The Project Gutenberg eBook of Japanilainen satakieli, by Onoto Watanna

     I. Myrskytanssi.
    II. Nainen kosii ja saa rukkaset.
   III. Muuan sopimus.
    IV. Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.
     V. Itä ja länsi yhtyvät.
    VI. Seikkailijatar.
   VII. Vaimoni.
  VIII. Yukin koti.
    IX. Mikadon syntymäpäivä.
     X. Huono enne.
    XI. Satakieli.
   XII. Taro Burton.
  XIII. Sisaren uhri.
   XIV. Taistelu yön hiljaisuudessa.
    XV. Lupaus.
   XVI. Lemmen pyhiinvaeltaja.
  XVII. Yukin retket.
XVIII. Kun kirsikkapuut kukkivat.

Laskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen väriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet kuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta painuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen sädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot pitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi taivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen valonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli kokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja valoi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.

Keskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan japanilainen liikemies — joka samalla kertaa lienee ollut myös taiteilija — oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan. Ja mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun idän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri] taikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä [jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä merkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli. Nämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä ympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit, jotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja kietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut, ei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas, valkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi, kuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät vielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.

Vieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä rannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa, joiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja pienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.

Äkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia, häikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja teehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina, kuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.

Muutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun kunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä loistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas juhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille uskollista henkivartiota.

Jokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma tarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät kuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui noin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille, ulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät kuuta seuraavin sanoin:

"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden kunniaksi!"

Ja sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta iloista elämänvuotta.

Tällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja muodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja näytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että tuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.

Soitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut ja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti siltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret, sädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä niin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.

Nyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle puutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti riisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas voimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen olento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun säteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat soiton sävelet.

Hän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset, taputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli melkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli edestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen pukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo vaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.

Nyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan siltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä, maahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen tummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni siksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi itkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen lopuksi todelliseksi myrskyksi. Hänestä tuli myrsky, jonka voima hetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen viskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi vaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen päässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat jyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo tulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi, kotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön pimeydessä.

Äkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja hänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä nyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa. Leiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta valosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot hymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui — ja hän oli kadonnut.

Sekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen hämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat jaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla. Kaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen ääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.

Isäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain hymyili ja kumarsi nöyrästi.

Amerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta vaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa suurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa itselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon valmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä hän asui?

Samisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä samalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat samanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä raapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä jotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan soiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi liverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen, pitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja värähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä ihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.

Vielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle, millä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä ristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis, enkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa kimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko ja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana. Missään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla sellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat, jotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi laulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se jäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.

Hänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita ihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen teatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä silmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt. Tämä oli poissa.

"Hän on suurenmoinen!" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen kääntyi hän isännän puoleen. "Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?"

"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!" pyysi amerikalainen kärsimättömänä. "Minä maksan hyvin."

"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!" huudahti katkeroitunut asiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi lähettyvillä.

"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka saisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?"

Jack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta tänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla, etteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat nyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella ristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin. Heillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä muutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi naisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen oli seuralaistaan hiukan pitempi.

"Kuulkaa, pysähtykää!" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli sellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin hänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan ei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa kohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa — teatterimaailmaan.

"Olen", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.

"Hyvä!" Pimeässä ei voinut erottaa asiamiehen kasvojen ilmettä, mutta hänen äänensä sävy todisti mitä suurinta tyytyväisyyttä. "Tulkaa siis minun mukaani Amerikaan, niin teidän onnenne on taattu!"

"Jäätte Japaniin!" Asiamies ei tahtonut voida hallita itseään. "Ja miksi? Täällähän te ette koskaan voi tulla rikkaaksi. Kuulkaa nyt minua! Tulen luoksenne huomenna. Missä te asutte?"

Asiamies, joka huomasi olevansa vähällä kadottaa suuren omaisuuden, ilmaisi tyytymättömyyttään tavalla, jonka hän kai katsoi sopivimmaksi pakanain keskuudessa: hän päästi kirouksen.

Hänet keskeytti Jack Bigelow, joka tähän saakka oli kuunnellut keskustelua vaiti, vaan joka nyt melkein suuttuneena huudahti:

"Antakaa hänen olla rauhassa! Onhan hänellä oikeus menetellä mielensä mukaan. Älkää koettakokaan saada häntä matkustamaan Amerikaan, koska hän kerran tahtoo jäädä tänne."

"No niin, enhän voi pakottaa häntä ottamaan vastaan edullista tarjousta", virkkoi asiamies nenäkkäästi, ottaen samalla esiin nimikorttinsa, jonka hän ojensi tytölle. "Ehkä vielä muutatte päätöksenne, kunhan lähemmin ajattelette asiaa. Jos niin käy, niin etsikää minut Tokiosta. Tässä kortissa on minun nimeni ja osoitteeni. Aion nyt ensin käydä Bombayssa tekemässä sopimuksia muutamien intialaisten loitsutaiteilijain kanssa ja sillä matkalla viivyn viisi kuukautta. Sen jälkeen palaan takaisin Tokioon, ennenkuin taas lähden Kiinaan, Koreaan ja Filippineille. Vasta sitten palaan Amerikaan."

Nuori tyttö otti vastaan kortin ja kuunteli vaiteliaana asiamiehen puhetta. Tämän lopetettua teki hän jäähyväiskumarruksen ja kiirehti käsi kädessä seuralaisensa kanssa polkua pitkin eteenpäin.

Amerikalaisten palattua takaisin teehuoneelle haki vanhempi heistä heti käsiinsä isännän.

"Ettekö te todellakaan tiedä mitään tuosta tytöstä? Kertokaa nyt kaikki!" pyysi hän arvokkaasti.

Isäntä oli äärimmäiseen saakka kohtelias, vaan kieltäytyi antamasta mitään tietoja siitä tytöstä, joka oli heille tanssinut ja laulanut. Viimein antoi hän sentään hiukan perää, vakuuttaen kuitenkin, ettei hän tietänyt paljon mitään. Tyttö oli saapunut hänen luokseen aivan vieraana ja tarjonnut palvelustaan, vaan kieltäytynyt kiven kovaan tekemästä mitään sopimusta, päinvastoin kuin miten geishat yleensä menettelevät. Suurenmoisilla lahjoillaan, laulullaan ja merkillisellä tanssillaan veti hän runsaasti yleisöä teehuoneeseen, jonka vuoksi tytön menettäminen aiheuttaisi hänelle suuren häviön. Hän ei kuitenkaan oikein pitänyt tytöstä, kytipä hänessä vissi epäluulokin häntä kohtaan. Tämä saapui vain silloin kun häntä huvitti ja tällaisista tilaisuuksista ei hänellä ollut mitään aavistusta. Mistä hän tuli ja minne hän meni, sitä ei isäntä tietänyt. Oli aivan sattuma, että hän tänä iltana esiintyi. Erään kerran oli hän koettanut hiipiä hänen jälkeensä, vaan kun tyttö oli sen huomannut, oli hän pakottanut isännän lupaamaan, ettei tämä koskaan enää seuraisi häntä. Vielä oli tyttö uhannut, että jos isäntä lupauksensa rikkoo, ei hän koskaan enää palaja. Isäntä innostui innostumistaan ja lausui lopuksi seuraavat halventavat sanat:

"Kaunotar, sanotte! Hm, meidän erinomainen valonheittäjämme pettää helposti. Hän on Tokiosta kotoisin oleva, hyvin mitätön tyttö, jolla on kaksi sinistä, barbaarimaista silmää, iho, joka on yhtä keltainen kuin kaikilla Japanin alemman luokan naisilla, sekä ruskean punertavat hiukset. Kaikesta päättäen on hän vain japanilainen ilotyttö, jolla on samanlainen sydän ja samanlainen luonteenlaatu kuin yleensä kaikilla hänen kaltaisillaan epäluotettavilla olennoilla. Se on vierasta meille ja vierasta teidän arvollenne. Hän on, yhdellä sanalla sanoen, sekasikiö — —."

Yhtämittaa ahdistivat Jack Bigelowia nakodat [nakoda = avioliittojen välittäjä], jotka eivät jättäneet häntä rauhaan sen vuoksi, että häntä pidettiin erittäin varakkaana ulkomaalaisena. Vaikkakin hänestä tuntui hauskalta kuunnella heidän juttujaan kaikista niistä enemmän tai vähemmän onnellisista avioliitoista, jotka he olivat solmineet, ei hän kuitenkaan takertunut heidän ansoihinsa. Hän hylkäsi poikkeuksetta kaikki tilapäistä avioliittoa tarkottavat tarjoukset, jollaisia siellä on runsaasti tarjona. Näin menetteli hän etupäässä sen lupauksensa tähden, jonka hän — ennen Amerikasta lähtöään — oli antanut parhaimmalle ystävälleen, Taro Burton-nimiselle nuorelle japanilaiselle, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin hänkin. Hän oli nimittäin tälle ystävälleen luvannut, ettei hän oleskelunsa aikana Japanissa lisäisi niiden ulkomaalaisten lukua, jotka ajattelemattomasti, lyhykäisen onnen saavuttamiseksi, ottavat itselleen japanilaisia vaimoja, kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättääkseen heidät oman onnensa nojaan.

Taro Burton suorastaan halveksi niitä ulkomaalaisia, jotka hankkivat itselleen japanilaiset vaimot ja sitten jättivät ne, samoin kuin hän halveksi niitä japanittaria, jotka sellaiseen suhteeseen alentuivat. Hän itse ei ollut puhdasverinen, sillä hänen isänsä oli englantilainen ja äitinsä japanitar. Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan ollut muiden kaltainen. Hän oli uskollisesti pitänyt huolta vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän olikin mennyt naimisiin erään aatelisen, ylpeän Johichis-suvun jälkeläisen tyttären kanssa, ja vihkimistoimituksen oli suorittanut eräs englantilainen lähetyssaarnaaja.

