The Project Gutenberg eBook of Pikkupappilassa, by Anni Swan

Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen tapansa.

— Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain tule monta kuhilasta. — Kas — Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.

Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan, joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.

— Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun kevät tuli niin äkkiä.

Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa ja kiipesi kärryihin.

— Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. — Rusko ei jaksa vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.

Hilda rouva loi säälivän katseen poikiin, joiden kasvoilla selvästi kuvastui katkera pettymys.

— Elviira on sentään turhantarkka hevosten suhteen, ajatteli hän.
Ääneen hän lausui:

— Niin Pikkupappilan väkikö? Taitavat tulla. Heitäkö vastaanottamaan olet matkalla?

— Oli muutenkin asiaa kauppapuotiin, niin pistäyn samalla katsomassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Onhan Anna tavallaan sukuakin. Ja nuoruudenystävä.

— No siihen sukulaisuuteen en minä ainakaan paljon perusta. Anna oli
Schöringeille sukua, ei meille.

— Mutta kumminkin Herman Schöringin oikea serkku, siis Oliviankin. Ja
Hermannin kasvattisisar sen lisäksi.

— Niinpä kyllä, sanoi toinen äreästi. — Ellei Gustaava täti olisi ottanut taloa täyteen sukulaisia ja orpolapsia, olisi Kauniala ehkä vielä pystyssä. Eikä Olivian olisi tarvinnut joutua sukulaisten armoille.

— Niin oli, niin oli. — Ja nyt palaa Anna tänne synnyinseudulleen. Ja kappalaisen rouvana. Ovat tainneet elää ahtaissa oloissa näihin asti.

— Hyvinkin. Annan mies velkaantui jo ylioppilasvuosina. Gustaava täti kyllä vastusti heidän avioliittoaan juuri sen vuoksi. Suuri lapsiparvi ei tietenkään ole velkataakkaa vähentänyt. Opettajantuloilla ei suurta perhettä elätetä.

Hilda rouva huokasi vastaukseksi. Hän tiesi itse hyvin, mitä köyhyys merkitsi.

— Ja ruustinna mukana. Hän tahtoo kai itse olla vastaan ottamassa.
Kas, kas, miten kohteliasta.

— Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva. — Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä kelissä.

Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden kappalaisväen tervetulleeksi.

Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies, hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.

— Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon saapumisenne. — Tässäkö ovat kaikki lapsenne?

— Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.

— Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.

Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän ojensi kätensä Harjulan rouvalle.

— Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä kuuluvalla äänellä. — Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!

Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.

Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi puuhata lasten kanssa.

— Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna. Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani ennen kuin iltapuolella.

Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan. Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan kohti Pikkupappilaa.

— Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat, vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä valjetessa.

— Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti.
Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.

— Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on. Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!

Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.

— Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin — hän pidätti henkeään —. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät, tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.

Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:

— Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.

— Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä!
Ulla puhuu loruja, torui Liisi.

— Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä metsissä olisi rosvoja. — Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa, kolkon näköinen.

— Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt papintyttäriä?

— En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.

Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle, kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".

— Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on
Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän
keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on
Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.

— Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.

— Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen käytöksen.

Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla äänellä:

— Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita menninkäisiä.

— Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. — Miksi siinä kummittelee?

— Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä, tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin, sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin. Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee käsiään, kuin olisi apua anonut.

— Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin tuli miehen kaikki pahat teot julki.

— Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan hakemassa.

Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.

— Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen piiskansiimallaan suoraan eteen.

Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala, kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli alaston.

Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar ja tukeva palvelustyttö.

— Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.

— Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka riensi auttamaan.

— Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät,
Martta?

— Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja kolme somaa vasikkaa.

— Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.

Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.

— Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin enemmän huoneita kuin kaupungissa.

— Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi.
Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme.
Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.

Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.

— Mutta, Martta, — mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut, mutta silti vielä siro.

— Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen minulle, sanoit?

— Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin rouvalle ja paljon terveisiä.

— Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset, tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut saada.

— Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. — Kummallista, että Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. — Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa olisi pitänyt saada tämä.

— Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.

Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi Martan puoleen.

— Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?

— Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä tulee paljon pitämään. — Oi, äiti! — Martta veti syvän henkäyksen. — On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai haloista.

— Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän olisi pitänyt sinua enemmän säästää.

— Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai minullakin pitää olla.

Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja väsyneinä.

Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.

— Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle. — Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun, missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne sullottuina.

Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.

Lotti kapusi ylös kapeita vinnin portaita. Ulla seisoi keskellä pimeätä ullakkoa tomuhiukkasten tanssiessa kirkkaassa valojuovassa.

— Ja kauhean salaperäistä. Muistatko ullakkohuonetta kauniin Helena rouvan linnassa ja salaperäistä Kullenmiestä? Ja nuo portaat ovat aivan sellaiset, että voi kuvitella Esbern Snaren vierähtäneen niistä alas ja taittaneen niskansa.

Mutta kammostaan huolimatta Lotti varovasti astui peremmälle Ullan innostuneena selittäessä:

— Täällä on jännittäviä komeroita ja kummitussoppia ja korkeita pakkalaatikoita, joissa voi nukkua joku kauan sitten kuollut morsian, joka on piiloutunut hääiltanaan, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin ruman, vanhan miehen kanssa ja — — —

— Lotti, kuiskasi Ulla salaperäisellä äänellä. — Sisällä voi olla joku onneton vanki, joka on saanut olla syömättä monta viikkoa. Ehkä pieni lapsi, jonka julma äitipuoli on sulkenut sisään. Me pelastamme hänet, hän on laiha kuin luuranko.

— Lotti, sinä olet sydämetön. Tahdotko, että lapsiraukka nääntyy nälkään ja janoon?

Uljaana, joskin sykkivin sydämin Ulla läheni ovea, Lotti seurasi hänen kintereillään arasti pälyen ympärilleen.

Kirkaisu, pakenevien jalkojen töminää, ja Lotti vyöryi kuin pallo alas jyrkkiä portaita hämmästyneen pastorin jalkoihin.

Lotti oli niin pökerryksissä, ettei osannut muuta kuin nyyhkyttää.
Nolon näköisenä seisoi Ulla alimmilla portailla.

— Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän, niin pahasti säikähdin.

— Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin katto. Minä luulin, että se oli kummitus.

— Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. — Ei minua kukaan tähän asti ole kummitukseksi haukkunut.

— Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar, joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. — Lotti, mene nukkumaan, ihanhan sinä vieläkin vapiset.

— Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.

"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.

Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin — hän oli kyllä sen huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista kummituksista ja muista.

Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala. Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla jonnekin — esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.

— Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot!
Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien kukerrus.

Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se oli karu ja alaston — siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. —

Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön ihmisolento.

Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.

— Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna ja sitten joka päivä.

— Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.

TOINEN LUKU

Oli kirkas sunnuntai — huhtikuun viimeinen — kun Pikkupappilasta oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla olivat lapset liikkeellä ja touhussa.

— Et kai aio ottaa Hildua mukaan? kysyi Ulla ihmetellen Lotilta nähdessään hänen vetävän viheriäistä samettimekkoa nuken ylle.

— Tietysti. Hildu on jo siksi vanha, että voi päästä mukaan. Muut nuket jätän kotiin.

— Minä en usko, että nukkeja voi viedä kirkkoon, sanoi Ulla. Sinun pitää muistaa, että isä nyt on pappi ja meidän täytyy käyttäytyä arvokkaasti.

Nelipyöräisiin trilloihin, jotka isä oli ostanut edellisen papin leskeltä, asettuivat isä, äiti, pojat ja Lotti. Hildun riisti itkevän äitinsä sylistä Martta varsin kovakouraisesti.

Ulla ja Liisi asettuivat nappularattaille, Ranssu ajomiehenään. Martta jäi kotiin huolehtimaan päivällisestä.

Ullan sydän tykytti niin kovasti, että hän luuli muiden kuulevan, kun hän äidin jäljessä ja sisarusten seuraamana astui pitkin kirkon käytävää ja asettui papin penkkiin, jossa vanha ruustinna jo ennen heitä istui ja ystävällisesti nyökäyttäen teki tilaa.

Miten juhlallista oli täällä kaikki — vanha, valkoinen kirkko, kullalla silattu saarnastuoli, matalat lehterit, kirkasvärinen alttaritaulu, joka kuvasi Jeesuksen ristiltäottamista.

Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.

Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.

On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen. Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä ne ovat, rukoilevat isän puolesta.

Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla kaukaiseksi, miltei pyhäksi.

Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.

Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä syvemmin.

Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring, vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli varattu kaikille perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.

Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.

Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.

— Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä pastorin rouvalle. — Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne tahdottiin.

Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.

Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.

Hautuumaan perällä, kahden ikivanhan kuusen suojaamana kohosi jykevä, sammaltunut graniittikivi. Siihen oli kultakirjaimin kaiverrettu:

         Kaunialan rälssitilan omistaja
        Kenraali Herman Ulrik Schöring
              s. 1754 — k. 1828
                  Puoliso
        Hedvig Matilda o.s. v. Heintze
              s. 1760 — k. 1818
                  Patruuna
            Ulrik Vilhelm Schöring
              s. 1786 — k. 1846
                  Puoliso
        Gustaava Vilhelmiina o.s. Blylodh
              s. 1806 — k. 1868
                  Majuri
            Herman Ulrik Schöring
              s. 1824 — k. 1874
                  Puoliso
            Olivia Henrietta o.s. Rehn
              s. 1829 — k. 1878
                  Lapset
            Gustaf Vilhelm
              s. 1848 — k. 1850
            Ruth Olivia
              s. 1849 — k. 1866

Liisi tarkasti kiinnostuneena pitkää sukuluetteloa. Kaunialan kartanon omistajia oli siinä kolme sukupolvea. Kenraali Schöring oli ollut äidin isoisä. Äidin puolelta olivat he, pappilan lapset, samaa sukupuuta.

Gustaf Vilhelm ja Ruth Olivia olivat kuolleet, Agnes samoin ja luultavasti Ulrik myös, vaikka heidän nimensä eivät olleet kivessä.

KOLMAS LUKU

Vapunpäivä koitti sumuisena, mutta pastori lupasi päivänpaistetta ja lapset luottivat häneen, vaikka hyvin tiesivät isän ilmanennustusten yhtä usein pettävän kuin pitävän paikkansa.

Äiti ja Martta olivat olleet jalkeilla kello neljästä aamulla. He olivat leiponeet ja paistaneet. Riikka oli pessyt lattiat ja Martta silittänyt uutimet ikkunoihin.

Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja lauloi kovalla äänellä:

Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot, koska saavat luottaa, että kaksi vuotta vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

— Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli
Martta.

— Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.

— Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön, niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja. Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.

— Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä mamselli, se ei kelpaa.

— Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.

Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan harmistuneen katseen.

— Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan jälkeen. — Ja jauhamaan kahvia.

Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla. Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn, loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.

Ja tuolla — Ulla pysähtyi ihastuneena — tuolla kasvoi sinivuokkoja, kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti, yksitellen hän ne poimi.

— Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä terälehtiä.

Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli hänen kaikuvalla äänellä laulavan:

"Ah voi, kuinka kauheasti, suru vaivaa mieltäni, kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani."

Martta pudisti päätään. — Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.

— Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita laulamasta.

Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt hän lauloi, niin että piha raikui.

Äidin tummiin silmiin tuli lämmin loiste. Jos kuka hänen lapsistaan niin juuri Ulla oli äidin sydäntä lähellä. Ulla oli hän itse lapsena — juuri samanlainen — herkkä kyyneliin, herkkä iloon oli hänkin ollut — ajattelematon ja ajattelevainen — vastakohtia täynnä.

— Ovathan ne kuitenkin kansanlauluja, sanoi hän puoliääneen kuin puolustaen Martalle.

Martta ei vastannut. Hän leikkasi kullankeltaista sisarkakkua tasaisiin, säännöllisiin viipaleisiin.

Punainen, vanhuuttaan kallistuva veräjä avautui, ja pihalle ajoivat pappilan nelipyöräiset. Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana vanha nainen.

Kristiina Blylodh kohotti vältellen molempia käsivarsiaan torjuakseen
Annaa, joka tahtoi auttaa häntä trilloista maahan.

— Älä ole hätäinen, Anna. Minä pääsen kyllä itse. Kunhan vain löydän keppini. Siinä se onkin. Kas niin, ojenna nyt kätesi. Varovasti, varovasti. Voi, voi, Anna, sinä olet aivan yhtä hätäinen kuin ennen tyttönä.

Hitaasti ja varovasti pääsi vanha neiti viimein maahan. Tuntiessaan vakavan maakamaran jalkainsa alla hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi pastorin puoleen.

— Kiitos kyydistä. — Mutta hyväinen aika, ridikyylini, missä on ridikyylini? Se on varmaankin pudonnut. Siinä olivat silmälasini. Ilman niitä en näe mitään.

Alkoi kova etsintä, jonka kuluessa Kristiina täti voihki ja hätäili. Viimein Martta, joka myös oli rientänyt pihalle, löysi vanhan mustan laukun jalkapeitteen alta. Kristiina täti vastaanotti kaivatun aarteensa kiihtyneenä.

— Kiitos. Pelkäsin sen jo pudonneen ajopeleistä. Ja nyt vielä huivini, kas niin, nyt olen valmis astumaan sisään.

Pastori ojensi käsivartensa vanhalle tädille. Hän oli tavallisen miehen mittainen, mutta Kristiina täti oli vielä pitempi. Suorana ja komearyhtisenä hän astui, toisella kädellä nojaten keppiinsä. Pastorin rouva ja lapset seurasivat jäljestä. Äiti hellästi hymyillen, lapset hämillään. Vanha täti oli heistä perin omituinen. Hän ei ollut tervehtinyt ketään, tuskin luonut heihin katsettakaan.

Eteiseen päästyään Kristiina täti alkoi vapautua päällysvaatteista suurella huolella. Hän irroitti päästään pienen mustan hatun, joka kuminauhalla oli kiinnitetty leuan alle, puhalsi siitä tarkoin jokaisen tomuhiukkasen, silitti harsoa, kunnes siitä rypyt olivat oienneet ja laski molemmat esineet varovasti hyllylle. Päällystakkinsa hän ojensi Martalle:

Sitten hän otti ridikyylistä esille mustan pitsipäähineen, ravisti sitä tuokion ja laski sen sitten harmaille, sileäksi kammatuille hiuksilleen. Senjälkeen hän irroitti hametta kannattavan kuminauhan vyötäisiltä, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti laukkuunsa. Ja viimein hän kääntyi isäntäväkensä puoleen. Hänen suuret, hiukan kulmikkaat kasvonsa loistivat älyä ja hyvyyttä. Hoikan, hennon Annan hän sydämellisesti veti luokseen.

— Olen niin iloinen, pikku Anna, kun olen saanut sinut tänne. Kiitos siitä, että lähetit miehesi minua hakemaan.

— Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi, rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?

— Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen saamaan. Puuttuisi vain — tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, — että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.

Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. — Sitä en usko. En ole kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.

— Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi pastori.

— Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.

Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin. Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta.

— Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti isoisäänsä.

Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja. Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman — Gustaavan. Mutta kälyä hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi, ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.

Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä vierailuilla Kaunialassa.

Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi avuttomana sukulaisten armoille — kenen luona hän silloin sai kodin? Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin — hän oli myös kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa — täti avasi mielellään hänelle kotinsa.

— Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.

— Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?

— Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina Blylodhista on vain rauniot jäljellä.

— Mutta, täti, mikä pukuasi vaivaa? Olethan yhtä hieno mustassa silkkipuvussasi kuin kuka hyvänsä.

— Niin, niin, kuka sitä uskoisi. Tämän silkkihameen teetin Elviira Kemellin häihin — siitä on nyt kaksikymmentäkolme vuotta. Hame ja minä sopeudumme hyvin, mutta Elviira Kemelliä en mielelläni tapaa. Hän ja hänen hieno sisarensa kohtelivat tunnottomasti Oliviaa, joka oli heidän oikea serkkunsa. Olen sanonut heille siitä suorat sanat, ja siitä he eivät pitäneet.

Anna ja pastori vaihtoivat leikillisen silmäyksen. He tunsivat Kristiina tädin "suorat sanat". Hän oli arvosteluissaan säälimätön, jos hänen tarkan tarkkaa oikeudentuntoaan loukattiin.

— Teillä on siis kireät välit, kuten sanotaan, Harjulan väen ja
Örnfeltien kanssa.

— En pidä kitsaista, kovasydämisistä ihmisistä, sanoi Kristiina täti lyhyesti.

— Jos Kristiina täti on väsynyt eikä halua tavata ihmisiä, sanoi hän punastuen rohkeuttaan, voisi hän ehkä levätä vierashuoneessa sen aikaa kuin muut vieraat ovat täällä.

— Käytännöllinen tyttö, sanoi hän. Se ihmetyttää minua, Anna, sillä sekä sinä että miehesi olette kovin epäkäytännöllisiä.

— Se, että sinä, mies kulta, lainkaan teet tuollaisen kysymyksen, osoittaa, että olet epäkäytännöllisempi kuin luulin.

Ja Kristiina täti purskahti raikkaaseen nauruun, Lotti pisti päänsä sisään:

— Jos suvaitsette, katoan nyt. Onko sinulla jokin nidos Kierkegaardia kirjastossasi, pastori? Ei, älä tule itse. Joku tytöistä ehkä hakee sen minulle.

Koko joukko ajopelejä oli ajanut pappilan pihalle. Tulijat olivat paraasta päästä pitäjän arvohenkilöitä, joukossa muutamia rikkaita talonpoikia emäntineen. Pyöreän, toimeliaan lukkarin johtama pieni kuoro viritti eteisessä virren, vanha kruununvouti lausui muutamia tervetuliaissanoja, ja sitten käytiin sisään. Kynnyksellä luonnollisesti kursailtiin jonkin aikaa, kunnes Harjulan rouva päättävästi sivuutti kruununvoudin rouvan astuen sisään ensimmäisenä.

— Me päätimme tulla teille aamupäivällä, Anna, puhui Elviira rouva, kun tervehdysnäytös oli suoritettu. Rovastilaan sopii mennä illalla, se on vanha talo ja paremmin varustettu. Jaha, tämä on Martta. No ei hän kaunis ole, mutta siistin ja siivon näköinen. Miili ja Naimi, tervehtikää.

Kemell seurasi tuikean rouvansa vanavedessä. Hän oli paksu ja vaaleaverinen, hidas ja harvapuheinen.

— Katsos nyt Annaa, Mooses, puheli Elviira rouva edelleen. — Eikö hän olekin vanhentunut?

Mooses katseli Annaa, ja hänen unteloihin silmiinsä tuli hetkeksi haikea katse. Oli aika, jolloin Anna Schöringin tummat samettisilmät olivat panneet hänen hitaan verensä kiivaammin virtaamaan. Mutta siitä oli kauan. Ja kuitenkin, Anna oli nyt punan kohotessa poskille vielä kaunis ja nuoren näköinen Elviiraan verrattuna. Mutta niin osaava ja säästäväinen emäntä kuin Elviira hän tuskin oli.

