanut lapsen. Mustin tähden oli pyssyyn pantu luoti, joka suden surmasi. Mikko tiesi saavansa sudesta tapporahaa sata markkaa. Mikko tiesi suden nahan hinnalla saavansa Mustin veron maksetuksi, vaikka se vanhaksikin eläisi.

Jos Hölmöläiset saisivat kuulla Mehtolan Mustin suuret ansiot, hankkisivat he kyllä kymmenen koiraa joka taloon, ja jos ne eivät ensi vuonna susia tappaisi, olisi taas kaikkein koirain kuolemantuomio valmis. Hölmölässä ei tehdä mitään kesken-eräisesti, vaan juurtajaksain, perinpohjaisesti.

    Korvessa oli kotomme,
    Maantiellä majasijamme,
    Karhut kanssa kumppanimme.
    Ei mieli mesiä tehnyt,
    Kylki kuuta kasvattanut
    Pahan pakkasen käsissä,
    Kovan ilman kouratessa,
    Hengen hädäss', heltehessä.

Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, ja pellot halla viisi vuotta peräksyttäin oli typi tyhjiksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. — Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ole mikään eriskummallinen; ei, päinvastoin on se aivan tavallinen. Tölli oli sisältä semmoinen kuin useat töllit siihen aikaan olivat, se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, lakeinen eli räppänä katon keskellä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiinni isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä — siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi: pari arkkua, muuan puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin siinä ovat kaikki huonekalut, ell'et lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apekiulua ja petäjäammetta lue huonekaluiksi.

Metsämaa kutsuttiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmältä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruoassa pappilaan. Tuon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta vähäinen henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18-, nuorin 7-vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puoli tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen neljätoista kappaa. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikkiaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympäriltä leiväksi. Hallan on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrasta ja kaurasta. Jos se ennen viljelijää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylellisyyttä, se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori käytetään myllyssä, kuori leivotaan jauhona, mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämmen. — Niinkuin jo sanoimme, on viisi vuotta peräksyttäin halla ennen sirppiä ennättänyt Metsämaan pelloille. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivoivat Metsämaan asukkaat. "Jumala on viimmein hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: 'Varjele, o Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, nälästä ja kalliista ajasta'."

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viimme vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työn turhaksi ja jo toivoi tämän vuoden runsaasta saaliista voivansa maksaa velkansa, silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta, luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, niin kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata jyvät. Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilven kipinää näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. — Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin ohitse. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmeniset ottanut. — Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia, tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen alaisia. Taitaako aurinko kummeksia tätä? Hän on siihen tottunut. Hän laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää hän. Järven rannat ovat jäätyneet. — Näkymätön vieras on käynyt.

Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsään päin näkyi lato, karjalato.

Töllissä oli vuosi takaperin useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät — niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet töllissä pian sanaakaan toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei töllissä ollut, hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Missä se vaan on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämmeen joku seurastaan — useampiin paikkoihin useampiakin.

Jaakko istuu lavitsalla pöydän vieressä, nojaten kasvojaan käsiinsä.
Anoppi ja Eeva, emäntä, istuvat takalla. Lapset itkevät ja valittavat.

Ruhmo on kaadettu, on vierinyt sairastavan lehmän jaloille, porsas on kaatanut apekiulun ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut.

Mutta lapsen suru ei ole katkera. "Mikäs nyt neuvoksi?" lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. "En suinkaan tiedä muuta, kuin että myymme lehmämme ja porsaan ja uudestaan lähdemme petäjäin keruulle."

"Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauan luulet niillä saatujen jyväin riittävän? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjä on sittenkin karvas."

"Oikein Eeva, mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?"

"En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä", lausui Jaakko, "mutta millähän nyt tahdot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siementä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin."

"Kyösti, Sakari ja Liisa taitaisivat juuri palvelukseen kelvata", sanoi isä suruisesti, "ja jos itse tahdotte, luulen sen olevan sekä teille että meille hyödyksi."

"Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan", puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

"Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa", sanoi Eeva.

Ensimmäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut välikappaleena; se ajoi pesästä ulos pojat kenties useampia vuosia ennen, kuin tähän aikaan näillä seuduin tavallista oli, eli ei nälkä, niinkuin tässä, pakottanut.

Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, että lehmä sai oven suuhun jäädä seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Lapsikin sai tuntea hallan seurauksia. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät molemmat petäjäleipää, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta.

Joulun edellä kuoli anoppi. Sekin hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu, väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat. — Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaaleankeltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä. Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukostus asui. Ell'ei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ell'ei lehmää olisi ollut, olisi halla Voiton voittanut.

TOINEN JAKSO.

"Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään kyllä varain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät akkunoihin!" Molemmat menivät ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi. Vilauksensa näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla. Pimeässä väikkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.

Kynttilöitä sytytettiin joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön. Vaeltajan silmissä oli se avoin ja turvallinen kuin rehellisen miehen sydän.

Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet ja vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa perästä valmistui ja meni ulos kamarista.

On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä, isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen kaikki niin toimitetuksi, ettei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla kirkkoon menemättä. Ilo on lasten sydämmissä, vaan eivätpä he tiedä, mikä heidät totisiksi teki. Eivät tiedä, onko siihen syynä tuo alakuloinen joulupuu, joka vielä seisoo keskellä salin lattiaa loppuun palaneine kynttilöineen, vai isä, joka kamarissaan hyräilee jouluvirttä. Nurkassa olivat pakettipaperit paikallaan. Pianolla ja pöydällä nähtiin joitakuita joululahjoja. Kaikki muistutti iloista iltaa; mutta muisto vaan enensi tuota salaista tunnetta, joka karkottaa ihmisistä tavallisen mielen.

Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.

Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän jokainen tänä aamuna pyrkii.

Jo olivatkin toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen hoitajaksensa ja kodon vartijaksi.

Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat re'et sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa rataa.

Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimoava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen ja korkea torni häämötti tähdikästä taivasta kohden.

Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.

Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Hauskaa oli katsella, kuinka akat ruskeilla sormillaan niistivät kynttilöitä, niin levollisesti, kuin ei valkea polttaisikaan. Lukkari veisasi suu auki ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, horisevia, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Erään vanhan akan — siltä ainakin kuului — kimeä ääni erisi pistävästi toisista, ja tavan takaa Väinö käänteli päätänsä kuullakseen, mistä tuo ääni oikeastaan mahtoi tulla. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori. Pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti molemmin käsin totisena lakkiaan leukansa alla.

Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.

Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussaan isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koto yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja kun isä uudestaan rupesi messuamaan, kuului hänen äänensä niin sanomattoman lempeältä: "älkäät peljätkö", messusi hän, "sillä katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.

Pohjan perillä, Lapin tuntureilla, löytyy pieniä eläviä, joita aina noin 6, 7 tai 10 vuoden päästä vaivaa muuttamisen halu. Ja vaikka eivät suinkaan tiedä, mimmoinen se maa on, jonne aikovat muuttaa, niin lähtevät ne kumminkin umpimähkään matkalle, onnensa ja usein nahkansakkin kaupalle.

Nämä elävät ovat noin 572 tuuman pituisia, lyhythäntäisiä, ruosteenkeltaisen- ja mustankirjavia, kuuluvat hiirten heimoon ja niitä nimitetään tunturisopuleiksi (lat. Myodes lemmus L.). Ne asuvat Lapin tuntureilla, mättäisillä, pensaisilla mailla, metsänrajaa ylempänä. Siellä ne kaivavat kolonsa ja rakentavat pesänsä mättäisiin ja elävät pensaitten kuorista sekä muista kasviaineista. Mutta kun heidän lukunsa on kasvanut suureksi ja kotiseutu alkaa tuntua ahtaalta, keräytyvät he yhteen joukkoon ja lähtevät, suureksi iloksi kärpille, pöllöille, haukoille ja muillekkin petoeläimille, matkustamaan, kulkien niin suoraan kuin mahdollista sinne päin, jonne kerran ovat matkansa alkaneet, kääntymättä oikealle tai vasemmalle, nousten vuorien yli, uiden jokien, järvien ja merenlahtienkin poikki, ja tulvaavat yht'äkkiä maakuntiin, joissa heitä moneen aikaan ei ole nähty ollenkaan. Linné luuli heidän olevan niin tarkkoja suoraan kulkemaan, että, jos ihminen sattui heitä vastaan tulemaan, sopuli ei antanut tietä, vaan koetteli ihmisen jalkain välitse suoraan matkaansa jatkaa. — Luonteeltansa ovat ne hyvin rohkeita ja niin äkäisiä, että jos niille keppiä osottaa, iskevät ne siihen niin kovasti hampain kiinni, että jäävät keppiin riippumaan, kun sen nostaa ylös.

Välistä ne matkustavat niin suurissa parvissa, että niitä voi verrata Egyptin heinäsirkkoihin. Marraskuussa v. 1868 sattui höyrylaiva Throndhjemin vuonolla uivaan sopuliparveen, joka oli niin suuri, että alus enemmän kuin neljännestunnin kulki parven läpi, ja niin etäälle, kuin laivan kannelta voi nähdä, vilisi vuonon pinta uivia sopuleita. Vuonna 1823 niitä kuoli Hernösandin kaupungin kaduille niin paljon, että niitä hevoskuormittain sieltä vedettiin pois. Sopuleille itselleen nämä matkat kuitenkin ovat onnettomimmat, sillä suurin osa niistä hukkuu tai menettää muulla tavoin henkensä näillä retkillä.

Näillä matkoillansa ne usein ovat suureksi vastukseksi ihmisellekkin. Niin valitti norjalainen rovasti Heyendahl, että ne Stangvigin pappilassa syksyllä v. 1827 käydessään pitivät kissain kanssa semmoista elämää, että hän ei tahtonut saada yörauhaa. Mutta pahempaakin ne saavat aikaan. Ne turmelevat välistä niityt ja vainiot niin peräti, että Norjassa monessa paikoin on täytynyt muuttaa elukat toiselle puolelle vuonoa, kun sopulit ovat hävittäneet kaiken heinänkasvun toiselta puolelta; ja jos ne sattuvat tulemaan, ennenkuin vilja on pelloilta korjattu, niin tulee tuho yhä suuremmaksi.

Että elävä, joka näin paljon vahinkoa matkaan saattaa, jo vanhoista ajoista asti on vetänyt paljon huomiota puoleensa, on luonnollista. Niin esim. kertoo arvoisa Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus tekemässään kirjassa Historia de Gentibus Septentrionalibus, joka v. 1555 painettiin Roomassa, myyränkokoisesta elävästä, joka myrskyisinä ja sateisina aikoina putosi pilvistä. Siitä hän ei ollut aivan selvillä, olivatko ne pilvestä syntyneet vaiko muualta pilviin joutuneet. Mutta niin myrkyllisiä hän tietää niitten olevan, että mitä kasvia ne vaan kerran puraisevat, se kuolee pois. Ja kun ne viimmein itse kuolevat, joka tapahtuu määrätyllä ajalla, niin ilma tulee heidän mätänevistä raadoistaan niin myrkylliseksi, että se ihmisiin vaikuttaa pyörrytys- ja keltatautia.

'Oppinut Vormius koki vielä 17:llä vuosisadalla antaa luonnollisen selityksen siitä, miten ne tuntureilta voivat pilviin joutua, mutta v. 1740 teki Kaarle Linné näistä ilmamatkoista lopun. Hän tiesi nimittäin omasta kokemuksestaan kertoa pilvien olevan paljasta sumua, joka ei siis voinut pienintäkään hiirtä kannattaa, vaikka ennen oli luultu sen voivan viedä Lappalaisen poroineenkin matkassaan.

Mutta vaikka tunturisopulit eivät ole pilvistä syntyneitä, eivätkä edes taivaasta tippuneita, niin ovat heidän matkansa kuitenkin kyllä kummallisia ja onnettomia.

T—n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, mahtava nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.

"Äiti", sanoi näistä vanhempi, "ajakaamme maalle, siellä ovat jo kaikki lehdikot viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä."

Rouva kysyi palvelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt ajoivat, että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän mahtavan rouvan nuoremman lapsen hoitajana; silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, vaan vapaus häneltä puuttui, hän oli toisen palvelija. Annan siisti ja hyvä luonto saattoi hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän tuli naiduksi ja sai oman kodon. Tässä kodossaan oli hän onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle käski nyt rouva palvelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa seisatti palvelija vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin vähäinen ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.

"Niin tässä", vastasi palvelija ja aukasi mökin oven, käskein herrasväkeänsä astumaan sisälle.

Uljas rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtivat tytöt, "tämä sinun kotosipa ei ole paljon isompi, kuin meidän ison kahlekoiran koppeli."

"Vaiti, vaiti, lapset!" sanoi rouva, "älkää toki noin puhuko! Anna raukalla nyt ilmankin on kärsimistä, kun hän ei enää asu meidän talossamme, jossa hänellä aina oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi: "Rouva hyvä, teillä oli minulla hyvä palveluspaikka, vaan te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuren-arvoinen oma koto on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotoni, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa, vaan Annan kukostavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut, mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengähdystäkin tukahutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluivat! Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen; hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtaneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hyvä rouvani!" huudahti Anna, ja pyyhkeillen hikeä otsastansa sanoi hän: "Kudoin niin, ett'en huomannutkaan, että tulitte. Tulkaa istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neitosetkin istumaan pääsevät."

"Voi Anna!" sanoi rouva, "on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein minun tulee sinua sääli, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja vaaleaksi käynyt."

"Rouva hyvä, ei ole minulla yhtään hätää; mieheni saa hyvän päiväpalkan ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme."

Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitten hyvästi ja läksi taas pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koto oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet: hänen miehensä oli kuollut, köyhiä vuosia oli ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Kun he eräänä päivänä kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, niin nuori tyttö, joka koulusta palasi, tapasi heidät ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hyvä", sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa!" Vaimo meni ja tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen täällä palveli.

Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti nämät vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: "Oi Anna parka! Etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt."

"Rouva hyvä", vastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, vaan onneton en toki ole, en, en suinkaan; minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, jotka Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni, ja sydämmessäni löytyy tunto, joka on minun maallinen onneni; se seuraa minua kuhunka menemme, se tunto on: äidinrakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon; kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi!"

"Äidinrakkaus!" sanoi rouva, "oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsia ja ajattelin: Kuinka kovaa eikö olisi, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinun sekä lapsesi asumaan tuonne meidän pakarituvan takana olevaan kamariin; siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso Anna! tämän lahjan antoi sinulle äidinrakkaus."

Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä mahtavaa emäntäänsä, mutta rouva sanoi:

"Älä minua kiitä! — Anna! sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, vaan minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Tätä tahdon sinullekkin antaa, mutta ja'a sinä sen sijaan hyvällä esimerkilläsi minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinun noin onnelliseksi tekee."

    Armas päivä paistaa, kohta
    Lämpimäks' jo muuttuu sää,
    Hanki loisteessansa hohtaa,
    Sulain kiteet kimmeltää.

    Poika repaleissa vallan
    Saloss' yksin kuljeksii.
    Hongat, kuuset huminallaan
    Häntä täällä tervehtii.

    Pieni mierolainen aina
    Yhä rientää eteenpäin,
    Eipä murhe mieltä paina,
    Rallatellen laulaa näin:

    "Hopsis, jalat! Väsymystä
    Tunnetteko? Talohon
    Kohta päästään, siellä kysta
    Minullekkin kyllin on.

    Hongat, kuuset, vaiheitani
    Tahdotteko tietää te?
    Kuulkaa, tässä kulkeissani
    Minä teille kerron ne.

    Aina muistan riemuin vielä
    Isän armaan mökkiä;
    Viisi meit' ol' lasta siellä,
    Vanhin niistä olin mä.

    Muistan, kuinka kotikaski
    Tähkäpäin jo kellerti;
    Noro hallan irti laski,
    Julma viljan runteli.

    Talvi tuli, loppui leipä;
    Petäjäistä syötihin —
    Äitiin tarttui tauti, veipä
    Hänet kohta hautaankin.

    Häntä mustaan saatoin, itkin
    Haudallaan ma hetkisen,
    Kyynel poskipäätä pitkin
    Vieri, jääksi hyytyen.

    Siitä asti tepastellut
    Olen mieron tietä ain'…
    Jopa sulle kertoellut
    Olen, metsä, muistelmain.

    Hopsis, jalat, joutukaa jo!
    Muuten yövyn korpehen.
    Varjot synkät lankeaa jo,
    Tuolla päivä laskeiksen." —

    Yhä kiitää, vaan ei vielä
    Ihmis-asuntoa näy.
    Metsän haamut poikaa tiellä
    Uhkaa, mustaks' yö jo käy.

    Kylmä yltyy. Tähtein valo
    Syttyy taivahalla jo,
    Leimuelee pohjanpalo,
    Huokaa synkkä hongisto.

    Kohta aamun koittehessa
    Öinen jylhyys häviää —
    Vaan, ken tuolla kinoksessa
    Kalvenneena lepäjää?

    Pieni mierolainen siellä
    Lepoon vaipui viimmeiseen,
    Jäätyneenä kiiltää vielä
    Kyynel silmän murtuneen.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksilinnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, sekä luonnon että taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lauttasilta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä vedetään aina yöksi koneiden avulla rantaan — tosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultansa. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, muuttaa se itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla linnanväki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, syöstään hän säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin näet ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmisparat luoksensa.

Semmoinen on Uusi-linna Suomen perimmäisillä rajoilla; semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjänpuoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat he veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vedenjaksoon. Suomenpuoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket tarkottavat vähemmin sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työaseita saavat he viljellä kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puollustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat he sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on vahvaan hihnaan kiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiehdotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisiin, joiden kärjet on tulessa karkaistu tai nauloilla terotettu. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puollustustyössä, ja se, jolla ei muuta asetta ole, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin kumoon. Mutta suuremmaksi avuksi ovat Suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä paljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itärajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takasin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen kuin Olaus Magnus uutena Pliniona kirjotti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen kuoltua aina toinen uusi on hankittu, ja kun Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnaa: hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viimme kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

Varmaankin olivat Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaavaisia nimien suhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä kutsuttiin suorastaan "tytöksi", luultavasti sen vuoksi että hän oli naisihminen. Kentiesi oli hänellä kirkonkirjoissa toinenkin nimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai kulkea läpi elämänsä, ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko pitäjässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin, kuka hän oli, sanoi hän olevansa "hullu tyttö", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin tyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut siitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin joku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti sanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan "minä" asemasta.

Tyttö-paralla ei enää ollut isää eikä äitiä. Äiti oli kuollut sotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, "ett'ei tahtonut rahallakaan saada", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa turvattomiksi oman onnensa nojaan. Tytön ikäiset naispuolet eivät muusta osanneet puhuakkaan kuin hänen mustalaissuvustaau, sillä tyttö oli kauniimpi kuin he kaikki yhteensä.

Tytöllä tietysti ei ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi tehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli kuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaisiinkin taloihin, vaikka hän oli niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin, sillä häneltä puuttui järjen valo, tuo — henkeä lukuun ottamatta — kallein Jumalan lahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät, mitä varten Luoja tuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut lapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät iltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville he eivät koskaan sitä saaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei lähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan puhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.

Samaa kiitettävää tunnetta osotti sekin seikka, että kaikki muut kohtelivat tyttöä hellästi, paitsi ilkeät tyttöheilakat, joiden ei sanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka täällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoonpa se sitten hullu tai viisas. Ei kuitenkaan voi sanoa, että nämätkään tytölle juuri pahaa tekivät, vaikka he eivät kohdelleet häntä niin hellästi kuin muut. Kukapa tyttöä kohtaan olisi voinut paha ollakkaan, sillä hän oli aina niin sievä, nöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi hennonut ajaa pois. Jos joku ankarana talviyönä olisi ajanut hänet kattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin pois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän tytöltä saanut palkinnoksi nöyrän "suuren kiitoksen" niinkuin hyvästä työstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu siitä, että kaikki tarkottivat hänen parastaan.

Niinkuin sanottu, oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä kauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään kauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä, että se oli jotakin hirmuisen ilkeätä. Jos joku vahingossakin, tytön kuullen, sitä sattui mainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta kuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti palkitseekin luonto ruumiillisilla lahjoilla sen, mikä sielun omaisuuksissa puuttuu, ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niillä seuduilla, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran, eräänä syksynä, kantanut metsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän karhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen tuo niin äreä koira mahtoi olla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.

Todellakin osotti tyttö-paran pahoin revitty käsivarsi, ett'ei metsän kuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän kuin tyttökään mairitusta. Muuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja koetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan! Silloin oli hänelle pälähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi, ja se keino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä tulta, hienot sinertävät suonet hänen otsassaan muuttuivat tuhoa uhkaaviksi, paksuiksi juoviksi, ja tumma puna peitti hänen kasvonsa. Kädet kouristuivat nyrkeiksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin kimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimmeinen hetki ollut käsissä, joll'ei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi saanut tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään kasvonsa käsillään päätyi hän itkemään ja itki itsensä taas hyvälle tuulelle. Mainioimman urotyönsä teki tyttö muutamana Juhannuspäivänä. Oli näet pitäjälle levinnyt huhu, että Juhannuksena saarnaisi Maunolan nuori Janne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi sinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran huoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin istui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet. Tyttökin oli jäänyt' seisomaan käyttävälle, läntisen lehterin alle.

Alkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu. Hitailla, vakavilla askeleilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta saarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat nähdä "nuorta pappia" ja nousivat seisoalleen kurkistelemaan. Läntistä lehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis — se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja, voivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät sulloivat paetessaan heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa suuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni putoavaan parruun ja, raikkaalla äänellä laulaen:

    "Herra mua johtaapi,
    Jos minne kulkenen,
    Ja tieni viimmein ohjaapi
    Tykönsä taivaaseen",

joka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän vastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta painoa jaksanut estää putoamasta, vaan kuitenkin siksi, että lehterin alla olevat kerkisivät mennä pakoon ja moni lehterillä istuvistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön voimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen lattialle, pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin alas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi, vaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikähdyksellä.

Tunnottomana kannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan olisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.

Pastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten lääkäri, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun sirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut sellaiseksi, että näytti ja vuosikausia olleen irrallaan. Silloin muisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän kaivoonsa ja arveli siinä sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri arveli sitä samaa. Kolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteensa, ja nytkös ihmiset vasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja käyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa ei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan mahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden perästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran ehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet parhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi lahjottanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin; siis ei kellään ollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään avioliittoon: "kunniallinen talon-isäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja piika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä." Kuulutusta seurasi sitten häät, ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi Pelkolan emäntää aina sittenkin kylän kesken kutsuttiin, mutta nyt oli sen eteen sana "viisas" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat ihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli tapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset väittivät luusirun pois-ottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse sanoi sitä armollisen Jumalan työksi.

Kello on nykyään niin ylt'yleinen, niin tavallinen kapine, että tuskin voimme käsittää, mitenkä ihminen ilman kelloa voisi toimeen tullakkaan. Kellohan se nykyään on, joka melkein kaikki toimemme ja työmme määrää, yksin lepomme ja työmme ja ateriaimme ajan. Mitä suuremmaksi ihmisen niin sanottu sivistys kohoaa, sitä tarkemman vaarin hän ottaa ajasta, ja sitä tärkeämmäksi hänelle kello tulee. Muistakaamme esimerkiksi tuota ylen tarkkaa rautatienkulkua; siinähän on joka ainoalle minuutille oma tehtävänsä määrätty. Rautatien junat, ne eivät tule eivätkä lähde ennen aikojaan eivätkä myöhästy milloinkaan — muuta kuin poikkeustapauksissa. Onko tämmöinen levoton säntillisyys ihmiskunnan onnelle välttämätöntä, vaiko ei — se jääköön viisasten tutkittavaksi. Se vaan on varmaa, että nykyinen kehitys sitä vaatii, mutta sen noudattamisen tekee ainoastaan kello mahdolliseksi.

Mutta mitenkäs oli laita siihen aikaan, jolloin ei kelloja maailmassa ollutkaan? Tultiin tietysti vähemmällä tarkkuudella toimeen. Ilman kelloa ei toki ihminen milloinkaan ole ollut. Jonkinmoisia kelloja on aina ollut. Nykyiset täydelliset kellomme ovat kehittyneet yksinkertaisista hiekka- ja vesikelloista. Mutta osasipa ihminen jakaa aikaansa jo ennen sitäkin, ja kellohan ei muuta ole kuin ajanjakaja. Kelloja on siis ollut alusta saakka, vaikka ne vasta myöhemmin varsinaisina kellokoneina saivat havaannollisen muotonsa. Luonto itse oli silloin kellona.

Ajan jakaminen on kaikille kansoille yhteistä ja ihan luonnollinen välttämättömyys. Auringon nousu ja lasku pakotti ihmisen jakamaan ajan yöhön ja päivään. Kuun eri vaiheet tarjosivat pitempiä ajanjaksoja, erillaiset ilman vaihetukset vielä pitempiä. Tänään huomattiin auringon nousevan tuon kukkulan takaa ja laskevan tuon lahden helmaan; jonkun päivän perästä oli nousu- sekä laskupaikkana jo toinen; parin päivän perästä yhä jälleen toinen, ja niin kului pitkä aika, kunnes eräänä aamuna aurinko jälleen nousi tuon äsken mainitun, tähdelle pannun kukkulan takaa ja meni jälleen lepäämään entisen lahden laineisiin. Tämä ajanjakso oli vuosi, ja se uudistui aina yhtä monen päivän perästä.

Päivät, kuukaudet ja vuodet ovat niin muodoin aivan luonnollisia merkkejä luonnon suuressa kellotaulussa kaikilla kansoilla. Niinpä vanhoilla Suomalaisillakin.

Jos ensinnäkin tarkastamme vuorokautta vanhoilla Suomalaisilla, niin huomaamme, että he sen jakoivat erinomaisen tarkasti, jopa useampaan osaan kuin moni muu kansa. Niinpä erottaa kansa vielä tänäkin päivänä seuraavat osat vuorokaudesta: aamu, aamupuhde, aamupuoli, sydänpäivä, iltapuoli, iltapuhde, ilta, iltayö, sydän-yö, aamuyö. Sitä paitsi oli vielä erittäinkin päivän aika jaettu moneen eri osaan. Siinä oli päivä (= aurinko) milloin sylen, milloin kahden sylen, milloin kolmen sylen korkeudella, milloin se oli halki maan (noin kello 10 e.pp.), milloin poikki maan (noin kello 2 j.pp.)> milloin vitaisissaan (lännen mailla, noin kello 4 j.pp.).

Viikko ei ollut vanhoille Suomalaisille tuntematon ajanjakso sekään. Meidän viikkosana on tosin lainasana, mutta muutamilla suomensukuisilla kansoilla on tälle käsitteelle omituinen sana, joka alkuaan merkitsee seitsemää.

Kuukausi nykyisessä ajanlaskussa on peräti vaihteleva käsite, koska sillä väliin tarkotetaan 30:n, väliin 31:n, joskus 28:n, vieläpä 29:nkin päivän aikaa. Varsinainen kuukausi s.o. kuun kiertoaika on oikeastaan lähes 28 päivää, ja juuri semmoista ajanjaksoa nimittivätkin vanhat Suomalaiset kuukaudeksi, joten heidän vuodessansa, niinkuin luonnollista onkin, ei ollutkaan kaksitoista, vaan kolmetoista kuukautta (13 kertaa 28 = 364). Nämät vanhat kuukaudet olivat seuraavat: ensimmäinen sydänkuu, toinen sydänkuu, vaahtokuu, huuhtikuu, sulamakuu (myös toukokuu), kesäkuu, heinäkuu, mätäkuu, elokuu, syyskuu, lokakuu (myös likakuu), routakuu, joulukuu.

Paitsi jo edellämainituita vuorokauden jakoja, lienee vanhoilla Suomalaisilla ollut käytännössä vuorokauden osittaminen tunteihinkin, koskapa siihen löytyy oma sanakin, nimittäin hetki. Olivatko hetket aina yhtä pitkät, ja kuinka pitkät ne olivat, — siitä ei kumminkaan vielä tähän asti ole selkoa saatu.

Samoin kuin auringon kulku ja eri asemat taivaalla määräsivät päivän eri ajat, samoin tutkittiin taivaan tähdistä yön hetkien kulumista. Varsinkin oli Otava tässä kohden aivan tarkka kello. Sananlaskuissa on säilynyt monta todistusta siitä. Ja osaapa sydänmaan mies tänäkin päivänä Otavasta ottaa merkin, milloin on "nuorten nousuaika." Tähdistä päättää öinen vaeltaja salolla vieläkin ajan kulumisen, samoin kuin vielä joka paikassa Suomessa paimenpoika illalla varjonsa pituudesta tietää kotialähdön ajan.

Mitä nyt varsinaisiin kellokoneisiin tulee, niin saamme pitää varmana, että hiekka- ja aurinkokellot olivat meidänkin maassa jo varhain tunnetut. Milloin varsinaiset luotikellot Suomeen tulivat, sitä ei voi täsmälleen sanoa. Se kumminkin tiedetään, että tornikelloja oli kuudennentoista vuosisadan keskipalkoilla ainakin Turussa ja Savonlinnassa. Hämeenlinnaan toimitettiin tornikello seuraavan vuosisadan alussa. Juhana-herttuan hovissa näkyy olleen 2 seinäkelloa, joista toisessa oli niin sanottu herättäjä. Kuinka suuria ja järeätekoisia sen aikuiset tornikellot olivat, näkee muun muassa siitä, että vuonna 1589 ostettiin Turun tuomiokirkon kelloa varten köysi, joka painoi 3 leiviskää! Tunnit löi kello ainakin Turun tuomiokirkossa tavalliseen kirkonkelloon.

Viipurissa oli kirkontornissa kello ainakin jo vuonna 1600, ja saman vuosisadan lopulla oli kello sekä Turun linnassa että vielä Turun raastuvassakin.

"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat kerranneet ääntä tai jyminää, joka tapahtui sinun likelläsi. Ja ihanahan kaiku on kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin kajahtavaisiin torviin tahi ylpeän juhlasaaton riemuisaan ryminään.

Kaiku, ollen ihmis-äänen kaltainen, on usein oikein pelottavainen. Muistan vielä hyvin tuon viileän elokuunillan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakeli hopeista rikkauttansa niin runsaasti että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta voidaksesi sinä vuorostasi jaella sitä nääntyvälle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallioseinä kertasi nyt sanojasi niin pelottavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.

"Se oli varmaan ihmishenki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmishenkihän se on.

Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.

Senpä tähden koko kaiku sinusta välistä on näyttänyt suulaalta naiselta eli kielekkäältä tytöltä, joka ilman aikojansa lörpöttelee. Ja niinpä se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu: Eekho (Kaiku) oli Oreadi eli Vuori-nymfa Boiootian maakunnassa, suloisessa Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "monipuheiseksi." He rakastivat häntä kuitenkin hänen ilomielisyytensä tähden, jopa hellittelivätkin, sillä sukkelan kielensä kautta oli hän tilaisuudessa heitä auttaa.

Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puolijumalallisia olentoja, joiden elämä oli pelkkää autuaallista riemua ja työttömyyttä. He rakastivat iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen kaikille, itse jumaloillekkin. Sillä, samoin kuin kuolon-alaiset, rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista iloa. Niin tuo lystillinen ruma Paan-jumalakin. Kun tämä oli saanut valmiiksi suloäänisen huilunsa, jossa Syrinki-nymfan henki oli, ja, tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa iloisat Vuorinymfat tanssivat hänen ympärinsä, yhdistivät heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia ylistysvirsiä.

Mutta eipä Paan ainoastaan mieltynyt vuoren-neitojen iloon. Itse taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten armaita tansseja, kuunnellen heidän riemulaulukaan. Ja joskuspa saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillisen majesteetinsä, itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhuili heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet pilveinjohtajan suopeaan armoon.

Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Heera elikkä Juuno. Ei hän voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä puolijumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolella!

Tähän tarkotukseen hän koetti äkkiarvaamattomalla läsnäolollansa hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfain seurassa. Mutta turhaan koetti hän näihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo luuli pääsevänsä tarkotuksensa perille, oli vilkas Eekho hänen tiellänsä, viivytellen häntä viekkaalla puheliaisuudellansa, siksi että kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulenleimahuttaja palata takasin Olympoon.

Viimmein ei ollut Heeralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Eekho pois tieltä. Ja niin hän tekikin.

Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Eekho aina teki turhiksi, otti Heera häneltä pois puhetaidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen verran jäljelle, että hän voi matkia toisen viimmeisiä sanoja, mutta ei itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.

Tämmöisen rangaistuksen sai Eekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa jokainen. — Halu puhumaan ei ollut näet kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla saadaksensa kuulla jotakin ääntä, jonka hän heti matkii.

Sillä matkimishalunsa ei rajaudu ainoastaan ihmisten puheisiin. Ei, kaikkia ääniä hän kertaa. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esim. tulee, että välistä saapi kuulla koirien haukkuvan hurjasti ja yhä julmistuvan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat silloin Eekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässä?

Kuinka lieneekään: Eekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään. Tästä voi monelle sinun sisaristasi — Eekhon sukulaisia — antaa opettavaisen neuvonkin.

Ikimuistettava vuosi 1596 oli loppumaisillaan. Silloin nähtiin kaikilla teillä ja poluilla Pohjois- ja Keski-Suomessa talonpoikais-joukkoja, jäntevät joutset selässä, raskaat nuijat olalla, pitkät karhunkeihäät kädessä. Kauan aikaa olivat he suomalaisella pitkämielisyydellään syöttäneet, juottaneet viimmeisiä varojansa Klaus Flemingin ahneille huoveille (ratsumiehille) ja kärsineet näiden röyhkeyttä ja väkivaltaisuutta. Mutta viimmein oli maltin mitta täyteen tullut, ja hillitsemättömänä oli nyt yhtä perisuomalainen kostonvimma vuotanut yli kaikkein reunojen. Herrojen ja huovien kartanot suitsusivat nyt kekäleinä; niiden omistajat, jos olivat joutuneet hurjistuneen rahvaan käsiin, oli työnnetty järvien sekä jokien jääkohvan alle.

Kaukana Pohjanmaalla oli tämä tulva ottanut alkunsa; se oli nyt vierinyt sieltä alas Satakuntaan, Hämeeseen sekä Savoon. Tarkotusperänä oli Turun linna; sen "nuijamiehet" tahtoivat murtaa alas kiviraunioksi, jättiläishautakummuksi pääkiusaajallensa "Siutian Klaulle."

Suurin laine, Jaakko Ilkan joukko, oli Tampereen seuduille alas virrannut. Lähdettäissä oli siinä ollut vaan 7-800 miestä, mutta pitkin matkaa oli se joka askeleella yhä paisunut. Urhot olivat matkallaan nostaneet Ikalisten korpien asukkaat sekä Hämeenkyrön ja Pirkkalan viljavainioiden kyntäjät. Toinen haarajoukko oli tullut syrjäiseltä Rautalammilta asti, joka jo kerran ennen oli omin päin ja hyvällä menestyksellä kapinoinut huoveja vastaan:

    "Kivijärven kiltit miehet,
    Vahvat Vastingin urohot,
    Otti nuijat nurkastansa,
    Pimeästä pitkät varret,
    Joilla huoveja hosuivat,
    Ryyttäreitä rynkyttivät."

Tällä tavoin useammiksi tuhansiksi karttuneina olivat talonpojat nyt saapuneet Nokian kartanolle. Suuria parvia Hämeestä tiedettiin vielä olevan tulossa avuksi, toisia toivottiin. Jämsän, Kuhmoisten, Padasjoen urhot olivat jo täysissä hankkeissa; Asikkalan, Nastolan, Hollolan, Lammin, Hattulan miehet odottivat vaan ensimmäistä menestyksen merkkiä, yhtyäkseen samaan tuumaan. Hämäläisten tuloa odotellen, majaili nyt Ilkan joukko täällä, juoda viiletellen suuhunsa Nokian kartanon runsaita jouluoluita.

Tapaninpäivänä ryntäsivät Knuutti Kurki ja livar Tavast parin sadan huovin kanssa heidän päälleen. Mutta mitä he olisivat saaneet toimeen näin suurta ylivoimaa vastaan! Lyhyen kahakan jälkeen pakenivat huovit, minkä kaviot kerkisivät, takasin Turun tietä myöten.

