The Project Gutenberg eBook of Kynäelmiä II: Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kynäelmiä II: Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

Author: Kaarlo Hemmo

Release date: September 20, 2020 [eBook #63252]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYNÄELMIÄ II: RUNOSOMMITELMIA JA SUORASANAISIA KOKEITA ***

Produced by Tapio Riikonen

KYNÄELMIÄ II

Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

Kynäillyt

KAARLO HEMMO

Tampereella, Hj. Hagelberg, kustantaja. 1888.

SISÄLLYS:

Runosommitelmia:

Suomenkielen asetusta odottaessa.
Laulujuhlassa.
Vapaus ja minä.
Miksi punastun!
Kalastaja.
Leivon laulu ja variksen.
Viatonta.
Tuska viel' on rinnassain.
Kun — — silloin.
Pois raittiusseurat!
Pois lapsellisuus.
Ne uinuivat onnestaan.
Kaksi kahdesti.
Kerta.
Kaihoisena hetkenä.
Laulajaiset.
Elämän alalta.
Eljaksen erehdys.
Iltalaulelma.
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Suudelma ja korvapuusti.
Kesä-iltana.
Löyhkän-ajajat.
Silmänkääntäjä.

Suorasanaisia kokeita:

Kuinka tulin kansallismieliseksi.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
Keisari tulee!

RUNOSOMMITELMIA.

        "Elä, armas lukijani,
        Hae sommitelmistani
        Runon hurmaa lain."

Suomenkielen asetusta odottaessa.

    Oi, tottahan taivahan Herra
    Rukoukset on kuullut nuo,
    Jotk' on kansamme rukoillunna,
    Ja armonsa viimeinkin suo?

    Hän itse kun kaunihin kielen,
    Tuon rakkahan antanut on,
    Ei salline, maass' omassansa
    Kiel' oma ett' orjana on?

    Ja eihän se myös ijankaiken
    Lamass' oikeus olla saa…
    Ain' ei toki tahtoa kansan
    Käy kehnosti vastustaa.

    Lie rangaistusaika nyt tullut,
    Ett' oikeus voiton jo vie
    Ja kahlehet orjuuden kätkee —
    Se aika jo tullut nyt lie!

    Ja sittenkös riemua raikaa
    Ja kiitosta vain kajahtaa!
    Ja mielet ne kevättä hehkuu
    Ja juhlivi Suomeni maa!

    Ja kansamme nuorena seisoo:
    Sen toivojen aika nyt on —
    Ja se vahvaks' itsensä tuntee
    Ja on voimaa sill' elohon.

    Vaan jos viel'ei — varjele Luoja!
    Lopuss' aika jo vaivain ois…
    Jos pettäisi hartahat toiveet,
    Eikä voittaa oikeus vois…

    Oi, jokohan haudalle silloin
    Jalon kansamme käytäisiin…?
    Tai eloon jos puoleks' se jääkin,
    Sen… kuolisin… huokauksiin…

Laulujuhlassa.

    Ja torvet siellä raikui
    Ja kaikui laulelmat
    Ja säveleet niin vienot
    Taivaalle nousivat —
    Ne huokui rukousta
    Ja rakkautta maan,
    Ne kertoi sankaruutta
    Ja leikki riemuissaan.

    Ja monen mielen veivät
    Ne ylös muassaan
    Ja yhtä monta loivat
    Ne rintaa hehkumaan,
    Mut yhtäkaikki tuntui
    Kuin odotettu ois,
    Kuin kaikk' ei vielä oisi,
    Vaan jotakin on pois.

    Ja viimein vaimo vanha
    Ja ryppynaamainen
    Jo lavalle nyt astui
    Kerällä tyttären.
    Ei heistä loistavuutta
    Vois löytää etsien —
    Niin seisoivatkin siinä
    Kuin hieman peljäten.

    Ja pöydäll' edessänsä
    On heillä kanteleet,
    Nuo kansalliset aarteet
    Koht' unhoon joutuneet.
    Kas, kantelolla Väinö
    Sai luonnon hurmoksiin —
    Miks' onkaan nykyaika
    Sen unhottanut niin!

    Ja on kuin haudastansa
    Ois noussut muinaisuus
    Ja kunniata sille
    Kuin tekis' aika uus':
    On jotain juhlallista,
    On jotain korkeaa,
    Mit' yksinänsä henki
    Vaan hieman aavistaa.

    Ja kansajoukko katsoo
    Ja seisoo paikallaan,
    Ei liikunnolla kenkään
    Käy rauhaa rikkomaan —
    On aivan kuni kirkon
    Nyt päättyis palvelus,
    Vaan vielä lausumatta
    Ois loppusiunaus.

    Mut nyt jo kädet laihat
    Ne koskee kielihin,
    Ja laulukin nyt kuuluu
    Jo äänin värjävin.
    Ja päivä kultihinsa
    Nuo verhoo soittajat —
    He halvoilt' eivät näytä:
    Jo milt'ei loistavat.

    Ja sävelehet vienot
    Ja laulu koruton
    Ne kasvaa korkeemmiksi
    Jo niissä tenho on,
    On tenho, salamahti,
    Mi hurmaa, lumoaa
    Ja kansajoukon läpi
    Kuin autuus huhahtaa…

    Mit' oli sävelissä
    Ja miksi laulu niin
    Sydämet kaikki valtas
    Ja laitti lumoksiin?
    Niiss' oli sydänt' omaa,
    Mi sattui sydämeen:
    Se mielet maasta nosti,
    Toi silmään kyyneleen…

Vapaus ja minä.

    "Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa,
    Maailma voihkavi tuskissaan,
    Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta —
    "Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.

    Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa
    Hirveän raskaita mielessään,
    Joilleka suuremman painon viel' antaa
    Vapaushuudon räikeä ään'.

    Mut minä olevan' orjana soisin,
    Tahtoisin päästä kahleisihin…
    Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin —
    Sylihis' itseni telkeisin…

Miksi punastun!

    Tuoll' on siis se aho armas,
    Jolla ennen leikittiin,
    Jolta marjat ensimmäiset
    Kesän tullen poimittiin!
    Sinne paimen-aikoinani
    Lampaat ensin juoksivat.
    Siellä meillä paimenilla
    Oli hetket riemuisat.

    Siell' on kivi, jolla ennen
    Talosilla oltihin,
    Siellä aina perheonni
    Oli sopusointuisin —
    Emännäksi, isännäksi
    Kukin pääsi vuorostaan,
    Lapsina, jos muut' ei ollut,
    Pitivät nää — lampaitaan,

    Toiset kivet matalammat,
    Ne ol' aitat, navetat,
    Jotka rikkautta aivan
    Täpötäynnä seisoivat:
    Savileivät, hiekkajyvät
    Oli ruokatavaraa,
    Kuusenkävyt suuren suuri
    Lehmäkarja olla saa.

    Väliin kivi — linna silloin
    Vaarahankin tulla voi,
    Vihamies kun sotaväen
    Sitä piirittämään toi,
    Väliin taasen pyhä virsi
    Rupeaapi helkkämään:
    Kirkonmenoja nyt siellä
    Parhaallansa pidetään.

    Marjasta kun palattihin,
    Silloin juhlat komeat
    Useinkin sen kiven suuren
    Ympärillä olivat:
    Marjapäivällinen siinä
    Juhlallinen nautitaan,
    Tuulet kuiski, puro soitti,
    Linnut lauloi laulujaan.

    Väliin sitten päiväkaudet
    Kisattihin kilvaten,
    Aina mieli oli kirkas,
    Aina sydän iloinen,
    Huolistaan ei tiennyt rinta
    Silloin puhdas, saastaton,
    Niinkuin päivä noustessansa
    Kevättaivahalle on.

    On, kuin temppelissä oisin,
    Kun nyt muisto hetket nuo
    Ajan verhon takaa taasen
    Sielun-silmihini tuo;
    On, kuin taivaallinen tunne
    Minuun lämmin huhahtais;
    On, kuin ruumihini uuden
    Henki-olomuodon sais.

    Lapsuusajat ihanaiset
    Liitelevät ohitsein,
    Unikuvat kaunihimmat,
    Monet riemut, toivehein —
    Kaikki taasen edessäni
    Kirkkahina päilyää,
    Leikkimaita muinoisia
    Kun on onni tervehtää.

    Täss' on siis se aho armas,
    Jolla ennen leikittiin!
    Mutta miksi, minkätähden
    Tää on muuttununna niin?
    Lienenköhän lumotuksi
    Sattunutkin tulemaan,
    Koska paikkaa tät' en tahdo
    Tuntea mä ollenkaan?

    Lumoust' ei ole tässä!
    Mutta ihmistyö se on
    Marja-ahost' entisestä
    Tehnyt viljavainion,
    Jossa vilja kultaisena
    Lainehtivi nuokkuen.
    Miss' on kivi? Särjettynä
    Pois on sekin poraten.

    Milt'ei silmään kyynel ennä,
    Leikkitanner entinen
    Kun on tullut turmelluksi
    Peltomaaksi joutuen…
    Turmelluksi? Eihän toki!
    Niin ei ole mielestäni,
    Sillä nythän hyödyks' olla
    Peltona se voikin näin.

    Hedelmiä nyt se tuottaa,
    Viljakultaa kasvattaa:
    Aineellisen elatuksen
    Viljelijä siitä saa —
    Hyvää siis se vaikuttaapi!
    Onkos laita niin myös mun?
    Mitäs vaikutankaan minä?
    Oi, mä miksi punastun!

Kalastaja.

    Jo idän ranta pilkuttaa,
    Ja lahden laine vilkuttaa.
    Pois uni! Ulapalle
    Taas mieli pyrkii rauhaton,
    Kun saatavana saalist' on.

    On aamu kaunis! Juhlaista,
    Oi, niin on ylen hiljaista
    Kuin autuaitten maassa.
    Ei leiki ahtolaisetkaan:
    Yön tanssi sai ne uupumaan.

    Ja yksin olen vesillä.
    Mä siintävillä seljillä
    Rinnassa lepo, rauha.
    Myös mieli, sielu vilvastuu,
    Ja sydän synkkä kirkastuu.

    Ja minä soudan. Kohoaa
    Jo aurinkokin: alun saa
    Uus' päivä, uusi elo.
    Nyt luonto herää unestaan,
    Pään nostaa kukka umpustaan.

    Mi helke! Linnut livertää,
    Ne aamuvirttä visertää
    Niin raikkaaan riemullista.
    Sain minä pyydysteni luo,
    Mut tokko saalista ne suo?

    Kas, haukia on koukuissa,
    Ja kirjavanaan verkoissa
    On veden karjaa muuta.
    Kai kontin täysi niitä on —
    Ol' onni mulla verraton.

    Ma kotihini soutelen
    Ja ilomiellä laulelen
    Maan tämän ihanuutta. —
    Kun päivä taaskin länteen käy,
    Ei pyydyksiä maalla näy.

    Ja verratont' on kalastaa —;
    Se mielen, sielun puhdistaa,
    Tuo luonto lumoava —
    Ja kun vaan kulta mulla ois,
    Hän keittää sitten kalat vois.

Leivon laulu ja variksen.

    Saa kaiho synkkä sydämeen
    Ja tuntuu katkeralta,
    Kun leivo lähtee matkalleen
    Pois Pohjan taivaan alta.

    Ja laulupuulle varis jää
    Ja laisia sen muita,
    Kun muutkin kylmäst' ennättää
    Ne, jotk' on sulosuita.

    Miss' äsken kukat vihannoi,
    Maa onpi siinä musta;
    Miss' äsken laulu leivon soi,
    Siin' on nyt raakutusta.

    Mut lintuhan on variskin!
    Se miks' ei laula kanssa,
    Niin että sävel sointuisin
    Ois silläi laulussansa?

    On varis leipähuolissaan,
    Ei nousta voi se maasta —
    Ja siks' ei siltä laulustaan
    Myös poistu mainen saasta.

