The Project Gutenberg eBook of Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis, by Sigrid Undset

Kirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa
Graeinin kera.

Orja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset viileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean viittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä ja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen nahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli parkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä saappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään kaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta veistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa. Halvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.

Hän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista niskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu poikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten, ahavoituneiden kasvojensa ympärillä.

Hän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta aivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä oli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä leveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli hänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala ja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja posket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi untuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.

Hän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja kulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa vyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä. Halvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli veneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja kauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana kotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi ahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse nostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt hänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat hän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti eläimiä.

Graein — näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut äidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta — istui kumaraselkäisenä soutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä, punareunaisilla silmillään.

— Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret, hyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.

— Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja huuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.

Orja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa oli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle heidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard paastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta lihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä naimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja nyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä soisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan Husebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät. Lähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen pyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan maassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä samoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin elämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä. Halvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle messuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän luki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi jäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.

Päivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja vasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli tullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä työnsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa näkyi vielä muutamia lumisia viiruja.

Halvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta taloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli ensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka hän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut kaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika kykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi iloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri puolustamaan äitiään — vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään häntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.

Nyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard sai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla ja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden haltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga Ivarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin kolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen poskiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut Ingankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin joulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa sulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten olla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: — Sen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard oli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään toisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen äidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja Olavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että hän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.

Mutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina kevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli hänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän oli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin, mutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä useimmin.

He olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät jotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan alla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle kissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa välissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia, punaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat samanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi sukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt Nidarosiin asti kuninkaantyttärelle. — Halvard seisoi äitinsä edessä koiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.

Silloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella tuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa ruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki edestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui Halvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi poikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.

— Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin äiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni poikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan mikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka olisi sinun veroisesi, Vebjørn.

— Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn nauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät tänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät välitä sinusta — ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun — rähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa aamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan huonekuntaan — vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin puolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden — kyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen selkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen ehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon sinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.

Torny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti Halvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan heitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.

Äiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat kumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta. Palvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä ja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa, joka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle tuskasta ulisten ja karvat tulessa.

Torny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan, kissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja raapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa koettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä. Kissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin pari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.

Vebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin olikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä. Poika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että äidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi kätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.

Yhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin irti, nostettiin ilmaan; — sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan kasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti painaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.

Hän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta vuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja näki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden luona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana rykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui kiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja nahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan ja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin mieletön.

Hetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt ulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi katsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen ja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.

Kun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää — äiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha orjanainen Dympna — Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.

— Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin polttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.

— Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin juovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä talosta huomaamatta.

— Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa sitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.

— Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan, sillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.

— Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse — vähempikin riittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.

— Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden vaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa, etten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan sitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt tämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.

— Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän kertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen poikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän kiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille ja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän tuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny voinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon vanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn ynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut itselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan pitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan hänen ylitseen.

— Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule tupaan tänä iltana.

— Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran kun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän luulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.

Äiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin tuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn lähteä kanssaan ulos.

— Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn. Anna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä — hän sopii paremmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.

— Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo isä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko sinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun karattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä olisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut hengiltä.

— Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt koskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä on syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha auttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.

— Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on vanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla rauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias, mutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä sinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että olet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni kuuluvaa kuningasta puolestasi.

Vebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän rusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi hänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. — Gudveigin kaltaisen naisen ei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.

Mutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn; makasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa vasten.

Yöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille. Hän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä. Hänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin. Halvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata hiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti peitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan niin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi lattialle.

Silloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta jotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen lieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.

— Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi on juuri synnyttänyt hänet.

Halvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan pieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha ruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.

Vähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla viisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän pienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.

Halvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn jalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset olisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä sisään.

Mutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin aikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän lapsen oli kuoltava pakanana.

— Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun lapseni — sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.

— Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt ennen aikojaan — ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää, miten sinä kohtelit minua illalla!

— Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin hakemaan Edviniä?

— Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan — en ole koskaan pyytänyt mitään, — seitsemän vuotta olen ollut täällä, mutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua —.

— No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen pyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, — ja pyytänyt turhaan. Nyt on sinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi on kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.

Näin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen, mutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli huutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille, etteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.

Torny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia värisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei jaksanut edes itkeä — ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen, jossa hän sai palaa iankaikkisesti.

Naiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa.
Kukaan ei osannut kastesanoja.

Silloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas ja kosketti äitiään.

— Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka hän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan —

— Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget liikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard voisi välttää Vebjørnin silmiä.

Mutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu lautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli pieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard pyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden laudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi ryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa Halvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.

Ulkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin ankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois rakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs hän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa mustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot voimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä. Lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista ja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata savua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin hänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja myrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä lähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon sieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja niin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat kuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja lähti hänen mukaansa.

Kotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja vihittyä kynttilää.

Kun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona. Edvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät odottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja rukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille kasteen.

Mutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä.
Silloin sanoi pappi:

— Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku
Halvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.

Sitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä. Pirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui semmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä perästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten Vebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.

Äiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun, saadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina väliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin sytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He heittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen käteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet oli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin käärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet lämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi hänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.

Edvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt hänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin viime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen eräänä iltana useamman hengen kuullen:

— Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt minua lankeamasta siihen — sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut kuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati koettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä minä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin hakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en olisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.

Pikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään, ja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen henkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.

Jonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm Sigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli Halvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän jälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin Husebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt luonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan, ainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan. Halvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon päiviä niin kauan kuin tämä eli.

II.

Mutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti. Penikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson läpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei ulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin sankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.

Lahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen laskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi Graein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli päättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi poikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän aikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen isänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat rutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen soturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen mieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein oli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen jälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet ostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi antanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet tahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.

He laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita keltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa myllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi jauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin. Heillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta eikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli ajatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän puron varteen saataisiin mylly.

Graein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt tehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta. Sitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se oli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä kunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.

He käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin Graein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui vaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat hänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja kohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.

Kotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä oli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä asti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli kolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin tällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa, mutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut lapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven Tanskan kuninkaan Sveinin aikana — vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt hänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti silloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut takaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni ja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen syrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan kovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin pakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut Sigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta naista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli kuullut sen orjaltansa.

Nainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä tekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:

— Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä katsomassa hänen jälkiään — kuka sen tietää, mitä noitatemppuja hän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi multakuoppaaan.

— Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään muuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa, vaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut vuonon yli.

— Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat odottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.

Sitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman vastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja hampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui takkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa olivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän suista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard ajatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän kai oli liian vanha.

Yhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon, vääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:

— Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon — anna minun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.

— En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan — pata oli tyhjä, kun minä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei sinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle — Sigurd hakkaa minut kuoliaaksi — katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää rikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni vereen.

Halvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja sanoi:

Silloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen juureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät miehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten sisarenpoikia. He huutaa hoilottivat — ja yltyivät yhä hurjemmiksi nähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.

He piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta Sigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja lyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.

— Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella häntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on tehnyt.

Ja Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden verran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli vanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien välillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa ja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä sitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa itselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän omisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin sisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja, näki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin, oli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut, ettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä oli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli päässyt pujahtamaan pakoon.

— Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun muistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.

— Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen. Otamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta sen koommin.

Halvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin surkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta — ja Sigurd ja hänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:

— Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin hopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.

Silloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja ettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin selvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.

Halvard vastasi: — Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun sinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa, mutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin petoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.

Kun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä miehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:

— Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana, jolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi, Sigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään lapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää. Mutta pata oli tyhjä — vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt valehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät täällä ennen joulua, — se, jolla oli nenä poikki ja se toinen, punatukkainen — ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla juovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.

Sigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä lapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille padan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin Halvard töykkäsi hänet syrjään.

— Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta. Husebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen punatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta rannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä — ei suinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan viitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.

Nyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa.
Hän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:

— Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset, älkääkä tunkeko päälleni.

Miehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän päälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä hänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista Gudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui häneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:

— Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme raivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun tyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi — näin halvassa arvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on suuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme kyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.

Nyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa karjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.

— Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että teidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä jälkiänne.

— Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa, perjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.

— Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän köyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei Gudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi sinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein itsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan sisarta hänen nähtensä.

Halvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan.
Silloin sanoi Graein:

— Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän päänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.

— Te taidatte olla hulluja kaikkityyni — ettehän te tiedä, mitä sanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan kuin minä voin estää sen — ja te kiitätte minua perästäpäin siitä, etten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.

Hän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja Graein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden, ja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.

— Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa vihaisesti:

— Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin lanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu airoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.

Laiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta päällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen päänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen sininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen seppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.

Silloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti. Halvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu takaperin veneen pohjalle.

— Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja hyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.

Sigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, —
Halvard, nainen ja Graein toisessa.

Graein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm sisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta; hän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen, vaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa käsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten hän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme vainajaa takaisin rantaan.

III.

Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen surman sekä piilottaa ruumiit.

— Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa pääse hänen jäljilleen. — Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados, ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista, etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.

He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran vieneen mukanaan ruumiit.

Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen, sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.

Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat upottaneet Halvardin ja veneen. — Silloin he näkivät ihmeellisen näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää, että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä hohtavan valkoiset.

He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta. Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn: Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.

He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta. Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin. Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.

Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat myllynkivet kaulassa.

Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua härännahkaa — hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.

Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa. Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä siten kuin tämä pyysi.

He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan; mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.

Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin, koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta oli kuultu niin paljon merkillistä.

Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta, ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.

Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan — surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen, sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.

Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."

Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan "palelee".

Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä, näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.

Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä, ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.

Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä. Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.

Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin huolestunut ja murheissaan.

— Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, — hautaa häntä vihittyyn multaan.

Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, — henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.

Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:

Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan melkein terve.

Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa, ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä ja tytär saapuivat Husebyhyn.

Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.

Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.

Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn, heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen, mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja pyhä kuningas lausui: — Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen korkeissa saleissa.

Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi. Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina Harvardille ja hänen äidilleen.

Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.

Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.

Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison". Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi korkealla äänellä:

— Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen sanansaattajana.

Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:

Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää, vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.

— Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa, elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa hänen kunniansa tähden.

Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen. Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja, jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin taitavin munkki.

Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.

Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.

Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.

IV.

Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat
Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.

Myöhään eräänä iltana samana syksynä — oli menossa vuosi 1044, neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman — kulki muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän oli näin joutunut suureen ahdinkoon.

Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa onnistuminen oli — nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa — sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi — näkee hän äkkiä miehen kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi, kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia, entisaikojen aarteita.

Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen. Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli varakasta väkeä.

Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.

Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.

Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.

Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut. Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä Pyhän Halvardin hyvyyttä.

Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa, kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta. Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen, ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. — Silloin he pelästyivät ja pötkivät kotiin, rukouksia lukien.

Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi, syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän, joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.

Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.

VIGA-LJOT JA VIGDIS

Veterlide Glumsinpoika oli kotoisin Islannin itärannan vuonoilta. Hän kävi ahkerasti kaupparetkillä kesäisin.

Hänen sisarenpoikansa nimi oli Ljot. Tämän isä oli Gissur Haukinpoika Skomedalista, joka tuli surmatuksi Ljotin ollessa lapsi. Veterlide hoiti Gissurin käräjäjutun kaikella kunnialla; mutta emme nyt kerro siitä. Ljotin äidin nimi oli Steinvor. Hän kuoli varhain. Ljot vietti kasvinaikansa Torbjørn Haaleggin luona Eyressä; myöhemmin hän asui Veterliden, enonsa luona, joka rakasti häntä kuten omaa poikaansa.

Ljot varttui aikaisin mieheksi. Viisitoistavuotisesta asti hän otti osaa viikinkiretkiin Torbjørnin poikien mukana ja tuli pian kuuluksi rohkeudestaan. Häntä pidettiin kyvykkäänä miehenä ja päällikönalkuna; hän oli uskollinen ja sanansapitävä, mutta harvapuheinen ja hidas solmimaan ystävyyttä sekä viihtyi parhaiten itsekseen. — Eräiden seikkojen vuoksi, joista tässä ei myöskään ole aikomus kertoa, alettiin häntä nimittää Viga-Ljotiksi.

