The Project Gutenberg eBook of Lättiläisiä satuja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Lättiläisiä satuja

Author: Victor von Andrejanoff

Translator: Meri Sulju

Release date: October 17, 2020 [eBook #63485]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄTTILÄISIÄ SATUJA ***

Produced by Tapio Riikonen

LÄTTILÄISIÄ SATUJA

Kertonut

Victor von Andrejanoff

Suomentanut

Meri Sulju

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Velipuoli.
Jättiläien ja järvi.
Kuinka vesiputous Goldingenin luona sai alkunsa.
Koirankuonolaiset.
Kurbadin tarina.
Karhuihminen.
Mitä noidat kertoivat juhannusyönä.
Kultainen nuoli.
Aarteista.
Taruja raha- ja viljaparoista.
Ihmissudet.
Pappi ja kerjäläinen.
Tuhma-Liisa.

Esipuhe.

Victor von Andrejanoff, sangen merkillinen, nuorena kuollut itämerenmaakuntalainen runoilija, syntyi 1857 Koslovin pienessä kaupungissa Tambovin kuvernementissä. Isä oli korkea-arvoinen venäläinen santarmiupseeri, äiti saksalainen. Vanhemmat muuttivat pian Riikaan, jossa poika sai puhtaasti saksalaisen kasvatuksen. Jo koulupoikana teki hän vanhempainsa kera useita matkoja ulkomaille, tutki sittemmin Dorpatissa kansallistaloutta ja Jenassa filosofiaa. Mutta muuan pistoolin laukaus teki opinnoista lopun, parin kuukauden vankeuden jälkeen palasi hän Riikaan.

Tähän aikaan alkoi hän urheana runoilijauransa, hänen ivallisromantillinen kertomarunonsa "Keisarin istuimella" herätti paljo pahaa verta. Hän yritteli myös sanomalehdissä työskennellä, heittelehtäen eri puolueiden jaloissa. Kirjailijana oli hän ensi sijassa lyyrikko, on kirjottanut myös kertomarunoja ja novelleja. Hänen kirjailussaan näkyy Nietzchen oppien vaikutusta, vaikka hänen lempeä luonteensa pyrkikin "yli-ihmis"-oppia sovittamaan ihmisystävällisempään henkeen. Hän kuoli 38-vuotiaana.

Viimeisinä elinvuosinaan hän valmisti tämän kokoelmansa lättiläisiä kansansatuja, joka tässä meikein kokonaan suomeksi julaistaan. Moneen toviin oleskellessaan appensa maatilalla Länsi-Kuurinmaalla joutui hän lähelle maakansaa, jossa hän omin käsin oli tilaisuudessa "poimimaan kukkasia lättiläisen saturunouden rehevästä puutarhasta". Itse hän sanoo kokoelmastaan, että se sisältää yksistään kansantaruja ja -satuja, vaikka tosin muoto, jossa ne esiintyvät, esitystapa ja -laatu, vieläpä vieraalla kielellä (saksaksi), on "yksistään hänen omaisuuttaan", runoilijan taitehikasta esitystä.

VELIPUOLI

Oli kerran isä, jolla oli väkevä, pelkäämätön poika. Hänen laidunmaillaan oli paikka, missä ei kaikki ollut niinkuin olla piti ja missä jo monet olivat pelästyneet melkein kuoliaaksi. Monet näkivät siellä kummituksia, toiset kuulivat, erittäin ukkosilmalla, surkeaa vaikeroimista ja voihkintaa.

Tapahtuipa sitte, että poika eräänä iltana ratsasti syöttöpaikalle, viettääkseen siellä yön. Laskettuaan hevosensa laitumelle ja tehtyänsä tulen, asettui hän mukavasti ruohikolle ja alkoi laulaa:

Hieno lemmitty on mulla, mutt' en mieti vielä häitä; saatan immen juorun suuhun, ettei kukaan häntä veis; autan häntä herjatessa, puhun mitä milloinkin —: vaan ei tiedä kylän kansa, että heilini hän on.