Naimi ja Miili istuivat äitinsä vieressä suorina ja jäykkinä. He olivat kumpikin isäänsä, paksut ja vaaleat. Miilillä on kirkkaanpunaiset posket ja vaaleansiniset silmät. Uteliaasti he salaa tarkastelivat Marttaa, joka hiukan hermostuneena puuhaili kahvintarjoilussa.

Niemelän rouva oli tuonut kaikki neljä nuorempaa poikaansa. He istuivat jalkojaan heiluttaen ja vartioivat ahnain silmin pöytää, jolle Martta oli asettanut simapullot ja tippaleivät.

Liisi ja Ulla seisoivat surkean näköisinä oven suussa vasta tärkätyissä hameissa. Äiti oli käskenyt heidän huvittaa vieraita poikia, mutta heidän oli mahdoton keksiä sopivaa puheenaihetta. Liisi hävisikin äkkiä pujahtaen lastenhuoneeseen. Mutta Ulla seisoi yhä uskollisena paikallaan. Vähitellen hän sentään lähestyi poikia ja rohkaisi mieltään sen verran että sai sanotuksi:

Pojat katselivat häntä silmiään räpäyttämättä, mykkinä ja hievahtamattomina.

Ullan valtasi kova naurunhalu. Hän kohotti käden suulleen ja juoksi ulos. Lastenhuoneessa hän päästi ilonsa valloilleen.

— Nyt on sinun vuorosi koettaa, Liisi, sanoi hän. Minulla ei ole heihin minkäänlaista vaikutusvaltaa.

— Poikia! pääsi Liisiltä halveksivasti. En mitään maailmassa halveksi niin kuin poikia.

Mutta sisällä salissa oli jo päästy puheen alkuun. Miesväki vetäytyi pastorin huoneeseen tupakoimaan, naiset tyhjensivät kolmannen kahvikuppinsa, kiittelivät leivoksia ja juttelivat pitäjän kuulumisia. Elviira rouvan ääni kuului ylinnä. Hän puhui kuten se, joka on tottunut komentamaan, ja jakeli mielellään pieniä karvaita pillereitä toisille naisille. Hilda rouvaa ja Annaa hän kumpaakin kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä. Mutta Hildalla oli valtti, ja sen hän, kun herratkin tulivat simaa ottamaan, voitonriemuisena iski pöytään.

— Tiedättekö, hyvä herrasväki, hän ilmoitti, Werner kertoi tänään uutisen, varsin mielenkiintoisen — Kauniala on taas saanut uuden ostajan.

— Kuka hullu sen nyt enää ostaa? Siellähän on kaikki rappiolla, päivitteli kanttorin rouva.

Amerikkalainen rahamies! Sehän on tällä syrjäisellä paikkakunnalla ennenkuulumaton tapaus, miltei oloja mullistava.

NELJÄS LUKU

— Sinä, Ulla, kylvät herneet, ja Liisi tasoittaa vaot. — Kas, minne ne tytöt joutuivat?

— Pujahtivat pois, murahti kappalainen. Merkillistä, miten vastenmielistä tämä puutarhatyö tuntuu heistä olevan. — Mutta, Martta, minun mielestäni sinä teet välimatkat liian pieniksi. Puutarhakirjassa neuvotaan kylvämään harvempaan.

Martta kohautti olkapäitään hiukan hermostuneesti. Isä oli niin hirvittävän tietopuolinen. Ulla juoksi puutarhaan.

— Eikö Liisi voisi antaa? kysyi hän. Tuokoon paperin tänne, niin minä allekirjoitan sen.

Huokaisten pastori työnsi lapionsa maahan. Kansliatyö oli hänelle kauhistus. Täsmällinen ja tarkka kirjanpito oli aina ollut hänen kompastuskiviään elämän polulla.

— Isä rukka, hymähti Martta. — Ulla, lisäsi hän kääntyen sisaren puoleen. — Mene noutamaan Liisi ja tulkaa molemmat työhön.

— Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan kanssa. On niin kaunis ilma.

— On kyllä, ja siksi on herneet saatava maahan. Kun olemme ne kylväneet, saatte lähteä. Minäkin tulen.

— En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.

— Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi
Liisi pisteliäästä.

— Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän kotia, tokaisi hän.

Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä.
Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.

— Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty ja vaot tasoitettu.

Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui — mutta jokseenkin maailmanlopun ääriä se hipaisi — niin arveli ainakin Lauri poika.

Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:

Yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin, yksi nuori mies meni jahtiin tuonne metsään viheriään. Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.

— Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. — Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?

— Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.

Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.

— Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.

Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi.

— Sinä ihana, ihana — — —, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.

— Riikka, kysyi Liisi, — onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi muka jokin oikotie Kaunialaan?

— Kyllä sitä tietä ennen vielä minun lapsuudessani kulettiin. Mutta ei maar sitä nyt enää muut käy kuin eläimet.

— Muistaako Riikka enää mitään niiltä ajoin, kun Kaunialassa oli vanhat omistajat?

— Muistan hyvin majuurin ja majuurskan ja pikkutyttönä näin vanhan patrunessan parikin kertaa. Muistan minä meirän pastuurskankin, kun se nuorena tyttönä pääsi ripille. Silloin oli koko Kaunialan herrasväki kirkossa, nuori herrakin.

— Ei sitä kukaan tierä. Amerikkaanhan se taisi lähteä. Ja kertovat siellä kuolleen.

— Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen mielikuvituksensa oli saanut virikettä.

— Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.

— Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa, kun se nyt on vieraitten käsissä.

— Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka kyllä hän sen tietääkin — tässä Riikka alensi ääntään, — koska kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee, navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein selkää karmii, jos kuka kuulee.

— Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.

— Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli kalpea mielenliikutuksesta.

— Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä. Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.

— Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu, pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat. Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.

— Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva, selitti Ulla. — Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin lihava ja iloisen näköinen.

— Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.

— Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän peljättiin.

— Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä, ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä sukkaansa.

Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa, että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.

Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.

— No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja huikentelevainen.

— En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on miestä.

— Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä
Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.

— Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. — Olen varma, ettei äiti siitä pitäisi.

VIIDES LUKU

Kun vispiläretkeläiset saapuivat kotiin, istui arkihuoneessa nuori tummasilmäinen tyttö, jonka soikeita kasvoja ympäröi tuuhea, pähkinänruskea tukka.

Tyttö torjui kapeilla, kauniilla käsillään ahdistavaa, ilosta kirkuvaa siskoparvea.

— Peljättävät kannibaalit, armahtakaa kalpeanaama raukkaa! huusi hän. — Ja voi, Kaarle poika, kangas on nykyään hirvittävän kallista, säästä hamettani.

— Miksi et kirjoittanut, jotta olisimme tulleet asemalle sinua vastaan? kysyi Martta, kun ensimmäisen kohtauksen myrsky oli asettunut.

— Tahdoin yllättää teidät. Kauppaneuvoksetar sai äkkiä kutsun lähteä Turkuun, hänen tyttärensä oli siellä sairastunut. Meillä oli niin paljon työtä matkavalmistuksissa, etten ennättänyt omia matkojani ajatellakaan. Heti kun hän oli lähtenyt, sulloin omat tavarani matka-arkkuun, ja tässä nyt olen.

— Saatko olla vapaana koko kesän? kysyi pastori. Hänen silmissään loisti hellä ihailu. Vanhin tytär oli isän lempilapsi.

— Vapaa kuin lintunen. Kauppaneuvoksetar matkustaa sitten tyttärensä kanssa Wisbyhyn koko kesäksi. Ja ajatelkaa — hän maksoi minulle kahden kuukauden palkan. Tunnen olevani rikas kuin kalifornialainen kullankaivaja.

Ranssu nouti matka-arkun asemalta, ja kun se saapui, vietettiin Pikkupappilassa miltei kuin joulua. Isä sai sateenvarjon, äiti vaalean pitsimyssyn, Martta esiliinakankaan, Liisi kirjan, Ulla ja Lotti leveät kirjailuilla koristetut kaulukset ja pojat kumpikin pallon.

— Mutta, Minna, nuhteli äiti. Sinähän olet tuhlannut ainakin kuukauden palkan lahjoihin.

— Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.

— Et kai vain — — — Martta pidätti henkeään ihastuksesta. — Ei kai se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.

— Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. — Vanha olisi kyllä vielä kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.

— Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. — Olkaa hyvä ja istukaa hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa hyvä. — Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten näyttää kovin hienolta.

— Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti. Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin päällisiin.

Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen, kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan viereensä.

— Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti näyttää rasittuneelta.

— Niinkö sinusta? Katso, äiti on saanut tehdä työtä aika tavalla. Olen kyllä koettanut auttaa häntä, mutta kun minun täytyi ottaa puhtaaksikirjoitustyötä tuloja kartuttaakseni, on äidin suureksi osaksi yksin pitänyt hoitaa taloutta. Liisi auttoi minua kirjoitustyössä, ja Ulla on kovin lapsellinen.

— Älä pane pahaksesi, Minna, lohdutti sisar. — Nythän kaikki näyttää valoisammalta. Ihanaa on, että isä suostui hakemaan tänne kappalaiseksi ja että hän pääsi.

— Ensimmäinen vuosi on tietysti raskas. Täytyy hankkia niin paljon uutta, työkaluja ja muuta. Kunpa vain isä antaisi äidin ja minun hoitaa puustellin. Kaikki käy kyllä hyvin, kun ei hän, isä rukka, pääse liiaksi sekaantumaan maanviljelykseen.

— Niin, sinun mielestäsi en puhu kyllin suurella kunnioituksella isästä. Mutta jos olisit minun sijassani — — — Ei, ei, minun ei pidä puhua mitään. Sanon vain, mitä enemmän rakas isämme antautuu seurakunnan hoitoon ja papillisiin tehtäviin, sen edullisempi puustellin hoidolle.

— Mielestäni voisitte ottaa minut mukaan, jos aiotte pitää perheneuvottelua, sanoi hän. — Olen jo nelitoistavuotias ja ymmärrän enemmänkuin luulette.

— Kas vain, neiti Tietoviisas. Mitäs arvelet, Minna, pääseekö hän mukaan?

— Minä myös, kuului rukoileva ääni, ja Liisin takaa näkyivät Ullan pyytävät silmät.

— Sinä menet kauniisti nukkumaan, määräsi Martta. — Ei tämä ole mikään pikkutyttöjen kongressi.

— Martta on kauhean kovasydäminen, oikea tyranni. Minä istuisin hiljaa kuin hiiri, lupaan, etten hiisku sanaakaan. Tahtoisin niin hirveän mielelläni kuulla Minnan juttuja Helsingistä.

— Mene nukkumaan siivosti, Ulla, niin kerron sinulle huomenna minkälaista oli, kun kävin teatterissa katsomassa Macbethia.

— Oletko sinä käynyt teatterissa? Eikö se ole synti? kysyi Ulla silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja ihastuksesta.

— Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. — Mutta malttakaa, kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.

Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen
Ulla painautui vuoteeseensa.

— Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen pitkää palmikkoaan. — Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?

Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan näyttääkseen pitemmältä. — Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.

Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.

— Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. — Saat tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle antavat.

— Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. — Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä — Liisi kohotti taaskin pientä vartaloaan — olen luotu muuhun, tiedän sen. Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin pojilla on.

— Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa, huomaan, sanoi Minna hymyillen. — Martta, eikö todellakaan ole mitään mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?

— Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se ehkä jo käykin.

— Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. — Eikä heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.

— Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden ääreen. Ei — minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia, tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi tai — tai lääkäriksi.

Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin häveten omaa rohkeuttaan.

— Herra varjelkoon! huudahti Martta. — Kaikkea sitä kuuleekin. Opi paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.

— Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä jokin keino syksyyn mennessä.

— Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa tai postillaa.

Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä. Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää kinastelulla.

— Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan kyynelten kanssa. — Hän pyytää saada lapsensa tänne meille kesäkuukausiksi.

— Meille! huudahti Minna. — Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset meidän vaatimattomassa kodissa?

— Alma täti ja setä matkustavat Sveitsiin noutamaan Nooraa tyttöopistosta ja viipyvät jossakin kylpylaitoksessa koko kesän. Jojulle käy koulussa huonosti. Täti kirjoittaa: "Haluaisimme hartaasti, että rakas Annamme ottaisi huolehtiakseen lapsiemme ruumiillisesta hoidosta ja että Jonatan, joka on tunnettu opettajalahjoistaan, ohjaisi Jojun lukuja."

— Isän mielestä emme voi vastata kieltävästi. Ja ehkäpä näin ollen on paras suostua. Alma täti lupaa maksaa lasten puolesta hyvin. Jos Liisin täytyy päästä kouluun, ovat nekin rahat tarpeen.

— Toisin sanoen, Martta saa puuhata vielä enemmän kuin tähän asti, jotta hänen työtään halveksiva sisar pääsisi toiveittensa perille. Ymmärrätkö, Liisi, minkälainen helmi Marttamme on?

Minna oli hyväillen kietonut käsivartensa Martan vyötäisille. Liisi pureksi hämillään palmikkonauhaansa.

— Tiedänhän minä, että Martta on meistä paras ja uhrautuvaisin, sanoi hän katuvaisena. Mutta sen myöskin lupaan, että jos Martta nyt minun puolestani ahertaa, tulen sen kerran vielä hänelle palkitsemaan. Kyllä minussakin on tarmoa, kun vain pääsen oikealle hyllylleni.

— Mitä koulunkäyntiisi tulee, on isän ja äidin ensi sijassa siitä päätettävä, sanoi Minna. — Ja nyt saat hävitä omalle yöpuullesi. Hyvää yötä.

— Voin siis luottaa siihen, että te puollatte asiaani perheneuvottelussa, kysyi Liisi ovea avatessaan.

Molemmat vanhemmat sisarukset valvoivat vielä kauan kuuleassa kesäyössä. He juttelivat puoliääneen nauttien toistensa läsnäolosta, paljastaen tunteensa arasti ja teeskentelemättä, kuten nuoret tytöt heidän iällään tekevät. Minna etupäässä puhui kertoen kokemuksiaan, Martta kuunteli, pujottaen keskusteluun silloin tällöin omia johtopäätöksiään ja elämän totuuksia, jotka vanhemman ihmisen suussa olisivat vaikuttaneet väsyttäviltä, niin epäitsenäisiä ja kuluneita ne olivat, mutta nuorten huulien lausumina niissä oli oma pikkuvanha, herttainen sävynsä.

Tytöt olivat jo hetken aikaa maanneet kapeissa puusängyissään, kun
Minna kohosi kyynärpäänsä nojaan ja miltei kuiskaten kysyi:

Martan vuoteesta kuului epämääräistä mutinaa, josta hyvällä tahdolla saattoi erottaa: — En vielä.

Minna nousi vuoteestaan ja istuutui Martan sängyn jalkopäähän peitteeseensä kietoutuneena.

Siinä samassa oli Martta valveilla. Kaikki mikä vähänkään vivahti romantiikkaan kiinnitti hänen mieltään.

— Oh, sitä ei oikeastaan voi kertoa. Se sulaa käsiin, kun alkaa käyttää sanoja. Mutta jos sinua huvittaa — — — Satuin junassa samaan vaunuosastoon kuin muuan toverini Haminan tyttöopiston ajoilta. Vastapäätä meitä istui muuan ulkomaalaiselta näyttävä herrasmies, joka luki englanninkielistä sanomalehteä. Englantilainen tai amerikkalainen, arvelimme me ja puhuimme aivan vapaasti. Kun sitten nousin asemalla junasta, käännyin asemavirkailijan puoleen kysyen, tiesikö hän neuvoa jotakuta ajomiestä Pikkupappilaan. Mies, joka meidän kesken sanoen näytti omaavan verrattain hidasliikkeisen älykoneiston, ei osannut sanoa muuta, kuin että Pikkupappilaan oli viisi virstaa maantietä ja neljä oikotietä myöten. Seisoin siinä matkatavaroitteni keskellä neuvotonna kuin turvaton emigrantti, kun kuulin syrjästä kohteliaan: "Jos suvaitsette, neiti."

Sanat lausuttiin englanniksi murtaen, ja kun hämmästyneenä käännähdin, näin edessäni pitkän, laihan herrasmiehen, saman, joka oli matkustanut kanssani Helsingistä ja jota luulimme ulkomaalaiseksi. Katselin häntä ylhäisen kylmästi, kuten nuoren, hyvin kasvatetun tytön tulee katsahtaa tuntemattomaan herrasmieheen, kohotin isoisä Schöringiltä perimiäni kulmakarvoja ja vedin suupieleni alaspäin Alma tädin tyyliin. Mutta ylhäiset eleeni eivät häneen huomattavasti tehonneet.

"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta.
Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"

Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat — pelkään — liian avomielisesti mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan luotuina:

"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni avuliaisuuttanne."

"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä hyväksenne?"

Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin portaiden edustalla odottaviin kieseihin.

— Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. — Et kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää maantiellä!

— Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna nauraen.

— Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.

— Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan.
Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.

— Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa selvästi saattoi lukea pettymystä.

Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin. Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia, enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia. Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.

— Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso. Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.

— On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.

— Hänestä, jonka omaksi kerran tulet. Hänellä on valkoinen tukka ja siniset silmät ja pyöreät, punaiset posket, ja hän vallitsee pientä herttaista pappilaa.

— Minä uneksin Rastasnokka-kuninkaasta, kuului Minnan unelias ääni toisesta vuoteesta.

— Minna! Minna, minä arvaan, kuka hän oli. Tietysti se amerikkalainen rahamies, joka on ostanut Kaunialan.

Mutta Minna ei kuullut. Hän nukkui aavistamatta, mitä kullanhohtoisia unia sisar hänelle uneksi.

KUUDES LUKU

— Tuo Ulla ei sitten koskaan voi tulla sisään niinkuin muut ihmiset, murahti Liisi.

Hän oli juuri päättämässä sukanteräänsä ja pudotti sisaren sisäänhyökätessä pari silmää puikolta. — Sellainen harmi, saan taas istua tässä tuntikauden, ennen kuin tämä tulee kuntoon.

— Annas, minä autan, sanoi Martta hymähtäen. Sisarten kesken oli
Liisin käsityötaito kyllin tuttu.

— No, Ulla, kuka on tullut, koska noin olet suunniltasi? Keisariko? kysyi Minna.

— Ah niin, sinä et vielä tiedäkään, Minna, kun niin vasta olet tullut. Se on muuan poika, kauhean orpo ja köyhä. Ja hän on Harjulan sedän veljenpoika ja musta. Ja minä olen hirveän utelias häntä näkemään.

— Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. — Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen pojan. Miehen omaiset — Harjulan setä ja pari sisarta — jakoivat omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.

— Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.

— Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. — Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.

— Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista, niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.

— Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.

— Hohhoh, ivaili Liisi. — Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä, sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!

— Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin puukuva, mutta on minullakin sielu. — Minulla on aina ollut kolme toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko kuulla, mitkä ne ovat?

— Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit, sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen näön, ja kolmanneksi — niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran tulisi suuri kirjailijatar. — Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.

Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.

— Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin pirran, jonka keväällä lainasimme.

— Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?

— Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.

— Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä on yllä.

— Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita, ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa. — Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. — Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?

— Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata epämurtoluvut.

— Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan kuin neiti Salomaa.

— Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas. Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut, että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon. Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä maistereiksikin. Uskotko?

Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton. Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! — Se oli ennen kuulumatonta. Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!

Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.

Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit, jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala, vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle huomauttavan: — Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella ole sijaa.

Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär, pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään. Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita, hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko, valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä, valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.

Koska Elviira rouva oli pastorin rouvan nuoruudenystävä ja tavallaan laski olevansa sukuakin Schöringeille, oli Pikkupappilan ja Harjulan välillä syntynyt jonkinlainen, ellemme juuri sano sydämellinen, niin ainakin tuttavallinen suhde. Nuoret olivat samanikäiset ja ystävöityivät pian, Mooses herra käväisi tuon tuostakin pappilassa polttamassa piipullisen, ja siellä kuunneltiin mielellään hänen kokeneita neuvojaan maanviljelyksessä, sillä Harjula oli parhaiten viljeltyjä tiloja pitäjässä. Ja pelloista ja niityistä puhuttaessa kävi vaitelias Mooseskin oikein kaunopuheiseksi. Rouvat seurustelivat harvemmin. Elviira rouvan mielestä ei Anna likimainkaan vastannut pappilan emännälle asetettavaa mittapuuta, eikä Anna liioin viihtynyt itsetietoisen, kalsean nuoruudenystävänsä seurassa. Sen lisäksi hän ei milloinkaan voinut unhottaa, etteivät Harjulalaiset olleet millään tavalla tukeneet Schöringejä, kun Kauniala vielä olisi ollut pelastettavissa. Olivat vain pudistaneet päätään ja kuitanneet tapahtuman itsevanhurskaalla:

Ja Ulrikin he olivat antaneet lähteä maasta auttamatta häntä eteenpäin pienimmälläkään tavalla.

Syy oli Elviiran, sen Anna tiesi. Mooses oli hyväsydäminen, hän olisi kyllä auttanut.

Liisi ja Ulla tapasivat talon naiset matalassa puolipimeässä arkihuoneessa. Elviira rouva punnitsi villoja, ja tytöt erottivat mustat villat valkoisista. Harjulan lampaat olivat kuuluisat pitkistä ja pehmeistä villoistaan, ja ylpeydellä Elviira täti niitä tytöille näyttikin.

Päästyään suunvuoroon Liisi niiaten toi esille äidin kiitokset lainasta ja laski pirran pöydälle.

Elviira täti tutki pirtaa joka puolelta ja laski sen sitten miltei pettyneenä käsistään. Olisi ollut niin Annan tapaista antaa palvelijain rikkoa pirta. Olipa onni, että se tuli ehyenä takaisin.

— Minä jo ihmettelinkin, missä se pirta viipyy, puheli hän. — Sanoin juuri tänään Miilille ja Naimille: Tytöt, sanoin, huomenna teidän on mentävä pappilaan tiedustelemaan meidän pirtaa. Ei ollut tarkoitukseni lainata sitä niin pitkäksi aikaa. Pirta on muutenkin sellainen kapine, jota ei mielellään toisille lainaa.

— Kyllä äiti jo viikko sitten huomautti meille, että pirta olisi vietävä takaisin, sanoi Liisi.

— Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut, mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. — Markus, älä pälyile tännepäin, paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?

Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle, tummaihoiselle pojalle.

— Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä paitsi…

— Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.

Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä laihalla etusormellaan.

— Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee, Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. — Naimi, sinä panit valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta, muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. — Kolme naulaako niitä mustan pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat kerityt, Liisi?

— Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä. Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä lapsille.

Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi hymyillen:

— Kai korppuja ainakin tarjotaan, kun on vieraita. Liisi ja Ulla saavat niin harvoin vehnästä.

— Kiitos, sanoi Liisi nopeasti. — Meidän tähden ei tarvitse mitään tuoda. Lähdemme kohta kotiin.

Mikko loi häneen närkästyneen silmäniskun, ja kaksitoistavuotias Emma kuiskasi hätäisesti Ullalle:

— Olkoon menneeksi, koska Mikko niin kohteliaasti tahtoo tarjota vieraille, saa Miili tuoda korppuja myös. Mutta vain kuusi, yhden jokaiselle.

— Sinäpä olet merkillisen nenäkäs tyttö. Kuka on seitsemäs? Ah niin,
Markus. Miili, tuo siis seitsemän korppua.

Miili palasi kotvan kuluttua kantaen tarjotinta, jolla oli seitsemän lasia ja seitsemän korppua sekä mehupullo, josta leviävä etikkamainen haju ilmoitti sen olevan vahvassa käymistilassa.

— Mutta, Miili, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Laseja lapsille! Läkkiset mukit käyvät nuorille ihmisille täydestä. Vie lasit takaisin kaappiin. Pelkään, että sinusta vielä kerran tulee tuhlari, tyttö rukka. Jaa jaa, kun isä ja äiti sulkevat silmänsä, hävitätte te, lapset, tietysti koko talon. Syötte arkipäivinä paraimmasta pöytäkalustosta ja kulutatte hienoimmat damastiliinani ja pellavaiset lakanani. Minä tunnen tuon kyllä. Sillä lailla elettiin Kaunialassa, ja sen vuoksi siitä tulikin loppu.

Tyttäret näyttivät kaikki syyllisiltä ja pelästyneiltä, ikään kuin he jo olisivat kuluttaneet loppuun Harjulan suuret liinavaatevarastot ja pöytäkalustot. Mikko naureskeli salaa.

Miili toi seitsemän vanhaa kulunutta läkkimukia ja asetti ne pöydälle. Hänen mukanaan tuli isä Kemell pyöreänä ja hymyilevänä, pää kallellaan kuten aina. Hän tervehti ystävällisesti Ullaa ja Liisiä.

— Kas niin, lapset, sanoi hän iloisesti, — herkutelkaa nyt. Ottakaa, ottakaa, älkää ollenkaan kursailko. Kun mamma kerran tarjoo, on se hyvästä sydämestä suotu.

Talon oma nuoriso nautti nöyrästi hapanta mehuaan ja ummehtuneelle tulevia korppuja. Mutta Liisi joi varovasti mukistaan, ja Ullan silmiin nosti väkevä, hapan mehu kyyneleet.

— Anna minulle, ellet itse juo, sanoi Mikko. Vanhempien lähdettyä huoneesta hän anasti Liisin korpun ja mehulasin.

— Sinä et ole gentlemanni, Mikko, sanoi Mark moittien. — Hyi, syöt vieraan osan.

— Ole vaiti, äläkä rupea minua mestaroimaan. Mokomakin kuokkavieras! kivahti Mikko.

— Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla punoittavin poskin. — Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno. Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.

Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.

— Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.

— Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.

— Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. — Kyllä kuluu aikoja, ennen kuin taas menen Harjulaan.

— Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy. Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.

— Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi ontuu pahasti.

— Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. — Mutta voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö he ole rikkaita?

— Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät koskaan ole saitoja.

— Silloin olen mieluummin köyhä. Äiti ei pakota meitä juomaan käynyttä marjamehua pahalle maistuvista läkkimukeista. Huh sentään!

— Kierretään pellavavainion ohi, sanoi Liisi. — Tahtoisin nähdä, miten se kasvaa.

— Mutta nyt piittaan. Isä on luvannut, että jos pellavasato tulee hyvä, pääsen syksyllä kouluun. Pellavista saa hyvän hinnan.

— Ja minusta me olemme niin onnellisia. Sellainen äiti kuin meillä on ja sellainen isä. Luuletko sinä, että Elviira täti osaa kertoa satuja ja leikkiä nukkekemuja ja muuta sellaista niinkuin äiti?

— Se on totta, sanoi Liisi harvakseen. Miltähän tuntuisi olla Elviira tädin tytär?

— Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista.
Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

— Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan, aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin, niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän, miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. — Kun enkeli tuo meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen…

— Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä, jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta — niin, hän on nähnyt pienen soman talon puutarhoineen.

— Sinä — sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän nurmikolla.

— Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. — Minä näin suuren, tumman metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki synkkä muuttui valoisaksi.

SEITSEMÄS LUKU

— Anna palttua Hohenstaufeille ja tule minun kanssani metsään, pyysi Ulla. En ymmärrä, kuinka jaksat aina puuhata historiallisten henkilöiden ja kaikenlaisten muitten kuivien olioitten parissa. Sinä homehdut vähitellen.

— Sinä, Ulla, rakastat metsää ja eläviä ihmisiä, minä rakastan kirjojani. Kaikki se, mikä oli ennen meitä, herättää mielenkiintoani.

— Hohhoo, huokasi Ulla, kunpa olisi jo huomispäivä! Ajatteles, kuinka hirveän hauska, että Tyyra ja Joju tulevat jo huomenna.

— Minusta ei ole ollenkaan hauska. Tuollaiset pääkaupunkilaiset ovat tavallisesti hyvin olevinaan ja koppavia.

— Olkoot vaan, ei se muuta asiaa. Örnfeltit ovat varakkaita, me olemme köyhiä. Ja sen saamme kyllä tuta, ole varma siitä.

— Mutta Liisi, puuttui Martta puheeseen, on väärin, että maalaat heidät mustiksi jo ennakolta. Tyyra ja Joju ovat pääkaupunkilaislapsia ja arvattavasti hemmoteltuja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta arvostella heitä, ennen kuin olet heidät nähnyt.

Ullan kasvot olivat jälleen kirkastuneet. Hän kääntyi Martan puoleen, joka istui parsimassa pesusta vastatulleita vaatteita.

— Minun täytyy panna toimeen suursiivous nukkekaapissani, mutisi Ulla ja juoksi lastenhuoneeseen. Siellä istui Lotti jo täydessä siivouspuuhassa.

— Sinä saat siistiä oman puolesi, sanoi hän kipakasti Ullalle. Ja kauheassa siivossa se onkin.

— Niinpä näkyy olevan, myönteli Ulla hämillään. Hän ei moneen päivään ollut huolehtinut nukeistaan. Siellä ne venyivät nukkekaapin yläkerrassa hyljättyinä ja risaisina.

— Se on Laurin vika. Annoin poikien ottaa sen valkonaamaiseksi tytöksi, kun he olivat intiaanisilla. Ja tietysti he sen rikkoivat.

Hänen omat nukkensa — kahdeksan luvultaan — istuivat kaikki suorina, siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

— Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.

— Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä — kaksitoistavuotias ja sinä olet vain kymmenvuotias.

Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian takkuisia suortuvia.

Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle ottaakseen vieraat vastaan.

Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa. Jännitys oli suuri.

Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.

— Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt syleillessään talonemäntää. Mutta — kultaseni — kuinka epämukavat ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah — ja tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen — Mon Dieu! — onko hän Minnan sisar — niin perin erilainen.

Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen mielenkiinnolla Lottiin.

— Katsos vaan — hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie, cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]

— Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. — Joju, sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.

Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä:

— Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti. Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian luonnollinen. — Tule, Joju, tule, Tyyra.

— Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. — Ulla, vie sinä
Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.

— Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.

Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava, näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen, seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.

Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina! Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. — Tyyran katse oli juuri osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama, sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.

Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.

— Onko tämä sinusta kaunis? kysyi hän, ja hänen oma äänensä kuulosti hänen korvissaan luonnottomalta. — Se on ommeltu Jaavakanavalle.

— Miksei, sanoi hän, — meillä on palvelijainhuoneessa melkein samanlainen. Sisällä emme luonnollisesti käyttäisi näin räikeitä värejä. Mutta tässä ympäristössä se kyllä menee mukiin.

— Oliko sinusta hauska tulla maalle? aloitti hän hetkisen kuluttua keskustelun uudelleen.

Tyyra oli heittänyt hartioilleen vaaleanpunaisen kampausviitan ja harjasi pitkiä, kiiltävänmustia hiuksiaan. Ullan kysymyksen kuultuaan hän jäi seisomaan harja kädessä ja loi ynseän katseen Ullaan.

— Hauska? Olisiko sinusta hauska, jos sinut erotettaisiin kaikista hyvistä ystävistäsi ja saisit lähteä hienosta, mukavasta kodistasi ventovierasten luo? Niin juuri — ventovierasten luo. Sillä vaikka olettekin meille jollakin lailla sukua ja vaikka Elviira täti, äidin sisar, asuu Harjulassa, olen aivan vieras teille kaikille. Ja isä ja äiti lähtevät Sveitsiin eivätkä ota minua mukaansa. Se on kovaa. Sydämeni murtuu siitä.

Hän heittäytyi istumaan kiikkutuoliin ja näytti niin onnettomalta, että
Ullan teki pahaa häntä katsellessaan.

Samassa aukeni ovi ja Lotti astui sisään Ullan Berengaria toisella, oma
Hildunsa toisella käsivarrellaan.

— Ulla, sanoi hän moittivasti. Et taaskaan ole tuonut Berengariaa sisään leikkituvasta. Se olisi varmaan saanut jäädä sinne koko yöksi, ellen minä olisi sitä huomannut ja tuonut sisään.

Tyyra pyyhki kyyneleet silmistään ja katseli Lottia, joka ojensi nukkea
Ullalle.

— Mitä! huudahti hän. Vieläkö te leikitte nukeilla? Suuret tytöt!
Ulla, kuinka vanha sinä olet?

Ulla silmäili Berengaria rukkaa. Se oli todella ruma. Nenä oli kulunut miltei kokonaan pois ja tukasta, joka joskus oli ollut vaalea ja kiharainen, oli jäljellä vain joku takkuinen suortuva. Katkenneesta jalasta tippui sahajauhoja.

— Se on minun vanha nukkeni, sopersi hän häpeissään. — Vie pois se,
Lotti, en minä siitä välitä. Miksi toit sen tänne?

— Tätä ei Berengaria ikinä anna anteeksi sinulle, Ulla, sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.

— Hän on mainio. Luulenpa, että hän loukkaantui neiti Berengarian puolesta.

— Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni. Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.

Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:

— Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.

Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin. Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt kuin Juudas.

— Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko kotiljongia?

— En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja
"Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja
purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja
Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.

— Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä
Helsingissä tanssi.

— Purppuri on oikein hauskaa, selitti Ulla innostuen. Sitä tanssitaan näin ja samalla lauletaan.

— Kauheaa! huusi hän. Sinähän olet täydellinen maamoukka. Odotas, nyt minä tanssin.

Hän kohotti hiukan hameitaan ja alkoi hyräillen tanssia valssia kevyesti ja sirosti.

Ulla oli punastunut hiusmartoa myöten. Pöllö, puhisi hän itselleen, pöllö.

— Tule mukaan, hyräili Tyyra, minä opetan sinullekin. Tämä on
Donau-Wellen. Se on toista kuin sinun lanttuloodasi.

— Äiti, sinun olisi pitänyt nähdä Ullan äsken tanssivan. Se oli verratonta. Olin nääntyä nauruun.

— Vahinko, ettei teillä täällä maalla ole tanssikoulua, sanoi hän kääntyen Annaan.

— Iltarukoukseen? toisti everstinna hiukan hämillään. — Niin tietysti — pappilassa. Se on kaunis tapa. Tahdotko, sinäkin, Tyyra enkelini, mennä iltarukoukseen?

— Me jäämme tänne, Anna, minä palmikoin Tyyran hiukset yöksi. Hänen täytyy päästä nukkumaan. Ehkä saan illallista hänelle tänne.

Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.

Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan juhlallisella äänellä luki Raamattua.

KAHDEKSAS LUKU

— Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan. Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan, mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä minut mukaansa Sveitsiin.

— Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.

— Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen, voin sinulle kertoa.

— Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen onnistuu päästä hyviin naimisiin.

— Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.

— Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta, niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.

— Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.

— Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän lapset — — —

— Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin muidenkin.

— Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy sanoa — — —

Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja
Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.

— Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma, oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet, yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.

— Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan rouva pistävästi.

— Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä on Viivi.

Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina. Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha, mutta terhakan näköinen.

— Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.

— Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista kahvia. — Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne minun käsityöpussini joutui?

Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta. — Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on pitkä.

— No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva kärsimättömästi.

Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän puikkoon hän alkoi:

— Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty siellä.

Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien rouvien kasvoilla.

— Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.

— Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.

— Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi
Niemelän rouva merkitsevästi.

— Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.

— Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen.
Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.

Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili. Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.

Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai paheksumistaan pelaajien otteilla.

— Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä meidän haltuun, ehdotti Mikko.

— Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa.
Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu.
Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.

Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.

— Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja
Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!

Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.

Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.

— Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.

Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista hän istui Miilin viereen.

Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja
kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla.
Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui
Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.

Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi keskustella.

— Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on päästävä selvyyteen niin paljosta.

— Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti
Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.

— Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.

— Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.

Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen kaihomielisyys.

Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.

— Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa selaillen valokuva-albumia. — Katsopas, miten erilaiset kädet Anna tädillä on kuin minun äidilläni.

Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas, vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet — niin, Tyyra oli oikeassa — ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.

Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.

Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta. Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen viereen.

Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän, muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa itsekseen.

Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.

Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.

Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät.
Ja nyt ne puhuivat.

— Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?

Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden olemme kauneutemme kadottaneet.

Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti äitiä kaulasta.

Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon kärsiä maailmassa.

YHDEKSÄS LUKU

Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan, keltaiselle hohtavan maantien.

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä maailmasta.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden vaiheilla minnepäin kulkisi.

Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti juoksemaan vuorta alas maantielle.

Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.

Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.

— Päivää, Mark, huusi hän hengästyneenä nopeasta juoksusta. Aiotko meille?

Ulla oli hämmästyksen ilmikuva. Jännittyneenä hän katseli poikaa. Tämä heitti päänsä taaksepäin ja luoden mustat silmänsä tuikeasti Ullaan hän sanoi:

Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:

— He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää. Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet, ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.

— Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.

He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni, ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.

— Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta — ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun — — — Hän keskeytti puheensa hämillään.

— Aina kun — — —? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla, ilmehikkäillä silmillään.

— Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa, joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.

— On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme, ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja vaaleana eikä enää koskaan herää."

— Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni ja alan keksiä satuja.

He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.

— On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille soittamassa ja nukun täällä öisin.

— Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.

— Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.

— Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa — koko taloa.

— Ei saa vihata. Koeta tehdä, niinkuin minä aina teen, kun olen oikein pahalla tuulella ja johonkin suuttunut. Heittäydy tuohon sammaleille pitkällesi, sulje silmäsi ja kuuntele puiden suhinaa. Sitten kuiskaat hiljaa:

— Ei, ei. Se on vain taikasana, joka rauhoittaa mielen. Luin sen kerran eräästä kirjasta. Kas näin se tehdään.

Tyttö heittäytyi pitkälleen lattialle, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui hiljaa, uneksivasti, silmät ummessa:

Mark oli tehnyt samoin kuin Ulla. Sanat kuiskattuaan hän kääntyi Ullan puoleen.

— Hiljaa, nyt kuulet metsän suhisevan, kaukaa, kaukaa tulee tuulen henki. Kuuletko?

Kesätuuli heilutti ladon kattoa varjostavia kuusenlatvoja. Molemmat lapset makasivat hiljaa henkeään pidättäen suljetuin silmin.

— Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää.
Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.

— En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.

— Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on oma laatimani.

— Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. —
Hyräilen vain omaksi ilokseni.

— Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.

— Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.

— Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka epäilevät toisten kielivän.

Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja hyppäsi ulos ladosta.

— Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?

— Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki kotiinpäin.

Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.

Ei kai Joju huomannut? Ja jos huomasikin, ei se haitannut. Itse hän usein kätki sokeria ja leipää taskuihinsa antaakseen hevosille.

— Sinähän olet tänään kovin nälissäsi, Ulla, sanoi äiti, kun Ulla hiljaisella äänellä pyysi neljättä leipäviipaletta. Ulla punastui. Hän oli todella nälkäinen, ja suurimman osan päivällisestään hän oli säästänyt Markille.

— Ulla ja Liisi, tulkaa puutarhaan herneitä poimimaan, sanoi Martta päivällisen jälkeen. — Me aiomme tänään ripustaa sokeriherneitä kuivumaan.

— Ei lainkaan vastustella, sanoi Martta päättävästi. — Liisi on koko aamupäivän maleksinut sisässä lukemassa ja Ulla on juoksennellut metsissä. Nyt tehdään työtä. Eikö niin, äiti?

— Luonnollisesti, myönsi äiti. Totelkaa nyt vain napisematta. Tuossa on vasu kumpaisellekin.

Tyyra väänsi pienen punaisen suunsa vastahakoiseen nipistykseen ja pudisti päätään.

— Tulisin kovin mielelläni, sanoi hän ystävällisesti, mutta minun täytyy kirjoittaa kirjeitä.

— Sinä kirjoitat aina kirjeitä, kun sinua pyydetään tekemään jotain vastenmielistä, sanoi Liisi.

— Todellako? Tyyra näytti kovin hämmästyneeltä. — Katso, minulla on hyvin paljon ystäviä, ja tiedäthän, että hyvin kasvatettu ihminen vastaa kirjeisiin, joita hänelle kirjoitetaan. Se kuuluu sivistykseen.

— Sormiani kihelmöi tuo Tyyran "hyvin kasvatettu". Jospa hän joskus edes suuttuisi, mutta hän on aina yhtä kohtelias ja hillitty, torui hän Ullalle astuessaan vasu käsivarrellaan puutarhaan.

— Hän on todellakin hyvin kasvatettu, huokasi Ulla, joka yhä ihaili
Tyyraa, joskaan ei enää niin sokeasti.

— Teeskentelijä hän on, itsekäs ja hemmoteltu olio. Pidän paljon enemmän Jojusta, vaikka hän on vallaton ja juonikas.

Liisi ja Ulla poimivat nyreinä herneitä. Liisi oli jättänyt kirjansa jännittävimpään kohtaan, siihen, missä Regina von Emmeritz saa tiedon Kustaa Aadolfin kuolemasta. Ulla puolestaan oli kuin tulisilla hiilillä. Hän ei vielä ollut ennättänyt tyhjentää taskuaan. Mitä jos käärö putoaakin maahan ja Liisi huomaa sen! Hänen liikkeensä kävivät varovaisiksi ja kömpelöiksi, kumartuessaan hän joka kerran painoi kädellä esiliinan taskua. Ellei Liisi olisi ollut niin kiintynyt omiin ajatuksiinsa, ei sisaren omituinen käytös olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta suuresti häntä hämmästytti, kun Ullan vasu oli herneenpalkoja täynnä, silloin kun hänen omansa vasta oli puolillaan.

— Kas, joko sinä olet valmis, huudahti hän. Mikä sinuun nyt meni, kun olet noin harvinaisen joutuisa?

Ulla loi epäröivän katseen Liisiin. Mitä jos kertoisi hänelle Markista.
Liisi osasi mainiosti säilyttää salaisuuksia, aivan toisin kuin Martta,
joka oli tihkuva kuin seula. Tuokion hän punnitsi. Sitten hän muisti
Markin sanat: "Et kai aio kieliä?"

Hän kääntyi nopeasti poispäin jättäen Liisin tuskaisen näköisenä riipimään palkoja.

Ulla juoksutti vasunsa keittiöön, mutta juuri kun hän oli poismenossa, huomasi Martta hänet ja komensi:

Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli varmaan hänen todella suuttuneen.

— Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen mietteensä.

Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.

Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.

— En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle vähän ruokaa.

— Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa paastonnut.

Syntyi lyhyt äänettömyys, jonka kuluessa Mark söi. Ulla katseli ääneti ihmetellen, miten sirosti ja hienosti poika osasi syödä, vaikka hänen täytyi tyytyä pelkkiin sormiin veitsen ja kahvelin asemesta.

— Ja nyt seikkailemaan, sanoi Mark karistellen viimeisenkin murun vaatteiltaan. — Viulu mukaan ja sitten matkaan.

— Vaihdetaan nyt heti pukuja. Me voimme aivan hyvin olla mustalaispoika ja mustalaistyttö. Se on hirveän romanttista, eikä kukaan tunne meitä silloin.

Markin myöntymystä odottamatta hän syöksyi ulos ladosta, piiloutui pensaikkoon ja riisui nopeasti hameensa.

— Kas tässä sinulle! huusi hän, ja Mark näki paljaan ruskean käsivarren kiidättävän latoon vaatemyttyä.

Tuokion kuluttua seisoi ladon edustalla kaksi varsin merkillisen näköistä olentoa. Molemmat loivat toisiinsa tarkastavan silmäyksen.

— En ymmärrä, mikä siinä on, arveli Ulla siristäen silmiään, mutta tuo puku ei näytä oikein sopivan sinulle. Käsivartesi pistävät hihoista kuin piipunvarret ja, sääret näyttävät hirveän pitkiltä. Sinä olet vähän hassunkurisen näköinen.

— Et kai sinäkään erittäin ihana ole, sanoi Mark loukkaantuneena. —
Ei ikinä minun housuni riipu noin kummallisesti pitkin sääriä.

— Ei se mitään tee. Sittenpähän eivät tunne meitä. Vaihdetaan vielä päähineitä.

Hän sitoi jäykäksi kangistetun päähineensä Markin kiharaiseen päähän ja kätki omat paksut palmikkonsa pojan haalistuneen olkihatun peittoon.

— Kas niin, nyt olemme valmiit. Sinun nimesi on Esmeralda, minä olen
Tonio. Maltahan.

— Sinulla sitten ei ole mielikuvitusta kynnen vertaa. Luuletko minua sokeaksi? Älä turhia väitä, lähdetään.

Mutkittelevalla metsätiellä he eivät kohdanneet ketään. Mutta kun he olivat kappaleen matkaa kulkeneet maantietä, kohosi heidän edessään pölypilvi, ja kun se läheni, tunsi Ulla kauhukseen pappilan Lujan, joka tasaiseen tapaansa juosta lonkkasi.

— Kamalaa, läähätti hän. — Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.

Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin ajatuksiin.

Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja kiesit katosivat tienkäänteeseen.

— Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.

Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo, joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään "maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.

Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.

— Mark, Mark, huusi hän. — Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan heille veräjän. Pian, pian, tulevat.

Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.

Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että pari kertaa vetäisi väärin.

— Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä.
— Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?

Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja virkkoi niiaten:

— Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.

— Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää soitto-onnea, lapset.

Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan
Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin pölisevää tietä.

— Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. —
Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.

Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.

— Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään toisiinsa.

— Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla.
— Kaikkihan kävi hyvin.

— Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. — Aasi minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut, kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille kauneimman kappaleeni.

— Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja
Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.

Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!

Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten lepikkoon.

— Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni lepikosta.

Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi nuhteita kotona.

Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli seikkailu täysin onnistunut — tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon — mustalaisistahan saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä englantilaisia lordeja — hehän puhuivat englanninkieltä.

Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin värisytti sitä ajatellessa.

Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja äidille?

Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä
Ullan eteen.

Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan puoleen.

— Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa sovinnossa istuivat sammaleilla.

— He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni.
Enkä minä huoli heidän rahoistaan.

— Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka eivät naura minulle.

Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan hevosloimen tallista peitteeksi Markille.

— Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin turhantarkkoja, selitti Ulla.

Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut
Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.

— He ovat etsineet häntä joka paikasta, kyselleet asemalta ja muualta, mutta ei kukaan ole häntä nähnyt. Otaksuvat hänen karanneen, hän oli jotain sellaista uhkaillut Emmalle ja Mikolle.

— Siinä on nyt palkka sedälle ja tädille siitä, että ottivat orvon kotiinsa.

— Mutta he ovat olleet hyvin kovia Markille. Minusta ei ole ensinkään kumma, että Mark karkasi, huudahti Ulla kiihkeästi.

— Sinun ei sovi arvostella sedän ja tädin käytöstä. Ja sitä paitsi, mistä sinä tiedät, kuinka pahoja he ovat olleet?

Ulla sulki äkkiä suunsa. Likellä piti, ettei hän paljastanut salaisuutta. Nopeasti hän lähti ulos huoneesta.

KYMMENES LUKU

Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.

Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan äänen takanaan.

Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.

Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja sitten punastuvaa sisartaan.

— Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi. Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit syömättä ja kätkit osuutesi.

Minna hymyili. — Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?

— Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja äidin tästä sanovan?

— Hän on niin onneton — kuului nyyhkytysten välistä. — Ja minä olen luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.

— Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan minä puolestani auttaa häntä.

Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi mukana salaisuudessa.

— Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei hän itse tahdo. Lupaatko sen?

Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman halveksiva Ullaan.

— Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan itsellesi. Saanko tulla sisään?

Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen, ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. — Mutta se oli tietysti tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.

Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta. Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.

Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:

— Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain?
Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan?
Tai Schubert?

Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse. Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä pyydettiin soittamaan.

— Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti.
Kasvattiäitini piti hänestä paljon.

— Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain opetella soittoa.

Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon kynnyksellä. Ulla loisti — olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka taitava Mark oli.

Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät pimeään syksyyn.

Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti, siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.

Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja lausui vitkaan:

— Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä rakastat varmaan sitä hyvin paljon.

Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä puhumasta.

— Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan. Tahtoisitko?

— Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!

Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot käsiinsä.

Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa pojan hiuksia.

— Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän lapsellisen latoseikkailun — sinähän olet jo suuri poika. — Markin poskille kohosivat veret. — Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti Harjulan sedälle.

— Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia ja Chopinia. Mitä arvelet?

Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä säteilivät.

— Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen.
Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.

Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi, karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:

— Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.

— Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.

— Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?

Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.

Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.

YHDESTOISTA LUKU

Pastori ja Minna istuivat Harjulan avarassa salissa, jossa kaikki oli kiiltävän puhdasta ja siistiä. Huonekalut oli peitetty valkoisilla palttinapäällyksillä, kynttiläkruunu ja suuri peili verhottu harsokankaalla suojaksi kärpäsiltä, lattiata peittivät valkoiset matot.

Minna katseli levottomana isän jalkoja. Kunpa hän vain ei jättäisi tahroja Elviira tädin putipuhtaille matoille. Toden totta — tuossa juuri hänen tuolinsa kohdalla oli maantienpölyä, ja täti oli sen huomannut, sen näki suusta, joka äkkiä pusertui kokoon silmien tarkatessa tahraa. Ja isäparka ei tiennyt mitään rikoksestaan, keinutteli vain tyytyväisenä kiikkutuolissa piippuaan poltellen.

— Anna ei vaan joutanut tulemaan, sanoi Harjulan rouva. — Hän melkein kuin karttaa meidän taloa.

— Annalla oli kaljanpano parhaillaan, selitti pastori. — Ja tämä Minna vaati minua nyt juuri tänään lähtemään Harjulaan. Hän tahtoi saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin mahdollista.

— Turhaa hoppua, sanoi Elviira rouva kuivasti. — Me emme anna kaikenlaisten päähänpistojen ja haaveiden vaikuttaa menettelytapaamme. Mark on köyhä poika, jonka itse täytyy ansaita elatuksensa. Hänet on siis valmistettava siihen.

— Elviira on aivan oikeassa, mutta poika on vielä niin nuori ja tuntee sitä paitsi ankaraa vastenmielisyyttä sitä kutsumusta kohtaan, jonka olette hänelle valinneet, lausui pastori kohteliaasti.

— Hui hai, pojalla on vastenmielisyys kaikkeen työhön. Viuluaan hän vinguttaisi, se on ainoa työ, joka ei hänelle ole vastenmielinen. Mutta sillä hän ei elä.

— Ehkäpä sentään, kuului Minnan ääni vienona. Hän oli istunut Mooses herran vieressä ja ahkerasti sopotellut hänelle. — Jos hänestä tulee etevä viulunsoittaja, voi hän kyllä elättää itsensä.

— Niin, jos — ja sitä paitsi, rakas Minna, kaikki taiteilijat ovat enemmän tai vähemmän huonoa väkeä, maankiertäjiä ja synnintekijöitä. Meidän kotimme on kristillinen koti, siinä ei kasvateta taiteilijoita.

— Äiti puhuu kuin minun suullani, yhtyi Jaakko puheeseen. — Markus on uppiniskainen poika ja tarvitsee lujaa ohjausta ja ennen kaikkea työtä.

Minna loi harmistuneen katseen itsetietoiseen ylioppilaaseen ja toisen, vetoavan Mooses herraan, joka tanakkana ja lempeänä pää vinossa istui tuolillaan.

Mooses herra yskäisi pari kertaa ja ryhtyi harvakseen puhumaan silmät maahan luotuina.

— Minun mielestäni Mark voi vielä ainakin vuoden olla täällä meillä. Jos hän olisi oma poikamme, emme häntä niin varhain lähettäisi palvelukseen vieraisiin.

— Oma poikamme! Elviira rouvan ääni oli masentava. — Meidän poikamme ei koskaan vinguttaisi viulua. Marttinen on luvannut ottaa hänet puotiinsa, ja sinne hän saa mennä.

Mooses loi haileansinisistä silmistään tyynen katseen vaimoonsa. Hänen hyvänsuovilla kasvoillaan asui luja päättäväisyys.

— Ei poika nyt vielä mene minnekään. Ja jos Minna tahtoo pari kertaa viikossa soittaa hänen kanssaan, ei se minusta haittaa. Saamme silloin mekin kodissamme kuulla vähän soitantoa. Miksi meillä muuten on soittokone? Niin kallis kapinekin vielä.

Elviira rouvan suu oli kuin kapea viiva, mutta hän ei enää vastustanut. Kun Mooses kerran asettui takajaloilleen, oli turha panna vastaan. Se ei tapahtunut usein, mutta silloin hänen täytyi saada tahtonsa perille.

— No niin, Mooses hyvä, sanoi hän kylmällä äänellä, — sinä olet isäntä talossa. Mutta muista varotustani, jos pojasta tulee heittiö vielä kerran elämässä.

— Oi täti kulta, sanoi Minna iloisesti, — hän on niin kelpo poika, ei hänestä heittiötä tule. Kyllä tädin hyvät opetukset häneen sen verran vaikuttavat. Ja sedän esimerkki.

— Imartelija! — Elviira rouvan ääni oli kuitenkin hiukan leppeämpi.
— Kutsu Markus tänne, sanoi hän Jaakolle.

Mark tuli sisään kalpeana ja kiihtyneenä. Hän oli nähdessään pastorin ja Minnan ajavan Harjulaan arvannut, millä asioilla he kulkivat.

— Markus, puhui Elviira rouva tuimalla äänellä, — sinun ei huomenna tarvitse lähteä Marttisen puotiin. Setä on luvannut pitää sinut vielä vuoden kotona. Mutta tämä aika on sinun käytettävä oikein ja taidolla. Pastori on ystävällisesti tarjoutunut antamaan sinulle opetusta. Saat lukea yhdessä Joju Örnfeltin kanssa. Muista olla kiitollinen ja nöyrä ja palkitse sedän ja pastorin hyväntahtoisuus ahkeruudella. Et todellakaan olisi tällaista ansainnut viimeisen kepposesi jälkeen.

Mark kumarsi säteilevänä. Sitten hän nopeasti riensi Mooses herran ja pastorin luo ja painoi kumpaisenkin kädelle suudelman, luotuaan Minnaan kiitollisen katseen hän poistui.

— Tuo oli niin hänen tapaistaan. Iso poika suutelee kädelle.
Komeljanttitemppuja!

— Hänen tunteensa ovat läikkyvämmät ja herkemmät kuin meidän pohjoismaalaisten, sanoi pastori. — Eikö hän olekin etelän lapsia?

— Jostain Saksasta Albert hänet löysi, orpokodista, sanoi Elviira rouva tuimasti. — Hän olisi ehkä kadunlakaisija muussa tapauksessa.

Kun pastori ja Minna pari tuntia myöhemmin ajoivat kotiin, istui Ulla piha-aidalla heitä odottamassa.

— Onnistuiko? huusi hän jo kaukaa. Hän oli kyllä arvannut, mille asioille oli lähdetty.

— Joju saa Markista lukutoverin, sanoi pastori vakavasti ja lyhyesti. Ja sen enempää ei Ulla saanut tietää. Mutta sekin riitti. Hän tiesi nyt, ettei Markin tarvinnut ruveta puotipojaksi Marttiselle. Ellei muusta, niin Minnan iloisista kasvoista hän sen huomasi.

KAHDESTOISTA LUKU

— Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä? Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut kirkossa, sanoi pastorin rouva.

— Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa postissa jalan.

Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle, kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.

Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.

Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan onnellisimmat.

Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi — niin äkillinen oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan aukeamaan.

— Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään.
Sinullahan on jo vanamolta tädille.

Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma. Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita, helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi runsaasti ruukkukasveja.

Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä vastaan.

— Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti — ei pidä säikähtyä — mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.

— Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, — lähetti linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?

Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä
Kristiina neiti asui.

— Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin, että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.

— Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. — Ulla voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.

Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.

Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka mies ratsastussaappaissa.

Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee? Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi paikalleen.

Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän koetti näyttää totiselta.

Kreivi astui portaita ylös kuistille — aikoiko hän Kristiina tädin luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:

— Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja kuppari-Manta.

— Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla, miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle seuraa?

Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.

Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa oli jäänyt.

Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet alkoivat tippua.

Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui häntä käteen.

— Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. — Eihän ole minun vikani, että tunsin teidät.

Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin kahteen kouraansa.

Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma. Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän suoristi ryhtiään.

— Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin nälkäisiä ja repaleisia.

— Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia, että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.

— Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin ihmeellinen.

— On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta sisaresta.

— Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?

Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen katseensa.

— Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva, ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.

— Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian oli sydämetön.

Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika kadettipuvussaan siinä kuvassa.

— Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. — Nyt minä vasta huomaankin, että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.

— Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa nenäänsä. — Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta, anteeksi, Minna neidistä.

Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta nenästä?

Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti huudahti:

— Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.

Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.

Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei päässyt mihinkään.

Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin tyynyjä?

— Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen, mutta samalla selittämättömän onnellinen. — Tässä on Ulrik Schöring, sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut kotiin.

Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan miehen kättä.

Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta. Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.

Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.

Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.

Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan ventovieraan luettavaksi.

Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut häntä kreiviksi.

Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.

Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.

Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.

Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.

Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.

Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin ikinä saattoi.

— Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa röyhkeästi tytön leimuavan katseen.

— Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä päästyäni sivistyneitten pariin.

Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan ihmetellessä, missä hän oli piillyt.

He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.

Kreivi — ei — Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla leppymätön.

Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa
Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina?
Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten
kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?