    Vaan leivo liitää siintävään,
    Miss' on vaan ihanteita,
    Ja niistä punoo sävelmään
    Se soinnun-säveleitä.

Viatonta.

(Ystävän kirjeestä).

    Siit' aina mua moitit, kunnon veikko,
    Kun ajan kysymyksiin puutu en,
    Ja minut tuomitset, ett' olen heikko
    Ja sanot menneen multa miehuuden.
    Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta
    Mun elon kurjuudesta huutamaan,
    Niin että vihlois lihaa ynnä luuta
    Jo saatanankin sitä kuullessaan.

    Ja siitä, että aikakaus on musta
    Ja turmeltunut läpikotaisin,
    Ja vapauskin kärsii ahdistusta,
    Kun sidotaan se säännöin solmivin.
    Ja siitä myöskin, että turmeltunna
    On ihmiskunta, käsket rääkymään
    Ja kuolonuneens' ett' on uupununna,
    Niin ettei heränne siit' ensinkään.

    Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla
    On tilaa kirkua jos vaikka kuin,
    Mut mikään parane ei huutamalla —
    Jos huutaisikin vaikka avosuin…
    Mun mielen' äänettä on olla myötä
    Ja koettaa jos mitä tehdä voin
    Ja avuks' olla, miss' on tosityötä
    Ja työtä miss' ei melakoida noin.

    Mä heikko olen — enhän sitä kiellä —
    Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan,
    Ja huudoillani oisin ehkä tiellä,
    Kun saatetahan sitä liikuntaan —
    Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa
    Se kädest' olkoon ijankaikkisen,
    Mun kiitäissään kun vie se mukanansa,
    Niin laulan valon voitost' iloiten.

Tuska viel' on rinnassain.

    Lamput loistaa, valot välkkää,
    Soitto kaikuu kiihkeään.
    Hurmattuina nuoret kaikki
    Rientää tanssin pyörillään.

    Mun vaan piti nurkkaan jäädä,
    Riemuhun en mennä voi,
    Kuulla, nähdäkään en kärsi —
    Pakotus on päässän', oi!

    Hetkeks' tanssi taukoaapi,
    Nuoret istuu paikoilleen
    Kohta uudest' alkaaksensa,
    Kattoon ilon nostaakseen.

    Silloin vaivastani virkin —
    Sen kun impi kuulla saa,
    Liitelevän tuulen lailla
    Huoneesta hän lehahtaa.

    Palaa takaisin hän kohta
    Lääkepullo kädessään,
    Rusopäinä hohtaa posket,
    Silmät luovat säihkyään.

    Tippaa tuosta sokerille
    Tiputtaa hän kymmenen,
    ja sen nauttia mun käski
    Sulosuinen hymyten.

    Tanssissa jo nuoret taasen
    Kiihkeästi karkelee.
    Minä ilokseni tunnen,
    Että vaiva pakenee.

    Kohta pään' on aivan terve,
    Lääke tuskan kauas vei,
    Suonet sykki niinkuin ennen,
    Pakotusta tunnu ei.

    Astun tuonne immen luokse
    Lääkkehestä kiittämään:
    Kättä puristan — ja sitten
    Vierell' istumahan jään.

    Ilta kului loppuun asti —
    Ja se tuskin huomattiin,
    Että nyt jo kaikkialla
    Hyvästiä heiteltiin.

    Poistuin minäkin. Ja tiellä
    Kummastuin ma mennessäin:
    Aivan askelt' ottamatta
    Seisomass' oon allapäin.

    Sydämell' on käsi mulla,
    Mut en tiedä laisinkaan,
    Milloin siellä tuska moinen
    Ruvennut on riehumaan.

    Poveani ahdistaapi,
    Rinta, luulen, halkeaa —
    Tunne katkera ja hellä
    Polttavasti pakottaa.

    Ah, jo tiedän! Vaiva päästä —
    Painunut on sydämeen…
    Minkästähden minä äsken
    Istuin hänen — vierelleen!

    Siinä seisoin yksin yössä…
    "Oi, jos impi tässä ois,
    Lääkett' ehkä saada voisin.
    Vaiva tääkin menis' pois…"

    Niin mä toivoin. Vaan ei siinä
    Kukaan kuullut toivettain,
    Eikä sittenkään, vaikk' yhä
    Tuska viel' on rinnassain…

Kun — — silloin!

    Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu,
    Ja koko luonto uinuu lepohon,
    Kun käki armastansa uneen kukkuu,
    Ja maa ja taivas rukouksiss' on —
    Silloin rinnoillesi vaipuisin,
    Silloin suudelmiisi uupuisin!

    Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi,
    Ja luonto herää horros-unestaan,
    Kun aamuvirttä lintu lauleleepi,
    Ja taivas sylihinsä sulkee maan —
    Silloin rinnoiltasi nousisin,
    Silloin suudelmiisi heräisin!

Pois raittiusseurat!

    Pois raittiuden seurat, pois
    Kavahda niitä, kansa!
    Ne tie on harhauskohon
    Ja vapauden ansa!
    Ja sitä paitse, maassamme
    Ei toki paljon juoda…
    On turha huutaa hädättä
    Ja valhett' ilmituoda.

    Näin sanotaan. Ja tottahan
    Niin asian on laita,
    Sill' eihän haasta "viisahat"
    Sanoja turhakkaita. —
    Voi kuitenkin! Koht' eiköhän
    Kaikk' olle turmiolla…
    Ja vaara myöskin tarjona
    Lie kirkoll', uskonnolla.

    Niin, — harhauskoonhan se vie.
    Kun perustukseksensa
    Nuo "raittiit" ottaa raamatun
    Ja pohjaks' aatteellensa!
    Ja kapakat kun tyhjeneis,
    Ois kirkot tulvillansa —
    Ja oishan vaarallista tuo…!
    Oi, kavahda jo, kansa.

    Kun orjuudesta tarkoitus
    On ihmisiä auttaa
    Ja viinan yöstä vapahtaa
    Pois raittiuden kautta,
    Niin, vapaudenhan se vaan
    On kurjaa sortamista!
    Jaa, orjuuttamistahan on,
    Kun päästää kahlehista!

    Ja eihän meillä juodakaan,
    Kuin ilman pikkaraisen,
    Niin ettei tunnu oloihin
    Se kansan kokonaisen —
    Näät: väkijuomiin vuodessa
    Vaan menee Suomenmaasta
    Miljoonaa kolmekymmentä;
    Ei maksa noista haastaa!

    Ei meillä juoda paljon, ei —
    Vaikk' itkua ja piinaa
    Tuo tehtaat monet kymmenet,
    Jotk' oltta keittää, viinaa
    Ja levittävät myrkkyä
    Ja suurta turmelusta
    Ja hirmulaavan tavalla
    Ne luovat kirousta.

    Mon' isä juopi rahansa
    Ja ryysyt viimeisensä
    Ja kurjuuden ja puuttehen
    Vie kotiin perheellensä.
    Ja moni äiti kapakkaan
    Voi lasten leivän kantaa,
    Ja lapset viinaan vanhempain
    Taas vaivannäöt antaa.

    Ken mittaa onnettuuden sen,
    jon väkijuomat tuottaa,
    Ken lukea vois kyyneleet,
    jotk' eivät juokse suotta!
    Niin, — lue synnit, hirmutyöt
    Ja murhat, tappelukset
    Ja kaikki vaivat, ahdingot
    Ja tuskat, huokaukset…!

    Ei meillä juoda paljon, ei —
    Vaikk' onkin ahteissansa
    Maan linnat viinan-uhreja
    Ja hulluinhuoneet kanssa!
    Ja kansan sydänjuuria
    Jo vaikka mätä vaivaa,
    Sen terveit' elonvoimia
    Jo murhatoukka kaivaa…

    Pois raittiuden seurat, pois
    Kavahda niitä kansa!
    Ne tie on harhauskohon
    Ja vapauden ansa!
    Ja sitä paitse, maassamme
    Ei toki paljon juoda…
    On turha huutaa hädättä
    Ja valhett' ilmituoda.

Pois lapsellisuus.

    Jos vaan se luvallista oisi,
    Niin kateiseksi tulla voisi
    Tuost', että joka kassapään
    Saa itseens' Arnold mieltymään.

    Kun milloin riikinkukonlaisna
    Ja kepsutellen keikarmaisna
    Hän seurapiiriin astahtaa,
    Niin naiset oikein vavahtaa…

    Sitt' iltaa pitkin tekee tuota:
    Luo toisen käypi yhden luota —
    Ja kaikki hälle hymyää…
    Kuink' onkaan ihmeellistä tää!

    Ei peljätä — no, onhan kumma
    Vaikk' onkin suurenläntä summa
    Jo velkaa hällä kuormanaan.
    Mi kasvaa kasvamistaan vaan.

    Ei puheessakaan syvää mieltä
    Häll' ole, eikä kaunokieltä —
    Niin, aivan arkipäiväiset
    On miettehet ja lausehet.

    Mut mistäs syystä kaikki naiset
    Noin ovat häntä suosivaiset?
    No, suvultaan hän aatel' on —
    Ja tuo on vietti verraton!

    Vie hiisi! Minäkään en miksi
    Myös ole tullut aateliksi?
    Noin kaikki sitten avoinn' ois…
    Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!

Ne uinuivat onnestaan.

    Jotta viran saisi
    Hyvin sukkelaan,
    Käy hän ahkerasti
    Taasen lukemaan.

    Posket ennestänsä
    On jo kalpeat,
    Alas hartiatkin
    Hieman painuvat.

    Mut kun jalo maali
    Häll' on edessään,
    Yhtäkään ei tahdo
    Säästää itseään.

    Sananpalveljaksi
    Tulla mielens' on —
    Aatos tuo jo saattaa
    Hänet intohon.

    Loppututkinnoihin
    Valmistaiksen hän:
    Kiirettä siks' onkin
    Entist' enemmän.

    Hetkiseksi siinä
    Eroo kirjastaan,
    Päänsä kättä vasten
    Rupee istumaan.

    Hänen mielellensä
    Juohtuu impynen,
    Jolleka hän vannoi
    Lemmen ikuisen.

    Tunne autuainen
    Hänet valtoaa,
    Kun tuo sulokuva
    Eteen lehahtaa.

    Sydän lämpiääpi,
    Mieli auvostuu,
    Muoto kirkastuvi,
    Hymyääpi suu.

    Kauas ajatukset
    Häntä kiidättää:
    On jo elävinään
    Perhe-elämää.

    Kaikk' on onnellista,
    Kaikk' on rauhaisaa.
    Häntä rakastetaan
    Ja hän rakastaa.

    "Pienet" kasvatetaan
    Herran pelkohon,
    Joss' on vanhempainkin
    Turva verraton.

    Monen monta kuvaa
    Ihanaista niin
    Hälle sielun-silmim
    Tulee näkyviin.

    Onnen päiväpaiste
    Poskiin heijastaa — —
    Lempi, usko, toivo
    Niistä kajastaa.

    Kauan noin hän siinä
    Uinuu onnestaan,
    Kunnes uudellensa
    Käy taas lukemaan.

* * *

    Immyt uneksittu
    Istuu kotonaan,
    Tuskallinen hällä
    Hohde poskillaan.

    "Giftas"-kirjan juuri
    On hän päättänyt,
    Vuoro Zolan päästä
    Esille on nyt.

    Aikakauden tauti
    Häntä ahdistaa.
    Kyllästys jo kaikkeen
    Mieltä karvastaa.

    Tuota kärsiessään
    Tarkkaa pukuaan.
    Otsaan kiharoita
    Laittaa kutristaan.

    Siinä myöskin muistaa
    Miehen armahan,
    Jolle kerran kuiski:
    "Sua rakastan".

    Inhoa hän tuntee
    Siitä mielessään,
    Papiksi kun tulla
    Aikomus on tään.

    Kirkko, yhteiskunta
    Nuo on kauhistus,
    Hälle kaiken kaikki
    On vaan — vapaus.

    Vihkitoimitukset,
    Muutkin semmoiset
    Hänen mielestänsä
    Ovat turhuudet.