Muutamia päiviä myöhemmin kestivät Nuijamiehet hyvällä menestyksellä toisenkin, paljoa ankaramman taistelun. Itse tuo peljätty Klaus Fleming oli nyt rientänyt tänne melkoisen sotavoiman kanssa. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia suuria tykkejä. Vuoden viimmeisenä päivänä yritti hän tällä voimallansa, varmaankin 3,000:lla miehellä, vallottaa talonpoikain leirin. Mutta turhaan ryntäilivät sekä huovit että jalkamiehet kerran kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaillen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä; ilta pimeni, eikä ollut sotaväki vielä päässyt kyynäränkään vertaa edemmäksi. Jos nyt vaan Hämäläiset olisivat joutuneet lisäksi ja ruvenneet ahdistamaan toiselta puolelta, olisipa silloin Klaus Flemingille tullut aika kuuma löyly.

Hänenkin jäykän luonteensa oli kuitenkin jo sitä ennen vaara pehmittänyt; hän oli jo ryhtynyt sovitteluhankkeisiin. Tappelun jälkeen lähetti hän yöllä Knuutti Kurjen sekä Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi Pohjalaisille täyden vapauden linnaleiristä (sotaväen majotuksesta), siksikuin kuningas Sigismund, joka ei ollutkaan Ruotsin valtakunnassa asumassa, vaan kaukana Puolan maalla, itse ratkaisisi riidan-alaisen asian. Omasta puolestansa vaati hän tästä, että talonpojat hiljaisuudessa menisivät kotiinsa ja antaisivat kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkan, hänen käsiinsä. Tuskinpa lienee hän itsekkään toivonut Nuijamiesten suostuvan tähän viimmeiseen ehtoon, mutta, häpeä kyllä, siihen myönnyttiinkin täydellisesti. Eipä tiedetä, millä viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikien mielen niin peräti saattaa pyörryksiin.

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta sovinnosta ei kuitenkaan viipynyt kovin kauan. Ilkka, joka jo ajoissa huomasi "hänen nahkaansa kaupittavan", oli salaa hypännyt yhden ryöstetyn huovin hevosen selkään ja päässyt yön pimeyden suojassa pakenemaan. Talonpojat eivät siis enää voineetkaan täyttää sovintonsa pääehtoa. Se pelko siis nyt rupesi heitä ahdistamaan, että Klaus herra voisi luulla Ilkan paon tapahtuneen heidän luvallansa ja siitä rankaisisi heitä kaikkia. Vastarinnasta ei nyt enää voinut olla puhettakaan. Kukahan äsköisen tärkeän petoksen perästä olisi uskaltanut heille ruveta päällysmieheksi? Suurin laumoin alkoivat siis nuijamiehet paeta leiristänsä, kukin kokien pelastaa vaan omaa päätänsä.

Lähteissään muutamat pakenijoista jostakin syystä sytyttivät erään ladon. Se herätti Fleming'in etuvartijain huomion ja ne pian ottivat selvän asian laidasta. Tykin pamahdus saatti kohta koko leirin hereille, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttelivat huovit nurjinta vauhtia talonpoikien perään. Pari penikulmaa ajettuaan he jo saavuttivat ta'immaiset joukot. Tästäkös nyt nuijamiehille aika hätä tuli! He alkoivat viskata ulos re'istänsä kaikki saaliit, jotka olivat retkellään aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat sirotettiin pitkin tietä säkeistä, höyhenet karistettiin tuulen vietäviksi ulos patjoista, hopeiset astiat lennätettiin hangen rakoihin. Näin kevennettynä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, joihin huovit raskaissa rautapaidoissansa eivät saattaneet seurata syvän lumen tähden. Mutta paljon talonpoikia kuitenkin sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennen kuin puolivälissä sitä kahdentoista penikulman levyistä metsäkangasta, joka erotti Satakunnan Pohjanmaasta.

Nokian kohdalta meidänkin aikoina löytyvät monet sotakalut: keihään päät, kirveet y.m. ovat yhä vielä tämän kahakan todistuksena. Samoin on myös paljon aseita sekä ihmisen luita kaivettu Kalman mäestä, joka on virstan matkan päässä kartanosta etelään päin.

    Viel' elää Ilkan työt, kenties
    Kauankin, kansan suussa.
    Hän eli niinkuin Suomen mies
    Ja kuoli — hirsipuussa.

    Ol' Ilkka talonpoika vaan,
    Siis suur' ei suvultansa;
    Mutt' jaloin poika Suomenmaan
    Hän oli aikanansa.

    Hänt' ajan hurjan myrskyihin
    Vei oikku onnetarten;
    Hän sopi niihin kuitenkin
    Kuin tehty niitä varten.

    Se aik' ol' ajoist' ankarin
    Ja itkun aika varmaan,
    Kun käsissä Klaus Flemingin
    Ol' ohjat maamme armaan.

    Kyll' itki moni huokaillen;
    Ett' oikeus on pilkka:
    Mutt' itkiessä toisien,
    Niin itkenyt ei Ilkka.

    Vaan koska kansa valittaa,
    Hän neuvon sille antaa:
    "Niin kauan huolta nähdä saa,
    Kuin tahtoo sitä kantaa."

    "Ken vaivojansa vaikertaa,
    On vaivojensa vanki,
    Ei oikeutta maassa saa
    Ken itse sit' ei hanki."

    "Siis vapauteen taistellen
    Ken miehen mieltä kantaa:
    Tie suorin kulkee onnehen
    Lähellä kuolon rantaa!"

    Ja vasamata nopsempaan,
    Jonk' ilmaan viskas' jousi,
    Nää sanat lensi halki maan,
    Ja Suomen kansa nousi.

    Nyt liekki sodan verisen
    Levisi pitkin maata:
    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
    Unohtaa koskaan saata.

    Jo kohtas kosto sortajat
    Kädellä ankaralla,
    Siks' kunnes juonet kavalat
    Löi Ilkan Nokialla.

    Tuo teot suuret kunniaa:
    Tok' viedä voivat muuhun,
    Ja Ilkan tietä suorimpaa
    Ne veivät hirsipuuhun.

    Mutt' varmaan Ilkan neuvo tää
    Viel' elää kansan suussa:
    Kauniimpi orjan elämää
    On kuolo hirsipuussa.

Erään pikku kaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka aukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa liikettä. Hän nojaili akkunanlautaa vasten, hyräillen:

"Antakaa, hyvä herra, penni", huusi vähäinen poikanulikka surkealla äänellä.

"Älä teeskentele", sanoi ylioppilas. "Tuossa toki saat pennin, mutta jos olisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä." Poika meni ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti nuorukaista,o sanoen: "Hyvää päivää! älkää noille rahoja tuhlatko! kyllä kerjäläisiä on niin kauan kuin laiskureitakin; tehkööt ihmiset työtä, niin ei heidän tarvitse kerjätä."

"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi", vastasi nuorukainen, "sillä valitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet aikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet tavaraansa. — Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää."

"Hm — hm, niin kyllä", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas rupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:

kun eräs sievän näköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua pitkin, seisahtui akkunan eteen, sanoen: "Hyvää huomenta, Keto!"

"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin maalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! mitäs tuolla kuumuudessa venyskelet? täällä ulkona aamu-ilmassa on virkistävää kävellä."

"Maltas! heti olen valmis tulemaan." Keto otti lakkinsa, riensi ulos kadulle ystävänsä luokse, joka, niinkuin jo kuulimme, oli nuori maalari, ja nyt molemmat läksivät kävelemään. "Mistä nyt aiot kuviasi etsiä?" kysyi Keto.

"Köyhäinhuoneesta", vastasi maalari; "minä olen siellä jo käynyt ennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut, että minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä."

"No niin, tuo hyöty — sehän sitten vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä ja arvostella pensselisi tuotteita."

"En tarkota ainoastaan heidän ulkomuotoaan, myöskin heidän sisällinen elämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen."

"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin", sanoi Keto, "mutta koska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vaan kurjuudenkin majaa katsomaan."

Ystävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, jossa joukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken-ikäisiä, ja kullekkin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs seura oli lahjottanut lapsille vaatteita, että olivat ulkonäöltään jotenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat hyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja tyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän ja kärsivällisen näköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko laitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä, aivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha akka erittäinkin veti näitten nuorukaisten huomiota puoleensa. Tämä suori höyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan; hänen vaatteensa olivat siistit ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka on ainoastaan sillä, joka tietää sekä ilon että surun päivien olevan Jumalalta ja siis nöyryydellä vastaan otettavia. Lapset istuivat halusta hänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä pieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi piirtämään tuon akan kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen elämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin akalta: "Mitenkä olette tänne joutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?"

"Kyllä on montakin, vaan eivät ole kovin hyvissä varoissa nekään", sanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.

"Joll'ette pahastuisi", sanoi Keto, "pyytäisin teitä kertomaan jotakin elämänvaiheistanne. Olette suvainnut ystäväni maalata kuvanne, suokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne."

"Hyvä, oppinut herra! minun elämäkertani on aivan tavallinen", vastasi akka, "sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt — vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää. Mutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa, miten se on kulunut tähän asti, ja miten tänne jouduin:

"Minäkin olin ennen nuori ja iloinen; palveluspaikkoja en juuri muutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani, se annettiin oikein kirkossa — juuri Mikonpäivänä — ja rahaan oli kirjotettu: 'uskollisesta palveluksesta.' — Tässä sen näette." Muori otti nauhan kaulastansa, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään vielä kirkkaana riippui. "Kun sen sain", jatkoi hän, "oli minulla juhlahetki; ette voi sitä ymmärtää, mitä silloin tunsin — ehkä sentään — näinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotia, kun oli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on — totta tuo on teille onnen tunteita tuottanut? — Mutta jatkanpa kertomustani. — Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin eräälle papille ja minä rupesin heidän palvelukseensa, vaan pian jouduin itsekkin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja pääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi meille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka varat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet siihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen ja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, — kun Matinpäivään päästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut — kova oli eronhetki, me kun olimme onnelliset olleet — mutta — hänen otti Jumala! Kaivata sain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa — minun oma rakas Tuomoni — niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin; hän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt — mutta, hänellekkin oli luotu kumppani — poikani meni naimisiin — ja minä olisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä minulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani minulle osotti. Minä huomasin tuon ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen kuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka paikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa' ja itse myöskin ikävöitsin takaisin tuota entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman poikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin iloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin kyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi minulle ja antoi tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että minulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä; koska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua toki. Näin vuodet kuluivat, vaan kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla, ja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin kauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani eivät toki enään tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi ja kuulinpa miniäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on liikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä päivänä ilmotti hän saaneensa minulle paikan köyhäinhuoneessa. — Se oli salaman-isku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma Tuomoni, minun hylkäsi, vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon, ettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin! Se oli ainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä, että olin huonosti kasvattanut poikani; — rakkautta ei minulta puuttunut häntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja silloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee, ett'ei sitä kuitenkaan parantaa voi! Siinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä teillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet? —"

"Herra hyvä", vastasi muori, "anteeksi antaminen on paljoa helpompaa kuin anteeksi pyytäminen." —

"Muori, kuulkaa!" sanoi maalari innokkaasti, "kun olen kuvanne maalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten, että tahtoisin olla tottelematon köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän kuvaanne, ja se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne sekä kuinka pitkälle itsekkäisyys saattaa mennä."

"Ja onpa", lausui Keto, "meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee rakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka tylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän äitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne, muori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi minua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä rakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin äitini hylkääjä!"

Näin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät köyhäinmajasta. Muori ajatteli itsekseen: "Oppinut, näen mä. saattaa kaikesta oppia ottaa."

— "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"

— "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."

Ja todellakin! Joka päivä aina samat apajalle soudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, — niistä olin jo saanut tarpeekseni.

Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiansa samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. — "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"

Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimmeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat, joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan!

Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myös myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimmein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, — mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:

Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä, kun joku virkkoi:

En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin vaan näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. — — Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi: — "Kyllä nyt on parasta, että maisteri pysyy kokassa!"

Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä kiinni ja lyödessään sitä ensin vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! — Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti heidät olemaan alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimmeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:

Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan rantaan päin.

Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme sen kallioiseen kylkeen.

Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä ystävällisten majakkamiesten tuvassa.

— "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra varjelkoon!"

— "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota salakaria tuolla — näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ett'emme päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti. Aalto paiskasi sen kariin."

Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamiehen yksitoikkoisella äänellä.

    Mikä sodassa saadaan, se sodassa syödään.
    Parempi tyhjä kukkaro kuin lainattu raha.
    Veli velkaa tehdessä, veljen poika maksaessa.
    Kirjava keto kesällä, ihmisen ikä kirjavampi.
    Edessä emoton lapsi emintimän leipoessa.
    Parempi emosen vitsa kuin vieraan vehnäleipä.
    Karjassa talon juuri, emännässä karjan juuri.
    Pere pellon kuokkii, pelto perehen ruokkii.
    Talonpoika vuoden poika, kauppamies venehen poika.
    Seppä syöpi selvän leivän, auranpainaja paremman.
    Kyllä rukki ruoan tuopi, kehrävarsi keittämistä.
    Jonka saapi vuolemalla, sen syöpi nuolemalla.
    Kurja kankahan kutoja, vaivainen venetten seppä.
    Tyhjä neuvo neulan tiestä, nälkä naskalin nenästä.
    Laari langat kehräjääpi, aitta kankahat kutoopi.
    Kukko talon ilmottaa, haukkuu koira korvessakin.
    Suojaa puna meressä, vettä pilvi luotehessa.
    Pelottaa pimeä pilvi, savenkarvainen sataapi.
    Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän.
    Ei pohja suvea kiellä, eikä kylmiä etelä.
    Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana.
    Itä kesän istuttaa, länsituuli lämmittää.
    Varis huutaa iltasella huomeneksi hyvää säätä; varis raakkuu
       aamusella päiväksi pahaa säätä.
    Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi
       kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään.
    Kiiskinen kaloja vanhin, vata vanhin pyydyksiä, pata vanhin
       astioita.
    Ei ole aittahan asiaa, eikä tietä kellarihin, kun on juomiset
       joella, suurus suolla sammalissa.
    Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee.
    Tule joulu, koska joudut, kyll' on kystä aitassani: sirkan reisi,
       paarman jalka, peipposen peräpakara.
    Ottaisin minäkin orjan, pitäisin minäkin piian, jos se syömättä
       eläisi, tarkenisi vaattehitta.
    Kaksi on kaunista kesällä: lehti puussa, ruoho maassa, tuomen
       kukka kolmantena.
    Keitä munaa, et saa lientä; neuvo hullua, et saa mieltä.
    Milloin laiska työn tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei
       kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.
    Ole orjana kokilla, käskyläisnä keittäjällä: vedä vettä, kanna
       puita, näe nälkää kaiken päivän.
    Paljo on mustia merellä, ei ole kaikki hylkehiä; paljo on kantoja
       kaskella, ei ole kaikki karhun päitä.

Hinnuksen mäellä ikkunain luona seisoo suuren suuri yksinäinen koivu. Koska hän jo on vanha, Sampsa Pellervoisen kylvämä, niin on hän Väinämöisestä oppinut laulamaan, vaan hänen laulunsa on tähän saakka aina ollut surullista, >niin murheellista; aina hän vaan vaikeroi. Eikä ihme, sillä keväällä, kun toiset puut sen läheisyydessä kuiskailevat toisillensa iloa ja riemua, alkaessaan pukeutua kauniiseen, vihantaan pukuun, tulee sydämmetön ihminen, pistää terävällä puukollaan koivun kylkeen suuren haavan ja imee siitä sen elinnestettä, makeaa kuin hunaja. Koivupa tuosta surkastuu, surkastuupa yhä enemmän, varsinkin kun se näkee, miten vähän edempänä isähaapa ja äitihaapa vihannoivassa puvussaan puhelevat lempeästi keskenänsä vienon tuulen soidessa ja ihanalla mielellä katselevat ympärillä olevia, yhä kaunistuvia lapsiansa. Ihmekkö siis, että hän laulaa surullisella äänellä.

Tulevat sitten kesän ystävälliset, helteiset päivät. Autuus ja elämä kaikuvat metsässä, lumoen niin ihmeellisellä, tavalla ihmissydämmen; kedot ja laaksot vihannoivat, pihlajat ja tuomet kukkivat, lepät ja tuon vanhan koivun lapset, lasten lapset ja muut sukulaiset koreilevat, virkistäen ihmisen väsynyttä silmää. Mutta hän, tuo Sampsa Pellervoisen kylvämä koivu, on niin surkean näköinen; hänen lehtensä ovat pienet, tummat, hän kun näet oli kadottanut osan elinnestettänsä. Eivät linnutkaan laskeu sen oksille; he lentävät muihin tuuheampiin, siimeksisempiin puihin visertelemään ilolaulujansa. Välistä, vaikka ani harvoin, sattuu tikka siihen lentämään, vaan sekin tekee pahaa koivu paralle, hakaten sen kylkeen haavoja; ja jos joskus ylpeä harakka viitsii armostansa levähtää sen oksalla, niin sekin vaan nauraa räkättää pilkkanauruansa. Kesäkään ei siis tuonut koivulleni iloa, ja hän lauloi nyt, ei kateudesta, mutta murheesta, vielä surullisemmalla äänellä, niin surullisella, että minun huolettomuudesta paatunut sydämmeni heltyi. Mietinpä sentähden tehdä koivuni onnellisemmaksi. Minä sidotin kiinni sen latvaan pitkän riuvun ja vedin tämän nenään nuoran avulla suuren, kauniin lipun; ja koska hänen laulunsa oli ikäänkuin oman sydämmeni laulua, rakensinpa koivun oksille lavan, jossa, kyyneleitä vuodattaen, tahdoin kuunnella kesä-iltoina koivuni surullisia säveleitä. Mutta korvani olivat nyt kuurot, ja mielestäni oli siis tuo koivu nyt niin kaunis ja niin onnellinen; lippu liehui sen latvassa, liehui koreasti luikerrellen; ja entä lava sitten istumapenkkeineen ja ristikko-käsipuineen! Luulinpa kaikkien näiden toki vetävän ihmisten silmät koivun puoleen. Mutta turhaan; hänestä ei sittenkään huolinut kukaan.

Rupesivatpa vielä päälliseksi syksyn tuimat, vihaiset haltijat riehumaan. Kova humina kuului ilmassa heidän siipiensä liikunnosta, ja rapsis! Ne riuhtasivat lipun palasiksi, lennättäen näitä kauas, kauas pois; ryhtivätpä vielä lavaakin, niin että ne rautanaulat, joilla sen olin oksiin kiinni lyönyt, repivät koivun haavoja vaan yhä suuremmiksi. Eivät lehtiäkään jäljelle jättäneet, nuo armottomat; niitä he kuljettivat sinne ja tänne ja veivätpä suuria oksiakin kerallansa. Ainoastaan lipunriuku jäi jäljelle ikäänkuin muistopatsaaksi koivun, minun mielestäni komeimmasta ajasta. "Voi koivu-parkaa! hän lauloi kuolinvirttänsä, hän on jo kuollut!" huokasin minä surullisesti. Mutta Luonnotar, joka juuri loi valkean vaippansa maahan, haudaten sen alle ruohot ja kukat, joilta samoin kuin puiltakin kuolon enkeli oli korjannut viimmeisenkin elon talteen, kuiskasi ystävällisesti minulle: "Ei koivusi ole kuollut, vaikka se siltä näyttää; se elää. Hyvä Jumala, joka pitää murheen kaikista, niin luotujensa kruunusta kuin maan madostakin, antaen heille onnellisemman ajan ja autuaallisemman riemun, on koivullesikin varustava ihanan palkkion sen kärsimisistä."

Tulipa viimmein se aatto-ilta, jolloin me ihmiset, kukin perhekunnassamme, puhtaalla sydämmellä riemuitsemme, jaeskellen lahjoja omaisillemme ja katsellen, miten viattomat lapset tanssiskelevat piirissä joulukuusen ympärillä; tulipa sen jälkeen se yö, jouluyö, josta Pyhä Raamattu tietää niin paljon ihmeellisiä asioita kertoilla. Juuri tänä yönä astui taivaasta enkeli koivuni luo, suuteli sitä ja varisteli valkoisia, ihania lumikukkia sen päälle. Kohonnut kuu taas puolestansa sytytteli leimullaan jääkynttilöitä sen oksille palamaan. Täten tuli tuo tähän saakka surkean näköinen puu ennen muita koristetuksi niin ihanan kauniiksi, että se siitä itsekkin vapisi. Ja kun sydän-yö lähestyi, ja kukko alkoi aamuvirttänsä kujertaa, rupesi koivukin taas laulamaan, mutta niin suloisilla sävelillä, ikäänkuin nämät olisivat Väinämöisen uudesta kanteleesta lähteneet. Metsä kaikui ja kaikui yhä raikkaammasti, ja sävelet vierivät tuhat-äänisinä taivasta kohti. Koko luonto kuuli nuo viehättävät äänet ja kaikki linnut — samoin kuin muinoin Väinämöisenkin soittoa kuullessaan — levittivät siipensä lentoon, mennäksensä koivun luo. Tänne kiiruhti korppi juhlapuvussaan, musta hännystakki yllä, pulmunen lumivalkeassa viitassaan, varpunen harmaassa mekossaan, harakkakin hymysuin, viheriänloistavassa hameessaan. Nähtiinpä joukossa häkkilintujakin, sillä hekin olivat laulun kuulleet, vieläpä huoneitten sisällä ollessaankin siihen ihastuneet ja samassa vaikeroinneet ulos päästäksensä koivun luo, johon saivatkin tilaisuuden, kun pienoiset kevät-yhtiön jäsenet, saatuansa joululahjaksi "Kevät-yhtiön Kirjan" olivat sääliväisyydestä laskeneet laululintunsa orjuudesta vapaiksi. Kalatkin olivat luultavasti järven jään alle tuon ihanan laulun kuulleet, koska hekin kiiruhtivat juoksevaan, jäättömään puroon, joka virtaa lähellä koivuamme, ja kohottivat päänsä veden pinnan yli. Sammalkin pilkisti lumen alta; ihmiskorva vaan oli kuuro koivun sulolaululle.

Olipa täällä riemua koivun luona. Talviunestaan heränneet hyönteiset olivat täällä: kärpäset lentelivät luikerrellen, perhoset lekottelivat loistavia siipiänsä ja hyttyset survoivat, kaikki ihastuksissaan koivun ympärillä. Tulimatojakin näkyi tuhansittain ja ne hohtivat laulavan puun juurella ikäänkuin vahakynttilät. Nopeajalkaiset jänikset ja vikkelät oravat tanssivat niin iloisina sen ympärillä parittain piiritanssejaan, niin että seuraavana aamunakin vielä jäljet heidän iloansa osottivat. Kaikki, jänikset, oravat, korpit, pulmuset, varpuset, hyönteiset viettivät siis tuossa suloista jouluhartauttaan ja kuunnellessaan koivun laulua uneksivat ne tulevaa lämmittävää aurinkoa. Silloinpa koivu värähytti oksiansa ja pulmunen huusi: "kah joulupukki, joulupukki", niin että kaikki unelmistaan heräsivät. Koivun oksista ja urvuista todellakin sateli kaikille joululahjoja, makeita, hyvin makeita hedelmiä, jopa kaloillekkin jyväsiä, joita tuuli lennätteli heille, jopa maallekkin osansa, nim. lumikukkia. Jokainen tuosta rupesi iloitsemaan ja riemua täynnä kiiruhtivat kaikki lähemmäksi koivua häntä kiittämään, ylistämään. Häkkilinnut visertävät hänelle kiitosvirttään. Varpunen tekisi samoin, mutta suu on täynnä makeisia, hän vaan kumartaa, nuokuttaa päätänsä kiitosmerkiksi; täten kiittää jäniskin, nakertaen koivun lahjottamia pitkiä rusinoita, samoin oravakin pureskellen koivun pähkinöitä. Pulmunen ja korppi ylistävät lahjan antajaa niin kauniisti kuin taitavat, ja harakka, joka kesällä koivun oksalla nauroi pilkkalauluaan, on nyt kohonnut koivun latvassa vielä jäljellä olevan riuvun nenään ja laskettelee sieltä ylistysvirttä hänelle niin kimakalla äänellä, että koko luonto kuulee. Hyönteisetkin yhtyvät vikisemään samaa virttä ja mykät kalat pirskottavat pyrstöillään vettä taivasta kohti, kiitoksen ja ylistyksen osotukseksi. Toiset puut nuokuttavat latvojaan kunniotukseksi ja tuo synkeämielinen närekkin luo pois lumiverhon päältään ja tekee viheriässä puvussaan kumarruksen koivulle. Tähdet katsovat kirkkailla silmillä tuota ylevää juhlanviettoa ja hyvä Jumala hymyilee taivaassa suloisesti onnellisen koivuni joululle.

KOLMAS JAKSO.

"No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet."

"Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä."

"Se se on — ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttaisi."

"Vaan saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon — kun viina syttyy palamaan, ei se sammu vedelläkään."

"Eihän siitä mitenkään talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen lasin sisässä ja tuli on myöskin."

"Lasin sisässä! — Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla — eikö se poksahda rikki?"

"Poksahda rikki! Eikä poksahda — kyllä se saattaa poksahtaakkin, jos tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää."

"No, ka — kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee — siinä on niinkuin kynttilässäkin sydän ja tuli nousee myöskin, mutta kun vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhasee, niin se sammuu."

"Vai sammuu — mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka selittelisit — mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia."

"Seitsemän ja puoli markkaa — öljy erittäin, ja sitä saa markalla kannun!"

"Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! — Sillähän saa jo pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan."

"Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakkaan; pitää etsiä ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo kohta ovat lopussa."

Äiti se kyllä tiesi, ett'eivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkkiä taida loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole vielä mitään kuulunut, mutta että nyt vaan piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Vaan ei se äiti siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli — pappilaa lukuun ottamatta — ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa. Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että "osta sitten vaan, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekkö vai muu öljy, kunhan vaan kehrätä näen. Koska sinä sen sitten ostaisit?"

"Ajattelin, sopisi ehkä jo huomenna lähteä — olisi vähän muutakin asiaa kauppamiehelle."

Tämä oli keskellä viikkoa ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut mitään, ajatteli vaan, kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuljetti, ja käski äidin täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme, minkätähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia keskelle, mutta äiti käski meidän olemaan vaiti. Isä oli paremmalla tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan taikka reki muuten tärskähtäisi.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, se, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon puhetta piisasi.

Isä viipyi matkallaan koko päivän ja se päivä tuntui meistä kaikista hyvin pitkältä, ett'ei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä puoliseksi. Istukas-Pekka se vaan söi muittenkin edestä ja kiskoi sinä päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta levettä kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunan luokse katsomaan, eikö isää jo näkyisi jäältä tulevan. Muutaman kerran sanoi hän Pekalle, ett'ei niitä päreitä enää taideta tarvitakkaan, mutta Pekka ei sitä puhetta edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei enää muka päreitä tarvittaisi.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua re'estä nostamaan. Pekka jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli jo siinä käynyt niin kömpelöksi, että kolahutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin kantoi. Vaan siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt, mutta ei sille toki tullut mitään.

"Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on — tänne lasin sisään pannaan öljy ja tuo suikale siellä sisällä on sydän eli 'veeku' — pysykää ulompana päreinenne siinä!"

"Eikö sitä panna palamaan", kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän ulommaksi.

"Oletko sinä hupakko — mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä öljyäkään."

"Vai öljyä panna, ehei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies varotti moneen kertaan, ett'ei saa tulen valolla öljyä panna, se saattaisi syttyä ja polttaa koko talon."

"Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivään odottamaan — ei se niin kovin kummaa ole."

"Minäkö!? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt — olen nähnyt pappilassa ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin."

"Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt vaikka nuppineulan lattialla — katsokaa, tässä on tämmöinen 'kuuppa', ja kun tuossa tuli palaa, tämän oikulaisen lasin sisässä, niin valo ei pääse kattoon, jossa sitä ei tarvitakkaan, mutta leviää alas kaikki, niin että näkee vaikka nuppineulan lattialla."

Kyllä meidän kaikkein olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö vaikka nuppineulan lattialla, mutta isä ripusti lampun kattoon ja rupesi vaan syömään.

"Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä", sanoi isä syödessään, "mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua."

"Ka, eikö ole kiskonut — kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi — muuhun ei nyt enää päreitä tarvitakkaan."

Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin ilennyt, kun muistin, että lamppu vasta iltasella pantaisiin palamaan. Olin nähnyt unta, että isä yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän palaisi.

Heti päivän tultua, kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.

Vaan kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruokkoamaan ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi, "mitä se isä nyt tekee?"

"No, vaan särjethän sinä sen — mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka irti väänsit?" — Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi sitä sanottaisiin, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vaan pysyä loitommalla. Sitten hän kaasi siitä pienestä putelista siihen lasiastiaan, niin että se tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa mahtoi olla öljyä.

"No, eikö siihen nyt tulta pannakkaan?" kysyi äiti taas, kun kaikki ne irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti lampun kattoon.

Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa nytkähti ja öljy lampussa liikahti.

"Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu." Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.

"Vai ei tarvitakkaan", sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen havuko'on sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti ulos.

Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekkään lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kukaan meistä sormellaankaan lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vaan pelotti, että, jos se nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaisi, sitä sitten sanottaisiin meidän syyksi.

Ikävältä meille kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli yhteinen vesitie joelle ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta juoksi aina avennon toiselle puolelle pitkän matkan.

"Tuolla tulevat lamppulan lapset", huusivat kylän lapset, kun näkivät meidän tulevan.

Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkottivat, mutta kuitenkin kysyimme me, "mitkä lamppulan lapset — eihän meidän talon nimi ole lamppula."

"Äitisi oli meidän pihan läpi kulkeissaan sanonut äidille, että isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialla", sanoi lautamiehen tyttö.

"Se kuuluu olevan ihan samallainen kuin se, joka on pappilankin salissa — niin kertoi isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin sen", sanoi kievarin poika.

"On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala; mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki."

Me laskea jyräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.

Sillä lailla kului aika sukkelammin kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä viimmeinen kerta laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti juoksemaan.

Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.

Vaan siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ett'emme osanneet muuta kuin silmät tirrallaan siihen tirkistellä.

"Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapahan minä vanha ihminenkään en osaa muuta kuin päivitellä", kuului kievarin vanha emäntä sanovan.

"Vaan joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää", sanoi lautamiehen miniä.

Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli naapurin väkeä puolillaan.

"No tulkaa nyt lapsetkin vähän likemmäksi, että oikein näette", puhui isä paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.

"Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se oikein korealta näyttää", sanoi taas vuorostaan äiti.

Kuurtaen kaartaen kiersimme me äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet, että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimme, niin tuntui meistä, kuin olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin se nyt paloikin.

Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi, "tottapahan sitten saatte nähdä."

Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin vanha emäntä sanoi, että "sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin taivaan tähti." Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä mainio, "ett'ei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan." Siihen sanoi isä, että "kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka monta olisi." — Kun äiti virkkoi, "ettei kirkon pienempi kruunukaan sen kirkkaammin valaise", niin isä käski minun ottamaan aapisen ja menemään ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin lukea "Isämeitää." Mutta silloin kaikki sanoivat, että "se poika osaa sen ulkomuistista." Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä ja minä rupesin lukemaan "Jerusalemin hävityksestä."

Sitten isä vielä sanoi, että "jos kellään olisi nuppineula, niin saisi viskata sen lattialle ja se kyllä paikalla löytyisi."

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se sen lattialle heitti, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka mitä olisi tehty.

Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta riisui sitten vaan rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.

"Mikä se tuolla katon rajassa kiiluu niin, että silmiä häikäsee", kysyi hän viimmein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.

"Arvaappas nyt, mikä se on", sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille silmää.

"Jos lienee", arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja alkoi koetella lamppua.

"No, no — en minä häntä tahdokkaan", sanoi Pekka vähäisen vapisevalla äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuu-seinälle.

Äidin taisi käydä Pekka-parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi selittämään hänelle, ett'ei se kruunu ole, mutta että sitä kutsutaan lampuksi, ja että siinä palaa öljyä, eikä nyt enää tarvitse pärettä polttaakkaan.

Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen pienentelemään. Vaan isä sanoi hänelle, että johan hän päivällä sanoi, ett'ei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa.

"Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää tarvitse" — ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.

"Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa", sanoi isä, mutta Pekka ei enää puhunut mitään.

Vähän ajan perästä rupesi hän kenkiään paikkaamaan. Kurkotti päreen orrelta, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me lapset huomasimme sen ennenkuin isä, joka, selin Pekkaan päin, kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vaan keskenämme ja ajattelimme, että "annas kunhan isä näkee — mitähän sanoo!" Ja kun isä sen näki, astui hän kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, mitä hän siinä nyt niin tarkkaa teki, kun ei muiden tulella nähnyt? "Kenkiänihän minä tässä paikkaan", sanoi Pekka. "Vai kenkiäsi sinä paikkaat — mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan taakse."

Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen toiseen. Hiljalleen kyhni hän ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki kartanolla ja sen sijaan näimme me vaan lampun häikäisevän kuvaimen mustassa ikkunassa. Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu se vaan katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa — pappilaa lukuun ottamatta — alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samallaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään oppinut, niin möi hän sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa pärevalkean ääressä.

Vaan sitten kuin meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särjettiin ja sijaan tehtiin uusi ulos lämpiävä, peltiniekka.

Vanhan uunin kivistä teki Pekka saunaan uuden kiukaan, ja niitten kanssa muutti sinne sirkatkin, koskapahan niitä ei sen koommin enää ole tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä pärettä polttaen iltojansa viettää.

    Savon ukko, sarkahousu,
    Pikimusta, pitkäparta,
    Päästi äänen uunin päältä,
    Laski pankolta pakinan.
    Puhe oli aivan pulska,
    Sanat kaikki sarvipäitä,
    Jotka rikkoi miesten mielet,
    Naiset näytti närkästävän.

    Lausui ukko uunin päältä,
    Pani pankolta sanansa:
    "Elettihin ennen meillä,
    Paistettihin paksut leivät,
    Verot markoin maksettihin,
    Talarin talon asiat,
    Kun ei kuljettu kuvissa,
    Maalatuissa matkusteltu.
    Ajokalut kaikki tyynni
    Voideltihin voitehella,
    Siveltihin juuri sillä,
    Jolla voidellaan venekkin.
    Akat vaipoissa vaelsi,
    Villaröijyissä röhötti;
    Ukot sarkakauhtanoissa,
    Kelsiturkissa kohotti.
    Oli kellona otava,
    Kukon virret viisarina;
    Ajan juoksu arvattihin,
    Tulo päivän tunnettihin
    Ilman uuritta tuvissa,
    Seinäkellon kertomatta."

    "Minä miessä ollessani
    Kun ma kuljin kaupungissa,
    En kauan katuja käynyt,
    Puhutellut puotimiestä;
    Suolat survasin rekehen,
    Rautakangen kannoin siihen;
    Luoti pari painehia,
    Vaimolleni lakkivaate,
    Lapsille lakeripalli,
    Inkivääriä vähäisen.
    Olin ilmankin iloinen,
    Kapineitta kauppamiehen.
    Heti valjastin hevosen,
    Heti kukkaron kuristin,
    Kissannahan kiinni käärin,
    Koivet solmisin kovasti;
    Enkä ennen lievittänyt,
    Vasta voudin vaatimalla,
    Veroherran huutamalla.
    Herrat veti vissit viivat,
    Kaksi kuuta kuittihini."

    "Nyt on aika aivan toinen,
    Voudinluku loppumaton,
    Rahanpuute puuttumaton;
    Monen karja kirjan päällä,
    Alla ausionin hevonen,
    Pannut panttina kylässä,
    Hyvät ryysyt ryöstön alla.
    Herra teillä, toinen meillä
    Ruunun käskyllä kovalla:
    Lautamiehet laukun tuovat,
    Rästikirjat kiidättävät,
    Joista arkit aukeavat,
    Nahka naukuupi punainen;
    Niiss' on rästit räknättynä,
    Nurkissa pahat numerot."

    Ei ukko unessa ollut,
    Ei paljon valetta pannut;
    Vaan se oli sangen vanha,
    Muisti muinaiset asiat,
    Tiesi tämän-aikaisetkin,
    Vaikka nuoret naurahteli,
    Pojat pisti pilkkojansa.

