Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

ULLA JA MARK

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

ENSIMMÄINEN LUKU.

— Agata sisar, sanoi Sofia neiti sysäten sarvikantaiset silmälasinsa otsalle, ei käy kieltäminen, Agata sisar, ettemme olisi laiminlyöneet veljemme Jonatanin perhettä.

Agata neiti loi hämmästyneen silmäyksen pyöreistä, sinisistä silmistään puhujaan. Villavyö, johon hän ahkerasti oli koukuttanut tulipunaisia ruusuja, vaipui polville.

— Niinkö arvelet, Sofia sisar? Olisimmeko todella tehneet itsemme vikapääksi sellaiseen syntiin?

— Sitä ei käy peittäminen. Minä toivon, ettet sinä, sisar kulta, halua kieltää osuuttasi tähän laiminlyöntiin.

Sofian katse suuntautui tuikeana sisareen.

— En suinkaan, sisar. — Ja huokaisten Agata lisäsi: — Olen aina pitänyt Jonatan veljestämme.

— Kukaan ei saata kehua pitäneensä Jonatanista enemmän kuin minä, jatkoi Sofia neiti — mutta — sinä tiedät, sisar, että Anna ei mielestäni ole osoittanut minua kohtaan sitä huomaavaisuutta ja osanottoa, jota hänen olisi pitänyt, kun hänen kälynsä oli onneton ja hyljätty.

— Hän ehkä pelkäsi loukata tunteitasi, koetti Agata puolustaa.

— Turhaa puhetta. Sitäpaitsi sinä et ole pätevä arvostelemaan tällaisia seikkoja. Luulisin niin — luulisinpa, että minulla on tunneasioissa enemmän kokemusta. Mutta sitä sinä et koskaan ajattele. Kuka paremmin kuin minä ymmärtää, miltä tuntuu jäädä yksin ja vuodattaa kyyneliä?

Tässä Sofia neiti kätki lihavat, hyvinvoivat kasvonsa vankkaan, kotikutoiseen nenäliinaan.

— Rakas sisar, yritti Agata neiti lohduttaa, mutta sisar teki kädellään torjuvan liikkeen. — Ei, elä puhu mitään. Minä kannan suruni yksin. Niin olen aina tehnyt. Hyljätty, yksinäinen olento raukka.

Agata neiti huokasi ja koukusteli ruusunsa valmiiksi äänetönnä.

Hetken kuluttua Sofia neiti pisti nenäliinan taskuun ja lausui jokapäiväisellä äänellään:

— Elkäämme kiistelkö. Se ei ole soveliasta meidän asemassamme lasten kasvattajina. Palaan asiaan. Jotain on tehtävä veljemme Jonatanin perheen hyväksi.

— Mikä on herättänyt sinussa tämän ajatuksen, sisar?

Sofia neiti veti käsityöpussistaan esiin kirjekuoren.

— Tämä tuli tänä aamuna. Luen sen sinulle. Se on Jonatanilta.

Hän laski jälleen silmälasinsa nenälle ja luki:

— Rakkaat sisareni:

Emme ole kuulleet teistä pitkään aikaan mitään. Toivon kuitenkin, että olette terveet ja voitte hyvin. Me voimme myös kaikki hyvin. Vanhin tyttäremme Minna, rakkaan Annani kuva, viettää joulukuun 28 p. häitänsä, ja me pyydämme hartaasti, että tulisitte kunnioittamaan tätä juhlallista ja tärkeätä toimitusta läsnäolollanne. Anna lähettää hartaat terveiset. — Veljenne Jonatan.

Agata löi kätensä yhteen. — Rakas, hyvä Jonatan! Miten hauskaa olisi lähteä sinne. Arveletko, että se voisi käydä päinsä, sisar?

— Olen päättänyt lähteä. Jonatan ja me olemme ainoat eloon jääneet perheessämme. Suvun täytyy pitää yhtä. Sen lisäksi olemme vastuussa siitä, miten hänen lapsensa kasvatetaan. Minä en luota Anna Schöringin kasvatusoppiin. Se on liian kevyttä ja pintapuolista. Pelkään, että Jonatanin lapsia kasvatetaan aivan toisin kuin meitä kotona pappilassa kasvatettiin.

— Ajatteles — sanoi Agata ja katseli haaveellisesti hymyillen eteensä — Minna menee naimisiin, pieni tummasilmäinen Minna, jonka kummi minä olen. Niin vuodet vierivät. Muistatko vielä, kun hän skottilaiseen hameeseensa puettuna istui vieressäni ja opetteli sukkia parsimaan. Hän oli silloin kuusivuotias, ja nyt hän on morsian.

— Muutkin olisivat voineet olla morsiamia, sanoi Sofia kolealla äänellä — ellei kuolema olisi tullut väliin.

Peljästyen uutta tunteenpurkausta kiirehti Agata huomauttamaan:

— Arveletko, että meidän pitäisi ryhtyä jonkinlaisiin pukuvalmisteluihin? Eiköhän minun pitäisi teettää uusi hame?

Ankara katse sisaren silmistä sai hänet häpeillen hymyilemään.

— Ajattelin vain — — —

— Ihmettelen sinua, Agata. Sinähän sait juuri äsken uuden hameen.

— Se tehtiin Ottilia Karellin hopeahäihin. Siitä on nyt viisitoista vuotta.

— Entä sitten. Sinun iälläsi ei uusia pukuja teetetä joka vuosi. Me pyydämme Tilda Helinin tänne hiukan korjaamaan pukujamme. Vaikka minä omasta puolestani pidän sitä tarpeettomana. Mutta sinä olet aina ollut turhamainen, Agata.

— Pukumme ovat ehkä jo vanhanaikaiset, uskalsi Agata neiti huomauttaa.
En tahtoisi esiintyä naurettavana Minnan häissä.

Sofia neiti nousi, pani työnsä kokoon ja lausui hitaasti ja painokkaasti:

— Jos sinä aiot ruveta muodinorjaksi, ei minulla ole siihen mitään sanomista. Ellei minun hameeni kelpaa veljentyttären häissä sellaisena kuin se viisitoista vuotta sitten teetettiin, saa se olla kelpaamatta. Mutta sinun vallassasi tietysti on pukeutua viimeisen pariisilaismuodin mukaan. Kuten sanoin, olet aina ollut turhamainen, Agata raukka.

Agata neiti kääri myös kokoon työnsä.

— Minä ehkä käväisen Väisäskän luona kysymässä, tuleeko hän ensi viikolla pyykille, sanoi hän.

— Osta samalla pari uutta rihvelitaulua; huomasin, että kaksi on mennyt rikki.

— Niin, Yrjö ja Emmi hieman ottelivat tänään kirjoitustunnilla, ja silloin taulut särkyivät.

Sofia neiti rypisti otsaansa. — Sinä et osaa ylläpitää järjestystä lainkaan. Ei sellaista saa tapahtua.

Agata neiti tuskin kuuli sisaren moitetta. Hän veti kiireesti mustan päällystakkinsa ylleen, sitoi lakin nauhat tiukasti leuan alle ja kääri huivin lakin ympäri. Kesti kotvasen, ennenkuin hän sai huivin solmun sidotuksi, hän oli huomattavasti kiihtynyt.

Sofia neiti tarkasteli hänen kiirettään pieni ivanhäive huulillaan.
Juuri kun sisar hätäisesti oli vetämässä kumikenkiä jalkaansa,
huomautti hän kuivasti: — Eikö ole turha, että sinä menet Väisäskälle?
Voimmehan lähettää Rakelin.

— Ei, ei, minä kyllä menen. Agata neidin äänessä oli säikähdystä. Hän oli viimeinkin valmis ja sujahti ulos. Mutta ovelta hän äkkiä pyörähti ympäri. Hänen kasvoillaan oli hupaisan nolo ilme.

— Sofia, sanoi hän läheten sisarta, oletko kertonut tästä Johannalle?

— Kirjehän oli osoitettu hänelle. Hän antoi sen minulle, mutta ei sanonut mitään. Nyt hän on Rynénillä saippuata keittämässä.

— Arveletko hänen suostuvan? Sofian arvelu jäi lausumatta, sillä ovi aukeni ja pitkä, laiha, tummansinisiin puettu huivipäinen nainen astui sisään.

— Saitko hyvää saippuata? kysyivät molemmat sisaret yhtaikaa.

— Tuskin. Lipeäkivi on kerrassaan kelvotonta. Kehtaavatkin myydä sellaista tavaraa.

— Ja mitä arvelet Jonatanin kirjeestä, sisar? kysyi Agata voimatta hallita jännitystään. Ja Minnan häistä? Eikö ole hauskaa, että hän menee naimisiin, pieni kummityttöseni.

— Schöringien suku ei ole mieleeni, he ovat liian maailmallisia.

— Mutta rakas Johanna, Annahan on Schöring ja hän on kälymme.

— Niinpä niin, Johannan ääni oli sanomattoman kuiva. Hän kääntyi Sofian puoleen. Syötkö tänään perunakeittoa vai keitänkö sinulle kauralientä?

Sofia ravisti päätään.

— Ei perunakeittoa, Johanna, mieluummin kauralientä, mutta pane siihen enemmän kermaa kuin viime kerralla. Ja manteleita, rakas Johanna, elä unohda manteleita. Ne antavat hienon maun liemelle.

Johannan pitkä kumarainen vartalo katosi keittiöön.

Agata loi puhuvan katseen toiseen sisareen sulkiessaan oven.

— Luulenpa, että Johanna aikoo lähteä. Hän ei kieltänyt jyrkästi.

— Agata poikkeaa varmasti Ottilia Karellin luo uutista kertomaan, mutisi Sofia neiti taapustaen katupeilin luo. — Kas niin, enkö arvannut. Sinne hän kääntyi heti ensimmäiseltä kadunnurkkaukselta. — Rakel, Rakel, tule tänne!

Pisamaiset tytön kasvot näyttäytyivät keittiön ovessa.

— Mitä sinä teet?

— Kuorin perunoita, ja puhettaan vahvistaakseen ojensi tyttö molemmat kätensä, — toisessa oli perunanpuolikas, toisen hän hätäisesti pisti taskuun. Pari mantelia tipahti lattialle.

— Kun olet sen tehnyt, voit käydä koulun puolelta noutamassa toisen luokan laskentovihot. Ja punaisen lyijykynän opettajapöydältä. Mutta älä kurkista päiväkirjaan kuten tapasi on.

— Menen heti, täti.

Sofia istui kiikkutuoliin. Lihavat kädet painuivat syliin.

— Rakel voi hyvin ohjata ensimmäisen luokan tyttöjä sisäluvussa, puheli hän puoliääneen, maisteri pitää huolen laskennosta ja historiasta ja Fransiska Pfeffer hoitaa loput. Sillä on kouluasia järjestetty. Ja pari päivää voivat lapset kyllä saada lupaa.

TOINEN LUKU.

Pikkupappilan arkihuoneessa oli kiirettä ja touhua. Pitkällä pöydällä oli läjä vastasilitettyjä, uuden uutukaisia liinavaatteita. Ja yhä vielä kiersi Ida Martonen, pitäjän liinaompelijatar, ompelukonetta, hermostuneesti tiuskaisten, jos lapset uskaltautuivat lähettyville.

Ommeltiin Minnan myötäjäisiä. Häät oli määrätty vietettäväksi neljäntenä joulupäivänä. Jouluillan tahtoi Minna vielä olla vanhassa kodissa.

Lapset olivat nyreissään. Heidän mielestään joulu joutui lapsipuolen asemaan.

— Ei ajatella muuta kuin häitä ja lakanoita ja liinavaatteita, valittivat Kaarlo ja Lauri. Tuskin me saadaan joululahjojakaan.

— Kyllä saatte, jos olette kiltit, lohdutti Martta. Mutta pahoille pojille ei joulu-ukko tuo mitään.

Kaarlo naurahti ovelasti. Hän oli jo ratkaissut joulu-ukkoarvoituksen, mutta Lauri oli ääneti. Hän sekä uskoi että epäili.

— Lauri ei ainakaan saa mitään lahjoja, ennenkuin hän oppii lukemaan, selitti Lotti. Ajatelkaas, hän on jo seitsemän vuoden vanha eikä vielä lue selvästi.

Laurin huulet vapisivat.

— Minä en aiokaan oppia lukemaan. Minusta tulee seppä.

— Oho, etkös luule seppien tarvitsevan osata lukea. Isä ei päästä sinua rippikouluun, ellet osaa lukea. Saat istua laiskanpenkillä ja jalkapuussa kirkon porstuassa. —

Lauri ratkesi itkuun.

— En minä tahdo istua jalkapuussa. Minna, huusi hän vanhimmalle sisarelle, joka astui huoneeseen. Lotti ja Kaarlo kiusaavat minua. En minä tahdo istua jalkapuussa kirkon porstuassa, huh huu.

— Ei saa kiusata pikku Lauria, torui Minna. Se on pelkkää pötyä, tuo jalkapuujuttu.

— Eipäs, intti Kaarlo. Malakias kertoi, että hänen isänsä istui kirkonporstuassa jalkapuussa, kun hän ei tahtonut oppia lukemaan. Ja kaikki, jotka kulkivat kirkkoon hänen ohitsensa, ilkkuivat häntä.

— Se on Malakiaksen juttuja. Mene ottamaan aapisesi, Lauri, niin kuulustamme tunnetko kirjaimet.

Lauri lähti laahustavin askelin. Aapinen oli hänen katkerin vihamiehensä.

Lastenkamarissa istuivat Ulla ja Mark pelaamassa tammipeliä.

— Ulla, sanoi Minna kurkistaen sisään ovesta, ota Lauri ja hänen aapisensa huostaasi. Ja Mark, miten on saksanlukusi laita?

— Rakas Minna, on niin kauhean kuivaa lukea, vastasi Mark suutaan muikistaen.

— Tiedäthän, että isäsi tahtoo sinun edistyvän. Ajattelepas, hän tulee tänne parin päivän kuluttua ja on kovin pahoillaan, kun et ole oppinut saksaa.

Markin kauniit kasvot näyttivät huolestuneilta. Ulla loi häneen rohkaisevan katseen.

— Luetaan yhdessä, niin käy paremmin.

Hetkistä myöhemmin istuivat molemmat saksalaisen lukukirjan ääressä.
Ulla luki ja Mark kuunteli, tuon tuostakin salaa haukotellen.

— Käännä sinä nyt tämä: "Ein alter Mann und sein Sohn — — —". Mutta, Mark, sinähän et lainkaan kuuntele. Istut vain ja tuijotat ulos ikkunasta. Mitä sinä ajattelet?

Mark naurahti hämillään. — Minä ajattelin, kuinka hauska on olla rikas. Kun isä tulee, pyydän, että hän ostaa minulle oman pienen hevosen, sellaisen kuin Henrik Gyllenheimin Ajas.

— Et saa ajatella muuta nyt, kun sinun pitää oppia.

— Miksi minun tarvitsee oppia? Se on ikävää. En tahdo oppia muuta kuin viulunsoittoa. Ei rikkaiden tarvitse osata niin paljon.

Ulla paiskasi saksankirjan kiinni.

— Sinä olet pöllö, pöllöjen pöllö. Herra on mukamas rikas, ja sen vuoksi hänen ei tarvitse oppia muuta kuin viulua soittamaan ja ratsastamaan.

Hänen silmäyksensä oli äärimmäisen halveksiva.

— Sen minä sanon sinulle, Mark, että olit tuhat vertaa hauskempi silloin, kun olit köyhä ja hyljätty.

Mark nousi loukkaantuneena. — Sinä olet oikea katajapensas, Ulla, minä menen Lotin luo. Hän on paljon kiltimpi.

Ulla ei vastannut. Istuutui niska kenossa ja avasi uudelleen saksankirjan.

Mark seisoi empien ovella. Sitten hän varpaisillaan palasi Ullan luo.

— Sanoinko, että olet katajapensas, Ulla? Tarkoitin tietysti sanoa ruusupensas, kaunis vaaleanpunainen ruusupensas.

Ulla luki välinpitämättömän näköisenä.

— Ulla, sovitaan.

— Rikkaiden ei tarvitse sopia.

— Hyi, Ulla, elä ole paha. Mark katuu. Mark on surullinen. Mark itkee.

Ja hän väänsi kasvonsa niin murheellisen ja hassunkurisen näköiseksi, että Ulla purskahti nauruun.

Silloin Mark tiesi voittaneensa.

— Ulla, sanoi hän mairittelevasti, mennään laskemaan mäkeä. Uskotko, että kelkka nyt luistaa?

Ullan silmät säteilivät. — Se on selvä, tällainen keli kun nyt on.
Lähdetään.

Saksankirja jäi pöydälle avonaisena, ja pikku Lauri hautasi aapisen romulaatikkonsa pohjalle. Ulla ja Mark kiitivät posket punaisina alas jyrkkää mäentöyrästä, Lotti ja Kaarlo kintereillään.

Salissa oli täkintikkuutalkoot. Harjulan tytöt Naimi ja Miili ja Niemelän Viivi pistelivät ahkerasti suurikukallista peitettä. Martta veti kuvioita liidutulla langalla. — Se, jonka viiva tulee pikimmin valmiiksi, joutuu ensimmäisenä morsiameksi, ehdotti Viivi.

Vimmattu kilpailu syntyi tyttösten kesken.

— Minun on valmis, kuului yht'haavaa kolmesta suusta. Martta oli jäänyt viimeiseksi. Mutta hänen pistonsa olivatkin pieniä ja tasaisia toisiin verrattuina.

Illemmalla tulivat tyttöjen veljet Jaakko ja Samuli noutamaan sisaria, kotiin. Heidän mukanaan tuli Jaakko Kemellin ylioppilastoveri, joka vast'ikään oli määrätty vanhan rovastin apulaiseksi. Silloin sysättiin peitepuut syrjään ja nuoret alkoivat leikkiä panttileikkejä.

Pihalla helisivät kulkuset. Minnan poskille kohosi hieno puna. Hän kohotti uutimia ja katseli ulos. Hän pikemmin tunsi kuin näki, että Ulrik Schöringin yhdenistuttava pieni reki oli ajanut pihalle.

Ulrik ja Minna pakotettiin ottamaan osaa leikkiin. He estelivät, mutta ylivoima oli liian suuri. Minnan tyttö-ystävät riistivät hänet mukaan. Hänen täytyi välttämättä ennustaa heille, morsiamen ennustukset tuottivat onnea ja kävivät aina toteen.

