E-text prepared by Tapio Riikonen

TYYNEN MEREN RANNIKOLTA

Pieniä kuvauksia

Kirj.

VÄINÖ ANDELIN [Väinö Hämeen-Anttila]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.

Toverit!

Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut. Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön: "Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän, pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi."

Columbian kalastajat.

Valtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta British Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään helmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää voimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki sijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl. penikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana virtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän alempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta, siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se ei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia se virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy takaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina heti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.

Virran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen särkyvät. Ne ovat "brekersit", kalastajien varma tuho, ken onneton sinne pyörteiden imemänä ajautuu.

Astoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl. penikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa "turkkikuningas" Astor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä harjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa. Sen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten villien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen romaaninsa "Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana". Kaikki yhteys idän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa oli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki, jossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas kalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.

Kadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria lukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen alla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana. Suomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa, jotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja satoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja Oregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.

Astoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella kymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat ulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat suurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat paikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville suomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin vilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen kesät.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja sammit olisivat hyvää tavaraa — halveksien viskataan muut kalalajit verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan "syömäkaloja", omaksi ruuaksi.

Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja kalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin saaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin (17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä. Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s. Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan kalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion kivihiilikaivoksissa.

Suomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa. Miehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo huikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa. Vaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua elementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää raukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään. Yhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen, joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä "tienestistä", ja soutaja kolmannen osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen) verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli. Veneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35 jalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään; kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin brekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia, "teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin — "toveri oli hukkunut".

Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan "poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.

Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.

Työlakko Astoriassa.

Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500 dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja yksimielisinä.

Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4 senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.

Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi. Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon; kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.

Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri, puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut totellakseen.

Huonon ajan merkkejä alkoi näkyä yhä runsaammin, mitä kauvemmin lakkoa jatkui. Kaksi kertaa tunkeusivat naamioidut rosvot pelipankkeihin, puhdistaen ne tyhjiksi, ja katosivat revolveriensa suojassa; useampia katuryöväyksiä tapahtui; kauppiaat alkoivat kieltäytyä myömästä velaksi; keittimömiehet kiristivät heiltä lainatuilla langoilla kudottuja verkkoja takavarikkoon; kaksi katutyttöä myrkytti itsensä; kevytmielisemmät nuoret miehet alkoivat velkojaan maksamatta karata majataloistaan — mutta varsinaiset kalamiehet pysyivät maltillisena, järjestettynä ja päättäväisenä joukkona, joka ei tahtonut lannistua. Olihan alettu huhuilla että pari keittimöä, kuten esim. Kinneyn, oli jo vararikon partaalla, kun skäppien tuomat kalat eivät voineet saada suuria aikaan niin monen keittimön kesken.

Uniooni piti virtaa tarkasti vartioittuna koko sen alemman juoksun varrella. Vuoronsa jälkeen siellä lakkolaiset kulkivat yötä päivää vaanimassa, useampia miehiä kussakin veneessä. Omituisia olivat varsinkin öiset retkeilyt; tuon tuostakin tuiskahti tuli rannan pensaikoista ja luodit vihisivät veneiden yli, miesten kumartuessa laitojen suojaan; monta tulista takaa-ajoa ja kahakkaa tapahtui Columbialla niinä aikoina.

Viimeiseen asti koetettiin välttää verenvuodatusta, jotta keittimöt eivät olisi saaneet syytä kutsua sotaväkeä paikalle. Yleisö olikin myötätuntoinen kalastajille, ja siitä riippui paljon, sillä esim. Astorian kaupunki oli liikkeen seisahduttua jo kärsinyt noin 600.000 dollarin vahingon ja puolueettomat asukkaat, varsinkin liikemiehet, koettivat saada lakkoa loppumaan kalamiesten eduksi. Vasta toukokuun puolivälissä sai ensimäinen skäppi surmansa. Hän oli irlantilainen, nimeltään Shelby; jo edellisen työlakon aikana hänet oli tunnettu skäpiksi. Hänen asuntonsa oli ylempänä virran varrella, ja kun hän sitte muutti vävynsä luo "vesikontrille", lähelle suomalaisten asutuksia, hänelle annettiin ankara varoitus. Siitä huolimatta hän alkoi kalastella vävynsä kera.

Eräänä yönä kaksi venettä sulki Wallace salmen kumpaisenkin pään. Yksi vene, täynnä synkeitä, päättäväisiä kasvoja, läksi salmen keskelle hakemaan Shelbyä, jonka tiedettiin olevan kalastamassa. Hänet huomattiin pian soutajineen, mutta nämä eivät odottaneetkaan tulevaa tuomiota, vaan ampuivat ensiksi: kourallinen susihauleja iski hyökkääjien keskelle, kaataen kolme miestä, joista yksi, suomalainen, heti kuoli. Noin 60 laukausta kuulivat sitte rannallaolijat; niin vimmatusti kostivat kalastajat röyhkeille skäpeille. Shelby kaatui veneen pohjalle kuolleena, luoti otsassa ja sydämessä; soutajalta luodit lävistivät hatun ja takinkauluksen, ja raapasivat korvalehteä, mutta ikäänkuin ihmeen kautta pelastui hän murhaavasta tulisateesta ja pyörtyi. Hänet otaksuttiin kuolleeksi, veneeseen hakattiin reikä ja se työnnettiin ajelulle, mutta virta vei sen Wallace saareen, josta soutaja pelastui mannermaalle, kuten melkein parasta olikin, sillä hänen vaimonsa lahjoitti hänelle samana yönä perillisen.

Verityöntekijöiden kiinnisaannista luvattiin 1.000 dollarin palkinto. Kunnan sheriffi tähysteli kiikarilla Wallace saarelta vesikontrille ja huomasi että Jolman talon pihalla hommattiin hautajaisia. Hän teki sen luonnollisen johtopäätöksen, että siellä haudattiin edellisenä yönä kaatunutta lakkolaista, varsinkin kun eräällä hautajaisvieraalla oli käsivarsi kääreessä. Hän pistäysikin Jolman taloon tiedustelemaan, mutta isäntä neuvoi häntä heti poistumaan, jos tahtoi elävänä palata vesikontrilta. Sheriffi, joka muuten oli kelpo mies, jättikin asian sikseen. Jokaisen seuraavan verityön tapahduttua määrättiin aina sama 1.000 dollarin palkinto ilmiantajalle; mutta kukaan ei hiiskunut mitään. Noiden miesten kunniantunto on heidän paraita ominaisuuksiaan, he ovat uskollisia tovereilleen ja rehellisiä, joskin olosuhteet ovat hieman "laajentaneet" heidän omaatuntoaan oman käden oikeuden käyttämisessä silloin kun lain puustavi ei riitä heitä suojelemaan.

Muutamat sanomalehdet kääntyivät lakkolaisia vastaan, vääristellen "verenhimoisten ryssäsuomalaisten raakoja julmuuksia" ja katkeroittaen mieliä molemmin puolin. Miehiä ammuttiin sitte useampia, muistaakseni yksitoista, jotapaitsi kaksi kevytmielistä naistakin sai surmansa, mentyään kahden skäpin kera virralle soutelemaan; yön pimeydessä heitä ei huomattu naisiksi, ennenkuin verityö oli alkanut, jolloin oli enää mahdoton jättää heitä todistajiksi.

Yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi kävi mieliala. Kala oli jo viikkokausia noussut virtaan ja oli vähenemään päin. Paras aika oli ohi, eikä lakosta kuulunut loppua. Eräänä iltana sytytettiin jo yksi keittimö tuleen; komeasti paloi iso rakennus yön hiljaisuudessa perustuksiaan myöten. Seuraavana aamuna Elmore sähkötti Portlandista sotaväkeä keittimöiden ja kaupungin turvallisuutta suojelemaan.

Ja sotaväkeä tuli kokonainen rykmentti, kolme kanuunaa mukanaan. He olivat vapaaehtoisia, räätäleitä, konttoristeja, kauppapalvelijoita ja osaksi parempaakin väkeä, jotka olivat kuin palokuntalaiset; toisinaan harjoittelivat, mutta aina sentään toimivat rauhallisina siviilimiehinä kukin ammatissaan. He asettuivat leiriin postikonttorin vieressä olevalle aidatulle nurmelle. Keittimöiden ympärille pantiin vartijat ja kaupunki asetettiin piiritystilaan.

Kalamiesten mielet olivat kuohuksissa. "Five cents or nothing!" (Viisi senttiä tahi ei mitään!) oli lujana tunnuslauseena, joka oli liidullakin kirjoitettuna joka taholla puisissa katukäytävissä ja rakennusten seinissä. Oli nimittäin alettu kuulla ehdotuksia että riita pantaisiin tasan ja lohesta maksettaisiin 4 1/2 senttiä naulalta. Mutta siitä ei tahdottu kuulla puhuttavankaan.

Vihainen kalastajajoukko ympäröitsi leirin. Se taajeni taajenemistaan, ja oli lopulta kahta vertaa lukuisampi kuin sotamiehet. Siinä arvosteltiin ja tuumailtiin, olisiko toivoa tappelulla voittaa paremmilla aseilla varustetut sotamiehet, jotka levottomin silmäyksin kuuntelivat rotevien kalamiesten kylmäverisiä vakuutuksia. Kaikeksi onneksi ei sattunut pienintäkään rettelöä, joka olisi vaikuttanut niinkuin kipuna ruutisäiliössä.

Kolme päivää myöhemmin piti uniooni kokouksen, jossa ilmoitettiin keittimöiden yksimielisesti tarjonneen 4 1/2 senttiä naulalta. Tuskallinen kiista syntyi. Ruotsalaiset, jotka puolustivat sovintoa, sattuivat olemaan enemmistönä; italialaiset ja suurempi osa suomalaisia turhaan panivat vastaan. Päätettiin suostua 4 1/2 senttiin.

Niin päättyi kesäk. 17 p:nä se työlakko, samalla kun uniooni, kalamiesten mahtava turva, varojen puutteessa hajosi. Muutama päivä myöhemmin kuultiin että Kinney olisi juuri tehnyt vararikon ja tuottanut kalamiehille voiton, jos olisi vielä maltettu pysyä lujina.

Siitä asti eivät Astorian kalamiehet ole olleet entisellään. Lohen hintaa on yhä vielä alenneltu, eikä kaupungilla enää ole sitä entistä onnellisen hyvinvoinnin mainetta.

Vielä lakon päätyttyä, pari kuukautta myöhemmin, kaatoivat tuntemattomien luodit kaksi pahinta skäppiä, Whiskyskaun Petersonin ja Meglerin "paasin", toisen veneeseensä, toisen juuri rantaäyräälle, kun he yhdessä uskalsivat julkeasti pistäytyä vastapäätä olevaan Ilwacon kaupunkiin, lakon jälkeiset viikot syrjäseuduilla piileiltyään.

Kovalle otti.

Tilanderin Jussilla oli se vikana, että hän otti kaiken liian hartaalta kannalta — jos luuli pienimmälläkään tavalla lyöneensä velvollisuutensa laimin, niin siitä seurasi pitkälliset tunnonvaivat, ja samoin, jos joku vastus tuli eteen, hän otti asian liian huolestuneesti sydämelleen. Ensi silmäyksellä hänestä ei sitä olisi luullut: tukeva mies kuin karhu, naama leveä ja pullea (enimmäkseen tyytyväisen luonteen merkki), vankat hartiat ja varsi kuusi jalkaa kolme tuumaa mitaltaan. Mutta kun tirkisti syvemmälle noihin harmaisiin silmiin, niin aina niistä pilkisti esiin sellainen raskas, huolestunut ja tuskitteleva ilme, että oikein pahaa teki.

Sanomattakin arvaa että Jussi oli mallikelpoinen mies työssään — niinkuin kone. Ollen hyvin harvapuheinen, hän enimmäkseen oli erillään meistä toisista, niin että yleisenä mielipiteenä oli että hän juroudessaan ei voinut tuntea mitään todellista ystävyyden ja toveruuden henkeä.

Mutta se oli väärä johtopäätös. Kun yli viisi kuukautta kestäneen merimatkan perästä ankkuroitsimme keskelle Columbia-virtaa Astorian edustalle ja ensimäiset miehet pääsivät kapteenin luvalla soutamaan maihin, he palasivat sieltä vähää ennen puoliyötä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Amerikassa muka ei se kuulunut olevan mies eikä mikään, joka ei työllään ansainnut kolmea dollaria päivässä. Hyvää ruokaa söivät maissa kalastajatkin, parempaa kuin Suomessa herrasperheet. Kuka nyt enää jäisi laivaan 20-30 markan kuukausipalkalla kitumaan, mätää puhvelinlihaa syömään, kun pääsee maihin ansiolle! Eräs kalastaja, Iso-Kustu, oli aamupuolella yötä kello kahden tienoissa saapuva laivaan isolla purjeveneellä; hän oli luvannut ottaa mukaansa kaikki, jotka aikoivat karata laivasta.

Ilo vallitsi leirissä. Yhdeksän miestä päätti lähteä. Toiset epäröiden arvelivat paraaksi odottaa vielä jonkun aikaa, ja noudattivat esimerkkiä vasta viikkojen perästä. Yön hiljaisuudessa nuo yhdeksän laittoivat matkatamineensa kuntoon. Jälelle jääneet saisivat keskenään jakaa ne tavarat, mitä he eivät halunneet mukaansa viedä.

Kannella piti säännöllinen yövahti tarkkaavaisesti silmällä, etteivät perämiehet heräisi unestaan ja lähtisi tarkastusretkelle. Kapteeni oli matkustanut Portlandiin.

Iso-Kustu saapui, hiljaa viheltäen. Tavarat hinattiin köysillä alas tilavaan alukseen ja hyvästijättö alkoi.

Tilanderin Jussi oli nukkunut, tahi ollut nukkuvinaan, koijassaan katon rajassa. Nyt hän nousi istualleen ja kysyi liikutetulla äänellä:

"Te lährett' sitt'?"

Vastattiin myöntävästi. Päättäväinen ilme tuli Jussin tuskastuneille kasvoille. Itkunsekaisella äänellä hän selitti, että hän ei halua jäädä, kun paraat miehet lähtevät pois; hyvä oli laiva ja kaikki oli kunnossa, mutta mikäs siinä auttoi. Kiireimmän kautta hän pukeutui, sieppasi osan tavaroistaan mukaansa, joukko lähti ja vene katosi yön pimeyteen.

Aikoinaan läksin laivasta minäkin, muuatta viikkoa myöhemmin. Kolmen kuukauden kuluttua tapasin Jussin Astoriassa soutajana eräällä venekapteenilla. "No kuinka hurisee?" kysyin häneltä. "Tuossapa tuo meneskelee", vastasi Jussi alakuloisena. "Kovasti olen katunut, kun laivasta läksin." Ja hän kertoi tovin aikaa huolistaan. Iso asia oli laivasta karkaaminen. Kapteenikin oli luvannut 75 dollarin palkinnon jokaisesta päästä, joka tuotaisiin laivaan takaisin. Palkinto hänen päästään! se kuulosti kamalalta, arveli Jussi. Ja kuinka nyt saattoi mennä vanhaan maahankaan enää koskaan… Hyvä oli laivassa olla, ja tuli sentään rikotuksi kaikki lupaukset. Merille hän kovin kaipasi takaisin. Ei ollut virralla samaa kuin merellä… laivassa se oli vakavin oltava, mutta kun ei osannut englanninkieltä, niin mitenkäs niihin uskalsi mennä…

Ja Jussi suri ja suri. Kaikki oli hänelle vastuksellista. Aina sitte vielä pelkäsi, että jos ei osaa olla oikein sukkela käänteissä, niin vielä menettää kapteenin verkon. Ja merelle teki mieli… ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä; levottomuus ja tunnonvaivat eivät sallineet viihtyä maissa.

Lopulta otti niin lujalle, että kun kalastuskausi elokuussa päättyi, Jussi lähti kun lähtikin merelle, englantilaiseen parkkilaivaan, huolimatta suuresta pelosta, joka hänen mieltänsä aina ahdisti englanninkielen taitamattomuuden takia.

Tietäähän sen mielessään kuvailla kuinka Jussin matka onnistui. Hän oli luonteeltaan liian juro ja hidas, voidakseen vähääkään oppia kieltä. Komentosanoja hän ei ymmärtänyt ja toverit vihasivat tuota Sven Tuuvaa sydämensä pohjasta.

Laiva kävi Port Piriessa, Australiassa, ja tuli kolmen ja puolen kuukauden kuluttua takaisin länsirannikolle. Jussi parka! Kun hän monien vaivaloisten harhailujen perästä taas saapui Columbian varrelle ja tapasi entisiä tovereitaan, nämä huomasivat että hänen järkensä oli sekaantunut. Hän oli laihtunut luurangoksi ja silmät kiiluivat synkeinä syvällä päässä.

Sen verran hän sai selvitetyksi että ne olivat ajamassa häntä takaa, kaikkialla, tappaakseen hänet, ne hänen toiskieliset toverinsa. Olivat laivassa kiusanneet häntä viimeiseen asti… eikä ollut kapteenikaan muuta kuin nauranut… ja ollessaan sitte etukannella tähystäjänä, hän oli kuullut kuinka keskenään päättivät tappaa hänet. Se oli viikkoa ennen kuin olivat saapuneet takaisin länsirannikolle. Sen koommin hän ei mennyt heidän näkyviinsä… piiloutui ahtaaseen eturuumaan… kivihiilien alle kaivautui… kyllä olivat hakeneet ja huhuilleet, mutta olivat kai sitte luulleet hänen pudonneen mereen… Seitsemän vuorokautta oli maannut syömättä ja juomatta… iltapimeällä karkasi maihin, ja nyt ne taas olivat hänen jälillään, puukot kädessä… ei siinä mikään auta, kyllä vielä hengen vievät…

Turhaa oli todistella hänelle että hän ei voinut tietää toveriensa aikeista, koska ei ymmärtänyt rahtuakaan englanninkieltä. Järki oli auttamattomasti pimitetty. Synkeänä hän kertoili, katkonaisella tavallaan, kuinka mahdoton oli tehdä työt oikein, vaikka sydämestään halusi, kun ei ymmärtänyt käskyjä. Kaikki oli vastustanut, ja sitte päättivät tappaa, ja nyt olivat takaa-ajamassa.

Eräänä aamuna hän läksi pienellä veneellä virralle soutelemaan. Sille tielleen hän jäikin. Tyhjä vene löydettiin ja lakki, ja matalaan veteen se oli uponnut ruumiskin.

Niin vältti Tilanderin Jussi Luvialta takaa-ajajansa ja sai loppunsa pienessä Columbian syrjäjoessa, kaukana rauhattoman valtameren hyrskyistä, joulukuun 7 p:nä 1896, täsmälleen vuotta myöhemmin kuin oli ensimäisen kerran eläissään tahallaan poikennut velvollisuudestaan.

Suomalainen pelaaja.

