The Project Gutenberg eBook of Pohjoistullin tyttösakki: Elisabetin aikakirja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Pohjoistullin tyttösakki: Elisabetin aikakirja

Author: Elin Wägner

Translator: Irene Mendelin

Release date: January 18, 2021 [eBook #64324]

Language: Finnish

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI: ELISABETIN AIKAKIRJA ***

E-text prepared by Tuula Temonen

POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI

Elisabetin aikakirja

Kirj.

ELIN WÄGNER

Neljännestä painoksesta suomensi

Irene Mendelin

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919.

I.

Tukholma syyskuun 29 päivänä.

Mikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!

Tätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa papin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen käärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.

Vielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin kaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani. Muistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin takakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka lyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa. Arkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja helvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja aluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja siinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa minulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin kuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.

Ei tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli lähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.

Minä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan viyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.

Muuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on rehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti suoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin oikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen vihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa vaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta täytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten, ja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se mihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen täällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis velvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona rahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan olla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun tai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole 25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä arvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista päivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni tunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle. Itse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.

Saavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen, s.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja kannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa ollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa mielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin raitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin usein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta- ja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian monta.

Raitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä. Nähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani "ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla". Koska minun on oltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä ajatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin on vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset sanottavasti mieltäni kohottaneet.

Ja punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten, rakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme jotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko Pohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti tutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä omasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi, suuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen luokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja ylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina F:ään asti. — Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen taivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas tuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin kaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.

Me asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on suunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että on hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan turhanpäiten mennä kotiin.

Kun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen kerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle askelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin aloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.

— Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.

— Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä tavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.

— Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!

Silloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin ymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai vähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä siis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan kulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa. Oli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä meni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain tulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta rouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa hänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on elettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos kannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee n.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella puolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas. Jos me olisimme miehiä, olisi meidän "kokonaan oltava ravintolain varassa." Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on ollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.

Eeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee huonetoverini, esitteli:

— Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me sanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti pian tuo sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet yltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi ulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.

— Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

Notaari!

Ovi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin poispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein puettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä. Luonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin miehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan päivästä.

Heti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli niinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja sokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää viskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen, ja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat huulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla koettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä kolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet, laukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen hiljaisuus, että minä säpsähdin.

Odottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin pesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä suinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu pesuastiaan.

Nyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja hypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta tarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan ulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme läpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet, niinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa kuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni hänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä esittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä ollenkaan minun makuni mukainen.

Niillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten tästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä onnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin ainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu vielä muutama vuosi eteenpäin aina — —

II.

Syyskuun 30 päivä.

Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä. Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella, joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: Miehet elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun! Räikeänä vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään. Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen kirjoitus: Järjestys on työn vipusin, joka vallankin aamuisin, jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.

Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan siniliidulla kirjoitettu: Elä kulje tätä tietä, kun notaari on kuultavilla tai näkyvissä!

Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen: Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken. Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein profiilein.

Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy, molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta — mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra — johon hän oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta. Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut. Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin — päivisin.

Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.

Opi kärsimään valittamatta!

Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild, Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä, oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa, että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.

Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa, vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella. Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja tuntiessani olevani kotona!

Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: — Taivaan taatto, fotogeeni!

— Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.

— Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.

Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti nuolena portaita alas.

Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo ovikelloa.

— Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä, pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen pilsnerpullo vasemmassa.

— Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.

— Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.

— Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja
Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.

— Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa kohdakkoin vähän ruokaa?

— Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.

— Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.

— Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo, sinä, se ehkäisee kuvotuksia.

Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.

— Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.

— Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin asianajotoimistostani.

— Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan kultuuria. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.

— Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni on niin pitkät väliajat.

Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään kauhistus maalattuna kasvoilleen.

— Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.

Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme yöksi.

Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka oopperakellariin.

Ja sitten me nukuimme.

III.

Lokakuun 9 päivänä.

Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole oltu työssä, niin on ajateltu sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.

Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä, jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.

Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.

No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello 5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua kaikelle aina maanantaiaamuun asti.

Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin. Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten vihdoinkin kämpiä portaita ylös.

Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena, elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja niin minä tulin aivan kauhuihini.

Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä, joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.

Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän — pyhän ja vaiteliaan onnemme.

Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se on.

Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus keskeytyi.

— Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin!
Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä
Hötorgilta.

— Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.

— Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran. Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten alttarille. Vai kuinka Emmy?

— On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi sitä kuollut aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.

— Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule, Baby! sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas.
Ota Levertin mukaasi!

— Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?

— Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta! Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää kuudellakymmenelläviidellä!

— Noo?

— Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään huoltolaitos.

Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua ruokaa kolmesti päivässä.

— Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?

— Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby voit sen kernaasti kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?

— Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt eivät tapaa lakkoilla.

— Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi aika.

Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.

Eeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja hän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut. Odotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä Yhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä miten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.

Ei ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain pieni varovainen boston ennen maata panoa.

Mutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle terveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin perästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja katkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista ja päälliköstä ja Remingtonista.

Mutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja kellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen, väsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.

Äkkiä kuulin Eevan sanovan:

— Nuorin nouskoon keittämään kahvia!

Ja Magnhild vaikeroi:

— Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän olin; nuorin viime sunnuntaina.

Jonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta minut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin Magnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli koruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön synkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien iloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle huoneisiin asti.

Heti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä tarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa ja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12 olimme me vaatteissa.

Heti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby, joka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa sirostaa silkkipuseroaan.

Ja saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla on ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin puhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin minä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän oli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen sain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja se oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen sattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa. Hän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein rakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava kuin muut herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.

— Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina sunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin päivänä.

— Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että sinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?

— Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.

Minä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen pienen rukouksen hänen puolestaan.

IV.

Lokakuun 16 päivä.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee kymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin makuuhuoneesta.

Maanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset vuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin kauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan liikahda.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä hyppäyksellä sängystä.

Toiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly ja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista olemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat luultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.

En luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään minua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä oloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita naiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti ja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on sitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa aamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en vakuutetuksi.

Asia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että meidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!

Mutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten ovatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään tekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet muuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan avioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän miesten suusta.

— Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä.
Ollako työtä tekemättä?

— Tietysti!

— Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?

— Paljon paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua sijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?

— Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.

— Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?

— Ette, te tulisitte elätetyiksi.

— Teiltäkö?

— Niin, onhan meillä kotimme —

— Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja minulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin saada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja tarkoituksettomiksi.

Minä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä, ja sitten tuli päällikkö.

Päivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.

— Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.

— Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse ruokahaluanne pilata.

— Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua, niin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen totuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.

Toivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten olevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on niin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä. Olen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään sitä kuitenkaan tehnyt.

Baby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta tänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan pienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia nälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta yhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia toisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja vanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat ne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta vailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset hymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä, kun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja kärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja olen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän ruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu mieleeni mitä Putte eilen sanoi:

— Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.

— Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä kummastuneena.

— Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.

— Mistä sinä tuon olet saanut?

— Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun luonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä ei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään messinkihakanen.

— Ei ole — mikä?

— Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?

Putte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.

Luulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla — niinkuin Eeva ennusti — on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat kaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin ylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni. Täällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin ja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään toisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi oli valmista.

— Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun päällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole —?

— Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni. Olen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on ollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan hautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo… Mutta tämä on pahin.

Kun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten ajattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman suojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin Linköpingissä viime kesänä — Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista — niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun me sitten illastimme kaupungin automaatissa — voileipää ja maitoa — innostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen pieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku isä, jospa vain aavistaisit!

— Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.

— Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin luona "kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään", ja pyysi ukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.

Ja päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä, että hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka ovat hänen työssään.

Mutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa hänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä nyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea, sinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.

Ja sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:

"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään."

— No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.

— Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.

— Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli kotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma siitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman moskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle tapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle, josta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden rakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?

— Notaariko se on? kysyin minä.

— Kyllä, ja eläintarhakävely.

Mutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea jotakin uutta?

Voiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?

V.

Lokakuun 20 päivä.

Babyn syntymäpäivä oli eilen, ja vaikka se tulikin sopimattomasti kuun lopulla, oli hänellä kuitenkin, kahvikekkerit puolelle tusinalle parhaimmista ystävistään Y.Y:ssä. Ja Sakki lahjoitti punaruusureunaisen sateenvarjon, ja minä kirjoitin säkeistöjä, joissa suonenvedontapaisesti koetin saada loppusoinnut soveltumaan sanaan notaari. Mutta Babylla oli koko päivä ruusu vyöllä ja onnensäteily silmässä ja molemmat olivat häneltä.

Meillä oli touhua, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Baby ja minä hotkasimme pari lihapullaa Vaasanautomaatissa, ja kiertelimme sitten leipä- ja hedelmämyymälöissä, jonka jälkeen otimme aika harppauksen ja hyökkäsimme portaita ylös. Puolitiessä tapasimme Eevan, joka lopettaa varemmin, kädessään kantoi hän kahta suurta pillerirasiaa, joihin oli mahtunut 500 Blaudin rautapilleriä, ja hän selitti ostavansa kerman kaupasta. Mutta hän vakuutti, että oli viruttanut ne kahdessa lämpöisessä vedessä.

Tultuamme ylös kompastuimme Emmyyn, joka pincenezit nenällä pesi eteisen lattiata. Eeva oli jo asettanut kukkia maljakkoihin, ja sitten katoimme pöydän niin hienosti kuin taisimme, vaikka me itse saimme juoda kukkamaljakoista, eikä ollut vieraillekaan lusikkaa yksinomaiseen käyttöön kullekin. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty ja ruokaliinalla peitetty lampunkupu, mutta niinkuin Eeva sanoi, saapi mukautua talon tapoihin. Sopii vain nimittää tätä boheemi-elämäksi, niin se on heti hienompaa kristallimaljakkojakin hienompaa.

Kaikessa hiljaisuudessa olin pelännyt tätä Babyn juhlaa, sillä puoli tusinaa sekoittamattomia naisia ja enemmänkin tapaa vaikuttaa masentavasti minuun. Mutta näiden kanssa ei ollut vaarallista. Se oli kuin rajumyrsky, tietenkin, kun he tulla hyökkäsivät kaikki kuusi ja pauhaavien tyrskyjen kuohu murtui Babyn ympärille, mutta ne olivat erinomaisia ja koruttomia ja iloisia, ja vain pari heistä vaikutti rouvasihmiseltä. Toisinaan täytyi minun mennä syrjään ja lepuuttaa korviani, mutta muuten läpäsin oivallisesti.

Baby kauniine vaaleine hiuksineen, pehmeine ruusuisine poskineen ja pienine valkoesiliinakodikkaisuuksineen oli sievä emäntänä.

— Sinun pitäisi olla naimisissa Baby, tällaiseen sovellut paremmin kuin Y. Y:hin.

— Niin, mutta luuletko minun saavan sen, jota tahdon? kysyi Baby juurikuin he voisivat nähdä notaariin ja tulevaisuuteen.

— Ei, Baby, sanoin minä, sitä, jonka tahtoo saada, ei koskaan saa, mutta mahdollisesti voi saada sen, jota joku toinen tahtoo, ja se on yhtä hyvä, melkein parempi.

Tästä siirryttiin huomaamatta Yhtyneitten Yhtiöiden herroihin, ja silloin täytyi minun mennä kotvaseksi keittiöön, jossa asetin tulelle vesikattilan astiain pesua varten.

Sinne tuli luokseni muuan Babyn vieraista, pitkä, luiseva, muita vanhempi, joka oli jo päätöksensä tehnyt ja tullut leikilliseksi, niin että hänet sitä varten kutsuttiin mukaan.

Hän harrastaa enemmän kuin me muut sosiaalisia kysymyksiä, ja toruu meitä aina sen vuoksi, ettei meillä ole harrastuksia. Hän sanoi, että pitää valmistautua äänioikeutta varten, mutta hänpä ei olekaan koskaan ollut nuori ja sen sellaista (sen sellaisella tarkoittaa Baby lemmenasioita). Baby uskoo, että sosiaaliset harrastukset tulevat vuosien mukana, ja minä sanon, että hyvä olisi, jos niin olisi, sillä silloin voisi olla toivoa hänenkin suhteensa. Ei, minä olen aikonut mennä naimisiin, sanoo Baby ja siinä on hänen mielestään logiikkaa, niinkuin siinä onkin.

