The Project Gutenberg eBook of Nuori Suomi I-III: Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Nuori Suomi I-III: Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta

Author: Various

Release date: December 13, 2020 [eBook #64042]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORI SUOMI I-III: NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA SUOMALAISILTA KIRJAILIJOILTA ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

NUORI SUOMI I-III

Novelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta

Helsingissä, G. W. Edlund'in kirjapainossa, 1885-1886.

SISÄLLYS:

  I. Kahdeksan tunnin kokemukset.
 II. Mammonan orjuus.
III. Sokea.

I. KAHDEKSAN TUNNIN KOKEMUKSET.

Kirjoittanut Aarne.

— Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en tiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.

Kamarineuvoksen rouva huokasi syvään.

— Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta, hän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain ja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut jalassa… ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin Karhusen tahi Huttusen?… Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa sivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän artikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia kumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on kieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin Alise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla kuin siellä… Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli aateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin saisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä kuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi… Niin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona, julkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai Hästesko…

— Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?

— Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään tullut kotia Schveits'istä… äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, — hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.

Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.

— Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata, epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun pojan takaisinsaamisesta.

— Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös…

— Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos.
Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on
fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti…
Jumalapa sen ties — ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?

Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.

Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki äitinsä kirjettä ja noitui sitä.

Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka vielä päälliseksi on realisti?

Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.

Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin tulevat äreät sanat.

— Naisten vehkeitä! Saakelin historioita… Sappresti!

Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.

— Kivinäs gård… (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)… kaunis paikka… (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)… serkku Bertha… (siin on temppu!)… herttainen ja hyvin kasvatettu… (kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)… velvollisuutesi käydä täti kenraalittaren luona…

Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.

— Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon semmoiset! Ne ovat hanhia… kanoja… nukkeja… niin, nukkeja ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne ompelijattarelta, ja sielun… ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä olen kiinalainen.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna alas lirisevään puroon.

Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.

Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain jaloin… Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti kansallinen näinä kahdeksana viikkona.

— Ennakkoluulo ja velvollisuus!

Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen, juoksevaan veteen.

— Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. — Se on ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo Stuart Mill… Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.

Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: — minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto huomaa jotakin vastahakoista…

Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.

Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle rannalle.

Komea taulu:

Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä, kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.

— Talkoo! — lausui realisti. — Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä… No, mitä se tekee! Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.

Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen sikseen.

— Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä. Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.

Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.

— Eteenpäin!

Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.

Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä. Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita, tyyni iloisuus… Savossa ei olla suuriäänisiä.

Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.

Jotakin myrähdettiin vastaan.

Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.

Yleinen äänettömyys.

Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.

Edelleen äänettömyys.

Realisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa työväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti kahvia suurissa pannuissa.

— Täällä leikataan.

— Niin tehdään.

— Oletteko Ristikyläläisiä?

— Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.

Realisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo kulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.

Harmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.

— Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? — alotti hän, rykäsi ja koetti niistää nenäänsä — ei nenäliinalla — harjoitellaksensa.

— Miks'ei — katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. — Täällä muutoin ei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä… Voisalmen isäntä pitää talkoota.

— Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä — sanoi realisti, otti nutun pois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.

— Saakeli vieköön! — ajatteli hän. — Jos ne hävittävät minun kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.

Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.

Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö selkää ja sylkekää kouriin!

Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?

Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.

Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella, jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä havaintoja.

Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa liinahousuissa — useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.

Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä, sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia. Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta, ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua ja rähinää.

Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret, totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät sallineet hänen jäädä jäljelle.

— Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin viimeksi tästä menin ohitse, — lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.

— Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, — tokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.

— Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, — vastasi kiiltolakki. — Mistäpäin tulette?

— Tuolta Ristikylästä.

— Työn etsingolla, vai kuinka?

Realisti nyökäytti päätänsä.

— Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.

Kiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia, hiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.

— Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä hienompina kuin muut.

Mustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.

— Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, — sanoi hän pilkallisesti.

— Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. — 'Sen mukaan mustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, — keskeytti kovalla äänellä vanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.

— Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, — sanoi mustalainen äreästi.

— Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, — tokaisi heleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.

— Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä sivukatsannolla. — Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo itseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.

— Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, — sanoi tyttö kerkeästi.

— Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, — rehenteli mustalainen.

— Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.

Kaikki nauroivat.

Useammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa kankkailevia.

Mustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti ympärillensä.

— En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua emäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä voinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.

— Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on minun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.

— Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai
Kiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä.
En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut
piikaa.

— En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä määrää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, — puuttui taas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.

Hän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat vetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.

Mustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.

Realisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän toivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin, että hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä siinä salavihkaisesti.

Hyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui pyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko; jaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet, niinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut uudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen körttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame, yksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä. Ruskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli äsken liikkunut.

Realisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.

Kuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?

Hän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys naisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein perehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja ilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.

— Sopiihan koettaa.

Sopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..

Tämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.

Hän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien alta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.

— Soo-o? — ajatteli hän. — Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä vihaisna.

— Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi hienona, — sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.

Tyttö oli vaiti.

— Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei pidä olla niin ylpeitä.

Yhä edelleenkin ääneti.

Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä, uteliaana toivotusta hankkeestansa.

— Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.

— Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.

— Sinä olet sukkela suultasi, sinä.

— Kun olen saanut suun, niin puhunkin.

— Jos jättäisin sinut saareen?…

— Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.

— Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. — Luuletko että kuuden vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?

Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.

Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen, molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat, tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.

Muilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa, syljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa. Hänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. — Eikö hän ollut realisti? — ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä. Kuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti ihmiselliseksi tulee hän.

Myöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat rikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi, muiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka vastarintaa.

Mustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä. Hänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin paikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.

Tästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan ollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä tapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa oikeanpuolisen naapurinsa kanssa.

— Hei, pojat! — kiljasi mustalainen. — Annammeko maankulkijamen leikata saareen kylän omat tytöt?

— Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, — ajatteli realisti ja puri hammasta. — Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella torpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.

Kohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili pakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa joitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.

Kivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi silmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.

Kestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita ja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.

Syötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä. Hänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa "luonnettansa": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen puukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki, paljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan rikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin ajalla.

Sormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan sitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta mammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen hienoa ystäväjoukkoansa.

— Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!

Olut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.

Hänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.

Mitä oli tehtävä?

Hän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä otti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa raittiuslupauksensa Helsingissä.

Olut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi hän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden varjoon rannalla.

Hän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen lymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja katseli ympärillensä.

Kivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän pajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi käsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.

Leikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen oli tultu iloisemmiksi.

Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös, hymyili… jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.

Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä, mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.

Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä. Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.

Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.

— Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.

Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa loppuun.

Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen, vienosointuinen.

Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista tuntemattomuuttansa.

— Kuka sinua on opettanut laulamaan?

— Ei kukaan, — kivakasti ja poiskäskeväisesti.

— Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.

Äänettömyys.

— Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.

Ja realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin voimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän saisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.

Suureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen, vaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas loistaville silmillensä.

— No, nyt on sinun vuorosi, — sanoi hän, lopetettuansa.

Tyttö kääntyi pikaisesti pois.

— Etkö osaa joitakuita?

Äänettömyys.

— Kyllä minä osaan — yhden — pitkäveteisesti ja viivytellen.

— Se on parempi kuin ei yhtään.

Realisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö hän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.

— Eräällä miehellä oli hyvä vaimo…

— Noo?

— … joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä piti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää huolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän kuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti huonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen riepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui siihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän kolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin keittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni nuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän tahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: — Jumala siunatkoon sinua Paikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri solminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.

— Katsos vaan! — ajatteli realisti pettyneenä. — Uh, se ei ollut luontoperäistä, tuo.

Ääneensä sanoi hän: — jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.

— Sellaisia ovat miehet.

— Mitä sanoit?

— Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.

— Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?

Äänettömyys.

— Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin, että saan sinuun katsoa.

Hän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.

— No no, mihin menet?

— Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.

Realisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.

— Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän sinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää…

Tyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän harmista.

— Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?

Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".

He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä, kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.

Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.

— Mari, — sanoi hän. — Sinä et ole niinkuin — (hän taittoi sanansa) — niinkuin… yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin kaunis, synti on, että…

— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?

Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen silmäyksiänsä.

— Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien pitäisi seistä hänen takanansa.

— Hei! — huudettiin pellolta. — Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.

He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.

— Mari, — alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa — kyllä kai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja käsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon kiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan…

Hän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta lyönnistä.

Hän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin, varjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle. Purje lähestyi.

Tyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän juoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.

— Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy miellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä vartalo! Synti, ikuinen vahinko… Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen eteensä.

Sorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.

Venhe oli tullut rantaan.

Rannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, — nurmikukkia kukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies leveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa kävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa kävelykepillänsä.

— Tuhat tulimmaista! — mutisi realisti.

Kiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi hänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt nyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja pyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.

He pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi takaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat viljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.

Realisti tarkasteli heitä salaa.

Heillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat — rentomielisyydestänsä huolimatta — kaikissa liikenneissänsä sitä hentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.

Heidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa: leveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä kasvonjuonteilla.

Hän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja kuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes hän vihdoin katosi niiden sekaan.

Realistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi levähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen selkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui metsään…

Miksi seisahtui hän yht'äkkiä?

Käsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo uljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.

Realisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin tunsi hän päätänsä huimaavan.

Mitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?

Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista, häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: — katsokaa meitä! Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?

Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.

Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.

Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti, saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?

Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.

Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.

Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän vesakon lävitse lähellä penkerettä.

— Mari, — sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. — Seisahdu, Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken… yhdessä… erään… vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.

Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja tuijotti häneen.

— Mari — sanoi hän hellästi, — (hän oli niin sanomattoman herttainen peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), — minä voin auttaa sinua… Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän sinusta…

Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.

Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.

— Mitä… mitä… tämä… merkitsee? puhkesi realisti viimein sanoihin, änkyttäen harmista.

— Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! — ärjyi olkihattuinen herra. — Pois täältä!

Realisti julmistui.

— Päästäkää irti tyttö! — läähätti hän, polkien jalkaa maahan.

— Pois! — kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.

Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen ja lausui hammasta purren ruotsiksi:

— Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas. Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.

Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen perästä katkeamattomaan nauruun.

Realisti punastui ja vaaleni vihasta.

Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.

Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä viehättävällä hymyllä.

— Tervetultua, serkku, — sanoi hän ruotsiksi. — Minä olen Bertha von
Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta…

Kuvaelma.

— Mutta… mutta… mutta, — änkytti realisti.

Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.

— Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla fennomaani, — sanoi serkku Bertha leikillisesti, — voi joutua siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, — tämä yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.

Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.

Ajatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.

— Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, — sanoi hän.

Merkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä niistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.

Tyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.

— Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava peljästykseni, kun mustalainen… Mutta en ollut tahtonut jäädä osattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt olen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty rikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja hymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin harvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu ylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän valosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan muotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.

Taaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot vapisevat huulet.

— Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni on sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin kohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin… Kun te niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi minut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko elämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.