Siitä huolimatta, että tämä avioliitto oli ollut kaikin puolin onnellinen, uskoi hän eur-aasialaisen [eur-aasialainen = lapsi, jonka toinen vanhemmista on europalaista, toinen aasialaista rotua] kohtalon aina olevan sangen surullisen, ja hän tunsi kiihkeätä vastenmielisyyttä sellaisia avioliittoja kohtaan, missä toinen puolisoista oli vierasmaalainen, varsinkin kun hän tiesi, miten kevytmielisesti ulkomaalaiset olivat valmiit moisia liittoja solmimaan, sekä miten vähän he antoivat niille arvoa. Tosin tapahtui avioliitto-ero lain mukaisesti, vaan Taron mielestä se oli inhoittavaa, sillä nainen jäi joka tapauksessa sattumista riippuvan onnen nojaan.

Viiden vuoden ajan, aina siihen saakka kuin he neljä kuukautta sitten olivat lopettaneet yliopistolliset opintonsa ja joutuneet eroon toisistaan, olivat nuo nuoret miehet — amerikalainen ja puoljapanilainen — olleet mitä ystävällisimmässä suhteessa toisiinsa, suhteessa, jonkalainen voi syntyä ainoastaan kahden nuoren miehen välillä.

Alkuperäisesti oli ollut aikomus, että molemmat ystävykset matkustaisivat yhdessä Japaniin, Taro Burton palatakseen kotiinsa ja Jack Bigelow ollakseen vuoden matkoilla, ennenkuin hän liittyisi isänsä liikkeeseen. Hänen isänsä oli nimittäin muuan rikas laivanrakentaja Amerikassa.

Jostakin syystä, mitä ei Taro koskaan ystävälleen ilmoittanut, oli hän kuitenkin viimeisellä hetkellä päättänyt jäädä Amerikaan, vaan kehoitti sitä enemmän Jackia matkustamaan yksinään. Luvaten saapua perässä niin pian kuin suinkin mahdollista, onnistui Taron saada toverinsa lähtemään. Näin ollen tuli Jack Bigelow tehneeksi yksinään pitkän matkan Japaniin sekä vuokranneeksi pienen huvilan Tokion läheltä.

Oli kuitenkin vahinko, ettei Taro ollut voinut seurata ystäväänsä, sillä vaikk'ei Jack ollutkaan luonteeltaan heikko, oli hän suruton ja hyvänluontoinen sekä antoi liian usein tunteilleen vallan.

Ellei hänen japanilainen ystävänsä olisikaan voinut muuta, niin olisi hän ainakin kyennyt poistamaan viekkaat avioliittojen välittäjät toverinsa ovelta, välittäjät, jotka ovelasti uskottelivat hankkivansa kaikenlaista maallista onnea ja menestystä. Mitenkä olikaan, pääsi viimein muuan heistä niin pitkälle, että hän kursailematta saattoi esittää asiansa.

Tämä nakoda, jonka nimi oli Ido, toi eräänä päivänä hänen luokseen nuoren japanittaren, jonka hän ehdottomasti tahtoi naittaa Jackille, tai ainakin toimittaa tämän hänen lähemmin tarkastettavakseen.

"Häntä, jota viimeksi tarjositte, te vertasitte kuuhun", lausui nuori mies nauraen, "Ehkä teillä tämän jälkeen on tarjota minulle tähtösiä."

"Tähtösiä!" huudahti nakoda, joka ensin hieman ällistyi, vaan virkkoi kuitenkin kohta kasvot tyytyväisyyttä loistaen: "Todellakin! Hänen silmänsä, hänen jalkansa ja hänen hiuksensa, kaikki ne säteilevät kuin tähdet. Hän pyytää vain saada näyttäytyä teidän armollenne."

"No, olkoon sitten menneeksi! Suostun siihen huvin vuoksi tämän yhden ainoan kerran", lausui Jack nauraen. "Viekää hänet vastaanottohuoneeseen; palaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Mutta muistakaa", jatkoi hän, "että minä antaudun tähän ilveilyyn vain huvin vuoksi. En ole ollenkaan ollut aikeissa mennä naimisiin, kaikkein vähimmän hänen säätyynsä kuuluvan tytön kanssa."

"En pienimmäksikään ajaksi", vastasi nuori mies, vaan nakoda oli jo kadonnut.

Kun Jack, joka todellakin oli huvitettu näkemään sen tytön, jota hänelle tarjottiin vaimoksi, tuli vastaanottohuoneeseen, huomasi hän, että akkunaverhot olivat vedetyt syrjään, joten sisään virtaavat auringonsäteet valaisivat kirkkaasti jokaisen esineen. Shojit [shoji = japanilainen, moniosainen, syrjään työnnettävä ovi] olivat työnnetyt sivuille ja oven aukossa seisoi nuori tyttö hurmaavassa asennossa, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Jack ei senvuoksi heti nähnyt hänen kasvojaan. Hän oli pieni ja hento, vaan ei kuitenkaan niin pieni kuin japanilaiset naiset yleensä. Hänen ristissä olevat, valkoiset kätösensä olivat valkoisimmat ja sievimmät mitä hän ikänä oli nähnyt. Hän oli aina kuullut ylistettävän japanittarien käsien kauneutta, joten häntä ei laisinkaan ihmetyttänyt, että tähänkin luokkaan kuuluvalla naisella — hän piti varmana, että tuo tyttö oli geisha — oli noin kauniit ja hyvin muodostuneet kädet. Hän otaksui tytön asettaneen ne ristiin rinnalleen sen vuoksi, että ne paremmin vetäisivät huomiota puoleensa, ja tytön hieman teeskennelty käytöstapa sekä huvitti että miellytti häntä. Katseltuaan tyttöstä hetkisen vaipui tämä alas matolle ja polvistui nöyrästi hänen eteensä. Hän oli puettuna punaiseen kimonoon, ja vyötäisillään oli heleän värinen obi [obi = japanittaren vyö]. Hänen hiuksensa olivat geishojen tavalliseen tapaan kierretyt päälaelle kukkaiskruunuksi, jota pitivät koossa tikaria muistuttavat hiusneulat. Hänen kumartuessaan alas irtautui pari neulaa, ja uhkea, kastanjan ruskea hiuskiehkura hulmahti irroilleen, se putosi hänen kasvoilleen ja melkein peitti koko tuon pienen, kyyristyneen olennon.

Tyttö alkoi vavista tuon onnettoman sattuman tähden, vaan pysyi kuitenkin hiljaa polvistuneessa asennossaan.

Jack Bigelow seisoi hetken hämmästyksestä vaiti. Sellaista tukkaa hän ei ollut koskaan maailmassa nähnyt. Se oli hyvin tumma, ja öljy oli aikaansaanut tuohon lainehtivaan aarteeseen punaisenruskean kiillon.

"Hyvä Jumala", lausui hän, kun tuo pikku olento oli ollut vaiti kokonaisen minuutin, "hänhän aivan väsyy tuossa epämukavassa asennossa."

Nuori tyttö ei noussut kuullessaan hänen äänensä; hän vain ryömi lähemmä häntä, aina edelleen hiuksiinsa kietoutuneena. Jack tunsi olevansa hämillään, samalla kun häntä tuo käytös suuresti huvitti.

"Älkää olko siinä asennossa", virkkoi hän. "Tehkää hyvin ja nouskaa ylös. Minä pyydän, nouskaa!"

Nakoda sanoi, että hänen tulisi auttaa hänet ylös, ja kun nuori mies niin teki, kietoutuivat hiukset hänen käsiensä ympäri. Tytön noustua näki Jack hänen pienet, ruusuiset kasvonsa, suun vienot viivat ja pehmeät, pyöreät posket, vaan silmänsä piti tyttö edelleen alas luotuina, joten hän ei kokonaisuudessaan eroittanut hänen kasvojaan.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi hän ystävällisesti, "ja mitä minusta tahdotte?"

Nyt nosti tyttö silmänsä ja nuori mies jäi sanattomaksi hämmästyksestä. Ne olivat, joskin kapeat ja pitkulaiset, kuitenkin suuret ja — siniset. Ensi silmäyksellä hän ei ollut huomannut tytössä mitään erikoisempaa, vaan nyt kun tämä seisoi hänen edessään pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena ja syvissä, sinisissä silmissään kostea kiilto, oli tämä hänen mielestään mitä ihanin pikku olento, joka teki häneen ihmeellisen vaikutuksen. Sellaisilla hiuksilla ja sellaisilla silmillä varustettu japanilainen tyttö! Ja jota kauemmin hän tyttöä katseli — katseli, mitenkä hänen pukunsa niin mainiosti somisti häntä, sitä selvemmin hän huomasi, että tämä, huolimatta sinisistä silmistään ja kastanjan ruskeasta tukastaan, todellakin oli japanitar. Hän koetti ajatuksissaan selittää tällaista poikkeustapausta, vaan mitään epäilystä hänen kansallisuudestaan ei kuitenkaan saattanut olla. Missään tapauksessa ei hän voinut olla vierasmaalainen.

"Tehän olette japanitar?" virkkoi hän viimein, päästäkseen asiasta täyteen varmuuteen.

Tyttö hymyili ja sulki silmänsä, ja samalla hetkellä oli hän täydellinen japanitar ja kauniimpi kuin kukaan muu.

"Katsokaahan — teidän hiuksenne ja silmänne —" jatkoi hän. Hän nyökäytti jälleen päätään ja hymyili, syvien kuoppien syntyessä hänen poskiinsa. Jack huomasi, että tyttö oli hänet ymmärtänyt.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän, kuitenkin enemmän vain saadakseen kuulla hänen äänensä, sillä olihan hänellä selvillä hänen käyntinsä tarkotus.