Ulla, Mark ja Lotti pujahtivat sisään. He tekeytyivät niin pieniksi kuin mahdollista, ettei heitä huomattaisi. Oli niin hauska olla isojen seurassa ja nähdä heidän leikkivän. Ja rovastin uusi apulainen oli Ullan mielestä niin hirveän kaunis, aivan kuin apostoli Johannes. Hänellä oli vaalea tukka, siniset, lempeät silmät ja korkea otsa. Mutta oli pettymys nähdä hänen leikkivän. Papin ei koskaan pitäisi leikkiä sormusta ehdolla ja panttileikkejä. Hänen pitäisi aina hymyillä lempeästi tai katsella ankarasti. Ulla huokasi. Hän oli jumaloinut apulaista siitä hetkestä alkaen, jolloin näki hänet ensi kerran alttarilla lumivalkoiset liperit kaulassa, siniset silmät taivaaseen luotuina.

Ja nyt hän istui Naimin ja Martan välissä ja nauroi aivan kuin muutkin kuolevaiset. — Ulla huokasi uudelleen.

"Ihanteet särkyvät."

KOLMAS LUKU.

Surr-rur-rur pyöri ompelukone tasaisesti ja taukoamatta.

Minna istui kangaspuissa ja heitti sukkulaa joutuisaan ja kevyesti. Kankaan oli tänään määrä valmistua. Häihin oli enää kymmenen päivää, ja sitä ennen oli käsiliinat päärmättävä ja pestävä.

Ulla ja Lotti hyökkäsivät sisään lumisina ja punaposkisina.

— Tädit tulevat!

Pastorin rouva laski nopeasti ompeleensa pöydälle.

— Mistä sen päätätte?

— Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki.
Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.

— Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta, panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?

— Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.

Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen.
Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.

— Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa, ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista, villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen varalta.

— Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet päällysvaatteistaan.

— Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.

— Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha kuomireki teillä.

— Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen halvemmalla, selitti Sofia täti.

— Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.

— Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.

— Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.

— Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.

— Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja syljeksii.

— Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.

— Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten, kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.

— Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme kaikki samanlaisia.

— Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti naimisissa?"

— Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.

— Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle, kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin minä. Eikö totta, Johanna?

— Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.

— Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.

Sofia loi häneen musertavan katseen.

— Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.

Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:

— Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.

— Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.

— Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.

— Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.

Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan kiihtynyttä mieltä.

Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta tyttöä ihastuneena. — Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun mielestäsi ole äidin näköinen?

Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin vavisten.

— Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. — Ei, ei, antakaa minun olla.
Minulla on muistoja.

Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat neidit pudistivat surullisina päätään.

— Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata veljelleen. — Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä on särkynyt.

Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.

Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.

Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.

Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.

Maailmassa on niin paljon sellaista, joka on toisin kuin on ajatellut.
Ja isoja ihmisiä on mahdoton ymmärtää.

— Äiti, sanoi Martta hiukkasta myöhemmin, kenen nyt kutsumme kaasoksi? Noora Örnfelt on kirjoittanut, ettei hän tahdo pukea morsianta, kun hänellä on surua. Se ennustaisi pahaa.

— Miksi juuri Noora Örnfeltiä olet pyytänyt, Minna? kysyi isä.

Minna punastui.

— Noora ja minä lupasimme jo tyttöopistossa ollessamme pukea toinen toisemme morsiameksi.

— Minun mielestäni me pyydämme kanttori Wilénin lesken. Hän on yleisesti käytetty kaaso pitäjän kaikissa häissä, enkä minä tahtoisi, että tyttäreni tekee poikkeuksen muista seurakuntalaisista.

— Mutta hän on enimmäkseen pukenut talonpoikaismorsiamia, huomautti
Anna.

— Pappilan tyttäret eivät saa tekeytyä talonpoikaiskansaa hienommiksi, sanoi pastori hieman terävästi.

Agata neiti oli levottomana seurannut keskustelua. Nyt hän hiukan kohottautui istuimellaan ja katseli rukoilevin, kostein silmin vuoroin Minnaan ja pastoriin. — Oi, enkö minä saisi pukea Minnaa? Hän on minun kummityttäreni, ja minä koristaisin hänet niin kauniiksi. Olen aina toivonut saavani pukea morsianta. Ja Minna on minulle niin läheinen.

— Luonnollisesti saat pukea Minnan, jos haluat, Agata rakas, sanoi pastorin rouva iloisesti. Eikö sinunkin mielestäsi, Jonatan?

Pastori nyökäytti päätään.

— Koska Agata niin mielellään tahtoo.

Sofia tädin oli vallannut uusi liikutuksen puuska tämän hänelle niin arkatuntoisen keskustelun aikana.

— Agata olisi saanut pukea minut, nyyhkytti hän.

Mutta Martta palautti hänet pian muistoista todellisuuteen. Hän oli kuullut, että Sofia tädillä oli aivan erikoisen kauniita drällimalleja ja hän olisi kovin mielellään kysynyt tädiltä neuvoa.

Sofia täti rauhoittui pian. Minnan pöytäliinat ja muut kapiot tuotiin esille, ja vaikka Sofia täti aina silloin tällöin liinavaatteita katsellessaan mutisi: "muistoja, muistoja", ja pyyhki silmiään, herättivät lakanat ja nimikirjaimet ja eri kudontalajit hänen mielenkiintoaan enemmän kuin vanha rakkausjuttu. Johanna lähetettiin noutamaan tätien Minnalle tuoma morsiuslahja — vaaleansininen silkkipeite, johon oli niin tiheään pistetty kukkia ja kiemuroita, että se oli jäykkä ja kankea kuin pahvi.

— Se on isoäidin peruja, selitti Agata täti. Ja nämä pyyhkeet, rakas Minna, ovat minun lahjani sinulle. Olen ne itse kutonut kaksikymmentä vuotta sitten.

Sofia täti huokasi: "muistoja", ja hypisteli lakanapakkaa.

— Tässä on minun lahjani sinulle, sanoi Johanna hiljaisesti. Hän otti isonlaisesta vasusta kaksi kellastuneeseen vaatteeseen kiedottua tyynyä. Ne olivat valkoista atlassia, keskelle oli kirjailtu ruusu ja lemmikkiköynnös.

— Isän ja äidin morsiustyynyt. Ne joutuivat minulle pesänjaossa.

— Miten kauniita, huudahti Martta. — Sofia täti, etkö tahdo tulla katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.

Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.

Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä ruoasta.

NELJÄS LUKU.

Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.

— Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.

Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät ylipäänsäkään — eivät ainakaan tytöt — tyydyttäneet heidän pedagoogisydäntään. Martta tosin — hänestä saattoi tulla sievä ja kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna — hänhän oli kieltämättä suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille — "meidän nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä saadakseen sen pysymään sileänä.

Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. — Ulla juoksi huoneeseen.

— Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä laskemaan?

— En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?

Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin muisto.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.

— Se tapahtui siihen aikaan, — yhtyi Sofia puheeseen, jolloin Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.

Johanna nyökäytti päätään. — Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen tapaansa. Ja siihen aikaan myös — — —

Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.

Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta. Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen seuraan.

— Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii pilaamaan nuoria.

Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.

Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä ajettiin joka paikasta muualle.

— Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.

Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä, luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:

— Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille
pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme
Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla.
Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?

— Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.

Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä. Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.

— Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.

Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen vuorokauden?

— Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.

— Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta huomauttaa.

— Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna, Agata ja minä valvoa yön.

Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli tulossa jotain erikoisen hauskaa.

— Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö vain.

Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö valvoa leivintuvassa.

Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan. Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, — tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.

Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa. Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä. Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.

Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan sankareita puuroineen.

Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.

    "Jumalan säädyn perästä
    Ehtoo ja yö nyt lähestyy,
    Päivä on nyt pois kulunut,
    Pimeys päälle joutunut."

Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin. Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti näppärissä sormissa.

Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.

— Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.

— Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa, huomautti Johanna täti lieden äärestä.

— Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.

Agata täti pudisti kieltäen päätään. — Ei, ei lapseni, kuten Johanna täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan nuorille korville.

— Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.

— Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän, vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata korttia.

Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.

— Entä mitä!

Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.

— Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.

— Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.

— Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista, henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.

— Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.

— Kerro, Riikka, kerro.

Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.

— Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli — — —

— Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.

Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa hämmentäen:

— Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn tärkeydestä.

Minnan posket alkoivat hehkua.

— Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi, että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.

Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja. Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.

Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa. Muut oli uni voittanut.

VIIDES LUKU.

Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen uudestaan, mutta tajusi äkkiä:

— Tänään on Minnan hääpäivä.

Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.

Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja hän, niin kauan illalla — sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään — tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni, koruton huone kätkikään!

Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. — Jumala siunatkoon sinua, sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.

Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.

— Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi
Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.

Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle.
Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.

— Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.

— Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.

Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä talviaamuna.

Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen peruutti typerän esityksensä.

— Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa. Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. — Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.

Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.

Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja lautasliinoja valitsemassa.

— Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.

— Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.

— Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.

Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä, vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.

— Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin huomion muuanne.

Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.

— Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista komentajaa talossaan.

Johanna täti oli kiihtynyt.

— Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta erinomainen ruuanlaittaja.

Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska "liikaväki" oli vain tiellä.

Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan, joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?

Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän varovasti kurkisti sisään.

Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri.
Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.

Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.

Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki. Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.

Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa! Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan ryhtyä!

Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.

Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.

— Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. — Ei, pastori, elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.

— Mutta, täti, miksi sinne?

— No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.

— Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on uutinen.

Kristiina täti nauroi sydämellisesti.

— Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua Kaunialaan.

— Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti
Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.

Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.

— Kuinka niin?

Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.

— Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene umpeen, ja muistoja — —

— Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.

Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.

Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.

— Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.

— Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.

— Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti — mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.

Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.

— Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.

Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.

— Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, — hän hiljensi ääntään, — vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet muistoineen.

Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark. Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi ystävänsä kättä liikutettuna.

Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei saanut nähdä — ei ollut nähnyt koko päivänä.

— Ulla, hän viittasi tytön luokseen, pyydä Minna viideksi minuutiksi tänne.

Ulla pudisti päätään.

— Tädit ovat kieltäneet. Te tulisitte kauhean onnettomiksi, jos tapaisitte toisenne ennen vihkimistä.

Ulrik nauroi.

— Jos minä lupaisin sinulle jotain oikein hauskaa ja kaunista?

Ullan katse ja ääni oli moittiva.

— Luuleeko Ulrik, että minä möisin mammonaan kahden rakastavaisen onnen. Eei — niin halpamainen en ole.

Ulrik kääntyi Kaarlon puoleen, joka ei halveksunut mammonaa yhtä suuressa määrin kuin Ulla. Mutta Agata täti ajoi pojan ulos huoneesta, jossa Minnaa vartioitiin.

— Vanhoja tapoja ei saa loukata, sanoi hän Minnalle. Se tuottaa onnettomuutta.

Ja Ulrikin täytyi alistua.

Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota kirkkaasti roihuavat soihdut — Fred Hasselin toimesta — valaisivat. Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä — olihan nyt Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.

— Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.

— Mikä on hätänä?

— Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan, muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.

— Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.

Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa, kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.

Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena astui huoneeseen.

— Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.

— Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen huono, tottumaton kaaso.

— Sallitteko minun auttaa?

Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun lemmikkinsä kiharoille.

Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he antoivat hänet pois.

Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.

Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle. Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.

Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se ketään kummastuttaisi.

Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin yhdestä, sitten toisesta.

— Löytyi. Jumalan kiitos!

Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli
lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti.
Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen.
Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.

Ulla veti hengessä itseään tukasta.

— Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta, sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.

— Kyllä hänen täytyy olla mukana, koska hän on sisareni, sanoi Lotti vakavasti, mutta hänen pitää luvata, ettei hän puhu vihkimisen aikana.

— Se on mahdotonta, Ulla ei yksinkertaisesti voi olla puhumatta. Olen monta kertaa aikonut kysyä sinulta, Lotti, — luultavasti nukutte samassa huoneessa — onko hän todella vaiti yöllä. Olen aina kuvitellut, että hän unissa lausuu runoja tai tekee odottamattomia kysymyksiä Nukku-Matille tai sanoo totuuksia näkymättömille olennoille.

— Minun mielestäni sinä voisit olla vähän kohteliaampi omalle morsiustytöllesi, Ulla oli loukkaantunut. Ja mitä lörpöttelyyn tulee, voin olla mykkä kuin kivikala ainakin sinun seurassasi.

— Katzenjammer, olinpa aivan unohtanut, että olit morsiusneitoni.
Arvoisa neiti, suvaitkaa antaa anteeksi sopimaton käytökseni.

— Luuletko minun voivan olla kenellekään vihoissani tänään, kun on Minnan häät. Sehän olisi hirveätä. Tänään täytyy jokaisella olla pelkästään kauniita ja hyviä ajatuksia. Niiden tulee ympäröidä Minnaa ja Ulrikia kuin lumivalkoiset kyyhkysparvet.

— Hän runoilee, kuiskasi Henrik Lotille.

Mutta Ulla oli rientänyt Minnan luo ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa.

— Onnea, kuiskasi hän. Eläkä unohda meitä.

Ja sitten hän ryntäsi eteisen pimeimpään soppeen ja itki liikutuksen kyyneleitä vanhan rovastin sudennahkaisiin turkkeihin.

Morsiustytöille ja sulhaspojille oli katettu päivällinen lastenhuoneeseen. Ulla ja Lotti olivat tilaisuutta varten koristaneet sen katajaköynnöksillä ja pienillä olkihimmeleillä. Nukenkaappi oli tilapäisenä tarjoilupöytänä, mutta nukkien täytyi saada olla mukana juhlassa. Ne istuivat Laurin pikkutuolissa jäykkinä ja parhaissa puvuissaan.

Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra Örnfelt osasi keskustella — ah niin — hän olikin pääkaupunkilainen ja lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!

Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti. Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki välttämättömäksi.

Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.

— Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin nuoren näköinen.

Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat menossa Nooran ja Hasselin välillä.

Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan. Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen, ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.

Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri vilpittömästi miestään. — Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.

Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.

Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. — Henrik ja Mark nauroivat paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä — heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.

Ja heitä ei kukaan säälinyt.

Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn. Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:

— Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju, oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?

Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.

Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä.
Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu.
Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä
paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui
Nooralle.

— Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.

Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat tyytyväisyyttä.

Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta ja veljeä erikseen.

Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.

Minna loi viimeisen katseen taakseen.

Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki mutkan.

— Koti jäi taakse.

KUUDES LUKU.

Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen, toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi — Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja, kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.

Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi — äiti oli koko ankara arvostelussaan.

— Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän yhtäkkiä sanoa. Taikka: — Tuo oli liian korkeastioppinutta.

Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle. Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai vaikeatajuisiksi.

Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon. Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.

Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli pitkä matka kirkolle. — — —

Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se löydettiin — likavesisaavista.

Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.

Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi, ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä, seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat, joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.

Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi, kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.

— Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?

Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.

Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi.
Koti kävisi liian tyhjäksi.

— Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan, tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme. Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.

— Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.

— Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.

— Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.

— Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle ja kainoudelle.

Pastori kävi vakavaksi.

— Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään, vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä, mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.

Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.

— Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi kannella?

Liisi kohautti olkapäitään. — Kristiina tätikin lukee Ibseniä, kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla asteella kuin vanhat.

Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut kaikenlaista vierasta oppia.

— Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?

Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.

Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja syrjät reunustaa nahalla.

Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta ihmeellistä se oli.

Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.

Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä
Harjulaan uutista kertomaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla suksillaan pääsi pyryilmassa.

Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla haukotellen.

Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat käsissään.

— Päivää!

— Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.

Ulla totteli ja puhui innostuneena:

— Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä uutisia.

— Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä, että tuodaan lunta sisään.

— Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen sohvalle.

— Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.

— Äläs, hämmästeli Emma.

— Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta. Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.

Emma näytti alakuloiselta.

— Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja varten.

— Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu saa kuulla kuin sinä.

— Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?

— Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?

— Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.

Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.

Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.

— Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.

— Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan sohvannurkkaansa. — Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.

— Kuinka sinä sen arvasit?

Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.

Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia käsivarrellaan.

— Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja tee jotain hyödyllistä.

— Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä mielelläni auttanut tätiä.

— Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta. Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.

Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:

— Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen sen mielelläni.

— Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. — Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit kyläilemään tällaisessa pyryssä?

— Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.

— Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään — kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.

— Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.

— Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja kouluttaa tyttäriämme, — Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla, jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.

— Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä — — —

— En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti hänen puheensa. — Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on turhuutta.

Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.

Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.

— Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne. Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise, ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. — Äiti ja Noora ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa hevosella.

— Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä — — — hän ei jatkanut. Oli turhaa uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.

SEITSEMÄS LUKU.

Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan. Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti. Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään — ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.

Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen, jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.

Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi ihana, vapaa yö.

Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon kohdalle, taukosi.

— Tulevat!

Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä? Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan kasvatusäitejään.

Aliovella kolkutettiin.

— Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen ääni.

— Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.

— Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.

Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.

— Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan? Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia neiti.

— Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit tulivat. Saanko auttaa?

Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.

— Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin, nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt kiikkutuoliin istumaan. — Puh, on ihanata olla kotona taas.

Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.

— Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain lämmintä. Olen varmaan vilustunut.

— Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?

— Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.

Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi tädille.

Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.

— Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.

Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet.
Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.

— Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.

Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.

— Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.

— Minä — minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.

— Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö, Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä ajettuani toistakymmentä penikulmaa — ja kun tulen kotiin, ei kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani. Niin — sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!

Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.

— Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä kohtaan.

— Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä. Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän koputtaakin.

Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty, laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:

— Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!

— Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain kutsustanne.

— Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja samovaari kiehui minun tänne tullessani.

— Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti kutsuu, sanoi Agata neiti.

Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.

Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä, leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.

Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun. Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa. Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia, mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain — Sofia neidille käsittämättömästä syystä — alkoivat lasten vanhemmat antaa selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui ilomielin.

Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät, poltti ja luki Gartenlaubea.

Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.

Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään liikkeestä.

— Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.

Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.

— Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se oli näin — — —

Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan hänen suustaan.

Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen koti oli.

Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.

Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!

Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:

— Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.

Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen, ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.

Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija. Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin. Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia pääsiäismunia.

Teekeittiö porisi ja lauloi.

Tädit juttelivat.

Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä. Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla. Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten seutujen.

Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi. Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.

Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli maininnut hänen nimensä.

— Ulla nukkuu. Katsokaa.

Se oli Rakel.

— Die arme Kleine.

Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.

Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat. Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi, katurakennukseen.

Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän nukkea rivissä vierellään.

KAHDEKSAS LUKU.

Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.

Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa, sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.

Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista, joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen portaita.

Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.

Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne koulun.

Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa, mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.

Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.

Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.

Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä, laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien maalausta kuvakorttien mukaan.

Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien kuluttua seurasivat.

Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä. Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar, kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.

Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena — hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.

— Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.

Vaava pudisti päätään.

— Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi

— Ethän pyytänytkään.

— Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin lihava, mammaseni.

— Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.

— Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.

— Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.

— Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.

Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.

— Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä, Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.

— On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin ääni oli ynseä.

— Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.

— Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri, vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen, rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.

Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin.
Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.

Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä, ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle vedettäessä.

Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen kiehtova hohde. — Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa erään hovineidin kanssa.

Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.

— Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari. Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?

Ulla viittasi kiihkeästi.

— Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni. Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.

Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.

Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.

— Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.

Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska. Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.

— Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.

Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan
Ranskan kaupungeille.

— Ou est située Marseille? Ulla.

Ulla ryki ja nielaisi.

— Marseille est — est située sur — sur la Saône.

Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.

— Horrible, kauheata! Istu.

— Ou est située Marseille? Vaava Lund?

Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.

— Marseille — Marseille — — —

Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.

— Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.

Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea, ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja jalat, verhottu katse.

Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä." Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.

— Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.

Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.

— Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.

Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja ja huolimattomia — oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar, viehättävä mutta auttamattoman laiska!

Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.

— Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on osattava silloin.

Hän loi nopean katseen kelloon.

— Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille tanssiaisista kenraali Millerin luona.

Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:

Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme — ah, kuinka me iloitsimme. Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa safiirinauha — Hän oli hurmaava, charmante — Neiti von Pfeffer heitti sormisuukkosen luokalle. — Minä vakuutan teille — me kaksi rakastimme toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti, ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan. Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku ystävätär parkaansa. — Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.

— Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.

— Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä kotiljongin — —

Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa. Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut jännittäviksi murhenäytelmiksi.

Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:

"Auch ich bin in Arkadien gewesen."

Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia, tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.

Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.

Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten mielikuvituksessa.

Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin. Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!

Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.

Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.

YHDEKSÄS LUKU.

Lotin "memoraalit." [Lotti tarkoittaa memoaareja eli muistelmia.
Latojan huomautus.]

Mark ja Ulla tahtovat, että me kirjoittaisimme memoraaleja. Memoraali on sellainen kirja, johon kirjoitetaan omat ja muitten elämänvaiheet kapalovauvasta asti. Vaikka en minä ymmärrä, kuinka kapalovauva osaa kirjoittaa. Mark sanoo, että kaikki kuuluisat ihmiset kirjoittavat memoraaleja, ja ehkä he ovat niin viisaita kapalovauvoinakin, että osaavat kirjoittaa. Mark aikoo tulla kuuluisaksi ja Ulla myös, mutta minä aion tulla mammaksi ja saada kaksitoista lasta ja koska minä en ole nero, aloitan memoraalini siitä, kun Mark ja Ulla lähtivät pois.

Memoraalien kirjoittaminen on kauhean vaikeata. Mark sanoi, että kirja lakataan kiinni ja avataan vasta sitten, kun olemme kuolleet. Se on minusta tyhmää, sillä mitä huvia meillä siitä sitten enää on. Mutta Ullakin sanoi, että niin tehdään aina, ja että meidän lapsemme ja lastenlapsemme saavat sitten lukea, millaisia me olimme. Se on kauhean hankalata ja vastuullista. Ajatelkaas nyt esimerkiksi: jos minulla on kaksitoista lasta ja ne saavat jokainen kaksitoista lasta itselleen, tulee siitä yhteensä sataneljäkymmentäneljä henkeä. Ja kaikki ne sataneljäkymmentäneljä henkeä lukevat minun memoraalejani. Ja minä olen kovin huono oikeinkirjoituksessa. Kyllä tästä on paljon vaivaa, täytyy tietysti kirjoittaa niin hyvin, etteivät nuo sataneljäkymmentäneljä lastenlasta naura mummollensa.

Tähän asti ovat minun elämänvaiheeni olleet sellaiset kuin yksitoistavuotiaan tytön elämänvaiheet tavallisesti ovat. Minulla on kuusi nukkea sekä sitäpaitsi Ullan Berengaria, josta hän ei enää välitä. Minulla on myös kissa, jonka nimi on Mosse. Se oli kulkurikissa, jota pojat rääkkäsivät, mutta Henrik pelasti sen minulle. Henrik on Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Hän on hyvin kiltti poika — ei semmoinen kuin Mikko ja Joju, jotka tekevät kiusaa tytöille ja kissoille ja nauravat heidän nukeilleen ja hirttävät ne. Minä menen Henrikin rouvaksi, kun hän tulee hakemaan minua vaunuilla ja kuudella maidonvalkoisella hevosella. Sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta jos uskoo, niin se voi tapahtua itsellekin.

Kaarlo ja Lauri ovat minun veljiäni. Kaarlo istuu aina nenä kirjassa niinkuin Liisikin, joka on tyttökoulussa ja repii usein housunsa, kun kiipee puihin ja tutkii linnunmunia, nimittäin Kaarlo, ei Liisi. Lauri on seitsemänvuotias ja oikea lellikki. He ovat pikkupoikia kumpikin, minä halveksin heitä, sillä kaikki tytöt halveksivat poikia, koska he tahraavat vaatteensa ja kiskovat nukkien jalat ruumiista ja tulevat syömään pesemättömin käsin. Mutta en minä tahtoisi, että he kuolisivat, sillä minä pidän heistä paljon. Lauri on hyvin herttainen, kun hän tanssii paitasillaan iltaisin lastenhuoneessa.

Isä on pappi ja on usein hyvin ankara. Hän nuhtelee meitä, kun olemme tottelemattomia ja vie meidät huoneensa nurkkaan. Mutta sitten hän hyväilee meitä ja antaa meille lyijykynän ja paperia. Ja se on kauhean hauskaa. Mutta ei hän minua enää pane nurkkaan. Sillä minä olen jo pikku nainen ja pikku naisia ei panna nurkkaan.

Liisi ja Ulla sanovat, että minä olen kauhean lapsellinen, mutta he eivät näe, mitä minun sydämessäni piilee. Enkä minä osaa sitä kertoa tässä memoraalissanikaan, sillä minä en osaa niin hyvin kirjoittaa kuin tahtoisin. Sanat juoksevat pakoon, kun niitä tahtoisi panna paperille aivan kuin pienet kananpojat, joista minä niin paljon pidän.

Äiti on äiti enkä minä voi hänestä mitään kirjoittaa, sillä hän on niin rakas, ettei kukaan ole niin rakas.

Martta on hyvin kiltti ja hemmottelee minua. Mutta hän ei ole niin kaunis kuin Minna, joka on Ulrik Schöringin rouva ja asuu nyt Kaunialassa.

Liisi on Helsingissä ja on minun mielestäni vähän olevinaan. Saa nähdä tuleeko Ullastakin samanlainen nyt, kun hän on koulussa. Isot tytöt ovat usein ollakseen ja se on ikävää, sillä se loukkaa heidän nuorempia sisariaan.

Meillä ja Harjulan lapsilla on nykyään koulu. Se ylioppilas, joka oli apulaisena isossa pappilassa, kun rovasti-setä oli sairas, opettaa meitä. Emma ja minä luemme yhdessä ja Kaarlo ja Mikko ja Niemelän Lea. Minusta ei ole hauska lukea, mutta minä en tahdo jäädä laiskanläksylle, ja siksi minä luen ahkerasti. Mutta Mikko on hirveän laiska ja ylioppilas repii tukkaansa, kun hän laskee kaikki laskut päin mäntyä ja väittää, että Jakobilla oli kolmekymmentä poikaa. Pelkään, että hän lopulta tulee kaljupäiseksi, ja se olisi ikävä, sillä hänellä on kaunis vaalea tukka.

Ylioppilaan nimi on Elias.

Koulua pidetään meidän lastenkamarissa ja Martta on aina niin iloinen, kun ylioppilas tulee. Hän luulee, etten minä huomaa sitä, sillä isot ihmiset luulevat aina, että heidän nuoremmat sisarensa ovat vailla silmiä ja korvia. Mutta me näemme paremmin kuin he luulevat, vaikka olemme niin hienotunteisia, ettemme puhu siitä kenellekään, ei edes äidille eikä Minnalle.

Eilen äiti ja minä olimme Kaunialassa. Kristiina täti oli siellä myös. Hän muutti Taavan luo asumaan, mutta Ulrik ja Minna kävivät hakemassa hänet takaisin Kaunialaan, ja nyt on Kristiina tädillä tietysti paljon parempi ja hauskempi. Minulla on aina niin hauska Kaunialassa. Siellä on niin paljon kauniita, vanhoja huonekaluja ja muistoesineitä. Ja minusta tuntuu aina siellä, että nimeni on Lotti Schöring eikä Lotti Sand.

Äiti ja Kristiina täti ja Minna istuivat juomassa kahvia ja minä katselin kukkapöydän takana kuvia. Ja Ulrik tuli nopeasti sisään ja sanoi: — Arvatkaapa uutista?

— Onko Bismarck kuollut? kysyi Kristiina täti. Kristiina täti ei siedä Bismarckia, mutta Ulrik pitää hänestä, ja he kiistelevät usein. — Ei, sanoi Ulrik, ei tämä kuulu politiikkaan. — Fred Hassel aikoo mennä naimisiin. Tässä on kutsukortti häihin.

— Oh, huusivat kaikki, ja Minna kysyi: — Nooranko kanssa?

— Oikein arvattu, sanoi Ulrik. — Sehän on hauska, sanoi Minna. Fred Hassel on sinun ystäväsi, ja Noora on minun ystäväni. Olen iloinen, että Mark saa äidin.

Mutta Ulrik ei näyttänyt iloiselta.

— Noora on liian nuori äitipuoleksi, sanoi hän.

— Hassel rukka, Mark rukka, sanoi Kristiina täti.

Äiti ei sanonut mitään, mutta minusta näytti, että hän mielellään olisi sanonut samaa.

— Rakas täti, Noorahan on niin suloinen, sanoi Minna.

— Noora on Alma Örnfeltin tytär ja Elviira Kemellin sisarentytär. Ja siinä suvussa hallitsee vain oma itse.

Mutta silloin äiti huomasi minut ja sanoi:

— Lotti kulta, mene katsomaan unohtuiko äidin käsityöpussi Kristiina tädin kamariin.

Käsityöpussi ei tietenkään ollut siellä. Mutta minä en edes mennyt siitä ilmoittamaan, vaan istuin Kristiina tädin keinutuoliin ja odotin, kunnes tulisivat minua hakemaan. Tiesinhän minä, että käsityöpussi oli veruke. Minä itkin vähän ajatellessani Markia. Olisi kauheata saada äitipuoli. Henrikillä on myös äitipuoli ja senvuoksi hän ei viihdy kotonansa. Tästä lähtien en enää koskaan pahastu, kun Mark kiusaa minua ja väittää, että Mosse katsoo kieroon ja ontuu.

Markista en olekaan vielä kertonut. Hänellä ei ensin ollut mitään isää, mutta sitten setä Hassel ilmestyi ja sanoi, että Mark on hänen poikansa. Setä Hassel on hyvä ja paksu ja rikas ja aikoo perustaa tehtaan. Hän oli Saksassa syksyllä, ja silloin Mark kävi Ullan ja minun kanssani Minnan koulua. Mutta pian Mark lähtee Berliiniin setä Hasselin kanssa.

Mosse naukuu oven takana. Se tahtoo sisään. Ja nuket ovat unisia, kun kello on seitsemän. Minä en jouda enää kirjoittamaan memoraalejani.

KYMMENES LUKU.

Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.

Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.

Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä, hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.

Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen ja napitettu edestä.

Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on koristuksia, vaikka hän on papin tytär.

Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.

Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta, onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan, vastasi Ulla kiivaasti:

— Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.

Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.

— Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.

Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:

— Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita et ymmärrä.

Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua rumasti.

Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.

— Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin sopimattomasti.

Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.

— Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.

Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla hyvä.

Sunnuntaiaamulla meni koko talo kirkkoon. Ulla ja Rakel istuivat tätien keskellä. Ullan varpaita paleli, hän kopisti niitä salaa kirkonpenkkiä vasten, mutta sai moittivia katseita Rakelilta, joka itse istui suorana päätään kääntämättä. Ullaa väsytti usein. Kirkkoherra ja kappalainen saarnasivat kumpikin niin pitkästi ja viisaasti, että hänen oli vaikea pitää ajatuksensa koossa ja seurata saarnaa.

Oi, kotona, vanhassa rapatussa kivikirkossa oli aivan toisenlaista. Valkohapsinen rovasti puhui niin yksinkertaisesti, isä oli kylläkin monesti vaikeatajuinen, mutta häntä kuunteli silti mielellään, koska hän oli isä. Tuntui vieraalta istua siinä tätien keskellä, vanhat tutut virret kaikuivat kylminä, näiden sanat olivat kuolleita kirjaimia. Ja koko ajan Rakel vartioi häntä. Rakel ei koskaan haukotellut kirkossa — jaksoipa vielä iltapuolella mennä iltajumalanpalvelukseen Johanna tädin kanssa.

Oli hiljainen sunnuntaiaamu. Sofia täti nukkui vielä, hän lepäsi mielellään lupapäivinä kauan. Johanna täti puuhaili keittiössä Rakelin avustamana, ja Agata täti kasteli kaktuksiaan. Ilma oli puhdas ja talvikirkas. Ulla ikävöi ulos raittiiseen luontoon. Kenenkään huomaamatta hän pukeutui ja livahti ulos.

Aamu oli aikainen, siellä täällä kurkistivat uutimien takaa uneliaat kasvot, piikatytöt astuivat kannu käsivarrella maitokauppaan — muutoin olivat kadut tyhjät. Ullan askeleet veivät harjulle kaupungin taakse. Sinne hän oli jo kauan ikävöinyt. Sofia täti tahtoi, että jompikumpi tytöistä tuli mukaan, kun hän lähti tavanmukaiselle kävelykierrokselleen kaupungin ympäri. Harjulle hän ei halunnut, hän tahtoi tavata tuttavia, vaihtaa sanasen siellä, toisen täällä. Hänhän oli koko kaupungin tuttu.

Oli ihanata kerrankin kulkea vain omien ajatusten kävelytoverina. Kaupunki jäi taakse — tuolla, oi tuolla kutsui tumma metsä. Pappilan torppien kohdalla erkani kapea poljettu tie valtamaantiestä. Ulla läksi sitä seuraamaan. Syvälle, hiljaiseen, tuuheaan metsään. Hänen kurkkuaan kuristi, — ilo, ikävä — kostutti silmät. Hän kietoi käsivartensa hoikan männyn ympäri, painoi otsansa runkoon.

Ja metsän helmasta kulkeutui suhina, se puhui samaa kieltä kuin rakas tuttu kotimetsä Pikkupappilassa.

Tien ylitse loikki nopsa, valkoinen jänis. Ulla nauroi sille, ja sitten hän lauloi aivan kuin kotona, omassa metsässään:

Sa riida ma reena, su lang lang lang. —

Se oli sanaton laulu, vailla määrättyä säveltä. Riemukkaan mielen ilmaus — ei muuta. Ullalle se merkitsi kaiken olevaisen unhotusta — hän oli yhtä puitten ja taivaan kanssa, yhtä valkoisen lumen ja tirskuvien pikkulintujen kanssa. Osa luonnosta — pieni, onnellinen olio.

Mutta nyt kajahti kaupungista kirkonkellojen kutsu. Niiden kumea ääni vaikutti mahtavasti tumman, juhlallisen metsän keskellä. Ulla muisti äidin opettaman laulun.

Kellot kaikuu, kellot temppelin. Nyt on Herran pyhäpäivä, päivä parahin.

Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.

Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.

Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin läheiseltä.

Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille.
Tuttu virsi kajahti vastaan:

"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."

Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona hartaushetkinä.

Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle, ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.

Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan synninlaakso, Johanna täti oli väärässä — yrttitarha se oli, Jumalan ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.

Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.

Sofia täti asetti kuppinsa pöydälle ja kysyi tuimasti:

— Mistä sinä tulet?

Agata tädin ääni oli lempeämpi.

— Miksi et tullut aamiaiselle?

Mutta Johanna täti oli ankarin.

— Miksi et tullut kirkkoon?

— Tulen juuri kirkosta, vastasi Ulla.

— Nyt et puhu totta, kivahti Sofia täti, Rakel näki sinun aamulla kävelevän harjulle päin.

Ulla heitti katseen Rakeliin. Tämä ei ensi kertaa kielinyt huonetoveristaan tädeille. Joskus tuntui melkein siltä, kuin hän vakoilisi Ullaa.

Rakel punastui.

— Satuin katsomaan ulos ikkunasta, kun menit ulos ja käännyit harjulle päin, sanoi hän jurosti.

— Olen pahoillani, että olet epärehellinen, Ulla, sanoi Agata täti.
Hän näytti tosiaan oikein surulliselta.

Ulla katseli miettiväisenä tätejään. He olivat todella suutuksissa. Saattoiko heille kertoa? Saattoiko sanoa, että hän halusi joskus olla yksin, että hän tahtoi olla vapaa voidakseen elää omassa ajatusmaailmassaan?

Ei, he eivät häntä ymmärtäisi. He eivät ylimalkaan ymmärtäneet nuorta mieltä.

— Olin kyllä harjulla, sanoi hän vapisevin huulin. Kuulustelu loukkasi hänen sieluaan, joka vielä vastikään oli liidellyt korkeuksissa. — Sitten menin kirkkoon.

— Miksi et tullut meidän penkkiimme? jatkoi Sofia täti tutkintoa. Tiedäthän, että me joka sunnuntai istumme samassa paikassa, saarnatuolista vasemmalla, kolmannessa penkkirivissä.

Ulla päätti puhua.

— Istun mieluummin yksin kirkossa. Olin lehterillä.

Tädit katsoivat toisiinsa sanattomina. Rakel seisoi silmät selällään hämmästyksestä.

Viimein Sofia täti puuskahti:

— En ole mokomaa kuullut!

Mutta Johanna täti sanoi päättävästi:

— Antakaa lapsen olla. Me emme voi panna hänelle siteitä Herran huoneessa. Tästä lähtien saat mennä yksin kirkkoon, milloin haluat, Ulla.