Silloin astui äkkiä tulen luo poika, yllään valkea paita ja päässä musta lakki, ja istuutui laulajaa vastapäätä lämmittelemään. Mutta tämä huudahti tuikeasti: "Kuka sinä olet ja miksi kuljeskelet näin myöhään ympärinsä?" Poika vastasi: "Älä riitele, veliseni, en tee sinulle mitään pahaa!" — "Miksi kutsut minua veljeksesi?" — "Koska olen sinun vanhempi veljesi." — "Sinä olet hassu, mutta et minun veljeni!" — "Ei, varmasti olen veljesi." — "Luiki tiehesi, inhottava kummitus!" — "Olehan vaiti, kerron sinulle kaiken. Sinun äitisi on myös minun äitini. Hän synnytti minut ollessaan vielä naimatonna, mutta häpeän pelosta tappoi ja heitti minut erään sillan alle. Isäsi ei tiennyt siitä mitään ja nai hänet. Olemme siis veljekset. Minun täytyy yhdeksän vuotta harhailla rauhatonna ympärinsä ja piileskellä ukkosta. Kun tämä aika on loppuun kulunut, iskee ukkonen äitisi, mutta minun sieluni vapautuu ja pääsee rauhaan. Huomenna ovat yhdeksän vuotta kuluneet. Minun ei tarvitse enää kauvemmin piillä ukkosta, mutta äitisi täytyy kuolla. Huomenna ryömin ruunikkosi vasempaan korvaan ja heti ukkosen iskun jyrähdettyä taivaalla, muuttuvat kaikki kärsimykseni heinätukoksi." Senjälkeen pani poika maata ja nukkui. Mutta aamulla oli hän kadonnut. Veli ajoi hevosensa kokoon ja ratsasti ruunikollaan kotia kohden. Tiellä nousi rajuilma ja salama salaman jälkeen iski maahan. Rajuimman iskun jälkeen putosi ruunikon vasemmasta korvasta jotakin heinätukon näköistä ja paloi poroksi. Mutta kun ratsastaja oli saapunut isänsä kotiin, näki hän äitinsä makaavan keskellä pihaa salaman kuoliaaksi iskemänä.

JÄTTILÄINEN JA JÄRVI

Luban ja Sesswegenin ritarikartanoista Riian kaupunkiin vievän maantien varrella, noin viisikymmentä kilometriä viimemainitusta, kohoaa eräällä suuren Kangarvuoren kaakkoista kohden viettävällä rinteellä kaksi kukkulaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Tästä paikasta kerrotaan seuraava taru: Siellä eli kerran jättiläinen, jonka makuusija oli molempain kukkulain välisellä alueella. Läntisellä kukkulalla lepäsi hänen päänsä, mutta itäistä vasten nojasi hän jaloillaan. Hän oli tavattoman väkevä ja kulki hyvin nopeasti. Kun hänen äitinsä pani padan tulelle, keittääkseen päivällistä tai illallista, lähti hän Riikaan ja toi sieltä, ennenkuin ruoka oli valmis, sata naulaa suolaa kummassakin kädessään.

Siihen aikaan ei näillä seuduin ollut vuoria eikä soita, vaan ainoastaan suuri järvi, jonka ylitse täytyi soutaa venheellä kaikkien Riikaan menijäin ja tulijain. Mutta tämä järvi vaati jokaiselta matkustajajoukolta ihmisuhrin. Jos sille ei sellaista annettu, vihastui se ja tuhosi kaikki ylikulkijat.

Eräänä päivänä meni jättiläinen järven rannalle ja katseli sinne tänne kulkevain venheitten vilkasta elämää. Tällä kertaa ei järvi saanut mitään uhria — ja joutui siitä hurjaan raivoon. Tämä itsekäs käytös suututti jättiläistä ja hän päätti raivata tien tämän pahajuonisen järven poikki. Hän täytti suuren säkkinsä mullalla ja alkoi kulkea kuohujen lävitse. Säkin pohja oli puhki, niin että hiekka valui vähitellen järveen paikoin suurempiin, paikoin pienempiin kasoihin. Siten syntyivät Kangarvuoret, joita myöten saattoivat kaikki matkustajat kulkea vaaratta veden ylitse.

Siitäkös suuttui järvi ja raivosi kolme päivää ja kolme yötä, mutta ei voinut hävittää vuoria; siksi päätti se hakea itselleen uuden uoman. Se kohosi ilmaan ja lähti ukkospilvenä kulkemaan suoraan Ewstin virtaa kohden, jonka kauneilla, hedelmällisillä rannoilla oli paljon rikkaita talonpoikaistaloja. Palvelustytöt, jotka virran rannalla kuivailivat pesujaan, näkivät pilven ja kuulivat rätinän. Silloin huudahtivat monet: "Sehän rätisee aivan kuin kaarnoja poltettaisiin!" — Mutta muuan sanoi: "Tämä pilvi ei ole mikään muu kuin suuri järvi." Tuskin oli se sanottu, kun pilvi kohahti maata kohden ja tulvi koko kauniin seudun ylitse. Ainoastaan ne tytöt, jotka olivat arvanneet pilven arvotuksen ja järven nimen, heittivät aallot rannalle, joten he pelastuivat. Mutta järveä on tähän saakka nimitetty "Lubajärveksi" [Luba = (lätink.) kaarna, kuori.]