Hän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja ruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin poiskääntymättömissä silmissä.

Realisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein järkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.

— Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?

— Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut puhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä sovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään käsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja…

Realisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin olkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä unhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri. Etsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua vastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti huomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin, ihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta tyttöä.

Vähän punastuen jatkoi tyttö:

— Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.

Täten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.

— Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä ja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi uuden sukulaiseni kanssa.

Sukulaisen?

Realistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.

— Täti on tietysti saanut meidän korttimme? — lausui Bertha.

— Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi levottomana hänen sulhasensa dosentti. — Toden mukaan sanottuna, olivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut aavistaakaan…?

Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti olisi voinut aavistaa…?

Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.

— … Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö, josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin huolellisesti kasvatettu!… hänen äiti-raukkansa!

Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.

Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla paikalla.

Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja ryhmysauva kädessä.

Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.

— Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani.
Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!

Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut avonaisen mielen tällaisille kärsimisille…

Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi lähestymistänsä.

Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä, mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.

Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.

Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:

— Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?… Koska me saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?… Ja minä ajattelin tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi…

II. MAMMONAN ORJUUS.

Kertoeli Aleksis Raunio.

Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine, rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka, näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden Herralle.

Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren, johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta ulkona myös veisaavain lintusten ääni.

Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.

Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää — ja harva lienee, joka sitä ei tee — hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.

Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.

Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa. Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.

Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista. Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat, tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun ilta-ilmaan.

Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.

Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana, joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.

— No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?

— Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy pakoittaa konk…" En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo semmoisia sanoja päästää suustaan.

— Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana Annaksi nimitetty. — Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku onnettomuus senlisäksi isää vielä — — —.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva", juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen turpeelle istumaan — mitähän merkillistä siskoksilla taas on pakinoimista, — kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan? Vaan se olisi liian aikaista. Eihän — — —

— Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa, vastasi kysytty.

— Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa? Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? — Kysymys oli hyvin pilkallinen.

— Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. — Vaan kuulkaas, kellot kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.

Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän käsipuolessaan kiinni.

— No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist… tuota, onko hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?

Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva"
Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. —
Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö
aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte — — —

— Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.

Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan, vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri kasvaa".

* * * * *

Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä, nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.

Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä. Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni, huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt "varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi, hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen, näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla, urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon, vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa rikastumaan päin.

Vierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja tanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin mietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. — Tavallisesta sahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin tukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä olevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi edukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien onnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän sahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi maakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten, jos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.

Niinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia kirkolle päin.

— Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan riita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; — Tammis-paha kärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk. Nyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.

— Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja sain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti välikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.

— Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy lyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka vaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.

— Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime viikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen tunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä puolestani anna tiimaakaan armoa.

— Vai niin. — Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun saamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä häntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan. Koppanajaossa olen minäkin mukana.

Keskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni jo sanoi:

— Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.

— Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo.
— Toden totta, Tammisen täytyy tehdä vararikko.

Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.

Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita saada semmoista paratiisia itselleen.

Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei heidät huoneisin.

Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.

Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän kirkkoa sisältä uudistettiin.

Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään tietoa.

Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse, karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.

Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.

Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan, kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.

Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle mieluisia vieraita; — edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi hänen yrityksiään — otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.

Teevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita vaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen päätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone, viinaverorahojen käyttämistä j.n.e.

Ehkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti päihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota senkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään kallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa liian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi mullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna Mattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen yhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja viinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta innostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä niskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:

— Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?

Tamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien ääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.

— Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja laittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä muistutuksesta.

Isäntä tietysti itse "meni näyttämään tietä", ja niin oli kohta kaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.

Manni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta vasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan puheeksi.

— Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven metsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. — Minä eilen kaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun tapanneet.

— Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli ensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän: mitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?

— Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni kuivasti.

Se oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon koukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin ropoakaan soisi Tammiselle korvausta.

— Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, — tuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.

— On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä kylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, — viime viikolla tulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne 3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?

— Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, — mutta eihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.

— Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin olevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa, jos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä ruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä hetkellä kopata tarvittavat rahat.

— Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; — sitä paitsi sain
Kyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.

Repo tuli suolana kipeään silmään.

— Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa pikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen markkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta laivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä kysyy.

— Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; — vaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä nahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä. Nyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja. Syyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000 markkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen kiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.

— Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä vararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka vähän peläten, esitellä.

— Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; — nyt jos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä suutaan.

— Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin eivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon niistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja kolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani. Kyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.

— No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä kääntäen puheen toisaalle, — sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli lopullisesti maksamaan?

— Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan ostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.

— Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.

— Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.

Jos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan kohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan peräti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta kavaluutta muissa löytyvän.

Nyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet tarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa paremmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja omaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa — semminkin kun konjakki karafiinista oli loppunut — ja läksivät matkaansa. Vieraiden ollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa kenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:

— Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin — tuota — varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. — Helkkarin huonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. — Kyllä minä muusta pidän huolt — yhyi!

Repo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen itselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän vastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää tuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?

— Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.

Miehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin askelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi hetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. — Monelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus itse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi pisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.

Seuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa vähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti alakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa kukaties vielä mimmoisia juonia.

* * * * *

Huomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean työhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä kirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä. Se oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies vaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku kirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja ja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies Mannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää vieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen käskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä ikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa, että, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin seuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut suurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin sivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin hyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut, että nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä, joita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.

Nimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten päämiestään.

— Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja nousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen eteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.

Toisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen nimi pannaan alle?

— Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu "anonymikirje".

Lipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia virkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen puolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.

Nyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: "Säästöpankille N. kaupungissa".

Kohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. — Olisiko herra vallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.

— Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka juohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset Kuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari niiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.

— Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.

— Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa, jatkoi vielä nimismies, — meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan pitoon. — Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä ja läksi.

Lipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin. Päätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa tapauksissa mielellään apua antavan. "Aamusiisti" toverin seurassa oli hyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi päivää tipposen tiehensä.

Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa, vaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili erästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo mennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo Lipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn esineenä.

— Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. — Tässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä, ottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta saamisensa ajoissa uloshankkimisesta.

— Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen, kruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.

— En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan vaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas sen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa. Näinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? — Kun mies ei tähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun asia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa mutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara sisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.

Manni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa nuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen toverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai kohtuuttomuutta.

* * * * *

Levottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana yövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo olivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä ja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa sälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen työnjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:

— Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi olla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?

— Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; — kun ammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt liossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit aikaisin Lokakuullakin.

— Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa raskaan taakan sydämeltäni.

Silmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen hyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin vielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla senvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä olivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen viikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen tulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa levollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat raha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti mieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui hän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.

Aluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila kätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.

— Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen, hetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.

— On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

— Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti
Tamminen. — Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?

— Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä silmäillen Tammista.

— Että — että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä vihdoinkin vastanneeksi.

— Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna teeskentelemättä; — kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.

— Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.

— Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.

— On — ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.

— Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.

* * * * *

Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla, Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään. Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista. Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä, osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.

Ukko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi kylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun Kuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen nykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman Niemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon veljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille ja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma numero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä suorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja siitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja Klaara. — Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä oli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella, moni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän hän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat possakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys torpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina hevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja lisäilleet. — Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu kansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä laittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja loiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä koulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun käytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan varallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin tulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi Tammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja nuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon toimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran suhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan olivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön, joka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse oli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli suurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies kaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin esiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva tosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät vähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä tämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian siveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön. Lahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan leikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli rouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen kertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin, puristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä, koettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy tuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin ymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan sai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.

Ukko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti maksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista kuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset luulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten tahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.

Klaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei hän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien sydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa käydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja siskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen kohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman liekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään sitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän tyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja jos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö hänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan kuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön käsiksi käydä.

Niin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä vuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika löylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin sai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt muuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle kuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten, sillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.

Muut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin viraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi ollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa perästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset melkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina kevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka ja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli kivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää mahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä lisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta. Heti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän "ruuville". Sitä hoiti nyt torpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja hän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila keväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. — Vaan hän ei tuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun kruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen täysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.

Noille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan kun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun, taisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä punettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta ennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen käsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.

* * * * *

Nyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.

Mattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo samana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen työhönsä toistaiseksi.

Vielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli N. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä olevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua: olihan velka hänelle luvattu "seisovaksi lainaksi", kunhan vaan korot säntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.

Tamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000 markasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista silmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin syyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti heti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen Viipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle kiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias Revon kanssa makeasti nauroivat mokomalle "sukkeluudelle".

Ahdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää käsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa. Kokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan "sattunut olemaan" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen vältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen oli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä kirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos. Kun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua, vastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:

— Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan koko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan vaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin muutkin.

— No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin astuskeli kotiansa kohti. — Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan haloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla lähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä Jumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä lainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla Mannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse siitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.

Tamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa levollisempi kuin koskaan ennen.

Viikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle Viipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden. Heti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita vastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun urakkasumman käteensä.

Vieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän entistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle hinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen ripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti tavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.

Niemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota kukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi Tamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla tekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle Lipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka seurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan kaivellen:

— Kenen halkoja tässä mitataan?

— Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin kaupatuita, vastasi Tamminen.

— Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen nojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi takavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista kalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja teille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen. Papereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.

Toimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois soutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan Kuusniemen rannalle.

Mitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen päivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä kaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.

Kaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan hyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja kysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se oli olevinaan "seisova laina".

— Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette talon pian arvottomaksi.

— Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.

— Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.

— Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.

— Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.

Tamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään kiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen päinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla, läksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa suhteissa lähteä voi.

Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja Kuusniemen rannalta matkaansa. — Siitä riemusta Manni samana iltana Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.

Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen maakauppias Revolta.

* * * * *

Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan. Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet tekemättä.

Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla. Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.

Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi 24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.

Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet, irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.

* * * * *

Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.

Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi hän:

— Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki, kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin, Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin mieltäni katkeroi.

Anna ei antanut kättänsä. — Olisin siihen suostunut muutama kuukausi takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen tytärtä Tammiston emäntänä.

Tammisen silmät suurenivat. — Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.

— Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. — Yltäkylläisyyteen en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.

Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen toisensa edestä solmittu.

* * * * *

Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin, sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä, sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne melkein sukupuuttoon menetti.

Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi Manni näin teki.

Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi, ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet. Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana. Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.

Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.

Nimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut rahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota vastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa miehensä tiukalle.

Seuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari Tammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat tiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin tietämättä huutokauppaan.

Ensin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen toisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan pesälle 2,000 markkaa.

Nyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti mitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.

— 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.

Manni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet selän takana levollisena.

— 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark. kolmas — — —

— 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat tavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.

— Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.

— 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.

— 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat todella lyötävät lautaan heti.

— Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.

Mannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa? mietti hän, vaan huusi 4,500.

Nahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti 6,000:teen markkaan.

Manni raivosi. — Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian luopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:

— 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas kerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?

Ei jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.

Vasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.

— Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut kaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut, vaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä en ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.

Manni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.

Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää rihkamaa.

Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.

Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.

— Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois, tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. — Minä kaikissa tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin tarpeisiin.

— Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; — etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".

— Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.

Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen olisi samalla sisälle astunut.

Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin, kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:

— No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.

— Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.

— Mikäs estää? kysyi Manni.

— Eikö myydä? kiljasi Repo.

Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:

— Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette opettaneet.

— Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua tunsi.

— Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.

Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.

— Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti
Manni.

Mies myönsi.

— Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että panette puumerkkinne tähän paperiin. — Sen sanottua veti Manni esille pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä, vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan, josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin, joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt ollenkaan tutustua.

* * * * *

Muutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen. Ovella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla tuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa pitkin laattiaa.

— Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua kohtaan, kysyi Salojärvi.

— Ei rahtuakaan, vastasi Manni, semmoisia konnia, kuin sinä olet, täytyy opettaa "ypykkää" hyppimään.

— Mutta enhän paperia noin hirveäksi aavistanut, muistutti Salojärvi.

— Juuri senvuoksi vekselin otinkin, vastasi Manni. — Minä tunnen sinun kaltaisesi miehet liian hyvin, antaakseni itseäni vetää nenästä. Kruununvoudin konttorissa sitä paitsi odottaa sinua matka- ja eväsrahaksi ai'otut 100 markkaa. Jollet heti lyö saatavaani lautaan, lähdet jo tänään läänin vangistoon. Vekselilaki ei muuta valittavaa tiedä eikä tunne. Sinulla on rahaa, sen tiedän ja älä luulekaan, että minun petät, niinkuin petit Tammista.

— Mutta eihän teille koko juttu maksanut kuin jonkun markan ja nyt kiskotte minulta 2,000 markkaa, muistutti Salojärvi.

— Juuri senvuoksi onkin riemuni saada sinua vanha roisto tanssittaa, lohdutti Manni. — Ja nyt pitkät puheet pois ja pellolle, jollet heti lyö rahoja lautaan.

Salojärvi-parka raapi korvallistaan "mokomalle sukkeluudelle", sillä oli se kuitenkin totta eräämpi hänen omaa tekemäänsä. Vaan eihän siinä mikä auttanut kuin kaivaa rahat esille ja alkaa lukea vaan.

Manni istuutui.

— Summa on täysi, mutta korot puuttuvat, sanoi hän.

Korot laskettiin 8 % mukaan, jonka Manni sanoi itse pankkiin kaupungissa maksavansa ja huokauksella maksoi Salojärvi nekin.

— Nyt lainkäynti-kulunkini ja matkani kaupunkiin, muistutti Manni.

Salojärvi intti vastaan.

— Sama se, jos et niitä maksakaan; siinä tapauksessa en anna vekseliä luotani. On maailmassa piiskoja, jos on koiriakin, tuumi Manni.

Salojärven täytyi siis suorittaa viimeksi vaaditutkin, sai paperinsa vihdoinkin kuitattuna takaisin ja lähti nyrpein mielin Mannin kamarista.

— Minulle taitaa todella tulla pakoksi muuttaa nahkuritehdas pois
Tammistosta, sanoi Manni Lipposelle, kun he taas olivat kahdenkesken.
— Tuo helkkarin kaupunkilainen kiskoi sen ostosumman niin korkealle,
että Tamminen väkisenkin saanee pitää tilansa.

— Minne sen aiotte sitte muuttaa? tiedusteli toinen.

— Sepä juuri onkin kysymys, oli Manni hätäilevinään. — Vaan minulle pälkähtää eräs ajatus päähän. Onhan teillä vanha asuinrakennuksenne joutavana. Vuokratkaa se minulle niin muutan tehtaan siihen.

— Joutaa se, tuumi Lipponen. — Saatte ruveta vaan, vaikka heti muutos-puuhaan.

Asia siis lopullisesti päätettiin. Vaan Manni oli jotakin hoksaavinaan, kun hän äkkiä kysyi, oliko Lipposen rakennukset vakuutetut palovahinkoa vastaan.

— Ei muussa kuin pitäjän yhteisessä palovakuutuksessa, vastasi
Lipponen.

— On sekin hyvä, vastasi Manni, vaan nyt kun tehtaani siihen muutan, tulee vaara tietysti ainakin kappaletta suuremmaksi. Neuvoisin teitä vakuuttamaan rakennuksianne kaupungissa johonkin ulkomaiseen yhtiöön. Sen minä ainakin teen nahkuritehtaan ja Mattilan torpparakennusten suhteen, joihin tuumaan asettaa kuivan verstaan. Jos sitte vahinkokin tapahtuisi, voisi semmoisesta vetäytyä omillaan ainakin.

Lipponen oivalsi asian laidan heti. Ymmärtäen että tuommoinen "vahinko" olisi Männille mieleen, sanoi hän:

— Semmoinen tapaturma on hyvin mahdollinen. Esimerkiksi Luoma, entinen maakauppias täällä ennen Repoa, kun piti talonsa vakuuttamatta, ei saanut sitä syttymään, vaikka olisi sytyttänyt, vaan niinkohta kun vakuutti omaisuutensa paloi se myös heti poroksi.

Manni oli tyytyväinen, että hänellä oli niin ymmärtävä käskyläinen. Päätettiin siis, että Lipponen heti vakuuttaisi talonsa johonkin ulkomaiseen yhtiöön ja Manni taas nahkuritehtaansa ynnä Mattilan rakennukset toiseen ja kun Lipponen valitti itseltään puuttuvan vakuutus-maksuksi rahaa, sai hän inttämättä Mannilta tarvittavan summan.

Miehet luulivat saaneensa keskustella kenenkään kuulematta, vaan raollaan oleva ovi avaantui selälleen ja kynnykselle ilmestyi nyt talon huolestuneen näköinen rouva.

— Etteköhän te miehet puhu päätänne poikki? muistutti hän; — minun mielestäni oli teillä jotenkin kamalat puheet ja kamalat lienee aikomuksennekin.

— Mitä sinä Selma miesten asioista ymmärrät? tiuskasi miehensä äreästi; — parempi olisi, kun pysyisit kyökkitoimissasi, kuin vaanisit minun puheitani ja tekojani ovien raoista.

— Kumpa tuo vaaniminen edes palauttaisi oikeuden ja velvollisuuden tunnon rintaasi ja panisi sinut miettimään, mitä tekojasi voit Jumalan ja ihmisten edessä vapaalla omallatunnolla vastata, olisi paljon voitettu; vaan se taitaa olla jo lopen myöhäistä, huokasi rouva.

* * * * *

Sivumennen mainitsemme vaan ylläkerrotun täydentämiseksi, että ennen pitkää olivat Kuuspellon rakennukset vakuutetut 4,000:sta, talossa oleva irtain 2,000, Mannin nyt vielä Tammistossa sijaitseva vaan piakkoin Kuuspellolle muutettava nahkuritehdas ja työn alla olevat tavarat 25,000:sta sekä Mattilan torpparakennukset 1,500:sta markasta. Kaikki kävi hyvästi päinsä, koska asiamiehet kaupungissa uskoivat omaisuuden todella olevan vakuutettujen summien arvoisen ja olihan äsken sanomalehden ilmoitus-osastossa ollut erittäin kehuva ja kiittelevä lause nahkatehtaasta ainakin.

Kohta alettiin myös Lipposen vanhaa asuinrakennusta tehdasta varten korjata. Pullistuneet seinät oi'ottiin, katto laitettiin ja ammeen sijoja ruvettiin kaivamaan. Oli aikomus niin pian kuin mahdollista saada tehdas uuteen paikkaansa muutetuksi sekä käyntiin myöskin. Lipponen oli kaikissa näissä puuhissa Mannin oikeana kätenä ja hyvästipä työ edistyikin; eihän raha puuttunut ja koska laitos oli korkeasti vakuutettu, täytyy sille myös antaa niin muhkea ulkomuotokin ja sisustus, kuin suinkin mahdollista, sillä saattoihan jonkun palovakuutus-asiamiehen päähän pälkähtää tulla tehdasta tarkastamaan.

Yksi seikka kummastutti naapureita. Lipponen alkoi ryypiskellä todella, ensin yksikseen ja salaa, sitte yhä julkeammin, joten hänet usein nähtiinkin kyöränä päihdyttävistä juomista. Kun hän usein täten teki itsensä kykenemättömäksi asioitaan toimittamaan, olivat tietysti ansiotkin huonot, ja taloudenkin asiat menivät menojansa, joten vaimon ja lasten täytyi turvautua useasti naapurien hyvyyteen, sillä kotoa leipä puuttui. Nimismiehen talo toistaiseksi ainakin näkyi olevan puutetta kärsivälle perheelle hyvänä turvapaikkana. Manni osoittikin tässä suhteen harvinaista auliutta ja rouva taas armahtavaisuudesta mielelläänkin auttoi, sillä heiltä ei todella puuttunut varoja auttaa tarvitsevia.

* * * * *

Talvi on jo voittopuolella. Uuden nahkuritehtaan rakennukset ovat jo siihen määrään valmistuneet, että vaan ammeet ja li'ossa olevat tavarat ovat siihen muutettavat. Manni muuten ei ollut tehnyt tehtaansa kanssa huonoja asioita. Jonkun tuhannen oli hän jo nahka-tavaroilla saanut, joskopa työmiesten palkatkin jotakin vetivät.

Eräänä päivänä lepäsi nimismies Manni käärityin päin salinsa sohvalla.
Rouvansa istui kiikkutuolissa sohvan vieressä lukien kuuluvasti Uutta
Testamenttia.

Manni oli edellisenä iltana palannut parivuorokautisella matkaltaan kaupungista. Kotia tultuaan oli hän valittanut kovaa päänkipua ja että oikean käden sormiaan ja oikeaa jalkaansa omituisesti pisteli. Vaimonsa tiesi kyllin, mistä tuo tauti oli kotoisin: ei muusta kuin siivottomasta elämästä ja valvonnasta. Vaikkapa vaimoparka halveksikin miestään, ei hän kuitenkaan voinut olla hänelle antamatta sitä hoitoa, kuin hän suinkin voi. Olihan Manni kuitenkin kaikkine virheineen hänen pikku lastensa isä, jopa hän miehensä pyynnöstä lueskelikin hänen vuoteensa ääressä yhtä ja toista. Nyt oli hänellä käsissään Uusi Testamentti. Miehensä oli liian paljon ruumiillisesti ja hengellisesti runneltu, voidakseen estää vaimoansa lukemasta sitä kirjaa, mitä hän enimmin oli halveksinut ja vähimmin olisi tahtonut kuulla.

Selma-rouva luki tahallaan seuraavia kohtia:

    Älkäät tavarata kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat
    ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat;

    Vaan kootkaat teillenne tavarata taivaassa, kussa ei koi eikä
    ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta.

Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne.

