The Project Gutenberg eBook of Pieni novellikirjasto VIII, by Various

Ihmis-syöjiä, J.O. Hansen
Pieni Mea. Suomennos
Seikkailu Missisippi-virralla, Felix Lilla
Uskollinen naissydän, W. Heimburg
Myrskyssä, Max Bernstein

IHMIS-SYÖJIÄ.

Vuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä purjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin hyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten saariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan saariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä tapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että juomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava juoma-astiamme täytetyiksi.

Se tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä merimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat verenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.

Nuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli aivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli, kuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren rannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa saarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana viheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme suloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi tuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin jatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin välttämätöntä juomavettä.

Emme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai venettä.

"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä", sanoi ensimmäinen perämies. "Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari ole siitä etäällä."

Tämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli kyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. "St. Paul" niminen laiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317 kiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli Heinäkuussa 1858 — siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen — joutunut haaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä onnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset tahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen toisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja söivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.

Meillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä katsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. "Vettä, vettä!" kirkuivat merimiehet.

"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!" huusi kapteeni. "Kuka tahtoo mennä veneellä sinne?"

"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään vallitsee", sanoi ensimmäinen perämies. "Olen jo niin monesti tällä merellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen, että ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet pensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta."

"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä", lausuin minä. "Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää nautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin kanssa soutaa tuonne?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Olkaa kuitenkin varoillanne! Me puolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme rannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä."

Laskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää vesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti veneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron suuhun.

Tämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten kuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei ollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa pitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla täyttää ne puhtaalla vedellä.

Minä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja join sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä viileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen aikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät myös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.

Sitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo onnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja nostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle kuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.

Hämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös lasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin oikeastaan siis vaara uhkasi?

Kuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen askeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren alkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä villejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat, inhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.

Aseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä pistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä ollut.

"Veneeseen!" huusin minä. "Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!
Eteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!"

Me juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni mukaisesti olin minä viimeisenä.

Mutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan kuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa ulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies. Toisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.

Minulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli. Äkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle, heitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä vasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni. Se särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen sattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti nuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja hän olisi minut saavuttanut.

Mutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini terävälaitaista reunaa vasten.

Tuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu toisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä ilmassa.

Tätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut hätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät haavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun hänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä he voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.

Nuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me pääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois tuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät meidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta tapaamatta.

Veneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät heidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.

Että me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen muutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi vaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen tovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme rauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.

Me pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös sinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että kaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun käsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.

"Sanoinhan minä sen!" huomautti ensimmäinen perämies. "Aivan niin tapahtui, kuin minä ennustin."

"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä", intin minä. "Ja sen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa."

"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui", lausui kapteeni. "Lähettäisin mielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia, mutta meillä ei ole siihen varusteita."

"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini lasisirpaleet, saanut rangaistuksensa", sanoin minä naurahtaen. Tuuli kiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään. Ihmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme jonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.

Kolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen pääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja laivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt saada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla runsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.

Mutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen voimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on toimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa olisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja pirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.

Tahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne nauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas etsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka oli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla ja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle lausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun mielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin jälleen mitä pikemmin päästä merelle.

"Minä olen aivan samaa mieltä", sanoi Yves. "Minäkin halajan laineille, mutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat liittyä minuun."

Hän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti koristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten veti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä simpukankuorella.

"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä aarteesta, joka kerran oli minun omani", selitti hän. "Mutta minä tiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin tunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa, jonne laivat vaan aniharvoin joutuvat."

"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te perämieheksi."

"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin tuottavaan yritykseen?"

"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta pitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja."

"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan panen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian aivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!"

Löin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen luottamuksensa.

"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän muotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat sitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja. Nimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi löysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin kartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt."

"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä yhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin vähällä menettää henkiriepuni."

"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä Louisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he tuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu Papuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita, yhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään rotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat."

"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni, jotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin, eivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla ajalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja simpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla pikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne muassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin."

"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä heidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän luonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt täällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein kannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa."

Sitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli saattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli myrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut veneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan vähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi aivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein Laughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää elossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset saarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä kymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves ja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja onnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin heistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän simpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.

Minä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin erinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon merkilliseen retkeen.

Sitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto vuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän hassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista. Eräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää putelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla nesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa riittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä paremmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt jättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille, pannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen piti taas tulla meidän kokiksemme.

Yves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta matruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen osaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi miehesi.

Sopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä pieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin lähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia matkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio pikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja merikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme sille nimen "Helmi", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.

Ostimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin kaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen minulla.

Sitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa, lasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin kirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.

Kuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä tarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä vanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin koreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta salaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa, jota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi Laughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut mitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä päiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla noista nesteistä paljon virkistystä.

Vaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme kuitenkin jotenkin kau'an — runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä ajalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa. Myrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat tyvenet olleet.

Onnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi pääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.

Ne ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja leipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia suuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista kuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja lukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.

Yves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä riemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat tietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä villit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He asuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.

Heillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä, viimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja kallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.

Vaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui meille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut hedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita hedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan tietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille kaupaksi.

Sitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille kuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.

Kaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla sukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät simpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan tapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli kylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä paluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon ihmisille Laughlan-saarilla.

Jaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen komeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa, sillä tilaa niille oli siellä kylliksi.

Aikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan lastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä eroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.

Tällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia Louisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä ihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300 kiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä on kerrottu.

Jo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit; onnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä leveys-asteella ovat hyvin tavallisia.

Sitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo vaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta minun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.

Ei tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli laskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että pian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta peljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä Rossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi ihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.

Se on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja väkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan korkeuteen.

Kiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin, kuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja villejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa lajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella Louisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän käsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella kiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.

Ei ollut epäilemistäkään — retki oli meitä vastaan aivottu. Meidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti merenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta saaliilta.

Ampuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi vanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme juuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien joukkojen ylivoimaa vastaan.

"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin tähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä tulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan, sillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja nousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli! Silloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa."

Hyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan vaaran johdosta.

Äkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen pelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla. Ehkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain särjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen kohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja syödä.

"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne palasiksi!" huusin minä. "Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet ympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella pääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat jalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi taisteluun."

"Hyvä!" huusi Yves. "Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus! Kukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun epäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja siunaukseksi!"

Putelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja sirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä myöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme. Vaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti teräväkärkisiä reunoja ylöspäin.

Me teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme kuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina tuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.

Nyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan meitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka tuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian piirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.

"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt — rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"

Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse, joka antoi meille suojaa.

Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti, etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.

Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua, mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan valtaamina aina kyyristyivät alas.

Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.

Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa, mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan — siihen ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme. Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle. Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan näkyvistämme.

Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja
Jaakko Cool'in puteleja.

Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin, joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö 700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää, arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon. Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin 80,000 markkaa.

Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.

PIENI MEA.

Niityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja vallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja auringonpaiste sydämmissä.

Niitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen kummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi pieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.

Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet, joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan tyytymättömyyttä ja juroutta.

"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.

"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten pidät hupaisena?"

"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti hänen ruskeista silmistään.

"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.
Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.

Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää! Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei ollut juuri hänen mieleensä.

Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun päivä paistaa?

Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä, rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.

Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä, joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.

Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen ympäristössään tapahtui.

Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.

Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.

Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä. Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen huolimatonta luonnettaan.

Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän, surullisen elämän.

Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto. Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.

Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, — ja se ei ollut vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan — jakoi Mea isälle ja äidin muistolle.

Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan isäänsä.

Lemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti kehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen tavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.

Vaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina laiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään, katsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.

Hänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen, tiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui häntä alituiseen.

Martta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieni
Mea oli ruma ja sai usein kuulla sen.

Martan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaan
Kurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.

Mutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet leikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois, piilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Joka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva kotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna Högfältin kanssa.

Joulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa. Kiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä, ruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja toisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi lasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa läsnäolevista saisi kuulustella heitä.

Martta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi aikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut toimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa, jossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli peitetty kirjoilla ja kartoilla.

Martalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan muu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän kernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka eivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.

Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.

Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.

"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea", jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta!"

Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti pian huoneen.

Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.

"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli isä sanonut.

Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta, että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.

Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin odottamassa.

Martta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan, mutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä olikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin Märtan.

Martta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka tähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.

Nyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon tämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura punastui, sotkeutui ja vastasi väärin.

Ruukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja itsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla sanoilla oikean ja selvän vastauksen.

Pastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen seurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan kesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen loputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot olivat nyt jaettavat.

Pieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja vastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä ei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut hänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja jonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja halunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista tiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska pieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän toivoa tätä palkintoa.

Hän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän palkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn hänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen pieneen tyttöönsä.

"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä", alkoi pastori Klint, "olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat ihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että hän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta. Vaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut, eivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa tiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa Lauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista."

Synkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen ylpeydelleen.

"Samasta syystä", jatkoi pastori, "emme ole katsoneet oikeaksi jakaa toista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa kieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan syytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän ahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko lukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä."

Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden, ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.

Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.

Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi, kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.

Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että pastorilta ja ruukinpatruunilta.

Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.

Eräänä iltana joulunpyhinä — se oli Martan syntymäpäivä — oli sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin, oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa, täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.

"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa taitamattomuudessa.

"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole pyytänyt häntä tanssiin."

"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"

Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella, ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä enään näkynyt koko iltana.

Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.

Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin; näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta lapsijoukosta.

"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"

"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"

"Minä tanssin kanssasi", sanoi hän jalomielisesti. "Jos tulet muassani alas, tanssin valssia kanssasi."

Ei! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota kaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.

Vaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin ajatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski hänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden seuraan.

Myöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän hetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.

"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua lastenkamarissa ja itkeä."

"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen", sanoi tohtori nopeasti. "Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa minua alas."

"Ei maksa vaivaa", vastasi rouva kylmästi. "Mea uhoitteli minulle, kun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän rangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan tahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla Ekhultiia."

Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa siihen.

Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden käydä katsomassa sisariaan.

"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina tuonlaiset?"

Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.

Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi, sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.

Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.

Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.

"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea", sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan, jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän vaati rakkautta, kun hänen olisi pitänyt antaa sitä.

"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.

Martta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18 vuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen päänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta ilmautui koko hänen olennossaan.

Pieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi, sirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien silmien luonti synkkä.

Kurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet kodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan kotiopettajattaren kanssa.

Kun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän katsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi nopeasti: "Missä isä on?"

"Huoneessaan", vastasi hänen äitipuolensa. "Hän on yöllä äkkiä sairastunut."

"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!" huudahti pieni Mea. "Näin unta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin pimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan tähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä tiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.

"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa, näin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja juhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja kun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman minuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli kaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli siinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle."

"Haaveita vaan", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin silminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään lasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti tarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille, että tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt kutsumasta häntä.

Pieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina, isänsä huoneeseen.

Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä oli.

Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia sanomatta sanaakaan.

Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:
"Oletko, isäni, hyvin kipeä?"

"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja veti hänet lähemmäksi.

"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon, että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.

"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.

"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."

"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit kadottanut?"

"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä, opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia kohtaasi?"

"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän ei ole rakastanut minua."

Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui mietteisiin.

Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat, olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.

Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana ja koetatko toimia sen mukaan."

"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä, Measeni, lupaat minulle tämän."

"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."

"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteä
Berghultiin."

Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.

Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi, suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä hänelle sanottiin.

Opettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin yhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä. Hän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar raivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa vihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.

Mea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja sadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta hiipi hän täällä omaan huoneeseensa.

Noin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi äidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.

Opettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan tohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut sangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt kotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita kertoja kutsunut häntä takaisin. — Noin kuului valitus.

Martta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa ja poistua huoneesta.

Mea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan huomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti uhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna uudelleen nousi hänen kasvoillensa.

"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti anteeksi!"

Kerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä, vaan turhaan.

Kylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt kuulevankaan äitipuolensa sanoja.

"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan isäsi viime hetkiä", sanoi tohtorinna lopuksi, "en kumminkaan tiedä muuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen käytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on ylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen luullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis mieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla käytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia päiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi."

Ylpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän kumartui alas ja itki.

"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään", rukoili hän nöyrästi ja tuskallisesti.

Mea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä uhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa, melkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.

"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte hyvitystä", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä jäähyväiseksi. "Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella meille."

Pieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän surullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua. Hänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä hän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se vääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän yksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota hän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa. Äkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: "kentiesi ei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan häntä enään tässä maailmassa!" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti vaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän syöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.

"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle anteeksi", nyyhki Mea.

"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani, Meani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka lupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan vihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että nyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta anteeksi?"

"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen ollut väärässä."

"Koska vielä olet valveilla", sanoi hän lopuksi, "voit lukea minulle jotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää, johon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni tulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi."

Mea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa 27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?" Kun hän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi syvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: "Sillä minun isäni ja äitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut."

"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi", sanoi hän. "Muista, Measeni, että et koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja hyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy harvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten väliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo on ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen, sillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan vakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra sinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi."

Täyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään, palasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien keskellä.

Seuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan ääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli tuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. — Mean suuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän voinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien opettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.

Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut, huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus, jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti sitä ehkäistä.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän rupeaa paranemaan.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän hiljaa pois ja katosi pian puistoon.

Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!

"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää itseltäni."

Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni, ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti hän yhä kulkuaan.

Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja sisar-puoliensa luokse saliin.

Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.

Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa kysymyksiin.

"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti, enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli 'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."

Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä kyynelissä.

Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot synkistyivät.

"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"

Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata poismennyttä.

Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen sydämessään.

Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo, huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua; naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle hyvin epäsuosiollisella tavalla.

Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.

Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja luopumaan tästä matkasta.

Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt ympärilleen iloa ja hupaisuutta?

Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.

Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät; siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.

Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit, olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman ja paremman, kuin hän.

Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei muisti riittänyt.

Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn, jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli kohdellut häntä.

Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.

Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken halunsa, toivonsa ja unelmansa.

Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.

Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,
Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.

Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä tavallisesti on.

Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen, että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.

Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint, jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan henkisten lahjojen puutteeksi.

Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää, jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä, että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua Herran alttarin eteen! Mahdotointa.

Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän. Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?

Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua
Kaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?

Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen, harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta, sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.

Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.

Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä juhlallisena päivänä!"

Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut — että olen aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen tänään."

Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua hämmästyksestään.

Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan loputtua palasi hän kotiin.

Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä kylmyys.

Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää pakahtuvaa sydäntään.

Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat suuremmat kuin koskaan ennen.

Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.

Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat häntä.

Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä, kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden ja totuuden puutteella.

Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.

Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.

Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.

Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.

Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.

Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi. Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava kuume.

Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.

Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi
Mean hoito matkalla.

Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa metsän rinteellä.

Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.

Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja rakkaan näköisen rouvan kanssa.

Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.

Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.

"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen äitisi äiti."

Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut unelmissaan, — suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.

Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla? Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa sydämellensä?

Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen täysinäistä sydäntään.

Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan, ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.

Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa merkiksi, että tuli olla vaiti.

Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät tuonlaista varovaisuutta.

Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri, että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota hän oli kaivannut — rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli rikkonut.

Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.

"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"

"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia, kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella, huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita tarvitsemme."

Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet, samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli vuoteemme.

Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi ja auttoi.

Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet. Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.

Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.

Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa, pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" — se oli savulaatikon nimi — kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa höyrylaivan keksijää.

Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio. "Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä, olivat silloin vielä olemattomissa.

Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri, meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta, sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä yhä lujemmin mutaan.

Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.

"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"

"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole syntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa sukuperää, sen saatte uskoa!"

"Yankee!" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. "Hänessä vaan ei ole liioin rakkautta eikä avuliaisuutta."

"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve", sanoi Hopkins hartaasti. "Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää vointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?"

"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä omenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin. Kaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne sinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te istutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley! Koska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä se olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!"

Ja sitte huusi hän miehilleen: "Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian kauan viipyneet täällä."

Muutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa kun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään koskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen aluksensa hävinnyt näkyvistämme.

Uudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut saada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle vedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä eteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan kuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan hyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.

Brewer sanoi, osotellen itään: "Luulen että erämaan takana, Yazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän väkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille."

"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat", vastasin minä. "Nämä neekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen vihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos heitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja erämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä. Uskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee."

Olimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi jokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että melkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima hypyn.

Silloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja sen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten viittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän suojelustamme.

Siinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa paikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan rauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.

Niinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle. Kauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis ruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.

"Tiberius", ähkyi musta. "Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty pahemmin kuin koiraa."

Hän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. "Mitä voin tehdä sinun hyväksesi?" kysyin minä.

"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta matalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa, jonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta."

Hän näkyi sen käsittävän ja mutisi: "jospa vaan olisin tuolla toisella puolella!"

Hänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: "Oi, kuulkaa!
Vainoojani ovat lähellä."

"Ne ovat verikoiria!" kuiskasi hän kauhistuen. "Drouot'in ystävä ja naapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on tuottanut Kubasta."

Todella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa verikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja tuotiin Kubasta.

"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva", sanoi olkapäitään kohauttaen
Brewer.

"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse joutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen jälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme."

"Rohkeutta, poikaparka!" sanoin. "Jim, minä sanon sinulle: hän on meidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä."

"Älä ole järjetön, Jack!" huusi ystäväni. "Me emme mitenkään uskalla ottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että meitä orjuuden hävittäjinä lynkataan."

"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha, tuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi heistä on aivan nuori, keltanokka poika."

Neekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta.
Hän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.

"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni", kuiskutti hän. "Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard, tuomari."

Molemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he tuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.

"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia", arveli Brewer huolissaan. "Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin voisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me tässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee mitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna ulos musta!"

"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins: oma suu lähinnä!"

"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos käy hullusti, on syy sinun."

Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.

Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"

Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.

"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."

Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä ja vimmatusta haukunnasta.

Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.

"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät koirat näkyvät selvään sen vainuavan."

"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa; meillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä vapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani."

"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari", sanoi Girard. "Te olette tarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin kunnioitusta, herra!"

"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella voivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne piilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis —"

Me kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi liika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan kannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja musersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui alhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.

"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla", huusi Drouot. "Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun omaisuuteni?"

"En tee kauppaa ihmislihalla", sanoin minä. "Se ei kuulu ammattiini.
Pois tästä alukseltani!"

Mutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten kohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä ajoruoskilla.

Mutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän kahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.

Tämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja muuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in huuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut näkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri parhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.

Tämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias mustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: "Rohkeutta, kunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!"

Sen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän vastustajiamme vastaan.

Kumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla pakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa ja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.

"Herra", sanoin johtajalle, "jalosti teette, kun noin uljaasti riennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä vilpittömästi."