KUINKA VESIPUTOUS GOLDINGENIN LUONA SAI ALKUNSA

Harmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan rannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain virtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn liiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen välillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta lättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas viimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset rukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun virtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien lättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.

Keskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea aina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja otti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän virtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista — kun hirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän astui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu. Se saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti päätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko. Siitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen tämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan lähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen Goldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä, mutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.

KOIRANKUONOLAISET

Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä. Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla. Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli. Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.

Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin, kuinka täytyy asettua oikein lapiolle — ja minä teen sitte aivan kuten sinäkin."

Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" — ja — silmänräpäyksessä oli tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin. Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että kärki oli kantapäässä, ja pakeni.

Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä; mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki — ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista. Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia vettä; he latkivat ja latkivat — kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö täydellisesti turvassa heiltä.

KURBADIN TARINA

I

Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi, vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli; rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!" — ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta ja kala puikahti taas rannalle.

"Kuules, mitä sanon, emäntä!" — sanoi ihmeotus. —. "Ota minut kiinni, tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."

Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta — hän jätti täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän voisi olla liian vähän suolaa", — ajatteli tyttö ja maisteli himokkaasti mitään pelkäämättä.

Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle. Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet, mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan, väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja. Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.

II

Eräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa puhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa oli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi jättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa ottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan uskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet auttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: "No niin, ne, jotka on syöty keitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se, joka niellään raa'altaan." Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja seurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja koppakuoriaisten puhelevan seinässä: "Hei, kuinka tuo sankari murtuu kuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut sillan yli." Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen keskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: "Sinä olet heikoin meistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen täytyy tulla ja tapa hänet." Mutta veli vastasi: "Mitä se minuun kuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!" — "Sinä siis pelkäät; silloin täytyy minun kai itseni mennä", — sanoi Kurbad. "Peikkoa ei saa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi. Katsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin merkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy minun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita elkääkä nukkuko!" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki oli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa ja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad kyllä hyvin ymmärsi. "Kurbad, Kurbad!" kaikui vedestä. "Tapa hänet, tapa hänet!" kuului ilmasta. "Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat kaikki mennyttä kalua!" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät jättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa ja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen jättiläisen alla; "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", vastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja huusi: "No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan alla olevasta rahakukkarostani!" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen maa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli aaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan rahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad miekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta ryski, miekat kalisivat — ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme päätä murskattuna, kuoliaana maassa.

Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon — ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä! "Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun kuusipäisen kera?"

Puoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: "Mene sinä tänään pitämään vahtia sillalle!" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi Kurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti veljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä kurnuttivat: "Kurbad, Kurbad!" — Villihanhet huusivat ilmassa: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset sillan alla visertivät: "mahtavan peikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!" Keskiyön paikkeilla saapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden ja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta kaikui sankarin korvissa: "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" — "En", — vastasi Kurbad rauhallisesti. "Sitte katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!" — Kurbad puhalsi ja hehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan tuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad vaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista — ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa. Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä kera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun taloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella puhelivat seinässä: "Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet sinä suoriutunut — mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!" Nyt teki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä kurnuttelivat sammakot taas hänelle: "Kurbad! Kurbad!" Villihanhet huusivat: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset visertelivät: "Peikon yhdeksän päätä ovat hukassa!" — Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän haukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa. Sitte tuli peikko itse — ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu. Pää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi kolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: "Kaikki taistelijat lepäävät välillä, levätkäämme me myös!" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad mietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet olivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen kenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä veljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli astiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt sujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi tamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin, että kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen voinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin peikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän koppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: "Pirunpoika! Kaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot kostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen vaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen näkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu meille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron muodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä vedestä juo — hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu käärmeeksi — ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!"

III

Jonkun ajan kuluttua tarttui Kurbadiin kova matkahalu, kuuma seikkailuhalu. Hän jätti saamansa rahat äitinsä talteen ja lähti matkalle velipuoliensa kera. Jonkun matkaa kulettuaan huomasivat he kauniin vuoteen tiellä — ja melkein voittamaton unitauti tarttui palvelustytön poikaan; hän laahautui kaunista vuodetta kohden. Mutta Kurbad piti häntä kiinni niin lujasti vasemmalla kädellään, ettei hän voinut liikahtaakaan, tempasi miekkansa oikealla ja hakkasi vuoteen keskeltä kahtia. Silloin muuttui vuode verivirraksi — ja unitauti katosi. Kun he olivat taas jonkun matkaa kulkeneet, tulivat he purolle ja polttava jano valtasi emännän pojan. Mutta Kurbad veti hänet takaisin vasemmalla kädellään, tempasi miekkansa oikealla ja löi keskelle puroa. Tämä muuttui silloin verivirraksi ja velipuolen jano katosi.