    Elinkeinon tähden
    Käy hän miehelään,
    Jott' ois tilaisuutta
    Ajaa mietteitään.

    Toivoo, kun hän joutuu
    Kerran naimiseen,
    Aatteet yhdenlaiset
    Saa hän miehelleen.

    Aavistuksin katsoo
    Aikaan tulevaan,
    Miettii, paitse muuta,
    Uutta kotiaan.

    Kauan sillä lailla
    Uinuu onnestaan,
    Zolata hän sitten
    Ryhtyy lukemaan…

Kaksi kahdesti.

    Kaksi tuossa haravoipi
    Lammin rantamalla.
    Päivä loisti. Leivon soipi
    Laulu taivahalla.

    Olevan kuin leikkinänsä
    Työ se näytti näillä,
    Riemu heill' on silmissänsä,
    Nuoruus poskipäillä.

    Poika oli pulskeainen,
    Niinkuin soria kuusi,
    Tyttö niinkuin tuoksuvainen
    Nurmen kukka uusi.

    Poika tytön toisinansa
    Kätki karhon alle,
    Väliin itse puolestansa
    Piitti pakoisalle.

    Tuntematon murheen musta
    Heille oli haamu:
    Toivon myötäns' aavistusta
    Ilta toi ja aamu.

    Nauru, laulu vuoroitellen
    Kajahteli siellä —
    Luonto, linnut, oivallellen
    Tään, ol' ilomiellä.

* * *

    Samat kaksi haravoipi
    Lammin rantamalla.
    Päivä loistaa. Leivon soipi
    Laulu taivahalla.

    Työssään heidän kauttaaltansa
    Näkyi ahkeruutta,
    Piirteet heidän poskillansa
    Hohti vakavuutta.

    Mies hän nyt on näöltänsä
    Noin jo vanhanläntä,
    Nainen hänen vierellänsä
    Nuoremp' ehkä häntä.

    Poiss' on leikit. Ainoasti
    Joskus seisoessa
    Suunsa heidän nauravasti
    Hymyy haastellessa.

    Murhe näyttää poskipäihin
    Tehneen uurteitansa,
    Mutta tunnon-rauha näihin
    Kuvastuupi kanssa.

    Kohoo heidän miettehensä
    Paikallisuudesta:
    Rukouksin sydämensä
    Nousee maallisesta.

    Ikiautuus heijastellen
    Kohtaa heitä siellä —
    Luonto, linnut, oivallellen
    Tään, on ilomiellä.

Kerta.

    Kun paimen laumojansa
    Keväällä kaitselee,
    Se niille huiluansa
    Sulosti soittelee —
    Ei huolta pienoisinta
    Sen lauluss' olekaan;
    Mut minun koidon rinta
    Soi yhä suruissaan.

    Tuon peipon aamusella
    On virsi riemuisaa
    Ja iltaloistehella
    Viel' yhtä sointuvaa.
    On sävel iloisinta
    Ja raikast' aina vaan;
    Mut minun koidon rinta
    Soi yhä suruissaan.

    Vaan kerta vielä tästä
    Maast' irti henki saa,
    Kun Luoja elämästä
    Sen luokseen johdattaa —
    Minunkin koidon rinta
    Se sitten riemahtaa
    Ja virttä auvoisinta
    Voin miekin laulahtaa…

Kaihoisena hetkenä.

    Mik' ihme mahtanee siin' olla,
    Ett' aina joskus inehmolla
    Rinnass' aavistamaton
    Tuska on?

    Ja mieli käypi suruiseksi,
    Vaikk'ei se siihen syytä keksi…
    Harvaan sydän, minkä yö
    Täyttää, lyö.

    Noin vanhat sanoo, että silloin,
    Kun tunnetta on mointa milloin,
    Herra pyrkii sydämeen
    Ihmisen.

    Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri,
    Tuo hetki mulle suo nyt juuri!
    Anna myös mun tahtos tää
    Ymmärtää!

Laulajaiset.

    Pois hän kaupungista lähti
    Hurmattuaan poikaset,
    Loistettuaan kuni tähti,
    Vallattuaan sydämet.

    Nuorta miestä oli monta,
    jotka tunsi rinnassaan
    Liekkimistä rauhatonta,
    Syttynyttä hehkumaan.

    Tuntehensa impyelle
    Tahtovat he laulahtaa:
    Lauluretkell' yölliselle
    Nyt he tuossa kiiruhtaa.

    "Tähti kirkas" kajahtanpi,
    "Nuku armas" sointuen,
    Säveleitä kuljettaapi
    Tuuli kaukaisuutehen.

    Ihme kumma, kun ei tulta
    Ilmestykään akkunaan…
    Tokkohan tuo impi kulta
    Herää unest' ollenkaan?

    Ja nyt laulu kiihoitusta,
    Uutta voimaakin jo saa:
    Toivo, epätoivo musta
    Säveleistä tulvoaa.

    Vaiti! On kuin akkunassa
    Narahtaisi saranat…
    Hiljaa yössä sankeassa
    Laulajat nyt seisovat.

    "Lakatkaatte luikkamasta"
    Naisen ääni kuiskuttaa —
    "Muutoin uneen päässyt vasta
    Sairas lapsi havahtaa."

    "Ken on siellä kuiskamassa?
    Leski Lassi Miettisen."
    "Eikös täällä asumassa
    Ole neiti Nieminen?"

    "Yläpytingissä tuolla
    Kuului kyllä asuneen,
    Mutta lähti iltapuolla
    Hän jo kotimatkalleen.

    Sairaan lapsoseni kanssa
    Minä tässä asustan…
    Ah, hän heräs' unestansa
    Tähden teidän luikannan…"

Elämän alalta.

    Metsätietä yksinänsä
    Kiertäväistä käypi mies.
    Miks' hän noin on näöltänsä
    Miettiväisnä? Kenpä ties
    Aattelevi uutta tupaa,
    Jot' on ai'e rakentaa,
    Elämäänsä siinä hupaa,
    Kun sen valmihiksi saa.

    Asteleepi. Vihdoin saapi
    Kunnahalle kuusiston,
    Käännäiksen ja katsahtaapi.
    Riemu silmissänsä on,
    Kun nyt näkee sulaneena
    Lammin läikkyvänä taas,
    Kaskensakin kuivaneena,
    Jonka viime vuonna kaas.

    Työhön kävi, kirvehellä
    Kolhintahan honkien,
    Jotka aimo ryskehellä
    Kaatuivatkin sortuen.
    Ja kun viikon päättämällä
    Lauantaki tullut on,
    Silloin tuvan hirret hällä
    Kaadetut on kumohon.

    Kuluu kaksi, kolme kuuta.
    Tupa, muutkin huonehet
    Valmisna on — niille suuta
    Loiskuellen lainoset
    Tarjoaapi lammin, minkä
    Rantamalla sijaitsee
    Uudispaikka, jota pinta
    Veden kirkas katselee.

    Iloisesti loimumalla
    Uuni palaa pirttisen,
    Pöydän päässä istualla
    Syvimmästi miettien
    Miesi aivan yksinänsä
    Uudessa on kodissaan,
    Vasten kättä nojaa päänsä
    On kuin oisi unissaan.

    Kun on hiili viimeinenkin
    Tuhkahansa painunut,
    Nousi hän ja peltisenki
    Kun on kiinni laittanut,
    Lähti ulos peltomaita
    Alkamiaan katsomaan,
    Sekä onko vankka aita
    Kylvetyssä palossaan.

    Kului kesä. Laululauma
    Pohjolast' on paennut,
    Pelloill' on jo pieles, auma,
    Syksyn sade alkanut —
    Uudispaikalla nyt häitä
    Viettämähän aljetaan,
    Koko vuorokausi näitä
    Karkeloiden jatketaan.

    Vuodet vieri. Pelto-sarja
    Laajentuupi leveten,
    Lisääntyvi riista, karja
    Kasvaa yhä eneten —
    Mies ja vaimo, Luojahansa
    Luottaen, töiss' onnistuu,
    Lapset heidän toivonansa
    Vahvistuen vaurastuu.

    Vieri vuodet, vaihtuessa
    Surun, ilon. Mutta nyt
    Voimiensa haihtuessa
    Vanhuspar' ei kyennyt
    Mihinkähän, sillä heille
    Elon ilta purppuroi,
    Vaivoistansa uupuneille
    Haudan rauha levon soi.

    Oi sen elämätä! kellä
    Usko onpi Herrahan
    Horjumaton, sekä hellä
    Avoin syli armahan
    Oman lieden lämpimässä —
    Ja kun kuolo kohtoaa,
    Sijan suopi pehmeässä
    Povessansa isänmaa.

Eljaksen erehdys.

    Mahdollista että näin —
    Taikka jotain sinnepäin —
    Kuvia noit' ostaissaan
    Kljaksell' ol' aatteinaan:

    Kuvia kun huoneessain
    Mull' on "suurten miesten" vain
    Voidaan luulla kukaties:
    Itse myös oon suuri mies.

    Rahoilla nyt omikseen
    Kuvat Platon, Sokrateen
    Vei hän sekä Lutherin,
    Snellman'in ja Lönnrotin.

    Kuvain ostoon moinen syy
    Jos vaan oli, erehtyy
    Eljas siinä luulossaan
    Suureks' hänt' ett' arvellaan.

    Hänen huoneessaan kun on,
    Kuvat saavat huomion —
    Mut hän pieneks' itse jää,
    Ett'ei kukaan häntä nää!

Iltalaulelma.

    Yöhyt hentohunnullansa
    Seudun verhoaa.
    Tähti korkeudestansa
    Maahan katsahtaa.
    Lintu nukkuu. Rauhan saapi
    Raivoava luontokin.
    Nuku, immyt, sinäkin!

    Laululla sun vienoisella
    Uneen uuvutan,
    Sävelellä hienoisella
    Yötä toivotan
    Hyvää: uinu autuaasti,
    Kuva viattomuuden,
    Unettaren polvellen!

    Unelmissas' ihaninta
    Haaveksios vaan,
    Rakkautta puhtahinta —
    Nyt et ole maan:
    Lemmen-enkel' siivillänsä
    Taivahasen viepi sun —
    Viethän muassasi mun!

    Yöhyt hentohunnullansa
    Seudun verhoaa.
    Tähti korkeudestansa
    Maahan katsahtaa.
    Lintu nukkuu. Rauhan saapi
    Raivoava luontokin.
    Nuku, immyt, sinäkin!

Kun luulin näkeväni tiedemiehen.

    Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla,
    Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla.
    Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta
    Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.

    Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä
    Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä.
    Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa,
    Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.

    Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä,
    Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä.
    Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla
    Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.

    Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla,
    Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla.
    Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa,
    Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa…

    Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti,
    Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti…
    Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa —
    Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa…

    Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi,
    Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi…
    Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa?
    Suutar' Oittinenhan tässä onkin — torkkumassa…

Suudelma ja korvapuusti.

    Kaikk' ihaelmasanoissa
    Kiittää suudelmaa,
    Tuot' yhtymystä salaista,
    Minkä syömmet saa.

    Vaan minä korvapuustia
    Kiitän ylistän —
    Ja oikeinpa sen "muistia"
    Laulaa helistän…

    Näät suudelmassa huulelta
    Sydämehen voi
    Myös vierrä myrkky, turmella
    Sen se syöpä koi.

    Mut niinkuin myrskyn jälestä
    Päivä paistahtaa,
    Niin korvapuustin perästä
    Rauha ruskoittaa.

Kesä-iltana.

    Lännen kulta-purppurahan
    Aurinkoinen alenee,
    Tuonne vuoren kukkulahan
    Kultiansa valelee,
    Sääsket survoo, tuulen henki
    Kukkasia suutelee,
    Lempeänsä peipponenki
    Armaallensa laulelee.

    Riemuako tuota vainen
    Ihannellen imehtii
    Puistikossa nuori nainen,
    Jonka silmä sädehtii
    Lempeyttä, puhtautta,
    Jaloutta sydämen?
    Tuota imehtiikö, mutta
    Kuink' on laita neitisen?