"Ei mitään syytä!" huusi hän. "Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään tarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja huomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni asioiminen tarjolla."

"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin erämaitten herra!"

Olimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman virtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta ihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen kerran.

Hän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä hattuaan: "No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia lunnasrahoista. Tarjotkaa!"

"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat pulskia eläviä. Olen tuntija — joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa. Sanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä kaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia."

"Laskekaatte hänet irti!" käski mustaparta. "No, antakaa hänelle määräyksenne."

Drouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään ja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.

"Mutta älä yritäkään mitään petosta!" sanoi Teach, "muuten saisivat isäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun pitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?"

"Seitsemän tuntia", vastasi tilallinen. "Camille, sinun tulee ratsastaa täyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen."

Nuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko, jonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana vesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja käskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.

"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen", sanoi Teach tyytyväisenä. "Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te kunnon merimiehet!"

"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?" huusin kauhistuneena.

Jim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän kumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät joukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja myöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.

"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?" sanoi mustaparta minulle.

"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän itse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?"

"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän jostakin tukevammasta."

"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon kylkiäinen —"

"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne sataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!"

"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä minulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon siirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu virran alajuoksulla, ostaa ne minulta."

Sillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan koneen puuskuttava ääni.

"Asentoon, toverit!" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille antoi hän käskyn: "Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään päästää, on kuoleman oma!"

Höyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä meistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi seisauttaa koneensa ja huusi meille: "Hoi, lastivene!"

"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on pieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä."

"No, tehkää hyvä kauppa!" Ja katteini komensi: "Eteenpäin, täyttä vauhtia!"

Silloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: "Seis! Seiskaa vielä! Seis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach, virtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut. Katsokaas — minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja ihmisiä!"

"Minusta näyttää myöskin todella siltä!" huusi katteini. "Seis!"
Höyryalus seisahtui toistamiseen.

"Ylös, toverit!" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen. Sitten huusi hän höyryalukselle: "Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan ja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi muuten annan ampua teitä!"

Joukko merisotilaita — siihen vielä tarkk'ampujia — tuli näkyviin laivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli määrätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin kuulimme.

Yhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä tunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse haavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.

Muut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä. Kuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa rannalla.

Höyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki.
Voitto oli aivan täydellinen.

Herra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen ystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että sillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha. Pakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat eivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he varmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut virtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan upseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa ammuttujen verikoirien vuoksi.

Katteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät irti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen mies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa välityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein alisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.

Sittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa alaspäin. Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta ahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli ohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten Arkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä eteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.

Rahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän asioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin tavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös jälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä keksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus Missisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton jokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä vuosikymmeninä.

Ei ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin suudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva — pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.

"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen; "viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa, ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä Saksan harmaata Hartzvuorta.

Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie, joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu, ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"

Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:

    Morsiamen sulho voitti,
    Kaunis on hän, hyvä, hurskas;
    Parempat' ei maailmassa!
    Kiitä, sulho, onneasi!
    Tällä nauhasella tässä
    Sidomme me hänet sinuun.

Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen jakeli joukolle.

"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön morsian ja sulhanen myös, eläköön!"

Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea, vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.

"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. — Huu! Näytti haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.

Siellä — tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa — leikkivät auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:

"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin kantaa jaksamme.' — Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki — horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista — pienen vaatetuspöydän luo, jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.

"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo tehneet. — Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." — "Mitä riemua tuolla ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin; "minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.

Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan — se oli hänen morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä tuoliinsa takaisin.

"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta — nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen, valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen, pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."

Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin kuulevinani Mimmin äänen, — Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko… No, nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta — ei ketään tullut. Tuolla alaalla mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät vielä ole pöydällä."'

Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.

"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi ainakin lähettää jonkun lapsista. — Lapset, niin, ne kyllä tulevat lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen. "Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien: "Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"

"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä lähtevät kirkkoon… Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."

"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut vastaanottaa hänet hänen syntyessään — hoidettavakseen ja kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut. Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi! — Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi — siitä oli vanha Karoliina vakuutettu — sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha, kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.

Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja — nyt alkoivat kirkonkellot soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset sullottiin suuriin perhevaunuihin.

Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos, juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta; hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"

Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut; hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää ullakkokamarin akkunasta.

"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."

Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa. Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää; suojelkoon Jumala hänen onneansa!"

Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. — Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti! tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen — en tiedä miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." — Ja kuten tuulispää oli hän jälleen kadonnut.

Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä — ainoa ruoka, jota hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä tervehtimään… Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut…

Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän — kaiken muun voin itseltäni kieltää." Uskollinen naissydän oli alleviivattu ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle! Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien. Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."

Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan. Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.

Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.

"Mimmi", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä, "kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan — väsymyksestä tahi mielen liikutuksesta kaiketi", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.

