The Project Gutenberg eBook of Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista

Author: Carl Ferdinand Nordlund

Release date: October 17, 2020 [eBook #63484]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA ***

Produced by Tapio Riikonen

KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA

Kirj.

K. Pohjanen [Carl Ferdinand Nordlund]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustannuksella, 1885.

SISÄLLYS:

   I. "Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.
  II. Sihteeri Karenius ja K:ni.
 III. Pappismies.
  IV. Koulukumppanini.
   V. Frimansky.
  VI. Pahan hengen töitä.
 VII. Originait P:n kaupungissa.
VIII. Hääpidot sodan suussa.
  IX. Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.

I.

"Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.

Eräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni niitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet, sattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani kuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:

"Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.

Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä, eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.

CAROLUS".

Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja kuljettamaa alusta.

Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä meritse.

Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.

Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen, ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää linnunistuttavaa.

Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle isänmaallemme.

Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista, taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla "hvita gåsen"; mutta perälle oli sen asemesta asetettu "Vitakos". Eihän tämä suinkaan suomalaisuudelta haiskahtanut!

Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: "Sällan värre" (harvoin pahemmin).

Perintötalon isäntä Kustaa Kukko oli sen aluksen rakentaja, omistaja ja kuljettaja.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava, tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut pieksut.

Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko luki Turun Viikkosanomia, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.

Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.

Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta, mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "Geflen vaakunaa" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.

Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.

Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella "Sällan värre", katteini Kustaa Kukko.

Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.

Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on Lyökin satama Uudenkaupungin saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.

Sitten on edessä "paha virsta" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja Vaksholmin linnan edustalla.

Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman "slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin, tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.

Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään häneen pystyä.

Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa "ett fönster sagd", jolla hän tarkoitti lasin sahtia.

Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat häntä "Finska tuppen" (Suomen kukko).

Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä Vinska toppen ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.

Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja kaikissa muissa toimissa.

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi syödäksensä koolinkaalia. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin". Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera kalin".

Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili, hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "inte mera kalin kalin"!

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: "jollei Jumala olis saattanut tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla tappanut."

Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.

Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen kuljettaminen nuoremmille henkilöille.

Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.

II.

Sihteeri Karenius ja K:ni.

Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi Sihteerin rouva Karenia ja K:ni. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa, että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä oli miehen kyky ja kunto.

Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion siveellisiä tunteitani loukkaamatta.

Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä, ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää "viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.

Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten epäkohtien kostajina.

Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä kuvaelmassa on alempana kerrottava.

Kaarle Karenius oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin, jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.

Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.

Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen kolme tai neljä vuotta.

"Longus" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme koko koulun pilkkapuu.

Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.

Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli civis academicus, kun hän jo kävi kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut beaniksi eli keltanokaksi kutsua.

Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.

Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.

Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.

Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.

Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen "vitae genus" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen luonteelleen oli mitä vaikeimpia.

Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo työläs ajo vitae genus'ta takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun vitae genus oli niin viekas, että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.

Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista mehua sitrunasta.

Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.

Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi aivan mukava.

Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.

Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti 3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut "kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa aikaa.

Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut tärkeimmät pykälät lakikirjassa.

Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio Mathias Calonius, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.

Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen. Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei saanut tähänkään vastausta.

"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana tietysti on: 'korvapuusti' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra kunniallisesti ansaitsisi."

Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin arvasivat.

Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin tunnettuun ravintolaan "Viimeinen äyri", vastapäätä Turun linnaa, punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset. Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.

Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän näkevinänsä tuon kirotun korvapuusti-sanan kirjoitettuna suurilla kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja naakkojen äänissä.

Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.

Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun hovioikeuteen.

Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli, näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli nolens volens täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.

Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.

Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä, jättäen pojalle suuret tavarat.

Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin sukkelasti suoritettu.

Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää. Tähän pystyi sihteeri.

Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.

Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena miespolvena ollut vallasväen hallussa.

Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut tottunut.

Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.

Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.

Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.

Juha Revell, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka, oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen korkeampaan arvoon.

Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.

Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen Jean. Kun nyt rouva astui portaille huutaen: Jean, Jean. ei Revell ollut sitä kuulevinansa. Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.

— "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.

— "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta", vastasi Revell.

Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa niinkuin "Mor på tuppen" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen sota.

Isäntä yksin, ikäänkuin "rakas veli Jokkum", istui rauhallisesti loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.

Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka oli rusthollin akumenttina.

Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin "perunaryssiin", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi "infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti kutsuttiin "säynääksi" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.

Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin entinen.

Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan usein tapahtunut.

Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä kirjavia vaiheita.

Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki päässä. Se oli sihteeri.

Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi "lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.

Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä sepitetty laulu: à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo diez J.C. Frenckell 1809.

Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut. Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään. Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.

III.

Pappismies.

Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien joukossa.

Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee maankuuluksi.

Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen sivistymättömäin naisten kanssa.

Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.

Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.

Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella hengellisellä voitolla.

Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.

Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta nimikin on johdettu.

Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: prelatit ja parias-luokka. Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat, jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.

Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.

Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt "pappismies" kuvaeltavaksi.

Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n kaupunkiin.

Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.

Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800 hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat eljeet estämättä esiin.

Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä, neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen tavallinen siunaus.

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.

Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti selitettyään.

Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää, kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.

Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun punaiseksi, sillä muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.

Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.

Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa 12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa avatessaan: 'kasvakaa ja lisääntykää', mutta tästä nousee poikanen, joka aikanansa on lausuva: 'iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän pelastajanne elää'."

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä ylpeätä ylimystä.

Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli, eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden W:sin torniksi, ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.

Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia nähdä.

Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille, tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai moninkertaisesti moitteensa takaisin.

Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".

Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".

Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria, joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.

Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies, joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan läksi matkaansa.

Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.

Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.

IV.

Koulukumppanini.

Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi tähän toimeen.

Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana, jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.

Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat päällyskenkiä.

Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.

Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.

Tässä saan nyt esittää koulun "honoratiores", joille clavarius alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla jäntevä B:roth päässä korkea musta hattu, jota kumppanit nimittivät "tiara'ksi"; iloinen B:qvist, posket pullillansa aika tupakkaklossista eli koulukielellä "kibbuz'ista", vetäen naamaansa näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin plakkarissa: vähän kömpelö A:der, yllä hännystakki suunnattoman pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän köyryselkäinen, vilusta värisevä Janne G:qvist, joka käy varovasti kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.

Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.

Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään parannusta saatu.

B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa käyttää.

Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on heidän kunniaksensa mainittava.

Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.

Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.

Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla, jonkatähden yleisesti käytettiin "Brahestad'in" nenäliinaa, s.o. sormia.

Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on klavarion tehtävä.

Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja huutaa korkealla äänellä: "Betsalmenu" (tämä on hebrean kieltä).

Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista paikoista.

Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana, kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.

Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta olevan koululaisen kotoseikat silmälle.

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.

Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä noussut korkeisin virkoihin.

Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin tarkoitamme.

Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen, jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.

Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin astuva.

Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis Janne G:stin, mutta vaan syrjäkuviksi B:thin tiarallaan, B:stin kibbuz'illa ja A:n pääskysenpyrstöllä.

Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.

Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.

Eihän tarvinnut olla Gallin tai Lavater'in vertainen voidakseen ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.

Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.

Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä, kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko kouluaika.

Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki surullisella tavalla.

Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä vainoomaan.

Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös tapahtuisi tarkasti Schottin käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien themoja luetellessa.

Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.

Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän. Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.

Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.

Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset opettajat olisi tehneet.

Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten alempana saamme nähdä.

Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla, otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.

Janne oli nyt civis academicus ja rupesi parnasson kukkuloille pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin sanoakseni pääaineet.

Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.

Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut sen irti.

Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.

Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa. Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.

J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa. Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle aukenivat, urkenivat. Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.

Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.

Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa. Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua, joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.