Eräänä kesänä, Ljotin ollessa kahdenkymmenen vuoden ikäinen, lähti hän Veterliden mukana Norjaan. He omistivat yhteisesti mainion merenkulkijalaivan, ja Ljotille kuului kolmas osa siitä.

II.

Veterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä tervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin vuonoon.

He soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen joki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää, ja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti. Veterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi siihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta niitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari kalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa, joka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja kysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan rauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin lampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide kysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä lupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös niin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti saattamaan heitä Vadiniin.

Oli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui peräistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä harmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi naista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä hän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen oli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide astui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa puoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet ynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa ja juomaa.

Nämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan ja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden ääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän oli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli suuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se oli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä olivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli yllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu. Päässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja käätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.

Vanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi sen nuoremman käteen sanoen:

Vigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä, tarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi hän huomasi Ljotin.

Ljot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta siirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät. Hän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta tukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan vähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä päässä.

Neidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan katsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen tuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti sarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui sille.

Ljot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken kuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin hän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi uudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä viimein käänsi pois silmänsä.

Pöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin uhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan laivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.

Veterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot sukulaiselleen näin:

"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme vaivaa isäntämme miehiä."

"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta matka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän sateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären ei sovi vastata vieraalle tylysti."

"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu — eikä noin nuoren neidon sanoja punnita niin tarkoin."

Vanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta tämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. — Gunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.

Puhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet suurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi. Gunnar sanoi: "Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä kesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton, sumuinen sadeilma."

Todenpa lausuit, isäntä Gunnar! Ilta on usvainen, tyttäret torkkuu, ei maista leikki leikiltä kanssaan. Parempi vuode isännän auliin.

Kullat helskäen kattavat pöytää ihanat neidot. Nähnyt en vertaa. Lemmenpä hurmaan taipuvi mieli istuissa yksin sijalla vieraan.

Viimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän juopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi, ja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän jälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.

Miesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille, joka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:

"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista käyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa runoja hänen tyttärelleen."

"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi — mutta tänä iltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole olleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli päästä ensimmäisen naisen nähdessäsi."

III.

Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.

Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä nauhalla.

Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa marjametsään.

"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."

"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi peloittanut", vastasi Vigdis, "— enkä minä ole aseetonkaan." Tämän sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä riimukirjoitusta.

"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet saanut sen?"

"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa; mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään uskoneen muuhun."

"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran kastettu kristinuskoon."

"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."

"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. — "Mutta kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin Viga-Ljotiksi?"

"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen, "mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."

"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."

"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä kukaan tätä ennen ole sanonut minua."

"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot.
"Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."

"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi orjanaistesi joukkoon."

He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja suortuviaan kulkiessaan.

"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."

"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta hän antaa minun määrätä omat asiani."

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla itsepäinen ja jäykkä neito."

"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."

"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin, ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"

"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin veikaten ja hyvässä sovussa.

IV.

Veterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia ruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa kuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta, arveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin mielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun kävi.

Veterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot sanoi silloin:

"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia näkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen — ja rikkaampaa naimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi. Luulen myös Gunnarin pitävän minusta."

"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit hänet niin kauas kotoa", sanoi Veterlide. "Mutta jos Vigdis on valinnut sinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito tulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet hänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan."

"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta paljonkin; mutta hän on pikainen vihaan — ja imarimmatkin sanat voivat sisältää vilppiä."

"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan", vastasi Veterlide, "mutta hän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi. Hän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua valmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt pohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä mielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän ottava sinut ilomielin vastaan."

"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia kallistuu", sanoi Ljot.

Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin, laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis sanoi silloin:

"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla olisi niin paljon puhumista sinulle."

"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen sinun kantavan kaunaa minulle."

"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:

"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani sinulle."

"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti. "Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."

Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois, veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä. Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen neitoa. Sitten hän sanoi:

"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt sentään siihen, mitä sinulta kysyin."

"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."

"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."

"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis.
"Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."

Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi — "mutta huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."

"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin. Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."

Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.

VI.

Vigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin tapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.

Tämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista, ja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta, jonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista. Vigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi juttelivat keskenään ystävällisesti.

Kaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt siitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän lähellä:

"Se on totta", vastasi Vigdis. "Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska nähdä häntä jälleen."

Mutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare olisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot aina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin, ja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut sen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.

Ljot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä päivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin. Mutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta Grimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen oivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.

"Kyllähän se on kaunis katsella", tuumi silloin muuan vanha mies, joka istui lähellä Ljotia. "Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime että kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa Arnenpoikien tavaraa."

"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä alkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset", vastasi tämä.

"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis tahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy rumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä lapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen jälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on vanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu."

Ljot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä
Vigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:

"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi hupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi nähdä, kumpi niistä on parempi?"

"Kernaasti", vastasi Kaare nauraen. "Mutta se on tuskin tarpeen, koska jokainen tällä seudulla tietää sen ennestään."

"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan sekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi."

"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet — näyttäköön nyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa vastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani Islantiin."

Nyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen tuleen, joka paloi lattialla, huutaen:

"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani,
Vigdis."

Mutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti renkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:

Silloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien parveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri hälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui lattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun. Veterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli häntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa päätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella seuraavana päivänä.

VII.

Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli muuan Vadinin lähellä oleva niitty.

Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt, punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia kädestä pitäen.

Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.

Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.

Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.

Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta. Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn, kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.

Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös — sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen kasvojaan pitkin:

"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa; sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."

"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan, "sinä pelästytit minun hevoseni, — olet kuin mikäkin metsänpeikko karhuntaljoinesi."

"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit tappanut jonkun Islannissa", — ja samassa hän käänsi keihään niin, että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.

Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti. Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.

Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.
Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.

"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."

"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa
Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää
Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.

Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä. Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:

"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen hevosensa?" sanoi Ljot.

"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti hänen mukanaan pois.

"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä ystävyyttä."

"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa, tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen seuraansa."

"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."

"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"

Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin, Grimelundarin taloon.

VIII.

Veterlide ei ollut mielissään siitä, että Ljot oli lähtenyt Grimelundariin. Hän ratsasti sinne jonkun päivän perästä ja tapasi sukulaisensa makaamassa sairaana ylisillä.

"Minä olen sopinut Kaaren kanssa", sanoi Veterlide, "ja pyytäisin nyt, ettet sinä rikkoisi aikaansaamaani rauhaa."

"Ei juuri mitään", vastasi Veterlide, "kuten muuten voit arvata, sillä Gunnar on ylevämielinen mies. Enkä minä olisi kovin halukas kuulemaan, mitä hän ajattelee sinun käytöksestäsi."

Ljot makasi nyt vähän aikaa ääneti, nyppien karvoja taljasta. Sitten hän kertoi Veterlidelle, mitä Arnenpojat olivat sanoneet paimenensa nähneen.

"Onpa sekin nyt suuriarvoista, mitä Eyolvin lammaspaimenet sanovat — vaikka kaikki hänen lampaansakin sanoisivat samaa", vastasi Veterlide. "Mustasukkaiset akat semmoisia puheita suosivat; eikä ole hyvä, sukulaismies, että sinä antaudut tekemisiin sellaisten miesten kanssa."

"Mitähän Gunnar mahtanee ajatella siitä asiasta, josta olen kertonut sinulle", sanoi Ljot kotvasen kuluttua.

"Ei ole kaunista, että kysyt sitä nyt, kun makaat täällä", vastasi
Veterlide. "Soisin, että seuraisit kanssani Vadiniin."

"Kun kykenit ratsastamaan tänne, kyennet kai ratsastamaan takaisinkin", tuumi Vederlide. "Ei ole ihme, ettei sinua haluta lähteä Vadiniin, sillä et sinä ole niittänyt kunniaa tässä asiassa; mutta sinun olisi sittenkin tultava. Se on minun neuvoni. Arnenpojat koettavat varmaan yllyttää sinua vihaan Gunnaria vastaan. He pelkäävät nousta häntä vastaan yksin, ja koettavat työntää sinua edellään. Mutta anna sinä heidän kehrätä yksin lampaanvillojaan, äläkä sekaannu heidän tuumiinsa."

Mutta Ljot väitti yhä, ettei hän jaksanut ratsastaa. Arnenpojat pyysivät Veterlideä aterioimaan, mutta tämä ei tahtonut jäädä, vaan ratsasti heti takaisin Vadiniin.

Siellä kävi kuten Veterlide oli sanonut; kun hän puhui Gunnarille
Ljotista ja tämän mieltymyksestä Vigdikseen, vastasi Gunnar:

"En soisi välillemme riitaa, islantilainen, sillä uskon sinusta mitä parhainta; ja uskon Ljot Gissurinpojastakin parempaa, kuin miksi hän on näyttäytynyt tällä seudulla. Mutta en halua lähettää tytärtäni meren yli hänen kanssaan, enkä hakea vävyäni Grimelundarista."

"Se ei ole ihme", vastasi Veterlide. Eikä asiasta puhuttu sen koommin.
Vigdis ei saanut tietää mitään heidän keskusteluistaan.

IX.

Veterlide kävi usein Ljotin luona koettaen taivuttaa tätä lähtemään Grimelundarista, mutta Ljot sanoi aina olevansa hyvin kipeä, sylkeneensä verta ja päätänsä kivistävän. Hän sanoi myös, ettei hän voinut lähteä Veterliden keralla Raumariikiin. Ja kun Veterlide palaisi sieltä ja lähtisi takaisin Islantiin, aikoi hän jäädä Norjaan. Toinenkaan ei sanonut silloin tahtovansa lähteä, "sillä", sanoi hän, "jos sinä jäät Arnenpoikien luokse, saavat he houkutelluksi sinut sellaiseen, josta sinulle koituu häpeää."

"Lähde sinä vain, sukulaismies", vastasi Ljot. "Minä olen kohta siksi terve, että voin lähteä Raumariikiin. Sieltä voin sitten lähteä Kuningas Olavia etsimään ja tavata ne islantilaiset, jotka ovat hänen palveluksessaan. — Eivät Arnenpojat ole pyytäneet minulta apua mihinkään, vaan ovat osoittaneet ainoastaan ystävyyttä."

"Lupaatko minulle lähteä pohjoiseen?" kysyi Veterlide. Ljot lupasi. Ja kun hän oli lähtenyt seudulta, suoriutui Veterlide palaamaan Islantiin. Hän erosi Gunnarista suuressa ystävyydessä, ja he antoivat toisilleen runsaita lahjoja. Vigdikselle hän antoi kultaisen rintakorun ja etelästä tuodun peilin; ja tämä antoi hänelle jäähyväislahjaksi kauniisti kirjaillun silkkiviitan.

Syksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot oli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka oli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon Arnenpoikien kanssa.

Eräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua Vigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän mierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi äitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan tätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa —, hänen kasvatus-äitinsä, Vadinin emäntä — oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi hyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua mieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle. Vigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.

Oli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä pitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien olevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he olivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä vastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.

Helge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti kiinni siitä ja kysyi:

"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja silloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin puheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla Vadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken."

"En tiennyt muuta neuvoa", sanoi Ljot. "Olen kierrellyt taloa pitkät ajat odottaen, että saisimme tavata."

Poika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen kädestään. Silloin sanoi Ljot:

"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä saatan sinut sitten kotiin."

"Mene sitten", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta:
"Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?"

"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä enemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet minun mielestäni."

"Sattui niin pahasti", sanoi Ljot. "Täällä puhutaan, että Grefsinin
Kaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi."

"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä iltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten", sanoi Vigdis. "Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken."

"Se oli kyllä paha", vastasi Ljot. "Mutta Kaaren asiassa kai määrää sinun isäsi."

"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen, jonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut", sanoi Vigdis.

"Tahdotko sinä sitten minut?" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi:
"Tahdon, jos se suinkin käy päinsä."

"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä", sanoi Ljot riemuiten ja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet polvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi suudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi, että hänen oli lähdettävä kotiin.