Ullan päähän juolahti rohkea ajatus kiertää käsivartensa Johanna tädin kaulaan ja syleillä häntä kiitokseksi. Mutta se olisi tietysti ollut tädin mielestä hassahduksen oireita.

Mutta hänen silmänsä hohtivat kiitollisuutta, kun hän niiaten lausui:

— Kiitos, rakas täti.

Johanna täti nyökkäsi nyreästi.

— Mene nyt keittiöön syömään, panin aamiaisesi uuniin lämpiämään.

Ullan syödessä oli tädeillä vuoron perään asiata keittiöön. Sofia täti tuli kysymään, eikö hän halunnut kuivia sukkia. Jalat olivat ehkä kastuneet hänen harjulla käydessään. Johanna täti pani hänen lautaselleen ylimääräistä herkkua, kanelissa ja inkiväärissä keitettyjä omenia. Agata täti taputteli häntä hartioille ja pisti hänen kouraansa tötterön Tanskan kuninkaan rintakaramellejä, joita hän aina säilytti piironginlaatikossaan.

Rakel seisoi Ullan vieressä hänen syödessään ja katseli häntä taukoamatta. Kun tädit olivat kadonneet keittiöstä, kysyi hän matalalla äänellä:

— Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?

— Mitä tarkoitat?

— Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?

Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.

Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. — Rakel oli pelkuri, hän pelkäsi puhua totta.

— Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.

— En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen, minkä tahansa.

— Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut salaamaan ja teeskentelemään.

— Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.

Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia myöten.

— Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt menet tietysti kielimään tädeille.

— Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.

Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä aina pelätä ja teeskennellä.

— Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin
Rakelille.

Toinen naurahti katkerasti. — Miksi ette puhuisi? Eihän teidän tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö, minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta ja isä, joka — — —

Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.

— Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen, kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä, täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.

Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.

— Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.

Rakel pudisti päätään.

— Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti.
Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.

Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?

— Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.

Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.

— Minne menet? Kielimäänkö?

— Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.

Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä, mallikelpoinen Rakel.

— Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni, pääparkaani!

Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin.
Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.

Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.

— Älä, älä, Rakel, älä itke.

Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä nenäliina silmillä.

Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.

Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.

Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.

YHDESTOISTA LUKU.

Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla, lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan" ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.

Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville, ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin mistä riitti keskustelua yhtä kauan.

Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille. Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja Vaavalle uskollinen.

Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö — hänet kai saattoi kuitata jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan — Keskinkertaisten luokkaan.

Vaava Lund oli näet jakanut koulun oppilaat kolmeen eri luokkaan: Huomattaviin, Keskinkertaisiin ja Mitättömiin. Huomattavia olivat tohtorin pitkä, hoikka Elsa, Helena West, postimestarin Ninni, jolla oli kaksi komeata veljeä, sekä muutamat muut arvohenkilöiden tyttäret. Heihin luettiin myös Hilma Raatikainen. Hän oli vain maakauppiaan tytär lähiseudulta, etevä ja lahjakas. Hänen puoleensa Vaava kääntyi, kun vaikea aine oli kirjoitettava tai maisteri Mennander oli antanut laskennossa erikoisen visaisia tehtäviä.

Keskinkertaisten luokkaan luettiin Sissi Järvinen, Manja Telegin, kelloseppä Hartosen Tehilla sekä Rakel. Ja näiden joukkoon arveli Vaava voivansa sijoittaa Ullankin. Sillä Mitättömiin ei häntä kuitenkaan opettajien sukulaisena voinut lukea.

Mitättömät olivat kilttejä, vaatimattomia tyttöjä, enimmäkseen pikkuporvarien ja työläisten lapsia. He ihailivat ja palvoivat Huomattavia ja tunsivat tarkoin asemansa koskaan pyrkimättä rajojen yli. Sitävastoin käytiin Huomattavien ja Keskinkertaisten välillä hiljaista taistelua. Joskus saattoi joku Keskinkertainen keikahuttaa itsensä Huomattavien luokkaan, jonne hänet hyväksyttiin jonkun erikoisen onnenpotkauksen johdosta.

Keskinkertaiset vastaanottivat Ullan mielihyvällä piiriinsä. Heidän johtajansa, Tehilla Hartonen, älykäs, pirteä tyttö, huomasi heti, että tulokas oli arvokas lisä heidän joukkoonsa.

Kun Ullan aine ensi kerran luettiin ääneen luokalla, ja opettaja siitä kiitellen huomautti, että Ulla Sandin aine oli paras, mitä koulussa pitkään aikaan oli kirjoitettu, pöyhistelivät Keskinkertaiset aivan kuin jokainen heistä itse olisi sen aineen kirjoittaja. Mutta Huomattavien leirissä syntyi levottomuutta. Ja Vaava Lund alkoi aprikoida, oliko hän mahdollisesti erehtynyt uuden oppilaan suhteen.

Tämän jälkeen Keskinkertaiset ylvästelivät uudella jäsenellään, ja Huomattavat vihjailivat Ullalle, että hän oikeastaan saattoi kohota heidän piiriinsä. Tohtorin Elsan äiti oli aikoinaan tuntenut Anna Schöringin, ja kun Agata täti pormestarinnan syntymäpäivillä oli laveasti selvitellyt veljensä perhesuhteet ja sukulaisuudet, huomautti pormestarinna tyttärelleen, että hän saattoi kutsua pikku Ulla Sandin joskus luokseen. Tyttö oli kiltin ja herttaisen näköinen.

Mutta Ullaa ei tämä kunnianosoitus musertanut, kuten olisi luullut. Vaava Lund ei hänestä ollut erikoisen mielenkiintoinen. Hänen hattunsa ja somat pukunsa olivat Ullalle ilmaa. Vaava itse oli hänen mielestään sievä nukke vain.

Rakel ihmetteli Ullan suhtautumista Vaavaan.

— Miksi sinä et pidä Vaavasta? uteli hän miltei kateellisesti.

— Hän on ikävä.

— Vaavako ikävä!

Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.

— Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia asioita.

— Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta plebeijimäistä.

Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa syvää kuilua.

Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä — pormestarin tytärtä, joka tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!

Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.

Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.

— Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista, pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona ainakin opetettiin niin.

Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää pienillä, somilla jaloillaan.

— Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.

Ulla mietti.

— Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa, lisäsi hän vilkkaammin.

Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.

— Suo minulle anteeksi, Vaava.

Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan ojennettua kättä.

— Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla
Hartonen.

Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.

Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.

— Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.

Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat alas koulunportaita:

— Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.

Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra, jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo. Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.

Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.

Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta. Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana kahvipöydän ääressä.

Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa, varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin. Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään, huonekalut sirot ja moitteettomat.

Ulla hymyili.

— Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole voinut uneksiakaan.

— Kuka on Lotti?

Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.

Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.

Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.

— Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.

He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.

— Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.

Ulla hymyili hämillään.

— Miten sen arvasit?

— Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin laulun. Tahdotko kuulla sen?

Oi, kuin tuntuu katkeralta tää, kun ei ole ketään ystävää. Kaiho täyttää syömmen ainiaan, rauhaa, lepoa ei milloinkaan.

— Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se käy aivan hyvin.

Hän hyrisi hiljaa laulunsa.

— Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole ystäväsi? Minä luulin niin.

— Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut ainoatakaan ystävää.

Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti "tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä ystävänä, mutta ujosteli.

— Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.

— Onhan niitä pieni vihkonen.

— Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.

Ulla lupasi. — Mutta sinä et saa niille nauraa.

— Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.

— Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles, isä on nähnyt Runebergin.

— Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena.
Ja tiedätkö — hän hiljensi ääntään — olen lukenut pari Heinen runoa.
Ne ovat ihania, suurenmoisia!

Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!

— Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.

— Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin kalpea.

Ulla nyökäytti päätään.

— Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi, voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella, se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti. Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.

— Kerroitko, mistä syystä?

— Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.

Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja katseli sisään.

— Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista päätään. Ja Ullalle hän lausui.

— Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.

Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.

— Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Rakas Ulla!

Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan. Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja. Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan, että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.

Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.

Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja voi — minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin, ettet saa unta lainkaan.)

Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla. Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.

Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista, milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti: — Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.

Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin totiseksi.

— Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli aatelismies.

Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora tulee jälleen hyvälle päälle.

Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on. Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät, kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun, kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.

Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino taltuttaa tällaista villivarsaa.

Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut, että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen, ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun rakkautta.

Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan. Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän kanssaan oopperaan tai teatteriin.

Joskus isä sanoo: — Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde sinä Hagemannien kanssa ulos — Hagemann on isän yhtiökumppani — minä jään Markin kanssa kotiin.

Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu yksinäisyydestä vieraalla maalla.

Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.

Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin silloin:

"Metsien kaukainen sini."

Mutta voi — Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten askelten töminää ja suuren kaupungin humua.

Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.

Jää hyvästi!

Mark.

Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse. Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.

Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.

Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta.
Se lohdutti ja rauhoitti.

Mark eli omissa maailmoissaan. — — —

Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä, kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?

Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja — onneksi. Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.

Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.

Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.

— Saanko mennä vähän kaupungille?

Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina, kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita kasvojensa ilmettä.

— Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja rauhallinen.

— Ostaisin pari kuvakorttia.

Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.

— Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst.
Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.

— Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.

Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman tyytymättömyyden tunteen.

Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin upealla matolla katettua lattiaa.

Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei ollut mitään luvannut — oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.

Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa, mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli. Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen saattoivat puhjeta esiin.

Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten syvästi Fred oli häneen kiintynyt!

Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan. Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.

Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin lasta.

Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan, hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle yksityistunteja eri aineissa.

Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.

Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut enempää kaivata.

Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.

— Tohtori Ernst, ilmoitti hän.

— Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.

— Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen odottaa.

Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.

— Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin myöhästynyt. Hän on parantumaton.

Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi. Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa maksun koko tunnilta.

— Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.

Opettaja ravisti päätään.

— Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas — hm omalla tavallaan — mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.

Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.

Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle, niin että se putosi lattialle.

— Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?

— Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.

Nooran ääni oli jäätävän kylmä.

Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.

— Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista.
He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain
Wagnerin kappaletta.

— Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.

Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.

— Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää myöhästy tunnilta, Noora äiti.

Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman hänen kädelleen.

— Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.

Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen kasvatusäidin tummissa silmissä.

— Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?

KOLMASTOISTA LUKU.

Johanna täti seisoi piparkakkuvormu kädessä leivinpöydän ääressä.

— Rakel, Rakel! No missä se tyttö taas viipyy? Rakel!

Rakel tuli juoksujalkaa.

— Voitele pian pellit. Ja vedä hiilet uunista. Piparkakut ovat tuossa tuokiossa leivotut. Mitä kello on?

— Puoli viisi.

— Sitten hän voi olla täällä tunnin kuluttua.

Agata tädin suora nukkevartalo näyttäytyi ovessa. Hänellä oli kädet täynnä kukkia.

— Rakel, aseta nämä veteen Ullan pöydälle. Taikka malta, minä teen sen itse.

— Ovatko hänen vuodevaatteensa tuuletetut? kuului Sofia neidin ääni sisähuoneista.

— Ovat, sisar kulta, ne ovat jo vuoteessa valmiina. Mitä arvelet hänen sanovan uudesta peitteestä? Se on parasta kretonkia ja niin pehmyt ja lämmin.

Agata tädin soikeat kasvot hohtivat iloa ja suopeutta.

— Minä arvelen, sisar, sanoi Sofia painokkaasti, että tekisit viisaammin, jos menisit koulun puolelle katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä. Sinä hääräilet aivan liiaksi Ullan tähden. Lapsia on kohdeltava tasaisesti ja hemmoittelematta, ei kaikenmoisilla kukkastervehdyksillä ja muilla hassutuksilla.

— Mutta, rakas Sofia, hän tulee tänään kesälomaltaan. Tottakai vastaanotamme hänet ilolla, niin että hän tuntee olevansa tervetullut kotiimme. Olen niin ikävöinyt häntä.

— Kas niin, älä nyt käy hentomieliseksi. Ja kuten sanottu: mene kouluun katsomaan, onko Marttiska pessyt lattiat. Ja ikkunat voit jo sulkea. Kadulta tulee pölyä sisään.

Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.

Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja kärttyisemmäksi.

— Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle. Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita kasvonpiirteitä.

— Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu, ehättää edelle.

Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.

Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.

Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.

— Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas. Hatinen, antakaa minulle se kori.

— Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän se mahtaa elää?

Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.

— Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!

Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu — ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja sääret levällään.

Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille tietymättömille.

— Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö, minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja. Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi. Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden ja huolenpidon? Oi — oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien töllisteltävänä.

Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni pullo kädessä.

— Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät hyvää tädin sydämelle.

Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen
Rakeliin.

— Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa minut ylös?

— Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.

— Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi. Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko, ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.

Katua pitkin astui tällä hetkellä onnettomuuden näyttämöä kohti pieni, omituisen näköinen mies. Hänen toinen olkapäänsä oli koko joukon toista ylempänä, silmät olivat suuret ja lapselliset, harmahtava parta suippo, hyvin hoidettu. Puku oli saumoista kulunut, mutta siisti ja huolellisesti harjattu, paikatut kengät kirkkaiksi kiilloitetut, vaaleanharmaa huopahattu oli virttynyt, ja lepäsi hiukan keikarimaisesti isäntänsä tuuheilla, harmahtavilla suortuvilla.

Tämä henkilö oli kunnianarvoisa maisteri Mennander, jolle joku pilkkakirves oli antanut nimen Tikka, koska hän alituisesti käytti harmaita liivejä ja puhuessaan nopealla liikkeellä taivutti päätään eteenpäin kuten tikka hakatessaan puuta. Maisteri Mennander opetti kaupungin poikakoulussa maantietoa. Hänet tunnettiin suopeaksi, hyväntahtoiseksi mieheksi, jonka oli mahdoton pitää kuria luokalla. Sandin koulussa hän koetti antaa tytöille jonkinlaista käsitystä historiasta ja laskuopista. Hän oli aina hiukan hämillään astuessaan opettajapöydän luo, tyttöjen heiluvat palmikot, pidätetty tirskunta ja veitikkamaiset silmät panivat hänen vanhanpojan kärsivällisyytensä kovalle koetukselle.

Nähdessään koulun arvoisan johtajattaren istuvan hajasäärin katukäytävällä toisten hämmentyneinä hyöriessä hänen ympärillään kiirehti hyväluontoinen maisteri askeleitaan.

— Voi, hyvä neiti Sand, mitä on tapahtunut? huusi hän hengästyneenä.
Joku onnettomuus, arvaan minä.

— No, en kai minä lystin vuoksi istu tässä, puuskahti Sofia täti.
Maisteri on hyvä vain ja jatkaa matkaansa. Minä nousen, jahka pääsen.

— Ei millään muotoa, sanoi maisteri. Jättäisinkö teidät pulaan? — Hän kohotti äkkiä käden povitaskulleen ja samassa levisi lohduttava hymy hänen huulilleen. — Ei hätää mitään. Minullahan on tässä homeopatiani mukanani. Rauhoittukaa, neiti Sand.

Hän otti taskustaan salaperäisen näköisen laatikon ja asetti sen katukäytävälle, sitten hän kopeloi esille pienen pikarin ja kaatoi siihen laatikossa olevasta pullosta muutamia pisaroita.

— Ja nyt, neiti Sand, juokaa, tämä parantaa ehdottomasti: "Similia similibus".

Sofia täti otti epäröiden vastaan pikarin ja katseli neuvotonna maisteriin.

— Mitä te sanoitte sen olevan? Homettako?

— Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde. Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien lääkitysmyrkkyjen surma.

Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!

— Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander.
Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja
Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?

— Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.

— Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.

— Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei, ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat nähdä.

Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.

Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti. Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.

Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki — eivätkä käsivarretkaan, hän liikutti niitä.

Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.

Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.

Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa. Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan, käsivarsiaan ja kämmeniään.

— Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.

— Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun rakin tänne?

— Minä — minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik
Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.

— Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.

— Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.

— Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon. Pysyköön se poissa silmistäni.

Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui ilomielin ottamaan pennun omakseen.

Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.

— Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin pitänyt saada kahvia.

— Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule mitään, torui Sofia täti.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.

Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa. Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan päätöksen.

— Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella hänen kanssaan.

— Kouluasioistako, Sofia?

Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.

— Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. —

Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli harvapuheinen ja juro.

Maisteri asui kaupungin laitapuolella, suuren puiston takana. Oli kirkas iltapäivä, puitten lehvät loistivat kirjavina. Lehtien alla näki siellä täällä tammenterhon tai hevoskastanjan, maa oli kostea ja syksyntuoksua täynnä.

Täällä laitakaupungilla olivat rakennukset pienemmät ja vähäpätöisemmät kuin keskikaupungilla. Mutta kaikki talot olivat maalatut ja ikkunoissa oli kukkia, pelargooneja ja astereita.

Korean, siniseksi maalatun talon portailla istui tummatukkainen tyttö paljain päin. Hänellä oli pienet mustat silmät ja kiinteät, punaiset posket.

Hän oli Ullan luokkatoveri, Manja Telegin. Hänen vanhempansa olivat venäläisiä, Manja puhui suomea venäjäksi murtaen, oli iloluontoinen ja huonopäinen.

— Tule meille katsomaan minun uusia kuvakorttejani, pyysi Manja.

Ulla kieltäytyi. Hän oli matkalla Tikan luo tädin asialla. Tiesikö,
Manja, missä Tikka asui?

Tiesi kyllä. Mutta ensin Ullan täytyi tulla katsomaan heidän kauppaansa. Se ei kestänyt kauan.

Manja avasi kouransa, joka oli täynnä auringonkukansiemeniä.

— Tahdotko? Vai haluatko mieluummin karamelleja kaupasta?

Ulla kallistui karamellien puolelle. Manja heitti auringonkukansiemenet menemään ja sysäsi auki kaupan oven.

Teleginin kauppa oli kaupungin vanhimpia. Maalaiset tulivat sinne mielellään, kauppias oli tosin venäläinen, mutta se oli yhdentekevää, hän oli ystävällinen ja avulias kaikille, vanha, hurskas ukko, joka ei tehnyt kohtuuttomasti vääryyttä kaupoissa.

Likaisessa pimeässä puodissa sillitynnörien ja jauhosäkkien keskellä jutteli Manjan vanhin veli, lihava, muhoileva Ivan talonpoikien kanssa vuodentulosta. Lihavuutensa vuoksi hänet yleisesti tunnettiin Ihra-Ivanan nimellä, hän oli sävyisä ja herkkäuskoinen kuin lapsi, mutta silti ovela kauppamies. Leppeästi hymyillen hän kääntyi Ullan puoleen.