Astoriassa, kuten monessa muussakin Lännen kaupungissa, missä lakia peliluolia vastaan ei vielä löydy, on monta pelihelvettiä nerokkaine laitoksineen. Ne ovat komeita saleja, joissa yhtaikaa harjoitetaan monenlaista uhkapeliä, kutakin pöytänsä ääressä. Yleisin on n.k. grab-peli. Vehreällä sametilla verhotun pöydän takana, jonka pinta loivenee "pankkiin" päin, istuvat pelipankin hoitajat, edessään isot läjät kultaa ja hopeaa. Pöydälle on liidulla vedetty kaksi puoli-ympyrää, joiden päällä pelataan. Noille viivoille kukin asettaa panoksensa, kymmenestä sentistä isompiin summiin asti. Pelaajat seisovat pitkin pöydän ulkoreunaa ja heittävät vuorotellen, kolme kertaa kukin, kolme arpanoppaa pöydälle. Yhteenlasketut "pointit" eli arpanoppien yläpintain pisteet ratkasevat voittavatko sisemmän vai ulomman puoliympyrän panokset vai pelipankki vai jääkö raha pöydälle seuraavaa heittoa odottamaan. Voittajat saavat pankilta saman summan kuin ovat pöydällekin panneet, paitsi jos antavat rahansa pysyä paikallaan, jolloin jokainen peräkkäin sattuva voitto lisää sitä kaksinkertaisella summalla. Pelaajia on runsaasti; ihmis-elämä on länsirannikolla oikeastaan uhkapeliä, vaarallisen ammatin ja levottomien toverien vuoksi, joten pelikiihko siellä on harva se miehen veressä. Iltasin nuo salit ovat täynnä mitä vilkkainta elämää; onnen pyörät kierivät, suurilla luisilla pelimarkoilla koetetaan onnea Monacon ruletin malliin, grab-pöydät ovat taajojen pelaajarivien ympäröimät, ja oikea Baabelin kieltensekotus on vallalla, tullen huomattavaksi varsinkin silloin kun jonkun suuren panoksen voittaminen tahi häviäminen saa jokaisen innossaan käyttämään armaan äidinkielensä mahtipontisimpia sananparsia tunteidensa tulkitsemiseksi. Englanninkieli on nimittäin hämmästyttävän köyhä meheviin mielenpurkauksiin kelpaavista sanoista.

* * * * *

Istuin eräänä aamuna Taivassalon tuvan penkillä omissa aatoksissani, mitä lienevätkään olleet, kun sisään astui hoikka, tummaverinen, levottoman näköinen nuorehko mies, pikkusen humalassa. Hän silmäili minua tutkivasti ja sanoi:

"Te kai olettekin se ylioppilas, joka oli Fennia-laivassa?"

"Olen kyllä", vastasin minä, paiskaten kättä, sillä mies oli sentään tavallaan miellyttävän näköinen ja hymyili tuttavallisesti, joskin hänen silmissään oli omituinen vilhuva ilme.

"Hauska tavata!" sanoi vieras. "Minä olen Sam T., Saarijärveltä. Auch ich bin in Arcadien gewesen! Kuulin että tänne oli saapunut ylioppilas, niin pistäysin juttelemaan. Harvoinhan täällä meikäläisiä tapaa."

Tuttaviksi tultiin pian, kuten saman hengen lapset ainakin, jotka ovat erityisten sattumain kautta joutuneet ruumiillisiin koettelemuksiin avaran maailman muokattavaksi. Pistäysin läheiseen kapakkaan uuden ystäväni kehoituksesta olutlasin ääressä juttelemaan.

Sam T. oli eronnut Helsingin normaalilyseon, tahi silloisen alkeiskoulun, kahdeksannelta luokalta. Reput oli saanut kirjoituksissa… kuivalta alkoi maistua ikuinen istuminen ja ahertaminen kirjojen ääressä… kuollutta tietoa ei hevonenkaan jaksa ijät kaiket päähänsä päntätä… kippis! Merillä oli kulkenut ja maailmaa katsellut puolelta ja toiselta. Nyt asui Fort Stevensissä, lahden toisella puolella vastapäätä Astoriaa.

"Mitä sinä hommailet töiksesi?" kysyin minä. "Kalastatko?"

"En minä viime aikoina ole kalastellut… pariin vuoteen. Epävarmaa on sekin toimi; tuhkatiheään menetetään verkkoja, ja miehiä hukkuu paljon. Milloin ansaitset hyvin, jotta viikon työ elättää sinua vuoden, milloin saat kiskoa kolme vuotta etkä leivässä tahdo pysyä. Se on pelaamista, jossa tappaat helposti hengen tahi terveyden. Parempiakin pelilajeja löytyy. Kaksi seideliä lisää!"

Lihava kyyppari täytti lasit kukkuralleen, ja toverini jatkoi kiihtyneesti, kuitenkin supattaen niin matalalla äänellä, että kukaan ei voinut kuulla mitä meidän nurkassamme tuumailtiin:

"Mutta kun mies osaa ottaa onnen haltuunsa, osaa käydä oikeasta päästä kiinni, häntä ei koskaan hätä heiluttele. Niinpä Chicagon maailmannäyttelyssäkin — tunnethan sinä grab-pelin?" tutkasi hän äkkiä.

"Kyllä", sanoin nyökäyttäen päätäni, jota tuin kyynäspäälläni pöytää vasten. Ystäväni oli omituisesti puoleensavetävä olento, johon alusta asti suuresti kiinnyin.

"No, minä pelasin grabia. Ehtoopäivällä alotin kello neljä, ja aamulla kello kolme läksin pois, kolmetuhatta kaksisataa dollaria taskussani. Puhdistin koko pelipankin!"

"Kuinka sinulle niin hyvä onni sattui?" kysäsin hämmästyneenä, sillä Sam puhui niin vakuuttavalla tavalla, että oli mahdoton uskoa hänen tyhjäntakia "jatkavan totuutta."

"Kun oppii, niin tulee toimeen", vastasi Sam kiertelevästi. "Puhdistin viime helmikuussa Erikssonin [rikas suomalainen kapakoitsija Portlandissa ja Astoriassa] pelipankin, 619 dollaria. Toiskielisen pankin tyhjensin joulukuussa… siinä ei ollut kuin kolmatta sataa. Helppo työ ja hyvä ansio, vai mitä?"

"On totisesti", sanoin minä, tietämättä mitä ajatella. "Sinä siis —"

"Minä elän sillä ammatilla", täydensi Sam. "Ja minut tunnetaan! Pelkäävät aina peliluolissa, kun minut näkevät. Olen tähän kapakkaan 200 dollaria velkaa; isäntä tietää että maksan sen taas kun lähden pelaamaan. Mutta lehmää ei sovi lypsää liiaksi, muutoin kuivuu koko tulolähteet. Pelipankkien täytyy saada sievä osuutensa voitosta, muutoin eivät uhallakaan päästäisi minua pelaamaan."

"Mistä sinulle semmoinen merkillinen onni on tullut? Entäs jos sattuu että se luopuu sinusta, kuten jokaiselle pelaajalle aikanaan on käynyt?"

"Ei voi. Minulla ei ole onni kysymyksessä; kaikki riippuu konstista, jonka opin eräältä joka ei enää ole pelaajien joukossa. Se tyhmeliini sekaantui toisen pojan rakkaus-asioihin ja sai palan lyijyä nahkoihinsa…"

Sam vaikeni ja otti lujan whisky-ryypyn. Sittemmin hän otti tuon tuostakin lisää, minun tyytyessäni pariin kolmeen olutlasilliseen. Olin juuri tekemäisilläni hänelle kysymyksen, kun hän jatkoi itsestään keskustelua, hänen ajatustensa vähitellen käydessä sekavammiksi.

"Niin se kävi. Sen konstin kun osaa, niin tulee vaikka miljoneeriksi, jos pysyy paremmin erillään viinasta, kuin minä, ja kulkee kaikissa maailman peliluolissa. Ei voi tehdä samaa temppua useampaa kertaa samassa kaupungissa. On niin kiusallista joutua suuren huomion alaiseksi… ja pelipankit hautovat kostoa… palkkaavat vielä jonkun juutaksen tielle väijymään, ennenkuin kotiinsakaan pääsee… Levotonta sekin sentään on… Isälle lähetin kymmenen tuhatta Suomen markkaa viime keväänä. Onhan tallessa… velkakirjaa vastaan… jos sattuisin vielä joskus vanhaan maahan pistäytymään… Skool, bruur! Gaudeamus igitur, sanoi Cicero vainaja, vai liekö ollut Caesarissa… Hullu olit sinäkin kun tänne läksit… herra olisit vanhassa maassa… Niin, se on kumma konsti siinä pelissä. Olemmehan ystävät?"

"Olemme", vakuutin minä.

"Minä juttelen sinulle siitä. Aatteles, kun saa pelata vaikka milloin, eikä koskaan häviä… Mutta samapa se on, vaikka sinä et sitä tiedäkään… Yksi juttelee yhdelle, ja toinen toiselle, ja jos kaikki sitä alkavat käyttää, niin kaikki pelipankit tekevät vararikon… Kyllähän, jos et kertoisi —"

"Mitäpä minä tuosta", sanoin huolettomasti. "Osaan kai minä suuni kiinni pitää. Ja kaikessa tapauksessa grab on onnenpeliä, uhkapeliä; ei siinä auta onni eikä konstit, vaikka ensin luulee, ja pari kertaa onnistuukin!"

"Mutta siinä auttaa!" intti Sam kiihtyneesti. "Oletko koskaan katsellut kuinka monta kertaa perätysten esim. ulkoympyrän panokset häviävät korkeintaan, ennenkuin taas voittavat kerran tahi useammin?"

"Joskus neljä, viisi kertaa", sanoin minä.

"Ja minä tiedän sanoa", sanoi Sam, hyväksyvästi nyökäyttäen päätään, "että kukaan, joka säännöllisesti pitää panoksensa samalla ympyrällä, ei voi hävitä yli kahdeksaa kertaa perätysten. Olen niin paljo katsellut… Samalla tavalla on voittamisen laita. No, jotkut voittavat sentään joskus paljonkin, ja se on onnea… Mutta siinä voi voittaa aina. Jos minä panen ulkoympyrälle kymmenen senttiä, ja häviän sen, ja heti panen kaksikymmentä senttiä samaan paikkaan, ja häviän senkin, niin paljoko olen köyhempi?"

"Kolmekymmentä senttiä", sanoin minä.

"Jos sitte panen taas kaksinkertaisen määrän, neljäkymmentä senttiä, ja häviän, niin paljoko olen kaikkiaan häviöllä?"

"Seitsemänkymmentä senttiä",

"Mutta jos voitan sillä panoksella, saaden neljäkymmentä senttiä pankilta, niin paljoko olen voitolla?"

"Kymmenen senttiä."

"Tietysti. Siinä se on koko seikka. Aina kun häviät, niin panet kaksinkertaisen määrän, ja taas kaksinkertaisen, kunnes sinun täytyy kerran voittaa, jolloin heti olet kymmenen senttiä voitolla, jos se nimittäin on pohjarahana. Hidasta se on, varsinkin toisinaan, mutta aina varmaa."

Sam näki kasvoistani, että en ollut oikein selvillä.

"Katsos, se on tällä tavalla", selitteli hän uudestaan. "Jos nyt häviät kahdeksankin kertaa perätysten, joka on korkein määrä mitä minä olen havainnut, ja senkin vaan kerran Prestonissa… kurja ilta se oli, ampuivat… no, se ei kuulu tähän… ja aina panet kaksinkerroin pöydälle mitä edellisellä kerralla olet tapannut, niin sinulla on kahdeksannella kerralla 12 dollaria 80 senttiä pöydällä… Ensimäisellä kerralla 10 senttiä, toisella 20, kolmannella 40, neljännellä 80, viidennellä dollari 60 senttiä, kuudennella 3 dollaria 20 senttiä, seitsemännellä kuusi ja neljäkymmentä, ja kahdeksannella kaksitoista ja kahdeksankymmentä. No, jos sen voitat, niin olet kymmenen senttiä voitolla, ja alat taas sillä pelaamaan. Väliin voitat monta kertaa perätysten. Aina panet kymmenen senttiäsi taskuusi ja pelaat samalla summalla, paitsi kun häviät, jolloin nostat kaksinkertaiseksi joka kerta kuin häviät."

"Merkillistä", sanoin minä. Pääni alkoi olla pyörällä: tässähän oli keino rikastua, keino sellainen, joka oli aivan verraton.

"Niin sitä pitää", virkkoi Sam, miettiväisesti tuijottaen tupakansavuiseen ilmaan. "Kylmäverisenä siinä pitää pysyä, ettei koskaan epähuomiossakaan jätä voittoaan pöydälle, vaan pelaa aina pohjarahalla, paitsi kun häviää, jolloin se on nostettava kaksinkertaiseksi… Ja niin se on elämässäkin… Jos häilyy sinne tänne, koettelee sitä ja tätä, niin käy aina huonosti… Ja taas… kun aina vaan pitkittää, pitää päälle, ja ponnistaa kaksinkerroin kun häviää, niin voitto tulee… Kun tulisi elämässäkin oltua niin, ei tulisi hätäpäiviä… mutta sitä ei malta…"

Sam filosofeeraili vielä paljonkin, sitä ja tätä, mutta minä kuuntelin enää puolella korvalla. Ajattelin aikaa jolloin pääsisin itse yrittämään puhdistaa pelipankkia. Kultaisia unelmia ne olivat.

Toverini nukahti nurkkaansa. Hän oli täydessä lastissa, kuten kyyppari suopeasti hymyillen huomautti. Läksin ulos, ja erityiset asianhaarat, jotka saivat minut lähtemään muille seuduille ansiota etsimään, estivät minua enää milloinkaan näkemästä tuota omituista miestä. Kauvan aikaa jälkeenpäin pohdin itsekseni Samin "konstia", ja tulin aina siihen vakuutukseen että se oli yksinkertainen ja käytännöllinen. Mutta kesti kahdeksan kuukautta ennenkuin sain säästetyksi kokoon kaksitoista dollaria kahdeksankymmentä senttiä, ja silloin olin jo seuduilla, joista oli satojen penikulmien matka pelipaikkoihin. En siis vielä ole rikastunut, eikä Samin keinosta ollut minulle mitään hyötyä; painajaisena se vaan ahdisti minua pitkät ajat — olin kuin Tantalus.

Kobtaus sumussa.

"Omituista se on niiden yhteentörmäysten kanssa", sanoi Mäkelän vanha isäntä miettivästi, kun Tauriaisen Matin pöyristyttävän kuvauksen vaikuttama äänettömyys alkoi käydä painostavaksi; "minusta tuntuu että valtamerillä on niin väljälti tilaa, ettei luulisi laivojen toisiaan tapaavankaan, ja kuitenkin sattui viime vuonnakin Atlantilla kuusisataa yhteentörmäystä, kuten sanomalehdistä luin! Näkyy siltä että noita onnettomuuksia tapahtuu niin kauvan kuin vaan laivaliikettä maailmassa on, vaikka oltaisiin kuinkakin varovaisia!"

"Niin se on", vahvisti Tauriaisen Matti, sylkäisten pitkän ruskean syljen, joka peitti koko lattian likaisella juovalla, ja mullistaen mallinsa etuhampaiden väliin. "Tulee niitä varomattomuudestakin, mutta väliin ei auta yhtään mikään. Onhan se selvä sääntö että se, joka seilaa styyrpuurin halssilla, kääntää oikeaan, mutta seisoppa siinä pilkkopimeässä, keskellä sokasevaa lumipyryä, meren huuhtoessa sinut huppuun joka toinen minuutti, niin siinä et näe laivaa ennenkuin sen lamppu paistaa nokkasi alla, eikä siinä enää jouda huomaamaan mihin suuntaan se kulkee ja missä sillä on paapuuri ja missä styyrpuuri! Ja ihme se on, että laivat niin usein osuvat toisiinsa väljilläkin vesillä; minunkin aikanani — monta monituista esimerkkiä voisin mainita!"

"Sattuipa minullekin alkukeväästä yhteentörmäys virralla", virkkoi Mäkelän nuorempi poika Freeti. "Oikein puistatti, kun sitä jälkeenpäin ajattelin…"

"No, eihän se veneiden kesken miltään tunnu", sanoi Lukkarin Oskari.

"Tietysti ei, tavallisesti", sanoi Freeti. "Mutta tässä tapahtui ikävästi. Läksin Jani veikon kera… virta kävi rajusti alaspäin ja oli niin sankka sumu, ettei vähääkään nähnyt eteensä. Kuljimme aika vauhtia, ja yhtäkkiä pisti muutamasta niemenkärestä vene esille, ihan eteemme. Kerran vaan kiljasin, toisessa veneessä eivät hiiskahtaneetkaan, meidän pummimme osui heidän mastoaan vastaan, sujui pitkin sitä poikittain, taipui hirveän tiukkaan kuin jousen kaari ja kimmahti sitte kumeasti ryskähtäen veneen perässä istuvaa kapteenia rintaan — hyi, kun se oli ilkeä ryskähdys! Mies korahti kerran, sinkosi muserretuin rinnoin virtaan monen sylen päähän, ja upposi. Veneemme ajautui aika vauhtia eteenpäin.'Telephone' laiva saapui lähelle, jottemme voineet kääntää takaisin, enkä ole sen koommin kuullut kuka tuo onneton oli, yhtä vähän kuin olen saanut selkoa soutajasta. Taisi laiva musertaa alleen soutajan veneineen, sillä mies oli niin ällistynyt ettei kyllä olisi voinut äännähtääkään, vaikka olisi nähnyt laivan tulevan päälleen. Se oli kaikki ohitse silmänräpäyksessä, koko kohtaus, mutta sen salaperäisyys on minua usein vaivannut."

"Paljohan niitä on Columbialla miehiä", sanoi joku hitaasti; "ei niissä vähennys tunnu, ja monta on, joilta ei jää tänne ketään suremaan!"

Nuori herra.

Tapasin hänet ensi kerran Astoriassa, juuri kun hän oli saksalaisella parkkilaivalla saapunut Australiasta. Eräänä ehtoopäivänä nimittäin pistäysi luokseni punaposkinen, vilkas, noin 17-vuotias poika, ja esitteli itsensä Suomesta merille lähteneenä lyseolaisena. Vuoden oli vasta ollut poissa kotoaan, mutta seikkailuja oli saanut niin paljon kuin halusikin.

Meistä tuli hyvät ystävät, jokseenkin yhdenikäisiä ja sekä sisällisesti että ulkonaisesti samanlaisia kun olimme. Toverini oli puhelias; ei kauvan kestänyt ennenkuin tunsin hänen koko historiansa. Lyseon viidenneltä luokalta hän oli karannut T:n kaupungista Hankoniemeen ja päässyt englantilaiseen laivaan kajuuttipojaksi. Lähtö merille oli tapahtunut heti. Sunderlandissa lossattiin, ja otettiin lasti Port Adelaideen Australiaan. Siellä oli ruvennut jungmanniksi saksalaiseen parkkiin "Heinrich Lichtenberg" ja saapunut Astoriaan, jonne oli päättänyt jäädä ansiolle.