Oli Jaakonpyhän lauantai. Nukuin vielä sikeintä untani, kun tilapäinen emännöitsijäni, talon miniä Kaisa, yht'äkkiä, kalisevat kahviueuvot kädessä, astui huoneeseeni — arkatuntoisuudesta isäntäväkeäni kohtaan en koskaan pitänyt ovea lukossa. Mikä tämän hänen varhaisen herättämisensä oikeutti, siitä unenhorroksissani en heti paikalla voinut päästä selville. — Asetettuaan kahvinsa viereeni tuolille jätti hän minut omaan huomaani, ja sain siis rauhassa ruveta ajatuksiani selvittämään. Kahvin virkistävän mehun vaikutuksesta huomasin itseni ennen pitkää täydelleen siirretyksi unien maailmasta Inarin Lappiin, Kyrön kylään. Tämä kylä, jos kohta se onkin "Lapin raukoilla rajoilla", ei suinkaan ole mikään lappalaiskylä, jonka asukkaat olisivat pelkkiä lappalaisia. Päinvastoin ovat ne sukuperältään suurimmaksi osaksi puhtaita suomalaisia, jotka aikain kuluessa ovat tänne etelästä siirtyneet ja asettuneet Ivalojoen rannoille. Muutamissa taloissa on tosin asukkaita, jotka näyttävät olevan lappalaista lähtöä, vaikka eivät mielellään tahdo tätä sukulaisuutta tunnustaa. Ne ovatkin jo kokonaan omistaneet varsinaisten suomalaisten uudis-asukasten tavat ja elinkeinot. Tämä kylä ei siis huomattavasti eroa muista talonpoikaiskylistä. Kyröläisten on myös onnistunut talojensa ympärille jotenkin pienellä vaivalla raivata kauniita, kivettömiä ohrapeltoja ja perunamaita, jotka parhaina vuosina antavat viljelijälleen kuudennenkin jyvän, vaan useina, ehkä useimpina vuosina eivät anna siementäkään.

Noustuani rankisen [Rankiseksi sanotaan valkoisesta, hienosta kankaasta teltan muotoon ommeltua sääskensuojaa, joka kaikissa Lapin taloissa riippuu katosta makuusijan yli ja jota ulko-ilmassakin, puuhun tai seipään päähän ripustettuna, käytetään suojana.] alta, porontalja-vuoteeltani, koetin auringon asemasta saada selville, kuinka pitkälle aamua jo oli kulunut. Vaikeanlaista on tosin tottumattoman käyttää tätä ajanmääräämis-tapaa näillä seuduin, jossa aurinko kesällä kokonaista kuusi viikkoa on laskematta, enkä minäkään nyt voinut tulla mihinkään varmuuteen ajan suhteen. Vaan eihän nyt tunnin eikä minuutin määrääminen ollutkaan tarpeen; pääasia oli, että tietäisin, olinko myöhästynyt. — Mistä myöhästynyt? No, olinhan minä isäntäväkeni kanssa edellisenä iltana sopinut siitä, että talon veneessä tänä aamuna matkustaisin Inarin kirkolle.

Vaatteet ylleni saatuani pistäysin ensin tupaan, vaan kun siellä en tavannut ketään ihmistä, riensin kiiruumman kautta rantaan, peljäten, että jo ehkä olivat minut jättäneet; pelkoni oli kaikeksi onneksi joutava. Rannalle tultuani näin tavattoman suuren veneen, jota talon miehet paraikaa asettivat matkakuntoon. Mikä väänsi vaulovitsoja, mikä selvitti purjeita, mikä taas hankki airoja ja tuhtoja, mistä vaan sattui löytämään — täällä näyttivät kaikki veneisiin kuuluvat tarvekalut olevan koko kylän yhteistä omaisuutta. — Kummastellen veneen suuruutta kysäsin miehiltä, mihin tarkotukseen sellaista "proomua" oikeastaan käytettiin, ja sain vastaukseksi, että se on rakennettu Inarin poikki matkustavia kalastajajoukkoja varten, joita vuosittain käy Jäämerellä turskaa ja seitaa pyytämässä. Näiden joukkojen kuljettaminen on Kyröläisille erityisenä tulolähteenä.

"Tuollako sitten lähdetään, millä sen aiotte täyttää?" kysyin minä edelleen.

"Niin, sillä juuri lähdetään, ja saattepa nähdä, että kuormaakin karttuu, ennenkuin olemme Inarissa", vastasivat miehet, "eikä veneen tästäkään tarvitse tyhjänä lähteä" — on huomattava, että Mikkolan talo, jossa asuin, on noin puolen penikulman päässä Ivalojoen suusta; taloja on sekä ylempänä että alempana; näistä luultavasti toivottiin veneen täytettä.

Vähitellen rupesikin väkeä "ylikylästä" tulvaamaan rannalle, veneen kohdalle, vaan lähdöstä ei vielä moneen aikaan tullut mitään. Mikä oli unohtanut eväänsä, mikä tupakkinsa tai virsikirjansa. Se meitä lopulta kumminkin enimmiten viivytti, että Kaisa viimmeisellä hetkellä päätti ottaa mukaansa kirkolle nuorimman, kohta vuoden vanhan poikansa kastettavaksi. Lapsi oli tietysti kunnollisesti varustettava tätä pitkää matkaa varten, eikä sitä niin silmänräpäyksessä toimitettu. Kun hän vihdoin saapui, komsio lapsineen kainalossa, olimmekin valmiit lähtemään. Mutta eivät viivytykset sittenkään olleet lopussa. Joka talosta, jonka sivu kuljimme, otimme lisää väkeä veneeseen. Jos jossakin talossa sattui olemaan ylempää tulleiden kirkkomiesten sukulaisia tai hyviä tuttavia ja ystäviä, niin oli kahvi juotava, ennenkuin uudelleen matkalle lähdettiin.

Kun puolenpäivän aikana saavuimme Inarin järvelle, oli veneessä kuudettakymmentä kirkolle pyrkivää. Kulku oli Ivalossa ollut tavattoman hidasta: myötävirta meillä tosin oli, vaan se näin alhaalla, joen suussa ei paljon tunnu eikä sentähden vaikuta sitä eikä tätä. Tuuli taas oli niin heikko, ett'ei kannattanut purjetta nostaakkaan; soutaen vaan kuljettiin, eikä sopinut kerrallaan useampaa kuin kahdeksan miestä airoihin. Aika ei kuitenkaan käynyt minulle pitkäksi. Tuo rähisevä venekunta kyllä piti mieleni vireillä. Paitsi sitä tarjosi ympäröivä, ihana luonto silmälle yltäkyllin viehätystä ja mielelle virkistystä. Se etelän mies, joka ei itse ole ollut tilaisuudessa sitä nähdä, voi tuskin aavistaa, että luonto täällä

Erittäinkin koskee tämä Ivalojoen seutuja. Ylempänä jokea nuo jylhät, kolkot kalliot ja korkeat vaarat, joiden välitse joki kapeana, vaan koskisena ja voimakkaana tunkeuu eteenpäin, kunnes se vähitellen leviää ja paikka-paikoin haaraantuu, muodostaen putaillaan kauniita koivuja kasvavia saaria, välistä useampiakin rinnakkain. Merkillisiä ovat Ivalojoessa n.s. vuopajat. Ne ovat matalia lahdelmia, jotka Kyrön seuduilla itse pääjoesta pistäyvät syvälle rannoilla kasvavaan metsään. Vuopaja on suustaan tavallisesti hyvin kapea, jotta sitä jokea kulkiessaan töin tuskin huomaakaan, vaan edempänä voi se levitä melkein järven muotoiseksi ja siitä taas kaitaisena salmena jatkua toiseen, leveämpään aukeamaan j.n.e. — tiesi, kuinka pitkälle. — Ihmetellessäni näitä kummallisia vedenmuodostuksia, joista matkakumppanini tiesivät antaa minulle tarkempia tietoja, kuin itse veneestä voin saada, olimmekin pian jättäneet taaksemme Ivalojoen ihanat rannikot ja saapuneet Inarille. Purje nostetaan, vaikka tuuli vielä on heikonlainen, erittäinkin niiden monien saarien suojassa, joiden sivutse kuljetaan. Inarin etelä-osa on näet täynnä suurempia ja pienempiä saaria, jonka tähden Kyrön ja kirkon välinen kulkuväylä Inarilaisillekkin on hyvin vaikea osata.

Matkamme kului verkalleen. Minä olin asettunut veneen keulaan vanhan "Kyrö-Aatamin" viereen. Saarien ja salmien nimiä kysellessäni kertoi minulle Aatami yhtä ja toista lappalaisista, jotka milloin mistäkin syystä olivat paikoille nimet antaneet. Topeliuksen sanat: "nimeä saaret vailla" eivät näy täydelleen pitävän paikkaansa, sillä, sen mukaan kuin minä tulin tietämään, on milt'ei jokaisella pienimmällä, ainakin yleisten kulkuväyläin lähellä olevalla, karillakin oma nimensä.

Moneen paikkaan ja sen nimeen liittyi täydellinen muinaistaru. Niin matkustimme esim. Konisniemen ohitse, jossa Aatami näytti minulle "Päiviön kiven". Sen oli mahtava lappalaisten kastaja aikoinaan nostanut kolmen pienemmän kiven päälle, näyttääkseen tavatonta voimaansa häntä vainoaville lappalaisille. Hän oli näet sytyttänyt palamaan heidän etevimmän, Ukon saareen pystytetyn epäjumalansa, seidan, josta ilkityöstä epäjumalan palvelijat Päiviötä kovasti ahdistivat. Vaan kun hän tuon suuren kiven nostamalla oli osottanut, että hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, luopuivat lappalaiset vainostaan ja useimmat kääntyivät kristin-uskoon. Uppiniskaiset oli Päiviö hukuttanut Inarin järveen siten, että oli nostanut suuren vesitulvan, josta "Päiviön tulvan" nimellä vieläkin on säilynyt muistoja ja jonka korkeudesta Aatami näytti minulle merkkejä kallioissa ja kivissä; ne olivat veden syömiä juovia noin 2 jalan korkeudella veden nykyisestä pinnasta.

Erääseen salmeen liittyi seuraava muinaistaru. — Siinä oli kaksi lappalaista nuorukaista ollut kaksintaistelussa. He jännittivät joutsensa, toinen salmen toisella puolella, toinen toisella; silloin sattui niin, että kummankin joutsi laukesi aivan samaan aikaan, ja niin kaatuivat molemmat; riitakumppanit. — Sitka, kummankin lemmitty, itki monet ajat suruansa tuossa salmessa, kunnes lappalaiset rangaistukseksi siitä, että hän muka oli ollut syypäänä nuorukaisten onnettomaan kuolemaan, tappoivat hänet ja hautasivat rakastajiensa viereen. Salmea kutsutaan vielä tänäkin päivänä lapinkielestä lainatulla nimellä Sitkasierrama-salmeksi (= Sitkan itkusalmi). Tällainen oli Aatamin kertomus tuosta surullisesta tapauksesta, joka on paikalle nimen tuottanut ja joka on omansa todistamaan, että rakkaus tuolla kylmässä Pohjolassa voipi olla palava ja uhraavainen.

Kuunnellessani näitä ja vielä muitakin muinaistaruja olimme saapuneet erään lappalaisen, Nuoran Juhanin, kalastuspaikalle, jota kyröläiset vanhastaan pitävät varsinaisena levähdyspaikkanaan kirkkomatkoillansa. Laskimme nytkin rantaan, jossa Juhani vaimoineen tervehti meitä ystävällisellä "buöre-bäivi'llään" ja kutsui meitä tuvassa käymään — ei kumminkaan ollut ajattelemistakaan, että kaikki vieraat samaan aikaan saisivat tilaa Juhanin tuvassa. Minä kuitenkin noudatin hänen kutsuaan, pääasiallisesti uteliaisuudesta, saadakseni nähdä, minkälainen tuo, ainakin ulkopuolelta siistin näköinen, lappalaisasunto oikeastaan oli — suojaa hakeakseen ei tällä kertaa tarvinnut katon alle pyrkiä, sillä ulkona oli mitä ihanin, helteinen kesäpäivä. Asunto, joka oli ylen tavallinen hirsistä salvottu rakennus, sisälsi paitsi tupaa myöskin pienen kamarin tuvan perällä. Molemmat, erittäinkin jälkimmäinen, olivat siisteydeltään täydelleen verrattavat uudis-asukasten huoneisiin: ovi- ja ikkunapielet punaisiksi maalatut, lattia puhtaaksi pesty, jotenkin täydelliset huonekalut j.n.e. Asunnon edustalla oli suurenlainen, rehevä perunamaa; mutta ohra oli tähän asti jäänyt Juhanilta viljelemättä, vaikka hän luuli sen hyvinkin menestyvän Inarin rannoilla, siitä päättäen, että halla ani harvoin koski hänen perunoitaan. Tämä paikka oli muuten ainoastaan Juhanin kesäasunto, "kesäpaikka", jonne hän talviasunnostaan, joka oli matkan päässä mantereella, joka kevät muutti, ollakseen paremmassa tilaisuudessa kalastaa Inarissa. Talvella oleskeli hän porolaitumien vuoksi metsemmässä.

Kun kahvit oli juotu ja kukin vähentänyt eväsvarojaan, lähti matkue, nyt lisääntyneenä Juhanin perheellä, uudelleen liikkeelle. Puheen vuoro tuli tästä lähin Juhanille, joka puhui sujuvasti suomea, jotta hyvin toisiamme ymmärsimme. Juhanin perhe on muuten, sen mukaan kuin minulle kerrottiin, ainoa varsinainen lappalaisperhe Inarissa, jonka jäsenet keskenänsäkkin puheessaan käyttävät suomenkieltä; lapset eivät lappia osaakkaan. — Pääasiallisesti meidän haastelemisemme koski lapinkieltä, sen omituisia ääniä, joiden oikeata ääntämistä Juhani oli erittäin harras minulle opettamaan. Hänen vaimonsakkin välistä yhtyi puheeseemme lappalaisten sanojen ääntämisen johdosta, joka useinkin, mitä minuun tuli, oli päin seiniä ja sentähden se alin-omaa oli korjattava. — Pieni Vuolle, Juhanin seitsenvuotias poika, istui äänetönnä vieressämme veneen pohjalla, alussa hyvin tarkkaavaisena meidän keskusteluamme seuraten. Kauan ei kuitenkaan meidän kielelliset harjotukset näyttäneet häntä miellyttävän; vähitellen kävi hän hyvin välinpitämättömän, vieläpä närkästyneenkin näköiseksi. Isä pian Vuollen alakuloisuuden huomasi, siten hänkin osottaen tuota lappalaisten vanhempain ennenkin huomaamaani hellyyttä lapsiaan kohtaan. Juhani otti Vuollen syliinsä, lohdutti häntä ensin hyväilyksillä, vaan otti sitten povestaan pienen suomalaisen satukirjan, josta hän Vuollelle luki muutamia viattomia eläinsatuja.

Juhanin kesäpaikalta lähdettyämme kävi matkamme penikulman määrän pitkää kaitaista salmea, Nuoraa, joka erottaa suuren Mahlatin saaren mantereesta. Sitä kulkiessamme oli aivan kuin olisi jokea soutanut — purje ei nyt mitään auttanut, sillä Mahlatti esti kokonaan tuulen tuntumasta. Salmen toisesta päästä aukeni eteemme Inarin lakein ulappa, Ukonselkä, jossa tuulikin taas täytti purjeemme ja vauhti eneni. Ukonselkää oli vielä lähes kaksi penikulmaa purjehdittava, ennenkuin saapuisimme Kyröläisten nykyiseen kirkkorantaan, Pielpavuonoon. Merkillisin nähtävä Ukonselällä oli tuo keilanmuotoinen, mahtavan näköinen Ukonsaari, josta jo äsken oli puhe. Teki kyllä mieleni käydä sitä lähemmältä katsomassa, vaan sen kautta olisimme tulleet tekemään puolen penikulman mutkan, enkä voinut niin suurta venekuntaa itseni tähden niin paljon vaivata. Ukonsaari jäi siis käymättä ja katsomatta.

Lähempänä kirkkorantaa huomautettiin minulle kahta pienenlaista saarta, joihin ruumiit haudataan, koska näet mantereella eivät saa olla rauhassa metsän pedoilta.

Viimmeinkin, noin 7 aikana illalla, olimme Pielpavuonon perukassa. Rantaan saakka ei veneemme kuitenkaan uinut, vaan täytyi osan miehistä riisua jalkineet ja kahlaamalla auttaa venettä rantaan. Kun suurella vaivalla kaikki olimme kuivalle päässeet, oli meillä vielä neljänneksen pituinen, vaikeanlainen kävelymatka kirkolle. Iltaa oli jo kulunut iso määrä, kun vihdoin pääsimme matkamme päähän. Lappalaisia oli jo monet kymmenet, ehkä toista sataa, päivän kuluessa kokoontunut paljon edempääkin, muun muassa Patsjoelta asti, josta luetaan kirkolle 9 penikulmaa — Kyröstä on noin 5 penikulmaa. — Lappalaiset tekevät muuten kirkkomatkansa hyvin perinpohjaisesti. Muutamat saapuvat jo perjantaina ja vasta maanantain iltapuolella rupeavat viimmeiset paluumatkaansa ajattelemaan. Syynä tähän lienee se, että "kirkkopyhät" — Inarissa pidetään jumalanpalvelusta vaan joka toinen sunnuntai — ovat täydellisiä markkina-aikoja, jolloin kaikki kaupat hierotaan ja muut yhteiset asiat toimitetaan.

Kirkkomäki, jossa ei ole muita asuntoja kuin pappila ja n.s. kirkkomajat, joissa Kyröläiset ja myöskin varakkaammat lappalaiset kirkkopyhän aikana asuvat, tarjosi silmälleni hauskan näön; se oli aivan kirjavana lappalaisten rankisista; useammalla lappalaisella ei olekkaan kesän aikana kirkolla viipyessään muuta suojaa kuin rankisensa, eikä hän parempaa näy kaipaavankaan.

Minä jätin nyt kyröläiset sikseen ja lähdin pappilaan, jossa eräs toverini asui. Hänen kanssaan menin vielä illalla tuohon lappalaisleiriin katsomaan ja kuulemaan, kuinka siinä elettiin. Unta ei kukaan lappalaisista vielä näkynyt ajattelevankaan, vaikka jo pian oli puoliyön seutu. Mitkä olivat rankisten alla sääskiä suojassa, mitkä istuivat ulkopuolella, keittäen ja juoden kahviansa liekitsevän tulen ääressä, mitkä taas olivat kirkolla löytyvissä tilapäisissä kauppapuodeissa tupakin ja kahvin kauppoja hieromassa — sanoin "tilapäisissä", sillä ainoastaan kirkkopyhien aikana pidetään puodit auki, kauppiaat kun itse asuvat kaukana kirkolta ja ainoastaan sanotuiksi ajoiksi tulevat kauppaansa hoitamaan. — Yli puoliyön me tässä rähinässä valvoimme, kunnes sääsket ja uni viimmein pakottivat meidät etsimään suojaa ja lepoa kumppanini kamarista.

Jaakonpyhänä, seuraavana päivänä, pidettiin tavanmukainen jumalanpalvelus Inarin vanhassa kirkossa. Suurin osa kirkkoväkeä oli lappalaisia, vaan kirkollisena kielenä käytettiin kuitenkin suomea, jota kaikki — ainakin täysikasvuiset — Inarin lappalaiset ymmärtävät ja jolla heille uskonnollinen opetuskin annetaan. Sunnuntain iltapuolella palasivat Kyröläiset kotia, vaan minä jäin vielä pariksi päiväksi Inarin pappilaan.

    Hei! soutakaamme poiat,
    Ja norjat neitoset!
    Me kilvan soutakaamme,
    Ett' aallot vaahtoiset
    Vierellä venehemme
    Hilpeinä hyppelee,
    Ja kokka mahtavasti
    Edessä kohisee.

    Ah kaunis ompi ilma,
    Tää Herran päivä on!
    Vienosti vedet välkkyy,
    On taivas sumuton,
    Ja metsät vihriässä
    On juhlaverhossaan,
    Ja vakavina vaarat
    Nostaapi rintojaan.

    Ja uutta ihastusta
    Vaan nousee mielehen,
    Kun venhe viilettääpi
    Välitse niemien,
    Ja joka salmen suulla
    Meit' yhä tervehtää
    Taas uudet rannat, saaret —
    Oi, hausk' on retki tää!

    Me airokkahat, kelvot
    Olkaamme soutajat:
    Pois joukostamme veltot
    Ja — turhan-kiskojat!
    Ken voimat taiten käyttää
    Ja, harras toimessaan,
    Mies ompi kestämähän —
    Se meistä miesi vaan!

    Mutt' kunnon perämiesi
    Täss' ensi arvon saa,
    Hän kaikki karit tuntee
    Ja suunnan suuntoaa;
    Hän, hänpä meidät saattaa
    Vakaasti valkamaan,
    Siis kiitoksemme hälle
    Nyt ensin kaikukoon!

    Ja nyt me laulakaamme,
    Oi siskot, veikkoset,
    Tään Suomen suloutta,
    Mi hurmaa sydämmet!
    Ja niinkuin mieli puhdas
    Nyt kirkkomatkall' on,
    Niin työssä tälle maalle
    Se puhdas olkohon!

    Ah, herttainen on hetki,
    Tää Herran päivä on!
    Jo kirkon torni nousee
    Tuolt' yli kuusikon.
    Ja aamupaistehessa
    Se noin kun hohtelee,
    Totuuden pyhän tietä
    Se meille viittailee.

    Niin maamme tulevaisuus
    Myös meille hohtakoon,
    Kuin pyhä templi tuolla,
    Ja meitä kutsukoon!
    Se hohto sydämemme
    Innolla täyttäköön,
    Ja vauhti rientojemme
    Sen ilmi näyttäköön!

    Hei! Soutakaamme veikot
    Ja siskot armahat!
    Me kilvan soutakaamme
    Ett' aallot vaahtoisat
    Vierellä venehemme
    Hilpeinä hyppelee
    Ja kokka mahtavasti
    Edessä kohisee.

    Ja laulakaamme kaikki
    Nyt täysin sydämmin,
    Kuink' on tää maamme kallis
    Ja meille rakkahin,
    Mutt' Herrallemme harras
    Myös kiitos kohotkoon,
    Ett' armostaan loi meille
    Näin armaan isänmaan!

Oli syyskuun 4:n päivän ilta v. 1827. Syksyinen kuu kumotteli taivaalla pilvenhattaroiden välistä ja vieno luodetuuli häilytteli hiljaa puiden ja pensaiden lehvistöä. Kello löi juuri yhdeksän ja yksi ja toinen vanha Turkulainen sammutti jo talikynttilänsä, laskeutuen rauhallisena levolle. Vaan nukahtamaan ei kukaan ennättänyt, ennenkuin tuomiokirkon tornista alkoi kuulua yksiäänistä läppäämistä: se oli tulipalon merkki. Säikähtyneinä tästä kolkosta soitosta kiiruhtivat ihmiset ulos kadulle tiedustelemaan, missä päin valkeanvaara oli. Monikin, kun nyt kuuli, että valkea oli valloillaan etäällä toisella puolella jokea, Suuren Aningaisten kadun varrella, huokasi itsekseen: "Jumalan kiitos!" ja kääntyi taas rauhallisesti kotiinsa, siinä luulossa, ett'ei mitään vaaraa olekkaan.

Valkea oli päässyt irti teurastaja Hellmanin talossa Suuren Aningaisten kadun varrella. Täällä oli nimittäin teurastuksen jälkeen sulatettu talia, ja piika jätetty vartioimaan talipataa. Vaan piian huolimattomuudesta pääsi valkea talipataan, ja silmänräpäyksessä oli koko rakennus ilmitulessa. Valkea oli jo alusta alkaen erittäin raivokas, niin että tunnin kuluessa koko Aningaisten puoli oli tulen omana. Aljettiinpa jo peljätä, että valkea mahdollisesti voisi levitä yli koko luoteisen osan kaupunkia, joka on joen oikealla puolella, ja ruvettiin sen vuoksi kiireesti muuttamaan tavaroita joen vasemmalle puolelle, tuttujen luokse turvaan. Eikä tämä varovaisuus näyttänytkään olevan liioteltua, sillä noin kello kymmenen aikana muuttui hiljainen tuuli riehuvaksi myrskyksi ja levitti valkeata hirveällä tavalla. Kuitenkin luultiin joen panevan rajan sen tuholle ja estävän kiukkuista luonnonvoimaa edemmäksi pääsemästä.

Vaan kas! vähäinen savupatsas nousee tuon kaksikerroksisen, joen vasemmalla puolella olevan rakennuksen katolta. Se suurenee äkisti, ja silmänräpäyksessä leiskahtavat siitä esiin punaiset liekit. Kauhistuksella huomasivat nyt Turkulaiset, että valkea jo oli tunkeunut suojelevan rajan ylitse ja nuolen nopeudella levisi joka haaralle. Myrskyn riehuessa ja liekkien räiskyessä kaikui läppäys kolkosti vanhan tuomiokirkon tornista, ikäänkuin kamalana hautaussoittona Auran kaupungille. Vaan yht'äkkiä vaikenivat kellot: hehkuvat kipinät olivat pian tarttuneet tuomiokirkon tervattuun paanukattoon, joka kohta niinkuin taula syttyi tuleen; silmänräpäyksessä nousi siitä hurjat liekit ja ahneesti tavottelivat niiden haarapäiset kielet kaikkialle. Kello oli neljänneksen yli kymmenen.

Tuomiokirkon palo ja säkene- ja savupilvet, joita myrsky ajoi siitä yli muun kaupungin, tekivät kaiken pelastuksen mahdottomaksi. Mätäjärven kaupungin-osa ja Uudenmaankadun vieret paloivat nyt kokonaan, samoin suurin osa kirkko- ja luostarikorttereista. Yliopisto, hovioikeus, pakkahuone, raastupa, presidentin ja maaherran asunnot, vieläpä Aurajoen yli vievä siltakin joutuivat tulen omiksi. Kuumuuden sanotaan olleen niin kauhean, että vesi joessa tuntui lämpimältä ja akkunalasit alkoivat sulaa tähtitornista, joka kuitenkin oli 200 kyynärän päässä lähimmästä tulipalo-paikasta.

Tila kaupungissa oli kauhea. Tulen raivo ja äkkinäinen leviäminen joka haaralle synnytti hämmingin, jota on mahdoton kuvailla. Sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Tavaroita koetettiin pelastaa julmalta viholliselta, kuljettamalla niitä taloihin, joihin valkean ei luultu leviävän, vaan ei aikaakaan niin oli jo tuli ennättänyt näihinkin ja uusi muuttaminen oli taas edessä, ja joka kerralla haaskaantui ja turmeltui aina joku osa muutettavasta. Mielet olivat niin huumautuneet että nähtiin monenkin aivan kylmäkiskoisesti katselevan, kuinka liekit ahmustivat hänen talonsa ja omaisuutensa; moni taas pelasti palavasta kodistansa jotakin vähäpätöistä, jättäen kallis-arvoisemmat tavarat, jopa puhtaat rahatkin tulen omiksi. Tullien ulkopuolella oleville mäille ja pelloille kokoontuivat suuret joukot kaikenlaista pelastettua tavaraa. Täällä vietti sadottain kodittomia perheitä kylmän syysyön; täällä viihdyttivät äidit itkeviä pienosiansa, vanhemmat etsivät kateessa olevia lapsiansa, miehet vaimojansa, ja monikin sai olla seuraavaan päivään saakka kauheimmassa tietämättömyydessä omaistensa kohtaloista.

Tulipaloa ja sen kauhua kesti koko yön ja seuraavan päivän; vasta ehtoolla saatiin tulen leviäminen rajotetuksi. Mutta raunioissa pysyi valkea vireillä ja kyti vielä monta päivää, vaikka koetettiinkin sitä vedellä saada sammumaan; tuon tuostakin leiskahtivat ilmiliekit raunioista esiin, ja vasta sitten kun tulella ei enään ollut mitään ahmustettavaa, sammui se kokonansa. Vaan mitä oli nyt jäljellä vanhasta Auran kaupungista! Kamalat rauniot, kaikkialla alastomia muureja ja uuninpiippuja. — Sydäntäsärkevä oli se näky, kun koditon seurakunta kokoontui seuraavana sunnuntaina Kupittaalle taivas-alla jumalanpalvelusta pitämään.

Vahingot olivat äärettömät. Tässä tulipalossa sanotaan palaneen noin miljona riksiä Ruotsin setelirahaa. Lukemattomain yksityisten aineellinen toimeentulo joutui täten vauriolle, vaan tämän kautta syntynyt yleinen vahinko oli kokonansa korvaamaton ja sen arvo rahaksi laskematon. Yliopiston kirjaston kallis-arvoinen kirjakokoelma, joka Porthanin ja hänen jälkeläistensä toimellisuuden kautta oli melkoisesti enennetty ja sisälsi paljon Suomen historialle, kieli- ja lakitieteelle verrattoman tärkeitä kirjotuksia, oli nyt porona; ainoastaan muutama sata nidosta, jotka silloin sattuivat olemaan lainassa, pelastui häviöstä. Näiden joukossa sattui onneksi olemaan kirjaston kallis-arvoinen kokoelma muinais-ajan asiakirjoja, nimittäin Turun tuomiokirkon mainio "Musta kirja". Myöskin tuomiokapitulin ja hovioikeuden arvokkaat arkistot joutuivat tulen omiksi. Yliopiston konsistorin asiakirjat saatiin suurimmaksi osaksi pelastetuiksi, vaikka niihinkin jo tuli ja vesi ennättivät painaa selvät merkkinsä; vaan yliopiston kaikki muut tieteelliset kokoelmat ja aarteet ahmustivat liekit.

Pian levisi tieto tästä onnettomuudesta ympäri koko maan. Hätääntyneille koottiin kaikkialla apua, ja runsaasti tuli sekä elatusvaroja ja muita tarpeita että rahaa. Raha-apuja tuli ulkomailtakin. Turun kaupungille myönsi hallitus melkoisen rakennuslainan huokeilla ehdoilla, ja tuomiokirkon korjaukseen määrättiin osa suolatullista kuuden vuoden ajaksi; samoin annettiin etuja kodittomaksi käyneelle yliopistolle; myöskin suotiin kaupunkilaisille huojennusta verotuksessa ja majotusvelvollisuudessa. Näiden toimenpitojen kautta sekä asukasten omasta ky'ystä kohosi Turku pian raunioistansa, ja muutaman vuoden kuluttua oli vanhan kaupungin sijaan syntynyt uusi. Entisten kapeiden katujen sijassa olivat nyt leveät ja suorat, eikä moni paikka enään muistuttanut vanhaa Turkua.

Tämä onnettomuus ei vaikuttanut Turussa muutosta ainoastaan näin ulkonaisesti, vaan myöskin, ja vielä suuremmassa määrässä sisällisesti, sen henkisessä elämässä. Nuori Helsinki oli jo v. 1818 tehty kokonaan maan hallituksen asemaksi, vaan yliopisto jäi kuitenkin vanhaan pääkaupunkiin, ja sen mukana oli maan henkisen elämän kehto edelleen Auran rannoilla. Vaan kun yliopisto nyt joutui kodittomaksi, hankittiin sille suuri asumus maan uuteen pääkaupunkiin, ja tämän toimen kautta tuli vuorovaikutus hallinnon ja yliopiston välillä taas entiselleen.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa; mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää aivan hyvin, ett'ei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.,

"Hevonen on tullut", tultiin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poikatorrelo. Kärryjen lavoilla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.

"Kumma, kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle, kaikkihan vaatteensakkin tuossa ryvettää", sanoin pojalle.

"Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä, että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua."

Pojan päällä oli jonkun aika-ihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta ja tuiki vähän kehittyneeltä.

"Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?" kysyin pojalta, koetellakseni häntä.

"Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi", sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.

"Koeta nyt ajella, ett'emme kovin kauan taipaleella viipyisi", kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä, ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, etteivät kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

"Älä Jumalan tähden aja, älä aja", koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen sisälmyksiäni niin ko'olle kuin mahdollista.

"Tpruu, tpruu!" Hevonen rupesi kävelemään. Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti juosta lönkäyttävän, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja, ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pian oli hän taas kärryissä.

"Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon", sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

"Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta", arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie, ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvä ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, että hän pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.

"Pitäisipä tässä ajaa, ett'ei kovin kauan taipaleella viivyttäisi", sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle, ja isot matkat mentiin, niin ett'ei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

"No, en suinkaan minä tahdo ajaa, kun ette te sitä salli", sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan kuin koko hitaan kulkumme syy olisi minussa.

"Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä", sanoin jälleen tovin päästä.

"Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä, jos minä ajan, eikä jos ajamatta olen", sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkeneet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

"Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?" kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämilleen, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa siitä, mitä päiväkirja sisälsi.

"Kuinka sinä enemmän vaadit, kuin vahvistettu taksa säätää?" sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.

"No, annetaan sen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan sen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii", sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista penikulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ett'ei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

"Ei, herra! (minä kävin herrasta pimeässä). Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt — kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!" vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona; minä ja mies nousimme kärryihin ja niin
Lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien, oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois, ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että "tämä on koeteltu hevonen" ja että "tämä on jo monta kyytiä vienyt."

"Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna", sanoin hänelle.

"Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, sen vuoksi se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään", selitti mies. "Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikk'ei ole mitään tienhaaraakaan."

"Niin, mutta kotiin palastuksesta se kumminkin tulee; näettekös, kuinka se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme edemmäksi kodista", vakuutti mies.

"Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty", arvelin hänelle tovin päästä.

"Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista penikulmaa pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä pakkasella", sanoin hänelle, ennenkuin kylä loppui.

"Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella, konstiko meidän on sitten mennessä", vakuutti mies.

"Isäntäpä tietenkin", sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa hevoskaakkansa.

"Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte, että hollihevosen pitää juuri olla tuommoisen?"

"Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta asti."

"Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ett' kenelläkään ole semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin säene; entäs se?"

"Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ett' tallista saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi."

"Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja naulat."

"Päin vastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka."

"Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin laskee", arveli mies ja rykäsi samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan kiinni.

"Koettakaapas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie on parannut", muistutin hänelle.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin ja seisahtui.

"Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan", sanoi mies ihastuksissaan, ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön tehnyt.

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivutsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohi mennessään sanoi hyvin ivallisesti: "vaihdetaan hevosia!"

Jälkeenkulustakaan ei tullut tämän taivaallista. Akka meni vaan menojansa, eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

"Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?" uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja josta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista ja kauroistakaan ota hyötyäkseen.

"Antakaa minulle kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä ajaja lyöpi aina ensi kerran ja minä osaan oikein hyvästi lyödä", esittelin hänelle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi mies tuimasti. "Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksisitte sitä. Näettehän että hevos-riepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. — On kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä", porisin hänelle puolisuutuksissani.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauvan odottaa: hevonen seisoi yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi syöttämään sitä hevosellensa.

"Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan minä vaihtaisin pois koko otuksen."

"Tuota noin, kyllä tämä onkin omani, vaikka minä niin sanoin", sanoi mies hätäyksissään.

"Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen, mitä teillä on eväitä. Itse teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka", sanoin hänelle melkein tuimasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä vereslihalla. Turvottunut ja pahan näköinen, kiusattu liha paistoi kuin kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman näköisien puuränkikoliskoin toinen puolikas oli verissä kuin olisi veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja, haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi, jotka hakkasivat melkein niinkuin häklä hirveätä, ärtynyttä haavaa. — Hirveä oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen "palasti kotia päin" silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä, sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

"Voi hirveitä ihmisiä!" sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla hän olisi puoltanut tuota rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui hän kantamaan kapineitani.

"Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te kävellessänne paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoessansa", sanoin hänelle.

Mies totteli ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä jalkaisin tallusteltavana, ja täysi kuu valaisi täydeltä terältä yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt missään ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainoaa sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa kuvastelivat tuon edelläni astelevan miehen epärehellisyys ja tienviereen jätetyn kurjan hevosen tuskat edessäni. Koetin saada selville kysymystä: olivatko nuo epäkohdat kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. — Noita ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erin-omaista tapahtumatta.

    On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
    Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
    Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
    Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.

    "Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
    On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
    Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
    Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

    Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,
    Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
    Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
    Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

    Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
    Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
    Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
    Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

    Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,
    Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
    Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
    Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

    Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis' yli maan:
    Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
    Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
    Siin' urhone, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi

    Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks' jäis?
    Ken miekkaa nyt ei tahkois', ken keihäst' ei terästäis'?
    Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
    Pois, pois vapauttaja viel' on, ties', saapuuko milloinkaan!

    Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
    Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
    "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
    Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

    "Oi, turhaa! pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy.
    "Oi surmasi helmaan kiidät!" — Hän koht' ei enää näy.
    Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
    Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

    Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
    Sen vartija-joukko jo häilyy niin kuin raju-ilmassa puu,
    Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin…
    Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

    "Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses' hetki nyt lyö!
    Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
    Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
    Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

    Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
    Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
    Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
    Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.

    Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
    Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. —
    Mut vuoren huipulla linna vuos' vuodelta vaan häviää,
    Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

Omituisia pitämyspuita ovat Suomalaisilla n.s. karsikot, jotka vielä ovat tavallisia Savossa ja Karjalassa sekä paikoin Pohjanmaan perilläkin.

Tavan mukaan tehdään karsikko petäjästä taikka kuusesta oksia karsimalla siten, että joko ainoastaan latva tai myöskin tyvipää jää karsimatta. Keskelle puuta jätetään vielä käsivarsiksi kaksi oksaa, jos se henkilö, jolle karsikko tehdään, on nainut, mutta vaan yksi, jos hän on naimaton.

Karsikkoja tehdään sekä eläville että vainajille. Jos joku ensi kerran saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunniotukseksi tehdään karsikko, jossa oksa osottaa, miltä ilmalta hän on kotoisin. Matkustaja on silloin "härkämies" ja karsikon tekijöille tulee hänen kustantaa härkäkannut. Samoin tekevät matkatoverit karsikkoja toisillensa, kun esim. kaupunkiretkillä saapuvat oudoille seuduille.

Vainajalle tehdään karsikko ruumista kirkolle vietäessä. Jos vainaja on nainut, niin jätetään kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, naimattomalle yksi oksa tielle käsin. Paikoin taasen tuntee kuolleen karsikon siitä, että oksa viittaa kirkolle. Mutta myöhempinä aikoina on aljettu silittää petäjän kylkeä ja siihen on leikattu vuosiluku taikka petäjään kiinnitetty kohon muotoinen musta lautanen ja siihen pantu vainajan nimimerkit sekä kuolinvuosi. Jopa sanotaan Iisalmella vainajien muistoksi seiniinkin leikattuja vuosilukuja karsikoiksi.

Nähtävästi karsikon yllä kerrottu muoto "käsivarsineen" tavottaa ihmisen haamua ja M.A. Castrén kertoo muistoonpanoissaan Sodankylästä sen tavan, että matkustaja, joka ensi kerran tulee jollekkin seudulle, teettää itselleen joko karsikon taikka ihmismuotoisen veistokuvan, jota sanotaan hurrikkaiseksi ja jonka Castrén arvaa olevan samaa laatua kuin Lappalaisten muinoiset puuseidat. Tuollaisia kuvia on kuvattu ja lueteltu Kemijoen varsilta, jossa niitä runsaasti tavataan patsaiden nimellä pyytäjien jättäminä muistoina kenttäpaikoilla, apajan nostimilla sekä peuran ja simpukan pyyntipaikoilla.

"Oikeastaan, kertoo eräs tutkija, ovat ne olleet Lappalaisten epäjumalain kuvia eli 'seitoja', joita nykyinen kansa huvin vuoksi vielä jäljittelee. Muistellaan näet Lappalaisilla ennen vanhaan olleen tapana, kalastamaan kun rupesivat, luvata veden kunniaksi tehdä patsas, jos runsaasti viljaa saisivat. Samaten tekivät niitä kun peuranhaudoistaan saivat hyvän saaliin. Patsaita on sekä puusta että kivestä. Edelliset tehtiin siten, että elävä puu hakattiin poikki 1:n eli 2:n kyynärän pituudelta ja pölkyn pää muodostettiin ratin muotoiseksi, joten se johonkin määrin tavotteli ihmisen haamua; päältä se tasotettiin ja laelle pantiin kivilaaka estämään lahoamista," Kivipatsaat taasen ovat pieniä, päällitysten ladotuista kivilaaoista tehtyjä, siis sellaisia kuin Jatulin patsaat Kemissä.

Karsikoilla, hurrikkaisilla ja patsailla näyttää kuitenkin, edellisestä päättäen, olevan melkein sama tarkotus, koska ne kaikki ovat muistoja vieraalla seudulla käynnistä. Jos taasen niin on, niin karsikkojen yleisyys Savossa ja Karjalassa todistaa, että sellaisten muistojen pystyttäminen ei ole ainoastaan halpaa lappalaisen tavan jäljittelemistä, vaan nähtävästi jossakin muodossa ikivanha tapa Suomalaisillakin, vastaava ehkä penaatien siirtämistä klassillisessa muinaisuudessa. Siihen viittaa eräs säilynyt historiallinen muisto. Kun näet Venäläiset v. 1559 valittivat Ruotsin hallitukselle uudis-asutusta Oulunjärven ympäristöillä, joita pitivät venäläisenä alana, niin kertoivat muun muassa, että uudis-asukkaat, Kuritkin nimiseen kylään tullessaan, pystyttivät veistokuvansa — "theres utskårne beleter" — niille paikoille, johon aikoivat perustaa talonsa.

Luonnollista on, että Suomalaisten kotoiset epäjumalain kuvat, sen mukaan kuin niitä löytyi, varhain hävitettiin kristin-uskon jaloista; vaikeampi oli hävittää tuota satunnaisissa tiloissa käytettyä tapaa, josta ylempänä on kerrottu. Joitakuita tarinoita kotoisistakin epäjumalain kuvista on kuitenkin säilynyt. Viipurin Sanan-Saattajassa v:lta 1834 luetaan Karjalaisten kääntymyksestä kirjotus, jossa lähteitä mainitsematta kerrotaan muutamia outoja tietoja heidän pakanuudestaan, muun muassa, että heillä kotona oli puusta veistettyjä epäjumalain kuvia, mutta metsissä tilavia uhrikenttiä suuri kivi keskellä, jolle konttien kantoivat uhrinsa, voidellen sitten niiden verellä epäjumaliensa kuvia. Töysässä taasen kerrotaan Töhnin epäjumalasta. Se oli pystytetty Töhnin talon viereen kiviraunioon, jota sanottiin ristiraunioksi, mutta jo toista sataa vuotta sitten sen hävitti Lapuan nimismies. Kun raunio sittemmin purettiin, löydettiin vielä kuvan peräpuoli ja sen sisästä hopearaha sekä raunion pohjasta pieniä ristiä ja sormuksia.

Vaikeata lienee päättää, kumpiko yllä kerrotuista tavoista on kansalle vanhempi, karsikkojenko vai veistokuvien teko. Edellinen oli tietysti yksinkertaisempi ja karsikot, jotka vähemmin ovat herättäneet papiston huomiota, ovat sentähden voineet säilyä kansan tavassa meidän aikoihin asti kuten uhripuutkin, joita vielä tavataan monessa kohden Keski- ja Itäsuomessa. Sanotaanpa Viitasaarella vielä säilyvän uhripuun, jonka kylkeen on leikattu epäjumalain kuvia, — ehkä samallaisia ihmisen muotoisia kuvauksia kuin ne, jotka M.A. Castrénin mukaan on tavattu iäkkäissä puissa Suomen pohjois-osissa.

Karsikolla, joka tehdään vainajalle ruumista kirkolle vietäessä, mahtaa tietysti olla joku toinen tarkotus. Sanomissa Turusta v. 1861 sanoo eräs matkustaja tavanneensa maantien varrella Viipurin ja Haminan välillä ison koivun, jonka kyljessä oli lukemattomia ristiä sekä vainajien nimillä ja kuolinvuosilla varustettuja lautasia. Sitä sanottiin ristikoivuksi ja selitettiin, että se estää vainajaa kotona käymästä. Hän näet seisahtuu nimeänsä katselemaan, mutta kun samassa näkee ristin, niin täytyy hänen palata. Kerrotaan että samaa tarkotusta varten muuallakin Viipurin läänissä piirretään risti puuhun tai kiveen kodon ja kirkon puolimatkalla. Lienee siis vainajan karsikollakin tarkotuksena estää häntä kotona kummittelemasta.

Muutamia virstoja ylempänä lepää Saimaan selkä tyynenä, rauhallisena Savo-emonsa sylissä. Se luopi korkeuteen päin suuren sinisilmänsä. Se ilmottaa tämän kristallikirkkaan silmänsä kautta salaisimmat, syvimmätkin sydämmensä pohjukat. Se kuvastelee siinä, niinkuin viaton lapsi, ainoastaan näitä kahta: emonsa kuvaa ja taivasta.

Ja tässä Imatran koski hurjana kuohuu, rauhattomana riehuu, sokaisenkeltaisena syökseytyy silmän näkemättömiin syvyyksiin.

Mikä perinjuurinen erilaisuus näissä molemmissa luonnon-ilmiöissä, mikä päinvastainen luonne näissä molemmissa näöissä! Kenpä näistä voisi vähintäkään sukulaisuutta keksiä! Vaan kuitenkin on niillä likempikin side keskenään kuin paljaan sukulaisuuden. Sama Saimaa-lapsi, joka tuolla äitinsä sylissä makasi, se nyt Imatra-nuorukaiseksi varttuneena yrittää tässä raivata itselleen tietä maailman kautta. Sama veri, joka lapsessa tyvenesti juoksee juontansa, se nuorukaisessa pöyhkeästi paisuu ja tahtoo halkaista suoniaan.

Hurja on tämä Imatra-nuorukainen, mutta "nuoruus, hurjuus — vanhuus viisaus". Katsokaa vaan pikkuisen tuonne edemmäksi, niin Imatrakin, viisastuneena, vakautuneena, niinkuin aika miehen sopii, taas tekee Vuoksena rauhallista, hyödyllistä työtä, kostutellen laajoja rantojansa, kuljettaen ihmisiä ja heidän aarteitaan.

Ja ihana, jalo on Imatra juuri hillittömässä hurjuudessaan! Katsos, kuinka hän äitinsä sylistä karattuaan kepeästi niinkuin vallaton vasikka hyppää ensimmäisten hänelle vastaan sattuvien hankaluuksien ylitse. Ne ovat Neitsytniemen kosket. Katsos, kuinka hän sitten, vastusten häntä yhä soukemmalle ahdistaessa, alkaa suuttua; hänen sappensa paisuu ja muuttaa hänen pintansa kellertäväksi; hän rientää yhä kiireemmin, pikemmin muka päästäkseen tästä ahdingosta. Hän ei ole vielä maailman rantaa tarpeekseen kokenut; hän ei tiedä vielä, että tämmöinen se on tie maailman kautta aina, ja että kulkunsa täytyy sitä myöten asettaa.

Ja viimmeinpä kalliot, melkein yhteen liittäytyen, näkyvät aikovan estää hänet tykkänään edemmäksi pääsemästä. Nyt hän aivan vaalenee vihasta, ja syökseytyy vimmaisesti alas pohjaan kallioita vastaan, ikäänkuin niitä kerrassaan puhkaistakseen. Mutta kova ikivuori ei hetkessä anna myöten — takaisin syöstynä kuohahtaa nyt koski korkealle, lennättäen valkeata vaahtoansa ilmoihin ja kiiveten, niinkuin kuoleman hädästä pois pakeneva, tuskallisesti ylös ahtaan rotkonsa seiniä myöten. Mutta hän vaipuu niistä voimatonna jälleen alas; kallioseinät ovat liian korkeat. Hän syöksyy taasen syvyyteen, koetellen, onko pohja siinäkin kohdassa yhtä rautaisenkova, ja taasen hän sitten tuskautuneena hyppää ylös äyräitä vastaan. — Tämmöiset ovat pääpiirteet tässä jalossa, kauhistavassa — ihastuttavassa näössä. Täydellisesti ei sitä voi sana selittää, kieli kertoa. Eipä edes kuva, ei paraskaan, voi Imatrasta oikeaa käsitystä antaa. En tiedä, mistä se tullee, vaan kaikki Imatran kuvat aina tekevät kosken paljon matalammaksi kuin miltä se todella näyttää. Lieneekö sitten silmän petos vaikuttanut niihin, jotka ovat sitä kuvata yrittäneet, vai lumonneeko kenties kosken pauhu ja jyminä katsojain silmät, sitä ei ole helppo päättää.

Joka kerta, kun olen istunut Imatran äyräällä ja katsellut sen viimmeisiä ponnistuksia, on minulle sattunut mieleen se vertaus, että se on aivan vangitun jalopeuran kaltainen, joka häkkinsä ahtauteen suuttuneena järisyttää sen seiniä, karjuen niin, että koko ympäristö kumajaa ja viskellen pitkää harjaansa, niin että siitä tuskan heruttamat hikikarpalot kauas pirskoilevat. Ja että tämä eläinnäyttelyn vertaus tulisi aivan täydelliseksi, vilisee täälläkin pitkin käsipuita häkin ympärillä ajattelemattomia ja halpamielisiä katsojia, jotka vangittua jaloa elävää härnäilevät ja pilkkailevat. He viskaavat sen kitaan puun karankoja, jotka vihainen peto hetkessä puree pieniksi muruiksi. He astuvat aivan liki äyrästä, ikäänkuin houkutellakseen sitä päälle tulemaan, ja nauravat sitten, kun se turhaan yritettyänsä vaan saapi heitä huiskahutetuksi kostealla harjallaan. He saastuttavat sen kallioseiniä joutavilla nimillään, ikäänkuin kerskatakseen kaikille jälkeentuleville, että heissäkin on ollut tuo verraton rohkeus tulla makaavaa hirviötä likelle. He tekevät köydentanssijakonstiansa sen ylitse, ajaen äsken laitetussa vaunuin tapaisessa laitoksessa rannasta rantaan, kutkutellaksensa maailmankaupungin ylellisistä huvituksista tylstyneitä hermojansa sillä tunteella, että muka taivaan äärettömyyden ja pyörteen pohjattomuuden välillä rautalangasta riippuvat.

Sattuipa kerta muutamalle älykkäälle miehelle päähän sekin, että toki on sääli antaa Imatran näin joutilaana peuhata. Sen veden voimalla olisi ilma puserrettava kokoon, tämä puserrettu ilma torvia myöten johdettava Moskovaan asti, ja siellä sen voimalla, kun se jälleen tavalliseen tilaansa pyrkii, pantaman liikkeelle satoja tehtaita. Tällä keinoin luuli hän saavansa, muistaakseni, 14,000 hevosvoimaa palvelukseensa. Mutta siinä luvunlaskussa oli pikkuinen, vaikka sentään sangen tärkeä erehdys. Nuo 14,000 voimaa Imatrassa, näet, eivät olekkaan hevos- vaan jalopeuran voimia! Jalopeuraa saattaa vangittuna pilkkanaan pitää, vaan ei sitä ikinä saa työjuhdakseen, orjakseen. Hei kuinka noiden viisasten herrain vedenjohtimet ja rattaat olisivat saaneet lystin kyydin, samassa kuin ne olisi paikoilleen asetettu! Olisivatpa itse keksijät saaneet kiittää onneansa, jos ei heidän olisi täytynyt seurata samalle matkalle! Ei, Imatra ei rupea tehtaita palvelemaan; ainoa tehdas, jota se käyttää, on hänen omansa, jossa se huviksensa sorvailee "kelräkiviä." [Keträkivet ovat välistä ympyriäisen, välistä 8:n näköisiä kiviä, jotka kosken kuohu on vuollut tämmöisiksi ja joihin se myös on piirustanut säännöllisiä viivoja.]

Eikös se siis toimita mitään tosityötä? Toimittaa kyllä, vaikka omalla tavallaan. Se viilee ja vuolee jo vuosituhannet sitä kalliokynnystä, joka Saimaan vedet Laatokan vesistä erottaa. Ennen muinoin, kun Imatra ensiksi työhönsä ryhtyi, oli tämä kynnys joka paikassa yhtä korkea kuin kosken reuna. Nytpä on se jo uurtanut itselleen syvän rotkotien ja uurtaa sitä yhä syvemmäksi, leveämmäksi. Pohjoisella rannalla näkyy vielä selviä jälkiä sen muinaisesta kulusta; siellä on useammassa paikassa, niin korkealla, ett'ei nyt kepein vaahtokaan enää niihin ylety, kalliot vuollut ja läpinäverretyt veden voimalla. Siihen aikaan Imatra luultavasti syöksi pystysuoraan alas tuolta kynnykseltä; se oli silloin oikea vedenputous eli köngäs, eikä koski niinkuin nyt. Tätä nykyistä seikkaa katsookin moni viaksi ja se muka halventaa Imatran arvoa, pystyjyrkkien koskien rinnalla. Mutta paraassakin Euroopan könkäässä, Schaffhausin könkäässä, ei ole sitä monipuolista vaihtelevaisuutta, joka Imatran juuri niin ihastuttavaksi tekee. Eikä sillä myös — kuivina vuosina on joskus sen poikki jaloin kahlattu — ole sinnepäinkään Imatran valtavaa vedenrikkautta. Trollhätta Ruotsissa on pikemmin Imatran veljeksi luettava, vieläpä suuremmaksi veljeksi, koska se on paljon korkeampi, mutta se on niin moneksi erinäiseksi pienemmäksi koskeksi jakautunut, ett'ei sen suuruutta ja jaloutta voi yhdellä silmäyksellä käsittää. Verraton on siis Euroopassa meidän jalo Imatra, eli, käyttääksemme Kalevalan ylistysvirttä hänestä:

    "Äl', armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
    Ja itsekkin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

    "Voi kuinka kirkas on illan kuu
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois.
    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel' entää;
    Mut koski kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purressaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
    Se kasteli häitä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Vellamon karjoja paimentaa
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Vellamon neidolla!
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla:
    Ja Vilhoa neitonen Vellamon
    Se katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuostapa neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan.
    Mut kertoa ei voi kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäki käypi hyrsky;
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Vellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään näyttää?
    — Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
    Sill' ompi jo kultana ihminen!"

    Jo päättää Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On Vellamonneidonpaasi,
    Se paasi, jolla hän Vilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mutt' neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan- onneaan.

Seuraa minua, hyvä lukija, hetkeksi aikaa rauhaisesta kodistasi Suomen lahden ulapoille. Sinä, joka ehkä olet viettänyt elämäsi päivät tyynen kotijärvesi rannalla tai salon honkien suojassa, voit siellä hengittää meren vapaata, raitista ilmaa, nähdä sen pauhaavaa taistelua, ihailla sen rauhallista lepoa. Sinä voit tutustua siellä luontoon, joka jylhyytensä vuoksi on viehättävä, oloihin, jotka ovat sinulle outoja, kansaan, jonka elämänsä puolesta täytyy kestää kovia taisteluja meren valtaa vastaan. Minä pyydän sinua kanssani tekemään pienen retken Suursaarelle. Mutta ehkäpä jo tämä nimi panee sinua vähän arvelemaan, kun muistelet kaikkia niitä kamaloita juttuja, jotka useinkin yksipuolisten kertomusten kautta ehkä ovat tulleet korviisi. Voin kuitenkin täydelleen jo alusta vakuuttaa, ett'ei mitään hengenvaaraa tässä suhteessa ole tarjona. Vaan jos muutoin matka tulee tuntumaan sinusta ikävältä ja sinä kyllästyt seuraani, niin voithan sinä minä hetkenä tahansa palata kotisi suojaan virkistyäksesi retken ikävyyksistä.

Keskellä Suomen lahtea melkein niillä paikoin, jossa se on levein, kohoovat Suursaaren [ei Korkeasaari, niinkuin sanomissa joskus näkee, joka muoto on suoranainen käännös ruotsalaisesta Hogland, Högeland] autiot kalliot merestä 400-600 jalan korkuisina. Etäältä ne näyttävät kuin kolme synkeätä pilvenmöhkälettä taivaanrannalla, mutta lähemmäksi tultuasi huomaat, että kaksi kaulainta yhdistää nuo kolme kauas häämöttävää vuorenhuippua Pohjaskorkian, Havukkavuoren ja Lounatkorkian. Koko saari onkin vaan vuoriryhmäke, lohkaistu irti Suomen maaemästä ja heitetty mereen "laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi." Sen kalliot ovat vuosisatoja onnellisesti kestäneet myrskyisen meren ankaroita hyökkäyksiä — paikka paikoin vaan ovat nämä uurtaneet jonkun hietarantaisen lahdelman tai kivisen poukamaan. Niin avonaiset ovat rannat merta vastaan, että tuskin ainoatakaan kelvollista satamapaikkaa löytyy aluksien turvaksi. Korkeat vuoret suojaavat kuitenkin itärannalla olevia kyliä merituulia vastaan.

Milloin kalastaja ensi kerran rakensi matalan majansa tänne meren selälle? siinä kysymys, johon sinä ihmisiltä voit saada yhtä vähän selvitystä kuin noilta mykiltä vuorilta. Että se merenkulkijoille oli tunnettu yhtä aikaisin kuin heidän purtensa alkoivat piirrellä Suomenlahden ulapoita, on aivan luonnollista, koska sen asema ja korkeus teki sen heille tien osottajaksi päivällä, samoin kuin sen kolme valotornia öisin nyt ohjaavat purjehtijan laivaa. Vuosisatoja on kuitenkin siellä ihmisiä asunut, sen tiedämme varmaan, ell'emme tahtoisikaan uskoa, että lappalaisia siellä on asunut, joista nimi "Lapinlahti" muistuttaa, ell'emmekä yhtyisi kansantaruun, joka antoi munkkien Alttarkalliolle rakentaa nykyään hävitetyn kivitarhan, jonka keskellä löytyi muka alttarina käytetty suuri latuskainen kivi toisen jalanveroisen kiven päällä. Ensimmäisistä Ruotsin valtakunnan Suomen valtioarkistossa säilytetyistä tilikirjoista tiedämme nimittäin, että Suursaaresta v:n 1540 paikoilla maksettiin kruunulle veroa 27 leiviskää kaloja, ja että se ynnä muut ulkosaaret sen itäpuolella kuului Viipurin ja kohta sen perästä Koiviston seurakuntaan.

Paremmin tiedämme, mistä saaren asujaimet ovat tulleet. Siihen antaa vastauksen kielimurre, siihen myös osaksi viittaa kansantaru. Edellinen osottaa, että Virolahden tienoilta eli länsi- ja itämurteen rajalta ensimmäiset asukkaat ovat Suursaareen saapuneet; sillä tämän saaren kielessä löytyy aineksia kummastakin Suomen päämurteesta. Kansa taas kertoo, että eräs talollinen Virolahden Kiislahdesta oli kerran matkalla Viroon. Yksin hän ankkuroitsi Suursaaren rannalle nykyisen Kiiskinkylän paikoille. Mutta sattuipa mies nyt näkemään kauniin unen, jonka johdosta hän päätti jäädä siihen ja pyysi lupaa saaren asukkailta, joita silloin jo löytyi nykyisessä Suuressakylässä. Nämät suostuivatkin anomukseen sillä ehdolla, että tulokkaat rupeaisivat heidän lampaanpaimenekseen. Tästä muka Kiiskinkylä sai alkunsa. Vielä nytkin löytyy Kiiski-nimisiä, useampiakin viimmeksi mainitussa kylässä.

Miten onkin, kansaa on karttunut, niin että vuodesta 1841 Suursaari lähellä olevan Tyttärensaaren kanssa muodostaa itsenäisen seurakunnan, jolla on oma pappinsa ja kaksi kirkkoa, yksi kummassakin saaressa. Tosin asukasmäärä ei ole aivan suuri: noin 1200:n hengen paikoilla, joista 700-800, sijotettuina kahteen eri kylään, tulee Suursaaren osaksi. Mutta tässäkin on niin kylliksi, että useimmat vaivalloisesti vaan voivat saada elatuksensa. Maastansa he eivät suinkaan voi hankkia sitä; sillä mitään kellertäviä viljavainioita sinä et siellä huomaa, etkä tuommoisia avaroita niittyjä, joista manteren mies niittää talven tarpeet karjallensa. Nimeksi tosin joka talolla on vähän niittyä, mutta hyvästikkin hoidettuna se useimmiten ei voi antaa talveksi ruokaa yhdelle lehmälle. Pikkuisia "tuhlimaita" (potaattimaita) näet siellä täällä, vaan tulos niistäkään ei ole suurempi, kuin että se riittää, siksi kuin saarelainen syksyllä Virosta hankkii talven tarvittavat. Meri se kuitenkin ennen kaikkea on, jonka uhkuvasta rinnasta hän imee elinvoimansa. Mereen hän kylvää, merestä hän satonsa korjaa. Kalanpyytö on hänen varsinainen elinkeinonsa. Kun kevään aurinko on sulannut lumen vuorilta, kun meri taas vapaana hengittää, silloin alkaa myös vilkkaampi liike saarella. Jaalat mereen, ja pieninkin talo lähtee johonkin läheiseen kaupunkiin hakeaksensa suoloja kohta alkavaa kutuaikaa varten. Nuotat laitetaan kuntoon. Johonkin kalliorotkoon kaadetaan kiehuvaa vettä ja siihen valetaan kuumennettua tervaa, jossa sekanesteessä nuotat kastetaan saadakseen ne kestäviksi, ja sitten ne kuivataan joko kalliolle hajotettuina tai "kärytpuihin" ripustettuina. Nuotat jaetaan suuriin, jotka vaativat kahdeksan henkeä, ja pieniin, joita vaan kuusi hoitaa. Erotus ei ole yksistään niiden suuruudessa, vaan siinäkin, että edellisten pyytämät kalat jaetaan kylän noin 60:n talon kesken. Pienien nuottien osakkaita taas on ainoastaan 2-4 taloa kussakin. Luonnollista on sentähden, että nämä viimmeksi mainitut osottavat paljoa suurempaa huolta ja intoa työssään kuin suurennuotan väki, ja niille pannaankin saaren rotevinta kansaa, jota vastoin vanhanpuolisia miehiä ynnä naisia enimmiten saa nähdä suurilla nuotilla. Toukokuun lopulla kutuaika alkaa ja kestää aina juhannukseen saakka — aika, jolloin myrskysäät ovat suursaarelaisen pyydölle samaa kuin halla maamiehen viljalle. Silloin vaaditaan kestävyyttä yhtä suuressa määrässä kuin ankarimmassa maatyössä.

Mutta — seuratkaamme mukana jollekkin kalaretkelle. Päivä on jo puolessa; hengetön tyyni vallitsee: sen vuoksi ei ole enää aikaa viipyä kotona. Nuotat lopetaan haapioihin, voimakkaat kädet tarttuvat airoihin, ja nytpä pannaan aika kiistaa, että ajoissa jouduttaisiin parhaimmille apajoille. Kun apaja on saatu omaksi, niin iltapäivän kuluessa tuon tuostakin käydään katsomassa soretta — pulakkeita eli kuplia vedessä niillä paikoin, joilla kalaparvi liikkuu — tai tarkataan, näkyykö vedenpinnassa uivan kalalauman väreitä. Jos ei mitään syytä ole soutaa nuottaa mereen, odotetaan auringon laskua. Kun viimmeisetkin rusopilvet taivaalla ovat vaalenneet, silloin on iltavedon aika. Nuotta "potkitaan" mereen, ja sill'aikaa kun väki vetää sitä maalla käsivoimin (veivit, joita useammissa paikoin manteressa käytetään, olisivat rotkoisilla kallioilla hankalat liikutella), niin perämies pysyy nuotan perillä valmiina päästämään sitä auki, koska se melkein joka apajassa tarttuu kiinni jonkun paaden taaksi tai sompa joutuu kivenrakoon. Saalis tällä kertaa ei ole niin runsas, että heti vedettäisiin toinen apaja. Pannaan sen vuoksi kaloja kiehumaan ja asetutaan leimuavan tulen ympärille, jossa jokainen koettaa hankkia itselleen niin mukavan aseman kuin mahdollista. Pianpa tuossa yksi jo niin makeasti nukkuu, ett'ei suinkaan luulisi kallion olevan hänen polstarinaan eikä kiven hänen päänaluksenansa; toinen piippukyssä suussa tuijottaa tuleen ja miettii varmaankin painavia asioita; hänen päänsä vähä väliin nyykähtää kalliota vasten. Muut joko seuraavat näitten esimerkkiä tai keskustelevat "päivän kysymyksistä." Joskus kuuluu korviisi oudonlainen laulu: suomea se ei ole, ruotsia täällä et kuule. Tutuilta tuntuvat sanat kuitenkin: virolaisia miehiä ja naisia, joita keväiksi joukoittain tulee saarelaisten nuottamiehiksi, on yhtynyt sekaäänisesti laulamaan jonkun kauniin laulun armaasta Eestimaastaan tai kaaltaalla huolehtivasta immestä.

Mutta, ei ole enää aikaa loikoa, "pimeintä aikaa" täytyy koettaa. Saalis lupaa hyvää, ja sen vuoksi kohta koittavan aamun hämärässä kaikki väki jaloilleen. Kuteva hailikala, joka ynnä siika on ainoa, jota Suursaaressa pyydetään, on ilmestynyt näillä paikoin, ja siitä syystä tänne kymmenittäin haapioita soutelee. Nytpä syntyy aika hälinä ja kiire. Vielä on toisella puoli nuottaa meressä, kun jo toinen aitaa oman nuottansa hänen ympärilleen. Ja kun viimmein on saatu haapio niin täyteen, että parraspuut vaan ovat vedestä ylhäällä, soudetaan kiiltelevät hailit kotiin, jossa ne mitataan, ruokitaan, virutellaan ja suolataan suuriin tynnyriin "viroreisua" varten. — Ilma pysyy yhä kauniina, eipä siis ole lomahetkeä kotona levähtääkkään. Uudestaan soudetaan virstoittain, uudestaan katsellaan soretta ja vedellään nuottaa; niin että parhaimmalla kutuajalla moni pariin kolmeen vuorokauteen ei ole tilaisuudessa suuresti silmiään ummistaa. Mutta hän tietääkin, että nyt on pyydön aika, että tämä aika voi tehdä hänen talvensa joko huolettomaksi tai jättää puutteen tulevan ajan kumppaniksi. Sen vuoksi hän panee kaikki voimansa liikkeelle ja osottaakin tuota kestävyyttä, jonka me yleensä tunnemme suomalaisissa. Ennen juhannusta kaikki saatavat ovat jo tynnyrissä ja suursaarelainen valmistautuu Viroon, jossa hän vaihtaa silakkansa elämänsä tarpeiksi.

Kerran sattui niin, että matkani kulki pitkän ja kolkon sydänmaan poikki, jonka puolivälissä sanottiin olevan erään uudistalon. Talvi oli. Kun lähtöni kylän viimmeisestä talosta oli jokseenkin iltapäivällä, neuvottiin minulle mainittu uudistalo yöpaikaksi. Tietä tähän yksinäiseen paikkaan ei ollut muuta kuin yksinäisiä heinä- ja halkomiesten jälkiä, jotka sydänmaalla haaroivat sinne tänne ja olivat hyvin eksyttäviä. Kauhean kylmä myrskytuuli puhalsi rajusti ja lakkaamatta, mutta lunta ei kumminkaan vielä tullut. Edessäni oleva taival oli melkein yhtä aavaa, osaksi jonkun tiellä vastaan tulevan pienen järven ja isojen nevojen tähden, osaksi senvuoksi, että metsämaatkin aina olivat jonkun ajan takaa poltetut monelta penikulmalta aivan putipuhtaiksi, niin että metsää ei näkynyt muuta kuin mitätöntä koivun ja pajun risukkoa. Syy mainittuin maiden alinomaiseen palamiseen oli se, että ne olivat kruunun metsämaita, jolla oikeudella kylien asukkaat, molemmilla puolin sydänmaata, polttelivat niitä mielivaltaisesti, parantaaksensa siten karjansa laitumia ja kruunun maiden keskellä olevia niitty-kurujansa. Niistä syistä oli mainittu taival niin aukea, että se näytti silmissäni jonkunlaiselta Suomeen muutetulta Saharan erämaalta. Edellä niitä aikoja, jolloin matkani sattui, oli ollut suvi-ilma, jonkatähden koko aukea oli aivan yhtenä jääkenttänä; ja kun tuuli oli niin ankara, ei reki tahtonut pysyä suorassa hevosen perässä, vaan se kääntyi aina poikkipuolin, joka teki kululleni paljon kiusaa ja hidastutti sitä. Ilta pimeni pimenemistään ja tuuli kiihtyi kiihtymistään, ja lanta alkoi tulla myrskyn ohessa. Minä koin usein tarkata näköäni sitä suuntaa kohden, jossa uudistalon olisi pitänyt löytyä, mutta ei mitään semmoista merkkiä ilmestynyt. Silloin rupesin pelkäämään, että jos en osaisikaan siihen uudistaloon, jos olisinkin unhottanut saadut neuvoni ja joutunut väärälle suunnalle,' jolloin ei olisi muuta tarjona, kuin jäädä vihdoin väsyneenä — uupuneena tuolle kauhealle, kolkolle aukealle, hevosineni hirmuisen myrskyn käsiin — kuolemaan. En kumminkaan antanut epätoivon itseäni voittaa, vaan ponnistelin kaikin voimin sitä suuntaa kohden, jonka pidin mahdollisiinmasti oikeana, sillä tietä ei enään ollut. Vihdoin viimmeinkin rupesi kaukaa taivaan rannalta häämöttämään korkeampaa metsää, joka jo viitatessa oli minulle ilmotettu olevan uudistalon löytämisen merkki. Tuon metsikön havaitsemisen luulen olleen saman minulle, kuin Saharan erämaan aavoilla hietikoilla matkustavaisille karavaneille on kaukaa havaittu kosteikko. "Tuollahan se onkin uudistalo", ajattelin, "sinnehän pääsen yöksi, eikä tarvitse minun jäädä tänne kuolemaan", ja kaksinkertaisella innolla rupesin ponnistelemaan metsikköä kohden. Lunta alkoi nyt tulla niin rajusti, ett'ei sylen päähän erottanut minkäänlaista esinettä ja niin katosi metsikkökin silmistäni; en enään osannut pitää suuntaa muutoin kuin tuulesta vaaria pitämällä. Hetken aikaa vielä näin taisteltuani, ilmestyi eteeni nuorta männikkömetsää, mutta tietä en löytänyt, josta olisi päässyt ajamaan sen läpitse eteenpäin; täytyi sitoa hevonen puuhun kiinni ja lähteä jalkaisin tietä hakemaan, jonka vihdoin viimmeinkin löysin; ja pian oli hevosenikin sinne viety. Vähän aikaa männikköä ajettuani, rupesi valkea pilkottamaan edestäpäin. "Tuollahan se on tavottamani uudistalo", ajattelin itsekseni iloisesti, ja pian olin uudistalon pihalla. Pienen, uuden tupasen akkunoista loisti kartanolle iloinen valkea ja melkeinpä kadehdin niitä onnellisia sisällä olijoita, jotka siellä olivat ulkona raivoavalta myrskyltä suojassa. Kun sain hevoseni riisutuksi, astuin kursailematta sisälle, toivotin hyvää iltaa ja pyysin hevoselleni suojaa. Mutta sitä ei heillä ollut antaa, sillä heidän oma hevosensakkin oli ladon nurkassa eri häkkelissä, johon ei suinkaan vieraita mahtunut. Eräs pieni vanha huonekömmänä olisi tosin ollut tyhjä, vaan sen ovi oli niin matalaksi lätistynyt, ett'ei hevonen mahtunut siitä sisälle.

Kun ulkona oli niin ankara myrsky ja lumen tulo, niin kovin tunnoton olisi se ihminen ollut, joka olisi saattanut hevosensa jättää suojatta myrskyn käsiin; pyysin siis talon väeltä, saisinko hakata mainitun kömmänän oven reijän isommaksi, että hevoseni siitä sisään pääsisi. Se luvattiinkin ja kirves annettiin minulle sitä varten. Kun olin pari hirttä saanut oven reijän päältä hakatuksi poikki, niin hevonen ja reki mahtuivat sisälle. Nyt toimitin hevoselleni vielä ruokaa ja juomaa yöksi eteen, ja sillä kerralla olivat näin elämän surut poistetut ja minä pääsin taas tupaan, tutustumaan perheeseen.

Tällä kertaa kun eivät omat huoleni enää olleet hämmentämässä huomiotani, näin heti, tupaan tultuani, että siellä vallitsi perinjuurinen kurjuus ja köyhyys. Akkunat olivat niin hatarat, että tuuli tuntui pitkin huonetta, ja myrskyn tuottamina tanssivat lumi-hiutaleet kilvan toistensa kanssa useamman kyynärän päässä akkunoista, joiden alla huoneen sisäpuolella oli jonkinmoisia lumi-kinoksia. Perässä oli pieni pöytä ja huonoilla makuuvaatteilla varustettu vuode; oven pielessä oli toinen vuode, jossa oli kehnoihin ryysyihin kääritty, noin seitsenvuotinen poika; se oli sinne vilua pakoon kiivennyt.