Ja taas edelleen toisesta kohdasta:

Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais, ja sielullensa sais vahingon? taikka mitä antaa ihminen sielunsa lunastukseksi? Sillä ihmisen Poika on tuleva Isänsä kunniassa enkelittensä kanssa ja silloin hän maksaa kullekin töidensä jälkeen.

— Aih! ennätti Manni vaan kiljaista ja suunsa vääntyi väärään oikealla poskelle päin. Hän koetti nousta ylös, vaan oikea kätensä ja jalkansa eivät enää tehneetkään palvelusta. Vaimonsa koetti häntä auttaa istumaan, vaan se oli turhaa vaivaa. Manni, jonka koko oikea puoli oli halvautunut, se nyt nähtiin selvästi, vaipui hervotonna sohvalle jälleen.

Nyt tuli Niemelässä kiire. Perheentuvassa asuva loisnainen oli kuppari ja hieroja ja tämä kiireesti haettiin ensimäistä apua antamaan, sill'aikaa kun Lipponen nimismiehen parhaimmalla oriilla laitettiin kaupunkiin lääkäriä hakemaan. Vaimo ryhtyikin heti työhönsä ja puolen tuntia linementeillään sairasta kuvetta hierottuansa rauhoittuikin Manni siihen määrään, että hetkeksi nukahti. Vaimonsa istuutui vuoteen viereen ja kyynel toisensa perään tipahti kalveille poskillensa, kun hän silitteli polvensa juureen hiipineen vanhemman tyttösensä käheröitä hiuksia.

— Onko isä kipeä? uteli pienokainen.

— On, vastasi äiti; isä on kovasti kipeä ja tuskin hän siitä enää paraneekaan.

— Eikös isä sitte enään konsaan lähde pois kotoa, jota sinä äiti aina niin pelkäät? kysyi vielä lapsi.

— Jumala tietää; ei taida enää päästä, oli äidin surullinen vastaus. Hetken perästä hän liitti: mene nyt hiljaa Yrjön toveriksi ja leikkikää siivolla, että isä saa maata.

Ajatellessaan niitä surun, ehkäpä puutteenkin päiviä, jotka nyt saattaisivat kohdata ja kuinka hän ehkä pitkiksi vuosikausiksi tulisi kytketyksi sairaan vuoteen viereen, ei rouva-parka voinut olla silmiään nenäliinallaan peittämättä ja itkemättä katkerasti. Siitä hän vasta lakkasi, kun kuuli miehensä yskimisen ja katsahtaen häneen päin, silmäili tämä häntä omituisesti kiiluvilla silmillä. Vastapäätä sohvaa oli suuri salin peili, joka riitti laattiasta melkein kattoon saakka. Tähän nyt Manni loi kummalliset silmänsä ja katsoi siihen silmäripsiäänkään väräyttämättä.

— Näetkös Selma peilissä mitään? kysyi hän, nähtävästi ponnistaen saadakseen sanansa kuuluviksi.

Rouva katsoi osoitettuun paikkaan. — En näe siinä sen kummempaa, kun sinut sohvalla lepäävänä ja itseni sinun läheisyydessäsi istuvana, vastasi hän; — vaan mitäs enempää siinä pitäisi näkyä?

— Minä näen uuden nahkatehtaani, sopersi Manni, — katso kuinka komea se on, — — se on vakuutettu suuresta summasta, — — vaan ei se ole puoltakaan sen arvoinen.

Rouva katsoi kauhistuksella mieheensä, joka hetken kuluttua jatkoi, yhä tuijottaen peiliin:

— Nyt se palaa! Herra Jumala, se palaa! Ja minä käskin, — — Lipponen, sinä rakkari, — — — odota vähän, elä sytytä! — — Auttakaa — — hyvät ihmiset! Perkele riivaa toisinaan syntistä kurjaa. — — Lipponen, sammuta paikalla — — tai minä tapan — — — minä panen sinut virattomaksi — — sinä vanha roisto — — — murhapolttaja!

Mannin näkö ja kaula olivat tuskanhiestä vesimärät, kun hän silmänsä ummisti. Vaan sittekin jatkui hourailemisensa:

— Se palaa — — vanha rani! — — palakoon — minä saan rahaa — — — paljon rahaa — — maksan velkani — — maailman voittaisi — — — vahinkoa sielullensa! — — missä on sielu? — — — nahan ja lihan välissä — — — aih!

Kummallinen nytkähdys väristytti koko ruumista, rinta kohoili ahkerasti, sitte vielä hetken perästä toinen ja heti kolmaskin nytkähdys: silmäluomet avautuivat vitkalleen puoleksi, samoin huuletkin, syvä huokaus tunkeutui rinnasta ja Manni ei hengittänyt enää.

Muutaman tunnin perästä saapunut lääkäri ainoastaan sai todistaa, että nimismies Manni oli sydämen halvaukseen heittänyt henkensä.

* * * * *

Viikonpäivät ovat edellisestä kuluneet.

Pistäydymme taas eräänä iltapuhteena Tammistossa vanhain tuttaviemme luona. Tamminen ja Anna Mattila ovat jo kuukauden ajan olleet onnellinen aviopari.

Merkillisesti ovat asiat ja ihmismielet sitte viimein muuttuneet. Tuomarin erikoisella luvalla on Tamminen matkustellut ei ainoastaan lähellä olevassa kaupungissa useampia kertoja, vaan myös lääninhallituksessa saamassa asioitaan siihen kuntoon, kuin oma älynsä ja hyväin ihmisten neuvot ovat osviittoja antaneet. Pitäjän uusi, muutamia päiviä sitte saapunut nimismies on etenkin ollut hyvänä neuvon antajana ja hänenpä toimestaan rouva Selma Manni on antanut kopioittavaksi kaikki Tammisen vararikkoon kuuluvat asiapaperit, huutokauppapöytäkirjoineen y.m. Mitä Tammisen puuhat ovat aikaansaaneet, näyttää seuraava. Tuo edellisestä surkuteltava Klaara Mattila samoin kuin siskoksien isäkin elävät Tammistossa, sillä riittää siinä nyt taas työ kahdelle vieraallekin. Kyllölän isännän kukkaro on Tammiselle pyytämättä auennut ja senpä vuoksi onkin sorvaustyö entistä vankemmassa liikkeessä.

Kutsumuskirje Manni-vainaan hautajaisiin seuraavaksi päiväksi, on Tammistoonkin saapunut, sillä Niemelän rouva on alati katsellut Tammista toisilla silmillä kuin miesvainaajansa: hän oli alati Tammista kunnioittanut auttavaisena ja rehellisesti eteenpäin pyrkivänä miehenä, josta kaikki vilppi oli kaukana.

Sanottuna iltapuhteena istuivat Tamminen nuoren vaimonsa, Klaaran ja ukko Mattilan seurassa illallista nauttien. Talon emäntä syötti pikku Elliä ja kaikilla oli peräti hauska ja nauroivat sydämensä pohjasta kun lapsi joka kerta, kun lusikka läheni suutaan, ärjyi: ääh! ja tarttui kahden käsin siihen kiinni ja vei siten ruo'an suuhunsa. Tuota iloa olisi kukaties kestänyt kuinkakin kau'an, jos ei kummallinen kumajava "pläms"! olisi kaikunut huoneessa olevien korviin. Suu jäi tietysti kaikilta kiinni, kun höristivät korviaan. Taas kuului kamala "pläms" ja niitä ääniä sitte alkoikin sataa tuhkatiheään.

— Kirkon kellot, totta tosiaankin, puhkesi viimeinkin ukko Mattila sanomaan. — Noin juuri soitettiin silloinkin, kun Luoman kartano paloi.

— Olisikohan todella tulipalo kylässä? huudahti Tamminen ja töytäsi ulos. Muut paitsi nuori emäntä, jonka lähtemistä pikku Elli tietysti esti, ryntäsivät perästä.

Ulostultua huomasivat kaikki, että Kuuspellon päärakennus oli ilmitulessa. Tamminen vaan pikimmältään pistäytyi vaimollensa ilmoittamassa vaaran heistä olevan kaukana ja lähti juoksujalkaan ukko Mattilan ja Klaaran kanssa rientämään tulipalopaikalle.

Perille tultuansa näkivät he jo paljon kyläisiä paikalla, jotkut tosin sammutushommassa olevinaan, vaan suurimman osan kuitenkin joutilaana seisomassa. Lipposta itseään ei näkynyt, vaan kyllä vaimonsa, joka ehtimiseen hoki:

— Elkää hyvät ihmiset liiaksi vaivatko itseänne, te teette kuitenkin turhaa työtä!

Ja estääkseen tuota turhaa työtä, tempasi hän vesi-ämpärin erään miehen käsistä, kun tämä parhaallaan yritti valella vanhemman asuinkartanon palavaa nurkkaa.

Pilkkapuheitakin sateli sieltä ja täältä. Eräs kaupungissa opin käynyt suutari kysyi hyvin totisen näköisenä:

— Onko talo "ranvörsäkrattu?"

Kun tähän myönnettiin ja ilmoitettiin vakuutussummakin, virkkoi mies yhtä totisena:

— Sitte se varmaan palaa ja parasta olisi, hyvät ihmiset, että seuraisitte emännän järkevää neuvoa ja heittäisitte turhat pelastamiskokeenne sikseen.

Tamminen ennätti vaan nuo sanat kuulla, kun hän kiukusta tulipunaisena huusi:

— Oletteko te ihmiset todella niin kevytmielisiä, että annatte parjauksen saada niin suuren vallan, jotta kädet ristissä voitte antaa toisen omaisuuden mennä savuna ilmaan. Sukkelaan työhön joka kynsi, jolla on vähänkin ihmistuntoa rinnassaan.

Suurin osa töllistelevää väkeä seurasikin käskyä, vaan sammutuskoneiden vajavaisuuden ja veden puutteen vuoksi oli uusi asuinrakennus järkinään auttamattomissa ja turhaanpa vanhankin, nahkuritehtaaksi ai'otun, rakennuksen ja ulkohuoneiden kanssa tehtiin työtä. Sillä jälkimäinen, kerran alkuun päästyään, paloi kuin öljyllä voideltu ja samoinpa tapahtui Mattilan torpparakennustenkin kanssa. Tamminen, joka ainakin purkamalla tahtoi näitä pelastaa, pääsi apulaisineen hengen kaupalla katolta alas, kun asuintupa pelmahti ilmivalkeaan. Niin täydellinen oli tulen tuhotyö, että ennen puolta yötä ainoastaan savuavia hirsikasoja ja tulta kiiluvia hiililäjiä näkyi paikalla.

* * * * *

Seuraavana päivänä tapahtuneista Manni-vainaan hautajaisista ei ole muuta mainitsemista, kuin että Lipponen, joka myöhään yöllä muka oli saapunut kaupunkimatkaltaan, kyyneleet silmissä kertoi siitä kauheasta onnettomuudesta, joka hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän oli nyt kuin "karpeettomalla kalliolla" ilman kattoa päänsä päällä ikäänkuin "taivaan lintu". Moni tuota kuunteli pilkkahymy suupielissä, vaan useammat sydämessään kiroilivat tuota hävyttömyyttä, joka ilkityötään vielä ulkokullaisuudella koki peitellä. Tämä liiallinen valitus kuitenkin vaikutti sen, että ihmisten moraalinen tuomio oli hänen ylitsensä langetettu.