G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.

G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.

Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä oleskelevan kirjojensa parissa.

Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut mitään sekaannusta hänessä.

Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä kirjojensa parissa.

Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.

Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas kattona ja avara ilmanranta seinuksena.

Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui haihtumistaan ikuiseen, ihanaan "sferien harmoniaan".

Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni mielisi.

V.

Frimansky.

"Kenen sukua ja mistä kotoisin?" lukija kummastellen kysynee. Ja syytä kyllä onki ihmettelemiseen, kun tämä nimi kieltämättä kokoonpanonsa suhteen on mitä kummallisimpia.

Nimeen ensimmäiseen läntismaista saatuun osaan on muka liitetty syrjäpahka, joka ei sovellu kantanimen kanssa "tiedolliseen yhteyteen", niinkuin mainio Kiesewetter vainaja olisi selittänyt asian.

Jos nimi oli kummallinen, kyllä oli nimen kantaja vielä kummallisempi. Alkuperäisesti oli hänen nimensä Friman, jota hän kunnialla kantoi monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky".

Ex oriente lux-teoria on tosin aatelma, jonka sanotaan syntyneen erään Jyväskyläläisen aivoissa. Mutta vaikk'en milloinkaan tahdo riistää tätä kunniaa keskisuomen pääkaupungilta, en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että sen aatelman synty ja käyttäminen minun luulteni on luettava Frimanin ansioksi.

Eikä mikään asia olisi voinut estää Frimania tätä nimimuutosta tekemästä, kun hänen nimensä ei ollut perintöä isältä eikä äidiltä. Ollen "selfmade man" hänen hyvin sopi vähän loistoa lisätä nimeensä isän ja äidin muistoa loukkaamatta.

Meidän sankarimme on itse ilmaissut minkä tiedämme hänen sukuperästään, ja se oli juuri yhtä paljon tai yhtä vähän kuin "pilven veikko" tiesi suvustaan: "Kysy kenen sukua ja mistä kotoisin? siltä, jolla on isä ja koto; joku tuulenpuuska lienee kotoanikin puhaltaa, pilvi ilmassa on mun veikkoni".

Friman oli syntyisin Viaporin linnasta tämän vuosisadan toisena vuosikymmenenä. Kun Frimansky itse aina pilkallisesti puhui sukuperästänsä, niin meidänkin sopinee tässä vähän leikkiä laskea.

Otaksumme siis samasta syystä kuin entiset kreikalaiset ja romalaiset, että joku olympin mahtavista jumalista, kenties lieto sotajumala tai vielä paremmin rakkausseikoistansa hyvin tuttu ylijumala itse kotkan hahmossa oli laskeunut alailmoille seitsensaarisen linnan kohdalle vainoten jotakin ihanaa merentiiraa, jonka väsymyksestä oli ollut täytymys antauta kotkan kynsiin.

Mikä on ihan kieltämätöntä eikä ensinkään mytologiaan kuuluvaa, on se seikka että Fr. syntyi mailmaan semmoisessa kunnassa, jossa paljon erilaatuisia ihmisiä asui yhdessä.

Viaporissa puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä eri kieltä. Siellä käytiin siis, kuten vieläkin Wiipurin kaupungissa, niin sanoakseni "nelinkontaten".

Fr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkaansa, samoin kuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista verta.

Siihen aikaan ei Viaporissa ollut kansakouluakaan, saati sitte korkeampaa oppilaitosta. Hankkiaksensa lapsilleen tieteiden ensimmäiset alkeet piti vanhempain siis ottaa erityisopettajia, parempia tai kehnompia, aina varojen mukaan.

Friman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla hän tarpeen mukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta, jonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli kehnonpuolinen.

Kahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä käymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitte pääsi hän puotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta vuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.

Kehitys pysyi kuitenki pikkukaupan ahtaiden rajain sisällä, vaikka se asianhaarain suhteen oli hyvinkin oivallinen.

Mikä hänestä olisi tullut toisissa oloissa on vaikeaa sanoa, mutta minun luulteni ei hänessä ollut miestä tukkukauppiaaksi tai tukkipatrunaksi.

Täysikasvuiseksi tulleesta rupesivat Viaporin vallit ja olot tuntumaan vähän ahtailta, ja erittäin nuot saastaiset kauppahuoneet. Hän muutti sentähden uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän ensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa kauppaa.

Se oli tänä Fr:n itsenäisyyden aikana kuin minä häneen tutustuin. Kaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen ja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä takana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja kokkapuheillaan miellytteli ostajia.

Paitsi tätä kauppiaan hupaista käytöstä ja hänen runsaita kaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, e.m. eläviä kilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia muita eriskummaisia esineitä kaikista mailman osista, jotta kauppapuoti myös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuuksien museo.

Tämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen ystävänsä ilmeisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta kannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.

Kauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi vilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen mies työssä ja toimessa.

Frimanskylla oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka saapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että myös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden.

Nämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen aikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen pieni knäsi tatarien tai kirgisien maasta.

Nämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka hyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta.

Herrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli naimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat ruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryyppysen ynnä tarpeellista viinaleipää.

Vaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä kuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla kostaa konnanparisille kuokkavierailleen.

Siinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta "Vironvodkaa", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullon tavalliselle paikalle.

Passarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki, josta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi ruudilla, jotta valmis mäti oli kaviarin muotoinen.

Toisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja, eltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli paremman juuston muotoista.

Koko tämä ruoka-asetus näytti kylläki maukkaalta ja houkuttelevalta pintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.

Vieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupäässä. Isäntä oli tahallansa poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka suuruspala oli maistunut herroille.

Knäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään viehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa "kokonaisen", ja toiset perässä.

"Saakelin pahaa viinaa!" lausui Knäsi; "Hudaja vodka".

— "Hudaja vodka", myönsivät kaikki yksimielisesti. Puolikas ja kolmannes jäi kaikilta ottamatta.

Sitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia.

— "Slavna!" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria.

— "Slavna", myönsivät upseerit.

Eräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja siitä huulipartaan.

"Veikko olla viiksistä valkoinen", lausui Knäsi.

— "Knäsi olla musta huulilta" vastasi upseeri.

Kun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä likemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet venäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty, vaikk'eivät voineet eroittaa sen kemiallisia aineksia.

Kyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta huomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta herrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin eriomaisuuksista.

Juurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä sylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaan, astui isäntä sisään ja tervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa, ett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa töröttivät tuijottaen päin lattiaa.

Knäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.

"Mitä tämä olla?" lausui hän osottaen juustoa.

"Se on venäjän saipuaa", vastasi F:sky.

— "Mikäs tää olla?" kysyi Knäsi.

— "Se on ruudilla sekoitettua hauen mätiä", vastasi Pr.

— "No, mitäs tää sitte?" kysyi vielä Knäsi.

— "Se on Vironvodkaa parasta lajia", vastasi Fr.

— "Herra olla bolsohoj durak", väitti Knäsi.

— "Olette itse durakat", vastasi Fr.

Knäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä tarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa vapaa.

Tämä keskinäinen viha ei kuitenkaan kestänyt aivan kauan. F:skyn hyväntahtoinen luonne ja upseerien nöyrä katumus matkaan saattoi ennen pitkää riitamiesten kesken ijankaikkisen rauhan. Mutta F:skyn ruokakaappi jäi koskematta joll'ei hän itse sitä auaissut.

F:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään, että hän kuljettaakseen kauppatavaroitansa haminasta kaupunkiin osti galeasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se kallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu tarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.

Tälle galeasille antoi hän sopivan nimen "bullerbas" (mellastaja), ja kuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman välillä.

Täällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän tasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän käden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta valtiolaivaansa.

Tietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen oivallisia omaisuuksia.

Merkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan, vaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti päin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.

Mutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin ja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon paisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koreinensa.

Se on hyvin tunnettu asia että kauppiaat ja tullimiehet erittäin entisinä aikoina useasti joutuivat keskenään tukkanuottasille, sekä että salakauppaa muutamissa kaupungeissa harjoitettiin summattoman suuressa määrässä.

Tämmöistä salakauppaa sopi menestyksellä harjoitella erinomattain semmoisessa kaupungissa, jossa oli satamaan 3 à 4 penikulmaa, sekä likeisillä joen ja merenrannoilla paljon asujamia, joille oli salakaupasta suuri voitto, jonka tähden sitä kaikin voimin edistivät.

Historia ei tiedä kertoa paljoko Frimanskyn & Bullerbasin omatunnolla oli tätä salakuljetuksen syntitaakkaa, Mutta syytä on otaksua ett'ei omatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.

Todistusten puutteessa jätän siis Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt merellä sillensä, esitelläkseni erään salakuljetusseikan kuivalla maalla, jossa Frimansky solo oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa hänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut uhkaavan vaaran.

Frimansky selkisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi kiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain.

Näin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta kauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle, josta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.

Tämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia, mutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen, koska vainomiskeinot heille harvoin onnistuivat.

Kun kihlakunnan maafiskali, joka asui valtamaantien varrella liki kaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli maantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä peitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään näyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta osoittava katsanto.

"Tästä saadaan aika saalis", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti ystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä mitä sisälsivät. Kiirehti sitte kotiinsa, antoi asettaa hevosensa valjaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran "destillatumia" (konjakkia ei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen mukaansa kylästä kaksi lautamiestä.

Kuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä niitä siis vielä oltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui sinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.

Kuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti
F:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumaisillaan.

"Terve tultuasi, veikkoseni!" lausui F:sky iloisasti, sieppasi samassa pienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa. Riisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen fiskalin syliinsä, josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään irti.

Tällä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon Cliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa juomaan.

"Sinun maljasi, pappaseni!" sanoi isäntä, "viettäkäämme täällä yhdessä iloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien parissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä pienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! maljasi veikko!"

Fiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli kookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskalista niin lujasti kiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi siis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen hyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.

Vasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja isännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä säädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.

Lähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmelossa, kun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia isännän kamarissa. Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet. Käytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin tullattuja tavaroita.

Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän saaliin.

Mutta eihän F:sky ollut kiitttämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka oli laskettu juuri oven eteen.

Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: "H:ra maafiskali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18—".

Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei hiiskunut siitä kelienkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.

Ylioppilasna ollessani satuin kerran Helsingissä kohtaamaan F:skyn, joka pyysi minun hänen kotokaupunkiinsa kuljettamaan ostamansa kurerirattaat.

Kuka oli iloinen jos ei nuori ylioppilas, jonka aina ennen oli täytynyt matkustaa kaukaiseen kotiinsa kyytirattailla, toivossaan saada yhdenki kerran kulkea oikein herroiksi. Mutta tämä toivo raukeni peräti tyhjään.

Kun menin kirjakauppiaan Th:n luo, jossa rattaiden oli määrä olla, sain tietää, ett'ei hänellä ollut F:skyn rattaita, mutta että F:ltä oli tullut tätä asiaa koskeva kirje, jonka hän antoi minulle kehoittaen minua sitä tallettamaan todistukseksi F:skyn kehnosta kirjoitustaidosta.

Kirje oli tätä johtoa:

H:ra Th:g Helsinki.

Tämän kaupungin läpikulkiessa ostin kuririrattaat, jotka hänen oli määrä antaa teidän huostaan, jos hän on niin tehnyt pyydän että antaisitte minulle siitä tiedon, niin myös jos sopiva tilaisuus sattuisi tulemaan saada rattaat tänne lähetetyksi, niin olkoot net tarjona; tämän pyytää ystävällisesti ("med vänskapsfullt").

G. A. Frimansky.

H:ra Th. kehoitti minua kuitenkin menemään K:n ravintolaan samassa talossa kuin kirjakauppa, tiedustellakseni lienevätkö rattaat K:n huostassa.

Meninki K:n luo. K., joka oli kotoisin "das grosse Vaterland'ista", puhui ruotsin kieltä niin kehnosti, että oli aivan vaikeata häntä ymmärtää, kuten Helsinkiläiset kyliä hyvin muistanevat.

Kun hän huomasi ett'en hänen sokerrustaan ymmärtänyt, otti hän paperilipun ja kirjoitti siihen vastauksen, joka vielä on huostassani.

Vastaus kuuluu ruotsiksi näin:

"Kärran med Sedlar som lämnas ått mig".

"Messieurs Ortmann ooh Besson kan jag icke afiämna utan under hvartförs namn. K—h".

Tässä seisoin nyt nämät kaksi oivallista kirjettä käsissäni. Mitäs sitte muuta keinoa kuin pillit, kirjeet pussiin ja kyytirattailla kuin ennenki kihnuttaa kohti kultaista kotia.

Vastaiset kohtalot saattoivat vihdoin F:skyn rappiolle, mutta eivät kuitenkaan voineet häiritä hänen iloista luontoansa. Hän muutti sataman pieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili eriskummallisia esineitä kuin ennenkin.

Frimansky oli eläissään eriskummaisimpia kauppamiehiä, eikä hänen vertaistaan enään liene syntyä Suomen maassa.

VI.

Pahan hengen töitä.

Syy minkätähden tällä kertaa otamme pahan hengen tekoja kertoellakseni on, kuten lukija kenties arvannee, se että viime aikoina on käynyt paljon huhuja ja juttuja pahan hengen raivoamisesta Tampereen tienoilla ja erinomattain eräässä torpassa Ylöjärven kappelissa Pirkkalan pitäjää, josta ruman hengen sitte sanotaan lähteneen Tampereen kaupunkiin elähyttämään sen kaupungin jo entiseltään hyvin tunnettua irstaista markkinaelämää.

Joka kerta kuin tämmöisistä pahan hengen töistä Suomen saarella on kuultu puhuttavan, ovat sen hengen läsnäolon tunnusmerkit olleet ihan yhtäläiset, kuin Ylöjärveltä on kerrottu: eriskummallisia kamaloita ääniä kuuluu huoneen ylisiltä ja lattian alta, huonekalut lentelevät kuin höyhenpallot loukosta loukkoon, padat ja kahvepannut sisällyksineen heittäyvät lattialle ja valkea uunissa sammuu yhtäkkiä y.m.s.

Eikä tämä ole ensimmäistä kertaa kun paha henki pitää menoansa Tampereen tienoilla, jotka näkyvät olleen ja vielä olevan hänen lempipaikkojaan.

Seuraavainen juttu on täydeksi todeksi näyttävä että paha henki täällä on kuin kotonansa.

Kertomus on alkuansa vanha kansantarina. Kun tämä luultavasti jo on kansan mielestä ja muistista murennut, mutta ansaitsee hyvinki taasen tulla huomioon otettavaksi erinomattain sentähden, että se selkeästi esittelee Suomen kansan puhdasta käytännöllistä järkeä vastapäätä pahan hengen houkutuksia ja ahdistuksia, kerromme sen tässä uudestaan.

1.

Noin viisi tai kuusi sataa vuotta sitten, melkein samaan aikaan, kun ensimmäisiä kirkkoja rakennettiin länsisuomessa, oli sama ruma henki, joka aina päivien alusta on voittanut surullisen maineen olemastansa ihmiskunnan leppymättömänä vainoojana — lyhyesti puhuen itse satanas — asettanut vakinaisen asuntonsa Tammerkosken alapuolelle juuri siihen paikkaan, jossa sen tienoon asukkaat kehnoilla veneillä ja lautoilla kuljeskelivat vastaiselle rannalle.

