The Project Gutenberg eBook of Lumottu maa: Kertomus nuorisolle, by Ilmari Tulimaa

Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille, ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.

Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle, eivät pussia pullistuttaneet.

Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan, miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa harjaantuneen tytön tulikin.

Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli. Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan — luomakunnan herroja palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi: — Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin piti täällä meihin yhtyä.

He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.

— Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin — minusta? tutki Aino.

— Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.

— Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein tyttö. Ja hänkin pitää — niin pitää — pitää —, — sinä toivot nyt kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat ottaa siitä itse selvän.

Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.

Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa. Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.

Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä. Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.

Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten. Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa jyrinää kaukaa lännestä.

Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli Aino. — Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä. Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni, ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.

— Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi
Reino, katsellen hänkin sateen valumista.

— Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.

Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä. Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. — Kun nyt sade lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi olla hänen seurassaan koko päivän. — Oli erinomainen onni, että Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. — Ainoastaan viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! — — Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.

Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata silmiänsä.

— Mitä ihmettä! — Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta kuin vuorta hämärässä valossa.

Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.

Aino hypähti pystyyn. — Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta, — mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. — Onko peikko vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli hyvinkin pelokas sointi.

— Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako, josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.

He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea. Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut ilmajarruilla varustettu ovi.

Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta katse olisi voinut taivasta tavoitella.

— Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. — Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin teossa!

— Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.

— Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa, arveli Reino.

Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen, puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.

Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä, jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.

Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin he luulivat.

— Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino hyvillään.

— Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä, kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita, ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!

— Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta! Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.

— Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes erästä tyttöäkään?

— Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus tapaamme.

"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään astelemaan sanoi: — Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!

Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.

— Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. — Tällä voisimme ostaa vaikka Keuruun komeimman kartanon.

— Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, — voi kuinka kaunis punainen kivi! Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.

— Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen sinisen kiven. — Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä, mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä viheriä, ota pois, kun annetaan!

Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli sisarensa hommia.

— Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: —
Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.

— Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä täydentävät varastoamme.

Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja, tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.

— Ei oteta, ei, olisin vain tuon ihmeellisen sinikukan tuosta rintaani siirtänyt.

— Onhan sinulla vielä mesimarjankukka rinnassasi. Etkö muista, että ahneus on kaiken pahuuden juuri, lausui Reino opettavaisella äänellä.

— Sinut minä esitänkin tämän kukkatarhan kaitsijaksi, kun tavataan tämän valtakunnan kuningas.

— Saat sitten tulla joskus näitä katselemaan, mutta muista: ainoastaan katselemaan!

— Pyri kanapiiaksi, se on oikein sopiva virka noin nuorelle ja somalle ylioppilasneitoselle. Silloin saisin minäkin joskus jonkun kananmunan.

Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti urkujen ja harppujen säestyksellä.

Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. — Tokko enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! — Täällä on siis olentoja, ja hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? — Saakohan niitä oikein nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.

Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.

He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä, ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.

Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.

Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu kampa.

Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen, tyttö. Reino vavahti. — Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen, kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. — Ja silmät, nuo loistavat, sädehtivät silmät, — Ruthin silmät! — Ruth, eikä kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen ja ylhäinen kuin prinsessa.

Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi olla vanhempi sisar.

Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he näppäilivät laulaessaan.

Bassoa lauloi vanhahko, noin viisissäkymmenissä oleva mies, jolla oli musta, tuuhea parta; musta, hiukan kähärä tukka peitti hyvin muodostunutta päätä, kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, silmissä harras ilme.

Tumma- ja kiharatukkainen nuorukainen, joka soitti urkuja ja samassa lauloi tenoria, näytti Reinon ikäiseltä, siis 21-vuotiaalta. Hänellä oli ruskeat, haaveelliset silmät, hienopiirteinen nenä, viikset vasta pienellä alulla, suu ja leuka tarmokkaan näköiset. Hän muistutti kasvoiltaan Ruthin veljeä, mutta oli hyvin vakavan näköinen, ikäänkuin olisi hän ollut jo kauan elämän kovassa koulussa.

Basso ja tenori olivat nähtävästi isä ja poika. Laulajat olivat siis saman perheen jäseniä: isä, äiti, tytär ja poika.

Naisten puvut olivat vanhan ajan kreikkalaismallisia. Äidin valkoinen puku oli koristettu kultakirjaimilla, tyttären vaaleansininen hopealla huoliteltu. Neidon kullankeltainen tukka oli hajallaan, sitä sitoi ainoastaan hopeanhohtoinen otsanauha. Kaulassa oli puhtaan valkoinen helminauha.

Miesten puvut olivat muinais-suomalaista pukumallia. Hopeakudokset koristivat tummansinisen mekon kaula-aukkoa, hihansuita ja helmoja. Vyöt olivat naiskäsien mestariteoksia. Rinnustaa piti kiinni huoliteltu hopeasolki.

Aino ja Reino pysähtyivät hartaina seisomaan pilarien juurelle, pyhäkön kynnykselle. He ristivät vaistomaisesti kätensä ja jäivät kuin huumaantuneina katselemaan näkemäänsä ja kuuntelemaan ylistysvirren ihanata sointua.

Reinon korvia hiveli kuitenkin ennen kaikkea nuoren neidon helkkyvän helähtävä sopraano, ja hän katsoi kuin lumottuna neidon kasvoihin. — Hän onkin sisarineen taivaassa ja Ruth tuossa veljineen enkeleinä laulelevat, ajatteli hän.

Ainokin tunsi rinnassaan lumoavaa väristystä, erottaessaan kuorosta tenorin. Sisarukset siis kumpikin omistivat omakseen sen äänen, joka sai heidän sisimpänsä erikoisemmin värähtämään, mutta kuitenkin kaikki yhdessä: isän syvä basso, äidin lämminvärinen altto, harppujen hopeaäänet ja urkujen vieno säestys sulautuivat niin ihanaksi sopusoinnuksi, että nuoret tulokkaat tunsivat taivaallisen onnen täyttävän heidän rintansa. Liikutuksen kyyneleet tipahtelivat heidän silmistään. Konsertti päättyi, ja silloin keksi vanhemman naisen silmä nuoret vieraat salin kynnykseltä. Hän huudahti:

— Voi hyvä ihme, me olemme saaneet vieraita! Tulkaa, tulkaa, lapset, tänne peremmälle! Hän laski harpun käsistänsä ja riensi nuoria vastaan, jotka heti noudattivat näin sydämellistä kehoitusta.

Toisetkin katsahtivat ovelle, ja talon nuoret olivat hetkisen äänettömän hämmästyksen vallassa. — Heille tuli vieraita, tuli ihmisiä maan päältä ja hyviä ihmisiä, sillä heidän kasvonsa olivat hyvännäköiset. — Mutta jospa he ovatkin enkeleitä, jotka yhtä pian katoavat kuin ovat ilmestyneetkin? — Se olisi sekin ihanaa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos nämä nuoret vieraat olisivat vain tavallisia ihmisiä ja jäisivät heidän luoksensa oikein olemaan.

Näitä ennätti talon nuori väki ajatella, kun äiti jo sulki syliinsä maanpäälliset tulijat.

Perheen isä ehti siihen myöskin ja sanoi: — Tervetuloa luoksemme!
Suuri Luoja on teidät varmaan tänne lähettänyt. Kiitetty olkoon hän!

Sitten tuli nuorten vuoro tervehtiä toisiansa. Aino ja Reino tunsivat suurta ujoutta tervehtiessään, sillä nämä laulajat olivat paljon korkeammalla heitä, olivat yliluonnollisia olentoja. Talon tytär näytti käsittävän vieraiden ujouden ja piti liian kylmänä pelkkää kättelyä. Hän kiersi käsivartensa Ainon vyötäisille ja syleili ja suuteli häntä.