— Silliäkö saisi olla vaiko rusinoita?

Mutta Ulla ei kuullut kysymystä. Hänen huomionsa oli tykkänään kiintynyt suureen, suunnattomaan kissaan, joka oli myymäläpöydällä. Se lojui siinä arvokkaana ja majesteetillisena kuin Dalai Lama. Niin mahtavaa kissaa ei Ulla vielä eläissään ollut nähnyt. Se oli kuin joku lumotun linnan noitakissa suurine vihreine silmineen, jotka ummessakin tuntuivat seuraavan ostajan pienintäkin liikettä.

— Mistä se on tullut noin suureksi ja lihavaksi? kysyi Ulla Manjalta.
Hän hiljensi ääntään kunnioittavasti.

— Syö rottia jauhomakasiinissa. Se on viisas kissa, ei kukaan uskalla varastaa meiltä, ei rusinanpuolikastakaan, se huomaa kaikki, selitti Manja.

Vanha valkohapsinen kauppias, Manjan isä, joka tuon tuostakin risti silmiään nurkkaan asetetun jumalankuvan edessä, oli vähintään yhtä kunnianarvoisan näköinen kuin lihava kissa. Manja loi häneen aran katseen ja meni sitten Ihra-Iivanan luo pyytämään karamelleja.

Tytöt saivat tötteröllisen kumpikin ja poistuivat puodista. Ulla niiasi syvään, kissallekin, ja tunsi helpotusta ollessaan taas tummenevan syystaivaan alla.

Maisteri Mennander asui pienessä keltamullalla sivellyssä talossa.
Pihalla kasvoi punaterttuisia pihlajia ja tuuheita vanhoja haapoja.
Manja saattoi Ullan portaille. — Tuossa Tikka asuu, hän on vuokrannut
huoneen kuparisepältä. Mutta varo portaita, ne ovat lahot.

Ulla koputti arasti pari kertaa. Ovi aukeni ja Tikan ystävälliset kasvot kurkistivat puolipimeään eteiseen. — —

Kotona, valkoisessa talossa, olivat tädit jo tunnin ajan istuneet käsitöineen lampun valossa.

— Ulla viipyy, huomautti Sofia täti.

— Ehkä hän ei ole löytänyt maisterin asuntoa, puolusteli Agata täti.

Mutta nyt kuului nopeita askeleita portaissa, ja Ulla astui sisään säteilevän punaposkisena.

— Voi, voi sentään, siellä on kauhean hauskaa ja — — —

— Ulla, sanoi Sofia täti kärsimättömästi, joko taaskin hyökkäät sisään päällysvaatteinesi? Riisuudu ensin eteisessä ja sano sitten vasta sanottavasi.

Ulla livahti nolona takaisin eteiseen, riisui nopeasti päällystakin ja hatun yltään ja jatkoi sitten juttuaan.

— Tikka lähetti

— Tikka? — — —

— Niin Tikka tai oikeastaan maisteri Mennander lähetti terveisiä, ja voi-voi, kuinka siellä oli hauskaa! Seinät olivat täpötäynnä hyllyjä ja hyllyillä oli kirjoja, ja Tik-maisteri Mennander soitti pianoa. Hänellä on piano ja tauluja seinällä, sellaisia vanhoja, hienoja vaskipiirroksia, jollaisia Kaunialassakin on.

— Sellaiseen hän rahansa tuhlaa, virkkoi Johanna täti yrmeästi. Ja kärsii puutetta mitä tarpeellisimpaan tulee.

— Me keitimme yhdessä kahvia, kertoi Ulla ja joimme sitä korvattomasta kupista, ja sokeriastiassa oli vain neljä sokeripalaa, kaksi kumpaisellekin, sanoi Tik-maisteri Mennander, mutta minä en ottanut kuin yhden. Ja kahvikorput olivat vähän homeisia ja kerma sinistä — — —

— Miesparka, huokasi Agata täti.

— Toimititko asiasi? kysyi Sofia täti.

— Tietysti. Hän kiitti kutsusta ja lupasi tulla. Mutta sitten hän kävi hyvin huolestuneen näköiseksi ja kysyi, luulenko minä, että räätäli ennättää paikata huomiseen hänen takkinsa. Hän oli saanut reiän hihaansa, kun auttoi kuparisepän vaimoa ikkunaverhojen kiinnittämisessä.

— Mies parka, huokaili Agata täti taaskin. Hän auttaa kaikkia ja on itse kyllä avun tarpeessa.

— Sitten minä heitin hyvästi, ja hän saattoi minua ulos asti, sillä oli pimeä ja portaat ovat lahot. "Vie terveisiä herttaisille tädeillesi", sanoi hän.

— Sanoiko hän todellakin niin? "Herttaisille tädeillesi." Kukapa olisi sitä luullut tuosta vanhasta huuhkajasta, virkkoi Agata täti.

— Agata, varoitti Sofia, lapset ovat huoneessa.

— Ja hän lainasi minulle kirjan.

— Kirjan! puhkesi nyt Johannakin puhumaan. Näytäpäs minulle.

Ulla ojensi epäröiden kirjan tädille. Rakel loi häneen kiukkuisen katseen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki Johanna täti. Hän selaili kirjaa. — Mutta tämähän on romaani. Vie heti kirja takaisin sinne, mistä sen olet tuonutkin. Meidän talossa ei lueta romaaneja.

— Maisteri sanoi, että se on hyvin hauska ja kaunis kirja, änkkäsi
Ulla.

— Lue Raamattua ja rukouskirjaa, siinä on sinulle kyllin lukemista.

— Ja läksyjäsi, säesti Agata täti.

— Minua kummastuttaa suuresti, että maisteri Mennander antaa oppilailleen romaaneja. Se on käsittämätöntä kevytmielisyyttä, toruskeli Sofia täti. Minä takavarikoin kirjan, hän vieköön sen huomenna itse takaisin.

Ullan silmät liekehtivät.

— Se on hyödyllinen kirja, sanoi maisteri, siinä kerrotaan Martti Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja luostareista ja kaikenlaisesta muusta. Eikä maisteri ole kevytmielinen. Tädit ovat vain niin kauhean ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia.

Sofia viittasi ovelle.

— Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.

Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja puhkesi kyyneliin.

Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut häntä loukata.

Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone — Tikankolo — siksi maisteri veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti — oli viihtyisä Ullan mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa, mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti, ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.

Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.

Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.

Oi, hän häpesi silmät päästään!

Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen: ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.

Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:

— Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan? Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa huoneessamme.

Ulla näytti tyhmistyneeltä.

— Salaako tädeiltä?

— Salaa! Rakel pärskähti kiukkuisesti. On turha lörpötellä kaikkea tädeille, he eivät kuitenkaan ymmärrä meitä nuoria. Mutta sinä olet se vihoviimeinen lörppö, kaikki sinä lavertelet, hyvät ja pahat. Et osaa mistään olla vaiti.

Hän pyörähti äkäisenä kantapäilleen ja poistui.

Ulla niiskutti. Niin — Rakel oli oikeassa. Lörppösuu hän oli. Ei osannut mitään salata. Yhtämittaa tädit saivat nuhtelun aihetta. Mutta Rakelia ei koskaan tarvinnut nuhdella. Rakel oli viisas, viisas ja varovainen. Hän luki yöllä kirjoja, siitä eivät tädit tienneet mitään. Hän syödä mutusteli alinomaa makeisia, mutta tädit eivät sitä huomanneet, hän kävi kaupungilla koulutoveriensa luona tätien poissa ollessa.

Ulla ravisti päätään. Ei, parempi olla lörppösuu ja saada nuhteita kuin salata ja peitellä. Sehän oli tätien pettämistä — — —

Myöhemmin illalla tassutteli Agata täti Sofian huoneeseen.

— Näin, että lampussasi vielä oli tuli, ja arvelin, että mahdollisesti voisimme neuvotella tuosta maisteri Mennanderin romaanista, sanoi hän.

Sofia hätkähti toisen tullessa. Hänen pyöreille, yömyssyn kehystämille kasvoilleen levisi harmistunut ilme.

— Ennätämme siitä huomennakin puhua.

Ja käärien peitettä tiukemmin ympärilleen hän kärttyisesti lisäsi:

— Sulje ovi, siitä tulee vetoa.

Mutta äkkinäisestä liikkeestä suljahti peitteen alta lattialle paksu kirja.

Agata kumartui ottamaan sen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki hän kannesta.

Tyhmistyneenä hän tuijotti Sofiaan.

— Luetko sinä romaaneja?

— No entäs sitten? Mitä siinä on töllistelemistä? Elä ole niin hermostuttavan näköinen aivan kuin eksynyt lammas. Täytyy kai minun ottaa selko siitä, minkälainen kirja on, ennenkuin nuhtelen maisteri Mennanderia.

— Luonnollisesti, mutta minun mielestäni me toiset sisaretkin olisimme oikeutetut ottamaan selkoa siitä, millainen kirja on.

— Voit turvallisesti luottaa minun arvostelukykyyni, julisti Sofia arvokkaasti.

Agata poistui. Sulkiessaan oven hän kääntyi sisaren puoleen ja lausui valittavalla äänellä:

— Sinä olet perinyt isän itsevaltiaan luonteen, Sofia.

— Loruja, mutisi Sofia, puhalsi lampun sammuksiin ja asettui mukavaan asentoon pieluksille. — Loruja, mutisi hän uudelleen pimeässä.

Seuraavana päivänä Sofia täti sanoi päivällispöydässä.

— Olen nyt puhunut maisteri Mennanderin kanssa kirjasta, jonka hän eilen antoi Ullalle. Hän on yhä edelleen sitä mieltä, että se on vakavahenkistä ja opettavaista lukemista. Sitäpaitsi — pieni syrjäkatsaus kohtasi Agataa — silmäilin sitä eilen ja huomasin sen siveäksi ja säädylliseksi kirjaksi. Ja koska Ulla on pyytänyt anteeksi sopimatonta käytöstään, unohdamme eilisen kiusallisen kohtauksen.

— Voi, täti, saanko minä lukea sen? Jo tänään, kun on lauantai.

— Eikö Ulla voisi lukea sitä meille ääneen? kysyi Agata täti.

Johanna täti rypisti silmäkulmiaan paheksuvasti.

— Miksikä ei, myönsi Sofia täti.

Kuin puhaltaen Ulla ja Rakel tyhjensivät pöydän päivällisen jälkeen, ja yhtä nopeasti he pesivät astiat. Sitten ottivat tädit käsityönsä, Rakel sytytti tulen uuniin ja Ulla sai noutaa kirjan Sofia tädin huoneesta. Hän avasi, sen juhlamielin ja alkoi lukea.

Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen
perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina.
Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin
Raamattua tai postillaa.

Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen mielenkiintoisista elämänvaiheista.

Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti kääri kokoon työnsä sanoen:

— Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.

Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin omansa sekä Raamatun Johanna tädille.

Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: — "Kello on kymmenen lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi oli Helenan perhe.

Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:

— Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista.
Tuo sinä vain kirja tänne.

Mutta silloin sanoi Sofia täti:

— Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona. Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?

— Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka
Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.

— Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?

Johanna täti naurahti kuivasti.

— Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki tyyni.

— Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän olen vasta vähän yli neljänkymmenen.

— Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.

Sofia istui kädet ristissä helmassaan.

— Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin esiliinaksi.

Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa. Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään. Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke oli parsittu.

Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.

Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin. Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa, ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.

Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin. Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta kärsivää Helenaa kohtaan.

Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.

Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan arkipäiväiset huolensa.

Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi? Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha, lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden. Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.

Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman johtopäätöksensä hänen suhteensa.

Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.

Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo "ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy lopulta suoriutui elämässä.

Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista Agnesta!

Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä, Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja Fransiska neidin kalpeata hymyä.

VIIDESTOISTA LUKU.

— Aiotko mennä ulos, Mark? kysyi Joju. Mark oli tullut huoneeseen, rullaluistimet riippuivat käsivarrella, soma samettilakki oli hiukan keikailevasti tummilla kiharoilla, silmät sädehtivät.

— Etkö voisi jäädä kotiin minua hauskuttamaan? On niin ikävää aina istua sisällä. Pelattaisiin tammea tai kuustoistapeliä.

Mark epäröi. Hän katseli Jojun kuihtuneita kasvoja ja käpristynyttä vartaloa. Katseli ulos kirkasta päivänpaistetta ja teki päätöksensä.

— On niin kaunis ilma, tahtoisin koetella uusia luistimiani. Kun olen tullut takaisin, pelaan kanssasi. Auf Wiedersehen!

Hän heilutti hattuaan ja astui reippain askelin ovelle.

Joju katseli vihamielisesti hänen jälkeensä. Häntä ärsytti nähdä toista niin terveenä, voimakkaana.

Sellainen itsekäs poika!

— Sinä et saa mennä, Mark, huusi hän kiivaasti. Mark käännähti nopeasti.

— Enkö saa? Sinäkö minua komennat? Molemmat pojat mittelivät toisiaan vihan vimmoissaan. Mark oli punainen, Joju kalpea.

— Noin koppava et ollut Harjulassa, huusi Joju, syödessäsi minun tätini armoleipää. Silloin sait kiltisti totella.

Mark heitti päätään ylimielisesti.

— Ajat ovat muuttuneet. Silloin olit sinä rikas ja minä köyhä, nyt — — —.

Hän ei lopettanut lausettaan, kiivaalla käden liikkeellä hän avasi oven ja syöksyi ulos.

Samassa astui Noora nopein askelin sisään viereisestä huoneesta. Joju kääntyi sisareensa.

— Kuulitko, Noora? huusi hän, kuulitko? Hän aikoi sanoa, "nyt sinä olet köyhä ja minä rikas." Minä olen niin suuttunut häneen että — —

Jojun kiukku puhkesi voimattomiin kyyneliin. Nooran suun ympärillä oli ankara piirre ja silmissä synkkä palo. Hän silitti Jojun päätä.

— Elä huoli itkeä, ystäväni. Mark on ajattelematon poikanulikka.

— Hän on ilkeä, nyyhki Joju, aina hän minua kiusaa. Voi Noora, kuinka hauskaa me pitäisimme, ellei häntä olisi. Sinä ja minä ja pikku Gretel kolmisin vain.

— Entä Fred? sanoi Noora nuhtelevasti.

— Niin tietysti Fred myöskin. Mutta ei Markia. Et sinäkään hänestä pidä, sen olen kyllä huomannut.

— Erehdyt, Joju, Mark on Fredin poika, et saa noin puhua.

Joju venytti huuliaan kuin pieni pahankurinen lapsi.

— En usko, että hän on Fredin poika. Se on vain satua. Fred on typerä, kun uskoo sitä.

— Sinä puhut minun miehestäni, Joju, sanoi Noora.

Hänen äänensä koetti olla ankara, mutta poika ymmärsi hyvin, että sisar ei tarkoittanut totta.

— Sinun pitää rangaista Markia, jatkoi Joju itsepintaisesti. On väärin, että hän saa loukata minua. Olen sairas ja minua pitäisi säästää, mutta Mark vain kiusaa minua lakkaamatta. Oi, tahdon kotiin äidin luo. Olen niin sairas ja onneton. Ja hän purskahti uudelleen katkeraan itkuun.

— Rakas Jojuseni, huudahti Noora säikähtyneenä. Elä itke. Mark saa pyytää sinulta anteeksi. Sano, tahtoisitko lähteä ajelemaan. Lähdemme Tiergarteniin.

Jojun kasvot kirkastuivat.

— Sinä ja minä kahden.

Noora nyökkäsi.

— Me kaksi vain. Mutta tule nyt katsomaan Greteliä.

Eteisestä kuului askelia. Talon isäntä palasi tehtaasta. Joju pyyhki nopeasti kyyneleet silmistään. Siitä huolimatta Fred Hassel heti huomasi, että poika oli itkenyt.

— Mikä hätänä? kysyi hän hyväntuulisesti.

Noora vastasi veljensä puolesta. — Pientä kinaa poikien välillä.

— Taasko? Tapelkaa, kukonpojat, mutta elkää itkekö, yritti Fred kääntää leikiksi.

Joju poistui huoneesta, mutta Noora lausui jäykästi:

— Joju on liian herkkätunteinen, hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mitä Mark sanoo.

Fred Hassel teki kädellään väsyneen liikkeen päätään kohti.

— Antakaamme poikien kinailla, Norchen. Sellainen on heidän tapansa.

— Mutta hän puhuu halveksivasti veljeni riippuvaisesta asemasta perheessämme. Ja sitä on ikävä kuulla.

Fred Hasselin kasvot synkistyivät.

— Se on pahasti. Mark on ajattelematon pojanviikari ja ylimielinen myös. Anna hänelle anteeksi, Noora. Ja minä puolestani tulen häntä siitä ankarasti rankaisemaan.

Mark myöhästyi päivälliseltä. Hän tuli sisään punaposkisena, kihara tukka hiestyneenä, ja silmät sädehtien. Fred Hassel loi häneen ankaran silmäyksen, mutta säpsähti. Miten olikaan poika Maria-vainajan näköinen!

Mark astui Jojun luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

— Tuohon käteen, Joju, olin aasi ja idiootti. Annathan anteeksi.

Joju katseli häntä nyrpeänä, mutta ei antanut kättään.

— Oletko taas käyttäytynyt pahoin Jojua kohtaan? Olen hyvin ihmeissäni siitä, ettet opi ihmisiksi.

— Voi, isä, niin minäkin olen, sanoi Mark katsellen samalla isäänsä hellyttävästi. Häpeän kauheasti.

Fred Hasselin katsanto oli jo koko lailla lempeämpi. Mutta Noora jäykistyi. Hänelle oli Markin kevytmielinen tapa käsitellä vakavia asioita vastenmielinen. Isän olisi pitänyt rangaista häntä lujalla kädellä, mutta sensijaan hän heti taipui, kun Mark tekeytyi nöyräksi ja veikeäksi.

Joju istui edelleen ynseänä.

— No Joju, sanoi Fred Hassel vakavasti, etkö näe, että Mark ojentaa kätensä sinulle. Tehkää sovinto ja olkaa hyvät ystävät.

Joju loi kysyvän katseen sisareensa. Tämä istui silmät alas luotuina,
Joju tarttui Markin käteen ja mutisi jotain.