— Neitiä ei varmaankaan myöskään huvita, sanoi leikillinen, kuulla heidän puhuvan pötyä tuolla sisällä?

— Ehkä ei, sanoin minä, mutta jos te tahtoisitte auttaa minua pyyhkimään astioita, panisin siihen suurta arvoa. Jätämme siis heidät hetkiseksi oman onnensa nojaan.

— Massoja ei voi jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy opettaa. Niin, ne ovat luonnollisesti merkinneet minut ihmiseksi, joka onnettoman rakkauden jälkeen on alkanut harrastaa sosiaalisia asioita. Niin että tiedätte kai, että minä se olen, joka kiivailen yhteenliittymistä ja lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko saada aikaan jotakin tavatonta soitannollista melua?

Kyllä, harmonikalla.

Olisiko teille vastenmielistä virittää pieni laulu, niin saisin minä sitten sanoa muutaman sanan, se sopii niin hyvin täällä pienessä valitussa ja luotettavassa seurassa.

Niin siihen kyllä suostuin, me pakotimme ne vaikenemaan Työn pojilla, jonka jälkeen leikillinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku tytöt, täällä te nyt istutte ja lepertelette meidän kasööreistä ja insinööreistä.

Joku kuiskasi ivallisesti: pihlajanmarjat!

— Ovat happamia, kyllä, keskeytti hän kuivasti, minä olen maistanut niitä. — Mutta te ette todenteolla tahdo ajatellakaan parantaa asemaanne muulla kuin avioliitolla ja muilla arpajaisilla. Teillä ei ole mitään yhteistuntoa, ei, eikä mitään oman arvonne tuntoa. Teitä ei suututa vääryys, joka meille tehdään, kun me saamme jotakuinkin puolta pienemmän palkan samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme totta totisesti tehdä paljon enemmän. (Mitä sinä juttelet, ajattele kasööri Svenssonia, oh, Svensson j.n.e.) Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (käsi pöytään), ja se on teille oikein, että teillä on niinkuin on. Mutta minä en sittenkään voi olla yrittämättä saada teihin vähän järkeä. Sovimme että uudelta vuodelta pyydämme 200 kruunun korotuksen ja tuntia lyhemmän työajan. (Sinä olet hullu, luuletko sen käyvän, johtaja ajaa meidät ulos — —.) Käy, sanotte te, ei, ei se käy, tietenkään, ja silloin me teemme lakon! (Millä me sitten elämme? Säästöillämme ehkä?) Niin, jatkoi hän, olematta millänsäkään, säästöillämme ja sitten vetoamme kaikkiin muihin naiskonttoristeihin ja pyydämme heitä auttamaan meitä. Se käy, jos olemme yksimieliset! Mutta kenestäkään ei saa tulla petturi!

Ja sitten astui hän alas tuolilta.

Mutta nyt olivat toiset innoissaan, ja viidessä kevytlentoisessa minuutissa oli lakkoliitto muodostettu, leikillisestä tuli puheenjohtaja ja kukin maksoi 1 kr. lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja halusi miettiä asiaa.

— Mielestäni meillä on varsin hyvin niinkuin on, mumisi hän, enkä minä sitä paitsi jaksanut oikein seuratakaan, tehän puhuitte kaikki yhtä aikaa. Ja sitten ei ole niin pitkälti jälelläkään.

Heti sen jälkeen he menivät, ja me tunsimme olevamme kaikki ihan kuoleman väsyneitä? Mutta me jatkoimme yhä ja huusimme koko illan toisillemme, niinkuin olisi ollut kysymyksessä huutamisella hämmentää Niagaran pauhua.

VI.

Baby ja minä olemme kävelemässä iltasella. Oikeastaan ei Baby ollenkaan halunnut kävellä minun kanssani, mutta notaarilla on yövuoro. Historiallinen marraskuun sumu peittää tänään niinkuin eilenkin ja kaikkina päivinä pääkaupungin. Se ei ole tuo tiheä, sitkeä, läpinäkymätön, joka tekee kävelyn kaduilla seikkailuksi ainaisine yllätyksineen, se on tuollainen vanhempi, hervoton itkunsekainen usva, jossa minä en ainakaan voittojani voita. Tuo kuvaamaton vanuke kaduilla hiipii naisellisen pehmeästi ja maireellisesti ylös kengänvarsia ja kipuaa leikillisesti pieninä roiskahduksina kohti hameenhelmoja ja ylemmäksikin, ja sitä käy väsyneeksi ja painavaksi — kun ei ole rakastunut, niinkuin Baby, tietenkin.

Baby on viehättävä, vaan hän ei sitä tiedä. Tähän aikaan päivästä käymme me toiset suoristunein kiharoin ja selkä kumarassa, mutta hän on kiharainen ja joustava kuin aamusella.

Hän ottaa minua käsivarresta ja puhuu notaarista, keskeyttäen vain hienoimpien myymälöiden ikkunain luona. Hän hakkailee tahallisesti häntä ja on vanginnut sydänkäpyseni sydämen. Hänen puhuessaan kuljen minä ja ihmettelen pitkin Rantatietä kuinka tämä päättyy. Minä huomaan varsin hyvin hänen uskovan kolmeen huoneeseen ja keittiöön Vaasan kulmakunnalla, mutta en henno sanoa hänelle, että epäilen. Jota vanhemmaksi tulee, sitä helpompi on tietää asioita ja vaieta niistä, enkä minä kokemuksiani kellekään tyrkytä. Mutta minun täytyy hymyillä hieman hiljaisesti ja väsyneesti samassa sille, että minä Babyssa tarkastan Minua itseäni, joka ei myöskään kerran varonut kulkemasta ympäri ja puhumasta laajasti ja kerskaten minun ensimmäisestä Jostakin. Ei hän juuri notaari ollut, ja tällä on aistikkaammat kaulaliinat, mutta muuta eroitusta en näe.

Minä huomaan nyt Babyssa, niinkuin itsessäni kerran, koskemattoman ja loukkaamattoman aarteen hellyyttä, ylpeyttä ja nöyrää, ilmavaa ja läpinäkyvää rakkautta sekoitettuna jonkinlaisella salaperäisellä hartaudella, niinkuin pienellä pyhimyksellä, joka ei vielä tiedä mitä hänen sielussaan ja ruumiissaan asustaa. Kun sitten ajattelen, kuinka kaiken tämän käy, inhoaa sydämeni. Ja minä, joka en nyttemmin enää koskaan ole hentomielinen, kun on kysymys minusta itsestäni, tulen siksi Babyn edessä. Sillä hän on vielä vähän liian hyvä porttikäytäväromaaniin ja skeppsholmanlempeilyyn satojen muiden joukossa.

Me pysähdyimme Skeppsholman sillalla ja näimme kuin kalvon läpi Etelä-Malmin himmeät valot, sitten käännyimme takaisin, ja minä tulin yhä vain väsyneemmäksi. Kaarle XII:nen torilla tarjosin raitiotievaunua ylimenoineen — rikosperiaatteita vastaan, mutta Pohjoistullinkadulle on niin pitkä matka ja vielä vastamäkeä.

Vaunussa tapasimme erään Babyn tovereista Yhdistyneistä Yhtiöistä — niinkuin raitiovaunuissa tapaa tavata — ja hänet otimme mukaan Sakin luolaan. Siitä on muuten tullut meidän kodittomien ystäviemme kokouspaikka niiden joukossa pari rakastunutta, jotka Eeva on ottanut tänne ja joita hän suojelee, ja minun salaisena kauhunani on, kun menen kotiin, että he ehkä ovat siellä, sillä silloin ei tule muu kysymykseenkään kuin että me saamme pysytellä keittiössä. Mutta se hyöty siitä on, sanoo Eeva, kun minä murisen, että meidän ei tarvitse niin paljon lämmittää, "koska ilma on suudelmista kuuma", kun he menevät tiehensä.

Tänään oli niinkuin arvasin myöskin väkeä, miesväki oli jumalan kiitos jo mennyt, mutta tyttö viipyi vielä hetkisen kootakseen voimia voidakseen katsoa täysihoitolatätiään silmiin.

Emmy makasi ja oli taas sairas ja näöltään kuin itse kuolema, mutta nyt en minä enää välittänyt säikähtyä. Sillä tiedänhän että hän huomisaamuna on meistä kaikista ensimmäisenä vaatteissa ja valmiina menemään konttoriin.

Eeva istui näperrellen jotakin, josta hän väitti tulevan talvihatun, mutta kun me tulimme lennähti hän ylös ja sanoi, että meidän piti sytyttää valkea uuniin ja vaihtaa ajatuksia.

— Meillä ei ole puita eikä ajatuksia! sanoin minä.

— Minulla on itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaavat! sanoi meidän viimeksi tullut vieraamme ja romahti Emmyn turkkilaiseen sohvaan.

— Oletko sinä taas ulkona huonetta hakemassa Gerda parka? kysyi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä olen ulkona ja nuuskin täysihoitoa, ja se on paljon pahempaa. En tahdo enää asua yksin…

— Arvelet, että se tuottaa liian paljon kiusauksia?

— En! sanoi hän. — Se tuottaa aivan liian vähän kiusauksia. Ja sentähden minä muutan joulukuun 1 päivänä. Mutta vielä en tiedä mihinkä pääni kallistan.

— "Oi armaani, sa pääsi paina sydäntäni vasten…"

Baby lausuu Levertiniä aivan tosissaan.

— "Niin, tiedättekö, tytöt! sanoi Gerda ujostelematta. — Jotakin sellaista on tehtävä! Täysihoitohinnat Tukholmassa ovat varmaankin arvioidut tytöille, joilla on sivutuloja. Oh, minä olen ollut niin monessa paikassa, yhdessä, kahdessa, kolmessa vain tänään. Ja nyt saatte kuulla… savuke? No mutta neiti Elisabeth vasta on hyvä! — Ensimmäisessä paikassa tuli vastaani likainen, oluelta löyhkäävä olento, jota on mahdoton kuvata, ja perällä avattiin ovi ja laskettiin ulos huutoa ja naurua ja iloista leskeä". "Olen nähnyt ilmoituksen," jaha, ja niin sain nähdä huoneen, se ei ollut hullumpi ja hinta 80, ja "minä mietin asiaa huomiseen".

Saatuani hiukan rohkeutta eräässä automaatissa, astelin erääseen osoitteeseen Itämalmilla, erääseen komeimman kadun varrella olevaan ruskeimpaan ja arvokkaimpaan taloon. Terävänenäinen ja hameniekka askeetti aukaisi, minä tulin sisälle itämalmilaiseen eteiseen, tuota lajia, joka hetkeksi tekee niin helpoksi kieltäytyä tästä olemassaolosta ja kääntyä seuraavaan. Minua vastaan virtasi rasvan ja siveellisyyden tuoksu, jonka olisi pitänyt suuresti auttaa minua, jos olisin jäänyt sinne asumaan, kieltäytymään muiden lihasta, sekä perkeleestä ja maailmasta sitäpaitsi. Sillä olisittepa nähneet huoneen! Voitteko kuvitella millaiset olivat kuningatar Isabellan liinavaatteet päivää ennen kun maurilaiset Espanjasta karkoitettiin? Ja huolimatta siveellisyydestä olivat huonekalut sen näköiset, niinkuin ne olisivat olleet kaiken Tukholman irtaimen täysihoitolaisväen yhteiseksi heitetyt.

Minä tarkastelin neiti Gerdaa hänen puhuessaan. Hän oli kivunnut turkkilaiseen sohvaan kuin kissa, ja hänessä oli tyyliä. Hän oli hyvin puettu ja kammattu, kasvot olivat hiukan liian karkeat mutta kauniit voimakkaine väreineen; ja vain epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan kolmenkymmenen paikoilla.

Pitääkö teidän huomenna antaa vastaus siveellisyydellekin? kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja minä näin vallattoman välkkeen hänen silmissään.