* * * * *

Jos Tammisen onnettomuus kävi "nuottien mukaan", niin sitä surkeampi loppu oli kauppias Revon ja Manni-vainaan pyrinnöillä samoin kuin käskynajaja Lipposen koukuttelemisilla Tammisen omaisuuden perään. Heti kohta alkavissa talvikäräjissä alkoi ankara tutkinto Lipposen tulipalosta, sillä tätä miestä pihisti kaupungista saapunut palovakuutusyhtiön asiamies ja vaati heti Lipposen vangitsemista tutkinto-ajaksi ainakin. Lipponen oli näet väittänyt palotilaisuudessa olleensa kaupungissa ja nimitetyn henkilön luona pitäneensä majataloa, vaan asiamies tämän vierasmiesten kautta näytti valheeksi sekä todisti, että Lipponen palotilaisuudessa piili noin virstan päässä Kuuspellolta olevalla metsäpolulla. Yksi kummallinen todistus toisensa perään ilmestyi ja jutun päätös oli, että Lipponen murhapoltosta tuomittiin kolmen vuoden kuritus-huoneesen samalla kun palovakuutusyhtiö vapautettiin palorahojen maksamisesta ja Lipposen vaimo tosin vapautettiin edesvastauksesta, vaan päätettiin hänet kuitenkin asiasta tietävänä epäluulon alaiseksi. Heti seuraavana päivänä saikin tuomittu miesparka kovasti raudoitettuna lähteä läänin vangistoon odottamaan hovi-oikeuden lopullista tuomiota.

Paikalla Mannin kuoleman jälkeen alkoi Niemelän rouvalle tulvata yksi velkomusasia toisensa perästä. Kaikesta näkyi, että Manni todella oli arvaamattomat summat velkaa. Ensin alkoivat kaupungissa ilmautuvat vekselivelat pihistää, senjälkeen tulivat Niemelään kiinnitetyt maksettavat ja nämäpä yhteensä karttuivat niin suuriin, että rouvan samoissa talvikäräjissä, joissa Lipponen tuomittiin, täytyi jättää vararikko-anomuksensa ynnä tehdä täydellinen luettelo veloista ja saatavista.

Tamminen tuota juuri aavistaen ja peläten oli jo ennakolta ryhtynyt varokeinoihin saada saamamiehensä täysin tyydytetyksi, niinkuin ennen on mainittu. Kun juttunsa oikeudessa esille huudettiin ja kaikki velkojat, myös Repokin tietysti, olivat läsnä, näytti hän, selvillä tileillä, mitä rahavaroja oli huutokauppojen y.m. kautta kokoontunut pesälle kuin myös todistuksen, että hän siltä varalta, ettei rahojen hoitaja Manni-vainaan pesästä täyttä vastinetta lähtisi, oli hakenut kuvernörin oikeudesta takuita vastaan toisen pesänhoitajan maakauppias Revon kiintonaista ja irtonaista omaisuutta sen verran takavarikkoon, jotta saamamiehet ainakin saattoivat olla täysin rauhallisina saamisistaan.

Maakauppias Revon näkö muuttui tuon uutisen kuultuaan suureksi kysymysmerkiksi. Vaan ensi hämmästyksen perästä hän alkoi oikeudessa syyttää Tammista "metkuista", "ketunkoukuista", "salakähmäilijäksi" y.m. mitä sylki ensi harmissa suuhun toi. Tästä oli vaan seuraus, että Tamminen vaati Revon loukkaavista puheistaan langetettavaksi siihen edesvastaukseen kuin laki ja asetukset tämmöisissä tapauksissa suinkin sääsivät. Sitte kun Tammisen läsnä olevat saamamiehet, jotka, paitsi maakauppias Repoa, jo ennen konkurssin istunta-päivää olivat olleet tilaisuudessa tarkastaa pesän tilejä ja huomanneet ne oikeiksi ja ettei kukaan penninkään vahinkoon jäisi, kunhan vaan toiminta kävisi niin nopeaan kuin mahdollista, oikeudessa olivat vielä antaneet loppu-lauseensa, jossa vapauttivat puolestaan Tammisen konkurssivalasta ja vararikon teostakin sekä päälle päätteeksi valtuuttivat hänet, joka varat paraiten tunsi, omain asiainsa selvittäjäksi ja kaupungista nyt läsnä olevan ja pesänhoitajaksi valitun säästöpankin johtajan apulaiseksi, käskettiin asianomaiset eteiseen oikeuden päätöstä odottamaan.

Repo, joka tähän saakka, paitsi edellä mainituita pistosanoja lausuessaan, loppuaikana oli ollut melkein tuppisuuna, kumarsi vielä nöyrästi ja pyysi vielä puheenvuoroa. Sen hänelle myönnettyä ja poismenossa olevien taas sisälle palattua, piti Repo pitkän ja jota joinkin hyvästi mietityn puheen korjataksensa ahtaita asioitaan, sillä hän jo monta päivää oli huomannut yleisen mielipiteen olevan häntä vastaan.

Hän ensin vastasi tuohon Tammisen vaatimaan edesvastaus-pyyntöön kunniansa loukkaamisesta sillä, ettei hän millään muotoa tahtonut (Revon ääni ja liikkeet olivat jotenkin pilkalliset) tahtonut millään muotoa niin rehellisen ja arvossa pidetyn miehen kuin Tammisen kunniaa loukata, hän, Repo, joka tiesi panna arvoa tosityölle ja rehellisille pyrinnöille. Sanoilla "metkut", "ketunkoukut" y.m. jotka Tamminen väitti hänen lausuneen, jos hän sen edes tekikään, hän itse ainakaan ei sitä muista, tarkoitti hän luultavasti sitä salaista "miina"-työtä, niitä salaisia ruutisuonia, mitä Tamminen oli tehnyt ja kaivanut hänen omaisuutensa alle. Olisihan Tammisen, niinkuin hyvän ja rehellisen naapurin ainakin, sopinut aikeensa hänelle ilmoittaa, niin hän kyllä aikanaan olisi kaikki asiat oikealle tolalle saattanut.

Hän puolestaan jyrkästi vaati Tammista lopulliseen konkurssiin ja että tämä nyt juuri pakoitettaisiin lain säätämään valaan varoistaan ja veloistaan. Kaikkein vähimmän hän siihen suostui, että Tamminen itse pantaisiin omiin asioihinsa "tonkimaan, sillä sittehän niistä vasta hyvä soppa tulisi". — Ja koska Repo katsoi, ettei liiallisuuteen tässä meneminen olisi ollenkaan haitallista, vaati hän itsensä vapauttamista tilin teosta siksi, kunnes Manni-vainaan pesästä oli täysi selvä saatu, että Tammisen hakema takavarikko-lupa, jos mahdollista, peräytettäisiin, sillä olihan hän, Repo, kiinteimistön omistaja, jota varainsa hävittämisestä ja paikkakunnalta lähtemisestä ei tarvinnut pelätä; ja lopuksi, että Tammiston tila kaikissa tapauksissa olisi tuomittava heti myytäväksi, tilaan kiinnitetyn säästöpankin velan maksamiseksi ainakin.

Puhetta kuultelivat kaikki suurella uteliaisuudella jopa hämmästykselläkin, usea kiusallisella pilkkahymyllä suunpielissä, vaan tuosta huolimatta, Repo vaan kiihtyi kiivaudessa. Sen loputtua lausui Tamminen lyhyesti:

— Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos maakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen useinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä kulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista omaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei. Semmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä varovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja oikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon vaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan muistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin säästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä "kahden kauppa, kolmannen korvapuusti". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa ole enää mitään tekemistä.

Kun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden puheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin iltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset käräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa loppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen otti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta aamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.

Melkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle. Oikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo sopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä tuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos vesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin jälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä rahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan pesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän hoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan yhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime syyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä muuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia asioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä varsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi oli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin tykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen valitus-osoitus.

Näin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa saanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja pontevasti kuin mahdollista.

Tammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon väkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen asiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei millään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi silmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille, kun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:

    "Ootkos velikulta pukkia nähnyt
    Wiipurin vallin reunalla?
    Sill' on pitkät ja paksut sarvet,
    Kilikalin kellot kaulassa."

— Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä juuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; — etkö suoriudu tiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.

Ja joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.

Vaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen pari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:

"Vanhan loikan riivatun minä — — —"

— Vai loikan, huusi vihastunut vaimo ja otti miestään kauluksesta kiinni, laittaen hänet kuin tallukan väkijoukon läpi. Repo horjui ja kiepui tuon lähetyksen johdosta vähän aikaa ympäri ja jäi lopulta nelinkontan pihalle katsomaan tuota rohkeaa viskaajaa, josta asemastaan hän kuitenkin katsoi parhaaksi kömpiä ylös ja hiipi luimussa korvin väkijoukosta ja pihaltakin pois.

Vaimo katsoi vielä uhkaavasti ympärilleen, rohkenisiko kukaan hänen teolleen nauraa. Toden totta näkyikin pilkallinen hymy monen huulilla ja ei vähemmin Tammisen. Tähän hän ensiksikin takertui kiinni.

— Jassoo herra Tamminen, kumoron; en ollut teitä huomatakaan, kuinkas nuori rouvanne jaksaa? paapatti hän. — Varmaankin hän jaksaa hyvästi ja yhä paksummasti tulee voimaan, kun pääsette rääpsimään meidän omaisuuden kanssa. Vaan älkää luulko, että me siitä köyhemmäksi tullaan. Meillä on vara lyödä lautaan, vaikka puolta enemmän minä hetkenä hyvänsä. Lohduttakaa rouvaanne sillä uutisella kotia tultuanne.

— Kenen suupaltti akka tuo on? kysyi uusi nimismies, joka ei vielä pitäjäläisiä niin tarkoin tuntenut.

— Se on kauppias Revon niinkutsuttu rouva, vastasi uusi käskynajaja, nuori Kyllönen.

— Vai akka! kiljasi vihastunut nainen, sinä itse olet housuihin puettu akka. Kyllä minä sinut, keltanokka, opetan kunniallisia ihmisiä sättimään. — Ja Revon vaimo todella tuli puimaan nyrkkiä nimismiehen nenän alle.

Nimismies seisoi vaan levollisesti keppiinsä nojaten ja sanoi kuivasti:
Kyllönen, viekää tuo nainen portin ulkopuolelle!

Revon vaimon kaikista terhistelemisistä huolimatta, tarttuikin Kyllönen naisen kynkkään ja talutti hänen sievästi pihasta ulos.

* * * * *

Kesä on taas ihanimmillaan kun vielä kerran pistäydymme Tammistossa tervehtimässä vanhoja tuttaviamme.

Paljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa muuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun konkurssipäätöksen johdosta — muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän itse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja heti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet Manni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että takavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen, joka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään tässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja samaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu auttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi enää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa käräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi kappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä kiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan sillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna ja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta lankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä liikettään.