"Täti, armas täti", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen jalkoihin, "saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?" Ja hänen tummat silmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.

"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän sinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona."

"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua ja sinun hiljaista kamariasi."

Sairas ei vastannut mitään. "Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta,
Mimmi?" kysyi hän viimein.

"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin iloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt ovat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi."

Musiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria kohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut kuuntelemiseen.

Mutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat käytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista puhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät parit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja loisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä — ruusuja kaikkialla minne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen morsian.

Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen pariskuntaan.

Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain katkeruutta?"

Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen, ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa: "Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit minun kannettavaksi?"

Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.

"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni, tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja suruiseksi täällä sairashuoneessa."

"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja surusta."

"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa sinua?"

Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."

"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä, mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua — aina nukkua, kunnes tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin eilen?"

"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?" mumisi nuori tyttö. "Minä — oi, en, en — minä…" ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.

"Usko huolesi minulle, Mimmi", sanoi Karoliina täti ja silitteli ystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.

"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä minä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää."

"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke, muuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla."

"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas täti, minä pidän niin sanomattoman paljon… hänestä."

"Sentähden, että meidän täytyy odottaa", huokasi tyttö. "Vasta puolen kolmatta vuoden kuluttua palaa hän."

"Missä hän on? En tiedä, täti. Hän on Reginan perämies, ja Regina on suuri laiva, joka kulkee Länsi-Intialla… Ja se, se juuri huoleni, rakas täti, etten tiedä, tuleeko hän koskaan takaisin… Jokainen tuulenpuuska, joka puhaltaa meidän vuorillamme, saa minut ajattelemaan myrskyistä merta, joka heittelee hänen laivaansa niinkuin lastua… Puoleen yöhön istun usein, kartta edessäni, etsien paikkaa, missä hän saattaisi olla… Eikö ole minulla syytä surra…?"

"Ei, Mimmi, ei. Kiitä Jumalaa, että saat olla huolissasi hänestä, että saat rukoilla hänen puolestaan ja seurata häntä ajatuksillasi — siinä on armoa kyllä."

"Mutta mikä erotus täti Gustchenin ja minun kohtaloni välillä! Kuinka onnellinen hän!" huudahti Mimmi ja peitti käsillään punastuvat kasvonsa ottamatta ollenkaan varteen lohduttavia sanoja.

"Älä koskaan katsele onnellisempia, rakas lapsi", sanoi täti vakavalla äänellä; "vertaa sen sijaan asemaasi niiden asemaan, jotka ovat saaneet raskaamman taakan kannettavakseen. Sinä olet nuori, olet terve ja tallennat sydämessäsi onnellisen rakkauden; mitä muuta voi sinua ikäisesi vaatia? Kun sinä olet huolissasi lemmittysi tähden, niin on se huolesi terveellinen; se on pieni suolakipinä ruoassa, se valmistaa turhamaista sydäntäsi vähitellen vastaanottamaan tosi-iloa. Alituisessa auringonpaisteessa ei kykene maa hedelmiä kantamaan, eikä ihmissielu kypsy alinomaisessa onnessa! Armaasi kyllä palaa takaisin, ja onni, joka on voitettu surun ja rukouksen kautta, on tuhat kertaa suloisempi kuin se onni, joka itsestään putoaa helmaasi."

"Onko totta, täti, että sinäkin kerran…? Anna anteeksi, rakas täti, että teen tämän kysymyksen, mutta isä ja äiti puhuivat äskettäin, että sinäkin olet ollut kihloissa, ja että…"

"Sulhaseni jätti minut… Eivätkö he sitä myös sanoneet, lapsi? Niin, luulen että se niinpäin on parempi", huokasi vanha nainen. "Hän meni, eikä palannut…"

"Täti parka! Kun ajattelen, että Richard tekisi samoin… en luule, että jaksaisin sitä päivää elää", huokasi Mimmi.

"Ei sitä niinkään helposti kuolla, lapsi; on uskomatonta, mitä kaikkea ihmissydän jaksaa kärsiä!"

"Mutta miksi meni hän, täti? Oi, minusta on niin sanomattoman surkeata ajatella, että niiden täytyy erota, jotka oikein rakastavat toisiansa."

"Miksi, Mimmi?" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden ja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.

"Minä tahdon kertoa sen sinulle", sanoi hän hiljaisella äänellä, "kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko mielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?"

"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua", alkoi täti Karoliina matalalla äänellä. "Elämäni kului tasaisesti ja jokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme rajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin kaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan niin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja kaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni tyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut pitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon, joka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän uhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni tyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo toinen poika äitini käsivarrella — se oli Albert, enosi, josta sinä niin paljo pidät.

"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä liehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin kuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä miltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston läpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä leikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta kotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin milloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin katsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos joskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun toki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.' Hän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut muuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka eivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut takaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.