"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi kanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin kanssa."

"Älä tee niin", pyysi Vigdis, "sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta asetta kuin keihäs."

Ljot nauroi ja sanoi: "Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan olisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä."

Vigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: "Olen kuullut kuninkaan luona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään heistä?"

"Tunnen kyllä", sanoi Ljot. "Siellä ovat Toralv ja Gissur
Torbjørninpojat, kasvatusisäni pojat."

"Etkö voi mennä heidän luokseen", sanoi Vigdis, "ja pyytää heitä puhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin."

"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi", sanoi Ljot ja koppasi hänet uudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:

"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin, sillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi paljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja neuvoa sinua."

Ljot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa itkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Teen kuten pyydät, Vigdis — vaikka tiedät matkan vievän paljon aikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin halukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?"

"Silloin saat keksiä jonkun keinon", sanoi Vigdis ja samassa hän kääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti. Ljot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat veräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata Vigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja kääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:

"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan, ja nyt on pimeä — minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä hukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin. Minä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi, jos sellaista tarvittaisiin."

"Mitähän se mahtaa olla", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että sittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.

XI.

Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin laita oli.

"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."

"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen kanssaan."

Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa — hänen nimensä oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:

"No enpä ole kuullut kummempaa, — vai kuljeksii tuo Ljot talon nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."

"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."

Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle: "älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei voi arvata, mihin se saattaisi viedä."

"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että uskoisivat sellaista — hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen — mutta jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi saada."

"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."

Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan minusta", sanoi hän.

"Hellästi hiveli Vaalea tukka kaulaani neidon kun vieressä istuin. Me kahden vain — tupa äänetön aivan. Sen illan iäksi mieleeni painan."

"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa runolaulajaksi."

Suuret linnut metsässä istui, — kesä kääntyi jo lopulleen — punamarjoja neito syötti, unohtui linnut oksalleen.

"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi, ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä virkkanut mitään.

Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen viereensä. Hän kysyi:

"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"

"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän taitaa varoa tulemasta tänne."

"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot.
Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."

"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut", sanoi Vigdis.

"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."

"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."

XII.

Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa, tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.

Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.

Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä silmiään sanoessaan:

"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi — ollos tervetullut tänne, Vigdis."

Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:

"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta.
Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"

"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"

"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme, — jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään elävälle olennolle — tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan kylällä."

Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan.
Ljot seurasi perästä ja sanoi:

"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän sittemmin katuu."

"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää minua mistään."

"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä."

Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:

"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole rakastanut minua paljon."

"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan vihastuksen vallassa, — "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa, uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."

"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes uskonut niitä."

"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti hänen käsistään.

"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."

Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on tahtoni toinen", sanoi hän.

"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt. Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.

Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.

"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta. "Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku paikka, jossa voimme olla yötä."

"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."

"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me kaksi saisi toisiamme."

Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti sillä Ljotia.

Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:

"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan sinulle ajatusaikaa — kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."

"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinun", vastasi Vigdis.

Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois. Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista, oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.

XIII.

Vigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei häntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda, pukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan mieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta peloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan — ja aamun sarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin toimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:

"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse pois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin mihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan vain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten ja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi suotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt." Usein hän tuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki tuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.

Maatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa, nousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi kulkea jokea kohti.

Vigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui hänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen aika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli yhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni pala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi joutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa. Milloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan, mutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä sade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei tiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli aivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä. Viimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi johonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli kuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken alamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.

Vigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin olisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen suojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen päänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän ei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.

Hän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki, että aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli jyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli menettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti. Hämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän riisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että uskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka olikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:

Vigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä — karjassa oli ollut tautia talvella — "ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin."

Æsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut herättää hänet.

Kerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt niin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi, että tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi, ettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.

Gunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän vieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin, ettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis… Vigdis laittoi itselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi enimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi Æsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.

XIV.

Kevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla Æsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa suostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin kesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli Æsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja suojella karjaa pedoilta.

Kerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen.
Silloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:

"Tuolla tulee Gunnar — miten minun nyt käykään, hän lyö minut varmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen".

"Paneudu vuoteeseen", vastasi Æsa, "minä sanon sinun olevan kipeänä — ei hän jää tänne kauaksi aikaa."

Vigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti karjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut ja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin aikaisin tunturille — maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli niukalti syömistä metsässä.

Mutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava
Vigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa.
Ja niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla
pesemässä maitoastioita:

"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti nykyjään."

Vigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin hurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:

Eräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän aika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki kappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei hän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa. Metsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa, vaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja piti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä ja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään. Kun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan karjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran kun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen, ja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja selkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.

Viimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla näkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa ja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti lammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi peloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi kappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli tukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki, aukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla käyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti. Ja aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.

Aurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken kuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. — Hän virui sen jälkeen kauan tajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli lapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa sitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli märkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi sen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän laahautui puron rantaan juomaan.

Veden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis nojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.

Siellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften hakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli kuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja hieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan tapahtuneesta.

Vigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa.
Eikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.

XV.

Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.

Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi. Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan. Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle, ettei hän pelkäisi.

Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:

"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin kukaan nainen tätä ennen".

"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi — sillä onhan suuri kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea naistenpelätti."

"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt parempiakin tekoja — ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä. Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta sinun luoksesi."

"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi", sanoi Vigdis.

"Saattaa olla — vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun polkujasi."

"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että tällä seudulla kukaan uskoisi niihin — täällä ei panna suurta arvoa mustasukkaisen kosijan juoruihin."

Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen. Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:

"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa uhrikummulla?"

Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:

"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis — mutta en tahdo tehdä vastoin mieltäsi. Lähde kanssani — minä olen maksava hyvällä kaiken, mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää — itse en ole unohtava ikinä suruani."

"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää — itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi tuhokuoleman silmiesi edessä."

Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti. Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen Vigdiksen.

XVI.

Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena. Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä; mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.

Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas. Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa surunsa.

Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:

"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru — se ei voi olla mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet huutavat niin rumasti — aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset — niiden ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."

Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin sanoi lapsen äiti:

"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä ennustan sinulle."

Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."

"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.

Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän jäi siihen pitkäksi aikaa — eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:

"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt, mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten pimeänarka sinä olet."

"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."

"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi — kukaan ei tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona. Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin oloihin."

"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty — vaikka isäni ajaisi minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta, kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä, jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen merkki siitä — en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea kosioretkillään."

"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla — olet sanonut usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme täällä?"

"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan miksi kysyt minulta tätä?"

"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."

"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."

"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis käymään Viga-Ljotin kurkkuun."

"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit kesällä, on poikani Skoften luona."

Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.

"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."

"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni — oli paha, etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En usko sinun puhuneen totta."

Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä — se oli sama, joka hänellä oli ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi itkien:

"Nyt saa isäni tietää kaiken — en tahdo elää semmoista elämää, että minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."

"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni, pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi, että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä sievin poika elossa."

"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon — taipua saa se, jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."

XVII.

"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista, Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista. He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön, ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian; toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella, kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.

"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.

"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani, menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut koskaan.

"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä — sanoi hän — minä huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.

"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan. Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.

"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan. Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi kyllin kiittää hänen hyvyyttään."

XVIII.

"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se, että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin annettu — minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien hevosten väliin."

"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että minulla oli Svartin lapsi — en tahtonut, että minulta riistettäisiin poikani toisen kerran."

"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa äidistänikään — ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun lapsestani."

"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää", sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."

Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin mitä jo olen saanut kestää."

Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka oli pihalla hakkaamassa puita.

"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."

Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein sanoi Æsa:

Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan; hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.

Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.

Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät, ja se oli hyvin Ljotin näköinen.

Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi jo seistä kun siitä piti kiinni — mutta kävellä se ei vielä osannut. Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.

Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen.
Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:

Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta silloin sanoi Vigdis:

"Minä en huoli sitä sinne — vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon pojan tähden olisi tarpeen."

Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui valveilla koko yön.

XIX.

Aamulla Æsa Haraldintytär meni Gunnarin luo, joka vielä makasi sängyssä; hän käski palvelusväen ulos ja istuutui Gunnarin sängyn laidalle, ja he puhelivat kauan. Tämän jälkeen Gunnar nousi vuoteesta ja meni tapaamaan Vigdistä tämän aittaan.

Vigdis nousi paikaltaan hyvin kalpeana ja peloissaan isän astuessa sisään. Mutta Gunnar ei sanonut paljoa, ja Æsa pysytteli koko ajan hänen lähellään. Gunnar meni katsomaan poikaa ja sanoi:

"Mieleni on usein ollut raskas siitä, että minulla oli vain yksi lapsi, eikä yhtään poikaa. Mutta olen luullut olleeni hellä sinulle ja karttaneeni kovuutta. Toivoin näkeväni sinut iloisena ja arvossapidettynä ennen kuolemaani. Mutta parempi olisi ollut, että olisin kuollut lapsetonna, kuin että minun nyt täytyy kuulla mainittavan sinua huoraksi ja nähdä äpäröiden häärivän ympärilläsi vanhuuteni päivinä."

"Toden sanoit, isä. Parempi olisi ollut, ettei sinulla olisi tytärtä ollutkaan."

XX.

Aika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi taloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla. Gunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi kumaraksi ja raihnaaksi.

Poika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta Vigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut antanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut ulkopuolella Vadinin pihan.

Eräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika juoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi pientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika ilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän helmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan jauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.

"Istu tuossa", sanoi hän, "ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla sinun itkevän niin vähästä."

Sitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa taikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:

"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla kostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän syntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana."

Vigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut lopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti katsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä säkkikasaan, joka oli penkillä.

Tuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät pelliltä ja vei ne tälle.

"Ole vaiti nyt ja syö", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku taukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä, mutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti myöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten hän käski pojan Æsan luo.

XXI.

Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä. Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.

Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.

"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin epävarmasti — hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä." Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.

Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä oli tapahtunut.

Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:

"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen kanssaan enää toista kertaa."

Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy kertoa, isä, miten tämä tapahtui."

"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata, etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi minua ja kunniatonta tytärtäni."

Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen jalkavaimokseen.

Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen, joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko tapauksen kulun.

"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii. Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."

"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä hirtensä."

"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".

Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa, otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan. Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä, ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja kurkisti sisään.

Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi. Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.

Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.

"Herää, Eyolv — nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis
Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."

Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:

"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua vuoteeltasi."

Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. — Hän pisti kätensä vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa. Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos, pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.

Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli, joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.

Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle, jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on harmaa ja vetisen näköinen — ja onkin niin heikko, että murtuu hänen suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.

Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan. Mutta Vigdis huutaa:

"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi — minä olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv Arnenpojan."

Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään. Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi suudella tätä, ja sanoo:

"Sinä olet ollut rohkea kuin mies — sellaista odotinkin sinusta. Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi."

Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä tuntenut hänet.

"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee — minä unohdin sen Eyolvin rintaan."

"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan, ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."

"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni sammuvan — eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi. Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."

"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä, aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."

Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin, ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti rauhaa taloon jääville.

XXII.

Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.

Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan hyvin metsäistä ja tiheikköistä.

Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.

Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä näkyy tummaa savua. — Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:

"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini — katso tarkoin, ettei se unohdu mielestäsi."

Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. — Äkkiä hän näkee miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua metsään.

Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua, joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa, eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.

Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä eteenpäin — ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.

Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon vaaleampi.

"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."

Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta aamuyöstä.

Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa istumaan lumelle.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:

"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.

Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.

"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää — ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."

"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin. Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän, kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät puhuessaan pikkuisille lapsille.

Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa. Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.

"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään, mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja, mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja jäädä siihen — eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa, paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän jälkiään kovassa pakkasessa.

Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten, että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan siinä poika sylissään unen horroksessa.

XXIII

Päivä rupesi valkenemaan, ja Vigdis näki nyt istuvansa korkean vaaran rinteellä. Se kohosi suoraan taivasta kohti hänen takanaan, mutta alhaalla juoksi virtava joki halki ahtaan laakson. Poika nukkui. Se ei näyttänyt kärsineen vauriota yöllisestä retkestä, ja Vigdis päätti koettaa pyrkiä ihmisten ilmoille. Mutta hän ei tiennyt, missä oli, ja hän oli niin lopen näännyksissä, että jäi istumaan paikalleen.