— Ei, sanoi hän. — Sanoin etten siedä asua pohjoispuolella. Silloin vakuutti hän, että huone oli etelään päin, mutta sitä pidän minä mahdottomana. Olen ollut parissa muussakin paikassa, jossa oli kylpyhuone ja hinta oli 125 ja 130 kr. kuukaudessa. Kun minulla on yhdeksänkymmentä kuukaudessa, enkä koskaan saa enempää, käy se mainiosti yhteen vai kuinka? Käy kai niin, että minä joudun S. S. B. B:lle.

— Kerskaile kohtalaisesti, sanoi Eeva, luuletko että sinne on niin helppo päästä.

— Minä aioin juuri ehdottaa, että te hankkisitte itsellenne rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtivät, me toiset nauroimme.

— Jospa vain olisin tehnyt sen aikoja sitten, sanoi Gerda neiti huolimattomalla liikkeellä. — Kenen luulette kiittäneen minua siitä, että olen täyttänyt 30 ja enemmänkin, ja ollut niin taivaallisen siveellinen kuin sankarittaret Maria Sophie Swartzin romaaneissa?

— Niin, eivät ainakaan miehet, sanoin minä.

— Eivätkä muutkaan, ymmärtääkseni. Enhän siltä saa täysihoitoa sen paremmin.

— Et, huomautti Eeva, joka koetteli hattuaan peilin edessä ja liehitteli tyytyväisenä kauniin toverinsa kanssa kuvastimessa. Ethän edes voi päästä Leskienkotiin tai Turvapaikkaan.

— Ooh, neiti kyllä menee naimisiin, kun oikea tulee, sanoi morsian.
(Niin ne aina sanovat.)

— Hyvä neiti, sanoi Gerda, se oikea on ollut täällä jo niin monta kertaa, mutta hän on taas saanut mennä.

— Sitä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos olisi joku, jota minä rakastaisin oikein paljon, niin seuraisin häntä, olisipa minulla vaikka mitä tahansa tehtävänä.

— Mutta entä jos paraillasi pesisit hiuksiasi, Baby, lapsi, sanoin minä lempeästi.

Baby sai suuret kosteat silmät, ja minä kaduin syvästi, mutta Gerda virkahti tahdikkaasti kääntyen Babyyn:

— Meillä ei ollut mitään millä seurata, Baby. Ei kenelläkään noista oikeista ollut venettä, joka olisi mukavasti voinut kantaa useampaa kuin yhtä, ja niin oli parasta heittää sikseen.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat ottaa tyttönsä veneeseen. Sittenhän he voisivat saada vähemmän ja vähemmän eikä päinvastoin. Silloin pääsisimme soutelemasta toistemme tiellä.

— Ja kaatamasta toisiamme.

— Ja tappelemasta airoilla. Niin, mutta se on todellakin ajatus. Sinäpä olet viisas, Eeva. Onpa synti, että sinä verrattain vähän voit vaikuttaa maailmanjärjestykseen?

— Niin, siinä tapauksessa voisi olla jonkinlainen tulevaisuus siveellisenäkin olemalla, sanoi Gerda. Ajatelkaas, se harmittaa minua ihan kuollakseni, että olen ollut niin arka itsestäni, että ainoastaan vastahakoisesti ja harvoin olen antanut suudelman miehelle, jonka kanssa en luullut voivani jälkeenpäin mennä naimisiin. — Niin, se on totta, uskottepa minua sitten tai ei. — Tämä viimeinen vastauksena jollekin minun suupieleni ilmaisemalle heikkouskoisuudelle.

— Onpa sinulla sitten ollut koko lailla ikävät elonpäivät, sanoi Eeva suoraan sydämestä. Etkö ole toivonut olevasi mies?

— Kyllä, naisiahan emme saa olla.

— Suuri eroitus on siinä, sanoin minä, että kun mieskonttoristi on päivän työstä väsynyt, menee hän ja menettää pari seteliä huveihinsa. Samassa tilassa oleva naiskonttoristi jää kotiin ja ottaa aspiriinipulverin.

— Niin on ollut sanoi Gerda, mutta nyt tulee olemaan toisin. Ei, nyt on minun mentävä, tytöt! Minä soitan teille, kun saan rakastajan. Mikä on numeronne? Vaikka sama se, unohdan sen kuitenkin.

Se on sama kuin "Sun kirkas päiväs nousee taas", plus säkeistö 3 virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukaasi, sillä sokeri on loppu.

Minä huomasin nyt että Baby oli kalpea ja aivan masentunut ja sanoin:

— Ei hän sillä mitään tarkoita, armas!

Mutta minä en ole siitä asiasta varma.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmin helposti sellaista, mitä hän olisi tuominnut kahdenkymmenen ikäisenä.

VII.

Sunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.

Menin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä asuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa, olin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei hänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä, lähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään. Mieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut suunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan rouvaan. —

Voi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa tietoa.

Kun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin. Oli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja tyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni karamellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä takanaan.

Kaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta savukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä kuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet ahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että hän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.

Päällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että hän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää sellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun olevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin kauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla olisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä kenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.

Silloin hän rakastaisi minua.

Silloin — — —

Päällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis kuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja kun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin alle 30 olevalle naiselle.

— Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani yksin ja tarvitsevani myötätuntoa.

— Minä näen sen, sanoin minä:

— Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja kävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on iloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana iltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa että te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte Kuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.

— Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja mielialani koskeneet häntä.

— Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan sunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.

— Onko? sanoin minä.

— Ettekö sitä tiedä?

— Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin rohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on voimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan voimakkaampi kuin onkaan.

— Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun kävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia häätänyt?

— Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä saisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.

Oi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla oli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut hiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.

Mutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä asian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden oikein hirtehisen tuulelle.

Hän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä suostuin salaisesti sielussani hymyillen.

Me saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat hänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen entisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.

Hän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain selvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun pitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon Arvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.

— Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti tuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:

— Paljonko on kello; emmekö jo lähde?

Lähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.

Oli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi hän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa konttoriaikana.)

— On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä, eikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä ihmisen omaa parasta.

Minä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.

— Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että "hissi on toistaiseksi suljettu," niinkuin sanotaan.

— No, sitten saapi käydä portaita. — Ja sillä tavalla me jatkoimme.

Jumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin vain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän kauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle sellaisen turvallisuuden.

Kun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan lihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään, ja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille ja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on tapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla omassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee suoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin hiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea olla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.

Päällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä heidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan meistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti hiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa arvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.

Oli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa. Käytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan edestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.

Baby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen pitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä sytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita — oi nainen, nainen — —!

Minä seisoin hiljaa ja ajattelin:

— Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. —

Lienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä, sillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:

— Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.

Baby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:

— Osaatko sitten sinä viedä?

Minä nyökkäsin.

— Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja liitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja me tanssimme tiistaina.

* * * * *

Meidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään lapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen rakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia ja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin olimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin puettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin tulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun huoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet minun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja neljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien huudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.

Naisen mentyä huomasin Eevan makaavan ja hienostaan kiroilevan, ja kuulin muutamia hurjia ja sekaisia tämän tapaisia lauseita "yhtä hyvin raitiovaunukuskia ja panimorenkiä — — —".

— Hyvä Eeva, sanoin minä viimein, hillitse hiukan suuttumustasi.
Voitat sillä vain sen, että herätät Babyn.

Mutta Baby oli valveilla. Niin, Baby oli ensimmäisen kerran elämässään valveilla, ja minä, minä sanoin, Eevan sytyttäessä valoa ja murhatessa minut katseillaan:

— Baby, sellaista on elämä, ei sinun pidä siitä välittää.

— Eihän hänen ainakaan olisi tarvinnut sitä vetää tänne, nyyhki Baby, nythän en kaiketikaan voi tanssia bostonia tiistaina.

VIII

Joulukuun 4. pnä.

Sujuu turhan nopeasti joulua kohti. Tehdäkseen selväksi taloudellisen tilanteen laati Eeva eilen näin kuuluvan kiertokirjeen:

Sakki kutsutaan kokoukseen lauantai-iltana neuvottelemaan sisäpoliittista laatua olevista asioista.

Me kokoonnuimme varhain ja miehissä. Puheenjohtaja, Eeva, makasi turkkilaisella leposohvallaan. Emmy istui suoraan ylös- ja alaspäin ja minä sohvannurkassa Babyn pieni pää polvellani. Silittäessäni hänen hienoja kiharoitaan ja kuumia poskiaan ihmettelin itsekseni, minkälaisen menettelytavan notaari päättäisi valita sen jälkeen, kun Baby oli suututtanut hänet bostonklubissa tiistaina. Jaksaako hän viedä eteenpäin hyökkäyssuunnitelmaa ja ryhtyä esiintymään vaipuvana nuorena herrana, joka ojentaa kätensä tarttuakseen pelastavaan enkeliin, tai onko hän kohauttava olkapäitään ja tanssiva bostonia toisen kanssa? Minä toivoin luonnollisesti jälkimmäistä, mutta ihmettelin vain, pitäisikö minun valmistaa Babya ensinmainitunkin mahdollisuuden varalle.

Suvaitsevatko läsnäolevat päättää, että sammutamme lamput, ennenkun ryhdymme neuvotteluihin? kysyi puheenjohtaja. Paloöljy on noussut.

Ehdotus meni vaikeuksitta läpi ja, kun se heti oli toteutettu, jatkoi
Eeva:

— Minä olen kuuluttanut tämän kokouksen ollaksemme tilaisuudessa katsomaan hätää suoraan silmiin. Aluksi: montako päivää on kuukaudesta jälellä? Kaksikymmentäkuusi. Niin, nuo kolmekymmentä viimeistä päivää ovat aina pahimmat, niinkuin jokainen tietää.

— Päivittäiseen ranskanleipään rahasto kyllä riittää, sanoin minä, mutta tämän kuun suhteen on pahin seikka se, että on joulu, ja silloin saa niin hävittömiä vaatimuksia. Ja minulla on Putte, tytöt! Sitä ei ole teillä.

— Soisimme meillä olevan, sanoivat he kaikki yhteen ääneen, ja minun täytyy hyökätä ylös suutelemaan heitä.

— Voimmehan toki säästää siihen jotakin etukäteen, sanoi Emmy. Minusta on voi aina ollut tarpeetonta, kun on niin oivallista margariinia saatavissa.

— Pellerinin margariini on parasta, mutta ostakaa aina Zenithin, sanoi Eeva hieman väräjävällä äänellä. Eikö meidän pitäisi ostaa vanhaa leipääkin vai mitä arvelet?

— Niinhän me aina teemmekin, kun sitä on, mutta useimmiten käy se kaupaksi jo päivällä, vastasivat Magnhild ja Emmy.

— Ei, tämä ei ole oikea tapa, sanoin minä, sivutuloista on enemmän hyötyä. Kellä on joku ehdotus?

— Sakki on ikimuistoisista ajoista asti tavannut ommella hienoja käsitöitä ja panna toimeen pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva. Meidän olisi vain pitänyt alkaa varemmin, mutta parasta on, että ryhdymme siihen heti paikalla. Jospa sentään olisimme ajatelleet sitä aikaisemmin, niin olisimme rikkoneet koko lepopäivän huomenna ja ehtineet saada aimo lailla tehdyksi.

Minä sanoin, että olin ajatellut saada liinavaatteiden nimeilyä Pohjosmaiselta kompanilta ja sitten ottaa virastossa ylimääräistä työtä pari tuntia joka iltapäivä.

— Minä tahdon ommella oikeita joululahjoja ja lahjoittaa ne, sanoi
Baby hiukan surkeana.

— Babylla on vaarallisia tarkoituksia, sanoi Eeva, mutta hänelle on annettava anteeksi hänen suuren nuoruutensa takia. Sitä paitsi, pienoiseni, lisäsi hän viekkaasti, on notaarilla jo kolme sohvatyynyä, yksi sininen ja kaksi vihreää.

— Eipä olekaan! — Baby lennähti ylös innoissaan ja suuttuneena.
Hänellä on vain pieni keltainen, ruma, vanha — — —

— Vai niin! sanoimme me miettiväisesti ja vakavasti, ja Baby vaipui äkkiä kokoon pieneksi ryttyiseksi kasaksi lattialla etsien lattiapalkeista rakoa kadotakseen.