KOLMASTOISTA LUKU

Veräjällä kohtasivat Minna ja Ulla Hilda Hanénin. Jo kaukaa saattoi nähdä hänellä olevan uutisia.

— Tulen juuri teiltä, sanoi hän. Käväisin Harjulassa Elviiran luona enkä voinut samalla olla pistäytymättä pappilassa. Ajatteles, Minna, Ulrik Schöring on todella palannut Amerikasta.

— Enkö ollut oikeassa taannoin? Mutta Alma ja Elviira eivät uskoneet.
Eivät tahtoneet uskoa. Ihmekö se, niin pahasti kuin he käyttäytyivät
Ulrikia ja hänen äitiänsä kohtaan. Ohhoh. Ulrik rukka, nyt hän saa
ruveta pehtoriksi entiseen kotitaloonsa.

— Niin tai isännöitsijäksi tai miksi sitä sanoisi? Hän on sen amerikkalaisen rahamiehen palveluksessa, hänen, joka on ostanut Kaunialan. Ei tainnut poikaparalla olla onnea Amerikassa. Köyhänä läksi, köyhänä palasi. Mutta tässä minäkin, vanha ihminen, seison höpisemässä. Käy katsomassa, Minna. Ja tuo äiti mukaasi.

Ulla pureskeli miettiväisenä huuliaan. Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut Ulrik Schöringin tuloa. Oli sentään vähän noloa ruveta pehtoriksi. Siinä ei ollut mitään romanttista. Se tuli pellolle ja lannalle.

Äiti oli iloinen ja kiihtynyt. Minnan täytyi monta kertaa perinpohjaisesti kuvata, miltä Ulrik Schöring oli näyttänyt, mitä hän oli sanonut, miten Kristiina täti häntä kohteli.

Martta ei ottanut osaa keskusteluun. Hän oli pettynyt. Hän tiesi nyt, että Minnan Rastasnokkakuningas oli Ulrik Schöring. Ja hän oli köyhä, hänestä tuli Kaunialan pehtori, niin oli Hilda täti sanonut.

— Hän olisi voinut pysyä Amerikassa, tuo Ulrik Schöring, sanoi hän
Ullalle. Hän on meidän pikkuserkku ja — pehtori! Uh!

Ulla tunsi äkkiä voivansa antaa anteeksi. Raukka! Oliko hänen vikansa, ettei hän ollut löytänyt kultaa Kaliforniasta?

Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Pastori ja rouva olivat lähteneet pitäjälle. Martta makasi huoneessaan kovan hammastaudin kourissa. Minna istui isän kamarissa, haukotteli salaa ja opetti Jojua ja Markia.

Lastenhuoneessa leikittiin paperinukeilla. Liisi piirusti ja maalasi paperinukkeja, toiset leikkivät. Oikeastaan oli tämmöinen homma alapuolella Liisin harrastuksien, mutta hän piirusti hyvin ja sitä paitsi hänelle oli myönnetty oikeus antaa nukeille nimet. Niillä onkin kaikilla karskit ja ylpeät historialliset nimet. Pojat olivat Lothareja, Waldemareja, Ataulfeja ja Klodovigeja, tyttönuket olivat ruhtinattarien kaimoja järjestään, oli Brunhilda, Teodosia, Klotilda ja Zenobia.

Lotti tenäsi koreita nimiä vastaan, ne olivat niin vaikeat lausua. Ja hänen paperinukkensa eivät olleet mitään ruhtinattaria tai sotapäälliköitä, ne olivat hänen omia pikkulapsiaan ja niillä piti olla pikkulasten nimet. Maija ja Kerttu ja Lassi ja Lilli.

Tyyran nukkein sukunimi oli von Silversvärd. He olivat kauhean ylhäisiä. Ullan nukkeperhe oli köyhä. Isä oli merillä, ja äiti sairasti keuhkotautia, lapsista yksi kävi kadulla soittamassa viulua, toinen lauloi, ja kolmas oli ihmeen ihana, niin että Klodovig prinssi rakastui häneen. Juoni oli jännittävä, ja toiset tytöt jättivät leikkinsä nähdäkseen, saisiko kaunis, mutta köyhä Zenobia prinssin vai pakotettaisiinko tämä ottamaan puolisokseen ylpeä Siegfrida herttuatar.

Juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa hyökkäsi Kaarlo sisään märkänä ja likaisena.

Tytöt ryntäsivät ikkunaan niin kiireesti, että paperinuket lensivät pöydältä huiskin haiskin.

Todella. Portaiden eteen ajoivat kiesit, ja niistä nousi kaksi sadetakkeihin kietoutunutta herrasmiestä.

— Lapset menevät kaikki siistiytymään, komensi hän. Kaarlo, sinähän olet likainen kuin possu.

— En tahdo tavata heitä, sanoi hän ohijuostessaan Ullalle. He nauroivat minulle.

Hetkistä myöhemmin istuivat Ulrik Schöring ja mister Hassel salin mahonkisohvan viheriässä sylissä. Mister Hassel oli Amerikan saksalaisia ja puhui hyvin saksaa. Minna oli kiitollinen siitä vähäisestä saksankielentaidostaan, minkä oli tyttöopistossa saanut.

Samassa oli koko liuta sisällä. Kahdeksan uteliasta silmäparia tähtäsi katseensa harvinaisiin vieraisiin.

— Eihän heillä ole höyheniä päässään eivätkä he ole kuparikattilan näköisiä, kuului Laurin tyytymätön arvostelu. Hän oli luullut vieraita intiaaneiksi, kun oli kuullut heidän olevan Amerikasta.

— Olenko jo saanut anteeksi? kysyi Ulrik Schöring matalalla äänellä
Ullalta.

Tyyra oli pukeutunut hienoksi. Hän tervehti kylmästi Ulrik Schöringiä.
Pehtori ei kiinnostanut häntä, paljon enemmän sitten rikas mister
Hassel.

Vieraat, varsinkin Schöring, pahoittelivat, etteivät saaneet tavata pastoria ja hänen vaimoaan.

— Jääkää meille päivälliseksi, pyysi Kaarlo. Hän oli pian tutustunut uuteen sukulaiseensa.

Minna punnitsi mielessään mahdollisuuksia. Isä olisi pahoillaan, jos vieraat pääsisivät menemään ennen hänen tuloaan. Isä oli niin vieraanvarainen. Ja ehkä äitikin pahoittelisi. Ulrik Schöring oli hänelle niin läheinen.

Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken epäröityään.

Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti. Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.

— Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi vieraille antaa. — Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.

He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai olla keittiöapulaisena.

— Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi, jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.

— En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.

— Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole soma?

Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.

— Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.

— Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra heittäen ikkunan selälleen.

Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:

Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän hassunkurinen.

Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat lientä. Siinä oli omituinen maku.

Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen
Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.

Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa syrjään.

Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut, kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.

Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti sanoo maistaessaan lientä!

Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.

Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!

Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.

— Tietäähän sen lapsikin, että hopeat kiilloitetaan liitujauhoilla ja ammoniakilla. Siinä sen näkee, mitä siitä tulee, kun ei ole minkäänlaisia halua käytännöllisiin toimiin. Tule keittiöön pesemään onnettomat lusikkasi kuumalla vedellä.

Heti päivällisen jälkeen saapuivat pastori ja Anna rouva. Nyt saivat lapset poistua, sillä isällä ja äidillä oli vieraiden kanssa paljon sellaista puhumista, mikä ei ollut pikku korvia varten.

Anna oli syvästi liikuttunut tavatessaan lapsuudentoverinsa. Hän oli Ulrikia kymmenen vuotta vanhempi, mutta heillä oli paljon yhteisiä muistoja, sekä suloisia että katkeria. Katkeria vältettiin, mutta ne olivat mukana antaen keskustelulle hillityn, surunvoittoisen sävyn.

Insinööri Hassel oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle. Hän jutteli Minnan kanssa. Hän oli raskasmielinen, mutta älykäs ja tietorikas mies. Minna kuunteli mielenkiinnolla hänen puhettaan.

— Kristiina täti muuttaa piakkoin Kaunialaan asumaan, kertoi Ulrik Schöring. Hän on luvannut auttaa minua ja emännöidä kuin kotonaan. Hän on nuortunut ja virkistynyt päästessään takaisin Kaunialaan. Anna on kai ystävällinen ja tulee sinne nyt pian. Teidän kahden, Kristiina tädin ja Annan, pitää auttaa minua saamaan koti entiselleen.

Anna loi häneen kysyvän katseen. Saiko Ulrik vallita Kaunialassa mielensä mukaan? Insinööri Hassel oli kai antanut hänelle täydet valtuudet.

— Kyllä minä tulen, sanoi hän iloisesti hymyillen ja lisäsi: Jospa äitisi vielä eläisi!

— Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin läheisiä sukulaisia.

— He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.

— Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.

Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti, että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin — korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää, elämänkauneutta rakastavaa väkeä.

— Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen, katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian, asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa, ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa, joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas — hän taisteli vimmatun lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla — oli Saksassa suorittanut insinööritutkinnon — ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen tarinansa.

— Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. —
Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.

Vieraat olivat lähteneet. Pastori ja hänen vaimonsa keskustelivat vielä kauan vaikutelmistaan. Minna kiirehti Martan luo, joka surkeana makasi kapeassa vuoteessaan. Hänelle oli päivä ollut menetetty taistelutantere.

Minna lohdutti häntä kertomalla vieraista, varsinkin herra Hasselista.
Martta kuunteli jännittyneenä.

— Koulutytön hullutuksia. Teet minulle palveluksen, Martta, ellet puhu enää noista ajoista.

NELJÄSTOISTA LUKU

— En todella ymmärrä, miten saamme kaikki työt tehdyksi, valitti äiti. Ranssu on taas lähtenyt kotiin. Tällä kertaa hänen isänsä on lyönyt kirveellä polveensa ja on heikkona sairaana.

— Sepä surullista, sanoi pastori kohottaen hajamielisen näköisenä päänsä kirjastaan.

— Niin, surullista se kyllä on, varsinkin meille. Jos oikein tunnen Ranssun metkut, ei isän polvea vaivaa mikään. Mutta Ranssua tarvitaan kotona heinäniityllä.

— Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.

Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.

— Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa.
Kunpa olisi edes kirnupiimää.

— Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä menen ja pyydän juotavaa.

Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

— Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.

— Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.

— Ehkä hän on, raukka, nälissäänkin, ajatteli hän ja katseli poikaa jonkinlaisella kunnioituksella. Kaikki kerjäläiset herättivät Ullassa mielenkiintoa. He olivat hänen mielestään vapaita, onnellisia olentoja, jotka kulkivat minne tahtoivat ja saivat nähdä maailmaa.

— Siellä on keittiössä poika ja hänellä on varmaan nälkä. Hän on hauskan näköinen ja reipas.

— Siinä meillä renkipoika parahiksi, nauroi Minna ja seurasi Marttaa keittiöön.

Martta asetti pöydälle perunoita, leipää ja piimää. Poika kiitti ja söi halukkaasti.

— Kuinka noin suuri ja vahvannäköinen poika kehtaa kulkea maanteitä laiskana, sanoi Martta paraimmalla saarnaäänellään.

— Hän näyttää siivolta ja näppärältä. Jospa todella ottaisimme hänet koetteeksi muutamaksi päiväksi, siksi aikaa kun Ranssu on poissa.

— Eikö ole uskallettua ottaa taloon palvelija suoraan maantieltä? virkkoi pastorin rouva. — Hänellä voi olla pahoja tapoja.

— Sitä suurempi on velvollisuutemme häntä kohtaan, sanoi pastori vakavasti. — Kutsu poika tänne, Martta.

Pastorin rouva hymähti. He olivat usein kokeilleet maantienkulkureilla ja muilla sentapaisilla. Ja aina he olivat pettyneet. Ihmisiä ei ollut niin helppo johtaa parannuksen tielle kuin Jonatan luuli.

— Hm, on vähän vaikeata ottaa työhön sellaista, jolla ei ole minkäänlaisia papereita. — Osaatko mitään?

— Osaan hoitaa hevosta ja kantaa vettä ja pilkkoa halkoja ja käyttää viikatetta.

Asia oli sillä päätetty. Heikki Heikinpoika otettiin pappilaan väliaikaiseksi renkipojaksi. Martta vei hänet väentupaan ja osoitti hänelle Ranssun vuoteen ja pienen kulmakaapin.

— Enköhän minä saisi maata jossakin vilpoisemmassa, sanoi Heikki luoden epäröivän katseen vuoteeseen.

— Miksikä ei. Jos mieluummin makaat luhdissa, on meillä yksi tyhjänä. Tuo tuossa pihan perällä. Nyt saat ensi työksesi pilkkoa halkoja ja tuoda minulle keittiöön.

Vähän ajan kuluttua kuului reipasta laulua halkovajasta. Uusi renkipoika siellä heilutti kirvestä paitahihasillaan, hattu niskassa.

— Kylläpä tässä talossa tyttöjä piisaa, huomautti hän iloisesti, kun Liisi ja Tyyra ja Ulla kulkivat halkovajan ohitse. — Nyt olen jo laskenut kuusi kappaletta. Onko teitä vielä useampia?

Tytöt pysähtyivät hämmästyneinä, ja Tyyra loi poikaan pitkän katseen ylhäältäpäin.

— Hirveän nenäkäs tuo poika, sanoi hän puoliääneen, mutta niin selvästi, että Heikki kuuli. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät veitikkamaisesti ja kohottaen kätensä ohimolle hän virkkoi:

— Anteeksi, armollinen neiti, olen niin moukkamainen ja tottumaton herrastapoihin.

— Katso, Tyyra, hän ei osaa käyttäytyä, puolusti Ulla päättäen samalla ruveta kasvattamaan poikaparkaa.

— Täytyy olla jonkinlainen raja herrasväen ja renkien välillä, sanoi
Tyyra. Tulkaa, tytöt, mennään pelaamaan krokettia.

Illalla kuului pihalta äänekästä melua, naurua ja huutoja. Äiti katseli ikkunasta ulos keksiäkseen syytä tähän tavallista suurempaan elämään.

Nurmikolla käveli uusi renkipoika päälaellaan. Kaarlo ja Lauri koettivat kirkuen seurata hänen esimerkkiään, ja Lotti heitti kuperkeikkaa. Äiti pudisti päätään.

— Lotti, huusi hän. Taukoa heti. Noin suuri tyttö ja heittää vielä kuperkeikkaa.

— Meillä on kauhean hauskaa! kirkuivat pikku pojat kilvan. — Heikki näyttää meille sirkusta. Heikki, näytä tytöillekin, miten apina hakee kirppuja ja miten virtahepo ruiskuttaa vettä.

Heikki oli kohonnut seisomaan nähtävästi hämillään. Portailla seisoi koko pappilan tyttöparvi. Joju, Kaarlo ja Lauri kieppuivat innostuneina Heikin ympärillä.

— Heikki on paljon hauskempi renkipoika kuin Ranssu, huusi Kaarlo. —
Hän osaa veistää kaarnaveneitä.

— Ja minulle hän on luvannut laittaa leijan, kirkui Lauri. Heikki,
Heikki, älä mene vielä pois.

— Heikki menee nukkumaan, sanoi Martta päättävästi. — Heikin täytyy aikaisin nousta. Antakaa Heikin olla, pojat.

— Ei häntä ainakaan hämäläinen hitaus vaivaa, sanoi Minna hymyillen katsellessaan poistuvan Heikin jälkeen.

— Hän on sopimattoman rohkea renkipojaksi, muistutti Tyyra. — En usko äidin pitävän siitä, että Joju seurustelee hänen kanssaan.

Uusi renkipoika tuotti monta päänvaivaa pappilan vanhemmalle väelle ja ennen arvaamatonta huvia nuoremmalle.

— Heikki ratsasti tänään aidan yli täyttä laukkaa Lujalla, kerrottiin — tai Heikki hyppäsi riihen katolta alas ja me kaikki jäljestä.

— Heikki nosti Jojun tallinylisille, kun hän teki minulle kiusaa, kerskui Lauri eräänä päivänä tytöille.

Hän juoksi talliin Ullan ja Lotin seuraamana. Siellä heitä kohtasi surkea näky. Joju istui nyrkkiä puiden silmät vesissä ylisillä, tikapuut oli nostettu pois.

— Ulla, mene heti pyytämään setää tänne, sanoi Tyyra. Hän oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.

— Koetapas, huusi Joju kiukkuisesta. — Ja mitä te akkaväki täällä teette? Tiehenne. Luuletteko minun olevan tyttöjen varassa. Aja heidät ulos, Kaarlo. Kyllä ma itteni pärjään.

— Joju kulta, sinä käytät kovin sivistymätöntä kieltä. Mitä äiti sanoisi, jos kuulisi.

— Sehän on kauheata, kuinka hän on muuttunut, valitti Tyyra. Samassa hän huomasi Heikin, joka seisoi oven suussa tadikko kädessä.

— Sano hänelle, Ulla, että hän heti pystyttää tikapuut ylisille tai menen kantelemaan sedälle.

— Uskallapas, kuului taaskin Jojun uhkaava ääni. — Uskallapas kannella, Tyyra.

Joju tarttui kiinni tallin parsiin ja alkoi varovasti hilata itseään alas. Ottaen hyvän vauhdin hän äkkiä päästi otteensa irti ja tulla kupsahti keskelle tyttöparvea. Likainen ja heinänkorsien vallassa hän oli, mutta ylpeä.

— Kyllä minun mielestäni isän pitäisi nuhdella Heikkiä, sanoi Martta eräänä päivänä ruokapöydässä. — Hän villitsee pojat vallan tykkänään ja sitten hänen käytöksensä on aivan sopimaton.

— Hm, nauroi pastori. — En minäkään ymmärrä, mistä häntä oikein nuhtelisin. Hän on kohtelias ja palvelevainen, taitava hän tosin ei ole erinäisissä askareissa. Puutarhatöissä hän on laiska ja haluton, mutta hevoset hän hoitaa mallikelpoisesti. Hänen käytöksensä on tosin aika lailla eroava Ranssun käytöksestä, mutta en oikeastaan tiedä, mistä ottaa kiinni. Hän on raju, mutta ei häijy.

— Hän on ehkä liian tuttavallinen käytöksessään, huomautti äiti. — En minäkään pidä siitä, että tytöt ja pojat alinomaa ovat hänen seurassaan.

— Pojat ovat aina hänen luhdissaan, kun hän on vapaa, sekaantui Tyyra keskusteluun.

— Hän on niin metka, huusi Kaarlo suu täynnä ruokaa. — Ja hän antaa jöötä, niin että vinkuu, suutarin pojille, kun he tulevat meitä kiusaamaan.

— Kylläpä olet nenästä vedettävä, veikko rukka, ivaili Tyyra. —
Olisipa se hieno renkipoika, joka osaisi puhua ranskaa.

Iltapuolella ajoivat Tyyra ja Liisi kirkonkylään ostoksille. Heikki lähti ajomieheksi.

— Kyllä tuo sinun komeutesi on turhanaikaista, sanoi Liisi. — Ei siellä ole ketään, joka osaa panna arvoa sinun hienouksiisi.