Emäntä näkyi olevan jotenkin nuorehko ihminen, mutta selvästi huomasi huonokin tuntija, että surut ja kärsimiset olivat ennen aikojaan kyntäneet vakonsa hänen muutoin niin säännöllisiin kasvoihinsa. Likellä takkaa makasi kätkyessä pieni lapsi, joka näkyi olevan kovin kipeä; luultavasti oli kätkyt saanut sijansa niin liki takkaa sen tähden, että valkea ulettuisi lämmittämään sairasta lasta ja niin suojelemaan häntä vilulta. Asujamina huoneessa näkyi vielä olevan: ijäkäs, harmaapäinen ukko ja vanha mummo, jotka näyttivät olevan pariskunta ja samassa perheen vanhimpina jäseninä. Viimmemainitut eivät näkyneet pitävän mitään lukua elämän kohtaloista; heille näytti olevan sama, olivat asiat miten hyvänsä. Hyvästi tahi huonosti, sama se, sillä he käsittivät asian siltä kannalta, että se pitää välttämättömästi niin olla, eikä sitä kukaan ihminen saata parhaalla tahdollaankaan muuttaa toiseksi. Tämän heidän mielipiteensä huomasin selvemmin heitä jäljestäpäin puhuteltuani; — ja kukaties se onkin ainoa kelvollinen luonne uudistaloa perustaessa, sillä semmoinen ei voi surra niitä vaivoja ja vastuksia, jotka välttämättömästi uudistalon alkajia kohtaavat. Mutta emäntä ei näkynyt enään olevan sitä luonnetta, sillä selvästi näkyi hän osaavan surra ja kärsiä.

Kun talonväki oli saanut tietää kotopaikkani ja matkani tarkotuksen ja määrän, rupesin tekemään heidän kanssaan keskustelua.

— "Kyllä se kotosella on, vaan se on vielä tervahaudalla tervaksia särkemässä", vastasi vaimo.

— "Herra Jumala!" huudahdin minä, "tämmöisellä ilmalla ja näin myöhään! Ettekö pelkää, että hänelle on joku vahinko tapahtunut?"

— "Minun Heikilläni ei ole tapana laskea lukua pahoista ilmoista eikä myöhäisistä ajoista; hän tekee työtä säihin ja aikoihin katsomatta, tavallisesti niin kauan kuin voimansa riittävät, ja kun ne rupeavat uupumaan, silloin hän kyllä tulee kotiin", sanoi vaimo innokkaasti, jota tehdessään hän nähtävästi oli hetkeksi unhottanut käsillä olevat surut ja huolet.

— "Mutta kun tuolla ulkona on niin ankara ilma ja semmoinen lumen tulo, jos se sinne uumertuisi?" arvelin minä taas.

— "Hauta ei ole kaukana kodista, ja se on tiheän metsän sisällä, josta on myrskyllä hyvä suoja; kyllä hän tulee, kun joutuu, saattepa nähdä", lausui vaimo luottavasti.

— "Joko kauan on asuttu tätä taloa?" kysyin taas, ikäänkuin kääntääkseni puhettamme toiselle uralle.

— "Eikö mitä; olin jo kohta viidenkymmenen vanha, kun se asia päähäni pöllähti, että pitäisi ruveta taloa tekemään. Kunpa nuorena ollessa olisikin se mieli ollut päässä", arveli ukko huolimattomasti, ja samassa lähti hän muorinsa kanssa ulos.

— "Kumpiko teistä on noiden vanhusten lapsi: tekö vai miehenne?" tiedustelin häneltä.

— "Minähän tuota olen heidän lapsensa; Heikki on tähän muualta tullut", vastasi vaimo.

— "On meitä ollut kymmenen kaikkiansa, vaan yhdeksän on kuollut", sanoi vaimo.

— "On niitä ollut neljäkin kaikkiansa, vaan kaksi on kuollut", sanoi vaimo surullisesti.

— "Niin, pikku Heikki-riepuni on kovin kipeä; pelkään hänenkin kuolevan", lausui vaimo surullisesti ja huokasi raskaasti.

Minusta tuntui että tuo nuorehko parikunta oli laiminlyönyt jotakin velvollisuuksistaan, joka oli ollut syynä heidän lastensa ennen-aikuiseen kuolemaan; sillä en vieläkään tuntenut tarkoin asukasten todellista sisällistä tilaa. Nähtyäni, ettei tällä kerralla suinkaan sopinut lisätä "kiviä kuorman päälle", sanoin vaimolle hyvin varovasti: "ettekö olisi voineet noita akkunoita laittaa tiheämmiksi?"

Hän näkyi hyvin käsittäneen, mitä sillä kysymykselläni tarkotin; hän näytti oikein säpsähtävän ja loi läpitunkevan silmäyksen päälleni ja sanoi: "voi hyvä vieras! Te ette tunne vielä meidän sisällisiä olojamme. Heikkini ei ole suinkaan laiska eikä huoletonkaan. Hän tekee työtä yötä ja päivää, kun vaan voimat vähänkin riittävät; muita työhön kykeneviä ei ole kuin hän, sillä vanhempani ovat jo vanhat ja voimattomat; ainoastaan minä kesäaikana voin häntä työssä auttaa. Heikin tähän tullessa ei tässä ollut paljo mitään viljeltyä maata, sillä vanhempani olivat jo vanhalla puolen ikäänsä, kun tulivat tähän ja alkoivat kylmään metsään mökkiä rakentaa. Näiden kuuden vuoden kuluessa on Heikki ahkeralla työnteollansa raivannut korpeen paljon uudismaata, ja toissa kesänä saimme jo niin paljon vuodentulosta, että Heikki rohkeni ruveta näitä huoneita uudesta rakentamaan, jona vuonna saimmekin tämän tähän määrään.

"Aikomuksemme oli viimme syksynä saada kamaritkin valmiiksi ja tuvan parempaan voimaan, mutta 'ihminen päättää, Jumala säätää', sanoo sananlasku, ja niinpä kävi meidänkin. — Viimme kesänä tuli kova katovuosi, joka vei kaiken toivomme ja — elon elämämme; tilamme puoliin ulostekoihin olemme saaneet myödä kaikki, mitä hengestä irti oli.

"Nyt kokee Heikki, yötä päivää, vetää tervaksia haudalle ja särkeä niitä, että saataisiin survon ja petäjäisen sekaan selvää viljaa koko vuoden ajaksi; mutta huoneitten laittamisesta ei voi olla puhettakaan."

Tämä vaimon surullisesti sointuva, viaton ja mielestäni totuuteen perustettu puhe kumosi kerrassaan kaikki ennakkoluuloni.

Vaikka mitä vielä olisimmekin puhelleet ja keskustelleet, ei kumminkaan pelkoni haihtunut isännän poissaolon tähden. Nyt varsinkin, kun puheen aineet tuntuivat olevan lopussa ja kun taskukelloni alkoi näyttää yhdeksää, alkoi pelkoni kiihtyä kiihtymistään, että tuolle vaimon hyvälle miehelle on tapahtunut joku vahinko. Mutta huoltani en kumminkaan hennonut uudestaan ilmottaa lisäsuruksi ilmankin jo niin paljon kärsivälle vaimolle. Vaan kun pelkoni oli korkeimmallaan, rupesikin kopina kuulumaan porstuasta, ja samassa astui kauhean luminen mies tupaan. Hän pudisteli lumen pois päältänsä, laski kirveensä laapiin ja kintaansa naulaan, ja meni päätäsuoraa takan tykönä olevan kätkyen ja vaimonsa tykö — hän ei näyttänyt huomaavan minua, kun istuin varjopuolessa. — "Kuinka pikku Heikki voipi?" kysyi hän hiljaisesti vaimoltansa.

— "Pikku Heikki-raukka on kovin kipeä, luulen, että hän kohta kuolee", vastasi vaimo.

— "Jumala varjelkoon!" sanoi huolestunut ja vaivoistansa väsynyt isä, astui pienokaisen kätkyen tykö, kohotti sen silmivaatetta, kyyristyi kätkyen yli ja kylmillä kohmettuneilla huulillansa — suuteli lapsensa kuolonkalpeilta kasvoilta pois ne hikipisarat, jotka taudin rautainen ja säälimätön käsi oli niihin nostanut. — Silloin en ollut kyllin voimakas estämään karkaamasta silmistäni parvea kirkkaita kyyneleitä. Mies nousi siitä ylös, ja vaimo sanoi hänelle — luultavasti siten ilmottaaksensa, että täällä on vieras. — "Miksi sinä olit näin pahalla ilmalla niin kauan? Vieraskin alkoi peljätä sinun näin kauan poissaoloasi." Isäntä näytti säpsähtävän viimmeistä osaa vaimonsa lauseesta, ja sanoi: "kuka vieras täällä sitten on ollut?" Vaimo viittasi minua kohden ja sanoi: "tuossahan vieras on vielä nytkin." Nyt vasta isäntä havaitsi minun ja alkoi kysellä: mistä olen, mihinkä menen ja miten olen tämän kautta joutunut kulkemaan. Kysymyksiinsä välttävät tiedot saatuansa, näytti hän olevan tyytyväinen tilaansa, ja sanoi: "kyllähän tuolla ulkona on oikein paha ilma, vaan kuitenkin täyden kuun aika, että pyrylläkin näkee semmoista työtä tehdä, kuin tervaksien särky on; ei jouda joutilaita käsiä pitämään, jos mieli on joukon elää tämän kovan ajan yli." Sen tehtyänsä rupesi mies vasta lämmittelemään kohmettuneita käsiään takka-valkealla ja vaimo laittoi hänelle illallista. Hän otti uunin suusta toisella kupilla peitetyn kupin, jonka hän toi pöydälle, ja vielä lisäksi tuli: karhea sekaleipä, toisen kupin pohjassa pisare maitosintua ja suolaruuhi; näin oli illallinen valmis. Minä rupesin syömään evästäni ja isäntä illallistansa. — Muu väki oli tietysti syönyt illallisensa ennen minun tuloani. Silmäilin silloin, mitä kupissa oli, jonka vaimo uuninsuusta toi pöydälle: se oli pettupuuroa, höystettyä vähillä suuruksilla. Mies, syömään ruvetessaan, otti lakin pois päästään, pani kätensä ristiin ja siunasi; sitten hän mursi karhean leipänsä, kasti sitä suolaan, söi sitä alle ja puuroa päälle. Nyt rupesi oven pielessä makaava poika näyttämään elonmerkkiä, sillä hän paitasillaan hypätä kapsahutti vuoteelta lattialle, juosta kapitti isänsä tykö ja hoki: "isä, isä!" Mies otti pojan syliinsä, nouti vuoteesta vaateriepuja, kääri ne pojan ympärille ja niin he menivät yksissä neuvoin jatkamaan illallista. Minun kävi poika-riepu kovin säälikseni: otin siis eväästäni puolen leipää, johon panin voita päälle, ja palasen lihaa, ja vein ne hänelle, mutta eipä poika tahtonut ottaa niitä mitenkään vastaan, vaikka kuinka olisin häntä siihen kehottanut. Hän näkyi pitävän sitä saalistansa niinkuin yrttiä, eikä raskinut siitä syödä muuten kuin näpistelemällä. Sitten kuulin hänen sanovan äidillensä hiljaisesti: "Heikillekkin." — "Ei Heikki-raukka saata nyt syödä mitään, hän on kovin sairas; syö nyt vaan itse!" sanoi hänen äitinsä. — "Hyvä Jumala minkälainen rakkaus tuollakin raukalla on pieneen veljeensä, vaikka ei suinkaan oma nälkänsäkkään liene kaukana!" ajattelin sen huomattuani. Äitinsä viimmeiset sanat kuultuansa söi nyt poika saaliinsa ahnaasti loppuun.

Tähän asti oli takkavalkea lämmittänyt ympärillä olijoita jotenkin välttävästi, mutta nyt loppui valkea ja samassa kylmyys tuntui vallottavan koko huoneen. Vaimo rupesi minulle esittelemään, että menisin vaarin ja muorin kanssa saunaan maata, jonka vaari oli jo iltapäivällä lämmittänyt. Sillä tämän tuvan sanoi hän olevan niin kylmän, ett'en minä täällä tarkenisi, semminkään kuin vuoteita ei ollut. Esitys tuntui varsin hyvältä, sillä tunnustaa täytyy, että itsekkin aloin murehtia yön yli toimeen tulostani kylmän tähden. Poika pantiin vuoteeseensa maata; vaimo nosti sairaan lapsensa kätkyineen takan liedelle, saamaan siinä lämmintänsä, ja istui itse viereen valvomaan ja hoitamaan sairasta lastansa; mies väsynynnä vaivoistansa vääntyi, vaimonsa kehotuksesta, pehkuvuoteelle pitkäksensä, ja minä, otettuani päällysvaatteeni mukaani, lähdin saunaa kohden.

Ilma ei ollut yhtään asettunut: kova tuuli kävi ja lunta tuli niin sakeasti, että oli mahdoton erottaa minkäänlaista esinettä. Ennen kuin menin saunaan, täytyi käydä ensin vaalimassa ja hoitamassa hevostani, joka kumminkin oli nyt hyvässä suojassa, kun kerran olin saanut sen huoneeseen.

Saunan tykö tultuani huomasin, että sen ovi oli tuuleen päin; ovi oli hyvin hatara ja tuuli sitä rytyytti ja remputti. Koetin vetää sitä auki, vaan sepä ei auennutkaan millään keinoin; koetin ryskyttää kovasti, mutta turhaan, sisältä ei kuulunut mitään. Minulle jo alkoi aika käydä ikäväksi, ankaran kylmän tähden, ja sentähden rupesin kaksin käsin, voimieni takaa, repimään ovea auki. Nyt rupesi se viimmein heltimään, ja saunan sisältä kuului aika rytinä ja romina. Samassa kajahti sieltä myös jokseenkin äreä ääni: "no mikä siellä nyt on?" — "Avatkaa vieraalle ovi! Minut käskettiin saunaan maata", huusin minä ulkoa.

— "Älkää vielä, kun minä saan oven auki", kuului vanhuksen ääni saunasta. Sitten hän tulla köhmi lattialle ja rupesi nypläämään ja näpläämään, ähkäämään ja puhkaamaan, eikä koko oven avaamisesta tullut mitään.

— "Eihän tuota saa auki", vastasi ukko ja hän rupesi oikein hartiain voimilla repimään ja riuhtomaan, ja vihdoin viimmeinkin ovi aukesi. Minulle tuli jo niin vilu ulkona pitkällisen oven aukaisemisen aikana, että hampaat suussani kalisivat.

Kun pääsin saunaan, selkesikin pian syy pitkälliseen odotukseeni tuolla oven takana: ukko ei ollut huomannut sitä, että siellä joku ihminen ryskytti ovea, vaan oli luullut tuulen sitä rämyyttävän, niinkuin se tekikin sille myötäänsä, ilman ihmisen auttamatta. Kun ovi oli niin hatara ja muutenkin rempallaan, eikä siinä ollut luotettavia kiinnipitimiä, niin ukko oli sitonut sen kiinni saunan periseinää pitkin rakennetulla lavalla olevaan reen jalasten paininpuuhun joillakuilla vitsoilla ja rihmoilla, ja sen hän oli tehnyt niin sompeloisesti ja koneellisesti, ett'ei itsekkään saanut sitä auki muutoin kuin väkirynnäköllä. Sauna oli hyvin pieni: kun vaari muorinensa makasi mainitulla perässä olevalla lavalla, ja kun siinä oli vielä joitakuita astiain kimpilautoja kuivamassa ja vielä päälliseksi mainittu paininpuu jalaksinensa aivan seinän vieressä, niin lavalle ei ollut ajattelemistakaan päästä maata; penkkinä, sivuseinällä, oli vaan yksi pieni hirren kapula, johon ei ensinkään sopinut makaamaan ja lattia oli sekä siivoton että kylmä, jotka syyt tekivät sen kelpaamattomaksi makuusijaksi. Muuta neuvoa ei ollut, täytyi ruveta tuolla penkin tapaisella, lavaa vasten nojallaan, istua kykkimällä yötänsä viettämään. Jos kuinkakin olisin teetellyt, niin unta ei tullut; rupesin siis tekemään puhetta ukon kanssa.

— "Eipä sitten ole naapurista apua odottamista, jos joku äkkinäisempi turma sattuisi tulemaan", sanoin taas.

— "Ei; täällä pitää tulla toimeen omistansa", vastasi ukko tyytyväisesti.

— "Te olette kaiketi saaneet monta kovaa kokea elämässänne?" kysyin taasen.

— "Mutta jos otaksumme, että lapsenne ovat kuolleet sentähden, että heiltä on puuttuneet kaikkein tähdellisimmät elämän tarpeet", sanoin minä varovasti.

— "Eikö mitä", sanoi ukko. "Myllerön Matilla on ollut paljon huonompi toimeentulo kuin meillä, ja yhtäkaikki sen lapsikakarat elävät kaikki terveinä ja ovat punaposkisia ja palleroisia kuin hylkeet. — Semmoiset mielipiteet ovat aivan joutavia — kuka kuolemasta estää? Syy lastemme kuolemaan on vaan se, ett'eivät ne — eläneet", lausui ukko huolettomasti ja vähän närkästyksissään.

Kun huomasin ett'ei senlaatuiset puheet huvittaneet ukkoa, käänsin puhettani toiselle uralle ja kysyin: "kumpiko teistä on vanhempi, tekö vai muorinne?" (— muori oli aikoja nukkunut —).

— "Vanhin; ja onpa siinäkin ollut vastusta meidän osaksemme, saadessamme häntä ihmiseksi", sanoi ukko, ikäänkuin peläten, että taas uusisin sen ikävän lasten kuolemajutun.

— "Minusta näyttää, että hän on parempi kuin tavallinen", väitin ukkoa vastaan.

— "Eikö mitä, kyllä muitakin on semmoisia", arveli ukko, ikäänkuin ilmottaakseen, että kaikkein täytyy tehdä voimiensa takaa työtä, jotka vaan uudistalossa tahtovat oman ja perheensä hengen elättää.

— "Eipä siinä mitään pelkäämistä; joka ei voi elää, se kuolee", lausui ukko huolettomasti, ja alkoi samassa nukkua ja kuorsata.

Mielelläni olisin suonut unen tulevan itsellenikin, vaan sitä ei tullut. Ukon välinpitämätön luonnonlaatu kangasteli vaan alati mielessäni. Tuvassa olevat, hellä isä ja äiti, heidän sairas lapsensa ja siellä tanssivat lumihiutaleet olivat elävinä kuvina mielessäni. Minä olin saanut tutustua koko uudistalon perheen, heidän luonteittensa ja sisällisten olojensa kanssa. Ennen kuin mies oli työstä tullut, ajattelin itsekseni, että jos hän olisi joku kylän heittiö, joka kelvottomuutensa tähden oli joutunut tähän elämän kovaan kouluun; mutta miehen kotiintulo riisui minulta kerrassaan semmoiset ennakkoluulot. Silloin näin, että mies ei ollut mikään kurja olento, vaan hyvänkokoinen, jänterä ja solakka, säännöllisillä kasvojen juonteilla varustettu. Hänen poskissaan näkyi vielä jälkeä nuoruuden ruusuista, vaikka selvästi näki, että vaivoista valuva hiki oli kokenut niitä ahkerasti pois huuhtoa. Silloin näin, ett'ei hänen sydämmensäkkään ollut tyhjä ontelo, eikä tunnollisuutta vailla, vaimonsa miehenä ja lastensa ja perheensä isänä, koska hän — niinkuin ennen olen kertonut — suuteli hellästi sairaan lapsensa otsalta pois ne hikipisarat, jotka tauti oli siihen saattanut — sanalla sanoen: hänessä olisi ollut isäntää vaikka minkälaiseen hoviin. — Silloin tulin myös huomaamaan, ett'ei mikään ulkonainen pakko ollut häntä ohjannut tähän kovaan kotiin, elämän vaivoja kärsimään, vaan että siihen oli ollut väkevämpi sisällinen syy — rakkaus vaimoonsa, siinä oli syy, ja hän otti vastaan tuon sisällinen kutsumisensa, ja kantoi nurkumatta sitä kuormaa, jonka sen totteleminen myötänsä tuotti. Nuot kaikki pyörivät sekaisin ajatuksissani ja unta ei tullut. Otin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani, se oli puolivälissä kaksi. Olisin katsonut tupaankin päin, näkyykö sieltä valkea, vaan sillä puolella ei saunassa ollut minkäänlaista akkunaa ja ovi oli jälleen sompuloitu kiinni, niin että minun oli mahdoton sitä saada auki ja jälleen kiinni. Kallistuin siis taas istuallani nojalleen lavaa vasten ja vihdoin viimmeinkin tapasi minun uni.

Minä uneksin ja olin olevinani tuolla tuvassa isän ja äidin ja heidän sairaan lapsensa luona. Myrsky oli kahta ankarampi, kuin se illalla oli ollut, ja kahta ankarammin tanssivat lumihiutaleet tuvassa. Lapsi oli kovin sairasna, ja isä sekä äiti istuivat murheellisen näköisinä kätkyen vieressä. Kauhea tuulispää paiskasi silloin oven seinään ja parvi isoja lumihattaroita töytäsi samassa sisään, jotka hurjassa tanssissa kiitivät ympäri huonetta; äiti pani kätensä ristiin ja siunasi, mutta isä laskeusi kätkyen viereen polvillensa, kurottui sen yli ja painoi suutelon sairaan lapsensa kuolonkalpeille kasvoille. Nyt tuli ovesta valkoinen, läpikuultava, liehuva haamu, jolla oli kauniit siivet hartioilla. Hän oli niin keveän näköinen, että hän ei näyttänyt käyvän maassa ollenkaan. Haamu tuli suoraan kätkyen tykö, laskeusi sen yli ja peitti sen kokonaan. Kun hän siitä nousi ylös, huomasin minä, että hän oli sairaan lapsen sovitellut kauniisti siipeinsä alle. Murheellinen äiti havaitsi sen: "Herra Jumala! Mihin te minun lapseni viette?" sanoi hän haamulle. — "Sinne, jossa ei enää lumihiutaleet tanssi, ja jossa ei isän tarvitse koskaan enään suutelolla kuivata hikeä hänen otsastansa", kuiskasi haamu hätäilevälle äidille; äiti hymyili surullisesti. Sen tehtyänsä lähti haamu lapsen ja tanssivien lumiparvien kanssa ulos, semmoista vauhtia, että ovi meni siitä liehkeestä kiinni heidän jälkeensä. Minä riensin ulos katsomaan, mihinkä he menisivät, ja huomasin että haamu lapsen kanssa kiiti ilmassa lumihattaroiden kanssa kilpaa, aina ylemmäksi ja ylemmäksi; minä seurasin heitä silmilläni niin kauas kuin näin, vaan viimmein he katosivat näköpiiristäni. Tuuli vinkui ja kiljui puiden latvoissa ja huoneitten seinissä, ja minä kuulin tuulen seassa veisattavan: "Kunnia, kiitos ja ylistys olkoon Herralle meidän Jumalallemme ijankaikkisesta ijankaikkiseen!"

Kun heräsin unestani, oli vaari noussut ylös ja kiskoi päreitä, pärevalkean valossa; muori oli myös jo ylhällä ja kutoi sukkaa. Mielelläni olisin nähnyt pitemmältäkin niin autuallista unta, vaan se ei käynyt enään laatuun, sillä olinhan nyt valveellani. Minulla pysyi uni mielessäni, ja rupesin aavistamaan, että lapsi on — kuollut.

— "Eikö mitä; mitä minä siellä olisin käynyt", vastasi ukko huolimattomasti.

— "Kyllä kaiketi se osaa kuolla ja elää ilman minun katsomattanikin", sanoi ukko kylmästi.

Tuo ukon vastaus tuntui taas hyvin yhtäkaikkiselta ja huvittomalta; sivalsin siis vaatteeni ja lähdin ulos. Ilma oli tyyntynyt ja lumentulo lakannut; päivä koitti. Kun olin hevostani käynyt katsomassa, astuin tupaan. Kätkyt oli samalla paikalla takan liedellä, johon se illalla nostettiin ja pärevalkea oli pihdissä palamassa, jonka alla oli iso koko korsia. Isä ja äiti istuivat kätkyen vieressä ja katsoa tuijottivat kätkyeeseen; he näyttivät olevan niinkuin kivettyneet. Selvään näkyi, että runsas kyyneltulva oli valunut alas kummankin kasvoja myöten, mutta kyynelten lähteet olivat nyt kuivuneet.

Vaimon näitä sanoessa, satuin luomaan silmäni miehen kasvoihin: suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näin silloin hänen miehekkäissä kasvoissaan; suuri kyynelparvi nyt valahti minunkin silmistäni.

Kun matkani tarkotus oli mennä aina eteenpäin, panin hevoseni aisoihin ja lähdin umpiteitä pyrkimään. Koko sen ikävän taipaleen pyöri uudistalon kuva kokonaisuudessaan mielessäni, eikä se sieltä ole koskaan kadonnut.

Mainitulla pitkällä taipaleella tuli mieleeni seuraava ajatus: kun maita ja valtakuntia vallotetaan sodalla, niin se maksaa mahdottoman paljon ihmisverta ja henkiä. Mutta kuinka paljon ihmishenkiä lienee myös maksanut Suomen vallottaminen viljelykselle ja yhteiskunnallisille ihmis-asumuksille? Tätä taipaleella sielussani syntynyttä kysymystä ei voi mitkään tilastolliset tiedot vastata, sillä:

    "Ken taistelut ne kaikki voi
    Kertoilla kansan tään,
    Kun sota laaksoissamme soi
    Ja halla nälän tuskat toi?
    Sen vert' ei mittaa yksikään,
    Ei kärsimystäkään."

NELJÄS JAKSO.

Kreivi Pietari Abrahaminpoika Brahe — tavallisesti kutsuttu "Pietari Brahe nuorempi", eroitukseksi Kustaa Vaasan aikuisesta iso-isästään — oli jo Kustaa Aadolfin eläessä ollut taitonsa ja kelvollisuutensa kautta kanslerin kilvoittelija kuninkaan suosiossa ja seisoi nykyänsä, vaikka vasta 35:n vanha, Oxenstiernojen etevimpänä vastustajana valtaneuvoskunnassa. Hänen korkea sukunsa ja suuri kykynsä näyttikin vaativan hänelle itsenäistä vaikutusalaa, ja molemmin puolin huomattiin viisaimmaksi sillä tavoin karttaa haitallista eripuraisuutta. Niinpä nyt kreivi Brahe kesällä 1637 neuvoskunnan yksimielisellä päätöksellä määrättiin Suomen kenraali-kuvernöriksi kolmen vuoden ajaksi. Hän on tähän luottamukseen vastannut semmoisella tavalla, joka tekee hänen hallitusaikansa kauniimmaksi rauhanlehdeksi isänmaamme historiassa. Olemme useat kerrat nähneet, kuinka Suomenmaa aina virkistyi ja tointui yhteiskunnallisista epäkohdistansa, milloin kuninkaat joskus kävivät sen oloja omin silmin tarkastamassa. Mutta sama hyöty, joka oli lähtenyt Kustaa Vaasan, Kaarlo IX:n ja Kustaa Aadolfin käymisistä, seurasi myöskin Pietari Brahe'n virantoimesta tässä maassa; sillä se valta, jolla hän oli varustettu, oli enemmin varakuninkaan kuin kenraalikuvernöörin, ja itse hän heti alusta hyvän isännän innolla ja huolella ryhtyi tehtäviinsä. Marraskuun 21 p. 1637 hän astui maalle Turussa ja alkoi kohta järjestää maan keskihallitusta. Hänen virka-alansa käsitti koko nykyisen Suomenmaan, paitsi Pohjanmaata, joka edellisinä aikoina oli ollut Länsi-Pohjaan yhdistetty, ja nytkin, vaikka eri maaherralla varustettuna, luettiin Ruotsiin kuuluvaksi. Muussa Suomenmaassa oli nykyään neljä maaherraa, nimittäin Turun läänin (Satakunnan ja Ahvenan kanssa), Hämeen-Uudenmaan, Viipurin läänin (Savon kanssa), sekä Käkisalmen läänin. Näiden yhteiseksi keskukseksi oli maamme nyt saanut ylimmäisen hallituksensa Turussa, jotenkin täydellisellä virkalaitoksella. Kamreeri ja sihteeri kirjureinensa, komisarius ja kirjanpitäjä ynnä useat muut palvelusmiehet kuuluivat uuden kenraalikuvernöörin virastoon, ja 12 trapanttia ympäröitsivät häntä, niinkuin Rooman liktorit muinoin konsuliansa. Viivyttyänsä kaksi kuukautta Turussa, hallitusvirastoa järjestämässä, lähti Brahe seuraavan Tammikuun loppupuolella, puolisonsa Kristiina Stenbock'in kanssa, lavealle tarkastusmatkalle Hämeen ja Savon kautta Käkisalmeen saakka, josta hän sitten palasi Viipurin-Uudenmaan tietä ja oli Toukokuun ensi päivinä taas Turussa. Se kertomus, jonka hän nyt antoi Ruotsin hallituskunnalle maamme tilasta ja tarpeista, oli ensimmäinen suunnitus tehtäviin parannuksiin ja ansaitsee muutoinkin erinomaista huomiotamme.

"Ylipäänsä" — lausui kreivi Brahe — "on tämä maa niin iso jo paikoittain niin rikas, etenkin kalansaaliilta ei ainoastaan merenpartailla, vaan sisämaassakin, sen useissa ja laveissa järvissä, että se sen puolesta voittaa kaikki muut tunnetut maat; kelvollisia metsiä on runsaasti, täynnä lintuja ja turkkieläimiä, vuorikaivoksia alkaa myöskin siinä ilmaantua, niin että, jos Jumala sallisi sen tulla siihen kuntoon, jonka inhimillinen järki katsoisi mahdolliseksi, se minun mielestäni olisi verrattava laveata alaansa lukematta johonkuhun, eikä aivan vähäiseenkään, kuningaskuntaan Euroopassa:"

Tämän yleisen arvostelun perästä puhuu kreivi erinäisistä kohdista järjestänsä. Kirkollisen hallituksen suhteen hän valittaa taikauskoisuuden suuresta vallasta; sanoo kuitenkin kirkkojen olevan joka paikassa papeilla hyvin varustettuina, vaikka useat näistä opissa ja elämässä eivät ole sanankuulijoillensa esimerkiksi, vaan pahennukseksi. Turun hiippakunnassa, jossa jäntevä Rothovius jo oli kymmenen vuotta vallinnut, oli järjestys kuitenkin parempi kuin itäisessä hiippakunnassa, jonka piispa, Melartopaeus, nyt oli vanha ja raajarikko, ja konsistorion jäsenet enimmältä osalta vähemmän kelvollisia. Pahimman häiriön teki siellä puolen tuo "Venäläinen hapatus", s.o. Käkisalmen läänissä vallitseva Kreikanusko, joka oli muka enemmän karttumassa kuin vähenemässä; sillä useat sinne asettuneet Suomalaisetkin (muusta Suomenmaasta) taipuivat Kreikan-uskon puolelle. Brahe, niinkuin muut tämän ajan hallitusmiehet, toivoi Lutherin uskon vähitellen voittavan sijaa, ja soimasi sitä, että tähän lähetys-alaan oli pantu kaikkien huonoimmat Lutherilais-papit, jotka kyllä olutkapakoissa, piippukynä hampaissa, herjasivat Venäjän uskoa, mutta sillä tavoin ainoastaan herättivät herjausta toiseltakin puolelta. Kristillisyyden virkistämiseksi ylipäänsä katsoi Brahe tarpeelliseksi, että liian isot pitäjät jaettaisiin, ja että lisättyjen koulujen kautta, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseuduillakin, raakuus saataisiin kansasta luopumaan. Vaan edellä kaiken hän tahtoi Akatemian eli Yliopiston perustetuksi Suomenmaata varten Turun kaupunkiin. Hän oli tästä asiasta, joka jo ennen oli hallituskunnassa kysymyksenä ollut, heti tänne tultuaan kirjoittanut Ruotsin hallitusmiehille ja muistutti nyt uudestaan semmoisen laitoksen suurta tarpeellisuutta. Ainoastaan sillä tavoin voisi myöskin maan kova puute kelvollisista lainlukijoista ja muista virkamiehistä tulla autetuksi.

Ylipäänsä oli maan virkalaitoksissa vielä paljon epäjärjestystä, varsinkin alhaisempien virkamiesten kelvottomuuden tähden. Lainkäytöksessä oli tosin hovioikeuden asettaminen ollut alku parempaan järjestykseen, mutta alisissa oikeustoissa oli todellakin kaikki parannustoimi tehoton, niin kauan kuin tuomarivirat jaettiin läänitykseksi ja palkinnoksi valtakunnan ylimyksille, jotka nauttivat viran suuret tulot, mutta teettivät sen toimet huonopalkkaisilla sijaisilla eli lainlukijoilla. Tämä epäkohta oli tätä nykyä yhä karttumassa ja synnytti rahvaassa niin paljon mielipahaa, että useat kihlakunnat olivat äskettäin Ruotsin hallitukselle tehneet anomuksen saada laamanni- ja tuomariverot poistetuiksi, koska sen nimiset virkamiehet eivät kumminkaan tehneet niistä mitään hyötyä. Nämä anomukset oli hallitus tietysti hylännyt, ja Pietari Brahe oli liian paljon ylimysmielinen, että hänkään olisi tahtonut koskea tämän haitan sydänjuuriin. Vaan välittäväksi keinoksi hän jo vuoden alussa oli ehdotellut, että lainlukijain pitäisi saada joko kuudes osa viran tuloista taikkapa edes 10 taaleria kultakin käräjäkunnalta, kuten Kustaa Aadolfin aikana oli ollut säädetty; ja jälkimmäiseen ehtoon hallitus antoikin väliaikaisesti vahvistuksensa. Sen ohessa Brahe ehdotteli tärkeitä parannuksia ylöskantolaitokseen. Ylöskantomiesten paljous ja verokappaleiden moninaisuus oli hänestä suurin syy niihin petoksiin, joilla sekä kruunun että rahvaan oikeutta loukattiin; sen vuoksi kaikki veroparseelit piti muka muutettaman neljään lajiin, nimittäin viljaan, kalaan, voihin, tervaan, mutta, yksi ylöskantomies asetettaman kaikkia saman paikkakunnan veroja varten. Yllämainittu veroparseelien muuttaminen on vasta meidän aikoina voitu toimeen panna; mutta tämä kaksi vuosisataa takaperin tehty ehdotus todistaa miehen selvää ja käytännöllistä hallintoaistia. Paitsi sitä oli Brahen mielestä tarpeellinen eroittaa Uusmaa Hämeen läänistä ja Savo Viipurin läänistä, koska kaukaisemmilta seuduilta rahvaan oli aivan hankala käydä läänihallituksensa luona ja maaherrain mahdoton hallita liian laveita aloja. Samasta syystä oli hänestä myöskin tarpeellista asettaa useampia markkinoita maan sisäosiin, jossa kaupungeita vielä tykkänään puuttui, ja semmoisiksi kauppa-asemiksi ehdoteltiin joku paikka ylisessä Satakunnassa sekä Hämeenlinnan ja Savonlinnan edustat.

Kaupan suhteen olivat kreivin mielestä Suomen luonnolliset edut erinomaisen suuria. Hän luuli mahdolliseksi vähällä vaivalla avata venekulkua Porista Päijänteelle, siitä Saimaan vesille, ja niiltä sekä Oulujärvelle pohjasessa että Viipurin lahdelle etelässä. Viimmemainitussa paikassa hän oli tarkastellut entisiä kaivantoyrityksiä ja piti niiden jatkamista hyödyllisenä. "Ja koska maalta liikenee enemmän tavaroita, kuin mitä se ikinä tarvitsee jälleen vastaan ottaa" — kuuluvat Brahe'n sanat — "en näe mitään puuttuvan kaupunkien erinomaiseen hyötymiseen". Turusta ja Viipurista oli muka paras toive; niiden jälkeinen oli Helsinki, joka kuitenkin oli muutettava Vantaa-joen suusta uuteen paikkaan. Tämä muutto pantiinkin heti toimeen. Brahe oli ensin ehdotellut uudeksi kaupunkin-asemaksi Santahaminan (joka jo Kustaa Vaasan aikana oli puheena) ja sitten Söörnäs'in niemen; mutta molemmat paikat huomattiin liian ahtaiksi, ja hallitus vihdoin (v. 1640) määräsi Estnäs'in nokan, jossa siitä ajasta onkin Suomen nykyinen pääkaupunki.