— Kas niin, sanoi Eeva, nyt ilmoitan kokouksen päättyneeksi. Sytytä,
Baby, minun pitää parsia lapasiani.

Hänen ei olisi tarvinnut olla hienotunteinen, sillä samassa soitettiin eteisenkelloa.

Siinä mielessä, että se oli Putte, syöksyin minä iloisena ulos avaamaan.

Minä olin romahtaa selälleni kun huomasin että siellä oli minun kihloissa oleva Rantatienserkkuni varustettuna sulhasella, joka on opettaja eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Minäpä en ole niin suuresti hämmästynyt sitten sen päivän, jolloin älysin että hän suostui siihen, että serkkuni tahtoi saada hänet. Heidän äänensä kuultuaan haihtuivat tytöt sisähuoneisiin, ja minä sain vieraan sisälle ja istutetuksi sohvaan vastapäätä: Miehet elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun. Mutta se ei huvittanut häntä, huomaantui kyllä, että hän oli jo pitkälle solunut: he menevät naimisiin ensi kuussa. Meillä oli kauhean ikävä, ja Görel ja minä venyttelimme loppumattomiin hänen avioliittonsa G:tä t.s. kapioittensa nimeilyä. Minä kysyin antaisiko hän minulle tilauksen käypään maksuun, ja silloin huomasin hänen olettaneen minun auttavan häntä ilmaiseksi ja kunnian vuoksi. Hänellä, näes, on itsellään niin vähän aikaa omistaa asialle, hän käy aatelisella perheenemäntäkursseilla. Hän näytti minulle sanomalehtileikkelettä soittoprinsessan kapoista — katsos, tällaiset pitäisi olla. Minä ajattelin vanhaa leipäämme ja Zenithin margariiniamme ja sosialistoiduin, ja juuri samassa tuli Eeva sisään, se kultanen.

— Ooh, anteeksi, onko täällä vieraita? Tahdoin vain kysyä, Elisabeth, tiedätkö sinä missä se leipäpussi on, jossa minä säilytän vanhoja leivänkuoria, Skansenin eläimiä varten? Aijon mennä sinne huomenna.

Minä silmäilin nopeasti sulhasta ja Göreliä, edellinen tuijotti vain Eevaa, joka oli kovin siro, niinkuin ainakin, pienine pehmeine vartaloineen ja ruusunlehtihipiöinen, mutta Görel tuijotti vain sulhasta.

— Hyvä Eeva, sanoin minä selvästi, oletko kysynyt Magnhild'iltä? Tiedän, ettei hänellä juuri ole ollut rahaa viime aikoina, senjälkeen kun hän puolipohjautti kenkänsä.

— Onko hän syönyt ne? No niin, kernaastihan hän ne sai, vastasi Eeva muuttamatta muotoaan; minähän olin säästänyt ne häkissä oleville pienille nälkäisille eläimille, niin että samahan tuo on.

— Näettekö nälkää, kysyi sulhanen huvitettuna.

— Emme, kuulettehan ettemme näe nälkää niin kauan, kun leivänkuoret kestävät — — —

— Mutta, Sven kulta, ne laskevat vain leikkiä, suuteli Görel työntäen päänsä sulhasen kainaloon, niin että muuan sulka kutitti hänen kasvojaan.

— Görel, sanoin minä ankarasti, on jo aika sinun saada tietää, ettei koko Ruotsin kansa puolipohjaa kenkiään Ranskassa niinkuin sinä ja täti. Minusta tuntuu todellakin, että kun sinulla on sulhanen, joka on uudistuttanut pienen prinssin kasteenliiton ja julkaissut virsikirjaehdotuksen — — —

— Hyvä Elisabeth, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan Eevaa, mistä ajasta aikain olet sosialisti.

— Siitä asti kun aloin koettaa elättää itseäni, sanoin.

— Sentähden ei naisten tulekaan elättää itseään, ratkaisi hän.

— Aivan oikein, sanoa tokaisi Eeva ja nipisti minua huomaamatta käsivarteen, heidän tulee kuulua miehelle, joka on heidän isäntänsä ja herransa.

— Minä haluaisin ehdottaa, sanoin minä ja nipistin takaisin, että he, sen sijaan että kuuluvat yhdelle miehelle, kuuluisivat vastaavalle määrälle miehiä!

— Hyväksyttävä tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti omaa yksityistä ratkaisuaan selkään.

Eeva ja minä annoimme toisillemme merkin Görelin sulkien suojassa, ja niin houkuttelimme hänet liukkaalle jäälle. Görelin vilpittömästi ihaillessa piti hän opettavaisen esitelmän siitä sijasta, johon naisen erityisesti ja oikullisen lahjakkuutensa perusteella kaitselmuksen tarkoituksen mukaan pitäisi luomakunnassa asettua.

Kun he olivat menneet, piti Eeva luennon ja jäljitteli häntä suuremmoisesti, ja joka kerta kun hän annettuaan bassoäänellä letkauksen naiselle sanoi: "Mutta poikkeuksia on olemassa" lohduttavalla liikkeellä, joka käsitti meidät toiset, saimme me oikeita naurukohtauksia. Baby väitti, että hänen suunsa väsyi.

IX.

Jouluaaton aattona.

Oli aika elämässäni, ennenkun olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin suurin suruni oli, ettei minulle koskaan mitään tapahtunut. Minä kuljeskelin jännitetyssä ihmettelyssä, jokaisen kohtauksen kadulla, jokaisen sanantuojan paketteineen, jokaisen kirjeenkantajan posteineen piti tuoda mukanaan tuo odotettu, aavistettu ja aavistamaton.

Kun ei mitään tullut, kävin huolestuneeksi ja ajattelin: pitääkö minun rehkiä kaiken ikäni harmaassa ikävässä, tuleeko minun kirjassani olemaan vain valkoisia lehtiä? Ah, sen jälkeen on minulla ollut kyllin ja yllin kyllin elämän seikkailuja. Olen lakannut lukemasta niitä.

Rikkaille ihmisille sopii joulu, se tekee ne vielä rikkaammiksi, mutta köyhät tekee se vieläkin köyhemmäksi, kun se heitä ollenkaan tavottelee.

Mutta joulu tulee pahoille ja hyville vaatimuksineen, ja tottumus totella vaikuttaa, että sytytetään kynttilät ja annetaan toinen toiselleen lahjoja ja ollaan iloisen näköisiä, niinkuin ei mikään muu olisi mahdollista.

Kun se tuli lähemmä ja lähemmä joululehtineen ja ilmoituksineen ja puhdistuksineen ja monine muine hommineen, oli hetkiä, jolloin ajattelin: Minä tahdon istua pimeässä ja uhmailla sen läpi. En tahdo kähveltää itselleni joulutunnelmaa toisten kodissa; en tahdo näytellä joulua, se on äitelää. Mutta sitten tulin ajatelleeksi Puttea ja minä ymmärsin, että minun täytyi. Oli kai myöskin parasta niin. Lopultakin voi niin vähän tehdä elämästä, eipä juuri enempää kuin vastata ystävällisesti puhelimessa ja valmistaa hiukan hauskuutta Puttelle. Ja niin se on tehtävä.

Me olemme panneet parastamme kaikki neljä. Neljätoista viimeistä päivää olemme tehneet työtä konttorissamme, ja tultuamme kotiin olemme kukin kauas yli puoliyön ommelleet työtämme, jonka olemme onnistuneet saada arvotuksi — päällikkö osti 10 arpaa — ja josta aiomme kukin ansaita roposen. Lantit aiomme panna kestityskassaan. Baby on laihtunut kaksi kiloa, ja minulla on renkaat silmien ympärillä ja näytän jumalaparatkoon surkealta, mutta niinpä olen saanut Puttelle päällysnutun ja höyrykoneen, ja siitä olen onnellinen.

Kummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa ilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita lisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea pysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee hän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä ajattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti hän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut nakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet ja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.

On olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut, konttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa ja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman sydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on jotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä enää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua hänen kanssaan.

Mutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on, silloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ ja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän, että se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni tavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan, vastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että — —

Lorua.

Tänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun. Käteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin tultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin joulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren eilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen kassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään hauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini nähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja surullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan, ennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?

— Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne — ehkä.
Etkö ole löytänyt rahoja?

— En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja yhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään mahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas sinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos en tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?

Minä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina: "Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole hermostunut". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina aikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen ja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä jonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.

— Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta. Tämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden ja luulin olevani onneton. Bah — kaikki sielun tuska on vain pötyä. Sappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos löydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä olen. — Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: — Vasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera — 60 äyriä ja 30, 90, olkaa hyvä.

Minä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä, odottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.

Hän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.

— Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi mahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta — 100 kruunua —. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka hän sai silmiinsä.

— Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja katsoi kiinteästi minuun.

— Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.

— Ehkäpä on muita keinoja.

Ymmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:

— Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua auttaa.

— Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette voi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun periaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.

— Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti tykyttää.

Te itse, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin pulpetin taa.

— Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen? sanoin minä hehkuvin poskin.

Silloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta anteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi pudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin meidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.

— Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on salainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.

— Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.

— Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on olemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte! Te olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.

Se vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni hänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta hän ei uskonut minua.

— Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine kuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti Puttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin hän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja vavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä Rantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.

Minun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos kirjekotelo kädessä.

— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän tasaisesti.

Minä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni, jota hän suuteli.

— Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin, sanoin minä leikillisesti.

— Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.

— Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.

— Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen minulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo näyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Minun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut kiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:

— Ooh, että hän viitsii!

Mutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki muu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka tapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin tieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi ilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa matkalla.

Siellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun takia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.

Hän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.

Kello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän pahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu, tunnen vain veitikkamaista virkeyttä.

X.

Uudenvuodenaatto.

Jouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen puoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös. Kaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli kuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla pöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat ja Babyn nupussa olevat hyacintit.

Eeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä, eivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin konttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu, kun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi hymyilevänä ja suopeana.

— Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme me kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:

— Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.

Se oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen hänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää ja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun huomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla eriskummallisella tavalla:

— Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan edes pettänytkään!

Meidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä tulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.

Kun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät päältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata päällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko aamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi mennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo muutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä mitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se tekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.

Kello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan sisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä. Minunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin että minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei ollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.

Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen minua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa hänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi, olinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.

Minä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä sieppasin lakin hänen päästään.

— Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella ilolla.

Se oli rahan arvoista.

— No peijakas, sanoi hän.

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Hänenkö piti saada päällysnuttu?

— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi teihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?

— Niin, mutta hänhän on suuri poika.

— On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän on niin isokasvuinen. Hän tulee isään.

Ja sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan sen kyllä tietää.

Putte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan halunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me tapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti ihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:

Lapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!

Silloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:

— Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän enemmän makaroonivekaroitaan?

Viimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.

Vai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime viikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen kalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä häntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.

Hän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä koko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja raamatunkansien välissä.

Luonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän kirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on virralle päin.

— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti otattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa olevaa rakoa.

— Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat kääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.

— Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.

— Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat uskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa, mutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä kieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.

Sitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava Peggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään pieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä ikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun hän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan viereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.

Äkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:

— Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: "No, peijakas!" kun hän näki minut?

Raitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta poskiini.

— Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti. — Mutta kuules, Putte — sekoittaakseni pois asian — menisitkö sinä minun asialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä alas ostamaan, minä olen niin väsynyt.

— Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään kapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi raitiovaunun kävi kuin humina.

— En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä totuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun selittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti sukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten kanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.

Poika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen anniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli kysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.

Me pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä huvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta. Puttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.

Kello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin yksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut hänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää rakastajaa.

Koko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa olevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle, liikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä kaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin olevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen lapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme toisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se tavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.

Tunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin. Illallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki työhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään hämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se oli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi, että hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun minun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan äkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä muistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät. Ja notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut kissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet sieltä pois.

Kun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja siistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme hänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella häntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin paimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja iltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän sänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä kotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä yönä. — Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä oli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä uhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki olivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.