— Olemme kyllä, kuinkas muuten, vastasi Reino. — Miksikäs neiti meitä ensin luuli?

— Meillähän on syytä luulla teitä yliluonnollisiksi olennoiksi. Kun te äsken lauloitte niin ihanasti, niin arvelimmekin olevamme taivaassa, virkkoi Aino.

— Tulkaa, rakkaat vieraamme, tänne istumaan! Te olette kai nälissänne ja janoissanne, sanoi isäntä.

Reino katseli ihmetellen talon tytärtä. — Ihmeellistä, hänen nimensäkin on Ruth! — Ruthin vartalo, kasvot, silmät, ääni, nimi, mutta näyttää kuninkaan tyttäreltä.

Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia, jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.

Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista peittää helmoillaan.

Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.

Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän heti uskaltanut koskea niihin.

Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. — Tämähän on pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin punaiselta. — Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä maistanut. — Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä, ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan, ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.

Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.

— Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten juomaa! — Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.

— Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt, eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.

Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.

— Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto kumpuaa? kysyi emäntä.

Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro. Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän kehoittavasti sanovan: Juo!

Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen mallina. — Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!

Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä, jolla myöskin oli vesiastia kädessä. — Ei tuo Rakel ole, tämä on vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: — Tämä on samarialainen vaimo!

— Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä elävää vettä!

Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.

Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä ihmeellistä mania.

Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan kohoavan.

Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: —
Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.

— Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti Reino.

— Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. — Tuntuu aivan kuin olisin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.

— Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta, lausui nuorukainen.

Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä aloitti:

— Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä asti on tämä ollut meidän maailmamme.

— Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: — Mutta ettehän te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään vanhemmannäköisiä kuin mekään.

— Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. — Niin, tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.

— Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien puoleen ja sanoi: — Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.

— Mutta nythän on heinäkuun 13 päivä. Te olette ajasta 2 viikkoa jälellä.

— Etkö sinä, Reino, huomaa, että he noudattavat vanhaa ajanlaskua, huomautti Aino.

— Niin, kuinka te voisittekaan tietää, että Suomessa siirryttiin vanhasta, julianisesta ajanlaskusta uuteen, gregorianiseen, vuonna 1753, selitti Reino.

— Sitten on meidänkin siirryttävä kaksi viikkoa eteenpäin, eikö niin, isä?

— Tietysti, David. — Kuinka maamme kävi vuoden 1718 jälkeen, jäikö se kokonaan ryssien haltuun? kysyi isäntä.

Reino kertoi, kuinka Kaarle XII:n kuolema sinä vuonna joudutti rauhantekoa, joka kuitenkin vasta v. 1721 tehtiin Uudessakaupungissa, jolloin Venäjä luovutti takaisin suurimman osan Suomea.

Nyt päätettiin, että täst'edes Reino seuraavina päivinä luennoisi Suomen historiasta niin tarkkaan kuin muisti. Talonväellehän oli niin äärettömän mielenkiintoista kuulla maamme vaiheista.

— Meillä on tänäpäivänä kaksisataismuistopäivä, ja nyt siitä tuli oikein suuremmoinen juhlahetki, kun saimme teidät, rakkaat lapset, luoksemme, virkkoi emäntä lämpimällä äänellään, silmät tulvehtien lempeyttä ja rakkautta.

— Oi niin mielellämme, meillähän on vielä parikin laulua esittämättä virkkoi Ruth. — Veljeni, kuoronjohtajamme, on kaikki laulumme säveltänyt. Nyt saatte kuulla hänen juhlakantaattinsa. Ruth loi veljeensä hellyyttä, rakkautta ja ylpeyttä uhkuvan katseen.

Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.

Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että sitä jatkuisi yhä. — Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa, ajattelivat he.

Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä mestaria ja virkkoi: — Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä kuullut mitään tämän vertaista.

Nuorukainen sanoi siihen: — Mitä lahjoja Jumala on meille antanut, niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin. Tietysti te molemmat laulatte?

Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa.
Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: —
Sallitteko?

Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän virkkoi: — Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.

— Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.

— Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette keskenänne sisaria ja veljiä.

— Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.

— Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita. Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä saimme kultalyyran lakkineen.

— Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta 3827, aikain. — Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa, ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun sisällissodan aikana karjakin pieneni.

Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.

— Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?

— Eipä tietenkään, vastasi isäntä. — Meillä ei ollut mukanamme muuta kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa, nahkakantista kirjaa. — Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne. Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.

Äiti jatkoi: — Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa. Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä takaisin maanpinnalle.

— Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, — vesipuron yläpuolelta tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja vein sen kielelleni.

— Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. — Sentähden annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.

— Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. — Ja tämä ihmeellinen aine on meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.

— Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti Reino. — Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja kuolemattomina kuin Olympon jumalat.

— Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: — Ja nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.

Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen. Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana, ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari voi virrata.

Ruth tarjosi ensin vanhemmilleen, sitten Ainolle, Reinolle ja veljelleen. Kun hän itsekin oli ottanut maljasen käteensä, lausui isä:

— Me kiitämme Sinua, taivaan ja maan Jumala, tästä lahjastasi ja nautimme mania muistaen sinun hyvyyttäsi!

Sen jälkeen he alkoivat nauttia juomaa pienin siemauksin, hitaasti. Reino ja Aino seurasivat tarkasti vanhojen asukkaiden esimerkkiä. He huomasivat, että samoin kuin näiden ihmeellisten ihmisten käytös, elämä ja työ oli taidetta, samoin heidän ruumiillinenkin nauttimisensa tapahtui taiteellisesti.

Mutta vielä enemmän kuin manista nautti Reino Ruthin olemuksesta, hänen istumisestaan, hänen liikkeistään, hänen ihmeellisestä kauneudestaan. Kaikki oli tytössä prinsessamaisen ylevää, mutta sittenkin hän oli kuin Ruth Rautamo. Ja taaskin Reino ajatteli näkevänsä vain unta. — Mutta tämä ei voi olla unta, kun kaikki on niin todellista ja tätä on kestänyt jo niin kauan.

Reino katsoi kelloaan Ruthin korjatessa pois maniastioita ja kysyi sitten: — Miten teidän kellonne on kuusi tuntia joko edellä tai jäljessä?

Isäntä vastasi: — Meidän päivämme alkaa, samoinkuin vanhojen juutalaistenkin, aamusta, kun valo tulee. Silloin on kello 12, nyt on tätä päivää kulunut 12 tuntia.

— Nukutaanko täällä myös? kysyi Aino luoden silmänsä huoneen oikealla sivulla oleviin verhoihin, jotka olivat samettimaista sinistä kangasta ja peittivät oviaukot, joista päästiin sisempiin suojiin. Ovia erotti toisistaan kolmen enkelin Gabrielin, Rafaelin ja Arielin ihanat kuvapatsaat.

— Kyllä, myönsi äiti, — kello kahdelta menemme levolle ja nukumme aamuun kello 12:een, jolloin nousemme, laulamme aamuvirren ja juomme mania ensi kerran. Sitten teemme työtä kello kuuteen, jolloin on toinen manin juonti, kahdeksasta kahteentoista on taas työaika, ja sitten kolmannen manin jälkeen menee aika täällä salissa lukiessa ja puhellessa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Tänään, kun oli suuri juhla, emme olleet työssä ollenkaan, ja huomenna on sunnuntai, jota mekin luonnollisesti vietämme lepopäivänä.

— Mutta tehän nukutte paljon, aivan kuin lapset meillä enon kotona, sanoi Reino.

— Me seuraamme luonnon järjestystä. Täällä tulee pimeä kello kahdelta, ja aamulla kahdeltatoista alkaa täysi päivä.

— Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.

— Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko ylety?

— Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. — Sen lämpö- ja valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.

Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo, avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan lähinnä viimeistä lukua.

Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.

— Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.

Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142, jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.

He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja ajatteli: — Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan paremmaksi.

— Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin tekemä, myönsi Reino.

— Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme iso, iloitsi Ruth.

— Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino vaatimattomasti.

Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin. Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja sanoi: — Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme heitä omina lapsinamme.

Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.

Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat uusille omaisilleen.

Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis hankkiuduttava levolle.

Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.

Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä päättyi kahdessadas vuosi.

Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet elämänsä merkittävimmän päivän.

Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa. Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: — Oi Ruth!
Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen. Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan, sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: — Nyt ei veljesi tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja sanoi ihastuneena: — Olenko minäkin näin? — — —? Ja jatkoi ajatuksissaan: — Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: — Minä saan siis sanoa teitä äidiksi?

— Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: — Ruth on minulle pikemminkin kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta ikäeroa!

— Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään ja sanoi:

— Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200 vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua mummoksi?

— Ei, ei, ei, torjui Reino, — silloin tämä lumottu maa ei olisi kovinkaan hauska paikka. — Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi nuorukainen rohkeasti, — ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi, tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa. Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä ja houkutteli lintusta siihen.

— Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä neitosen poskea. — Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

— Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti
Reino.

— Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi, vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin 200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta, kuolematta.

— Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun aikuiseksi pääset!

— Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä runsaimman kauneuden rikkautta.

— Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. — Tämä on sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa; ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin permanto oli tehty.

— Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. — Minä olin viime yönä saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. — Tässä näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

— Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. —
Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, —
Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

— Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. — Mennäänkö nyt? Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä poikkeuksen.

— Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

— Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

— Tietysti, vastasi Ruth. — Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän sinivalkoisen.

— Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia yllensä.

— Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee kukat ja puut.

— Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

— Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita, niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. — Mutta noilla olikin yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino veljelleen. — Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: — On niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

— Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin puoleen.

— Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne vanhoiksi!

Reino ajatteli: — Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene, tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. —
Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

— Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: — Ensi puu oli koivu, viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

— Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä? virkkoi Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

— Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä, sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia, joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

— Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli
Reino taas.

— Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui, ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia, sanoi perheen vanhin: — Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin, ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: — Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään. Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat. Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja. Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet. Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia, jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600 askeleen päässä salista.

Vuoren kohtisuoraan, sileään tai silitettyyn seinään oli kuvattu Vanhan Testamentin tärkeimmät tapaukset, ja kuvasarja ulottui virrasta aina saliin saakka.

Virran niskan kohdalle oli kuvattu paratiisi. Puhtaita olivat Adam ja Eva, viattomuuden ja hyveen esikuvia alastomassa kauneudessaan. He seisoivat paratiisin läpi kulkevan virran rannalla ja katselivat aamuauringon ensisäteiden valaistuksessa taivaalle, kasvot pyhää hartautta täynnä, aivankuin he näkisivät siellä itse Jumalan.

Toisessa kuvassa esiintyi käärme Eevaa viettelemässä. Käärmeellä oli viekkaan näköisen ihmisen kasvot. Erinomaisen herkullisen näköinen hedelmä riippui aivan Eevan silmien edessä.

Kolmannessa kuvassa lähtivät paratiisin asukkaat pois enkelin ajamina.
Surun ja häpeäntunnon vallassa kulkivat nyt Adam ja Eva.

Seurasi näin kuva toisensa jälkeen. Mutta kun he saapuivat kuvaan, joka esitti Rebekkaa kaivolla, niin ei Reino tahtonut malttaa lähteä sen äärestä lainkaan pois. Siinähän oli taaskin Ruth! Hänen ihanat silmänsä oli kuvattu tuohon kallioon. Olihan täällä Ruth elävänäkin lähellä, mutta eihän hän uskaltanut neidon silmiä katsella niin syvästi.

— Oletko sinä Rebekkaan niin ihastunut, ettet malta hänestä erotakaan, virkkoi jo Aino kiusoitellen.

Reino punastui ja liittyi toisiin, jotka seisoivat katselemassa, kuinka
Jakob ostaa hernekeitolla Esaulta esikoisoikeuden.

Ihanin kuitenkin kaikista kuvista oli Reinon mielestä Rakel, jolle Jakob esittää itsensä Haranin kaivolla. Sillä Rakelissa oli kaikki Ruthia, ei ainoastaan silmät, vaan myöskin suu, nenä ja leuka. Tätä kuvaa päätti Reino tulla tänne usein ihailemaan; hän halusi sitä katsella yksin rauhassa.

Kun päästiin Josefiin asti, niin päätettiin jatkaa katselemista toisella kertaa, sillä Ainon ja Reinon sielu alkoi olla jo liiaksi täynnä niin paljosta kauneudesta.

Kuvat olivatkin kaikki oikeita taideteoksia, joita tekemässä ei ollut ainoastaan käsi ja silmä, vaan myöskin sydän ja sielu.

Näiden kuvien maalaamiseen oli koko perhe ottanut osaa. Kuitenkin oli Ruth enimmän tätä työtä tehnyt ja isä vähimmän. Väriä he olivat saaneet kasvien mehuista ja muutamista kivilajeista.

— Ei, vaan yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, vaikka kyllä harjoittelimme jo ennenkin, vastasi Ruth.

— Kas niin, nyt menemme kuulemaan Reinon ensimäistä luentoa Suomen historiasta, päätti perheen päämies.

Kun historia oli ollut Reinon mieliainetta ja hän oli lukenut kaikkia historiallisia teoksia, mitä vain oli käsiinsä saanut, niin osasi hän nyt esittää melko laajasti kansamme ja maamme vaiheita tarkkaaville kuulijoilleen.

Luennoitsija vei pienen kuulijakunnan maanpäälliselle kamaralle 200 vuotta ajassa taaksepäin, ja vaikka ihmemaan alkuasukkaat olivat itse silloin eläneet, niin nyt vasta he saivat tietää, kuinka hirveästi Isoviha oli Suomea hävittänyt. Mutta kun he kuulivat, kuinka maamme senkin jälkeen nousi tuhkasta ja verestä, niin ilonkyyneleet kostuttivat heidän silmiänsä.

— Kovin Herra on koetellut kansaamme, mutta armoansa ei Hän ole ottanut meiltä milloinkaan, virkkoi isä hartaana, kun Reino oli lopettanut.

Sen jälkeen keskusteltiin Isonvihan ajoista, jolloin sen ajan eläjät kertoilivat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Niinpä kertoi vanhin, että heille tuli kerran paeten eräs vaimo melkein mielipuolisuuden tilassa ja särkynein sydämin kuvasi, kuinka heidän taloonsa tuli hurjimpia koirankuonolaisia — kalmukkeja —, joista eräs pisti keihäänsä kätkyessä makaavaan lapseen, vaimon nuorimpaan, ja työnsi lapsen palavaan uuniin.

— Samallaisia petoja olivat meillä viime kevättalvena riehuneet punaryssät, sanoi Reino.

— Jätetään nyt nämä ikävät muistelot ja lauletaan joku Davidin psalmi, esitti perheen emäntä.

Laulun jälkeen sanoi Aino veljelleen: — Mitenkähän täti ja eno mahtavat olla huolissaan, kun emme tänäkään iltana ole vielä saapuneet kotiin?

— Niin, huomenna lähettävät varmasti meitä etsimään. Kyllä heillä on arvoittelemista, mihin me oikein olemme joutuneet.

Tänä iltana luettiin Raamatun viimeinen luku. Sen jälkeen päätettiin, että huomisesta aikain, kun raamattu taas aletaan alusta, lukee jokainen luvun vuorollaan omana päivänään ikäjärjestyksessä, siis isä aina maanantaina ja Aino lauantaina, mutta sunnuntaina saa lukija valita mieleisensä kohdan.