Kolmipäiväisen matkan jälkeen tulivat veljekset suureen, vieraaseen kaupunkiin, jonka kuninkaalla oli kolme kaunista tytärtä. Kun nämä eräänä päivänä olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, ryösti heidät paholainen, josta hovi ja koko maa oli suuresti murheissaan. Mutta kuningas oli luvannut sille, joka toisi hänen tyttärensä takaisin, nuorimman vaimoksi ja koko valtakuntansa myötäjäisiksi. Se oli Kurbadista ja hänen veljistään houkuttelevaa; mutta kun veljet tahtoivat mennä umpimähkään etsimään, arveli sankari: "Täytyy alottaa kuninkaan tyttärien etsintä samaan aikaan kuin he ovat kadonneet."

Illalla otti sankari nuijan, miekan, ryynejä ja kattilan ja lähti veljineen kylpyhuoneeseen, missä hän heti viritti valkean ja alkoi keittää ryynejänsä. Veljet, jotka eivät siinä mitään erikoisempaa huomanneet, nukkuivat kohta. Keskiyöllä narisi kylpyhuoneen ovi ja avautui hiukan; mutta raosta tirkisti paholainen ja veti ahneesti nenäänsä ryynien hajua. Silloin hyppäsi Kurbad ylös, litisti ilkimyksen oven väliin ja antoi nuijansa suhista hänen selkäänsä. Kivusta vinkuen ja näkemättä mitään pelastusta, alkoi paholainen rukoilla ja lupasi rääkkääjälleen lahjottaa huilun, jonka soitto kutsuisi kymmenen kaikkiin tehtäviin kykenevää kääpiötä. Kurbad otti huilun, lopettamatta kumminkaan nuijimistaan, kunnes pehmeäksi pieksetty piruparka sanoi hänelle: "Mene tuonne pellolle, sen lopussa löydät suon, jonka keskellä eräällä kukkulalla on suunnaton kivi. Kun siirrät tämän kiven syrjään, löydät aukon, jonka kautta voit astua maan alle; siellä ovat kuninkaan tyttäret."

Tämä puhe oli Kurbadille mieleen — hän päästi pirun irti, herätti veljensä ja lähti heidän kanssaan etsimään suota ja kiveä. Pian tulivat he mainitulle paikalle. Kurbad työnsi helposti kiven aukolta ja tuijotti kammottavaan syvyyteen. Kuinkahan tästä päästään alas? Silloin muistui hänen mieleensä huilu. Hän puhalsi ja kymmenen kääpiötä oli heti paikalla. "Hankkikaa minulle köysi", - - sanoi sankari, — "niin pitkä, että sillä voi ulottua tuonne syvyyteen saakka." Silmänräpäyksessä oli käsky täytetty. Palvelustytön poika laskettiin ensiksi alas; mutta tuskin oli tämä ehtinyt pimeyteen, ennenkuin hän jo surkeasti rukoili vetämään takaisin, niin hirveästi pelkäsi hän.

Samoin kävi myös emännän pojalle. Nyt täytyi Kurbadin itsensä sinne. Mutta sitä ennen antoi hän kääpiöiden rakentaa veljillensä kauniin talon ja tuoda esille ruokaa ja juomaa, joten he voisivat kaikessa mukavuudessa odottaa hänen paluutaan.

Saavuttuaan maan alle, meni Kurbad hitaasti eteenpäin, kunnes hän huomasi kohoavan savun ja talon. Se oli pirun ravintola, jossa kolme kokkia valmistivat herralleen ruokaa. Kun nämä näkivät vieraan, huusivat he:

"Kuinka tulet sinä tänne, onneton? Meidän herramme repii sinut palasiksi."

"Odottakaamme", — sanoi Kurbad ja istuutui rauhallisesti lieden ääreen. Silloin rukoilivat kokit ja puhuivat hänelle hartaasti, että hän edes piiloutuisi, muuten tulisi ilkimyksen viha heitäkin kohtaamaan. Kurbad suostui ja piilottautui uunin taakse. Ähkien ja puhkuen saapui noita, haisteli ilmaa ja sanoi: "Mikä outo haju täällä on?" "Varis lensi juuri ohitse", — vastasivat kokit. Ilkimys rauhottui ja meni kattilan luo maistellakseen oliko muassa tarpeeksi suolaa. Juuri kun hän kumartui kattilan reunan yli, hyökkäsi Kurbad kätköstänsä ja sysäsi mitään aavistamattoman paholaisen kiehuvaan liemeen. Sen siellä kiehuessa, käski sankari kokkien kertoa, mistä kuninkaantyttäret voisi löytää. Vanhin — sanoivat he — asui hopealinnassa ja kuului pirulle, jonka Kurbad äsken tappoi, keskimäinen kultalinnassa, kolmipäisen hirviön vankina, mutta nuorin timanttilinnassa, joka oli kuusipäisen ilkimyksen oma. Kurbad otti nuijan ja miekan ja lähti etsimään. Saavuttuaan hopealinnan lähelle, tuli häntä vastaan kaunis tyttö ja kysyi ihmetellen: "Oi, nuorukainen, kuinka tulet sinä tänne? Kun hirmuhaltijani palaa, olet surman oma."