XI.

Uusi vuosi

Meillä oli meidän lapsuudessamme opettajatar, joka aina käytti harmaata pukua. Ei mene milloinkaan mielestäni kuinka hän säännöllisesti aloitti koulutyön maanantaiaamusin lukemalla haudantapaisella äänellä aamumietelmän, joka alkoi näin: "Uusi viikko vaivoineen ja huolineen alkaa taas — —." Kehoittavaa ei se juuri ollut pienille lapsille, ja minä muistan, että se varmasti joka kerta puristi meidät jonkinlaiseen tyytymättömyyden panssariin, me ihmettelimme aina minkälaisia vaivoja ja huolia meidän osallemme tulisi.

Olen mielestäni tullut melkein samanlaiseksi kuin tuo kouluneiti-parka, sillä minun ajatukseni käyvät nyt vuoden alussa melkein samaan tapaan. Tulee ehkä erinomainen vuosi, vaikka se nyt näyttää vähän ikävältä.

Juhla on ohi ja rauha myöskin.

Sakin pesä on viime päivinä ollut varsin kiihtyneiden kohtausten tapahtumapaikkana. Näyttää siltä kuin Y. Y:n tytöt todellakin vakavasti aikoisivat käydä sanasta toimeen, mutta oi, sinä lempeä taivas, kuinka paljon sanoja ensin! Liittoutuneiden johtajat ovat pitäneet neuvottelujaan täällä, ja ne ovat olleet sekä kiihkeitä että äänekkäitä. Ensi sijassa on ollut tärkeätä vaikuttaa henkilökunnan mielipiteeseen, ja se on ollut vaikeasti muokattavaa maata. Johtaja, neiti Stenberg, uskoi minulle, että siitä joutui ihan epätoivoon. Ne tytöt, joilla oli vanhempainsa koti Tukholmassa ja sen kautta olivat turvatut kieltäymyksiltä, joita toverien osaksi tuli, asettuivat sangen välinpitämättömiksi. Ja toisten keskuudessa taas oli yhtä monta ajatusta menettelytavasta kuin oli tyttöjä ja ehkäpä useampiakin.

Meillä pidetyissä kokouksissa piti sopia toimintatavasta, ja sanoja valui virtanaan. Baby oli tulessa ja taistelussa kimakkaäänisenä ja salamoivin silmin. Haaveilun vastavaikutus se tällä tavalla ilmeni.

Toverit sanovat, että hän on oikein yhtiöpäinen pieni kiihoittelija. Mikä on rohkeata häneltä, kun hän voi arvata tulevansa jonkun tytön pettämäksi ja merkitsemäksi minä päivänä tahansa, tytön, joka haluaa pysytellä korkeiden asianomaisten suosiossa. Tämä epäluulo ei ole kaunis, mutta se pohjaa erääseen meidän yläluokan virheeseen — yläluokan Jumala paratkoon — jota ei maksa vaivaa kieltää, vaikkakin monet sen tekevät.

Meillä oli äskettäin lakkokomitea kahvilla — se oli kuukauden alussa, jolloin sitä vielä oli parin kukkarossa olevan kympin herkkämielinen omistaja — ja minä kysyin silloin, kuinka moneen he saattoivat luottaa. Niin, parhaimmassa tapauksessa luulivat he niitä olevan kolmeneljäsosaa. Ketkä?

Sitä he eivät näin äkkipäätä tienneet.

— Niin, sanoin minä, joukkoon kuuluvat ovat ne teistä, joiden täytyy elää yksinomaan työstään ja joilla on toiveita saada yhä edelleen sitä tehdä, koska heillä ei ole sulhasta eikä liehittelijää tai toivoa saada sellaista.

Tulin samassa ajatelleeksi, että olin sanonut sellaista, jota ei koskaan annettaisi anteeksi, jota eivät nekään anteeksi anna, jotka kerta kaikkiaan ovat sanoneet jäähyväiset maailmalle ja toiveelle saada rakkautta ja kotionnea. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

— Kuinka saatat sanoa niin? kysyi Baby kiusallisen vaitiolon jälkeen.

— Sentähden, sanoin minä, että sellainen kuin meidän asemamme nykyään on, täytyy naisen rakkauden ja naisen työn olla toisilleen vihollisia. Ainoana tapana yhdistää nämä molemmat asiat on meillä aina ollut tehdä niistä rakkauden työ. Sitähän voi sairaanhoitaja tehdä, ehkäpä opettajatarkin, joku jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enin vaimo tai äiti, mutta mainitse minulle konttoristi, joka voi tehdä numerotyöstään ja konekirjoituksestaan rakkaudentyön!

— Sen voisimme me tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtä aikaa, sinä et meitä tunne, mutta panehan joku oikein naisellinen nainen johonkin konttoriin, niin saanet ehkä nähdä, ettei ole lainkaan mahdotonta, että hän alkaa tuntea hellyyttä reskontraa kohtaan ja pitää äidillistä huolta mustetolposta ja konttoripojasta.

Sukeutui kiivas väittely naisen kutsumuksesta, minä sain pari puolelleni, mutta suurin osa oli minua vastaan, mutta lopulla suistuimme raiteilta, ja tuli hiukan ikävä.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi tarkastaneensa rivit ja huomanneensa, ettei minun laskuperusteeni ollut niinkään typerä.

— Olenhan minä itsekin todisteena siitä, sanoi hän ja pani suunsa suppoon.

Hän ei ole vielä suoriutunut notaarista ja tämä on vihainen siitä, että
Baby ei tullut bostonklubiin ja telefonoi kahdesti päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä tuli Baby henki kurkussa.

— Johtaja tietää kaikki tyyni; ne ovat kielineet!

— Mitä hän sanoi? kysyimme Eeva ja minä yhtä aikaa.

— Sanooko? Hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri ja hymyilee niin pirullisesti, ja sitten minä luulen, että ellemme me heti pamahuta lakkojulistustamme, niin hymyilee hän koko suunnitelman hengiltä. Ja kun me seisomme jutellen ja kuiskaillen käytävissä, tulee hän aina ja käy ohi, aina, sukeltaa ylös kuin maasta, ja silloin sukeltaisimme me mieluummin sinne alas.

Sitten kului taas päivä, eikä Baby ollut talouskoululla, mutta kun tulin kotiin, makasi tuo pieni kapinoitsija itkien sohvalla, joka oikein vavahteli hänen nyyhkytystensä alla.

Hänen vieressään istui Emma aivan neuvottomana ja tuijotti avuttomasti avaruuteen, ja kun pidin parhaana antaa Babyn itkeä, niin vein Emman meidän huoneeseemme. Mitä on tapahtunut?

Oi, jotakin niin ikävää. Mutta se on heidän oma syynsä.

— Kerro. Sitten otamme selkoa kenen on syy.

— Heidät kutsuttiin johtajan luo aamulla.

— Ketkä? Baby?

— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi muuta ja heidät sanottiin irti sentähden että olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

— Sepä merkillistä. Ennenkun mitään oli tapahtunut? Kuinka hän sen tiesi?

— Siellä on kai muutamia, jotka ovat kielineet.

— Oi, jospa minulla olisi ne täällä! Mutta mitä te silloin teitte?

— Ne menivät johtajan luo ja heillä oli mukanaan tuo heidän laatimansa kirjoitus, tiedäthän, jossa vaativat korkeampaa palkkaa ja lyhempää työaikaa, ja sitten ne vielä lisäsivät sen, että Babyn ja neiti Stenbergin piti päästä takaisin.

— Noo?

— Johtaja sanoi kaikkeen ei.

— Entä sitten? Minä olin niin kiihtynyt, että vapisin.

— Silloin oli niitä kai kaksikymmentä, jotka sanoivat suoraan että he lähtevät pois.

— Kuinka monta teitä on?

— Neljäkymmentäseitsemän.

Niitä ei siis ollut useampia? Mitä päällikkö sanoi?

— Hän sanoi, että he saavat tehdä niinkuin tahtovat, hän voipi saada yllin kyllin tyttöjä, jotka olisivat kiitollisia saadessaan häneltä työtä. Stenberg kuului sanoneen, ettei niitä ole niin helppo saada, kuin johtaja luulee, mutta silloin kysyi tämä, onko hän koskaan nähnyt naisten vetävän yhtä köyttä.

— Mutta minun mielestäni te olette näyttäneet, että me sitä voimme, sanoin minä. Mielenosotuksena oli se joka tapauksessa hyvin tehty. Sitten seuraa kysymys, mitä meidän nyt on tehtävä. Mitenkä nyt on tuettava teitä molempia, jotka olette ilman työtä ja tuloja.

— Hyvä Pegg, sanoi Emmy.

Minä näin, että hänen oli vaikea ilmaista mitä minä luonnollisesti koko ajan olin ymmärtänyt: että hän ei ollut noiden kahdenkymmenen joukossa. Minun kävi häntä sääli.

— Ymmärrän sinua Emmy, sanoin minä. Sinähän olet koko ajan asettunut torjuvalle kannalle.

Tuli äänettömyys. Sitten sanoi hän keventyneenä.

— Olen ajatellut, että minä kyllä voin auttaa Babya vähän, kunnes hän saa jotakin, sillä kasööri sanoi, että hän luulee, että me toiset, jotka olemme lojaalia, saisimme korotusta.

Vai niin, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka nyt itki hiljaa ja väsyneesti.

— Elä ole pahoillasi, kultaseni! sanoin minä ja suutelin häntä.

Oi Pegg, sanoi hän syvältä sydämensä murheesta, se on niin häpeällistä!

— Lorua lapsi, se on mainiosti tehty, vaikka, oi niin kauhean päättömästi! Mutta niinhän useasti on. Kahdenkymmenen vuoden perästä tällainen yritys onnistuu.

— Ja minä koetin hiljaa kääntää hänen pielustaan, mutta se oli yhtä märkä molemmilta puolilta.

— Ja sitten olen minä niin kauhean köyhä, sanoi Baby, ja kaikki ne toiset myöskin — minun tähteni. Mitä sinä luulet että Jumala sanoo?

Minä vaalin häntä kuin pientä lasta, on aivan niinkuin hän olisi sellainen, aivan niinkuin Putte. Ihmettelen, enköhän minä oikeastaan ole tavattoman äidillinen. Entäpä jos hakisin paikkaa jossakin lastenkodissa tai jos perustaisin kanalan. Varmasti se soveltuisi minulle paremmin.

Kyynelten parhaillaan valuessa tuli Eeva. Hän oli heti tulessa ja liekissä, kutsui Babya marttyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui virkistämään lasta hetkiseksi. Mutta Emmylle osoitti hän niin ilmeistä halveksumista, että se koski tuohon kilttiin raukkaankin.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä sattui kohtaus, jossa Emmy vähitellen tulistui ja kiukustui ja kävi kovaääniseksi ja kohtuuttomaksi, emme olisi koskaan voineet uneksiakaan, että hänessä oli niin paljon tarmoa.

— Olen kauan sitten ollut mukana tuollaisessa yrityksessä, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan, jotka sanouduimme irti eräästä konttorista, jossa meitä pidettiin nälkäpalkalla, luvattiin parempaa, vaan ei koskaan lupausta täytetty. Meidän mielestämme se oli sellainen murto, mutta samana päivänä pani päällikkö ilmoituksen sanomalehteen ja sai kuusikymmentä vastausta.

— Niin, mutta tämä on kunnia-asia, sanoi Eeva.

— Ei, sanoi Emmy, se on vatsa-asia, sen te tiedätte vallan hyvin. Ja sentähden että Manghild on ollut yksinkertainen, ei tarvitse minua haukkua, kun olen viisaampi.

Sen sanottuaan hän meni. Se oli hyvin surullista. Olemme aina ennen olleet hyviä ystäviä, ja minä olen pitänyt Emmystä niinkuin pidetään vanhasta shaalista.

Niin, minä en ollut vähintäkään vihainen hänelle, sillä ei ole helppoa olla innostunut, kun on jo vanhanpuoleinen, heikko ja köyhä, mutta minä en voinut saada Eevaa näkemään asiaa minun suvaitsevalla katseellani.