— Etkö tiedä? Hän on paroni Gyllenheimin tytär. Heillähän on iso maatila tässä pitäjässä. Etkö ole kuullut puhuttavan Sarvimäen kartanosta?

— On, ja hän on hirveän herttainen. Olimme viime vuonna samoissa kutsuissa setäni luona. Olisi kovin hauska tavata häntä.

— Yksi poika. Häntä en ole nähnyt, kuuluu olevan sievä ja sukkela poika, mutta aika vekkuli ja laiska koulussa. Meidän luokan tytöt ovat hirveän ihastuneet häneen. — Kuule Liisi, sano Heikille, ettei hän vihellä. Se on niin kiusallista.

Tyyra ei milloinkaan puhutellut Heikkiä suoraan. Siten hän osoitti halveksimistaan. Hän ei voinut hyväksyä rengin käytöstä, joka oli hänen mielestään aivan liian vapaa ja tuttavallinen.

Kun tytöt saapuivat postitoimiston kohdalle, huomasivat he portaiden edessä pienet korivaunut. Niissä istui kaunis, vaaleaverinen tyttö.

— Mutta siinähän Hedda onkin, huudahti Tyyra. — Minun täytyy tavata hänet. Pysäytä, Heikki, hevonen tässä.

Mutta Heikki käänsikin äkkiä hevosen ja kiidätti sen päinvastaiseen suuntaan. Tyyra ennätti vain nyökätä päätään vaunuissa istuvalle tytölle.

— Seis, pysäytä, Heikki. Miksi et tottele? Meidänhän pitää mennä postiin.

— Tyhmeliini! Olisithan ennättänyt saada tupakan sittenkin. Aja nyt takaisin postiin.

— Minun mielestäni neidit voivat kävellä sinne. Tässä on parempi syöttöpaikka hevoselle.

— Niin, kävellään, Tyyra, sanoi Liisi. — Mutta kyllä Heikin on toteltava, sillon kuin me sanomme. Heikki on hyvin uppiniskainen.

Heikki näytti niin ylenmäärin katuvalta, että Liisi epäili hänen teeskentelevän.

Tyyra riensi postitoimistoon, mutta Sarvimäen vaunut olivat jo ajaneet pois. Hän oli syvästi loukkaantunut Heikille.

— Hedda olisi varmaan kutsunut minut Sarvimäkeen, harmitteli hän kotimatkalla Liisille.

— Minä pyydän Heikkiä säästämään nenäkkäät huomautuksensa. Tämä on sietämätöntä.

Ärsyttävä vihellys oli ainoa vastaus. Tyyra tunsi suureksi nöyryytyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä.

VIIDESTOISTA LUKU

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. — V.V:n, toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon, itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli "maman" (mun täytyy sanoa äitipuoltani sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut, joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

— Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. —
Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

Uudet kotiopettajanne! Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä, jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten inhimillisten tunteiden tieltä?

— Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä hampaitaan. — I am mister Smith. Tämäkö olla young baron?

Appelsiininvärinen mytty purjehti sisään Louise tädin saattamana. Hän oli kovin "fatiguée". Mister Smith hiihti jäljestä. (Hänen jalkansa ovat nähtävästi kuuluneet ennen jollekin jättiläiselle.)

Heräsin aikaisin aamulla kummallisiin maanalaisiin ääniin. Hyppäsin pystyyn ja ajattelin, että joku eriskummainen hirviö ulvoi oven takana. Mutta painaessani korvani ovea vasten, joka johti mister Smithin huoneeseen, huomasin, että brittiläinen kuorsasi. Mutta Jupiter soikoon, millä voimalla ja hartaudella tämä tapahtui. Jos kaikki englantilaiset kuorsaavat näin voimakkaasti, ymmärrän hyvin, miksi Britannia on maailmanvalta.

Kun tulin portaita alas — asun yläkerrassa — huomasin alimmalla astuimella ihmeellisen olion. Siinä istui paksu pyöreä kerä, hiukset täpötäynnä noita pieniä valkoisia paperisarvia, joita tyttöväki sanoo papiljoteiksi. Kerän yllä oli jotain vaaleanpunaista ja se itki haikeasti.

— Monsieur Henri, huusi hän kimeällä äänellä minut nähdessään ja peitti nopeasti päänsä.

— Oo, monsieur Henri, kaksi kauheata petoa, monstres, huoneessani.
Heräsin ja pakenin. Kauheata! Horrible!

Astuin huoneeseen ja näen — kaksi ampiaista ikkunaruudulla, kaksi aikamoista junkkaria, jotka pörisivät täyttä päätä.

— Mon Dieu! huusi mademoiselle Favier. — Olen tullut barbaarien maahan. Tuollaisia hirviöitä!

Minä otin käteeni ensimmäisen aseen, minkä sain — luullakseni se oli mademoisellen päivänvarjo ja aloin hosua ampiaisia.

Kuten tiedät, Maks, voivat tuontapaiset otukset olla joskus aika itsepintaisia. Ne lentelivät ympäri huonetta, minä perässä. Mademoiselle seisoi nurkassa ja hosui käsillään. Viimein istahtivat molemmat vintiöt yhtaikaa paperikäärölle, joka oli mademoisellen yöpöydällä. Sieppasin käärön ampiaisineen käteeni ja heitin sen siekailematta ulos ikkunasta, jonka sitten suljin.

— Kas niin, mademoiselle Favier, nyt olette päässyt kiusanhengistänne, sanoin ja kumarsin kuin gentlemanni.

Menin miettiväisenä ulos. Heddan pieni Joy juoksi vastaani. Se retuutti suussaan jotain punertavaa. Minä koetin houkutella sitä luokseni, mutta se ei tullut, repi ja retuutti vain saalistaan.

Jäljestäpäin sain aikamoiset nuhteet Louise tädiltä. Ja arvaatko mistä syystä? Mademoiselle Favier oli valittanut minun loukanneen häntä.

Saatoinko minä arvata, että paperikäärössä oli hänen otsakiharansa? Ja oliko minun syyni, että Joy sattui olemaan ikkunan alla, kun heitin käärön alas?

Aamiaispöydässä istuin kuin mikäkin rikollinen. Mademoisellen silmät olivat punaiset ja hänen päänsä merkillisen pieni.

Opetus: Älä koskaan heitä paperikääröjä ulos ikkunasta. Niissä saattaa olla jonkun naisen tukkaa.

Sataa. Louise täti istuu sohvannurkassa koruompelu sylissä. (Nukkuu.) Mademoiselle Favier virkkaa ns. frivoliteettia. Hedda kirjailee fatsille tohveleita helmillä. Mister Smith lukee ääneen jotain englantilaista hölynpölyä. Minä istun suorana ja kärsin.

Muistelen V.V:n iloisia istuntoja, kekseliäitä kepposiamme ja rohkeita suunnitelmiamme. Tämäkö on kaiken loppu? Tähänkö nuoren haukan lento päättyi!

— Henry, te ette kuuntele, te ette olla kuullut sanaakaan. Te mennä omaan huoneeseenne. Lukea kymmenen sivua tätä kirjaa.

Mademoiselle näyttää voitonriemuiselta, Hedda surulliselta. Louise täti nukkuu yhä. Minä poistun kirja kädessä.

Iltapuolella astelen ongenvapa olalla rantaan. Olemme, voudin Janne ja minä, päättäneet lähteä yhdessä ongelle. Tiellä tapaan mister Smithin. Hän ravistaa ihmetellen päätään ja osoittaa ongenvapaa.

— No, no. Lady Gyllenheim sanoa: Henry ei seurustella halpasäätyisten kanssa. Henry paljon rakastaa heidän sällskaappi. Henry ei mennä foudi Villy kanssa.

— Yks ja sama. Täyty totella rouva baronessa. Mister Smith tulla kanssas. Come along, my boy. Huvi ja hyötty. Puhu paljon English, saa paljon kala.

Istuimme kolme tuntia veneessä. Mongersimme koko ajan engelskaa. Saimme yhden (I) särjen!!

Maks! Kuinka kauan voi rääkätty orja elää? Olen uudestaan syventynyt Rooman historiaan ja orjien kapinaan. Oi Spartacus, sinä olit suuri mies!

Tänään sanoi mister Smith, että isä on määrännyt minun lukemaan latinaa kesän kuluessa?

— Only yks tunti päivässä, my boy. Olla hyvin opettava. Ei saada vetelehtiä ulkona. Well.

Edessäni on Caesarin De bello Gallico. Ulkona paistaa päivä. Uusi haulikkoni riippuu seinällä. Varikset rääkyvät melkein nenäni edessä. Eikö Tantalus ollut joku sellainen äijä, joka näki variksia edessään eikä saanut niitä ampua?

Hedda on jo alistunut. Hän puhuu ranskaa kuin papukaija ja kähertää hiuksiaan mademoisellen käherrysraudoilla.

Eilen mademoiselle ilmoitti, että tanssitunnit alkavat iltapuolella. Voudin Janne lähtee ravustamaan. Olin luvannut tulla hänen mukaansa muiden tietämättä. Meillä oli mainioita syöttejä. Vähän ennen tanssitunnin alkua hiivin joen rantaan.

Meillä oli ihana retki. Rapuja tuli tavattomasti, suuria könsiköitä, miltei hummerin kokoisia. Tulimme kotiin vasta aamuyöstä.

Seuraavana päivänä istuin kotiarestissa. Mister Smith ja mademoiselle pistivät poskeensa rapuni.

Eilen oli mademoisellen syntymäpäivä. Hän kertoi sen Heddalle ja lisäsi, että hänen edellisessä paikassaan oli hänen syntymäpäiväänsä juhlittu suurellisesti. Noh, saamas pitää, ajattelin minä. Laitoimme Heddan kanssa mahtavan ukon minun huoneessani. Minä otin misterin vaatesäiliöstä hänen ruudulliset vaatteensa, leveäkärkiset kenkänsä ja korkean hattunsa ja maalasimme äijän pään aivan brittiläisen naamalajiin. Panimme hökötyksen istumaan kiikkutuoliin ja nauroimme katketaksemme — niin metka se oli, vallan kuin mister itse. Käsiin pistimme hirvittävän kukkaluudan. Aamulla aikaisin — mademoiselle nukkuu aina sikeästi aamuisin (lukee iltaisin puoliyöhön vuoteessa ranskalaisia romaaneja) nostimme ihanuuden kiikkutuolineen päivineen sisään mademoisellen ovesta. Itse pysyttäydyimme lähettyvillä. Hedda tahtoi välttämättä tietää, mitä mademoiselle sanoo huomatessaan onnentoivottajan.

Olimme odottaneet hetkisen, ja minä aloin hiljakseen rummuttaa ovea saadakseni mademoisellen hereille, kun yhtäkkiä kuuluu hirveä kirkaisu.

Läksimme livistämään. En malttanut olla taakseni katsahtamatta. Voi kauheata! — ovella seisoi mademoiselle hiukset papiljoteissa ja kauhean lyhyt tulipunainen alushame yllään.

Siitä syntyi hirveä juttu. Täti Louise uhkasi kirjoittaa fatsille, Hedda itki ja mister pauhasi punaisena kuin kukko. Jäimme ilman aamiaista ja syntymäpäiväkakkua. Mademoiselle oli koko päivän kärsivä pyhimys ja minä kurja barbaari.

Iltapuolen sain istua misterin huoneessa tutkimassa muuatta kirjaa, jonka nimi on "Kuinka nuoren kansan on opittava siveitä tapoja".

Se tapahtuu tänä iltana. Louise täti on lähtenyt kirkolle. Mademoiselle kirjoittaa kirjeitä. Mister Smith potee hammastautia.

Maks poika, oletkos koskaan kuullut puhuttavan Heikki Heikinpojasta. Hän on vapaa maankiertäjä, uljas kuin Roobin Hood, köyhä kuin Ravenswoodin kreivi, vapaa kuin metsän intiaani. Hän nukkuu yönsä heinäladoissa tai tallin ylisillä, tekee työtä milloin haluttaa, näkee nälkää, kun tarvitaan.

Huhhei! Kerran hän asui Sarvimäen suuressa hovissa, pänttäsi hikipäässä päähänsä engelskaa ja Vergiliusta ja piteli paksulle mademoiselle lankavyyhteä. Hänellä oli kiiltokaulus ja silkkipaita, nyt hänellä on voudin Villen rohdinhousut ja risainen pumpulimekko.

Pako onnistui mainiosti. Mister voihki hammastaudissa eikä kuullut mitään. Tyhjensin säästölaatikkoni, otin kaikki taskurahani ja veitseni, hiivin hiljaa portaita alas ja pääsin kenenkään huomaamatta ulos. Pujahdin puiston päässä olevaan huvihuoneeseen ja vaihdoin siellä vaatteeni toisiin, jotka Ville oli minulle tuonut. Omani kätkin vanhan omenapuun onteloon.

Ja sitten reppu selkään ja matkaan. Oli ihana yö ja minä marssin viheltäen kapeata metsäpolkua pitkin. Pari tuntia nukuin heinäladossa, ja sitten taas eteenpäin.

Aamulla tulin erääseen talonpoikaistaloon. Pyysin siellä työtä ja pääsin niittämään. Se maistui muulta kuin englannin kielioppi ja heksametrit.

Maks, olen päättänyt ruveta talonpojaksi, suomalaiseksi talonpojaksi.
Nain jonkun Riikan tai Mantan ja saan yhdeksän pellavapäistä poikaa.

En ikinä enää palaa mamanin hajuvesipullojen, misterin kieliopillisten esitelmien ja mademoisellen ranskalaisten tanssiuutuuksien helmaan. Luovun aatelisnimestä, talonpoika on yhtä hyvä kuin paroni.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa vapaana. Kierrän talosta taloon niin kaukana kuin mahdollista Sarvimäestä, hakkaan halkoja, niitän heinää, paimennan karjaa.

Ja syön piimää ja talkkunaa. Yksi asia mua sentään juupelisti harmittaa. Haulikkoni jäi kotiin, mun uusi hyvä haulikkoni, jonka sain fatsilta nimipäivälahjaksi.

Palvelukseksenne: renkipoika Heikki Heikinpoika, sukii hevoset, kantaa halkoja ja vettä, kitkee otsansa hiessä rikkaruohoja puutarhassa ja passailee pappilan "fröökynöitä".

Tää on koko hauskaa. Pastori on kiivas, mutta hyvänsävyinen äijä, toruu välistä kovasti, mutta on kuin päivänpaiste jäljestäpäin. Rouva on sellainen kuin luullakseni papinrouvan pitääkin, vähän ylpeänlaiseksi moittivat palvelijat.

Ja tyttölapsia on talo täynnä, niin että kiehuu. Sinisilmäisiä ja mustasilmäisiä, paksuja ja hoikkia, tirskuvat, kuten tyttöväen on tapa, loukkaantuvat ja leppyvät.

Muistatkos Tyyra Örnfeltin, jonka aina välistä Bulevardilla näimme sun sisaresi kanssa yhdessä kävelevän? Hän on täällä. Hän ei tietystikään arvaa, kuka minä olen. Hirveän ylpeä ja koppava hän on, ja minä kiusaan tyttöpahaa minkä jaksan. Hänellä on veli, aikamoinen mamselli ja mammanpoika. Minä häntä kasvatan — ehkä hänestä vielä tulee mies aikaa myöten. Sisar koettaa estää häntä minun kanssani seurustelemasta — on se sentään mukavaa tämä säätyerotus. Niinhän minuakin kotona kiellettiin Villen kanssa olemasta. Ja nyt en kelpaa herraspoikien toveriksi, koska olen renkipoika.

Tekee hyvää tämä, kokea miltä tuntuu olla toisen käskyläisenä. Oppii katsomaan asioita renkipojan kannalta. Ja hauska on nähdä tätä kotikomentoa pappilassa. Se on toista kuin Sarvimäellä, jossa kaikki on niin kankeata ja jäykkää. Se on korutonta, työteliästä elämää. Köyhiä ovat, mutta tyytyväisiä.

Maks veikko, oletko koskaan lauantai-iltaisin lakaissut pihaa varsiluudalla? Tee se, niin tiedät, mitä V.V:n sihteeri kärsii aatteen puolesta.

On hauska kuulla, oletteko te toiset, Valter ja sinä ja Jon, täyttäneet lupauksen. Meidänhän piti tutustua kansaan tänä kesänä ja näyttää, että herraspoika kykenee muuhunkin kuin herrastelemaan.

On hauska olla vapaana, mutta silloin minä häpesin, kun Minna neiti, talon vanhin tytär, kiipesi luhtiini ja antoi minulle housuparin, jotka hän oli pienentänyt pastorin vanhoista nimettömistä.

Ciel! olisi maman sanonut. Siinä seisoin minä, Sarvimäen paronin ainoa poika, ja kiitin nöyrästi saadessani köyhältä pastorilta vanhat housut.

Mutta oikeammin olisi minun pitänyt ylpeillä, sillä housut olivat ensimmäiset omalla työlläni ansaitut vaatekappaleet.

Kunpa vain kelpo Aiaani olisi täällä! Ikävöin sitä, uljasta ratsuani. Olen koettanut opettaa pappilan Lujaa ratsuhevoseksi, mutta se on sellainen säyseä, vanha tantta, ei siitä tahdo kalua tulla.

Kysyt, enkö koskaan kaipaa Sarvimäkeä ja sen mukavuuksia. Joskus — mutta siellä on brittiläinen, mademoiselle, Vergilius ja tanssitunnit.

KUUDESTOISTA LUKU

— Pojan naskalit taas kiusaavat pikku prinsessaa, mutisi hän, pisti sirpin aidanseipäitten väliin ja harppasi hätään.

Hassunkurinen ja samalla liikuttava näky kohtasi hänen silmiään. Kaarlo, Joju ja muonamiehen Aatu hätyyttivät laihaa, surkean näköistä kissaa, joka näin kolmelta taholta ahdistettuna ei tiennyt minne paeta.

Keskellä poikaparvea seisoi Lotti keltaiset kiharat valloillaan, punaiset täplät poskilla.

— Häijyt pojat, minä sanon äidille. Antakaa kiltin kissani olla rauhassa. Se on loihdittu prinssi.

— Kyllä on hieno prinssi, ilvehti Joju. — Hei Aatu, ota kiinni. Tuossa se on. Pelosta pökertynyt kissa ryntäsi suoraa päätä Aatun sille asettamaan ansaan.

— Mitä sille teet? kysyi Kaarlo lapsen säälimättömällä uteliaisuudella.

Lotti päästi sydäntäsärkevän hätähuudon. Kuin vastaukseksi sille paukahti tukeva korvapuusti, ja Aatu tupertui maahan.

Aatu nousi seisomaan naukuva kissa yhä käsissään. Toista poskea kaunisti tulipunainen läikkä.

— Mitä sinulla täällä on tekemistä? ryhtyi Joju kiukkuisesti puheeseen. Mene luomaan lantaa äläkä sekaannu meidän hommiin.

— Häpeä, Joju, olet olevinasi herrasmiehen poika ja käyttäydyt kuin siivoton sälli.