"No, no", — tuumi Kurbad, — "niin pahoin ei toki käyne, varsinkin kun hirmuhaltijasi on jo kuollut."

Sitte kertoi hän kuninkaantyttärelle, kuinka kaikki tapahtui, meni ilosta itkevän kera linnaan, söi, joi ja kyseli hänen molemmista nuoremmista sisaristaan. Hän sanoi hänelle kaikki, mitä tiesi ja toi erään pullon, jonka piru oli unohtanut ikkunalaudalle. Tämä pullo sisälsi harvinaista taikavettä. Jos sitä joi määrätyltä puolelta, sai jättiläisvoimat, mutta jos joi vastaiselta puolelta, katosi kaikki voima koko vuoden ajaksi. Kurbad joi ja tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että hän olisi voinut kantaa koko maan.

Seuraavana aamuna lähti sankari kultalinnalle ja löi kuoliaaksi kolmipäisen pirun. Nyt olivat jo molemmat sisaret vapaat ja tullut nuorimman vuoro. Kun Kurbad astui timanttilinnaan, makasi kuusipäinen piru vuoteessa ja kuorsasi niin, että seinät vapisivat. Eräällä ikkunalaudalla oli juuri samanlainen pullo voima- ja voimattomuusvettä, jollaisen hän oli nähnyt hopealinnassa. Nopeasti käänsi Kurbad pullon niin, että kuusipäisen, joka ei ollut mitään huomannut, täytyisi juoda varmasti väärästä kohden. Sitte etsi hän nuorimman kuninkaantyttären, ihmeen ihanan tytön, joka rukoili häntä mieluummin pakenemaan kuin jättäytymään hirvittävän kuusipäisen kynsiin.

Kurbad nauroi ja arveli: "Siihen kuluu vielä kotvan aikaa."

Molemmat läksivät nyt ilkimyksen makuuhuoneeseen. Kurbad veti miekkansa ja hakkasi yhdellä iskulla nukkuvalta kolme päätä; tämä heräsi tuskasta ulvoen, tarttui taikapulloon ja joi todellakin väärältä puolelta. Kaikki voima katosi häneltä ja hänen vastustajansa oli voittanut pelin. Tällaisen onnellisen lopun jälkeen heittäytyi kuninkaantytär itkien ja riemuiten pelastajansa syliin. Mutta Kurbad ei tahtonut viivytellä, vaan niin pian kuin mahdollista päästä takaisin maan päälle: "Voisinkohan ottaa linnan mukaani", — sanoi hän, ihaillen timanttista loistorakennusta. "Se on helposti tehty", — sanoi kuninkaantytär. - - "Tässä on seppeleeni [Lättiläiset tytöt koristivat ja koristavat päitään vielä tänäkin päivänä mielellään seppeleillä]; käy sen kanssa kolme kertaa linnan ympäri." Kurbad teki niin ja koko suuri loistorakennus muuttui silmänräpäyksessä timanttimunaksi, jonka voi helposti pistää taskuun. Nyt menivät molemmat kulta- ja sitte hopealinnaan takaisin, missä sisaret peläten ja toivoen olivat odottaneet sankarin paluuta. Myöskin nämä molemmat linnat otti Kurbad mukaansa kulta- ja hopeamunan muodossa. Pian saapuivat kaikki aukolle ja heidän sanottuaan tunnussanan, vetivät vartioivat veljet heidät ylös. Kurbad oli viimeinen. Kun hän tarttui köyteen, ja veljet alkoivat juuri vetää, hyökkäsi suunnaton käärme pimeästä köyteen ja puri sen keskeltä poikki. Se oli noita, sen yhdeksänpäisen vaimo, jonka Kurbad oli lyönyt. Käärme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin — mutta hän jäi maanalle.

IV

Mitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan kuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa niukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis, rehevä laidun.

"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?" — kysyi Kurbad. "Tuolla kauvempanahan on kelpo niitty."

"Tiedän", — vastasi vanhus, — "mutta niitty on erään koirankuonolaisen — hän ei salli sitä."

"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?"

"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee hänen poissaollessaan."

"Onko se niin ankara?"