Me olimme vähällä törmätä yhteen mekin, mutta kaduimme viime hetkellä ettemme pahentaisi tilannetta.

Me syleilimme toisiamme ja sovimme siitä, että Hall Caine oli oikeassa sanoessaan: What a misery to be a woman! [Miten kurjaa olla nainen!]

XII.

Joku kerta tammikuussa.

Eeva ja minä.

Me olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina pimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista. Kumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä kohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät yhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan juuri kiiruhda kotiin iltasin.

— Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin jokin olisi loppunut?

— Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän, että hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.

— Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa Eeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta minä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja selkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden ensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50 saatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli korvia huumaava melu, "mamma", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli tavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan vaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien osien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain yhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut raakkua.

— Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on hiljaista, sanoin minä.

— Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit väljinä — —.

— Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani moitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus — —

— Mikä rakkaus se sitten oli?

— Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja sitten on hän ilman paikkaa.

— Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan ha'ussa taas?

— Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut päähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä kirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.

— Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa Tukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me rakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella. Me saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta, jota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa ja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä Oskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä, jota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.

— Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!

— Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli jotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn ryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen kuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.

— Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään hyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.

— Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi, sanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen, salaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän ajatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin hänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin, etten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt voi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on tapahtuva.

— Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän on paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö acetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee kai päivä, jolloin se ei enää auta.

— Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan sydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.

— Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?

— Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä olin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva ja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti saatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä huomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten halutti.

— Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä, sanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli. Mutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi kolme päivässä?

— Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan juoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja he saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on konttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa kaikki tyyni.

— Toinen tai toinen on valittava, arvelet?

Samassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle, ranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.

— Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.

— Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun omakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.

Minä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.

Missä,: Baby?

— Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.

— Paljonko saat kuukaudessa?

— Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta — — —

— Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?

— Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös minuun.

— Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?

Eeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

— Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä kaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut ja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y. Y:stä.

Kello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun mennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta tällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti kääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta kun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän — — — ei, en tahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt sanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin? Henkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki mitä voin tehdä.

Juuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:

— Kuulkaahan, missä Emmy on?

— Ei ole vielä tullut.

— Sepä merkillistä.

— Kuinka niin?

— Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella eilen.

— Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?

— Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana, Pegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana, näetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin päivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja sanoivat rumia sanoja, vaikka ei niin rumia tietenkään. Mutta eilen, kun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua ylimääräisesti, "sentähden että olivat olleet lojaalia", oli johtaja sanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla ilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä ymmärrän.

— Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui kova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä ja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut poliisilla, jos se uusiintuu. Minä häpeän.

— Minä myös. Onhan sinun tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna kaikkeen tähän. — Ja sitten minä menin.

Mutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni. Enhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen johtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta Babylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä sisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että "hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi, joka on meidän ajassamme." Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja palkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä tavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut, sanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa — — — Ja hankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se olisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja näitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla heille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä sanottavaa rahallista uhrausta meille.

Tuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.

— Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain 20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.

— Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei saa kutakin osaketta kohti olla enempää.

— Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette jakaneet jokaisen kahdeksi.

Kaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni huomasin, että se sattui enoon.

— Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.

Näin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja nyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.

Oi jumalat!

Sohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja puolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua Emmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa, Görelin torkkuessa kirjan ääressä — luultavasti sulhasen väitöskirja — kauempana lampun luona.

Mielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi poskiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja ilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.

Täti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen mielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä, kuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti odotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että olisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä. Luonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän tunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni melkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä sanoin meneväni oopperaan.

Kun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:

— Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme huoli kertoa niille toisille.

Ehdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa tuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75 äyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi muutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin suljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni kuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti niinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin välttämättömästä, joka lähenee.

Oli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja. Tuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua ja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen kokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä ylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn ja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät vastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin parhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.

Koska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.

Ja arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on yksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.

Vain — — —

XIII.

Helmikuun 4 pnä, veronmaksupäivä.

Meidän hiljaa ja voimaperäisesti pukeutuessamme eilen aamulla, vilusta väristen, sillä oli yhä vielä pureva pakkanen ja lämmittäminen varsin askeettista, katkaisi Eeva hiljaisuuden ilmoittamalla:

— Tänään on viimeinen päivä.

— Mitä tarkoitat, onko maailma taas hukkuva? kysyin minä.

Minusta oli, kuin juuri nyt olisin voinut ottaa tapauksen varsin kylmästi, aamusilla on elämä harvoin hauskaa.

— On kai sitäkin pahempi, kuulin Babyn toisesta huoneesta sanovan. Eläpä koetakaan tekeytyä siitä tietämättömäksi! Verohan nyt on kysymyksessä, tiedän ma, ja sinun on maksettava se tänään. Haluatko ehkä joutua ulosottomiehen-apulaisen velottavaksi?

— Riippuu siitä minkä näköinen hän on, koetin minä laskea leikkiä, samalla kun aloin pyöriä ympäri etsien avainkimppuani saadakseni kirjoitus pöytälaatikosta esille palkkauskotelon.

— Huokaisten laskin kympit. Tytöt olivat oikeassa, tuntui varsin tuskalliselta. Minä toivoin hartaasti, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu kun olin, etteivät useimmat hienot rouvat tiedä, minkä näkönen verolippu on.

Eeva ja minä olimme sopineet siitä, että menemme yhdessä uhraamaan, ja kello kuusi me lähdimme. Myymälän rouva seisoi portilla ja Vaasankulmakunnan hauskalla tavalla kysyi hän ymmärtävästi ja osaaottavaisesti hymyillen veronmaksuunko mentiin.

— Riennetäänpä nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten pyydän sokerileipomoon, tulkoon sitten mitä tahansa.

Mutta kun tulimme uhripaikalle, oli siellä pitkä ja kiukkuinen jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

— Niin, mutta myönnä, että tämä on liikuttavaa, huudahti Eeva erikoisella äänellään, niin että koko jono kuin käskystä väänsi päätään. On tarpeeksi katkeraa, kun kynitään vaivaiset lantit, mutta että vielä täytyy jonottaa ja kaupan päälle tulla lasitetuksi aina polviin asti, on minun mielestäni jo julmaa.

— Etkö ole koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa, niinkuin englantilaiset äänioikeusnaiset, niin kauan kun sinulla ei ole kansalaisoikeuksia?

— Kyllä, jos vain se syy kelpaisi, niin saisimme aika pitkän lykkäyksen, mutta siitä olisi vain seurauksena, että ne ottaisivat meidän jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

— Ah! sanoi muuan mies takanamme. Neidit joutuisivat vain oikeuden kanssa tekemisiin. Ei sovi vielä pitkään aikaan suutaan soittaa tässä kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta ja alkoi mielistellä tätä miestä, samalla kun he molemmat hyvin kapinallisin puhein eroittivat nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lasallen periaatteiden mukaan. En ole koskaan ajatellut ketään Eevan laiseksi. Hän olisi varmasti samalla menestyksellä häikäissyt valtioministerin puhumalla maltillisesta kehityksestä tai professori Kjellénin pitämällä pitkiä puheita kolmikamarisysteemistä.

Mutta kun vihdoinkin tuli meidän vuoromme, ja kun me vakavina olimme jättäneet veromme — niin, mihin tarkoitukseen se oikeastaan onkaan? — ja tulimme ulos, saimme nähdä Babyn — läähättäen, epätoivoisena.

— Tytöt, elkää estäkö minua! Minun täytyy rientää kotiin noutamaan verolippua ja ehtiä takaisin, ennenkun suljetaan! Enkä minä varmaan tiedä, missä se on.

— Niin, en minäkään, sanoi Eeva. Mutta minä löysin papinkirjasi
Hjalmar Söderbergin Gertrudissa toissapäivänä.

Mutta sitä ei Baby kuullut. Hän oli jo monta hevospituutta meidän edellämme.

— Tiedätkö mitä? sanoin minä. — Emme huoli mennä sokerileipomoon. Mutta ostamme neljännes kilon kahvia ja muutamia wienerleipiä ja sitten sytytämme spriikeittiön ja lemmenpallon, ja kun toiset tulevat, näytämme heille että mekin voimme kantaa kohtalomme kuin filosoofit.

— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipiä elämänsä katkerina hetkinä? kysyi Eeva. — Minä luulen hänen menneen rakastajattarensa luo. Me menemme siis Berlinerleipomoon sen sijaan.

Kun tytöt tulivat kotiin säteili lemmenpallon lempeä valo heitä vastaan, ja uunissa paloi iloisesti Eevan joululahja-pakkilaatikko. Kahvipannu lauleli spriikeittiöllä, ja leipävasussa oli tasan kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupan päälle, kun leipäneiti kuuli, että olimme olleet veroa maksamassa. Emmykin kirkastui ja Baby alkoi heti laulaa mieliballaadiaan.

Kuni keväinen sää, kuni kukkien kuu on godtemplarin raikas ja hehkuva suu…

— Mutta olehan Jumalan tähden hiljaa, Baby, sanoin minä.

— Minkätähden sanot Jumalan, kun kuitenkin tarkoitat notaaria ja notaarin äitiä? sanoi Baby moittivasti ja katsoi ihmetellen minua. Sinä olet muuten niin viehättävä, mutta sinä lausut yhtenään turhaan Jumalan nimeä, niin että minä alan oikein peljätä, kuinka sinun käy. Kuinka saatoit ruveta sitä tekemään?

— Tein sen, kun taukosin häneen uskomasta, pienoiseni, sanoin minä. Muuten on se hyvin paha, että niin teen, vallankin kun tiedän, että se loukkaa sinua. Kuka pitää varalta kahvia? Minun korvissani kiehuu se keittyneeksi nyt!

Mutta eipäs edes kahvikaan voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeammista asioista. Hän oli vain järkytetty verolipusta ja muusta.

— Eikö sinun mielestäsi elämää ole vaikea elää? sanoi hän.

— Ei se helppoa ole, sanoin minä.

— Ja eikö täydy koettaa ajatella vähän, kun sattuu tällaisia kummallisia ja vääriä asioita, ja miettimällä saada jonkinlainen kanta itselleen?

— Ei, Jumala minua varjelkoon, sanoin minä unohtaen Babyn äskeisen varoituksen, juuri silloin on paras olla ajattelematta. Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella! Lisätilkka ja hanuri!

— Anna lapsen ajatella, ratkaisi Eeva, joka päättävästi käristi meidän vanhaa leipäämme lampun päällä. Minä arvelen, että jokaisen velvollisuus on ajatella — meistä neljästä on Eeva aina se, joka arvelee asioita, mikä osottaa melkoista joustavuutta — vain se, että pakotetaan maksamaan veroa ilman että vähimmälläkään tavalla saa vaikuttaa siihen, kuinka rahojen annetaan luistaa, saattaa jo pakottaa ajattelemaan asioiden järjestystä. Minkätähden täytyy koko luomakunnassa vain tyttöjen, jotka ovat käyneet 8-luokkaisen oppilaitoksen, olla ajattelematta? Katsokaa työmiehiä! Ettekö luule niiden ajattelevan, sekä miesten että naisten. Ne toimivat sitä paitsi myöskin.

— Emmekö me sitä sitten tee?

— Kyllä, kuinkas muuten, mutta näethän kuinka käy. Yhtä hyvin voisi järjestää Tukholman ajurienkonit. Meillä ei varmastikaan ole niinkään paljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin niillä. Ne sanovat ainakin muutamia ystävällisiä lauseita toisilleen, kun tapaavat toisensa. Mutta me, oi se on hävitöntä!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kalpea ja loukkaantunut.

— Sinä poltat sen varmaan, Eeva, sanoin minä. Joka todellakin oli totta, sillä koko ranskanleipä oli alta päin musta.

Emmy nousi samassa.

— Lienee parasta että sanon sen nyt heti, että aion muuttaa täältä huhtikuun 1 pnä, sanoi hän ja meni. Minä seurasin häntä.

— Pakottaako selkääsi taas, Emmy?

— Sitä pakottaa aina, tiedäthän sen. Mutta toisinaan on pakotus pahempi.

— Voinko auttaa sinua?