Nyt kuten niin monta kertaa ennen Heikin kanssa riidellessään Joju jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häpeissään Aatua ja kuiskasi:

— Heikki käskee, kivahti Aatu. — Mikä hän on käskijäksi? Mokomakin renki, maankiertäjä, kerjäläinen, kupinnuolija.

Joju ja Kaarlo loivat kauhistuneen katseen Heikkiin. Että Aatu uskalsi noin häpäistä häntä! Kyllä hän nyt saa!

Mutta heidän suureksi kummakseen loi Heikki vain halveksivan katseen vihasta puhkuvaan Aatuun ja naurahti.

Aatu oli peräytynyt joitakin askelia loitomma. Nähdessään, ettei Heikki hyökännyt kimppuun, hän laski kissan valloilleen.

— Menköön katti, sanoi hän huolettomasti, — ilmanhan minä vain kurillani. Tulkaa, pojat, mennään palloa lyömään.

Joju ja Kaarlo hävisivät taistelutantereelta. Jäljelle jäivät vain
Heikki, kissa ja kiitollinen Lotti.

— Sehän on kauhean ruma kissa, sanoi Heikki. — Mikä lienee kulkurikissa. Ja kyljessä sillä on haava.

— Siksi minä siitä juuri pidänkin, kun se raukka on kipeä. Ja kaikki sitä vihaavat. Ei sillä ole ketään muuta kuin minä. Marttakin ajoi sen pois lastenhuoneesta, ja Riikka kielsi sitä tulemasta keittiöön.

Lotti oli riisunut esiliinansa ja kietoi sen kissan ympärille. Laiha, takkuinen kissa kehräsi kiitollisena.

— En anna. Aatu ei saa tulla likelle koko luhtia. Laitetaan vuode nurkkaan, ja sinä tuot sille maitoa.

Iloisena Lotti suojatteineen kiipesi Heikin luhtiin. Vanha säkki täytettiin heinillä ja haavoittunut mirri vetäytyi tyytyväisenä leposijalleen.

— Heikki, sanoi Lotti, — sinä olet hyvin hyvä poika. Minä pidän sinusta. — Ja kun tulen isoksi, menen sinun kanssasi naimisiin, lisäsi hän juhlallisesti.

— Etkö sitä tiedä? Prinsessahan sinä olet, ja minä olen halpa tallirenki. Saduissa tallirengit aina saavat prinsessan. Ja nyt vie tallirenki prinsessan takaisin hänen valtakuntaansa keijujen luo kukkanurmikolle.

Vihreälle pihamaalle juhannuskukkasten keskelle hän laski tytön. Ja jatkoi sitten matkaansa kujaa myöten heinäniitylle.

Kun hän tuli kotiin muun heinäväen kanssa harava olalla reippaasti laulaen, juoksi Lotti häntä vastaan.

— Se kehrää siellä, kertoi hän iloisesti, — kehrää ja latkii maitoa.
Ja täällä on vieraita.

Heikki loi välinpitämättömän katseen pääportaiden edustalla seisovaan hevoseen ja kieseihin. Sitten hän hätkähti ja katosi nuolennopeasti talliin.

— Hiljaa, pikku prinsessa, ennätti hän ovella kuiskata Lotille, — älä kerro kenellekään, että olen täällä.

Pienestä aukosta hän saattoi nähdä pihalle, saattoi nähdä, miten mister Smithin isot jalat astuivat kieseistä maahan ja hänen suuriruutuinen ruhonsa hitaasti seurasi jäljestä.

Mister Smith oli huolestuneen ja nääntyneen näköinen. Tähystäjä tunsi sopimatonta vahingoniloa.

Englantilainen marssi suoraa päätä pastorin virkahuoneeseen, istuutui tuolille, jonka pastori hänelle sysäsi ja pyyhkäisi pari kertaa otsaansa suurella nenäliinalla.

— Herra pastori, aloitti hän, — minä olla syvästi liikutettu, very unhappy, onneton. The young baron olla poissa, karannut.

Mister Smith lausui tämän jonkin verran kiihtyneellä äänellä, mutta hänen kasvonsa olivat aivan levolliset.

Mister Smith nyökkäsi murheellisena. Ja sitten hän alkoi selittää. Nuori paroni oli kadonnut kotoa kolme viikkoa sitten. Hän oli ilmoittanut sisarellensa lähtevänsä retkeilemään, ja että oli turha huolehtia hänen puolestaan. Hän oli ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa erään koulutoverinsa kanssa, ja arveltiin joistakin merkeistä päättäen hänen lähteneen tämän luokse. Mutta kun sieltä tiedusteltaessa vastattiin, ettei hän ollut siellä käynyt, alettiin kuulustella toisaalta. Mutta toistaiseksi olivat kaikki tiedustelut olleet turhat. Viimein oli heidän ollut pakko kirjoittaa paronille tapahtumasta. Tänä aamuna oli paroni palannut kotiin. Hän oli ollut kovin suuttunut ja kiihdyksissä. Mister Smith oli saanut oikean nuhderyöpyn niskaansa.

Ja poika pysyi yhä kadoksissa. Eikö herra pastori tahtoisi lukea ensi pyhänä kirkossa kuulutusta pojan katoamisesta? Rovasti oli matkoilla, ja häntä oli neuvottu tulemaan herra kappalaisen luo. Tähän asti oli tapahtumaa salattu, mutta nyt ei voitu muuta kuin tuoda se julkisuuteen.

Pastori kuunteli pitkää piippuaan imien englantilaisen kotiopettajan pitkää selitystä, ja hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

Ikävä juttu. Osoitti suurta kurittomuutta ja hurjapäisyyttä nuoressa paronissa. Hän oli jonkun kerran tavannut Sarvimäen paronin pitäjän asioissa. Tämä oli tehnyt rehdin aatelismiehen vaikutuksen, jonkin verran ylpeän ja itsevaltiaan. Todella ikävä pulma. Ja missä taivaan nimessä poika saattoikaan olla?

Hän lupasi mister Smithille tehdä voitavansa. Englantilainen hyvästeli ja lähti pastorin saattamana.

— Onko Heikki täällä? kysyi pastori Jojulta ja Kaarlolta, jotka ulkona ihailivat Sarvimäen hevosta. — Hänen pitäisi juottaa vieraan hevonen.

— Heikki! huusivat pojat yhteen ääneen. Mutta Heikki oli kadonnut jäljettömiin, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Vasta kun pyörien jyrinä ilmoitti mister Smithin lähteneen, hän uskaltautui jälleen ihmisten ilmoille. Mutta hänen käyntinsä ei nyt ollut yhtä reipas kuin ennen ja hänen katsannossaan oli jotain arkaa, kun hän hiipi pihan yli luhtiin.

— Hm, sanoi pastori vaimolleen illalla. — Omituinen juttu. Sellainen hurjapäinen poika.

Hän avasi paperin, minkä englantilainen oli antanut kuulutuksen pohjaksi. Se sisälsi nuoren Henrik Gyllenheimin pienoiskuvan ja tuntomerkit. Vaalea, ohimoilla kähertyvä tukka, eloisat, harmaansiniset silmät, hienopiirteinen suu, kapea nenä.

— Kas, sanoi äiti, joka isän olan takaa oli kurkistanut kuvaan. — Se muistuttaa koko lailla Heikkiä.

Pastori tuijotti hetken aikaa vaimoonsa. Sitten hän ponnahti pystyyn ja iski kämmenensä pöytään.

— Anna, sanoi hän, — me olemme lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin aavistimmekaan. Lähetä heti noutamaan Heikki tänne.

Riikka juoksi pojan luhtiin ja väentupaan. Hän palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että Heikkiä ei näkynyt missään.

Hän sieppasi hatun naulakosta, etsi keppinsä nurkasta ja syöksyi ulos.
Anna riensi levottomana jäljestä.

— Jonatan kulta, huusi hän. — Mistä aiot häntä etsiä? Vaikea sinun on juosta nuoren pojan jäljestä.

Hän vaikeni äkkiä. Kujaa pitkin astui Heikki kantaen kissaa käsivarrellaan. Lotti juoksi hänen rinnallaan.

— Heikki tahtoi lähteä pois, kertoi tyttö äidille. — Mutta ensin hänen täytyi pestä Mosse ja kääriä sen käpälä. Enkä minä päästä häntä lainkaan pois.

Kas niin! Nyt sitä oltiin kiikissä. Saattoihan sen arvata, kun brittiläinen kerran oli liikkeellä. Hän kohotti päätään uhmamielinen katse silmissään ja astui pastorin jäljestä sisään.

Seuraavana aamuna tiesi koko pappila, karjapiiasta ja muonarengistä alkaen, että Heikki Heikinpoika, jota itsekukin oli komentanut ja renkinään pitänyt, joka oli ollut niin rivakka töissään ja naseva puheissaan, oli Sarvimäen paronin ainoa poika.

— Enkös minä sitä koko ajan ihmetellytkin, kun se oli niin nättiruokainen, päivitteli Riikka. — Ei meikäläiset niin vähällä elä.

Martta oli toisten ihmetellessä ja päivitellessä yks kaks toimittanut entiselle käskyläiselleen lämpimän kylvyn. Poikahan oli tahallaan pitänyt kasvonsa likaisina, jotta häntä olisi vaikeampi tuntea. Kai hänet oli puhtaana vietävä kotiin.

Sarvimäen nuori paroni istui jonkin verran nolona pastorin huoneessa. Pastori oli puhunut hänelle pitkään ja isällisesti. Henrik oli tottunut toisenlaiseen äänilajiin kotonaan. Selkäpiitä karmi hänen ajatellessaan äitipuolen soimauksia ja ruikutusta.

— Paljon huolta olet isällesi ajattelemattomuudellasi tuottanut, sanoi pastori. — Hänen on täytynyt keskeyttää kylpykautensa, jättää paronitar Saksaan ja yksin matkustaa Suomeen.

— Mitä! huudahti Henrik ja hypähti pystyyn — onko maman jäänyt Saksaan? No silloin on kaikki hyvin, isän kanssa kyllä tulen toimeen. Hän toruu ja pauhaa kyllä kovin, mutta leppyy pian. Ja tietääkö pastori, suoraan sanoen isä on iloinen päästessään takaisin rakkaaseen Sarvimäkeensä. Hän on uhrilammas, jota maman nauhasta taluttaa kylpypaikkoihin.

— Poika, poika, varoitti pastori. — Sopimatonta on noin puhua vanhemmistaan.

Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.

Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten vaihdon.

— Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. — Ajatelkaa, täällä hän kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. — Kai hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?

— Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. — Heikki on niin rohkea ja pelkäämätön.

Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi masentunut.

Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!

— Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. — Ei kai sinua tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.

— Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, — ihmistä tulee kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.

Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.

— Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. — Meille tulee sinua kauhean ikävä.

Hänen katseensa osui Lottiin. Pikku tyttö oli vetäytynyt nurkkaan ja istui siinä matalalla jakkarallaan kasvot käsien peitossa.

Heikin kasvoille levisi miltei hellä ilme. Hän astui Lotin luo ja veti kädet syrjään. Niiden takaa paljastui kyyneleinen silmäpari, joka moittivana kohdistui häneen.

— Pikku prinsessa, pikku prinsessa, tallirengithän usein saduissa muuttuvat kuninkaanpojiksi. Ja minä tulen varmasti sinut noutamaan vielä kerran.

Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä, keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.

— Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse viedä pojan Sarvimäkeen.

Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa, kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.

— Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. — Rikkaruohot ne tosin olivat kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.

Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan pastorin rinnalle.

— Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä oikein herrasvaatteissakaan.

Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle pappilan väelle.

— Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. — Ratsastan Aiaalla tai tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.

He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä heiniä tehden.

Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli. Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle paronille.

Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.

Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.

— Ei, sanoi Mark, — tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä ulkona, tahdon nauraa ja juosta.

— Mene ulos juoksemaan, Mark, siellä ovat muutkin. Krokettikentällä luullakseni.

Minna nyökkäsi hymyillen. Hänen sormensa liukuivat koskettimilla kuin etsien, hapuillen. Viimein hän vienosti alkoi hyräillä.

Laps seutuin outojen, miks sieltä siirryit, oi? Sa kauko-lintunen, ken tänne tiesi toi?

Sydämen liekkiväks sä kylmän kuinka loit? Ylimmäks ystäväks kuink' outo, tulla voit?

Ovi oli hiljaa auennut. Ulrik Schöring ja Fred Hassel seisoivat kynnyksellä. Mark huomasi heidät ensiksi.

Hänen silmäkulmansa rypistyivät. Ensi kertaa hän nyt taas silmästä silmään kohtasi vihatut ratsastajat. Tähän asti hänen oli aina onnistunut välttää heitä.

Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.

— Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. — Tunkeudumme sisään kuin varkaat, mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme tänne asti.

— Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa pieni soittohetki.

— Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen pojalle.

— Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. — Hänen vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.

— Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. — Melkein voisi luulla — — — Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy, päätäni huimaa.

Hän istuutui raskaasti nojatuoliin kätkien pään käsiinsä. Schöring loi häneen huolestuneen katseen.

— Jättäkäämme hänet hetkeksi, sanoi hän. — Vanhat katkerat muistot valtaavat hänen mielensä. Tule puistoon, niin kerron hänen tarinansa.

— Fred Hasselin vaimo kuoli nuorena kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen miehensä lähti Amerikkaan. Se oli vanha tarina, tyttö oli kaunis, mutta köyhä. He menivät naimisiin vastoin molempien vanhempien tahtoa. Fred Hasselin vanhemmat olisivat suoneet poikansa ottavan rikkaan vaimon, ja sen lisäksi he halveksivat miniänsä sukua. Isä oli italialainen soittoniekka Fredin kotikaupungissa. Saadakseen nopeammin hyvän toimeentulon Fred Hassel matkusti Amerikkaan kuten niin moni muu.

Kaksi vuotta hän raatoi ja teki työtä kuin orja, mutta sitten hän olikin vallannut itselleen riittävän toimeentulon. Hän lähetti rahaa vaimolleen ja pyysi häntä tulemaan Amerikkaan. Heidän pieni sievä kotinsa oli valmis, Hassel odotti malttamattomana laivan saapumista, luki päivät, hetket.

Hänen vaimonsa ei koskaan saapunut Amerikkaan, häneltä ei myöskään saapunut tietoja, miehen kirjeet palautettiin. Ei ole tavattavissa, oli niihin lyhyesti merkitty. Silloin hän itse epätoivoissaan lähti Eurooppaan. Saksassa hän sai kuulla, että vaimo todella oli lähtenyt matkalle. Hän oli matkustanut Hampuriin, mutta siihen laivaan, jolla hänen piti matkustaa, ei hän koskaan ollut tullut. Sen verran hän pitkien vaivalloisten tiedustelujen jälkeen sai selville, että hänen vaimonsa oli joutunut rautatieonnettomuuden uhriksi ja kuollut muutamassa sairaalassa Hampurissa. Hänellä oli ollut mukanaan vuoden vanha poika, mutta kukaan ei voinut antaa onnettomalle isälle tietoja lapsesta. Se oli kadonnut jäljettömiin.

Oliko lapsi kuollut rautatieonnettomuudessa vai elikö vielä jossain tuntemattomien ihmisten luona — kenties orpokodissa nimettömänä?

Fred Hassel palasi takaisin Amerikkaan murtuneena miehenä ja ryhtyi jälleen työhön. Hän teki työtä koneellisesti, kaikki onnistui hänelle, mutta hän ei iloinnut rikkauksistaan. Hänen sydämensä oli kuollut, hänen aivoissaan kierteli yhä kysymys: Missä oli hänen poikansa?

Sinä näit hänen liikutuksensa äsken. Pikku Mark on herättänyt muistoja. Hän ajattelee taaskin kuten niin usein ennen: "Voisiko hän olla lapseni?"

Pelkään, että hän tälläkin kertaa pettyy. On tapahtunut, että sydämettömät huijarit ovat käyttäneet väärin hänen isänrakkauttaan tyrkyttäen hänelle lasta, joka todistettavasti ei ole ollut hänen poikansa.

Minna oli kuunnellut jännittyneenä sukulaisensa kertomusta, hänen poskensa hehkuivat innostuksesta.

— Mutta Mark voisi todella olla hänen poikansa. Se ei ole mahdotonta. Albert Kemell kävi Saksassa usein laivamatkoillaan, miksi ei hän olisi voinut käydä Hampurissakin. Meidän on otettava selkoa asiasta. Säälin sydämeni pohjasta herra Hasselia. Tule, mennään puhumaan isälle.

He tapasivat Hasselin portailla. Hän oli nyt levollisempi, mutta Minnan sydäntä viilsi hänen raskasmielinen ilmeensä.

— Olen häirinnyt teitä huolillani, rakas Minna neiti, sanoi hän anteeksi pyytäen.

— Voi, herra Hassel, meidän täytyy mennä isän luo kertomaan tästä, sanoi Minna, ajatelkaa jos — —

— Jos, puuttui Hassel kiihkeästi puheeseen. — Luuletteko olevan mitään mahdollisuuksia?

Ulrik Schöring loi varoittavan katseen Minnaan. Olisi ollut julmaa antaa isälle toiveita, jotka kenties olivat petollisia.

— En tiedä — — — Minna epäröi — sitten hän lisäsi vilkkaasti: —
Mutta oi, minä toivon — minä luulen, sydämeni sanoo, että niin on.

Schöring pudisti paheksuen päätään. Tosiasiain oli puhuttava, ei tunteiden.

Mutta Hasselin kasvot kirkastuivat, hän kohotti nuoren tytön käden huulilleen lausuen: — Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista. — — —

Vielä samana iltana ajoivat pastori ja herra Hassel Harjulaan. Amerikkalaisen miljoonanomistajan käynti herätti perheessä suuren hälinän. Elviira rouva komensi Miilin ja Naimin pukeutumaan parhaimpiinsa. Hienoimmat porsliinit otettiin esiin, vieläpä pullo vanhaa madeiraa, jota oli säilytetty niiltä ajoilta, jolloin kapteeni Kemell toi sitä taloon merimatkoiltaan.

Mutta kun pastori varovasti ja harkitusti alkoi kysellä Markin kasvatusvanhempia, hänen syntymävuottaan ja muita lähempiä tietoja, pudisti Elviira rouva päätään. He eivät paljon tienneet Markista. Orpokodista hän oli otettu aivan pienenä, ja kapteeni Kemell oli pitänyt häntä kuin omaa lastaan.

Vasta kun vieraat olivat poislähdössä, virkkoi Mooses Kemell hitaaseen vitkalliseen tapaansa:

— Muistuu tässä mieleeni, että veljeni joskus mainitsi lapsen pelastuneen jostakin rautatieonnettomuudesta.

— Kyllä minä luulen, että se niin oli. Mutta parhaimmat tiedot saa herra kai Hampurin papinkansliasta. Sieltä kai pojan papinkirja otettiin.

Pastori hymyili hienosti. Mooses kuvitteli nähtävästi Hampuria joksikin maalaisseurakunnaksi.

— Neuvonne on hyvä. Matkustan huomenna Hampuriin. Mutta pyydän, älkää mainitko sanaakaan käynnistämme pojalle.