"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan vielä tämän päivästä tapausta — kuinka isä syleili minua ja sanoi: 'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille alkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa; minua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin terve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät he minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja sanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En voisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten kanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme kukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.

"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo ehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin tunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan — minullekin.

"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä, kuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli olemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein tänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun istuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia. (Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti ja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista asioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin ja ällistyin.

"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä naimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella, oli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen laineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari pyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin, itkien ilosta ja onnesta.

"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua; mutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun sijalleni. Niin olin minä siis morsian — ylönmäärin onnellinen morsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan lehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi kuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon tuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä sisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni uskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä kuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä oli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme erottaisi.

"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa. Silloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa — sinun isäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin ehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa ympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori sulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa morsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen taloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin voittavasti, että — kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin pitkä ja vei niin paljon aikaa — vanhempaini täytyi antaa jälkeen, semminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei sitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta naimisiin.

"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun sulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen — ei käy päinsä. Ernestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän olet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun sulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla yhdessä.'

Minä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani, joka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai etusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.

"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat tähän aikaan erikseen sitoivat minut… Oi, minä muistan sen niin hyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma — perunalupa, joksi sitä täällä sanotaan — ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet paistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten puistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten maahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla peitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin soperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja huoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut lehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen akkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.

"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni omenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni hänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. — 'Nyt voitte tulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut lasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne — muhkean, pyöreän olennon. Se on jo seitsemäs, neitiseni.'

"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli pimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi — nuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä pisti esiin röijyn hihasta.

"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän minulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini ja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen että minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat kätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme nuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja vanhemmat tytöt muikistelivat.

"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen Augusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika. Äiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä. Likemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri taloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan — Gustchenin hoito siihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja virkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen, tapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi kaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta lienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa huoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin kertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä. Usein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta ystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin lepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia sillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar ensi sijaan ja hänet vasta toiseen.

"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona lämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä, pikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja änköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja saisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä tämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti vaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa minusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi liiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä tyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä ottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.

"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja järjettömyydestä — hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi, pienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!…

"Tämä vastaus kouristi kuin kovin pakkanen sydäntäni, ja ikäänkuin paremmaksi vakuudeksi alkoi Gustchen katkerasti itkeä. Ääneti kuljin minä edestakaisin, koettaen viihdyttää häntä. Toimitin sitten tehtäväni kuten ennenkin, mutta masentava tunne lamautti minua niin, että tuskin tiesin, mitä tein.

"Illalla uskalsin tuskin kohottaa silmiäni sulhaseeni. Kun hän lähti, saatoin häntä puiston läpi. Oli kaunis kuutamo, ja syreenit huvihuoneen vieressä tuoksuivat niin miellyttävästi.

"'No Liina', alkoi hän ja asetti minut istumaan viereensä penkille kukkivien pensaiden alle; 'oletko puhunut äitisi kanssa?'

"'Ja saanko viimeinkin syksyllä ottaa omaisuutesi haltuuni?' kysyi hän leikillisesti ja kääri käsivartensa minun vyötäreeni ympäri.

"'Ei käy, Taavetti', vastasin minä; 'ei käy, äiti tarvitsee minua välttämättömästi vielä.'

"'Mitä nyt? Eikö käy?' kysyi hän kiivaasti, ikäänkuin olisi hän luullut kuulleensa väärin.

"'Sinä et vastaa, Karoliina', jatkoi hän närkästyneenä. 'Sinä et pidä minusta, muuten et olisi sanonut tuota niin tyynesti; vai oliko se vaan sinulta pilaa?'

"'Ei, ei; väärin tekisin, jos sen myöntäisin, Taavetti. Äiti on sairas ja heikko, ja pienonen …'

"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään,
Karoliina!'

"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen velvollisuus on pyhä.'

"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. — Mari, sisaresi on nyt viidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'

"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen, ja lapsi, Gust…'

"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua, siinä koko asia.'

"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina? Ernestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua täällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä olet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä, että olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.

"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän noin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin olisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut minua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut hänen omansa.

"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn sinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'

"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu kuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti siipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!' riemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla kajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen huuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin. Lapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä tiesin, että pienonen oli yksin.

"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!' rukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin olisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.

"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut, että rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet pitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'

"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta hänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut taakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.

"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet ainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin nähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini. Tietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin vanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä makasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta uskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja kuiskasi: 'hän kyllä palaa — hänen täytyy palata! —'

"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen sydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua elämään — minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona iltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt… Yhä edelleen tein työtä, kovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen, jommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni liiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut säästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa; mutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja — niin kai se oli sallittu… Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja koko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet minulta kalliimman, mikä minulla oli — onneni. Gustchen tuli silmäteräkseni… Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja antakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu lähestyy." —

Vanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä silittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.