— Et, kiitos, minä otan pulverin ja paneudun sänkyyn. Me katsoimme toisiimme, kun minä tulin takaisin.

— Nyt lähenee Ragnarök! sanoin minä.

— Ooh, Balder ei ole vielä kuollut! vastasi Baby ja katsoi hellästi minuun.

— Nyt mä sinkoan nuolen! lausuili Eeva ja lennätti lämpöisen, käristetyn ranskanleivän syliini.

Mutta iltasella, kun olimme sammuttaneet, säpsähdin minä pehmeästä ja varovaisesta kosketuksesta. Se oli Baby, joka pani suunsa minun korvalleni ja kuiskasi:

— Niin, mutta kyllä kai sinä sentään joka tapauksessa uskot Jumalaan,
Pegg?

— Uskotko sinä? kysyin minä ja kietasin peiton hänen ympärilleen.

Hän hiipi lähemmä minua ja pani käsivartensa kaulani ympäri.

— Oi kyllä, kuiskasi hän niin hiljaa, että tuskin saatoin sen kuulla. Minä uskon niinkuin tavallisesti, niinkuin aina olen tehnyt, jokaiseen kirjaimeen koko raamatussa, Pegg, minä en ymmärrä, kuinka voi olla sitä tekemättä. Sano että sinäkin uskot.

— Sitä en saata, Baby, siitä on jo kauan, kun saatoin.

— Miltä tuntuu? kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole äitiäkään.

— Hiukan yksinäiseltä, Baby, mutta sitä saa luottaa itseensä. Mutta minä en sanonut Babylle, kuinka kurjaksi itseni tunsin.

— Etkö luule sen tulevan takaisin, Pegg?

— Baby, en tiedä, mutta saattaahan tapahtua, kun tulen vanhaksi ja odotan kuolemaa.

— Oi kyllä, niin luulen, sanoi Baby keventyneenä ja suuteli minua. Sinä olet aivan liian hyvä joutuaksesi kadotukseen. Kas vain, että sinä voit sittenkin olla niin suloinen.

— Ei, nyt sinun on mentävä nukkumaan, lapsi, sanoin minä. Sinä kylmetyt.

XIV.

Yhä helmikuu.

Görel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä, niin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.

Minut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat ankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin toisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on tullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja polttoöljy maksaa 18 äyriä litra.

Mutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä selitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen joukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn musliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän samettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun suhteen.

— Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian vakuudeksi.

Siitä et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.

— Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä järjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me toiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.

Ja vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen, jonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan, joka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin ostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla kieltäymyksillä pienen kultaperhosen.

Gerda — hän jolla ei ole rakastajaa — jolla oli viettelevä kiihko kaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille eräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on täydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai vieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien pitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä kunnianhimoani.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti, että Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä ajatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu koskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa. Se tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi ja sanonut rohkaisevasti: "Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät naimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!" mutta siitä huolimatta koski se minuun varsin kipeästi.

Kidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.

Koko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:

— Noo?

— Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja. Ainoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita — kiitos sinulle, Eeva, — joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä komediasta.

— Olen yhtä mieltä kanssasi — teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele sen sijaan:

    "Ah yhtä olla tietämättä toisten,
    ei kotia, ei arkiaskareita".

Babyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:

"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin häähunnun valkoisen ja hennon lailla kietaisi kudelmiinsa kaupungin, niin komerossa ikkunanpa silloin yhdessä viipyä ne tapasi nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan, mut visusti kuin pyhätön sen maailmalta salas, nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen, mi salaa matkatovereita olla halas."

Baby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä harrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti vedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan joka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin, että hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti ja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut korvani tulkitsi näin kuuluvaksi: "to Mennesker — — —". Kun Baby on haavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua Blicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.

Minä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten Eeva alkoi kerrata: "nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan —" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en enää voinut pysyä hiljaa.

— Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet kuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan suunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin kanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit maata niin kauan, kun haluat aamusella.

Ainoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on silloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän hyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina hurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan, kunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!

Kuinka sinä sen tiedät, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän viimein varmuudella.

Baby heräsi.

Kuka, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

— Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.

— Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.

— Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi Eeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin nahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.

— Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia vaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein kaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se johtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä vähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon hupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia ja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä. Joka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.

— Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se. Konttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia ja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja miesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos ihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me suunnattoman haluttuja.

— Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.

— Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti suorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin perhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.

Ja sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri niille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö sinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole älliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja panemaan polettia matkakapistuksiinsa.

Semmoinen ei ole juuri minun kokemukseni, sanoi hän hiukan salaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että jotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta ajattelin: saanen kai sen sitten tietää.

Sitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:

— Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?

— Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä. Kyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden palkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.

— Oliko hän liikutettu?

— Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun äidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi minun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.

— Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa? Joitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja ikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi kolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.

Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.

— Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.

— Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.

— Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.

— Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle, viimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.

— Ihailiko hän sinua vielä?

— Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin hänelle, että rakastan toista.

Päällikköä?!

— Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika meidän alkaa uudestaan.

— Aioitteko?

— Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja silloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin miehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä sanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. — Eikö teillä todellakaan ole enempää leipää.

— Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla, ennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän solui alas lattialle ja meni hyräillen:

"Ah yhtä olla tietämättä toisten — —"

Eeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan sokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja minä menin hänen luokseen.

— En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta mitä sinun tädilläsi oli yllään?

Ja minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn ommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot minuun.

Katso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään valittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen neljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt selvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin paksu!

Kun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi hän:

— Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos sinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden, että se, josta pitää, ei ole siellä.

Minä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa oikeaan.

On monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti. Mutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt siihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.

— Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.

— Niinkuin jotkut muut.

— Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä, että jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän lähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.

— Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä tarkoitat.

— Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin sanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään tahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi Perhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian hyvät.

— Jos tarkoitat minun päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä, sanoin minä.

— Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva.
Se, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti
nyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon
Rantatiellä.

— Aina yhtä viisas, sanoin minä.

XV.

Emmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen. Kun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut kaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli hänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan välinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut pakotusta seljässä.

— Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.

— Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä odottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?

— Me puhumme tietysti meidän tohtorille, niin ei se maksa mitään, vastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin yksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?

— En.

— Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko joukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän sanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.

Minä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan?

Tein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven hartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein ihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta hyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai joitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään ajatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän tähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen olevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen ajatteleva häntä.

Siitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin,
Emmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä
Sapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut
vaarallisen sisäisen vaivan oire.

Niin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori. Siihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen ruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että hän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut vaikeat tuskat.

Minä ymmärrän sen, ajattelin minä.

— Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?

Hän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja sitten katsoi hän minuun ja sanoi:

— Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.

— Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei ole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.

(Mutta tosiasia on, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni, kun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)

Hoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori jonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan kestä.

Minä kohautin olkapäitäni.

— Ei se tee mitään.

— Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän sävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä pieni lapsi.

— Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua?
Ilman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!

— Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan meidän ruokaamme.

Minä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia, voileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä tai pilsnerjuomaa ja voileipää.

Hän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän kirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta sukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä yksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota aarteita taivaassa.

Sitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi, mutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme häntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko leikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä keskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan oman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään tee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja ansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus on seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee yhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa. Minä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni vasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä menettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.

Ja kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että olen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut niin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja vailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen yli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän ainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei tätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin. Nyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä niinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin, että sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja anteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:

    On selvä hei!
    Se liian varhain ollut ei!

Silloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää vasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin ajatellen nopeasti ja selvästi: Nyt annan perään, sillä minä olen suuri raukka.

Siihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi selviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi vyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin kihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä pidetty.

Mutta nyt!

Hän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä en saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (— "Sitten sanon hänelle, sitten — — —".)

Sitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan huoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui hän karmilla käsivarsi minun kaulallani.

— Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.

— Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. Nyt!

Äänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka tavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.

— Ohoo, sanoin minä. — Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.

— Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän pirtistyttääkseen minua.

Minä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut salamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti kuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi, nousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi istuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni, ajattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei muu auta.

Ja koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa ilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan minusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.

Kuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen: tahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko sitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin tuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti pois sanan vaimo.

Minä pudistin päätäni.

Se ei häneen laisinkaan vaikuttanut.

— Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.

— Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.

— Ooh! sanoi hän. — Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin.
Mutta jos minä nyt "rakastaisin" teitä?

Hän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.

— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut vaikka mihin!

— Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?

— Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. —
Sitä ette silloin ikinä tekisi.

Se tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja minä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella ylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.

— Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis
mitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka?
Varsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita.
Pelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?

Siinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka vähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.

— Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.

— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.

Ei ole minkäänlaisia esteitä. — Mutta niitä oli sentään, sillä kun minun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli tarttunut minun hiuksiini.

— Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.

— Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät hituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.

— Kiitän teitä! sanoi hän.

— Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja menin ovelle.

— Ettekö sano edes hyvästi?

Minä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin ainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.

Ja silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!

— Elisabeth, tiesinhän sen!

En tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin korvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen ollut tuntenut.

Ja minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä, takovin valtimoin.

Vavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:

— Mihin tämä johtaa?

Ja sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan pokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää puoliani niin — — —

Kaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle iltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta minua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.

— Eeva! sanoin lopulta. — Herää!

Silloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin auringot.

— Pit… pitääkö minun päästää auki leninkisi?

— Kiitos! sanoin minä vavisten. — Ei, mutta sinun pitää istua tässä sänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen niin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!

XVI.

Maaliskuun 15 p., mutta pakkanen.

— Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

— Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni pois ovelle ja sulki sen.

— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.

— Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.

— Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun, joka sen sijaan palvelee minua.

— Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti huokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja niin kumman pulmallista minulle?

— Se on satu, sanoi hän.

— Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.

— Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me kävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat. Ja aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on 1000, eikö se ole merkillistä?

— Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?

— Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin kauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää. Ajatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman lupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki, ja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.

— Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.

— Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten minä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!

— Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan ja haki sinut?

— Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva loukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän tuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän tiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän oli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka oli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä tulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin minä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla herroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani, avasin telefoonikataloogin ja katselin hänen nimeään.

— Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi vain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut ensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin usein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella itsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.

— Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva ja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja vailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby tule?

— Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt enemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä lopulta hänelle?

— Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen hautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt naimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.

— Hän tai joku toinen!

— Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä päivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja johtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli 4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan täytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti. Muistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä olisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra sanomalehtineen — — —

— Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä silloin hän kyllä on se oikea!

— Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike kylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin miehistynyt.

Siinä sukeutui kai kohtaus!

— Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää, tekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?

— Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.

— En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen kasvoiltaan ja vastasi: — En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini on Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden ajan.

Minä myös, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa. Mutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä me olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän ääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä. Ja sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen minä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet siellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko kaitselmukseen, sinä?

— En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen piti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on täällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?

— Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä.
Ja me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

— Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko tulevasi onnelliseksi?

— Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän loukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä ajattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.

— Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene naimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.

— Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?

— Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä?
Uskotko sinä?

— En, sanoi Eeva, minä tiedän sen.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja onnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin kurjalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin vastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa kenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä oli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain mielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta, joka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti ja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät laisinkaan häntä soisi.

— Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.

Minä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin hermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle milloinkaan olisi niin käynyt.

— Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain iloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja matkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes minä ehdin vähän järjestää?

— Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään kerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle. Hänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.

— Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä niukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä yhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.

— Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen maineensa.

— Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi kyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.

Ei kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän keskellämme.

— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee
Sakista loppu.

— Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin,
Baby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.

Mutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.

Eeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut opettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan, että se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä, niinkuin hän sanoi, "muuttamaan itsekseen asumaan", ja mitä minä teen, tietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja siinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu saamaan parempaa paikkaa.

Kuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.

Allah on niin tahtonut.

XVII.

Maaliskuun 19 päivänä.

Kun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani seuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään ensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen kanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä hänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen näyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä kerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia vaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: "Olkoon menneeksi sitten, Pegg," ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä omaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä viimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.

Se oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja Putte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen ympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita, Putten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli melkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina, kun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli kaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.

Puttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä myöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle koulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja kertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa liian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman ujostuneena minuun.