Tyytyväisenä Mark istuutui paikalleen ja alkoi vilkkaasti kuvata hauskaa luistinretkeään.

— Kun sinä, Joju, tulet terveeksi, sanoi hän, menemme yhdessä luistelemaan.

Noora tunsi piston sydämessään. Hän tiesi, että Joju rukka ei enää koskaan voisi toisten poikain lailla urheilla. Lääkäri ei antanut suuriakaan toiveita siitä, että hänen selkänsä paranisi. Korkeintaan senverran, että hän suurinta varovaisuutta noudattaen saattoi pysyä siinä kunnossa, missä nyt oli. Hän loi vihamielisen katseen poikapuoleensa. Siinä hän istui niin terveenä, notkeana ja itsetietoisena vinoselkäisen, kalpean Jojun vieressä. Ja Fredin silmät loistivat isällistä ylpeyttä ja rakkautta.

Päivällisen jälkeen sanoi Hassel Markille:

— Tule huoneeseeni, minulla on sinulle puhuttavaa.

Hän sulki oven, istuutui ja viittasi Markia luokseen.

— Sinä kai ymmärrät, poikani, että sinun on oltava erityisen hienotunteinen Jojua kohtaan. Monestakin syystä. Hän on vieraamme, senlisäksi minun vaimoni, siis sinun äitisi, veli ja lopuksi sairas ja kivulloinen, joten hän jo sellaisenaan on erikoisasemassa. Toivon, että minun poikani ei koskaan unohda itseään siihen määrin, että loukkaisi kotinsa vierasta tai solvaisi sairasta. En vaadi sinusta malli-ihmistä, monen mielestä saat ehkä kehittyä liiankin vapaasti, mutta tahtoisin teroittaa mieleesi tämän elämänohjeen: ole aina gentlemanni, herrasmies. Gentlemanni jokaisessa elämän tilanteessa.

Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.

— Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein sanotuksi.

— Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.

Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä. Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten — kun elämä viimein valkeni, oli hän saanut surmansa.

Hasselin huulet liikkuivat:

— Maria, nuoruuteni rakastettu.

Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.

— Häiritsenkö? kysyi hän.

Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.

— Et lainkaan.

— Kai muistat, että meidän on mentävä teatteriin tänä iltana? sanoi
Noora.

— Teatteriinko? Emmekö olisi kotona tänä iltana, Norchen? Olen hiukan väsynyt.

Noora näytti ikävystyneeltä. — Sepä sattui sopimattomasti. Olin luvannut Hagemanneille, että tulisimme. Tänä iltana näytellään Egmont.

— Lähde sinä yksin. Minä tulen myöhemmin, kun olen hiukan levännyt.

Noora poistui ääneti ja palasi kantaen pientä hopeatarjotinta, jolla oli lasi ja kirkkaasti tahkottu pullo. Hän laski sen pöydälle.

— Tässä on madeiraa. Ehkä se sinua virkistää. Minä menen nyt pukeutumaan. Olisin mielelläni jäänyt kotiin, mutta lupasin Hagemanneille. Tulethan varmasti myöhemmin?

— Kyllä, ystäväni.

Hassel sulki silmänsä ja nojausi väsyneenä tuolinselkämykseen. Hän oli kohottanut toisen käden sydämelleen.

— Tämä ei käy, kuiskasi hän, huomenna menen lääkärille. Mutta ennen kaikkea on minun pidettävä huoli Markin tulevaisuudesta.

Hän otti paperiarkin, tarttui kynään ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Tuon tuostakin kohosi käsi sydämelle ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta hän kirjoitti paperin valmiiksi.

Ovelle koputettiin.

Hassel painoi sinettinsä paperiin.

— Sisään, huusi hän päätään kääntämättä.

Joju nilkutti huoneeseen.

— Noora pyysi lähtiessään, että tulisin muistuttamaan lankoa, jos lanko unohtaisi mennä häntä noutamaan teatterista.

Hassel silmäili kelloansa.

— Onkin jo aika. Kello on kymmenen.

Hän valmistui kiireesti lähtemään.

— Mutta miksi sinä, pikkumies, et ole vielä vuoteessa?

Joju punastui loukatusta ylpeydestä. Hänkö pikkumies? Hän tiesi ja ymmärsi enemmän kuin Mark, joka ei välittänyt muusta kuin viulustaan ja urheilusta. Mutta ihmiset luulivat voivansa sanoa mitä tahansa sellaiselle, joka oli raihnas.

— Lupasin Nooralle pitää huolta siitä, että lanko ei unohtaisi. Istuin tuolla salissa odottamassa.

Hassel ei huomannut pojan nyreätä äänen sävyä. Hän laski ystävällisesti kätensä hänen päälaelleen.

— Taidat pitää paljon sisarestasi?

— Kyllä, vastasi Joju yksikantaan.

Luuliko lanko, että hän rupeaisi kertomaan toisille, kuinka paljon hän
Nooraa rakasti?

Hassel taputti häntä.

— Se on oikein, Joju. Ja nyt minä lähden. Hyvää yötä. Mene nukkumaan, olet jo valvonut liiankin kauan.

Joju aikoi poistua toisesta ovesta. Mutta sivuuttaessaan kirjoituspöydän osui hänen katseensa Hasselin sinettiin, joka oli jäänyt pöydälle. Se oli vanha, kallisarvoinen esine, jonka Hassel oli saanut Amerikassa eräältä vanhalta kanadalaiselta. Varsi kuvasi intiaania, joka tomahawki pystyssä hyökkää eteenpäin notkein liikkein. Joju läheni uteliaana pöytää ja tarkasteli sinettiä joka puolelta, laskiessaan sen paikoilleen hänen katseensa sattui paperiin, ja huomasi siinä Markin nimen.

— Mitä hän Markista kirjoittaa? Joju kumartui paperin yli ja alkoi lukea.

KUUDESTOISTA LUKU.

Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa. Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.

Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä neulaa.

Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa, iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi postilaukun ja ojensi sen isännälle.

Ulrik avasi laukun.

— Sanomalehti, pari kirjettä ja — sähkösanoma. Keneltä?

Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.

— Mitä on tapahtunut?

— Fred Hassel on kuollut.

— Fred Hassel!

Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.

— Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.

— Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.

— Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.

Hän peitti kasvot käsiinsä.

— Hassel poissa — old fellow — mutisi hän. Sitten hän hillitsi itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen leskeään.

— Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.

— Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora, mutisi Kristina täti.

Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he olivatkin yhdenikäiset.

Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.

— Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini, niin sanomattoman suruissani.

— Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.

— Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille. Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko lailla järjestämistä. — Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka, lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.

— Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne. Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä. Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.

Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.

Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen, kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti hyvästä kasvatuksesta.

— Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi hän mieheltänsä.

Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.

Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.

Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.

— Mark!

He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman surullinen katse.

Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että
Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."

Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä
Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.

Minna siveli hänen kiharoitaan.

— Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän on nyt hyvä.

— Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.

— Mutta Mark, onhan sinulla äiti —? Minna tunsi pojan kiinteän otteen höltyvän — ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.

Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi? Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa, laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua. Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa, minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.

Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: — Viekää veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.

Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:

— Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?

Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen, valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti seisomaan, kun naiset astuivat sisään.

Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.

— Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.

— Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.

— Entä miten jaksaa veljeni?

— Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.

— Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista lajia kuin Mark.

Hän nosti lapsen syliinsä.

— Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?

Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.

— Pieni isätön tyttöni!

Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora kuin aina ennenkin.

Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi pienokaisen poskia.

Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.

— Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: — Mark laiminlyö usein pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.

Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.

— Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?

— Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti koettamaan pukuasi.

Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.

— Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on. En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.

— Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti.
Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me
Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.

Noora pudisti päätään.

— Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus. Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua. Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.

Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?

— "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."

Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa?
Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.

— Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.

— Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.

— Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.

— Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti.
Tekisimme sen niin mielellämme.

Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.

— Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.

Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin äärimmäisen väsyneet.

Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän, Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred Hasselin mielen.

Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden uudinten takaa se kuului.

Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli hieronut.

— Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?

— Minä — minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli niin väsynyt, että horjui.

— Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.

— Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro, rukoili Mark. — Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun täytyi saada olla täällä isän luona.

Ulrik nyökkäsi.

— Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.

Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin.
Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.

* * * * *

Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.

Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.

Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut laillistuttaa pojan oikeudet?

Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen silmissään.

— Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen.
Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.

— Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?

— On.

Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.

— Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.

— Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua. Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen.

— Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet — perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.

Noora suoristi vartaloaan.

— Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia, Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun — meidän tyttäremme vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia en koskaan aio myöntää hänelle.

Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta. Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.

Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti yhteenpuserretut.

Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan, että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka aivoissa takoi säälimättömät sanat:

"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä pojan suhteen."

Ja vielä:

— "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti kangasta, jota Martta hänelle näytti.

— Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.

— En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.

— Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan pitää lapset kurissa.

Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.

— Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään vapunpäivästä.

Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi. Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan, sanoi rauhallisesti:

— Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa. Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan puoleen.

Martta riensi ulos.

Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. — Mahtoiko tuo juttu apulaisesta olla totta?

Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti.
Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä.
Silloinkin viimeksi, rovastilassa.

Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.

Tuossa oli pullo.

Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä hivelevänä.

Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.

Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt, miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.

— Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.

Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut, tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää pellavakudosta.

Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.

Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin, kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja. Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.

— Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.

Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.

— Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on
Harmo valjaissa.

Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen. Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta — hänen seuransa oli niin ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut nuoren papin koreaan ulkomuotoon.

Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.

— Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta. Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No, pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta virsikirjaehdotuksesta?

Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri koko perhe hänen ympärillään.

Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun. Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta yhä kipeä.

Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan suhteen.

— Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli
Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.

Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt hän koroitti äänensä.

— Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan?
Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.

— Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.

— Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.

Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui kaikkien kasvoilta.

— Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.

— Niin juuri — karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.

— Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.

— Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle erään opettajan luo, — tunnettehan Nooran — hän on suloinen ja hyvin kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja omahyväinen.

— Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui
Kristiina täti.

Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.

— No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi poissa. Häntä ei löydetty mistään.

— Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia.
Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.

— Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.

— Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se olisi hänen tapaistaan.

"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni kasvot, joka on taivaissa."

Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan vierasta.

Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.

— Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.

— Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.

— Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi
Kristiina täti kuivasti.

— Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin.
Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.

— Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi, Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani, että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili. Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.

Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa.
Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.

— Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon teille — — —

Hän ei jatkanut.

Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.

— Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni
Frediä kohtaan.

— Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva —

— Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina tädin ääni.

— Mitä tarkoitat?

— Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.

— Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti.
Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että
Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi
epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.

— Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.

— Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa käpälää.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo kevään merkeissä.

Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!

Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.

Missä oli Mark?

Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen, jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.

Sellainen oli Mark.

Äkkiä hän säpsähti.

Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten pimennossa.

Ulla juoksi keittiönportaille.

— Kuka siellä?

Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. — Rakel, voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä juoksi pois.

— Kissa tai joku koira, arveli Rakel.

— Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä? Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!

Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin että pamahti.

— Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.

— Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.

— Mennään molemmat.

Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei — siellä ei näkynyt ketään.

— Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.

Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme askelta taaempana.

Äkkiä Ulla pysähtyi. — Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.

Rakel vapisi.

— Mennään sisään.

Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.

— Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.

Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.

— Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.

— Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi keittiön ovea.

Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.

— Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä onnettomia!

Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin hämärästä.

Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja tömisti ylös portaita.

— Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.

Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja huusi käheällä äänellä:

— On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.

— Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.

Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:

— Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?

— Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. — Mitä näytelmää täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?

— Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.

Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä jännittyneestä mielialastaan.

— Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili, miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi säkenöivää, niin juuri säkenöivää silmää pihalla. Ja sitten oli olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja hävinnyt.

— Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.

— Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena. Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla karkasi vankilasta?

Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.

— Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.

— Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.

Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.

— Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä, joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.

— Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.

— Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti
Sofia täti kalveten.

Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen lukkoon.

— Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.

Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.

— Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.

Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.

Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu, kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.

— Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme
Herran haltuun.

Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.

Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa, kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.

— Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä nukun aina niin sikeästi.

— Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet ottanut puntarin?

Agata täti näytti hieman nololta.

— Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja
Raamattu on henkinen aseeni.

Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.

— Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta, taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.

— Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa, sanoi Agata täti arvokkaasti.

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.

YHDEKSÄSTOISTA UUKU.

Ulla heräsi hirvittävään jymyyn. Pelästyneenä hän ryntäsi vuoteesta lattialle.

— Joko ne nyt tulivat?

Melu kuului keittiön ovelta. Tytöt vetivät ylleen mitä ensi kiireessä käteensä saivat ja avasivat ovensa raolleen.

Johanna täti seisoi kädet puuskassa oven edessä ja huusi ääntään selvittäen tuimasti:

— Kuka siellä?

— Mikäs nyt, kun ei tänään sisälle päästetäkään? kuului vihainen ääni oven takaa. En minä jouda koko aamua jokaisen ovea jyskyttämään.

— Maitokuski, sanoi Rakel puoliääneen Ullalle. Ja sitten molemmat räjähtivät nauramaan. Jännitys oli lauennut, nauru pulppusi hillittömänä heidän huuliltaan.

Johanna täti loi heihin ärtyisen katseen.

— Älkää hirnuko siellä, tytöt, vaan tulkaa siirtämään kaappia. —
Malttakaa, pääsette heti kohta sisälle.

Yhteisillä ponnistuksilla saatiinkin astiakaappi työnnetyksi entiselle paikalleen. Pari kovaa kilahdusta ja porsliinin räminä ilmaisi, ettei siirto tapahtunut vaurioitta.

Liemimalja ja pari lautasta oli sirpaleina.

— Nyt on enää kahdeksan jäljellä äitivainajan pöytäkalustosta, päivitteli Johanna täti.

Pihalla Ulla tapasi neiti von Pfefferin. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan alkoi heti voimakkain piirtein esittää eilistä iltaa kaikkine järkyttävine kohtauksineen. Fransiska neiti värisi ja voihkaili ajatellessaan, minkä kohtalon alaisiksi hänkin ja die liebe Mutter olisivat joutuneet, jos rosvo olisi pyrkinyt heille yöllä.

Välitunnit olivat ehdottomasti Ullan. Hän seisoi keskellä koulunpihaa jännittynyt tyttöparvi ympärillään, olivatpa valmistavan koulun pojatkin keräytyneet toisten joukkoon.

Mutta juuri kun Ulla ainakin seitsemännen kerran alkoi kuvailla: — — — Minä katselin ulos ikkunasta ja näin pihalla tumman haamun, joka — — — kuuli hän Vaava Lundin puhuvan Elsalle ja Sissille:

— Tulkaa pois, tytöt, johan te nyt tuon osaatte. Minä tiedän jotain paljon mielenkiintoisempaa. Ajatelkaa, tänä iltana pääsen konserttiin. Siellä soittaa pieni poika viulua. Hän on vain kymmenvuotias ja oikea ihmelapsi.

— Minä näin hänet eilen, puuttui Ninni puheeseen. Hän on unkarilainen ja hirveän soma. Mustat silmät ja vaalea, kihara tukka.

Ulla kuunteli. Ihmelapsi. Unkarilainen. Sehän kuulosti kauhean jännittävältä. Hän alkoi antaa hajamielisiä vastauksia pikkupoikien uteliaihin kysymyksiin. Viimein hän karkoitti heidät kärsimättömästi ja siirtyi Vaavaa ympäröivään tyttöparveen. Mutta samassa ilmestyi Agata täti portaille.

— Sisään! huusi hän kilahuttaen pientä kelloaan.

Ja kuin lintuparvi pyrähti tyttölauma sisään.

Lyhtypylväässä on konsertti-ilmoitus, tiesi Elsa kertoa seuraavalla välitunnilla.

Siinä samassa tavaili innostunut tyttölauma ilmoitusta, joka oli naulittu lähimpään lyhdynpylvääseen.

Professori Antal Miháilyi Unkarista antaa konsertin t.k. 17 päivänä kello seitsemän Raatihuoneen juhlasalissa. Avustajina toimivat kuuluisa sopraanolaulajatar Lola di Ramoni, pianotaiteilija Julius Berk ja ihmelapsi, kymmenvuotias Lajos.

Pääsymaksu naisilta 2 mk, herroilta 3 mk. Seisomapaikat 1 mk.

— Ulla, minä aion kerjätä itselleni Anton sedältä rahaa, virkkoi
Helena. Pyydä sinäkin tädeiltäsi. Mennään yhdessä.

Ulla nyökäytti päätään. Hän oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. Pirteys ja eloisuus oli kadonnut kasvoista, jotka verhoutuivat jonkinlaiseen: tahdon-olla-yksin ilmeeseen.

Hän oli tullut ajatelleeksi Markia, hilpeätä, huimapäistä, levotonta Markia, jonka silmät saattoivat käydä niin sanomattoman surullisiksi tai räiskyä tulta, sen mukaan kuin hänen mielialansa vaihtuivat.

Missä hän harhaili? Ehkäpä lepäsi jonkun virran pohjassa kaukana Saksanmaalla tai kuljeskeli nälkäisenä kylästä toiseen soitellen viuluaan.

Ullan käsi puristui nyrkkiin.

Oi, tuota kovasydämistä Nooraa! — — —

Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja hämillään pyysi päästä konserttiin.

— Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin — niin, nykyajan nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut konserttisalissa.

— Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi Vaava Lund.

— Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin. Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo sukkakori tänne.

Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.

— Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat rikkinäisimmät koko joukosta.

Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt, ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.

Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.

— Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.

Rakel riippui ikkunassa. — Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.

Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin muutkin tytöt.

— Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi, kuinka sinne tulvii väkeä.

Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.

— Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. — Minä tiedän kyllä keinon, miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.

Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.

— Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.

— Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.

Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.

— Ihanko totta?

— Totta. Mennäänkö?

Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin ehdotus viehätti.

Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.

— Minne menette? kysyi hän.

Tytöt naurahtivat hämillään.

— Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.

— En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut pyytääkään. Setä on välistä tyly.

Rakel kiirehti Ullaa. — Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme mahdukaan.

— Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen pihan.

— Mainiota!

Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.

— Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.

— Nero keinon keksii!

Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä aidalle.

— Hei, tulkaa perästä vain.

Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista. Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.

Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja uudenvuodentanssiaiset.

Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu, tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta. Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.

Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki selkoa näkemästään muulle kansalle.

— On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!

Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.

— Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.

Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.

— Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.

— Minä tahdon nähdä hänet.

Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui etumaiseksi ja kurkisti saliin.

Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset, posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.

Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen katseen. Sitten molemmat poistuivat.

Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.

Sitten tuli hiljaisuus.

Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa pitsikaulus.

— Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.

— Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset ja uhmailevat.

Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.

Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen pesumummolta.

— Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.

Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.

Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.

— Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut
Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.

Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja, joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä — viisikymmentä — markka — kaksi markkaa.

— Riitti!

Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen.
Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa,
Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.

— Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. — Ole sitten avoinna!

Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi avaimen suulta ja heitti sen maton alle.

Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.

— Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.

Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan raatihuoneelle.

Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.

— No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.

Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui sisälle kesken soittokappaletta.

Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva, käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla — Jumalan kiitos — tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki. — Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi katseensa lavalle. —

Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.

Se oli — oi — se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.

— Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä, että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa hihasta. Se on Mark.

Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.

Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.

Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.

Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.

Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna tuli häntä noutamaan.

— Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja lopetti. — Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.

Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.

— Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.

— Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä puhut?

Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui matalalla äänellä.

— Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.

Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.

— Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?

— Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.

Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.

— Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä, poika yksin osaa jotakin.

Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin.
Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa,
Mark viulua, ja nuorukainen säesti.

Se oli kaunista.

Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos. Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli, mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.

— Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata, pidätte aina hänen puoltaan.

Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.

— Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.

— Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista kieltoamme. Muuta en halua tietää.

— Ehkä Rakel erehtyy, uskalsi Agata arasti huomauttaa.

Sofia sisar kohautti halveksivasti olkapäitään. Portaista kuului nopeita askeleita.

— Ole tyyni, Sofia, varoitti Johanna, muista, että hän on vain lapsi.

— Rauhoitu. Vanhana kasvattajana tiedän, miten on kohdeltava lapsia.

Ovi aukeni. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä sisään astuvaan tyttöön.

Huoneessa vallitsi paljon puhuva hiljaisuus.

Mutta Ulla ei sitä huomannut. Kyynelten sokaisemana hän aikoi mennä huoneeseensa.

— Ulla!

Sofia tädin ääni oli jäätävän juhlallinen.

Ulla näki ankarat, jäykistyneet kasvot. Mutta hän oli niin mielialansa vallassa, ettei nytkään tullut ajatelleeksi rikostaan.

Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!

— Ulla. Missä olet ollut?

Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet.
Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

— Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei tuntenut minua.

Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita katseita.

Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen rangaistuksesta?

Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että
Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.

Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi lujasti. — Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe, että me vanhat tätisi istumme tässä.

— Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla yhä.

— Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti hiukan epävarmalla äänellä.

Agata täti oli juossut noutamaan rauhoittavia tippoja.

— Kas niin, lapseni. Kas niin, juo tästä. Ja kerro sitten meille, mikä sinua vaivaa.

— Ja miksi menit vasten kieltoamme konserttiin, lisäsi Sofia.

Ulla loi kyyneleisistä silmistään tätiin moittivan katseen.

— Minunhan täytyi mennä. Jokin ääni sydämessäni ajoi minut sinne. Eikö
Sofia täti koskaan ole tuntenut aavistuksia?

Sofia täti rykäisi hämillään ja katseli tyttöön neuvotonna.

— Minua aavistuttaa, että sinä tänä iltana saat löylytyksen, sanoi hän koettaen karaista mieltään.

— Voi Sofia täti, se ei tee mitään. Minun sydämeni on joka tapauksessa särkynyt. En koskaan enää voi olla iloinen.

Agata täti loi epätoivoisen katseen sisariinsa. Mutta Johanna täti sanoi ankarasti.

— Elä puhu tyhmyyksiä, vaan kerro mitä on tapahtunut.

Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.

Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark", mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen, mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.

— Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän veljentyttärellemme.

— Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.

— Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole sopivaa seuraa sinulle.

Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan ja astui huonettaan kohti.

— Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?

— Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.

Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.

Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen:

— Tämähän on mainiota! Aivan kuin minä olisin loukannut häntä. Ja siinä te kaksi istutte ja tuijotatte minuun sen näköisinä, kuin minä olisin syyllinen eikä tyttö.

— Elä kiivastu, Sofia sisar. Näithän, että Ulla oli suunniltaan, sanoi
Johanna täti.

— Sääli Mark rukkaa, päivitteli Agata täti surkean näköisenä. Hän oli herttainen poika ja niin kohtelias silloin Minnan häiden aikana meille tädeille.

— Meidän pitää tästä ilmoittaa pojan sukulaisille, tuumi Johanna.
Tuollainen kuljeksijan elämä turmelee hänen sielunsa.

— Meidän täytyy neuvotella maisteri Mennanderin kanssa. Hänellä on järkeä päässä ja sydän paikallaan.

Vielä kauan senjälkeen kuin tätien yömyssyn peittämät päät olivat painuneet pielukselle, valvoi Ulla kapeassa vuoteessaan, raskain sydämin. Ja kun hän viimein vaipui uneen, oli se levoton ja täynnä rauhattomia kuvia.

Mutta kun hän aamulla aukaisi oven kouluun mennäkseen oli ulko-oven ja kynnyksen väliin pistetty paperilippunen. Ulla kirkaisi, paperissa oli Markin tuttu käsiala.

"Ulla, tule tänään aamupuolella kello yhdeksän minua tapaamaan.
Seurahuoneen ajopelivaja on sopiva paikka. M."

Ulla rutisti paperipalaa lujasti kouraansa.

Oi Mark! Mark! Tämä oli niin hänen tapaistaan! Kuinka salaperäistä!
Kuinka jännittävää!

Kello yhdeksän! Mutta silloinhan hänen täytyi olla koulussa. Oli laskentoa yhdeksästä kymmeneen. Ja se oli Tikan tunti.

Koko ensimmäisen tunnin oli Ulla sanomattoman hajamielinen. Neiti v.
Pfefferin täytyi tuon tuostakin huomauttaa häntä tarkkaamattomuudesta.

— Mein Gott, Ulla, minä kysyn sinulta, mitä suutari on ranskaksi, ja sinä vastaat: mon ami. Se on säädytöntä.

Tytöt painoivat päänsä pulpettiin ja nauraa hihittivät. Mutta Ulla tuijotti tylsästi neiti Pfefferiin. — Kello läheni yhdeksää.

Laskentotunnilla oli Ullan paikka tyhjänä. Mutta Tikka löysi päiväkirjan välistä pienen paperilipun, johon hätäisesti oli kyhätty seuraavat sanat:

Rakas, arvoisa Opettaja! Tärkeiden asianhaarain tähden en tänään voi olla laskentotunnilla. Se on salaisuus, minä kerron sen sitten jälkeenpäin. Elkää pahastuko elkääkä kertoko kenellekään.

Kunnioituksella.

Ulla.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone — kaupungin ainoa majatalo ja ravintola — matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi olla hyvinkin vilkasta.

Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.

Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.

Mitä, jos hän ei tulekaan!

Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana seisomaan ja teroitti kuuloaan.

Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.

Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.

Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:

Su reena, fa riida so lei lei lei.

Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.

— Mark!

— Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.

Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.

— Istu tähän viereeni

Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan teeskentelevä.

Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.

— Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.

Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.

Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.

— Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin uskalsin odottaa sitä.

Ääni oli äärimmäisen kohtelias.

Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään, niin oli paras lähteä saman tien.

— Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä sinua.

Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut rennosta asennostaan.

— Et kai aio mennä?

— Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.

— Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.

Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.

Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.

— Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.

Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle viereensä.

— Tätäkö tarkoitat?

Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.

— Niin — ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias — hän kääntyi äkkiä vasten Markin kasvoja ja tokaisi — ja ollaksesi.

Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.

— Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti, ettekö te sitten ole ollaksenne?

Ulla oli päässyt vauhtiin.

— Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet nähnyt minua?

Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.

— Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.

— Et uskaltanut!

— Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.

— Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.

— Mutta — mutta — — —

Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.

— He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi, että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos. Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä — — —.

— Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.

— Me — me luulimme sinua rosvoksi.

— Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?

— Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.

Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:

— Lajos, Lajos!

Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet loittonivat.

— Se oli Julius. — Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt meidät?

— Mitä sitten?

— Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.

— Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?

— Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että isä jätti minut perinnöttömäksi.

Mark tuijotti eteensä.

— Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi — miksi hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa häneltä.

Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien lomitse.

— Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa — minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa minua pojakseen.

Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä.

— Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti — enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia lakkaamatta.

— Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka aina on ollut.

Ulla nyökäytti päätään.

— Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.

— Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.

— Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.

— Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.

— Kuka on papa Müller? Mark naurahti.

— Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.

— Hyi, Mark!

Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.

— Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin. Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa. Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.

— Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan. Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.

Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään — hän oli silloin matkoilla — avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.

Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi, Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti maailmalle kohti kunniaa.

Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme
Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.

— Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla viattomasti.

Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.

— Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on ilkeätä!

— Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.

— Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.

— Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.

Mark rypisti otsaansa. — Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.

Ulla alkaa taas pyytää Markia. — Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.

Silloin Mark suuttuu.

— Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.

Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.

— Lajos, Lajos!

— Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.

Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. — —

* * * * *

Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja lattialla oli somat riepumatot.

Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni ruskea käärö.

— Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.

Maisteri nyökäytti päätään.

— Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.

Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.

— No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?

Ulla nieli ja nieli. — Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi hän.

Maisteri istui ja söi.

— Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta. Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa myös.

Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.

— Minun täytyi mennä, sanoo hän.

— Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa viipaleen juustoa leivälleen.

— Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut ihmiset pitävät vääränä.

Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista. Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii, sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.

Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen poski kämmenen nojassa.

— Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.

Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa.
Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.

Maisteri nousi pöydästä.

— Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata heillekin.

Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.

— Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän rukoilevasti.

— Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän, miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain. Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.

Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy, on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.

Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark rukka, yksinäinen poikaparka.

Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen. Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten silmissä, pahennusta herättäviltä.

Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.

Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi
Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja
Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta.
Tunti tunnista.

Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti, että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.

Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää. Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.

Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa, mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun. Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka. Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen arvostelujaan esiintyjistä.

Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa paheksumista.

— Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.

Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta "tuohon jumalattomaan, puolialastomaan naiseen."

— Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.

KAHDESKOLMATTA UUKU.

Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.

Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti, että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono, mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin huolehtimaan.

Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.

Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.

Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien aavistusten valtaan.

Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää.
He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen.
Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.

Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut "niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat heti jatkaneet matkaansa edelleen.

Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä kieseissä hidasta hölkkää.

Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla. Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain juottaneet hevosta.

Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.

— Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä ja minuakin hiukasee.

Ulrik Schöring nyökäytti päätään.

— Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.

Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. — He eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:

— Herra maksoi liian vähän.

Ulrik Schöring ajattelee. — Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.

Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa, koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.

Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan. Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.

Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.

Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään lapset ja palvelijat.

— Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.

Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole kotia. Hänellä on vain viulunsa.

Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan. Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa Müller koettaa karjaista sekaan.

Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.

Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.

Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka ääressä Mark istuu.

— Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.

Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät ja hän vetäytyy loitommaksi.

Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.

— Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?

Ulrik Schöring vastaa levollisesti. — Sen sanon heti. Mark, mene tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen kanssa.

Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä, joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat, jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin kouriin.

— Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.

Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.

— Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne poliisiviranomaisten läsnäollessa.

Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä suomalaisista.

Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä. Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen, kotoisaan kyläkapakkaan.

Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.

Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui viereiseen huoneeseen.

— Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi lähdemme kotiin.

— Minulla ei ole kotia.

— Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä mustalaiselämääsi.

Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. — Minä en milloinkaan enää palaa takaisin Nooran luo. — Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo viisitoista-vuotias.

— Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.

Mark punastui.

— He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.

— Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon maksamatta hotellilaskujaan.

Mark puraisi huultaan.

— Sitä en tiennyt.

Ulrik Schöring löi häntä olalle.

— Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua luopumaan heistä.

Poika tuijotti synkkänä lattiaan. — Hän sanoi, että isä ei itsekään enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta Miháilyin kaltaisten kanssa.

Ulrik Schöring mietti hetkisen.

Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

— Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo. Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi — Nooran suostumuksella luonnollisesti.

Mark pudisti päätään.

— Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Oi — hän koroitti ääntään — niin kauas kuin muistan, olen ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta täti, — sitten Kemellit ja sitten — —.

— Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda,
Mark, että olet isäsi poika.

Mark astui askeleen lähemmäksi.

— Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen
Hassel? kysyi hän kiihkeästi.

— Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.

— Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.

Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi kovasti.

— Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi taiteilijaksi.

— Setä!

— Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.

— Setä!

— Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt — tuossa on käteni.

Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.

— Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten saata häpeään luottamustasi.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.

Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.

Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla. Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa lojui Joju toimetonna.

— Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti? virkkoi Noora.

— Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.

Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja. Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he saivat itse hoitaa.

Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.

Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet, kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei huomannut tai ei halunnut huomata.

— Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja
Niemelän rouva.

Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän — oma äiti — tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada puheliaampaa seuraa kahvipöytään.

Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.

— Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät — työlästyttävä luuvalo — läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?

— On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.

— Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan. Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa nappularattaissaan.

— Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan, huomautti Elviira rouva.

— Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma
Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?

Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.

Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä onnellinen, alati tyytyväinen sisar.

— Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut, että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin — niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan. Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen lailliseksi pojakseen.

Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa sisarekseen.

Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.

— Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa. Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. — Kas siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa, tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.

— Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti. Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen, mutta, että paperi on hävinnyt.

— Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.

Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi peräytyä.

— Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.

Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta hänen katseensa osui Jojuun. — Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra seurasi Henrikin katsetta.

— Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.

Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.

— Päätäni kivistää.

— Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään, sanoi Noora huolestuneena.

Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.

— Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.

Ulla hämmentyi.

— Olit niin kalpea.

— Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi joka paikkaan. — Hän poistui kiukkuisena.

Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli käynyt.

Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.

Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli herätettävä laululla — Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.

Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin mielellään Sarvimäkeen.

Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa heidät kotiin vaunuissaan.

— Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin prinsessa.

— Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta, vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.

Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia, hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.

Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.

Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.

— Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan uutta mankelia.

Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

— Voi, Liisi, oletko koskaan nähnyt mitään näin hienoa? Katsopas tätä kampauspöytää. Kaikki pikkuesineet hopeata. Entä nämä vauvamaljakot neuloja varten. Ja hajuvesipullo! En ole voinut uneksiakaan tällaisesta!

Ulla seisoi siron peilipöydän ääressä yhdessä Sarvimäen kartanon monista vierashuoneista. Heddan syntymäpäivävieraat olivat saapuneet edellisenä iltana, ja nyt pukeuduttiin juhlapäivällistä varten.

— Hienoa on, myönteli Liisi. Mutta huomasitko kirjastoa alakerrassa? Se on suurenmoinen. Henrik kertoi, että muuan hänen sedistään oli suuri kirjaintuntija. Heillä kuuluu olevan kirjastossaan hyviä harvinaisuuksia, joita ovat perineet tältä kokoilijalta.

— Minusta tämä on ihastuttava paikka, sanoi Helena West. — Hän oli pari viikkoa sitten saapunut Pikkupappilaan viettääkseen siellä osan kesälomastaan.

— Minun mielestäni me olisimme voineet koko päivän esiintyä mustalaispuvuissa, se olisi ollut niin mojoa. Silloin ei olisi tarvinnut pukeutua uudelleen.

Ovelle naputettiin. Tyyra kurkisti huoneeseen.

— Saako tulla?

— Oi tule, rakas Tyyra! Hiukseni eivät mitenkään ota taipuakseen niinkuin niiden pitäisi.

— Sinun olisi pitänyt kiertää ne papiljotteihin yöksi. Liisi, suo anteeksi huomautukseni, mutta sinun sijastasi en panisi tuota nauhaa kaulaan. Se ei ole chic. Jossain talonpoikaishäissä se kävisi, mutta ei täällä Sarvimäessä.

— Tyyra, olenko minä hyvä näin?

Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano — että — olen — soma.

Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.

Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita, rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen kanssa, jonka hän — pieni mielistelijä — oli kerjännyt itselleen kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.

— Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli
Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.

Lotti ravisti kiharoitaan.

— Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla?
Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.

— Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. — Mutta hirveätä,
Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?

Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.

— En minä näe.

— Voi, kauhistus! Sehän on jotain rasvaa, päivitteli Helena.

— Näytäpäs, Tyyra tutki hametta. Hirveä läiskä! Ja ellen varsin suuresti erehdy, on se koneöljyä.

— Voi, kirkaisi Ulla, se on tullut Laurin koneesta. Hän kysyi minulta, saisiko hän lähettää Henrikille uuden junansa. Minä lupasin, ja hän pisti sen varmaan matkalaukkuun. Katsotaanpa.

Helena oli kiiruhtanut tarkastamaan matkalaukkua, jonka sisältö oli heitetty lattialle huiskin haiskin.

— Tässä on pahantekijä, hän huudahti kohottaen varovasti kahden sormen päässä kömpelöä ruskeata paperikääröä, joka oli ylt'yleensä rasvan peitossa. Kääröstä paljastui tyhjistä tulitikkulaatikoista ja lankarullista tehty juna, jonka pyörät tihkuivat koneöljyä.

— Kauhistus! huusivat tytöt yhteen ääneen.

— Mitä minä nyt teen? kysyi Lotti avuttomana; kyyneleet kiilsivät hänen pitkissä silmäripsissään.

— Koetetaan pestä, lohdutti Liisi.

— Ei siitä mitään tule, virkkoi Helena. Ei koneöljy niinkään pian lähde. Sinun täytyy vaihtaa pukua.

Lotti purskahti itkuun.

— Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni, ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.

— Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua koko illan, niin että selkä peittyy?

Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut, koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja kurttuinen.

— Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi
Liisi.

Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.

Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.

Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.

— Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.

Lotti itki yhä.

Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. — Eikö olekin sievä, Helena? Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on sen itse solmustanut.

Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.

— Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.

— Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. — Hän istui ikkunan luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua perheen kunnian hyväksi.

Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin viehättäviä, että kaikki muu unohtui.

— Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan. Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra karttoi ikäviä kohtauksia.

— Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.

Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.

— Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.

— Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.

Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi puvun läähättävän tytön ylle.

Alhaalta ensimmäisestä kerroksesta kuului puheen sorinaa. Vieraat alkoivat kokoontua.

Eteisessä Tyyra tunsi jonkun koskettavan häntä olkapäähän. Se oli Joju, kalpea, tuskastunut Joju.

— Tyyra, minä tahdon lähteä kotiin.

— Oletko sairas?

— En juuri sairas, mutta melkein.

— Sitten saat mennä yläkertaan lepäämään. Emmehän nyt voi lähteä kotiin, kun juhla juuri alkaa.

— Jos olisin tiennyt, että Mark tulee tänne, olisin jäänyt kotiin.