Iloisena hän kertoili kuinka kotona ei luonnollisesti voitu aavistaakaan minne hän oli joutunut, sillä iän ei ollut kertaakaan kirjoittanut kotiin. Vasta monen vuoden päästä hän oli palaava äkkiarvaamatta kotiinsa rikkaana miehenä — saisivat nähdä kumpi oli ollut oikeassa, isä vai hän. Muistin sanomalehdissä lukeneeni uutisen samasta tapauksesta, ennenkuin jätin Suomen, ja kerroin hänelle että hänen luultiin hukkuneen. Vakavasti koetin saada häneen järkevämpiä mielipiteitä velvollisuuksistaan vanhempiaan kohtaan, mutta hän oli kevytmielinen, iloinen velikulta, johon ei järki pystynyt. Hänestä tuli kaikkien suosikki; kukaan ei voinut olla suopeasti kohtelematta tuota ajattelematonta, hyväluontoista poikaviikaria, joka aina oli tyytyväisellä ja iloisella tuulella, jos kuinkakin kohtalo piteli häntä kovin kourin.

Ja varmaa on että hän oli lujemmalla kuin yksikään toverinsa siitä asti kuin kotoaan läksi aina viime hetkiinsä saakka. Hän ei suoraan sanoen pystynyt mihinkään työhön. Kotonaan hänestä oli kasvatettu niin hieno herrasmiehen alku, että se oli haihtumattomasti juurtunut hänen luonteeseensa. Eikä hänellä ollut mitään periaatetta, mitään tarkoitusperää, jota varten olisi koettanut työskennellä. Ainainen haluttomuus kaikkeen työhön teki mahdottomaksi hänen menestymisensä maailmalla, sillä miehellä tarvitaan erityistä neroa ja sukkeluutta, ja suurta tahdonvoimaa, ennenkuin hän voi tulla toimeen paljaana seikkailijana.

Merellä hän oli ollut niin ahtaalla, varsinkin jungmannina ollessaan, että olisi luullut sellaisessa leikissä jo hengenkin lähtevän. Suurella ihastuksella hän siis jäi Astoriaan, jossa tapasi niin paljon suomalaisia.

Pahaksi onneksi hän saapui aikana jolloin kalastajat olivat tehneet työlakon. Eihän hänestä sentään olisi voinut kalastajaa tulla; se oli liian kovaa työtä. Mutta olisihan voinut ilmestyä hänellekin joku sievä toimi, jonkunlaisena kirjurina tahi kalojenpunnitsijana, jos kalastus olisi ollut vauhdissaan. Nyt oli kaikki liike lamassa ja satoja miehiä kuljeskeli työtönnä pitkin länsirannikkoa. Kuinka suuresti joutuikaan hän alakynteen noiden tukevien työmiesten rinnalla! Missä pieninkin mahdollisuus työnsaantiin ilmaantui, siellä ei ainakaan hänestä huolittu.

Tie nousi hänelle pystöön, kuten sanotaan. Hän katosi pariksi kuukaudeksi kansalaistensa näkyvistä, kierteli kerjäten ympäri Oregonin ja Kalifornian valtioita, kunnes vihdoin Rocklinin kaupungissa, jossa suomalaisia työskentelee kivimurtimoissa, eräs Astoriasta lähtenyt kalastaja tapasi hänet kiertämässä pitkin katuja, elävänä kylttinä, erään kenkätehtaan suuri ilmoitustaulu selässään.

Yhtä iloisena oli hän kuin ennenkin! Hauska oli nähdä maailmaa ja ansaita oma leipänsä. Palkkaa hän ei nykyisessä toimessaan saanut juuri nimeksikään, mutta eipä tarvinnut nälkääkään nähdä, kuten sitä ennen.

Lieneekö kenkätehdas pari päivää myöhemmin arvellut kylliksi ilmoittaneensa, vai valtasiko sankarimme luonteensa ikuinen levottomuus, on epätietoista, mutta vähä myöhemmin hän ilmaantui San Franciscoon. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä suurta elämänkokemusta ja olosuhteiden tuntemusta, joka tuotti kaupungin varsinaisille katupojille leivän, ja seurauksena oli että riutumaan alkanut elon liekki oli juuri sammumaisillaan kärsimysten ja puutteiden johdosta, kun muuan pelipankki huomasi hänen miellyttävät, avomieliset kasvonsa, otti hänet hoitoonsa, puki herrasmiehen vaatteisiin, ja antoi hänelle aivan erityisen viran, joka oli helposti opittu.

Hänelle annettiin iltasin suuret summat kulta- ja hopeakolikoita, joilla hän uhkamielisesti pelasi tavallisten pelaajien joukkoon sekaantuneena pankin pelipöydän ääressä. Siten innostuivat muutkin pelaajat yhä innokkaammin yrittämään, nähdessään kuinka huolettomasti tuo sievä, nuori herra voitti tahi hävisi suuria panoksia. Pelin loputtua, aamupuolella yötä, hän suoritti tilinsä pelipankin kanssa, antaen rahat takaisin, ja saaden säännöllisen päiväpalkan.

Mutta kauvanko hän malttoi pitää salaisuutensa! Kolmantena iltana jo, kun jotkut pilkallisesti virnistelivät hänen tuhmuudelleen, kun muka ei osannut oikein viisaasti pelata, hän kiivastuneena julisti että rahat eivät olleet hänen omiaan, vaan pelipankin, joten oli yhdentekevää millä tavoin ne pankille takaisin joutuivat. Hän menetti virkansa.

Pitkäksi kävisi kertoa hänen vaiheitaan seuraavien kahden kuukauden kuluessa. Hän työskenteli lehmien lypsäjänä, paimenena, puunhakkaajana ja senkin semmoisena, mutta ei viihtynyt missään, eikä hänelle juuri mitään maksettukaan, hänellä kun ei ollut taipumusta mihinkään. Vihdoin hän ilmestyi suurelle suomalaiselle kivihiilikaivantopaikalle Washingtonissa, laihana, nääntyneenä, rääsyisenä ja kerrankin ilmeisesti toivottomana.

Säälien hänet otettiin yhteisesti hoidettavaksi.

Kukin avusti häntä paraan kykynsä mukaan; mikä toi paidan, mikä osti kengät, ja asunto ja ruoka oli velaksi, kunnes hänelle saataisiin sovelias työ.

Miesten keskuudessa tuumailtiin hänestä paljonkin. Yleisenä mielipiteenä oli että hänestä saattoi vielä olla toivoa; olihan hänessä jonkunlaista sitkeyttä, koska oli hengissä suoriutunut kokemuksistaan, mutta vaikeaa oli saada häntä oikeaan alkuun. Työpaikkoja kyllä oli kaivannossa, mutta paasi (työnjohtaja) hänet piankin erottaisi, nähdessään kuinka kehnosti työ kävisi.

Onneksi, tahi onnettomuudeksi, sattui paikkakunnalle saapumaan Takku-Erkki, vanha kaivantomies, joka vuosikausia oli ennenkin ollut siellä työssä. Hän otti urakalla tehdäkseen työtä eräässä "pitissä" (aukossa) neljännessä pilarissa, sillä tottuneet urakkamiehet aina ansaitsevat paremmin kuin päiväpalkalla olevat, saaden 120:kin dollaria kuussa. Hänelle ehdotettiin "nuorta herraa" työtoveriksi, sillä kussakin pitissä täytyy olla vähintäinkin kaksi miestä, toistensa apuna.

"Jospa nyt koetan hänet ottaa", tuumasi Erkki hyväluontoisesti. "Pystyneehän toki poraa pitelemään ja kärryihin luomaan, ja kaiketi se aikoinaan saattaa hakata kivihiiltäkin irti pikallaan (kuokallaan)."

Riemu valtasi nuoren herran; nyt oli taas kaikki hyvin. Mielissään olivat kaikki muutkin; oli kuin olisi raskas taakka pudonnut jokaisen hartioilta.

Erkin uusi toveri työskenteli mitä mallikelpoisimmalla innolla, hyvät, vakavat päätökset mielessä. Nyt hän oli vaan koettava saada kokoon matkarahat, jotta pääsisi takaisin kotiinsa, vaikka köyhänäkin. Ei hän ollut luotu maailmaa vaeltamaan, tuumaili hän, ja sai siinä mielipiteessä hyvänsävyistä tukea jokaiselta.

Tuolla maan alla kaivettaessa tehdään varovaista työtä. Eteenpäin tietä louhittaessa mustaan kivihiiliseinään, asetetaan määrättyjen välimatkojen päähän seipäitä lattian ja katon väliin, jotta koko maakerros ei luhistuisi työmiesten niskaan. Noilla seipäillä on uskomaton vastustusvoima, lukuisuutensa tähden; sitäpaitsi jätetään paikka paikoin paksuja kivihiilipylväitä louhimatta, seipäiden tueksi.

Mutta Erkin tarkka silmä keksi että seipäät hänen pitissään olivat alkaneet notkua ja taipua, ja toisinaan kuului heikkoa ritisemistä. Hän kutsui paasinkin tutkimaan asiaa.

Tuumailtiin ja arveltiin, ja selväähän se oli, että pitti oli pian sortuva kokoon. Mutta sääli oli heittää niin pian noin hyvää aukkoa sikseen, arveli paasi, ja samaa mieltä oli Erkkikin; helppo oli siitä murtaa kivihiiliä runsaissa määrin, ja mitä sanoisivat isännät, jos katto ei sortuisikaan moneen päivään, vaan työt keskeytettäisiin…

Ainakin kaksi päivää sai vaaratta vielä tehdä työtä — niin tukeva oli vielä katto. Mutta onnettomuus tapahtui jo ensimäisellä vuorolla toisena päivänä.

"Ei sitä voinut ihmisjärjellä niin äkilliseksi aavistaa", selitteli Erkki ehtoopäivällä kyynelsilmin toisille. "Kovin se oli surkea tapaus. Poika parka juuri pisteli pitin perältä kärryihin, ja minä siinä sivulla, lähellä suuta, tasottelin pikallani vanhoja jälkiä. Ja niin se räiskähti alas yhdellä kertaa… tomua ja soraa löi suun ja silmät täyteen… pikankin sieppasi kädestäni muran joukkoon niin rajusti että käsivarteni nyrjähti… hyppäsin tasanteelle, ja kun sain raotetuksi silmiäni, musta seinä oli pittini kohdalla. Saaneeko poika rukkaa enää kaivamallakaan ylös… se tuli alas maanpintaa myöten… täytti joka paikan."

Synkkä alakuloisuus vallitsi jokaisen mielessä. Tuntui siltä, että ennemmin olisi saanut mennä kuka tahansa muu kuin tuo hyväluontoinen pikku hulivili, jota kaikki olivat paraansa mukaan hoidelleet.

Viikon kesti kaivaa häntä ylös. Aivan oli muodottomaksi mäskiksi runneltunut. Hautajaisten perästä sepitettiin yhteinen kirje pojan äidille — Aatu, joka oli sihteerinä, nimenomaan huomautti että kirje oli osoitettava äidille, eikä isälle, "sillä erilainen se aina on äidin sydän" — ja suurella vaivalla se saatiin seuraavaan muotoon:

"Saamm surel surull nällä harvoil rateil tietä anta että teirän boika jäi keevin al numer neljäss bappi Seatlest oli siunamasa rumihin ko ylös saatii berintöö ei jättäny minkäälaist ja kelpo boika oli ja huolt olis bitett, mut paasi tahros työn tehtäväks siivo se ain oli ja meinas kotihi tulla jouluks ny on baremassaki koris nöyrimmälä kunnioituksel

paarnarit."

Lienevätkö siitä vanhemmat paljo selkoa saaneet.

Mendocinon Jussi.

Palasin eräänä ehtoopäivänä kello viiden tienoissa virralta. Työ raittiissa ilmassa oli herättänyt suuren ruokahalun, ja minä kävin ensi työkseni suuren pöydän ääreen, jolla kaikenlaisia ruokia aina oli valmiina ympäri vuorokautta, sillä talon 42 asukasta, jotka siten olivat Taivassalon komppanian nimellä perustaneet yhteisen talouden kuten muinoin Jukolan veljekset, olivat työssä kuka kulloinkin ja aterioitsivat milloin aikaa oli. Ensi nälkäni asetuttua minä vasta ennätin vilkasemaan pitkän pöydän toiseen päähän, ja siellä huomasin jonkun uuden tulokkaan istumassa.

"Pistele menemään vaan, nuori mies!" kehoitti vieras isällisellä äänellä, nähdessään että pysäytin syöntini häntä silmäilläkseni. "Kyllä Taivassalon pöydällä tavaraa on niinkuin ennenkin!"

Arvasin että tulija oli joku komppaniamme vanha jäsen edellisiltä vuosilta. Varsinainen kalastuskausi oli alkava vasta muutaman päivän päästä, ja tulijalla siis täytyi olla valmis verkko viime vuoden jäliltä, koska ei ollut ennemmin saapunut sitä kutomaan Taivassalon suuressa tuvassa, jossa parikymmentä käpyä oli jo kaksi kuukautta ahkerasti heilunut yhdeksäntuumaisia silmuja pistelemässä.

Jatkoin syöntiäni, ja vieras alotti hetken päästä:

"En malttanut enää jäädä punapuumetsään, kun alkoi kevät tulemaan. Ei ole ansiot sielläkään entisellään, ja luonto se aina vie vesille. Kaksikymmentäkolme vuotta kun kiertelee pitkän veden reisuilla, niin se tulee miehen toiseksi luonnoksi, vai mitäs arvelet, nuori mies?"

"Kyllähän se jo siinä ajassa tulee", vastasin minä.

"Niin sitä minäkin. Kahdeksatta vuotta olen jo koitellut Astorian brekersejä (hyökyjä), ja sen minä sanon että niissä sitä vasta oikeaa merimiestä tarvitaan. Erittäin se on isossa rautalaivassa ja erittäin purjeveneessä… Mutta harva se brekersien lähelle uskaltaa mennäkään… virralla vaan pysyvät."

"En ainakaan minä ole vielä suussa asti käynyt", arvelin minä. "Onhan virrallakin tilaa."

"Mutta suussa on kalat ensimäiseksi, ennenkuin ylemmä nousevat, ja ensimäinen mies saa paraan saaliin, jos osaa niin olla, että brekersit eivät häntä mukaansa vie. Tässäkin viime vuonna kun heitimme yht'aikaa teekun (italialaisen) kanssa kilpaa, niin eipäs teeku äkännytkään ruveta nostamaan kellopoijun kohdalta, ennenkuin minulla oli verkko jo puoleksi veneessä… Rupesi sekin sitte, mutta virta vei sen jo niin likelle brekersejä, että se alkoi arvella: katkasenko ma verkon vai yritänkö saada kaiken sisään? Minulla oli verkko veneessä ja käänsin aikanaan, mut teeku ei ennättänyt katkaista eikä nostaa ylös, ennenkuin meni brekersiin. Kolmasti kierähti vene ympäri ja sitte räiskähti hietakariin kappaleiksi."

"Ja sinne jäi teeku ja teekun soutaja", sanoin luonnolliseksi lopuksi, sillä brekersit olivat minulle maineeltaan jo hyvin tutut.

"Niin jäivät; kylkiluut vaan törröttivät hietasärkkään kaivautuneina pystössä. Ja sinne jäät sinäkin, nuori mies, jos et syö kahta vankemmin kuin ennen, sillä ei noilla käsivarsilla venettä brekersien luona käännetä."

"Missä päin Kaliforniassa te punapuumetsissä olitte?" kysyin minä, saadakseni puheenaineen siirtymään pois persoonallisuuksista.

"Mendocino kauntissa. Siellä niitä on honkia vähän erilaisia kuin muualla maailmassa."

"Onhan ne tavattomia jättiläisiä. Kuinka niitä voi sahatakaan, kun ovat kaksikymmentäkin jalkaa, ja enemmänkin, paksut?"

"Sahata?" kummasteli vieras, remahtaen isoon nauruun. "Ei niitä suurempia voi sahata. Poralla lävistetään joka puolelta reikiä täyteen siltä kohdalta, jolta kaatumaan tahdotaan. Dynamiittia reikiin ja laukaistaan."

"On kai se aika rymäys, kun sellainen kaatuu?"

"On, mutta ei se helposti kaadukaan. Dynamiitilla kun se katkaistaan poikki, se vasta putoaa kannolleen. Kiiloilla sitte toiselta puolen väännetään se nurin, ja niin pitkiäkin ovat, että kun latva aamulla alkaa kallistua, niin ehtoopäivällä vasta maahan asti pääsee. Se siitä on hyvä ettei mies voi koskaan joutua alle, kun on aikaa varoa."

Katsahdin vieraan totisiin ja vilpittömiin kasvoihin. Tuo leveä, parrakas naama ilmaisi mitä juhlallisinta vakavuutta.

"Hei, johan se Seilari-Jussikin on täällä! Terve mieheen!" hoilasi
Porin Oskari, joka usean muun kera astui sisään.

"Terveiks vaan!" sanoi Jussi. "Terveisiä punapuumetsästä."

"No joko sinne on rautatie saatu valmiiksi, jota viime syksynä mitattiin, juuri kun sieltä läksin?" kysyi Purran Jukka.

"Valmis on; jo sinne junalla pääsee, ei tarvitse jalkasin tallustaa. Mutta en minä enää toisten sellaista kyytiä haluaisi, kuin tänne tullessani sain."

"No mikäs siinä oli?" kysyivät toiset, iskien silmää keskenään. He tunsivat Mendocinon Jussin, miehen, joka useammin "ajoi isolla hevosella" kuin kukaan jonka missään maailman ääressä olen tavannut tahi edes kuulopuheelta tullut tuntemaan.

"No, minä päätin 'jumpata' Mendocinosta Portlandiin, kun tapanani ei ole koskaan maksaa kyytirahaa rikkaille rautatie-yhtiöille. Pistäysin sen vuoksi tavarajunaan veturin takapäähän kivihiilisäiliöön. Junassa oli 40 ruutivaunua, jotka oli lastattu Nelsonvillen tehtaalla. Tultiin Mendocinon ensimäiseen kolmen mailin pituiseen tunneliin, ja siellä kävi kummallisesti. Veturista lähtenyt kipuna osui jostakin raosta yhteen ruutivaunuun sisälle, ja koko juna räjähti niinkuin ainakin ruuti pyssynpiipussa, sillä tunnelihan oli aivan kuin jättiläiskanuunan piippu, jossa ruutijuna oli latinkina. Voi totta tosiaan sitä vauhtia millä me lensimme ulos tunnelista! Juna meni tuhansiksi säpäleiksi ja veturista pyörät pois alta, ja sittekös mentiin eteenpäin niin että asemilla ihmiset kaatuivat nurin vauhtimme synnyttämästä tuulesta, mutta eivät nähneet veturiamme lainkaan, kun se suhkasi ohitse. Kahdessa minuutissa tulimme viisisataa kolmetoista mailia, ennenkuin vauhti herkesi! Pääni oli niin pyörällä, että en puoleen päivään tiennyt mistään mitään, ja lämmittäjä ja koneenkäyttäjä vietiin suoraa päätä hulluinhuoneeseen. Järki haihtui! Veturin piippu oli singonnut taivaaseen asti."

"Tokkopa sentään niin korkealle!" sanoi vanha Alekki, joka oli pessimisti, eikä koskaan tahtonut olla osoittamatta jyrkkää halveksimistaan Jussin juttuja kohtaan.

"Tottapa se nousi, koska sitte viikolla putosi alas ja oli raapassut itseensä sinistä väriä taivaan laesta!" ärjäsi Jussi kiivaasti.