Hetken kuluttua hän koetti kohota seisomaan, mutta samassa kun hän liikahti, kuului kilahdus vierestä, ja nuoli sujahti puiden lomitse kuusen tyveen hänen päänsä yläpuolella. Ja sen heiluessa siinä ilmestyy hänen eteensä mies, nuolen ampuja, sukset jalassa. Hän pysähtyy nähdessään naisen, ja hänen ällistyksensä on niin rajaton, ettei hän aluksi saa sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyy:

Vigdis ei jaksa vastata. Silloin mies tulee hänen luokseen ja näkee, että siinä on lapsikin, sekä ällistyy yhä enemmän. Hän on vankka mies, hänellä on vaalea kiharainen tukka ja parta. Hän on puettu ylt'yleensä nahkoihin, ja hänellä on kirves vyössä, kaaripyssy olalla ja keihäs kädessä.

Hän kysyy nyt Vigdikseltä, miten tämä on joutunut tänne, mutta Vigdis istuu vain paikallaan tuijottaen häneen, voimatta vastata mitään. Silloin sanoo poika:

"Oletko sinä kulkenut tänne tänä yönä?" kysyy mies. — "Olipa se matka, jollaista minä en ole kuullut kenenkään naisihmisen tehneen."

"Sinun täytyy tulla sisään — minun tupani ei ole varsin suuri, mutta on se toki parempi kuin sinun sijasi tässä."

Hän auttaa Vigdiksen jaloilleen, tukee häntä vyötäisiltä ja aikoo ottaa pojan syliinsä. Mutta tämä pitelee kiinni äidistään eikä tahdo mennä vieraan syliin, ja silloin Vigdis sanoo voivansa kantaa hänet itsekin. Mies kiertää nyt käsivartensa hänen ympärilleen ja lähtee laskeutumaan hänen kanssaan jokea kohti. Hetken perästä hän huomaa, että toinen tuskin pysyy seisallaan. Silloin hän irroittaa sukset hänen jaloistaan ja ottaa syliinsä Vigdiksen lapsineen ja vielä tämän suksetkin sekä kantaa heitä pitkän matkaa. Vigdis tajuaa tuskin mitään, ennenkuin he tulevat ahtaaseen rotkoon. Siellä on pieni tupa, ja sen luona mies laskee heidät maahan.

"Sinun kätesi on pahan näköinen," sanoo hän nostaen ylös Vigdiksen vasemman käden. Silloin tämä näkee, että se on vihertävä ja kirkas kuin jää. Mies vetää nyt kengät ja sukat hänen jaloistaan ja hieroo niitä kauan lumella. Mutta toinen käsi ei tahdo tulla entisen näköiseksi. Viimein hän sentään taluttaa Vigdiksen tupaan, ja vie hänet suoraapäätä sänkyyn sekä antaa hänen juoda sarvesta. Ja Vigdis vaipuu uneen, vaikka kättä kivistää.

Illansuussa hän heräsi ja näki silloin, että liedellä paloi tuli ja sen ympärillä istui kolme miestä repaleisiin vaatteisiin puettuina, mutta täysissä aseissa ja kalliita koruja yllään. Siinä oli se mies, jonka hän oli tavannut metsässä, ja kaksi muuta.

Kipu kädessä lisääntyi niin, että hän tuskin saattoi syödä ruokaa, jota miehet hänelle tarjosivat. Ja yhä julmemmaksi se yltyi yöllä, tuntuen leviävän koko käsivarteen ja rintaan saakka.

Aamulla kysyi mies, jonka hän oli ensiksi tavannut — hänen nimensä oli Illuge — miten hänen laitansa oli. Vigdis vastasi, että hänen kättänsä vihloi niin, ettei hän ollut tuntenut milloinkaan semmoista tuskaa, ja kysyi luuliko toinen sen vielä paranevan.

"Saat sitten tehdä minulle sen avun, että hakkaat poikki nämä kolme sormea."

Illuge katsoi häneen pitkään, mutta arveli viimein, että parasta se olisi. Ja kävi niin. Toinen hänen tovereistaan otti Vigdiksen syliinsä ja piteli häntä kiinni, ettei hän voisi liikahtaa, ja Illuge katkaisi kolme vasemman käden keskimmäistä sormea. Vigdis ei valittanut, sanoi vain, kun se oli tehty:

Illuge sitoi nyt haavat ja vei hänet sänkyyn. Vigdis sairasteli muutaman päivän, mutta sitten hänen tilansa parani, ja hän saattoi kertoa miehille retkestään.

XXIV.

Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä, nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge, oli tullut pohjoisesta.

Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.

Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:

"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin, että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."

"En tahdo ottaa sinua pakolla — vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo, kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."

"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa, jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle — en ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko, että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."

Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis näytti luulevan.

"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen, karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani — vaikka olen vain yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."

"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."

"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia esiintuotavana kuninkaalle — ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä. Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan — ja jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."

Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen, että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.

XXV.

Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.

Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi, että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt loppuun, sanoi hän:

"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität — ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"

"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen oleksinut eteläisissä metsissä."

"Olen kuullut nimesi ennen — vaan olisi kenties parempi, ettei asia olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."

"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon kanssanne."

Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.

Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä, joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.

Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi
Vigdis ei ollut naimisissa.

"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin viekoitella itseni — mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän, ettette kyselisi enempää tästä asiasta."

Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:

"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."

"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni — emmekö me kaksi mielestäsi sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."

"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis, "voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda maljasta, josta toiset ovat juoneet."

Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille, ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.

"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi, kuin sen, että nyt lasket minut menemään."

Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle, mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti tuvasta naisten puolelle.

Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.

Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle ja kysyi katsoen tätä silmiin:

"Sanoppas minulle, Vigdis, — aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"

"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään, ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin, ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin ennen samoin — olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."

Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen. Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.

Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle ja karjalle.

Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden. Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.

Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava Ljotista.

XXVI.

Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme. Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas, omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.

Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli, että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään. Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.

Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta, ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.

Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita. Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.

Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen luokseen, sanoi Ljot:

"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies — anna sinä minulle tämä, niin minä annan sinulle, mitä tahdot."

"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. — "En ole milloinkaan pyytänyt sinulta mitään."

Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:

"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää — vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille toisten miesten pariin."

Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan, mutta Veterlide sanoi:

"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko se neito, joka on viitan ommellut."

"Minä pidin siitä neidosta — vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen hyvänäni."

Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet leikkivät.

Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta. Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.

"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä painamaan minun hartiani maahan."

Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.

Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä aitasta. Yksi sanoi:

"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan eilen illalla — nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."

"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu — minä iloitsen siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."

"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni, "hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."

"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."

Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea, että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän sanoi:

"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa — mutta eihän voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."

"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään.
Hän vastasi silloin:

"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme — sillä arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."

"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.

Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:

"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny — mutta sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."

"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän, ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."

"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi kysyä morsianta tästä talosta."

Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.

XXVII.

Myöhään syksyllä sai Gudrun pojan. Veterlide pani vettä sen päähän ja antoi sille nimen Atle. Gudrun ei ollut vielä noussut lapsivuoteesta. Eräänä aamuna hän oli kahdenkesken Leiknyn kanssa tuvassa. Leikny istui äitinsä sängyn ääressä kapaloiden poikaa. Kun se oli tehty, jäi hän istumaan lapsi sylissään suudellen ja taputellen sitä, ja sanoi:

"Tämä on niin kultainen ja kaunis poika — toivoisinpa melkein, että se olisi minun, eikä sinun, äiti."

"Tuo se tänne, äläkä istu siinä lepertelemässä — ei olisi liian aikaista, että itselläsi olisikin sellainen. Sinä olet jo kahdenkymmenen ikäinen, en ymmärrä, mitä sinä odotat tai miksi sinä et voi mennä naimisiin niinkuin muut ihmiset. Olisit voinut ottaa Odd Beinenpojan, silloin olisit päässyt hyville päiville."

"Et suinkaan sinä puhu tosissasi, äiti? Kerrotaanhan, että tuo vanha kätys täytyy nostaa sänkyyn ja sieltä pois."

"Tulet sinä itsekin kerran vanhaksi", sanoi Gudrun, "ja kosijat kyllääntyvät kohta juoksemaan täällä kuin mitkäkin narrit."

"Kaipa minä viimein saan jonkun minäkin", sanoi Leikny. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Jos Viga-Ljot tulisi tänne kosimaan minua, taipuisin tahtoosi ja ottaisin hänet, vaikkei hän olekaan sanataitava; sitten sinä pääsisit äkäilemästä minulle siitä, että olen täällä teidän vaivananne."

"Johan sinä nyt olet yhtä mieletön kuin isäsi toisinaan — sehän nyt on viimeinen paikka, jonne minä tahtoisin lähteä, jos olisin nuori — eihän sinne korpeen löydä kukaan kävijä.

"Skomedal kuuluu olevan hyvä talo", tuumi Leikny. "Ja se olisi varmasti isoisän ja muiden sukulaisteni, mieleen — ja on kaunista elää sovussa sukunsa kanssa."

"Veterliden mieleen se kylläkin olisi", sanoi äiti. "Hän soisi kyllä sisarenpojalleen hyvät naimiset. Mutta minä olin ajatellut sinulle rikkaampaa ja mahtavampaa miestä."

"Tuleehan siitä jo aikamoinen omaisuus, kun me kaksi liitymme yhteen", vastasi Leikny, "ja minä olen kuullut Ljotilla olevan päällikön lahjoja". Hän istui vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Puhu tästä Veterlidelle, äiti, mutta älä sano minun pyytäneen sitä."

XXVIII.

Ljot eli kotonaan Skomedalissa. Sydäntalven aikaan tuli Veterlide hänen luokseen käymään. Ljot otti hänet hyvin vastaan, ja sukulaiset iloitsivat yhdessäolosta.

Skomedal sijaitsee laaksossa, joka myöskin on nimeltään Skomedal. Sen molemmin puolin on korkeita tuntureita, ja laakson läpi virtaa joki. Toisella puolen joen oli siihen aikaan koivulehtoja, ja talolla oli hyviä karjamaita ja kalavesiä. Ljotilla oli paljon karjaa. Veterlide tarkasti nyt kaikkea valppain silmin ja huomasi Ljotin hoitavan taloaan paljon suuremmalla taidolla, kuin mitä saattoi odottaa sen ikäiseltä mieheltä. Hän sanoi tämän hänelle eräänä päivänä heidän käytyään yhdessä maita katsomassa.

"Täällä on kaikki niin hyvässä kunnossa, etten huomaa puuttuvan muuta kuin yhden seikan — sinun olisi aika naida, että talo saisi emännän. Kaikki sujuu sentään paremmin silloin. Emännöitsijä-naisesi saattaa olla hyväkin, mutta hän alkaa käydä vanhaksi — ja karttuisihan sinulle lisää maitakin, jos solmisit rikkaan naimakaupan."

Ljot arveli tulevansa toimeen vanhan apuvaimonsakin kera, joka oli hoitanut taloa Steinvorin kuolemasta asti.

"Vai niin sinä arvelet", vastasi Veterlide. Ljot oli vaiti. Silloin sanoi Veterlide:

"En minä tiedä, mistä minä kävisin kysymässäkään ja rukkasia en huoli."

"Sinähän puhelit kesällä Leikny Lytingin tyttären kanssa", sanoi
Veterlide. "Mitä pidit hänestä?"

"Paljon", sanoi Ljot hitaasti. "Hän on kaunis ja puhuu ymmärtäväisesti.
Mutta en ollut ajatellut käydä siinä talossa kosimassa."

"Hän on viisas ja lempeä", sanoi Veterlide, "ja hyvä palvelusväelle, sekä sukkela ja varma työssä. Minä olen puhunut hänelle sinusta, enkä usko sinun tarvitsevan pelätä rukkasia. Hänen naittamisestaan päättää Torbjørn, ja myöskin hän itse sekä Gudrun. Totta puhuen, sukulaismies, minä olen ajatellut teidän sopivan hyvin yhteen, ja moni olisi mielissään, jos kävisi niin."

