The Project Gutenberg eBook of Navalta navalle I, by Sven Anders Hedin

Esipuhe. 1. Itämeren yli. 2. Saksan pääkaupunki. 3. Merimuseo. 4. Simpanssin seurassa. 5. Balkanin niemimaalle. 6. Konstantinopoli. 7. Pyhän viisauden kirkko. 8. Mustameri. 9. Trapetsuntista Teheraniin I. 10. Ensimäinen matkani Bakuun. 11. Persian halki. 12. Persian erämaassa. 13. Jäävuorten taatto. 14. Mustan surman valtakunnassa. 15. Skorpioneja. 16. Indus. 17. Aleksanteri Suuri. 18. Kuolon karavaani. 19. Hengen hädässä. 20. Tibet. 21. Toivioretkeni Lhasaan. 22. Villiaasi ja jak. 23. Intian hyötykasvit. 24. Alas Gangesille. 25. Pyhä kaupunki. 26. Uskovaisten rantaäyräällä. 27. Intian elefantit. 28. Dshungelien kuningas. 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä. 30. Intian valtamerellä. 31. Sunda-Saaret. 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle. 33. Hongkong. 34. Koillismonsuunia vastaan. 35. Shanghai. 36. Kiinan uskonnolliset olot. 37. Keskuksen valtakunta. 38. Uusi Kiina. 39. Sininen joki. 40. Mongolia. 41. Marco Polo. 42. Nippon, nousevan auringon maa. 43. Kobe. 44. Fujijama. 45. Jokohama ja Tokio. 46. Japanin keisari. 47. Japanin nuoriso. 48. Korea. 49. Mandshuria. 50. Siperiantakainen rautatie. 51. Siperian halki. 52. "Vegan" matka. 53. Volga ja Moskova. 54. Kotiintulo.

Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt: "Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun, Kaspian meren rannalle?" — "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. — "Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on suorittanut kokovuotisen oppimäärän." — "Ka, mikäpä siinä", kuului vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas molemmin matkustaneet Bakuun.

Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.

Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden viidenkolmatta yksinäisen vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi elelit aasialaisella kamaralla."

Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei", ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon! Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin, kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia elellyt yksikseen. —

Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä, myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin ajatuksissaan palaaminen Aasiaan, vaihtelevina kuvina antaakseen uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut, mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.

Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin", virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua seuratkoot muistomatkalla navalta navalle, ensiksikin maapallon toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille, maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan, Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin vastaamme: 'Navalta navalle!'"

Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin, jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? — Kulkee kuin kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle, eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne ketjuilla ja koukuilla.

Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla, niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo olevansa Itämeren povella.

Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä. Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.

Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten, ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi aurinko ne hopeoinut.

Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi muuntuneena.

Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan kohinasta.

Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena, jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin" — sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa Stralsundin kaduilla.

Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja, hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi saatuja lippuja.

Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria, leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku emaljilevyjen lyhyet kirjotukset "Rökning förbjuden!" (Tupakoitseminen kielletty!) ja Nödbroms? (Hätäjarru).

Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.

Levittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka mustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat kiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan pohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso hämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää saaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini rautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken maailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.

Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin, päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä helluntaipäivänä!

Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin kautta.

Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä. Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden, sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan perille!

Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä. Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, — niin, koko tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne ovat Konstantinopoli ja Bombay.

Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä — juniakin tohisee Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään. Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.

Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä. Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.

Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna. Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu ja Saksan valtakunta perustettu.

Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja. Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine, harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.

Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa, niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä. Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia. Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen, sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä. Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.

"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa hellivät.

Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja, tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma maailmansa.

Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia. Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.

Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä. Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.

Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa. Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin—Amerikan-linjan matkustaja- ja lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet. Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko maanosan.

Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea. Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.

Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista, isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita, mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan, prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.

Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö — naiset ja lapset ensimäisinä — turvautuvat, kun laiva uppoaa ja kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin. Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi. Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden, kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla. Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä. Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä edestä.

Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona, missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin, muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.

Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto. Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn, pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on tulkittavissa lippukielellä.

Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä. Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa, kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat. Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata, merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa peräti täsmällinen kronometri.

Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä, Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on 9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta; luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.

Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.

Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme. Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita, merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista 4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan lähelle ja kauvas.

Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.

En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.

Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän ottavan hatun päästänne."

Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen, ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon, tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.

Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni; näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.

Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa. Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen vaeltelemaan meluisia katuja.

Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä, kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville, oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa ovat kuvastimen edessä.

Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen. Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta, silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se lasta rauhan merkiksi.

Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti, niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"

Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli. Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.

Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus, ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.

Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen. Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa. Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä astumme siitä taas pois.

Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.

Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef. Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja, muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.

Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.

Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä, Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä, minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!

Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi, muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista kyllä ylpeilemme.

Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa, jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi. Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi, perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.

Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito, silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla. Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja arabialaisten elukkain sekarotua.

Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen, näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii, keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan, parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa. Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.

Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.

Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin. Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan tärkeimpiä yhdyssiteitä.

Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.

Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.

Jos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa, niin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse joutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä Stambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa. Unohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.

Edessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa sulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta pistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet. Ihan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja taempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin seitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina puistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan kaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat hautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.

Pohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille ovat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset, kreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä naapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä vetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on Kultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti kuljetettu suunnattomia aarteita.

Koillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on vihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden helminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus, Mustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä levittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta aina matalien kumpujen laelle asti.

Käännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi kädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa heikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä Marmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi, Mustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt Bosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella. Nuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat Prinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta sinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea laivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja yltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä heikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä. Ikimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien halkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta, ja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen valtakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia laivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja Vähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan vesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.

Vastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on tämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä! Skutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian puolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla kuhisee turkkilaisia, — kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee salmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin Europassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei aaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin tällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen, höyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin sulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi ja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää suurkaupunkien savutorvien kohdalla.

On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään vihitään Pyhän Viisauden kirkko.

Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus! Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön, samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta, norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.

Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan; holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2. Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn! Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut, ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko kaupunki on keisarin vieraana. — —

Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa hallitseviin neuvotteluihinsa.

Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse.
Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.

Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.

Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan, kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin, sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.

Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään. Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa, mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"

Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta, ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.

Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen, kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies. Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja. Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy. Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy: "Miksi?" — "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä? Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. —

Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni. Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu, kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"

Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla, hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin. Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.

Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin. Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten. Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii määrättyä ruumiin asentoa.

Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan, mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.

Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta, mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset keskeyttivät.

Aurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran alas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan Alin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin kaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää ankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos Bosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni odotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse viimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja laiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.

Kaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään turkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se kuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti, ja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat, osottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä kohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit, jättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle turkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.

Säälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan etäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin öisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten niemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties on sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien kalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa, ja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin valkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja ja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit kaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut, kastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita lokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä vanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja kiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin jo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella poukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä kaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa alaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat, mutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.

Vasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien välimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla aasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä on kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten kahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella leviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa nimitetään "seitsemäksi veljekseksi". Sen siimekseen kertoo tarina Bouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan matkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan "Jerusalemin kuninkaan" arvonimeä.

Nyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät toisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa hytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle sijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin kuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus päättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä Sevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa. Siellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä iloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman muiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa poistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle laivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.

Mustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja. Viimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460 metriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta Mustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain europalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja Aasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse yhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi laskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean sisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta alempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä isosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa Mustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee suolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa Välimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän pintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret, yhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty Vienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen, ja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä purjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle, koska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.

Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle, sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti päässyt maihin tamineinensa.

Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi; nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi. Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue, joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija, olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana." Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla seuraamaan minua suojelusvartiona.

Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa sotamiestä — tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.

Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.

Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema, milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen. Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita kylmää.

Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.

Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa. Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn levättiin ja nukahdan.

On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti, milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton. Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.

Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.

Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä, Turkki ja Persia osuvat yhteen.

Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon, joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita, sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen kuuntelemaan kuvaustani.

Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava. Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet, virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän tummaan huntuunsa.

Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti 5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on Kaukasuksen korkeimpia vuoria.

Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200 kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!

Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.

Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla, jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä, kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.

Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.

Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa taaksepäinkin.

Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15 kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.

Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s., ja kuitenkin — Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa! Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.

Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin. Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen ihmisten aaseja maantiellä — sen tiesin!

Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä kuvastuu vanhus elävänä edessäni, — hänen kurttuiset kasvonsa, iso kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä. Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.

Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.

Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla, murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.

Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.

Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas. Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla, ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.

Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600. Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20 miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176 osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen — sellaista jylhää näkyä olin kerran katsomassa — ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa. Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa jäljellä.

Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun 6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja! karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari. Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle, jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se lykästää!

Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.

Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä. Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä. Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt sokaisevassa pyryssä.

Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän, matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista, kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana. Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi takaisin Bakuun.

Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa matkustavaiselle huonomman.

Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella. Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei! Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin.

"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.

"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin karskisti.

Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen. Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään. Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.

Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta. Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita. Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen, huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.

Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta. Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen, revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään, kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin. Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.

Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa. Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin kaupunkeihin.

Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle. Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet, joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne intialaisille markkinoille.

Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.

Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä. Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat "Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei kenenkään pidä siellä asuman".

Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950 kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt. Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin, saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin, palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.

Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias. Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.

Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani. Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme vireästi yön selkään tiehemme.

Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla kerjuussa.

Olinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä nimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin askeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin komean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka kirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa. Hänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani päässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin ylhäiseltäkin.

"Vai niin, nytpä tiedänkin — taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon maasta?"

"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n merkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja Ruotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta kodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän luvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä omistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä."

"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea päivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne."

"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata
Teheraniin."

Nyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi. Tämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien silkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli hoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten varalle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja paloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä salvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja melooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos juoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta valmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan mieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia puhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla oli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu marmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä päivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani. Kristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan pulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti päivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle. Sanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin "Tuhannen ja yhden yön" satua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta. Viisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.

"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin laajoille matkoille."

"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon kuin tahdotte."

Oli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki paastokuukautena työtä kaiken yötä.

"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää, kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."

"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme sotamiestä vartiona."

Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin; sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin. Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.

Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä. Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.

Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.

Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin, että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa, jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.

Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin. Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.

Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin, olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.

Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen. Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat leiritulillamme.

Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin minäkin siihen.

Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota vain tiukujen kilinä keskeytteli.

Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana. "Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se, joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein lopen harhaantuu.

Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta, kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri. Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, — satumainen värien karkelo!

Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit; kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien repeämästä kuu.

Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.

Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä! Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.

Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa; vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.

Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme, taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!

"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa toisella puolella ylös töyrämää.

"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen seikkailumme korvaukseksi.

Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.

Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia. Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle, jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.

Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum, Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri kansakuntien keskistä yhteyttä.

Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen, kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava syvässä lumessa ja iljanteilla.

Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita, notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä; ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja korvien huminaa.

Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin. Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä, pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit, joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry, joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.

Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.

Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi. Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä, jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät, joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö, työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja, joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi. Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla, että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla. Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun. Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen jäykistyessä jääksi.

Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan, tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat, päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet. Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.

Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta "Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi, sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan. Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani pitkittääksemme nousua.

Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta. Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö, vain harvoin kuuli kumean pamauksen — silloin oli uusi railo haljennut jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.

Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli! Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan, Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi yösijamme tasalle päästy.

Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä, pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui vielä kauvan jälkeenpäin luissani.

Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt telttini.

Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet. Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen. Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna, niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse, näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.

Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla tuulella.

Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.

Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla vaikertaen ja kuumeisena majassaan.

Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.

"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä. Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen. Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä tehottomaksi.

V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen — ja tämä pikku rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!

Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään, ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa! Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut, ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.

Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin 1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.

Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä narua toiselta puolelta toiselle.

Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota, ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku linnotusta tai ainakin vartiotornia.

Katsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki itään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti törröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen hiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa rapautuneet vuoriselänteet — siinä tämän maan tuntomerkit. Vain harvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen ihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada elantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin, ja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja saksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen asti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on kammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja niissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä päivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja dromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi päänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta silloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista kamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan pieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu polttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat jalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja saamasta palohaavoja kupeisiinsa.

Tämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin korkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain alle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten odotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta viileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä hyttyspilvet kiusana.

Edempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat heinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin runsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.

Sitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita pieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet kaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä kooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne ovat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa oljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale, seitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta. Viimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on neulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.

Skorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja raoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin, ryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne meille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset "sen suuren ja hirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja kuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut". Ne ryömivät Uudessakin Testamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle: "Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita", ja että ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa Johanneksen Ilmestyksen lause: "Ja savusta läksivät metsäsirkat maan päälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan päällä."

Mutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele, vaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu kahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on skorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai se jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin alhainen eläin.

Öisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista pyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän yli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina hyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni ryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla saksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä yli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy kiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.

Nuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä päivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja pehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin heikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin poikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia vihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit, jotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.

Isojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa tapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista tuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja kärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien pistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen aasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin tavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet palvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat minulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko ruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on tapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja sivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta tepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin päättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen jouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän myrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien saartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään. Olen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että skorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa hakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties ilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut isolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre, mutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.

Kun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu veturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian rautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan ja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä Belutshistanista alas Induksen partaalle.

Nyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on Intian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin oka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä juoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra. Viimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa. Gangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia kaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme palanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja Brahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten molempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.

Kolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen kolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä lähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja puitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat hopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta metriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä jylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin tuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet ovat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin vuoristoröykkiöihin.

Induksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja kohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan. Isoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin alankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250 kilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen koko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.

Induksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa tilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa, nimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta auringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja vasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole valkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä; muutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian räikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta pingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin noruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka junan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran vaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma kymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on puolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!

Tämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle asti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on Karatshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me kuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin, missä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin ja Ladakin kautta Tibetiin.

Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles, Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan. Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa. Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.

Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan. Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen länsipuolella asuvat kansat.

Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja Seistanin halki Belutshistaniin.

Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien, joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä, jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!

Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.

Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan, kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.

Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon. Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi, ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään. Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.

Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua, kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan. Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.

Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä kantavat Aleksanterin nimeä.

V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.

Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa, jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin, voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.

Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v. 1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani. Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä. Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja sammuu Lopnorin aavikkojärveen.

Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan, "Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara — on siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.

Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa. Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen miehen nimenä oli Kasim.

Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina, kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun ja korvat täyteen.

Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.

Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen, pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle, säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.

Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois, antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.

Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka taholla!

Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen, Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua. Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa ainiaaksi ominaan.

Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi, lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat, että nieleminen oli mahdotonta.

Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.

Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua, voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.

Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.

Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen kosteaksi.

Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme, mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa pitkin kulkee karavaanitie.

Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni ummistamatta.

Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:

"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua hetkuvin polvin.

Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt — tunsimme ne! "Ne ovat omia askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä vaivuimme polullemme makaamaan.

Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia, ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia poppeleita.

"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.

Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa. Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien, susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman. Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.

Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun, jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista, jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo myrkylliset matajat.

Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin viimeistä kertaa.

Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta — sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin, ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.

Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua johtaneen.

Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua — minusta se oli tuntunut ikuisuudelta — erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona varpukasveja ja kaislaa.

Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!

Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti, mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa, otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa, ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja kuolonjäykkyys ehättänyt minut.

Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä, pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään. Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui. Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä. Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville, pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan, missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.

Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.

Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin taas uneen.

Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia. Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani. Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.

Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä. Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin. Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella. Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.

Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain maissileipää ja lampaanmaitoa.

Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan. Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit olivat saaneet loppunsa aavikolla.

Itä-Turkestanin eteläpuolella leviää se valtainen maankuoren kohoutuma, jota nimitämme Tibetiksi. Sen naapurit ovat: idässä varsinainen Kiina, etelässä Birma, Butan, Sikkim, Nepal ja brittiläinen Intia, lännessä Kashmir ja Ladak. Valtiolliset rajat eivät kuitenkaan paljoa merkitse; ne pysyvät harvoin muuttumattomina vuosisadasta toiseen, sillä vanhoista ajoista asti laajentelee jokainen voimistuva valtakunta alituiseen alueitansa naapurien kustannuksella. Muuttamattomana sitävastoin pysyy maankuori itse, kun emme ota lukuun sitä pysähtymätöntä työtä, mitä sateet ja virrat, säät ja tuulet tekevät täytellessään syvänteitä liejulla ja hiekalla, leikkoessaan laaksoja syvemmiksi ja rapauttamalla murennellessaan kallioita. Mutta olkootpa nämä voimat miten toimeliaita tahansa, maapallon korkeimpana vuoristomaana pysyy kuitenkin Tibet.

Kun lasket vasemman kätesi Tibetin päälle siten, että rystyset nojaavat Pamiriin, peittää kämmen Keski-Tibetin alueet, joiden vesillä ei ole mitään pääsyä mereen, joten ne valuvat lukuisiin yksinäisiin suolajärvinotkoihin. Peukalosi vastaa Himalajaa, etusormesi Transhimalajaa, kesi kisormesi Kara-korumia, nimettömäsi Arga-tagia ja pikkusormesi Kven-lunia. Siten voit laskea maapallon korkeimmat vuorijonot viidellä sormellasi. Lounasmonsuunin tuomat sateet ovat maan itäisillä seuduilla runsaampia kuin läntisillä. Vesi valuu joko pitkin rinteitä alas suuriin virtoihin, jotka soluvat vuorijonojen lomissa, tai jää ylätasangon pieniin, hajallaan sijaitseviin suolaisiin umpijärviin. Noista virroista juoksee kaksi itään päin: Keltainen virta (Hoang-ho) Keltaiseen mereen ja Sininen virta (Jang-tse-kiang) Itä-Kiinan mereen. Muut juoksevat etelään; Mekong laskee Etelä-Kiinan mereen, Saulen, Iravadi ja Brahmaputra Intian meren isoon mutkaan, Bengalin lahteen. Sinä kummastelet, millaisen omituisen kaaren Brahmaputra tekeekään peukalosi kärjen ympäri, ja luonnollisesti juoksee peukalosi ulkopuolitsekin suuri määrä vettä mereen; se on Ganges, joka lähtee Himalajan ylälaaksoista. Ja uloimpana lännessä, rannetta lähimpänä, juoksevat molemmat meille jo tutut virrat: Indus etelää kohti Arabian mereen sekä Tarim ensin pohjoiseen ja sitten itään päin Lop-norin peräti laakaan järveen, joka virran alajuoksun mukana vaihtelee vuosisatojen kuluessa paikkaansa vuorotellen pohjoisemmaksi ja etelämmäksi aina sikäli kuin Tarim kasailee liejua tasaiselle taipaleelleen.

Himalaja on maapallon korkein vuorijono, ja sen harjanteiden keskestä kohoavat maailman valtaisimmat huiput. Kolme niistä on sinun pidettävä muistissasi, sillä ne ovat peräti kuuluisia: Mount Everest eli Gaurisankar, joka 8840 metrin korkuisena on maapallon korkein vuori, Kindshinjunga (8580) ja Dhavalagiri (8180 metriä). Kara-korumin vuorijonossa on Godwin Austen vain 200 metriä matalampi kuin Mount Everest.

Etelästä katsottuna esiintyy Himalaja suuremmoisena näkynä. Mikään muu maapallon vuorimaa ei vedä sille vertoja hämmästyttävässä kauneudessa. Jos junalla matkustaa Kalkutasta ylös Sikkimiin, niin Himalajan ikuisen lumen peittämä harja kohoaa edessä ja yläpuolella, ja Kindshinjunga pistäytyy esiin kuin huikaisevan valkea hammas. Selväpiirteisen lumirajan alapuolella leviää jyrkkiä, metsäisiä rinteitä. Aikaisin aamulla ja kauniilla ilmalla hohtelee lovinen lumiharja kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteiden ja laaksojen vielä häipyessä varjoon ja usmaan. Noihin korkeuksiin kohotessa muuttuu kasvikunta kuten matkustaisi Italiasta Nordkapiin. Viimeiset kasvit käymään taisteluun kylmää vastaan ovat sammaleet ja jäkälät. Niiden yläpuolella on enää vain paljasta kivikkoa. Pohjois- ja Keski-Tibet ovat keskimäärin 5,000 metriä korkealla merenpinnasta, siis vielä korkeammalla kuin Montblancin huippu. Ja kun jo koko ylätasanko on noin tavattoman korkealla, näyttävät vuorijonot siellä hyvinkin mitättömiltä. Sikäläisten viiden ison vuorijonon välissä on vielä lukemattomia pienempiä, ja kaikki kulkevat lännestä itään.

Ihalin, kuvaamattomin tuntein tulee siunailleeksi maisemaa tuollaisella korkealla solakynnyksellä Tibetin sydämessä. Olet lähes 6000 metrin korkeudessa, ja ihan vieressäsi saattaa kohota huippuja, jotka ovat vielä puoltatoista kilometriä korkeampia. Mutta siitä huolimatta hallitsee katseesi koko vuorimaata joka suunnalle taivaanrantaan asti, jollei tuuli kuljettele pilviä ja jos ilma on ihan selkeä. Tavallisesti pyyhkielevät sentään ylänköä jääkylmät länsituulet. Vain etäisyyden vaikutusta on, että lumen ja jään kattamat korokkeet siintävät sinisinä. Mielen valtaa ensin oman mitättömyyden masentava, nöyryyttävä tunne; tomuhitusena tuntee olevansa tämän suuren, kauniin maan pinnalla. Vaivaiseltapa näyttää silloin kaikki ihmisen hyörinä ja rynnistely verrattuna ympäristön suuren yksinäisyyden ylvääseen hiljaisuuteen. Yläpuolellasi kaareutuu ääretön avaruus — jalkojesi alla leviää Tibet. Sen lakeat vuoriselänteet muistuttavat meren aaltoja, jotka ovat kesken hurjinta myrskyä kivettyneet; ikuinen lumi on vaahtoa aalloilla.

Yksikään elollinen olento ei häiritse hiljaisuutta. Tuolla ylhäällä näkyy aution solan murassa joitakuita jakien ja antilopien jälkiä, ja tuskin rohkenet haastella seuralaistesi kanssa. Niin juhlallinen on rauha kuin Herran temppelissä.

Jos tahtoo samota Tibetin halki pohjoisesta etelään, niin on kavuttava kaikkein näiden vuorijonojen yli, ja jokaisen poikki kulkee pilviä tavotteleva sola eli rotkotie. Kiehumalämpömittari osottaa korkeuden merenpinnasta, sillä merenpinnan tasalla kiehuu vesi 100 asteeseen Celsiusta kuumennettuna, mutta esim. 5500 metrin korkeudessa jo 82 asteen lämpöisenä.

Mikä onni onkaan Aasian kansoille, että mannermaan sisäosa kasautuu Tibetin huimaavan korkeaksi kohoutumaksi! Näillä ylängöillä jäähtyvät ja tiivistyvät monsuunin vesihöyryt, jotta putoavat alas sateina ja juottavat isoja virtoja. Jos Tibet olisi samanlainen kuin Pohjois-Intia tai Itä-Turkestan, niin olisi vielä paljoa isompia alueita Sisä-Aasiasta jäänyt pelkiksi erämaiksi. Mutta täten keräytyy vesi vuoristoihin ja valuu kaikille suunnille; virtojen varsilla asustavat ihmiset tiheään ahtautuneina, siellä syntyy kaupunkeja ja valtakuntia, ja virrat vuorostaan juottavat kanavia, jotka kostuttelevat vainioita ja puutarhoja. Tiedättehän toki, että Aasia on maapallon suurin maanosa ja että Europa on tuskin muuta kuin yksi sen niemimaita? Niin, eipä paljoa puutu, ettei Aasia yksinään ole yhtä suuri kuin Europa, Afrika ja Australia yhteensä. Maapallon 1500 miljoonasta asukkaasta asuu Aasiassa 830 miljoonaa, siis enemmät puolet. Jos nyt otamme maailman kartan käteemme ja vertaamme Etelä-Europaa eteläiseen Aasiaan, niin esiintyy molemmissa useitakin varsin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä. Pyreneitten niemimaata vastaa Aasiassa Arabian niemimaa; molemmat ovat tylppiä ja nelikulmaisia. Italian saapas vastaa Intian niemimaata; molemmilla on alapuolellaan kärkensä edessä iso saari, Sisilia ja Ceylon. Balkanin niemimaata taasen vastaa Taka-Intia; molemmilla on syvälle leikkautuneet, säännöttömät rannikot ja kaakossa kokonainen saarimaailma, Arkipelagi ja Sundasaaret. Mutta palatkaamme Tibetiin, joka on kuin jättiläismoisten aaltojen ympäröimä linnotus. Etelässä sillä on kaksinkertainenkin vallitus, Himalaja ja sen pohjoispuolella Transhimalaja, ja näitten välissä on osittain veden täyttämä vallikaivanto, Induksen ja Brahmaputran yläosa. Ja Tibet on todellakin linnotus, suojamuuri Kiinan selkäpuolella.