"Hurraa!" hoilasivat toiset. Jussi oli ilmeisesti voitolla. Hän pyyhkäsi tyytyväisesti viiksiään ja mutisi:

"Kyllä minä sen tiedän, kun itse olin paikalla. Tämän naarmun otsaani sain juuri silloin. Mutta kun ei missään kulje, muuta kuin vanhoja verkonrisoja paikkaa niin —"

Loppuletkaus Alekille jäi minulta kuulematta, sillä miehiä alkoi runsaasti palata töistään, suurella hälinällä rynnäten kyynärän korkuisen kahvipannun ja pöydällä olevien paistien kimppuun.

Paljo puheli vielä Jussi illan kuluessa. Ei kestänyt kauvan ennenkuin omien johtopäätösteni ja toverieni kertomusten nojalla tulin perinpohjin tuntemaan tuon omituisen tyypin. Jussi ei nimittäin milloinkaan puhunut muuta kuin valetta. Oli puhe mistä tahansa, hänellä oli aina ollut joku merkillinen kokemus samanlaisessa asiassa. Mutta omituisinta oli se, että häntä ei oikeastaan niin sanoakseni moraalisesti voinut pitää valehtelijana. Kaikki, mitä hän kertoi, tapahtui niin totisella ja vakuuttavalla tavalla, että vihdoin täytyi ehdottomasti päättää, että hän ei itse tiennyt valehtelevansa. Hänellä vaan oli niin vilkas, monipuolinen ja elävä mielikuvitus, että hänen aivoissaan itsestään syntyi kaikenlaisia tapahtumia, jotka hetkisen hautounnuttuaan muuttuivat hänen mielessään selväksi todellisuudeksi, jonka hän olisi sielunsa autuuden kautta voinut valallansa vahvistaa. Sentähden katkeroitti Jussia suuresti, milloin tahansa hän huomasi kuuntelijain kasvoilla salaisen hymyilyn tahi silmäniskun. Silloin hän joutui haltioihinsa, takoi nyrkkiä pöytään, kirosi karkeasti loukkaantuneessa tunnossaan ja oli synkällä tuulella, kunnes puhe kääntyi toiselle tolalle, jolloin häneltä heti taas saatiin kuulla uusi "kokemus". Olipa hän kerran vähällä kuristaa Pakkalan Janin, nähdessään tämän hapuilevan sormillaan tyhjää ilmaa, merkiksi "kouraantuntuvasta" valeesta. Muuten hän oli kerrassaan kelpo toveri, jonka tunnustuksen toivon lauhduttavan hänen mieltään, jos nämä rivit hänen silmäinsä eteen joutuvat.

Mendocinon Jussin juttuja kuuntelin aina hyvin mielelläni, pitäen niitä hauskana ajankuluna niinä päivinä alkaneen pitkällisen työlakon aikana, ja oivallisena tilaisuutena päästä perinpohjin tutustumaan kaikkiin aloihin, joilla vanhan, rotevan merikarhun aatokset työskentelivät ja rakentelivat tuulentupia.

Naisista hän puheli usein. "Kerrankin Bostonissa", haastoi hän, "kun otin ulosmaksun norviskuusista (Nova Scotiasta kotoisin olevasta laivasta), minä menin siihen samaan puotiin, josta presidenttikin tilaa juhlavaatteensa — kaksikymmentäkertainen rakennus, alakerrassa silkit, sitte sametit ja niin aina ylöspäin kissansilmäripsiturkkeihin asti, jotka ovat ylimmässä kerrassa — menin sinne ja ostin oikean herraspuvun. Sivuhuoneessa vaihdoin ne ylleni, heitin sinne vanhat rääsyt, ajatin partani, uudet kengät oli jo lähteissäni kainalossa, ja pian olin kuin täydessä muntierinkissa oleva kreivi ainakin. Vuokrasin uhkeat vaunut, kaksi palkinnonsaanutta oritta edessä — toisella oli otsatukassa iso kultaraha, kun oli maailman paras juoksija — ja läksin puistoon ajelemaan. Eipä aikaakaan, tuli vastaan mitä ihanin ylhäinen neiti, ja miten sattuivatkaan vaunujen pyörät osumaan toisiinsa. Neidon vaunut särkyivät ja minä tarjouduin vaunuillani ajamaan hänet kotiin. Niin tehtiin, ja meistä tuli niin rakkaat ystävät ettei eroakaan tahtonut tulla. Kaksi viikkoa asuin hänen kotonaan; kovasti tahtoivat minua vävykseen tytön vanhemmat — isä oli ylioikeuden tuomari — ja tyttö lankesi pyörtyneenä lattialle, kun läksin pois. Mutta miehen luonto vetää merille; ei sille mitään voi… Monesti olen jälkeenpäin aatellut…"

Hyvin koomilliselta tuntui silloin katsella kertojan supisuomalaisia kasvoja, jotka olivat mitä karkeinta ja leveäpiirteisintä mallia, noita sierottuneita karhunkäpäliä ja vankkoja jättiläishartioita. Päähenkilöt hänen lemmenseikkailuissaan olivat aina mitä soreavartaloisimpia simasuita keijukaisia, jotka hulluuteen asti rakastivat häntä.

Jussi oli enimmän osan ikäänsä palvellut vieraskielisillä, varsinkin englantilaisilla laivoilla. Niillä usein joutuu muukalainen ahtaalle, jos hänellä ei ole useampia samaan kansallisuuteen kuuluvia tovereita. Aina häntä sorretaan ja ahdistellaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Sitä oli Jussikin saanut kokea, ja hänen kertomuksensa meriltä antoivat hyvin elävän kuvauksen siitä, mitä hän monena katkeran yksinäisyyden hetkenä, ruorissa tahi tähystäjänä ollessaan, oli nyrkit puristettuina mielessään ajatellut tehdä, ja mikä sitte luonnollisesti oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi.

"Kapteeni Hoil oli sentään mies paikallaan", kertoili hän. "Ei sitä ensin olisi uskonut, mutta sitte minä vasta miehen opinkin tuntemaan, kun olin jo kaksi kuukautta ollut laivalla. Me seilattiin Bristolista rautalastilla Honoluulaan. Minä otin hyyryn ensimäisenä matruusina, mutta kun myrsky repi Piskajassa kaikki seilit mersua myöten, minä rupesin puosmannin apuna seiliä neulomaan. Ja niin ihastui kapteeni neulomiseeni, että pisti minut pysyväisesti sikavahtiin: seiliä vaan sain neuloa päiväkaudet ja nukkua yöni rauhassa. Ja itse aina piirustin seilit; kapteeni antoi sen kaiken haltuuni, kun ei itse osannut lähimainkaan piirtää niinkuin minä. Sekös vasta sapetti puosmannia ja miehiä, kun minulle niin helpot päivät tuli; miehet vaan saivat aina mastoissa rehkiä, kun oli moniviikkoinen myrsky. Puosmanni oli niin h—tin iso punapartainen tanskalainen, etten ikipäivinä ole niin isoa miestä nähnyt. Se keitti kokoon jos jonkinlaisia juonia yksissä tuumin miesten kanssa minua vastaan: milloin kaasivat pytsyllisen kylmää vettä koijaani, kun nukuin, milloin neuloivat housunlahkeeni umpeen, kun tultiin ylös purraamaan, ja sen semmoista. Ruuan jaossa sain aina laihimman palan, paitsi kun itse olin vuoroni jälkeen jakajana. Niitä oli kaksikymmentäkahdeksan yhtä vastaan; en niiltä sen kallittavilta saanut vähääkään rauhaa. Kapteeni ja styyrmanni eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan, jos kuinka selittelin. Kyllä kiehui vereni, mutta ei auttanut mikään vastustus — olisivat ihan tappaneet. Ja niin olikin vähällä käydä. Olimme puosmannin kera kahden kesken aivan äänettöminä neuloskelleet välikannella päivät päästään nelisen viikkoa; kerran sitte ehtoopäivällä haettiin puosmannikin kannelle seiliä kiinnitekemään hirveässä myrskyssä. Kun sitte minä nousin iltahämärissä ylös, koijaani aikoen mennä, nousi juuri hirmuinen aalto, ja samassa hyökkäsi puosmanni niskaani ja heitti minut nurin kannelle. Aalto tietysti paiskasi minut mereen, kun ei ollut mistä kiinni pitää. Mutta hukkaan meni puosmannin yritys: toinen vielä tavattomampi aalto löi koko laivan ylitseni, jotta pääsin luuvarttiin (tuulen yläpuolelle), ja kolmas aalto heitti minut takaisin laivaan. Vantteihin kävin kiinni ja sieltä hyppäsin isolle luukulle. Menin koijaani likomärkänä nukkumaan ja tuumasin: nyt ei enää auta armot; tulkoon mitä tuli, mutta kyllä nyt hänet muokkaan!

"Aamulla taas menin välikannelle. Puosmanni oli jo saapunut sinne hytistään, ja kalpeni nenän nippua myöten, kun näki minut hengissä. Ärjäsin kuin jalopeura, tartuin miestä kaulukseen ja paiskasin hänet vastustamattomalla vimmalla pitkin pituuttaan makaamaan isonseilin päälle, jota olimme paikkailleet, niin että se oli välikannella levällään. Niinkuin salama kietasin ison seilin hänen ympärilleen monin kerroin, ja vetelin reunat seililangalla kiinni, niin että hän makasi säkissään liikahtamattomana kuin hiiri. Pistin sitte tupakaksi ja kävin keularuumasta ison hirrenpätkän, jolla taoin puosmannin litteäksi kuin tupakkapurun. Ei jäänyt pienintäkään luuta eheäksi. Sieppasin säkin ja heitin kajuutin ovesta sisälle. 'Siinä on puosmanni!' kiljasin kapteenille. 'Saamarin poika!' sanoi kapteeni; 'saat kymmenen shillinkiä kuussa lisää, kun tapoit sen miehen; se aina minua suututti!' Ja miehet pelkäsivät minua kuin paholaista; hyvä rauha tuli laivaan. Kelpo kapteeni se oli, ja meistä tuli ystävykset; viisi vuotta olin hänellä sitte puosmannina…"

Iso kirja tulisi Mendocinon Jussin elämänvaiheista, jos niistä vaan pienenkin osan yrittäisi kertoa. Hän oli muuten taitava kalastaja, ja täynnä merkillisiä keksintöjä, joiden käytännöllisyys hänelle aina oli täysi totuus. Hän rakenteli ikiliikkujaa, uppoamatonta venettä, vedenalaista alusta y.m.s., jotka kuuluvat johonkin toiseen kertomukseen. Tämä monipuolinen mies on vieläkin joka vuosi Taivassalon komppaniassa kalastamassa.

Kallisen Oskarin vaimo.

"Se on totinen sana", virkkoi vanha Karvonen, saappaansa kärellä työntäen syrjään pirskahtaneita risuja nuotioon, "että minä vielä sen Kallisen oikein miehen kädestä pehmitän."

"Osta rauhantuomarilta viiden dollarin laisinki (lupakirja), niin saat kolmasti läjäyttää miestä korvalle ilman mitään jälkirettelöitä", neuvoi Lehti-Jussi.

"Onkos sellaista asetusta?" kysäsi Karvonen epäilevästi.

"Onpa tietenkin. Viisi dollaria maksat paperista, niin sinulla on laki ja oikeus takanasi: saat iskeä ketä tahansa ilman mitään edesvastausta."

En ollut kuullut Karvosen, ja Lehti-Jussin puhelun alkua, ollen keskustelussa Ruuskan Matin kera siilainien (merileijonain) elämäntavoista. Viimeiset lauseet sattuivat olemaan siksi äänekkäitä, että kohotin pääni sammaleisen lahopuun pinnalle, jonka kaatuneen rungon juurella makasin, ja aloin seurata heidän tuumailujaan.

"Sellainen kelvoton nahjus ei ansaitsisi muuta kuin hirsipuun, ennenkuin ennättää vielä lisää ihmisiä saada onnettomuuteen", virkkoi Karvonen suurella mielenkarvaudella. "Onkin oikein ihme ja kumma, kuinka se aina tuntuu sellaiselta hyvänsävyiseltä mieheltä jokaisen mielestä, ettei siihen kukaan viitsisi kajota, vaikka tietääkin kuinka paljo sillä miehellä on omallatunnollaan ikuisen saamattomuutensa takia. Ei se vielä koskaan ole elänyt muuten kuin toisten niskoilla, tuottaen kaikenlaista vahinkoa auttajilleen. Kuinka monta kertaa se mies onkaan autettu jaloilleen, ja aina se kaiken menettää! Vanhassa maassa se köyhdytti koko kototalonsa, ja täällä se on jo monesti ollut ihan nälkään kuolemassa, eikä vaan ole pystynyt minkäänlaista toimeentuloa keksimään. Kolmasti on hänelle jo miehissä hankittu verkko, ja aina se osaa sen virralla hävittää. Osaa sekin oikealla ajalla… viime kerrallakin oli paraan osan kalastuskautta verkotta, ja kun menimme känärin (keittimön) isännälle hänen puolestaan takuuseen, niin heti ensimäisenä yönä tuli semmoinen orkaani, että Oskari menetti sekä verkon että Kuivalan Heikin veneen, jonka oli sattumalta saanut itselleen lainaksi rukoilluksi, kun Heikki Nälkälahdessa peukalonsa ankkuriköyden rakoon musersi! Mutta itse se pysyy veden päällä niinkuin korkki… mikä pentele sen aina ehjin nahoin maalle noutaneekin!"

"Sillä rahjulla on huono onnikin", tuumasi Lehti-Jussi, miettivästi tirkistäen nuotioon. "Ei sen kaikki vastoinkäymiset saamattomuudesta tule."

"Saamattomuudesta, eikä mistään muusta!" kiivaili Karvonen. "Jos se olisi toimeliaampi, ja yrittäisi niinkuin mies, niin sillä olisikin toisinaan varaa menettää milloin verkko, milloin mitäkin, heti joutumatta puille paljaille. Saamattomuus on sen miehen luonto. Kyllähän minä uskon, että se rakasti vaimoaankin, mutta kurjuuteenpa vaan saattoi senkin, eikä voinut saada itseään miehen lailla työhön, vaikka toinen riutui ja kuihtui kuolemaansa asti. Ja kyllä se oli kerrassaan surkea loppu tyttö paralle! Voi raukkaa, kuinka oli kaunis ja iloinen Clatskaniessa ollessaan! Herttaisempaa tyttöä harvoin tapaa, ja senkin vaan sai semmoinen roikale mielistellyksi! Kyllä minä annan hänelle kuumat terveiset, kun ensi kerran tapaan!"

"Kuka tyttö se Clatskaniesta oli?" kysäsin minä säpsähtäen, sillä olin muutama kuukausi takaperin käynyt tuossa lähellä olevassa pikku kaupungissa ja tiesin siellä olevan vaan pari suomalaista perhettä.

"Se oli norjalainen", vastasi Lehti-Jussi. "En minä sen nimeäkään muista. Tytöllä oli vaan äiti elossa, ja se kyllä oli kovasti vastaan, kun Oskari kosi."

"Eihän se vaan ollut se sama Rontti-Oskari, joka asui skaussa (lautalla) tuolla niemen käressä?" kysyin hämmästyneenä.

"Niin, Rontti-Oskariksihan ne sitä myös kutsuivat."

"Vai on vaimo kuollut! Millä tavalla se kävi?"

"Se kävi vaan sillä tavalla", sanoi ukko Karvonen synkeästi, "että se kitui yhä enemmän, ja juuri kun me saimme toimitetuksi Oskarille vähän työansiota virralla, vaimon äidin piti yöllä pistäytyä kylään apua hakemaan, kun tuli äkillinen tarvis, eikä päästykään lähtemään ennenkuin aamulla, sillä kova orkaani nosti tulvaveden niin korkealle, eikä ollut saatavana muita kuin pikku ruuhia. Sill'aikaa se kuoli kylmään huoneeseensa ja lapsi samoin! Yksinään oli raukka saanut taistella tuskineen."

Mieleni kävi kovin rauhattomaksi. Olin usein ajatellut tuota vaimoa, joka nyt oli saanut niin surkean lopun äidiksi tullessaan. Nousin seisaalleni ja astuin saniaispensaikon läpi majesteetillisen Columbian rantaan, jonka hiljaisesti läikkyville laineille kuu loi hopeaisen hohteensa. Mietiskellen katselin pitkin veden pintaa ja ajattelin Kallisen Oskaria, joka ei ollut pystynyt hankkimaan elantoaan noista kalarikkaista vesistä, vaan oli syössyt nuoren, iloisen muukalaistytön mitä suurimpaan kurjuuteen ja surkeimpaan loppuun. Kuinkahan ankara isku tämä olikaan vaimon äidille? Olin maaliskuussa käynyt Mäkelän neitoparin kera Oskarin mökissä, joka oli rakennettu lautalle virran rantaan erääseen niemenkärkeen. Vaimo makasi vuoteessa sairaana jo neljättä kuukautta. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja vielä hyvin miellyttävän näköinen. Vuoteen ääressä istui hänen äitinsä, kärsivällisen näköinen, hiljainen rouvas-ihminen, joka varmaankin oli nähnyt hyviäkin päiviä — sen ilmaisi hänen vaatepartensa, ryhtinsä ja käytöksensä. Nuorta vaimoa vaivasi joku sisällinen tauti, eikä ollut varoja hakea lääkäriä kymmenien penikulmien takaa tänne "vesikontrille", joksi tuota omituista deltaa Columbian varrella nimitettiin. Avuliaat naapurit antoivat kaikenlaisia kotilääkkeitä ja ruuan apua, ja sellaisella asialla olivat nyt Mäkelän neitosetkin. Oskari ei ollut kotosalla.

Puhuttelin sairasta norjaksi, hänen suureksi ilokseen, sillä hänen miehensä ei osannut sanaakaan norjaa, eikä paljon englanninkieltäkään. Sitä eriskummallisemmalta oli minusta jo silloin tuntunut tuo avioliitto. Tuo laiska vetelys, jonka ulkomuoto ei ollut erittäin komea jos ei huonokaan, oli ollut niin köyhäkin, että piti kylästä hakea rahat lainaksi vihkimäkirjan lunastamiseksi. Heti alusta asti oli avioelämä ollut onnetonta. Vaimon äiti oli täytynyt kutsua hoitamaan tytärtään, jonka oli loukatussa ylpeydessään hyljännyt; sairasvuoteen luo hänet oli kutsuttu, ja äidinrakkaus sai hänet alentumaan vihaamansa vävyn mökissä asujaksi. Yksinään he enimmäkseen istuivat, äiti ja tytär, itsekseen kuiskaillen ja itkeskellen, muistellen aikoja Norjassa ja entisiä onnen päiviä, Oskarin kuljeskellessa milloin missäkin, antaen kotiväkensä tulla toimeen ihmisten armoilla miten paraiten taisivat. Oli miehissä koetettu auttaa Kallista jaloilleen, mutta aina hän vaan lankesi, vetäen auttajat mukanaan. Jos tarjottiin jotakin rauhallista työtä maissa, renkinä, puunhakkaajana tahi muuna sellaisena, hän ei ollut mitenkään saanut itseään viihtymään työssä joka oli "aivan vasten hänen luontoaan". Turhaa oli ollut vedota hänen kunniantuntoonsa; hän myönsi vikansa, teki hyviä päätöksiä, mutta ei voinut pysyä niissä.