    Mik' on hällä? Sulhoansa
    Mahtaneeko surra nyt?
    Muisteleeko kultoansa?
    Ehkä on se pettänyt?
    Vienot huulet hymyllänsä
    Eivät imarrusta jaa,
    Päänsä vaipuu, sydäntänsä —
    Kuin hän mielis' kuulostaa.

    Mitä sanoi sydämensä!
    Poskelt' immen hajoittaa
    Huoli kaihopeittehensä,
    Ja jo pääkin kohoaa:
    Silm' on kirkas, otsa kanssa —
    Ilons' on hän saanut, oi!
    Nyt jo hänen poskiansa
    Toivon ruso ihanoi.

    Toivo hänen poskillansa
    Kirkkahana heijastaa.
    Mutta hänen sivultansa
    Pensaasta ken puikahtaa?
    Nuorukainen sieltä tuli.
    Katseen impyeen se loi —
    Silmä silmähän nyt suli,
    Syömmet lemmen tulta joi.

    Tuotako se impi vuotti? —
    Niinpä niinkin. Nuori mies
    Sulhons' on. Se ilon tuotti,
    Kun sen tulon sydän ties.
    Armahasti rinnatusten
    Rakastuneet katselee:
    Sielunsa ne kilvatusten
    Sanatonna haastelee.

    Ja kun iltasuutelolla
    Tuikki tuuli kukkasiin,
    Lintu lauloi laulelolla
    Poikiansa nukuksiin;
    Ja kun aurinkoinen lähti
    Lännen kultapurppuraan,
    Kahden nuoren lemmen tähti
    Katsoi sulosuudelmaan.

Löyhkän-ajajat.

    Päiväntähti vaipuvainen
    Läntistaivon purppuroi,
    Iltakello kaikuvainen
    Kotiin heinämiehet soi.

    Naurusuina, ilomiellä
    Astuskelivat he nyt,
    Jotkut lauloivatkin vielä:
    "Vaiv' on päivän päättynyt."

    Kun he pellon päähän saapi:
    "Herra, tuli irti on!"
    Yksi, toinen huudahtaapi —
    Huuto kävi ponneton.

    Viikattehet, haravansa
    Tien he jätti vierustaan,
    Kiiruhusti kotiansa
    Kaikki läksi juoksemaan.

    Huudon kuullut kotijoukko
    Säikähtäen ulos käy:
    Katseltihin joka loukko — —
    Mutta eipä tulta näy.

    Heinämiehetkin jo kanssa
    Ällistyen seisahtuu,
    Hengähtävät juoksustansa,
    Ammottavat auki suu.

    Eivät hekään näe tulta,
    Huomasivat, että vaan —
    Lasin ruudut illan kulta
    Maalas' punapurppuraan.

    Pirttihin he uupuneina
    Kävi atrioitsemaan,
    Söivät paljon suuttuneina
    Löyhkän-ajamisestaan.

Silmänkääntäjä.

    J:n kaupunkihin tuli mies,
    Jost' eeltäpäin jo maine ties:
    Hän konsti-niekka suuri on
    Ja taidossansa verraton.

    Sitt' ohjelmansa jakoi hän,
    Miss' ilmi antoi näytelmän.
    Sen viimis-osa kumm' on niin:
    Hän lupaa mennä puteliin.

    On ihme tuo, niin kerrotaan
    Ja näytäntöä varrotaan —
    Ja ovet kun ne avataan,
    Niin väkeä on tulvanaan.

    Hän alkaa. Syöpi tappuraa,
    Mut tulta suustans' ammentaa
    Ja monta muuta toimittaa
    Ja suosiota saavuttaa…

    Kun tuli näytös viimeinen,
    Niin katsojainsa puolehen
    Hän kääntyvi nyt pyörähtäin
    Ja heille sitten virkkoi näin:

    "En ole etsimälläkään
    Täält' onnistunut löytämään
    Mä pulloa, mi kookas ois,
    Sen sisään että mennä vois."

    "Ja siks' en tällä kertaa saa
    Teit' ihmehellä naurattaa,
    Sit' anteheksi pyytäen
    Mä sanon nöyrän kiitoksen."

    Tuo muutamia hauskuuttaa,
    Mut toiset vihaan tupsahtaa,
    Kun "konstiniekka" rahat vei —
    Vaan putelihin mennyt ei!

SUORASANAISIA KOKEITA

Kuinka tulin kansallismieliseksi.

En enää ollut — niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa talvena pitäjästämme muutti — mikään "keltanokka", sillä olin jo loistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten ja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin sulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä heijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi ja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua sieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään ilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa takaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista tahdoin minä todellakin aikaan-saada.

Näissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain parhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ———n'in pojalta, kandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua tulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää viettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan uusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään jouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla ja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja kasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja paikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää ei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin ajatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni veljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä, että hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi oppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä kiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle mitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.

Eräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni onnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan kuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian ja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt matkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea. Mistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en ollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä päätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä kipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin oli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut satanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä irtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen tahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja elämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen sekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta aivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät minusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua oikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat kysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti uusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain vaan kuulla jonkun "yhyh"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani rupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti — nukkui, jolloin aina täytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti sitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun ennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi kaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän mielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille olennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an kansan kielelle, jota minä tosin osasin — äitini oli sitä minulle lapsesta pitäen opettanut — mutta jota minä en voinut rakastaa.

Näin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani — sillä ajalla monen monta kertaa manattuani koko lähtöäni — pääsin viimeinkin toisen päivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua Yrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus, joilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut minkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin pääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon suoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että henkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut makuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä minun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani kyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin minä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt, tapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo pääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin valoisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen, joka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen käteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia matkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän yht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani — ja säikähtyneenä heräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää sängyn laidalta alaspäin riippumassa.

Olikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni virkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7. Varmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö astui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä "hyvää huomenta", tiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa sekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin hauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään. Samassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän ääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut minusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään uimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa matkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet, jotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta palvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen astumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.

Ah, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen pulaelemaan — se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on saanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla kyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen koko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa elimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut pääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija oli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka ruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta ylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut. Mielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni sopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani — se antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni niin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa. Tyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä, että kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että naama tulee sitten "ehommaksi entistänsä". Muutoin hän sanoi vielä, että päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia kuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen pappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua puutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti kehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille yhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin tarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä juhlapuvussaan avaantuivat eteen.

Monta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei tämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin laaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä täällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat laaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi katsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää ristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita, joku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain taloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu. Kaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä mieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti minua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut saanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15 ikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu täysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset pienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä, solakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan yksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni ja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka pani minun heti ajattelemaan: "tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi? Mutta eläpäs nykäse!" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta todistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi vanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi. Kohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli vieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut, istuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla puolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun kuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka jo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta, miehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa vaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja äidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon kertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä, joissa hän kehui olleensa kaikkein "silmän teränä". Nyt oli hän 40-50 ikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18 vuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla luomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen nuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin sukupuolta.

Erinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän pakoitti rouva minua nauttimaan. "Ottakaa, olkaa hyvä", sanoi hän vähän ajan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä täyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan tyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin syönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen hyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! — Monilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta ihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli sanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan voinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin haastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian puolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja vastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan kummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä auttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa lähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani vastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois kaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä olinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään ystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja minä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä. Provastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen laveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta kirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut tutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla mahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada kesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin. Minä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa muussa paitsi kieli-asiassa — siinäkin vaan siihen määrään, että ystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien mielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.

Seuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja valtaavasti vaikuttavaa saarnaa. — Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu vieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni huomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan niitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita kaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet olivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet vaunut. "Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan", sanoi minulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas ja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen. Kohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli minut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti Elmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti auringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko loistossaan näkyivät, niin silloin — minä en tiedä mitä minä tunsin: oudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan. Paljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista ihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.

Ilta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin hupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin, mitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella neiti Elman kanssa — ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä miellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina hänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän salaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset poskuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun ja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti päätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden kansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla viikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin päätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa toivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti Elman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi. Hetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin vilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun mielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä nukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin yhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne tahansa… Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista unelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja sanovan minua "liian sähköiseksi".

Seuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea talosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan e.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia vanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea viilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma oli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta harmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin joukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen nenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet, tehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin valmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi päivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein riemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon "suuressa salissa", jonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin päätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen kuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua vaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin Kalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa. Tästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin ollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut, mutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut kieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka sitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee esitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi — ja ell'ei neiti Elma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan mennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin koetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi veitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin imarteellisesti, kun hän minulle sanoi: "voitteko todellakin olla tuommoinen?" "En — teidän pyyntönne tähden", täytyi minun vastata. Ystävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti hilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo pulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan ei olisi kieltäytynyt — kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä paitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa ylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu. Minulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista ollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle niin vähän tunnettua Kalevalaa — se se oli syy vastustamiseen ja se se minua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni hupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että melkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin osa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin olevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti ja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä sanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten keskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun vihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua laulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten oli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä, mietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin, miten sen laita oikeastaan lienee.

Huomis-aamusta alkaen aloin puuhata esitelmääni, sillä siihen olin päättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in Kalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä enemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta ihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui rupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää, kun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni tutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja lujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni ohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä paitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä paljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot, sanoi hän: "kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On tarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa oikeastaan tahtovat sanoa". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi mieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä kyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet molempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja sen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden ei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten harrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli minulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä "kansamme on kärsinyt katoamatta" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa tähden, mutta se kieli-asia — se oli minut kauttaaltansa soaissut, soaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa. Sitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja tulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen tähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt kumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä seikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että olin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti minulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää, sillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä päivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.

Nyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten, jota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo keväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka päätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi valmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän hankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin kyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt voimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin oli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi ollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman mitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että talonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja hyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein useammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin tyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi monessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista arvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen jäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla kummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut olevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta, lisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään pahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa minä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään tuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan. Kun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita ja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille oikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää "tuhmana olentona", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen hyödyksi tehdä työtä.

Mutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa varten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin tavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin muuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen isänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: "eläköön Suomen kansa, ja sen kansallisuus", jolloin raikas, sydämien syvyydestä lähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani tykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut arkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän muiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: "näethän, että hänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten sinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja tieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!" Silloin minä yksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla kansanmies.

Nyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät kaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin Kalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille jättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen arvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja, tein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain kansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että olin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle jotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa läsnäolijat huusivat minulle "eläköön". Tämä olikin mahdollista, jos nimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin vähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että minulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat neuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. — Seurasi sitten lauluja sekä kansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin palkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut. Lopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita avaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli kuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin syvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa "Oma maa". Muutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja sitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin palannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini. En tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä kysäsin sydämeltäni: "olenko rakastunut?" Se vastasi: "olet" ja mielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa ihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli mahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään tehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina kohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman myötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen vastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla kukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin ruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan Yrjölle, joka naurahti ja sanoi: "tulit liian myöhään, sillä hänen sydämensä on jo minun". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: "no, koska et minua usko, niin kysy häneltä itseltään". Minä ajattelin sinne ja tänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua kiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en missään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta — olkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva tilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu oli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä itseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä sitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta hyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua lähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään istumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja sanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä ilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän kihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma tulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili, kun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä — olin kuin pilvistä pudonnut ja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin, että niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat unelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin valtaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki tuntui minusta kolkolta… sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin pappilassa.

Parin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe koetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki lähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken tapahduttua, aloin ajaa — sama vaikka minne, sillä nyt oli "miel' ei tervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi". Minä tunsin itseni kovin onnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää tulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi minua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat tieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä pikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen aljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut papiksi.

Luultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut esineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta minä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi. Auki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen sydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää ollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan kansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan. Ystäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee hänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi maailma oli isänmaa ja kansa — ja minä tulin kansallismieliseksi.

1884.

Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.

Rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki." Niinkuin luonto, kun kevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu juhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun lemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut toiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.

Ylioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta tätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On todellakin omituista tuo tapa koulupojilla — eivätkä muutkaan ihmiset siitä "pahasta" vapaat ole — että melkein jokaiselle joku erityinen lisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän kumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi luonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä kauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat "kuolleina pois pyyhityt elävien joukosta," ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia. Kummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman ristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa niitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että olisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan uusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää, niin jotain omituista siinä kumminkin oli — se nimittäin, että hänen sukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa suusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.

Heikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi. Vastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä kotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään. Eikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa, ilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi isää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut rukouksesta apua — kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä ei taitanut ihan "terävimpiä" olla, vaan tämän kohdan hän väsymättömällä ahkeruudella korjasi. "Se mies se lukee kuin hevonen", sanoivat kumppalit. "Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen", vastasi Heikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta oli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin pulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä liiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne sanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot useinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen laskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa hän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät, tiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka eivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja velvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen savolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa kaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli melkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä, jakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat aina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät koirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla monen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä yksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle matkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon suurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten rautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen maukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos matkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki: "katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule" ja tyydytti mahansa vaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin valtavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt ja sanonut: "nyt on hyvä." Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään nautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja puita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha tapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka monellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi uhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä päivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että "katsokaa ihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen." Mutta kun sitten humalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä kallon halkaista, sanoi Heikki, että "minun juomani saavat täst'edes pysyä tapin takana" — ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.

Ylioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun häntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan, että "ei minun palkkani kannata" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä antautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.

Mutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene ollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka yhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on useissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen — vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin — ehkä kyllästynytkin. Lieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin uskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei Heikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan ollut mikään "salonkileijona" ollutkaan, niin että oikein etsimällä olisi etsinyt tilaisuuksia "päästäksensä rakastumaan", ja jos silloin tällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana sattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli… se meni menojaan. Sanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota herättäneet, kuin — hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin kuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan, häneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. "Tytöltä näyttää", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi suuta. Kumminkaan ei hän mikään "naisten vihaaja" ollut — hän oli vaan laatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista kohdannut. Se oli tapahtunut näin.

Heikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän erään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin siivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja hänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa harjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja kaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo esittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista viehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla häneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin mielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista, punaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja kirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla kaikkea "rumentavaa koristusta", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen hennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein ennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka kauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä, vaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän puheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat tainneet Heikin itseensä upottaa… niin, rakastunut oli hän, sen jo "nenästäkin näki".

Jo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä tapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän on ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta, onko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään vertailemaan — neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin. Ajattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista vai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja tehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla täydessä työssä — monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia, ett'ei leikkaaminen onnistunutkaan — ennenkuin Heikin karhea tukka oli monivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon luvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun niille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan ja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs muu auttoi… kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin katselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia kauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia. Verrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä neiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut — käsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä muitakaan käsineitä ostamaan ruvennut… pisti kätensä vaan taskuihin. Mutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista käsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne "tieltä" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä rinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja ja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää, että käsillä on lämmin — ja että täst'edes saa tavaroita kannettavakseen… Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne kuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti — ja siihen vakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin suloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan silmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita ja lopulta aina samaan palasi — neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja silloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti mielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin Heikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että hänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän istahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan — runoa kirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi tunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen sydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty ja kuuluivat ne näin:

    "Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa,
    Mikä se rakkaus lienee"…

Siihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut, eikä jatkoa koskaan herunut.

Ylioppilaskumppalitkin ne huomasivat, että Heikki oli muuttunut, ikäänkuin hän olisi "uudestaan syntynyt" — ja jopa yksi ja toinen siihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin ympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen tavan mukaan kysyttiin: "Heikki, onko se leikki?" "On se sen lemmon leikki", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli tehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: "sinä olet rakastunut, sen jo nenästäkin näkee" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville nostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita sanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin, tapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua. Heti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin. Vihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään Heikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen. Yösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään kuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat laulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne mainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään kyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa istui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin hennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin käsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle selveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli — hän luuli että neiti Hannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi pidettiin…. Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja epätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö. Aamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja hänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa serenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin huomauttaen samalla, että "herra Heiskanen oli turhaan niin suureen vaivaan ryhtynyt". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön, mutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki antoikin asian sinänsä viimein olla, kun — luuli että sallimus hänen hyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa likemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista, silloin hän oleskeli — ei omassa kamarissaan, vaan "naisten puolella". Uskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa neiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin. Neiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei sanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle, kuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla "esiliinaksi". Eipä auttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä rakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi tahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja silmiensä väreitä, mutta se "esiliina" oli välissä… tiesi mistä syystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua… Vieläpä se oli haittana keskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella — ja sekös Heikkiä harmitti… arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se "esiliina" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään. Mutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt "täti" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan kamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui… onnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada Heikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt oli Heikki kuin "puulla päähän lyöty", ei hän osannut virkkaa sitä eikä tätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan. Kamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä — ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli palvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut puhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti Hannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen ollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä rakastuneeksi… muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin juolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee tunnustuksensa siellä… hiukkasen ennen junan lähtöä… silloin ehkä paremmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen liekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna hänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista puoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello seitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen päästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen velvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten hiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki, montako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä. Pian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut tavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun hänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja kevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain astuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi mainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että sopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja ohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. "Sama se" — ajatteli Heikki — "minä teen sen asemasillalla… hiukkasen ennen junan lähtöä… silloin ehkä paremmin vaikuttaa…"

Sielläkös oli kuhakka tuolla asemalla — siellä tyrkittiin ja tuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni itikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai lunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten — neiti Hanna, ja Heikki — lähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven neiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki "joutuikin kiinni". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia, joita "hallitus" — rautatien-hallitus nimittäin — on laittanut, jonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija ärtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. "Ettekös näe, mikä mies minä olen?" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. "Ettekös te näe, mikä mies minä olen?" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi Heikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni, jääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki huomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta asemasillalle junan lähtiessä pääsee… Häntä suututti niin, että hiki päähän nousi ja mies oikein vapisi… Kun hän hieman lauhtui, lähti hän polisikamarille asiata ilmoittamaan… ei, näet, tietänyt, että rautatiellä on oma hallituksensa.

Neiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä. Vihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt. Kummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin — ja huomaapa viimein tavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy, eikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä hän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne rautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä hänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti raahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta vinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.

Heikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin, että semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan haluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin häntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi semmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi juossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään… niin kenenkä syy se olisi ollut…! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä tapahtumaan… ja kenenkä syy on se…! Heikki tosin kesti tämän tapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään selitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä niin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten arvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa ilmoittaisi… Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja — viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin — ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti Hannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta kohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli sitten aivan entiselleen — luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi valmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu, silloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti aikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän kaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: "kostoon kovaan ne nuokin menivät".

Metsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.

(Vähäksi osaksi mukaelma).

Toden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen maaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa missään… ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin herrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita koulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi ruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi — tiedättehän sen — on. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan "ruvennut lukkariksi", mutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja y.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan vaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui lukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se, joka vaan tahtoi lukkariksi tulla, — ja niin oli lukkari saatu. Kuinka lieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan Metsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on kohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä antimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin. Mistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan varsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä vielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos, vaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten pääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii itselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt kaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa, niin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä kuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti tajua, kuin tuon yhtämittaisen "huu-aahuu-aahuu-aan", joka virren alusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa äänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä oli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian teroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä Metsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä, apinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä piireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain julkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja sen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa täydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin omille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän itsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan luita myöten. "Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin", kiukuitteli hän yksinään. "Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat pistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan virkamiehen häväisseet… Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja sakoitan että napsahtaa… niin minä teen, niin teen…" Ja lukkari ei puhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli, sai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn kunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat riemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt ilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes "korvaansa lotkauta".

Erilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat koko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin syntyä… kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin… Vihdoin viimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin kunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin, käveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen nuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat osallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin, niin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta tämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja rallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään laulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen lukkarin sappea laisinkaan sulattanut… Kajahtipa tuossa nyt huutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui seisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti kätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa ympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen. Oikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten lukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen tulleet.

"Minä" — alkoi lukkari — "minä vaadin vastaajaa ankaraan edesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn kuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut".

Tuomari kääntyi vastaajaan.

"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut" — puhui vastaaja — "kenenkään kunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari tekee joka pyhä ja välistä viikollakin".

"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut" — selitti lukkari — "hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun virkatoimestani pilkkaa… kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää… on loukannut kunniaani ja virkaani".

"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa loukannut… minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin laulaa", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan, kuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla. Oikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa tuijotti hän pöytään ison aikaa. "Oikeuskin katsoo" — lausui hän viimein — "asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin kantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin, niin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta pilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa tarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon ensiksi".

"Mutta minulla on todistajoita", huomautti lukkari.

"Ei niitä" — muistutti oikeuden puheenjohtaja — "tässä tarvita, sillä oikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi".

Kun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen tavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin välähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.

Lukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä: "Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan". Nuo kaksi säettä hän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että sanoista sai tuskin ollenkaan selvää. "Huu-aa huu-aa", sitä tuli niin paljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.

Nyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää "huu-aa, huu-aa", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi voinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului oikeuden puheenjohtajan käsky: "astukaa ulos."

Oikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun, riitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa laskea vapauteensa… hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet purreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset sisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska oikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman yhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi osoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla tarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja kulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni riitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen ilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät semmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla laulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli, vaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia jokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta makeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.

Mitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja luultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen ensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin hyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen lukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa, vaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän tuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka, suurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen taidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, — siinä hänen kuvansa pääpiirteissään. "Kansanmies" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän kumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä aivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.

Mutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon pitäjäläiset hänestä pitävätkin. "Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä puheen jalkamieskin", on tavallinen selitys, jos lukkarista tiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän taputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia, tai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei millään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska häntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria poltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee — saa sitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: "no on se tuo lukkari, on se." Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi, josta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on hänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin "pitäjän kummiksi."

Kun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on luonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta korjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin elementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee, sukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on, jolta ei jotakin heltiä — olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus, jyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa pidätetään — jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan — ja illaksi hän tulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein syleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja kertoo, että hänen mammansa — sillä hyväilynimellä hän vaimoansa kutsuu — oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. "Sepä ikävää, sepä ikävää", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on asia niin, ett'ei lukkarin mammaa — tahdomme hänestä puhuessamme käyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä — paljon kaivatakaan, sillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän lauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä sisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä, vaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää jotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman omaisuudeksi… ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin puikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä vastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa. Siksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa olla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi rupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen, luettaa heitä ja vakuuttaa, että "kukko munii" heille, jos vaan ovat ahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on hänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden uupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman pyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä lisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän isännälle tai emännälle heti haastella: "tuon minä pyytäisin itselleni, jos vaan — ilkiäisin." Lapsille hän taas sanoo: "sallithan, että kummisi tämän saa?" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että kuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona sitä sitten parhaan mukaan nautitaan, "mit' tarjona on vaan", kunnes taas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että lukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa. Tämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku toinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman raittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin kanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee kohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista juomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa selittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa hirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten pitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari juovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen lempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän höyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa sikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan yhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin "pruna prima", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa muiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia välistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa pistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies on niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä sikarihimosta häntä mammansa usein toruu. "Että sinä" — sanoo mamma silloin — "että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä polttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa… tartunnaisen sinä saat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu pätkän on viskannut." Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy aviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei voi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen lopettamiseen. "No, sama se" — lausuu hän päättävästi — "lakataan sitten kahviakin juomasta." Sen enempää ei ole tarvis sanoa. "Mitä sinä, hyvä ihminen" — alkaa mamma heti laverrella — "mitä sinä tähän kahvia sotket… sehän on aivan toista se kahvikulta… Ennenhän minä syömättä olen, kuin kahvitta." Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle suunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista asioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: "kaada kahvia kuppiin", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa "teeren pesästään" s.o. kahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut istuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään kuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee sikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua, sinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!