"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi lintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli koirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein vuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi. Ilkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni jälleen — mutta kuinka saa sen käsiinsä?"

"Ole huoleti", — sanoi Kurbad, — "minä vapautan teidät hirviöstä, mutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt karjasi juuri tuolle niitylle."

"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta maanpäälle", — tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli koirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti sen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään, siksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli. Sitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan, niin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka antoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he "suuren linnun" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli ankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset ilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan — niin ettei suhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään tuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille: "Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan; mitä vaadit siitä palkinnoksi?"

"En mitään", — vastasi Kurbad, — "näytä minulle vaan tie maanpäälle!"

"Tahdon itse sinut sinne kantaa — mutta tie on pitkä ja kulkee yli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä, paloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn, heitä pala lihaa nokkaani."

Kurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja otti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja yhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari kauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi silminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen pohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin saapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen ja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui hän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret ja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin. Seuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa seppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri, heitti timanttimunan maahan — ja katso! Ihana timanttilinna kohosi hämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi myös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti kohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta. Nyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.

V

Nyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi toisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui karjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori kuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä suolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään käärmettä.

Kolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen ilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa; sammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen. Sankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen näkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan kolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin seuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta kauvan haettuaan.

Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli. Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse; taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen sille kitaan — mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja — ratisten ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun — kun hirveä jyrähdys ja salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan. Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna, etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten valmistat piiskaa?" kysyi hän.

"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."

"Tahdonpa koettaa", — arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti — ja kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle. Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"

"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.

"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani, ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."

"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui — ja rääkätty raukka ei enää palellut.

Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"

"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.

"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka, ja uhkaa niellä minut."

Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei tuntenut enää mitään janoa.

Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle — ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton jättiläinen.

Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.

Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa kaikki viholliset pakoon — mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.

KARHUIHMINEN

Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella. Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä. Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä. Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!" Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.

"Missä on vanhin?" kysyi hän.

"Sisähuoneessa", vastasi poika.

"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet. Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän selälleen kaatuneen kokonaan — ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.

Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku, jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.

Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle — ja juoksi itse tiehensä.

Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin — yhtä huonolla menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan. Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", — sanoi karhuihminen, — "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren. Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää — se käy kyllä vallan hyvin", — tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois — ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua. Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen ylös ja juoksi hirren kanssa pois.

Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon, aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät. Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.

Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen. Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn — susien syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia urotöitä.

Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa. Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut, köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.

MITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ

Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin, hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas, olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja menivät kumpikin tietänsä.

Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo, näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän ymmärsi, mitä ne puhuivat.

"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea vesivirta."

"Niin, niin — mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis. "Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."

Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja kertoivat toisilleen uutisiaan.

Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", — sai hän vastaukseksi, — "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa." Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti — ja kaikki seurasivat nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä, kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.

Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita tuli näkyviin — hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa — ja hän voi viettää todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä — ja kysyi: "Mistä tulet? Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen voittanut."

Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt. Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä, joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa. — Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne — istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden — puun latvaan ja aikoivat pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun alusta. Kenties on taas vakooja siellä."

Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.

KULTAINEN NUOLI

Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä — isäntä oli jo kolme vuotta sitte kuollut — nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli osaksi haukkumista ja lyöntejä.

Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. — Ja se ei ollut missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen, olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu, että häät pidettäisiin pääsiäisenä.

Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä, samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa kohden — siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean valittava laulu:

"Mailleen riensi päiväkulta, jäin mä tummiin varjoihin; Oi, on mennyt multa äiti, joka päivään veisi mun.

    Vuota, päivä hätiköivä,
    kuule mitä sanelen —:
    Tuhat iltatervehdystä
    vie mun äitikullallen!

Päivä on niin alahalla, äiti on niin kaukana! Konsaan saavuta en päivää enkä kultaäitiäin."

Silloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: "Mene hiiteen renkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan." Mutta tytär ärjäsi: "Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo pohjatuulen kanssa kilpaa!" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä, mutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi hän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä. Loppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona pohjatuuli kohisi ja ulvoi…

Mahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman virkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni ulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva ääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: "Ole armelias, rakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle vanhukselle!"

Ilse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään kerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten pihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat vasta seitsemän aikana ylös. "Tule kanssani navettaan, vanhus", sanoi sääliväinen tyttö, "siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon sinulle maitoa ja leipää."

Hän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin käännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta palasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut syödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin kuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen, vaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: "Kiitän sinua sääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit — kuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut ja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet — ja tahdon, että tulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut mitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?" Ilse vastasi kieltävästi. "No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki, jonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori viaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee kolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa nuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja kuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan viattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!" Siten puhui vanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä — mutta mihin oli hän sitte joutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä ja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta palvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen — ja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja jokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.

Myrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu. Öisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä päivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin myötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi nyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä mieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä kauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän kasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön saakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän makuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi — hyökkäsi tyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri. Silloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat vapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.

Mutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on ainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta, joka makasi juuri tytön jaloissa…

Pääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären kera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon, nyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. — Onnessa ja rauhassa vierivät niin yhtyneiden vuodet — ja jos he eivät ole kuolleet, elävät he vielä tänäkin päivänä.

AARTEISTA

1.

Oli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken omaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa hänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen sieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta mies; tälle sanoi hän: "Lainaa minulle rahaa!" Mutta tämä vastasi: "Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin kädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!"

Kohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen ohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja pyytämättä lainaa.

"Oi", huokasi karjanpaimen, "kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän minä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!"

"Sama se," sanoi musta, "maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin, vaikkapa vaan penni kerrallaan!"

Samassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin. "Tuossa, ota! — Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan tänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!"

Karjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja lapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi paljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan, meni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: "Meren Martti, tuon rahasi takasin!" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut puusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta kasvaneena, pieni poika ja sanoi: "Meren takaa tuli suuri paarma ja pisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!"

2.

Kaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde, josta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä herraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat he puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.

"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä lähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada", arveli eräs. Mutta toinen sanoi: "Antaisin heti karjamme molemmat parhaat sonnit aarteesta!" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista ja porista — ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa huomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden. Tyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa petoeläinten kimppuun. Ne pakenivat — mutta heti vaipui myös arkku kilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.

3.

Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut, astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana jutella — että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea, olisi "rahoja kuivamassa".

4.

Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni, huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta, löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän, niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri tupaan.

TARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA

1.

Eräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan. [Lätinkielellä "puhkis", joka vastaa suunnilleen suomalaista taruolentoa "para". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi hän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta myyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: "Katso nyt, että viet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa se ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi." Talonpoika otti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän voinutkaan uteliaisuuttaan hillitä — hän avasi kovan taistelun perästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen nuoranpätkän. "Kirottu petturi!" huusi petetty ja heitti nuoran ja siteen tienviereiseen ojaan.

Jonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei jättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta tämä sanoi: "Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla hyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja katso, mitä sieltä löydät!" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon jauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli sen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen. Sitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä, niin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä — kuten kaikkina seuraavinakin öinä — lensi para tulisen lohikäärmeen muodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien varastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että isäntä rikastui päivä päivältä.

2.

Eräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen rahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain hyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat palat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta nähdä paroja.

Kerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja tarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka, ei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä herkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki kattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja aikoivat käydä liemen kimppuun — mutta, nähkääs, kattila oli aivan tyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat, ryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen, niin että talonpojan koko talo paloi.

3.

Oli kerran rikas talonpoika, jolla oli useampia paroja palveluksessaan ja hän kävi niillä kauppaa. Eräänä päivänä tuli isännän luo kolme naapuriseudun isäntää, paroja ostamaan. Häneltä ei tarvinnutkaan kauan pyytää ja kauppahintana otti hän hopearuplan kappaleelta. Sitte heitti hän rahat uuniin, jota hän oli yöt päivät kuumentanut ja sanoi: "Katsokaa, nämä hopearuplat eivät sula liekeissäkään!" Tuosta kauhistui kaksi isäntää niistä kolmesta, jättivät parat paroiksi ja lähtivät päätä pahkaa tiehensä. Mutta kolmas arveli: "Käyköönpä minulle tuolla puolen miten tahansa, kasvakoon vaikka honka sydämeni läpi kuoltuani — mitä minä siitä huolin! — kunhan minulla vaan täällä maanpäällä on yltäkyllin rikkautta ja riemua!" Hän otti ostamansa paran ja tuli rikkaaksi mieheksi. Mutta, kun hän oli kuollut ja haudattu, kasvoi honka hänen haudastaan ilmoille.

IHMISSUDET.

1.

Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä — mutta — läiskis! — työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle, niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää ryöstänyt lampaita.

2.

Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä silmällä.

Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja kätki ne.

Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.

3.

Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen, hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."

Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi, vahvaksi hevoseksi.

PAPPI JA KERJÄLÄINEN

Eräänä sunnuntaina meni pappi kirkkoon jumalanpalvelusta pitämään. Tiellä yhtyi häneen kerjäläinen. Kun molemmat saapuivat eräälle purolle, vaati viimemainittu pappia käymään kanssansa veden yli. Mutta pappi, tietäen hyvin olevansa suuri syntinen, pelästyi ja meni porrasta myöten, mutta hurskasta kerjäläistä kannatti vesi, niin että hän kulki kuivin jaloin puron poikki.

Pappi oli tuskin noussut saarnatuoliin, kun piru näyttäytyi kirkossa ja alkoi ainoastaan hänen ja kerjäläisen nähden tehdä kauheita ilveitä. Pappi ei voinut pidättää nauruaan, niin että ne harvat kirkossa kävijät, jotka eivät olleet vielä nukahtaneet, joutuivat ihmeihinsä. Silloin uhkasi piru pappia ja katosi.

Kotimatkalla yhtyi kerjäläinen taas pappiin, joka äkkiä tunsi kovaa janoa. Kun he tulivat samalle purolle, sanoi kerjäläinen: "Tässä on puhdasta, kirkasta vettä, juo siitä!" Pappi teki niin. Sitte vei kerjäläinen hänet yhä kauvemmas puron vartta pitkin, siksi kunnes he tulivat lähteelle josta puro sai alkunsa; siellä makasi raato, josta kumpusi vesi kirkkaana ja puhtaana.

"Katso nyt, mitä vettä olet juonut", sanoi kerjäläinen. "Sinä itse olet samallainen raato, josta jumalan sana, jota saarnaat, pulppuaa puhtaana ja kirkkaana."

Sitte kuletti hän syvimmin sydämeen satutetun takaisin. Kun he erosivat, pyysi kerjäläinen pappia käymään hänen majassaan. "Minä lähetän sinulle jonakin päivänä valkoisen hevosen, se kantaa sinut minun luokseni."

Kolme päivää myöhemmin ilmaantui pappilaan todellakin valkoinen ori, pappi nousi sen selkään ja se kuljetti hänet kauniin koivumetsän läpi kerjäläisen majan eteen. Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja isäntä, niin köyhältä kuin hän näyttikin, tarjosi vieraalleen lasin oivaa viiniä. Pappi joi viinin, kiitti ja ratsasti taas heti kotiin. Mutta mitä näki hän tultuaan pappilaan?… Kaikki näytti aivan toisenlaiselta, kuin hän ne puoli tuntia sitte oli jättänyt; uusia rakennuksia, vieraita kasvoja pihassa ja talossa — niin jopa uusi omituisesti puettu pappikin. "Jumalani, mitä täällä on tapahtunut?" huusi kotiin palannut hämmästyneenä ja kauhistuneena!

Kauvemman aikaa sinne tänne puheltuaan, sillä he voivat ainoastaan vaikeasti ymmärtää toisensa, vaikka luulivat samaa kieltä puhuvansa, sanoi uusi pappi: "Täällä on jumala varmasti tehnyt suuren ihmeen! Enemmän kuin kolmesataa vuotta sitte piti tässä pappilassa elää sinun nimellisesi pappi, suuri syntinen, jonka valkoinen hevonen vei pois ainiaaksi".

"Kolmesataa vuotta", huusi onneton, "ja minä olen ainoastaan lasin viiniä juonut kerjäläisen luona!" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui tomuksi.

TUHMA-LIISA

Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen oivallinen kappale sianlihaa!" — Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni, salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti — ja tiessään olivat koira, köysi ja tappi.

Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään…

Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta. Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan. Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta. "Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"

Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään, miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty. Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat, hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.

"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa, "kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"

Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle, juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."

Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."

He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan surkea valitus.

"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?" kysyi Tuhma-Liisa.

"Oh, menkäämme pian ohitse", vastasi talonpoika, "siellä antaa piru kartanonherralle selkään!"

Pitemmän matkan perästä saapuivat he pihaan ja heidät vietiin herran eteen. Tämä kysyi Tuhmalta-Liisalta: "Onko sinun miehesi löytänyt aarteen?" "Aivan varmaan, armollinen herra", vastasi hän. "Milloin löysi hän sen?" kysyi kartanonherra taas. "Vähää ennen suuren kaakatussodan alkua", oli Liisan vastaus. "Älä lörpötä tyhmyyksiä", sanoi herra nauraen, "milloin sitte on ollut sellainen sota?"

"Samaan aikaan kun oli lämmin sade", sano vaimo.

"Lämmin sadeko? Kuuteen viikkoon ei ole tippaakaan tullut alas taivaasta."

"Ehkenpä armollinen herra ei siksi tiedä mitään lämpimästä sateesta, koska juuri silloin piru antoi ladossa kartanonherralle selkään", sanoi Tuhma-Liisa.

Silloin kartanonherra suuttui kovasti ja ajoi miehen vaimoineen ulos talostaan. Niin sai talonpoika pitää aarteensa.

End of Project Gutenberg's Lättiläisiä satuja, by Victor von Andrejanoff