Kaunis oli Ainon ja Reinon ensimäinen sunnuntai satumaassa. Niin ihanaa sunnuntaita eivät he mielestänsä olleet vielä koskaan viettäneet.

III

Maanantaiaamuna, heti kun aamulaulu oli laulettu ja ensi mani juotu, mentiin työpaikoille.

Naiset menivät kolmisin kutomapaikalle. Siellä oli kahdet kangaspuut; toisessa oli kuteilla hienoa sinistä kangasta, joka hohti kuin silkki, toisessa taas pehmeätä, valkoista. Oli siinä kaksi rukkiakin, toisen puolassa valkeata lankaa, toisen hopeanhohtoista.

— Mistä on saatu näin hienoja kuituja? kysyi Aino koskettaen sormillaan pumpulin kaltaista levettä.

Maria, se oli äidin nimi, otti lähellä olevasta kopasta kasvinvarren ja poistettuaan siitä päällimmäisen kuoren alkoi sen puhtaan valkeasta varresta vetää hienon hienoja kuituja. — Tämä on meidän liinakasvimme ja tästä saadaan erivärisiä lankoja värjäämällä.

Äiti istuutui kutomaan. — Tämä sininen pitää kutoa valmiiksi, että saadaan peitteenpäälliset. Patjakankaaksi sopivaa onkin jo varastossa.

Aino tunsi punastuvansa ja tunnusti häveten, ettei ollut ikinä vielä istunut kangaspuitten enempää kuin rukinkaan ääressä.

— Ei tee mitään, kyllä täällä opit, lohdutti Ruth. Oppitunti alkoi heti. Ruth vei Ainon koneen luo, jossa varsista revittiin kuidut erilleen. Haettiin uusia varsia, ja iloisessa työn touhussa meni aika keskipäivän manihetkeen saakka. Iltapuolella jatkettiin työtä, ja Aino sai aloittaa sekä kehräämistä että kutomista. Hyvinpä se kävikin, sillä oppilas oli tarkka ja hyppysiltään notkea, sitäpaitsi tämä työ oli Ainosta kovin mieluista.

Miesten työpaja oli suuren kalliopaaden kupeella valtakunnan toisella sivulla. Siinä oli sorvia ja valssikoneita, viila ja höyläpenkki, sahoja, poria ja kaikellaisia työkaluja. Kulta- ja hopeaharkkoja oli avonaisissa laatikoissa kymmeniä kiloja. Rauta-, teräs- y.m. metallitangot olivat eri kasoissaan. Paaden kyljessä oli musta ympyrä, läpimitaltaan 10 cm; sitä näytti Johannes Reinolle ja sanoi:

— Ilman sitä voimaa, joka tuosta täplästä tulee, olisimme aivan avuttomia; siitä saamme voimaa, joka käyttää koneitamme, sen avulla saamme metallit pehmeiksi kuin vaha. Katsos nyt!

Johannes otti paaden kyljessä riippuvan mustan, parin millimetrin vahvuisen langan, pisti sen toisen pään valssikoneeseen ja toisen pään, jossa oli 10 pennin suuruinen levy, mustaan pyörylään. Heti alkoi kuulua hienoa surinaa, ja teräsvalssit rupesivat pyörimään. Nyt otti seppä kultatangon, piti sen päätä vähän aikaa pyörylässä, vei sen sitten valssien väliin ja kohta tuli tanko ohuena levynä toiselta puolelta ulos. Reino katseli ihmetyksestä sanattomana. Seppä kiristi valssia, pani äskeisen kultalevyn uudelleen valssiin, ja silloin se tuli paperin ohuisena.

Viimein Reino sanoi: — Se on kai sähköä, joka tuosta täplästä tulee.
Sitten hän kertoi, mihin kaikkeen maan päällä sähköä käytettiin.

— Teillä on vain niin kovin yksinkertaista tuo sähkön saaminen, jatkoi nuorukainen.

— Isä keksi tuon voiman, niin kuin me sitä nimitämme, oltuamme täällä neljättäkymmentä vuotta, selitti David ja jatkoi: — Sen jälkeen vasta täällä kyettiin jotakin saamaan aikaan. Tämä voima on meillä urkujen polkijanakin.

Nyt ryhdyttiin sängyn päätyjä valmistamaan. Työn ohella sai Reino kuulla, että isä Johannes oli ollut jo maan päällä ollessaan taitava seppä. Suurten nälkävuosien aikana oli hän käynyt Tukholmassa, Saksassa ja Hollannissa opintojaan jatkamassa. Hän palasi kuitenkin kotimaahan jo v. 1698, jolloin meni Turussa naimisiin Mariansa kanssa. Seuraavana vuonna syntyi David, ja v. 1700, jolloin sota alkoi, saimme Ruthin.

Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona; siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä, saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja, mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni tekemään, oli etevä jalokiviseppä.

Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista
Ruthille — ja Ainolle, päätti Reino mielessään.

— Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.

— Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.

— Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.

— Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja edistyksestä elämän kaikilla aloilla.

Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. — Voi kuinka tämän valtakunnan prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.

— Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti
Davidiin.

— Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. — Minä olen Naantalin tyttöjä; muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.

— Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa kirjaa.

Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin. Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.

Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä ihanalta, sillä täällä oli Ruth.

Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen. Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa makuukammiossaan.

— Älähän hätäile, poika! virkkoi isä, — saat niin kuumaa kylpyä kuin vain haluat. — Niin, naiset saavatkin jo mennä kylpyyn.

— Jättäkää vähän löylyä meillekin! huusi Reino, kun naiset astuivat ulos salista.

Tämän valtakunnan sauna oli kuuma lähde, jonka vesi oli yli +500 Celsiusta, ja se sijaitsi samalla puolella kuin pajakin, 300 askelta sivummalla, puiston "kirkon" puoleisessa laidassa, kahden palmupuun suojassa. Lähteen vieressä oli kaksi marmoriallasta; niihin laskettiin kuuma vesi, joka jäähdytettiin tarpeellisen lämpimäksi virrasta johdetulla vedellä. Lähteen vedessä oli liuenneena useita mineraaliaineita ja se maistui hyvin kirpeältä. Kun sitä hieroi ihoonsa, vaahtosi se kuin bairum neste. Tässä vedessä kylpivät satumaan asukkaat joka lauantai, ja joka kerta he kylvystä tulivat kuin uudestisyntyneinä.

— Minä luulen, että tämä parantaisi vaikka minkälaisen taudin, virkkoi
Reino, kun hän oli hetkisen nauttinut kylvyn suloa.

— Silloin vasta mekin pääsimme surustamme, kun ensi kerran tässä kylpyä otimme, lausui isä. — Olimme jo kuukauden täällä olleet, ennenkuin tämän lähteen löysimme.

Kun he taas istuivat salissa iltamania juomassa, sanoi Reino: — Kummallakohan mahtaa olla suurempi ansio teidän nuoruutenne säilyttämisessä, tällä manillako vai kylvyllä?

Siihen vastasi Ruth: — Kummallakin! Mutta etkö sinä meistä pitäisi, jos me olisimme yli kahdensadan vuoden vanhojen näköisiä?

Reinon mielessä vilahti heti hyvin kuivan ja ryppyisen eukon kuva, ja hän lausui: — Toisella tavallahan pitää vanhoista ja toisella nuorista.

Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.

Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen normaalikeihään.

Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin nytkin saavutti.

David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.

— Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme, tunnusti Reino.

— Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes viiteenkymmeneen.

Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.

Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. — Maailman ihanin kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.

Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.

Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin saivat neitoset oman keihäänsäkin.

Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi, käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä vastassa Aino ja David.

Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin lähempää.

Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa. Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.

Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.

Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino uuden veljen.

Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen. Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin kuvaa.

Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: — Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?

Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä, mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. — Onkohan tuolla jo Haaran? Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. — Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä Rebekan.

Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.

Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: — Hei, pojat, vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!

Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista, joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.

Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren,
Rebekan, poika.

— Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär, virkkoi neito ihastuksissaan.

Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki liikutuksesta. — Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.

Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa vartioimaan.

Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi häntä kohtaan.

Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän heti, mihin asiat johtaisivat.

Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita. Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!

Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: — Eihän sinun tarvitse minua palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: — Oi eno, minä rakastan tytärtäsi Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa ilman mitään muuta palkkaa.

Laban vastasi: — Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno hykerteli käsiään ja ajatteli: — Tuollainen verraton palvelija, ja aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!

Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat. Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.

Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.

Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.

Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: — Arvaa, kuka olen?

Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.

Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi kuuman suutelon huulillansa.

Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan ja virkkoi onnellisena: — Rakastatko sinä hiukan minuakin?

Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.

— Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. — Ethän sinä muuta vaatinekaan.

Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo oli isän kanssa tehty.

Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin puolen päivämatkan päähän asialle.

Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli
Rakelin palattava kotiin.

Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi
Jakobille:

— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään jo tänä iltana.

Jakobillako sitä vastaan! — Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi rakasta enoa.

— Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän, virkkoi sulhanen hyväntuulisena.

Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.

Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut Abisaria.

Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis, että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.

Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:

Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta. Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli tytön pitkiä, kauniita sormia.

Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa että isäänsä.

Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut nähdä puoleen kuukauteen.

Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan
Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.

Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.

Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. — Tuossa hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.

Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka runoili hänestä.

Nuoret olivat uimaretkellä. He olivat uineet, hyppineet ja voimistelleet, mutta olivat vielä uimapuvuissaan. Reino oli kerran väittänyt voittavansa Ruthin juoksussa; sitä Ruth ei uskonut, ja nyt hän tahtoi näyttää, kuinka kauniisti Reino häviäisi. Äkkiä hän lyödä sivautti Reinoa hartioille ja sanoi: — hippa! lähtien samassa juosta viilettämään pitkin virran vartta. Reino jälestä. Jo oli Reino saavuttamaisillaan tytön, kun tämä hyppäsikin virtaan uiden toiselle rannalle. Reino oli vasta puolivälissä, kun Ruth jo nousi virrasta, kääntyi ympäri ja vilkutti kädellään.

Kun Reino kapusi ylös rannalle, lähti Ruth taas juosta vilistämään. Hän juoksi keveästi kuin antilooppi, mutta Reinokin kiiti ketterästi jäljessä. — Minun täytyy saada tuo tyttö kiinni, vaikka henki menisi, päätti nuorukainen ja ponnisti yhä tuimemmin. Hänen silmänsä olivat tähdätyt Ruthin ylvääseen päähän, kullalle kimaltelevaan tukkaan, ja ruusunpunaisiin korvalehtiin. Reino huomasi iloksensa, että hän läheni lähenemistään. Hän ajatteli jo, kuinka hän pian saisi tytön kiinni. Reino tunsi sydämensä hakkaavan rajummin ja välimatka piteni taas.

Ruth meni kuin virma varsa hiekkakenttää pitkin. Tuolla kaukana olevan kiven hän aikoi kiertää, sieltä pyörtää takaisin kalliolle, hypätä virtaan ja uida toisten luo pukeutumispaikalle.

Ruth oli jo ison kiven takana, kun hänen jalkansa lipsahti hiekassa piilevien kivien rakoon ja hän kaatui maahan. Hän yritti nousta, mutta jalka tuntui nilkasta kipeältä, eikä hän voinut sen varassa edes seistä. Masentuneena jäi hän istumaan maahan.

— Noinko pian gasellin voimat loppuivatkin! Tiesinhän minä, ettei paraskaan tyttö riitä tavalliselle po—, sana katkesi ja Reino jatkoi hätääntyneellä äänellä: — Mikä sinulle on tullut, voitko pahoin? Ruth oli näet aivan kalpea.

— Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven syrjää, joka hiekasta pisti esiin.

Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: — Koskeeko siihen?

— En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.

— Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa virtaa kohti.

Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.

— Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä paina enempää kuin höyhen kämmenellä.

— Niin — jos sinä tahtoisit, niin — jos sinulle olisi mukavampaa, niin pitäisit kiinni kau— niskastani, soperteli Reino.

— Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi, kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. —

— Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut
Reinon toivomusta.

Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää loukkautunutta jalkaansa.

Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan toiselle rannalle.

Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa kilpailua. David virkkoi: — Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä Ruthille juoksussa.

Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia, iloitsi Aino vilpittömästi: — Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt onnellinen!

Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät juoksujalkaa heidän jälkeensä.

Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta hypätessään.

Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: — Isä, pian kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. — Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.

Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin vahingoittumattomina.

— Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.

— Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. — Ei ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.

Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun äiti siveli mania jalkaan.

— Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.

Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: — Tohtoroi nyt, ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.

Ruth makasi yhä uimapuvussaan. Tämän huomasi vihdoin Aino ja pyysi: —
Nostapa, tohtori, potilas tänne, niin saan minäkin häntä hiukan vaalia.
Ainolla oli vielä käsivarsillaan Ruthin vaatteet, ja nyt hän aukaisi
heidän makuusuojansa verhot.

— Kyllä minä pääsen jo kävelemälläkin, vakuutti Ruth. Mutta ennenkun hän ennätti nousta, oli hän jo Reinon käsivarsilla ja hetkisen kuluttua Ainon huostassa.

Kun Reinokin oli pukeutunut, odotti hän hartaana, että sisko viittaisi häntä kantamaan Ruthin takaisin saliin.

Koko perhe vietti nyt ylimääräisen vapaan iltapäivän puhelemalla ja kuuntelemalla Davidin soittoa.

Jokainen meni aina vähän ajan perästä potilaan luo. Ruth sai nyt niin paljon hellyyttä ja huolenpitoa osakseen, että hän tunsi itsensä oikein erikoisen onnelliseksi. Olihan hän aina saanut rakkautta osaksensa, mutta nyt sitä aivan tuhlailemalla osoitettiin.

Reino istui uskollisena koko illan Ruthin vuoteen ääressä, eikä häntä siitä kukaan hennonnut karkoittaakaan. Uudelleen ja uudelleen hän siveli sormillaan neidon jalkaa, ja hän teki sitä yhtä hartaana kuin Maria voidellessaan kalliilla öljyllä Vapahtajan jalkoja.

Seuraavana päivänä oli Ruthin jalka todellakin aivan terve. Se oli manin ansiota. Mani oli balsameista parhainta, voitehista verrattominta.

Täällä ihmevaltakunnassa ei tarvinnut sairaana vuoteessa virua, ei vaivoja valitella, sillä siellä oli lääkkeenä ja voiteena ihmeellinen mani.

VII

— Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.

— Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle tässä öljypuun alla.

He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi vihkonsa ja aloitti:

Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren mestarin teoksia.

Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.

Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!

Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta, mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat, niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.

Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus, kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna minun tulla hänen ystäväksensä!

Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.

He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti kuin itse Runotar.

Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita. Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan irroittaa.

Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar, lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:

— Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin
Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.

— Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?

Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen lausui: — Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!

Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista, mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: — Oi, suuri Zeus, kuinka sinä tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus täydellisenä!

Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä. Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.

"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, levittäin laajain vetten yli loistettaan, kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi, tuhatäänisnä sen raittiit sävelet takaisin rannan kallioista kaikuivat. Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus, he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo pakoa varten juhlivasti raikunut. Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti, heit' innostutti sotatorven toitotus, ja heidän hyökätessään huuto kajahti monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin! Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa! Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu! — — — — —"

Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä. Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa taistelussa.

Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan Phoibos lupasi jäädä.

Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen, että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut, jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä — kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.

Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.

Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin, täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa lujilla, katkeamattomilla siteillä.

Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.

Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti, kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:

— Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu on meissä?

— Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.

— Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.

— Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta. Ainoastaan — —

— Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina ollut täydellinen ihminen.

VIII

Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun alle Ruth virkkoi: — Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta kohtauksestamme?

— Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino aloitti:

Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein, kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne olivat.

Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?

— Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö jatkoi heti: — Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!

Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja olympialaisista leikeistä.

Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja virkkoi: — Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin joskus ollut siellä.

— Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi raskaasti.

— Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan. Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla äänellä.

— Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet ihanimmat kukkansa.

— Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani saa sen päivän muistoksi, — saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano vielä tämän enempää.

Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin. Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen tooga. — Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä mietiskellä.

Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä. Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi naiseksi.

Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti hymyillen opettajalleen.

Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä uskolliselle opettajalle.

Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen — ensikerran elämässänsä — ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: — Orjat polvillaan olkoot, ei mies mielevä, vapaa!

Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.

Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen tietäjävanhuksen edessä.

Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.

— Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.

— Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen hellästi nuorta morsiantansa.

Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat jäädä kotimaahasi.

— Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.

— Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: — Sinä olet edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.

— Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön kultakiharoita, — minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.

— Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja juoksi sitten kiireesti tiehensä.

Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: — Vapaa, oi miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet, mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!

Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:

— Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.

— Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun, niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella, kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.

Keihään- ja kiekonheitto olivat nuorten mieluisinta urheilua. Joka päivä uimisen lomassa oli heillä harjoitustunti, ja he harjoittelivat sellaisella innolla kuin aikoisivat kilpailemaan olympialaisiin kisoihin. Sinne Reino lupasikin lähettää Davidin maanalaista maata edustamaan.

Reino oli jo saavuttanut keihäänheitossa viidennenkymmenensä, mutta Davidin saavutus oli 63 ja runsas puoli askelta. Reino katseli ihaillen Davidin heittoja ja iloitsi paljon enemmän kuin itse asianomainen uusista ennätyksistä. Tytöt laskivat leikkiä väittäen, että Reino luki itselleen ansioksi runsaan toisen puolen Davidin taidosta.

Ruth oli myöskin paljon taitavampi Ainoa. Reino arvelikin, ettei Ainosta tulisi heittäjää ollenkaan, hän kun aina rupesi heittäessään nauramaan.

— Heittäessä pitää olla totinen kuin lantunistuttaja ja silmä kovana.
Katsopas Davidia! Tuollainen ilme pitää heittäjällä olla..

— Saako hän tulla edes katsomaan sinne olympialaisiin? Minä veisin hänet mielelläni mukaan, virkkoi David.

— Luvataan! Mutta muista, Aino, sitten huutaa: — Hei, hei, hei,
David, David!

Oli syyskuun ensimäinen perjantai. Ruth ja Reino olivat toisella puolella ja toisella David ja Aino. He olivat jo heittäneet kukin kymmenen heittoa keihäällä. Aino oli juuri heittänyt ja purskahti helakkaan nauruun, kun tämä heitto oli huonompi kuin kaikki hänen edellisensä. Reinon piti odottaa, kunnes David heittäisi heittonsa, ja mennä sitten noutamaan keihäs ensin Ruthille ja sitten itselleen. Mutta hän otaksui, että David heittäisi keihäänsä entistä rataa kauas, ja kiiruhti noutamaan Ruthin keihästä. Tällöin sanoi David Ainolle: — Osaankohan minä heittää keihääni aivan sinun keihääsi rinnalle? Ja hän heitti huomaamatta, että Reino juuri sillä hetkellä juoksi tyttöjen keihästä kohden.

Kuului hirveä kirkaisu kahdesta nais-suusta. Keihäs sattui Reinoa rintaan vasemman solisluun alapuolelle. Hän kaatui maahan selälleen ääntä päästämättä. Terävä kärki oli tunkeutunut keuhkon yläosan läpi ja pysähtynyt lapaluuhun.

Ruth oli ensimäisenä paikalla. Hän polvistui nuorukaisen pään puoleen, näki tämän kalvenneet kasvot ja elottomat silmät, ja huusi sielunsa suuressa tuskassa:

David vetäisi keihään ulos, jolloin verisuihku tulvahti hänen ja Ruthin kasvoille.

— Oi rakas veljeni, älä kuole! Jumalani, Jumalani, pelasta veljeni! rukoili Aino kädet ristissä ja silmät kyyneleissä.

Ruth tukki kädellään haavan, ja verisuihku pysähtyi. Sitten hän pyysi Davidia pitämään haavaa kiinni, repäisi kaistaleen uimapuvustaan ja sillä veljensä avustamana sitoi haavoittuneen.

Ruth oli muuttunut merkillisen tyyneksi. Hän oli saanut sisällisen varmuuden, että Reino saisi pitää henkensä, ja hän lohdutti Ainoa: — Älä itke, ei veljesi kuole!

Kun side oli saatu jotenkuten paikoilleen, tuli Reino tuntoihinsa ja kysyi: — Mitä, sattuiko minuun?

Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta pienoistansa.

— Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille, sanoi Ruth äidillisesti.

Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.

Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.

Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia siteitä, mutta Reino sanoi: — Minä en parane ollenkaan, ellen saa pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja virkkoi: — Se oli oikein Reinoa se!

Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen, kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.

Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen valloituksessa.

Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.

Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät, heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista hymyään.

Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan parantumisen puolesta.

Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: — Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän silloin paranee.

— Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: — Tule, Aino, mennään heti ja valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.

— Menkää, menkää! hoputti isäkin. — Varmasti se ajatus on tullut taivaasta.

Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.

Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. — Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!

Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen johdosta.

Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.

Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä. Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri, sanoen:

— Niin, Jumala kyllä, mutta hän käytti sinua välikappaleenaan. — Voi, kuinka minä sinua nyt rakastan!

Seuraavana viikkona tapahtui haavan paraneminen nopeasti. Reino tahtoi jo monesti nousta makuulta, mutta se estettiin. Hänen täytyi olla vuoteessa vielä seuraavaan lauantaihin asti. Mutta suloista olikin nyt maata, sillä kaiket päivät istui Ruth hänen vieressään käsitöitään tehden, palvellen ja hoivaillen.

David soitteli sinä viikkona hyvin usein viuluaan ja urkuja; usein kaikki viisi lauloivat kiitolliselle kuulijalle, joka puhkesi sanomaan:

— Oi kuinka ihanaa on sairastellakin, kun on niin erinomaisia sairaanhoitajia, lääkäreitä ja tällainen sairashuone! Kyllä pätii pojan lekotella!

Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa ja virkkoi: — Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: — Ei nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin painavaksi.

— Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, — niin olet kuin kuningatar ainakin.

— Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin nyt olet?

— Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua palveltaisiin kuin kuningasta.

— Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin viettelevimmät huvitukset.

— Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois. Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina, vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina. Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen, liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: — Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. — Mitä järkyttävää heille olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: — Mitä teille, rakkaat lapset, on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet jostakin hirveästä vaarasta.

— Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi sen ulottuville.

— Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, — vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

— Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli
Reino.

— Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun pelastukseksesi, vakuutti isä.

— Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa? kysyi David.

— Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt, mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

— Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen mielessään.

Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin elokuuhun, niin Reino virkkoi: — Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja kotvasen kuluttua: — Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla huomautti Aino: — Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään "puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: — Panepa valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!

— Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria.
Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?

— Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin — haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero on Taavilla ja Davidilla?

— Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde kirkasti hänen kasvonsa.

Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.

Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä, rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: — Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!

— Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa, sanoi äiti. — Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?

— En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään, myönsi Aino.

— Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: — Parempi kuin paratiisissa!

Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan. Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.

Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran syntymään Ruthin kuva.

Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista. Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.

— Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat olette olleet muinaisina aikoina.

— No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.

Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.

Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.

Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: —
Oletko Vestan neitsyt?

— En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa äänessä. Hän sanoi:

Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.

Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.

— Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa. Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän kantaa neidon astian tämän kotiin.

Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: — Salli savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat kutojia.

Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana, mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.

— Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä.
Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.

Tämä vastasi: — Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta kerro sinä minulle jotakin heistä.

Neito virkkoi siihen: — Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa
Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.

Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan
Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.

Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka, vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.

Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin tervehti Septimius Annaa.

Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.

Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu, tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia, olipa joukossa joitakuita lapsiakin.

Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan lammashuoneeseensa.

Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha, valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä opettaman rukouksen.

Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.

Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita ja kiitosvirsiä veisata.

Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun jumalalleen, ja Septimius ajatteli:

— Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy todellakin olla voimallinen jumala.

Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi Septimius neidolle: — Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun jumalaasi.

Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta. Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.

Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa nuorten kihlajaiset.

Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea tulvillaan, sanoi savenvalaja: — Annani, armaani, mehän olemme jo muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.

— En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi neito. — Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.

— Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen ruukkukauppamme.

— Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.

Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan Markuksen vaatimattomassa kodissa.

Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:

— Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi? sanoi Ruth.

— Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. — Ei ihmisen ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui isä.

— Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies, virkkoi Aino. — Suuri kiitos vain kertomuksestasi!

XII

Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä. Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: — Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa hiukan vettä!

— Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte virvoitusta, virkkoi Ruth.

Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät hiljalleen taluttamaan muukalaista.

Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.

Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. — Vettä, ainoastaan vettä! pyysi hän.

Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin, jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin käsittämättömän karkoittavaa.

Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.

Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino toivoi, että mies sen tien häviäisi.

Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei voisi koskaan sitä häneltä riistää.

Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta tietääkseenkään.

Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.

— Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:

Tästä alkaen Mefistofeles — näin nuoret keskenään nimittivät vierasta — alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä nuorukaisen suosioon.

Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras nimensä olevan Saivalt Velinhet.

Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino nähdä auringon.

— Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko tuossa seinässä mitään?

— Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.

Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä, joka johti maan pinnalle. — Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto nyt näyttää ylhäällä?

Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä, oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. — Lähtekää mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.

Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: — Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti johtavan alaspäin.

Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle maan sisään. — Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.

Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä. Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin mieletön, mutta kaikki oli turhaa.

Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.

Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät pussit niistä sen enempää pullistuneet.

Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä. He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä setelit pöydältä yhtään vähentyneet.

Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa, kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.

— Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui Reinolle eräs ryyppymies.

Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet, kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. — Ole meidän kultamme, sinä makea mansikkainen!

Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä lähentelemään.

Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan siimasta saaneet koirat.

Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.

— Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, — saat puolet saaliistani.

— Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki edelleen.

Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa sanoen: — Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja taas he karkasivat toistensa kimppuun.

— Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme, virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.

— Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa yksi vuorotellen levätä.

— No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa löytää.

Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. — Kyllä minun täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä pääsenkin!

Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein kasvot olivat intohimojen leimaamia.

Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille. Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille, ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.

Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että
Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti
Ruthin ja kieltäytyi.

— Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.

— Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä hän toivoo!

Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.

Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.

Toinen sanoi: — Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä vetää jalasta.

— Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.

— Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi taas ensimäinen ja nauroi yhä.

Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.

Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue, miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.

Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä tuoksuja.

Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: — Ole minun ja minä vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja sanoi: — Pois, pois!

— Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi tenhotar ja poistui.

Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat pirulliset kasvot katselivat uhria.

Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.

Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.

— Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: — Ei täällä, odota!

Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: — Avaa kallio!

Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle ristinmerkin ja virkkoi:

Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa vuorta.

— Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino, katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.

Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen nimensä.

— Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.

Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: — Niin, kun me kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.

— Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko
Manalan matka.

— Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.

— Olihan Jumala kanssani! — Etkös sinäkin olisi antautunut mihin vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?

— Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta.
Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.

— Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi, ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.

— Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän onnea tulvillaan.

XIII

Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin joululahjain antamisen ilolla.

Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen äidille.

Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita. Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite. Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.

Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun". Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.

Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi, alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.

Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.

— Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri syy iloita.

Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme, ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat, olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. — Aino ja David, — Ruth ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset, vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme kihlattujen kunniaksi!

Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa, ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.

— En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen kauniin morsiamensa kättä omassaan.

— Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.

— Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.

— Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi rakastaa, eikä vain jumaloida.

Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. — Kuule, rakas, annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.

— Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä ihmistä.

— Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: — Katsos nyt, äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!

David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.

Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet alas heidän vieraiksensa.

XIV

Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista. Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle, Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin, ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.

Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä, ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi tekivätkin.

— Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili maalarinoppilas.

— Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi, että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.

— Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. — Aloittelijahan sinä vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.

— Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.

Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan yläpuolella.

Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja, ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.

— Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.

— Se on minun onneni. — Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.

— Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja
Markuksen sielua!

— Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.

— Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.

Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän pensselin syrjään ja sanoi:

Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut rajoja.

Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin, täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.

Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: — Tästä talosta ei saa ryöstää sandaalin nauhaakaan!

Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät, kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.

Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä siirtämään.

— Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.

— Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro, ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät, ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen oma henkensä ja elämänsä.

— Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni väristen.

— Olen hänen ainoa — — — Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja täydensi nauraen: — ainoansa.

Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.

Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho, hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus, jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa, palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan katselemasta tuota pakananaista.

Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä kaikellaisista asioista.

Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan, ojensi ne lääkärille ja sanoi: — Saat nämä, mutta pelasta hänet!

Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: — Koetan parastani, mutta mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka tiesi ryöstösaaliiksi.

Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.

Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi hellän käden sivelevän otsaansa.

— Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.

Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.

Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.

Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. — Onhan niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka hän halusta teki.

Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa tytön menetellä mielensä mukaan.

Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti hoitajatarta ja virkkoi: — Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten mennä.

— Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.

— Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.

— Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.

— Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma, jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin kauniiksi!

Gunhild vastasi: — Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa, ajoi isäni hänet pois koko maasta.

— Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.

Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä sanoja kuin morsian sulholleen.

Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.

Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä isälleen.

— Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä epäillen.

— Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua. Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.

Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli sinisen Välimeren.

Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Maria.

Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.

Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen uskollisena toverinaan oli ihana Maria.

Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.

Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä, ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: — Oi, kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä olet minulle!

— Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua!
On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.

— En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman ihanin tyttö, olet minun morsiameni.

— Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin oma elämäni.

— Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut ainoastaan itselleni.

Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä, milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia, mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain muutosta.

Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana, kysyi hän: — Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?

— Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin pääsisimme täältä yläilmoihin.

— Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky. Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!

— Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä niin kauan.

— Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä pois?

— Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena hirveänä aikana.

— Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.

— Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.

He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja Reino virkkoi:

— Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?

— Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!

Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen olkapäähän ja kysyi:

— On, vastasi Reino, — minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on ilmi elävänä edessäni.

Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.

Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura, mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin kauniit kasvot.

Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan, kadonneen ystävänsä.

— Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen sanavaraston liikkeelle.

Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet leiriin.

Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.

Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.

Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs. Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut, oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. — Ei, se ei saa tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin kuiskaten: Mene!

Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei mikään köysi tulisi kuristamaan.

Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.

Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin. Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.

Silloin kuului tuomio: — Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.

Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.

Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?

Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!

Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.

Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi, sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.

Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä sotaretkillä paikasta toiseen.

Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.

Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan, ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.

— Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun viidennen kerran.

— Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.

— Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.

— Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.

— Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin vihanen, — jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin heitän teidät tuohon järveen!

Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään. Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli Ainosta enemmän kuin hauskaa.

XVI

Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion, jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä, niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.

— Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.

Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: — Muistatko, Maria, tätä päivää vuonna 1698?

— Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä, lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.

— Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:

— Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani, joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan — niin, taisivat siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin, tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.

Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.

Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta, ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme häämme.

— Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.

— Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.

— Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa, sanoi Reino naurusuin. — Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis minun vaimoni.

Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan tulonsa vuosipäivä.

XVII

Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth, katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:

— Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!

— Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan! Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! — Annas kun katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. — Ja sitten eräs soma tehtävä…

— Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi, eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa paremmin.

Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta, kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva naapurilinnan tytär, ihana Ruth.

Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö, jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.

Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili, kaasi kaikki maahan.

Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän, sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt. Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni. Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni. Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun silmiäsi, Ruth.

Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin rakkaampi.

Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito kaulaansa asti.

Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin kättä.

"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"

Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut toisillemme. — Niin, me, Ruth!

Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä.
— Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?

— Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin
Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä
sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat
Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.

He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. — Mitä sinä,
Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.

— Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä enemmän kuin sinä, Reino.

— Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi, kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon, se on aivankuin kirkonpenkki.

Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina. Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan sydämen rinnasta.

Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.

Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa. Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.

Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.

— Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa kuin vieno tuulen henkäys.

— Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. —
En voi sanoa hänen nimeänsä.

Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. — No, no, lapseni, enhän minä tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä rakkauttasi?

— En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua! Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin uppoutua.

Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman huulilleen.

Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: — Vapahtajan nimeen sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene rauhaan!

Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan suloiset huulet olivat koskettaneet."

Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä, silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.

"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut, vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden siihen pukeutumaan.

"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle, kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: — Me eroamme nyt, mutta me yhdymme vielä!"

Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: — Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.

— Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.

XVIII

Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta" etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion, löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt hän päätteli mielessään: — Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään ei ollut eikä ole mitään kieltoa. — Turhaa luuloa vain!

Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: — Älä mene, turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: — Lapsellisuuttahan se oli ja lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei kannata valitella.

Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita. Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs, huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. — Kenties täältä on salainen tie maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.

Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut, mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa. Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.

Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli aivan tunnelin peräseinämällä.

Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.

XIX

Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat vedet vierivät hänen silmistänsä.

— Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni, tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. — Oi jospa tämä olisi vain unta! — Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!

Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.

Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.

Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.

Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan kysyi: — Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista hammasta pilkisti huulten raosta.

Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi: — Mistä setä on saanut noin korean vyön?

— Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on kiviä siinä pussissa?

— Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -? Terveeksi — Ja vähän ajan kuluttua: — Mistä kaukaa vieras on?

Reino soperteli jotakin vastaukseksi. Ja kun vaimo näki, ettei vieras halunnut puhella, jätti hän kyselemisen, ja puhui sen sijaan pojastaan: — Tuo Aatto se on semmoinen rohkea, ei se ketään häpeile, oli vaikka kuinka tuntematon. Kaikkia se tervehtii niinkuin olisivat vanhoja tuttuja. Vaikka eihän meille usein vieraat eksy, tämä kun on niin syrjässä.

Emäntä rupesi nyt kahvinkeittopuuhiin, mutta vähä väliä katseli hän vieraan outoa pukua ja paljaita jalkoja, joissa oli ainoastaan sandaalit ja hän ajatteli:

— Missähän maailmassa mahdetaan käyttää tuollaista pukua? — Muuten vieras tuntuu niin hyvännäköiseltä, vaikka joku ikävä suru näyttääkin hänet vallanneen.

Pian tuli kahvi valmiiksi ja emäntä tarjosi sitä vieraalleen, mutta Reino kiitti vain ja ilmoitti, ettei hän ole juonut kahvia lähes vuoteen, eikä voisi nytkään juoda. Emäntä ihmetteli: — Kai poltatte sitten? Isä toi tässä tuonnoin savukkeita kaupungista, ja niitä on tuossa vielä muutamia! Reino kiitti ja ilmoitti, ettei hän ole tottunut tupakoimaankaan.

— Mutta maitoa te kuitenkin juotte, kaupunkilaisherrat juovat mielellään vastalypsettyä maitoa, ja pianhan tässä tuleekin iltalypsyn aika.

— Olen teille hyvin kiitollinen, jos sitten tuotte kupillisen lämmintä maitoa.

Reino jäi torppaan asumaan. Huoneita ei kyllä ollut muta kuin tupa ja pieni kamari, joka nyt luovutettiin vieraalle. Seuraavana aamuna varhain meni Reino vuorenvieremälle, katseli sitä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunkea silmänsä läpi soran ja kallion. Tänne hän päätti rakennuttaa itselleen pienen mökin, täällä olla ja odottaa — mitä, sitä hän ei edes itsekään tietänyt.

Saatuaan torpan isännältä tämän pyhävaatteet lainaksi Reino meni käymäseltään pistäytymään kaupungissa, vaihtoi pari jalokiveään rahaksi, jota sai niin paljon, että tiesi sillä voivansa ostaa oman mökin. Mutta kaupungin humu, sen hyörinä ja liike teki Reinon aivan pahoinvointiseksi. — Kuinka voi olla niin ajattelematon, että tänne haluaisi ja täällä tahtoisi asua? Ei, ei edes Ruthinkaan kanssa hän tänne tulisi!

Ostettuaan itselleen vaatteita, kirjoja ja kirjoitustarpeita Reino läksi takaisin torppaan. Samana päivänä osti hän talonisännältä muutaman aarin maata vuorenvieremän ja järven välistä, sekä vanhan riihirakennuksen.

Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää käsiensä välissä.

Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja valtameret. — Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja häpeätä teidän paratiisillenne. — — Voi miksi minä en ollut mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. — Miksi turmelin onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! — Olin saanut enkelin ja hukutin itseni. — Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!

Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet tapaamaan ja näkemään Ruthin.

Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.

Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki, mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä. Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.

Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto. Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki. Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin äiti sanoi: — Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!

Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli ainoa aine, jota naapuri nautti.

Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.

— Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.

Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli, laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen liekkien karkeloa.

Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi, ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.

Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.

— Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi hän nostaa Ruthin ylös.

Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: — Herää Ruth, avaa silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!

Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen äitinsä sylissä.

— Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, — ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.

— Emme koskaan, vahvisti Ruth. — Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että seuraat. Suutele minua vielä kerran! — Nyt on niin hyvä lähteä. Tule, tule — mukaani! Mennään — uuteen elämään!

Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin elämä maan pinnalla.

Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin hän päästi tuskan huudon ja rukoili: — Ota Jumala minutkin, älä jätä minua enää yksin!

Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.

Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.

Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät onnellisina ja virkkoivat: — Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!

Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja, puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.

Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan katselivat. — Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen ja huilujen säestyksellä:

Terve teille, terve tänne Venuslasten seurahan! Pois nyt huolet, maiset murheet, niitä tääll' ei ollenkaan. Täällä onni, täällä riemu, meillä autuus ainainen!

Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan ja sanoi: — Sisareni! tai: — Veljeni!

Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja onnesta.

Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen, korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut aavistustakaan.

XXI

Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta loistavan. — Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa oli viettänyt Rautamon kodissa. — Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! — Mutta mitähän nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa! — Herättäisinköhän hänet? — Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin tavannut!

Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? — Taavi,
Ruthin kanssa! — Mikä onni, mikä ilo!

Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen ja Taavilta ihailevan katseen.

Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.

— Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. — Ylös mies, ei nyt ole mikään makuuaika!

Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: — Ruthin ääni, Ruthin silmät! Olethan sinä Ruth!

— Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina enää kelpaa sinun toveriksesi?

— Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.

— Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.

Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.

— Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.

— Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan ja jatkoi: — Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. — Mutta lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.

Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin jokaisesta ihaninta.

Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta, sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin kaikki lumotun maan aarteet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMOTTU MAA: KERTOMUS NUORISOLLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.