Tyttö tuli äkkiä totiseksi. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan. Jack huomasi, miten vaikeata ja kiusallista hänelle oli selittää asiansa, vaan kuitenkin sai tyttö sanotuksi:

"Minä tahtoo tulla vaimoksenne, milord", lausui hän huonolla englanninkielellä, ja tytön äänen merkillinen väri herätti nuoressa miehessä niin oudon tunnelman.

Jack osasi kyllä etukäteen aavistaa hänen vastauksensa, vaan se tapa, millä tyttö asiansa esitti, kummastutti häntä suuresti. Että tuo ihmeellisen kaunis neito, joka seisoi hänen edessään, pyysi päästä hänen vaimokseen — hänen, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta solmia avioliittoa — se häiritsi hänen mielenrauhaansa, se liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi, miksi tuo tyttö juuri oli tullut hänen luokseen, eikä hän voinutkaan olla kysymättä:

Tytön kasvojen ilme jäi hänelle nyt aivan arvoitukseksi. Tämän poskilta katosi äkkiä puna ja hän muuttui kuoleman kalpeaksi. Sitten purskahti hän nauruun, terävään, kummalliseen nauruun, joka täytti koko huoneen ja kaikui ylt'ympäri talossa.

Tietysti oli se senvuoksi ja tiesihän hän sen jo edeltäkäsin, vaan häntä kuitenkin kiusasi saada kuulla se hänen omilta huuliltaan. Tyttöhän oli mitä ihastuttavin olento!

"Ei teidän tarvitse myydä itseänne rahasta", virkkoi hän vakavasti. "Minä kyllä annan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te olette hyvin nuori, eikö niin? Vasta pikku tyttö! Minä en voi mennä naimisiin kanssanne. Sehän olisi aivan väärin teitä kohtaan!"

Tyttö kohautti jälleen olkapäitään ja lausui nakodalle muutamia sanoja japaninkielellä.

"Missä sitten!" Jack kiintyi asiaan, ja hänestäkin tuntui, kuin olisi hänkin nähnyt tuon tytön aikaisemmin.

"Siinä pienessä saaressa. Ettekö muista. Minä tanssii näin." Hän otti muutamia askeleita.

"Mitä kuulenkaan! Oletteko te se nuori tyttö, joka tanssi siellä?" Nyt tunsi Jack hänet heti. "Mutta miten te muistatte minut?"

"Lopetettuani tanssini seurasi te minua ja teidän mukana toinen herra, ja sitäpaitsi on joku näyttänyt minut teille — se vanha vaimo, joka aina on minun mukana."

"Ei tunne niin, että olisi puhunut kanssanne — vaan hän sanoo, että te on rikkain barbaari koko Japanissa."

"Rakastaisitteko te minua todellakin?" Hän naurahti. Tytön suora puhetapa alkoi miellyttää häntä.

"Minä rakastaisi", sanoi tyttö, ja miehekkään itsetietoisena oli Jack heti valmis uskomaan häntä.

"Mutta ettekö te mieluummin jäisi teehuoneeseen kuin menisi naimisiin?" kysyi hän.

Tämä kysymys sai Jackin jälleen muistamaan tytön käynnin tarkotuksen.
Tyttö ojensi nyt molemmat kätensä nuorta miestä kohden ja huudahti:

Jack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin ihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen käteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi suloinen tuoksu.

"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin", virkkoi hän hiukan neuvottomana.
"Miten vanha te olette?"

"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo — aina", sanoi hän, vaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. "Ei, ei, minä erehtyi — ei aina — vain vähän, vähän aikaa — aivan niinkuin te, ylhäisyys, tahtoo."

"Mutta minä en sitä tahdo", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. "Minä en aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin muutaman kuukauden."

"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi", rukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. "Olkaa niin hyvä!"

Jackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti niin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan tarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Nuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä. Tuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan, ollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:

"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme naimisiin, jos te vain niin tahdotte."

Jack oli jälleen tarttunut hänen käsiinsä, ja hän tunsi, miten ne alkoivat väristä.

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Hän lausui sen melkein kuiskaten, eikä siinä ollut yhtään iloista sävyä.

Sitävastoin loistivat nakodan kasvot mitä suurinta tyytyväisyyttä. Hän oli tehnyt hyvän kaupan, erinomaisen hyvän kaupan, sillä tuon nuoren amerikalaisen kerrottiin olevan niin rikkaan, että jos hän vain tahtoisi, voisi hän ostaa itselleen monta, monta sataa riisikenttää. Nakoda lähestyi ystävällisesti hymyillen sopiakseen ehdoista.

"Hän maksaa ainoastaan kolmesataa jeniä käteisesti ja sitten on suoritettava viisitoista jeniä joka viikon lopussa. Se on sentään kerrassaan polkuhinta!"

Nakodan kasvot, jotka melkein irvistivät tyytyväisyydestä, saivat Bigelowin jälleen järkiinsä. Hän oli sanonut tahtovansa mennä naimisiin sen pikku olennon kanssa, jonka kylmiä käsiä hän piteli omissaan, mutta nyt irroitti hän ne, ikäänkuin ne olisivat olleet kuolleen kädet — ja hän astui pari askelta taaksepäin.

Sen jälkeen tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntui tuosta nuoresta tytöstä, kun hän sillä tavoin hylkäsi hänen naimatarjouksensa, ja hänen sydämensä suli jälleen.

"En ajatellut mitä sanoin, luvatessani mennä naimisiin teidän kanssanne. Minä en tahdo mennä naimisiin kenenkään japanilaisen tytön, enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole siihen oikeutta, ja minä menettelisin väärin teitä kohtaan." Hän vaikeni silmänräpäykseksi ja lisäsi sitten: "Luulen kuitenkin, että minä voisin tavattomasti pitää teistä — jos vaan teidät tuntisin."

"Mutta —" keskeytti hermostuneena nakoda, joka näki suuren välityspalkkion livahtavan ohi nenänsä.

Jack heitti häneen terävän silmäyksen, mistä oli seurauksena, että hän nopeasti poistui.

Jackin selitettyä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin tytön kanssa, alkoivat tämän kasvot loistaa tyytyväisyydestä — seikka, jota Jack suuresti ihmetteli. Tätä seurasi kuitenkin hetkeksi pettymyksen ilme, vaan tyttö ei lausunut sanaakaan. Hän vain heitti nuoreen mieheen pikaisen, pelokkaan silmäyksen sekä kumarsi sen jälkeen hyvin syvään, niin syvään, että hänen päänsä painui Jackin polvien tasalle. Sen tehtyään jätti tyttö hänet.

III

Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni miss olivat hänelle tehneet — hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön nimeä — tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.

Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja — niin he olivat ainakin vakuuttaneet —, vaan tähän saakka hän ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta. Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren, akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.] — hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia — oli joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti, että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan hänen itsensä tähden.

Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut. Vaan ei — sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna omiaan.

Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun, jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan, oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.

Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä jonnekin — niin päätteli hän itsekseen — ja kun hänellä ei ollut muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän siellä jotain — jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"

Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.

Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana iltana — kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää — lähti hän jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin kuluttua — ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä, mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!

Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella, illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua. Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman mukaansatempaavasti.

Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.

Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen, että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli se, ettei hän tahtonut tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen pitemmällekin, — niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä hänen vaimokseen — enempää kuin mikään seikka missään muussakaan maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon syventyvät itsetutkisteluun.

Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria, rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä hänen kodissaan.

Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa — varmaankin istuisi tyttö mieluummin lattialla — ja tuntui vallan merkilliseltä, miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa, missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!" Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.

Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa! Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.

Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista hänen synnyinmaansa naisista — ja sehän olisi paljon se!

Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen valintansa — sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren suloa eivät he voisi vastustaa — sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä hautoa tällä erää.

Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.

Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin? Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa. Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta — —

Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan. Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.

Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin jiurikishaansa.

Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön, jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti olalle.

Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn. Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja onnelliset.

"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu? Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin naimiskauppaa?"

Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.

"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä, joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"

"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön, jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"

"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"

Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi välinpitämättömästi:

Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.

"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi
Jack. "Missä hän asuu?"

"No niin, se on saman tekevä. Vaan — joka tapauksessa tahtoisin kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla minun luokseni?"

Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä uutta vierailua.

"Minä korvaan teille vaivanne — teidän ei tarvitse olla rauhaton senvuoksi."

Hm — ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi — niin, kun hän ajatteli asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.

Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo kello kymmenen seuraavana aamuna.

Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli tehdä.

Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka — aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä asennosta.

"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.

"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."

"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä minä tekee?"

"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö niin?"

"Mutta minä tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se käy päinsä. Ido" — hän hiukan epäili sanoa sitä — "Ido on ilmoittanut teidän pian menevän naimisiin."

"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä oli nakodalta kysynyt samaa.

"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen maamiehiään.

Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen tyynesti:

Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.

Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja lausui kuumeisesti:

"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä. — No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te menette naimisiin?"

Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja missä he asuivat.

"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa — ei teidän korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."

"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"

"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."

Tytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä vain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon pieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin yksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt häntä.

Tähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä hän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat olivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen kasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja tarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat olleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä, mitä hänen tuli tehdä.

"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä ensi kerran?"

"Tahtoisitteko te — tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun kanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?" kysyi hän hiljaa.

"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon", kuiskasi hän ja vei hänen kätensä huulilleen.

Tämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta mielenliikutusta hän ei osoittanut.

Tuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään ja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin reiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi saattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.

Hänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja koska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi hän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin viereiseen huoneeseen.

Nakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui nuoresta miehestä sangen kiusalliselta.

"Mitä!" huudahti hän kiivastuneena. "Jos me kerran menemme naimisiin, saa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa."

"Ei siinä tarpeeksi", virkkoi nakoda varovaisesti. "On laadittava avioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle tarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä leski."

Sen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda kumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan muuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö teeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen taaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan kuluttua kysäsi hän:

Hän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta, että Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen pelästystä.

Kun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi poikamaisesti:

Tyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään myöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack sitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän. Jack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.

"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä", selitti tyttö, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: "Jos ylhäisyys olisi mennyt naimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen ollut miehellä, mutta minä ei koskaan."

"Minä uskon, minä uskon." Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen piti sanoa.

"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè = pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?"

Nämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen virkkoi hän tytölle:

Kun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän häneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.

Nuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä mainitessaan rahoista.

"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?" koetteli hän uudelleen.
"Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin."

Hän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti hänen jälkeensä.

"Älkää lähtekö luotani, Yuki!" huudahti hän ja sulki hänet intohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin pelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.

Kun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä itseään suuressa kuvastimessa. Vai niin — hän aikoi mennä naimisiin. Aivanko todella? — Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista sitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan — siitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen, mitä oli tapahtunut — ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen tulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.

Vähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan kuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin. Tämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun hän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack häntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui kuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti häneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja, ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki itse lauloi häälaulun.

He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo purpuroitsi.

Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden hyväilevien aaltojen helmaan.

Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat, ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon ihanuutta.

Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään voimat mitään mahda.

Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi. Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.

Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon leikkivään, hurmaavaan olentoon.

Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut pakottaa häntä puhumaan.

Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.

Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen saakka.

"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi = kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle, kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki hänestä pilaa.

"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan vain pelkkää naisellisuutta."

Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa lähteä kaupunkiin asioilleen.

Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.

Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.

Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa, ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.

Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi, ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.

"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään imarteluja eikä mielistelyjä."

Muutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä ja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja kankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä palvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia, jumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli kaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli mahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut. Jumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi ja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi väärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista. Jumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua lahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta turhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään tapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä olisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!

Yuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli hänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat viattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin kalliita koreuksia.

"Ei, ei", vastasi Yuki hyvin totisena, "parempi antaa rahaa minulle. Minä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan — että jumalat olisivat tyytyväisiä."

Jack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut, vaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja hyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla vähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä tulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut pienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään poimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän söi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota omituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka puhui hänelle.

"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi olen tilannut tämän näin suuren."

Yuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa häntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen sinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.

"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne väkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi."

Yuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet kuopat hänen poskilleen.

"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan kaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton."

"No, enpä tiedä", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa alta. "Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi."

"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!" Hän osoitti hänelle paikan aivan riippumaton vieressä. "Minulla on sinulle jotain sanottavaa."

"— aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän", keskeytti Jack hänen lauseensa. "Tule nyt tänne!"

"Paljon kiitoksia", virkkoi Yuki arvokkaasti. "Minä istuu tässä erinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä."

"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?" Hän oli ajattelevinaan sitä, mitä hän oli lausunut.

"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton, hyvä rouva", selitti hänen miehensä.

"Että te sai minut vaimoksi ja" — hän lisäsi pitkäveteisesti — "palvelijattareksi."

"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku palvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia."

"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa", virkkoi Yuki pelottomasti nauraen. "Sitäpaitsi — palvelija isännästään kaukana istua täytyy."

"Hm, pikku, pikku verran lähempänä." Yuki siirtyi noin tuuman mitan häntä lähemmäksi. "Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi."

"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet vannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi —"

Samassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi pian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja rinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.

"Tämä on kesäistä auringonpaistetta", virkkoi hän, alkaen huojua edes ja takaisin. "Minä on auringon jumalatar ja te — te on musta, kylmä maa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä." — Silmänräpäyksen ajan seisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily, joka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen huulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän alkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen tuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka notkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat tekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot loistivat kirkkaina ja suloisina.

"Sinä olet todellakin pieni nero", virkkoi Jack, kun Yuki oli lopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen jalkojensa juureen.

Jackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti hattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen päähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen ja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä parhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen kuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden ainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.

Yuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää sitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli apinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack ojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä tarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.

"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi", virkkoi Yuki.

Jack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen hyvä tuulensa katosi heti.

"Kuulehan, Yuki", virkkoi hän tyytymättömänä. "Sinä olet saanut tällä viikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä sinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa käänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään menoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon rahaa."

"Minä tarvitsee säästää", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä vastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.

"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään niin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää."

"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua mitään."

"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri rahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun täytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään."

"Mutta", virkkoi Yuki tuumivasti, "kun te jättää minut, niin minä on leski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi minä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja." — Viimeiset sanat lausui hän suurenmoisen ylpeästi.

"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni käyttämisestä ovat hiukan merkilliset!"

"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?" keskeytti hänet
Jack. "Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta."

"Mitä te sanoo?" Yuki näytti aivan pelästyvän. "Tekö aikoo jäädä ainaiseksi minun luokseni?" — Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua kuin iloa.

"Miksi en jäisi?" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin silmäyksin.

"Milord", virkkoi hän nöyrästi, "minä ei tahdo kuulla sellaista. Se olisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden."

"Sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi hän suuttuneena. "Minä en luultavasti jää tänne ainaiseksi." Sen sanottuaan käänsi hän hänelle selkänsä.

Äkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki seisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja suuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi hyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi katseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi varovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi hän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä autettu.

"Teidän armonne", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, "kuulkaa minua!"

Jack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi itsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran rypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois ja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.

"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän jalkojenne juuressa ja puhua teille."

"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!" pyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki istuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.

"No niin", virkkoi Jack väsyneesti, "tehkäämme siis kerta kaikkiaan loppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti."

"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta", sanoi hän pitkään ja juhlallisesti.

"Minun isä ja äiti on näin vanhat." Hän tahtoi havainnollisesti esittää heidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä yskien hiljaa.

"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista veljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa."

"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa?
Mitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?"

"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin, teidän armonne."

"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan — ei, minä on kolmekymmentä vuotias", selitti hän ylpeästi.

Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi. Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli tehnyt ennenkin.

"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."

Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän voitonriemuisena:

Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava ja lystikäs pikku valhettelija!

"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack jokseenkin vakavana.

"Se ei ikävä nimitys! — Minä tahtoisi asua teidän maassa — minä tahtoisi olla seikkailijatar!"

Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.

"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai viisisataa dollaria."

Hän huokasi uudelleen. "Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä tahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon rahaa!"

"Kiitos — niin — ehkä joskus." — Vähän aikaa mietittyään kysyi hän jälleen: "Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?"

Nyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se ollut teeskenneltyä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi hänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä suuresti, — Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään — sattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin muihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän kohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat, ja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti. Siellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut täyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon hän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin puolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut säästäväinen!

Hänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi hän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut hänelle — ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi — kokoon käärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.

VII

Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut hänelle.

Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt, sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt. Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä johdosta sitä koettikin.

Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin miellyttävästi vaikutti häneen.

Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä, toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.

Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.

Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen tuskansa.

Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.

Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen syvästi ja hurmasi häntä.

"Toko—ton—Yare—ron—ton—ton—!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä, vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.

Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta, katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja suloiseksi.

"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja kääntyi poispäin.

"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.

Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen viereensä.

Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.

Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!"
(Hyvästi.)

Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.

"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!" Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.

Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa
Yukin ilkeälle pilalle.

"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?" kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin selvittämästä, missä hän oli ollut.

"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää teehuoneella."

"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."

"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei sinun tarvitse enää koskaan palata."

Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen huuliaan.

"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule takaisin."

"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet kaipasivat saada syleillä teitä."

Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani jotain kaunista, milord."

"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat teille."

"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:

Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.

"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä salaa minulta mitään!"

"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa", selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.

"Niin, mutta hän ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."

Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski
Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin.
Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet.
Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen
kyyneleitä.

"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja, "niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."

"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja puhtaampi."

"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.

VIII

Yukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen jalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä nyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän niitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla laskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan dollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria, niin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin seuraavana päivänä.

Yuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen lupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon mukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli onnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.

Mutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria, tuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään vanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen luona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi hänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori aviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei hän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko päivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä. Ja kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen luotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta. Jack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä, niin ettei Yuki huomannut häntä.

Alkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen pois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt jälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden viileisiin aaltoihin.

Yuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut kaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan, että Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään illalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja aikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei hän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.

Yuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa tai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti ja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat nyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen silmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni suoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman päässä olevaan pieneen kaupunkiin.

Jack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö aikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.

Sitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä levolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja tuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän kuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja tärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.

Hänen miehensä muutti nyt hänen viereensä — niin lähelle, että hän olisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään tehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä häntä.

Saavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin, vihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan. Hän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack seurasi häntä edelleen.

Se oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui ulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen siten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen, loppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine kyltteineen sekä pauhaavine äänineen.

Yuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän pysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi kerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha olivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita eikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki silmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten hän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon pääkäytävälle. Siinä hän katosi.

Hänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen palasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi Tokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.

Ja sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä kertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei tehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli vain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva ja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein kuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa tavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia velvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.

Sen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet silmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi hän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi — ja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa aikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia viikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja huomasi kaikkien rahojen olevan poissa.

Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa, ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.

"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan, en koskaan jätä sinua."

"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä tekikin.

Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät eroittaisi.

Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä kirjaimia.

"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."

Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.

"Japani on suuri maa", huomautti hänen miehensä. "Sinun ilmoituksesi, että hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta paikkaa, missä voi asua. Eikö niin?"