Noin tavattomien vuorijonojen saartama maa on luonnollisesti peräti vaikeapääsyinen, eikä ole montakaan europalaista Tibetin halki vaeltanutta. Mutta juuri se seikka houkutteli minua, ja vuodesta 1896 lähtien olen seitsemään kertaan kulkenut Tibetin läpi eri suuntiin.

Tibetin asemalla on vaikutuksensa asukkaihinkin. Maailmasta eristettyinä ja naapurien kanssa seurustelematta on Tibetin kansa kulkenut omia teitänsä ja omalla tavallaan kehittynyt rajojensa sisäpuolella. Maan pohjoinen kolmannes on kerrassaan asumatonta; siellä matkustin kerran kolme kuukautta ja toisena kertana kahdeksankymmentäyksi päivää, tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Keskimäinen kolmannes on harvaan asuttua; etupäässä vaeltelee siellä paimenia lammas- ja jak-laumoineen, asuntoinansa käyttäen mustia telttejä. Monet heistä ovat myös taitavia jakin ja antilopin metsästäjiä; toiset keräävät kuivuneista järvistä suolaa, kuormittavat sillä lampaitansa ja vaihtavat saaliillaan etelästä ohraa.

Eteläisellä kolmanneksella ovat enimmät asukkaat, kahden ja kolmen miljoonan vaiheilla. Siellä ei eleskele pelkkiä paimentolaisia, vaan myös vakinaisia asukkaita, jotka ovat kivestä rakentaneet majoja pikku kyliksi ja viljelevät ohraa virtojen syvissä laaksoissa, etenkin Brahmaputran. On heillä joitakuita pikku kaupunkejakin; isoimmat ovat Lhasa ja Shigatse.

Muuttuneessa muodossa on Buddhan uskonto tuhannen vuotta takaperin vallannut Tibetin. Aikaisemmin vallitsi täällä luonnonuskonto, joka kansoitti daimoneilla ja hengillä vuoria, virtoja, järviä ja ilman. Vanhasta taikauskosta siirtyi paljonkin uuteen oppiin, jota sanotaan lamaismiksi. Maailmassa on 620 miljoonaa kristittyä ja 400 miljoonaa buddhalaista; jälkimäisistä ovat n.s. lamaisteja kaikki tibetiläiset ja mongolit, Itä-Siperian burjatit, Volgan alavarren kalmukit, sekä Ladakin, pohjois-Nepalin, Sikkimin ja Butanin kansat.

Lamaisteilla on suuri joukko munkkeja ja pappeja, joilla on yhteisenä säätynimenään lama. Heidän ylipappinsa on dalai-lama Lhasassa, ja melkein yhtä korkea-arvoinen on tashi-lama, joka toimii ylimäisenä pappina Tashi-lunpossa, suuressa luostarissa lähellä Shigatsea. Kolmantena arvojärjestyksessä on Urgan suurlama pohjois-Mongoliassa. Nämä kolme ja jotkut muut ovat ruumiillistuneita jumalia, inkarnatioja. He eivät milloinkaan kuole, sillä yksilöissä asuva jumala vain vaihtaa maallista majaansa. Kun dalai-lama heittää henkensä, on jumala, sielu, lähtenyt jälleen vaellukselle ja siirtyy johonkin muuhun pojan ruumiiseen. Sitte kun tästä pojasta on saatu selko, tulee hänestä uusi dalai-lama. Lamaistit siis uskovat sielunvaellukseen, ja loppuna, kaikkien sielujen täydellisentymisenä, on niiden sulautuminen "Nirvanaan".

Brahmaputran yläjuoksun laaksossa on paljon nunna- ja munkkiluostareita. Temppelisuojamat ovat koristeltuja jumalankuvilla, jotka on muovailtu metallista tai kullatusta savesta, ja yötä päivää palaa niiden edessä voilamppuja. Munkit ja nunnat eivät saa mennä naimisiin, mutta muun kansan keskuudessa vallitsee se kummallinen tapa, että naisella saa olla kaksi miestä tai useampiakin. Muhamettilaisilla on käytäntö päinvastainen; heidän keskuudessaanhan on monivaimoisuus sallittua. Tarpeetonta on sanoakaan, että kumpainenkin järjestelmä on yhtä järjetön ja tekee mahdottomaksi ajatellakaan onnellista perhe-elämää.

Lop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden vuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen, ja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri karavaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista Itä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi venäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut mongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi kuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita, aseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin, 41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin jatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.

Siten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli toiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta, että on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen pamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy yhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu päivässä harvoin yli 20 kilometrin.

Olin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla tolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli Lhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien europalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään kaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten pysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista kansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat kuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian, ja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin osakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia lähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset hengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi europalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on täytynyt palata tyhjin toimin.

Nyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa valepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen pappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen burjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua, puhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on kapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet. Vaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit, huivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni oli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme telttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja alkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten maantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin huolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä kivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin matkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme, "Tiikeri" ja "Lilliput". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur isolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla. Kuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina ensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin nimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää takaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.

Monet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa karavaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan häneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa näiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta ollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.

Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe. Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä. Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.

Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen palvelijaini kanssa.

Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti. Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta: toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.

Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme niitä saavuta."

"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin eläimiämme."

Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä. Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!

Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.

Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40 kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa, keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.

Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta, kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani, vaan norui puroina.

Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla, kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat. Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.

Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen. Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja. Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.

Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa; viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla. Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.

Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa. Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.

Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti. Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää, hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut. Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.

Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä vettä sekunnissa.

Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä, jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut myötävirtaan.

Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.

Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30 metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi — samassa hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa. Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.

Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä. Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi, joka työnnetään nahkamassiin.

Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja, näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan rauhaansa.

Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.

Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan. Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan: muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi, että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä paikoillamme.

Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua, jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme, että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä livistämästä pakosalle.

Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen; ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria, vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä. Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.

Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he, ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet, mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.

Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli meitä seuraavaan tapaan:

"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään telttiinsä vieraspitoihin."

"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään kestitykseen."

"Teidän on tultava", pitkitti tulkki; "keskellä telttiä on paistettu lammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa teitä."

"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä tavata, niin tulkoon tänne."

"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän on matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä tulemaan mukaan."

"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa", päätin minä puhelun, "niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo, pyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan."

Kahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä, mustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen saattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset vaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla silatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut kysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.

Heidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja niille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin häntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle, maissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja näytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta. Riisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän edessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä valmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.

Nyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani kaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli vakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula, jos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä vielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut, ja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.

"Pelkäättekö minua niin suuresti", kysyin Kamba Bombolta, "kun moisella joukolla tulette teltilleni?"

"En", vastasi hän, "mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja Lhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin maamme korkeimmille virkamiehille."

Niinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä pitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet, mutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.

Kun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen väkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu Kamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli hän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän oli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen. Olimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle lahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten korvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut meidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista aasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.

En silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja, tutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain kulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani tilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten sotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo kuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää mitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista kaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa temppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen papin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin viettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää kuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.

Jos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit, niin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai ylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden muhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä, milloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin tieteellinen nimi on Equus kiang. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä sukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset. Villiaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet korvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea, vatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti, nostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se muistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee nelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin eroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja aasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.

Villiaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet ovat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa suolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma villiaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit seuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa läheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä vainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet sellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua uteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin päin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja niiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin lähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja ilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa järjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia seljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka hädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.

Tai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle. Lähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat kirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle kenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri laidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja meidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa korskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.

Kasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät vielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan pantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä ohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia pysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat vapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja emojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet ottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa. Meidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet saaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää riistämään niiltä vapauden tenhon. "Kuka päästi villin aasin vapaaksi ja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut kotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?"

Mutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes pikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä juoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä sanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin europalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta tätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten on pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin on usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen ruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak kyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se loivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat vielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä ja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja elukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.

Kun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se tuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä suhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys mitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys tuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten villaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien yläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun jak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä paksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.

Mutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla, missä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen puutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta; vasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä vaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä syvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot elukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät sammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on niillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä. Sillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista samettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin lyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.

Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme 200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän. Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen — oikea jak-sää. Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse. Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi. Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.

Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.

Tibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla lähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi, päästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie laskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle alangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin, ja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei kohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi ei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas tiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä Intiassa että Tibetissä.

Vielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin) alapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan kuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin korkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä menestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä suuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään Himalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista rakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa. 2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan köynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma, sillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä akaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin runsautta.

Intian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan kasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun hedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille kasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina erämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on kasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on kyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.

Täällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien ihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä hyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon ja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja tuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja banaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina ja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.

Kuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa! Se on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden lehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on kullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja sitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt miltä ne maistuvat, niin olenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta hedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.

Kotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli mandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet, meloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia ja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään vihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa kaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa Testamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa arvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä Ficus religiosa. Ei vähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, Numphaea stellaris, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on buddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.

Melkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin etu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa, samoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa. Vehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa. Puuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen kodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa pehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin puuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa, irrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan kääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin Englannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa on puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri toi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu yltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt vauhtiin Pohjois-Amerikassa.

Suunnattomasti on kehittynyt viime vuosikymmeninä kautsukin ja guttaperkan tuotanto. V. 1830 lähetettiin Europaan 230 tonnia kautsukkia, v. 1896 tuotiin sitä 31500 tonnia; lisäytyneeseen kulutukseen on etupäässä vaikuttanut polkupyörä- ja voimavaunuteollisuus. Kysynnän noin kasvaessa ruvettiin järjettömästi tuhoamaan puita, joiden hyytynyttä maitonestettä nimitetään kautsukiksi eli kumiksi; mutta nyttemmin on palattu ymmärtäväisempiin menetelmiin. Intiassa on kaikista kautsukkia tuottavista puulajeista kumipuu tärkein. Sen kuoreen vihlotaan poikittaisia uurtoja ja esille tiukkuva maitoneste kootaan säiliöihin, sitte se keitetään, hämmennetään, puserretaan, levitetään läkkipellille, kierretään kokoon ja toimitetaan kimppuina kauppaan.

Intiasta saamme edelleen monenmoisia mausteita, kuten kaneelia, joka on Cinnamomum-puun nilaa, pippuria, jota Aleksanteri Suuri ensimäisenä toi Europaan, inkivääriä, kardemummaa ja sesamia, jonka hedelmistä puserretaan hienoa ruokaöljyä. Sitäpaitsi menestyvät täällä tee, kahvi, tupakka ja muuan kasvi, joka tuottaa sekä siunausta että kirousta, nimittäin valmu. Jos veitsellä nirhaa sen puolikypsiä kodankuoria, niin tiukkuu esille valkoista maitonestettä, joka ilmassa jähmettyy ruskeaksi. Se on oopiumia. Persian ja Intian oopiumiviljelysten tuotanto lähetetään parhaastapäästä Kiinaan. Kiinalainen on intohimoinen oopiumin polttaja. Pieni oopiumipallonen liimataan erityisesti sommitellun piipun ahtaaseen pesään ja sitä pidellään lampunliekin päällä. Savu vedetään keuhkoihin kahdella syvällä henkäyksellä, ja jo toisen pallosen käytettyään vaipuu oopiuminpolttaja kuolonkaltaiseen uneen, joka on täynnä unelmia ja ihania haavekuvia. Hän unohtaa huolensa ja ympäristönsä ja riemuitsee hetkellisestä autuudestaan. Mutta herätessä näyttää hänestä todellisuus raskaammalta ja synkemmältä kuin konsanaan, ja hirveä päänkivistys on tuloksena. Tämän paheen valtaan kerran joutunut voi siitä pelastua ainoastaan parantoloissa. Persiassa pidetään oopiuminpolttoa häpeänä, ja sitä suvaitaan vain salaisissa lymyissä. Mutta Kiinassa polttavat miehet ja naiset aivan julkisesti.

Oopiumista sai muuan saksalainen apteekkari vuonna 1806 syntymään morfiinia, jonka ruiskuttaminen ihoon lieventää paikallisia tuskia. Siitäkin on kehittynyt intohimo, ja ne onnettomat ihmiset, jotka eivät lopulta tule toimeen ilman morfiiniruiskua, ovat yhtä varmasti mennyttä kuin juomarit. Kirstu ja käärinliina odottavat heitä paljoa aikaisemmin kuin muita.

Loppumattoman laajoilla kentillä viljellään Intiassa sokeriruokoa, jonka mehu sisältää kaksikymmentä prosenttia sokeria. Intian vanhassa kielessä sanskritissa on sen nimenä sakkara, ja arabialaisten kielessä, jotka sen toivat Välimeren rannoille, se kuului sukkar. Pikku muutoksin esiintyy sama sana kaikissa Europan ja monissa Aasian kielissä.

Palmukin menestyy monina lajeina Intiassa, etenkin taatelipalmu, kookos- ja saagupalmut. Viimeksimainitun ytimestä valmistetaan saagusuurimoita. Se on merkillinen kasvi, sillä se kukkii yhden ainoan kerran, korkeintaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kuolee sitte. Palmujen ohella antaa Intian maaperä ravintoa lukuisille hyödyllisille puulajeille, kuten santelipuulle, jota valmistetaan hienoiksi huonekaluiksi, mustapuulle (ebenholtsille) ja tiikille (engl. teak), joka kasvaa 40 metriä korkeaksi ja muodostaa laajoja metsiä koko Itä-Intiassa ja Sundasaarilla. Sen puuaine on kovaa ja lujaa kuin tammi, ja naulat eivät ruostu siihen lyötyinä. Senvuoksi käytetään sitä paljon laivanrakennuksiin; myöskin rautateitten makuu- ja ravintolavaunut ovat enimmäkseen tiikistä. Usein kolotaan kuolemaan tuomittu puu kolme vuotta ennen kaatamista; se kuolee silloin juurilleen ja käy keveämmäksi painoltaan, jotta elefantit saavat niitä vaivattomasti kannetuksi hirsinä, samalla kun niitä käy lauttaaminen virtoja myöten alas.

Siten olemme maininneet ainakin tärkeimmät Intian hyötykasvit. Ja tämä rikas maa, joka käsittää lähes viisi miljoonaa neliökilometriä ja on siis esim. yhdeksän kertaa isompi Saksaa, kuuluu Englannille; kaksi viidennestä on suojelusvaltioita, kaikki muu on Birman ohella Intian keisarikuntana. Englantilainen valtion siirtomaa on myöskin Ceylon. Sitte kun Vasco de Gama oli v. 1498 keksinyt meritien Intiaan, joutui Europa läheisempiin väleihin tuon etäisen maan kanssa. Sataa vuotta myöhemmin perustettiin suuri englantilainen kauppahuone, "Itä-Intian yhtiö"; tämä sai tukevan jalansijan Intiassa ja alisti yhä suurempia maa-aloja määräysvaltaansa. Nyt ovat englantilaiset puolitoistasataa vuotta täydellisesti vallinneet siellä, ja ihmeellisintä on siinä se, että tätä Kiinan jälkeen maapallon suurinta valtakuntaa pitää kurissa vain kourallinen englantilaisia. Paitsi armeijan englantilaista osaa asuu siellä ainoastaan 76000 englantilaista. Tämä ihme on ainoastaan siten mahdollinen, että Intian ruhtinaat ja kansat ovat paljoa vihamielisempiä keskenään kuin karsaita yhteisille herroilleen, englantilaisille tunkeilijoille.

Tätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme nyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä suuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me lukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi sirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta paisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen vierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu. Korvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on helpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto ilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan kaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia takaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi yhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se muitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen keuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen ilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai pahalla.

Ensimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000 asukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin sillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on keisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka vallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen alkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele alankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat englantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa, hallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki matkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä eleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin nousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.

Simla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja talot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin kulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä. Mutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin tasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa Himalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä Intian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti hengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin purevalta pakkaselta paenneena.

Simlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä uhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien kuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan korventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin henkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan rauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja juomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee jääpalasia.

Vain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja kuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä kuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan pääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit johtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista pystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat kallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia. Näistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin, riikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu lukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille tunnettu smaragdi, Kohinuur eli "Valon vuori", joka nykyään kuuluu brittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir Shah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan saaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on tämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen selkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut jalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir Shahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.

Myöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin pääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne rakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se on nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul Shah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin lepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu yksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti aherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.

Punaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi puutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii kelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää mitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat majailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit pyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa, kivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal, taideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan kamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka minaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen moskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle. Marmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah Dshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien sarkofagit ovat säilyneet kryptassa.

Rakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta ja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia. Auringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot heleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen valkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa punakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua ennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena, lämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien valaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain kupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden lomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut kajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa kohisten pyhää Gangesia kohti.

Gangesin virta-alue, jonka halki meidät vie rautatie edemmäksi itään päin, on kauttaaltaan hedelmällistä, ja sen asukkaina on satakunta miljoonaa ihmistä, enimmäkseen hinduja. Kaupunkeja on siellä ihan vilisemällä, useat kaksi- ja kolmekintuhatta vuotta vanhoja, ja joka taholta pilkottaa kyliä, joissa kotimaisella maalaisväestöllä on bamburuovoista ja olkipunoksista kyhätyt majansa. Hindut viljelevät vehnää ja riissiä, ja heillä on oivallisia hedelmäistutuksia. Heidän pienet ruskeat, varsin sievät lapsukaisensa leikkivät ilkosen alastomina majojen edustalla. Pikku poloiset! Yhdeksän vuoden iässä heidät jo naitetaan; nuoret aviopuolisot asuvat kuitenkin erillään, kunnes ovat täysikasvuiset, ja häähetkestään alkaen on aviovaimo näkymättömissä koko maailmalta, omaisiltaankin. Mutta vielä onnettomampi on leski. Entiseen aikaan täytyi hänen poltattaa itsensä roviolla puolisonsa ruumiin mukana; tämän pöyristyttävän tavan ovat tosin englantilaiset poistaneet, mutta leskivaimon kohtalo on silti yhä tukala. Häntä väistellään inhoten ja ken aamulla ensimäiseksi kohtaa leskivaimon, hän muka päivällä varmasti joutuu johonkin onnettomuuteen.

Juna pysähtyy Benaresin asemalle, ja ympärilläni tunkeilee keveissä kirjavissa puvuissaan hinduja ja muhamettilaisia, turbaanit tai pienet pyöreät lakit päässä kun vaunut vievät minut bungalowiin, joksi intialaista majataloa sanotaan. Siellä virkistää minua kuuman matkan jälkeen kylpy.

Benares on maapallon pyhin kaupunki. Ammoin ennen kuin Jerusalemia ja Roomaa, Mekkaa ja Lhasaa olikaan, kukoisti Benares ikivanhan intialaisen uskonnon kotina, ja yhä vieläkin on tämä kaupunki bramanismin ja hindulaisuuden sydän. Hinduja on runsaasti kaksisataa miljoonaa, ja heidän kaiken kaipuunsa päämääränä on Benares. Sairaat laahautuvat sinne parantumaan pyhän Gangesin vedessä, vanhat täällä kuolemaan; ja ken kuolee etäisten taipaleitten takana, hän lähetyttää tuhkansa Benaresiin, jotta se hajautuisi pyhän virran autuaaksi tekeviin aaltoihin. Benaresissa saarnasi myöskin Buddha 500 vuotta ennen Kristuksen syntymää, ja hänen uskolaisilleen, neljällesadalle miljoonalle, on Benares niinikään pyhä.

Kaupungin kadut ovat hirveän soukkia kujia, joissa ilma on tunkkaista ja mätänevien kasviaineiden löyhkän täyttämää. Oikealla ja vasemmalla on avoimia kauppavajoja, joissa myydään siroja kukka-astioita, maljoja ja pikareita, messingistä ja muista metalleista muovailtuja, monet kirjauksilla syövyteltyjä. Hivuneet katukivet ovat liukkaat kuin saippua pyhien lehmien lannasta, jotka silmät puoliummessa ja korvat lerpallaan seisoksivat unteloina ja laiskoina tai tulla jönkäilevät laahustavin askelin sulkemaan ahtaita kulkuteitä. Kaikkialla hohtelee keltaisia rinkikukkia, sillä hyväksi työksi katsotaan näiden nelijalkaisten pyhimysten ruokkiminen niillä.

Voit päivät päästään kierrellä Benaresin katuja ja mietiskellen istua sen kahdentuhannen temppelin edustoilla, mutta varmasti selviää sinulle yhtä vähän kuin minullekaan tämän merkillisen uskonnon arvotus. Miljaardeja vuosia ja 330 miljoonaa jumalaa, ken moista ymmärtää! Luehan vainen veda-kirjojen neljätuhatta vuotta vanhoja hymnejä ja ihaile niiden runoutta, joka laulaa luonnosta ja auringosta, sateesta ja tulesta, maasta, tuulesta ja aamuruskosta. Mutta mitä niissä kohtaat syvämietteisiä ijäisyyden aatoksia, sitä et ikinä tajua, ellet itse ole hindu.

Hinduilla on kolme pääjumalaa: Braama, luoja, Vishnu, säilyttäjä, ja Siva, hävittäjä. Näistä kolmesta ovat muut miljoonat jumalat johdetut; siten merkitsee esim. jumalatar Kali vain yhtä Sivan ominaisuutta. Tälle jumalattarelle uhrattiin aikoinaan lapsia, nykyään enää vuohia, kun englantilaiset ovat tulleet väliin. Mutta hindujen uskonnollinen palvominen ei rajotu jumaliin. Miltei koko luonto on heille pyhä, ennen kaikkia muutamat eläimet, lehmä ja härkä, apina ja krokotiili, käärme ja kilpikonna, kotka, riikinkukko ja kyyhkynen. Valhe, varkaus ja murha ovat sallittuja, mutta jos hindu syö lihaa tai epähuomiossa tulee nielleeksi vain lehmänkarvankin, niin on hän kiehuvan öljyhornan oma; hän on kaikkien uskovaisten kauhistus, ja enimmin omissa silmissään. Tämä taikausko on vuosituhansien kuluessa syöpynyt hänelle vereen ja vallitsee täydellä voimalla vielä tänä päivänä. Pahin kaikista jumalattomuuksista on lehmän tappaminen tässä maassa, missä naudoille rakennetaan sairaaloitakin. Englantilaisia vastaan v. 1857 puhjenneen julman kapinan syynä oli osaksi se, että erään uuden kiväärimallin patruunat olivat — raavaanihralla voideltuja.

Ja samalla hallitsevat hinduja valkoihoiset herrat, jotka teurastavat härkiä ja syövät niiden lihaa, jollainen tapa on heidän mielestään yhtä kauhistava kuin leskien polttaminen ja lasten uhraaminen näiden. Niin peräti toinen on hindujen maailmankatsomus kuin meidän. Usein olen ollut hindujen vieraana ja saanut hyvän kestityksen, mutta mikään maallinen mahti ei olisi saanut heitä syömään minun kanssani; uskomattoman pöydässä istumista pidetään saastutuksena, ja hindujen käydessä luonani vieraisilla oli turha tarjotakaan heille mitään. Suurissa juhlissa, joita Intian englantilainen varakuningas pani toimeen Kalkutassa, näin ylhäisiä maharadshoja kullalla kirjailluissa, jalokivillä koristelluissa puvuissaan; mutta he asettuivat paikoilleen vasta vähää ennen päivällisten päättymistä eivätkä kajonneet mihinkään ruokalajiin. Jos joku korkea-arvoinen hindu kuitenkin otti osaa ateriaan, niin hän oli luopio ja säätyluokastaan erotettu.

Siitä asti kun luoteisesta tunkeutuvat aarialaiset vallottivat Intian eli persiaksi Hindostanin, siis runsaasti 4000 vuotta, ovat hindut olleet jaettuja säätyluokkiin eli kasteihin, ja eri luokkien välinen juopa on paljoa suurempi kuin meillä Europassa oli keskiajalla ritarien ja talonpoikien erotus. Aikoinaan olivat bramiinit, pappisluokka, ja soturit ylhäisimpinä kasteina. Nyt on niitä tuhansia, sillä kukin ammatti muodostaa luokkansa; kaikki kultasepät esim. ovat omana säätyluokkanaan, kaikki sandaalintekijät toisena. Ja kunkin kastinkin jäsenet ovat saastutettuja, jos aterioitsevat toiskastilaisen kanssa. Maansa ulkopuolella matkustaessaan menettää hindu kastijäsenyytensä; vain maksamalla hyvin bramiineille voi hän saada sen takaisin erityisiä katumusharjotuksia noudattaen. Sellaisena katumusharjotuksena on neljän lehmästä saadun aineen nauttiminen, maidon, voin ja kahdenlaisen lannan, sillä lehmä on ruumiillistunut jumaluus ja pyhempi kuin kaikki ihmiset — bramiineja tietenkään lukuunottamatta.

Siitä johtuukin pulskien ja lihavien lehmien liuta Benaresin kaduilla. Ja samaten vilisee täällä pyhiä apinoita. Niillä on erityinen temppeli; se on vihitty Sivan puolisolle, syöjättärelle, jonka ilona on pelkkä hävitys ja jota on lepyteltävä verisillä uhreilla.