Tyyra näytti tyytymättömältä.

— Että viitsitkin. Annan sinulle hyvän neuvon, Joju. Elä käyttäydy kuin hupsu Markin suhteen, se antaa vain juorun aihetta.

— Mitä tarkoitat? Millaisen juorun?

— Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly
Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut.
Tuossa hän onkin.

Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään. Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora, Gretel, isä — jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt ohi. — Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. — Mutta sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin he Berliinissä olivat toisistaan eronneet — nousi kaikki entinen eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan — sitten Joju loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho kellertävä.

Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli terve ja reipas?

Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.

— Servus, Joju.

Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.

Mark naurahti lyhyesti.

— Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!

Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti päätään mietteissään.

Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille, Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle, hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.

Päivällinen syötiin suuressa seppelten ja kukkien koristamassa ruokasalissa. Vanha parooni piti leikillisen puheen vieraille, Heddan serkku, hilpeä kadetti, puhui juhlan sankarittarelle, ja lopuksi kantoivat pojat Heddan riemuhuutojen kaikuessa ulos pihalle lehtimajaan, jonne oli katettu seppelöity kahvipöytä makeisineen.

Illemmalla leikittiin panttileikkejä, ja tanssittiin Sarvimäen suuressa salissa. Vanhat piirilaulut vaihtelivat polkan ja valssin sävelten kanssa, parooni kulki myhäillen lyhyt piippu hampaissaan huoneesta toiseen, puheli sanan siellä, toisen täällä, naljaili tyttöjen kanssa ja nauraa hekotti leppeästi heidän hämmentymiselleen. Paroonitar oli armollinen.

Mutta ylhäällä toisessa kerroksessa loikoi Joju leposohvalla, kuunteli humua juhlasalista ja vuodatti haikeita kyyneleitä.

Hetken kuluttua ovi avautui, ja Lotin sinisilmät pilkistivät sisään.

Hän näytti kummastuneelta.

— Täälläkö sinä olet, Joju? Minä aioin mennä meidän huoneeseen, mutta eksyinkin tänne. Miksi olet täällä yksin?

— Päätäni pakottaa, mutisi Joju.

Lotti astui hänen luokseen.

— Oletko saanut mitään suuhusi? Siellä on niin kauhean paljon makeisia.

— Sain pasteijan ja lihalientä. En muuta mitään.

Lotti kaiveli taskuaan.

— Kas tässä, olen säästänyt vähän Kaarloa ja Lauria varten, mutta sinä voit saada ne.

Hän aukaisi nenäliinansa ja asetti pienelle pöydälle Jojun eteen pari poltettua mantelia, hietaleivoksen murenia ja piparkakun. — Ne olisivat kuitenkin kelvottomia, ennenkuin olen kotona.

Joju pureskeli tyytyväisenä karamellejä.

— Miksi et ole toisten mukana tanssimassa? kysyi hän hetken kuluttua.
Kaipaavat sinua.

— Ei kukaan minua kaipaa.

Lotin ääni oli syvästi surullinen. Joju tunsi jonkinlaista tyydytystä. Oli siis muitakin onnettomia kuin hän. Vieläpä pieni suloinen Lotti, kaikkien lemmikki.

— Onko joku ollut sinulle paha? kysyi hän osanottavasti.

Lotin huulet alkoivat vavista.

— He ovat kaikki niin suuria ja hienoja. Ja osaavat tanssia ja puhua niin taitavasti. Siellä on Henrikin ja Heddan serkkuja Helsingistä ja Henrik — — —

Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö, isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään, yksikseen.

Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän oli mielestään oikea maalaistollo.

Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin, huvitti vain toisia tyttöjä — niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa puvussa Heddan juhlapäivänä.

Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.

— Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se tekee hyvää.

Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen
Jojun otsalle.

Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin pieni täysikasvuinen nainen.

Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua, ellei — — —

— Lotti, kuiskasi hän.

Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö, mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän sulki silmänsä ja haukotteli.

— Sinua nukuttaa, Joju, minä lähden pois. Hyvää yötä!

Lotti pujotti pienen kätensä Jojun laihtuneeseen kouraan.

— Hyvää yötä!

Hän ei huomannut pojan tuskaista ilmettä. Varovasti hän sulki oven, ja joutui silmätysten Henrik Gyllenheimin kanssa.

— Mitä sinä Jojun luona teit? kysyi Henrik jyrkästi.

— Panin kääreen hänen otsalleen. Hän on sairas.

Lotti yritti sivuuttaa Henrikin, mutta tämä tarttui hänen käsiinsä ja koetti katsella häntä silmiin. Hän oli huomannut epävarman väreen tytön äänessä.

Lotti väisti hänen katsettaan. Henrik ei saanut huomata kyyneleitä, jotka nyt typerästi kohosivat hänen silmiinsä.

— Lotti, katso minua silmiin.

Mutta Lotti katseli itsepintaisesti syrjään. Ja hänen pitkistä silmäripsistään tipahti pari kyyneltä poskelle.

Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan toisen mielenliikutusta.

— Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden. Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.

Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.

Lotti nauroi kyyneleet silmissä.

— Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin yhden?

Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.

— Pikku raukat.

Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.

Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.

— Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen epäsuosiotaan?

Lotti ravisti päätään, mutta ei vastannut.

Silloin Henrik kävi suoraan asiaan.

— Miksi itkit äsken?

— Enpähän itkenyt, intti Lotti ja lisäsi johdonmukaisesti: Tahtoisinpa nähdä sellaisen tytön, joka ei itke, kun hänen nuorempi veljensä panee matkalaukkuun öljyisiä kääröjä, jotka rasvaavat hänen valkoisen hameensa. Ja sinä et ollenkaan huoli minusta, kun minä olen sellainen typerä hanhi, — ja minulla on niin ruma hame ja kömpelöt kengät — — —

Henrik silitti Bellan selkää. — Bella, oletko koskaan nähnyt sellaista pientä turhamaista oliota? Jumala on luonut hänet prinsessaksi, ja hän itkee ruman hameen tähden. Hyi, hyi, pikku prinsessa!

Hän sipaisi etusormellaan Lotin nenänpäätä.

— Nuhteita sietäisit, mutta eihän tallirengin sovi nuhdella prinsessaa.

— He ovat kaikki niin viisaita ja hienoja nuo toiset.

— Kutka?

— Tyyra ja sinun serkkusi. Ja sinä tanssit vain heidän kanssaan.

— Sinähän et tullut tanssimaan, kun minä pyysin.

— Minä en osaa tanssia. Ja Emma sanoi, että sinä olet liian suuri tanssiaksesi minun kanssani.

Henrik kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katseli häntä vakavasti silmiin.

— Tahtooko pikku prinsessa kuulla ja painaa mieleensä, mitä hänelle nyt sanon? Kuluu vielä pitkä aika, ennenkuin tallirenki on surmannut lohikäärmeen ja ratsastanut lasivuoren harjalle lumottuun linnaan. Mutta prinsessan tulee uskoa ja luottaa häneen. Ja odottaa, kunnes hän tulee noutamaan prinsessaansa kullatuilla vaunuilla ja kuudella maidonvalkealla hevosella.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Joju heittelehti levottomana vuoteellaan. Laihat sormet rypistivät lakanaa, pää painui tuskaisena puolelta toiselle.

— Noora, kuolenko minä?

Kysymys kuului hiljaisena, ja hetkeksi sairaan levoton liikehtiminen pysähtyi.

Noora silitti hänen otsaansa.

— Ei, ei Joju, et sinä saa kuolla. Ethän tahdo lähteä pois Noora siskon luota?

Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.

— Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?

— Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen. Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.

Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa vääristyivät pidätetystä itkusta.

Mutta Joju jatkoi säälimättä. — On parempi että kuolen. Minä tulen kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja — Mikolle ja — ja Markille.

Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti, kädet puristivat peitettä.

Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.

— Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla.
Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.

Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut, Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi poikaparalla olla?

Ovella hän kohtasi Tyyran.

— Miten Joju jaksaa? kysyi tämä levottomana.

Rouva Örnfelt pyyhki silmiään.

— Nooran mielestä huonosti, mutta minä uskon Nooran liioittelevan.
Tämä on vain ohimenevä heikkouden puuska.

Tyyra oli kääntynyt selin äitiinsä ja katseli ulos ikkunasta.

— Hän sairastui oikeastaan Sarvimäellä. On omituista, miten hän tuntuu kaihtavan Markia.

— Joju on aina ollut hienotunteinen poika ja Mark — tiedäthän, miten hän on käyttäytynyt Nooraa kohtaan.

Tyyra naputti ikkunanruutua.

— Tuntuu siltä kuin jokin kalvaisi Jojun mieltä. Se on herättänyt muidenkin huomiota. Hän oli niin omituinen Sarvimäellä. Henrik Gyllenheim ihmetteli sitä.

— Tyyra, käänny tännepäin, kun puhuttelet äitiäsi. Elä lörpötä turhuuksia. Nouda mieluummin hajusuola makuukamarin pöydältä, olen niin kiihoittunut.

Rouva Örnfelt vaipui voihkien sohvan nurkkaan.

— Pyydä Mimmiä keittämään kahvia. Se virkistää, huusi hän Tyyran jälkeen.

Sisällä Jojun makuuhuoneessa oli hiljaista.

Noora piteli Jojua kädestä ja odotti hänen puhuvan.

Kesti hetkinen, ennenkuin Joju sai sanotuksi asiansa. Viimein hän kuiskasi:

— Minä tahtoisin Pikkupappilaan.

— Mutta, Joju, ethän pyri meiltä pois? — Noora asetti kätensä pojan valtimolle. Hourailiko hän?

— Minä ikävöin sinne, puhui Joju hitaasti — olen jo kauan ikävöinyt.

— Eikö sinun ole hyvä täällä? Olemme koettaneet hoitaa sinua niin hyvin kuin olemme ymmärtäneet.

Joju jatkoi sairaan itsepintaisuudella ajatusjuoksuaan.

— Minulla oli siellä silloin kaksi vuotta sitten niin hauskaa. Tulin paljon terveemmäksi. Siellä on rauhallista. Minä tahdon kuulla Anna tädin soittavan iltavirttä. Ja Lotti voisi istua vuoteeni ääressä.

Noora mietti. Veljen ikävä oli hänelle käsittämätön, tuntui mahdottomalta noudattaa hänen haluaan.

Hän päätti toistaiseksi olla vastustamatta, Jojun silmät hohtivat kiihtymyksestä. Häntä täytyi rauhoittaa.

— Kysytään lääkäriltä, ehdotti hän. Nuku nyt vain rauhassa.

— Pääsenkö sitten, jos lääkäri lupaa?

— Pääset, pääset, rauhoitu ja nuku.

Rouva Örnfelt löi kätensä yhteen kuultuaan Jojun toivomuksen.

— Kuulumatonta! Sairaan pojan oikkuja! Et kai aio myöntyä, Noora?
Eihän Pikkupappilassa ole likikään niin mukavaa kuin täällä. Sellaisia
vuoteita kuin sinulla on, Noora, ei ole koko pitäjässä, tuskin
Sarvimäelläkään.

Noora ei kuullut äidin mielenpurkausta. Hän ihmetteli, miksi hänelle, joka tahtoi kulkea tietänsä häiriintymättä ja häiritsemättä, asetettiin niin monta pulmaa ratkaistavaksi — — —

Pikkupappilassa oli kaikki valmista Jojun saapumista varten. Pastori itse oli lähtenyt häntä noutamaan. Äiti ja Martta olivat järjestäneet vierashuoneen sairaan hoitoa silmälläpitäen. Ulla oli poiminut kukkia, ja Lotti luovutti pienen, mukavan keinutuolinsa lastenhuoneesta.

Kaarlo ja Lauri olivat suurella touhulla ja hälinällä kuljettaneet lelunsa läheiseen hiekkakuoppaan. Heille oli sanottu, ettei Jojua saanut häiritä ja silloin he mieluummin päättivät muuttaa pois "koko talosta", sillä mahdotontahan oli leikkiä meluamatta.

Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.

Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut suostumaan pojan pyyntöön.

— Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa. Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.

Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.

Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee liikkeelle.

Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.

Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.

Joku väänsi ovenkahvaa. — Sisään astuivat Henrik ja Mark.

— Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.

Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.

— Minun pitäisi nukkua.

— Ehkä me sitten lähdemme, sanoi Mark ystävällisesti. Hänestä tuntui tukalalta nähdä Joju niin raihnaana.

— Niin lähde sinä, minäkin tulen kohta, kehoitti Henrik.

Mutta hän ei lähtenytkään. Istui Lotin pieneen keinutuoliin, niin että se natisi ja kysyi:

— Miksi et pidä Markista, Joju?

Joju hätkähti.

— Olenko sanonut, etten pidä hänestä?

— Hoh, kyllä sen kissakin huomaa. Mark on sentään sinulle niinkuin pojan tulee toiselle olla.

— Hän oli ilkeä minulle Berliinissä.

— Se on ollutta ja mennyttä. Mark on kärsinyt paljon senjälkeen.

— Hänen on hyvä nyt. Kauniala on hänen kotinsa.

— Mutta hän on kadottanut isänsä.

— Fred ei ollut hänen isänsä, huusi Joju kiivaasti.

— Mark itse ainakin uskoi niin, eikä ole kovinkaan hauska yhtäkkiä kuulla, että onkin ollut erehdystä, kaikki mitä on uskonut. Minä luulen, että Hassel olisi tunnustanut hänet, jos olisi ennättänyt. Ja ehkä hän sen on tehnytkin.

Jojun huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut.

Ulkoa huudettiin: — Henrik, joudu, Henrik!

Henrik nousi lähteäkseen.

— Pitää lähteä. Hyvästi, Joju. On hurjan ikävää nähdä sinua noin surkeassa tilassa. Jos minä olisin sinun sijassasi, antaisin palttua koko sairaudelle ja tulisin terveeksi. Ole mies, siihen tarvitaan vain rohkeutta.

Joju katseli häneen hätäinen kysymys silmissään.

— Mitä tarkoitat?

— Itsepähän tiedät. Näkemiin.

Jojun kasvot vääntyivät tuskasta Henrikin suljettua ovea.

— Tiesikö Henrik? Arvasiko? Ei, ei, hän vain kuvitteli.

Mutta hänen mielensä oli järkkynyt, ja kun pastorin rouva hetken kuluttua tuli sisään, oli Joju tajutonna ja tointui vasta Anna äidin ja Martan yhteisistä ponnistuksista.

— Mikä sinun tuli, Joju? kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Joju ei vastannut. Hänen raukeat silmänsä katselivat tuskaisina pastorin rouvaan.

— Martta jää tänne luoksesi istumaan, paina nyt silmäsi umpeen ja nuku, virkkoi Anna sivellen pojan otsaa.

Martta nouti ompeluksensa ja istui vuoteen ääreen. Mutta sairas ei nukkunut, hän makasi silmät selällään kattoon tuijottaen.

Äkkiä hän kysyi:

— Martta, miksi et enää ole yhtä iloinen kuin ennen?

Martta lennähti punaiseksi.

— Olenhan minä.

— Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet, etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.

Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.

Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:

— Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.

Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella pastorin.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

— Joju, miksi sen teit?

— Minä olin suuttunut — oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.

— Hävititkö sen?

— Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!

Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.

— Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.

— Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?

Nooran kasvot jäykkenivät.

— Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon asiasta. Ja nyt hyvää yötä.

Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta. Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.

— Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan uskomatta.

— Siitä saamme selon, kun Hagemannit ovat löytäneet paperin. Kirjoitin heille jo yöllä. He asuvat nyt silloisessa huoneistossamme.

Tyyra oli valahtanut kalpeaksi.

— Siitä syystä hän siis pelkäsi Markia. Mikä häpeä! Mikä häpeä!

— Ellei paperia löydy ja ellei sitä ole laillisesti todistettu, et ole velvoitettu ottamaan huomioon Jojun tunnustusta, Noora, lausui Alma Örnfelt epävarmasti.

Noora loi kylmän katseen äitiinsä. — Jos Fred todella on paperin kirjoittanut, velvoittaa se minua toimimaan hänen tahtonsa mukaan.

Parin viikon kuluttua ajoi Noora Kaunialaan. Hän ja Ulrik olivat päättäneet salata asian vielä toistaiseksi, kunnes paperi löytyisi. Se oli saapunut aamulla. Hagemannit olivat löytäneet sen Jojun nimittämästä paikasta ja nyt se oli kahtena palasena Nooran taskussa.

— Tahdotko itse ilmoittaa siitä Markille? kysyi Ulrik.

Hetkisen epäröi Noora. Pitikö hänen tyhjentää kalkki pohjaan? Pitikö nöyrtyä pojan edessä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä nyt kuten ennenkin.

Mutta velvollisuudentunne voitti.

— Kyllä, vastasi hän matalalla äänellä.

Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä, hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s. Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.

— Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain löytölapsi.

Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?

— Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten mielenliikutuksensa. — Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.

Mark nauroi ääneen. — Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin olla kenellekään paha? — — —

Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:

— Oletko minulle suutuksissasi?

Ja Mark oli vastannut:

— Kaikkea vielä!

Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika, kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.

Ulla ja Lotti kurkistivat ovesta.

— Aiotko tulla terveeksi nyt, Joju? kysyi Lotti.

— Aion, sanoi Joju.

Ulla katseli häntä pää kallellaan ja ajatteli ääneen.

— Merkillistä, miten ihminen saattaa olla tyhmä.

— Niin, sanoi Joju, tyhmä ja paha.

— Henrik on täällä, sanoi Martta kynnyksellä. Saako hän tulla sisään?

Joju ojensi kätensä Henrikille.

— Tätäkö tarkoitit?

Henrik nyökäytti päätään äänetönnä. Hän näytti niin lujalta, niin voimakkaalta sairaan rinnalla.

Joju katseli häntä ihaillen. — Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin voimakasta kuin Henrikistä.

Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. — Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?

Mark oli samaa mieltä.

— Viulu olisi pitänyt olla matkassa.

He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita, vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.

Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.

— Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.

Mark ojensi käsivartensa.

— Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.

Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa. Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti suuressa onnessa.

Hän kumartui nopeasti ja alkoi poimia kukkia nurmelta.

— Tule, Mark. Viedään Jojullekin iloa.

He käyskelivät rinnakkain kukkien keskellä ja poimivat ääneti heleitä, punaisia ketoneilikoita, joita maa oli täynnä.