Ei se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo hartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan kutistuvat — seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan. Kumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat edelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä tullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä ei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn alussa hojauttaa "huu-aa, huu-aa", niin kyllä seurakunta sitten ottaa laulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä tavoin rääkkiin joutunut… saa se senkin seitsemällä polvekkeella olla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on sekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei muuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja se on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi ottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu tuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää piankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat, sen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla kaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista… ja se auttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä lukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin hänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä sitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä laisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta, joka ei kelpaa mihinkään — niiden mielestä on muka epämusikillista tehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät… ei, niitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos — ajatteli hän yksinään — jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin sehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta äskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan laulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi… Uh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen pahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.

Vaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea soitti. Tämmöinen se oli se tapaus.

Maassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja soittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri Suomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon maassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean… Ja kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin toimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä ympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille osoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja mietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko seurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta, päätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta sinne — ja hän menikin, kun aika tuli.

Kahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon hänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta hänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien säestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo pistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan kuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja helisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja laulut, ihmisten paljous y.m.s. — ne olivat seikkoja, joista lukkari luuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.

Tuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti lukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut matkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana sunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli voinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli koettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti liu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja jumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia itselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin. Lukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut apulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä hän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas — ajatteli hän — minä ostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän sitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut ainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää. Kaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään. Siellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli halukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan erinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren soittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja vielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä tarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. "No, kyllä täällä henkeä riittää", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen. Tyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin siinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. "Kohta tulee apulainen, kohta", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.

Jotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven tallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään huomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin että silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla ajaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää — ei saa ääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin ovat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. "Petti se peijakas" — tuumi lukkari "mutta minäpä menen kaupat purkamaan". Kun mamma huomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi. "Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut — marmatti mamma — että saathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi… nythän sen itse näet… Voi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi meitä onnettomia"… Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat kunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät lausunut: "kaada kuppiin". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto aviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä tohtorissa käymään, "koska" — kuten mamma sanoi — "ei voi tietää, mitä niissä huulissa onkaan…" Tämä matka olikin lukkarin mieleen, sillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.

Lukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. "Petittepä te minua vanhaa kunniallista miestä," sanoi hän palokuntalaisen luo tultuaan. "Kuinka niin?" kysäsi tämä. "Torvi ei anna ääntä", vastasi lukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa puhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän soitteli monta kappaletta ja lopuksi virren "Koko maailm' iloit' mahtaa" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella suupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan purkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari kotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet paranivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet, että mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun… miltä se sitten lienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!

Tallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä sitten huuliansa asetteli, puhalteli — ja eipä aikaakaan, niin jopa alkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi kerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin vivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös elämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta päätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut hengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa juoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren käteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti hameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa siellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen leikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa ollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut päästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui saunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että tähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista hirveätä ääntä, että voi voi… Ja sitten pääsi sekä taika-usko että mielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo jo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä vuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän olivat hirviöitä olleetkin — ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet ja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin seisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin pienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin — ja peljättiin. Lopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli täytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle kertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. "Ole jo" — sanoi lukkari — "ei piru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon." "Vai ei" — intti mamma — "käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin." Lukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten naamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin vatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi laulamaan: "Vihollinen karkoit' kauvas." Mammakin yhtyi laulua säestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari sitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä torvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen kauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti verhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi kulkea — ei ainakaan pimeällä.

Mutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti päämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin hän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että hikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän pajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut hedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä "Koko maailm' iloit' mahtaa", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin tuosta tavusta "mah", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa loppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin taidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven kamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan "Koko maailm' iloit' mah" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. "Voi Herra! armahda meitä… voi, voi… minä ampuan… voi Herra… minä ampuan…" rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin sydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon ja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja palvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma on pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. "Luojan kiitos" — änkytti mamma lukkarin huomattuaan — "että sinä olet täällä… Herra meitä kaikkia varjelkoon… Tuolla pihalla oli varmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä… ah, jos olisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa… Mutta lakkasipas, kun minä siunasin… Voi, voi… siunaa sinäkin… ja ampua pyssyllä… voi, voi…" ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei kolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja sai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja oltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän, soittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus tulisi korvatuksi.

Kului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi erään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin Helsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan. Kun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi otettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot olivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan. Hän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina torvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen innostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin soittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja, hyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha lukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota hänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut soittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti, jolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo. Muutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin "herrana elää". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä hän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä matkoillaan viikkomääriä.

Lieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun lerputokset — hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen — panneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle mennytkään, mutta häitä he kuuluvat — Katri-tytär ja nuori apulainen — viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja onnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen että kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo vävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja ihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. "Se on lukkarin vävypojan ansio", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on torvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän muka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. — Ja eihän kukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.

Keisari tulee!

(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).

Miltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa kuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja riennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä sitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, — miltähän siitä tuntuisikaan, jos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin "vanhoina hyvinä päivinä", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on alkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset, nuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään täyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka parantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos heidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain ihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin — siinähän syntyisi aivan samanlainen hämmästyksen ällistys, kuin "Seitsemässä veljeksessä" kanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin, — melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan korkeintaan: "rupeepa tuulemaan".

Mutta jättäkäämme nämä mietteet ja siirtykäämme pitemmittä puheitta X:n kaupunkiin tutustuaksemme sen oloihin. Meidän on heti tunnustettava, ett'ei sallimus ole millään hyväntahtoisella tuulella silloin ollut, kun se on lahjoittanut asemapaikan tälle kaupungille. Jos meidän syrjäinen maamme jo itsekin kyllin kyllä syrjässä on, niin vielä sittenkin sen syrjäisimpään sopukkaan sai X:n kaupunki sijansa. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi ivallaan tuommoisen tepposen tehnyt ja sen tehtyään ivanaurulla sanonut: "katsotaanpas, mitä tästä lapsesta tulee?" Ja että lapsiparka tästä kohtalon tepposesta on saanut kitua, sehän on aivan luonnollista.

Kyllähän tosin alussa oltiin oltu taipuisat siihen luuloon, että tulee siitä lapsesta jotain kun tuleekin, sillä kartano toisensa jälkeen oli kohonnut ja tuo äskeinen kirkonkylä sai kohta ruveta prameilemaan kaupunkina. Kun sitten talojen välille muodostui katuja, kun kauppapuoteja sisäänviettelevine ovineen avaantui ja kun käsityöläisiä y.m.s. entistä enemmän ilmaantui paikkakunnalle, niin eihän ollut ihmekään, jos jo ihan kaupungilta haiskahti — ja kuka tiesi, mitä sitä tulevaisuuden helmoissa piileekään… Mutta nytpä tulikin seisaus, semmoinen kummallinen taantuminen, ikäänkuin oltaisiin edistysreen kannaksilta — niillä sitä vaan seisottiinkin — tienviereen pudota muksahdettu. Hiljakseen se putoaminen oli tapahtunut, pehmeä muksaus se vaan oli ollut, kosk'ei sitä oltu ollenkaan huomattu. Mutta edistyksen-reki se edelleen riensi, ottaen mukaansa niitä, jotka sen kiivaassa kulussa ennättivät matkaan joutua — ne, jotka eivät etsinko-aikaansa tunteneet, ne jäivät torkuksissa odottamaan, milloin edistyksen-reki sattuisi niitä seutuja uudestaan kulkea viilettelemään. Niin se kävi X:n kaupungillekin, ei se sekään etsinko-aikaansa tuntenut ja heti se lakkasikin sekä suuruudelleen kasvamasta että myöskin elämisen vilkkautta osoittamasta, ihmisetkin ne vähitellen painuivat jonkinlaiseen vähäpätöisyyteen — nukkuivat "vanhurskaan viattomaan uneen", niinkuin on tapa sanoa.

Omituiset, melkeinpä voi sanoa patriarkalliset ne olivatkin nuo X:n kaupungin olot. Tuota äskenmainittua taantumista kaupungin kasvamisessa ja muussakin vireydessä seurasi taantuminen ihmisienkin suhteen. Ne, jotka alusta alkaen olivat sinne asettuneet asumaan, ne siellä edelleenkin pysyivät, mutta uusia, muualta tulevia asukkaita lakkasi tykkänään tulemasta ja jos joskus sattui tulemaankin, niin se ei merkinnyt mitään, kun se tapahtui ylen harvoin. Siitä syystä eivät olevaiset olot voineet olla ulkoa päin virtaavien vaikutusten alaisina. Kummaa ei ollutkaan, että ihmiset tämmöisissä suhteissa kietoutuivat välinpitämättömyyteen ja velttouden taikapiiriin, niin että heistä oli aivan yhdentekevää, mitenkä "maailma menojaan meni", kunhan vaan ei heidän rauhaansa häiritty. Yhtä vähän kuin muun maailman riennosta, yhtä vähän pidettiin lukua oman paikkakunnan yhteiskunnallisista asioista. Johtavat ohjat piti "kaupungin isä", pormestari, hoteissaan. Hän oli mies, jonka valta oli kerrassaan rajaton ja mitä hän vaan tahtoi, sitä ei kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hänen epäsuosioonsa jouduttua voi itseänsä melkein "menneenä" pitää. Sentähdenpä sitä oltiin oikein ilomielellä, kun saatiin hänen tahtoaan täyttää, ja hänen suosionsa voittamisesta kilpailemalla kilpailtiin. Saada herra pormestarin ojennettuun käteen tarttua, ottaa häntä vastaan kotonaan, ne olivat kunnon kaupunkilaisten mielestä verrattomia lahjoja. Viiden tai kuuden pohatan kanssa, joiden käsissä s.o. rahojen käsissä suurin osa kaupunkilaisista oli, määräsi pormestari kaikki asiat ja niiden juoksun. Kun hän yleisissä kokouksissa katseli mustilla silmillään oikein virkavaltaisesti ja sanoi: "suostuvatko kaupunkikunnan jäsenet tähän?" niin eipä koskaan muuta kuulunut, kuin: "suostuvat." Kyllähän tosin aina katseltiin toisiansa silmiin ja etunenässä seisovat vetäytyivät takapuolelle, mutta kun yksi huusi myöntävästi, niin kaikki yhtyivät siihen. Monta kertaa sitten jälkeenpäin marmatettiin, että niin ja niin senkin asian olisi pitänyt ratketa, vaan jos marmattajalle huomautti, että hänen olisi jo kokouksessa pitänyt suunsa avata, oli tämä heti valmis vastaamaan: "no, mitäs minä, kun eivät muutkaan." "No elä sitten nytkään enää talita, sillä kyllähän pormestari paremmin ymmärtää", oli mahtilause, jolla marmatukset tavallisesti lopetettiin.