Jo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut, maksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt toisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet toteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen, vaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen kolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos Manni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan vekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä vastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä oli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli ollut tekemisissä.

Kiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka käsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin vangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli vierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja oli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut korvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut yhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. — Muuten tämän asian likempi käsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta lyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti saivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan — 20 %. Ja siinä oli auttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.

* * * * *

Vaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna iltana Tammistossa. — Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon rakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle tehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja lukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä: Tamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä ja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka iloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten akkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain naisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa yötäkin.

Tammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi, niin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi kylän raitilta raikkaasti huutaa:

— Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!

Pidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.

Loppu.

III. SOKEA.

Kirjoittanut Aarne.

— Siis et kernaasti suo minun menevän kokoukseen tänä iltana, Feliks?

— Luonnollisesti menet, Liina kulta, jos sinulla on halua. Oikein hupaista on sitte kuulla suullisen kertomuksen kaikesta siitä lörpötyksestä, mitä noista illan keskusteluista tulee syntymään.

— Lääkärin sanat olisivat meille suurenarvoiset. Etkö sinä tahdo tulla mukaan?

Tohtori Feliks, leveähartiainen, vanttera mies, jonka katse osoitti käskeväisyyttä, hämmenteli kärsimättömänä kahvikuppiansa, otti sikarin tupakkapöydältä ja sytytti sen…

— Lääkärinä olen kylliksi järkevä pitämään koko kysymystä naislyseosta ainoastaan hetkellisenä oikkuna, — sanoi hän lyhyesti.

— Pelkäät liikaa ponnistusta?

— Pelkään kaikkea. Hulluuttahan olisi päntätä tytön päähän latinaa ja matematiikkaa. Se olisi yhtä paljo kuin jos täyttäisi lasiastian rautapainoilla.

— Mutta Huxley sanoo…

— Sisar kulta, älä vaivaa minua viisastelemisillasi. Minä tunnen kyllä nämä naisten korupuheet, joissa on vähän Huxley'tä, vähän Lecky'ä, ja jotka joku puuhaileva, parraton kirjailija on keittänyt kansantajuiseksi sopaksi "novelli-osastoon". Mene vaan kokoukseen, jos tahdot; enhän minä sinua kiellä. Mutta älä vaadi minulta harrastusta tähän kysymykseen. Minulla on, kuten tiedät, ylenmääräisesti työtä.

— Useinhan valitat, että äitien huolimattomuus ja taitamattomuus on saattanut lukemattomia pieniä lapsia liian aikaiseen hautaan. Etkö luule…

Veli piteli molemmin käsin korviansa.

— Nyt sekoitat kahta kokonaan eri asiaa toisiinsa, niinkuin naiset tavallisesti. Voitko todellakin olla niin lapsellinen, että uskot jonkun sinisukan latinan kielioppi taskussa ja kenties joku matemaatillinen problemi päässä, itse hoitavan lastansa? (Nimittäin jos joku mies olisi siksi hullu, että menisi naimisiin sellaisen kanssa, ja Luoja olisi siksi ymmärtämätön että antaisi semmoiselle lapsen). Ole varma siitä, että hän jättäisi halvat kotiaskareet — joihin hän tietysti lukee myöskin lastenhoidon — huolimattomalle palvelustytölle, joka hänkin ehkä vuorostaan rupeaa mielessänsä kuvailemaan naisen ala-arvoista asemaa, ja niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Minä luulen — sanoi Liina lempeästi ja vältteleväisesti, kuten hänen tapansa oli puhutella vanhempaa veljeänsä, — minä luulen, ett'ei kenenkään todellisen naisen äidinrakkaus kuolisi latinasta taikka matematiikasta.

Tohtori Feliks osoitti ylenkatseellisella silmäyksellä ylös kattoon.

— Ylä-kerrassa on meillä oiva esimerkki sinun idealinaisistasi. Kuinka hoitaa rouva Karm perhettänsä? Lapset juoksentelevat ympärinsä siistimättöminä ja likaisina kuin pienet villit. Minä tapaan heitä yhtenään portailla. Nuorin huutaa yötä päivää lapsikamarissa. Palvelustytöillä on alinomaa yhtymyksiä everstin miespalvelijoiden kanssa porttikäytävässä, tahi kutsuvat he vieraita iltaisin luokseen, sillä välin kun rouva juoksee yhdistyksissä ja lukee romaaneja. Mikä autuus hänen miehellensä!

— Latinako ja matematiikka siis ovat turmelleet hänen? — kysyi Liina hiljaisella äänellä.

— Luuletko että ne olisivat voineet opettaa häntä pesemään lapsiansa ja pitämään kurissa palvelustyttöjä? Tiedät paitse sitä itse paremmin kun minä mitä hän osaa ja mitä ei. Juokseehan hän teidän yhdistyksessänne, joka on toimeenpannut tänpäiväisenkin valituspäivän.

— Kaikilla aloilla on huonoja ja hyviä kutsumuksensa täyttäjiä. Jos oppi tekee perheenäidit kelvottomiksi, miksi eivät sitten kaikki rahvaan naiset ole oivallisia perheenemäntiä? Minkä vuoksi on niiden joukossa aivan yhtä monta siivotonta ja huolimatonta perheen-äitiä, kuin sivistyneidenkin joukossa? Eihän niitä ole mikään oppi pilannut.

Tohtori teki kärsimättömän liikkeen.

— Tiedät hyvin, Feliks, ett'ei rouva Karm, vaikka hänellä olisi koko maailman oppi, koskaan voisi olla hyvä perheen-äiti. Hän on parantumattomasti huolimaton ja huvinhimoinen. Ennenkun perustimme yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi, oli hän yhtä paljo poissa kotoa. Tiedät kyllä, että hän tulee kyllästymään meihinkin, kun hän huomaa, että vaadimme totisuutta ja kestäväisyyttä jäseniltämme.

Liinan ääni vapisi näitä sanoja sanoessaan. Harvoin puhuikin hän veljensä kanssa muusta kuin tämän sairaista tahi talouteen tarvittavista ostoksista.

Liina nousi ylös, pyyhkäisi vähä tomua kiiltävästä kahvi-keittimestä, ja ojensihe, katsomatta veljeensä, ottamaan hänenkin kuppiansa.

Veli antoi sen ja taputti häntä samalla olkapäälle.

— Lapsi kulta, luulet kaikkien käsittävän asiaa yhtä väkäiseltä kannalta kuin sinä. Sinä tahdot korottaa vaatimuksia naisen suhteen, toiset tahtovat niitä alentaa. Sinä tahdot ottaa häneltä pois turhamaisuuden ja pintapuolisuuden, ja antaa hänelle sijaan totisuutta, perusteellisuutta. Toiset tahtovat antaa hänelle samat oikeudet kuin miehellä on, vaan suovat hänen kuitenkin säilyttää kaikki heikkoudet, joita ilman moitetta on tähän asti kärsitty.

— Miksi tarvitsee meidän puhua minun mielipiteistäni?

— Yhtä hyvin sinun, kuin muidenkin. Ei sinun pitäisi koskaan puhua tästä aineesta. Sinä tahdot luoda jonkunlaisia naissankareja, jotka samalla kun tuudittavat lastansa, ratkaisevat matemaatillisia probleemeja, pitävät luentoja roomalaisessa historiassa, vieläpä kenties taistelevat jonkun armeijan etupäässä.

— Tiedät kyllä, Feliks, että liioittelet.

— Miksi niin? Oikeuksien ja velvollisuuksienhan täytyy olla samat. Jos tästä lähtien tahdot vaali-oikeutta, saat myöskin ottaa osaa asevelvollisuuteen.

— Kuinka voit sinä, joka olet lääkäri, ruveta laskemaan noin julmaa leikkiä? Jokaisen asevelvollisen äiti on kuitenkin jo tämän syntymisessä täyttänyt asevelvollisuutensa.

— Romantillisia keksintöjä! Näethän, ett'ette voi olla johdonmukaisia. Jätä siis koko asia. Nuo vanhat hyvät naiset, ne ovat juuri niitä, joita me tarvitsemme. He hoitavat perhettänsä ja ovat tyytyväisiä vaikutus-alaansa. He ovat terveitä ja onnellisia, eivät heikkohermoisia, eivätkä joutavia sure naisen "orjuudesta", "vapauttamisesta" ja muista tyhmyyksistä.

— Etkö edes oivalla vaatimuksia enemmän perusteellisen ja systemaatillisen kasvatuksen suhteen?

— En myönnä kerrassaan mitään. Vaimon vaikutus-ala on niin kaukana miehen vaikutus-alasta, ett'ei hänen tarvitse osata niin mitään siitä, joka miehelle on välttämätöntä oppia.

— Onpa hyvä, ett'ei sinulla ole tyttäriä, Feliks.

— Päinvastoin on se paha. Minä kasvattaisin tyttäreni kokonaan muuhun kuin siihen mikä koskee kirjoja ja kouluja. Naisella on muuta tekemistä. Kuta vähemmän häntä vaivataan tiedoilla sitä parempi.

Hän oli tyhjentänyt kuppinsa ja meni huoneesensa. Kohta sen perästä huusi hän sieltä: — Liina, jos rouva Berg Koskelta lähettää hakemaan uutta sidettä käsivarteensa…

— Emännöitsijä kävi jo täällä sitä hakemassa sinun levolla ollessasi, ja minä neuvoin hänelle miten sitä sidotaan.

— Hyvä. Oliko hänellä muuta kerrottaavaa?

— Hänellä oli mu'assansa rouvalta pitkä kirje, täynnä valitusvirsiä pään huimauksesta ja huonosta ruoansulatuksesta.

— Hän istuu sisällä, tuo ymmärtämätön olento, vaikka olen käskenyt hänen olemaan liikkeessä, koska hän ei enempi kuin muutkaan ihmiset kävele käsillänsä. Mitä vastasit hänelle?

— En tahtonut sinua herättää, vaan käskin hänen käyttämään…

— Hyvä. Haeta sisään turkkini ja katso että se on kunnossa. Minua on tultu hakemaan Rasilan neitien luo, Yksi lapsista kuuluu olevan sairaana… Joku vähäpätöinen vatsatauti kertomuksen mukaan. Luultavasti ovat he monisanaisia, niinkuin muutkin naiset. Älä siis odota minua tavalliseen tee-aikaan.

Hän pani oven kiinni, mutta aukaisi sen jälleen hetken perästä.

— Onko matami, joka hoitaa pormestaria, ollut täällä hakemassa raitistus-ainetta?

— On, minä annoin sitä hänelle.

— Missä on viimeinen numero saksalaista lääkäri-aikakauskirjaa?

— Latinalaisen sanakirjasi vieressä nurkkahyllyllä.

— Hyvä.

Liina istui taaskin yksin.