Veterlide pyysi häntä ajattelemaan asiaa, eikä puhunut siitä sitten enää. Hän piti tarkasti silmällä Ljotia ja huomasi tämän nukkuvan huonosti ja muutenkin kulkevan raskaissa ajatuksissa.

Ollessaan viimeistä päivää Skomedalissa kysyi hän uudestaan, oliko Ljot tullut mihinkään päätökseen Leiknyyn nähden, ja Ljot vastasi silloin:

"Suuret kiitokset huolenpidostasi, sukulaismies. Sinä saat nyt auttaa minua tässä asiassa, sillä ymmärrän sinun tarkoittavan parastani."

Ja Ljot lähti Veterliden matkassa kosioretkelle. Gudrun ja Leikny iloitsivat hänen tulostaan, ja naimiskauppa sovittiin valmiiksi. Häät päätettiin pitää keväällä, ja Veterlide laittoi ylen komeat pidot. Ljot ja Leikny lähtivät Skomedaliin, ja heidän yhdyselämänsä sujui hyvin.

XXIX.

Muutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa heinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma, ja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät heinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle puolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt paitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät voineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä puoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki Leiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja hänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut vieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen seisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin mytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille puolelle, missä Ljot oli.

"Äitini on lähettänyt minulle simaa", sanoi hän, "ja ajattelin, että se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä auringonpaisteessa."

"Ei se tee mitään", vastasi Leikny. "Näin kaunista ilmaa ei anneta joka päivä — ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa."

Ljot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten luo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti myttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.

"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa, kun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme tuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa."

Näin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin heinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto, ja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä tuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan kahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja ruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat, ja Leikny pyysi Ljotin sinne.

Sitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he olivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän vei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti huivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion kuluttua hän sanoi:

Ljot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin, tämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:

"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin — ja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne."

"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka painaa sinun mieltäsi — et ole samanlainen kuin poikana ollessasi. Silloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla yhtenään — vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä."

"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja", jatkoi toinen yhä. "Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?"

"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista", vastasi Ljot.
"Ei minun lauluistani ole mihinkään."

Silloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa sitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:

"Mielestäin ei mene neito, vaalea kaihottuni. Yön tullen ikävä liitää taakse mustien merten löytäen leponsa siellä, missä rauhassa uinuu hän, jolle vento on aivan ajatus kaukaisen vieraan. — Mieltäni painaa se päivin."

"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista", vastaa Ljot. "En muista enää itse."

"Se on vain sellaista runoa", sanoi Ljot. "Kun kulkee itsekseen, liikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka kenestä."

"En", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä, kumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja kaulaansa.

"Nyt minäkin rupean nukkumaan", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään sylistään.

"Tee niin", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. "Tässä on hyvä nukkua". Hän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen vieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä varasta.

"Kylläpä sinä olet uninen", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta, ja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja leuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan, mutta ei avannut silmiään. "Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?" kysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.

"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken", nauroi
Ljot. "Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua."

Nyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi istualleen ja jäi katsomaan häntä.

XXX.

Olemme kertoneet, että laakso oli autio. Skomedalin maalla asui muutamia lampuoteja ja vapaaksi päästettyjä orjia, ja kauempana etelässä oli talo, nimeltä Svartaabakke. Sen omisti mies, jonka nimi oli Aasbrand. Hän oli köyhä ja eli hyvin tukalissa oloissa, sillä hänellä oli kymmenen lasta, ja ainoastaan vanhin näistä oli siksi varttunut, että saattoi olla apuna isälleen. Pojan nimi oli Halstein; hän oli roteva ja suuri ja hyvin uuttera sekä hyvä isäänsä kohtaan. Mutta muuten hän oli riitaahaastava, äkkipikainen ja epäluuloinen, eikä hänestä pidetty. Hän oli usein rakentanut riitaa Ljotin kanssa, sillä hän ei suonut kenenkään toisen elävän hyvinvoinnissa, mutta Ljot vastasi aina rauhallisesti, koska hän piti tätä vain nulikkana ja sääli sitäpaitsi Aasbrandia, eikä viitsinyt pitää edes kovin tarkkaa lukua siitä, suoritettiinko heinänteko, kalastus ja vesiajotavaran jako hiuskarvalleen oikein.

Nyt juoksee Svartaaen-joki Skomedalin läpi. Se virtaa aivan laakson pohjalla syvien rotkojen ja kuilujen välissä, mutta Skomedalin eteläpuolella se laajenee suvannoksi ja muodostaa sen reunalla putouksen. Ljotin parhaat viljamaat olivat mäen rinteessä kosken partaalla. Laaksossa satoi harvoin, sillä tunturit johtivat sateen pois, ja Ljotin päähän pälkähti rakentaa jokeen sulku, josta saisi kasteluvettä pelloilleen ja niityilleen, ja hän ryhtyi tähän työhön vuotta ennen kevättulvia. Halstein suuttui ja uskoi siitä koituvan suurta vahinkoa Svartaabakkanin maille. Hän kierteli taloissa selitellen kaikille Ljotin vääryyttä. Tämä tuli Ljotin korviin, mutta hän nauroi ja sanoi pojan puhuvan ymmärryksensä mukaan.

Mutta kerran Ljotin tehdessä miehineen työtä padolla tuli Halstein
paikalle ja astui suoraan Ljotia kohti, käskien tämän pysäyttää työt.
Hän sanoi aikovansa vetää asian käräjiin, ja siellä nähtäisiin, ettei
Ljotilla ollut oikeutta hävittää köyhän miehen taloa.

"Olet sinäkin käräjillä kävijä, Halstein parka", sanoi Ljot nauraen. — "Kyllä kai sinun isäsi ymmärtää, että hänellä tulee olemaan yhtä paljon hyötyä tästä hommasta kuin minulla, sillä hän saa ottaa minun vettäni niin paljon kuin tarvitsee. Mutta mene nyt tiehesi, sillä minä en jouda seisomaan tässä jaarittelemassa sinun kanssasi."

"Kyllä nyt olet ylpeä, Ljot Gissurinpoika", sanoi Halstein, "kun olet mahtavin mies tällä seudulla. Mutta odotahan, meillä on yhtä mahtavia sukulaisia kuin sinä, ja sittenpähän nähdään, miten asiassa käy, kun he rupeavat ajamaan sitä käräjillä."

"Älä ihmettä?" sanoi Ljot taas nauraen. "Lähde sinä vain käräjille, Halstein, ja vie minulta semmoiset terveiset, että on hauska tavata heidät."

Leikny oli tullut joukkoon; hän oli ollut suvannolla pesemässä villakangasta. Hän sanoi:

"Aasbrand on varmaan ollut monesti kiitollinen siitä, ettei Ljot, joka on näin mahtava mies, ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kaikesta — viimeksi syksyllä, kun toimme lampaat tunturilta."

"En", vastasi Leikny, "muistan kyllä, että Ljot oli hakemassa niitä lampaita, joita sinä et löytänyt, mutta hän jakoi ne niin, että luulen teidän olleen sillä kertaa tyytyväiset häneen."

"Onhan se hyvä, että sinä olet tyytyväinen herraasi, Leikny, kun sinä niin palavasti tahdoit hänet itsellesi."

"Älä huoli kuunnella tuon pojan puheita, eikä meilläkään ole aikaa jankuttaa hänen kanssaan kauemmin; niin että nyt sinä, Halstein, saat lähteä tiehesi."

"Hyvän naimakaupan sinä sait tehdyksi, Ljot, ja voit olla iloinen, että sait tuon akan — sillä minä olen kuullut sinun jurrotelleen Nidarosissa erään norjalaisen neidon tähden, joka ei antanut tarpeeksi arvoa miehuudellesi, vaan otti toisen aivan nenäsi edessä."

Nyt kiljahti Ljot. Hän sieppasi keihään, joka oli törmällä ja viskasi sen Halsteinia kohti. Keihäs sattui häntä silmään, ja poika kuoli paikalla.

Ljot lähetti miehen ilmoittamaan taposta Svartaabakkeniin, ja alkoi itse astua kotiin. Leikny seurasi häntä. Päivemmällä hän kysyi: "Mitä se Halstein puhui jostakin norjalaisesta neidosta?"

"Se on muuan vanha juttu, josta sinun ei tarvitse välittää", sanoi
Ljot. "Äläkä kysy siitä toiste, minä en viitsi puhua siitä."

XXXI.

Aasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin kuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi kivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan että muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin, oli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat kaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen. Odd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan luultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi kuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja koska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi hän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti kuin oli aika lähteä käräjiin.

Ljot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi häntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli pitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei hän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi, ja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa kerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden vanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari päivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma aitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.

Ljotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja näki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Hän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest sanoi:

"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta nyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden."

He puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand kuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi pelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä pälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken, ja hän teki niin.

Siellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä parin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja Leikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi poistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.

"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand — onko Odd kyllästynyt asiaasi ja heittänyt sen kesken?"

Aasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli ensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat Halsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.

"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme asuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi suutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun parhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin aikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti, pysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko sinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos siis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta voit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten tahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä ennen."

Aasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen eteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus lähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi kuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.

Ihmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi Viga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin ylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi, ettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan poloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä vastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä Ljot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.

XXXII.

Käräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne vieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle katsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka ajoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:

"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä — ja koska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin voimme kai mekin olla ystävät."

Ljot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä, jos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen jälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.

He löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he ratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot vastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat syömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:

"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa, sinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies — onko siinä puheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta, josta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?"

"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni", vastaa Ljot, "niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä oletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa."

"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin kun sinä itkit siellä erään neidon tähden — ja nyt sai vanha Aasbrand poloinen hänen myötäjäisrahansa."

Ljot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan suojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.

"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi", sanoi Ljot lyöden keihäänvarren kahtia. "Mutta nyt saat tuntea minun ystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset." Näin sanoen hän halkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän olkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.

Oddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti.
Ljot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut.
Veterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot,
sillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.

Veterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin kahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät penkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän kapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua, mutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:

"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit tapon."

"Ei se ollut niin tärkeätä", sanoi Ljot. "Mutta Odd on tainnut odottaa taistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme."

Ljot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä hänen rinnalleen ja jatkoi:

"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja äänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet päivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä siitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun ajatuksistasi."

"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä olen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla on suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja sinä voisit siis jättää minut rauhaan."

Aikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut Veterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä ja heitti sen lattialle huutaen:

"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka kerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt sinulle muuta kuin hyvää."

Ljot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen oli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi viskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä, mutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui vaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin kovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin hän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle itkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.

Nyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin painettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua. Gudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut mikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:

"Äiti itkee, kun isä löi häntä — isä löi niin kovasti, niin kovasti tuolla lieden luona."

"Se ei ole totta", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan, ja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin paha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä Ljotia:

"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei hänen ollut tultava minua lyömään", sanoi hän, "sillä minä lähdin talosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin tavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin Lyting ja sitten Veterlide."

"Ole hiljaa, äiti", sanoi Leikny. "Ei Ljot lyönyt minua — hän veti minua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan."

Ljot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi, mutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:

"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani — ja toden sinä sanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää."

Leikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja juoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he tulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan Ljotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.

Toisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä kauemmin, — Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän, kunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä olla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat olivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada Lytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta vanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät Skomedaliin.

He olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen päivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä, mutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma hevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja toisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin laaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:

"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. — Vaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet sinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen nyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa — sillä moni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait."

"En minä sure sitä", vastasi Ljot. "Mutta minua harmittaa, että
Beinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita."

"Sitten minä en ymmärrä", jatkoi Leikny hetken kuluttua, "miksi sinä talletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka on sen neulonut."

Nyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään aikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi Leikny taas:

"Ei", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. "Useimmat pitäisivät varmaan sinua kauniimpana."

"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä", sanoi Leikny allapäin.
"Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?"

"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän kysellyt niin paljon kuin sinä," sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.

Leikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot — ja ne olivat harmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui mitään.

Tuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt edessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn ohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny äännähti aivan hiljaa:

"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle, mutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli."

Ljot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, vaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:

Tämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan rinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen heidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin syksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi sille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.

XXXIII.

Kun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta muutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä yhden apumiehen kanssa.

Kolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies takaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt. Mies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja parantamaan seiniä.

Leikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis, selkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen laidoilla. — Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi ehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne tekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää, joka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä Ljotin kanssa.

Toiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän aikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne. Miesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka oli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira; hänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.

He saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt missään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta päivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät sisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.

Tupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli tapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki ympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan kaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi vedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja seinävaatteita.

Leikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän orjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska oli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän tahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti vaatteen eteen ja nukkui heti.

Yöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen raosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä vastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua, tunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:

"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä ylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa ja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän kadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet."

"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin kulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun surmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. — Muuten minusta on sama, miten minulle käy."

"Mitä sinä nyt puhelet?" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: "Parempi olisi, että Leikny jäisi leskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta."

"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan", vastaa Veterlide. "En luule, että hän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän pitää niitä, joita hän rakastaa."

"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla on, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki."

"Totta se on", vastaa Ljot. "Mutta minä rakastan enemmän mustaa täplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta. Rakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan Leiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni matkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen kirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan ovella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien välissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä."

"Huonosti ovat asiasi — mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen naimistasi."

"Niin", vastaa Ljot. "Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon, mutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut kostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin tuon vaalean neidon ja kadotin hänet."

"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin vieraanvaraisuuden."

"Huonommin kuin arvaatkaan", sanoo Ljot. "Kaunein hetki, minkä tiedän, oli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. — Olin iloisempi silloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta palatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta surua — ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin suurempi."

"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen konnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä koskaan."

Nyt olivat molemmat kauan vaiti. — Viimein nousi Ljot paikaltaan ja alkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut maatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin haavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.

Kun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta pitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi verhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut, vaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja sanoi:

Veterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: "Hän näyttää nukkuneen koko ajan." Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja aikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää, nukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi miten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala verkossa.

Ljot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa hänelle — eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin olivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.

Aamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä aivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi, olivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän pukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi, hänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa illalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä hevosia katsomaan.

Leikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa pitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut yhtä mittaa aamuun asti. — "Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten Veterlide on eksynyt tänne?" kysyi hän takaisin.

Ljot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden Gaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen saattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven suusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki niin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot lupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet. Sitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta vieraista.

Illemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella, mutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot tuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn täytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi — sillä kukaan ei ole niin hyvä kuin sinä."

"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan teidän viimeöiset puheenne — vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit hänen nimensä suolla."

Ljot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä uudelleen ja meni.

XXXIV.

Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin. Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.

Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting, joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä. Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli seuraava:

Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella, joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.

Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.

Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni, ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.

Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.

Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.

"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." — Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.

Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti tehty.

"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua kylmään veteen.

"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän syliinsä ja lähtee kahlaamaan.

"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen, Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.

Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan, mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti. Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.

Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään maitoa.

Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se enää auttanut.

"Kyllä minä saan heidät henkiin — minä haudon heitä allani, kunnes he virkoavat."

Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa. Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan päästään ja repi tukkaansa — ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.

Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille, oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin haudasta nostettu.

XXXV.

Aika kului nyt suruisasti Skomedalissa kunnes käräjäaika oli käsissä. Ljotilla oli asiaa sinne, ja hän tahtoi Leiknyä mukaansa, mutta tämä ei sanonut jaksavansa tulla ja Ljotin täytyi lähteä yksin.

Kun hän palasi, kertoi Leikny ensimmäisenä iltana nukkuneensa kutomatuvassa muutamia öitä ja pyysi, että Ljot sallisi hänen nukkua siellä vielä jonkun aikaa. Ljot vastasi, ettei hän tahtonut vastustaa Leiknyn pyyntöä, koska tämän teki mieli sinne.

Kesä kului loppuun, ja Leikny oleili kaiket päivät kutomatuvassa sekä nukkui siellä yönsä. Hän ei puuttunut talon toimiin, vaan käveli edestakaisin lattialla, saamatta mitään aikaan. Joka ilta hän kävi kappelissa, jonka Ljot oli antanut rakentaa talon lähelle, ja siellä hän oli rukouksessa polvillaan myöhään yöhön.

Mutta eräänä iltana, kun hän juuri oli menossa ulos, ilmestyi Ljot kutomatupaan ja pyysi häntä jäämään sisään vähäksi aikaa. "Milloin sinä olet aikonut muuttaa takaisin minun luokseni, Leikny?" hän kysyi.

"Minä en luule siitä olevan meille kummallekaan hyötyä, että kuljemme molemmat omia aikojamme suruamme hautoen. Olisi parempi, että sinä tulisit tupaan ja olisit meidän toisten joukossa ja alkaisit hoitaa taloasi. Ehkäpä se keventäisi oloasi."

"Minä en jaksa hääriä siellä tuvassa", vastaa toinen. "Minusta tuntuu aina kun käyn siellä, että olen unohtanut jotakin — ja kun sitten koetan ajatella, mitä se on, muistankin, että ne ovat lapseni, jotka eivät enää tarvitse minua."

"Sitten minä en enää milloinkaan ole oleva vaimosi", sanoo Leikny. "Salli minun lähteä täältä ja elää siveydessä ja paastoten, kuten naiset toisissa kristityissä maissa."

"Tiedän, ettet sinä ole ollut onnellinen minun luonani, enkä minä olisi tuonut sinua tänne Skomedaliin, jos olisin tiennyt, että kävisi näin. Mutta kysyin sinulta kerran, miten meidän oli käyvä, ja silloin sinä sentään tahdoit jäädä minun luokseni. Olen sen jälkeen koettanut tehdä olosi niin helpoksi kuin suinkin. Meidän välillämme ei ole sanottu yhtään kovaa sanaa siitä päivästä lähtien, enkä minä ole lyönyt sinua muuta kuin sen ainoan kerran. Olet saanut määrätä kaikesta kanssani, ja minä olen antanut sinulle vallan omiin asioihisi nähden. En ole nauratellut toisia naisia, eikä minulla ole muita lapsia kuin sinun synnyttämäsi."

"Eihän sinulla ole minunkaan synnyttämiäni lapsia", vastasi Leikny.
Samassa hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä suren sitä yhtä paljon kuin sinä", sanoi mies, "ja siksi minua ihmetyttää, että tahdot nyt rikkoa yhteiselämämme."

"Lupaa, että suostut elämään erossa minusta — lieneehän siinä kylliksi syytä, että minä kieltäydyn elämästä sinun kanssasi. Silloin sinä voit ottaa toisen vaimon ja lähteä pois täältä erämaasta. En ole nähnyt sinua iloisena kertaakaan koko yhteiselämämme aikana."

"Sano minulle, Leikny, kaipaatko sinä pois täältä ja tahtoisitko, etten minä enää milloinkaan nukkuisi vieressäsi."

Näin sanoen veti hän hänet polvelleen, ja silloin toinen alkoi vapista niin, ettei hän voinut vastata. Ljot sanoi taas:

"Siitä on kauan, Leikny — vaan en ole tiennyt ennemmin, etten voi elää ilman sinua."

Sinä iltana muutti Leikny takaisin tupaan, ja hän istui taas emännän paikalle pöydässä. Kukaan ei enää kuullut hänen puhuvan nunnaksi rupeamisesta, vaan hän ja Ljot elivät sovussa ja rakkaudessa. Hän suri kuitenkin suuresti lapsiaan, vaikkei hän puhunut siitä.

Eräänä iltana olivat kaikki olleet saunassa, ja Leikny kulki tukka hajallaan, saadakseen sen kuivaksi. Ljot tuli hänen luokseen, kokosi sen käteensä ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun tukkasi on tullut vielä vaaleammaksi ja kauniimmaksi kuin ennen, Leikny."

Toinen lehahti tulipunaiseksi ja veti pois päänsä. Mutta silloin Ljot näki, että siinä oli yhtä paljon harmaata kuin keltaista, ja ohimoilta se oli kokonaan valkoinen.

XXXVI.

Kului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi lempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa. Kerran hän sitten sanoi:

"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet synnyttänyt lapsen, jota kannat". Mutta silloin tämä itki vieläkin katkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli polvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän rasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.

"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin voin", vastasi tämä.

"Mitä sinä nyt puhut", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian, "vai luuletko sinä kuolevasi?"

"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän sänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä nousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten voi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat että kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla heitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille."

"Sinä olet nähnyt unta", sanoo Ljot. "Tiedäthän sinä, että lapsemme ovat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on kastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan heitä mielestäsi moiset ajatukset", pyysi hän tyynnytellen.

"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut", vastasi toinen. "He ovat koskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua värisytti."

"Tuuli se vain on ollut", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. "Minä korjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua kuolemisesta — lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä tarvitsen sinua paremmin kuin he."

Pian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta apuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki sujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin isänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat olevan parasta viedä se metsään, "sillä tästä ei koskaan kuitenkaan tule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa elämästä."

"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty", vastasi Ljot, "en suostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava hänet." Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.

Leikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo poika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja oikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli lastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut suuren suuri.

Leikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua, mutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan makuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan sängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:

"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut, ettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua — että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei tämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani."

"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi — eikä minulla ole ollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet yhdessä — tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä."

Leikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön. Aamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle. Sitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän mukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe suoraksi. Ja siihen hän kuoli.

Ljot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa miehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti sitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä pojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta, jos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli kouristukseen.

Sen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä talonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi islantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa kuultu enää mitään hänestä.

XXXVII.

Kuningas Olav Trygvenpojan kuoltua, tuli Illuge vaalea Aasloon. Hän ei tahtonut palvella ketään muuta päällikköä tämän miehen jälkeen, jonka vertaista ei ole ollut Pohjolan maissa. — Illuge päätti perustaa oman talouden ja ottaa vaimon, ja hän kosi uudestaan Vigdistä. Vigdis soi hänelle hyvän vastaanoton ja piti komeat vieraspidot. Hän pyysi niihin myös Kaaren, Grefsinin herran, ja osoitti mitä suurinta kunnioitusta molempia kohtaan.

Eräänä päivänä hän sitten pyysi heitä kanssaan aittaan, sanoen haluavansa puhua heidän kanssaan kahdenkesken. Ja hän sanoi:

"Te olette nyt kumpikin kosineet minua vaimoksenne, ja minulle on suuri kunnia, että kaksi noin uljasta ja arvossapidettyä miestä tahtoisi minut puolisokseen. Mutta minä en tahdo enää naimisiin — ainoa toivoni on, että poikani saisi rikkautta ja valtaa, niin ettei hänen tarvitsisi kaivata liian kipeästi isää ja sukua — ja en siis tahdo hänen joutuvan jakamaan minun tavaraani aviossa syntyneiden lasten kera. Te olette molemmat tehneet minulle niin paljon hyvää, etten osaa valita välillänne. Neuvon teitä tekemään näin: Anna sinä, Kaare, sisaresi Helga Illugelle vaimoksi, jolloin Illuge ostaa itselleen Baugstadirin tuolta harjun takaa, ja sinä, Kaare — kosit Ragna Grjotintytärtä, sukulaistani, jonka olette nähneet täällä tänään. Kumpikin ovat kauniita ja rikkaita neitoja, ja jos solmitte ystävyyden, saatte langoksina enemmän valtaa kuin kukaan. Kun nyt siis olette kuulleet neuvoni, pyydän teitä sanomaan, mitä siitä ajattelette."

"Otan mielelläni Illugen langokseni, jos hän suostuu tekemään, kuten sinä sanot. Uskon, että tämä liitto olisi meille molemmille suureksi hyödyksi, enkä minä ole kitsasteleva sisartani naittaessani."

"Suostun liittoon, jos sinä lupaat kihlata Ragnan samana päivänä, kuin minä juon naittajaisia Helgan kanssa."

"Voit luottaa siihen, etten minä milloinkaan ole menevä naimisiin. Vaan te voisitte molemmat lisätä valtaanne ja rikkauttanne, jos suostuisitte sovintoon. Olette yhtä mahtavat, jos kuljette kumpikin omaa tietänne, mutta jos lyöttäydytte yhteen, on mahtinne kasvava kahdenkertaiseksi."

Kaare ojensi nyt kätensä Illugelle, joka tarttui siihen, ja sitten he sopivat asiasta tarkemmin.

Vigdis meni nyt suuren kirstun luo, joka oli täynnä kalleuksia, ja pyysi molempia valitsemaan sieltä mieleisensä kappaleet.

"Ottakaa nyt minutkin samaan liittoon", sanoi Vigdis. "Ja sitten minä tekisin teille vielä sellaisen pyynnön, että opettaisitte Ulvarille aseenkäyttöä ja säädyllisiä tapoja, niin että hän varttuisi kaltaiseksenne kaikessa."

Toiset lupasivat sen ja kiittivät Vigdistä hänen rikkaista lahjoistaan. Kukaan ei lähtenyt näistä pidoista ilman vieraslahjaa, ja Vigdiksen arvo kasvoi siitä suuresti.

XXXVIII.

Sen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen mies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän kävi usein Vadinissa.

Kerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä iltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska hän osasi paljon sellaisia.

"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja hän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi onnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.

"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna ja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai taudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan nyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut ja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu kumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi toivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli kääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi: 'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää tuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne, missä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti häntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan huoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.

"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso, ja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä alas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta taemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi kuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja ritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa, ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi, kuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä katsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi lastensa luo.

"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti siltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä oli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä molempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora, että ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat aivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä ja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois laaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja avuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi itkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne olivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän vanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut heidän tahdostaan". "Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.

"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän pitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan maailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me olemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin ikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'

"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja kääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen luokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin lapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin he. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia, jotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia. He jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että hän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille, niin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että sitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat takaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'

"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli lapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä niin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne koettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä, että hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin saattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan kultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan kuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä lainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti sen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea kultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä loistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin, eikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja kuninkaallista miestä.

"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä huipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'

"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne, minä istun täällä sillä aikaa.'

"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä on — ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen linnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman loppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'

"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä pienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona, nämä tarvitsevat apuamme paremmin.'

"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora, — kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä, ennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun linnaani.'

"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi lähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut laaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea silmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.

"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi heille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että hän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan valtaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja vaikka oli yö.

"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren synnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan. Mutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui ääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka eli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja antoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän alkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu. Sinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän sai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle lankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa kaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa ja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän söi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun laaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät nämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja kunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja kun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden."

Vigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun
tuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän
Ulvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään.
Poika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.

"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?" kysyi hän.

"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin mennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit äitiäsi oikein kovasti."

"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen", vastasi äiti. "En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään."

"Mutta kun minä tulen suureksi", sanoo poika, "silloin minä lähden hakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei hyvä peri."

"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että voit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön hän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta sinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa sen, mitä minä en jaksa muistella."

XXXIX.

Ulvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä, mutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot, vaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan punaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin alkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen neuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi opastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta hän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion. Äitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.

Mutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan vastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä, ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän jälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä enempää.

Kaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme pitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat Ulvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten Grefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan niin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge oli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä kuunteli mielellään.

Hänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja Illuge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi silloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge sanoi:

"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä tiedän. Vain kaksi on yhtä suurta — Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi käärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea sotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista ajoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan niin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten."

Eirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman kulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien rohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa puolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään nuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.

"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä milloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä tunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen, ettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea."

Ja hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin Vadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut satunsa loppuun, sanoi hän pojalle:

"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan — tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta puuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?"

Kun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä syöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä tämä oli olevinaan.

"Ei muuta", vastasi poika, "kuin että minä uskon, ettei sinun vertaistasi ole missään", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä vasemman käden ja suuteli sormentynkiä.

"Arvaappas, mitä minä ajattelen", alkaa Ulvar puhua. "Sinun olisi pitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet yhteen."

Nyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja käski hänen sitten mennä sisään ruoalle.

XL.

Kerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista kauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan ja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä, ja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään yöhön, kuunnellen heidän puheitaan.

Viimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli
Viga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.

Kyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista, mutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei siitä voinut olla niin kauan, "sillä hän on käynyt tässä maassa minun muistini aikana."

"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen aikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja paimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?"

"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika.
Tiedättekö te, vieläkö hän on elossa?"

"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana ollessaan."

"Haluamme kyllä", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. "Kerro siis, ellei sinua väsytä."

"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas Gjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä Gunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli hankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä Gissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä heillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa verraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin aikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.

"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias. Hän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka olivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä eväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava keihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista katsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta, tuolla Hauketindetin alla — siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he ovat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi surma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'

"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti juoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva tunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on noin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella puolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui, hakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta. Nyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista nousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut, hyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen vieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven taa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt. He seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas kivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut, mutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi Ljot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä teitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme minua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli etsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin että kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään poikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi juosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset voineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui keihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa vieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot tarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa kallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen, missä hän silloin asui.

"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen sellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi päälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi."

"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan talttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen."

"En muuta kuin näkemältä", kertoo Helge. "Häntä pidetään sen seudun kauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet saatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan."

Vigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: "Tiedätkö, onko hänellä lapsia?"

Mutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen katsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo katsomatta poikaan:

"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut kuulla lisää isästäsi."

"Oliko hän minun isäni — tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa, ollessaan minun ikäiseni."

"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla oiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi nähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta."

"Jos sinussa on hänen vertansa — ja jos samalla olet minun poikani, täytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini Viga-Ljotin pään."

"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta — ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen tehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et saisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen — niin pidät vähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää."

Ulvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään.
Mutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.

XLI.

Aika kului hiljalleen, kunnes Ulvar täytti seitsemäntoista vuotta. Silloin hän sanoi äidilleen halunsa vetävän vieraisiin maihin katsomaan maailmaa. Vigdis ei ihmetellyt tätä, vaan lupasi varustaa hänelle suuren laivan. Hän pyysi vain, että Ulvar ottaisi mukaansa vanhempia, tottuneita miehiä.

Kun Illuge kuuli tämän, sanoi hän oman mielensäkin taas vetävän merille, koska hänen vaimonsa oli kuollut, ja asiaa pohdittiin sitten jonkun verran.

Eräänä päivänä talven ollessa lopullaan, tuli Illuge Vadiniin. Hän istui tuvassa Vigdiksen kanssa. Silloin tämä kysyi, miten retken kävisi.

"Kai sinä tiedät, että se maa, minne Ulvarin halu ensiksi palaa, on
Islanti."

"Ymmärrät varmaan, mitä asiaa hän katsoo itsellään olevan sinne. Mutta et voine ihmetellä, ettei minun mieleni tee mukaan sille retkelle."

"Ulvar on ollut paljon sinun luonasi ja puhunut sinun kanssasi monesta asiasta. Onko hän kertonut sinulle isästään?"

"Useammin kuin kerran", vastaa Illuge, "hän haluaa päästä tapaamaan isäänsä ja näkemään, mikä hän on miehiään. Mitä sinä arvelet hänen tuumastaan, onko se mielesi mukainen?"

"Ei", sanoo Vigdis. Ja tuokion kuluttua hän jatkaa: "Ljot ei tiedä, että minulla on lapsi. Tahtoisin, että hän jättäisi tuon tuuman."

Ulvar kulki samassa oven ohi. Illuge kutsui häntä ja sanoi tämän tultua sisään:

"Ethän sinä voi ihmetellä, äiti, että mieleni tekee lähteä tapaamaan sitä miestä, joka on siittänyt minut, jotta näkisin, miten hän ottaa minut vastaan."

"Ei hän ole tiedustellut meistä milloinkaan", sanoo Vigdis suuttuen, "ja hänellä on siellä vaimo ja lapset. Tuskin sinä saat osaksesi muuta kuin pilkkaa, jos lähdet sinne."

"Olenhan sinun poikasi", vastaa Ulvar vihan vallassa, "enkä siis anna itseäni pilkata. Et ole turhaan yllyttänyt minua kostoon. Sanoit kerran, että sinusta olisi paras kosto, jos minä toisin sinun helmaasi Viga-Ljotin pään."

"Sinä olet rakastanut paljon tuota Ljotia, koska vihaat häntä vieläkin noin palavasti — luulenpa että rakastat häntä yhä vielä."

"Minä rakastan häntä yhtä paljon kuin metsän sutta", sanoo Vigdis. "Jos me kaksi joutuisimme silmätyksin, täytyisi toisen menettää henkensä."

"Minä lähden Ulvarin mukana Islantiin ja olen varjeleva häntä kuin omaa poikaani. Mutta pyytäisin, että menisit naimisiin kanssani sitten kun palaan takaisin."

"Etkö ole ollut mielestäsi tarpeeksi kauan leskenä surren tuon miehen kataluutta? Olet vielä nuori ja kaunis ja sinua odottavat iloiset päivät — tiedäthän, että minä tahdon olla hyvä sinulle ja auttaa poikaasi voimieni mukaan."

Nyt Vigdis ojensi hänelle kätensä, ja Illuge suuteli häntä. Sitten he sopivat häistä. Vigdis ilmoitti asian Ulvarille, ja tämä sanoi, että äiti sai tehdä miten tahtoi.

XLII.

Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.

Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon ja lähtemään sitten pois.

He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne, hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut vastarintaan.

Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat tulleet. Illuge sanoi:

"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."

Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."

"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."

Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti. Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan, sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:

"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen. Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.

Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa
Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:

"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."

"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös, mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa. Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja, pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja hän huusi miehilleen:

"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme."
Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.

Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo, jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:

Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.

Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita, ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.

Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa, mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.

Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata. Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen kanssaan. Hän sanoi:

"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"

"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen mukaan."

Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo hiljaa:

Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan.
Viimein hän lausuu:

"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi — hän on varmaankin korska ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"

"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."

Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun hän oli lopettanut, sanoi Uspak:

"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."

"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen hyvyytensä."

"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet päällikönsaaliista."

Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar sanoo:

"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä, jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"

"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä hän kuuluu olevan isäni."

"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen. "Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."

"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja hylkäsi."

"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta vuotta sitten — hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."

Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään katsellen häntä.

"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa, miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."

XLIII.

Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.

Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja antoi tälle kalliita lahjoja.

"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä, että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."

"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa. "Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella, iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"

"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin hengestäni — ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa, etten pelkää sen kadottamista. — Olen tullut tietämään tällä retkellä olevani mies ilman häntäkin — ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän konna vai muu."

"Entä äitisi, Vigdis — mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"

"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."

"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."

"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön mies."

"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on hänen vertansa".

Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.

Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat — avaran haarniskan ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen — mutta pyysi takaisin punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut lahjaksi.

Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.

"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan sen mielelläni muistoksi."

Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren arvoinen — minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on saanut sen omalta äidiltään — mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi. Pyydä ennemmin jotakin parempaa."

"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin vuonossa."

"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa, mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni äitini taloon."

"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi kutsunutkaan."

Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.

XLIV.

Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä.

Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.

Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren saattojoukon kera. — Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.

Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat rukouksensa.

Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.

Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään — se ei ollut enää lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan. Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja kätkien kasvot käsiinsä.

Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut, olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren. Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen, tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.

Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.

Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja valo virtasivat ulos.

Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti, että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan, vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä. Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui jouluillan.

XLV.

Vigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen jälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:

"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole tapaavat toisiamme enää koskaan."

"En tiedä, mitä tarkoitat — vaan jos sinä olet minun isäni, niin et kai tahdo jättää meitä?"

"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä sinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana iltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen kanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun olemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan voit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä olen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen jälkeen kuin me viimeksi tapasimme."

Silloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän lähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että Ljot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä Vadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa vasten ja sanoi:

"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään — ja oikeaan osuin kun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt yksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa tekoani."

"Äiti on varmasti Bergissä", sanoi hän. "Vaan tule nyt sisään syömään ja lepäämään."

Sillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet istumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän puhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin puhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.

"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen kanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta."