Brahe lopettaa kertomuksensa muutamilla mietteillä Suomalaisten luonteesta ja tavoista yleensä. Hän moittii sitä, ett'eivät paljon huoli enempää ansaita, kuin mitä heti voivat kuluttaa, ja että laiskuus ja juopumus päivä päivältä karttuvat. Juopumuksen erinomaiseksi syyksi hän katsoo tupakin nauttimisen, joka nähtävästi Saksan sodasta oli tänne levinnyt ja heti päässyt semmoiseen valtaan, että miehet ja vaimot, vanhat ja nuoret olivat tavaksi ottaneet sekä nuuskata että "juoda" (s.o. polttaa) tupakkaa. Brahe'n mielestä tämän aineen tuonti oli kiellettävä, niin että ainoastaan apteekarit kaupungeissa saisivat sitä sairaille myydä. Työtoimen suhteen Brahe lisää: "Kummasteltavaa on, että milloin tämän kansan väkeä tulee Ruotsiin ja muualle, tekee yksi sen verran työtä kuin 'kolme muuta, ja ovat sukkelia jokaisessa työssä, vaan täällä kotosalla on heillä ihan toinen luonne". Hän moittii olletikkin heidän toimettomuuttansa talvis-aikana, lisäten kuitenkin, että rantalaiset ovat vireämmät kuin sydänmaalaiset. Nämä kansalliset viat, jotka olivat muka yhtä huomattavat ylhäisissä kuin alhaisissa, eivät olleet, kreivin mielestä, muulla keinoin poistettavina kuin Akatemian pikaisella perustamisella; "sillä tämä" — kuuluvat sanat — "synnyttää ensin jumalisen elämän, vetää soveliaimmat henkilöt kaikkinaisista paikoista jälleen kotia maahan, ja kiihoittaa monta kirjallisiin taiteisiin ja muuhun kunnialliseen elämään". Tämä aate, Yliopiston asettaminen Suomenmaahan, oli sydänpaikka kreivin kaikissa parannustuumissa.

Jo kuningas vainajalla oli ollut aikomus varustaa Suomenmaata erinäisellä akatemialla, ja kun hänen varhainen kuolemansa oli toimeenpanon estänyt, oli kansleri Oxenstierna pari kertaa neuvoskunnassa ehdotellut, että se yliopisto, joka v. 1632 oli Tarttoon perustettu, vaan siellä ei näyttänyt vastaavan tarkoitukseensa, olisi muutettava Turkuun. Mutta suuren kuninkaan asettamia laitoksia oli sääli hävittää, ja Suomi olisi kenties kauankin jäänyt korkeinta opin-istuinta vaille, ell'ei Brahe'n erinomainen into ja harrastus olisi jouduttanut asian päätöstä. Tarton yliopisto jäi tosin asemilleen, mutta samallainen laitos nyt perustettiin Turkuun, holhoja-hallituksen kirjeen kautta Maalisk. 26 p. 1640. Provessorien lukumäärä oli niinkuin Tartossakin ainoastaan 11, nimittäin 3 Jumaluus-opin tiedekunnassa, 6 Filosofiallisessa ja 1 kummassakin Lääkintä- ja Lakitiedekunnissa. Ne olivat ensi aluksi melkein kaikki Ruotsalaisia, mutta enimmältä osalta varsin eteviä miehiä, esim. Jumaluusoppineet Eskil Petraeus (ensimmäinen rehtori) ja Johannes Terserus, lainoppineet Juhana Olavinpoika (Stiernhöök) ja historian provessori Mikael Wexionius.

Pispa Rothovius määrättiin varakansleriksi; mutta varsinaista kansleria ei laitoksella ensi vuosina ollutkaan. Heinäk. 15 p. 1640 vietettiin Brahe'n läsnäollessa tämän "kuninkaallisen akatemian" vihkimys suurella juhlallisuudella Turun kaupungissa, ja samana päivänä pidettiin yli koko maan jumalanpalvelus, jolloin saarnattiin tekstistä: "Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, iankaikkisesta iankaikkiseen ja kaikki kansa sanokoon Amen. Halleluja".

    Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
    Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
    Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
    Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

    Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
    Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
    Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
    Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!

    Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
    Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
    Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
    Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

    "Tääkö köyhä", huusit, "riistaa täynnä vedet, metsät on,
    Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
    Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie —
    Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!"

    Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
    Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
    Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran,
    Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.

    Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
    Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
    Siksi ensi työkses otit pajan moisen rakentaa,
    Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

    Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
    Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
    Vaan et tullut niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
    Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.

    Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
    Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
    Muistit aina jalon lauseen: "aateli se velvoittaa;
    Ruotsin suuruus juuri vaatii ett'ei toista sortaa saa."

    "Ei voi muukalainen", sanoit, "kansan hyvää valvoa;
    Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;
    Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
    Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot."

    Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
    "Ennen teen sen itse", sanoit, "kuin sen sallin raueta."
    Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
    Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

    Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
    Mit' yliopistottaan Suomi? Tuskin nimens tallell' ois.
    Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
    Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

    Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt,
    Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
    Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
    Muuttumatt' — ei — suurempana kuin hän itse arvaskaan.

    Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
    Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
    Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,
    Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

    Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,
    Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
    Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
    Et voi koskaan, Suomen kansa, "Kreivin aikaa" unhottaa!

JÄSENET:

ROINILA, talon isäntä.
ANNA (20 vuotias), hänen tyttärensä.
EERO (22 vuotias), hänen poikansa.
LEENA (keski-ikäinen) |
ELLI (18 vuotias) | Palvelioita Roinilassa.
MAUNO.
SILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden iässä oleva vaimo.
OLLI, talonpoika.
MATTI, tukkimies.
KYLÄLÄISIÄ.

Ensimmäisen näytöksen sisällys lyhykäisesti kerrottuna: Roinilan pojan, Eeron, ja Ellin välillä tapahtuva rakkauskeskustelu päättyy siten, että molemmat yhdessä lähtevät Sorsankoskelle, jossa sinä iltana on nuorisoa huvittelemassa itseään. Talon tytär Anna on sieltä palannut kotia murheissaan siitä, että Mauno, jota hän rakastaa, oli pahoittanut häntä. Roinila lupaa tyttärensä Ollille, ja Anna tuleekin murheissaan puolittain luvanneeksi mennä hänelle. Olli luulee Matin kautta onnistuneensa hävittää Ellin kasvatus-isän, Ojalan, Ellin eduksi tekemän testamentin. Mauno ajetaan Roinilasta pois sentähden, että on uskaltanut toivoa Annaa morsiamekseen. Eero, joka pitää Maunosta, lähtee palattuaan Ellin kanssa Sorsankoskelta ja asian kuultuaan Maunoa etsimään ja tuomaan takaisin.

TOINEN NÄYTÖS.

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa perälle päin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu. Sen toisella puolen karjapiha. Edempänä aitta, jonka edessä hirrenpää on portaana; aitan likellä suurenlainen tasainen kivi. Perällä pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan saakka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa).

    Koko yön minä valvoin hukkaan,
    Monta kertaa suutoin ma sukkaan,
    Eikä kultaa kuulunutkaan.

Neljännen yön minä hyppään ja häärään.
Jos ois' kultani eksynyt väärään.

Leena. Viskaa jo järveen tuo sukankudin, ja tule ennemmin auttamaan minua näitten astioitten pesemisessä.

Elli. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdannut. Leena — mitä luulette?

Leena. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viimme pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

Leena. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani kuulevinaankaan.

Leena. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

Anna (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista. Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

Leena. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

Leena. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

Anna. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juontuu. Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin?

Leena. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ett'ei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut "Isä meidän."

Leena. Vast'aika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkea, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjolaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen. Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

Anna. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt. Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

Roinila. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hijalla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin).

Roinila. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat mellastavat, tappelevat — (istuu penkille lähellä porttia). Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.

Elli (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, — eikä Eero liioin.

Roinila. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet.

Roinila. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

Roinila. No, elä sitten puhu. — Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä, (pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään). Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki, (katsoo Annaan). Nooh — eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai?

Roinila. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi?

Roinila. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

Anna. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla.

Roinila. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu). Menetkös laskemaan kaljaa siitä.

Roinila. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta, (pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykenisi. Mutta mitä vielä.

Leena. Miehilleppä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.

Roinila (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (pyyhkii suutaan). Hapanta sekin oli.

Leena. Kaljako hapanta? Ei maar olekkaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata. Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ett'ei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaa-ah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

Leena. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ell'ette minua usko.

Roinila. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.

Leena. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua, (itkee). Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tällaista elämää ruvetaan pitämään.

Roinila (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

Leena. Kuka tässä lienee toran alkanut tekö vai minä, sanokaapas. Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ett'ei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi.

Roinila. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

Leena. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

Elli. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä.

Leena (itkien). Niin, käsketään kyllä, — mutta… hoi oi — ihminen on heikko, herra paratkoon — hoi oi — ja tuo paha sydän — niin, herra paratkoon — hoi oi — se on niin paha.

Leena (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuntea. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

Anna. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

Olli. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin vaimoväen tapa on.

Olli. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain varmoja tietoja.

Roinila. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana kaupunkiin.

Olli. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne tullakkaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.

Olli. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.

Olli. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan. Ei, se on pahempaa, paljon pahempaa.

Roinila. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?

Oili. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö —

Olli. Hän oli Sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut aivan kuin hurja. Pohjolainen kun on humalassa, niin tiedätte, että siinä on leikki kaukana.

Olli. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja kiivas luonto —

Roinila. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo kerrankin.

Anna. Maunoko murhannut —? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet — minä sanon sen — sinä valehtelet… Elkää häntä uskoko, — isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista.

Sanna (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua). Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv'iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimmeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.

Sanna. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ett'et unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä —

Olli. Perhana olkoon, ell'et tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun —

Sanna. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti, oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin, että oli kamala olla, ja minä sanoin Antille, ja koko edellisen päivän olin jo samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ell'ei koski kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti — hän on nyt aina tuommoinen mörökölli, niinkuin tiedätte, — hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, — voi sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin: outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin toteen käymän.

Leena. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ett'ei variksen rääkkyminen hyvää tiedä.

Sanna (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten, ell'ei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään. Kauan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea! Mutta hän, — kuin viimmeinkin sain häneen vähän henkeä — örisi vaan: mene hiiteen ja anna minun maata. Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsasi niin, että seinät tärisivät, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselevat alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ett'ei ne oikeita ihmisiä olleet.

Sanna. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: "sinne se meni, eikä takaisin tule", johon toinen vastaa: "kyllä siitä pahasta nyt pääsit", ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa minun valalle veisitte.

Sanna. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni, että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.

Olli. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.

Sanna. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli.

Sanna. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.

Sanna. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekkään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ell'ei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt.

Olli. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.

Sanna. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat — ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöiseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.

Leena. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.

Olli. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää.

Sanna. Minä jo sanoin silloin, kuin Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ett'ei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli.

Anna. Voi, älkää, älkää puhuko enää. Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta.

Leena. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakkaan. Mutta semmoista se viina tekee.

Sanna. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjolaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta —

Sanna. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin, (istuu). Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen). Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani, (rykii; ääneen). Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kuin saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ett'ei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui, (kädet ristissä sylissä, hetkuttelee ruumistaan eteen ja taakse).

Roinila. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon panit.

Olli. Saat kiittää onneasi, Anna, ett'et yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo vähällä olla.

Sanna. Herra jesta, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.

Roinila (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin mukaan, Olli.

Sanna (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.

Olli. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä sitten.

Sanna. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo sisään; imelästi). Mitäs se Leena siellä toimittaa?

Sanna (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (erikseen) Ei valkeata piisissä, eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta (ääneen). Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakkin kahvia juomaan, (katsoo Annaan, joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä). Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.

Sanna (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta! Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin —! En mokomia ole ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä —! Antaahan olla. (ääneen). Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä olla, ett'ei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ell'ette joutaisi kahvia odottamaan, (katsoo hetken ikään kuin odottaen). Hyväst' hyväst'! (mutisee mennessään). Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan).

Anna. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se ei ole.

Elli. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii tuommoista tapahtua, (itkee).

Anna. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko tuossa kaikessa sittenkään perää.

Elli. Miks'ei siinä ole. Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.

Elli (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on. Ei vedenpisaraa hänen silmistään vuoda veljen tähden, (menee tupaan).

Anna. Minä se olin, joka kiihotin häntä! Minä, minä kurja se olin, joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti). Mutta ehkä on kaikki vaan erehdystä — kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli sen niin olevan. Voi, kuinka on tuskallista olla tällaisessa epätiedossa. Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia. — Mauno murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni. Kiivas, hurja, raivokas, mutta murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! — Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko jo uusia tietoja — Uusia todistuksia? (puristaa molemmin käsin rintaansa).

Mauno (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain sinua vielä tavata.

Anna. Mauno — sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.

Mauno. Olenhan minä tässä, — minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen, — pakana, turkkilainen — niin — en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, — niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.

Mauno. Totta — totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri hirtetyksi. Mutta olkoon — enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne asiat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa. Näes, Anna, minä en voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat minulle anteeksi, ett'et minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa jalkaini alla.

Mauno. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin —

Mauno. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.

Mauno. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ett'emme enää koskaan toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara. Sinä et tunne miehen luontoa, etkä tiedä, kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.

Anna. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi. Ei, mene pois, minä vihaan ja inhoon sinua.

Mauno (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, ett'en palaa koskaan, kun täältä nyt lähden?

Mauno (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää hyvästi, Anna.

Olli (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.

Mauno. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen. No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.

Anna. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi, pakene pian.

Anna. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene. Hukassa olet, jos joudut heidän käsiinsä.

Mauno. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.

Anna (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua etsiä.

Anna. Tule, tule Mauno, joudu. He ovat täällä, — voi, silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttäile, Mauno, vaan tottele minua.

Mauno. Ei, elä pyydäkkään. Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on, ett'en tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.

Anna. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et vähääkään —

Anna (sulkee oven, panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos! (Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta).

Olli. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa. Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan ja hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.

Olli. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö kuullut askeleitakaan?

Olli. Parempi kuin olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan kiinni ottamisessa.

Olli. On kuin onkin. Ell'ei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko niemellä tuolla, taikka —

Olli. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin kuin minäkin.

Roinila. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.

Olli. Mitä siitä noin kiivastutte. Itse minun pakoititte ilmottamaan ajatukseni.

Roinila. Tiesinkö sinulle tuollaisia päähän pälkähtävän. Tiesinkö, sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä suosittu.

Ensimmäinen mies. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä, saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.

Roinila. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua muuttanut, (menee tupaan).

Olli (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan).

Anna. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt. Veljeni murhaaja hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.

Roinila. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin menemme toisten pariin.

Roinila. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi tahdot.

Olli. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että minussa heräsi epäluuloa.

Roinila. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.

Olli. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.

Olli. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimmein kärsivällisyys loppuu.

Anna. Anteeksi, isä, anteeksi. Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! — kuule, annathan?

Roinila. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps' kulta. Eihän tässä mitään hätää ole.

Anna. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis menemään vaikka mihin —

Roinila. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähdetään jo katsomaan, mitä ne miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle, niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat, (mutisee mennessään). En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää koko tämä juttu.

Olli. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. — No, ja sinä olet nyt sitten morsiameni, vai kuinka? Pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta puhut, ett'et pilkkaa.

Olli. Et siltä ainakaan näytä. — Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi —? Tules tänne likemmäksi.

Olli. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo vallan unhottaa, (katsoo Annaan). Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin vielä, (menee oikeaan).

Anna. Mene, — mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon.

Anna (kavahtaen) Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä, (aukaisee oven).

Mauno. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin pelkäät meidän yhteen joutumista.

Anna. Elä menetä aikaa turhilla puheilla. He saattavat palata milloin hyvänsä.

Mauno. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on niin vaikea — niin äärettömän vaikea.

Mauno. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole? Näes, se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä, jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, — kaikki, kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.

Anna. Mauno, — vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauas, kauas pois. Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan. Elä viivyttele, lähdetään pian, pian ennenkuin he palaavat tuolta niemeltä.

Anna (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?

Anna. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?

Mauno. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän tunteen oiretta. Nyt viimmeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun rauhaan. Jää hyvästi — ainiaaksi! (menee kiivaasti vasempaan).

Anna (vaipuu kivelle). Hän on poissa — poissa! Mennyt on nuoruus, elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!

Elli, joka palaa kaupungista maitoa myymästä, tuo kotia sen ilosanoman, että hän on nähnyt Eeron eräässä kadunkulmassa, vaan ei saanut käsiinsä. Tätä ei uskota todeksi, kun Anna sanoo Maunon itse tunnustaneen hänelle rikoksensa. Maunon tuovat Olli ja muut köytettynä pihalle, jossa häntä vaaditaan tunnustamaan rikostansa. Annakin on vielä siinä luulossa, että Mauno on Eeron murhannut, vaan kuitenkin koettaa hän Maunoa puollustaa ja tunnustaa rakastavansa häntä. Mauno ei tunnusta murhaa, vaan huomaa samassa erehdyksensä; hän oli näet luullut Annan tarkottaneen edellisen yön rajua elämää, syyttäissään Maunoa rikoksesta, eikä Eeron murhaa, josta Mauno ei ollut kuullut mitään. Eero tuleekin samassa itse kotia kaupungista. Kaikki ovat hyvin kummissaan ja Olli vihoissaan, kun nyt oli luullut voivansa syrjäyttää Maunon tieltänsä ja itse päästä Annan suosioon. Eero oli kaupungissa saanut Ojalan testamentin käsiinsä Matilta, joka ei ollutkaan sitä hävittänyt, koska Olli muka oli maksanut hänelle liian pienen palkkion. Eeron lakin, jonka Sanna sanoi koskessa nähneensä ja jota pidettiin varmana Eeron murhan todistuksena, oli tuuli Eerolta koskeen vienyt, kun hän Matin kanssa sillan yli ajoi. Lopuksi saavat Eero ja Elli toisensa, ja samoin Mauno ja Anna.

Mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan, maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen. Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä, karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on rakkaus, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat, joilla nämät omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikkään mitään uros- tahi ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten ihanteiden lippua ylhäällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset mellastavat elämän turhuuden markkinoilla. Näitä valituita oli Lönnrotkin.

Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen pitkällinen, sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin silloisen kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että hän vielä keski-iällänsäkkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät iäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekkin on annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut raha-avuillakin, ja minkä muotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan virasta erotessaan näytä olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa painatti 1:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden ja ahneudenkin muodossa hänen vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päinvastoin oli hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa, joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania, muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään.

Polvila, se oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka päivä, kun ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku myötäseuraava henkilö palautti veneen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana, silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina, muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin torpassa.

Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi. Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin varaton, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kun tapaturmainen kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen huolta. Tämä sisar taisi olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui hyviin varoihin.

Hyväsydämmisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin kulloin yritti joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei vastannut, piti toisenkin tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta (arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakkin. Töistänsä ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkkään. Kuinka vähän hän teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän niihin pannut nimeänsä. Esipuheiden alla vaan tavataan hänen kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E. L. Ainoastaan Sanakirjassa on tässä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän, ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p. huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen, ei liene moitittava. Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla keväällä v. 1882 ei voitu olla viettämättä sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea piinaviikko.

Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden uskoansa ei hän koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä päästä elämästä.

Ensimmäinen tämmöinen kohtaus, ja se kamalinta laatua, oli, kuin hänen edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin vene hänen virtaa laskiessaan törmäsi veden-alaiselle kivelle ja kaatui. Tämä tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna luultavasti v. 1839. Hän oli silloin ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan veneellä kaupunkiin päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle, turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. — Monta vuotta myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. — Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita Surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan puolisonsa ja sitten, pitemmällä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme tytärtä. Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut hänen esikoisensa vuoden vanhana pois. Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat, näkyy paraiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi lasta. "Olen kokenut itsekkin", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kuin minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa tapauksissa kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"

Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia, kuin hän oli, ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurun-alaiset) puolet, ja tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän, olletikkin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana. Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä myöskin se "incognito" (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne "qvi-pro-qvo't" (erhetykset), jotka siitä seurasivat.

    Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
    Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:
    Vaan sun henkesi heelmät
    Meille ainainen aarre on.

    Vierkööt vuos'sadat vaan toinen toisensa taa',
    Vanhat unhottukoot, uudetkin muuttukoot:
    Ei sun muistosi muutu,
    Eikä unhotu ansiotyös'.

    Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,
    Kauneus karkkosi pois, raakuus vallan sai,
    Mutt' ei laulut Homeeron
    Unhotuksihin jääneet, ei.

    Näinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur',
    Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,
    Lemmin sankarin uljaus
    Unhoon Suomessa eivät jää.

    Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur'
    Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,
    Äidinrakkauden töitä,
    Tiedon tenhoa ihmehtii.

    Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
    Kansoas' kirkastaa; itse Sä loistat myös,
    Niinkuin Alppien huippu
    Loistaa laajojen maiden taa'.

Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen hämmentyi tarusekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinkin tunsivat, mutta sillä nimellä he kunnioittivat monenlaisia henkiolentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat ylijumalaksi eli erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti haltijoiksi, välistä myös jumaliksi.

Näitä haltijoita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allakin. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltijansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakkasella, vieläpä semmoisillakin olennoilla kuin uni ja kuolema oli oma lähimmäinen haltijansa. Näiden haltijain luultiin itsekunkin voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisellekkin. Muutamilla haltijoilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltijoilla, mutta kaikki olivat ne ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

Tämmöinen yleensä oli esivanhempaimme taikauskonto, joka oli heidän mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläkin tavataan, vaikka kristin-oppia jo niin monta vuosisataa Suomen kansalle on saarnattu.

Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa jumaliansa ja haltijoitansa avuliaisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa, milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja erittäinkin rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä lupauksilla ja uhreilla. Metsän haltijoille luvattiin hyvästä saaliista perintökultaa ja hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille kaapittiin; lieneepä joskus myös kokonainen kukkokin luvatta ja uhrattu. Karjan keväällä ensi kerran laitumelta tultua, uhrattiin esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät riihestä, jotka, niin maito kuin jyvätkin, vietiin jonkun pyhän pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltijoille. Myös Ollin päivänä, heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina syksyllä muistettiin "näkymättömiä vieraita" s.o. haltijoita ruokauhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja muuta vähäpätöistä tavaraa luultavasti veden tähden, jota niistä loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltijain hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi muuta pahaa tulleen.

Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat he jumaliansa myös välistä päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisella, pyhissä paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta myöhempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä kappaleita, sillä vaikka Agricola sanoo: "palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltijain puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua käännyttiin; kivet, kannot y.m. ilman haltijoitansa eivät voineet mitään, kun itsekkin tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.

Hyviä jumalia ja haltijoita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo, Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat, mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista pahoille hengille osottaneet. Semmoisia kuin Hiisi, Lempo, Louhi, Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huutamisen tavoin kohtelivat, kun vaativat heitä jotain heidän itsensä laittamaa pahaa panosta korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.

Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käyttämiseen vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla varustetut olivat niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, lumojat, taikurit y.m., joiden joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatkin edellä mainituista siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina tarkoittivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.

Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala sen mukaan, mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa. Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti käytettiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa, laittaa ihmiset vihaamaan tai lempimään toisiansa, kääntää silmät näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa kielen puhumattomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa riitaisiksi juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.

He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskunnat, onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuankeiton ja muut emännyystoimet, tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein toisistakin taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat, lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet, loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot, nuotat, navetat, tallit ja riihet, mutta saattoivat myös korjata, mitä muut olivat pilanneet.

Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi kiinnittymään varastamaansa kaluun, ett'ei päässyt irti, ennenkuin omistaja tuli omansa perimään, saattoivat karanneen hevosen tai muun elukan kotiin palaamaan, antoivat tietoja kadonneista kappaleista, missä ne olivat. He käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet ja muut pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle, varjelivat karjan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, tou'ot ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipaloilta, karkoittivat syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet, sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat muita ja itsensä velhoja, tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan vieläpä niinkin, että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa lainki ja tuomarit niin, että käräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.

Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tai kuultiin heidän omista kerskauksistansa. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä oli, ett'eivät päässeet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun, mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä se päättyisi, sanoa, jos vaan saivat tutkiaksensa jotakin sairaan pitämää vaaterepaletta tahi muuta. Muistakin etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten ihmisten ajatuksista voivat he tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa, miten joku ai'ottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli onnistuva. Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja järvien ja heidän henkensä, ruumiista erillään, matkustaneen muilla kaukaisillakin paikoilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman perästä jälleen yhtyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimatkaan olivat he jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä tainnoksiin joutuneet eli "loveen langenneet" ja sillä aikaa, kuin henki itsepäällänsä kulki, sanottiin ruumiin, kuin hengetön ruumis ainakin, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen vironneen.

Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirste kirkon kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen paikkaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin sitä varten liekoon tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli kiinnitetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaessa.

Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kahdesti myötä- ja kerran vastapäivää.

Käärmeen puremia parannettaessa otettiin elävä sammakko tahi kala, raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli purrut, vähä verta, joka pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä puremapaikkaa likisteltyä ja pideltyä, vietiin ne elävinä veteen.

Nikassa piti, kertaakaan välillä hengittämättä, kolme kertaa perätysten lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs neiteen, viides viitaan, kuudes kuuseen, seitsemäs seipääsen, kahdeksas kannolle, yhdeksäs uunin päälle, niin nikka lähti.

Jos riihi oli noiduttu, ett'ei puitaessa eli tapettaessa saatu tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne tappaa, niin riihi korjautui.

Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tultaessa piti, ennenkuin astui jalkansa siihen, uhrata, mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka nakattiin maahan sanottaessa: terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä.

Karjan talvionneksi pestiin navetta syksyllä yhdeksällä lehtisellä vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.

Luonteessansa edustaa Ilmarinen sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisiin.

Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itseppä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Väinämöisen lähdöstä kosioretkelle:

    "Takoa yhä taputat,
    Ajan kaiken kalkuttelet,
    Kulkeaksesi kosihin,
    Päästäksesi Pohjolahan;
    Talven rautoja rakennat,
    Kesän kengität hevosta,
    Jo nyt vievät viekkahammat,
    Ottavat sinun omasi!"

Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu voitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Väinämöinen häntä kehoittaa Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan miellytä:

    "En sinä pitkänä ikänä,
    Lähe Pohjolan tuville,
    Miesten syöjille sijoill!"

Eipä auta sekään, vaikka Väinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Väinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero Vipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:

    "Viikon on Vipunen kuollut;
    Et sieltä sanoa saane,
    Et sanoa puoltakana!"

Sama on taas laita, koska Väinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilyksen syyksi. — Sitten, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Väinämöinen siitä tahtoo jotain teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:

    "Ei tule tyhjästä mitänä,
    Kalan ruotasia kalua,
    Ei seponkana pajassa,
    Luona taitavan takojan."

Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.

Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli näköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään sepän asetta.

    "Akatpa epäelköhöt,
    Herjat kesken heittäköhöt;
    Eipä mies pahempikana,
    Uros untelompikana!"

Näin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon taotuksi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee hän Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.

Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei hän kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessämme, ett'ei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ett'ei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo oli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella on ainakin hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ett'ei tuota lähenevätä turmiota olis tarvis silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:

    "Lempo menköhön merelle!
    Siellä tuuli turjuttaisi,
    Saisi sormet soutamiksi,
    Kämmenet käsimeloiksi."

Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes sukua uljaalle Perth'in sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän on pikemmin viimeaikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka Ilmarinen ei ole sankari, on hän sen sijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka kerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat tai rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todentodella ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi. Sangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta myöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti hän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään siihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti voi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien voimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että

Itse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna lietsojiksi.

Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.

Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ett'ei hän aavistakkaan, toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin helppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi Väinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen latvassa ovat oikeat taivaan valot.

Kaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä on kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Väinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen

Samaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla
Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.

Mutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Väinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma kovin kipeästi hänen sydämmeensä:

    Tunkihe sepolle tuska,
    Rautiolle raskas tunti;
    Kirposi pihit piosta,
    Vasara käestä vaipui.

Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa pois-menosta:

    Se on seppo Ilmarinen,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke
    Yhen kuuhuen kululla.

Huomaammepa hänessä kerran yliluonnollistenkin rajain menevää, oikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon valmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä-parka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:

Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.

Kullervorunoissa on ainoasti miehen traagillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekkaan tyytynyt tähän yksipuoliseen traagillisuuden kuvaamiseen; se on meille Aino-runoissa myös luonut kuvauksen neitsyen traagillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu traagillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämmessään, hänen tunteissaan. Sydämmen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen traagillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämmensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii semmoista, jota neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Väinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa hänen sydämmessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Väinämöisen, sukuhunsa suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoastaan ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saadakseen määrätä hänen sydämmensä kalleimmista asioista, ja tämä voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla, kenelle hän on määrätty, hyrehtyy katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin hänen äitinsä. Väinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämmen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Hänen sydämmensä laki vaatii, ett'ei hän mene miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämmensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat molemmat velvollisuudet traagillisessa ristiriidassa.

Aino lähtee nyt lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä kohtaa hänet Väinämöinen. Ukko ei kysykkään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

    "Äläpä muille, neito nuori,
    Kuin minulle, neito nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!"

Loukkauneena tästä vastaa Aino, ett ei hän korista itseänsä Väinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensi silmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen syvä merkityksensä. Väinämöisen käsky, ett'ei hän saisi muita kuin häntä varten pitää noita koruja, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Väinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoamista:

    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hivuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

Niin huolellisesti koettaa arka vaimon sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan: että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surua toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on traagillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaa itsensä, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidinrakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle?

Pian näkee kuitenkin äiti, ett'ei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino vaan itkee ja valittaa:

    Mieli ei tervoa parempi,
    Syän ei syttä valkeampi.
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoillen ilottomille!
    Oisin kuollut kuusi-öisnä,
    Kaonnut kaheksan-öisnä!

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruun, sanoo tytär:

    Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan:
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi!
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien,
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi ve'en kaloille!

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa; ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämmensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä, mitä hän tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjomiin juhlavaatteisiin.

    Siit' astui aittamäelle
    Astui aittahan sisälle,
    Aukaisi parahan arkun,
    Kannen kirjo kimmahutti:
    Löysi kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihametta.
    Ne hän päällensä pukevi,
    Varrellensa valmistavi,
    Pani kullat kulmillensa,
    Hopeat hivuksillensa,
    Sinisilkit silmillensä,
    Punalangat päänsä päälle.

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämmeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta — kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämmen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekkään tietämättä minne.

    Läksi siitä astumahan
    Ahon poikki, toisen pitkin,
    Vieri soita, vieri maita,
    Vieri synkkiä saloja.
    Itse lauloi mennessänsä,
    Virkkoi vieriellessänsä:
    Syöntäni tuimelevi,
    Päätäni kivistelevi,
    Eikä tuima tuimemmasti,
    Kipeämmästi kivistä,
    Jotta koito kuolisinkin,
    Katkeaisinkin katala
    Näiltä suurilta suruilta,
    Ape'ilta mielialoilta.
    Jo olisi minulla aika
    Näiltä ilmoilta eritä;
    Ei mua isäni itke,
    Ei emo pane pahaksi,
    Ei kastu sisaren kasvot,
    Veikon silmät vettä vuoa,
    Vaikka vierisin vetehen,
    Kaatuisin kalamerehen,
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien mutien.

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaassa mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; hänen henkensäkkin on eksynyt, ei ainoastaan hänen jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla.

    Kolm' on neittä niemen päässä,
    Ne on merta kylpemässä;
    Aino neiti neljänneksi.

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enää ole itsessään tukea; hän joutuu, ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuot meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi vedessä olevalle kullanpaistavalle paadelle. Mutta tämä paasi petti:

    Kilahti kivi vetehen,
    Paasi pohjahan pakeni;
    Neitonen kiven keralla,
    Aino paaen palleassa.

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakkin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti traagillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä siitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä:

    Sai käköset kukkumahan
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!
    Kuka kukkui: lemmen, lemmen!
    Sepä kukkui kuuta kolme
    Lemmettömälle tytölle,
    Meressä makoavalle.
    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
    Sepä kukkui kuusi kuuta
    Sulholle sulottomalle,
    Ikävissä istuvalle.
    Kuka kukkui: auvon, auvon!
    Se kukkui ikänsä kaiken
    Auvottomalle emolle,
    Iän kaiken itkevälle.
    Näin emo sanoiksi virkki,
    Kuunnellessansa käkeä:
    "Älköhön emo poloinen,
    Kauan kuunnelko käkeä!
    Kun käki kukahtelevi,
    Niin syän sykähtelevi,
    Kyynärän ikä kuluvi,
    Vaaksan varsi vanhenevi,
    Koko ruumis runnahtavi,
    Kuultua kevätkäkösen."

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämmen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakkaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

    Ne varsin valehtelevat,
    Tuiki tyhjeä panevat,
    Jotka soittoa sanovat,
    Arvelevat kanteletta
    Väinämöisen veistämäksi,
    Jumalan kuvoamaksi,
    Hau'in suuren hartioista,
    Veen koiran koukkuluista;
    Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu:
    Koppa päivistä kovista,
    Emäpuu ikipoloista,
    Kielet kiusoista kerätty,
    Naulat muista vastuksista.
    Sentä ei soita kanteleni,
    Ei ilotse ensinkänä,
    Soitto ei soita suosioksi,
    Laske ei laatuista iloa,
    Kun on huolista kuvattu,
    Murehista muovaeltu.

I. 1.

    Lauloin ennen lapsempana,
    Kieltä pieksin pienempänä,
    Vaan en nyt sanoa saata,
    Enkä kielin kerskaella;
    Kieleni minun kipiä,
    Säveleni sangen sairas.
    Älä on ääntäni kulunut,
    Säveltäni suuri säije,
    Sitte mennehen sykysyn,
    Sitte toisen toukoaijan.
    Yskä on suuni sulkenunna,
    Tauti salvanna sanani,
    Jotk' ennen jokena juoksi,
    Myötävirtana vilisi.
    Niin mun ennen ääni juoksi,
    Kun lyly lumella juoksi,
    Venonen jokivesillä,
    Mastilaiva lainehilla.
    Nyt on ääneni poloisen,
    Minun kurjan kulkkutorvi,
    On kun karhi kaskimailla,
    Hangella havupetäjä,
    Vene kuivilla kivillä,
    Reki rannan hiekkasilla.

I. 6.

    Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat,
    Kurjall' ei ole kotia,
    Katalalla kartanoa;
    Korpi kurjalla kotina,
    Salo sauna vaivaisella.
    Moni on päivä päätön päivä,
    Usiampi einehetön;
    Ilta ainakin tulevi,
    Yö etehen ennättävi,
    Moni tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkiainen
    Eessä lapsen armottoman,
    Kohalla kovaosaisen.
    Noin tunsi tulen isäntä,
    Virkkoi valkian pitäjä,
    Tuvallinen tuumoavi
    Ja sanovi saunallinen:
    "Pois turvaton tuvasta,
    Armoton katoksen alta!
    Tuulen vieä turvatonta,
    Ahavaisen armotonta,
    Varatonta vastarannan."

I. 36.

    Lämmin paita liinainenki
    Oman äitin ompelema;
    Vilu on vaippa villainenki
    Vaimon vierahan tekemä.
    Lämmin on emosen sauna
    Ilman löylyn lyömättäki;
    Kylmäpä kyläinen sauna,
    Vaikka löyly lyötäköhön.
    Koria kotoinen leipä,
    Jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    Vaikka voilla voituohon.
    Villainen emosen vitsa,
    Ruokoinen isosen ruoska,
    Joskon viikon virpokohon,
    Rupeaman ruoskikohon;
    Vitsa vierahan verinen,
    Kyläläinen kynnäppäinen,
    Josko kerran iskeköhön,
    Tahi puolen koskekohon.
    Ohoh kullaista kotia,
    Armasta ison eloa!
    Jos oli leipeä vähempi,
    Niin oli unta viljemmältä;
    Ei toruttu torkunnasta,
    Makoomasta ei manattu.

I. 75.

    Mipä meiän paimenien,
    Kupa karjan kaitsijoien? —
    Ei ole paha paimenien,
    Pah' ei karjan kaitsijoien;
    Kiikumma joka kivellä,
    Laulamma joka mäellä,
    Joka suolla soittelemma,
    Lyömmä leikkiä aholla,
    Syömmä maalta mansikoita,
    Ja juomma joesta vettä.
    Marjat kasvon kaunistavi,
    Puolukat punertelevi,
    Vesi ei voimoa vähennä,
    Jokivesi ei varsinkana.

I. 171.

    Jo tulenki, jo tulenki,
    Jo tulenki kotihini;
    Joko on kylpy joutununna,
    Joko saatu saunavettä,
    Sekä vastat valmihina?
    Onko huttu keitettynä,
    Puohtimella peitettynä,
    Voita päälle heitettynä?
    Onko lusikat ääressä,
    Maitokupit vieressä?
    Ptru Kirjo, ptru Karjo,
    Ptruko haikia Haluna!
    Jo on Kirjo kiini pantu,
    Karjo kaarehen rakettu,
    Haluna hakahan saatu;
    Jo nyt jouvunki tupahan,
    Jo tulenki, jo tulenki,
    Jo tulenki, jo, jo.