Kerran tässä apinatemppelissä käydessäni oltiin ovella juuri vuohen uhraamishankkeissa. Kaksi miestä myyskenteli isoista vasuista ohria ja pähkinöitä, ja he neuvoivat kiihkeästi minua ottamaan mukaani massillisen, jotten tyhjin käsin astuisi pyhien apinain eteen. Ja tuskin olin astunut kartanolle, kun minut ympäröitsi noin viisikymmentä harmaata apinaa, jotka mölyten, riekkuen ja nauraen hioivat hampaitaan, hyvinvoipina ja hyvällä tuulella. Ojentaessani niille kourallisen ohria asettuivat ne takakoivilleen, pitelivät kättäni kiinni toisella mustalla tassullaan ja toisella ottivat hyppysellisen ohranjyviä. Toinen kourallinen hupeni yhtä väleen, ja siten jatkui herkuttelua, kunnes varastoni oli lopussa. Sitte ne tuijottelivat minuun pyöreillä ruskeilla silmillään, loksuttelivat hampaitaan, maiskuttelivat huuliaan, kynsivät niskaansa tai kainaloansa ja katosivat tuossa tuokiossa, kiikkuakseen läheisten puiden oksilla. Apinatemppeli on niiden asuinsijana, missä ne saavat olla varmoja elannostaan, mutta niillä on täysi vapaus pujahdella välipäikseen kaupungillekin. Ketterinä näkee niiden juoksentelevan kattojen reunoilla, kiipeilevän ulokkeille ja altaaneille, juoksentelevan katujen poikki, heilauttavan itsensä jonkun temppelikartanon puiston latvoihin ja seuraavana hetkenä taas asettuvan korkeiden pagoodien harjakoristeille ja räystäille. Erinomaisesti ne soveltuvatkin hindujen jumalaistarustosta maalattujen ja veistettyjen kohtausten taustaan.

Ennen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen jo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä miestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle. Verkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus silmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla rannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja altaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia korkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.

30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas virralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden välissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu olkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.

Täällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat he alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat puolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain lantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous leviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin viisikymmentätuhatta.

Annan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle kivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on sileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa kädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä sillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja rukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja suojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun neljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän "Om"-tavun, joka käsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan, ilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.

Nyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta auringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä tuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä ilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan uomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä arvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee hän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä, korviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti Vishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa näistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia kestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla uusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita uskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.

Hiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään ryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu kylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on lumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin äärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on pitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät; hän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua sipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä vesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte hän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita hiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän veden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa. Toiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas yhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt aamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka pyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja siitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien sisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja kuolla!

Buddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun täytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja sovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet synnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen mahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen pääsemiseksi. —

Illalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen kaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana soluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja törkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla ajelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia kasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.

Eräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa tahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien muureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi ojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat miehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian kipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan. Palaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen edemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita. Rovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa mujussa, ja se heitetään sitte virtaan.

Gangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat siunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan myöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden ilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati tappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa terävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa saaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan eivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa kunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. "Maan päällä ei ole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas."

Entiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä johtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan, mutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä olevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään Gangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin sellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle virtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi pitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. —

Nyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun yön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee hiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa kätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset silmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja myöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan havahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä vihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa, pantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili kohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen märillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun aikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin teräsjouseksi ja häviää syvyyteen.

Silloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä. Kuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on herännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion, joka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa mielestään.

Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?" kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin, sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin." Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen. "Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä; mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." —

Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa, Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä, varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä kuin torven toitotuksia.

Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.

Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon. Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi, mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin tiheikköihin.

Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan, kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään. Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa. Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen on niiden pahin vihollinen.

Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta, tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä. Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä, että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.

Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki, jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen, pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on pääsemättömässä pälkäässä.

Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa, ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä, mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii, muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten, ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät vähimmin.

Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa. Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.

Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas; pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.

Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan isäntiensä palvelijoita.

Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.

Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä. Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla, jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee sitä rautapiikillään täydellisesti.

Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi, kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa rauhassa eritä elämästä.

Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin, äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn. Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa. Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta, Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin Gangesin suiston dshungeleihin!"

Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.

Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan. Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin se säikkyy ihmisiä.

Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä. Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön. Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja kuulee paimenen laulun etäältä.

Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille. Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.

Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras; kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa, mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s., tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen. Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä. Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat, sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri hiipailee niiden alitse.

Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla. Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän yksinään kaatanut 216 tiikeriä.

Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät, jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet. Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.

Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle. Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin, sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä vastatuksin.

Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa. Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään, onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.

Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa, Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea; mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen pistonsa.

Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla. Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia. Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan paikkaan.

Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.

Kobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi esille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen teho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on pikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta usean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin pelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on purrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu pahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö nimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran puraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja valtimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos asiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu Intian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin heikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa kaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi toivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.

Intian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään oikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä tekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä käärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla kuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä myrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja silloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman väistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta käärmeiltään.

Entiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee huilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen tanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa yksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan, ojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven. Käärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt useaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään sivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä vielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin näyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.

On sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät soitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa, ikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä istuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan matkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen vasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän härnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa kakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä huilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme vähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä kasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän sitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme jälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran silmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on vaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla siirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme hellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan jokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa silmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän seurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo kesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja vakaata malttia.

Erityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen petoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin kissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen kaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä kuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska ottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme livahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi taistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti katseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä eikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti sen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt toiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä toiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen takaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei hellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa jänteessä.

Paitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli python-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea, ja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin mittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa nielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin nisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on niellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole suorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä vastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee jännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan kuin tämä on herjennyt hengittämästä.

Tuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä puuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan päässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan suoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata eteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja vikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja tuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt saaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella eteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen ruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas puserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä kohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin ammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä erältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin suuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin laajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa toiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi. Vaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee, miten se verkalleen joutuu vatsaan.

Python-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa se lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan kahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin. Mutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan kolme kuukautta.

Bombay on maapallon kaupunkien seassa helmenä, ja se on Intian avain. Siellä astuvat maihin ne, jotka höyrylaivalla matkustavat Europasta Suetsin kanavan kautta Intiaan, rautateitse jatkaakseen matkaansa eteenpäin. Satamassa on epälukuisia laivoja ottamassa tai purkamassa lastiaan, sillä Bombay on rikas 300000 asukkaan kauppakaupunki.

Täällä tapaamme viimeisen kerran niiden kansojen ja uskontojen edustajia, joita olemme sisämaassa retkeillessämme tulleet tuntemaan, ja lisäksi moniaita muitakin. Bombayssa elää myös aikoinaan suuren ja mahtavan kansan viimeinen jäännös. 6-700 vuotta ennen Kristuksen syntymää perusti muuan viisas mies nimeltä Zoroaster uskonnon, jonka omaksuivat koko Persia ja sen naapurimaat; sen nimessä vei Xerxes suunnattomat armeijansa Kreikkaa vastaan. Kun v. 650 islamin sotaiset lähetyssaarnaajat tulvivat Persiaan, pakeni Intiaan useita tuhansia Zoroasterin uskolaisia. Ja tämä kansanjäännös asuu vieläkin Bombayssa; heitä sanotaan parsilaisiksi. He ovat Bombayn omistajia ja hallitsevat älykkäinä, ahkerina ja varakkaina sen kauppaa.

Parsilaisten uskonoppiin kuuluu tulen, veden ja maan rajaton kunnioittaminen. Jotteivät haudoilla saastuttaisi maata tai ruumiinpoltolla häpäisisi tulta, on parsilaisilla erityinen menettelytapa kuolleisiin nähden. Mereen pistäytyvän niemen korkealla kunnaalla kohoaa matalia, pyöreitä torneja, joita sanotaan "Hiljaisuuden torneiksi". Tuollaisen tornin sisäpuolelle asetetaan ruumis alastomana ja ilman arkkua, ja muutamien minuuttien kuluttua on vainajasta vain luuranko jäljellä, sillä läheisissä puissa pesii isoja korppikotkia, jotka tekevät perinpohjaista työtä. Mutta Hiljaisuuden torneja ympäröivän puiston kypressien ja ihanien lehtipuiden katveessa voivat vainajan omaiset häiritsemättöminä antautua kaihonsa valtaan. Ja suuremmoisempaa sijaa ei hautapaikalla kaiketi voi ollakaan: lännessä ja etelässä leviää avara ulappa, jonka aaltoja myrskyinen monsuuni heittelee, pohjoisessa ja idässä taasen on Bombay, Intian valtameren kuningatar.

On lokakuun 14. päivä 1908; kello on yksitoista aamupäivällä, ja kahden tunnin kuluttua lähtee höyrylaiva "Delhi" Bombaysta äärimäiseen itään. Se on 151 metriä pitkä, 8000 tonnin vetoinen ja kuljettaa matkustajia ja tavaroita Shanghaihin. Sen omistaa iso, rikas yhtiö Peninsular and Oriental, joka saa Englannin postihallitukselta noin kuuden miljoonan markan vuotuisen määrärahan; siitä maksusta se kuljettaa Aasian ja Australian rannikoille postin. Englannista Suetsin kanavalle saadaan matkustajaliikenteestä päätulot, mutta siitä itään päin joutuu tavaraliikenne etusijaan. Jokainen laiva suorittaa Suetsin kanavayhtiölle kauttakulkumaksuna 50000 markkaa kerralta, mutta se tie käy sittekin paljoa halvemmaksi kuin koko Afrikan kiertäminen.

Ennen laivaan menoa on tutkitutettava itsensä lääkärillä, sillä Bombay on ruton pääpesä. Sitten irrotetaan vankat kaapelit, ja potkurit alkavat pyöriä; raskaan laivan kestää tunnin ajan suoriutua satamalaiturien piiristä, mutta lopulta se vitkallisesti lipuu merenlahden yli mitä erilaisimpia lippuja liehuttelevien epälukuisten laivojen lomitse, ja taaksemme jää Bombay rakennuksineen, kirkkoineen, savutorvineen ja sankkoine mastometsineen.

"Delhin" ylimmälle kannelle pääsevät ainoastaan laivan päällystöön kuuluvat henkilöt; siellä on ruorikoju ja kompassi, taampana kapteenin kajuutti. Matkustavaisten käytettävissä on varjostavalla katoksella suojattu välikansi. Kymmenen kilometrin mittaiseksi aamukävelyksi saa seitsemäänkymmeneen kertaan kiertää tämän kannen. Siinä on englantilaisilla hyvää tilaa olla lyömäpallosilla, ja verkkoja on pingotettu estämään palloja poukkoilemasta mereen. Upeassa salongissa on kirjotuspöytiä ja sohvia, on pianokin, ja takakannen puolella on tupakkahuone, jossa ateriain jälkeen juodaan kahvia. Alimmalla kannella sijaitsevat makuukojut, joissa on niin kuuma, ettei kykene hurstiakaan ottamaan peitteekseen.

Aamulla herätessäni painan sähkönappulaa. Englantilainen palvelija saapuu, huutaa mustan parturini ja laittaa minulle sillaikaa isoon posliinialtaaseen merivesikylvyn kuntoon; jälkeenpäin saa suolattoman suihkeen, ja sitten on edessä ensimäinen eine, teetä, leivoksia ja banaaneja. Yhteinen murkina syödään sittemmin isossa ruokasalissa, joka on vielä kerrosta alempana. Ja sinne kerääntyvät kello puoli kahdeksalta matkustajat päivälliselle, jonka valmistavat ja tarjoavat portugalilaiset, sekarotua portugalilaisesta Goan siirtokunnasta Intian länsirannikolta.

Olemme hitaasti loitonneet Intian rannikolta. Aurinko painuu nopeasti mereen, hämyhetki on lyhyt, ja piankin hohtavat vain potkurien kuohuttamat aallot valkoisina sähkövalon juovassa, joka virtailee laivasta merelle. Siellä täällä pilkahtelee pimennosta pieniä valopisteitä; ne ovat höyrylaivoja, Bombayn kulkuväylällä nekin. Seuraavana päivänä jätämme Goan taaksemme ja Lakkadivien saariryhmän oikeallemme. Rannikko on yhä näkyvissä, ja edessämme leviää hiekka- ja soravyöhyke, jonka yli meren hyöky vyöryy mahtavina aaltoina. Taivas on heleänsininen, keveitä pilviä leijailee rannikon yli, ja tavaralaivan purjeet välkkyvät etäältä kuin jättiläisjoutsenen siivet. Kello yhdeksältä illalla alkaa loistava värien karkelo: häikäisevässä sinervänvalkoisessa hohteessa, joka muistuttaa salaman heijastusta pilvissä, loistavat potkurien aallot kuin viilettäisimme silkassa elohopeassa, ja tämän kajastuksen kalvetessa ja lopulta hiipuessa jännittää kuu kimmeltelevän hopeasiltansa yli meren. Hiljainen on yö, kuulee vain koneiden yksitoikkoisen, kumean jytinän, ja vielä kello yhdeltä käyskentelen kannella nauttimassa viileästä yöilmasta. Sanomaton vapauden tunne paisuttaa povea, kun on niin kauan harhaillut Aasian avarissa erämaissa. Lokakuun 17. päivän aamuna solumme Kap Komorinin, Intian eteläkärjen ohitse. Jos siitä kulkisimme etelään päin, niin saapuisimme puolessatoista vuorokaudessa päiväntasaajalle, ja edessämme leviäisivät eteläisen pallonpuoliskon valtaiset vesiaavikot. Jos yhä pitkittäisimme suuntamme, niin tavottaisimme lopulta kaksi pientä yksinäistä kalliosaarta, joiden alastomia rantoja Intian valtameren myrskyt pieksävät, Uuden Amsterdamin ja Pyhän Paavalin. Mutta sitten asettuisi matkamme rajaksi se osa etelänavan mannerta, jolla on nimenään Keisari Wilhelm II:n maa.

Sen sijaan käännymme kaakkoon ja näemme puoleltapäivin Ceylonin saaren verkalleen kohoavan taivaanrannalla merestä. Jo kaukaa hohtaa valkoisena vyönä hyökyaallokko, joka etenkin kesäisin on suuremmoinen, sillä silloin puhaltelee siellä kuukausimääriä keskeytymättömänä se navakka tuuli, jota nimitetään lounasmonsuuniksi. Se on siunauksena koko Intialle, nostattaen maasta ohraa ja viissiä kolmensadan miljoonan ihmisen elatukseksi.

Savutorvien, purjeiden ja mastojen takaa tulee näkyviin suuremmoinen sarja aasialaisia ja europalaisia rakennuksia. Se on Colombo, Ceylonin pääkaupunki ja kaikkien laivojen pääsatama, jotka välittävät liikennettä Europan ja kaukaisen idän välillä. Soutuveneitä tulee satamasta, ja ne kiinnittävät laivamme kaapelit jättiläismoisiin kelluviin poijuihin. Singhaleeseja ja hinduja rientää ylös "Delhin" portaita, hyökäten matkustavaisten matkatavaroihin käsiksi; he ovat vain kietoneet lanteilleen vaaleanpunaisen tai valkoisen vaatekaistaleen ja päähänsä huivin. Laivan isovene vie meidät maihin. Kaduilla vilisee vaskenkarvaisia ihmisiä, nelipyöräisiä ajopelejä, raitiovaunuja, kääsejä ja pieniä kaksipyöräisiä "rikshoja", joita puolialastomat miehet vetävät. Hoikkia kookospalmuja kohoilee suurina metsinä, ja näiden välissä vilahtelee alkuasukasten majoja europalaisten virkamiesten ja kauppiaitten rakennusten ohella.

Seuraavana päivänä asettuu höyrylaiva "Moldavia" "Delhin" viereen; se tuo Englannista matkustavaisia ja tavaroita, joiden määränä on Itä-Aasia. Ne korjaa nyt haltuunsa "Delhi", "Moldavian" lähtiessä kaksiviikkoiselle taipaleelleen Australiaan. Uudet matkustajat ovat enimmäkseen virkamiehiä ja upseereja, jotka ovat perheineen olleet lomalla kotimaassa ja nyt palaavat toimipaikkoihinsa, mutta on joukossa kauppiaitakin ja huvimatkailijoita. Mukana oli ruotsalainen insinööri, jonka piti Siamissa panna kuntoon puhelinjohtoja, ja myöskin sievä neitonen, joka matkusti Hongkongiin viettämään häitä kihlattunsa kanssa, joka oli joutunut asumaan noin kaukana.

Kun kaikki on valmista, kajahuttaa "Moldavian" soittokunta marssin, ja miehistön hurratessa lähtee höyrylaiva "Delhi" taas ulapalle, missä seitsemästäkymmenestä uudesta matkustajasta useita naisia pian katoaa kojuihinsa, vaikka laivan vaaruminen mainingin kohottelemana onkin hyvin vähäpätöistä. Illalla kierrämme Ceylonin etelävuoriston ja itää kohti kääntyen pidämme suuntamme Sumatran pohjoisniemekkeelle asti. Sinne on vielä 1650 kilometrin eli kuudenkymmenen tunnin matka.

Lokakuun 21. päivän aamuna suuntautuvat kaikki kaukoputket itään. Kaksi pientä, jyrkkärantaista saarta sukeltaa ylös merestä hyökyaallokkonsa valkean kiehkuran keskeltä, ja niiden takana ilmestyy vielä näkyviin muita saaria, joiden metsät vihannoivat kuuman vyöhykkeen ikuisen kesän helminä. Pian kuljemme suoranaisessa saaristossa.

Aasia on maapallon isoin mannermaa. Naapuriensa Europan, Afrikan ja Australian kanssa on se kiinteämmin tai höllemmin yhteydessä, muodostaen itäisen pallonpuoliskon mantereeston, Amerikan kuuluessa läntiseen pallonpuoliskoon. Europa on niin läheisesti liittynyt Aasiaan, että sitä voitaisiin sanoa jälkimäisen niemimaaksi. Afrikan yhdistää Aasiaan se 110 kilometriä leveä kannas, jonka v:sta 1869 alkaen katkaisee Suetsin kanava. Australia sitävastoin on valtaisena saarena erillään kaakossa; ainoana siteenä ovat sitä Aasiaan yhdistämässä ne molemmat jonot isoja ja lukemattomia pieniä saaria, jotka kohoavat merestä näiden kahden maanosan välillä. Läntisenä saarijaksona ovat Sunda-saaret, itäisenä Filippinit ja Uusi Guinea. Sumatra on tavallaan ensimäisenä arkkuna siinä jättiläismoisessa sillassa, joka pistäytyy kaakkoon Taka-Intian eteläisimmästä kärjestä, Malakan niemimaasta. Seuraavana silta-arkkuna on Java, ja sen itäpuolella on rivi keskikokoisia saaria. Tämän sillan pohjoispuolella sijaitsevat molemmat toiset isot Sunda-saaret, Borneo ja Celebes.

Näiden saarten eläin- ja kasvimaailma on suunnattoman rikas. Metsissä asustaa elefantteja, sarvikuonoja ja tapiireja, tiheikössä vaanii tiikereitä ja panttereita, ja aarniometsien syvyyksissä majailee mitä monimuotoisimpia apinoita. Isoin on niistä orang-utan; se kasvaa puolikintoista metriä korkeaksi, on hyvin voimakas, talttumaton ja vaarallinen, ja eleskelee melkein aina puissa. Sunda-saarilla viljellään sokeriruokoa, kahvia, teetä, riissiä ja tupakkaa; siellä menestyvät monet maustekasvit, kookospalmu ja se puu, jonka kuoresta saadaan kuumelääkkeenä tunnettu kiniini. Ja tätä lääkettä tarvitaan Sunda-saarilla mitä kipeimmin, sillä alavilla rannikkoseuduilla ahdistelee asukkaita kaikkialla kuume. Mutta hyvä, terveellinen ilmasto on ylämaassa, 1200-1500 metriä merenpinnan yläpuolella vuoristoissa, joiden hallussa on saarten sisäosa.

Keskeltä Sumatraa ja Borneota käy päiväntasaaja, ja siitä syystä vallitsee näillä saarilla ikuinen kesä, hiostava ja kostea lämmin. Ainoat vuodenajat, joista täällä voi puhua, ovat sade- ja poutakaudet, ja Sunda-saaret ovat maapallon saderikkaimpia seutuja. Asukkaat ovat malaijeja. He ovat pakanoita, mutta rannikolla on muhamettilaisuus voittanut paljon alaa. Sisämaan villit heimot uskovat sokeasti henkiin; kaikissa elottomissa esineissä asuu heidän mielestään henkiä, ja vainajien sielut ottavat osaa elävien iloihin ja suruihin. Jotkut heimot vieläkin lepyttävät henkiä ihmisuhreilla.

Sumatra, jonka rannikko nyt jää oikealla kädellä taaksemme, on Ruotsin kokoinen, mutta asukkaita on kolmannesta vähemmän. Borneo, joka on Uuden Guinean jälkeen maapallon isoin saari, vastaa kooltaan koko Skandinavian niemimaata. Java, mitä kaunein ja rikkain maa, on vain neljänneksen Ruotsin pinta-alasta, mutta sen asukasluku on lähes viisi sen vertaa. Sunda-saaret ovat Hollannin alusmaita; vain Borneon luoteisosa kuuluu Englannille.

Sumatran ja Javan välisessä salmessa on ihan pieni tulivuorisaari Krakatau, joka oli kesällä 1883 kamalimman luonnonilmiön näyttämönä, mitä historiallisena aikana yleensä on sattunutkaan. Saarelma oli asumaton, Sumatran kalastajat vain tapasivat sinne poikkeilla. Mutta jos se olisi asuttukin ollut, ei olisi yksikään sen asukkaista kyennyt kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kahdella muullakin, muutamien penikulmien päässä sijaitsevalla saarella tuhoutui koko väestö yhdenkään sielun pelastumatta. Elokuun 26. p:nä alkoi tulivuoren purkaus, ja tuhkaa sateli niin suuret määrät, että se muodosti metrin paksuisia kerroksia joidenkuiden laivojen kannelle, jotka jokseenkin etäältä sivuuttivat saaren. Salamoitsi ja jylisi, meri kiehui, ja lukuisia laivoja ja veneitä upposi tai viskautui maalle. Toisena päivänä luhistui saari ja vaipui meren kitaan; siitä on enää sirpaleita näkyvissä. Tämä sortuminen myllersi liikkeelle hyökyaallon, joka 30 metrin korkuisena syöksähti viereisille Sumatran ja Javan rannikoille, pyyhkäisi mereen kaupunkeja ja kyliä, tuhosi metsiä ja rautateitä ja vieri Afrikan ja Amerikan rannikoille saakka. Voitiin tarkalleen laskea, millä vauhdilla se oli kulkenut meren yli. Tulivuoren purkauksen jumu kuului Ceylonille ja Australiaan, vieläpä 3400 kilometrin päähän; se olisi siis kaikunut yli koko Europan ja vielä jonkun verran ulommaksikin, jos tapaus olisi sattunut Wienissä. Tulivuoren sirottelema tuhka peitti alueen yhtä laajan kuin koko Skandinavian niemimaa, ja 40.000 ihmistä menetti siinä henkensä.

"Delhi" viilettää suoraan kohti Penangia; tämä kaupunki sijaitsee Malakan niemimaan rannikolla. Pari haikalaa seuraa meitä jonkun aikaa alahangan puolella, ja pöyristyttää ajatella ihmisen kohtaloa, joka sattuisi onnettomuudekseen juuri nyt putoamaan yli laidan. Hai käännähtäisi silloin seljälleen, syöksähtäisi nuolen nopeudella ylöspäin ihan lähelle veden pintaa, kävisi altapäin kiinni saaliiseensa ja puraisisi sen veitsimäisillä hampaillaan keskeltä kahtia. Sitä viattomampia ovat lentokalat, joita joka taholla karkeloitsee suurina parvina; ne ponnahtelevat ilmaan vedestä ja lentävät melko taipaleen siipimäisesti levinneillä evillään.

Nyt näkyy maata, ja kaikki kirjeitä kirjotelleet kiirehtivät laittamaan postilähetyksensä kuntoon. Me solumme viehättävään salmeen, ankkurit kalisevat pohjaan Penangin edustalla, ja liuta veneitä piirittää meidät, tuoden Singapuriin aikovia matkustajia. Kapteeni hommaa automobilin, ja hänen ja erään matkatoverin kanssa ajaa huristan kasvitieteelliseen puutarhaan. Pääkatu isoine rakennuksineen, hotelleineen, pankkeineen, klubihuoneustoineen ja kauppakartanoineen esittää samanlaisen kuvan kuin kaikkikin Aasian kaakkoisrannikon satamakaupungit. Pieniä, yksin istuttavia rikshoja vetää täällä aina kiinalainen, väljä sininen nuttu yllä, paljasjaloin ja huipukas olkihattu päässä. Huimaa vauhtia porhaltaa automobiili oivallisia palmujen reunustamia teitä myöten kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on todella komea. Siinä on puita ja kasveja Intiasta, Sunda-saarilta ja Australiasta, kaikki englantilaisilla ja latinankielisillä nimikilvillä varustettuja. Puissa kiipeilee ketterinä ja nopsina apinoita, väliin pysähtyen kiikkumaan oksilla istuen, ja suuria vesiputouksia syöksyy vaahdoten alas jyrkiltä vuorenseinämiltä, jotka yltympärillä saartavat tuuheata, rehevää kasvullisuutta.