Kun nämät tienoot siihen aikaan oli väkirikkaimmat maassa ja asukasten keskinäinen liike sentähden aivan suuri, mutta salmi kaita ja vaarallinen, oli tämä paikka oikein pirullisella taidolla valittu ja aivan sopiva houkuttelemaan raukkoja ihmis-sieluja pahan hengen kirottuun verkkoon.

Paikkakunnan asukkaat eivät tavallisesti tietäneet mitään vaarallisesta naapuristaan, vaan pitkittivät huolettomasti kanssakäyntiänsä vanhan tavan mukaan.

Mutta jok'ainoa päivä sattui hirveitä kohtauksia. Veneet ja lautat uupuivat äkkiä, ihmisiä hukkui yhtäkkiä ja kamalasti, ikäänkuin joku näkymätöin käsi olisi vetänyt heidät syvyyteen ja tulisia tuulispäitä vinkui ilmassa, joka äkkiä pimentyi ja matkaan saattoi uusia vastuksia y.m.s.

Nyt rupesivat ihmiset vihdoin käsittämään että kaikki nämät kamalat kommelukset olivat pahan hengen panemia, jonkatähden he menivät pappien luo saadakseen hyviä neuvoja kovassa hädässään.

Papit pitivät keskusteluita keskenään ja tulivat juuri samaan päätökseen kuin muutkin, että muka kaikki sattuneet onnettomuudet olivat pirun kiusauksia ja juonia.

Ainoa parannuskeino oli siis heistä jumalan mahtavalla sanalla ja exorcismon tunnetulla väkivoimalla manata ja karkoittaa ruma henki koko paikkakunnalta.

Ryhdyttiin heti työhön. Kamalalle lauttapaikalle toimitettiin monesti katolilaisaikana tavallisia juhlavaelluksia piispat ja papit etupäässä, pyhiä virsiä ja messuja veisattiin, vihkivettä ripoteltiin salmen rannoille ja exorcismon pyhiä aseita käytettiin kosolta.

Mutta kaikki tämä tehtiin turhaan. Paha henki ei ensinkään ottanut pahoiksensa näitä pyhäin miesten tuumia, vaikka niitä kesti täydet vuosikaudet.

Vaivansa palkasta saivat papit tietysti monta lihavaa paistia ja juustoa seurakuntalaisiltaan. Mutta kun pappien yritykset eivät menestyneet, panivat he siihen syyksi antimien kehnouden, jonkatähden lahjat olivat lisättävät, ennenkun parempaa seurausta voisi toivoa.

No niin — lahjoja lisättiin ja uusia juhlakulkuja pantiin toimeen suuremmalla loistolla kuin ennen. Mutta paha henki pitkitti yhä edelleen työtänsä entistä ilkeämmin aina siihen määrään että kanssakäyminen kokonaan oli keskeytettävä.

Papit panivat nyt kansan uskottomuuden syyksi kaikkiin turhiin hengellisiin yrityksiin ja herkesivät kokonaan pahaa henkeä manaamasta. Heidän ainoa voittonsa oli lihavat juustot ja paistit, jotka sen ajan yksinkertaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kävivät rahasta.

Samaan aikaan asui Tammerkosken tienoilla kaksi arvoisaa ja ymmärtäväistä talollista, jotka jo alusta alkaen olivat pitäneet piispojen ja pappien yritykset pahan hengen poistamiseksi mitättöminä ja ponnettomina, ja sentähden tuumailivat keskenään, millä keinoin pahaa henkeä parahiten kävisi kukistaminen.

Kun koko paikkakunnan hätä ja onnetoin tila kipeästi sattui heidän sydämiinsä, päättivät he pitkän ja hurskaan hengellisen valmistuksen tehtyä voimakkaasti ryhtyä toimeen pelastaaksensa naapurinsa pirun juonista tai antaaksensa henkensä alttiiksi kansalaistensa eteen.

Ryhtyivät sitten miehullisesti työhön. Aikaiseen aamusella saapuivat lauttapaikalle ja rupesivat heti kohta niin voimallisilla syntysanoilla ja loihteilla hätyyttämään pahaa henkeä, että se joutui pahimpaan pulaan.

Alussa koetti satanas päältään poistaa loihteiden mahdin kaikenlaisilla viekkailla juonilla. Välisten kuului vedenpohjan ääriltä hätähuutoja hukkuvien, välisten huudettiin talonpoikain nimet synkän metsän syvyydestä, toisten taas kiiti heidän ympärillään eriskummaisia kirjavia lintuja ja muita lentäviä olentoja.

Vaan miehet pitivät puoltaan ja olivat varoillaan jott'eivät antaisi viekoitella itseänsä, sekä lukivat loihtosanat niin voimalliset, että 'metsä jytisi ja kalliot rannoilla särkyivät sirpaleiksi, ikäänkuin salaman lyöminä.

Nyt huomasi satanas tuhon tulevan ja päätti panna vielä kovempaa kovaa vastaan. Otti siis avukseen kaiken sen vallan, kun hänellä oli luonnon ja sen voimien yli.

Hirveimmät tapaukset, jotka muuten voivat saattaa urhoollisimmaksi miehet valkenemaan, seurasivat nyt taukoomatta toinen toisensa perästä. Ilmasta kuului kamaloita ääniä ikäänkuin tuhansien käärmeiden suhinat, ukkoinen jyrisi ja salama leimusi, syösten palavat nuolensa niin syvälle ja taajaan maan poveen, että se kovasti tärisi ja oli juuri kuin halkeamaisillaan kitaansa nielläkseen rohkeat miehet, ja vesi nousi niin äkkiä ja hillitsemättömästi, että miehet olivat uppoamaisillaan y.m.s.

Mutta eiväthän miehet nytkään välttäneet, vaan pitivät puoltansa käyttämällä vanhan virsikkään Vipusen tenhoisimmat loihtosanat, joiden voimalla muinaiset suomalaiset, kuten tietty on, ovat poistaneet pahimmatki vammat.

Satanas sai harmikseen kokea suomalaisten "sanojen" väkevää voimaa, ja kun hän oli tehnyt vastarintaa tarmonsa takaa ja turhaan potkinut tutkainta vastaan, oli hänen täytyminen tehdä pakkorauhaa ja sitte häpeällä pötkimään pakoon toisille paremmille markkinoille.

Näin karkoitettiin tosin paha henki lempiasemaltaan, mutta hänen mahtinsa ei kuitenkaan sen kautta ollut kukistettu.

Hänessä syntyi rohkeamielinen tuuma kaivaa poikki kapea kannas Pyhäjärven ja Näsijärven välillä melkein samalla paikalla, jossa nykyjään on tukkiherrain telasilta maantien poikki ja asettaa siihen asuntonsa, josta ei kukaan voine häntä karkoittaa. Satanas toivoi sielujen saaliin tässä paikassa tulevan yhtä voitolliseksi kuin entisellä.

Saadakseen mitä pikaisemmin tämän tuuman toimeen varasti hän läheisestä talosta lapioluuskan ja ryhtyi työhönsä Pyynikkeen alapuolella.

Vaikka kalut olivat niin kehnot, nosti satanas kuitenkin niillä niin oivallisia lapiollisia, että net Pyhäjärveen heitettyinä muodostivat pieniä luotoja, jotka vielä tänään ovat näkyvissä. Mutta satanas ei ehtinyt heittää enempää kuin pari lapiollista, ennenkuin Pirkkalan kirkonkellot itsestään rupesivat soimaan.