Kun samat ihmiset samassa paikkakunnassa koko ikänsä asuivat, olivat he toisensa hyvin tarkoin tulleet tuntemaan, niin että melkein olivat kuin saman perheen jäseniä. Eikä sitä toisessa talossa mitään tapahtunut, jota ei jo toisessa tiedetty, sillä tuo kaikkien pienten kaupunkien yhteinen ominaisuus, uteliaisuus, oli niin suuri, että pimeässä hiivittiin ovien taakse kuuntelemaan, mitä sisällä tapahtui — ja mitä ei kuultu, se pantiin arvaamalla. Kihlaukset y.m.s. ne tiedettiinkin paljoa ennen, kuin asianomaiset itse semmoista aavistivatkaan. Jos joku outo matkustaja sattui paikkakunnalla liikkumaan, silloin oltiin melkein pahoinvoipia, ell'ei vaan tiedetty, kuka hän on ja mistä hän on. Tuon tuostakin naapurien kesken pidetyissä kahvikesteissä tehtiin arvosteluja toisista kanssaihmisistä ja puhuttiin heistä niin kauan, kuin mahdollisesti itse sattuivat joukkoon tulemaan, jolloin taas toisia kiirastuleen pistettiin. Korkeimpina henkisinä nautintoina seuraelämässä pidettiin tanssia ja — korttipeliä. Niiden runsauden tai vähyyden mukaan sitä sitten määrättiin, oliko seuroissa hauskaa taikka ei. Kansallismielisiä oltiin olevinaan ihan "vereen ja henkeen asti", mutta ruotsi se kumminkin puhekielenä kaikui. Mikä vähä kirjallisuuttakin viljeltiin, niin ruotsinkielistä se sekin oli. Hyväntekeväisyyttäkin koetettiin harrastaa. Niissä puuhissa hommaili naisväen-yhdistys, jonka tarkoituksena oli puutetta kärsiviä auttaa. Ompelu-seurain pitämisellä, kuvaelmain esittämisellä — niitä etenkin oltiin halukkaat toimeen panemaan — ja vapaaehtoisien lahjojen keräämisellä koottiin varoja vähempiosaisten hädän lievittämiseksi. Välistä tulot olivat hyvätkin, mutta ennenkuin niitä ruvettiin avuksi jakamaan, pidettiin tavallisesti kekkerit kiitollisuuden ja kunnioituksen osoitukseksi niille, jotka jollain tavalla olivat asian hyväksi toimineet, ja keräytyneet varat menivätkin kekkerikustannuksiin! Mutta mitäpäs siitä, vaikk'ei hätää saatu sen enempää poistetuksi — olihan tarkoitus kumminkin ollut jalo ja hyvä… Noissa ompeluseuroissa saivat ainoastaan kauniimpaan sukupuoleen kuuluvat olla läsnä sekä sen talon isäntä, jonka perheessä niitä milloinkin pidettiin. Siinäkös sitten salaperäistä kuiskuttamista ja parpatosta oli — ja usein koko ompeleminen meni paljaasen parpatokseen! Ompelijat istuivat ympäri huonetta asetetuilla tuoleilla, mutta illan isäntä, niinkuin esim. tuomari P., tuo mahtava, ylimysvaltainen herra, sijoittihe keskellä lattiaa olevan pyöreän pöydän ääreen. Kaikessa rauhassa hän siinä äänetönnä istui, käänteli sanomalehtiä ja sekoitti konjakkia punssiin ja punssia konjakkiin. Tuota mielijuomaansa hän muutaman tunnin ajalla maisteli noin 16 lasia, sanoen tuon tuostakin "skål" ompeleville kauniimman sukupolven jäsenille, jotka silloin aina niin hymysuina vastaan nyökkäsivät. Kun joku sattui kysymään, mitä ihmeitä sanomalehdillä on nyt kerrottavana, vastasi hän, ett'ei hän lue niistä muuta kuin katsoo, onko kukaan hänen tuttavistaan minkäänlaista arvonimeä saanut, pani lehden pois, otti lasinsa ja sanoi: "skål" sekä rupesi kaikessa äänettömyydessä tupakoimaan. Sitten ompelemisen loputtua kertoivat naiset kotimatkalla toisilleen kuinka tuomari P. on alhainen ja hauska mies! Tässä naisista mainittua, sopii kai kertoa sekin seikka, että lempi tällä paikkakunnalla ei tahtonut ottaa oikein leimutakseen — paloi vaan vaivaisesti, niinkuin märkä palaa. Sentähden avioliitot kaupunkilaisten kesken olivatkin hyvin harvinaisia, mutta vanhoja piikoja ja vanhoja poikia oli sitä vastoin tiheässä tavattavana. Eräs iloluontoinon nuori pappi oli kerran tehnyt kirkonkirjoista edelliseen luokkaan kuuluvista luvun. Hänen laskunsa mukaan oli kaupungissa vanhan piian kunnioitettavassa ijässä olevia naisia kokonaista 49 kappaletta, josta pappi oli päättänyt, että juuri tässä se on se "vanhain piikain luvattu maa".

Yleinen toimeliaisuus oli myös nukuksissa, niinkuin muukin elämä. Vaikka rahamiehiä oli, ei kumminkaan oltu edes omaa laivaa saatu, vaan liikettä välitti erään tehtaan höyryvenhe, joka kahdesti kuukaudessa pistäytyi X:n kaupungin rannassa. Niinä aikoina oli kaupunkilaisilla aivan juhlahetket. Oikein odottamalla sitä laivan tuloa silloin varrottiin ja kun se viimeinkin tuli, niin vaikka yösijalta sitten lähdettiin rantaan haahattamaan. Kesäiseen aikaan ei muita riemuja ollutkaan kuin höyrylaivan vastaanottaminen ja veneretket läheisiin saariin. Noilta veneretkiltä palattiin hyvin omituisella tavalla. Kaikki osanottajat nimittäin kulkivat suurissa joukoissa pitkin katuja ja pitivät semmoista melakkaa, että raskainkin unikeko siihen heräsi ja toi unisen naamansa ja pöyryisen päänsä akkunaan. Jos jonkun hyvän ystävän oli täytynyt jäädä retkeltä pois, niin ehdottomasti oli kuljettava hänen akkunansa ohitse, jotta hän sai nähdä muita ja muut häntä, vaikk'ei hän voinutkaan itseään kokonaisuudessaan näyttää — ollessaan yöpuvussaan!

Yritti se kerran virkeämpikin henki puhaltaa noihin laimeisiin oloihin. Kaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin, näet, yleiseen kokoukseen tekemään anomusta, jolla kaupunkiin pyydettäisiin maan korkealta hallitukselta jotakin koulua. Kokous pidettiin ravintolassa, joka oli osanottajia aivan täynnä. Mutta ennenkuin kokous alkoi, tapahtui seikka, joka sille antoi kokonaan toisen suunnan. Eräs läsnä olevista naisista sattui muistamaan, että nyt oli kruununvoudin syntymäpäivä. Mitäs muuta kuin hänet ympäröittiin mitä lämpimimmillä onnentoivotuksilla. Niistä herra kruununvouti, tuo paatunut vanha poika, joka ei mennyt naimisiin, vaikka häntä sekä kotikaupungissa että muualla monta kymmentä silmäparia aina vartioitsi, tuo omituinen vanha poika lämpisi onnentoivotuksista niin, että hän heti ryhtyi syntymäpäiväänsä viettämään. Ensin toimitettiin ne, joita ei katsottu soveliaiksi joukossa olemaan, jollain sopivalla tavalla tiehensä ja sitten voitiin ruveta aivan vapaasti elämään. Mitä parasta talossa suinkin löytyi, sitä oli tulvaamalla tarjona. Naiset panivat neiti Snabb'in johdolla toimeen kuvaelman, jossa kuvattiin vanhan pojan tukalaa tilaa. Kuvaelman aikana taasenkin moni silmäpari vartioitsi kruununvoutia, tuota omituista vanhaa poikaa. Käsientaputuksista ei tahtonut tulla loppuakaan. Neiti Snabb'in kekseliäisyyttä ylistettiin ja kruununvoudille naurettiin ja häntä nostettiin. Hän nauroi itse muiden mukana, eikä ollut toppanaankaan. Myöhällä yöllä syötiin sitten komea illallinen. Herrat olivat mitä iloisimmalla tuulella. Vasta aamupuolella erottiin ja vakuutettiin, että oli ollut hirmuisen hauskaa. Mutta koulupuuha jäi sikseen ja taasenkin elettiin niinkuin ennenkin mistään välittämättä. Ja kesäkin joutui, lämmin tuli ja jokaisen oli niin verrattoman hyvä olla…

Vaan tulipa sitten tapaus, odottamatoin kuin salama selkeällä taivaalla. "Keisari tulee, keisari tulee", semmoinen sana kulki nyt suusta suuhun. Ei ollut sitä ihmistä, joka ei olisi hokenut: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja uteliaisuus ja velttous katosi ja ikäänkuin mielipuolina häärittiin ja hyörittiin, höpöttäen. "Keisari tulee, keisari tulee".

No, oliko keisari sitten todellakin tulossa vai mitä tämä tämmöinen oli? — Asian laita oli seuraava.

Eräs X:n kaupungin kauppias oli kauppa-asioillaan Pietarissa. Siellä hän oli saanut kuulla, että Keisari Korkean perheensä kanssa on lähtenyt huvimatkalle. Kun kauppias, niinkuin moni muukin ihminen tässä matoisessa maailmassa, oli oman paikkakuntansa rajaton ihailija, pälkähti hänen päähänsä semmoinen ajatus, että varmaankin se keisari matkustaa hänen kotikaupunkiinsa… Heti riensi hän sähkökonttoriin ja muutamien minuuttien kuluttua luki hämmästynyt X:n kaupungin pormestari hämmästyttävän sähkösanoman, jossa lyhyesti sanottiin: "Keisari perheineen lähtee huvimatkalle. Näinä päivinä tulee sinne".

Pormestari oli kuin puusta pudonnut ja vähän — ei vähän, vaan paljon säikähtänyt. Sähkösanoma putosi hänen kädestänsä. Sitä tavoitellessaan kaatoi hän sohvan edessä olevan pöydän, jolla täysinäinen karahvi seisoi. Surkealla helinällä ilmoitti karahvi särkyneensä, mutta kun vesi vapauteensa pääsi, niin se ensin purskahti iloissaan ylöspäin ja sitten levitä hölisi lattialle.

Viereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen kuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys tarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi, että pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän olevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä uiskentelemassa.

Itse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla: "Keisari… katso .. tulee tuolla." Ja ompelijattaren hämmästys muuttui nyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli kamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään, ett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. "Voi rouva kulta" — alkoi hän viimein sopertaa — "mikähän Herran nimessä pormestarille on tullut… pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi… — ja… pormestari… on särkynyt… ja lattia… on juossut veteen… ja itse keisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo… ja katsoo ja sanoo, että, ett'…"

Ja ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt tarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä äänellä parkasi: "Herra Jestan." Kahvikuppi putosi hänen kädestään villakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa odottamassa. "Uuuui, uuuui", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti sängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä voitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi valittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi, niin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi — ja kyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta eipä rouva joutanut lemmikkinsä — rouva, näet, omisti kaiken hellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään lasta — valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan kuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa katsomaan. "För Guds skull", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan niin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen, rouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo siihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa hieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni ruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla ennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt hän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen leiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa… ihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä viimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen rouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja pormestari vavahti myöskin.

"Mitäs nyt on tehtävä?" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja katsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.

"Mutta eiköhän" — rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen vaiti-olon perästä — "eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille kaupunkilaisille, että…"

"Oikein", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi haastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen, survasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa kesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman hassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa kädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin hipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan paitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari ryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: "Keisari tulee… lue… tuosta…." Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta kertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai mielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat lienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain ratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi näyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa päänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: "no, jos sinä olet kotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi — naisen hattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta." Vasta tämän muistutuksen kuultuaan — se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun oli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta päästäkseen — huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman tohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa liepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri kuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi, löi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. "Mitäs nyt iloksi pannaan, veli, mitä?" sanoi hän viimein.

"On kai minun mielestäni… ei, ei… rouvani se sitä arveli, että tästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja…"

"Juuri niin, lausui tohtori", "menkäämme heti asiasta ilmoittamaan, sillä aika ei anna siekailla." Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti kiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta, että nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten uudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että hänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt niin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari kiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle kumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin huiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen alta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.