"Japani on vain pikku, pikku maa", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. "Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli maailmaa."

"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa", selitti Yuki. "Mutta
Japani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla."

Kun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä itsepintaisesti edelleen.

Jackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa pakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta tahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin tahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.

"Kun minä olen mennyt naimi—." Hän keskeytti lauseensa ja puristi kovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut, luoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän kyselyjään jatkaisi.

"Oh", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti, kohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.

"Kun te on barbaari", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä, lisäten: "Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran barbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät."

"Se on kaunein tukka koko maailmassa", virkkoi Jack ja silitti hiljaa hänen hiuksiaan. "Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin surulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta."

"Etteivätkö pitäisi", keskeytti Yuki ja näytti entistä murheellisemmalta. "Eivät he ole edes teitä nähneet."

"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä teistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa hänelle."

"Hänkö?" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. "Hän myöskin" jatkoi hän, "on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn. Sitä ei minä tiedä."

"Minä en ymmärrä sinua oikein", lausui hänen miehensä. "Mutta ole huoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta — ja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa — niin ei minuakaan haluta sinua kiusata."

Kun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi erään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen ylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin. Hän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen Jackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö ei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.

Yukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut kärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi barbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän ei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa kokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten sitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.

Hänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa saada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään miehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta kannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut mustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen Yukin rakkaudesta.

"Ei", vastasi Yuki nenäkkäästi. "Rumin tyttö koko suuressa maailmassa. Ja kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko se hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten mokomatkin silmät!"

"Se on minun sisareni", virkkoi Jack totisena. "Minusta tuntuu ikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän hyvin paljon pitämään sinusta."

"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!" huudahti hän langeten polvilleen. "Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa. Hän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa maailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord."

Lämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin luonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi kävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen Uyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä ja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen suurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen kutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se toimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat kunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.

"Sinne me tietysti menemme", virkkoi Jack. "Se on sinullekin vaihtelua, ja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan siellä joukon maamiehiäni."

Mutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen geisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan piiriin.

Jack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut mikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö — hän oli hänen, Jackin vaimo!

Yuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut mentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään muusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan, jota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse ei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä lähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä tyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä hänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja sellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.

Jack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan keheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän itsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack hänen siinä suoriutuvan sangen hyvin — hänhän oli niin rakastettava ja viehättävä — ja se oli tarpeeksi.

"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä", vastasi Yuki. "Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo tavattoman hienot merkillisyydet?"

"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan ajatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole mikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja sinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen siitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista huomaavaisuutta."

"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla on Amerikassa eräs hyvä ystävä — puoljapanilainen — ja luultavasti ystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan."

"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka hän itse onkin köyhä."

"Niin", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, "rahat eivät Japanissa paljon merkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla perheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla ja valtiomiehillä."

Jack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti myöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta Yuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi häntä, virkkoi hän.

Ei, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne yksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin. Siellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään, jos hän saapuisi sinne kimonossaan?

Jackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset — japanittaret niihin luettuina - olivat sellaisissa juhlissa tavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista asioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen perheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä, ylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka epäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun kaikki seikat otettiin huomioon — kuka hänen vaimonsa todellakin oli? Keitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä eivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys, johon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi hänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?

"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku vaimoni?" virkkoi Jack äkkiä. "Minä en usko sinun kertomuksiisi sukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö. Ethän Yuki?"

"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan oikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä."

Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.

"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta. Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet itselleen melkein puolet Japania — he ovat taistelleet päämiesten ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa, paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily, kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh, kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.

"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."

Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta, monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.

Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.

Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät työntelivät toinen toisiaan, — pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki juhlatunnelmaa.

Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa vieraassa maassa.

Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.

Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa, kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot, lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla. Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa, ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.

Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa, jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan keisarillisiin kemuihin.

Oli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse. Vastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana, olisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän huomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta valaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen poikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi selällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti Yukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka oli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli Jackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt jäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän nähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.

Jack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas yksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä tuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin hän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän oli pyydystänyt — ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli, oli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein samanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli saanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään ikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä, vaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä varsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.

Ajatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet sellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui polvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja varovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.

Seuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut paljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja mitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia? Miksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?

Ja Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä niin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että se päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati, sotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä tyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen iloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt olla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että hän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät, sensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman kynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.

Mutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista ilmettä Yukin kosteista silmistä.

"Eilen illalla", virkkoi hän, "minä särki pienen rannerenkaani. Se on huono enne!"

"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi", virkkoi hän ja pudisti surullisena päätään. "Se on huono enne. Se on ehkä jumalten varoitus."

Mistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän oli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia ennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä hänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa palatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.

Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin, ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite. Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä, olivat virittäneet ihania laulujaan.

Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse, että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat itkeneet kesän kuolemaa — itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.

Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.

Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:

"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen kasvonsa valoa kohti.

"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä melkein kuulumattomalla äänellä.

"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä, rakastettuni."

"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut! Kaikki kuolevat — linnut, kukat, ehkä — minäkin!"

Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään, oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.

Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana, pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle. Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.

"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut! Minä en voi elää ilman sitä."

"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"

"Minäkö kadottanut — minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko — tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä sinä vaan ikänä tahdot."

"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt, katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha — viisas - surullinen. Minä on paljon muuttunut!"

"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."

Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta lähestyvästä onnettomuudesta.

Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman epätoivoinen ilme.

"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi tapahtunut jotain kauheata!"

Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä.

"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano minulle, mitä on tapahtunut!"

Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen teeskennelty naurunsa.

"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" — jatkoi hän sammaltaen — "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."

"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat? Vielä mitä!"

"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?" kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.

"Rannerengas" — soperteli Yuki — "on särkynyt — ja rakkaus — myös särkyy — ja kuolee!"

Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin jotain.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun — aivankuin matkalle lähtöä varten — kävi Jackille täysin selväksi hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon hyväkseen — ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!

Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli tehnyt.

Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.

"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään — pyhä lupaus, vala? Vastaa! Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi luokseni siksi kunnes —" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "kunnes kuolema meidät erottaa?"

Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.

"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi jos mitäkin keinoja — ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea mestari — joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä — minä olen ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää, kuinka minä kärsin?"

Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.

"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi?
Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"

"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut sanoa enempää.

"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin uskoa hänen sanojaan.

Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa. Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä, lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.

Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla yksinään surullisine mietteineen.

Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti uudelleen.

He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan, mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä, varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui melkein mahdottomalta.

Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin tietoinen.

Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.

Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos, koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. — Satakieli oli tullut takaisin!

Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen. Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla äänellä kuiskasi hän hiljaa:

Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.

Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä, että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä jäi yksin.

Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.

XII

Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton — tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.

Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.

Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen, mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?

"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt mistään koko Japanissa — en mistään koko maailmassa — lukuunottamatta yhtä ainutta ihanaa olentoa."

"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion suurinta katua.

"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja anteeksi annettu.

"Vai niin — vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.

"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar. Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."

"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin — silloin on hänen vuoronsa herätä."

"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän —."

"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää minut!"

"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi
Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."

"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.

"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian käänteeseen?"

"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen. "Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.

Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä sisarensa ja äitinsä — nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua hänen "auringonjumalattareensa".

Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.

Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä, jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen — nuori nainen punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.

Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.

Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään leimahti tavaton kauhun ilme.

Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas lattialle itkien ja vavisten.

Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen muutamia askeleita taaksepäin.

Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa säikähtynyttä katsettaan Yukista.

Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.

Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui menehtyneenä.

Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.

Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt, vaan enemmän nojautui hänen puoleensa — ja hänen kolkko ja terävä naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.

Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara — Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!

Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan. Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.

Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon kalpeana ja kivettyneenä.

"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti! Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa, joka olisi minun vaimoni."

"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"

"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet, että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja Taro joutui aivan suunniltaan.

He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas painostus ja syvä murhe.

"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"

Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.

"Niin, muuten —" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."

XIII

Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.

Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.

Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä kasvaneet. Pikku vene, pikku saari — molemmat olivat samat kuin ennen. Mikään ei ollut muuttunut — ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului tuskallinen valitus.

Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen kotinsa ulkopuolella.

Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella. Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki), sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.

Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa — niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin — Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!

Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä, ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut — ehkä sadannen kerran — oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama, minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä, missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.

Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.

Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän jo oli mennyt levolle.

Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset, että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä. Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen, sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille muukalaisille.

"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo häntä heti tavata!"

Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät, jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin ja nosti hänet ylös.

Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat kasvonsa olivat aivan siloiset — ikäänkuin nuoren tytön — sillä japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli tuon nuoren miehen äiti — miehen, joka parhaillaan piteli häntä käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.

"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä — kunnianarvoiselta pojaltaan ja perilliseltään — miten hän jaksoi ja oliko hän terve? Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt. Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin, ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.

Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.

Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin, leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.

Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.

"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen — silloin hän varmaan voisi ilmoittaa heidän nimensä.

"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti saada hänet tavata."

Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen — tosin pienempi ja hennompi kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.

Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.

"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.

"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt naimisiin erään amerikalaisen kanssa — tiedän, miten hän on mennyt avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua avioliitoksi. He eivät itse pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät? Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"

Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin — ja jälleen muistui Jackin mieleen hänen vaimonsa.

Taro nosti hänet ylös — ei epäystävällisesti — ja koetti malttaa mieltään.

"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä. "Minä tahdoin niin, minä, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."

"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä vielä vaikeampi pulma edessämme."

Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa, peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin suuresti he kaikki häntä rakastivat.

Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa teehuoneessa Tokiossa.

Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt yhtään mitään, ja silloin — silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä — hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin, ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi Yuki viimein suostumuksensa.

Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä oli varsin toivottava.

Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.

Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.

"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun — minun tähteni on pikku sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale — uhrautunut minun vuokseni, ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi — voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni harteille — pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."

Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista mielenpurkaustaan.

Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä. Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset täyttivät hänen mielensä.

Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.

Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen olisi jo pitänyt olla siellä! Oh — hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi hetkeäkään.

Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.

Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä kuiskauksia ja nyyhkytyksiä — ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.

XIV

Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.

Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät, tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän — ensimäisen yön tuskan ja surun jälkeen — antanut enää murheelleen näkyväistä valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään? Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja helpotusta.

Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.

"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas minullekin."

Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana sairasvuoteen ääressä.

Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton, kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja. Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota, mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.

Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta väärä.

Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan levännyt?

Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän varmaan sairastuisi.

Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.

Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen peitteen alla.

"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka oli polvistunut vuoteen viereen.

"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.

"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen. "Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää, mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."

Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.

Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen. Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan hän silloin tällöin huokasi raskaasti.

Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja raskaammalta.

"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen, asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut. Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman virkistyksen.

Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja rauhaa. Mutta voi — juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen — näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan, ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen, iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi tukehuttaa hänet!

Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa, syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan. Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat lattialle. Taro joutui hänen päälleen.

"Sainpa sinut käsiini — petturi — viettelijä —!" huusi hän, tarttuen käsillään Jackia kurkusta.

Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi. Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti. Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.

"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt — nyt minä tapan sinut! Niin, minä tapan sinut näin — näin!"

Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru. Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä. Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä jälleen.

Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin pieni lapsi.

Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.

Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa, mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. — Perheenemännät olivat vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa. Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan edellä.

Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea, mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.

Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.

Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein — kohosipa heikko hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.

Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä. Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa — sitä ainoata ja totista!

"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on minulle jotain sanottavaa!" — Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.

"Vaimoni —" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen korvansa kohdalle.

"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt sinulle sekä sinun — ja minun —!"

Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja jäykkeni.

Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien Meidon luokse, tai oliko se jo isänsä Jumalan, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?

Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut sokeaksi.

Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa tavallisesti vain kuolleet verhotaan.

Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi, että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.

Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän hiljaa kuiskatuksi:

"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko jotain?"

Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun hyväksi.

Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä, joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.

Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen; he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.

Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin taholleen — kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta — mutta sekin oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja kuoleman hiljaista kuin haudassa.

Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet tukahuttivat hänenkin äänensä.

Huonolla japaninkielellä — sitä oli Yuki hänelle opettanut — koetti hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?

Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.

Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto. Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli näytelty sen lukittujen porttien takana.

Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.

Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.

Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen. Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään tavaton tyhjyys — tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi auringonjumalatartaan.

XVI

Jack Bigelow matkusti Yokohamaan, mistä Tokion salapoliisit arvelivat hänen löytävän johtolangan kadonneen olinpaikalle. Tanssivien geishojen joukossa oli siellä äskettäin esiintynyt uusi ja hyvin kaunis tyttö, ja kun ei ollenkaan tunnettu hänen entisyyttään, eikä sitä, mistä hän oli tullut, luultiin häntä Yukiksi. Jackin sinne saavuttua oli tyttö kadonnut.

Jack oleskeli kokonaisen kuukauden Yokohamassa, kävi kaikissa sen teehuoneissa ja puistoissa, ja palkkaamiensa miesten avulla tarkasteli kaikki mahdolliset paikat, missä esiintyi tyttöjä. Mutta kukaan niistä, jotka tuotiin hänen nähtäväkseen, ei ollut Yuki, ja tarkastellessaan noita kaikenlaisia geishoja, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin hänen vaimonsa, ja joita hän nyt oikein inhosi, alkoi hän entistä rajummin kaivata lemmittyään.

Tokion poliisiviranomaisilta saapunut sähkösanoma sai hänet palaamaan takaisin. Siellä hän sai tietää, että poliisit nyt arvelivat Yukin oleskelevan Nagosakissa, joka on merikaupunki Kinshun länsirannikolla. Siinä kaupungissa oli Yukin isä Japaniin saavuttuaan kaikkein ensin asunut. Hän oli suuren silkkiliikkeen omistajan poika, joka oli matkustanut Japaniin perin pohjin perehtyäkseen siihen alaan, jolle hänen tuli antautua. Stephen Burton mielistyi suuresti tuohon vieraaseen maahan; hän meni naimisiin japanittaren kanssa ja omisti pian itselleen kaikki maan tavat, jääden lopulta koko iäkseen sen kansalaiseksi. Hän ei sitten enää palannut elävänä kotiinsa, mutta vieraat punapartaiset miehet olivat melkein väkivaltaisesti ottaneet hänen ruumiinsa mukaansa meren toiselle puolen.

Hänen isänsä, vanha sir Stephen Burton, ei koskaan hyväksynyt poikansa avioliittoa, ja senvuoksi eivät Taro ja Yuki milloinkaan tulleet tuntemaan ketään isänpuoleisista sukulaisistaan. Isä kuoli heidän ollessaan vielä aivan pieniä.

Ehkä oli Yuki jonkinlaisen epämääräisen tunteen ajamana lähtenyt sinne.
Sitäpaitsi oli siellä paljon teehuoneita, joissa hän voisi esiintyä.
Poliisi luuli varmaan, ettei se tällä kertaa ollut erehtynyt.

Matkustettuaan väliin hitaasti kulkevissa, epämukavissa junissa, joissa ei ollut makuuvaunuja eikä muitakaan sellaisia mukavuuksia, joita Amerikassa on kaikilla rautateillä — väliin kurummoilla [kurumma = pienet vaunut], joiden vetäjien askelet tupruttivat pölyä hänen kasvoilleen, niin että maisemat hänen ympärillään olivat kuin tiheän harson peitossa — ja väliin taas kiireesti ja väsymättömästi kulkien jalan, saapui hän viimeinkin nääntyneenä ja sairaana Nagasakiin. Siellä hänet heti piirittivät nakodat, jotka innokkaasti tarjosivat hänelle aviollista onnea. Hän ei tahtonut mokomia nähdäkään. Ne uudistivat hänessä liian surullisia muistoja.

Teehuoneen, jonne hänet osoitettiin, omisti ja sitä hoiti eräs vanhahko geisha, joka aikoinaan oli ollut kuulu kauneudestaan ja rakastettavaisuudestaan. Hän oli Jackia kohtaan tavattoman kohtelias ja ystävällinen. Hän otti hänet vastaan suurenmoisen kunnioittavasti ja esitti hänelle liverrellen ja mesikielin kaikki "pienen, vaatimattoman teehuoneensa" tarjoamat edut ja mukavuudet.

Jackilla ei kuitenkaan ollut halua ryhtyä hänen kanssaan vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan hän kysyi lyhyesti, oliko hänen palveluksessaan joku nuori ja kaunis tyttö, joka lauloi ja tanssi.

Madame Pine-leaf — se oli teehuoneen omistajattaren nimi — osoitti tämän kysymyksen johdosta perin koomillista hämmästystä. Hänenhän teehuoneessaan olivat kaikkein kauneimmat geishat, jotka tanssivat ja lauloivat kuin itse keijukaiset. Hän tyytyi kuitenkin vain nöyrästi vastaamaan:

"Täällä esiintyvät nuoret tytöt ovat kaikki kauniita ja he sekä laulavat että tanssivat kerrassaan mainiosti. Muuten — täytyyhän jokaisen geishan omata ne taidot."

"Niinpä tietenkin, vaan tarkottamani tyttö eroaa kokonaan muista. Hän ei ole laisinkaan toisten kaltainen. Hänen silmänsä ovat siniset. Hän on — hän on — puoljapanilainen."

"Vai niin, vai ei hän ole täysverinen geisha." Madame Pine-leafin suupielet vetäytyivät kokoon halveksumisesta. Hän oli kuitenkin kyllin kokenut voidakseen teeskennellä. Hän pyysi nuorta ulkomaalaista itse tarkastelemaan tyttöjä.

Jack odotti kärsimättömänä, ja häntä hermostutti jo pelkkä ajatuskin, että Yuki olisi häntä lähellä. Mutta vaikka hän melkein tungettelevasti tarkasteli jokaisen geishan kasvoja, ei hän löytänyt Yukia heidän joukostaan.

Maksaessaan emännälle — joka oli huomannut vieraan suuren anteliaisuuden, eikä senvuoksi ollut hetkeksikään poistunut hänen luotaan — todisti Jackin kasvojen ilme tavatonta pettymystä.

Nainen oli kovin tyytyväinen saamaansa korkeaan maksuun ja hän tuli myötätuntonsa ja kiitollisuutensa ohessa pakostakin hieman valhetelleeksi.

Kun hän nimittäin oikein lähemmin ajatteli, muisti hän, että muuan tyttö, jolla täydellisesti olivat Jackin ilmoittamat tuntomerkit, oli joku aika sitten ollut vähän aikaa hänen palveluksessaan, vaan ehtinyt jo matkustaa Osakaan.

Madame Pine-leafin kasvojen ilme oli sangen uskottava ja hänen sanansa olivat täysin vakuuttavat.

Osaka? Miten pitkä oli matka sinne? Arveliko madame Pine-leaf hänen joutuvan sinne ennenkuin Yuki ehtisi sieltä lähteä? Entä mikä oli hänen osotteensa?

Madame Pine-leaf arveli hänen varmasti ehtivän. Hän repäisi pienestä muistikirjastaan lehden, jolle hän merkitsi jonkun osotteen. Sen jälkeen hän syvään kumartaen lausui toivomuksenaan, että jumalat johtaisivat ulkomaalaisen oikeille jäljille.