Hämyn tullessa yllättää meidät rankka sadekuuro, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua ovat kaikki tiet tulvillaan. Sade valuu virtanaan, isot pisarat ovat tiheässä kuin niityllä ruoho, ja likomärkinä tulemme jälleen laivallemme. Ihoon takeltunein vaattein kapuan joutuin ylös köysitikkaita, saadakseni virkistävän kylvyn ja pukeakseni kuivaa ylleni kiireestä kantapäähän. Sitte kokoonnumme jälleen päivällispöytään, missä kapteeni isännöitsee, johdellen rattoisaa keskustelua.

Sillävälin lipuu laiva taas yön selkään, sateen ropistessa sen katoilla ja kyljillä. Singapuriin on vielä kolmenkymmenen tunnin matka, ja suunta viistää mantereen rannikkoa. Ihan odottamatta pistäytyy muutamien penikulmien päässä maalta esille valotorni yön pimeydestä. Siellä asuu yksinäinen vartija, joka aina kahden kuukauden kuluttua pääsee lomalle, kyetäkseen kestämään yksitoikkoista, ilotonta elämäänsä. Sataa kaiken yötä, eikä päivällä ole sitte helle ollenkaan tukala, vaikka olemme lähellä päiväntasaajaa. Seuraavana yönä jätämme taaksemme Malakan kaupungin; rivi rannikkomajakoita pilkottaa pimennosta, ja höyrylaivojen lyhtyjä vilahtelee kuin punaisina ja vihreinä silminä.

Lokakuun 24. p:nä pysähtyy höyrylaivamme Singapuriin. Tämä osa Malakan niemimaata tunnustaa Englannin herruuden, pääkaupunkinansa Singapur, jossa on 200000 asukasta, enimmät kiinalaisia, muut malaijeja, intialaisia ja europalaisia. Kaikki kaukaisen idän väylällä kulkevat laivat poikkeavat Singapuriin, ja se on myös Sunda-saarten kaupan päävarastopaikkana. Maapallon tuottavimmat tinakaivokset ovat Malakan niemimaalla. Singapurin erottaa vain yksi leveysaste päiväntasaajasta pohjoisemmaksi, ja kesän ja talven lämmönerotus on ainoastaan kaksi astetta, mutta täällä sataa harva se päivä.

Kun "Delhi" ehtoopäivällä pitkittää matkaansa, ympäröitsee sen liuta pieniä ja keveitä ruuhia, joiden soutajat ovat alastomia vaskenkarvaisia malaijipoikia; nulikat uivat kuin kalat, sukeltavat kuin saukot, ovat uskomattoman ketteriä ja melovat ruuhiaan yhtä miellyttävästi kuin taitavastikin. He kohottelevat käsiään meitä kohti — me oivallamme sen merkin ja heitämme hopeakolikon kirkkaanvihreään veteen. Moiskis! vekarat hyppäävät päätähavin perästä ja sukeltavat pohjaan asti, ja kun he palaavat veden pinnalle, näyttää onnellinen löytäjä sieppaamaansa rahaa. Ruuhet jäävät siksi aikaa valtoimiksi, ja väkevä merivirta on ne ajanut Singapurin ja saarten väliseen salmeen. Mutta tuotapikaa uivat niihin pojat takaisin ja kiipeävät hyvin taitavasti aluksiinsa, ainoankaan kellahtamatta kumoon. Uusia lantteja sinkoilee mereen, ja väsymättöminä kilpailevat nuo pikku vetehiset niiden poimimisessa mikäli mahdollista ennen kuin ne ehtivät pohjaan. Kun "Delhi" parantaa vauhtiaan, pitelevät he laivan kupeista kiinni; mutta kulun sitte kiihtyessä liiaksi hellittää toinen toisensa perästä ja pyörtää takaisin satamaan onnellisesti sukeltamine saaliinensa.

Aurinko parhaillaan laskee Singapurin taloryhmien, tornien ja savutorvien taakse. Majakan välkkyliekki taistelee pakenevan päivänvalon kanssa ja jää voittajaksi. Joukko ruskeapurjeisia kiinalaisia dshonkkeja liikkuu hiljalleen veden pinnalla, joka läikkyy tyvenenä kuin kuvastin. Tummana ja teräväpiirteisenä kohoaa Singapurin varjokuva läntisen taivaan sammuvalla valotaustalla; salmi avartuu taas, mutta koko hämärän ajan pysyvät maa ja saaret vielä näkyvissä. Sitte käännymme koilliseen, etäännymme päiväntasaajasta ja suuntaamme kulkumme Kiinan merelle. Olemme nyt kiertäneet Aasian mantereen eteläisimmän kärjen.

Kahden vuorokauden kuluttua on meillä Kotshinkiina, Saigon ja Mekongin suistomaa takanamme, ja lokakuun 27. p:nä joutuessamme sen koillisesta juoksevan merivirran kosketukseen, joka sivuaa Annamin rannikkoa, alenee lämpömäärä joitakuita asteita; sää käy raikkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Koillismonsuunin vuodenaika on vastikään alkanut; ja mitä enemmän etenemme pohjoiseen, sitä kiivaammin puhaltaa se vastaamme. Nyt on meillä kaksi tietä valittavana: joko pysyä avoimella ulapalla, missä tuuli ja aallot käyvät vastaamme, tai kulkea pitkin rannikkoa, missä vastamainittu merivirta ehkäisee kulkua yhtä pontevasti. Päättipä päin tai toisin, laiva menettää joka tapauksessa pari solmuväliä nopeudestaan. Meidän kapteenimme on valinnut rannikkoväylän.

Taka-Intian niemimaan itäosassa ovat Ranskan alusmaat Kambodsha, Kotshinkiina, Annam ja Tongking. Hanoi, Tongkingin pääkaupunki, on koko Indokiinan kenraalikuvernöörin asuinsijana. Etelässä on tärkeimpänä kaupunkina Saigon Mekongin suistomaalla, joka vuosittain laajenee niistä suunnattomista liejumääristä, mitä tuo iso virta kuljettaa mukanaan. Melkein kolmannes Taka-Intian niemimaata on Siamin kuningaskuntaa; se sijaitsee Mekongin ja Saluenin alajuoksun välissä, jotka molemmat virrat saavat alkunsa Itä-Tibetistä. Sen asukasmäärä on vain seitsemän miljoonaa henkeä, siamilaisia, kiinalaisia, malaijeja ja laoskansaa. Siamin kuningas on itsevaltias, hän omistaa kaiken kiinteimen ja päättää alamaistensa elämästä ja kuolemasta. Hänen pääkaupungissaan Bangkokissa on puoli miljoonaa asukasta; sen läpi kulkee lukuisia kanavia, joilla suuri osa väestöä asuu kelluvissa taloissa. Bangkokissa on useita kuuluisia ja komeita pagoodeja eli temppeleitä Buddha-patsaineen, joista jotkut ovat puhdasta kultaa. Siamissa on buddhalainen oppi säilynyt tärveltymättömänä, valkoista elefanttia pidetään pyhänä, ja se esiintyy punaisella pohjalla Siamin lipussakin. Siamilaiset ovat mongolilaista alkuperää, keskikokoisia, tukevarakenteisia, iholtaan kellanruskeita; hyvin lahjakkaita he ovat, mutta laiskoja. Laulua, soittoa ja leikkiä rakastavat he suuresti, ja heidän omituisista tavoistaan olkoon mainittuna, että he värjäävät hampaansa mustiksi.

Lokakuun 29. p:nä aamupäivällä höyryämme Hongkong-saariston ensimäisten särkkien ja luotojen ohi; tämä satamaväylä on erinomaisen kaunis ja viehättävä, muistuttaen Pohjolan saarisia rantoja. Koillismonsuuni puskee navakasti; suolainen vaahto kiehuu "Delhin" keulan tiellä ja putoaa hienona, välkkyvänä vihmasateena kannelle. Mutta aaltoilua tuskin tunteekaan, sillä lukuisat saaret murtavat ja hillitsevät vesivuorten voiman. Puoleltapäivin olemme Hongkongin saaren tilavassa, oivallisessa satamassa, jonka vesi on niin matalaa, että potkurien siivet myllertävät harmaanruskeata pohjamutaa pinnalle. Kokonainen laivasto pikku höyrypursia tulee meitä vastaan, verkalleen lipuessamme epälukuisten laivojen lomitse ankkuripaikalle poijujen ääreen. Täällä liehuu tuulessa kaikkien kauppavaltojen lippuja; englantilaiset, kiinalaiset, japanilaiset, amerikalaiset ja saksalaiset liput ovat räikeinä vastakohtina toisilleen.

Jokainen hotelli lähettää oman höyrypurtensa noutamaan uusia vieraita. Ensimäisenä tehtävänä on kuitenkin heti ankkurin tartuttua pohjaan europalaisen postin purkaminen lukuisina sinetittyinä säkkeinä postivirkamiesten aluksiin. Muutamien "Delhin" matkustajien omaiset ja ystävät noutavat omat tulijansa pois.

Minua oli silloin vastassa muuan englantilainen kapteeni, jonka oli kuvernööri Sir Frederick Lugard lähettänyt minua tervehtimään ja kutsumaan kuvernöörin vieraaksi. Komea valkoinen pursi, jonka peräpäässä brittiläisen lipun liepukka laahasi vettä, vei meidät moniaassa minuutissa Victorian laituriin. Victoria on Hongkongin pääkaupunki, ja siellä asuu lähes puolet saaren 440000 asukkaasta, joista enimmät ovat kiinalaisia. V:sta 1842 on Hongkong brittiläinen valtionsiirtomaa, ja sen sataman laivaliikenteelle ei vedä vertoja yhdenkään muun sataman liikenne koko maapallolla, vaikka ottaa lukuun Lontoonkin, Hampurin ja Newyorkin. Säännöllinen laivakulku yhdistää Hongkongin lukuisiin maailman kauppakeskuksiin, ja 45 vuorokaudessa pääsee täältä oivallisilla saksalaisilla höyrylaivoilla Hampuriin. Hongkongin kauppaliike on tavattoman suuri, ja englantilaiset ovat tänne myös perustaneet asemapaikan itä-aasialaiselle laivastolleen, varustaen sen erinomaisilla telakoilla ja laitureilla, kivihiilivarastoilla ja kasarmeilla. Useilla valloilla on konsulinsa Hongkongissa varjelemassa niiden etuja. Tarvitsee liikuskella täällä vain pari tuntia nähdäkseen saaren merkityksen ja joutuakseen ihmeisiinsä Englannin mahtavuudesta ja yritteliäisyydestä. Gibraltar, Aden, Colombo, Singapur ja Hongkong, kaikki kaukaisen idän meritien tärkeimmät kohdat ovat englantilaisten hallussa, ja sota-aikoina kykenevät he voimallisella laivastollaan sulkemaan pääsyn muiden valtojen laivoilta.

Laiturilla odotti minua telttikattoinen kantotuoli kahden pitkän poikkitangon varassa. Se oli varustettu hyvin upeasti, maalattu punaiseksi ja valkeaksi, kupeissaan Suur-Britannian keisarinkruunu. Kantajina oli neljä kiinalaista punaisissa pukimissa, kultainen kruunu kirjailtuna rinnuksiin. Tasaisessa poljennossa kantoivat he minua Victorian mutkaisia, jyrkkiä, mutta puhtaita ja sieviä katuja pitkin, ja minä huojuin tuolissani kuin kameelin seljässä. Pian avautui pystyaidasta veräjä rehevään puutarhaan, ja hallitusrakennuksen portailla toivotti minut kuvernööri tervetulleeksi. Illalla pidettiin päivälliset, ja kaikki vieraat, naiset kuten miehetkin, vietiin jälkeenpäin taas kantotuoleissa, kiinalaisten saattamina seiväslyhtyjen valossa, eräälle aukealle, missä muuan englantilainen rykmentti vietti tyytyväistä erojaisjuhlaa. Se oli suorittanut kaksivuotisen palveluksensa ja oli nyt siirtymässä Singapuriin, sielläkin palvellakseen vielä kaksi vuotta. Kunnaaltamme saimme vapaasti silmäillä niittyä, jolla sotamiehet paperilyhtyineen muodostivat kiemurtelevia tulikäärmeitä ja jos joitakin kuvioita.

Seuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut "Vuorimajaan", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella merenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla kaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin pääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle ulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen pullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.

Lähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä kohtasin äkkiä "Delhin" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka kaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli koristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa tuoksua. "Eikö hän jo pian tule?" kyseltiin; kaikkien katseet olivat suunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko kantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea liljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli Colombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt suosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt soinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me nimittelimme häntä "Kaukaisen idän kuningattareksi". Nyt vietti hän vihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki tuntumaan siltä kuin tulisi "Delhillä" tyhjää ja ikävää nyt hänen häipyessään seurastamme.

Moniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat valkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia asutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku romaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella olleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti tavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut toiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena velvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen lemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku kuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.

Puolitoistasataa kilometriä länteen päin Hongkongista on Kanton, Kiinan toiseksi suurin kaupunki, lähellä kahden joen suuta, jotka ovat avoimina teinä sisämaahan. Sentähden on Kanton Shanghain jälkeen Kiinan tärkein kauppakaupunki. Kantonista lähetetään maailman markkinoille suurimmat määrät kuuluisia kiinalaisia silkkikankaita, ja melkoisen pitkälle ovat siellä kehittyneet silkinkudonta, posliini- ja paperiteollisuus. Kaupunki on n.s. sopimussatama, s.o. ulkomaalaiselle liikenteelle avoin; niitä on Kiinassa 37. Siellä on 900000 asukasta; varakuningas asuu myös siellä, ja Kanton onkin Kiinan kahdeksastatoista maakunnasta eteläisimmän pääkaupunki. Sen kadut ovat niin kaidat, ettei niitä pääse kulkemaan vaunuilla, ja suuri osa väestöä majailee venetuvissa, jotka on kiinnitetty paaluihin virralle. Kahdentuhannen kilometrin pituinen rautatie yhdistää Kantonin Pekingiin, valtakunnan pääkaupunkiin.

Pitkin Kiinan rannikkoa kuljettaa meitä nyt "Delhi", ja lokakuun viimeisenä päivänä olemme ulapalla koillismonsuunin ladulla. Meri aaltoilee ankarasti, mutta laiva ei paljoakaan hytky, kun sen keula pääsee suoraan halkomaan aaltoja. Tuuli on vain niin tuima, ettei voi oleskella kannella, ja tämä säännöllinen puhuri puskee täällä nyt puoli vuotta. Laivan ympärillä vinkuu ja nauskuu, kaikki telttikatokset korjataan pois, jotteivät lentele riekaleina ulapalle, ja mitä edemmäksi joudumme pohjoiseen, sitä viileämmäksi käy ilma; päällystakkia tarvitsee, jos tahtoo tuokion seistä aaltojen vihmovassa pärskeessä katselemassa vihreitä valkoharjaisia vesivyöryjä, jotka kumeasti pauhaten tohahtelevat vastaan. Ja kuitenkin uskaltautuvat näin korkeassa aallokossa kiinalaiset kalastajaveneet tänne saakka, ja niiden miehistö hoitelee pikku ruuhiaan ja verkkojaan hämmästyttävän varmasti ja taitavasti.

Itäpuolellamme on nyt iso Formosan saari, jonka Japani valtasi kuusitoista vuotta takaperin. Se on Etelä-Kiinan ja Itä-Kiinan merten rajana; jälkimäinen vaihtuu pohjoisempana Keltaiseksi mereksi. Ja silmäilkäämmekin nyt kartalta niitä kaarevia saariryhmiä, joita on keräytynyt mantereen edustalle. Niinhän nuo ovat kuin kesällä lehtikiehkurat maalaiskartanon oven edustalla! Sundasaaret, Filippinit, Liu-Kiu-saaret, Japanin saaret, Kurilit ja Aleutit, — kukin tuollainen kaareva saariryhmä on aallonmurtajana Tyyntä merta vastassa, ja kukin saartaa sisämeren. Molemmat eteläisimmät sisämeret olemme jo tulleet tietämään, pohjoiset ovat Japanin meri, Ohotan meri ja Behringin meri.

Koillismonsuuni puhaltaa jo puolittain myrskynä. Se vetää ja imee vettä mukanansa, ajaen sitä yöt päivät samaan suuntaan lounasta kohti edellään. Siten syntyy voimakas pintavirtaus, jonka painosta laivamme vauhti hidastuu kolmella tai neljälläkin solmuvälillä tunnissa. Jos vielä tulee vuorovesi lisäksi ja se käy merivirran suuntaan, niin juoksee pintavesi lounasta kohti kelpo myllypuron vauhdilla.

Vuorinen ja saarinen rannikko näkyy milloin läheisenä, milloin etäisenä; monasti kykenee kaukoputkella erottamaan vain valotornit, joita on rakennettu pikku saarille mantereen edustalle. Kiinan rannikon tekevät nimittäin kovin vaaralliseksi luodot, vedenalaiset kalliot ja matalikot.

Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin ovat Hongkongin ja ympäristön vitsauksena tuhoisat pyörremyrskyt, joita sanotaan taifuuneiksi. Tuollainen tuulispää kieppuu huimaavan nopeasti ja imee pyörteeseensä kaikki mitä vastaan tulee. Se saa tavallisesti alkunsa Tyynen meren ulapalla, mutta lähenee vain verkalleen mannerta, 13 kilometrin vauhdilla tunnissa. Filippineille ja muille taifuunien tolalla sijaitseville saarille rakennetuilta myrskynvarotusasemilta voidaan sen vuoksi hyvissä ajoin ilmottaa sähköteitse Kiinan rannikolle tuon luonnonilmiön tulo. Silloin vedetään esim. Hongkongin satamassa mustia, kolmikulmaisia lippuja korkeihin mastoihin, jotka näkyvät kauvas, ja jokainen tietää, mitä se merkitsee. Kiinalaiset dshonkit kääntyvät oitis maalle päin etsimään turvaa korkeiden rantojen suojasta, ja muut laivat lujittavat kiinnikkeitään. Taifuunia voi muuten usein väistääkin jokseenkin helposti, sillä kun on selvärajainen kehä, ja hyvällä vauhdilla pääsee laiva sitä pakenemaan; siihen se vain tarvitsee avointa vettä, jottei se harhaannu Kiinan rannikkosaarten sokkeloihin. Myöskin ennustavat pilvien kierteiset liikkeet ja ilmapuntarin voimakas elähtely pyörremyrskyjen lähenemistä. Syyskuulla 1906, kertoi minulle kapteeni, oli "Delhin" yllättänyt niin äkkiä ilmestynyt taifuuni, ettei oltu ehditty ryhtyä tavanmukaisiin varokeinoihinkaan. Laivalla oli silloin kansilastina parruja, ja raskaimmatkin tukit liehuivat kuin rikat yli laidan. Jyhkeät, yläkannella ulkona riippuvat pelastusveneet kieppuivat ympäri ja pirstasivat ylhäältäpäin koko aurinkokatoksen. Matkustajien lepotuolit lensivät ulapalle kuin höyhenet. Suurena vaarana on myöskin merenkäynti; tuuli vaihtelee nopeasti, piesten aaltoja eri tahoilta, jolloin nämä kasautuvat hurjiksi vesivuoriksi, jotka voivat hulahtaa kerrassaan laivojen yli. Kahta kuukautta ennen minun tuloani Hongkongiin oli saarella käynyt tuhoisa taifuuni; se oli kuvernöörin puutarhasta katkonut paksuja puita ja hajottanut tiilisen kasarmin.

Aika käy laivalla usein pitkästyttäväksi, ja sitä koetetaan parhaansa mukaan kuluttaa lukemisella, keskusteluilla, kävelyillä tai "vitjaleikillä". Muodostuu kaksi puoluetta, kaksi herrasmiestä kumpaisenakin, ja nämä asettuvat 12 metrin päähän toisistaan. Kumpaisenkin puolen eteen on vedetty liidulla iso ympyrä kansilaahkoille, ja temppuna on nyt renkaanmuotoisen, kovan köydenpätkän heittäminen sillä tavoin, että se jää ympyrän sisäpuolelle. Vaikeutena on estää köysirengasta vierimästä edemmäksi kannella; leikin pääetuna taasen on se, että siten saadaan liikuntoa laivalla oltaessa.

Nyt on marraskuun 2, päivä. Yöllä satoi tulvanaan, ja uusi päivä on harmaassa pilvessä, tuulinen ja kostea. Maata emme näe, mutta me viiletämme kellanruskeata, suolatonta vettä pitkin. "Sininen virta" laskee mereen tällä kohdalla, ja sen suolaton vesi leviää painavamman meriveden pinnalle. Laivaan saapuu luotsi ohjaamaan meitä vaarallisilla kulkuvesillä ylös virtaa; monet näistä luotseista ovat ruotsalaisia ja norjalaisia, joille maksetaan kerrassaan ministerin palkat. Tuntia myöhemmin on meillä molemmilla sivuillamme laakaa maata, Sinisen virran suiston liejusaaret.

Isot valtamerilaivat eivät pääse nousemaan Shanghaihin, sillä tämä kaupunki sijaitsee Sinisen virran pienen syrjäjoen varrella. Lausumme siis jäähyväisemme "Delhille", joka täällä pudottaa viimeisen kerran ankkurinsa, ja lähdemme pienemmillä höyrylaivoilla ylös virtaa. Pian ilmestyy laakeille rannoille enemmän eloa, taloja näkyy yhä tiheämmässä, tehtaita kohoaa niiden lomissa, ja oikealle ja vasemmalle on kiinnitetty kiinalaisia laivoja, niiden joukossa kaksi hullunkurista puusta rakennettua sotalaivaa, jäännöksinä ammoin menneiltä päiviltä; ne ovat molemmista päistään korkeita, ja mastoissa liehuu sininen lohikäärme keltaisella pohjalla.

Nyt avautuvat näkyviimme Shanghain mahtava satamalaituri ja sen ääreen rakennetut komeat, korkeat talot. Mutta tuo ei ole Kiinaa, se on kappale Europaa, valkoisten kaupunki keltaisten maassa, rikas ja mahtava Shanghai 12000 europalaisineen kiinalaisen kaupungin vieressä, jossa asuu 650000 ihmistä.

Kun marraskuussa 1909 astuin maihin Shanghaissa, vei minut automobiili kenraalikonsulin asuntoon, missä oli illaksi keräytynyt vieraspitoihin pelkkiä maanmiehiäni. Seuraavana päivänä, marraskuun 3:na, oli kaksi tärkeää syntymäpäivää, Kiinan leskikeisarinnan ja Japanin keisarin, kahden hallitsijan, jotka ovat kunnostautuneet voimakkuudellaan ja älyllään, kumpainenkin tehneet nimensä kuolemattomiksi äärimäisessä idässä. Japanin kenraalikonsuli piti suuren vastaanottopäivän, ja Shanghain kuvernööri antoi loistavat päivälliset.

Harvinaisen vaihtelevat tunnelmat ja vaikutteet vuorottelivat nopeasti ja täyttivät sen lyhyen ajan hetket, minkä vietin Kiinan suurimmassa satama- ja kauppakaupungissa. Europalaisilta kaduilta, joita valaistaan sähköllä ja kuljetaan raitiovaunuilla, kirkkojen, kauppakartanoiden, klubihuoneustojen ja yleisten rakennusten, ajanmukaisten konepajojen ja telakkain keskeltä joutuu muutamassa minuutissa kiinalaiskaupunkiin, väärentämättömään Aasiaan. Täällä vilisee keltaisia miehiä sinisissä mekoissaan ja mustissa liiveissään, jotka on kiinnitetty pienillä metallinapeilla, valkoisissa sukissaan ja taipumattomissa, paksuanturaisissa mustissa kengissään, pieni musta, punatupsuinen lakki päässä ja pitkä palmikko niskassa. Kauppamiehet polttavat avoimissa myymälöissään pitkiä, ohuita piippuja, odotellessaan asiakkaita, ja teehuoneustoissa vallitsee suunnaton tungos ja melu, loppumaton hyörinä, ikuinen leiskuminen edestakaisin, herkeämätön rahan ja tavaran vaihto. Shanghaissa oleskellessani pyydettiin minua pistäytymään katsomassa kiinalaista korkeakoulua, ja äkkiä huomasin olevani isossa salissa vastapäätä kahtasataa kiinalaista ylioppilasta. "Mitä tämä?" kysyin ihan arkaillen amerikalaiselta tohtorilta, joka minut oli tänne tuonut. "Kertokaahan toki jotakin matkoiltanne noille nuorukaisille!" Ja ennen kuin oikein oivalsinkaan seisoin jo kateederissa ja kerroin syvän hiljaisuuden valtaamalle keltaiselle kuulijajoukolle onnettomasta retkestäni Takla-makanin erämaan halki. Lopetettuani piirittivät minut ylioppilaat joka puolelta ja minun täytyi pudistaa kunkin kättä. Mutta oli merkillinen sattuma, että tässä salissa oli mies, joka tunsi palvelijani Kasimin, saman, jolle minä olin tuossa erämaassa tuonut saappaissani vettä. Buddhalainen pappi Hori oli saapunut Japanista Shanghaihin, saatuaan toimekseen saattaa minua noille kuuluisille idän saarille. Hän oli kahta vuotta aikaisemmin oleskellut Itä-Turkestanissa ja tehnyt matkan Khotan-darjan uomaa pitkin. Retkellä oli vanha Kasimini ollut hänen saattajanaan ja näyttänyt Horille sen paikan, missä minä olin löytänyt tuon siunatun veden. Siten tavottivat hänen terveisensä minut juuri sinä hetkenä, jolloin kerroin yhteisiä seikkailujamme kiinalaisille ylioppilaille.