Mark seisoi toisten lasten kanssa pihalla, kun vieraat läksivät. Herra
Hassel loi häneen vielä viimeisen, tutkivan katseen.

— Hän on vaimoni näköinen. Minä huomasin sen jo nähdessäni hänet maantiellä tytön puvussa. Mutta en uskaltanut toivoa, olin pettynyt niin usein ennen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti pahantuulisena.

Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä niin hirveän tarkka. Kas niin — siinä taas syntyi sellainen onneton tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui kangaspuiden ääressä.

Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?

Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.

On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse metsään kuljeksimaan.

Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi.
Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.

Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu sanovan Minnalle:

— Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.

— Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. — Naimi sen lisäksi on niin käytännöllinen.

Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden ääressä ja itkee.

Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."

Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat istuessaan kuutamossa tai hämärissä.

Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin alkaa torua huonoista käämeistä.

Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja sanoi matalalla äänellä:

Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä mielenosoituksellisesti.

— Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. — Martan itku oli aina erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.

Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän kärsivällisesti odotti.

— Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään hetken aikaa. — Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta — tiedäthän — viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.

— Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta. Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita, kirjoittaa hän.

Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin lattialla.

— Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen — nämä ikuiset rahahuolet. On hirveätä olla riippuvainen rahoista.

— Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, — älä tätä niin raskaasti ota.

— Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. — Kuinka voit sellaista ajatellakaan!

— Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä.
Senhän tiedät.

— Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.

— Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä soinnuttomasti. — Pellavatkin kasvavat niin huonosti.

Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana heidän hentoja hartioitaan.

Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui kangaspuiden ääreen.

— Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän iloisesti. — Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä Martta arvelee?

Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin levollinen?

— Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia otsalta.

Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.

Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.

Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon. Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti. Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.

Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus petti viime hetkessä.

Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata, toivotonta.

Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut, ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän ilmeen.

Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki, isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.

— Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään.
Kastut täällä ulkona.

— Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on matkalla? Sateessa?

Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin pelkäisi jotain.

Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä.
Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.

— Rakas Jumala, rukoili hän, — älä anna äidin astua turhaan raskaita askeleitaan.

Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa, kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.

— Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.

Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva nyökytti päätään.

Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.

Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin tähden, lasten tähden — —

Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen jotakin vahingonilon tapaista?

Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan. Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka matalaa."

Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen säästäväisyys" on.

Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin löperö pappilaisten suhteen.

— Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa. Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä nyt menet? Etkö juo toista kuppia?

— Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään matonkuteita.

Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli sulkeutunut.

Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan kulkenut.

Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä? Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli harmaata, lohdutonta.

Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen. Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.

Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi hänelle puhua.

Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä, väsyneenä, hartiat kumarassa.

Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä näkyä unohtamaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Entistä synkeämpi oli mieliala pappilassa äidin Harjulassa-käynnin jälkeen. Mutta lapsen mieli ei kauan jaksa kestää surua, ja kun aurinko aamulla loisti pilvettömällä taivaalla tuntui Ullasta, että hänen oli mahdoton surra tänään niinkuin eilen. Jotain täytyi tapahtua.

Aamiaisen jälkeen ajoi pihalle ihka uudet vaunut, ja kuskilaudalta hypähti poika, jonka leveät hämäläiskasvot huomattavan itsetyytyväisinä muhoilivat komean kuskinhatun alta. Hän ojensi paikalle rientäneille lapsille kirjeen.

Rakas Anna! Olisin iloinen, jos vaunuissa voisitte tulla Kaunialaan. Sinua odotan malttamattomasti. Minnaa samoin. Martta luultavasti estelee, mutta ota hänet mukaan. Nuoremmista lapsista niin monta kuin tahdot ja vaunuihin sopii.

— En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti.
Te nuoret voitte lähteä.

Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi kotiin.

— Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.

Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi.
Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.

Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.

Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.

Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.

Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille. Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.

Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.

— Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa vieraita tervetulleiksi.

Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat, joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä suojaavat matot oli pois riistetty.

Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.

Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan, seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell, Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla vihannoivat kameliat ja geraniumit — kaikki oli entisellään.

Kristiina tätikin — kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen elämästään — oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä, onnellisina päivinä.

Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin olkapäälle.

— Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik iloisesti kohottaen käden huulilleen.

Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja — kaikki oli kotoista ja ennen nähtyä.

Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän, Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä, aikaisin kuollesta Carl Gustavista.

Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.

— Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.

Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:

— Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä, niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?

— Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.

Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton teeskentelemään ja oi — olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa Kristiina tädille.

— Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille, perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai — mummo on vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.

— Mutta täti kulta — täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin kuultavaksi.

— Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen. Mutta se oli turha yritys.

— Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. — Sen olisi voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.

Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.

— Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite, niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin.

Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen olemuksensa. — Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. — Hän muisteli isän huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.

Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään. Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni, Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.

Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun ympäriltä oli kadonnut.

Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. — — —

Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.

Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin samana päivänä.

Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.

Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.

Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään.
Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja
Mattlinilta tai tädiltä?

Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin hän itse teki sen.

Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen, avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:

— Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. — Mutta kuka sen on tehnyt? Ja meidän tietämättämme.

Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen, onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä ihmetyttänyt.

Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.

KAHDESKYMMENES LUKU

Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat pikkupoikia luvattomille teille.

Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.

Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn mennessä.

Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun elokuun viimeisenä päivänä.

Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja, värjättiin ja parsittiin.

Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian vuosilukuja ja maantietoa.

Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.

— Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: —
Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.

Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa kuulustaa toisen tietoja.

Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään
hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut,
Noora oli saanut monta ihailijaa ja — taivas, kuinka me täällä
Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.

— Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä, ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju, rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin, se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin oloihin.

— Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään meille, joiden tulee edustaa.

Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat. — Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä ainesta.

Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä, toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.

— Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä meille pariksi päiväksi.

Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.

— Heikki, minun leijani on rikki. — Sinun pitää korjata laivani,
Heikki. — Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?

Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.

— Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset ratsastamaan.

Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.

— Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet kuljetti.

— Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön. Minulla oli hänelle pieni tuominen.

— Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. — Käärö suljahti takaisin taskuun.

Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää tirkisti esiin.

Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin.
Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.

— Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.

— Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja
Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.

Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja päivänpaistetta.

Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä. Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein olla yhdessä Helsingissä.

Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan. Häntä hävetti — miksi äiti oli niin mairea — siksikö, että Henrik oli paroni?

Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille. Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein oli.

Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään. Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän pellavansa.

Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään heiniä Sarvimäeltä.

Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen, niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.

Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. — Sisus tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai panna sikuria puoleksi.

Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava. Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.

Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään. Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma tirskui käsi suun edessä. — Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja runsaasti.

Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.

Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.

Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat kädet täynnä leivänreunoja.

— Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen tuimalla äänellä. — Säästäkää omillekin lapsille jotain.

Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua. Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.

Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen puolesta.

Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.

Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle ja reippaana kaikui laulu.

Kättä annan ma sinun, luota lujasti minuun, etten erkane sinust', vaikka kivetkin kiljuis, kaikki muutkin, kanssa puutkin, meri mustaksi muuttuis.

YHDESKOLMATTA LUKU

Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa. Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen tummuneen pinnan.

— Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta, selitti hän Kristiina tädille.

Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha keilahuone oli avattu.

Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:

— Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha isäntävalta.

Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.

Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin
Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.

— Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.

Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei juoksujalkaa.

— Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias poika?

Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut. Hän ei ollut hempeämielinen.

— Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi
Ulrik.

Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen poskelleen.

— Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä kasvoistaan totuuden.

— Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä, mutta totta.

Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja nauroi kyynelissä.

— Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha tätisi ulisee.

— Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin sinun ja Minnan.

— Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. — Sinä et koskaan ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?

— Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti, toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: — Minä en ainakaan koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.

Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä — en tiedä mikä minuun meni — päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani — minua itseäni, olemustani.

— Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring, sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.

— Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea isäntä.

Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta.
Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä.
Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä
hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.

— Nyt tulee Fred Hassel! huudahti Ulrik äkkiä. Ja totta tosiaan, hänellä on poika mukanaan.

Hän riensi portaita alas vastaanottamaan ystäväänsä. Hassel heilutti iloisesti kättään hänelle.

Mark istui kääseissä pienenä ja kalpeana. Hänen suurissa tummissa silmissään oli äänetön kysymys.

Minne hänet nyt taas heitettiin? Aamulla oli amerikkalainen herra tullut Harjulaan, sulkeutunut Mooses sedän ja Elviira tädin kanssa vierashuoneeseen. Sitten oli Naimi hätäpikaa sullonut matkalaukkuun hänen vähät vaatteensa. Jaakko oli pitänyt hänelle pitkän saarnan Jumalan erinomaisesta kaitselmuksesta ja oikeasta kristityn mielestä, joka myötäkäymisessäkin pysyy nöyränä.

Sitten kutsuttiin Mark vierashuoneeseen ja Elviira täti oli suudellut häntä — mitä hän ei vielä koskaan ollut tehnyt — ja sanonut, että hän nyt oli saanut uuden isän. Mark ennätti laskea mielessään, että se oli jo neljäs isä lukuun ottamatta oikeata isää, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Elviira täti oli kehoittanut häntä olemaan kiitollinen ja nöyrä, mutta amerikkalainen oli keskeyttänyt hänen puheensa ja sanonut reippaasti:

Ja sitten hän oli jättänyt hyvästi Harjulan väelle ja kehoittanut
Markia tekemään samoin.

Pihalla oli seisonut koko Harjulan väki ja amerikkalainen oli kiittänyt Mooses setää ja Elviira tätiä. Ja ennen kuin Mark ennätti oikein tajuta mitä tapahtui, istui hän kieseissä herra Hasselin vieressä viululaatikko polvillaan.

Naimi ja Miili ja Emma huiskuttivat nenäliinaa, Mikko ja muut lapset töllöttivät suu auki, herra Hassel kohotti hattuaan, Mark teki samoin.

— Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla äänellä.

— Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin pojakseni — hän on orpo ja minä lapseton — me kaksi sovimme yhteen. Ja sitten en enää etsi.

— Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys. Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi ilonaihe lisää tänä päivänä.

Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan rohkaista.

Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan. Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen luottamustaan.

Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.

Hänen katseensa osui viuluun, jonka Mark oli laskenut tuolille oven viereen, ja hän ymmärsi mikä oli oikea tie pojan sydämeen.

Nyt oli kello kolme, ja ajopelit toisensa jälkeen ajoivat Kaunialaan johtavaa tietä. Siinä oli Harjulan suuret, raskaat perhevaunut, joita veti vankat työhevoset, oli Sarvimäen kevyet korivaunut, rovastilan trillat, kruununvoudin keltaiset Turun kiesit. Niemelän väki tuli lainarattailla — omat olivat epäkunnossa — ja Mattilan isäntä oli ne lainannut sillä nimenomaisella ehdolla, että kärryissä ei saanut istua kuin korkeintaan kolme henkeä. Sen vuoksi oli herra Hanén jäänyt kotiin, hän ei sietänyt, että pöyhkeä talonpoika saneli hänelle ehtoja. Töin tuskin hän oli suostunut siihen, että rouva ja kaksi vanhinta lasta pääsi lähtemään. Mutta Hildasta tuntui, ettei hän voisi elää sen päivän yli, jona hän ei saisi olla näkemässä, kuinka Kaunialan portit taas avattiin pitäjän vallasihmisille.

Kristiina täti seisoi korkeana ja suorana loistosalissa vieraita vastaanottamassa, toisella puolella Hassel, toisella Ulrik Schöring. Suupielissä värähti petollisesti, hänen huumorille altis mielensä nautti tilanteesta. Hän luki vieraiden katseista kunnioittavan ihmettelyn, kun suuren salin ovet aukenivat ja sali entisessä komeudessaan oli heidän edessään. Hän huomasi heidän hämmästyksensä, kun huonekalusto oli täsmälleen samanlainen, kuin se oli ollut Schöringien loistoaikana, ja hän kuuli supinan ja sipinän ympärillään.

Ja miten kohteliaita ja kunnioittavia kaikki nyt olivat häntäkin kohtaan — Kristiina Blylodhia ei enää voinut vaitiololla sivuuttaa. Herra Hassel piti häntä nähtävästi kunniassa, koska salli hänen esiintyä emäntänä salongissaan. Oli paras päästä hänen suosioonsa. Kristiina neiti oli liian viisas katkeroituakseen tästä mielenmuutoksesta. Hän muisti vanhan sananlaskun oluttynnyristä ja hymähti.

Mutta kun pikkupappilan väki saapui, saivat he erikoisen sydämellisen vastaanoton. Minnan osalle tuli lämmin syleily ja tädin tuttu reipas taputus selkään. Vähältä piti, etteivät he molemmat, Anna ja hän, purskahtaneet itkuun tavatessaan toisensa.

— Oli se sentään onni Ulrikille, että hän sai näin rikkaan ystävän, supisi nimismiehen rouva Elviira Kemellille ja Alma Örnfeltille.

— Mutta nöyryyttävältä mahtaa tuntua kulkea käskyläisenä entisessä synnyinkodissaan, vastasi viimeksimainittu.

— Huomasitteko, että Kristiina Blylodhilla oli ihka uusi silkkileninki? jatkoi nimismiehen rouva. — Hypistelin sitä, se on paksuinta atlasta.

Harjulan rouva ylisti herra Hasselia. Tämä oli suurenmoinen ihminen. Ja niin ystävällinen. Kunpa hän vain nyt hankkisi itselleen vaimon. Markus tarvitsee äidin hellää kättä. Teki pahaa nähdä, kuinka vaikea hänen oli ollut erota Naimista. Herra Hasselkin sen huomasi.

Pitkällä ruokasalin pöydällä kohtasi silmä kaikki sen ajan parhaat herkut.

— Mistä ihmeestä hän on saanut Schöringien pöytähopeat ja kaiken muun? Täällähän on kaikki niinkuin ennenkin? kysyi Elviira rouva Kristiina tädiltä.

— Ulrik on ostanut takaisin kaiken, mikä Kaunialan huutokaupassa viisitoista vuotta sitten myötiin. Se mitä oli mahdoton enää saada, korvattiin uusilla samanlaisilla ja rikkinäiset korjattiin.

Paistin aikana kohotti vanha rovasti lasinsa ja pyydettyään hiljaisuutta lausui:

— Pitäjän sielunpaimenena ja vanhana ystävänä otan itselleni tänäpäivänä oikeuden lausua Kaunialan isännän tervetulleeksi sukunsa kotiin. Me, jotka nyt olemme kokoontuneet näiden vieraanvaraisten tuttujen seinien sisäpuolella, iloitsemme kaikki siitä, että Schöringin suvun perinnäistavat jatkuvat edelleen tarmokkaassa isännässämme. Herra on antanut hänen kokea maanpakoa ja kärsimyksiä, mutta taistelussa on hänen tarmonsa terästynyt. En luule erehtyväni lausuessani sen otaksuman, että Ulrik Schöringin valtikan alaisena Kauniala on jälleen oleva sama, mikä se vuosikymmeniä on ollut — pitäjämme helmi ja ylpeys. Hyvät naiset ja herrat, kohottakaamme tervetuliaismalja Kaunialan isännälle, Ulrik Schöringille.

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi rovastin sanoja. Mutta sitten kuului viereisen huoneen ovelta, jonne nuorisolle oli katettu pöytä, oikein intiaanimainen riemuhuuto.

Harjulan ja pappilan lapset siinä huusivat, Ulla ylimpänä äänessä.
Sitten astui Sarvimäen paroni Ulrikin luo kilistäen hänen kanssaan.
Hänen suopeat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. — Iloitsen
sukumuistojen puolesta, hän sanoi puristaen isäntänsä kättä.

Toiset vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian oli Ulrik onnittelevan ihmispiirin ympäröimänä. Hän kuunteli heidän mairittelevia sanojaan hajamielisenä. Hänen katseensa etsi Minnaa.

Minna oli kalvennut, mutta Martta kastoi nenäliinansa läpimäräksi ilonkyynelissä. Hänen unelmansa oli toteutunut.

Pastori vei Minnan pieneen sivuhuoneeseen, jossa äiti ja Kristiina täti häntä syleilivät.

— Tiesimme. Ulrik kertoi sen meille eilen pyytäessään kättäsi vanhemmiltasi.

— Sen hän saa itse kertoa sinulle. Ja minä toivon, että Minna tyttö ymmärtää hänet oikein.

— Ajatelkaat sentään, kuinka paljon tänä kesänä on tapahtunut, puheli Ulla. Minä tulen aivan päästäni pyörälle. Ulrik ei ole pehtori, Heikki ei ole renkipoika, ja Mark on saanut isän. Nyt en minä odota muuta kuin että Lotin Mosse todella muuttuu prinssiksi ja tulee noutamaan hänet kullatuissa vaunuissa.

Salissa supistiin ja ihmeteltiin vielä kauan. Fred Hassel oli hetkeksi saanut väistyä uusien yllätyksien varjoon.

Niemelän rouva pyyhkieli silmiänsä ja väitti aina pitäneensä Ulrik
Schöringin puolta ja arvanneensa, että näin juuri täytyi käydä.

Sisarukset Elviira ja Alma rouva olivat tavallista hiljaisemmat. Elviira rouva ajatteli, että Ulrik oli parhaassa iässään ja että Miili oikeastaan aina oli mielenkiinnolla puhunut hänestä. Ja Alma rouva harmitteli itsekseen, ettei ollut ottanut Nooraa mukaansa maalle.

Kun kahvitarjotin tuotiin esille, oli mielten tasapaino jo saavutettu. Kasvot loistivat hyvänsuopina ja tyytyväisinä. Jokainen tunsi iloa siitä, että yksi pitäjän vanhimpia kartanoita jälleen oli joutunut oikealle suvulle.

Illalla tanssittiin. Kruununvoudin vanha sisar istui pianon ääreen ja pian soivat kiehtovan valssin säveleet suuressa salissa.

Ulrik Schöring vei Minnan lattialle. Ja heidän siinä tanssiessaan onnellisina ympäristönsä unohtaneina ymmärsi jokainen vieraista, kenen käteen Kaunialan avaimet ja emännyys joutuisi.

Puistossa loistivat paperilyhdyt kuin suuret, vieraat kukat. Raketit kohosivat suhisten ilmaan, muodostivat kiiltäviä aurinkoja ja tähtiä ja katosivat jälleen paukahtaen. Insinööri Hassel ja Mark toimivat rakettimestareina.

Lapset katselivat lasiverannalta ilotulitusta. Silloin tällöin he kurkistivat tanssisaliin, mutta raketit olivat huvittavampaa kuin tanssi. Tyyra tarkasti tanssivia arvostelevin silmin.

Tullapa joku häntäkin pyytämään. Hän näyttäisi näille maalaisille, miten tanssitaan. Teki pahaa nähdä Miilin vaapottamista ja Viivin pitkiä harppauksia. — — —

Ulla oli vetäytynyt erikseen muista. Hän tuijotti ulos pimeään puistoon, missä kirjavat lyhdyt hohtivat ja kiiltomadot kiilsivät kosteassa ruohikossa.

Sisällä oli liian lämmin. Hänen täytyi päästä ulos, tummien, vanhojen puiden suojaan.

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostakin ihanasta, salaperäisestä maailmasta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKUPAPPILASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.