Satanas ei milloinkaan mielellään ole kuunnellut kirkonkellojen ääntä. Nytkin asetti hän kohta pillit pussiinsa ja pötki pakoon, eikä ole siitä ajasta lukien ollut näkyvissä Tampereen tienoilla.

Moni kuitenkin luuli hänen vielä jonkun ajan salaisesti asuneen mainituilla pienillä luodoilla Pyhäjärvessä. Syy tähän luuloon oli se, että hukkuneiden ruumiita, kuten järven rannoilta sopi nähdä, useasti vesiajona saapui niitten luotojen rannoille.

Rohkeat talonmiehet, jotka luvuillaan olivat karkoittaneet vaarallisen naapurin, pääsivät koskemattomina kotiinsa ja vastaanotettiin tietysti suurella ilolla ja kunnioituksella, niinkuin kansan pelastajain tulikin.

Heidän talonsa saivat ikuiseksi Piispalan ja Provastin nimet, jonka kautta kiitolliset kansalaiset puolestaan tahtoivat säilyttää muistoa tapauksesta, johon piispat ja provastit olivat niin kehnon osan ottaneet, sekä myös sopivalla tavalla kostaa hengellisille herroille, jotka olivat suuret palkat kiskoneet eivätkä mitään saaneet toimeen.

Se paikka, josta satanas oli kaappinut kahdet lapiollisensa maata, on vielä nähtävä Pyynikkeen juurella vastapäätä luotoja. Joku epäilijä kenties pitänee nämät suunnattomansuuret kuopat syntyneinä tavallisen maavieremän kautta. Niin pitäköön vaan.

2.

Panelian henki.

Siirtykäämme nyt näiltä ajoilta muutamia vuosisatoja edemmäksi 1700-luvun loppupuoleen, eli toisin sanoakseni satujen ja tarinoiden alalta historian vakaalle pohjalle.

Panelian kylä kuuluu Kiukaisten kappeliin Euran pitäjää ja on hyvin likellä Nakkilan pitäjän rajaa. Kylä oli sen pitäjän suurimpia ja varakkaimpia.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.

Pahan hengen menetys täällä oli melkein samanlainen kuin ylempänä on kerrottu Ylöjärveltä. Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin heti paikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalasin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y.m.s. Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää.

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoille hyvä tilaisuus, saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän lauseensa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuville, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astui siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä.

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.

Tämmiöselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorion arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihdoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin lääninprovasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt lääninprovastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja krajit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huone-alustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika peräti pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua. Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin, että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa.

Provasti C.H. Strandberg joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan: "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten tässä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.

VII.

Originalit P:n kaupungissa.

Se on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi jo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä joitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan varjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä lajista.

Originalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai ruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku aika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme huvilehdessä.

Tämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.

Originalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai psykillistä puuttuvaisuutta.

Orginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä yksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä raittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.

Tietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa käsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin piireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa ihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.

On tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen kansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn tapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.

Tämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun kansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin muodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.

Originalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa sivistysastetta.

Originalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän huvitusta, joka varmaan on valitettava asia.

1.

Lindholmska.

Merkilliseltä kyllä näkynee, että eräs femininum asetetaan originalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä "ska".

Tämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että net ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä seuraavasta kertomuksesta.

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön — olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa — oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi".

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illallista syötäessä tarjona olevaa leipää.

Lindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat).

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!"

Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi).

Kun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein — Gottorpin herttuasta.

— "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen —".

— "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessa vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi.

"Tollo"—rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.

2.

Daniel Tockelin.

Koulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit (n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.

Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei suinkaan ollut kaunistuksena.

Sanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on nähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat esiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen "ennenolosta".

Jos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on asetettava vinttikoirien heimoon.

Pikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden ollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla olevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut kaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea observatorium erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat esteitä Tockelinin hupakäynnille.

Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän riita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.

Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.

Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.

Epigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin L:ska tyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.

Jokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska, jotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.

Niin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa suosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen kaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.

Kouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt koskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia niinkuin L:ska.

Mutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä eläintä.

Ylioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli allekirjoitettuna: "Semper idem Daniel Tockelin".

Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P. kaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset y.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa tuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.

Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös muihin kaupunkeihin.

Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "corpus delicti" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.

Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion, että häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli täytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.

Jättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen henkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti P. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.

3.

Katteini.

En luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia, jossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla hiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla pincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten sotilaspuku, välisten sivilivaatteet.

Tämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina liikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa aineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.

Tämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi tarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä toimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa otsansa hiessä.

Hän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun käsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä tunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä kauppatoimissa.

Kaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija ja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten kertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun ponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet kerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.

Katteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs hyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin huvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen naurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin ilveilyksille.

Katteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan kuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät polkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.

Kun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli pilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan latinaksi:

"Post risum multum debes cognoscere stultum", (pahasta naurusta tyhmä tunnetaan).

Vieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat kokea totuuden siitä sananlaskusta, että "pilkka lankee omaan nilkkaan".

Pastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.

Katteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka luuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden kanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia tarkkoja uutisia.

Siihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin kirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs pääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä luvattomia kirjoja.

Eräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin avaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui sisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.

Hän ilmoitti minulle "sub secreto", että semmoinen epäluulonalainen mies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata kirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli olemassa.

Vaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia tyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko semmoisia kirjoja itselleni hankkinut.

Katteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä semmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan luo.

Niinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö Lindholmska — Tockelin — Katteini semmoinen triumvirati, joka vanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä kaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän aikoina.

Tässä yhtiössä edusti Katteini korkeampaa valtioviisautta ja uudisniekanvirkaa, Lindholmska oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä Tockelin kaunokirjallisuusosaston kannattajana.

Jokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän kaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan loukata.

Lopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on tehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.

VIII.

Hääpidot sodan suussa.

Se on yleisesti tunnettu ja myönnetty asia, että 1808-1809 vuoden suomen sota on ollut säädyllisimpiä kaikista tällä vuosisadalla meidän maanosassa käydyistä sodista.

Surullinen poikkeus tästä on kuitenkin tuo tavallansa mainio Vaasan kaupungin ryöstö, joka tietysti tapahtui ruotsin kaartien menestymättömän hyökkäyksen johdosta Venäjän sotajoukon niskoille ja joka suuresti häväisee Venäjän sotapäällikön kenrali Demidoffin muistoa.

Se oli sama Demidoff, joka sittemmin ylipäällikkönä eli kommendantina Turun kaupungissa kohteliaisuudellaan ja kovalla soturiensa kurinpidolla koki päältänsä poistaa Vaasan ryöstön kautta saamansa tahrapilkun.

Poikkeuksiin on myös luettava venäläisten julma käytös Kauhajoella, Närpiössä ja Kaskisten kaupungissa, jonka sanotaan tulleen sota-aseilla varustettujen talonpoikain vastarinnasta, johon venäläiset luulivat paikkakunnan pappien ja virkamiesten olleen syyllisinä.

Eräs pieni kirjanen "Paavo Nissinen" esittelee myöskin, kuten lukija kenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa "amirali Rutt" ja "kenrali Spuff" rohkeilla vainomusretkillään maalla ja merillä olivat saattaneet Rajeffskyn sotajoukon oikein arveluttavaan hätään.

Nämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman, joka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.

Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan tunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.

1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja Merenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio "Kulneff" sai käskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin rannoille, samalla aikaa kun "Barclay de Tolly" valmisteli sotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen lopun vaivaloisesta sodasta.

Kaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki kokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.

Kenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn kasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.

Tämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle,
Virtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä
Pohjanmaan valtatietä eteenpäin.

Ratsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana 20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran pitäjän läpitse.

Huhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja synnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.

Nämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki sodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten kohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian unhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat Ison Ryssän ajoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.

Euran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten hävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla Eurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.

Tämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista, joita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan maalla.

Kun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi pelästys vielä pahemmaksi.

Luultiin muka tämän ratsuväen olevan Kalmukkeja eli koirankuonoisia, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja joivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli kaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui, verekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.

* * * * *

Seuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä.

Pait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen rusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.

Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle.
Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.

Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin.

Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset.

Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle.

Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen?

Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.

Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamille.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.

Vähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja jättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.

Täällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin haiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi höyhenpolsteria.

Tietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden ratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet pudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja iloksi.

Polsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet, olivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu kuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode tiedossa.

* * * * *

Köyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun.

Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen.

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.

Nämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.

Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan.

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi.

Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.

Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä.

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät.

Samaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään.

Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja.

Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen.

Nuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa.

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.

Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari
Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi.

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja astui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varomattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu — sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.

Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

* * * * *

Tämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo lapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet saapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.

Tämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen astunut mieleeni erinäisistä syistä.

Minun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa, joka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat jo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt pienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin täydellinen.

Aina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat "Vänrikki Stoolin tarinat" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen sotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi jokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.

Minun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen yhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.

Lopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli hyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut, ett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli solmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva "30-vuotisen sodan" alku avioväen kesken.

Onko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa täydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä kertomuksessa peräti syrjäinen.

IX.

Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.

Oli aika semmoinen, jolloin romanien kirjoittajat yksinomaisesti ottivat kertomustensa esineiksi henkilöitä vallassäädystä. Tämmöinen kirjoittaja oli e.m. hyvin tunnettu Fredrika Bremer.

Tämmöisen rajoitetun piirin sisällä tuotiin esiin tavallisesti keskinkertaisia henkilöitä, ei juuri huonoja eikä peräten hyviäkään. Jos jokunen korkeasukuinen lurjus silloin tällöin esiintyy, antaa se kertomukselle jommoisenki ylennyksen ja höysteen, joka tuntuu lukijasta maukkaalta ja estää hänen nukkumasta kesken lukemista.

Eugène Sue, Victor Hugo, ja erittäin Dickens antoivat tietysti kuoleman iskun tälle äitelälle ja ikävälle kirjallisuuslaadulle. Kirjallisuus tarvitsi raitista, puhdasta nestettä virkistyksekseen, ja mistä muualta oli se ammennettava kuin tähän asti ylenkatsotusta rahvaasta.

Nämät viimemainitut herrat ovat todeksi näyttäneet, että sama psykillinen ja siveellinen henki voi elähyttää kerjäläisen kurjaa elämää, kuin korkeasukuisen ja varakkaan loistavaa oloa, sekä että rikkinäisen paikatun takin alla rietasten siveellisten rikkojen rinnalla voi löytyä jaloimpia ihmisyyden avuja, oikein kalliita kiviä, jos vaan jonkun tekee mieli niitä likemmin tarkastella.

Tämmöiset mainioiden miesten esitelmät muuttivat peräti korkeasukuistenkin mielet, voimakkaasti heihin teroittaen, että "parias"-luokka myöskin on ihmisiä, ja että kalliimmat helmet saadaan juuri jokien ja merien mudasta.

Seuraus tästä oli että vanhat salonkiromanit heitettiin roskakoteloon, taikka säilyvät antiqviteti-kirjakauppiasten kätköissä.

Joka meidän on saattanut tälle estetilliselle kannalle, on tietysti mainio Johan Ludv. Runeberg.

Tämä mies on niin mestarillisesti esitellyt kaikki ihmiselliset psykilliset ilmiöt, olkoon sitte v. Döbeln, Adlercreutz, ja Maaherra, tai Kuormasoturi, Lotta Svärd ja N:o 15 Stolt hänen kuvaustensa esineinä, ett'ei lukija ensinkään tiedä mikä näistä on etunenään pantava.

Ja N:o 15 Stolt ei kuitenkaan ollut paljoa parempi kuin mierolainen maantien rosvo.

Kun nyt on aikomukseni tässä esitellä semmoinen maantien rosvo, josta paljon puhuttiin muutamia vuosikymmeniä sitten siinä paikkakunnassa, jossa hän erittäin oleskeli ja teki tuhotöitään, tapahtuu se siinä vakuutuksessa, että hän varmaan kaikkine hairauksineen on voittava lukijain suosion ja anteeksiannon siinäki kauhistuttavassa tilassa, jolloin hän kirves kädessä seisoi vanhan rouvasihmisen vuoteen ohessa ryöstön tai tappamisen aikomuksessa.

* * * * *

Kun Porin kaupungin konepaja ensin asetettiin, tuotettiin puolisataa mekanillisia työmiehiä Ruotsista. Niitten joukossa oli Patrik Österholm.

Hän oli ko'okas ja muhkea mies lempeällä katsannolla ja suopealla luonteella. Kun hän oli tehtaan kunnollisimpia työmiehiä, pantiin hienoimmat ja tärkeimmät tehtävät hänen käsiinsä.

Mutta pahaksi onneksi meni hän asumaan entisen siltavoudin tykö, joka asui tehtaan likellä joen rannalla.

Tämä perhe, johon kuului mies, vaimo ja tytär, ei ollut siinä paikkakunnassa juuri hyvässä maineessa. Heitä luultiin yleisesti varastetun kätkijöiksi, joka luulo pian muuttui tosiasiaksi.

Österholm antautui vähän ajan kuluttua naimiseen tyttären kanssa. Jos niin oli ett'ei Ö. ensialussa mitään tietänyt perheen varkausvehkeistä, kyllä hän varmaan pian tuli sen asian vihille.

Oliko se nyt siitä että Österholmilla oli varkausorgani tai muista syistä, lopuksi kävi niin että Ö. vähitellen sekautui perheen vehkeisin. Kun hän huomasi että asiat toimitettiin yksinkertaisesti ja kunnottomasti, otti hän johtaaksensa koko toimen, ja antoi sille meidän oloille suurenlaisen laveuden.

Tästä alkaen rupesi Ö. aivan huolimattomaksi tehtaan töissä, jonkatähden hän pantiin pois viraltaan. Tätä oli hän juuri odottanut voidakseen ilman epäluuloa ja häiritsemättä viikottain viipyä tuntemattomilla matkoilla, ottaen tekosyyksi työansion hakua.

Kaikki paikkakunnan varkaat ja rosvot kokoontuivat vähitellen Öst:n ympäri, rupesivat yhteen rosvokuntaan ja ottivat Öst:n johtajakseen. Kaikki ryöstetty saalis jaettiin, kuten sittemmin tuli selville, Öst:n määräyksen mukaan rosvojen kesken.

Österholmin etevimmistä apulaisista mainittakoon tuttu murhaaja Rosenblom, joka sittemmin sai ansaitun surmansa erään kartanonhoitajan kautta, sekä nuori aatelismies loistavalla nimellä, joka valitettavasti oli joutunut rikosten viettävälle uralle ja sitte vähitellen uupunut aina syvemmälle.

Nyt rupesi äkkiä joka haaralta kuulumaan huhuja rohkeista rosvoista. Äkillinen pelko levisi kaikin paikoin, jotta kaikki, joilla vaan oli rahoja ja muita kalliita tavaroita, kiiruhtivat panna net hyvään talteen.

Österholm jätti tykkänään entisen asuntonsa ja otti päämajaksensa erään metsätorpan Friidalan kylässä Ulvilan pitäjää sekä toisen metsätorpan Harjavallan pitäjässä.

Rosvokunnan jäsenet kokoontuivat niihin torppiin salaisesti öisin keskustelemaan ja suostumaan tulevista rosvoretkistä. Semmoisissa tiloissa elettiin herkullisesti sekä ruoan että juoman puolesta, kuten hyvin voi käsittää.

Niinkuin Ö. itse on selittänyt asian, oli hänen periaatteensa veroittaa rikkaita ja olla antelias köyhiä kohtaan. Se oli siis tasajakolaisopin käyttämistä itse teossa.

Öst. ei ollut vähän ylpeä, kun hänen oli onnistunut päästä niin pitkälle aatteensa käytännössä, että hän voi ahtaassa piirissään tasoittamalla parantaa tuhatvuotisia epäkohtia yhteiselämässä. Tämän tähden olen minä hänen nimittänyt Suomen Rinaldo Rinaldini'ksi.

Niinkuin muutki suuret rosvopäälliköt, joista olemme lukeneet, esiintyi Ö. välisten oikeana "grand seigneur'ina" virkapuvussa tähtimerkkejä rinnalla. Tämä ei ollut hänelle mikään vaikea asia, kun hän puhui tuota sujuvaa ruotsin kieltä ja muuten tunsi vallassäädyn tavalliset seurallistavat.

Vaatteita ei häneltä milloinkaan puuttunut. Paikkakunnan provastien ja kruununmiesten vaatteet ja tähtimerkit sopivat hänelle varsin hyvin.

Öst:n rohkein urotyö tätä laatua oli hänen läsnäolonsa eräässä häätilassa, jolloin kruununnimismies nai talontyttären. Oliko Ö. siellä kutsuttuna vai kuokkavieraana, sitä en tarkoin tiedä. Mutta sen olen kuullut, että Ö. niissä pidoissa oli ollut oikea gentilhomme ja muun muassa juonut nuoren parikunnan kunniaksi maljan.

Aikomukseni on nyt tässä kertoella Ö:n etevimmät rosvoteot niiden tietojen mukaan, joita minun on onnistunut saada onkeeni.

* * * * *

Pari penikulmaa Porin kaupungista meren rannalla on kaunis kartano, joka monet vuodet on ollut vallassäädyn käsissä. Noin viisisataa askelta kartanon päärakennuksesta oli pienempi rakennus, jossa oli kaksi huonetta ja kyökki. Se oli hyvin likellä rantaa.

Tässä pienemmässä rakennuksessa asui noin 70 vuotinen leskirouva piikoinensa.

Leskirouva oli varakas ja sentähden, niinkuin kaikki muutkin varakkaat, pannut rahansa ja hopeansa talteen semmoisiin paikkoihin, joihin ei luultu rosvojen osaavan.

Kaappien ja piironkien avaimia säilytti rouva joka yö allansa makuuvuoteessaan.

Tänne olivat Österholm & K:nit päättäneet murtauta sisään anastamaan leskirouvan aarteet.

Rosvot, joita lie ollut kolme tai neljä, saapuivat meritse rannalle pimeänä syysyönä. Kaksi miestä jäi ulkopuolelle vahtia pitämään. Österholm yksin pääsi erään solan kautta ilman suurta vaivaa kamariin, jonka porstua eroitti siitä huoneesta, jossa rouva piikoineen makasi.

Rouva ja piika heräsivät kolinasta ulko-ovea avatessa, ja panivat kynttilään valkeaa.

Öst. astui ovesta sisään kirves kädessä, varmaan hämissään siitä, että täällä oltiin ikäänkuin valmiit häntä vastaanottamaan. Hän asettui vuoteen eteen, jossa vanha rouva istui ja lausui tuimasti: "rahat tai henki!"

Mutta akka, joka oli soturin leski, ei tullut ensinkään hämilleen tästä kovasta kohtelusta, istui vaan järkähtämättä avaintensa päällä ja rupesi aika lailla ripittämään rosvoa. Öst:m seisoi hiljalleen paikallaan, kärsivällisesti kuulustellen akan nuhteita.

Saarna lie ollut melkein tätä johtoa:

"Te olette arvattavasti tuo pelätty Österholm. Kaikkein tieten olette ennen ollut kunnollinen ja taitava työmies, ja teillä on vaimo ja lapset; nyt olette ottaneet viraksenne ryöstää, murhata ja hätyyttää avuttomia vanhoja leskiäkin. Minkä lopun luulette tästä tulevan? Sen minä teille sanon: loppu on oleva kauhea sekä ruumiillisessa että erittäin hengellisessä katsannossa. Iskekää vaan jos mielitte, rahoja ei ole täällä ryöstettäviksi. Minä syvästi surkuttelen teitä".

Yhtä häpeänalaisena kuin kuritettu koulupoika seisoi Ost. tässä avuttoman akan edessä, jonka oli onnistunut muutamilla aikanansa lausutuilla sanoilla herättää uuvuksissa olleet hyvät avut rosvon sydämessä. Hän häpesi omantuntonsa edessä ja valmistihen lähtemään pois samaa tietä jota hän oli tullut sisään.

Toinen apulaisista, joka oli ollut vartijana eikä ollut voinut käsittää Öst:n pitkällistä viipymistä sisällä, astui samassa sisään ja kaapaisi vähän ympärilleen katsottua kahteen korkeaan kynttiläjalkaan hopeasta, jotka olivat esillä.

Rouvan piialla oli tässä tilassa niin paljon mielen malttia, että hän lausui: "Ottakaa vaan nuot kehnot kynttiläjalat, jos mieli tekee, mutta varmaan ette niistä rikastu, sillä net ovat tinaa". Kynttiläjalat saivatkin jäädä paikalleen.

Eräistä lukitsemattomista laatikoista anastettuaan joitakuita siellä olevia parempia kaluja menivät rosvot matkoihinsa.

Minä olen aina suuresti ihmetellyt tätä vanhaa rouvaa, joka neuvollisuudellaan ja rohkeudellaan pelasti henkensä ja tavaransa röyhkeiden rosvojen käsiin joutumasta.

Kun tämä niin uljaasti alotettu rosvoretki näin huonosti oli päättynyt, keskusteltiin uudesta retkestä, joka tapahtuiki vielä samana syksynä suurella menestyksellä.

Eräsnä pimeänä syysyönä kokoontui rosvokunta Hanninkylään hyvin tunnettuun mökkiin, jonka omistajina olivat aikanansa mainion rosvon Kaarle Wallin ja hänen yhtä mainion vaimonsa, entisen aatelisneidon perilliset, jotka harjoittelivat vanhempiensa elatuskeinoa.

Vastapäätä tätä tölliä oli kylän rikkain talo. Sen makasinit olivat juuri tien ohessa, täynnä kaikenlaisia vaatteita sekä muuta tavaraa.

Tässä varkaudessa oli osallisena ennen mainittu aatelismies. Talollisen uusi verkainen päällystakki sattui hänen osakseen.

Se päällystakki oli aivan mukava hänelle, jonka vaatteukset olivat hyvin rappiolle joutuneet, mutta saattoi hänen vihdoin vankeuteen ja ansaittuun rangaistukseen.

Kruununmiehistä Öst:m tietysti ei paljon pitänyt.

Öst:m oli saanut vihiä siitä että U:n nimismies hiljakkoin oli kantanut ylös rahoja, joita lienee ollut noin kolmatta tuhatta markkaa. Nimismies ei luullut Öst:a niin rohkeaksi että uskaltaisi murtautua hänen huoneesensa. Läksi siis turvallisesti pitemmälle matkalle jättäen rahat piironkinsa laatikkoon.

Öst:m, joka aina oli tarkka toimissaan, saapui kumppaninensa nimismiehen kartanolle ensiyönä lähdöstä matkalle, särki virkahuoneen akkunan ja ryösti rahalaatikon typi tyhjäksi.

Kun nimismies seuraavan päivän aamupuolella tuli kotiin, huomasi hän piironkinsa lukon särjetyksi ja rahat ryöstetyksi. Lattialla näkyi stearinikynttilän palasia ja tulitikkujen päitä.