Näin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he ratsastivat kiireesti Bergiin.

Tuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni kolkuttamaan ja huusi:

"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön — enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta, ennenkuin sinä olet avannut oven."

Vigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar katsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:

"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet vanhoiksi — olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte toisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä rakastan suuresti teitä molempia."

"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut minulle semmoista surua kuin sinä, Ljot."

"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä ymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut niin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen surrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani keula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi."

"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä jalkavaimojasi tervehtimässä?"

"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen", sanoi Ljot, "mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme, sillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta hänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani, sillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita, että kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden lastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit."

Nyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki murtui kahtia, ja huusi:

"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on ollut — taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut kostoa — en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut väkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen miehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi villien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla synkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä tuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta, jonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta luonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. — Sinä sousit ja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua, silloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan, kuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle vastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun rakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun täytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen asuinsijoille.

"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään minua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan toisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle, ja jonka sitten kiusasit hengiltä — sillä aikaa kuin minä istuin kotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai vastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua siitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka ovat rakastaneet sinua — ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin mies, mitä tavata saattaa."

"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja kernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua — mutta sittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun — sillä sinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta ystäväänsä."

"Toden sanoit", vastaa hänelle Vigdis, "sillä minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen olen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen."

"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että hän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta pojalleen kuin hän on osoittanut minulle." Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun.

"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä voi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden nyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani."

"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen kaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen, jota sinä olit pakottanut minut kantamaan — mutta orjat löysivät sen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni syttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin ollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi ja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista vuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta."

"En minä tule viemään häntä sinulta", sanoo Ljot, "Sinua hänen tulee seurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta voinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen, minkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan."

"En tahdo jakaa mitään kanssasi", sanoo Vigdis kohottaen silvottua kättään, "enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse, Ulvar, kenelle meistä tahdot kuulua."

"Siis olet valinnut Ljotin", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar juoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.

"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet elävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä jätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois. Totisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet."

"Äiti", huutaa nyt Ulvar, "tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä tahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä."

"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi", vastaa Vigdis, "minun vihalla kantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä muistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, — kumarrat heti sitä, joka on itseäsi vahvempi."

"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren — vaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar."

Vigdis kääntyy katsomaan Ljotia — mutta tarttuu sitten Ulvarin käsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.

XLVI.

Ljot ja Ulvar ratsastivat rinnettä alas metsän läpi katsomatta toisiinsa ja puhumatta mitään. Viimein sanoi Ulvar:

"En olisi uskonut, että sinä voisit erota äidistäni pilkkasanoin — kun olet kohdellut häntä niin häpeällisesti."

"Hän ei ole tahtonut toisin", vastasi Ljot. "Mutta nyt on kohtuullista, että hänkin kerran saa tahtonsa täytetyksi."

Näin sanoen hän hyppää hevosen selästä ja sitoo sen puuhun. Sitten hän ottaa miekan ja kilven ja käskee Ulvarin tehdä samoin. Hän sanoo uhrikummun olevan aivan vieressä; siellä he saavat olla rauhassa. Ulvar ei vastaa mitään, mutta tulee hänen perässään, ja he kahlaavat kappaleen matkaa lumessa.

Sitten he saapuvat kummulle, ja Ljot valitsee sopivan taistopaikan. Hän tekee ensiksi hyökkäyksen ja iskee Ulvarin kilpeen. Silloin tämä sanoo:

"Minä olen väsynyt, enkä ole syönyt mitään", vastaa toinen, "mutta sinä olet nuori ja kokematon kaksintaistelussa, joten siis olemme tasassa. Iske kiinni vain, en ole säästävä sinua. Vigdis tahtoo verileikkiä, ja hän on saava, mitä tahtoo."

Nyt iskee Ulvar, ja Ljot heittää kilpensä pois ja tarttuu molemmin käsin miekkaan. Ulvar antaa hänelle iskun vasempaan olkapäähän, Ljotin käsivarsi vaipuu alas, ja hän horjuu taapäin puuta vasten sekä nojaa siihen niskansa. Ulvar viskaa pois miekkansa ja kilpensä nähdessään veren valuvan haavasta ja sanoo kelmein huulin:

"Ei se vielä riitä", vastaa Ljot, vaipuen samassa polvilleen. Ulvar oli kääntynyt vasten aurinkoa, eikä voinut nähdä oikein selvästi, mitä nyt tapahtui. Ljot oli tarttunut miekkaansa ja kääntänyt kahvan kiveä vasten, ja miekan kärki oli suunnattu hänen rintaansa. Sitten hän viskautui sitä vasten ja tuupertui kyljelleen lumeen.

Ulvar hypähti heti hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet koholle kiveä vasten. Sitten hän sanoi:

"En olisi koskaan suostunut taistelemaan sinua vastaan, ellet sinä olisi puhunut Grefsinin Kaaresta."

"Juuri siksi sanoinkin niin. Vaan älä sure, olen itse syypää siihen, että näin piti käydä. Suokoon Jumala, että sinä säästyisit meidän kohtaloltamme. Tee nyt, poikani, siten kuin äitisi tahtoo. Olen toivonut kauan saada laskea pääni hänen syliinsä."

XLVII.

Vigdis asteli edestakaisin tuvassa. Hän kääri viittansa ympärilleen ja riisui sen taas, vaikka pakkanen oli niin kova, että huurre välkkyi tuvan seinällä. Hän muutaikse istumaan lieden ääreen, mutta kävi vähän väliä ovella. Viimein hän jäi seisomaan sinne tuijottaen ulos, auringon laskiessa punaisena usvahuuruihin.

Viimein hän näki ratsastajan metsän laidassa, ja tunsi Ulvarin. Tämä palasi yksin ja ajoi käymäjalkaa. Vigdiksen polvet alkoivat vavista ja hän palasi lieden ääreen.

Hän ei voinut katsoa ylös kuullessaan Ulvarin avaavan oven. Tällä oli mytty kädessä, ja hän laski sen raskaasti äitinsä syliin. Sitten hän meni sanaakaan sanomatta hänen ohitseen sänkykomeroon ja salpasi sen sisäpuolelta.

Kun hän aukaisi sen, näki hän ensiksi kaulantyngän. Silloin hän käänsi sen niin, että kasvot tulivat ylöspäin. Hiukset olivat painuneet silmille ja liimautuneet ihoon. Hän pyyhkäsi ne syrjään ja kuivasi viittansa syrjällä verijuovat poskilta. Sitten hän sipaisi keveästi huulia; ne olivat niin avuttoman ohuet ja sinertävät noissa harmaissa kasvoissa. Hän laski sormensa silmäluomille ja raotti silmiä. Mutta ne olivat elottomat ja typerän näköiset; siksi hän sulki ne taas.

Ja hän muisti hetken, jolloin hän oli seisonut Eyolv Arnenpojan ruumiin ääressä. Tuo verinen näky oli tuntunut hänestä niin suloiselta, se oli virvoittanut hänen ahdistettua sydäntään. Mutta mitä kauemmin hän katseli Ljotin päätä, sitä raskaammalta hänestä tuntui, sillä tämän kasvot olivat niin vanhat ja surulliset. Ei tämä harmaa, avuton pää voinut tuoda lohtua ja sovitusta hänen onnettomuuteensa eikä se ollut sen arvoinen, että hänen olisi kannattanut taistella ja nähdä vaivaa tämän hetken tähden isänsä kuolemasta asti.

Vigdis peitti kasvonsa ja laski mytyn jalkojensa juureen. Hän nousi ja meni Ulvarin ovelle sekä kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta. Hän seisoi siinä hetken ja kutsui häntä taas, mutta kun ei siitä ollut apua, palasi hän paikalleen ja jäi istumaan veriset kädet helmassaan.

Ja yö kului. Viimein aukaisi Ulvar oven ja astui tuvan poikki. Hän ei nähnyt äitiään, sillä tuli oli sammunut melkein tyyten. Hän oli matkavaatteissa ja lähti pihalle. Vigdis nousi ja seurasi häntä. Ulvar talutti hevosen tallista ja satuloi sen. Vigdis tuli hänen luokseen.

Kuu paistoi kirkkaasti, eikä Ulvar ollut äidin mielestä milloinkaan muistuttanut niin suuresti Ljotia; hänen kasvonsakin olivat yhtä kalpeat kuin kuolleen. Äiti halusi kysyä häneltä taiston kulkua, mutta ei uskaltanut, ja sanoi sitten vaan:

"Ratsastan edelleen huomenna, sillä minulla ei ole halua jäädä tälle seudulle", vastasi toinen.

"Olen nyt palkinnut sinun rakkautesi, äiti, sillä tapaa kuin kerran pyysit", vastasi Ulvar. "En ymmärrä, mitä muuta iloa sinulla voisi olla minusta, ja voinet siis antaa minun lähteä nyt."

"Älä puhu noin", pyysi äiti. Sitten hän lisäsi vielä: "Jos tahdot päästä näkemästä minua, voin jäädä tänne Bergiin niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta älä lähde kokonaan pois nyt keskellä talvea."

"En jaksa jäädä tänne", vastasi Ulvar. "Kun tiedän täällä tapahtuneen niin paljon pahaa, en voi viihtyä täällä enää."

Vigdis kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja jäi nojaamaan siihen. Hän ei uskaltanut pyytää Ulvaria jäämään, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, sillä hän näki, ettei tätä voinut välttää. Hän puristautui hevosta vasten ja muisti samassa yön, jolloin hän oli synnyttänyt poikansa, sekä hevosen, ainoan elävän olennon, johon hän oli voinut turvautua silloin.

"Kyllä", vastasi Ulvar. "Mutta sinun pitää antaa minun lähteä nyt, äiti." Hetken kuluttua hän sanoi: "Pyydän, että minun tähteni toimittaisit Ljotille kunnollisen hautauksen."

"Ei sinun pidä kiittää minua hänen kuolemastaan — hän surmasi itse itsensä."

Nyt Ulvar tarttui ohjaksiin, vaan kysyi sitten äkkiä: "Vastaa minulle äiti — oletko sinä koskaan rakastanut Viga-Ljotia?"

Nyt Vigdis purskahti itkuun ja painoi päänsä hevosen kaulaa vasten sanoessaan:

"En vihannut häntä ensin, — pahinta oli, että rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta."

Nyt Ulvar nojautui eteenpäin satulassa, kohotti hänen kasvonsa ja suuteli häntä suulle. Ja äiti kysyi:

"Jos jään eloon", vastasi Ulvar, "tulen kerran takaisin. Mutta anna minun nyt lähteä, äiti."

XLVIII.

Vigdis Gunnarintytär jäi asumaan Bergiin. Hän antoi haudata Ljot Gissurinpojan pystyttämänsä kirkon viereen ja eli kymmenen vuotta sen jälkeen. Hän asui yksin, erillään muista ihmisistä, mutta hänen viimeisenä elinvuotenaan tuli Ingeborg Illugentytär hänen luokseen ja viipyi Bergissä hänen kuolemaansa asti. Olav ja Ingeborg saivat periä Vadinin, tämä oli hänen tahtonsa, mutta heidän piti antaa se takaisin Ulvarille, jos tämä tuli takaisin, taikka hänen rintaperillisilleen, jos sellaisia ilmaantuisi.

Mutta Ulvar Ljotinpojasta ei tullut mitään tietoa Aaslon seudulle, ja koska hän ei tullut takaisin, kuten oli luvannut äidilleen, jos eloon jäisi, arvellaan hänen kuolleen jossakin maailmalla. Ulv ja Ingeborg saivat siis pitää Vadinin, ja he antoivat runsaita lahjoja sekä sille kirkolle, joka rakennettiin kivestä Frysja-joen partaalle, tulipalon tuhottua puisen kirkon, kuin myös kivikirkolle, joka rakennettiin Storvandetin pohjoispuolelle. Tämä jälkimmäinen kirkko vihittiin pyhälle Margaretalle, ja laaksoa on sen jälkeen kutsuttu Margaretan laaksoksi. Tämän kirkon mullassa lepää Vigdis Gunnarintytär.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT; VIGA-LJOT JA VIGDIS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.