Oli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti sähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli morsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys valaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui tuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan. Se puhui selvempää kieltä kuin sanat. "Sinua ehkä kaivataan, mene nyt alas muitten luo, lapsi", sanoi hän. "Sinä — eikö niin — haluat taasen kohdata iloa?"

Mimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja osanottavaisuuteensa.

"Lapsi", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka hän oli aikeessa lausua, "minä tahtoisin niin mielelläni puhutella Gustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi uhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä… mutta pian, sillä minä tunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi."

Nuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä lyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen ullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta vanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä, kaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä menneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku kepein askelin ylös rappusia.

"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty", kuului ääni hänen takanaan; "vaunut jo odottavat."

"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset", vastasi nuori morsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.

Kuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen. Valkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. "Karoliina sisar", kuiskasi hän, "minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole pahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä… Nukutko?" kysyi hän äkkiä ja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.

"Karoliina!" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. "Ah, hän nukkuu todella", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen ja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

"Karoliina nukkuu", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, "enkä minä tahtonut herättää häntä." —

"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti", kuiskasi hän sitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa kaulassa. "Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle itselleen, mutta hän nukkui!"

Niin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu tyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta lehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen uskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui sitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran ummistuvat.

MYRSKYSSÄ.

Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.

Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon laatia sanojansa — kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa hän viettää kesälomaansa.

Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia juomaan — sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä — kuljetti vanha kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. —

Paljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja harvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia — vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä, niin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu järvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän tuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää, milloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua, mutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain ystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän hävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha pakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen teoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa, joille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun se heidät on käsiinsä saanut…

"Teidän ei tarvitse noin ponnistella", sanoi hän; "minulla ei ole kiirettä mihinkään."

Seppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven keskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella herralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja kaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä järvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin, heittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan, ja — se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty, joka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään. Hän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän tahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä — sittenkuin hän on saanut panna täytäntöön Jumalan kostotuomion.

Seppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli itsessään:

Vene kiiti eteenpäin. Hiljainen vilvottava tuuli pani äkkiä vedenpinnan väräilemään.

"No, silläkö tavalla!" sanoi hän itsekseen ja katsahti rantaan päin, joka kääriytyi omituiseen sinertävään usvaan.

Taivaalle nousi pieniä pilviä. Tuuli kääntyi. Kaunis nuori herra loikoi vielä tyynenä ja huoletonna. Hänellä ei ole enää pitkältä elää — — —

"Soo, soo!" sanoi Seppi rauhottavasti ajurin tapaan, joka puhuu virkeille hevosilleen.

Seppi ei vastannut. Hän paheksui arvelua, ettei hänen järvensä voisi olla vaarallinenkin. Ei, tietysti se ei ole vaarallinen; hienoon herraan ei se uskalla kajota. Teki hän mitä tahansa, järvi ei ole siitä tietävinään — ei, vaikka hän puhuisi kalastajapoikien morsiamille korvat täyteen rakkautta! Hieno herra saa sittenkin vapaasti jättää petetyn neidon, jonka omistamisesta kalastajapoika antaisi sydänverensä — — "hohoo, hieno kaupunkilainen, saat pian tulla tietämään, onko järvi vaarallinen!"

Seppi ei vastannut kysymykseen; sen teki sen sijaan järvi, joka alkoi yhä tuimemmin kuohua.

Taasen jyskytti vihuri venettä ja vaahtopää laine syöksyi soutajaa vastaan, ollen vähällä temmata hänet mukaansa.

"Niin, olkaa varuillanne!" huusi hän hetken kuluttua kalpenevalle ylioppilaalle ja häädetyllä äänellä lisäsi hän: "Minäkö myös? … Siitä nyt ei tule mitään."

Rajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen jyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja kuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.

Neuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold silmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen vastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa, petollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta "siitä nyt ei tule mitään!" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi — niin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös väkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!

He olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen auttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi hänet kuohuviin laineisiin.

"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? — siitä nyt ei tule mitään!"

Seppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan nuorukaiseen — laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui, laahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua "mutta sinä et saa häntäkään!"

Vielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee kalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä uupuneena. —

Kestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella makaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei vielä kykene mitään puhumaan.

Mutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät järvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle: "Tänään raivosi se!"

Sitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että järvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä etsimään muualta työtä.

"Mihin lähdet, miksi et jää?" kysyttiin; "onhan sinulla hyvä paikka! Nyt on täällä paljo kaupunkilaisia, mutta vanhalla kalastajalla ei ole soutumiestä, kun sinä menet. Sinussa ei ole kuntoa, jos nyt jätät vanhan kalastajan…"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI NOVELLIKIRJASTO VIII ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.