Nimismies sai jälestäpäin suurimman osan rahoistansa takaisin, sittekun Öst. vankina ollessaan itse oli hänelle ilmi antanut missä rahat olivat talletetut.

Sittemmin teki Öst, kotoylläkön Kankaanpään nimismiehen tykönä, jossa ei kuitenkaan saanut rahoja saaliiksi, vaan kaikenlaista muuta tavaraa erittäin vaateparsia, joiden joukossa oli vallesmannin virkatakki, joka oli Öst:ille suureksi hyödyksi, kuten jo olemme nähneet, koska hän mieli näyttäydä kaikessa loistossaan.

* * * * *

Österholmin mielestä oli paikkakunnan provasteilla peräten paljon maallista tavaraa, jonkatähden melkoinen tasoittaminen tässä olisi paikallaan.

Saatuansa tiedon siitä että U:n provasti oli matkalle lähtenyt, päätti rosvokunta ottaa tutkiaksensa, sisältikö provastin piironki niinkään paljon rahoja kuin vallesmannin.

Provastin makuukamari oli huoneuksen toisessa päässä. Eräänä aamuna nähtiin piirongin lukko särjetyksi ja lattialla kynttilän palasia, samoin kuin vallesmannin tykönä.

Mutta piirongin laatikossa ei ensinkään ollut rahoja löytyvinä. Provasti oli ollut paremmin varoillaan kuin nimismies. Sen siaan sai Ö. täältä saaliikseen provastin tähtimerkit, joista toista kannettiin kaulassa, sekä muita pienempiä kultakapineita.

Joku aika tämän jälkeen käytiin tarkastamassa Euran provastin piironkia. Hänkin oli varovasti tallettanut aarteensa, jott'ei sieltäkään muuta saatu kuin joitakin kalliimpia kultakapineita.

Vähän jälestäpäin tuli Öst. eräänä talvi-iltana rajapitäjän kestikievariin ajaen komeassa kuurireessä, kalliit supinnahkaiset turkit päällä. Turkkia riisuttaessa oli emäntä suurella nöyryydellä avullinen.

Kun turkit olivat yltä riisutut, tuli muhkea herrasmies näkyviin tähtimerkit kaulassa ja rinnalla. Palkollisia uskoteltiin että matkustaja oli "toinen mies maaherrasta".

Eihän tarvinne selittää että virkatakki oli Kankaanpään nimismiehen ja tähtimerkit Ulvilaa provastin.

Nautittuaan muutamat oivalliset "tutingit" sekä runsaan illallisen, jossa toimessa emäntä yksin oli avullisena ja osallisena, joka aivan hyvin tunsi herrasmiehen ja jonka huostassa tähtimerkit ja provastien kultakapineet sittemmin löydettiin, läksi hän kestikievarista ja saapui siihen metsätorppaan, joka oli hänen tavallinen piilopaikkansa siinä pitäjässä.

* * * * *

Österholmin suurin rosvotyö oli postin ryöstäminen Hanninkylän kestikievarin ja Porin kaupungin välillä.

Seuraavana suvena sunnuntaipäivänä kello 11 e.p. oli posti kulkeva kaupunkia päin. Juuri Ulvilan ja Eurajoen pitäjien rajalla oli pitkä vastamäki. Tämän mäen varrelle oli rosvokunta asettanut hakomajan parin syllän paikoilla valtatiestä. Paikalla kasvoi pienenpuolisia kuusia niin taajaan, ett'ei kenkään voinut huomata hakomajaa. Likimmäiseen asuntoon oli tästä pari virstaa.

Kello on 11:sta, postikello kuuluu ja pian tulee hevonen näkyviin, kulkein vastamäkeä verkalleen. Samassa kuuluu pyssyn laukaus ja hevonen uupuu samassa kuolleena maahan. Ampuja oli tähdännyt niin tarkkaan, että luoti sattui hevoisen päähän.

Postin kuljettaja ja kyytimies, jotka pelkäsivät seuraavan laukauksen koskevan heitä, pakenivat henkensä perästä Rimpialhon torppiin, josta puolen tunnin perästä palasivat miehissä.

Postilaukut olivat poissa, rosvot samaten. Laukku löydettiin sittemmin metsästä kappaleen matkaa maantieltä. Erinäiset kirjeet ja paketit olivat laukuissa koskematta, mutta rahakirjeet ja vekselit ryöstettynä.

Se oli vekselien kautta kun Ö. sittemmin joutui kiinni ja sai ansaitun rangaistuksensa.

Tämän loistavan urotyön perästä, joka tietysti antoi suuret osuukset mainiolle osakeyhtiölle, ei kuulunut enään rosvoretkistä mitään. Pienet varkaat nyt puolestaan astuivat esiin siinä toivossa, että heidän pienet askareensa pantaisiin Österholm'in päähän.

Nyt vihdoin ruvettiin oikein miehissä Österholmia takaa ajamaan, mutta kaikki yritykset olivat kauan turhia, vaikka palkinto oli määrätty kiinniottajalle.

Vihdoin ruvettiin hokemaan, että Ö. öisin kävi erään entisen kauppiaan luona, saadakseen hänen ottamaan toimittaaksensa vekselien lunastuksen.

Kauppamies lykkäsi asian aina edemmäksi ja ilmoitti vihdoin kaupungin hallitukselle että Ö. paraikaa oli hänen tykönänsä.

Maistrati lähetti paikalle kolme poliisimiestä. Paljoa enemmän väkeä tietysti olisi tarvittu tämmöiseen vaikeaan yritykseen, kun kaksi julkirosvoa oli kiinni otettava. Minulle on selitetty ettei useampia saatu kokoon.

Poliisit astuivat sisälle huoneesen, jossa rosvot oleskelivat, mutta kynttilät sammutettiin pikaisesti, jotta oltiin pilkkopimeässä.

Täällä nousi nyt kova melske; veitsiä ja pyssyn tyviä käytettiin molemmin puolin. Rosenblom'in onnistui hypätä akkunasta ulos. Myöski Ö. pääsi viimein pihalle ja oli juuri hyppäämäisillään aitauksen ylitse kadulle, kun poliisi sai hänen jalasta kiinni ja toinen löi häntä pyssyn tyvellä päähän, jotta Ö. meni pyörryksiin.

Poliisit olivat niin pahasti haavoitetut että sairastivat monta kuukautta elämän ja kuoleman vaiheilla. Samoin oli Österholmin laita, jonka pää oli niin särjetty, että hänen täytyi puolen vuotta venyä tautivuoteella.

Tällä aikaa kävi hänen tykönänsä pappeja ja muita ihmisystäviä, jotka hänen hyväkseen lukivat pyhää raamattua sekä muita hengellisiä kirjoja.

Ö. sanotaan olleen aivan kiitollinen hyville ihmisille heidän helleydestään häntä kohtaan sekä kokonaan muuttaneen mielensä.

Tässä mielentilassa tunnusti hän kaikki rikoksensa ja antoi ilmi missä rahoja vielä oli talletettuna.

Pitkien tutkimusten perästä sai Österholm vihdoin tuomionsa: hän oli koko elinaikansa pidettävä vankeudessa.

Ennenkun hän lähetettiin vankeuteen, vietiin hän kuvattavaksi Charles Riis'in luo. Satuin tulemaan sinne juuri kun Ö. oli lähtemäisillään atelieristä.

Ö. näytti silloin aivan alakuloiselta. Lieneekö tuo vähäinen kuvauskone peloittanut häntä, joka ei koskaan ennen ollut mitään pelännyt?

Näin päättyi tämä surullinen drama, joka monta vuotta oli puoleensa vetänyt paikkakunnan asujanten suurinta huomiota.