Hän saapui Osakaan illalla, jolloin kaupungin monet merkilliset kanavat ja kapeat joet pinnallaan kuvastivat sen tuhantisen valot, jotka veden tummassa kalvossa säteilivät ja kimelsivät. Hotelli oli pitkän matkan päässä asemalta, mutta kadut olivat tyhjät, joten hänen vaununsa pääsivät nopeasti perille. Iltahämyssä tarjosi kaupunki harvinaisen näyn; se oli todellakin Yukin luonteelle sopiva seutu. Mutta päivänvalossa näytti se kuitenkin oikean leimansa. Se oli sittenkin meluava kauppakaupunki, missä jokainen kiiruhti edes ja takaisin, ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotain tavattoman tärkeätä toimitettavaa.

Jack viipyi Osakassa vain muutaman päivän. Hän ei löytänyt sieltä Yukia. Siellä muuan teehuoneen omistaja ilmoitti hänelle hyvin nöyrästi, että sellainen tyttö todellakin oli vähän aikaa ollut hänen palveluksessaan, vaan että hän jo oli ehtinyt matkustaa pois. Minne sitten? Kiotoon.

Kiotoon, Japanin kauneimpaan kaupunkiin saavuttuaan kuletettiin häntä teehuoneesta toiseen. Jokaisessa niistä kerrottiin sellaisen tytön siellä muutaman kerran esiintyneen, vaan jo ehtineen muuttaa muualle. Hän oli ollut vain vieraileva geisha, joka matkusteli paikasta toiseen.

Lopuksi joutui Jack takaisin Tokioon, kaupunkiin, mistä hän oli surullisen lemmen pyhiinvaelluksensa alkanut. Siellä kerrottiin Yukin esiintyvän ensimäisenä geishana Sauzanymon puutarhassa; ja Jack kiiruhti suoraa päätä sinne. Teehuoneen omistaja vastaanotti hänet tavattoman kohteliaasti, kuunteli nöyrästi hänen kertomustaan ja vakuutti, ettei hänen tarvinnut olla ollenkaan levoton. Se tyttö, jota vieras haki, oli vielä hänen palveluksessaan. Oikeudesta saada nähdä hänet vaati isäntä pienen korvauksen — vaan jos ulkomaalainen veisi geishan mukanaan, täytyisi hänen suorittaa suurempi maksu.

Jack työnsi hänelle sellaisen summan rahaa, että hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta ja tyytyväisyydestä. Sen jälkeen kuletettiin Jack parhaimpien geishojen yksityishuoneeseen.

Matolla istui muuan tyttö, joka kumartaen ojensi käsivartensa häntä kohden. Jack tarkasteli häntä hengitystään pidättäen. Hän ei nähnyt hänen kasvojaan, vaan kun hänen kärsivällisyytensä ei kestänyt pitempää odotusta, tarttui hän kiihkoissaan tyttöön ja kohotti hänen päätään. Hän näki vieraat kasvot.

Näiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen hän ei enää etsiskellyt yhtä kiihkeästi kuin tähän saakka, joskaan hän ei silti vieläkään suonut itselleen lepoa. Sairaana ja väsyneenä hän meni vielä kerran keskuspoliisiasemalle.

Siellä sanottiin, että asian hyväksi oltiin tehty kaikki mitä voitiin. Nuo pienet japanilaiset poliisimiehet olivat sangen ystävällisiä, ja heidän päällikkönsä keksi jutun, jonka suunnittelua varmaankin olisi moni Japanin kirjailija kadehtinut.

Yukin sanottiin oleskelevan jossain Matsusheina Bayn läheisyydessä Japanin koillisosassa, lähellä Sendain kaupunkia, missä joet laskevat Tyyneen valtamereen. Se tunnettiin yleisesti onnettomasti rakastuneiden olinpaikkana, ja poliisipäällikkö oli luotettavista lähteistä saanut kuulla, että siellä oli nähty muuan tyttö, jonka ulkonäkö täydellisesti vastasi Yukin tuntomerkkejä. Vieläpä otti hän paperipalan, johon hän piirteli merkillisiä koukeroita. Ne muka olivat ne tiedot, jotka hän sillä hetkellä saattoi antaa. Maa oli suuri ja ulkomaalainen ei tietystikään niin nopeasti voinut saada käsiinsä etsimäänsä henkilöä, vaan lopulta kaikki kuitenkin päättyisi onnellisesti.

Tämä merkillinen kertomus teki Jackiin syvän vaikutuksen, varsinkin kun hän muisti, miten usein Yuki oli maininnut tuosta paikasta, ja miten heillä kerran oli ollut aikomus siellä käydäkin. Hän matkusti nyt suoraan sinne, ja uusi toivo heräsi hänessä.

Pieni poliisipäällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään ja katseli pöydällä olevaa suurta palkkiotaan.

Päällikkö rypisti silmäkulmiaan. "Se on kuitenkin kaikkein mahdollisin paikka, missä kadonnut voi olla", sanoi hän terävästi.

Sensaissa asettui Jack asumaan erääseen pieneen japanilaiseen ravintolaan, mistä hän joka päivä teki retkeilyjä ihmeen ihanalle meren rannalle. Paikka oli aivan sellainen, kuin miksi Yuki oli sen hänelle kuvannut. Merestä kohosi lukemattomia, monen muotoisia luotoja, joilla kasvoi kummallisen näköisiä, majesteetillisia honkia — ja siellä hän myös näki tuon puhutun "Hadakajiman" eli "Alastoman saaren". Hän muisteli kaikkia niitä kauniita satuja ja lauluja — salaperäisiä ja haaveellisia kuin itämaalaisten runoilijain tarinat yleensä — joita Yuki oli sieltä kertonut.

Rinteet, kukkulat ja korkeat vuoret olivat puhtaimmassa, valkoisessa asussaan. Puiden oksilla kimeltävät lumihiutaleet muistuttivat jalokiviä, joista toiset putosivat alas laudoille ja jäätyivät, kun taas toiset sulivat ja vetenä juoksivat merenlahden avaraan syliin.

Jackissa kyti heikko ja epämääräinen aavistus, että Yuki todellakin oli paennut tänne rauhalliselle syrjäseudulle, joka oli kaukana sieltä, missä hän oli saanut niin paljon kärsiä ja surra. Jack oli aivan varma siitä, että Yuki häntä rakasti, ja se tietoisuus olikin hänelle suuri lohdutus noina surun ja koettelemuksen aikoina.

Matsushiman kaunis luonto ei häntä kuitenkaan kauan viehättänyt, sillä — hän oli yksin! Hiljainen maisema ja jättiläismäiset hongat, joiden komeita kruunuja lempeä tuuli keinutteli, näyttivät ikäänkuin pilkkaavan häntä. Lahti oli lumoavan kaunis, vaan sillä oli samalla pelottava ja kummitusmainen leima. Se muistutti häntä pienoisista jaloista, jotka mahdollisesti olivat astelleet sen rantoja pitkin, ja kaikenlaiset kiusaavat mielikuvat seurasivat häntä yötä ja päivää.

Pienessä kylässä meren rannalla asusti muuan köyhä kalastajaperhe ja Jack koetti heiltä tiedustella, olisivatko he nähneet sillä tienoolla Yukin näköistä olentoa. Hän sai kuitenkin vastaukseksi vain keksittyjä juttuja. Monta, monta kaunista tyttöä oli harhaillut Matsushiman rannoilla — monta, monta nuorta tyttöä, jotka onnettoman lemmen vuoksi olivat kadottaneet järkensä. Nämä lapsi raukat, jotka kuolemasta etsivät sitä onnea, minkä elämä oli heiltä kieltänyt, kummittelivat sitten jälkeenpäin henkiolentoina lahden luodoilla.

He eivät epäilleetkään, ettei tuon vieraan barbaarin morsianta olisi kohdannut sama kohtalo!

Nuorekkuus ja elämänilo olivat olleet Jackin luonteen pää-ominaisuudet, joiden ohella hänessä huomasi jalomielisyyttä ja taipumusta toimia hetken mielialojen mukaan. Kukaan ei ollut luullut hänellä olevan mitään syvempiä tunteita tai että hän olisi asettanut elämälleen jonkun korkean päämäärän; mutta suuri suru voi joskus pakottaa ilmi sellaisiakin luonteenominaisuuksia, jotka siihen saakka ovat uinuneet ja olleet kätkössä suruttoman pinnan alla.

Syvä ja todellinen rakkaus kesämorsiameensa oli vallannut koko hänen sielunsa. Yuki ei hetkeksikään poistunut hänen ajatuksistaan. Tapahtuipa sen sijaan joskus, että hän kokonaan unohti kadottaneensa hänet ja luuli elävänsä yhdessä hänen kanssaan suloisten, kesäisten unelmien mailla. Yuki oli hänen sielunsa. Jackin sydän kuului hänelle siksi, kunnes se lakkaisi sykkimästä.

XVII

Jos Jack olisi seurannut Yukia silloin kun tämä lähti hänen luotaan, olisi hän tietänyt, ettei häntä ollut koko Japanissa. Jättäessään hänet ja Taron oli hänellä vain yksi ainoa päämaali: ainaiseksi päästä pois sen veljen näkyvistä, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaan joka oli työntänyt hänet luotaan ja solvaissut häntä, häntä, joka oli luullut auttaneensa veljeään. Hän kulki Tokiota kohti pää kumarassa ja nyyhkyttäen kuin lapsi, joka pimeässä on eksynyt. Viimein saapui hän kaupunkiin.

Hän ei tietänyt, minne hän menisi tai mitä hän rupeisi tekemään; hän vain ajatteli suruaan. Harhaillessaan pitkin katuja hiljaa itkien ja valittaen muisti hän äkkiä sen teatteri asiamiehen osoitteen, jonka hän oli tavannut teehuoneen puutarhassa. Hän oli monasti uteliaana tarkastellut hänen antamaansa korttia, ja vaikka hän olikin unohtanut nimen, muisti hän kuitenkin, missä tuon herran piti asua.