I. 182.

    Voi, kun loit minua luoja,
    Kun et luonut lentäväksi,
    Kotkana kohoavaksi,
    Lintusena liikkuvaksi!
    Oisko linnun lentoneuvot,
    Kohottimet kotkalinnun,
    Saisin siivet hanhoselta,
    Kurelta kulettimensa;
    Sitte siiville rupeisin,
    Lenteleisin liiteleisin —
    Kulkisin ma kullan maalle,
    Asunnolle armahani.
    Lentäisin lepeämättä,
    Matkalla makoamatta,
    Ilman puussa istumatta,
    Lehvällä levähtämättä;
    Meret ei estäisi minua.
    Selät ei ne seisattaisi.
    En surisi iltaisesta,
    Enkä einetruo'istani,
    Murkinat' en muisteleisi.
    Viel' en viikonkaan perästä;
    Armas minun aamustaisi,
    Illastuttaisi ihana,
    Kasvo kaunis syötteleisi,
    Muoto murkinoitteleisi.

II. 44.

    Niin ne muutamat sanovat,
    Moniahat arvelevat:
    "Iloissahan tuo elävi,
    Riemuissahan riehkahuvi".
    Minä hoikka huolissani,
    Ikävissäni ilotsen.
    Usein minun utuisen,
    Usein utuisen lapsen,
    Maassa mieleni matavi,
    Alla jalkani asuvi,
    Alla penkin piehtaroivi,
    Nurkissa nuhaelevi.
    Usein minun utuisen,
    Usein utuisen lapsen,
    Mieli kulkevi kulossa,
    Vesakoissa viehkuroivi,
    Miel' ei tervoa parempi,
    Syän ei syttä valkiampi.
    Usein minä utuinen,
    Usein utuinen lapsi,
    Itketän ihanat silmät,
    Kastuttelen kaian kasvon,
    Vetytän verevän posken,
    Hoikan varteni valelen;
    Kylä tiesi kylpenehen,
    Veli vettä kantanehen —
    Minä kylvin kyyneleillä,
    Hautelin haluvesillä.

II. 128.

    Kun olin ennen nuorempana,
    Kasvavaisena kanana,
    Tuli eukko tuonnempata,
    Laulaja Lapin periltä,
    Joka virsiä veteli,
    Monet laulut laulatteli.

    Annoin rätsinän akalle,
    Hyvän paian palkastansa,
    Siirrytin sinikeräset,
    Puottelin punaiset langat,
    Hyvän laulun laulannasta,
    Paremman pajattamasta,
    Virret kielin kertomasta,
    Suin sanat sovittamasta.

    Kuules eukko, kuin nyt laulan,
    Kuules akka, kuin sanelen:
    Tuo nyt jälle rätsinäni,
    Palahuta paitavaate,
    Työnnä pois punaiset langat.
    Siirrytä sinikeräset —
    Jo on virttä neuvomatta,
    Saamatta sanoja kyllin;
    Kyllä huoli virttä tuopi,
    Mure virttä muistuttavi,
    Kaiho kantavi sanoja,
    Miel'alani arveloita.

II. 131.

    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Tuuti onnea tytölle:
    Tule onni oppimahan,
    Sekä lykky löytämähän.
    Kirjavalla korjallasi,
    Ruskialla ruunallasi,
    Valkialla varsallasi,
    Tasakarva tammallasi.
    Orihilla olkisella.
    Hernevarrella hevolla!
    Kun et tulle oppimahan;
    Susi syököhön hevosen,
    Tauti miehen tappakohon,
    Tuli korjan polttakohon!
    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Nuku, nuku nurmilintu,
    Väsy, väsy västäräkki,
    Nuku nukkumis-ajalla.
    Väsy maata-vuorollasi;
    Viel' on aika valvoakkin,
    Vuoro toinen valvoakkin.
    Eipä anna mahti maata,
    Hyvä onni olla jouten,
    Kyty kun kinnasta kysyvi,
    Appi paitoa anovi,
    Nato nauhoja hyviä.

    Tuuti, tuuti tyttöäni,
    Tuuti tyyneksi tytärtä;
    Hyvä on tyttö tyynemmästä,
    Piika suusta pienemmästä.
    Eläkä itke ilman syyttä,
    Elä vaivoitta valita;
    Viel' on syyssä itkemistä,
    Vaivoissa valittamista,
    Ikävissä itkemistä,
    Huolissa kujertamista.

II. 192.

    Ajattelen aikojani,
    Muistan muita päiviäni,
    Entistä elantoani;
    Niin oli entinen elanto,
    Kun kesäinen päivän nousu,
    Aamu armas aurinkoinen.
    Niin on nyt minun eloni,
    Kun pimiä pilven ranta;
    On kun syksy-yö suruinen,
    Pimiä kuin talven päivä.
    Olin ennen kun olinki,
    Olin kun omena-kukka.
    Tahi tuores tuomenkukka,
    Olin mansikka mäellä,
    Punapuola kankahalla,
    Koppelo emon ko'issa,
    Tavi taaton kartanolla,
    Sirkkunen sisaren luona —
    Missä nyt minun kotini,
    Kussa kurjan kartanoni?

    Koti on koppelon pojilla,
    Kartano kylän kanoilla,
    Pesä pyillä pienoisilla;
    Minä koppelo ko'iton,
    Minä kana kartanoton,
    Minä pyy pesätön lintu,
    Korvess' on minun kotini,
    Kalliolla kartanoni,
    Maantiellä minun majani,
    Turpehessa muut tupani,
    Aian soppi on suojanani,
    Joka tuuli turvanani,
    Meren aallot armonani,
    Meren vaahet varjonani.

II. 226.

    Suku suuresti surevi,
    Laji kaikki kaihoavi,
    Heimokunta hellehtivi,
    Saavani minun sotahan,
    Tykin suuren suun etehen,
    Rautakirnujen kitahan;
    Sortuvan sotatiloilla,
    Vainoteillä vaipuvani.

    Vaan elä sure sukuni,
    Kaihoa lajini kaunis;
    En mä silloin suohon sorru,
    Enkä kaau kankahalle,
    Kun minä sotahan kuolen,
    Kaaun miekan kalskehesen.
    Soria on sotainen tauti,
    Soria sotahan kuolla,
    Hemme miekan helskehesen:
    Akin poika pois tulevi,
    Potematta pois menevi,
    Laihtumatta lankeavi.

II. 265.

    Ei ole seppä sen parempi,
    Eikä tarkempi takoja,
    Jos syntyi sysi-keolla,
    Kasvoi hiili-kankahalla.

    En ole opissa ollut;
    Käynyt mailla mahtavien,
    Samonnut Lapin saloja,
    Souellut Wiron vesiä;
    Omat on virret oppimani,
    Omat saamani sanaset,
    Tiepuolista tempomani,
    Risukoista riipomani,
    Pajukoista poimimani,
    Vesoista vetelemäni,
    Kanervoista katkomani,
    Päästä heinän hieromani.
    Kun olin piennä paimenessa,
    Lassa karjan kaitsijana.
    Metisillä mättähillä,
    Kultaisilla kunnahilla,
    Kirjavaisilla kivillä,
    Paistavilla paateroilla;
    Tuuli toi sata sanoa,
    Tuhat ilma tuuvitteli,
    Virret aaltona ajeli,
    Laulut läikkyi lainehina.
    Ne minä kerälle käärin,
    Sykkyrälle syyättelin,
    Panin aitan parven päähän,
    Kukkarohon kultaisehen,
    Rasiahan rautaisehen,
    Vaskisehen vakkasehen.

II. 280.

    Muut istui iloitsemahan,
    Painuivat pajahtamahan;
    Minä istun itkemähän,
    Ja painun pahalle mielin.

    Ilossahan muut elävät,
    Leikissähän leikamoivat;
    Minä hoikka huolissani,
    Palo pakkopäivissäni.

    Muill' on tässä mustat kengät,
    Saappahat soman näköiset;
    Minä virsussa vitistän,
    Tuohikengässä kitistän.

    Muill' on kauhtanat komiat,
    Sinertävät silkkiviitat;
    Mull' on nuttu nukkavieru,
    Takki tappuran näköinen.

    Muill' on pitkät piipun varret,
    Kopat kopran täytehiset;
    Minä tynkyllä typytän.
    Nahkavarrella naputan.

    Muut syövät murukaloja.
    Ja juovat olutpunaista;
    Minä kiiskiä kitustan,
    Vesilientä lippielen.

II. 298.

    Ei ennen emo torunna;
    Kantajani kalkuttanna,
    Vaikka maion maahan kaasin,
    Lehmät metsähän levitin.

    Ei ennen emo torunna.
    Kantajani kalkuttanna,
    Kun särin pari patoa,
    Poltin paitani pahaksi.

    Ei ennen emo torunna,
    Kantajani kalkuttanna,
    Kun tein kieron kehrävarren,
    Väärän värttinän rapasin.

    Ei vielä emo toruisi,
    Kantajani kalkuttaisi,
    Jos ma viikomman viruisin,
    Kauan työttä kalkehtisin.

    Ei vielä emo toruisi,
    Kantajani kalkuttaisi,
    Jos joisin hevosen varsan,
    Kellokaulan kenkkeäisin.

    Vaan tuosta emo toruvi,
    Kantajani kalkuttavi,
    Toin tuhman tulen puhujan,
    Pahan paian ompelijan.

    Pahan paian ompelevi,
    Päälle päärmehet tekevi;
    Kehnon rihman ketreävi,
    Päiksi pellavat panevi.

II. 309.

    Penu pieni koiraseni,
    Aina harras haukkujani,
    Tule minun turvikseni,
    Metsolahan mennessäni,
    Ett'ei naiset naurahtaisi,
    Piiat pilkkana pitäisi,
    Ukotki urahtelisi,
    Partasuut pahoin puhuisi!

    Koirani keränä vieri,
    Kylän kukka kuuluisana,
    Itse mie kulen kuvana,
    Sukset mustina matoina.

    Sinä koirani komehin,
    Juoksuttele, jouvuttele,
    Ahomaita aukehia;
    Juokse tuonne toisa'alle,
    Mieluisahan metsolahan,
    Tarkkahan tapiolahan!

    Minun on koirani komiat,
    Otukseni oivalliset;
    Niin on silmät koirallani,
    Kun on suuri suitsirengas,
    Niin on korvat koirallani,
    Kun on lumme lammin päällä;
    Niin on hammas koirallani,
    Kun on viikate Virossa;
    Niin on häntä koirallani,
    Kun on komehin korpikuusi.
    Mielikki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    Kukuta nyt koiroani,
    Haukuta hakijatani,
    Sisällä salon sinisen,
    Korven kultaisen kuvussa;
    Elä haukuta havuja,
    Kuusen oksia kukuta;
    Haukuta havun-alaista,
    Kuusen-oksan istujaista!
    Luo löyly etempätäkin,
    Kanna vainu kaukempata,
    Vilullakin, vihmoillaki,
    Tuiskuillaki, tuulillaki,
    Jotta koiran kohti juosta,
    Penun julki julkotella,
    Mieluisassa metsolassa,
    Tarkassa Tapiolassa.

    Armoa minä anelen,
    Huojennusta huokaelen,
    Ylähältä taivahasta,
    Luota Luojan kaikkivallan,
    Mistä armot annetahan,
    Huojennusta hoivatahan,
    Ovet armon auki käyvät,
    Turvat tuttavat tulevat.
    Herra hoivan heittäköhön,
    Avun tuokohon Jumala,
    Minun silmin nähtyäni,
    Mielin arvaeltuani,
    Suin sulin puheltuani,
    Hengin huokaeltuani,
    Käsin päälle käytyäni,
    Sormin suoriteltuani!
    Saakohon minun sanani
    Läpi luun, läpi jäsenen,
    Läpi lämminten lihojen,
    Läpi suonten soljuvien,
    Iho'on imento raukan,
    Emon tuoman ruumihisen!

    Mene tuonne, kunne käsken,
    Keskelle tulisen kosken,
    Vuoksen koskehen kovahan,
    Imatrahan ilkeähän,
    Kahen kallion lomahan.
    Kinahmehen kauheahan,
    Jost' et pääse päivinäsi.
    Selviä sinä ikänä.
    Ilman luojan päästämättä,
    Kaikkivallan katsomatta!

    Jospa tuolta päätä nostat,
    Tahi kuonoa kohotat,
    Ukko pääsi särkenevi
    Neuloilla teräsnenillä,
    Äimillä äkähisillä,
    Rakehilla rautaisilla.

    Poijes, lukki, leukaluista,
    Haihu, häkki, hampahista,
    Ilkeä, ijenlihoista,
    Puremasta, järsimästä,
    Hammasta hajottamasta,
    Leukaluuta luistamasta,
    Pääkamua kaivamasta;
    Heitä tuonne hernehesi,
    Tuonne paiskoa papusi,
    Suen kiljuvan kitahan,
    Leveihin leukaluihin.
    Paholaisen parran alle,
    Tuonen hau'in hampahisin.

    Sinä vanha maan matonen,
    Maan rikka, manalan rikka,
    Pihan rikka, pellon rikka,
    Rikka kaiken ristikansan,
    Alla aitojen asuja,
    Lahokannon kaivelija,
    Kulon kultaisen alainen,
    Pinon pitkän vierehinen,
    Pettäjä iän-ikuinen,
    Petit meitä ennen muita,
    Petitpä esi-isämme,
    Valehtelit vanhempamme,
    Petit Luojan kaikkivallan,
    Itse julkisen Jumalan:
    Lupa sulle annettihin,
    Lupa kulkea kulossa,
    Mateloita maan sisässä,
    Vaan ei annettu lupoa
    Ruveta rumille töille,
    Käyä töille törkeille.
    Ethän kulkenut kulossa,
    Mateloinut maan sisässä,
    Kun rikoit ihon imeisen,
    Turmelit emosen tuoman!

    Miksi nostit norpoasi,
    Kuksi päätäsi kohotit,
    Ylemmäksi heinän juurta,
    Heinän juurta, maan mätästä,
    Liikuttelit liiroasi,
    Kärseäsi käännyttelit,
    Irvistit ikeniäsi,
    Suutasi pahoin pitelit,
    Teit paljolta pahoa,
    Äijältä tihua työtä,
    Pahoin sulle, pahoin mulle.
    Pahoin meille kummallenki?

    Miksi pistit, kun ma kielsin.
    Miksi maistoit, kun manasin?
    Ei sua käskenyt isosi,
    Ei isosi, ei emosi,
    Tekemähän näitä töitä,
    Ristittyä rikkomahan,
    Kastettua kaatamahan,
    Tehtyä teloamahan.

    Minä laitan lankojani,
    Liitän näitä liinojani,
    Liitän liinani lumelle,
    Lasken langat hangen päälle
    Jänön poika kyykelöinen,
    Ristisuu, räkäleleuka,
    Juokse noron notkokkeita,
    Painakkeita painattele,
    Juoskos kullaisna käkenä,
    Hopeaisna myöhkyränä,
    Vasten minun pyytöäni,
    Kohen kultalankojani;
    Tullos ilman tuusimatta,
    Varomatta vaapottele,
    Lyöte kynsin kynnykselle,
    Käpälöin kahan etehen;
    Ellös varpoja valitko,
    Pure varpa ensimmäinen,
    Se on voittu metsän me'ellä,
    Sivuttu salon simalla,
    Ellös vainen mengökkänä
    Toisten varpojen tyköhön,
    Siellä surma suin pitäisi,
    Kova kuolo kohtoaisi;
    Kaikk' on muut vihaiset varvat,
    Joita sie kovin varaja,
    Vaan täm' on metinen varpa,
    Jok' on latvoin laskettuna,
    Latvoin laskettu lumehen,
    Tyvin työtty taivosehen,
    Latva pihtiä pitävi,
    Tyvi jousta jännittävi.

    Keskellä kesäsyäntä,
    Jumalan suvea suurta,
    Lasken lehmäni leholle,
    Maion antajat aholle,
    Hatasarvet haavikolle,
    Kourusarvet koivikolle,
    Työnnän kuuta ottamahan,
    Talia tavottamahan,
    Ahomailta aukeilta,
    Leveiltä lehtomailta,
    Korkeilta koivikoilta,
    Mataloilta haavikoilta,
    Kultaisilta kunnahilta,
    Hopeaisilta saloilta.
    Lepy lehto, kostu korpi,
    Lempeä salo sininen,
    Leppyös lepyttäissäni,
    Kostu kostutellessani,
    Anna rauha raavahille,
    Sorkkasäärille sovinto,
    Tänä Jesuksen kesänä.
    Maarian suvena suurna!

    Susi juoksi suota myöten,
    Villahäntä maata myöten,
    Karjakullan kuuluvilla,
    Pienen viljan vieremillä:
    Pois minä sinun manoan
    Näiltä karjan käytäviltä.
    Juokse tuonne jouhikuono,
    Viron hurtta viilettele,
    Pohjan pitkälle perälle,
    Lapinmaahan laakeahan,
    Kuss' ei käyne karja teitä,
    Vaella hevosen varsa;
    Sini juokse jouhikuono.
    Viron hurtta viilettele,
    Kuni kynttä varpahissa,
    Hammasta ikenissäsi!
    Sinne mä sinun manoan.
    Korpivuorten kukkuloille,
    Kotihinsa korven koiran,
    Paikoillensa maan pakanan,
    Ettet tieä tietä tänne,
    Etkä kulkea osoa,
    Viljaisille viitamäille,
    Viljavieruille mäille,
    Muille maille mulkosilmät,
    Tuonne, taanne toitohännät,
    Ulvojaiset ulkomaille,
    Surmapaikoille susien.
    Tänne jääköhöt jänikset,
    Tänne linnut lentäköhöt!

    Lasken verkkoni vesille,
    Kivekseni kiinnittelen,
    Juolehatar, akka kaunis,
    Veen ehtosa emäntä,
    Nouse tänne liettehestä,
    Antamahan ainoasi,
    Avarasta aitastasi;
    Lähetä kalainen karja
    Vanhoille verovesille,
    Apajille aivotuille;
    Anna noita, joit' anelen,
    Noita tuo'os, joita pyyän,
    Nosta luotojen lomista,
    Kallioien kainalosta!

    Akka manteren alainen,
    Mannun eukko, maan emäntä,
    Pane turve tunkemahan,
    Maa väkevä vääntämähän;
    Eip' on maa väkeä puutu,
    Eikä nurmi einehiä,
    Kun lie armo antajista,
    Lupa einetten emistä.

    Nouse maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta,
    Pane korret korttumahan,
    Sekä varret varttumahan.
    Tuhansin neniä nosta,
    Saoin haaroja hajota,
    Kynnöstäni, kylvöstäni,
    Varsin vaivani näöstä!

    Se varsin valehtelevi,
    Tyyni tyhjeä latovi,
    Joka tulta arvelevi
    Väinämöisen iskemäksi;
    Tuli on tullut taivosesta,
    Panu pilvissä rakettu,
    Se on poika aurinkoisen,
    Armas auringon sikiö,
    Tehty taivosten navoilla,
    Otavaisten olkapäillä.

    Siell' on tulta tuikuteltu,
    Varvenneltu valkeaista,
    Luona päivän, kuun malossa,
    Kehän kultaisen kesessä,
    Suun alla sulon Jumalan,
    Alla parran autuahan.
    Sielt' on tullunna tulonen,
    Puhki pilvien punaisten,
    Yläisistä taivosista
    Alaisihin maaemihin;
    Taivot reikihin repesi,
    Ilmat kaikki ikkunoihin,
    Tulta maahan tuotaessa,
    Valkeaista vaaittaissa.

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET.

    Tuo oli laulaja ikuinen,
    Virren porras polvuhinen,
    Tuop' on vanha Väinämöinen,
    Toinen seppo Ilmarinen,
    Kolmas lieto Lemminkäinen —

Pakanuutensa aikana eivät esi-isämme tiettävästi tunteneet kirjoitustaitoa. Senpä tähden ei siltä ajalta olekaan mitään kirjallista teosta mainittavissa. Mitä arvokasta silloin ajateltiin tai tunnettiin, se kulki tavallisesti runoksi sepitettynä muistin avulla miehestä mieheen, polvesta polveen. Eikä se aika ollutkaan köyhä senlaatuisista tuotteista. Meidän päivinämme on näet Suomen kansan muistista kirjoitettu ja sitten painosta julkaistu ääretön joukko kansanrunoutta. Kalevalan ihanat kertomarunot, Kantelettaren vienonsuruiset laulurunot, loitsurunojen mahtava paljous, viisautta ja terävyyttä ilmaisevat sananlaskut ja arvoitukset — kaikki nämä ovat suurimmaksi osaksi syntyneet jo Suomen kansan pakanuuden aikana ja säilyneet sen muistissa aina meidän päivihimme asti. Niistä saamme myöhemmin vielä vähän tarkemmin puhua.

Vuonna 1157 j.Kr.s. tehtiin Ruotsista ensimmäinen ristiretki Suomeen. Maamme lounais-osa sen kautta saatettiin Ruotsin yhteyteen ja kristinoppia tunnustamaan. Sittemmin saatettiin uusien ristiretkien kautta Hämäläiset (1249) ja suuri osa Karjalaisistakin (1293) Ruotsin alamaisiksi ja katholisen kirkon yhteyteen.

Lähes neljäsataa vuotta vallitsi katholinen kirkko maassamme. Niin Suomessa kuin muissakin katholisissa maissa oli hengellinen sääty sinä aikana melkein yksinomaisesti kirjallisen sivistyksen edustajana ja kannattajana; muissa kansanluokissa ei kirjoitustaito eikä kirjallisuuden viljeleminen vielä olleet sanottavasti perehtyneet. Mutta kirkon ja pappein kielenä oli latinankieli. Mitä siis katholisuuden ajalla kirjoitettiin, se kirjoitettiin enimmäkseen latinan kielellä: ainoastaan harvoissa maissa kansojen omat kielet silloin tulivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Eikä silloin vielä saattanut latinankielistäkään kirjallisuutta suuressa määrässä ilmestyä, koska kirjapainotaito, joka teki kirjain ilmestymisen helpommaksi ja niiden hinnat huokeammiksi, keksittiin vasta v. 1440. [Sen keksijä oli saksalainen Juhana Gutenberg.] Mitä erityisesti Suomeen tulee, olivat kirjallisuuden ilmaantumisen ehdot täällä vielä pienemmät kuin muualla. Korkeampia kouluja ei vielä maassamme löytynyt. Niiden harvain, jotka korkeampaa oppia halusivat, täytyi käydä sitä ulkomaiden yliopistoista etsimässä. Yleinen sivistys oli siis täällä heikompi kuin muualla. Senpä tähden katholisuuden aika ei voinutkaan synnyttää maassamme mitään mainittavaa latinankielistä, vielä vähemmin suomenkielistä kirjallisuutta. Joku lyhyt Suomen piispain aikakirja sekä muutamat latinankieliset virret ja koululaulut — siinä melkein kaikki tämän aikakauden kirjalliset tuotteet.

Suomalainen kansanrunous tällä ajalla sitävastoin yhä kajahteli eloisana ja virkeänä. Tosin vanhat pakanuudenaikuiset runot arvattavastikin alkoivat hävitä niiltä tienoilta, missä kristinusko ja sen mukana kulkeva uusi länsimainen sivistys ennättivät syvemmälle juurtua. Mutta niiden sijalle syntyi koko joukko uusia rupoja, varsinkin Länsi-Suomessa. Sellaisia ovat Kantelettaressa tavattavat legendat eli pyhimystarut (esim. "Piispa Henrikin surma") ja balladit eli lyhyet kertomarunot, joiden joukosta on muistettava eritenkin ihana runo "Elinan surma", jossa elävästi ja liikuttavasti, melkein näytelmärunon tapaan, kerrotaan, kuinka Laukon herra Klaus Kurki luulevaisuudesta poltti puolisonsa ja lapsensa (arvellaan tapahtuneen vuosien 1470 ja 1480 välillä).

Pyhän Raamatun perustuksella nousi Martti Luther Saksanmaalla vastustamaan katholisen kirkon monia harhaoppeja ja väärinkaytöksiä. Hänen voimallisen vaikutuksensa kautta syntyi suuri kirkollinen parannus, n.s. uskonpuhdistus. Monet maat ja kansat kerrassaan luopuivat katholisesta kirkosta ja omistivat itselleen Luther'in puhdistaman opin. Varsinkin tapahtui näin pohjois-Saksassa. Sieltä puhdistettu oppi pian levisi pohjoismaihinkin. Ruotsin silloinen kuningas Kustaa Waasa (hallitsi vuosina 1523-1560) salli sitä valtakunnassaan saarnata. Tuota pikaa katkaistiin yhteys katholisen kirkon kanssa, ja sekä Ruotsi että Suomi muuttuivat lutherilaisiksi maiksi.

Monen muun hyvän ohessa seurasi tästä uskonpuhdistuksesta kaikkialla sekin, että kansojen omat kielet joutuivat kirjallisen viljelyksen alaisiksi. Lutherin ja muiden uskonpuhdistajain ensimmäisiä periaatteita oli se, että kansan tulisi saada kuulla ja lukea Jumalan sanaa omalla kielellänsä. Kaikkialla, missä puhdistettu oppi vastaanotettiin, ryhdyttiin sitä vakaannuttamaan lukutaidon opetuksella ja toimittamalla Raamattu ynnä muita hengellisiä kirjoja kansan luettavaksi.

Näin synnytti uskonpuhdistus Suomessakin ensimmäisen suomenkielisen kirjallisuuden. Ensimmäinen mies, joka kieltämme kirjallisesti käytti, tullen siten "suomalaisen kirjallisuuden isäksi", oli Mikael Agrikola.

Mikael Agrikola oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä, syntynyt noin vuonna 1508. Käytyään koulua Viipurissa ja Turussa pääsi hän Suomen silloisen piispan Martti Skytten kirjuriksi. Tämä lähetti hänet muutamien muiden nuorten miesten kanssa Saksanmaalle Wittenberg'iin. Siellä Mikael Agrikola pari vuotta kuunteli Luther'in ja hänen uskonpuhdistustoverinsa Melanchton'in opetusta. Palattuaan sieltä maisterina ja varustettuna Luther'in ja Melanchton'in suosituskirjeellä tuli hän Turun koulun rehtoriksi. Martti Skytten kuoltua v. 1550 tuli hän piispanviran hoitajaksi ja v. 1554 varsinaiseksi piispaksi. Hän kuoli jo vuonna 1557 Uudenkirkon pitäjässä ollessaan paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas Kustaa Waasa oli hänet lähettänyt rauhanteon asioissa.

Suomenkielisten kirjain toimittaminen oli Agrikolan pääharrastuksena. Niiden kautta tahtoi hän saada Lutherin opin maassamme vakaantumaan. Tämä Agrikolan kirjallinen toiminta oli sangen vaikea. Ei näet ole mikään helppo asia kirjoittaa kielellä, jota ei vielä koskaan ole kirjallisuudessa käytetty ja jonka sääntöjä ei ole selvitetty. Mutta Agrikolalla oli väsymätön työvoima ja suuri rakkaus asiaan. Täytyipä hänen tässä työssään taistella harhaluulojakin vastaan. Hänen aikalaisensa, jotka olivat tottuneet pitämään latinankieltä kirkon ja hengellisen kirjallisuuden kielenä, eivät vielä pystyneet käsittämään, että suomenkielikin voisi tähän tarkoitukseen soveltua. "Kylle se cuule Somen kielen Ioca ymmerdhe caickein mielen", sanoi Agrikola näille rukouskirjansa esipuheessa. — Suuren joukon teoksia ennätti Agrikola suomeksi valmistaa. Kaikkein ensimmäiseksi kirjoitti hän Aapiskirjan (Abc-kirjan), joka ilmaantui luultavasti v. 1542. Toinen kirja oli "Alcuoppi uscohon", luultavasti Luther'in vähän katekismuksen suomennos, v:lta 1543. V. 1544 ilmaantui laaja "Rucouskirja Bibliasta", jossa rukouksien ohessa löytyi muutakin, esim. kalenteri, muutamia lukuja evankeliumeista y.m. Tärkein kaikista Agrikolan teoksista oli Uuden Testamentin suomennos (Se wsi testamenti), joka valmistui painosta v. 1548. Seuraavana vuonna ilmaantuivat "Käsikirja castesta ia muista christikunnan menoista", "Messu eli Herran echtolinen" ja "Se meiden Herran lesuxen Chrisiuxen pina, ylesnousemus ja taivaisen astumus". Seuraavat teokset olivat Psaltari (v. 1551), "Weisut ja ennustoxet Mosesen laista ja Prophetista uloshaetut" (v. 1551), sekä "Ne Prophetat Haggai, Sacharia ja Maleachi" (v. 1552).

Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa ei silloin vielä löytynyt kirjapainoa. — Kieli niissä on pääasiallisesti Länsi-Suomen murretta, joka sitten tulikin yhä edelleen kirjakielessämme vallitsemaan. —

Agrikolan työtä kirjallisuutemme alalla jatkoi sitten ensinnäkin Turun ansiokas piispa Paavali Juusten (kuollut 1576). Hän toimitti suomeksi Katekismuksen (1574) sekä Pyhän messun (1575). Latinaksi on sama mies kirjoittanut muutamia teoksia, joista tärkein oli Ajantieto Suomen piispoista (Chronicon episcoporun Finlandensium).

Muistettavan sijan kirjallisuutemme ensimmäisten viljelijäin joukossa saa oppinut ja lempeämielinen piispa Eerikki Sorolainen (Ericus Erici), kuollut Turun piispana v. 1625. Saatuaan sen ajan sotaisten ja levottomien tapausten aikana Suomen kirkon ylipaimenena kokea monta vaihetta ja mielenmurhetta, pääsi hän viimein elämänsä loppupuolella nauttimaan rauhallisempia päiviä ja ryhtyi silloin toimittamaan suomenkielisiä kirjoja. Ensinnäkin painatti hän v. 1614 opettajain ohjeeksi lavean ja ansiokkaan uskonopin nimellä Katekismus. Siitä tuli myöhemmin lyhyempi laitos kansaa varten. Sen jälkeen kirjoitti hän ensimmäisen suomenkielisen Postillan, joka ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1621 ja 1625. Tämä teos oli erinomaisella taidolla kirjoitettu. Se oli kansallemme erittäin mieluinen, ja sitä käytettiinkin vielä tämän vuosisadan alussa. Vielä toimitti Eerikki Sorolainen v. 1614 suomeksi samana vuonna Ruotsissa ilmestyneen käsikirjan, jossa jumalanpalvelus on säädetty melkein siihen muotoon, jommoisena se sitten kirkossamme on pysynyt.

Nämä ensimmäiset suorasanaiset kirjallisuudentuotteet olivat siis kaikki hengellistä sisällystä. Hengellisiäpä olivat ensimmäisen suomenkielisen runoudenkin tuotteet, ollen virsikirjoja. Ensimmäiset suomalaiset virsisepät olivat Jaakko Suomalainen eli Finno ja Hemminki Maskulainen. Edellinen, Turun koulun rehtori ja Rantamäen kirkkoherra, kuollut 1588, toimitti pienen virsikirjan, jonka arvellaan ilmaantuneen noin 1580-1582. Siinä oli 99 virttä. — Hemminki Maskulainen (kotoisin Maskun pitäjästä, kuollut tämän seurakunnan kirkkoherrana vuosien 1618 ja 1620 välillä) toimitti uuden lisätyn virsikirjan vv. 1610 ja 1614 välillä. Vuonna 1639 ilmaantui tästä uusi laajennettu laitos, sisältävä yhteensä 242 virttä.

Ainoastaan osa näistä virsistä oli Suomalaisen ja Hemmingin omia tekemiä; muut olivat käännöksiä latinasta, saksasta ja ruotsista. Hemminki näyttää olleen etevämpi runoilijalahjoiltaan; hänellä oli vilkas mielikuvitus, rikas ja luonteva kieli. Kumpaisenkin virsissä runomitta ja muu ulkonainen rakennus oli vaillinainen. He perehdyttivät virsiensä kautta suomalaiseen virsikieleen katkonaiset sanamuodot, jotka loukkaavat nykyistä kieliaistia, kuin myös suomalaiselle runoudelle sitä ennen vieraan kaunistuskeinon: loppusoinnun eli riimin. Aikalaistensa mielestä nämä virsikirjat olivat sekä kielen että sisällyksen puolesta verrattoman onnistuneet.

Suomalainen on toimittanut suomeksi myöskin rukouskirjan ja katkismuksen, ja Hemminki on suomentanut erään katholis-aikaisen latinankielisen laulu- ja virsikokoelman (1616).

Astuttuaan täten hengellisessä kirjallisuudessa viljelyksen alaiseksi joutui kielemme pian maallisenkin kirjallisuuden alalla käytäntöön. Jo vuonna 1548 oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Martti suomentanut n.s. Kristofer kuninkaan Maanlain. Se suomennos ei kuitenkaan tullut painetuksi. Saman lakiteoksen suomensi sitten Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika (kuollut 1611). Hoitaessaan papillisen toimensa ohessa tuomarinkin tehtäviä oli tämä kansan parasta valvova mies tullut näkemään, kuinka monenmoisia väärinkäytöksiä syntyi siitä, ett'ei silloista lakia löytynyt kansan omalla kielellä, ja suomensi sen vuoksi sekä mainitun maanlain v. 1602 että myöskin kaupunginlain v. 1609. Molemmat suomennokset kuitenkin jäivät sotaisten aikain vuoksi silloin painattamatta.

Heinäkuun 15 p. v. 1640 oli maassamme yleinen juhlapäivä; silloin näet avattiin Suomelle oma yliopisto Turussa. Siitä lähtien Suomen nuorukaiset saivat omassa maassaan korkeampaa oppia ja sivistystä, joten heidän ei enää tarvinnut sitä etsiä vieraiden maiden yliopistoista. Ensi alussa ei tämä yliopisto kuitenkaan voinut antaa suurtakaan herätystä suomenkielisen kirjallisuuden kasvamiseen. Sen ensimmäiset professorit näet olivat Ruotsalaisia ja samoin enimmät oppilaatkin. Ja latinankieli oli silloin yhä edelleenkin korkeamman opin ja tieteellisen kirjallisuuden kielenä. Sitä paitsi alkoi ruotsinkieli tällä aikakaudella voittaa maassamme alaa. Kolmekymmenvuotisen sodan kautta oli Ruotsi kohonnut mahtavuutensa kukkulalle. Valtiollinen loisto, jonka tuo hallitseva kansa täten oli saavuttanut, antoi meikäläisten silmissä arvoa sen kielellekin. Käytännöllinen hyöty myös vaati monen siihen tutustumaan. Vaikka suomenkieli tällä aikakaudella vielä pysyikin maassamme yleisenä puhekielenä, alkoivat kuitenkin aateliset virkamiehet, vieläpä joskus porvarit ja talonpojatkin hankkia lapsillensa ruotsinkielen taitoa. Oman kansallisuuden tunto, joka Suomalaisissakin oli herännyt sen maineen kautta, jonka he saavuttivat urotöillään 30-vuotisessa sodassa, ei voinut estää tätä ruotsinkielen enenevää valtaa. Kouluissakin ruvettiin sitä opettamaan. Näin siis alkoi sivistyneen säätymme ruotsalaistuminen, joka tietysti on vaikuttanut ehkäisevästi kirjallisuuteemmekin.

Tärkeimpänä suorasanaisen kirjallisuuden joukosta on mainittava ensinnäkin koko Pyhän Raamatun suomennos, joka ilmestyi v. 1642. "Kirjojen kirja" oli nyt siis saatu kokonaisuudessaan Suomenkin kielelle. Suomennoksen toimittajina olivat: Eskil Petraeus, jumaluusopin professori, sittemmin Turun piispa, kuollut 1657, professori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Gregorius Favorinus, Käännös oli, sen ilmaantumis-aikaan katsoen, varsin onnistunut. Se painettiin Tukholmassa, sillä vasta samana vuonna, kuin Raamatun käännös ilmaantui, perustettiin Turkuun kirjapaino.

Eskil Petraeus, joka oli edellä mainitun suomennostyön johtajana, on kirjallisuutemme historiassa vielä muutenkin mainittava. Ollen Ruotsista kotoisin oli hän täällä Suomessa, jonne muutti v. 1628, kuitenkin niin perehtynyt kieleemme, että pystyi kirjoittamaan ensimmäisen Suomen kieliopinkin. Se ilmaantui latinankielisenä v. 1649. Uuden laitoksen siitä toimitti Viipurin lukion lehtori Mattias Martinius v. 1689.