Kymmenen kilometrin päässä länteen Shanghaista sijaitsee 17. vuosisadalla perustetun jesuiittiluostari Sikavain iso rakennusryhmä, ja minut sai pistäytymään tälle lähetysasemalle muuan matkatoverinani "Delhissä" tullut katolilainen pappi, pater Robert, jonka piiriin kuuluivat Hongkong ja Shanghai, — hyvin oppinut mies ja etevä vanhan kiinalaisen posliinin tuntija. Useita tunteja kesti pikimältäänkin tarkastella tuomiokirkkoja, kappeleita, poika- ja tyttökouluja, isoa ilmatieteellistä havaintotornia, missä jokaisesta päivästä laaditaan sääkarttoja, ja eläintieteellistä museota. Kunkin laitoksen johtajana on kunnianarvoisa pater, vain tyttöluokat ovat nunnien ja maallikkosisarten huostassa. Lapset oppivat ranskaa ja käyvät katolilaisessa messussa. Monet kiinalaiset perheet ovat jo useiden sukupolvien ajan olleet katolilaisia, mitä suurimmalla hartaudella lausuillen ave-mariansa ja isänteitänsä. 1150000 kiinalaista on katolilaista, 150000 on protestantteja. Lähetyssaarnaajat noudattavat sydämensä ääntä ja Vapahtajan käskyä: "Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkia pakanoita!" He työskentelevät kärsivällisesti ja velvollisuudentuntoisesti tehtävässään ja antautuvat mitä suurimpiin vaaroihin. Vahinko vain, että heidän valtakuntansa on sisäisesti jakautunut. Katolilaiset ja protestantit eivät kykene sietämään toisiansa. Kiinalaisilla merkitsee "tien", taivas, samalla korkeinta olentoa. Kiinankielellä nimittävät jesuiitit Jumalaa "taivaan herraksi", englantilaisten lähetyssaarnaajain käyttämä nimitys on "Korkein ohjaaja" ja amerikalaisten baptistien "totinen henki". Kristillisten uskontokuntien kiistat sekaannuttavat kiinalaisia, eivätkä he oikein tiedä mitä ajatella.

Kiinalaisten oma uskonto on kokoelma eri oppeja tai pikemmin viisaussääntöjä. Kiinassa on ollut runsaammin viisaita kuin missään muussa maassa. Etevin on Konfutse, Sokrateen ja Buddhan aikalaisia; hän kirjotti kolmesataa hengellistä runoa sisältävän kirjan nimeltä "Puhtaat ajatukset". Hänen ympärilleen kerääntyi kaksitoista opetuslasta ja 3000 oppilaan piiri. "Toimi jokaista kohtaan kuten soisit hänen kohtelevan sinua", kuuluu eräskin hänen käskyjään, ja hänen lakinsa ovat tehneet kiinalaisista maailman kohteliaimman kansan. He ovat hienotunteisia ja herttaisia keskinäisessä seurustelussaan ja samaten käyttäytyvät he muukalaisiin nähden.

Kun Konfutselta kerran kysyttiin, miten hän oli voinut hankkia niin laajoja tietoja varsin monilta aloilta, vastasi hän: "Koska olen syntynyt köyhänä ja häädyin opiskelemaan." Hän piti rikkautta onnettomuutena ja tietoa mahtina. Kiinalaiset pitävät hänen muistoansa mitä suurimmassa kunniassa, mutta he eivät palvo häntä jumalana, vaan katsovat hänet kaikkien aikojen suurimmaksi viisaaksi.

Konfutselaisuuden rinnalla on Kiinassa taoismi, jonka ylevä oppi on kuitenkin rappeutunut silmänkääntäjätempuiksi ja taikauskoksi. Meidän ajanlaskumme alussa levisi Kiinaan buddhalaisuus, ja se on nyt vallalla melkein koko maassa. Kiinalaisten uskonnollisissa käsityksissä ei kuitenkaan ole mitään oikeata tolkkua. Taoisti voi toimittaa aamuhartautensa Buddha-temppelissä ja illalla syventyä Konfutsen kirjotelmiin. Monet pitävät yhtä suuressa arvossa kaikkia kolmea oppia.

Mutta kaikkien kiinalaisten — konfutselaisten, taoistien ja buddhalaisten — uskonnollisen tietoisuuden yhteisenä perussävynä on esi-isien henkien kunnioittaminen, vainajienpalvominen. Matalimpaankin majaan on pystytetty alttari manalle menneiden muistoksi, joita kohtaan tunnetaan vain mitä juhlallisinta kunnioitusta, ja hautojen rauhaa ei saa millään muotoa häiritä. 17. vuosisadalla hallitsi Kiinassa Khang-hi, valtiaista suurimpia, kerrassaan kuusikymmentäyksi vuotta. Hänen pojanpoikansa Khien-lung peri kaikki hänen etevät ominaisuutensa, ja hallittuaan hänkin Kiinaa kuusikymmentäyksi vuotta luopui hän valtaistuimestaan yksinomaan kunnioituksesta iso-isänsä henkeä kohtaan, jota hän ei tahtonut voittaa hallitusvuosienkaan puolesta.

Tästä vainajienpalvomisesta on seurauksena, että suunnattomat alat Kiinaa ovat hautoina. Mongolikeisari Kublai-khaani herätti 13. vuosisadan lopulla suurta mieltenkuohua, kun käski kyntää vanhat hautuumaat pelloiksi, ja samainen hautojen pyhyys on tänä päivänäkin kovin hankalana haittana rautateiden rakentamisessa. Radan täytyy kiertää pyhä alue tai on tämän yli silta rakennettava. Kiinan keisari matkustelee Mukdeniin vasiten uhraamaan esi-isiensä haudoilla, sillä Mukdenissa lepäävät haudattuina Khang-hi ja Khien-lung, ja heistä polveutunut mandshukeisarien suku hallitsee Kiinaa vieläkin.

Katolilaiset lähetyssaarnaajat eivät vastusta kiinalaisten vainajienpalvomista; evankeliset katsovat sen soveltumattomaksi kristinoppiin. Mutta tämä hurskas hellintä on kiinalaisella synnynnäinen, periytyen sukupolvesta toiseen. Kuten saman parven mehiläiset riippuvat toisissaan kiinni kerros toisensa alla, samaten ovat meidän aikamme kiinalaiset esivanhempiensa kanssa yhtä, vieläpä tuntevat enemmän kuuluvansa menneisyyteen kuin nykyaikaan. Vainajienpalvominen korvaa heillä isänmaanrakkauden. Tosin rakastaa kiinalainen kotiseutuaan, mutta yhdentekevää on hänelle, mitä muissa osissa maata tapahtuu. Kantonin asukas ei joudu kuohuksiin, jos venäläiset ottivatkin Mandshurian ja japanilaiset Korean, kunhan jättävät rauhaan Kantonin. Vierasuskolaisia kohtaan on kiinalainen hyvin suvaitsevainen, eikä pane ollenkaan pahakseen, jos hänelle lausuu arveluitansa hänen oman uskontonsa täydellisyydestä.

Vainajienpalvelus on kiinalaisten varsinaisena uskontona. Samalla tuntevat he taikauskoista pelkoa henkiä kohtaan ja turvautuvat jumaliin, joilta toivovat apua. Pohjois-Kiinassa kävin kerran temppelissä, missä oli kokonainen suojama täytetty seisovilla, maalatuilla savimuovauksilla, jotka kuvasivat syntisten tuskia tuonelassa. Siellä sahattiin uskoton vaimo keskeltä kahtia, varkaalta hakattiin molemmat kädet, herjaajalta reväistiin kieli suusta. Monilukuinen sarja oli luonnollista kokoa ja pöyristytti kamaluudellaan. Suojaman loukossa oli useita isoja ruumisarkkuja. Eräästä oli kansi raoilaan, ja siellä näki vainajan kiristelevän hampaitaan. Kysyessäni, mitä varten arkut olivat täällä, vastattiin minulle: Kiirastulessa kestettävien kärsimysten aika käy kuolleelle sitä lyhemmäksi, mitä kauvemmin hän saa olla tuonelan temppelisuojamassa.

Niin, peräti taikauskoisia ovat kiinalaiset. Jos joku on sairastunut kuumeeseen ja hourailee, niin omaiset uskovat, että hänen sielunsa on joutunut harhateille, ja sillä paikalla, missä hän menetti tajuntansa, kanniskellaan hänen vaatteitaan, jotta eksynyt sielu pääsisi jälleen oikeille jäljille. Ja öisin noustaan katolle heiluttelemaan palavaa lyhtyä, jotta sielu löytäisi kotiin.

Kiinalaisen koulupojan ensimäisenä opetuksena on, että taivas on ympyriäinen ja maa nelikulmainen, että Kiina on keskellä maata ja siitä syystä nimeltään Keskuksen valtakunta. Kaikki muut valtiot ovat Kiinan ympärillä ja sen valtaan alistettuja.

Keisarin arvonimenä on "taivaan poika", hänellä on ylin hengellinen ja maallinen valta. Hallitukseen tullessaan antaa hän hallituskaudelleen erityisen nimen, jota sitte hänestä itsestäänkin käytetään. Seuraajansa määrää hän poikiensa joukosta itse. Jos hän on lapseton, niin hän valitsee läheisimmistä sukulaisistaan jonkun, mutta omaksuu sitte tulevaisen seuraajansa ottopojakseen, jotta tämä jälkeenpäin toimittaisi asianmukaiset uhrit hänen ja hänen esi-isiensä hengille. Keltainen puku ja viisivarpainen lohikäärme ovat keisarillisen huoneen tunnusmerkkeinä. Keisari on suunnattomasti ylempänä kansaansa, ja helposti ovat luettavissa ne kuolevaiset, jotka pääsevät häntä puhuttelemaan. Joitakuita vuosia takaperin kovistivat europalaiset lähettiläät Pekingissä oikeudekseen nähdä keisarin jokaisena Uudenvuodenpäivänä; se suotiin, mutta keisarilla ei ollut heille mitään sanottavana. Sitävastoin oli suurella Khang-hillä useita jesuiitteja hovissaan, ja hänen käskystään laativat nämä erinomaisen kartan Keskuksen valtakunnasta.

Kiina on maapallon vanhin, väkirikkain ja muuttumattomin valtakunta. Niniven ja Babylonin kohotessa suuruuteen oli Kiinalla jo korkealle kehittynyt sivistys, ja neljäntuhannen vuoden ajan on se pysynyt ainiaan samana. Ninivestä ja Babylonista on enää raunioita jäljellä, mutta Kiina ei vielä osota mitään väsymyksen oireita elämässään. Läntinen Aasia muistuttaa laajaa hautakenttää lukemattomine hautakivineen menneiltä ajoilta. Hävittäviä kansainvaelluksia on vyörynyt sen yli; rodut ja valtakunnat ovat siellä vuoronsa jälkeen joutuneet rynnistykseen toisen kanssa ja kukistuneet. Mutta Kiinan ovat yhä vielä säilyttäneet entisellään maan eristetty asema ja kansan muukalaiskammo, ja entisten saavutusten epäjumaloiminen ja esi-isien muiston pyhittäminen tekee uudet sukupolvet edellisten kaltaisiksi.

Niinä kahtenakolmatta vuosisatana, jotka Kiinan historia tietää Kristuksen syntymän edeltä, hallitsi siellä peräkkäin kolme keisarisukua. Puolenkolmatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua rakennutti muuan mahtava, kaukokatseinen keisari maansa kuuluisan muurin, valtaisimman työn, mitä konsanaan on ihmiskäsin suoritettu. Se on 2450 kilometriä pitkä, 16 metriä korkea ja tyveltään 8 metriä, mutta yläreunastaan vain 5 metriä paksu. Määrättyjen välimatkojen päässä kohoaa siitä torneja, siellä täällä on portteja. Se on rakennettu kivistä, tiilistä ja saviseoksesta. Varsinkin länsirajalla on se nyt osittain hyvin rappiolla, onpa paikotellen vain raunioita siitä nähtävissä. Mutta muutoin on se pystyssä vieläkin; olen kulkenut pitkiä taipaleita sitä myöten ja useina kertoina pistäytynyt sen kauneista porteista sisälle.

Miksi rakennettiinkaan tämä valtainen muuri? Kiinalaiset ovat rauhanrakasta kansaa. Rauhassa pysyäkseen ja kaikilta tunkeilijoilta säilyäkseen aitasivat he itsensä suojaan. Kiinan 1553 kaupunkia on saarrettu jyhkeillä kivisillä pyörömuureilla, ja tuo suuri keisari kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta ajatteli yksinkertaisimmaksi kerrassaan koko valtakuntansa ympäröidä sellaisella muurilla. Pääasiallisesti uhkasi valtakuntaa vaara pohjoisesta käsin. Siellä asui itäturkestanilaisia, tatarilaisia ja mongolilaisia paimentolaisia, villejä, urheita ja sotaisia ratsastajakansoja. Niille oli kiinalainen muuri ylitsepääsemättömänä esteenä, ja siten tämä varustus tulikin Europalle merkinneeksi paljon. Kun nuo ratsastajalaumat näkivät tiensä suljetuksi etelässä, kääntyivät he länttä hohti, ja neljännellä vuosisadalla parveilivat hunnit ja heihin liittyneet alaanit laajoille alueille Europassa.

Ikuisesti ei suuri Kiinan muuri kuitenkaan kyennyt suojelemaan valtakuntaa. Vuonna 1280 vallotti maan Dshingis-khaanin pojanpoika Kublai-khaani, Marco Polon ystävä ja hyväntekijä. Hänkin oli suuri rakennuttaja. Hän kaivatti Keisarikanavan Pekingin ja Hangtshun välille, lounaispuolelle Shanghaita, jotta eteläisten maakuntien riissisadoista oli parempaa hyötyä maan pohjoisosillekin. Aikaisemmin oli riissiä kuljetettu dshonkeilla pitkin rannikkoa, mutta japanilaiset merirosvot olivat liikennettä pahasti lamauttaneet; nyt pääsivät dshonkit turvallisesti kulkemaan uutta kanavaa pitkin sisämaahan. Keisarikanava on 1350 kilometriä pitkä; se leikkaa Keltaisen ja Sinisen joen ja on vielä tänä päivänä käytännössä satavuotisen mongolilaisherruuden muistomerkkinä.

Vuonna 1644 vallotti nykyinen mandshu-hallitsijasuku Kiinan. Tasan sataa vuotta aikaisemmin olivat portugalilaiset anastaneet Hongkongin läheltä haltuunsa Makaon. Sittemmin ja etenkin viime vuosikymmeninä ovat europalaiset yhä enemmän tunkeutuneet kiinalaiselle alueelle. Taka-Intian niemimaankin ranskalaiset siirtomaat olivat aikoinaan kiinalaisen suojelusherruuden alaisia. Suurvallat ovat toimittautuneet Kiinan parhaitten satamien herroiksi. Kahdesti, viimeksi boksarikapinan johdosta vuonna 1900, on Peking vallotettu ja sen keisarilinna joutunut yhdistyneitten europalaisten joukkojen raastettavaksi. On käsitettävissä, että kiinalaiset sydämensä pohjasta vihaavat europalaisia ja odottavat vain aikaa, jolloin lyö koston hetki. —

Keskuksen valtakunta on varsinainen Kiina, mutta "taivaan poika" hallitsee vielä neljää suurta alusmaata, Itä-Turkestania, Mongoliaa, Mandshuriaa ja Tibetiä. Pinta-alaltaan on koko Kiinan valtakunta kaksikymmentä ja asukasluvultaan puolenkuudetta kertaa isompi Saksaa. Kiinassa asuukin 330 miljoonaa ihmistä, joten maapallolla joka neljäs tai viides ihminen on kiinalainen.

Maan aseman johdosta on ilmanala oivallinen ja hyvin terveellinen. Kesän ja talven lämpömäärän erotus on varsin suuri. Etelässä vallitsee miltei troopillinen kuumuus, pohjoisessa, Pekingin tienoilla, talvisin pureva pakkanen. Maanlaatu on tavattoman hedelmällistä; viljellään teetä, riissiä, hirssiä, maissia, kauraa, ohraa, papuja, herneitä ja kaikenlaisia vihanneksia. Eteläisissä maakunnissa lainehtii laajoina kenttinä sokeriruokoa ja pumpulipensaita, ja kaikkialla halkovat maata vesirikkaat joet, joita käytetään peltojen kasteluun ja tavarain kuljetukseen. Suurin osa Kiinaa on vuorista. Lännen korkeat vuoristot ovat tibetiläisten vuorijonojen jatkoa, ja ne alenevat alenemistaan itään päin. Rannikolla leviää alankoja. Valtakunnan kahdeksastatoista maakunnasta sijaitsee kuusi rannikolla, joka on rikas oivallisista satamapaikoista.

Keskuksen valtakunta on siten onnellinen ja kaikin tavoin luonnon suosima maa. Vuorissa piilee tyhjentymättömiä kivihiiliaarteita; Kiinan kivihiilikerrokset ovatkin runsaammat kuin yhdenkään muun maan koko maapallolla. Senvuoksi on sen tulevaisuus turvattu, ja Kiina voi aikanaan mennä Amerikankin kehityksestä edelle.

On tunnettua, että syvälahtisten rannikoiden saartama maa aina saavuttaa myös aikaisen ja suuren kehityksen. Siten oli vanhalla ajalla Kreikka tieteen ja taiteen kotina, ja samaten hallitsee nyt Europa muita maanosia. Sillä sellaisten rannikoiden rajoissa asuva kansa joutuu muita aikaisemmin ja helpommin väleihin naapuriensa kanssa ja kykenee kauppaliikenteen avulla käyttämään hyväkseen heidän tuotteitaan ja keksintöjään. Kuitenkin on Kiina tässä kohden poikkeuksena, kuten monissa muissakin suhteissa. Kiinalaiset eivät koskaan ole sillä tavoin käytelleet rannikkoaan. Päin vastoin ovat he huolellisesti karttaneet kaikkea yhteyttä vieraiden kansojen kanssa. Siitä on ollut seurauksena, että heidän kehityksensä on itseensä sulkeutuneena käynyt peräti omintakeisesti ja yhdenmukaisesti; siellä on ihan toisenlaista kuin muualla maailmassa, ja kuitenkin on heidän yhteiskuntansa erinomaisen etevällä ja sivistyneellä kannalla.

Jo kahtatuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää oli kiinalaisilla kirjotusmerkit. Myöhemmin keksivät he vieläkin kirjotuksessaan käytetyn karvasiveltimen, ja mustan tushin valmistus on heidän salaisuutensa. Tushi liuennetaan jauhoksi hierottuna, sivellin kastetaan siihen ja kirjottaessa pidetään sitä kohtisuorassa. Sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen valmistettiin Kiinassa jo paperia. Ikivanhasta kaupungista Lop-norin rannalta, missä nyt kuljeskelee villejä kameeleja, löysin kokoelman paperisia kiinalaisia kirjeitä ja kirjotuksia, jotka olivat olleet hautautuneita erämaahan v:sta 265 asti. Kaikki kirjeet olivat nimittäin päivättyjä ja vuosiluvulla varustettuja. — Jo kuusisataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän keksivät kiinalaiset kirjapainotaidon; Europassa keksi sen Gutenberg vasta 850 vuotta myöhemmin. 1100 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua oli Kiinassa jo tunnettuna magneettineula, ja siellä valmistettiin kompasseja; ruudinkin tunsivat kiinalaiset paljoa aikaisemmin kuin europalaiset. Kolmetuhatta vuotta takaperin olivat he mestareita pronssivalureina; maan sisäosissa tapaa vielä mitä kauneimpia esineitä raskaasta, tummasta pronssista, pyöreitä maljoja, jalustalle pystytettyjä ja leijonilla ja lohikäärmeillä koristeltuja, kukka-astioita, kulhoja, kuppeja ja kannuja, kaikki pienimpiäkin piirteitään myöten mitä hienoimmin ja taiteellisimmin muovattuja. Porsliiniteollisuus saavutti parhaan kukoistuksensa Khanghin ja Khien-lungin hallitessa keisareina. Silloin valmistettiin niin aistikkaita, niin ihmeellisen värikkäitä ja täydellisesti laserrettuja kukka-astioita, maljoja ja kulhoja, etteivät nykyaikana edes kiinalaiset itse kykene enää luomaan niiden vertaisia. Senaikuinen porsliini on nyt hyvin harvinaista, ja siitä maksetaan suunnattomia hintoja. Japanissa näin pienen vihreän kiinalaisen maljan, kolmijalkaisen ja kannellisen, joka maksoi viidenkolmattatuhannen markan vaiheille. Jos vertaa kauneintakin porsliinia, mitä meidän päivinämme kyetään valmistamaan, Khang-hin aikakauden maljoihin, niin täytyy myöntää, että meidän saavutuksemme ovat pelkkää hapuilemista niiden rinnalla. Olivatpa ne miten hienoja tahansa, "vanhalle kiinalaiselle" eivät vedä vertoja.

Kiinalaisella taiteella, oli sen alana maalaus, kiiltotyö, kudonta tai muu, on aina aistikkuuden ja täydellisyyden tuntu. Ikivanhoista ajoista asti on heidän silkkikankaillaan ollut Europassa erinomaisen suuri kysyntä. Kaikki, mitä kiinalaiset valmistavat, on tukevaa, kestävää ja aistikasta. Heidän rakennustaiteensa on yhtä ylevää ja luonteenomaista kuin kaikki muukin. Surkean kömpelöitäpä ja yksitoikkoisia ovat meidän viisikerroksiset tiilirakennuksemme, kun vertaamme niitä kiinalaisten huviloihin, puhumattakaan heidän palatseistaan ja temppeleistään; näiden kaltevat katot on koristeltu isoilla ja pienillä lohikäärmeillä, jotka avaavat kitansa ja harittavat kyntensä. Kiina on itäaasialaisen taiteen koti; sieltä leviää se Japaniin ja Koreaan. —

Kiinan kieli on yhtä kummallinen kuin kaikki muukin tässä laajassa valtakunnassa; se kuuluu indokiinalaiseen kieliryhmään kuten tibetinkielikin. Kaikki sanat ovat yksitavuisia ja taipumattomia. Missä me sanomme "mennä, meni, mennyt, menevä" tai "mennen", siinä on kiinalaisella ainaisena muotona "mennä". Todellinen merkitys selviää joko sanojen asennosta tai erityisistä apusanoista. Yhdellä ainoalla sanalla saattaa olla monta eri merkitystä korostuksensa ja ääntämistapansa perusteella, lauseessa saamansa asennon mukaan tai riippuen siitä, mitä sanoja on sen edellä tai perässä. Kieli jakautuu useihin murteisiin: arvokkain on mandarinien eli sivistyneiden luokkien murre. Joka sanalla on oma kirjotusmerkkinsä, joita kiinankielessä siitä syystä onkin 24,000; ainoastaan joka kahdeskymmenes mies ja joka sadas nainen osaa lukea ja kirjottaa.

Kiinalainen kirjallisuus on tavattoman runsas, miltei tyhjentymätön. Pohjoismaisten merisissien vielä tehdessä rosvoretkiään Europan rannikoille ja pystytellessä riimukirjotuspatsaitaan julkaistiin jo Kiinassa maantieteellinen käsikirja, "Kaikkien maakuntien kuvaus" nimeltään, joka sisälsi suuren määrän karttoja. Kiinalaisten aikakirjoista pääsee seuraamaan heidän historiaansa neljätuhatta vuotta taaksepäin, ja kaikkein merkillisintä on näissä vuosikirjoissa se, että ne ovat peräti tarkkoja ja luotettavia; niissä kerrotaan kaikkea mahdollista, vähäpätöisimpiäkin tapahtumia. Kiinalaiset kirjat ovat hyvin halpahintaisia ja jokainen lukutaitoinen pystyy hankkimaan joltisenkin kirjaston. Kiinalaisen kirjallisuuden laajuudesta antaa keisari Khien-lungin kirjasto käsityksen: sen pelkkää luetteloa oli 122 nidettä.

Keskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka uuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin polttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä. Edelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että tyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä luonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi. Kiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä. Tämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei yksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa miestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.

Häviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen kuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten elättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin ulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin kohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa Pohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli aikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen puolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa mitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat hartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin anomukseen mielellään. —

Rikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan epäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset viranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen häneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso, nelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen ympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa olkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka ehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.

Avioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä rinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten miestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta, ja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä aiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan ansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he ovat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää elannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa kerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan vuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota työnantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää, miten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset työläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja kohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa monia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi. Tavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina. Pohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja kaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia ja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat. Virtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi vesiteitse.

Kaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on viime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen työteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta murtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella, langattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen. Rautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat kävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat niinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti. Kiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti runsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä; eihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti. Muutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi sähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että paperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia lennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku majoja, joissa se saa sateensuojaa.

Kolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista ulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina osti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan hävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin mereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin täytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita ratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa. Kiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja Kantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen poikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä kilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta koko maapallolla.

Tätä "Kiinan heräämistä" johtavat edistysmieliset miehet, jotka tahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia. Kokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan, ja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta keskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia anastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna 1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion, kun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat japanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin levittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan Port Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa. Venäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. —

Näistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on nyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on tuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin heränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä karttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen vakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja japanilaisten upseerien harjottama.

Nykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja opiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin perustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa ilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa sisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: "Oppikaamme perusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän omilla aseillaan voimme heidät torjua!"

Vuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat muutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua, mutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä he piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta ja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita Keskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee kyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat "keltaisesta vaarasta". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä, suunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan ja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei toki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan perintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!

Sininen joki (Jangtsekiang), Mekong ja Saluen saavat kaikki kolme alkunsa itä-Tibetistä ja kulkevat siellä yhdensuuntaisia, syvälle kaivautuneita laaksoja myöten, jotka leviävät etelään päin. Tämän suuntansa pitävät Mekong ja Saluen mereen asti, mutta Sininen joki tekee länsi-Kiinassa jyrkän polven itään päin ja jakaa Keskuksen valtakunnan kahtia.

Vain europalaiset nimittävät Kiinan isointa virtaa Siniseksi joeksi. Kiinalaisilla on sen nimenä Iso tai Pitkä joki, lännessä se tunnetaan Kultahietajokena. Maapallolla on ainoastaan kolme pitempää jokea kuin se: Niili, Mississippi ja Amatsoonivirta. Ob ja Jenisei ovat yhtä pitkiä kuin Sininen joki, nimittäin 5200 kilometriä. Ja Sininen joki kuljettaa keskimäärin 244 kertaa enemmän vettä kuin Thames, jonka varrella Lontoo sijaitsee.

Eräässä suhteessa on Sininen joki kaikista maapallon virroista huomattavin. Sen jokialueella ei nimittäin asu vähempää kuin 180 miljoonaa ihmistä, niin, kahdeksannes koko ihmiskuntaa asuu tämän yhden virran piirissä. Kahden jokimaakunnan Hupen ja Hunanin varakuninkaalla on enemmän alamaisia kuin ainoallakaan Europan hallitsijalla, paitsi Venäjän. Kiinan läntisin maakunta Setshuan, jonka halki Sininen joki niinikään juoksee, on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Ranskan kokoinen. Sellaisissa vertailuissa kutistuu Europa aika lailla!

Sinisen joen varrella on sarja vanhoja, kuuluisia kaupunkeja. Tshungking on Setshuanin maakunnan pääkaupunki, ja sinne asti kulkevat europalaiset jokihöyrylaivat. Hankau on sisä-Kiinan isoin kauppakaupunki. Nanking, lähellä jokisuuta, oli aikoinaan Kiinan valtakunnan pääkaupunki. Järvi on kiinaksi "hu", "king" merkitsee keisarikaupunkia, "pe" pohjoista ja "nan" etelää. Peking merkitsee siis "pohjoista keisarikaupunkia" ja Nanking "eteläistä keisarikaupunkia". Hupe merkitsee "järven pohjoispuolella" ja Hunan "järven eteläpuolella".

Hunanin maakunta on koko Kiinan merkillisimpiä seutuja. Sen asukkaat ovat voimakkaita ja luonteeltaan itsenäisiä, ja heistä saadaan parhaat sotamiehet; mutta he ovat paljoa kiihkeämpiä muukalaisvihollisia kuin muut kiinalaiset. Hunanin pääkaupunki Tshangsha on vanhastaan ollut ulkomaalaismellakkain pesäpaikka, ja niillä tienoin puhkesi vuoden 1911:kin verinen kapinaliike.

Hankauhun saakka tulevat isoimmat valtamerilaivatkin, pienempien höyrylaivojen tunkeutuessa Tshungkingiin, kuten sanottu. Ne ovat pahoja kilpailijoita dshonkeille, jotka ovat monin kymmenin tuhansin välittäneet tavara- ja matkustajaliikennettä tällä mahtavalla virralla harmaasta muinaisuudesta asti. Dshonkkeja on monenlaisia; niitä on isoja ja pieniä, toiset ovat rakenteeltaan sovellettuja virran tyyntä alajuoksua varten, toiset taasen Hupen ja Setshuanin vuolteista suoriutumaan. Sieviä ja tarkotuksenmukaisia ne vain ovat aina, koristaen sitä suuremmoisen kaunista, alituiseen vaihtelevaa maisemaa, jonka keskeen virta on leikannut uomansa. Täällä voisi maalaaja viettää ikänsä pitkän, hänen tarvitsemattansa olla ainoatakaan päivää aiheiden puutteessa jouten.

Joillakuilla seuduilla käytetään dshonkkien rakentamiseen kypressipuuta, toisilla ohuita tammilankkuja. Tarkotuksena on saada aluksesta joustava ja notkea, jotta se ei niin helposti saisi vuotoja vuolteissa. Vaarallisissa paikoissa otetaan alukseen luotsi. Ja kuitenkin on laskettu, että joka kymmenes dshonkki ajautuu matalikolle ja joka kahdeskymmenes joutuu täydellisesti hylyksi. Matka Hankausta Tshungkingiin kestää 35 vuorokautta, mutta takaisin pääsee 9 vuorokaudessa, virta kun on silloin työntelemässä alusta. Alas virtaa on kulku vaarallisinta, se tuottaa useimmat haaksirikot.

Jokaisella isolla dshonkilla on pikku sanomalaiva viemässä tavaroita ja matkustajia maihin. Iso dshonkki on 12 metriä pitkä; perä on korkea, ja siellä sijaitsee jonkinlainen kajuutti, joka on katettu punotuilla olki- tai heinämatoilla. Ylös virtaa lähtevä dshonkki ottaa lastia puolenkolmatta tonnia, alas virtaa kuusi. Alusta hoidellaan airoilla, joista jotkut ovat niin jykeviä, että niihin tarvitaan kahdeksan miestä. Enimmiten käytetään niitä ajelehdittaessa virran mukana, jotta iso perämelana toimiva airo kykenee pitämään aluksen tolallaan. Dshonkilla on myöskin masto ja purje, joihin turvaudutaan ainoastaan ylös virtaa ponnistauduttaessa, milloin tuuli on suotuisa. Alus on muuten jaettu eräänlaisiin vedenpitäviin komeroihin, jottei se heti vuodon saatuaan uppoaisi. Siten ehditään laiva useinkin vielä toimittaa rantaan, ennen kuin se vikaannuttuaan täyttyy vedellä.

Miten onkaan mahdollista kulkea ylös virtaa noin isolla, raskaasti lastatulla aluksella voimakasta, imevää vuolletta vastaan? Sillä onhan selvää, että laiva suotuisimmallakin tuulella viilettäisi vuolteista takaisin alas kuin pähkinänkuori. Tämän estämiseksi kiinnitetään dshonkin keulapäähän bambukuiduista punottu, sata metriä pitkä köysi, josta noin kuusikymmentä miestä peräkkäisenä rivinä pitkin rantaa juosten kiskoo alusta ylöspäin. Ranta en tavallisesti hyvin jyrkkä, kalliot kohoavat melkein kohtisuorasti virrasta. Ketterinä kuin apinat pujahtelevat miehet kapeita kalliopolkuja myöten ja kapuavat hengenvaarallisten ulkonemien ympäri. Työnsä keventämiseksi he laulelevat reippaasti. Päällysmiehet seuraavat heitä huudoilla ja sivalluksilla hoputellen; mutta he eivät lyö kovasti, ainoana raippanaan bambuvitsa, joka tuottaa enemmän läiskettä kuin kipua.

Tällä tavoin hinataan dshonkkia pitkin joen rantaa. Usein ei kalliopolulta näe venettä eikä virtaa. Rumpujen pärrytyksellä antaa laivan ohjaaja merkkejä hinaajille. Sitäpaitsi on kuusi miestä aina valmiina irrottamaan köyden, milloin se on tarttunut ulkonevaan kallionkärkeen. Jotkut muut, jotka kulkevat ihan alasti, tekevät samoja palveluksia veden alla.

Kallioissa näkee pitkin jokivartta kouruja ja uurtoja, joita nuo hinausköydet ovat hivutelleet. Tällaista kuljetusta onkin täällä jo toimitettu tuhansia vuosia. Laivaan jää aina parikymmentä miestä pitämään perää ja pitkillä riu'uilla pidättelemään alusta rannasta tai sauvomaan hinaajien apuna laivaa ylös virtaa kuljettaessa.

Nämä miehet uurastavat kuin kaleeriorjat. Heidän työnsä on hengenvaarallista. Ainaisena uhkanaan ovat heillä jyrkät kallioseinät ja virran pyörteet. Viikon toisensa jälkeen huohottavat he hinausköyteensä kumartuneina. Heidän koko ruumiinsa on täynnä vereslihalle kahnautuneita nirhamia, jotka ovat tuskin alkaneet parantua, kun jo uudestaan hieroutuvat rikki. Varsinkin hartioissa näkee hinauksen arpia. Raskas on heillä elämä, ja kuitenkin ovat he tyytyväisiä. Heitä kohdellaan kuin koiria, ja silti he laulelevat. Ja paljonko saavat he palkakseen koko viisineljättä vuorokautta kestävältä matkaltaan ylös virtaa? No, lähes neljä markkaa, kolmasti riissiä päivässä ja koko aikana myöskin kolmasti annoksen silavaa. Matkasta alas virtaa, jolloin työ on paljoa keveämpää ja vaatii vain neljänneksen ajasta, saavat he vähän yli markan. Viisitoista penniä kymmentuntiselta työpäivältä on siis näiden miesten ansiona! Ja kuitenkin he laskettelevat leikkiä ja naureskelevat.

Helmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta. Kaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne kohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen tavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja laaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi raivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa jättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle paisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi vesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa. Silloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki matalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen mukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas virtaa.

Kylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia dshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla, vähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, "Keltainen kissa", "Nukkuva sika", "Kaksoislohikäärme" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei täältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla kohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa kallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät: "Väylä ei ole turvallinen", tai: "Pienten dshonkkien on ajoissa laskettava ankkuri". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia vaarasta.

Suuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on heillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä laivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan isoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta takaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä yleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja Venäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat entiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja Siperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja Ceylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.

Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.

Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä, "kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä telteissään.

Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä, lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.

Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli, sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian pääkaupungissa.

Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!

Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä, että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan siperialaiseen kotiinsa.

Mongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä etulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla varustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain haaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole raivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava hevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta mongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen liikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat, ja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on varattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin pikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä täsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä naapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita mongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat, kuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis koskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan poikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään vanhoista rattaiden uurroista.

Ajoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset! Sen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään kyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella keskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä tunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu sinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa suovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat kiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi tärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja lepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon pieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle istutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen verran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu vain yhdelle henkilölle.

Kärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia haarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa istuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä olin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin lähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta minun perästäni.

Valjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan etukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi työnnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa kumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei täällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty pitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan uumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita lähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron, vetäen kärryjä perässään.

Molemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka puolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä takaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu lepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen puun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten kannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua eteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu hevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti pysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi ja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin kurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten vaihtoa ollenkaan huomaa.

Tähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa ehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy, karauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun vyötäisilleen.

Parin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä on kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat edellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa seisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas. Kasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas kärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö suoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä mongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin vaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia. Täällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät huoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät nimittäin heidän vaimonsa koruina.

Jo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku rotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain silloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan syviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää kivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä ylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin turkeissaan ja pieluksissaan.

Pohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni kameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa, että minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä lumessa joutui hiljaisemmin.

Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja. Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.

Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta nyt käyn puhumaan.

Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa, ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin. Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.

Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.

Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa, päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.

Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta. Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta — kaikki jo tuntemiamme paikkoja — ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan. Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275 suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.

Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt. Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä. Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja, kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän- ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.

Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat polvistuvat.

Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.

Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä tuonnemmaksi.

Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi. Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä 7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan vesitse.

Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi. He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää kohti.

Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin, Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!

Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät vaeltajien mennä matkaansa.

Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten, vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa, palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät lopuksi samettipuvutkin.

Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea. He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja, ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata mitään erikoista.

Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton. Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle; kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.

Kolmen suuren kauppatasavallan — Venetsian, Genuan ja Pisan — välejä häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.

Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi.

Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä. Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.

Kuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa. Hänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain taitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu kertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri Kristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea vakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan ehdottomasti lopulta Intiaan.

Marco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia, mutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat hänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta tuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on kaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia. Siksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.

Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka teki Japanin tunnetuksi lännen maissa. Hän nimittää sitä Tshipanguksi ja kuvaa sen isoksi rikkaaksi saareksi Kiinan itäpuolella. Sen vuoksi nimittivätkin sitä kiinalaiset "Nousevan auringon maaksi", ja Nipponilla, kuten japanilaiset itse nimittävät saariansa, on sama runollinen, auringon nousua Tyynenmeren aalloista tarkottava merkitys. Japanin lipussa näkyy punainen aurinko valkoisella pohjalla, sotalaivan lippuun on vielä lisätty kuusitoista punaista sädettä.

Japanilaiset olivat v. 1908 kutsuneet minua käymään saarillansa, ja sekä merellä että maalla piti minun olla heidän vieraanansa. Marraskuun 6. p:nä astuin siis Shanghaissa siihen valtaiseen höyrylaivaan, joka lähti Japaniin. "Tenjo-marulla" on kuusi kantta, ja luulee olevansa monikerroksisessa rakennuksessa, kun nousee alatasanteelta kajuuttiin. Kokonainen huonekerta upeasti kalustettuja hyttejä oli asetettu minun käytettäväkseni, ja minä matkustin niin ylellisesti kuin varmaankin ainoastaan amerikalaiset miljoonapohatat kykenevät kustantamaan itselleen. Salonkini oli varustettu kirjotuspöydällä, sohvalla, lepotuoleilla ja kaapeilla. Makuukojussa oli herttaisen mukava kiiltometallinen sänky paksuine silkkiuutimineen, kylpykomerossa porsliininen kylpyamme. Seinissä ja katossa oli sähkölamppuja, lattialle oli levitetty paksuja mattoja, ja kaikki rivat ja helat olivat hopeaa. Minun tarvitsi vain painaa nappia, jotta ilmestyi korkeavartinen, vaitelias kiinalainen, mustaan ja valkeaan puettu ja palmikko seljällä, kohteliaasti kysymään käskyjäni.

Minun hyttini olivat ylähangan puolella viidennellä kannella, ja viidestä ympyriäisestä ikkunasta sain katsella auringon säteissä kimmeltelevälle ulapalle. Siellä oli suojassa tuulelta, koillismonsuuni puhalsi alahangan laitaa vasten, ja nyt marraskuulla oli kutakuinkin viileätä. Meri aallehti rajusti, mutta meidän höyrylaivamme oli semmoinen jättiläinen, että vaarumista tuskin huomasikaan. "Tenjo-maru" tekee säännöllisiä matkoja suoraan Tyynenmeren yli San Fransiskoon, välillä poiketen keskellä valtameren pohjoispuoliskoa sijaitseville Sandwich-saarille. Japanin tuolla puolella kulkee laiva sen valtaisen merivirran poikki, jolla on nimenään Kurosivo eli "Musta suola". Se tulee päiväntasaajan pohjoispuolisilta seuduilta ja virtaa pohjoiseen päin, jolloin sen 22 astetta lämmin ja 400 metriä syvä vesi ihan samalla tavoin hyväillen viistää Japanin rannikoita kuin Golf-virta syleilee Norjaa. Japanin takana on meri hyvin syvää; siellä painuu luotausnuora 8500 metriä ja vielä syvempäänkin.

Shanghaista Itä-Kiinan meren rannikolta on 830 kilometriä Nagasakiin, jokseenkin tärkeään kaupunkiin, joka sijaitsee Kiusiulla, Japanin neljästä pääsaaresta eteläisimmällä. Jo keskellä ulappaa sain langattomalla sähkölennättimellä sanoman Kiotosta, ja koko matkallaan Jokohamaan oli laiva keskeytymättömissä väleissä maan kanssa. Nagasakissa hämmästyy muukalainen suuremmoisia laivatelakoita ja -tokeita; ne ovat koko Aasian suurimmat, ja myöskin "Tenjo-maru" sekä jotkut muut yhtä isot laivat ovat ainakin suureksi osaksi Nagasakissa rakennettuja. On tosiaan vaikea uskoa, että siitä on kulunut vasta neljäkymmentä vuotta, kun japanilaiset alkoivat omaksua Europan edistystä ja lännen maiden keksintöjä. Monessa suhteessa ovat he jo menneet edelle opettajistaan!

Päiväksi pysähdyttyämme Nagasakiin jatkui matka pohjoista kohti Kiusiun ympäri kauniiseen, soukkaan Simonosekin salmeen, joka johtaa sisämereen. Valitettavasti oli jo pilkkosen pimeä, kun sivuutimme amiraali Togon laivaston. Hän toimitti parhaillaan laivueharjotuksia 85:llä Japanin kahdestasadasta uudenaikaisesta sotalaivasta. Maa-armeijan harjotukset liittyivät niihin. Japani on maailman viides merivalta; edellä ovat siitä ainoastaan Englanti, Saksa, Yhdysvallat ja Ranska. Taistelulaivoja on kolmetoista ja kaksi on lisää päätetty rakennettavaksi. Melkoisen joukon sotalaivojaan on se vallannut venäläisiltä, korjannut kuntoon ja antanut niille japanilaiset nimet.

Maa-armeijaan kuuluu rauhan aikana 250000 miestä ja 11000 upseeria. Kun sotaan kutsutaan kaikki varajoukot ja nostoväkikin, nousee sotavoima ehkä puoleentoista miljoonaan. Vuosittain otetaan 120000 miestä suorittamaan asevelvollisuuttansa. Japanilaiset eivät kitsastele mitään uhrauksia, kun on kysymys heidän isänmaansa varjelemisesta. Nipponin rakkaus on heillä uskontoa.

Pinta-alaltaan on Japani viidennestä pienempi kuin Saksa, mutta väkiluvultaan ainoastaan kahdeksannesta pienempi. Jos laskee mukaan äskettäin vallatut mantereen osat, Korean ja Kvantungin, niin on Japanin pinta-alaan vielä lisättävä 200000 neliökilometriä, ja väkiluku on silloin arvioittava 63 miljoonaksi; tämä uusi Japani on siten niissä kohden voitolla vastamainitusta suurvallasta.

Kun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9. p:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun ja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää hytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään ja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta, alituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja aukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla laineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet sievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän puitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset metsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen hyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli viheltelee "Tenjo-marun" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja puhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu suolankuohun ja havunneulasien tuoksua.

Hämyssä ankkuroitsi "Tenjo-maru" Koben ulkosatamaan, missä sen oli viivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon vilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen kohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli kuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut senvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen yöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka muistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät hihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti sijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin käytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään juoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle. Puhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi kovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on vastikään tallannut katujen tomua ja likaa.

Sarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita, niin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta, päällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä kokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä riippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia piirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin kiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu kakemono, pitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja tämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla puujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se siten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä puu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa täydellinen, — pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.

Permannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä, metriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa rakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen lukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton kamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi riittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.

Sääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille nelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja huoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen piirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä tunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen; suurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla. Palvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman huippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon sijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.

Pakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei Japanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille. Täällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla huomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja täyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä lausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta japanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut väljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa toimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi palasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni ja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen, missä ystäväni olivat odottelemassa.

Kaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät kotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää paljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin, uumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen nauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja kiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina ovat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi tomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan itsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai porsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita, herttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten prinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii maan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja esiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.

Me istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret kantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät olleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman pöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista, kaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat teevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin valmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa ja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia maistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa vaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin päivällisestä on päästy.

Japanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole kynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja kermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa, jolla on nimenään saki. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen höyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.

Koben kadut eivät ole kivettyjä, ja kapeat hevostiet ovat isoille, jyhkeille vankkureille riittämättömiä. Sellaisia ajoneuvoja näkeekin vain harvoin; niitä ei käytetä muuhun kuin muuttoihin. Kuljetaan jinsikisheissä, siroissa kaksipyöräisissä kärryissä, joita paljasjalkainen mies leveälierinen hattu päässä juosten vetää perässään. Kaupungin harvoista kaleeseista olivat yhdet odottamassa hotellini edustalla, ja lähtiessämme saattoivat meitä isäntä ja palvelijattaret kadulle asti, hyvästellen vieraitaan suorakulmaisin kumarruksin.

Pitkin rannikkoa länteen päin kulkeva maantie johti vilkasta ja ahkeraa hyörinää ilmaisevien kylien läpi, sivuuttaen avoimia teemyymälöitä ja pieniä maalaispuoteja, miellyttävän näköisiä siistejä puutaloja, temppeleitä, vainioita ja puutarhoja. Kaikki oli pientä ja siroa ja kauttaaltaan huolellisesti hoidettua. Jokainen maamies muokkaa tilustansa väsymättömän ahkerasti, ja lukemattomien pienviljelijäin sadosta kertyy Japanin rikkaus. Nopeasti ei kapealla tiellä päässyt ajamaan, sillä yhtämittaa tuli vastaamme kaksipyöräisiä kärryjä ja vankkureita, kantajia ja muita jalkamiehiä. Usein olin kuolettavassa tuskassa niiden viehättävien pienokaisten tähden, jotka suruttomina leikkivät tiellä. Japanilaiset rakastavat lapsiaan ja kohtelevat heitä liikuttavalla hellyydellä. Milloinkaan ei lasta puhutella epäystävällisin, saati suuttunein sanoin, ja nämä lapset ovatkin pienestä pitäen kohteliaita ja hyvätapaisia. Vuosituhansien perintönä on heillä veressä, että heidän on osotettava muille yhtä suurta huomaavaisuutta kuin itselleenkin, ja siitä päivästä alkaen, jona he ensin alkavat tepastella pienillä, paksuilla, väärillä säärillään, tietävät he saavansa arvonantoa muilta ainoastaan sopivaisuutta noudattavalla, säveällä käytöksellä. Usein näkee kadulla kahden neljä- tai viisivuotiaan pikku naskalin ensin kohteliaasti kumartavan toisilleen, ennen kuin rupeavat keskustelemaan, ja erotessaan he taas kumartavat syvään hyvästiksi. Japanissa ei tunneta mitään roskaväkeä eikä nuoria ilkimyksiä. Japanin kansa on pelkkiä "gentlemaneja".

"Tanssijatarten rannassa" pysähdyimme toviksi vanhojen havupuiden siimekseen. Se on kylpypaikkana kesäisin, ja lapset karkeloivat metsässä. Mutta nyt marraskuussa oli pikemmin kylmää kuin lämmintä, ja täältä pyörsimme takaisin Kobeen. Matkalla poikkesin vielä erääseen shinto-temppeliin; se oli rakennettu muistomerkiksi muutamalle sankarille, joka oli tällä seudulla kaatunut taistelussa kuusisataa vuotta takaperin. Temppelikartanolle oli asetettu iso venäläinen Port Arthurissa vallattu kanuuna ja osa taistelulaiva Mikasan poikkiammuttua mastoa. Japanilaiset ystäväni vakuuttivat minulle, että amiraali Togollekin varmasti rakennetaan tuollainen muistotemppeli hänen kuoltuansa.

Seitsemännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän tuli Japaniin buddhalaisuus, ja sitä tunnustaa nykyään isompi osa maan asukkaita. Tuskin kolmannes pysyy shintoismissa. Tämä oppi on hyvin vanha; se osottaa kaikille luonnonvoimille jumalallista kunnioitusta ja rukoilee aurinkoa pääjumaluutena. Aurinkojumalasta on keisarillinen huone lähtöisin, ja keisari saa niinikään miltei uskonnollista palvomista osakseen. Kunnioitetaan myös sankarillisten vainajien muistoa, ikäänkuin olisivat he kuoltuansa muuttuneet jumalolennoiksi, ja esi-isien hengille osotetaan samaa hartautta kuin Kiinassa. Viime vuosina on kristinusko levinnyt Japanissa jokseenkin laajalti, ja siellä näkee jo useita kristittyjä kirkkoja.