Pitkän aikaa kuljeskeltuaan hän viimein löysi etsimänsä talon. Ja tapahtuikin niin onnellisesti, että tuo amerikalainen herra sattui olemaan kotona. Hän oli — kertoi puhelias palvelija — juuri palannut pitkältä matkalta lännestä, ja parin päivän perästä aikoi hän lähteä kotimaahansa. Tahtoiko neiti välttämättömästi tavata häntä? Palvelija luuli, että hänen herransa jo makasi.

Yuki pyysi puhutella häntä vain silmänräpäyksen, ja palvelija katosi. Pian sen jälkeen saapui teatteriasiamies närkästynein kasvoin. Mutta nähdessään Yukin muuttui hänen muotonsa kokonaan.

"Mitä! Tehän olette se nuori tyttö, joka teehuoneen puutarhassa tanssi ja lauloi?" huudahti hän. "Käykää sisään, käykää sisään!"

Hän johti hänet kiireesti sisähuoneeseen, ja Yuki seurasi häntä mielellään.

Kaksi päivää sen jälkeen jätti Yuki Yokohoma Maru-nimisellä laivalla synnyinmaansa Japanin.

Kun laivan ankkuri nostettiin, sulki hän silmänsä ja hänen täytyi pitää kiinni kaidepuusta. Ympärillään kuuli hän matkustajien nauravan ja rupattelevan, ja muutamat heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan rannalla seisoville ystävilleen ja tuttavilleen. Vielä kauan sen jälkeen kun ranta jo oli kadonnut näköpiiristä, seisoi hän kannella ja puristi kaidepuuta molemmin käsin suonenvedontapaisesti.

"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.

Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.

"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti! Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.

"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."

He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän oli suljettu kuolemaansa saakka.

Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren aaltojen voimakasta hyökynää.

Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin ja tuijottavan hytin kattoon.

"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"

Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet silmänsä.

"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille suoraan — mitä?"

"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian väsynyt voidakseni olla kohtelias."

"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja suudeltuaan Yukia hän lähti.

Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta. Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.

Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä, hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin, ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan, täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä pois kauas, kauas… Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta. Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa sieltä tuskalliset ajatukset.

Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi — avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin. Hän ikävöi miestään — ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään…

Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.

Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien reunoja tavottelevan huipun.

Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.

Teatteri-asiamies ja hänen rouvansa pitivät hyvää huolta hänestä. Yuki kävi heidän kanssaan Kiinassa, Intiassa, Filippineillä sekä lopuksi Australiassa. Kaikilta seuduilta kokosi tuo amerikalainen herra mukaansa voimistelijoita, tanssijattaria, silmänkääntäjiä, miekkailijoita ja kaikenlaisia temppujen tekijöitä, joilla hän aikoi Amerikassa koota itselleen omaisuuden. Hän oli myöskin yhdistänyt hyötyyn huvin, sillä tämä matka oli samalla hänen häämatkansa.

Teatteri-asiamiehen rouva alkoi vähitellen jonkun verran arvailla Yukin sielunelämää — sellaista aavistuskykyä on iloisemmilla ja suruttomimmillakin maailmanihmisillä — ja se seikka sai hänet entistä enemmän lähentymään tuota pientä japanilaista kaunotarta.

Hän oli ottanut Yukin aivan erikoiseksi suojatikseen ja varjeli häntä kaikilta niiltä uteliailta ja tungettelevilta kysymyksiltä, joita hänelle tehtiin joka puolelta. Mutta kesti useita kuukausia, ennenkuin hän sai kuulla Yukin surullisen elämäntarinan. Tämä nimittäin tapahtui vasta muutamia päiviä ennen kuin heidän piti matkustaa Amerikaan, tuohon suureen maahan, joka Yukin mielestä oli yhtä kaukana kuin taivaan tähdet.

Heidän matkansa oli kestänyt paljon kauemmin kuin teatteri-asiamies oli laskenut, mutta jota lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi kävi Yuki. Yuki uskoi suojaajattarelleen, miten heikko ja sairas hän oli ollut aina siitä saakka kun he olivat lähteneet Japanista, mitenkä hänen sydäntänsä kirveli ajatellessaan viimeistä kohtausta veljensä kanssa, ja kuinka syvästi hän kaipasi sitä rakastamaansa miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin "vain pikku, pikku ajaksi".

Haaveellisen amerikalaisen naisen sydän suli kokonaan Yukin itkiessä katkerasti hänen käsivarsillaan. Hänenkin silmistään alkoivat tulvia kyynelet.

"Te ette tule meidän mukanamme Amerikaan", virkkoi hän ja kuivasi silmiään. "Teidän tulee matkustaa takaisin Japaniin tavaroinenne päivinenne, ja minä saatan itse teidät sinne ja pidän huolen siitä, että te kunnollisesti tulette perille."

"Ei mitään epäilyksiä. Mieheni aikoo matkustaa viikon päästä, mutta — minäpä en matkustakaan. Nyt otan minä määräämisvallan! Sen saatte nähdä!"

XVIII

Kesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin. Niityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja valkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki maan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät jumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta. Kun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein, nuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille entistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat linnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on kukkeimmillaan.

Oli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten menivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne keskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta juuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit varmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa amerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä ennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka oli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat hänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.

Nyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko, että Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin saanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut erään teatteriseurueen mukana Amerikaan — ja vielä päälle päätteeksi juuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan Yukia.

Päivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi ja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne tänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen pieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.

Kuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret, laaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia kantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:

"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla tavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta."

Kaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin äidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan. Hänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen, joka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa. Kulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.

Vai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata takaisin kaupunkiin?

"Varrotkaa hetkinen", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään puutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin — tietä, jonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset latvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle saakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi silmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli kuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt hänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja hän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.

Hän uskalsi tuskin hengittää, — niin valtavan vaikutuksen teki häneen heidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten siten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon auteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.

Siinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet — kuiskeet kaikesta menneestä — ja vanhoista, salaperäisistä saduista, joita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan henkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei koskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli olemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto ja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen leiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla maan päällä — sillä, jota hän rakasti.

Hän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa pieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne olivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut ne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt häntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän ei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi pikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi Jack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan nenäliinaansa.

"Tämä paikka on lumottu!" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut omaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.

"Minä luulen tulevani hulluksi", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja kaiku vastasi: "Hulluksi, hulluksi, hulluksi!"

Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti ja liikkumatta.

Kaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset kumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti. Mitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne hänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut yhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan vaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät niiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin niin lakkaamatta? Ja kuule, — hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget yhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista, surumielistä, liikuttavaa säveltä.

Koko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän syöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla sanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut rakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin hän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle — hän ei voinut astua sisään.

Sillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei hän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään hänet — sellaisena kuin hän ennen oli ollut elävänä — hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset silmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä ja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa viimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli kuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi ja huomasi ovella seisovan miehen.

Hän ei ollut sellainen nainen, jolla oli tapana kirkaista tai pyörtyä, — mutta hänen kasvonsa tulivat nyt kuolon kalpeiksi ja hän seisoi siinä kuten kivettyneenä. Vähitellen kohotti hän katseensa ja jäi tuijottamaan tulijaa silmiin.

Hetken aikaa he tarkastelivat toisiaan silmää räpäyttämättä ja molemmista tuntui, ikäänkuin heidän sydämensä tykintä olisi kokonaan tauonnut. Mutta äkkiä teki mies kiihkoisan liikkeen, aikoen lähestyä häntä ja samassa putosivat kukat Yukin kädestä. Siinä silmänräpäyksessä oli Jack sulkenut hänet syliinsä, ja kun hän vähän ajan perästä päästi hänet, tapahtui se vain siksi, että hän sai juoda hänen silmiensä sineä, ja sitten hän taas puristi hänet entistä lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten hänen katoavan. Jack saattoi vain kuiskata hänen nimeään:

Kumpikaan heistä ei selitellyt mitään. Heillä olisi siihen kyllä aikaa vastaisuudessa. Nyt nauttivat he vain siitä onnesta, että olivat löytäneet toinen toisensa.

Joku saapui sisään kiireisin ja kuuluvin askelin. Se oli tuo amerikalainen nainen. Hän katsoi heitä suurin ja kummeksuvin silmin.

"No, tämäpä nyt vasta — —!" virkkoi hän ihmetellen ja kääntyi samassa pois ääneensä itkien.

"Sellaista rakkautta! Ja niin kaunis ja uhkea mies! Niin, nyt minä olen kadottanut pikku tyttöni ainiaaksi. Ne miehet, ne miehet! Ne sitten aikaansaavat tässä maailmassa jos jotakin!"

Sillä aikaa olivat rakastavaiset lähteneet alas puutarhaan ja istuutuneet ruohopenkerelle. Jack piti Yukin molempia käsiä omissaan eikä voinut irroittaa katsettaan hänen ihanista kasvoistaan. Hänen silmänsä ja huulensa hurmasivat häntä.

Punaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän ympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta tuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä huiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili ja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.

"Minä rakastan sinua koko sielustani!" huudahti Jack niin hellästi ja hartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku. "Naura nyt minulle vähän."

"Voi, milord", sammalsi Yuki, "minä ei enää koskaan naura teille. Minä voi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän."

Vetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi
Jack:

"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme katkenneet langat."

"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme yhdistetyt — ikuisesti."

"Niin, ikuisesti", toisti Jack, ja temppelin kellojen kumahdellessa vastasi kaiku:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JAPANILAINEN SATAKIELI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.