V. 1685 ilmaantui Raamatun käännös alkukielten mukaan parannettuna. Sen työn suoritti Paimion kirkkoherra Henrik Florinus (kuollut v. 1705). Tällä miehellä on muitakin ansioita kirjallisuutemme suhteen. Hän toimitti muun muassa pienen latinais-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan (v. 1678). Hänen huomionsa oli jo kääntynyt suomalaiseen kansanrunouteenkin. V. 1702 julkaisi hän näet ensimmäisen kokoelman suomalaisia sananlaskuja.

Jaakko Raumanus, Pirkkalan kirkkoherra, suomensi Augsburgin uskontunnustuksen (1651) sekä Lutherin suuremman katekismuksen (1674).

Alkuperäisiä saarnakirjoja toimittivat Tammelan kirkkoherra Laurentius Petri (1644) ja Tyrvään kirkkoherra Tuomas Rajalenius (1654).

Tällä kohdalla mainittakoon myöskin ikimuistettavain piispain Juhana Gezelius vanhemman (kuollut 1690) ja nuoremman (kuollut 1718) ansiot suomalaisen kirjallisuuden suhteen. Heidän monipuolinen ja vaikutukseltaan mahtava toimintansa Turun piispoina ei saata tässä tulla puheen-alaiseksi; muistettakoon vaan, että he varsinkin hengellistä kirjallisuutta julkaisemalla ja kustantamalla kuin myös saattamalla lukutaidon kansassamme yleiseksi paljon ovat vaikuttaneet kirjallisuutemmekin hyväksi. Edellinen heistä on sitä paitsi suomeksi kirjoittanut katekismuksen nimellä Lasten paras tavara (1666), joka on ollut käytännössä meidän aikaamme asti.

Mainittuamme vielä, että v. 1642 ilmaantuivat suomeksi kuningas Kustaa Aadolfin säätämät sota-artikkelit "lainlukijan" Hartikka Speitz'in kääntäminä ja että Ruotsin kirkkolaki v:lta 1686 saatiin pari vuotta myöhemmin suomeksikin, olemmekin täten luetelleet tämän aikakauden huomattavimmat tuotteet.

Runouden tuotteista mainittakoon ensinnäkin suomalainen virsikirja. Hemminki Maskulaisen toimittama virsikirja oli uusissa painoksissaan vähitellen kasvanut yhä laajemmaksi varsinkin arkkiveisuista, jommoisia alkoi viljalti ilmestyä, etupäässä käännöksinä ruotsin-, latinan- ja saksankielistä, kunnes suomalainen virsikirja viimein v. 1701, luultavasti Kronobyn kirkkoherran Erik Cajanuksen toimittamana, ilmaantui sellaisena, jommoisena se sitten monine ansioineen sisällyksensä puolesta ja monine virheineen runollisen muotonsa ja kielensä puolesta on ollut kirkkomme ja kansamme käytettävänä aina meidän päivihimme asti.

Etevin tämän ajan muista runotuotteista oli llolaulu Jesuksesta, joka ensi kerran ilmestyi v. 1690. Sen tekijäksi mainitaan eräs pappi Mattias Salamnius, jonka elämänvaiheista ei ole varmoja tietoja; arvellaan hänen olleen kotoisin Pohjanmaalta, olleen sotapappina Inkerinmaalla sekä sitten kuolleen Paraisten pitäjässä. "Ilolaulu Jesuksesta" kuvaa 29 runossa, evankeliumein mukaan, Vapahtajan elämää, kuolemaa y.m. vaiheita. Mahtavan ja elävän, mutta samalla yksinkertaisen esityksensä, kuin myös sen verrattoman taidon kautta, jolla tässä runossa on käytetty suomenkieltä ja vanhaa suomalaista runomittaa, on tämä runoteos Ruotsin aikuisen kirjallisuutemme muistettavimpia. Kansalle on se ollut rakasta luettavaa; siitä onkin tähän asti ilmaantunut 16 painosta, viimeinen painos v. 1886.

Muutamia historiallisia runoja ilmaantui tällä ajalla. Jo ennen mainittu Laurentius Petri toimitti v. 1658 "Ajantiedon Suomen maan menoist ja uscost". Se oli n.s. riimikronika, runopukuinen Suomen historia, ensimmäinen suomenkielellä. — Ajan tapausten johdosta tekivät runoja Anterus Aschelinus (kappalainen Askaisissa, kuollut 1703), Oulun kirkkoherra Sakari Lithovius sekä Ilmajoen kirkkoherra Pärttyli Vhael. Ensin mainitun tekemiä ovat "Virsi suuresta nälästä v. 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja "Uron-uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä". Pärttyli Vhael taas on vanhalla runomitalla kirjoittanut liikuttavan Valitusrunon n.s. Isonvihan kauhuista ja hävityksistä. Sen tapaisia haikeita runoja on tuolta kamalalta ajalta säilynyt useampiakin.

Vielä mainittakoon tältä ajalta kansaa miellyttävä opetusrunoelma Huoneenpeili sekä Veisu talonpojille kunniaksi, jonka teki Alatornion kirkkoherra Gabriel Tuderus.

Muuten ilmaantui tähän aikaan paljon tilapäistä runoutta. Oli yleensä tapana juhlatiloja, niinkuin häitä, hautajaisia, yliopistollisia väitöstilaisuuksia y.m. varten sepittää yksityisten kunniaksi runoja, usein monilla eri kielilläkin. Suomeksikin niitä ilmaantui koko joukko. Ylimalkaan runous tällä aikakaudella oli pikemmin runopukuista kaunopuheliaisuutta, kuin todellista, sydämen tunteita tai yleviä aatteita ilmaisevaa, runoutta. Ulkomuoto, korealta helähtävät sanat ja konstikkaat värssyrakennukset olivat senaikuisten mielestä runon varsinaisia tunnusmerkkejä. Näin ollen varsinkin tuollaisissa tilapäärunoissa useimmiten vallitsi sisällinen tyhjyys ja kuivuus. Jo siitä syystä kuin myös niiden ylimalkaan hetkellisen merkityksen vuoksi ei niillä ole mitään pysyväistä arvoa ollut. Se hyöty niistä tietysti kuitenkin oli, että kieltämme sitenkin viljeltiin. — Tilapäärunoilijoista ansaitsee muistamista Erik Justander (runoustaiteen professori, virallinen suomentaja, kuollut Mynämäen kirkkoherrana v. 1678), ei kuitenkaan niin suuresti runoilijana, kuin Ruotsin hallituksen antamien asetusten suomentajana. —

Tämä nyt puheena ollut aikakausi päättyi surullisilla tapahtumilla. Kahdeksastoista vuosisata alkoi näet n.s. isolla Pohjan sodalla, jota Ruotsi sai käydä Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Sodan alkupuoli oli Ruotsin aseille onnellinen. Sankarikuninkaansa Kaarle XII:nnen johdolla saivat Ruotsalaiset monta loistavata voittoa vihollisistaan. Mutta Pultavan tappelun jälkeen (v. 1709), jossa Ruotsin armeija kärsi suuren tappion, asiat muuttuivat. Varsinkin Suomi joutui nyt ankarien kärsimysten, n.s. Ison-vihan, alaiseksi. Kun Ruotsista ei tullut riittävää apua, joutui maamme vähitellen kokonansa Venäläisten haltuun. Vihollisen miekka ja hävitykset, nälkä ja rutto silloin olivat tehdä lopun Suomen kansasta. Väkiluku väheni puoleen määräänsä, maa jäi useissa paikoissa aivan autioksi ja viljelemättömäksi, kirkot, koulut ja virastot suljettiin, virkamiehet ja kutka vaan kykenivät pakenivat Ruotsiin. Sellaisten kauheiden olojen vallitessa tietysti kirjallisuuden kartuttaminen, niinkuin muukin sivistystyö, kokonaan keskeytyi. Yksi ainoa kirjallinen tuote silloin syntyi, surullisena muistutuksena noiden aikain kamaluudesta. Kun näet ei enää ollut kirjapainoa, ryhtyi eräs Daniel Medelplan siihen vaivaan, että koversi aapiskirjan puuhun, jonka avulla sitten tätä teosta painoi. Tämä merkillinen aapiskirja ilmaantui v. 1719 Tauralan kylässä Pälkäneellä.

    "Otavanais sua tiell' opastellen
    Loisteli säihkyen sammumaton
    Lempi Juslenion."

Ison vihan vammat alkoivat vähitellen arpeutua, Suomi alkoi uudelleen kohota nääntyneestä tilastansa. Maan taloudellista tilaa koetettiin nyt Ruotsin hallituksenkin toimesta monilla keinoilla parantaa. Taloudellisen vaurastumisen pyrintö, joka tähän aikaan muuallakin Europassa vallitsi, voitti jalansijaa myöskin Ruotsissa ja Suomessa, ollen sillä valtakunnan yleisessä rappiotilassa suoranaisetkin ilmaantumissyynsä. Tiedekin astui tämän taloudellisen vaurastumis-innon palvelukseen, pyrkien yleisessä taloudessa, maanviljelyksessä y.m. elinkeinoissa vaikuttamaan. Varsinkin harrastettiin tähän aikaan luonnontieteitä. Jumaluus-opilliset ja filosofilliset tutkimukset, joita yliopistossamme oli siihen asti etupäässä harjoitettu, syrjäytyivät nyt melkoisesti näiden uusien harrastusten tieltä. Latinankieli, joka siihen asti oli yksinomaisesti vallinnut tieteessä, alkoi Suomessakin askel askelelta väistyä vanhalta asemaltaan. Luonnollista olisi ollut, että täällä, niinkuin muissakin maissa, kansan kieli, suomi, olisi astunut sen sijalle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ruotsinkieli voitti yliopistossa alaa, mikäli latina väistyi. Jo edellisellä aikakaudella oli ruotsinkieli yleensä sivistyneessä säädyssämme saanut tukevan jalansijan, ja nyt Ison-vihan jälkeen pääsi ruotsalaistuminen täyteen vauhtiin. Sitä edisti arvatenkin se yleinen voimattomuus, johon Iso-viha oli kansamme kaikissa suhteissa saattanut, mutta varsinkin se seikka, että ne kansalaisistamme, jotka Ison-vihan aikana olivat paenneet Ruotsiin ja siellä tottuneet ruotsinkielen käyttämiseen, kotimaahan palattuansakin tätä kieltä yhä edelleen käyttivät. Itse Ruotsin hallituskin mielellään suosi tätä ruotsinkielen paisuvaa valtaa maassamme, koska se erikois-asema, joka Suomen kansalla oman kielen kautta oli, siten muka heikkeni. Ilman vastusta ei ruotsinkieli meillä kuitenkaan päässyt valtaan. Tavan takaa tekivät Suomen edusmiehet valtiopäivillä Ruotsissa valituksia etenkin sen epäkohdan johdosta, että virkamiehet eivät osanneet kansan kieltä. Ja löytyipä tänä aikana miehiä, joiden sydämissä oman kansallisuuden tunne ja rakkaus suomenkieltä kohtaan hehkui lämpimänä ja virkeänä, puhjeten ilmi tieteellisissä tutkimuksissa ja kirjallisissa teoksissa. Näitä miehiä kutsuttiin fennofileiksi, s.o. suomalaisuuden ystäviksi.

Etevin fennofileistä oli Daniel Juslenius. Hän oli papin poika, syntyi Mynämäellä v. 1676. Nuorena ylioppilaana julkaisi hän jo pari latinankielistä väitöskirjaa ("Vanha ja uusi Turku" sekä "Suomalaisten puolustus"), joissa hän innokkaasti ylistelee omaa maatansa ja kansaansa sekä puolustaa niitä soimauksia vastaan. Hän pääsi ensin kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheesen, sitten (v. 1712) kreikan ja hebrean kielten professoriksi Turun yliopistoon. Seuraavana vuonna täytyi hänen perheensä kera paeta Ruotsiin Ison-vihan kauhujen alta. Palattuaan sieltä rauhan tultua pääsi hän yliopistoon jumaluusopin professoriksi. V. 1734 tuli hän Porvoon piispaksi. Vuosina 1741-1743 raivosi taas sota Ruotsin ja Venäjän välillä; Venäläiset ottivat toisen kerran Suomen haltuunsa. Jusleniuksen täytyi jälleen paeta Ruotsiin hiippakunnastaan, jota hän oli suurella innolla hoitanut. Sinne hän sitten loppuiäkseen jäikin, päästen Skaran hiippakunnan piispaksi. Hän kuoli v. 1752. — Ruotsissa ollessaan sai Juslenius valmiiksi teoksen, joka oli mitä kaunein tulos hänen harrastuksestaan ja työstään suomenkielen hyväksi. Se oli laaja suomenkielen sanakirja, nimeltään "Suomalaisen sanaluvun coetus, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi koottu." Tämä tärkeä kirja, jommoista jo yleiseen kaivattiin, ilmestyi painosta Tukholmassa v. 1745. Suomenkielen sanat oli siinä selitetty latinaksi ja ruotsiksi. — Vielä julkaisi Juslenius Ruotsissa käännöksen Svebiliuksen katkismuksesta (1746), joka on vielä meidänkin päivinämme käytännössä. Sen esipuheessa lähettää Juslenius Ruotsista lämpimän ja ylevän tervehdyksensä "rakkaimmille maanmiehillensä." — Ollessaan pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä koetti Juslenius sielläkin valvoa suomenkielen etuja. Hänen ynnä muiden valitusten johdosta säädyt sitten päättivätkin v. 1734 hyväksytyn Ruotsin valta kunnan lain suomennettavaksi. Suomennos ilmaantuikin vihdoin v. 1759, maisteri Samuel Forseen'in kääntämänä ja Turun hovioikeuden aktuarin Yrjö Kustaa Saloniuksen painattamana. — Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon, että tällä aikakaudella jo otettiin tavaksi suomentaa kuninkaallisia asetuksia, säätyjen päätöksiä y.m.

Toinen mies, joka tällä aikakaudella harrasti kielemme tieteellistä tutkimista, oli jo ennen runoilijana mainittu Pärttyli Vhael (k. 1723). Hän oli innokas suomenkielen ystävä ja tutki sitä syvemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän kirjoitti latinaksi ansiokkaan Suomen kieliopin. Siinä oli kielemme oma luonne jo käsitetty paremmin kuin Petraeuksen kieliopissa, jossa sitä oli koetettu sovitella latinankielen kaavoihin. Vhaelin kielioppi ilmaantui painosta v. 1733.

Muuten vallitsi tähän aikaan oppineissa monta harhaluuloa kielemme suhteen. Luultiin sen olevan läheistä sukua kreikan ja hebrean kielten kanssa. Kaikenmoisilla näennäisillä yhtäläisyyksillä koetettiin tätä sukulaisuutta todistella. Itse Daniel Juslenius kannatti tätä luuloteltua sukulaisuutta. Muista senaikuisista suomenkielen tutkijoista, jotka niinikään teoksissaan edustivat samaa harhaluuloa, mainittakoon vielä Huittisten rovasti Niilo Idman (kuollut 1790) ja Kaarle Kustaa Weman, ensimmäinen suomenkielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien suomenkielen opettaja, kuollut Kemiön rovastina v. 1803. Weman oli tunnettu myöskin runoilijana.

Muuten suomenkielinen kirjallisuus, edellä mainittujen kielisuhteiden vuoksi, oli tähän aikaan, niinkuin vielä kauan jälkeenpäinkin, pääasiallisesti yhteisen kansan tarpeeksi kirjoitettua ja etupäässä hengellistä sisällystä. Ansiokkain ja muistettavin hengellisen kirjallisuuden tuote tältä ajalta on Oulun rovastin Juhana Wegeliuksen (kuollut 1764) postilla Pyhä evangeliumillinen valkeus, ilmaantunut Tukholmassa v. 1747-1749. Ajaen elävän kristillisyyden asiaa tuli se pian hyvin suosituksi; se käännettiin ruotsiksikin v. 1856. — Andreas Hasselqvist, Paraisten kirkkoherra, kirjoitti hartauskirjan Hengellinen sydämen herättäjä. (1706), josta on ilmaantunut 13 painosta. — Iisakki Ervasti, kuollut Kemin kirkkoherrana 1757, julkaisi v. 1733 osaksi alkuperäisen, osaksi saksasta käännetyn rukouskirjan, jota on ilmaantunut 15 painosta. — Uusi Raamatun suomennos saatiin v. 1758. Sen toimitti taitava suomenkielen käyttäjä Antti Lizelius (kuollut Mynämäen rovastina v. 1795) professori Kaarle Abraham Clevberg'in ja Turun piispan Juhana Brovalliuksen johdolla. — Ilmaantuipa tähän aikaan suomeksi jo muutamia siveys- ja terveysopillisiakin teoksia, tarkoittaen hyvien tapojen istuttamista, juoppouden poistamista, pienten lasten parempaa hoitoa y.m.

Suomenkielinen runous tällä ajalla oli myöskin enimmäkseen hengellistä sisällystä, ja useimmat runoilijat olivatkin pappeja. Edelliseltä aikakaudelta peritty tapa kyhäillä viljalti tilapäärunoja säilyi vielä tälläkin aikakaudella. Muuten alkoi runous ulkomuotonsa puolesta olla parempaa kuin ennen, koska siinä nyt enimmäkseen viljeltiin vanhan kansanrunon runomittaa ja vältettiin sanain katkomista, — Gabriel Calamnius, kuollut Kalajoen kappalaisena v. 1774, on kirjoittanut koko joukon runoja, jotka v. 1755 julkaistiin eri vihkona nimellä "Vähäinen cocous suomalaisista runoista". — Henrik Lilius, Messukylän kirkkoherra, kuollut 1745, on paitsi latinankielisiä runoja kirjoittanut suomeksikin muutamia, jotka todistavat hänellä olleen hyvät runoilijalahjat. — Abraham Achrenius, kuollut Nousiaisten kirkkoherrana v. 1769, oli tuotteliain varsinkin hengellisten laulujen sepittäjä. Jo nuorena ylioppilaana kirjoitti hän tilapäärunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Sen jälkeen joutui hän uskonnollisen yksipuolisuuden ja kiihkoisuuden valtaan, joka meni niin pitkälle, että hän poltti vihkon painamattomia maallisia runoelmiaan ja, ollessaan Ähtävän kappalaisena, luopui julkisesti papinvirastaan, yhtyen lahkolaisiin. Vapautettuna rangaistuksesta sai hän sittemmin kuitenkin papinvirkansa takaisin. Nyt alkoi hän yhä ahkerammin kirjoittaa hengellistä kirjallisuutta suomeksi ja ruotsiksi. Varsinkin kyhäsi hän paljo virsiä, "Sionin virsiä", jotka, vaikka ovatkin pitkäveteisiä ja sekavia, hartaan jumalisuutensa kautta ovat käyneet kansallemme rakkaiksi. — Simo Achrenius, kuollut pappina Pietarsaaressa v. 1758, on kirjoittanut, paitsi tilapäärunoja, pitkän hengellisen runoteoksen nimellä "Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista" (1766). Hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus ja hienompi runoaisti, kuin useimmilla muilla runosepillä siihen aikaan. — Edellisen veli Henrik Achrenius, nimismies Kalajoella, kuollut 1798, kyhäsi sukkelan leikillisiä, jopa vallattomiakin tilapäärunoja.

Kun suuri Pohjan sota (1700-1721) päättyi, joutui jo silloin kaakkoinen osa Suomea Venäjän alle. Vuosien 1741-1743 onneton sota taas riisti Suomesta palasen lisää Venäjälle. Suomen kansan ollessa täten valtiollisesti jaettuna kahden valtakunnan alle sekä Ruotsin yhä heikontuessa ja Venäjän mahtavuuden yhä kasvaessa, alkoi se ajatus itää, ett'ei Ruotsi enää ajanpitkään voisi pitää Suomea hallussansa. Tämä ajatus viime vuosisadan loppupuolella muun muassa saattoi muutamat Suomen miehet yrityksiin hankkia Suomelle jonkinmoista valtiollista itsenäisyyttä Venäjän suojeluksen alla. Ylipäänsä johti se Suomen ajattelevat miehet enemmän kotimaisiin harrastuksiin. Vaikka useimmat heistä eivät mitään eroamista Ruotsin yhteydestä ajatelleetkaan, alettiin kuitenkin käsittää, että Suomella oli Ruotsin rinnalla jonkinmoinen erikoisasema ja omat kotimaiset etunsa, joita Suomalaisten tulisi erityisesti pitää silmämääränänsä. Suurella innolla alkoivat tiedemiehetkin nyt tutkia kaikkea omamaista ja kansallista: Suomen historiaa ja maantiedettä, suomenkieltä, kansanrunoutta y.m. Tämä kotimaisten ja kansallisten harrastusten heräjäminen on luettava varsinkin nerokkaan ja oppineen Henrik Gabriel Porthan'in ansioksi.

Porthan syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina; hänen äitinsä oli D. Jusleniuksen veljentytär. Ylioppilaaksi pääsi hän jo viidentoista vuoden iällä. Maisteriksi vihittiin hän v. 1760. Vakinaisen paikan yliopistossa sai hän v. 1772, päästen silloin yliopiston kirjastonhoitajaksi. Viisi vuotta sen jälkeen tuli hän roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa oli kuolemaansa asti, joka tapahtui 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in monipuolisesta ja väsymättömästä toiminnasta ovat ensinnäkin hänen Suomen historiaa koskevat tutkimuksensa muistettavat. Kirjoitettuansa ensin latinankielisen Turun yliopistonkirjaston historian, joka samalla oli kuvaus yliopistonkin vaiheista, ryhtyi hän v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista teosta. Sen nimenä oli Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain aikakirjaan — siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi 56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti. Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut kansamme aikaisemman historian suhteen. — Näin oli siis oman kansan historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.

Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi, tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden. Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V. 1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen Suomen runoudesta, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä. Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen maailman huomioon.

Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä. Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia. Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen yhdistyksen, Auroraseuran, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi julkaista Suomen ensimmäistä sanomalehteä. Sen päätoimittajana oli Porthan pitkät ajat.

Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen herätyksensä.

Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.

Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa, Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander. Edellinen, kuollut Oriveden rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian, kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena latinankielisenä väitöskirjana nimellä vanhain Suomalaisten taikauskosta. — Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla 1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä Mythologia Fennica. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta suonialais-ruotsalaista sanakirjaa, joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin. Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 Runokirjan, joka sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia lääkekirjoja ("Eläinten tautikirja" ja "Maamiehen huone- ja kotiaptheki").

Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten, sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen Antti Björkqvist'in (k. 1809) kirjoittaman postillan Uskon harjoitus autuuteen, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. — Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin Juhana Frosteruksen (k. 1809) miellyttävä kirjanen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", joka ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta. Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan pyhästä laista" osoittavat. — Muista tämän ajan runoilijoista mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan Tuomas Ragvaldinpojan (Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. — Vielä on muistettava, että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Jo ennen mainittu Antti Lizelius toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "Suomenkielisiä Tietosanomia". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.

Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa, omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa, kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla, että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.

Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin Aadolf Iivari Arvidsson (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä Åbo Morgonblad (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä, ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä Suomen historian tutkimuksissa.

Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei voinut sitä tukahuttaa — se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä tutkittiin tieteellisesti, sitä puhdistettiin siihen aikain kuluessa tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.

Kustaa Renvall (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan suomalaista sanakirjaa. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras apukeino suomenkieltä oppiville. — Paitsi muuta kirjoitti Renvall vielä ruotsiksi Suomen kieliopin länsi-Suomen murteen mukaan (1840).

Reinhold von Becker (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi Suomen kieliopin, parhaan, mitä siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin itämurteenkin omituisuudet. — Kielitaitoansa käytti Becker virallisten asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden ajan Turun viikkosanomia hyvällä suomenkielellä sekä niin miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi ulkomaillekin.

Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä. Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen, mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja lausetavoilla.

Antti Juhana Sjögren (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (Liivin kielioppi ja sanakirja), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.

Jaakko Juteini (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun "Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi. Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.

Kaarle Aksel Gottlund (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut 1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita. Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna niiden surkeasta ja sorretusta tilasta — niillä kun ei ollut jumalanpalvetustakaan omalla kielellä — puuhasi hän heille parannusta, hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli Otava, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834 jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia teoksia ("Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo", käännöksiä ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in, Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.

Sakari Topelius, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa nimellä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.

Kaarle Helenius, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817 arkkipiispa Jaakko Tengström'in (k. 1832) johdolla Suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin suuren joukon virsiä, jotka painettiin mainitun komitean virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

Jaakko Fredrik Lagervall, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä Ruunulinna. —

Abraham Poppius, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut koko joukon sieviä runoja. — Kallio eli Samuli Kustaa Bergh (hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin"). Klaus Juhana Kemell, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas Kempiläisen kuuluisan kirjan "Kristuksen seuraamisesta". Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä. Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.

Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen. Kirjallisuutemme kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831 Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä sellaisia, kuin Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg, mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein (k. 1867), historiantutkija Mattias Akiander (k. 1871), mainio lainoppinut Juhana Jaakko Nordström (k. Ruotsin valtioarkiston hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia, sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m. Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta 1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja Suomi, jossa on julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen alalta.

Niinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla pitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat runot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan säilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista aarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä edeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä Elias Lönnrot.

Tämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin torpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo oli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää lukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi hänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun yliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832 tuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän piirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen suomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen professoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä virasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti työskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v. 1884.

Becker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen julkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan herätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen kansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille runonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin seuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa vuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa — siis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista runorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin neljässä, Kantele-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen Kirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä. Samalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka olivat kertovia, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella toisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot järjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä työ. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin karttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita parhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa. Näin se valmistui Kalevala, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta 1835. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni Suomen kansa itse aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut. Se kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla elävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki ajattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli saanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus ja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten kansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille; siitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli kansan luomana kertomarunona — jommoisia maailman kirjallisuudessa löytyy ainoastaan harvoja — kuljettava pienen Suomen kansan maineen kauas ulkomaillekin — toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. — Mutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V. 1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia, yksinkertaisuudessaan niin ihania laulurunoja, nimellä Kanteletar. V. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä sananlaskuja (noin 7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta arvoitusta. Sen jälkeen keräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko joukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan yhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 toisen, paljon lisätyn laitoksen Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri määrä myöskin n.s. loitsurunoja, s.o. runoja, joita lukemalla esi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden pahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.

[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan Satuja ja
Tarinoita, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin,
julkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi Eero
Salmelainen (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]

Ikimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden kansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on vielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä sekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin, Venäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen tieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (Wepsän kielestä, ruotsiksi, Inarin Lapin murteesta, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen suuri suomalais-ruotsalainen sanakirjansa, pitkällisen työn tuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella harjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen kirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän Mehiläinen-nimistä, aikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita lain-opillisia teoksia (Kauppa- ja maakaaren sekä Palmén'in lainopillisen käsikirjan) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen teoksen Suomen Kasviston (1860) ja useita kansankirjoja, joista huomattavin on Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1839). V. 1863 suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä on Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä. Uuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen mieliharrastuksiaan.

Näin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä, vaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä loppuun asti.

Samaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat ihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui toistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja kansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet mainio ruotsinkielinen runoilijamme Johan Ludvig Runeberg (syntynyt Pietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p. Toukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan sankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836, Jouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka arvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta isänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme Johan Wilhelm Snellman (syntynyt 1806, koulumies, filosofi, viimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä aikakauskirjoillaan Saima (1844-1846), Kallavesi (1846) ja Litteraturblad (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863) vaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja herätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme rakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan vielä Mattias Aleksanteri Castrén (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla v. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851, kuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset kansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä, muinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka täten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä kirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset kirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:

Juhana Fredkik Kajaani (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887), toimitti liitteenä Lönnrotin "Mehiläiseen" ensimmäisen varsinaisen Suomen historian (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän aikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo painetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä jatkamasta.

Antero Warelius (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa kirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: Enon opetuksia luonnon asioista. — Pietari Hannikainen, maanmittari, synt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden alalla (huvinäytelmä "Silmänkääntäjä" (1847), Viipurissa ilmaantuva sanomalehti "Kanava", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko "Talvikukkasia", kansantajuisia kirjoituksia sisältävä "Pitäjään kirjasto" y.m.) — Uutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti toimitettu sanomalehti "Suometar" (1847), jonka päätoimittajana oli maisteri Paavo Tikkanen (kuollut 1873). — Juhana Fredrik Granlund (kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin ("Kevät"). — Uskonnollisia kirjailijoita olivat Antero Wilhelm Ingman (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on suomentanut Lutherin evankeliumi-postillan, parantanut suuresti suomalaisen Raamatun kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa "Pyhän Raamatun selityksiä" (1868-1873), sekä Henrik Renqvist (Sortavalan kappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä alkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.

Että se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut, vieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet talonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: Paavo Korhonen (Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan kokoelman v. 1848 ("Suomenkielestä"). Pietari Makkonen Kerimäeltä, kuollut 1858 ("Ilolaulu suomenkielen kasvannasta"), Olli Kymäläinen Heinävedeltä, kuollut 1855 ("Punkaharju", "Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta") ja Antti Puhakka, Kontiolahdelta, syntynyt 1816, terävä pilkkarunoilija ("Tuhman Jussin juttureissu" ja "Surulaulu 1850 vuoden kiellosta").

Mutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran iskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon alaisiksi. Sen johdosta annettiin v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi painattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja. Tämä tavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja suomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta onneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein kokonaan.

Aikomuksemme ei ole ryhtyä tekemään lähempää selvää nykyisimmästä kirjallisuudestamme, jonka tuotteita on joka päivä tilaisuus lukea. Mainitsemme vaan, että suomalainen kirjallisuus 1850 vuoden kiellon jälkeen on kasvanut arvaamattomassa määrässä. Mikäli suomenkieli on saavuttanut luonnollisen asemansa valtiollisella ja yhteiskunnallisella alalla ja mikäli sitä on ruvettu koulu- ja sivistyneiden puhekielenä käyttämään, sikäli on suomenkielinen kirjallisuuskin edistynyt kaikilla aloilla. Monilukuisista kirjailijoista luettelemme tässä seuraavat:

August Engelbrekt Ahlqvist (Oksanen), syntynyt 1826, täysinpalvellut suomenkielen professori; kuuluisa suomenkielen tutkija ("Suomen kielen rakennus", "Suomalainen runous-oppi", "Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat" y.m.m.) ja etevä runoilija ("Säkeniä"). — Yrjö Koskinen, synt. 1830, professori, v:sta 1882 senatori, joka historioitsijana ("Nuijasota", "Oppikirja Suomen kansan historiassa", "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" y.m.m.), suomalaisuuden puolesta pontevasti työskentelevänä valtiomiehenä sekä monella muulla alalla on saavuttanut kansalaistensa rakkauden. — Julius Leopold Fredrik Krohn (Suonio), synt. 1835, kuollut 1888, tunnettu etevänä runoilijana ("Kuun tarinoita", lyyrillisiä runoja), historioitsijana ("Kertomuksia Suomen historiasta", "Suomen historia nuorisolle" y.m.), runoutemme tutkijana "Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana", laaja "Suomalaisen kirjallisuuden historia", ens. osa, "Suomalaisen virsikirjan historia" y.m.) sekä kuvalehtien toimittajana ("Maiden ja Merien takaa", "Suomen Kuvalehti"). — Aleksis Kivi (kuollut 1872), aivan omituinen, verrattomilla lahjoilla varustettu kirjailijaluonne, joka sukkeluutta uhkuvissa komedioissaan ("Nummisuutarit", "Kihlaus") sekä laajassa kertomuksessaan "Seitsemän veljestä" on kuvannut Hämeen kansan-elämää, mutta on myös käsitellyt aiheita muiltakin aloilta (näytelmät "Kullervo", "Karkurit", "Lea" ja "Margareta", lyyrillinen runokokoelma "Kanervala" y.m.; näistä on varsinkin "Lea" ihanuutensa kautta verraton). — Tuokko eli Antti Törneroos, synt. 1835, kaunokirjailija (murhenäytelmä "Saul", useita lyyrillisiä runoja sekä mainioita runoteosten suomennoksia). — Aleksanteri Rahkonen, kuollut 1877, runoilija ("Sääskiä" sekä lyyrillisten runojen suomennoksia). — Kaarle Martti Kiljander, Nilsiän rovasti, kuollut 1879, kääntänyt suomeksi muun muassa Runeberg'in runoelmia. — Evald Ferdinand Jahnsson, synt. 1844, historiallisten näytelmien ja romanien kirjoittaja. — Paavo Emil Cajander, synt. 1843, etevä lyyrillinen runoilija ja suomentaja (suomentanut muun muassa useita Shakespearen näytelmiä sekä Runeberg'in runoelmat "Hanna" ja "Joulu-ilta"). — Juhana Enlund, taitava runollisten teosten suomentaja. — Juhana Henrik Erkko, synt. 1849, miellyttävien lyyrillisten runojen tekijä. — Kaarle Jaakko Gummerus, synt. 1840, romanien kirjoittaja, suosittujen kansanlehtien "Kyläkirjaston" ja "Kyläkirjaston Kuvalehden" toimittaja. — Pietari Päivärinta, synt. 1827, lukkari Ylivieskassa, useiden onnistuneiden, kansan-elämää kuvaavien kertomusten kyhääjä, jonka esimerkkiä noudattaen useat muutkin talonpoikaiset miehet viime aikoina ovat kirjoitelleet onnistuneita kertomuksia kansan-elämäsfä. — Samuli S. eli Kaarlo Gustav Samuel Suomalainen, synt. 1850, sieväin, usein leikillisten novellien kirjoittaja, samalla taitava suomentaja. — Wilho Soini, synt. 1854, sanomalehtimies, kyhännyt humorillisia kertoelmia ja näytelmiä. — Rouva Theodolinda Hahnsson, synt. 1838, miellyttävien kertomusten kyhääjä, — Olli Wuorinen eli Berg ja Kaarlo Kramsu, taitavia lyyrillisiä runoilijoita. — Rouva Minna Canth, kirjoittanut näytelmiä ja kertomuksia (näytelmät "Murtovarkaus", "Roinilan talossa" y.m.). — Juhani Aho, synt. 1860 (kertomukset "Rautatie", "Muudan markkinamies" y.m.).

Ylimalkaan saapi nykyisimmän suomenkielisen kirjallisuuden joukossa tärkeän sijan käännöskirjallisuus. On näet viime aikoina uutterasti rikastutettu kirjallisuuttamme siten, että kotimaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ruotsinkielisiä tuotteita kuin myös muiden kansain etevimpiä kirjallisia teoksia kaikilta aloilta on suomeksi käännetty. Täten on samalla suomenkieli joutunut monipuolisen kehityksen ja taivutuksen alaiseksi, joten se yhä enenevässä määrässä pystyy kaikkia aatteellisen ja käytännöllisen elämän asioita tulkitsemaan. Syvempi tieteellinen kirjallisuus esimerkiksi on viime aikoina suuresti kasvanut.

Rinnakkain tämän käytännöllisen taivutuksen ja muodostuksen kanssa kulkee suomenkielen tieteellinen tutkimus ja selvittäminen. Lönnrot'in, Castrén'in ja Ahlqvist'in työtä tällä alalla on käynyt jatkamaan joukko tiedemiehiä ja kirjailijoita (Erik Kustaa Eurén, k. 1872, Frans Ferdinand Ahlman, Aadolf Waldemar Jahnsson, Arvid Genetz, tunnettu myöskin runoteosten suomentajana (Runeberg'in "Hirvenhiihtäjäin" suomennos), E.N. Setälä y.m.m.

Vielä on muistettava eräs kirjallisuuden haara, joka on tällä aikakaudella Suomessakin kasvanut suureksi, nim. sanomakirjallisuus. Se levittää tietoja, synnyttää yhä laveammissa piireissä harrastusta yleisiin asioihin sekä lukuhalua herättämällä valmistaa muullekin kirjallisuudelle lukijakuntaa. Monet suurenmoiset kirjalliset yritykset, joihin viime vuosina on ryhdytty, osoittavatkin kirjallisen harrastuksen kansassamme olevan yhä kasvamaan päin.

Ruotsinkielisistä kirjailijoista on varsinkin Sakari Topelius (synt. 1818, täysin palvellut professori) Suomen luontoa kuvaavilla runoillaan, historiallisilla romaneillaan ("Välskärin kertomukset") ja verrattomana lastenkirjailijana saavuttanut muistettavan ja rakastetun nimen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAINEN LUKEMISTO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.