Hän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen katseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa ilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada käsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja tuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.

Vaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin kehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla, että hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa kun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin kynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja kuoleva.

Minä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut, että hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä tarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän, mutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen ajatellut, että Putte saa ne!

Kyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten itkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen ja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos minä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa vihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt saada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena ja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

— Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen, ettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta niin suloiselta, tiedätkö, sanoi hän. — Ja jos tietäisit, kuinka on hauska, kun on lupa olla väsynyt!

Elämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta aistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän on fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee tasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa voidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi muuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi. Siellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno, huomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli valmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä, syököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.

— Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. — Etkö voi sitä kertoa?

— Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.

— Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!

Pelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin tietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan. Uskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä sanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus minuun:

— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen jotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.

Minä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä, ettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut minulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.

Minä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä kunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On hirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin on vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.

Koko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden vertavuotavin jaloin kohti aamua.

Eeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen valkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan mustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen perästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin minä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin istuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko ruumiillani.

Toisena hetkenä puhui järkeni: "Minä en voi hävittää elämääni miehen takia, joka ottaa minut kuin urheilun — 'big gamé' ja ehkäpä ei edes big".

Toisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos olisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en voi jäädä!

Minä en voi lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen puolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon suuren välinpitämättömyyden.

Minä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi pieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka pitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä, niin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä tavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki taistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee sen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.

Sillä tavalla päivä valkeni.

Tuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat kuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että päivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät mitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät ja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman näytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön kanssa, joka on ollut konttorissa — ja muunlaisia ei täällä suinkaan ole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan ja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea ja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin minäkin pidän itseäni — toisinaan.

Estelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana etäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen ja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea muuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon, niin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän myöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut saada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.

Minä kova!

Minä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän soittaa tänne ja komensi minut tulemaan.

Minä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on tänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja sitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja vääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni, loistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun käteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja napittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja raitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva herra siirtyi lähemmä —. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei — Kohta sen jälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni, mutta kiinni, kiinni —

Tyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain laatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa — ei ennenkun laatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko, missä olla, mutta sitä ei ole.

Kas niin, nyt —

* * * * *

Minä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen luokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.

Minä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.

Parin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni, ellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja ymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.

Juna lähtee yhden ajoissa päivällä — puoli vuorokautta ja minä olen poissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa Pohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta sittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea yksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon, jossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja "minun mielestäni uusihopea on kyllin hyvää" uskoo tietävänsä mitä rakkaus on, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen taivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa ja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja varustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa sokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia päiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.

Ja itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka ei ole etukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni — mitä? — kunniani, en juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä nimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja naurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.

Ajattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin levoton täällä Tukholmassa.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja vastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren, joka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista ja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee. Ja myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn kulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko Tukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista kerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.

XVIII.

Baby lemmikkini!

Kiitos pitkästä ja haikeasta kirjeestäsi. Minä tahdon sen johdosta opettaa sinulle jotakin, ja se on, ettei pidä kiinnittää sydäntään mihinkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähin minuun. Lapsi, pienoinen, minä olen uskoton rakkaudessa, niinkuin niin monet muut naiset ja miehet myöskin, minä väsyn kaikkeen ennemmin tai myöhemmin, yksinpä Tukholmaankin ja konttorissa, istumiseen. Tiedän kyllä, armas, ei se käytöstäni puolusta, että lähdin ilman valmistuksia ja hyvästi sanomatta ja olin vain poissa, kun te tulitte talouskoulusta kotiin. Mutta erohan siitä jokatapauksessa olisi tullut, silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minä en mielestäni voinut kestää olla hajaantumisessa mukana ihan päästä päähän. Minä olen pitänyt teistä niin paljon, niin, ja sittenhän oli tuo sairaan ystäväni lähettämä sähkösanoma, josta minä kirjeessäni mainitsin.

Minä olen nyt sellaisessa paikassa, jossa ei ole puhelinta eikä konttoria eikä mitään mihin me olemme tottuneet, ja ilma on aivan toinen kuin Vaasan kulmakunnalla. Olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan ystävyyden minä kerran voitin antamalla rukkaset eräälle miehelle, jota hän ei kuitenkaan saanut, ja nyt hänellä on pienet, uudet kevätkaksoset, niin että saatat arvata, että hän kiitti Jumalaa siitä, että minä tulin, jolla ei niitä ole ja olen esteetön käyttämään kaiken puolenvuoden aikana Tukholmassa säästämäni lihasvoiman hoitaakseni heidän pesuvaatteitaan, jotka olivat tarkoitetut yhdelle, niin että sinä voit arvata, ja lämmittämään heidän maitonsa ja kaikenlaiseen muuhun.

Sinä kyllä ihmettelet kaipaanko minä Sakkia ja sen luolaa ja sitä minä teen, mutta minä en ikävöi takaisin sinne.

Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspöydän ääressä ja kynä ei ole minun aseeni. Taivas, kuinka minä nautin saadessani tehdä työtä molemmin käsin, koko ruumiillani, kantaa sankoja ja retuuttaa tenavoita, silittää pieniä paitoja — tietäisitpä kuinka somia — ripustaa pyykkiä kuivamaan ja nähdä kuinka lumi sulaa metsässä! Minä nousen ylös aamuisin, muhennan luita kanoille, minä juoksen kellarissa ja ullakolla, minä valmistan sairasruokaa, minä aherran enemmän kuin jos olisin naimisissa tässä talossa, minä en ajattele mitään, ja totta totisesti hipiäni on tullut paremmaksi. Mitään varmoja suunnitelmia minulla ei ole, ainoa mikä minua panee miettimään on Putte. Tiedäthän että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan hermostunut luokalla ja rehtori sanoo, että häntä olisi hyvin hellästi ohjattava. Mutta kuinka minä voisin hankkia pojalle sitä Tukholmassa. Minä haluaisin siirtää hänet jonkun pienen kaupungin oppilaitokseen ja pitää koulutaloutta 6 tai 7 muulle pojalle, mutta tätä kaikkea ei ole suinkaan helppo järjestää. Saapi nähdä syksyllä!

Niin saa nähdä syksyllä! Kuinka on Sakilla silloin?

Eeva, alkakaamme nyt parhaiten onnistuneella meistä, on onnellisena jossakin Vaasan kulmakunnalla nuoruutensa rakkauden kanssa, joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, mutta sehän on samantekevä, kun Eeva itse huomasi kaitselmuksen ilmeisen etusormen siinä, että hänellä niinkuin Eevallakin oli ruokaliput Stureruokalassa.

Emmy, niin, sopiipa väitellä siitä, eikö hän sittenkin tule olemaan onnellisin meistä kaikista, koska hän silloin arvatenkin on läpikäynyt viimeisen suuren yllätyksen tai pettymyksen. Poloinen vanha Emmy, hän oli aina meistä se, joka oli ajatuksiltaan hitain, joka tiesi vähimmän ja oli enin proosallinen. Ja kohta tietää hän enemmän kuin kaikki maailman oppineet yhteensä.

Lopuksi, olet sinä, Baby-lapsi, jonka varalle minä sain ihan erityisen sydämen, sinä yksin olit niin avuton ja hyvä, ja minä en juuri ole kumpaakaan. Voithan arvata hämmästykseni, kun sinä kirjoitit, hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarilta, ja että hän oli taipuvainen antamaan sen sinulle.

Olihan se julman hauskaa sinulle ja tavaton onni, että sinä sen sait, vaikka oli niin monta hakijaa, ja varsinkin kun sinä et osaa koneella kirjoittaa etkä ole juuri tottunut kirjevaihtoon. Sinulle ei kai koskaan ole juolahtanut mieleen, että voipi olla niinkin, että hän ulkomuotosi takia kohdistaa huomionsa sinuun? Ei ole? Ei, sellaistahan ei mielellään ajattele, kun on kysymys konttoripaikasta! Ollaan sitä mieltä, ettei sillä asialla ole mitään sen kanssa tekemistä, vai kuinka? Ja saattaahan varsin hyvin niin olla, ettei se ollenkaan ole se asia, mutta tiedäthän sinä, että kun sinä vain lähetit todistuksesi, ei juuri kukaan niihin kiinnittänyt huomiotaan!

Minä en ollenkaan tahdo kieltää sinua ottamasta paikkaa vastaan, sillä konttoriaikahan on sopiva, ja hän humaani päällikkö, ja hän tulee varmasti pitämään sinusta hyvin paljon. Niin ystäväiseni, jos hän tahtoisi pitää sinusta toden teolla, niin ettei hän tulevaisuudessa koskaan kiintyisi kehenkään toiseen, niin ei kukaan iloitsisi siitä enemmän kuin minä, sillä hän on käytökseltään hyvin miellyttävä ja rakastettava ja ulkonäöltään myöskin tavattoman hieno ja kaunis.

Tämä kuulostaa kai aivan joutavalta, kun on vain kysymys paikasta, mutta voithan arvata, etten minä sitä vallan aiheettomasti sano, sillä minähän olen vanhempi ja olen vähän yhtä ja toista kokenut. Mutta minä en ole varma siitä, että sinä voisit huomata hänen tarkoitustaan niin hyvin kuin minä. Sinulla ei ole vielä oikeus olla niin viisas kuin minä olen. Siksi tulee vasta, kun on tapahtunut jotakin, jota sinä et vielä ole kokenut. Minähän en ollenkaan tiedä onko hän puhunut sinulle minusta, no niin, siihenpä hänellä ei aihetta olekaan, ja jos hän onnistuu saamaan minun paikalleni sinut, kaksikymmenvuotiaan pehmeine kiharoinesi, niin luulen, että hän tulee iloitsemaan siitä, että minä lähdin, vaikka hän kuuluu alussa olleen vihainen ja sanoneen, että minä käyttäydyin kuin piika, joka "lähtee" paikastaan.

Niin, niin, nyt sinä joka tapauksessa teet, niinkuin itse tahdot, hyvät neuvot ovat olemassa vain halveksittaviksi. Mutta tiedäthän kuitenkin olla varuillasi, kun hän tulee viehättäväksi, niinkuin hän voi olla. Näetkös, seikka on se, että hän ja sinä katsotte asioita niin peninkulmittain eri tavalla, mutta sen hän sinulta alussa salaa. Ja jos sinun täytyy muuttaa pois sokerileipurilta ja asua taas vuokralla, niin muistathan, lemmikkini, että perhe-eteisen moraalista tukea ei ole halveksittava.

Sinä, jos hän jonkun kerran puhuu minusta, sattumalta, voit kernaasti antaa minun tietää, mitä hän minusta ajattelee, vaikka, armas, se on samantekevä, minä joudun kyllä yhtä unhotetuksi kuin kaikki muut, joita hän… minä tarkoitan, joilla on ollut toimi hänen luonaan… Varsinkin jos sinä tulet sinne, ymmärräthän. Ja niin käy, minä tunnen sen. Kas vain, että se olet juuri sinä! Mutta minä voin niin hyvin ymmärtää, että juuri sinun näkösi miellyttäisi häntä.

Ja nyt, pikku Baby, paneudun minä nukkumaan. Minulla on niin kapea sänky, että tuskin mahdun siihen itseni kanssa vierekkäin, mutta siitä huolimatta nukun minä heti joka-ainoa ilta. Ruumiillisen työn siunaus!

Hyvästi, pienoiseni. Allah olkoon kanssasi! Milloin luulet hänen järjestävän niin, että taas saamme tavata?

Sinun Elisabeth.

Muistatko, kun Emmy muutti sairaalaan, ja minun piti telefonoida, että he noutaisivat hänen tavaroitaan? Sinä olit aivan aamupuvussa, niin olin minäkin ja samoin Eeva, ja kun minä pyysin numeroa huusit sinä minulle: Muista, että pyydät naimisissa olevaa kaupunginlähettiä!

No niin, ystäväiseni, en tahdo hämmentää puhdasta sieluasi, mutta tuleva päällikkösi ei suinkaan ole naimisissa oleva kaupunginlähetti! Kaukana siitä.

Viimeisen kerran.

Pegg.