Ei kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa liikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein juoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana — "Keisari tulee, keisari tulee." Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: "Keisari tulee, keisari tulee". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat "Keisari tulee" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä ympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään maaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon levisi sana: "Keisari tulee, keisari tulee". Ja mitä etemmäksi se tieto siirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos jonkinlaisia lisäyksiä.

Senhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa… Ensi huumauksessa ei tahdottu ymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin ja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja puuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia rakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta käytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen epäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin suosion nojalla — ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan "syynistä pelkoa", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin tarpeettakin —- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei "suuren maailman" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista löytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut, tuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton, täällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät ystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta kaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin paljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja pormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta vuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin niitä parast'aikaa rakennettaisiin — keino, joka muistuttaa kaupungin päällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa "Revisori". Etenkin yleisiä rakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin, kun n.s. "putkan" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta kuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille — tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.

Kaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja korjauttaa katuja, jotka nekin olivat "semmoiset ja tämmöiset". Hiekkaa vedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet täyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli yhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä ruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia siitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi kaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: "nyt se tulee keisari". "Niin, tulee, niin tulee", annettiin aina vastaukseksi, jota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle palveluksen. Viimein vatsa — vai lieneekö se ollut pää — kävi niin raskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen. Ohitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko hän uupunut. "Minä katson… yh… tulee… yh… ko katu… yh… tasaiseksi… yh", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.

Käsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti "uuteen karvaan päästä". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa. Muun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä kiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet, jotta itsekukin olisi "verraton". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi tulleen — kenessä syy sitten lienee ollutkaan… Jos taasen kenen ei kannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut tilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä mamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa kanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa ompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse — ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä ennen… Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että kauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat olleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään. Heidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa taloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei saanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet toisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet samanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun tämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä omistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat, joita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat omiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi uudelleen…

Kyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse keisari oli tulossa…

Toimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa pantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista komein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten suinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu riemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden sisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat huonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan "ihmisijän vaiheita" esittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja puitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui pahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia sijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin syntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle paikalle — miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo monen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta — silloin aina jokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki juoksivat perästä — ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein täytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä hassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta niitä on mahdoton ruveta kertomaan.

Oltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan iltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä vartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin laivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb tarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti Snabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin alkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi tiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana ollut hyvin "muodissa", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut, jolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi…

Palokunnan tuli olla kunniavahdissa. Kun arveltiin, että keisari mahdollisesti tahtoo nähdä sitä toimissaankin, katsottiin tarpeelliseksi, että sammutuskapineetkin olisivat saapuvilla. Armollinen taivas oli varjellut tätä hyvää kaupunkia valkian vaaroilta, niin että sammuttimia ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Siitä syystä ne olivatkin semmoisessa kunnossa, ett'ei niistä ollut minnekään… olivat ravistuneet, sihisivät ja suhisivat, eivätkä pitäneet vettä. Tuli hätä. "Mutta kun hätä on suurin, silloin on apukin lähellä". Muistettiin, näet, että leipurilta oli otettu takavarikkoon taikina, johon muutaman kissan maallinen matka oli päättynyt… sen verran sitä tietää, missä sen kuolemansa kohtaa… Pahansuovat ihmiset olivat huomanneet tämän, ennenkuin leipuri ennätti "kuolleen korjata" — ja taikina joutui takavarikkoon. Se oli onneksi, sillä nyt keksittiin, että taikinalla oli mainio iskostaa ruiskujen kuivaneet letkut, joka tapahtuikin. — Viskali, ruotuväessä vääpelinä palvellut mies, oli ottanut opettaakseen kaupungin 6 polisimiestä sotatemppuihin, jotta he keisarin vahteina ollessaan osaisivat käyttäytyä niinkuin "asiaan kuuluu". Tuon tuostakin juoksi viskali pormestarilta tiedustamaan, opettaako hän polisimiehet tekemään niitäkin temppuja, joita sota-aikana Haminassa, Englantilaisia vartoessa, neuvottiin. Samalla hän ryhtyi kertomaan hirmuisen pitkiä sotahistorioita. Hänellä olikin tapana kertoa kaiken maailman asiat yhteen, kun kerran alun sai. Päästäkseen hänestä aina erilleen, sanoi pormestari vaan: "hyvä!" Mutta kun viskali lähti, silloin viskautui vastukseksi palomestari, joka ei osannut mitään tehdä pormestarilta kysymättä. Paitsi näitä, oli jos jonkinmoisia muitakin vastuksia häiritsemässä, niin että pormestari ei saanut peilinsä edessä rauhassa harjoitella lausumaan niitä ranskalaisia lauseita, joilla hän aikoi keisarin tervetulleeksi toivottaa.

Mutta nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. Kun tätä rantaa tuskin koskaan oli muuten laitettu kuin roskaa siihen vetämällä, ei sitä hiekan paljoudellakaan tahdottu saada kelpaavaan kuntoon. Risut ja lastut eivät tahtoneet mitenkään peittoon joutua. Vaikka niitä kuinka peitettiin, niin aina niistä joitakuita pilkisti esiin, ikäänkuin sanoakseen: "mitä te meistä? Antakaa meidän katsella maailmaa". Sen lisäksi oli niiden alla säästöksiä koirilla, jotka käpälillään tulivat niitä näkyville raastamaan. Myöskin sinne tänne juoksentelevat ihmiset tallasivat juuri laitetun hiekoituksen, niin että piti oikein vahdit asettaa korjatuille paikoille pääsyä estämään. Punaista verkaa löytyi kaupungissa ainoastaan muutamia kyynäröitä — sillä ei siis voitu laivasiltaa peittää. Vaan "hätä keinon keksii". Ruvettiin purkamaan punaisia peitevaatteita y.m.s. — ja veralle saatiin jatkoa kun saatiinkin. Myöskin tuomarin rouvan erästä kuvaelmaa varten tehty — hame käytettiin lisäykseksi siltapeitteesen. Kyllähän jotkut muistuttivat, että "eiköhän se keisari pane pahakseen, jos vaan huomaa, että sillanpeite on niin monesta kappaleesta tehty". Silloin eräs sukkelakielinen rouva selitti, ett'ei keisari koskaan katsele jalkoihinsa. Hänen kodissaan on muka keisarin kuva, jossa keisarin pää on taivasta kohti kuin tähtientutkijan. Tämän kuultua ei kellään ollut mitään virkkamista.

Että ranta tulisi "niin komeaksi ja suurelliseksi kuin mahdollista", koristettiin sitä siten, että tuoreita koivuja pisteltiin maahan seisomaan, jotta näytti kuin niitä olisi ollut siinä kasvamassa. Heinäkuun aurinko paistaa hellitti sinikirkkaalta taivaalta täydellä terällään ja sen lämmittävää hyväilyä eivät nuo luonnollisilta sijoiltaan ja juuristaan irroitetut metsän asukkaat kestäneetkään, vaan nuutuivat ja muuttuivat rumiksi. Kovin kuumana se aurinko sillä kertaa lieskottikin, ikäänkuin olisi ukkoista ilmassa ollut, eikä koivujen nuutumista saatu estetyksi, vaikka niitä koetettiin kastellakin. Ainoa keino oli se, että niin pian kuin joku koivu rupesi nuutumaan, vietiin se pois ja metsästä tuotiin uusi sijaan. Itse kaupunkikin koreili lipuissaan. Akkunat ja portit olivat kiehkuroilla ja puilla koristetut. Vaikka arveltiin, että keisarilla on kyökki mukanaan, pidettiin kumminkin huolta siitä, että muonavaroja olisi saatavissa, jos niistä tarvis tulisi. Teurastajalle oli annettu virallinen käsky hankkia "vasikoita ja härkiä tarpeen varalta" ja ravintolan pitäjällä piti löytyä "kaikkia laatuja."

No, niin! Nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. On kai tarpeetonta mainita, ett'ei kukaan, jolle suinkin mahdollista oli, ollut jäänyt tähän tilaisuuteen tulematta. Eivätkä ainoastaan kaupunkilaiset olleet rantaan tulleet, vaan maaseutulaisiakin oli hyvin kaukaa rientänyt. Kaikki olivat juhlapuvuissaan. Viskali komenteli tottuneen sotilaan tavalla kansanjoukkoja ja tuon tuostakin teetti poliseilla sotatemppuja, jotta nämä eivät niitä unhottaisi. Hän oli oikein elementissään ja kertoi ja kertoi, kuinka sota-aikaan Englantilaisia Haminassa odotettiin. Jos joku ei hänen komentoaan totellut, sen hän vietti kauas kaupungin ulkopuolelle, eikä se saanut enää takaisin tulla. "Putkaan" kumminkaan ei ketään pantu, sillä se "tahdottiin pitää siistinä, jos niinkuin keisari haluaisi sitäkin käydä katsomassa". Pormestari seisoi rouvansa kanssa etumaisinna laivasillan tapaisella ja heidän takanaan olivat muut kaupunkilaiset "arvonsa jälkeen". Neiti Snabb oli puettu tilaisuutta varten valmistettuun komeaan, lukemattomilla rimsuilla — tournyriä ei siihen aikaan vielä ollut — koristettuun leninkiin. Hän oli viehättävän näköinen tuo rohkean pitkä nainen, kun hän siinä loistava kukkaisvihko kädessään seisoi ja kohenteli mahtavata pukuaan. Siinä odottaessa vietiin hänet erääsen makasiniin, jossa sitä varten tuodun peilin edessä saisi harjoitella, kuinka tulisi notkistautua kukkaisvihkoa antaessaan. Kun neiti Snabb sitten harjoitellessaan notkuhun painui, silloin toisetkin makasinissa olevat Evan tyttäret tekivät huomaamattansa samoin, niin että he nuokkuivat, kuin lainehtiva viljapelto — näkö, jota mielellään syrjästä katseli. Snabb'in tavallisesti kiipperä kärsivällisyys sai olla koetuksessa, kun jokainen tahtoi asettaa hänen rintaansa kukkaista — ihanhan hän olisi kukkiin peittynyt, jos vaan kaikki olisivat saaneet halunsa täyttää. "Voi hyvä Petronella, sinä armas Perpetua, kyllä toiste otan teidän kaikkien kukat", puheli neiti Snabb — ja sillä lupauksella hän pääsi rauhaan.

Mutta päivä kului kulumistaan, eikä mitään kuulunut. Sitä myöten alkoi myöskin taivaalle kokoontua uhkaavia ukkosen pilviä. Tultiin levottomiksi. Siinä uskossa ja siinä toivossa oltiin kuitenkin varmat, ett'ei taivas voi niin ankara olla, että nyt sateen laittaisi, kun itse keisari on tulossa… Vaan — "parhaat aikomuksetkaan ei ihmismielen mukaan käy". Se toteutui tässäkin, sillä ensin välähti kirkkaita salamoita, jyrähteli, niin että avaruuden luuli halkeavan ja viimein rupesi sataa rapistamaan taivaan täydeltä. Kynttä kantta lähtivät ihmiset kotiinsa ja mikä mihinkin sadetta pakoon kapasemaan. Uupuneina parin vuorokauden kuumeentapaisista ponnistuksista eivät yhdet enempää kuin toisetkaan huoneisiin päästyänsä jaksaneet valvoa, vaan vaipuivat heti makeaan uneen. Kun sitten ukkonen oikein jyrähteli, heräsivät he ja säpsähtivät puoliunissaan, kun luulivat, että nyt se keisari tulee… Mutta mitään keisaria ei tullut — ulkona vaan mellasti myrskyilma, jyrisi ja patoi. Ja he nukkuivat uudelleen ja olivat unissaan olevinaan keisaria vastaanottamassa… Tuntui niin sanomattoman hauskalta saada häntä odottaa — ja nähdä… edes unissaankin… Niin, — mitäs ne ihmisten toiveet useinkaan ovat muuta, kuin vaan ainoastaan pelkkiä unia…