Se ei ollut mitään outoa hänelle. Siten oli hän istunut yksin vuosia ja kuukausia, viikkoja ja päiviä, aina siitä kun hän oli lopettanut koulukäyntinsä ja tähän saakka, jolloin hän oli kahdeksankolmatta vuotias.

Ihmiset pienessä kaupungissa länsirannikolla, missä hänen veljensä oli piirilääkärinä, pitivät häntä ja hänen veljeänsä sisarusrakkauden esikuvina. — He eivät edes tahtoneet mennä naimisiinkaan, ett'ei heidän tarvitsisi erota toisistaan — sanottiin.

Syy ei suinkaan ollut niin romantillinen.

Tohtori ei tietänyt muusta kuin lääkäritoimestaan. Hän oli tieteesensä kiintynyt, jäykkäluontoinen, ei käynyt koskaan seuroissa, eikä hänestä moni pitänyt. Hän oli aikoja sitten tottunut rauhalliseen arki-elämään sisarensa kanssa.

Liinalla oli tuskin yhtäkään mies-tuttavaa; hän oli harvoin poissa kotoa, harvoin yhdessä muiden kanssa. Hän oli käynyt araksi ja hiljaiseksi, käytti yksinkertaisia tummia vaatteita eikä koskaan ottanut osaa huvituksiin, jotka useimmille hänen sukupuolestaan, johonkin määrättyyn ikään asti, katsotaan olevan heidän elämänsä varsinaisena tarkoituksena.

Ei se ollut noiden huvien kaipaus, joka oli hänen lempeille silmillensä antanut tuon milloinkaan tyydytetyksi tulleen ikävöitsemisen katseen, ja joka vuosien vieriessä piti niitä yhä alaspäin luotuina. Se oli kaipaus elämänsisällöstä, kaipaus siitä tiedon ravinnosta, jota hän oli ikävöinyt aina lapsuudestansa saakka.

Veljensä oli kaunistelemattomalla vastahakoisuudella ja epäluulolla kuunnellut häntä, kun hän kuudentoista vuotiaana arasti lausui toiveensa saada jatkaa lukemistansa. Veli, jonka arvosteluun hän silloin sokeasti luotti, masensi hänet perusteillansa.

Tämä ei uskonut hänen palavaa tiedonhaluansa. Mitä aikoi hän tehdä tiedoillansa? Mitä ne hyödyttäisivät?

Hänen pyyntönsä saada edes veljen johdolla jatkaa, vastasi tämä lyhyesti, ett'ei hän suinkaan tahdo määrätä mihin sisar käyttäisi aikansa. Hänen kirjakaappinsa olivat kyllä tälle avoinna.

— Alota ensimmäiseltä hyllyltä ja lopeta viimeiseen!

— Mutta ilman johdotta, Felix…

— No, ethän voine pyytää, että minä uhraan aikaani sinulle. Tunnollinen piirilääkäri saisi kyllä laskea päivänsä 24:ksi tunniksi, ehtiäksensä suorittaa kaikkia virkansa tehtäviä.

Sen perästä ei Liina koskaan tämmöisellä vaivannut veljeänsä. Vanha uskollinen palvelustyttö oli itsevaltias hallituksessaan kyökissä. Kotiaskareet jättivät Limalle joutoaikaa kylliksi; eihän sitä ollutkaan paljo tekemistä. Senvuoksi luki hän, luki kaikkia mitä sai käsiinsä, kunnes tuskakseen huomasi heikontaneensa silmänsä ja tylsistyttäneen muistiansa. Voittona oli joukko järjestymättömiä tietoja, jokseenkin laveat kirjatiedot, jotka alinomaa olivat kesantona, hänen niistä saamatta korjata ja nauttia satoa.

Kauvan oli hänessä piillyt ajatus, että hänellä olisi taipumusta lääkärin toimeen. Hän luki kaikkea mitä ilman valmistavia tietoja taisi ymmärtää lääketieteestä. Huomiota herättämättä seurasi hän niitä tauteja, joita veljensä paranteli ja oli läsnä tämän toimittamissa helpommissa leikkauksissa. Vähitellen sai hän jonkunlaisen kokemuksen sairaanhoidossa, ja sitä veli välistä käytti hyväksensä, vaikk'ei hän siitä ollut tietävinään. Vuosi vuodelta vaivasi Liinaa yhä enemmän taitamattomuutensa ja kykenemättömyytensä edistymiseen. Hiljaisena ja sokeana haparoitsi hän päästäkseen ulos niistä labyrinteistä, joihin hän alinomaa joutui. Ja sillä välin tunsi hän, että jotakin vähitellen jäykistyi ja kuoleutui hänessä.

Hänellä oli eräs ystävä jo kouluajoilta, ainoa, joka häntä oli ymmärtänyt ja rakastanut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi, kun ystävättärensä joutui naimisiin erään papin kanssa kaukana Lapissa, ja hän ainoastaan kirjeiden kautta sai vaihtaa sanan hänen kanssansa. Kun hänen ystävättärellensä oli syntynyt ensimmäinen lapsi, kirjoitti tämä Liinalle ja kehoitti häntä antautumaan tuolle ainoalle lääkäritoimen alalle, mikä tähän asti oli naiselle avoinna.

— Nyt, kun itse olen sen kokenut, tiedän, että moni minun kanssani siunaisi sinua sellaisesta päätöksestä.

Liina oli ajatellut tätä kokonaisen vuoden, kunnes hänen palava halunsa päätti kaikki arvelut.

Hän puhui siitä veljensä kanssa, vaan tämä siitä sekä hämmästyi että suuttui.

— Sinäkö? Nuori tyttö? Sinä, joka olet saanut sivistystä ja hyvää kasvatusta! Muista, että tähän asti on totuttu siihen, että ainoastaan raa'at ja sivistymättömät valitsevat tuon ammatin.

— Sitä suurempi häpeä naisille, Feliks. Anna minun olla ensimmäinen sivistynyt nainen, joka huomaa, ett'ei mikään kutsumus pitäisi olla meille korkeamman arvoinen, kuin se, joka tekee meidät kykeneviksi auttamaan toisiamme elämämme tärkeimmässä, hirvittävimmässä hetkessä. Etkö itsekin ole ollut tyytymätön siihen huonoon apuun, jota usein olet saanut?

— Sisar kulta, sinä ajattelet asiaa liian romantilliselta kannalta, Minusta olisi, suoraan sanoen, vastenmielistä ajatella apulaisenani hienosti sivistynyttä, nuorta naista raa'an, rotevan apuihmisen sijaan, jonka tavallisesti tapaa tuonlaisen sairasvuoteen vieressä.

— Ja kumminkin — sanoi Liina hiljaa — täytyy jokaisen hienosti sivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua liian arkana niitä häneltä huojentamaan.

— Korupuheita! — sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi en minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja — peräti tarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.

— Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?

— Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?

— Minä tarkoitan…

Hän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä tuskin kuuluvalla äänellä:

— En mitään.

Hän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett'ei saanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön, johon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka putosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru suunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi voinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun tunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta hän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett'ei veljensä voinut häntä ymmärtää.

Eräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan apuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta eikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän kaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän varpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä arvaamatta kyökkiin.

— Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin olen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi vapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa nälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi aikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen henkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista häränpaistia.

Rengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä kohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.

Kun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin, vähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä ja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä. Eriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden kuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.

Ei mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että muut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on ajatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.

Kaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden viiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet "yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi". Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt itsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai'un veljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.

Pian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen kirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.

Liinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin kokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.

Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla, kuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin, sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella, voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä, ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.

Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli käyttänyt voimiansa.

Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?

Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.

Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä, sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka anoppimuori makasi lavantaudissa. "Olihan talossa vieras". He myöntivät että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta he ujostelivat nähdä "hienon rouvas-ihmisen", vieläpä oppineena pidetyn naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja lahjoja oli vaikea keksiä.

— Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle, äiti, — sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle, jonka sanottiin lukevan latinaa. — Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.

Liina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan. Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: — Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. — Mutta jos hän valvoi yön jonkun sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo, silloin kuului nurku-äänellä: — ei kelpaa mihinkään, että väsytät itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä tottuneet itse hoitamaan itseänsä.

Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun Liina vielä oli lapsi.

Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.

Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja hyvien päivien nauttimiseen.

Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä. Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.

Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.

Kun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa, nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.

Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi tohtori Feliks Rasilaan.

Oli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli harmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka antoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä lumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului soma, kalskuva ääni.

Rasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman päässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut neljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta hänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi kaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt. Sentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli ympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin eteen.

— Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain naisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi huonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.

Hän saapui pihaan.

Pieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi viljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet aukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.

Edustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni ympyriäinen kurkistusreikä.

Tohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä sisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli, vaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin sisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa vaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta pisti esiin jäykät, laihat kasvot.

Kohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina ja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli ollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat puolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset ja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Tohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän näköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi maalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.

Hän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.

— Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä? — keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.

— Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori näytti paitsi sitä niin rauhalliselta…

— Enhän minä ollut nähnytkään lasta.

— Minä ajattelin… minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi, oliko se vaarallista vai ei.

Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin. Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.

— Veljemme tytär, — esitteli neiti Akselina.

— Melkein kasvattityttäremme, — jatkoi neiti Agatha.

— Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, — selitti neiti Adolfina.

Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.

— Saanko nähdä lasta? — kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.

— Voi! Luulen — nyyhki äiti — että se… varmaankin on liian myöhäistä.

Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi, jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian myöhään.

Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui, tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.

Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä.
Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.

— Odotimme tohtoria vasta myöhemmin… aijoin muuttaa kuivia tytölle, — puolusteleikse itkevä äiti.

— Hän on varmaankin vilustunut, — huokasi täti Akselina.

— En tiedä, — kuului äidin nenäliinasta. — Aina hän on ollut heikko.
Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä…

— Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, — huokasi taaskin täti Akselina.

— Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, — jatkoi täti
Agatha.

— Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, — säesti täti
Adolfina.

Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten tulvatessa: — aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt lapsikamarinkin. Ja kumminkin…

Ääni sortui kyyneleihin.

— No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? — keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.

— Viisas? — hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella hämmästyksellä lääkäriä. — Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.

— Oliko hän kauvan ulkona?

— Oli… ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona, sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.

— Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, — huokasi täti Akselina.

— Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole mukana, — liitti Agatha.

— Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa lastansa, — lausui tohtori Feliks karkeasti. — Onko teillä aina yhtä lämmin kuin nyt täällä sisällä?

Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.

— Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat…

Suonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen päätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi puristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.

— Tuokaa jäätä! — käski tohtori Feliks lyhyesti.

Hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.

Kaikki neljä neitiä meni ulos.

— Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua pienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia peukaloitansa.

— Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, — sanoi äiti hiljaa nyyhkytyksiensä välillä.

Peukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan täyttä kurkkua.

Tohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.

— Minä tahdon jäädä tänne — sanoi vanhin poika ja tunkeutui lähemmäksi äitiänsä.

— Minä myöskin — itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen kiinni äitinsä hameesta.

— Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, — kuiskasi äiti. — Olkaa kilttiä edes tällä kertaa.

Tohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä itsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja talutti heidät ulos.