Jo viisikolmatta vuotta Kobessa asuneen ruotsalaisen maamiehen ja hänen herttaisen perheensä saattamana läksin tämän päivän iltana parkassilla "Tenjo-marulle". Yön selkään höyrysi laiva Tyynellemerelle ja ohjasi suuntansa loitolle Hondon rannikosta koillista kohti. Taivas oli pilvessä, ja ääretön ulappa kuvastui muuttumattomin teräksenharmain vivahduksin. Joka taholla oli näköpiiri synkkä ja harmaa, — tuolla etelässä, minne päin suoraan kulkien tulisi Uusi-Guinea ja Australia, ja täällä idässä, minne viilettäen joutuisimme Kalifornian rannikolle. Europassa ovat Välimeren maat samalla leveysasteella kuin Japani. Mutta Japania hallitsevat monsuunit eli määrättyinä vuodenaikoina uudistuvat säännölliset tuulet; kesällä ne tulevat mereltä päin ja tuovat sadetta, kun taasen talvi on jokseenkin kuiva, sillä silloin puhaltaa tuuli vastakkaiselta suunnalta. Yleensä on Japani kylmempi kuin Välimeren maat, ja suuri on ilmanalan erotus myöskin sen ja eteläisten ja pohjoisten osien välillä. Pohjoisella Jesson saarella kestää talvea seitsemän kuukautta.

Puoleltapäivin pyysi muuan japanilainen ystäväni minua nyt pitämään silmäni auki, sillä Fujijama oli ilmestymässä esille koillisesta. Rannikosta ei ollut mitään näkyvissä, mutta pian leijui vuorten lumihuippu himmeänvalkoisena häämynä aaltojen yli. Suuntamme kävi suoraan Fujijamaa kohti, ja joka neljännestunti kohosi uhkea vuori yhä selvemmin näkyviin. Nyt näyttäysi rannikkokin tummempana viiruna, mutta vuoresta vain huippu, joka päättyy kummallisen säännölliseen, matalaan keilaan, yläpäästään kuin katkaistuun. Siinä on kraaterirenkaan reuna, sillä Fujijama on tulivuori; kaksi viime vuosisataa se on kuitenkin levännyt.

Yhä häikäisevämpinä kuvastuivat rotkojen lumihanget, mutta yhäti oli pelkkä huippu näkyvissä, leijuen kuin haavekuvana pilvien lomassa, ja rannikolle ankkuroidessamme kohosi sen latva korkealle yläpuolellemme. Olimme nyt ihan lähellä vuorta, enkä hennonnut siitä ollenkaan siirtää katsettani, varsinkaan ilta-auringon purppuroidessa sen lumisia rinteitä.

Fujijama on Japanin korkein vuori. Uinuvan tulivuoren kraaterirengas on 3778 metriä Tyynenmeren pintaa ylempänä. Fujijama on myöskin pyhä vuori. Ylös johtava tie on temppelien ja pyhäkköjen reunustama, ja monet tekevät sen huipulle toivioretken kesällä, kun lumi on sulanut. Se on japanilaisten ylpeys ja heidän maisemiensa nähtävyyksistä kaunein. Harmaasta muinaisuudesta asti ovat sitä runoilijat laulaneet ja kaikkinaiset taiteilijat esittäneet lukemattomia kertoja. Fujijaman keilan näkee jos jonkinlaisissa esineissä. Hopeaisella tai kultaisella pohjalla kuuluisain kiillotettujen lipasten ja erinomaisen sievien, hopeasta tai pronssista valmistettujen rasiain kannessa, kallisarvoisten kaksoismaljakkojen ja pikarien kyljessä, tarjottimien ja vatien pohjassa, varjostimissa ja viuhkoissa — kerrassaan kaikessa sama typäkkälatvainen vuori. Ja maalaajan nautintona on kuvitella tuolle valkoiselle keilalle yhä uusi edusta. Näin kerran kirjan, jossa oli sata Fujijaman kuvaa, ja jokainen kuva esitti pyhästä vuoresta eri näköalan. Milloin kuulsi se japanilaisen seeterin oksien lomitse, milloin puiden korkeiden runkojen välitse, milloin niiden latvojen alitse. Toisella kertaa se kohosi vaahtoavan kosken tai siljaisen järven yli, jonka kalvossa sen huippu heijastui, tai näkyi sen alapuolella huojuva silta tai uuttera kylä, leikkivä lapsiryhmä tai kalastajaveneiden mastoja.

Fujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu on Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa koskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on vuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa opettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä laivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena, kasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna, europpalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin, vinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän vuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu. Japanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile, eikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee onnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon maalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.

Ihanan kylmänä ja valjuna kuvastui pyhä vuori tummansinistä taivasta vasten, kun kirkkaana kuutamoyönä taas suuntasimme kulkumme merelle. Se oli viimeinen yöni matkalla itään, viimeinen pitkällä meren taipaleella, jolle olin lähtenyt Bombaysta. Oikealle kädelle jäi taaksemme Oshima eli "Iso saari", jonka vielä toimivan tulivuoren laakealla laella leijui keveitä höyrypilviä, sillä Vulcanuksella, hävittävän tulen ja maanalaisten voimien jumalalla, on Japanissa pääasumuksensa. Japanissa on hyvinkin sata sammunutta ja parikymmentä toimivaa tulivuorta, ja yhtämittaa sattuu myös maanjäristyksiä. Vuosittain lasketaan keskimäärin 1200 maanjäristystä tapahtuvan, mutta niistä ovat sentään useimmat ihan vähäpätöisiä. Aika-ajoin tekevät ne kuitenkin suurta tuhoa ja vaativat tuhansia uhreja, ja milloin maanjäristys sattuu meren pohjassa, nousee hyökyaaltoja, jotka pyyhkäisevät tieltään kokonaisia kaupunkeja ja kyliä. Maanjäristysten takia rakentavat japanilaiset talonsa puusta ja hyvin matalia.

Aamulla solui "Tenjo-maru" siihen suureen lahteen, jonka rannalla Jokohama ja Tokio sijaitsevat. Lukuisia japanilaisia ilmestyi minua vastaanottamaan, ja Ruotsin lähettiläs vei minut kiinalaiseen tyyliin rakennettuun palatsiinsa.

Jokohama on tärkeä kauppakaupunki, jonne poikkeaa joukko höyrylaivoja neljästä maanosasta. Se on Tukholman kokoinen, ja vakinaisesti asuu siellä 800 europpalaista, kauppiaita, konsuleja ja lähetyssaarnaajia. Lähetystöt ja kenraalikonsulivirastot on sijotettu Tokioon, valtakunnan pääkaupunkiin, jossa on kaksi miljoonaa asukasta. Enimmät ihmiset asuvat sievissä puutaloissa, joilla on pikku puutarha sekä edustalla että takana; mutta Tokiossa on myöskin paljon palatseja viehättävien puistojen keskellä, jotka ovat aistikkaalta järjestelyltään taideteoksia. Katujen melusta ja pölystä vetäytyy mielellään näihin rauhallisiin puutarhoihin, missä pikku kanavat ja purot lorisevat harmaiden kivilohkareiden välissä ja puiden latvat nuokkuvat kaarisiltojen yli.

Tokiossa on runsaasti nähtävää vanhasta ja uudesta Japanista. Siellä on kaikenlaatuisia museoita, taulukokoelmia, kouluja ja yliopisto, jonka luonnontieteelliset laitokset on järjestetty europalaiseen tapaan. Tokioon on niinikään perustettu geologinen laitos, joka on laatinut geologisia karttoja koko maasta ja etenkin tutkinut kaikkia ilmiöitä, jotka koskevat tulivuoria ja maanjäristyksiä. Tieteellisessä tutkimustyössä ovat japanilaiset melkein yhtä pitkällä kuin europalaisetkin. Mutta sotataidossa he kenties jo ovat valkoisista kansoista voitolla. Kaikkia aikamme teollisuuden keksintöjä ovat he osanneet käyttää hyväkseen, ja heidän kauppansa uhkaa tunkea tieltään länsimaisen kilpailun. Niinpä, esimerkin mainitakseni, ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun joitakuita japanilaisia insinöörejä oleskeli Jönköpingissä tutkimassa ruotsalaisten tulitikkujen valmistusta. Nyt valmistavat he itse varmuustulitikkunsa, vieläpä varustavat niillä melkein kaikki muutkin idän maat. Kobessa oli ihan vuoriksi kasattuina puulaatikoita, jotka sisälsivät tulitikkuja ja odottivat lähetystänsä Kiinaan ja Koreaan. Samoin on asian laita kaikilla aloilla. Japanilaiset matkustelevat Europassa ja tutkivat siellä terävä-älyisinä turbiinien, rautateiden, puhelimien rakentamista j.n.e. Piankin tulevat he kokonaan toimeen ilman Europaa, valmistaen itse kaiken mitä tarvitsevat.

Päivänkakkara, chrysanthemum, on keisarillisen huoneen tunnuskuvana. Sitä kasvatetaan kasvihuoneissa ja ulkosalla mitä vaihtelevimpana väriltään ja suunnattoman monimuotoisena; kasvi kukkii syksyllä, ja silloin vietetään koko maassa päivänkakkarajuhlia. Kobessa kävin yleiseen puistoon järjestetyssä päivänkakkaranäyttelyssä, missä oli nähtävänä kahdeksankinsataa kukkaa yhdessä ainoassa varressa. Yksityisiä varpuja oli siten käsitelty ymppäyksellä, teräslangalla ja leveillä puupalikoilla, että ne muistuttivat purjehtivaa laivaa, lintua, peuraa, polkupyörää tai veturia; esitettiinpä teatterissa näytelmäkappalekin, jossa kaikki esiintyjät olivat pelkkiä eläviä päivänkakkarapensaita.

Japanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella on isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta ja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon kutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa kävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain syyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa laivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että keisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja Hänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä, seitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on lyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja värähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine poskineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta pettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun kimonon vaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja päivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin vartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä tulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.

Joitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin lähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi, joiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien taiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti koristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja pronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät sitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on nimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas mies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha, ja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä ovat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat täynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä, soinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat, että hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.

Mutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on nimeltään Merji eli "Valistushallitus", ja hänen hallitessaan on Japanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa ei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä katseella.

Ennen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin hallitsi daimio eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin keskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen shogunin, koko maan valtiaan. Daimiot ja samurait olivat perinnäisaatelina. On hämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait läksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin, joihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko. He olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin käsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä kunnian, teki hän harakirin, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.

Mutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen asevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja saksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on Japani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa kiistasille.

Kaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua japanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he minut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla maantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden opetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja pikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: "Meitä ilahuttaa suuresti, että saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän vievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne." Minä puolestani vastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani, että he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan valtakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat. Sitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden veitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa penkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle pihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän rintamansa ohi kajauttivat huikean "bantsai"-hurrauksen. Minun oli muistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän kätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse piirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin meistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku tyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta edessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.

Ja entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain suuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne olivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin suikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen nauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: "Kuinka vanha te olette? Miltä tuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko japanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette Japaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka pääsette kotia?" — Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti hyvin suuremmoisia.

Toisella kertaa — Tokiossa — pyydettiin minua pitämään esitelmä ylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni oli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni kaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja puhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta mitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen innostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina bantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus uhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan etumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat minut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat nuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin vaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja niitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa portilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti ja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja tiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: "Bantsai, bantsai!"

Usein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja kirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö vietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana: "Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista sotaväkeen." Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä sankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin saavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden lauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan iltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja viireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana. Tässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies velvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä sotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan isänmaatansa.

Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle. Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203. neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli "Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä, lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.

Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui 200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia, ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.

Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000 asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä. Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.

Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.

Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava. Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi. Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana 1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat. Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!

Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa, ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista, jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan, ja Japanin vapaus oli pelastettu.

Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin, Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.

Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli, ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.

Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000 kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.

Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä, varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia, ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä. Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa vaunun etuseinään.

Tämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita, ja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat liivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä, joita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta missään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun sarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita kiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä tietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa. Heidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit, liepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina oli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet nahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja tyytyväisiltä.

Jouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin japanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni takkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni. Heti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse joulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän paljosisältöisen sanan: Bantsai!

Mandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki rakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat rauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan aikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun molemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin rauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi, jotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen, eteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja etelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään rakentanut tämän rautatien japanilaisille.

Mukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli maailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500 kanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä päivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät peräytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka kuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.

Mukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat mandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät harvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla päälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten vilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä siisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja sekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti omnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja niitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet, paperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella varustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja julkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille. Kaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen kiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta yltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.

Peilingissä, "Pohjoishaudassa", lepää mandshu-hallitsijasuvun ensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa hänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä temppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa jättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja mongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua. Syvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen kivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa hartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden juurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja toisiinsa ja kävijään.

"Itähaudassa" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta takaperin laski "Keltaisen temppelin", Hvang-tsen, peruskiven. Se on Mandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä mongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän kävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni viisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.

Mukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin japanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia linnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit olivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa kivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki jäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan, venäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.

Joulukuun 28 p:nä astuin Dalnissa junaan ja alotin rautatiematkan, jota kesti keskeytymättä yksitoista vuorokautta. Kaksitoista tuntia menee Mukdeniin jytistettäessä, sitte viimeiselle japanilaiselle asemalle hiukan vähemmän. Seuraavassa pysähdyspaikassa on asemapäällikkö venäläinen, ja japanilaisten junailijain sijalle vaihtuu venäläisiä. Ehtoopäivällä pysähdytään surullisen maineen saaneessa Harbinissa, valtaisen Amurin syrjäjoen Sungarin varrella. Sinne peräytyivät venäläiset tappioittensa jälkeen, ja Harbinin asemasillalla murhattiin ruhtinas Ito. Harbinissa astutaan pois ja odotetaan kansainvälistä pikajunaa, joka lähtee kahdesti viikossa Vladivostokista Moskovaan.

Pian olen sovittautunut osastooni, ja raskas juna, jonka alla koko maankamara vapisee, vierii Harbinista ulos kylmään, hiljaiseen talviyöhön. Totisesti olikin kylmä yö! Lämpömittari osotti 36 astetta Celsiusta, ja maata peitti paksu valkoinen lumivaippa. Mandshurian asemalla, joka on Mandshurian ja Siperian, Kiinan ja Venäjän rajalla, viipyi juna kaksi tuntia, venäläisten tullimiesten tarkastaessa matkatavaroita. Tässä saa panna kellonsa puolitoista tuntia taaksepäin; niin suuri on ajan erotus Harbinin ja Irkutskin välillä. Me voitamme nyt joka päivä tunnin tullessamme idästä länteen päin auringon suuntaan.

Siperiantakainen rautatie on maanpallon pisin, Dalnista Moskovaan on 8.700 kilometriä, se oli juuri valmistunut venäläis-japanilaisen sodan syttyessä, mutta kun se oli yksiraiteinen, kykenivät venäläiset vain suunnattomin ponnistuksin lähettämään joukkoja ja sotatarpeita Mandshurian taistelunäyttämölle. Nykyään rakennetaan toista raidetta, jotta voidaan sodan aikana toimia helpommin ja myöskin tyydyttää lisääntyvää liikennettä. Tämän rautatien avulla pääsee nyt kuudessatoista päivässä Tukholmasta Shanghaihin. Meritse Etelä-Aasian ympäri mentäessä vaatii sama matka 40 päivää, mutta kahdeksassakolmatta päivässä suoriutuu siitä siten, että matkustaa Atlantin yli, sitte Kanadan rautatietä Tyynellemerelle, ja sen yli taas laivassa.

Vuoden viimeisenä päivänä kävi maa vuoriseksi, sillä Itä-Siperia on vuoristomaata, Länsi-Siperia laakeata tasankoa. Venäläisissä Siperian pikajunissa on kirkkokin mukana; siihen tarkoitukseen on sovitettu kokonainen vaunu. Siinä on koristeltuja alttareja, ja nurkissa palaa vahakynttilöitä pyhäinkuvain edessä. Sunnuntai- ja juhlapäivinä, joita venäläisten vuosi sisältääkin runsaasti, kerääntyvät kaikki matkustajat kirkkovaunuun, ja kuorolaulajain ympäröimänä lukee kreikan katolinen pappi täydessä kirkollisessa asussaan messun.

Uudenvuodenaamuna kiiti juna pitkin Baikal-järven etelärantaa, ja mitä viehättävin maisema avautui nyt katseillemme. Itärannan lumipeittoiset vuoret kuvastuivat puhtaassa aamuilmassa selväpiirteisinä ja lännen puolella hohti vuoristo mitä kirkkaimmassa päiväpaisteessa. Siellä täällä kasvaa rinteillä pohjoismaisia petäjikköjä. Rata kulkee ihan järvenrantaa myöten, useinkin vain parin metrin päässä vesirajasta. Tämä osa Siperian rautatietä oli suuritöisin ja kallein, ja viimeiseksi se valmistuikin. Sen ollessa rakenteella välitettiin radan molempien järvenpuoleisten päätekohtien välillä liikennettä lautoilla. Rata polvittelee niemekkeitä ja lahtia kierrellen ja soukkien solien läpi, missä kalliopatsaat kannattelevat jättiläismoisia vuoriholveja. Monasti käy kulku pitkin kallioon louhittuja penkereitä, joiden reuna painuu melkein kohtisuorasti järveen. Tuon tuostakin porhaltaa höyryhepo tunneliin, jonka suulta katse taas tapaa kalliorannan.

Baikal-järvi eli "Rikas järvi" on Kaspianmeren ja Aral-järven jälkeen Aasian sisävesistä kolmas kooltaan. Maapallon suolattomista järvistä ovat ainoastaan Kanadan suurjärvet sitä isommat, ja sen korkeus merenpinnasta on 470 metriä. Vesi on heleänvihreää, maukasta ja kristallikirkasta; kaloja on hyvin runsaasti, lohia viittä eri lajia. Siellä asustaa muuan hyljelajikin, kuten ylipäätään monetkin Baikal-järven eläinmuodot ovat mereneläjäin sukua. Järvi on maapallon syvin; sitä on luodattu 1521 metriin asti. Useita höyrylaivateitä on suunnattu sen yli, ja talvisin kuljetaan sitä reellä. Mutta se alkaa jäätyä vasta tammikuun alussa, ja jääpeite pysyy tavallisesti huhtikuun puoliväliin. Nyt Uudenvuodenpäivänä oli järven koko eteläosa vielä avoin, vaikka öisin oli 30-35 asteen pakkanen!

Minun oli siirryttävä toiseen junaan ja odotettava tunnin verran Irkutskissa, Siperian isoimmassa kaupungissa, jossa on 80.000 asukasta. Irkutsk on Angara-joen varrella, joka juoksee Baikal-järvestä ja siten muodostuu kaikista sanottuun järveen laskevista virroista. Näistä on Selenga isoin, mutta vaikka Angara on viisi kertaa isompi kuin Jenissei, nimitetään sitä kuitenkin tämän syrjäjoeksi. Itse Jenissei saa alkunsa Kiinan alueella ja juoksee metsäisten rantojensa välissä pohjoista kohti koko Siperian poikki, laskien sitte Pohjoiseen Jäämereen. Siihen yhtyy monta isoa sivujokea, useimmat idästäpäin.

Lena, iso joki, joka virtaa Itä-Siperian poikki Baikal-järven koillispuolella, ei ole paljoa pienempi Jenisseitä. Siellä on Jakutskin kaupunki, missä lämpömittari talvisin laskee 63 asteeseen ja kesäisin nousee 35 asteeseen. Mutta Jakutskin pohjoispuolella sijaitsee Jana-joen varressa Vershojansk, joka on maapallon kylmin kohta, sen pakkasnapa.

Siperian pinta-ala on viisikolmatta kertaa suurempi kuin Saksan, mutta tässä suunnattoman avarassa maassa asuu ainoastaan seitsemän miljoonaa ihmistä. Niistä on 60 prosenttia venäläisiä ja 20 prosenttia kirgiisejä. Loput ovat burjateja, jakuteja, tunguseja, mandshuja, samojedeja, ostjakeja, tatareja, tshuktsheja ja vielä muitakin.

Tuntuvana eränä ovat väestössä rangaistusvangit, jotka on karkotettu Siperiaan: heidän kovana kohtalonaan on ankaran valvonnan alainen pakkotyö kultakaivoksissa. Niiden lukumäärä arvioidaan 150000:een. Ennen rautatien rakentamista täytyi heidän samota suunnattoman pitkiä matkoja jalkaisin. He marssivat päivittäin sateella, kuten poudallakin, myrskyssä tai lumipyryssäkin, 15 virstan taipaleen tätä kamalaa, kolkkoa ja kylmää Siperiaa. Edessä ja takana ratsasti kasakoita, jotka eivät suoneet heille hetkenkään lepoa, laahatessaan heitä vitjoissa teiden loassa ja roiskeessa. Usein tulivat vangin vaimo ja lapset vapaaehtoisesti mukaan, lieventääkseen kovaosaisen kohtaloa.

Tässä kohden on nyttemmin paljon muuttunut. Tosin on pakkotyö yhtä kovaa, mutta rangaistussiirtolaan matkustaminen on vähemmän työlästä. Nyt kuljetetaan onnettomat rautateitse erityisissä ristikkoakkunaisissa vanginvaunuissa. Usein näkee näitä liikkuvia vankiloita asemien sivuraiteilla. Kalpeat kasvot pilkistävät ristikkojen takaa ja silmäilevät välinpitämättömin katsein mitä asemasillalla puuhataan. Kerran näin miehen, joka oli kenties itse ollut aikoinaan vankina ja kärsinyt rangaistuksensa, hiipivän tuollaisen ristikkoikkunan alle, varovasti tähystelevän joka taholle ja santarmien silmän välttämisestä varmistuttuaan ojentavan vanginvaunuun viinapullon. Sitte hän katosi junien väliin.

Lena-joen ympärillä asuvat jakutit, turkkilaistatarilainen heimo. Heitä on 230000, nimellisesti kristittyjä ja elinkeinoinaan maanviljelys ja kauppa. Jenissein itäpuolella tapaamme tungusit, pienen kansan, joka elintavoilleen tärkeimpien kotieläinten mukaan jakautuu vakinaisesti asettuneihin, hevos-, koira- ja poro-tunguseihin. Länsi-Siperiassa asuvat Tomskin ja Tobolskin kuvernementeissä ostjakit, pieni suomalainen heimo, johon kuuluu 26.000 sielua; he ovat nopeasti vähenemässä ja elelevät kovin köyhinä kalastajina, metsästäjinä ja poro-paimentolaisina. Vielä vähäisempi kansa ovat samojedit, jotka asuvat Länsi-Siperian pohjois- ja Europan koilliskolkalla; he ovat uralaltailaista alkuperää ja harjottavat elinkeinokseen poronhoitoa ja kalastusta.

Kaikki nämä ja monet muut siperialaiset heimot ovat shamanisteja. He uskovat elävien olevan hyvin likeisissä väleissä ammoin kuolleitten esi-isiensä kanssa. Vainajia peljätään kovasti ja parhaansa mukaan koetetaan lepyttää ja manata heidän henkiään uhrilahjoin ja loitsuin. Tästä pitävät huolen monilla taikatempuillaan shamanit, papit, jotka samalla harjottavat parantajan ammattia. Kun joku on kuollut, on vainajan henki häädettävä teltistä. Kutsutaan shamani; hän saapuu kalliissa, kummallisessa asussa ja alottaa uskonnollisessa hurmostilassa tanssin, joka lopulta johtaa jonkinlaiseen raivioon. Hän hoippuu sinne tänne, kompastelee, ähkii ja on kuin järjiltään. Viimein tarttuu hän noitarumpuunsa, jonka kumeat jymähdykset tyynnyttävät hänen mieltänsä ja palauttavat hänet todellisuuteen. Ja hänen siten pantuaan kaiken taitonsa on henki karkotettu.

Valkeita kenttiä pitkin, yli ylänteiden ja laaksojen kulkee rata Irkutskin kuvernementissa luoteiseen päin. Krasnojarskin luona se menee uhkeaa, lähes kilometrin pituista siltaa myöten Jenissein poikki. Kesäisin pääsee laivalla ylös virtaa Minusinskiin asti, joka on etelä-Siperian kulta- ja vaskirikkaalla, hedelmällisellä tienoolla. Yleensäkin on Siperia rikas maa. Kultaa, hopeata ja vaskea, rautaa, lyijyä, grafiittia ja kivihiiliä uinuu sen vuoristoissa monien muiden arvokkaiden kivennäisten ohella, ja sen oivallinen maanlaatu antaa sille hyvät vastaisen kehityksen edellytykset. Enin osa viljelyskelpoista maata on rautateitten ja kulkukelpoisten jokien läheisyydessä. Koko Siperia onkin vesiteitten verkkona. Eräästä Obin sivujoesta pääsee höyrylaivalla kanavia myöten Jenisseihin ja sieltä Lena-joelle. Tämän kanavajärjestelmän sydämenä on Omsk, Siperian toinen kaupunki, jossa on 70.000 asukasta. Jokia myöten pääsevät isot höyrylaivat kulkemaan enemmän kuin kymmenentuhatta kilometriä ja pienemmät lähes 50.000. Länsi-Siperiassa, Tomskin ja Omskin ympäristössä, nousee maatalouden tuotanto vuosi vuodelta, ja varmaksi voi ennustaa, että nämä seudut aikanaan elättävät kaksinverroin tiheämpää asutusta kuin nykyään ja päällepäätteeksi lähettävät maailmalle suuret määrät viljaa. Mutta tarvitaankin jommoinenkin liikenne, jotta tämä loputon rautatie tuottaa korkonsa; se on maksanut kelpo lailla kolmatta miljardia markkaa!