Kotonaan hänellä kyllä sentään ei ollut riitoja; anoppi kohteli häntä jyrkällä, mutta äänettömällä vihalla ja halveksumisella, ja vaimo oli mitä anteeksiantavaisin kummastuttavassa rakkaudessaan miestään kohtaan. Mutta kuitenkin oli Oskari vaimonsa katseessa aina huomaavinaan niin haikean ja kaihomielisen ilmeen että se ehdottomasti ajoi hänet ulos.

Juuri tehdessämme lähtöä mökistä, Oskari saapui kotiin. Hän oli pitkä, hoikanpuoleinen, vaaleaviiksinen mies, jolla oli levottomat silmät ja raskas, veltto käynti. Arasti hän kysäsi vaimoltaan kuinka tämä jaksoi, ja sanoi arvelevansa paraaksi lähteä toiselle puolelle virtaa työn etsintään jo samana iltana. Ja hän läksi samalla kertaa kuin mekin.

Ajattelin vaimo paran tunteita, kun hän yksinään taisteli tuskissaan pauhaavan tulvaveden piirittämässä mökissä, turhaan odottaen apua, jota hänen äitinsä oli henkensä uhalla lähtenyt etsimään ja jota ei parhaimmallakaan tahdolla sitte kyennyt kuoleman kielissä olevalle tyttärelleen tuomaan. Kova lie ollut kamppailu, ennenkuin hänet aamulla löydettiin valkeana vainajana vuoteeltaan, orpona syntyneen lapsen kylmettynyt ruumis vieressään…

Hukkaan mennyt elämä.

Aurinko alkoi suurena tulipunaisena pallona lähestyä taivaanrantaa, venyttäen varjoni kauvas taakseni aavikolle. Astelin väsyneenä pitkin Northern Pacific rautatietä suoraan länttä kohti. Lähin rautatieasema, Centralia, häämötti jo edessäni, mutta olin jo sen verran tottunut silmilläni mittailemaan etäisyyksiä aavikolla, että tiesin vielä saavani marssia vähintäinkin puolitoista tuntia, ennenkuin olisin määräpaikassani, jossa olin päättänyt olla yötä.

Ja saapuessani asemalle olikin jo jokseenkin hämärä. Asemasillan reunalla istui rääsyinen vanhus, vaappuen ja heiluen, nähtävästi päissään, jalat roikkuen alas sillalta radalle päin. Hän oli ainoa elollinen olento näkyvissä.

"Have you got a match, please?" kysäsin, sillä tulitikkuni olivat loppuneet, eikä aavikolla ole hauska viettää yötä tulitikuitta, tupakannälästä puhumattakaan. Nuotion ääressä sitävastoin on huoleton oleskella, sillä sudet, pantterit ja muut naapurit eivät silloin tule nukkujaa häiritsemään. Jos sitte aamulla herätessään huomaakin takinliepeensä tai kenkänsä palaneen ja löytää pari kolme tarantulaa ja skorpioonia vaatteistaan, niin se kuuluu noihin välttämättömiin pikku epämukavuuksiin, jotka luovat aavikkoelämälle omituisen jännityksensä. Ne, omituista kyllä, harvoin purevat, vaikka toisinaan kuuleekin miehistä, joita tarantulat ovat pureskelleet täyteen paiseita kuin Latsarus.

Mies ei tuntunut kuulevan. Astuessani vielä lähemmä, huomasin hänen hyvin syvissä, humalaisissa aatoksissa hyräilevän tuskin kuuluvalla hyminällä, huulet yhteen puristettuina, jotakin laulunpätkää, katse tylsästi kiintyneenä radan vieressä olevaan kivihiilituhkakekoon. Tartuin häntä käsivarteen ja uudistin kysymykseni.

"I pelieve so", oli vastaus, ja katsahtamattakaan minuun hän alkoi kömpelösti kopeloida takkinsa rikkinäisen vuorin repaleiden joukkoon hautautunutta povitaskua.

Vastauksen ehdottomasti suomalainen, virheellinen sointu sai minun heti kysymään suomeksi:

"Oletko suomalainen?"

"Oh yes", myönsi vanhus ja kömpi heti jaloilleen. "Minä on Finnish seilor."

"Mistä päin matka?" jatkoin minä.

"Portlandista. Karkasin Isabellasta; huono ruoka. Tulimme Sta
Monicasta, mutta se oli minun viimeinen matkani pitkän veden laivoissa.
Nyt menen kustin (rannikon) laivoihin."

Mies puhui mitä sotkuisinta suomen ja englanninkielen mongerrusta, jonka jäljittelemisellä en kuitenkaan tahdo lukijaa vaivata.

"Vai Portlandista!" huudahdin minä, mielissäni siitä että taas kerran pitkästä aikaa tapasin maanmiehen ja vielä merimiehen. "Siellä minäkin karkasin. Seattleenko aijot?"

"Sinne. Lieneekö siellä nykyään tshanssia (tilaisuutta työhön pääsyyn)?"

"Läksin sieltä juuri toissapäivänä, ja silloin ainakin näkyi siellä olevan kosolti kustareita (rannikkolaivoja)."

"Minun täytyy heittää pitkät vedet; alkaa olla ruumis niin raihnaana.
Kustareissa sitä vielä tulee toimeen."

Säälien katselin äijän kumaraa vartaloa; hän oli jo aivan elähtänyt ja vaivainen; kummastelin että hän oli vielä kelvannut laivoihin. Hän oli sill'aikaa saanut taskunsa pohjalta kaivetuksi pari irtonaista tulitikkua ja ojensi ne minulle.

"Etkö lähde yksissä tuumin nuotiolle?" kysyin minä.

"Samapa tuo. Tässä se on yö vietettävä, eikä ole heinälatoakaan lähettyvillä."

Oli jo tullut niin pimeä, ettei voinut erottaa lähimpiäkään esineitä; hämärän aika lännessä on kovin lyhyt. Aseman luona olevasta kevättulvan synnyttämästä lammikosta nousi paksua myrkyllistä huurua, ja suuret vehreät sammakot kirkuivat niin vimmatusti että korvia huumasi. Haparoitsimme pitkin aroa, etsien kaikenlaisia puunkalikoita, mutta suuri kulkurien paljous oli niin tyystin ne korjannut nuotioikseen, että saaliimme oli hyvin niukka. Pari tuntia ryvettyämme rapakoissa, viileän ja kostean ilta-ilman vähitellen selvittäessä toverini päätä, me päätimme kiivetä aikaisemmin huomaamalleni jyrkälle kukkulalle, jonka laella kasvoi ryhmä seeteripuita. Se oli parin kilometrin matka mustassa pimeydessä, epäilyttävien kurapälvekkeiden ja kuoppien lomitse ja ylitse, mutta saavuttiin sinnekin vihdoin pikku lastutaakkoinemme. Hurjilla ponnistuksilla kiipesimme kukkulan laelle, kiskoen itsemme ylös sitkeiden heinämättäiden avulla. Pian loimusi meillä iloinen nuotio, ja taitettuamme allemme pehmeitä seeterihavuja, me loikoilimme tyytyväisinä vuoteellamme kumpikin omalla puolellaan nuotiota.

"Tulin niin hitosti ryypänneeksi tuolla farmissa", alkoi toverini selitellä, epämääräisesti heilauttaen käsivarttaan arolle päin. "Menin leipäpalan pyyntiin… isäntä oli juomatuulella… kutsui minut paarnarikseen (kumppanikseen)… ja me kallistelimme minkä taisimme, akkaväen julmistuneena rupattaessa puuta heinää."

"Kauvanko olet ollut poissa Suomesta?" kysyin uteliaana, sillä mies oli mitä suurimmassa määrässä unohtanut äidinkielensä.

"Neljäkymmentä viisi vuotta, tahi niille paikoin", vastasi hän englanniksi, käyttäen sitä kieltä sitte enimmäkseen, mutta puhuen sitäkin kehnosti. "Olin viidentoista vanha lähtiessäni, ja nyt minun pitäisi olla jo kuudenkymmenen seuduilla, vaikka en ole tullut sitä asiaa oikein tarkanneeksi."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Kalle."

"Kalle mikä?"

"En edes muista liikanimeäni", vastasi äijä, hieman surunvoittoisesti hymähtäen. "Turusta minä kotoisin olen. Kuljin aina sillä nimellä, mikä toverien kesken osui. Jakiksi minua nyt on sanottu viimeiset kymmenen vuotta; liikanimeä minulla ei ole ollut sitte kuin nuorempina päivinäni, ja sekin muutteli joka laivalla."

"Eikö tekisi mieli lähteä vanhaan maahan?" kysyin minä, surkutellen tuota vanhan merikarhun haamua, joka oli joutunut maalle ajelehtimaan kuin kappale särkynyttä laivaa, joka lojuu rannikon hietasärkillä.

"Mitäs sitä sinnekään… kukas siellä enää olisi minua muistamassakaan… kyllä minä…"

Äijä vaikeni, haluten jättää vastenmielisen puheenaineen sikseen. En saanut häntä puhelutuulelle pitkään aikaan, ennenkuin olin kertonut oman historiani ja saanut hänen ajatuksensa kääntymään merielämään. Silloin hän taas alkoi kertoella; siinä ja siinä laivassa oli ollut suuria torakoita kahvissa; se ja se kapteeni (nimeä hän ei sentään milloinkaan muistanut) oli syöttänyt miehille mätää puhvelinlihaa joka ateriaksi; yksi oli määrännyt miehille syötäväksi itsestään kuolleen sian, joka oli tuotu laivaan miehen vaatteisiin käärittynä ja mynsträtty kapteenille sikahumalaisena matruusina yöllä ennen merillelähtöä j.n.e. Hän oli yksi noita luuvalon ja monta kertaa uudistuneen keripukin runtelemia vanhoja merimiehiä, jotka eivät puhu mistään muusta kuin huonosta ruuasta; ollessaan ruorissa, he vimmastuneina ärisevät itsekseen madonsyömistä laivakorpuista; ollessaan mastossa, he kostonhimosta hehkuvin silmin koettavat "epähuomiossa" räiskäyttää suuria mehuisen mällin synnyttämiä sylkiä kannella marssivan perämiehen niskaan, muristen sitä kovasydämisyyttä, joka ei salli perämiesten antaa heidän varastaa edes silliä ja sipulia kapteenin varastohuoneesta; ollessaan maissa, he puhuvat jokaisen muun laivan miehelle oman laivansa savella sekotetusta teestä, ja karkaavat melkein joka satamassa. Ja myöntää täytyy, että merimies, joka saa vain yhden aterian päivässä, täydellä syyllä panee mitä suurimman painon ruokajärjestykselle, varsinkin vanhempina, kärtyisinä päivinään.

Koetin saada häneltä urkituksi sellaisia jännittäviä ja opettavia kokemuksia, joita jokaisella vanhemmalla merimiehellä on ollut, mutta huonolla menestyksellä. Hänen sivumennen mainitessaan jotakin harvinaisempaa paikkaa, kuten Singaporea, Aucklandia tahi muuta, yritin turhaan saada häntä kuvailemaan olojaan ja seikkailujaan niissä; hän ei tiennyt sanoa muuta kuin: "mäen takana oli sievä kapakka, jossa kävimme iltasin… Singaporessa juotiin hyvää Jamaican rommia…" Kapakat olivat hänen ainoat muistonsa 45 vuotta kestäneiltä matkoilta, ja juuri ne olivatkin nielleet hänen koko elämänsä työn, niin että hänellä nyt ei ollut muuta kuin hajoilevat ryysyt ja heikkoudesta tutiseva ruumis, jossa henki vaivoin koetti pysytteleidä niinkuin hukkuva lentohiekan imevässä nielussa. Vaivaishuone on ehdoton loppu hänen kaltaisilleen, mutta sitä hän nähtävästi ei suurin surminkaan tahtonut ajatella; merimiehen vapaa luonne varmaankin oli saava aikaan, että hän, nähdessään joutuneensa auttamattomaksi hylyksi, josta ei kukaan kapteeni enää huolisi, oli varmaankin ajelehtiva rannikolla, kunnes kellahtaisi johonkin pensaan juureen Washingtonin laajoilla aroilla, ajattelin synkeästi itsekseni.

Loppupuolen yötä me nukuimme. Aamulla heräsin vasta auringon paahtaessa kasvojani puiden lomasta. Nuotion tuhka savusi vielä hieman. Vanhus istui selkä puunrunkoa vasten ja veteli kokoon kenkiensä jäännöksiä vanhalla purjeneulalla, johon oli pujottanut heinistä kierretyn langan. Hetkisen kuluttua astuimme alas kunnaalta, ja erosimme: toinen itään, toinen länteen. Katselin kauvan hänen jälkeensä; väärät sääret notkuivat vanhojen merimiesten tapaan, köyryinen selkä vavahteli ja katse tähtäili tarkoin ratapölkkyjen syrjiä, jottei niihin kengänkärjet kolahtaisi…

Kiinalaisten kalastus.

"Kumma ettei Kalle Kankkonen näy sen innokkaammin ryhtyneen sotaan skäppejä (lakkopettureita) vastaan", sanoi Kaustisen Erkki, jakaessaan kortteja ja näppärästi vilkastessaan pakan pohjaan, ennakolta nähdäkseen oliko siellä mitään hyvää. "Onhan hän paras kalamies koko kaupungissa ja muuten innokas yhteisissä asioissa."

"Älä sano mitään pahaa Kankkosesta", kiivaili vanha Alekki, jonka kouraan muutenkin oli sattunut huonot "lehdet", "kyllä se mies velvollisuutensa tuntee ja tietää tehdä omantuntonsa mukaan, vaikka ei julistakaan toimiaan koko maailmalle. Ja vaikka hän ei koko straikin (työlakon) aikana panisikaan rikkaa ristiin, niin häntä ei silti sovi moittia. Hän on jo ennen tehnyt velvollisuutensa; jos nyt kaikki nuoret tekevät samoin, niin ei enempää tarvitakaan. Hän on perheellinen mies, ja sai kuulan kylkeensä jo viime straikin aikana; kukaties osuisi nyt sydämmeen! Minä annan seitsemän paljaalla loo'lla (kakkosella)!"

"Kahdeksan!" korotti Tolpin Pekka, Erkin pelitoveri.

"Yhdeksän!" lisäsi Alekin toveri, pieni Purran Jukka, kauvan epäröittyään ja vihdoin yltyen Alekin tuimista silmäyksistä, jotka ilmeisesti sanoivat: "Korota, että edes saamme koittaa!"

Erkki ei uskaltanut lisätä. Jukka, hikoillen ja epäröiden, oli ilmoittamaisillaan pelaavansa "tiilillä" (ruudulla), mutta Alekki ennätti juuri yhdennellätoista hetkellä hyvin hajamielisen näköisenä silmänräpäykseksi sujauttamaan etusormensa poikittain nenänsä yli, ja Jukka huusi: "Risti pelaa!"

"Jaa, niin", sanoi Erkki huolettomasti, "sitähän oli ammuttu viime työlakossa. Mitenkä se kävi?"

"No, ne olivat pikkusen uhkarohkeitakin", selitti Alekki, pelin käydessä täyttä vauhtia, kuten tottuneilta ainakin. "Niitä oli monta teekua (italialaista) skaussa (rantaan kiinnitetylle lautalle rakennetussa mökissä) pätsäämässä (omissa ruuissaan) skäppeinä tuolla Valesluun (Vallace salmen) alapuolella; kalastelivat kaiket yöt ja ansaitsivat hyvästi, sillä känärit (keittimöt) maksoivat niille kaksinkertaisen hinnan, jotteivät olisi joutuneet seisauksiin sill'aikaa kuin straikkia kesti. Sekös vasta harmitti kalastajia: känärit runnasivat (olivat käynnissä) rauhallisesti, ja viheliäiset skäpit rikastuivat. Ne piti saada lakkaamaan työstään, ennenkuin straikista oli toivoa saada hyvä loppu. Siihen aikaan oli paljo vähemmän kalamiehiä kuin nykyään, niin ettei voinut pitää koko virtaa vartioittuna; aina ne kalastivat eri paikassa joka yö ja asettivat vakoojia pitkille matkoille — ne sitte antoivat tiedon, kun vaara oli tulossa, ja miehet pujahtivat pakoon. Se kävi kalamiesten sisulle! Vihdoin läksi muutamia urhoollisia miehiä — siinä oli Kalle Kankkonen, Olsson ja pari muuta suomalaista — veneellä skaun luo keskellä päivää, selittelemään asioita teekuille. Mutta nämä olivatkin paremmin varustetut kuin luultiin — ampuivat yhteisen laukauksen ennenkuin toiset ehtivät tehdä äkkirynnäkön. Olsson kuoli heti paikalla, ja Kankkonen ja eräs toinen haavoittuivat. Sitte selittivät kotiin tultuaan, että he eivät luulleet teekujen uskaltavan noin julkeasti ampua, ennenkuin he olisivat päässeet sellaiseen asemaan, että teekut eivät olisi päässeet nostamaankaan pyssyjään, uhkaavan kuoleman uhalla. Sen takia kai ne niin harvalukuisinakin menivät, jotta teekut olisivat ottaneet asian leikin kannalta. Sitte olisivat leikanneet heiltä verkot virtaan ja hakanneet veneisiin reijät, samalla tähdäten teekuihin, niin että heillä kyllä olisivat sormet pysyneet pyssystä irti. No voi sinua sen sanomapitsiä (koiran pentua), kun menit lupaamaan, vaikka kourassasi oli vaan kaksi kehnoa ristiä!"

Jukka koetti puolustautua sillä, että Alekki antoi merkin ristillä, mutta Alekki keskeytti hänet pauhaavalla sanatulvalla, harmitellen suuresti, kun siten joutui Jukan kera yhdeksän pointia taaksepäin, sillä Alekin ristit olivat myös olleet "laihoja."

"No kai siitä teekut sentään lopuksi lannistettiin?" kysäsi Erkki, Alekin keräillessä huiskin haiskin heitettyjä kortteja pöydältä, sillä nyt oli hänen vuoronsa "sakata" ja "tiilata" (jakaa).

"Tietysti, tietysti", murahti Alekki, mutta alkoi sitte seurata omia mietteitään. "Kyllä se on aina sillä tavalla, että pitää jo ennakolta varustaa itsensä niin hyvin, ettei ole pelkoakaan huonosta onnistumisesta. Niinpä silloinkin, kun kiinalaiset kalastivat —"

"Sehän se olikin, josta olen aikonut kysyä, kun olen usein kuullut mainittavan!" huudahti Erkki, eikä huomannut että Alekki oli käsissään järjestänyt kortit mitä merkillisimmällä tavalla ja taivuttanut yläpuolen pakkaa hieman kuperaksi.

"Nosta!" sanoi Alekki välinpitämättömän näköisenä, ja Erkki luonnollisesti tuli nostaneeksi tuon kuperan osan, joka joutui pakan pohjaksi, jaon loputtua ja veikkojen lyötyä jääden jakajan lisäkorteiksi. Seurauksena oli, että Alekki teki korkeimman veikan ja pääsi pelaamaan padalla.

"Kun ei Valkosista enää kukaan uskaltanut ruveta skäpiksi, känärit tuottivat San Franciscosta kiinalaisia", alotti Alekki. "Ei auttanut, vaikka kalamiehet pontevasti selittivät, että siitä seuraisi pahaa. No, mitäs siitä sen enempää — kiinalaiset tulivat, ja kun ne olivat ihan griiniä (tottumattomia) kalastukseen, niitä pantiin vähän viljemmälti joka veneeseen opettelemaan. Mutta ei niitä sentään virralla käynyt muuta kuin yhtenä iltana — nämä tikit pysyvät nyt kaikki minun pakassani, Erkki poikani! Niitä läksi muutama veneellinen kauniina toukokuun iltana Elmoren verkkorekkain (kuivaustelineiden) kohdalta. Puoli tuntia myöhemmin läksi kymmenkunta meidän miestä — kaikki kelpo kalastajia myös virralle, vaan lystikseen soutelemaan. Sieltä ne palasivat ennen puoltayötä — parilla oli käsivarsi katkennut tapaturmassa — lieneekö joku toveri pimeässä loukannut airollaan — mutta kiinalaisia ei milloinkaan kuulunut takaisin."

"Mihinkähän ne joutuivat?" kysyi Jukka viattomasti.

"Koti-ikävä sen teki! Ikävystyivät tietysti oloihinsa ja seilasivat takaisin Taivaan valtakuntaan, joksi kuuluvat kotimaataan nimittävän! Friscon laiva löysi sitte pari viikkoa myöhemmin Eurekan rannikolla kumoon kaatuneen veneen, jossa oli kirveellä hakattu reikä pohjassa, mutta mahdotonta oli aavistaa kuka sillä oli kulkenut — tuskinpa ainakaan kiinalaiset, sillä eihän heillä ollut aihetta itsemurhaa tehdä. — Kas se, neljätoista pointia!"

"Neljätoista kyllä", sanoi Erkki tutkailevasti, "mutta kyllä katson tarkemmin ensi kerralla ollessasi tiilaamassa. Sinulla penteleellä oli ässä, kunu, rouva, pamppu, kymppi ja loo samaa maata!"

Kallis taakka.

Klondike-kuume riehui paraassa vauhdissaan. Yhä uusia tietoja saapui noilta rikkailta kultakentiltä; köyhät onnenetsijät palasivat miljoonamiehinä kertomaan satumaisista löydöistä, ja jokainen länsirannikkolainen, joka vaan lähtemään kykeni, riensi tahi hommasi lähtöä Alaskaan, suurten laumojen tulvatessa sinne idän valtioistakin. Ei puhuttu mistään muusta kuin Klondikesta ja kullasta; järjetön, hermostunut kiihko vallitsi kaikkialla.

Lähtijöissä oli paljon sellaisia, joiden ei olisi ikinä luullut rupeavan seikkailijoiksi niin epävarmoihin ja vaivaloisiin oloihin, joita muutamat varovaiset äänet olivat jo alkaneet maltillisemmin selitellä. Miltei ihmeellisintä oli se, että Tiehaarakin innostui sinne menemään.

Tiehaara oli pieni, kuivettunut äijä, joka kalasteli kesäkaudet ja eleskeli hiljaisesti, pistellen arkun pohjalle säästöä pienistäkin raha-ansioistaan. Järki oli äijältä aikoinaan hieman luiskahtanut vinoon; hän oli yleisesti tunnettu lystillisestä hassahtavaisuudestaan. Hän oli tavattoman puhelias ja hyvin kiivas väittelemään, jolloin oli hauska kuunnella hänen puheitaan ja todistelujaan, joissa oli mahdoton huomata mitään yhteyttä toisiaan seuraavien lauseiden välillä tahi mitään perusteita hänen tekemilleen "justiinsa selville" johtopäätöksille.

Hauska ukko hän oli; hänet tapasi hurjasti viuhtomassa käsillään ja pauhaamassa milloin missäkin talossa, joihin hän tulla tupsahti hetkellä millä tahansa maailman kulkua ja elämän ongelmoita selvittämään. Tietonsa hän onki suuresta nahkakantisesta raamatustaan, jota pänttäsi päähänsä totuudenetsijän kaikella halulla ja hartaudella. Kaiken hän ymmärsi väärin; ei kukaan ole voinut tulkita sanaa hullummin kuin hän; mutta tarkoitus ja into oli kiitettävä, joten ukko, kuten Seilari-Aatu herran huomautti, saanee hyvän tilinpäästön ja "klaarit lokikirjat Pääkonttorissa", jahka hänen tuhansia tutkailuja hautova päänsä ja ikuisesti liikkuva elohopeankaltainen sielunsa pääsee lepoon.

Kun Klondike-kuume levisi rannikolle, Tiehaara katosi koko kaupungin näkyvistä; muutaman kerran vaan joku sattui hänet vilahdukselta huomaamaan, kun hän selkä köyryssä allapäin, vakavissa aatoksissa puikahti jollekin asialleen. Hän oli paennut raamattunsa turviin, etsimään oikeaa ohjausta tässä pulmassa. Oliko se mammonan ääni joka oli kajahtelemassa hänen sielussaan, vai oliko Herran sanassa tukea sille uskolle, jota hän koetti hokea itselleen, nimittäin, että tässä oli oikea tilaisuus saada yhdellä kerralla kaikkien vanhojen päivien turva? Hän oli saanut sisällisen, horjumattoman vakaumuksen, että jos hän vaan lähtisi, niin varmasti onnistuisi. Ei tarvitsisi enää henkensä uhalla ponnistella pimeällä ja myrskyisellä virralla; saisi hauskan kodin, johon voisi vaikka emännänkin ottaa…

Mutta — mitä sanoo raamattu tavarasta jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Tahi tämän maailman pyyteistä?

Parin viikon kuluttua ilmestyi Tiehaara taas kaupungille, huitoi ja pauhasi joka talossa, pyöri ja hääri joka taholla, ladattuna täyteen raamatunlauseita, esitellen mitä mahtavimpia todistelmia. Hänelle tuotti suurta huojennusta kun sai tulkituksi tunteitaan katkonaisella, ilmassa lentävällä tavallaan, josta ei saanut selville muuta kuin sen loppuponnen, että ihmisen on mahdoton tulla autuaaksikaan, ennenkuin lähtee Klondikeen.

Ja seuraavassa laivassa hän läksi suurella touhulla, kadoten ihan tietämättömiin, sillä sinä päivänä sattui lähtemään vaan muutamia suomalaisia, nekin toisilla laivoilla, joten Tiehaaran matka heti alusta alkaen peittyi hämärään. Onni hänellä ainakin alussa oli; nuo toiset näet saivat heti matkalla surmansa — kaksi "City of Nevada" laivan palossa, josta ei yksikään pelastunut kertomaan yksityisseikkoja, ja kolme pienessä kuunarissa, joka itsekseen upposi väkineen, hylkynä maattuaan maissa, kymmenen vuotta ja kultakuumeen aikana tultuaan työnnetyksi vesille ihmishengistä piittaamattoman omistajansa keinottelujen tähden.

Kuten sanottu, Tiehaara katosi, ja on sillä tiellään vieläkin. Mutta omituinen sattuma on sentään tuonut hänestä tietoja, joista voi päättää yhtä ja toista hänen elossaolonsa mahdollisuudesta. Luin viime kesänä "Siirtolaisessa" kirjeen Alaskasta, jossa mainittiin seuraavaa: Kaksi suomalaista kullanetsijää oli ollut vaeltamassa pitkin tietöntä korpea Alaskan autioissa erämaissa, joista töin tuskin selvisivät. Matkallaan he tapasivat paksun hongan, jonka kyljessä ammotti iso reikä. Sattumalta onteloa tutkiessaan he löysivät sieltä ison, nahkakantisen suomalaisen kuvaraamatun, jonka sisäkannessa oli nimi Matti Tiehaara. Omistajasta eivät olleet jälkeenpäinkään kuulleet mitään.

Tässä on psykolooginen arvoitus. Oliko raamatun tallelle panemiseen syynä vaan ruumiillinen väsymys, vai halu pelastaa edes Jumalan sana lähestyvästä tuhosta, vai tuskastunut vakaumus, että se ei kelpaa matkamiehen oppaaksi, sen neuvot kun ovat niin kahtaalle päin ymmärrettäviä, ettei tiedä miten olla, kuin eleä?

Alaspäin.

"Sokerista ei kauppias voinut paljo hyötyä. Kilpailu oli alkanut käydä niin kovaksi, ettei lähtenyt voittoa juuri nimeksikään sellaisista tavallisista tavaroista, joita jokaisella oli myötävänä", jatkoi Ruotsala, kallistaen pikariinsa viimeiset tähteet olutpullosta ja laskien tyhjän pullon pöydän alle, jonne niitä oli kertynyt jo puoli tusinaa. "Mutta siihenkin minä keksin keinon. Olin taas asioillani Hampurissa — siellä oli heikkarin komea tyttökin, jota olin monella Hampurin reisulla rakastellut ja josta en koskaan tahtonut eroonkaan päästä, niin että siitä oli pikku haittaa toimillenikin — ja siellä pisti päähäni että nytpä pitääkin lähteä Stettiniin, sokeritehtaaseen ottamaan selkoa eikö sieltä millään kurin annettaisi halvemmallakin. Tuumasta toimeen. Sain Stettinissä hyvän tulkin ja kävin tehtaaseen. 'Eikö sovi mitenkään puottaa?' utelin isännältä, kun pääsin hänen pateilleen. — 'Ei sovi; se on meidän varma ja viimeinen hintamme.' — 'Mutta jos ottaisin oikein tukulta?' — 'Ei voi niin paljoa ottaa.' — 'Kuinka paljoa?' — 'No jos kymmenen tuhatta toppia luulette voivanne ottaa kerralla, niin puotan viisikolmatta penniä topilta.' — 'Sen minä otan; se on kohtumäärä', ja minä sähkötin Yhdyspankilta krediitin. Tavarat lähti, ja vaikka se näytti paljolta, niin kaupaksi vaan meni, minulla kun oli niin paljo maakauppiaita vakinaisina kundeina. Niiden tautta minä sitte keikahdinkin aikoinani."

Me istuimme kahden kesken, Ruotsala ja minä, Petes Place kapakan takahuoneessa eräänä kuumana, kesäisenä sunnuntai-ehtoopäivänä. Kärpäset surisivat tiheänä parvena ympärillämme, ummehtunut, paahteinen ilma sai hyvän Hamm'in oluen maistumaan entistä paremmalta, ja me maistelimme. Tilasin muutaman pullon lisää, ja ontuva Frank, isäntä, toi ne etuhuoneesta varpasillaan hiipien, jotta sattumalta kenties ohikulkeva poliisi ei olisi huomannut kapakan valkeiksi maalattujen ikkunaruutujen takana mitään epäilyttäviä merkkejä siitä, että Frank anniskeli sunnuntaisinkin, jollainen on sakon uhalla kiellettyä.

"Möittekö sitte sokeria halvemmalla kuin muut?" kysäsin minä, Ruotsalan keräillessä taskujensa pohjilta piipun täytettä.

"Enpä tietenkään. Alentaneet olisivat nekin ihan uhallakin omaksi tappiokseen. Mutta sain vaan varastoni ajoissa kaupaksi, vaikka se olikin niin iso, ja hyödyin puolen kolmatta tuhatta markkaa enemmän kuin ennen. Rasanen oli taas ähmissään; se arvasi että olin saanut tavallista halvemmalla, koska olin ottanut niin ison määrän, mutta ei itse uskaltanut panna niin paljo rahoja yhteen tavaraan kiinni. Pelkäsi kenties itselleen taas käyvän samoin kuin voikaupassa Lappeenrannassa, jolloin joutui myömään ostamansa kaksikymmentätuhatta leiviskää tappiolla minulle, kun joutui kireisiin asioihin ja oli niin sopimattomat ajat, ettei löytänyt soveliasta myömäpaikkaa. Minä ne Pietarissa möin — kiersin hyvät rahat, siellä kun oli hyviä välittäjiä minulla. Pietarissa oli aina aika lystit. Siellä oli monasti Sortavalasta Sihvonen, puolihullu nuori mies, joka oli perinyt miljoonan. Se osasi pitää peliä. Kerrankin meitä oli kahteenkymmeneen eräässä hienossa hotellissa; kustansimme puolestamme kukin, mutta Sihvonen enin — samppanjaa vaan ja sellaista. Aamupuolella jo moni kellahti pöydän alle. Monta hullunkurista temppua siinä tehtiin, mutta poismennessä otettiin Sampanen ja Kasloff mukaan — ihan tajuttomina — kannettiin pieneen riikalaiseen jaalaan, joka juuri oli lähdössä, ja maksettiin matka Stettiniin. Julmistuneina ne sieltä palasivat Joensuuhun — varsinkin Sampanen, joka sillä tavalla myöhästyi parinkymmenen tuhannen markan afääristä, joka hänellä oli ollut tekeillä. Paljo sitä aina hupsuteltiin matkoilla ollessa, mutta kotona taas olin minäkin vaimoni tähden aivan siivo. Nuorena miehenä minua ei lainkaan haluttanut juonti; olin juuri yhdenkolmatta vanha, kun kerran, ollessani vielä kauppapalvelijana Pastisella, uudenvuoden-aattona paiskasin lasin muurin kylkeen ja sanoin: 'viiteen vuoteen en maista!' Nauroivat toiset, mutta tippaakaan en maistanut viiteen vuoteen. Vasta vähää ennen naimistani, juuri taas uudenvuodenaattona, minä otin viinilasillisen. Sitte on kyllä tullut aina yhä enemmälti otettua — montakohan tuhatta tynnöriä minun ryypyistäni jo kerääntyisikään — mutta taas kerran täällä Ameriikassa olin vuoden ilman, ja voisin nytkin heittää milloin tahansa."

Ruotsala nähtävästi väkisinkin koetti saada itselleen vakuutetuksi tuota seikkaa, että hän vielä voisi heittää juomisen. En luule hänen kuitenkaan onnistuneen saamaan itselleen sitä lohdullista vakaumusta, ja minä puolestani tunsin hänet jo siksi hyvin että tiesin jokapäiväiset whiskyryypyt hänelle välttämättömämmiksi kuin leivän.

"Oli onni, että tulin perustaneeksi kauppani sopivalla ajalla", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "vaikka silloin näytti sopivammalta alottaa se vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin minulla olisi ollut paremmin varojakin alkaakseni. Moni siitä pahaa penkoi, kun muka alotin niin hankalina aikoina; mutta myöhemmin olisin joutunut heti alottaessani pahojen vastustajien kera kilpailemaan. Vaimovainajani oli silloin palveluksessa, ja niin turkasen pahansisuisella rouvalla, että se oli minulle ainainen mieliharmi, kun näin kuinka ahtaalla hän oli. Kerran sitte eräänä sunnuntaina ehtoopäivällä olin häntä odottelemassa ulos, mutta rouvapa ei päästänytkään — sattui olemaan pahalla tuulella ja teetti hänellä jos jotakin koko päivän. Katkerasti itki taas vaimovainajani, kun viikolla tavattiin, mutta minä hänelle ilmoitin tehneeni päätökseni: ei muu auta kuin heti pistää jalat oman pöydän alle! Paljo siinä oli pulaa ja vaivaa — mutta häät vietettiin tammikuussa ja kaikki alkoi hiljalleen luistaa hyvin. Merkillinen oli minulla onni — jos mitä tahansa yritin, niin hyvin meni. Sain oman taloni — ihan ensimäisiä Iisalmella — haarakauppoja syntyi ja liike laajeni niin että minulla lopulta oli puoli miljoonaa. Mutta mikä perhana lieneekin mennyt mertaan, kaikki se vaan hajosi yht'äkkiä —"

Ruotsala ryyppäsi, otsa rypyssä. Kenties viina vaikutti häviöön, ennätin arvella, ennenkuin hän taas pitkitti:

"Janhunen oli minulle tullut liiketoveriksi sitte lopulta. Kyllä me hyvin tulimme toimeen keskenämme. Olin sitte taas Kööpenhaminassa asioilla — minun tietämättäni hän ostaa pätkäsi tavattoman määrän väriaineita — Janhunen oli värjäri — oli muka niin erinomaisen hyvä tilaisuus tarjoutunut. Tulin kotiin — rahat olisi tarvittu moneen parempaan yritykseen — meillä tuli suusota, väriaineet olivat hitaita menemään kaupaksi — ja tuli kuin tulikin meille ero. Annoin hänelle osuutensa oikein Porvoon mitalla — enemmän kuin lain kannalta olisi tarvinnut — puhtaassa rahassa, ja vielä väriaineet velaksi, sillä minä en sitä tavaraa tarvinnut. Maksamatta jäi häneltä sekin saanti minulle. No, mitäs ollakkaan, teki usea maakauppias ihan yksiin aikoihin konkurssin, vetäen monen muun mukanaan. Siinä tuli minulle 40,000 markan vahinko, joka kyllä tuntui, kun olin Janhusen maksanut eroon. Vekseleitä alkoi sitte langeta ja velkojat hätääntyä, mutta vielä olisin pysynyt jaloillani, en olisi keikahtanut, jos ei olisi palanut talo kaikkine päivineen, asuinrakennus nimittäin. Silloin ei auttanut muu kuin luovuttaa tavaravarastoni velkojilleni."

"Eikö talo ollut vakuutuksessa?" kysyin minä.

"Ei ollut; kaksi viikkoa ennemmin oli vakuutus mennyt umpeen, eikä tullut siinä rahapulan aikana uudistetuksi. Kummallisella tavalla minua silloin onnettomuus vainosi: vintille olin kerännyt makasiineista kaikki verkkoni, kalastusvehkeeni, vaatteet, kaiken, kun makasiineja järjestettiin. Sinne paloivat kaikki. Makuuhuoneeseeni paloi kuudentuhannen markan arvosta valtion obligatsiooneja — niiden numerot kyllä oli muistikirjassani, mutta mitäs, muistikirja paloi myös — oli pöydälleni jäänyt, kuten kimppu setelirahojakin. Obligatsiooneista en siis voinut saada penniäkään. Olin juuri ryntäämässä niitä pelastamaan, mutta samassa alkoivat huutaa: 'Juho on jäänyt sisälle!' Juho oli vanhin poikani — hän olisi nyt 25 vuoden vanha, jos ei olisi kuollut heti Amerikaan tultuani. Minä paksussa savussa hamuilin lastenkamariin, mutta se oli turhaa vaivaa, hän oli muiden mukana ulkona, vaikkei häntä oltu huomattu. Sitte oli jo mahdoton päästä makuukamariin. Hirveää sekamelskaa se oli sinä yönä."

Ruotsala vaikeni. Silmäilin syrjittäin häneen. Hän oli lyhyenläntä äijä, ijältään likemmä 60 vuotta, vaikka hän aina koetti salata ikäänsä ja esiintyä nuorena, sillä ukko oli viime aikoina alkanut miettiä uutta naimista. Pirteä äijä hän oikeastaan olikin; hallavasta pujoparrastaan hän oli huolellisesti nykinyt pois jokaisen valkean karvan, joka siihen kulloinkin ilmaantui; tumma tukka oli kauniisti kammattu pystöön, ja pukuaan hän hoiti mahdollisimman siististi. Hänellä oli kaksi kutakuinkin kalustettua huonetta, joissa eleli kymmenvuotiaan nuorimman poikansa kera, ollakseen vielä edes jossakin määrin omassa kodissaan. Vanhempi poika oli renkinä eräällä maanviljelijällä ja tytär Tyynenmeren rannikolla palveluksessa. Ruotsala olisi Amerikassa päässyt hyväänkin alkuun, mutta hänet oli vähitellen vallannut sellainen juomahimo, että jokainen sentti, mitä vaan yksinkertaisen ruuan yli jäi, meni aina whiskyyn. Sentähden oli hän menettänyt hyvän paikan Milwaukee-radan maksumestarina, joksi Suomesta tultuaan ensin pääsi. Monien vaivojen perästä perhe oli asettunut maata viljelemään sille paikkakunnalle, missä nyt keskustelimme. Ruotsala oli silloin juonut niin hillittömästi että maatila joutui ihan rappiolle ja lopulta velkojain kynsiin. Vaimo, joka paikkakuntalaisten kertomusten mukaan oli saapunut silkkihameisena rouvana, alkoi sairastella, mutta elätti perhettään ompelutyöllä vielä kuolinvuoteellaankin. Nälkä ja kärsimykset jouduttivat loppua. Sitte oli Ruotsala ollut kauppapalvelijana parissa liikkeessä.

Me istuimme, polttelimme ja maistelimme. Vihdoin virkkoi Ruotsala taas:

"Kovin meitä tahdottiin jäämään Suomeen. Krediittiä luvattiin minulle joka taholta vaikka kuinka paljo. Mutta en voinut jäädä — niin alkoivat maistua puulle kaikki ne olot. Vielä jälkeenkinpäin, kun jo olin ollut täällä usean vuoden — johan siitä tulee parikymmentä vuotta, kun Suomesta läksin — kirjoittivat minua erään uuden liikkeen johtajaksi Kuopioon, jossa juuri olinkin pääasiallisesti liikettä harjoittanut, mutta en vaan lähtenyt. Monta kertaa ne kirjoittivat."

"Miksi ette?"

"En vaan —" eikä Ruotsala sen enempää selitellyt.

Hänellä siis oli vielä paljo ylpeyttä ja oman arvonsa tuntoa jälellä. Ja pari viikkoa myöhemmin hän yht'äkkiä erosi työpaikastaan, kun hänen palkkaansa hieman alennettiin. Silloin hän joutui tykkänään rappiolle, työtä kun ei ollut missään saatavissa sellaiselle parantumattomaksi tunnetulle juopolle.

Eleli hän sentään jollakin merkillisellä tavalla jonkun aikaa. Milloin milläkin tavalla hän osasi hankkia rahoja viinahimonsa tyydyttämiseksi ja poikansa elättämiseksi. Itse hän ei syönnistä paljo välittänyt, mutta hän rakasti todella poikaansa, ollen ainaisissa sieluntaisteluissa viinahimon ja isänrakkauden ristiriitaisuuksien tähden. Paljo sai poika nälkääkin nähdä, mutta hän kesti sen kuin mies, ollen ennen aikojaan henkisesti kehittynyt ja vanhentunut.

Usein kustansin Ruotsalan ryypyt, kun hän ei missään tapauksessa kuitenkaan voinut olla niitä vailla. Silloin sitä taas juteltiin entisistä loiston ja ylellisyyden päivistä. Vihdoin rupesin raittiiksi, menin naimisiin ja ostin Ruotsalan talouskapineet ja huonekalut. Yksinään hän joutui eleskelemään, menettäen viimeisetkin kodin tähteet; rahat kuluivat nopeasti loppuun ja vihdoin hänet saatiin toimitetuksi Astoriaan, jossa rupesi kalastajaksi. Pikku poika joutui vierasten hoitoon.

En luule Ruotsalan enää elävän, vaikka hän vielä viime syksynä kuuluu kalastelleen; säännötön elämä oli jo riuduttanut ruumiin, eikä hänestä paljo muualle ollut kuin vaivaishuoneeseen. Askel askeleelta hän oli luisunut yhä enemmän ja enemmän alaspäin, menettäen kaiken mitä hänellä oli, hukaten kaiken maallisen onnensa — omaisuuden, vaimon, perheen, kansalaisten kunnioituksen ja toimeentulonsa. Ja kuitenkin oli hän tavallaan kelpo mies, hyvä ja avulias toveri, joka lainasi muille silloin kun hänellä vähänkin oli varaa ja teki taas itse tarpeen tullessa velkaa, kaikissa kohtalon kouristuksissa ilomielinen ja hilpeä, ketään häiritsemätön hiljainen ukko…

Maailmanmaalari.

Tavaton hälinä ja sekasorto vallitsi Buttessa, Montanan valtion suurimmassa kaivantokaupungissa, jossa ei milloinkaan ollut tunkeillut niin paljon väkeä kuin nyt. Koko kaupunki oli liikkeellä, ja jännityksellä odotettiin mitä oli tuleva. Oli nimittäin syytä otaksua, että tänään tapahtuisi tappelu joka vetäisi vertoja verisimmillekin Montanan kaivantoalueiden kuuluisista kahakoista.

Ne olivat Coxeyn armeijan päiviä. Näyttääkseen demokraattipuolueen sisäisen politiikan seuraukset ja antaakseen maailmalle mitä valtavimman todistuksen alemman kansaluokan tilasta, "kenraali" Coxey oli nostanut maan kaikki työttömät kulkurit, irtolaiset, rosvot, varkaat ja muut seikkailijat suureksi armeijaksi, jonka tuli marssia pääkaupunkiin Washingtoniin näyttämään lainlaatijoille millaisia epäkohtia löytyi. Noin 400,000 työtöntä kuljeskeli sinä vuonna Yhdysvalloissa, ja kun armeijaan yhtyi huvin vuoksi töissäkin olleita miehiä, niin voi käsittää kuinka suuremmoiseksi tämä liike muodostui. Armeijan eri osastot kerääntyivät joka taholla, matkan varrella paisuen kuin lumivyöryt ja vähitellen yhtyen toisiinsa.

Sellainen osasto, tuhatlukuinen joukko, oli nyt koolla Buttessa. Aikomuksena oli anastaa juna ja lyhentää sillä matka Washingtoniin. Sellaisia temppuja tehtiin niinä aikoina usein. Tällä kertaa armeijalaiset kuitenkin kohtasivat kovan vastarinnan. Rautatieyhtiö oli päättänyt hinnasta mistä tahansa estää heidät matkustamasta ilmaiseksi pahana esimerkkinä vastaisien vuosien varalle; jälkeenpäin on todella toisinaan tapahtunut, että kun työttömiä kulkureita on isompi joukko osunut yhteen, he ovat anastaneet varsinkin tyhjiä tavarajunia matkustuksilleen. Sentähden oli rykmentti sotaväkeä kutsuttu paikalle.

Armeija oli päättäväinen joukko, jossa melkein jokaisella oli revolveri mukanaan. He kerääntyivät rautatieaseman, tahi oikeammin pitkän matkustajajunan ympärille, joka oli pari tuntia odotellut asemalla, alkaakseen säännöllisen kulkuvuoronsa. Oikeat matkustajat olivat sentään pysyneet poissa junasta, jonka armeijalaiset sensijaan olivat väkisinkin vähitellen täyttäneet niin tarkoin, että koko juna kuhisi kuin muurahaispesä; katoillakin oli heitä niin paljon kuin suinkin mahtui. Joitakuita oli kiivennyt kivihiilisäiliönkin päälle veturin taakse. Koneenkäyttäjä ja lämmittäjä olivat korjanneet nahkansa turvallisempaan paikkaan. Sotaväki vartioitsi veturia ja koko junaa, pyssyt valmiina laukeamaan.

Jännitys oli hyvin kiihkeä, ja korvia huumaava melu vallitsi. Yht'äkkiä syntyi lähellä junaa tavaton meteli; muutamia revolverin laukauksia kuului, ja jokaisen huomio kiintyi parinkymmenen miehen suuruiseen parveen, joka riuhtoi ja kimpuili muutamien sotamiesten kanssa. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi kivihiilisäiliön päältä muuan notkea, laiha mies kuin pantteri veturiin, väänsi täyden höyryn koneeseen, ja juna kiiti kuin nuoli ällistyneiden sotamiesten välitse, ollen pian näkymättömissä. Ainoastaan muutama hukkaan ammuttu laukaus kajahti junan lähtiessä, pari varomatonta menetti jalkateränsä ja armeija oli matkalla aavikoiden poikki Dakotaa kohti.

Se oli "maailmanmaalari", joka siten oli ratkaissut aseman. Hän osasi vaikka mitä; koneenkäyttäjänä hän oli yhtä tottunut kuin maalarinakin. Toinen mies hyppäsi lämmittäjäksi, ja niin sitä kiidettiin huimaavaa vauhtia eteenpäin, pitämättä lukua siitä, tippuiko joitakuita alas vaunujen katoilta. Vasta neljänkymmenen engl. peninkulman päässä pysähdyttiin ottamaan vettä; puolikymmentä hämmästynyttä lammaspaimenta, jotka olivat asemansa telegrafistilta saaneet kuulla asiasta sähköteitse, tuijotti avosuin tuohon kirjavaan parveen, joka taas heti läksi eteenpäin.

He pääsivät lähelle Dakotan rajaa. Miles Cityssä oli vastassa rautatieyhtiön avuksi sähkötetty indiaanireservatsioonin rykmentti. Kiivas luotisade sai junan antautumaan, ja johtajat vangittiin, mutta maailmanmaalari oli pujahtanut tipotiehensä, kenenkään ymmärtämättä kuinka se oli ollut mahdollista.

Ja hänen maineensa kasvoi taas ja sai aikaan paljo puhetta, sillä Lännessä ei ketään suosita niin paljo kuin "smaartia" (ovelaa) ja reipasta miestä.

Kuulin puhuttavan maailmanmaalarista, jota toisinaan vaihteen vuoksi nimitettiin "juoppomaalariksi", heti kun länsirannikolle saavuin, mutta kukaan ei tiennyt tuon kaikkialla tunnetun miehen oikeaa nimeä. Vasta Montanassa, hänen varsinaisessa kotivaltiossaan, huomasin hänet vanhaksi lapsuudentoverikseni Janne Rautelliksi, Lahden kauppalan viskaalin pojaksi.

"Go west, young man!" (Mene länteen, nuori mies!) oli Horace Greeleyn kehoitus, jota varsinkin kaikki n.k. originaalit ovat tarkoin noudattaneet. Kaikki seikkailuhaluiset ja levottomat luonteet ajautuvat lopulta Länteen, sopivimmille toimialoilleen. "Vakka kantensa hakee."

Maailmanmaalari oli tullut Calumetista, Michiganista. Maalaaminen oli hänen varsinainen ammattinsa, jota hän hädän tullen harjotti, silloin kun ei muutoin saanut ryyppyjä; mutta oikeastaan hän oli niin monipuolinen mies, että olisi vaikea määritellä hänen oikeaa alaansa. Kun miljoonamies Davis, "Anacondan kuningas", tahtoi saada pääkaupungin oikeudet lakkautetuksi Helenalta ja pääkaupungin muutettavaksi Anacondaan, jonka hän melkein omisti, maailmanmaalarilla oli tärkeä osuus riitakysymyksen ratkaisussa. Kaksi kiihkeää puoluetta oli vastakkain. Maailmanmaalari, joka kuului Helenan puolustajiin, kulki ympäri valtiota, pitäen improviseerattuja puheita, joiden vaikuttavimpana osana olivat sattuvat ja mestarilliset irvikuvat vastapuolueesta ja Anacondasta, joita hän puheidensa selitykseksi nopealla kädellä piirteli liidulla vieressään olevalle suurelle, mustalle taululle. Niin naurettavaksi sai hän maalanneeksi vastapuolueen ja niin itsekkääksi ja perusteettomaksi heidän vaatimuksensa, että Davisin homma suureksi osaksi siitäkin syystä raukesi.

Hänestä olisi helposti tullut etevä valtiomies, jos hänellä vaan olisi ollut vakaantuneempi luonne. Mutta hänen mielensä hyöri aina niin monissa asioissa, ettei hänestä ollut miksikään muuksi kuin kuljeskelevaksi rentuksi, siinä lievässä merkityksessä, joka tällä ammatilla on Lännessä, missä itsekukin on viettänyt ison osan elämästään kulkurina ja seikkailijana. Sitäpaitsi oli hän mitä auttamattomin patajuoppo.

Hänen vakinaisimpana asuinpaikkanaan oli Beltin ja Sand Couleen kivihiilialue. Siellä hän m.m. sai paljon aikaan kansalaistensa hyväksi heidän puhemiehenään työlakoissa ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa; työnjohtajat näet pelkäsivät hänen sujuvaa kieltään ja piirustustaitoaan. Valtiollisissa vaaleissa oli hän erinomainen "agitaattori".

Suomalaiset pitivät hänen kätevyyttään yhtä suuressa kunniassa kuin sielunsa ominaisuuksia. Yhä vieläkin kertoellaan kuinka hän kirjotti yht'aikaa molemmilla käsillään ihan sujuvasti. Varpaillaan hän piirusti melkein yhtä hyvin kuin sormillaan. Kuuluisuutta saavutti hän myös hullunkurisilla kujeillaan, joita oli mestari keksimään. "Vahinko ettei hänestä tullut suurta miestä, vaikka oli lahjat", sanoi jokainen, kun tuli sanoma hänen kuolemastaan Helenan mielisairaalassa syksyllä v. 1896.

Sodassa.

Kädet taskussa käveli Antti Huusko joutilaana pitkin Portlandin katuja. Kaksi viikkoa takaperin oli hän saapunut Montanan kultakaivoksilta, taskut täynnä helisevää kultaa, mutta nyt hänen ei tarvinnut edes koperoida niiden pohjia, sillä jo edellisenä päivänä tehty perinpohjainen tarkastus oli ilmaissut, että kaikki oli mennyt sitä tavallista tietä. Antti ei sentään millään muotoa ollut erityisen alakuloisella tuulella; kävelihän vaan katua ylös toista alas, viitsimättä vaivata aivojaan edes seuraavan työpaikan miettimisellä. Tuon tuostakin hän koneellisesti pysähtyi katselemaan kauppiaiden jättiläismäisissä ikkunoissa loistelevia korutavaroita, vaikka ne eivät tehneetkään hänen uneliaaseen mieleensä mitään erityistä vaikutusta.

Sattuipa Antin silmään iso valkea taulu erään kivirakennuksen seinässä. Moneen kertaan hän luki nuo korkeilla mustilla kirjaimilla maalatut sanat, jotka ilmoittivat rakennuksessa värvättävän vapaaehtoisia 23:teen, Oregonin valtion rykmenttiin. Ehdot: kolmen vuoden pesti, palkka ensi alussa 14 dollaria kuussa. Jo monta viikkoa oli Antti kuullut kuinka miehiä kilvan riensi vapaaehtoisina palvelemaan Yhdysvaltain julistamassa sodassa Espanjaa vastaan, minkään sotaisen innostuksen heräämättä hänessä. Mutta nyt hänen mieleensä, noin vaan sattumalta ja koetteeksi, juolahti aatos, että voisipa tuota yrittää soturiksikin. Ensin se syntyi vaan siten, että hän huomaamattaan alkoi arvostella ruumiillisia ominaisuuksiaan; terve oli hänellä ruumiinrakennus, mittaa miltei liiaksikin, ja paino 80 kilon paikoille, joten ei ainakaan häntä hyljättäisi taulun alakulmassa mainittujen kelpoisuusehtojen nojalla.

Antin ei koskaan tarvinnut peljätä, ettei saisi työtä ja vähintäänkin 60 dollarin kuukausipalkkaa, eikä hän ajatellutkaan sotaisen kunnian hankintaa. Välinpitämättömänä alkoi hän juuri kääntyä pois, mutta säpsähti katsahtamaan ylös, kun värväyskonttorin kapteeni, joka paitahihasillaan oli pistäytynyt avonaisen akkunan luo ryntäilleen tupakoimaan ja raitista ilmaa hengittämään, huusi iloisesti:

"No veikkoseni, lähdeppä Cubaan! Tuommoisten miesten ei sovi kotosalla voimiaan tuhlata! Käy tänne vaan!"

Vaistomaisesti totteli Antti, astui koneellisesti ylös portaita, avasi oven ja seisahtui vastahakoisena pitkän pöydän peräpäähän.

"Jaha", virkahti kapteeni, laskien sikarinsa ikkunalaudalle, "sinulle siis kelpaa Setä Samuli isännäksi. Billy, otappas kynäsi."

Toisella puolella pöytää istuva luutnantti avasi kirjansa ja tarttui kynään.

Nopeasti auttoi kapteeni Antin riisuutumaan ja asetti hänet mittapuun alle. Tarjokas oli silminnähtävästi mitä parasta laatua, ja tyytyväisenä saneli kapteeni apulaiselleen hänen mittansa ja muut ominaisuutensa. Pelon vapistuksella ajatteli Antti, että nyt hänestä tehtiin sotamies, ja tunsi ettei hän suurin surminkaan enää rohkenisi panna vastaan.

"Entäs hampaat?"

Antti ei ennättänyt vastata, ennenkuin kapteeni tottuneesti väänsi auki hänen leukaperänsä ja katsahti sisälle.

"Vahinko!" sanoi hän. "Huonot hampaat; jää kotiin vaan, poikani; on omassa maassakin työtä!"

Kun Antti jälleen hitaasti astuskeli kadun yli, luutnantti vilkasi hänen jälkeensä ja huomautti: "Siinä olisi ollut roteva mies kuin jättiläinen."

"Olisi", vastasi kapteeni, äreästi imeskellen sikaariaan. "Saamari sentään, tarvitsemme enää kourallisen miehiä, ja soisin valmistuvani. Mutta jos miehellä on huonot hampaat, hänestä ei ole sotaväen kovan leivän jyrsijäksi, ja se herättää hänessä vähitellen kapinallista henkeä ja hyödytöntä murinaa Setä Samulin komentoa vastaan…"

Antin veri liikkui vähän vilkkaammin hänen lähtiessään uudelleen marssimaan pitkin kaupungin katuja. Hänet oli kaseerattu! Kuka olisi luullut sellaista? Tyytymättömäksi tunsi itsensä Antti, vaikka ei toden teolla tuntenut minkäänlaista halua lähteä sotaan. Omituista se oli.

Hän päätti lähteä Carbonadon kivihiilikaivannolle työn hakuun. Tätä katua hän seuraisi päähän asti, päästäkseen suorinta tietä maaseudulle, joltakin pikku asemalta pujahtaakseen tavarajunaan. Ja entistä vinhemmin hän harppasi eteenpäin; eivät enää kädetkään joutaneet taskussa olemaan, vaan hieman hermostuneesti nytkähdellen heiluivat sivulla.

Mutta sattuman oikut tekevät suuria äkkikäänteitä ihmisen elämään. Kun hallitus julisti ensimäisen vapaaehtoisten kutsunnan, se viisaasti kyllä arvasi millainen tarjokastulva oli syntyvä, ja jakoi kullekin valtiolle määrätyn osuuden, rykmentin tahi kaksi, minkä ne saisivat varustaa. Ja Oregon oli niitä onnellisia joille armossa suotiin kaksi rykmenttiä. Seurauksena oli se, että kaupungin laidassa oli toinen värväystoimisto. Jyrkän pysähdyksen teki Antti nähdessään taas tuon taulun edessään. Mitä kummaa! Mutta toinen paikkahan tämä olikin, vaikka hän ensin luuli hämmennyksessään kiertäneensä ympäri takaisin lähtökohtaansa. Minkähänlainen komento tuolla oli?

Tuskin tietäen mitä teki, astui Antti sisälle.

"Kas se oli oikein — yhtä miestä enää olen vailla", oli iloinen tervehdys.

"Niin, en minä kelpaakaan", hymähti Antti.

"Sepä kumma! Heti paikalla pistän sinut kirjoihini." Ja ennenkuin tiesikään Antti seisoi jälleen tarkastettavana. Tällä kertaa hän suoriutui hyvin kiirastulesta, ja kun 22:sen Oregonin rykmentin 1. komppanian miehet saman päivän iltana vastasivat iltahuutoon, huudettiin myöskin: Andrew Husk, johon Antti kumeasti vastasi: "Here!"

Jos 23:nen rykmentin värvääjä olisi ollut vähemmän tarkka ja hyväksynyt Antin, tämä ei olisi lainkaan joutunut sotaan, sillä tuo rykmentti joutuikin reserviin viettämään yksitoikkoista leirielämää Georgian valtiossa. Mutta 22:nen joutui tuleen, ei Cubaan, jota alussa luultiin ainoaksi tappelutantereeksi, vaan Manilaan, Filippisaarille, missä Deweyn laivasto oli tehnyt espanjalaisista laivoista yhtä loistavan lopun kuin Samson seuraavan heinäkuun 4 p:nä Santiagon edustalla. Lähtökäsky saapui jo seuraavana päivänä, jolloin pitkä sotilasjuna alkoi kiidättämään rykmenttiä San Franciscoon. Siellä heidät sullottiin transporttilaivaan monien muiden rykmenttien kera, ja sellainen hälinä vallitsi matkalla valtameren yli, että Antti oli koko ajan päästään pyörällä. Päivän vietettyään leirielämää, yhden ainoan kerran oltuaan harjoituksissa, hän sai maistaa miltä Tyynenmeren tuulahdukset tuntuivat "maakravulle." Merikipeänä, muukalaisten joukossa, tottumattomana kaikkeen, alituisissa harjoituksissa, hän oli jotakuinkin alla päin, mutta ei tuossa hälinässä kerinnyt kertaakaan todenperäisesti ajattelemaan sotaa.

Honolulussa poikettiin maihin. Anttikin pääsi illalla jalottelemaan; hänet nimittäin komennettiin tavarain kantoon. Oli oikea hawaiilainen kesäilta, sellainen kuin ainoastaan tuolla ikuisen kesän saarella olla voi. Kaduilla oli koko väestö liikkeellä, ja Antti syventyi koko sielustaan katselemaan uuden maailman outoja näkyjä…

"Varovasti, varsin varovasti nostatellaan, Heikki! Jos me tämä särettäisiin, niin totta hengen veisi tuo juupelin Etulieri!"

Antti ihan kivettyi. Hän seisoi kuin naulittu, tuijottaen nelimiehiseen ryhmään, joka silkkaa suomea haastaen hellävaroen kanteli paareja, joille kokonainen hevoskuorma virvokkeita oli säilytetty.

"No perkele!" puhkesivat hänen tunteensa vihdoin sanoiksi.

"Ka, meidän miehiähän täällä on muuallakin", vastasi edellinen puhuja, "koskapa niin koreasti tervehtii. Missä sinä maleksit?"

"Oregonin 1. komppaniassa."

"Vai siellä vai. Me olemme siitä Idahon komppaniasta, jossa on kuusikolmatta Suomen junnua…"

Ja miehet katosivat yleiseen vilinään.

Antin mieltä hieman huojensi tuo kohtaus. Oli jotakin lohduttavaa siinä, että oli muitakin kansalaisia mukana. Tuo Idahon valtion komppania oli muuten huomattavimpia koko joukossa; siinä oli 26 reipasta suomalaista kaivantomiestä, koko osaston rotevimmat ja kookkaimmat, johtajana kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä Keskelä, muistaakseni Kaustisista.

Matkan loppupuolella tapasi Antti oman kansalaisensa omasta komppaniastaankin, vaikka he eivät sattuneet keskenään montakaan sanaa vaihtamaan.

Caviten luona käytiin leiriin, vastapäätä Manilaa, lahden toisella puolella; yö vietettiin nuotioiden ääressä, tohisevassa Mangopuumetsässä. Kumeat kanuunanlaukaukset, joita kajahteli etäällä, ilmaisivat mistä päin Dewey pommitteli vihollisten rannikkopattereita. Antti ei paljon ummistanut silmiään sinä yönä. Toisten kuorsatessa vedenpitävien vaippojensa alla, jotka suojelivat tihkuilevalta sateelta, Antti ajatteli ja ajatteli. Sota oli sentään hirveä. Kuvitellessaan mielessään noita kiiluvasilmäisiä, mustapartaisia espanjalaisia, jotka epätoivon hurjistamina hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän tunsi sydäntään ahdistavan. Miksi olikaan hän lähtenyt? Antti tunsi kuinka voimia heikontava, jäytävä, salaisesti hiipivä pelko alkoi vallata hänet…

Aamulla aikaisin alkoi väsyttävä kulku pitkin savivelliksi muuttuneita teitä. Suuri meteli ja häiriö vallitsi. Lieju oli ehkäisemässä kaikkia liikkeitä. Aamupäivän kuluessa vielä naureskelivat ja laskivat leikkiä iloisimmat, mutta sitte kulki jokainen tylsistyneenä ja haluttomana eteenpäin. Matka oli parikymmentä engl. penikulmaa, ja kun vihdoin saatiin asettua leiriin, miehet vaipuivat nopeasti uneen toinen toisensa perästä, tuskin ennättäen edes kahvit kiehauttaa läkkirasioissaan nuotiolla.

Sinä yönä Antti ei lainkaan ummistanut silmiään. Hän makaili kyynäspäidensä nojassa nuotion ääressä ja mietiskeli oloaan, hitaasti syljeskellen liekkeihin. Niin, mikä pakotti hänet lähtemään? Eihän hänestä, viheliäisestä pelkurista, ollut mitään hyötyä sodassa, ajatteli hän. Suuresti pelkäsi hän taistelun tuoksinassa joutuvansa niin suunniltaan pois, että lähtisi jänistämään pakoon, tuonne aarniometsään, erämaahan, nälkäkuolemaan. Ihmisten silmissä ei mitenkään voisi näyttäytyä, ja karkaaminen sodan aikana — se oli sotaoikeuden mielestä paha asia. Varmasti tunsi hän, että surma hänet kohtaisi taistelussa. Suo siellä, vetelä täällä. Turhaan koetti Antti rohkaista mieltään; pahat aavistukset jäivät uhallakin varmuudeksi hänen sielussaan. Ja huomenna jo, aamun koittaessa, muutaman tunnin päästä oli alkava tuo verinen taistelun melske. Silloin oli tapahtuva ryntäys Manilan ulkovarustuksia vastaan…

Anttia ahdisti niin tuskallinen ja tempova rauhattomuus, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä nuotioiden välillä, nähdäkseen saisiko joltakulta edes vähänkään rohkaistusta. Mutta kaikki nukkuivat rauhallisina, vähääkään välittämättä tulevaisuudestaan. Kutkahan noista huomen-illalla pääsevät nuotioiden ääreen tarinoitsemaan päivän kokemuksista? ajatteli Antti, ja hänen kurkkuaan kouristi.

Lopulta hän ei voinut olla nykäisemättä Matti Paunaa, kansalaistaan, iloista reimaa merimiestä. Matti kuorsasi sikeästi, eikä ollut millänsäkään; käänsi vaan murahtaen kylkeään, kun Antti häntä lujemmin uskalsi pudistella.

Antti istahti synkeänä hänen viereensä. Hänelle johtui mieleen Katri rukka siellä kaukana valtameren takana — Merijärven takamailla. Siitäkin oli tullut Amerikan leski… Ihmetellä täytyi Antin, kuinka oli niin hennonut jättää Katrin ja pikku Jaskan. Eikä sitä matkapilettiäkään vaan ollut tullut lähetetyksi Katrille, vaikka jo oli neljä vuotta kulunut. Varmaa, varmaa oli, ettei hän ollut milloinkaan pääsevä takaisin tältä onnettomalta saarelta, eikä Katri ollut saava tietää hänen kohtalostaan — odottelisi vaan vuoden toisensa perästä. Eihän "Andrew Husk", joka oli hänen nimenään "rullissa", voinut ilmaista, että "se nyt oli se Huuskon Antti." Jospa edes Matti jäisi henkiin ja veisi sanan. Antin mieli sai niin ahdistuneeksi, että hän uudelleen kävi Paunan kimppuun, ja lopuksi nosti hänet ihan istualleen.

"Häh?" ärähti Matti, koettaen vääntää auki raskaita silmäluomiaan.

"Tuota — kyllä, — kovinpa sinä nukut levollisesti", tavotteli Antti.

Mutta Matti ei ollut mielissään häiritsemisestä.

"Mitä lempoa se sinua vaivaa?"

"Ei — ei yhtikäs. Minä vaan en saa unta silmiini."

"Eihän sua vaan jänistä? Älä nyt rupea hassuttelemaan. Pelkurit se kuolema ensin korjaa. Nuku rauhassa?"

Ja tällä kehoituksella, josta Antille ei ollut suurtakaan lohdutusta, Matti retkahti takaisin pitkälleen, veti jalkansa koukkuun ja alkoi vedellä makeita unia.

Yksinäisenä haamuna kyyrötteli Antti parka nuotionsa ääressä läpi yön, kuunnellen sammakkojen kirkumista ja tuulenhengen huountaa sameassa, myrkyllisessä aamun huurussa. Turhaan koetti hän tyytyä asemaansa. Olihan sodassa kuolema jalon vapauden puolesta taistellessa ihanaa ja ylevää sen renttuilevan elämän rinnalla, jota hän kuitenkin muutoin vietti ja josta ei kenellekään ollut hyötyä…

Kaatuisipa tuo Matti tahi kuka tahansa muu!

Sydän hypähti Antille kurkkuun, kun lähtösignaali päivän sarastaessa kajahti. Koneellisesti teki hän niinkuin muutkin, uskaltamatta katsoa tovereihinsa, peljäten heidän hänen katseistaan lukevan mitä sielussa liikkui. Hän seurasi muita, koetti tylsästi olla ajattelematta mitään, ja ihmetteli kuinka nuo toiset niin iloisesti melusivat ja rähisivät. Nyt se oli tullut se kamala hetki.

Edestäpäin alkoi jo kuulua kiivasta ampumista. Antin sydän hytkähteli. Hän heittäytyi toveriensa esimerkkiä seuraten maahan. Kaukana häämöittivät vihollisten rivit pensaiden lomasta, ja rykmentti alkoi ampua. Pyssy tutisi Antin kädessä, vaappuen sinne tänne; hän ampui ja ampui tähtäämättä, ja huomasi toverien nyhkivän toisiaan ja iskevän silmää, häneen viitaten, koska hänen luotinsa uhkailivat omia rivejä. Heidän irvistyksensä saivat veren kiehumaan Antin suonissa. Annettiin käsky ryntäämään. Eteenpäin samosivat urheat rivit pitkin pensaiden verhoamaa mäen rinnettä tuimassa tulisateessa. Antti oli eturinnassa. Hän ei enää nähnyt kuinka miehiä kaatui molemmin puolin, ei kuullut huutoja ja parkauksia, ei huomannut oliko ketään muita mukana. Vilaukselta hän vaan näki nuo parrakkaat naamat ja välähtelevät hammasrivit edessään: sitte kaikki musteni. Hän iski oikeaan ja vasempaan, välittämättä oliko hänen tiellään ystäviä vai vihollisia; hän riehui kuin vimmattu, unohtaen kaiken, mielessään vaan hämärä itsensä puolustamisen vaisto. Hän kuuli äänekästä hurrausta, joka tuntui kajahtavan tuhansista kurkuista, ja sitte oli ihan hiljaista.

Antti saavutti vihdoin jonkinlaisen puolitietoisen tajunnan asteen. Kalvava jano vaivasi häntä. Kädet ja jalat olivat lyijynraskaat; kurkkua tukehutti tahmainen aine, niinkuin takeltunut veri. Työläästi sai hän raotetuksi silmiään ja näki yläpuolellaan tumman taivaan, jolla tuhannet tähdet kirkkaasti tuikkivat. Sitte hänen silmäluomensa jälleen painuivat kiinni.

Lähellä kuului ääniä. Antti koetti huutaa, mutta tunsi niin ääretöntä väsymystä, ettei voinut hiiskahtaakaan. Ikäänkuin pohjattomasta syvyydestä kuuli hän puhelun.

"Kahdeksantoista jo yhdessä haudassa, Ned", sanoi vastusteleva ääni, tällä kertaa yhä lähempänä. "Luodaan jo umpeen."

"Ei", vastasi toinen ääni; "pannaan vielä nuo kolme, niin on tämä nurkka puhdas. Annas lyhtyäsi. Kas, tässäpä on tuo suomalainen paholainen, joka tappeli kuin vimmattu. Vahinko miehestä; hänestä olisi varmaan tullut korpraali. Se oli aika poika!"

Antti ihmetteli hämärästi kenestä oli puhe.

"Käy koipiin sitte, Ned, niin heitämme hänet päällimmäiseksi. Kas noin.
Raskaskin se on kuin isäni velkakuorma. Yksi, kaksi!"

Antti tunsi itseään heilutettavan ilmassa.

"Kolme!"

Kevään esikoiset.

"Vielä riuska veto, Freeti poikani! Älä hellitä, kyllä jo heittää fallaamasta… nousee… nousee…"

Ärjyvä vihuri esti sanat kuulumasta, puhalsipa niin tuimasti että ne tuskin pääsivät huuliltakaan, hengityksenkin ihan läkähdytti. Mutta Matti kehoitteli vaistomaisesti, ikäänkuin omaksi rohkaistuksekseen. Tanakasti painaen saappaansa laitoja vasten hän kaikella voimallaan oli heittäytynyt kiinni peräsimeen, silmät ummessa, sillä olihan pilkko pimeä, sokaiseva ryöppy, ja ilman salaman väläyksiäkin hän tiesi missä oltiin ja tunsi minne ajauduttiin.

Vene heittelehti kuin lastu, ja vettä roiski laitojen yli joka hetki, niin että Matilla oli täysi työ vasemmalle kädelleen äyskärin toimeliaassa pitelemisessä.

Freeti souti kuin vimmattu. Jokainen jänne ruskasi, veri syöksähti päähän jokaisella äärettömällä ponnistuksella, suolainen hyrsky pieksi hänen kasvojaan, kohmettuneet sormet vetasi kurimuksen käännältämä airo usein hankaimen rakoon, mutta ruhjevammat eivät nyt tuntuneet; hän vaan toimi niinkuin kone, mitään ajattelematta, mistään tietämättä.

Taas leimahti salama, niin huikaiseva ja pitkällinen, että Matti raotti silmiään. Kellopoiju kaukana oikealla… vasemmalla brekersit… ja taas oli kaikki pimeää.

Matti tiesi nyt kaiken toivon turhaksi. Vene ajautui sivuttain tuulen ja virran mukana; niitä kahta voimaa ei enää voinut vastustaa. Suotta oli kaksi tuntia viivytelty loppua; suotta oli Freeti kiskonut henkensä edestä, saadakseen aluksen nousemaan tuuleen; suotta olivat he koettaneet pelastaa verkkoa, ainoaa viime vuoden säästöä, nousevalta myrskyltä, ja sitä virralta pelastaessaan uhranneet sekä verkon että hengen; suotta odotteli Loviisa kotona, sydän kurkussa, kuunnellen myrskyn myllertämistä ja vuolasta sadetta, joka lohkasi suuria maanvieremiä mökin alapuolelta alas Uniontownin tielle, Taivassalon Antin ihmeeksi, kun ikkunat aamulla eivät valjenneetkaan…

Eihän se kuolema sinällään pelottavalta tuntunut Matille; tässäkös sitä jouti niin syvälliseltä kannalta ottamaan. Mutta paraansa mukaan oli hän pannut vastaan, niinkuin muitakin vastoinkäymisiä torjuessaan. Ja kun se morkettikin (kiinnityslaina) oli toissapäivänä jäänyt uudistamatta! Runni (kalan tulo virtaan) oli ollut niin vilkas, ettei malttanut lähteä loijerin (asianajajan luo) St. Helenaan sitä selvittämään. Se se oli ikävä juttu Loviisalle.

Olisipa edes tupakan saanut! Se olisi totta tosiaan maistunut tällaisella ilmalla, ajatteli Matti synkeästi, sentään yrittämättäkään kaivaa piippunysää taskustaan, sillä sytyttäminen olisi ollut mahdotonta.

Kumea pauhina, joka erosi myrskyn muusta riehunasta, alkoi kuulua yhä selvemmin — nuo kamalat kuolinkellot, hyökyaallokon pirstoutuminen matalikkoon, valtavien vesivuorien piekseminen särkkää vastaan.

Salamat leimahtelivat tiheään. Kun Matti alta kulmainsa vielä kerran vilkasi keulapäähän, hän tunsi vihlovaa tuskaa: Freeti oli menettänyt airon ja horjahtanut laidalle ikäänkuin sitä kurkotellen, nääntyneenä ponnistuksiin, suuren vesivuoren juuri kumahtaessa veneeseen. Matti tunsi Freetin syöstyneen syvyyteen, tiesi että nyt hänellä ei enää ollut poikaa, ja samassapa hän itsekin kierähti mereen, kun vene pyörähti ympäri ja pilkkoutui lastuiksi matalikkoon.

Se morketti! mutisi Matti, vaistomaisesti koettaen vapautua verkon silmukoista, jotka olivat kietoutuneet hänen jalkoihinsa.

Voi sen vietävää minkä teki, kun tuohon verkkoon sotkeuin!

* * * * *

"Kova oli kamppailu!" sanoi pitkä Dick totisena. Majakkamiehet olivat vaaleina katselleet kamalaa näytelmää brekersien luona, jota kirkkaat salamat tuon tuostakin valaisivat. Tornin ikkunasta oli näköala kauas merelle.

"He olivat ensimäiset tänä keväänä", murahti päällysmies, käyden katetun illallispöydän ääreen. "Monta olen omin silmin nähnyt Columbian nielevän, mutta kolkolta tuntui varsinkin vanhan miehen kohtalo: brekersien ohi jo paiskasi hänet sivuaalto, mutta oli verkkoonsa sekautunut, eikä voinut pelastua. Mutta enhän voi ketään tässä tuiverruksessa syöstä hyödytöntä apua viemään…"

Hänen kasvoillaan oli väsynyt, raskasmielinen ilme; hän näytti kymmenen vuotta vanhemmalta.