Hän kääntyi äidin puoleen.

— Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko ruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa määrässä araksi.

— Mikä häntä vaivaa? — änkytti äiti tuskallisesti. — Tohtori luulee siis?…

— Voinko saada pesusienen?

Tohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista vettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä, mutta ei mitään muuta.

Samassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä, jonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.

Tohtori meni surkastuneen äidin luokse. — Emme voi enää vaikuttaa minkäänlaista parantumista, — sanoi hän niin lempeästi kuin hänen karkea äänensä salli. — Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi mitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut mahdollista pelastaa häntä.

Nyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni,
Agathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.

Tohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.

— Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, — huokasi täti Akselina.

— Ja lehmuskukka-teetä, — pitkitti täti Adolfina.

— Sinappitaikinaa niskassa, — sitä oli meillä yöllä, — jupisi täti
Agatha.

— Miks'ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, — kysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. — Te sanoitte ainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet suonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?

— Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, — nyyhkytti äiti.

— Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, — sanoi neiti
Augusta hämillään. — Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista.
En ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi
sanoitte, ett'ette luulleet sen olevan vaarallista.

Hän puhkesi itkuun.

Tohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.

— Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, — määräsi hän, vetäen hansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. — Useampia kuin kaksi ei saa olla sisällä yhtä haavaa.

Hän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Vaikeaa on minulle, ett'en voi antaa teille mitään toivoa, — lausui hän ystävällisesti. — Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa? Teillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne paitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin mielenliikutustakaan.

Neljä sisarta saattoi häntä ulos.

— Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, — huokasi neiti Akselina. — Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.

— Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, — säesti neiti Agatha.

— Arvasin kyllä että niin piti käydä, — jupisi Adolfina nenäliina silmillä. — Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli pääsevinänsä irti.

— Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, — sanoi neiti Augusta. — Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös tulee.

Kaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja pyysivät päästä mamman luo.

— Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, — varoitti täti Augusta lempeästi kurkistusreijästä. — Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan olette kilttiä ja hiljaa.

Itku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.

Tohtori Feliks otti hyvästit.

Neljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka silmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.

Tohtori Feliks'in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli tällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta, jotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden eivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.

— Vehnäjauhovelliä… kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C. lastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi sietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton siivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.

Kotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän ääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja kukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.

Liina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan kattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia munia.

— Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä — lausui veli tyytyväisenä. — No, mitä tekee Kristiina?

— Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt saada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on poissa matkalla. — Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?

— He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan parempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä. Minua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta sillä hoidolla, kun se on saanut.

— Mikä tauti sillä on?

— Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa, saunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä huonompaa kuin rouva Karm'in luona.

Liina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä ruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä, enemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin sairaitten luota.

— Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa epämukavuudessa, — pitkitti hän, leikaten paistiansa. — En vielä koskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi on erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen taloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa yleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua, juoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta sain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja neitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat lääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia olentoja.

— Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? — kysyi Liina hymyillen.

— Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja pitämään pesukaappia siistinä?

— Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.

— Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että kaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.

— Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät sitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa kasvatustytärtänsä ajattelemaan.

— Korupuheita, korupuheita! — keskeytti tohtori kärsimättömänä. — Jouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka voit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi osata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja talouttansa?

— En ole sanonut, ett'ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä emäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä, luonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää hänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja lasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.

— Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, — sanoi veli hymyillen. — No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko keskustelut mihinkään päätökseen?

— Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi kuin Helsingissäkin.

— Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua minulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.

Tohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun
Liina pidätti häntä.

— Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt poissa-ollessasi, — sanoi hän hiljaa.

— Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, — ivaili veli, taputtaen ystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.

Liina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten tavattomalla tulisuudella.

— Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet ollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta sitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.

— Kehoitustako naimisiin mennäksesi? — kysyi veli, yhä vieläkin naurellen. — Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla on nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.

— Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll'en tule oikealle paikalleni, — hymyili Liina vienosti.

— Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet kumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee ollut täällä minun poissa ollessani?

— Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä minä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen toimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle naiselle.

Liinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat lakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.

Se tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.

— Tiedät hyvin, ett'en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä.
Koska sen olet tehnyt?

— Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta olen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä, jonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi saattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka koskee samaa asiaa.

Liina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.

— … Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut: ensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa rukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut sinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain tarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin siunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan, sivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä hetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen hienotuntoisuutta ja tarkkuutta.

— Kauvemmin en voi vastustaa, — puhui Liina puoliääneen. — Minä uskon nyt kutsumustani. Joll'en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha, niin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen liian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle, joka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti annetaankin sivistymättömien huostaan.

Tohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.

— Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja sivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa, jossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, — silloin jo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja toimittaa pieniä kotiaskareitasi.

— Tiedänhän, — sanoi Liina kalpeana, nostaen päätänsä ja kiinnittäen silmäyksensä veljeen, — olenhan kuullut, kuinka menetellään siinä laitoksessa, jossa valmistetaan tuohon vaikeaan toimeen. Mutta luulen, ett'ei mikään maailmassa nyt enää voi minua peloittaa. Minulla on liian suuri luottamus miehen kunniantuntoon, peljätäkseni, että joku uskaltaisi naisellista arvoani sanalla tai työllä alentaa. Anna minun astua omaa tietäni. Tahi tahdotko mieluummin, että tulen Rasilan neitien kaltaiseksi?

— Tiedäthän, ett'et koskaan voi siksi tulla.

— Niin, en tule juoksemaan kenenkään tiellä, koska olen yksinäni. Minä tulen itsekkääksi, jäykäksi ja pikkumaiseksi, joll'en saa työtä, joka vastaa minun toiminnanhaluani. En voi sitä enää kestää, että hautaan leiviskäni vuosi vuodelta vaan syvemmälle.

Hän puhui tavattomalla mielenliikutuksella, ja se saattoi hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.

Veli katseli häntä ja huoahti.

— Aikamme järjetön henki se on, joka sinutkin on vallannut. Ennen, kun ei naiskysymystä ollut, olivat sinun kaltaisesi tyytyväisiä osaansa. Se on ainoastaan tuo halu itse toimittaa jotakin, itse vaikuttaa, joka kiihoittaa naisia nykyaikaan pyrkimään tavattomiin toimituksiin. Entiseen aikaan tyytyivät he siihen, miksi miestensä kautta tulivat, ja tämä tyytyväisyys ja nöyryys teki heidät onnellisiksi.

— Niinkö luulet? Silloin et lue kaikkia niitä, jotka, saavuttaakseen tuota onnellisuutta, tulla toisen kautta joksikin, menivät naimisiin äärettömäksi onnettomuudeksi ja lankeemukseksi itselleen. Unhotat ne, jotka tätä ainoata elämäntarkoitusta odottaessaan, tulivat nurkuviksi, kärtyiksi ja turhamielisiksi. Voi, Feliks, yksinäisyys tuottaa aina suuria kiusauksia itsekkäisyyteen ja ahdasmielisyyteen. Älä siis estä ketään aikanansa näitä vihollisia hyödyllisen toiminnan aseella vastustamasta.

— Tämä kokous naislyseostako päätöksesi kypsytti?

— Niinpä kyllä: yhteydessä kirjeen kanssa. Ne sydämeen käyvät sanat, joita siellä lausuttiin naisen vaikutuksesta, saattoivat minun siihen vakaumukseen jota kauvan aikaa olen aavistanut: ettei naisen vaikutuksen pidä olla niin negatiivinen kuin se usein kyllä tähän asti on ollut.

— Sinä olet siis lyseon ensimmäinen oppilas. Bravo! Se tulee siis kasvattamaan kätilöitä ja laupeudensisaria, paitsi nimismiehiä ja pappeja?

Liina ei vastannut. Hän korjasi ruoan pöydältä ja kantoi pois teekeittimen. Sitte kokosi hän työnsä ja otti ompelukorinsa.

— Hyvää yötä, Feliks, — sanoi hän hiljaisella äänellä, käsi veljensä olkapäällä. — Sinä näet ett'emme voi ymmärtää toisiamme. Minä en voi olla sellainen kuin sinä tahdot, ja elämäni sinun luonasi ei voi tyydyttää minua. Sanon siis vieläkin: anna minun mennä omaa tietäni. Ei meidän siltä tarvitse olla erillämme enempää kuin yhden vuoden. Kun olen suorittanut oppimäärän Helsingissä, aijon matkustaa ulkomaille ja sitte palata tänne.

— Sinä olet niin hyvä, kuin suinkin voin toivoa, — vastasi tohtori Feliks vähä karkeasti, — jos sinulla ei vaan olisi noita kirottuja itsenäisyys-aatteitasi. Toivon kumminkin, että vielä tätä asiaa harkitset.

— Olen sitä jo harkinnut kylliksi kauvan, — vastasi Liina lauhkeasti. — Hyvää yötä, Feliks, hyvää yötä! Älä tee minulle vielä vaikeammaksi menetellä vastoin sinun toivomustasi.

Tohtori Feliks valvoi vielä muutaman tunnin saksalaisen lääkäri-aikakauskirjansa ääressä. Maata pannessansa muisti hän taaskin sisarensa päätöstä.

— Oiva tyttö! — sanoi hän puoliääneensä. — Kruunu tyttöjen joukossa! Ei yksikään sadasta ajattelisi niin ylevämielisesti kuin hän. Ja pirun hyviä tietoja hänellä on… Olinpa saada häneltä sormilleni tässä eräänä päivänä… Mutta hautautua tänne halvaksi… Eikö sitte enää ole kunnon miehiä maailmassa, kun hän jää naimattomaksi?

* * * * *

Huoneessansa istui Liina. Hän ei saanut unta, hän ei saanut rauhaa, ajatellessaan päätöstänsä. Se täytti hänet levottomuudella, mutta samalla jonkinlaisella sopuisalla tyydytyksellä, tuolla riemuun vivahtavalla onnellisuudella, joka seuraa pitkän epäilyksen perästä tehtyä päätöstä.

Hän pani raamatun kiinni, vaistomaisesti siitä haettuansa ja puoliääneen luettuansa yhden ylistysvirren. Hän avasi kirjan toisensa perästä, ja ryhtyi vihdoin lemmikkiinsä: Dickens'in David Copperfield'iin.

Mutta hän ei voinut lukea. Veljeänsä ajatteleminen kalvoi hänen mieltänsä, Se, että tämä ei voinut ymmärtää hänen haluansa toimintaan enempää kuin hän oli ymmärtänyt hänen palavaa tiedonjanoansakaan, karvastutti syvälti Liinan sydäntä.

Yhä vieläkin selaili hän kirjaa. Hänen silmiinsä vilahtivat ne sanat, jotka David Copperfield'in täti valkean ääressä illan hämärtäessä istuessaan, lausui veljensä pojalle, kuunnellen tätä silmät täynnä murhetta.

Ja Liina luki huoahtaen:

— Sokea! Sokea! Sokea!

Sovittaisiko hän nämät sanat veljeensä, vai olivatko ne häntä itseään varten?