Tomskin toisella puolella kuljemme Obin yli suuremmoista, kaunista siltaa myöten, joka on liitetty kokoon lohkokivistä ja rautaosista. Ob on Aasian isoin virta; se on yhtä pitkä kuin Jenissei ja Sininen joki, siis 5200 kilometriä, mutta sen jokialue on paljoa suurempi kuin noiden kumpaisenkin. Vasemmalta puoleltaan saadessaan valtaisen sivujokensa Irtishin vedet lisäkseen on se runsaasti kolme kilometriä leveä, mutta Obin lahteen Pohjoisen Jäämeren rannikolle laskiessaan on se jo paisunut kaksikymmentä kilometriä leveäksi. Myöskin Irtish saa vasemmaltaan ison sivujoen Tobolin; yhtymäkohdassa sijaitsee Tobolskin kaupunki.

Päivä kului toisensa jälkeen, kirpeän kylmänä nousi idästä yö yön perästä. Maa on käynyt aukeaksi, laakeaksi ja yksitoikkoiseksi; valkoinen tasanko leviää taivaanrantaan asti. Ainoana vaihteluna olivat puheluni asemasilloilla talonpoikien ja kyläläisten kanssa, jotka tapasivat pistäytyä katsomaan isoa junaa ja sen pitkämatkaisia kulkijoita. Siten joutui matka halki koko Siperian, tämän valtaisen maan, jota etelässä rajottavat Altai, Saisan, Jablonoi- ja Stanovoi-vuoret, pohjoisessa Pohjoinen Jäämeri. Suunnattomat alat pohjois-Siperiaa ovat tundraa, sammaleista aapaa, jonka eläinkunta on niukka; talvisin jäätyy tuollainen neva kivikovaksi, kesäisin sulaa pintakerros ja muodostaa vaarallisia hetteitä.

Pohjois-Siperian ikuisesti jäätyneestä maaperästä ja etenkin entisiltä tulva-alueilta on löydetty kokonaisia, vereksiä mammutteja. Mammutti on sukupuuttoon kuollut elefanttilaji, joka oli diluviaalikautena levinnyt koko pohjois-Aasiaan, Europaan ja Pohjois-Amerikaan; se on nykyaikaisia norsujamme paljoa kookkaampi. Sillä on neljän metrin mittaiset torahampaat, paksu, kylmään ilmanalaan sovellettu turkki ja jokseenkin rehevä harja. Tämän eläimen ikivanhoista, tökerösti piirretyistä kuvista selviää, että esihistoriallinen ihminen oli mammutin aikalainen.

Lehtikuuset, kuuset ja männyt, koivut ja pajut ovat Siperian metsinä. Lehtikuusi kasvaa napapiirinkin tienoilla. Jääkarhu, naali, ahma, sopuli, napajänis ja poro ovat kylmän pohjoisosan eläimet. Maan keskiosissa on peuroja, hirviä, villisikoja, majavia, susia ja ilveksiä. Kaukana idässä ison Amurin varrella, joka on Amurin maakunnan ja Mandshurian rajana, ja Ussurin maakunnassa Japaninmeren rannikolla esiintyvät myöskin tiikeri ja pantteri. Arvokkaimmat eläimet, joiden turkikset lisäävät Siperian rikkauksia, ovat soopeli, kärppä ja harmaa orava. Lounaisosissa, Keski-Aasian arojen välimailla, on gaselleja ja antilooppeja, jopa villiaasejakin.

Tammikuun 5. p:nä olin vihdoin keskellä Ural-vuoristoa, ja juna kiemurteli sen kukkulain ja laaksojen lomissa. Slatustin aseman lähellä kohoaa graniittipatsas, — tässä on Aasian ja Europan raja.

Ennenkuin kuitenkaan jätämme Siperian, luokaamme lyhyt katsaus slaavilaisten tunkeutumiseen itää kohti viimeisten neljän vuosisadan aikana. Kuudennentoista vuosisadan alussa alkoivat venäläiset kauppiaat perustaa kauppa-asemia Kaman, Volgan ison sivujoen varrelle ja ostella turkiksia samojedeilta ja ostjakeilta. Saman vuosisadan jälkipuoliskolla hyökkäsi Jermak 800 miehen kanssa Länsi-Siperiaan ja valtasi sen maan tatareilta. Kasakoita seurasivat kintereillä kauppiaat. Hirsimajoja ja kirkkoja rakennettiin metsiin, vähin erin tunkeuduttiin Altai-vuorille ja Jenisseille asti, ja tuhansittain lähetettiin turkiksia Venäjälle. Seitsemännentoista vuosisadan ensimäisen kolmanneksen lopulla etenivät kasakat ja uutisasukkaat yhä idemmäksi, kunnes saapuivat Jakutskiin ja Ohotan merelle, Amuriin ja Tyynellemerelle saakka, ja tsaari toimitti lähettiläitä Kiinan keisarin puheille. Kiahtan ja Pekingin välille rakennettiin vilkasliikkeinen kauppatie, Pekingissä oli venäläisillä omat karavanserainsa, joihin he keräsivät teetä ja silkkikankaita kuljetettavaksi Venäjälle, samoin kuin oma kreikankatolinen kirkkonsakin. Kaksisataa vuotta kulkivat kameelikaravaanit Kiahtan ja Pekingin väliä edestakaisin.

Mutta uusi aika koitti Siperialle. Suuri rautatie jännitti kiskojänteensä metsien läpi. Kiinan kanssa tehdyllä sopimuksella saatiin lupa pitkittää rataa Mandshurian poikki Vladivostokiin Pietari Suuren lahden rantaan. Mutta tämä satama jäätyy talvisin. Tosin on se pidettävissä auki jäänmurtajilla, mutta Venäjä alkoi kaivata jäätöntä satamaa Tyynenmeren rannikolla. Se saatiin sinä päivänä, jona venäläiset kovistivat itselleen Port Arthurin. Harbinista rakennettiin haararata tähän kuuluisaan linnotukseen, joka varustettiin oivalliseen puolustuskuntoon.

Siten oli Venäjä saavuttanut päämääränsä. Loppumattomia näköpiirejä avautui joka suunnalle, — Korean vallotus, Kiinan ja Japanin kauppa, kenties Tyynenmeren herruuskin. Mutta tämän varalle oli Japani vaieten ja kärsivällisesti valmistautunut vuosikausien kuluessa. Nousevan auringon maa ei tahtonut antaa Venäjän paisumisen tukahduttaa itseään. Siten johduttiin ratkaisevaan voimien mittelyyn, ja Venäjän ylpeät suunnitelmat raukesivat, kun venäläiset soturit antausivat Port Arthurin vallottajille.

Siperiaan ja etenkin sen jäämerirannikkoon liittyy uudelta ajalta kunniakas muisto. Koettaen saada selville kauppatietä Länsi-Siperiaan oli ruotsalainen [suomalainen. Suom. muist.] Adolf Erik Nordenskiöld jo tehnyt kaksi retkeä Jeniseille, ja vuonna 1878 laati hän suunnitelman Koillisväylän kulkemiseksi. Siten nimitettiin jo kautta vuosisatojen tavoteltua ja hartaasti haluttua meritietä Itä-Aasiaan. Ei ollut siis vähäisempi yritys kysymyksessä kuin Europan ja Aasian ympäri purjehtiminen, jollaista hanketta ei ole suoritettu ennen eikä jälkeenpäin. Laivaksi valittiin retkelle valaanpyytäjä "Vega". Luutnantti Louis Palanderista sai Nordenskiöld laivankapteenin, joka oli tukalimpaankin tilanteeseen pätevä, tieteelliset tutkimukset ja keräilyt otti huoltaakseen joukko kyvykkäitä tiedemiehiä. Miehistönä oli seitsemäntoista ruotsalaisen sotalaivaston matruusia. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi vuodeksi, ja osan matkaa seurasivat "Vegaa" muutamat pienemmät, kivihiilillä lastatut laivat.

Kesäkuussa 1878 läksi "Vega" Karlskronasta ja suuntasi kulkunsa Tromsöhön; sitte se kiersi Europan pohjoisimman kallionkärjen Nordkapin ja eteni Venäjän jäämerirannikkoa pitkin Petshora-joen suun ohi, joka on tunnettu sankkametsäisistä rannoistaan. Karian meren yli, Siperian rannikon ja Novaja Zemljan pitkulaisen kaksoissaaren välitse jatkui matka edelleen itää kohti Jenissein suulle.

Vuosi oli suotuisa, ajojäitä ei ollut laivojen kulkua estämässä, ja jo elokuun 19. p:nä saavutettiinkin Kap Tsheljuskin, vanhan maailman pohjoisin kärki, jota tervehdittiin liputuksella ja kanuunanlaukauksilla. Sieltä edettiin Lenan suulle. Nyt oli suuri varovaisuus tarpeen, sillä väylä oli kovin matalaa, ja monasti lipui "Vega" vesien yli, joka oli kartoille merkitty maaksi.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, eikä ruotsalaisella retkikunnalla ollut mitään vastuksia voitettavanaan. Nordenskiöld oli perustanut suunnitelmansa seuraavaan laskelmaan: Hän tiesi, että siperialaiset jättiläisvirrat kesäisin tuovat rannikolle suunnattomat määrät lämmintä vettä, joka tulee eteläisimmiltä seuduilta ja suolattomuutensa takia pysyy meriveden pinnalla. Se muodostaa pitkin Siperian rannikoita pintavirran, joka pysyttää kesäisin kulkuväylän avoimena ja jäättömänä. Nordenskiöld toivoi pääsevänsä suorittamaan koko matkan tässä jäättömässä rannikkouomassa ja ehtivänsä Tyynellemerelle vielä ennen kesän ja syksyn loppua. Hänen laskelmansa osottausivatkin oikeiksi.

Lenan itäpuolella laski mereen vain pikku jokia, ja senvuoksi pelkäsi Nordenskiöld matkan viimeisen taipaleen käyvän tukalimmaksi, sillä siellä ei voinut enää luottaa veden pysymiseen avoimena rannikolla. Elokuun 28. p:nä saatiin näkyviin sen ryhmän läntisin saari, jota me nimitämme Uuden Siperian saariksi. Vesi kävi nyt kovin matalaksi, ja uiskenteleva jääsohju esti "Vegaa" kulkemasta täydellä vauhdillaan. Mutta jälkeenpäin valkenivat taas toiveet, tavattiin avointa vettä, ja syyskuun 1. p:nä oli puolenpäivän seuduissa 5, 6 astetta lämmintä.

Jo seuraavina päivinä muuttui sää. Tuuli pohjoisesta, oli kylmää, tuiskusi lunta, esiintyi ajojäitä. Öisin oli pysyttävä paikoillaan, ja yöt olivat nyt käyneet pitemmiksi ja pimeämmiksi. Meri alkoi jäätyä umpeen, ja syyskuun 12. p:nä joutui "Vega" niin paksuun jäähän, että sen oli useiksi päiviksi keskeytettävä matkansa. Sitte se höyrysi varovasti eteenpäin pitkin rannikkoa ja tuli silloin useinkin niin lähelle maata, että kölin alla oli vain jalan verran vettä. Kuitenkin kaikitenkin läheni päämäärä varmasti, vaikka hitaasti; ei ollut enää pitkääkään taivalta Itäniemelle, Aasian uloimmalle Beringin salmeen pistäytyvälle kärjelle.

Joulukuun 27. p:nä laski "Vega" ankkurinsa Koljitshinlahden itäsivulle. Yö oli kylmä ja tyven, ja meri jäätyi. Kun seuraavana aamuna yritettiin raivata tietä ahtojään läpi, oli tämän kovettanut niin lujaksi uusi jää, että täytyi taaskin odotella. Etelätuuli olisi väleen murtanut jään ja avannut tien pitkin rannikkoa; mutta sellaista tuulta ei kuulunut, ja jää paksuni yhä. Tuskin kahtasataa kilometriä etäämpänä Tyynestämerestä oli nyt varustauduttava talvehtimaan. Jos "Vega" olisi ehtinyt vain paria tuntia aikaisemmin Koljitshin-lahteen, niin se olisi kyennyt tavottamaan Beringin salmen.

Puolentoista kilometrin päässä rannikolta jäätyi nyt laiva kiinni, suojatta alttiiksi pohjoismyrskyille. Ja siinä pysyi se 294 vuorokautta; perusteellisesti tulivat naparetkeilijämme tuntemaan napaseudun talven pakkasen ja pimeän. He järjestivät olonsa niin siedettäviksi kuin päinsä kävi. He tekivät havaintoja säästä ja tuulista, jäätyneestä merestä sekä sen kasvi- ja eläinmaailmasta, ja rannikolla tapasivat he joitakuita tshuktshilaiskyliä, joiden puolivillien asukasten kanssa he lyöttäysivät vilkkaisiin väleihin. Heinäkuun 20. p:nä 1879 mursi "Vega" kahleensa ja viiletti lippu mastossaan Itäniemen nenitse, suunnaten sitte kulkunsa Kamtshatkan ja Kurilien saariryhmän ohitse Jokohamaan. Sieltä jatkui matka Hongkongin, Singapurin ja Ceylonin kautta Suetsin kanavaan, Välimerelle ja kotimaahan.

Huhtikuun 24. 1880! Milloinkaan en unohda sitä iltaa. Tukholman satamassa leijui kostea sadeusma, mutta koko kaupunki loisti kirkkaassa valonhohteessa, kaikki rakennukset sataman laidalla ja kuninkaallinen linna olivat tulitettuja. Mustana kuin aavelaiva yössä solui "Vega" verkalleen Norrströmin laineilla satamaan, laitureilla tunkeilevien ihmisjoukkojen monituhatäänisten riemuhuutojen tervehtimänä. Suuri työ oli tehty tutkinnan palveluksessa, ja koko maailman katseet olivat suuntautuneet Ruotsiin.

Aasian ja Europan rajalta kiidättää meidät juna Ufan poikki edemmäksi länteen ja Samaraan. Uralin kukkulat käyvät yhä matalammiksi ja maa jälleen tasaiseksi. Sysranin luona kuljemme Volgan yli siltaa myöten, joka on puolitoista kilometriä pitkä. Olemme nyt tavottaneet Europan suurimman virran, valtaisen Volgan, joka on 3.700 kilometriä pitkä ja saa alkunsa vain 340 kilometrin päässä Suomenlahdesta, Waldain ylängöltä, 229 metriä merenpintaa ylemmältä. Se virtaa koko Venäjän halki ja kuuluu kahteenkymmeneen kuvernementtiin. Oikeanpuoleinen ranta on korkea ja jyrkkä, vasen laakea. Kaspianmeren rannassa se muodostaa laajan suistomaan.

Volga on melkein pitkin pituuttaan kulkukelpoinen laivoille, samoin kuin sen neljäkymmentä sivujokeakin. Noin viiden kuukauden ajan on virta jäässä, ja kun jäät keväällä jymisten särkyvät, tuottavat ne rannoilla usein suuriakin vaurioita. Höyrylaivoja, purjelaivoja, veneitä ja lauttoja kulkee suurin joukoin verkalleen soluvalla virralla edestakaisin, ja liikennettä välittävät matkustajalaivat ovat amerikalaisten jokialusten tapaan rakennettuja. Jokainen, ken on tehnyt kesämatkoja Volgalla, kiittelee tämän virran suurta viehätystä, hauskaa elelyä laivassa ja tosin yksitoikkoisia, mutta kuitenkin monissa suhteissa mielenkiintoisia rantoja kaupunkeineen ja kylineen sekä lukemattomine peltojen ja niittyjen ympäröimine maataloineen. Volgan ja sen kanavien avulla pääsee höyrylaivalla Itämereltä Kaspianmerelle, vieläpä Kaspianmereltä ylös Volgaa Väinäjokeen ja Vienanmerelle. Mutta Volga ei ole ainoastaan tärkeä kauppa- ja liikennetie, vaan se on myöskin tärkeä tyhjentymättömän kalarikkautensa tähden. Sammen- ja sterletinpyynnillä ansaitaan suuria omaisuuksia.

Raskaasti ja hitaasti kumistuansa Volgan sillan yli kulkee juna länsiluoteiseen suuntaan, pyhän Venäjän varsinaista sydäntä kohti. Kuljemme useiden kaupunkien läpi, ja tammikuun 7. päivä lähenee loppuaan. Liukkaiksi jäätyneet kiskot ovat suuresti myöhästyttäneet junaa. Kuitenkin olemme nyt tulossa Venäjän vanhaan pääkaupunkiin. Minut valtaa vastustamaton kiihtymys. Kaksi parasta ystävääni oli matkustanut Moskovaan minua vastaan. Puoli tuntia oli enää edessäni, mutta kolme vuotta ja kolme kuukautta takanani. Hyvästelin äärimäisestä idästä tulleet matkatoverini ja seisoin viimeiset minuutit ikkunassa katsellen valojen hohtelua talvisen illan pimentoon. —

Olen usein ollut Moskovassa, ja aina olen mielihyvällä katsellut tätä kaupunkia. Se on vanhan, väärentämättömän Venäjän perikuva, säädyllisten, yksinkertaisten ja vanhanaikaisten tapojen ja käytäntöjen koti, jossa viihtyvät uskollisuus ja rehellisyys sekä lapsellisen puhdassydäminen turvautuminen maan uskontoon, kreikankatoliseen oppiin. Sen kulmikkailla, mutkaisilla ja huonosti kivetyillä kaduilla vilisee tatarilaisia, persialaisia ja kaukasialaisia tyyppejä slaavilaisten porvarien ja talonpoikien joukossa, noiden järkkymättömien venäläisten talonpoikien, jotka menestyvät niin kehnosti ja joiden täytyy raataa kuin orjuudessa, jotka lauvantaisin aina kurkistavat liian syvälle lasiin, mutta ovat aina tyytyväisiä, sävyisiä ja hilpeällä tuulella. Katsohan noita kookkaita hengenmiehiä, joilla on rehevä täysparta ja liehuva tukka, pitkät, ruskeat kaavut yllä ja musta patalakki päässä! Ja noita munkkia ja nunnia! Ne ovatkin täällä perin tavallisia ilmiöitä, sillä Moskovassa on 450 kirkkoa ja joukko luostareita.

Molemmin puolin pientä Moskva-jokea, joka laskee Oka-joen kautta Volgaan, kohoaa tämä kaupunki, jossa asuu enemmän kuin miljoona ihmistä. Kreml on vanhin osa ja Moskovan sydän. Sen muurit rakennettiin viidennentoista vuosisadan loppuvuosina. Niiden säännöttömässä kahden kilometrin laajuisessa viisikulmiossa on kirkkoja, palatseja, museoita ja muita julkisia rakennuksia. Siellä kohoaa viisikerroksisena 82 metriä korkea Iivana Suuren kellotorni, jonka huipulta näkee koko kaupungin, kadut pyörän puolapuiden tavoin suunnattuina Kremlistä joka taholle, rengaskatujen vuorostaan leikatessa näitä. Tornin kellokammioissa riippuu 33 erisuuruista kelloa. Sen juurella on alas suistunut "tsaarinkello", joka painaa 201.000 kiloa ja on ympärykseltään 20 metriä. Pudotessa lohkesi sen reunasta pala, joten kello tärveltyi; mutta se on koristukseksi pystytetty jalustalle.

Kremlin muurien sisäpuolella sijaitsee myöskin Marian Taivaaseenastumisen tuomiokirkko, jossa Venäjän tsaarit kruunataan. Tuomiokirkon sisus tekee sanoin kuvaamattoman vaikutuksen. Korkeista, kapeista ikkunoista tuleva valo on jo itsestään riittämätön valaisemaan kirkkoa, ja lisäksi himmentävät sitä kultaiset liput pyhäinkuvineen ja risteineen. Avara tila on ylenmäärin täynnä puhtaasta kullasta muovattuja hartausesineitä ja pyhäinkuvia, joilta vain kasvot ja kädet on maalattu. Niiden edessä palaa vahakynttilöitä, joiden savu leijailee kaartuvaa kupulakea kohti ja ympäröi kirkkolippuja kuin harmaansinisenä utuna.

Oikeauskoisille venäläisille on Kreml miltei pyhä paikka. He tekevät toivioretkiä sen kirkkoihin ja luostareihin samaa kunnioitusta tuntien kuin tibetiläiset Buddha-pyhäkköihinsä. "Moskovan voittaa ainoastaan Kreml ja Kremlin ainoastaan taivas", sanovat he.

Moskovan historian kuuluisin vuosi on 1812. Silloin valtasi Napoleon suuren armeijansa kanssa kaupungin, jonka venäläiset ehdoin tahdoin jättivät sillä kertaa alttiiksi, itse sytyttäen sen palamaan. Kolme neljännestä oli koko Moskovasta tuhkana, kun ranskalaiset viisi viikkoa siellä oleskeltuaan ja 30.000 miestä menetettyään vetäytyivät pois. Tämän verisen ajan muisto elää yhä väestön mielessä.

Yhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari Suuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme tulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään slaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja kuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin sielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa Europassa.

Neva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee Laatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä jalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin kulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta paksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät halua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän suurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.

Pietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän valtakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi, leveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea, kostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai lunta.

Pietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin sivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa pyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät seisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin, jupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä on virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä ainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin, kimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset kiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti, ja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.

Jättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi, keisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka mittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin Iisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä pienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101 metriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa näkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja on sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina kajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa, ja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke, kiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta ulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden suojassa, odottelevat almua köyhät. — Iisakinkirkon rakentaminen on maksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se valmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina keskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt Pietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden peitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus on suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa korjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä miljoonaa markkaa lisää.

Milloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin kajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa Suomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla ruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee ja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me astumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen Viipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy Suomenlahteen.

Viipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa Saimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas Vuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä kohti "Tuhansien järvien maan" halki, punaisten talosien ohitse, metsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla sanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia. Riihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki. Juna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy viimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.

Alhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva "Bore". On jo tullut hämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, "Bore" työntyy perä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa länteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme pohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa vastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva lumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta "Boren" kapteeni on tottunut merimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien karien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi silmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat graniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.

Päivä oli tuskin alkanut sarastaa, kun saavumme Furusundiin. Siellä on vastassani jälleen joitakuita ystäviä. Ylen tuttuja ovat nyt kaikki eteen avautuvat väylät ja saaret, rannat ja rakennukset; kaikki on ennallaan, ja minun on vaikea käsittää, että olen ollut useita vuosia poissa. Lähenemme kaupunkia, ja kiihtymykseni yltyy minuutti minuutilta. "Bore" viilettää täydellä höyryllä, ja kuitenkin peräti vitkallisesti! Vihdoin olemme sivuuttaneet Lilla Värtanin, ja nyt kiertyy kuin taikasauvan loihtimana eteeni kaunein ja unohtumattomin kaikista maisemista, mitä olen tällä pitkällä matkalla nähnyt, Tukholma! Ihan edessämme kohoavat eteläiset vuoret rakennusryhmineen, huippuineen ja torneineen, ja niiden oikealla puolella leviää siltojen välinen kaupunki, Ritariholman kirkko, Isokirkko ja Saksalaisen kirkon tornit, joiden katot nousevat Skeppsbro-kadun vanhain kunnianarvoisain julkipuolten ja linnan suorien ääriviivojen yläpuolelle. Ylähangan puolella ovat Kastellholmin ja Skeppsholmin saarten kaupunginosat, kansallismuseo ja Kaarle XII:n tori, jolla nuori kuningas seisoo jalustallaan, kädellään yhä osottaen itään.

Viimeiset minuutit ovat ikuisuuksia. Kestäähän aina jonkun aikaa, kunnes iso laiva on kiinnittänyt köytensä poijuihin ja asettunut laituriin. Mutta nyt on minulla vihdoinkin Ruotsin kamara jalkaini alla. Tuolla seisovat vanhempani, sisarukseni ja ystäväni. Tovia myöhemmin olemme jälleen kaikin koolla vanhassa kodissamme. Ja tässä ummistuu tammikuun 17. p:nä 1909 matkamme taival kehäksi, joka käsitti maapallomme itäisen puoliskon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAVALTA NAVALLE I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Navalta navalle I

NAVALTA NAVALLE I

SVEN HEDIN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE