The Project Gutenberg eBook of Runoja Herkules uroosta This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Runoja Herkules uroosta Author: T. J. Dahlberg Release date: November 30, 2019 [eBook #60817] Language: Finnish Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA HERKULES UROOSTA *** E-text prepared by Jari Koivisto RUNOJA HERKULES UROOSTA Runoillut T. J. DAHLBERG, ylioppilas Yliopiston Konsistoriumi palkitsi nämä runot kilvoitelmakirjoituksena kehoitusrahalla. Turussa, J. W. Lilljan kirjapainossa, 1862. Imprimatur: C.R. Lindberg. SISÄLLYS: Alkulause. Herkule'n synty. Herkule'n kasvatos. Herkules teiden haarassa. Herkulen ensimäiset työverot. Herkules sotii väkituriloita vastaan. Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen. Ensimäinen uro-työ. Toinen uro-työ. Kolmas uro-työ. Neljäs uro-työ. Wiides uro-työ. Kuudes uro-työ. Seitsemäs urotyö. Kahdeksas uro-työ. Yhdeksäs uro-työ. Kymmenes uro-työ. Eurystheyksen estelmys. Yhdestoista uro-työ. Kahdestoista uro-työ. Herkules ja Megara eroavat toisistansa. Herkules ja Eurytos. Herkules ja Admetos. Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n. Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa. Herkules uudellensa uro-töillä. Herkules ja Deianira. Herkules ja Nessus. Herkule'n viimeiset retket. Alkulause Suomen kieltä tutkiessani ja Wäinämöisen kummallisia retkiä katsellessani Kalevalasta johtui kerran mieleeni muukalainenki uros Herkules. Minä ajattelin, että Suomen rahvaskin ehkä mielellänsä katseleisi jotaki kertomusta tästä mainiosta Kreikan uroosta, joka oli maailman voimallisin mies. Hänen syntymisensä tapahtui noin toista tuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymistä. Kansakunnat elivät vielä silloin pakanallisuuden pimeydessä ja palvelivat siis epäjumalia, joilla kansan papit ja päämiehet sanoivat olevan jnmalallisia omaisuuksia, mutta kumminki silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet, niinkuin ihmisilläki sekä siihen vielä ihmisen luonnon heikkouksiakin. Kun papit (oppineet) ja muut päämiehet kuuluttivat kansalle esimerkiksi, että sillä ja sillä jumalalla tahi jumalattarella oli niin ja niin monta poikaa tahi tytärtä, ja siihen sitte osasivat jutella pitkät junat kummallisia tarinoita näistä jumalista tahi jumalattarista; niin kansan täytyi uskoa kaikki todeksi, vaikka jutteliat olisivat kuinki mahdottomia tarinoineet; sillä mistäpäs se sivistymätöin kansa paremman tiedon sai. Tällä keinoin saattoivat nämä jutteliat syyttää omia heikkouksiansaki näkymättömien jumalien päälle, jotka kumminki heidän tarinoissansa usein olivat näkyväisiäkin. Jos joku mainiompi mies sattui löytymään, kas siitä oli näillä juttelioilla kohta koko tarut. Ne eivät suinkaan jättäneet pois mitään kummempaa tapausta sen elämästä, elleivät vaan liene kertoneet koumin koristusten kanssa. Kyllähän vanhat muistomerkit, sota-aseet ja sen semmoiset tosin näyttävätkin, että ennemmäiset ihmiset ovat olleet paljoa voimakkaampia, kuin nykyiset, ja tottahan siis vanhoissa tarinoissa sen aikuisten ihmisten ihmetöistä lienee perääkin. Siihen aikaan tapeltiin sodissakin käsikähmässä, ilman ruutien avutta, jousilla, keihäillä, viskimillä j.n.e. eikä niin kuin nykyjään tykillä, kiväärtillä j.n.e., sillä silloin ei vielä tietty mitään koko ruutien jutusta. Wanhojen tarinoiden mukaan oli Herkules kuulu ihmeellisen voimansa, kummallisen sukuperäsyydensä ja sadunmoisien retkiensä tautta. Koska Herkule'n somat retket siis johtuivat mieleeni Suomen kieltä tutkiessani, ja kun niistä tiedäkseni ennestänsä ei ole varsinaista tarinata Suomeksi; niin minä rupesin opetellessani niitä kirjoittelemaan. Mutta kun Herkule'n (niin kuin Wäinämöisenki) elämänkertomuksessa tavataan monta ylenluontoista seikkaa, niin minä katsoin soveliaammaksi kertoa niitä runoilemalla kuin suorasanaisesti kirjoittamalla. Lieneekö runoilemiseni onnistunut tahi ei, sitä en kykene sanomaan. Kun raudan sepän oppipoika tekee ensimäisen kalun raudasta, niin sitä ei -- luullakseni -- kovin paljon toruta, josko kalu onki vähäkelpoisempi kun mestarin omatekemänsä; lieneekö runosepän ensikertalaisella oppipojalla semmoista armoa vai ei? Ohjeena tähän teokseeni on mulla ollut paraastansa. "Den klassiska fornålderns Hjeltesagor af Gustaf Schwab", mutta sitä en ole kumminkaan jokapaikassa seurannut, sillä "Allmän Mytholigi af C. Deleen" ja eräs "Konversationslexikon" ovat monessa kohti olleet johtonani. Enin osa Suomen kansasta, ei varmaankaan tiedä mitään Kreikalaisten jumalais-sadustosta; senpä tautta seuraa tässä lyhykäinen selittely sekä niistä jumalista että monjaista muistaki nimistä, joita näissä runoissa tavataan. Selittelö. _Akeloos_, muuan virran jnmala eli haltia. Sen vanhemmat sanottiin olleen Oceanus ja Thetys. _Alkmene_, kuningas Elektryonin ja Lydiken tytär, tuli kuningas Amphitryon kanssa naimiseen sillä välipuheella, että tämä kostaisi Teledoailaisia Alkmenen tapetun veljen tautta. Amphitryo meni kostamaan, mutta sillä aikaa kävi Jupiter Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa. Amphitryon kuoltua tuli Alkmene toiseen naimiseen Rhadamantus-nimisen tuomarin kanssa. _Amatsonit_, eräs sotaisa vaimokansa. Niitä sanotaan olleen monessakin maassa, mutta ne Amatsonit, joita vastaan Herkules soti, asuivat Pontus maalla Wähässä Asiassa. Miehet olivat niiltä ensin kuolleet sodassa melkein kaikki, ja kun niistä, mitä vielä oli jäänyt jälelle, kumminkaan ei ollut paljon turvaa; niin ne tappoivat itse viimeisetkin ja laittoivat omituisen valtionsa, jossa asujamet olivat ainoastansa vaimonpuolia, ja jota eräs kuninkaatar hallitsi. Amatsonit olisivat kumminki luonnon mukaisesti miehittä hävinneet peräti, mutta ne kävivät joka vuosi parvittain liki valtakunnissa miehien kisassa ja pitivät sitte ainoastansa tyttölapset itse, mutta pojat löivät he hengettömiksi tahi lähettimet isien luokse. Kahdeksan vuoden vanhasta poltettiin näiden tyttölasten oikean puoleista rintaa, jotta se ei pääsisi neitojen aikaihmiseksi tullessa kasvamaan semmoiseksi pullukaksi kun vasemman puoleinenki, sillä se olisi ollut sotiessa haittana, muka jousen pannen tiellä jousen jänttä jännittäissä, ja jousella sotiminen oli kumminki koko kansan paras sotimakeino. Siitä syystä kutsuttiinki niitä (Kreikan kielellä) Amatsoniksi, joka merkitsee rinnatointa. _Amor_ (latinainen nimitys), rakkauden jumala. Sen Kreikalaiset nimet olivat Himeros ja Eroos. Hänellä sanottiin olevan kultaiset siivet, hyvä jousi ja viinellinen teräviä rakkauden nuolia, joista kultakärkiset pystyivät, mutta lyijykärkiset kimposivat takasi. _Amphitryo_, Thiryns-nimisen kaupungin kuningas. Hänen isänsä nimi oli Alkeys. Hän sattui vahingossa tappamaan setänsä Elektryonin ja muutti sen jälkeen Thehen kaupunkiin, jossa hän sai Elektryonin tyttären Alkmenen puolisoksensa. Hän oli silloin sotimassa Teleboailaisia vastaan, kun Jupiter rakastuneena kävi hänen näköisenä Alkmenen luona yöjalassa. _Anttäus_, eräs jättiläinen Libyan erämaalla, sai taistellessansa Herkule'n kanssa silloin aina uutta voimaa, kun jalkansa hipasivat maata, mutta Herkules kouristi hänet kohona kuoliaksi. _Apollo_ (Phoebos) Jupiterin ja Latonan poika. Hän oli niin kaunis ja selväpäinen, että häntä kutsuttiin auringoksi. Hänen sanottiin keksineen jousella-ampumakeinon, ennustamisen, harpulla eli kanteleella soitannon ja vieläpä laulujen tekemisenki. Apollon kuuluisin ennustus-paikka (Orakeli) oli Delphin kaupungissa. Tämän jumalan sanottiin Pythialle ilmoittavan ennustuksia, joita Pythia ilmoitti temppelin papille ja papit vasta kysyjille. _Atlas_, eräs jättiläinen, Japeto'n poika, oivallinen tähteinselittäjä; lienee siitä sanottukin hänen kannattelevan taivaan vaskikantta. Hänen sanottiin seisovan taivas hartioilla sillä vuorella Afrikassa, jota vieläkin kutsutaan Atlas-vuoreksi. _Bistonit_, eräs kansakunta Thrakeiassa. _Delphi_, muuan kaupunki Phokis maalla. Tämän kaupungin luulivat Kreikalaiset olevan maailman navalla; ehkä siitä syystä, kun se oli rakennettu korkean kunnahan kukulle, ja kun siinä oli Apollon Orakeli ja sen ennustustemppeli, joka oli rakennettu semmoisen vuorenrotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää ennustushöyryä. Sekä Kreikalaiset että muukalaiset, ylhäiset ja alhaiset, riensivät lahjoinensa tätä Orakelia kysymään. Sillä keinoin sai Orakeli niin paljon hyvyyttä, että sen omaisuutta verrattiin Persian kuninkaan tavaroihin. _Epimetheys_, Japeto'n poika, jonka sanottiin luoneen huikentelevaisia ja tuhmia ihmisiä samate kuin veljensä Prometheys nerokkaita ja viisaita. Hänen tyttärensä Pyrrha ja Prometheyksen poika Deukalion olivat Hellenin vanhemmat, jonka pojista taas Kreikan kuuluisimmat sukukunnat sikisivät. _Hebe_, nuoruuden ja kauneuden jumalatar, Jupiterin ja Junon tytär, jonka Herkules sai taivaasen päästyänsä morsiameksensa. _Herakleides_ (Herakeäs) merkitsee Herkule'n poikia ja muita perillisiä. _Hesione_, Trojan kuninkaan Laomedonin tytär, jonka Herkules vapautti meren pedosta, ja jonka tautta perijuuriansa Trojan kuulu sotakin vielä syttyi. _Hesperidet_, kolme jumalallista impeä, jotka asuivat Atlantin meren puoleisella Afrikan rannalla. Niiden nimet olivat Aegele, Arethusa ja Hesperethusa. Morsiamena ollessansa lahjoitti Juno Jupiterille kolme omenapuuta, jotka kasvoivat kultakuorisia omenoita. Nämä puut istutti Jupiter Hesperidien yrttitarhaan ja niiden vartiaksi pantiin satapäinen tultasuitsuava lohikäärme. _Hippolyta_, Amatsonien kuninkaatar, jonka kullasta ja päärlyistä tehdyn, kalliin miekanhankkiluksen Herkules suurella vaivalla hankki kuningas Eurystheykselle. Hippolyta joutui viimein Kreikan maalle Theseus uroon puolisoksi. _Japetos_, eräs jättiläinen, Uranus-jumalan poika, Kreikalaisten kuuluisammien kansakuntien esi-isä. _Jolas_ (Jolaus), Iphikle'n poika, Herkule'n ohillinen ja sotakumppali. _Iphikles_, kuningas Amphitryon ja sen puolison Alkmenen poika, Herkule'n kaksoispuoli. Iphile'n olisi luonnon mukaisesti pitänyt syntyä kolmea kuukautta ennen Herkulesta, mutta Jupiterin sanottiin tahtoneen säästää Alkmeneä sillä keinoin, että hän salli oman poikansakin Herkule'n syntyä yksin ajoin Iphikle'n kanssa. _Juno_, jonka vanhemmat olivat Saturnus ja Rhea, oli rikkauden ja yltäkylläisyyden jumalatar, Jupiterin sisar ja puoliso ja siis ylimäinen jumalatar. Jupiterin sanottiin kosineen Junoa käkenä, mutta vähäpä tuosta; häät pidettiin sitä suuremmat Enosialaisten maalla, Therenus-virran luona. Kaikki jumalat ja kaikki ihmiset kutsuttiin häihin. Muut kaikki tulivat mutta impi Kelone ei tullutkaan. Tämä nauroi vaan koko näillä häillä ja sanoi Merkurius-nimiselle kutsujalle sitä tätä esteeksi, jonka tautta hän ei ollut pääsevinänsä kotoansa. Jupiter närkästyi immen ylpeydestä ja käski Merkuriuksen viskaamaan koko immen huoneinensa virtaan. Kelone muuttui virrassa kilpikonnaksi, joka sittämöiten kantaa huonettansa selässänsä ja saapi pahan kielensä tautta olla aivan äänetöinnä. Tämä jumalallinen parikunta ei kumminkaan elänyt hyvässä sovussa; riita ja tora ei loppunut paljon milloinkaan. Juno nenittelikse usein Jupiterille kuolevaisten kauniittarien luona käymisestä ja Jupiter juonitteli taas milloin mistäkin Junolle sekä rankasikin toisinansa. Juno kiusasi niitä lapsia, joita Jupiterilla oli kuolevaisten kauniittarien kanssa ja laittoi kerran suuren tuuliaisen Herkulestakin hukuttaaksensa, mutta silloinpa Jupiter suuttui ja pani Junon riippumaan kaulastansa pitkien kultaketjujen nenään taivaan ja maan välille, ja ripusti hyvin suuret summattomat pajanalaisimet kumpaiseenki jalkaan painamaan. Vulkanus yritti päästämään äitiänsä siitä piinasta, mutta Jupiter tarttui Vulkanuksen jalkaan ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Wiimeinki päästi hän itse Junon irti, mutta Juno ei koskaan unhottanut sitä leikkiä ja yllytti vielä Jupiterin pojat sotimaan isäänsä vastaan. _Jupiter_, Saturnuksen ja Rhean poika, monen vanhan aikuisen kansan ylimäinen jumala, muiden jumalien kuningas ja koko luonnon herra, jonka sanottiin päätänsä nyökäyttämällä saaneen taivaan ja maan järisemään. Ukkoisen tulet ja nuolet olivat hänen vallassansa ja niillä hän rankaisi ketä hän tahtoi. Hänen sanottiin voittaneen kaikki muut veljensä sodassa, mutta Neptunus ja Pluto jäivät voittamatta. Hän jakoi vallan näiden kanssa. Omaksi osaksensa sai hän taivaan, ja jumalien kuninkaan nimen. Neptunus sai meret ja Pluto Manalan. Jupiteria palveltiin yleisemmästi kun muita jumalia, ja hänelläkin oli monta nimikko Orakelia, esim. Dodona, Ammon Libyassa, Trophono'n rotko j.n.e. Hänen sanottiin usein käyvän maallakin milloin missäkin haamussa, esim. kuningas Amphitryon näköissä Alkmenen luona yöjalassa. _Jättiläiset_ (Wäkiturilaat) olivat Uranus-jumalan ja Manalan akan poikia, jotka usein sotivat jumalia vastaan. Ne olivat hirveitä kaikin puolin; monjailla oli 100 kättä ja 50 päätä. Herkuleskin soti niitä vastaan jumalien apuna. Siinä sodassa kaatui jättiläiset Argius, Aleoneys, kaksi Aloides-nimistä, Klytius, Enkelados, Ephialtes, Eurytos, Hippolytos, Othos, Pallas, Polybetes, Porphyrion, Thaon, Tityos ja Typhon, joka oli julmin koko jättiläis joukosta ja peloitti jumalia enemmän kuin kaikki muut jättiläiset yhteensä. _Kreon_, Theben kaupungin kuningas, Herkule'n Megara-nimisen puolison isä. _Laomedon_, Trojan kaupungin kuningas. Hänen vanhempansa olivat Julus ja Erydike. Hän hallitsi 29 vuotta, teetti muurit Trojan ympärille ja satamaan vahvat varustukset vihollisia vastaan. _Megara_, kuningas Kreonin tytär, ensimältä Herkule'n puoliso, mutta ne eroisivat toisistansa vapatahtoisesti ja Megara tuli sitte Herkulen sotakumppalin ja heimolaisen Jola'n puolisoksi. _Merkurius_ (latinainen nimitys) Kreikalaisten Hermes, Jupiterin ja Maijan poika, kaunopuheliaisuuden, matkamiesten, kauppamiesten, ystävyyden ja rauhan jumala, jumalien (varsinki Jupiterin) lähettiläs, tulkki ja palvelia, jonka tautta hänellä oli yötä päivää enemmän työtä tuin muilla jumalilla kellään. Hällä oli aina leveäliepeinen, siipiniekka matkalakki päässä, kahdesta käärmestä tehty siipiniekka matkasauva kädessä ja hyvin pitkät mustat siivet kantapäissä. Lakin siivet olivat valkeat ja sauvan toiset siivet mustat, toiset valkeat. Mustilla siivillä lenteli hän Manalassa ja valkeilla taas joka paikassa muualla. _Minerva_, Jupiterin tytär, viisauden, taidon, tieteiden ja sodan jumalatar. (Nimitykset Pallas ja Athene merkitsevät samaa jumalatarta.) Minervan sanottiin syntyneen sillä lailla, että Jupiter ensin nieli elävältä Metis-nimisen immen, jonka jumalien Orakeli oli sanonut synnyttävän semmoisen pojan, joka veisi Jupiterilta vallan; nieltyänsä alkoi hänen päätänsä kivistää ja hän meni Vulkanus-nimiseltä pojaltansa neuvoa kysymään, sillä Vulkanus oli jumalien seppä, ja vieläpä jonkullainen pappakin. Vulkanus otti silloin hyvin suuren summattoman piilun ja päräytti sillä Jupiterin pään kahtia; aivosta nousi nyt Minerva-jumalatar täysikasvuisena ja täydessä sotapuvussansa. Jupiterin pää kupsahti kiini ennallensa ja Minerva lähti paikalla isänsä kanssa sotaan jättiläisiä vastaan. _Neptunus_ (Poseidon), Saturnus-jumalan ja Rhean poika, oli meren jumala. Hänellä sanottiin olevan kolmihaarainen torrakka kädessä, jolla hän pani meret meuruamaan. _Nessus_, eräs ihmishevoinen, Iksionen ja Pilven poika, yritti ryöstämään Herkule'n puolisota Deianiraa, mutta Herkules ampui myrkytetyn nuolen hänen sydämensä lävitse. _Orakeli_ oli semmoisen paikan nimi, jossa ennustuksia ilmoitettiin ja vieläpä ennustuksiakin kutsuttiin orakeliksi. Orakelin ennustaminen oli kaikkein juhlallisin ennustus-keino, mitä vanhan aikuisilla kansoilla lie ollut. Pakanallisuuden monijumalaisuus antoi petturille hyvän tilaisuuden jumalien nimessä pettää ihmisiä ennustamisillansa ja sillä keinoin laiskana pitää hyviä päiviä muiden vaivannäöstä; sillä ennustusta saamaan tullessa piti kysyjillä oleman hyvät lahjat ennustuksen antajoille, ennen kun tohtivat toivoakkaan ennustusta saavansa. Ennustajat taas ilmoittivat ennustuksensa semmoisilla sanoilla ja niin epätietoisesti, että ennustus näytti käyvän toteen, josko kysymyksessä oleva seikka tapahtuiki niin eli näin, joko niin kuin kysyjä toivoi tahi aivan toisin. Sillä keinoin tuli sivistymätöin kansa helposti petetyksi. Ihmiset eivät pitäneet siitä mitään, jos ne kantoivat kultansa, hopeensa ja mitä parasta heillä vaan oli ennustajoille, kunhan saivat kuulla monjaita epätietoisia sanoja, joita sitte saivat miettiä ja aprikoin, mitä ne merkitseisivät. Jos asia tapahtuikin aivan toisin kuin kysyjä ennustuksen mukaan luuli sen tapahtuvan, ja jos hän siitä meni valittamaan ennustajoille, niin ne sitte vasta selittivät ennustuksensa sillä keinoin, että se kumminki näytti todemmoiselta. Orakelia oli jokaisen jumalan osaksi, muutamilla usiampiaki; vieläpä paraimmille uroillekin annettiin semmoinen kunnia kuoltua, että niilläkin oli nimikko Orakelinsa, esim. Herkule'n Orakeli Athenin kaupungissa. _Pallas_ sama kun Minerva. Paitsi tätä Pallas-jumalatarta oli muitakin saman nimellisiä, esim. jättiläinen Pallas ja muuan Herkule'n pojistakin oli Pallas-niminen. _Poseidon_, Neptunus-jumalan Kreikalainen nimitys. _Priamos_, Laomedonin poika, oli Trojan sodan aikaan Trojalaisten kuningas. Hänen nimensä Priamos (ostettu) tuli siitä, että sisarensa Hesione osti hänen Herkule'n vallasta, silloin kun Herkules kävi Laomedonia kostamassa Hesionen vapahtamapalkan maksamattomuudesta. Herkules tappoi kostosodassa Laomedonin ja hänen muut poikansa, mutta Podarkes (Priamos) jäi sisarensa Hesionenen kanssa vangiksi. Herkules antoi Hesionen sotakumppalinsa Telamonin puolisoksi, mutta Hesione heitti kultakorunsa Herkule'lle veljensä vapahtimeksi. Telamon vei Hesionen Kreikan maalle matkassansa, mutta Priamos jäi Trojan kuninkaaksi. Herkule'n hävittämän Trojan kaupungin rakenti Priamos uudellensa vielä kauniimmaksi kuin ennen oli ollutkaan ja valloitti Trojalaisille lisämaitakin. Hänellä oli 50 poikaa ja iso joukko kauniita tyttäriä. Paris-nimisen poikansa laittoi hän Kreikan maalle hakemaan Hesionea takasi, mutta Paris ryöstikin siihen siaan kuningas Menelauksen ihmeen kauniin puolison Helenan ja vei sen Trojan kanpunkiin muka puolisonansa. Kreikkalaiset tulivat siitä syystä suurella sotajoukolla hakemaan Helenaa takasi. Heidän laivastossansa oli 1200 laivaa, joilla ne nyt tulivat meren yli Trojan kaupungin rantaan. Trojalaiset eivät kumminkaan heittäneet hyvällä Helenaa Menelaukselle takasi ja siitä syystä syttyi nyt Trojan kuuluisa kymmenvuotinen sota, jossa Kreikalaiset viimein polttivat Trojan, sitte kuin Trojalaiset itse ensin hinasivat parikymmentä Kreikalaista suuren summattoman puuhevoisen sisässä kaupunkiinsa. Muut Kreikalaiset olivat purjehtivinansa pois koko Trojan rannoilta, mutta menivätkin ainoastansa Tenedos saaren suojaan piiloon ja heittivät Sinonin ulkopuolelle hevoista. Kun Trojalaiset juosta kahittivat rantaan, niin ne eivät enää nähneet yhtään vihollisista, mutta se hirmuinen puuhevoinen, joka oli karvaisilla hevoisen nahoilla kaunisteltu, seistä konotti rannalla. Likemmäksi tultuansa näkivät Trojalaiset kumminki Sinonin hevoisen alla, hirsien välissä, muka piilossa ja vetivät hänen sieltä esiin. Sinon valehteli nyt, että Kreikalaiset olivat rakentaneet hevoisen muutaman sotiessa suututtamassa jumalan kuuniaksi ja sovintouhriksi, muka sen tautta niin suuren, että Trojalaiset eivät saisi sitä kaupunkiinsa, ja sanoi Kreikalaisten ruvenneen uhraamaan häntä itseänsäkin samalle jnmalalle, mutta hän oli toki päässyt karkuun ja piilotellut ensin tiheessä ruohokossa kaulaansa myöten vedessä ja sieltä sitte päässyt tämän pyhän hevoisen alle. Trojalaiset uskoivat viimein Sinonia, repivät kaupunkinsa mnuriin ison aukun, jonka kautta he hinasivat tämän _pyhän_ hevoisen kaupunkiinsa _pyhälle_ alttarille; joivat ja iloitsivat sitte puolen yöhön asti, mutta nukkuivat viimein juovuksissa raskaasen uneen. Sinonki oli ollut juopinansa, mutta hän meni nyt ilmoittamaan tulirompsulla Kreikalaisille Tenedos saareen, että petos jo oli onnistunut; juoksi sitte sanomaan hevoisen mahassa oleville kumppalillensa, että Trojalaiset jo makasivat juovuksissa. Kreikalaiset laskeusivat hevoisesta alas ja alkoivat tappaa makaavia Trojalaisia. Toisetkin Kreikalaiset, jotka saaren suojassa olivat piilotelleet, joutuivat kohta tappamaan ja sytyttelivät viimein koko kaupungin tuleen. Troja paloi tukkunansa ja Priamos sortui koko suurine perheinensä. Hän oli juuri Jupiterin alttarilla rukoilemassa, kun Neoptolemus (Pyrrhos) surmasi hänen. _Prometheys_, jättiläisparikunnan Japeto'n ja Klymen poika, joka taikakeinoillansa loi ihmisiä ja pilkkasi Jupiteria kolineillansa. Jupiterpa suuttui viimein ja tuomitsi hänen rautakahleilla sidottavaksi Kaukasusvuoren kallioon, ja tuomio oli vielä niin kova, että hänen pitäisi olla iankaiken niillä raudoilla Kaukasusvuoreen kytkettynä. Hirvittävä korppikotka lenti joka päivä repimään ja syömään hänen maksaansa, mutta se kasvoi aina uudellensa. Herkules ampui kotkan myrkytetyllä nuolella ja päästi Prometheyksen irti sekä käski hänen ottamaan pienen jytyisen Kaukasuksen kalliosta mukaansa, särki yhden raksin samoista rautakahleista ja käski Prometheyksen teettämään siitä raksin raudasta sormuksen ja panettamaan sen mainitun kiven jytyisen sormukseen niinkuin muun koristuskiven, jotta Jupiter saattaisi sanoa, että Prometheys vieläkin oli samalla raudalla Kaukasuksen kallioon kytketty. _Pyrrha_, Emimetheyksen ja Pandoran tytär, Deukalionin puoliso ja Hellenin äiti. Kreikalaisilla oli samallainen historia Deukalionista ja Pyrrhasia, kun Moseksella Noachista ja sen perheestä. _Pythia_, Apollon Orakelin nais-pappi Delphin kaupungissa. Delphin ennustus-temppeli rakennettiin semmoisen vuoren rotkon päälle, josta sanottiin nousevan pyhää, jumalallista ennustushöyryä. Rotkon ympärille laitettiin alttari ja aivan halkeeman yli hyvin iso, kolmijalkainen kultakattila, jonka sisästä Pythia ilmoitti ennustuksiansa. Orakelin papit valitsivat ensin Pythia immeksi nuoria, hyvin kauniita, neitoja; mutta kun muuan Thessalonialainen nuorukainen kerran ryösti Pythian, niin sittämöiten piti Pythiaksi valittavan immen oleman varsinki viidenkymmenen vuoden vanhan eli sitä vanhemmanki. _Uranus_ (Ouranos), Ilman ja Päivän poika, sanottiin olevan monen jumalan ja vieläpä jättiläistenki isä. _Vulkanus_, Jupiterin ja Junon poika, jumalien seppä ja rumin jumala koko taivaassa. Silloin kun Vulkanus yritti päästämään äitiänsä taivaan ja maan väliltä riippumasta, niin Jupiter tarttui hänen jalkaansa ja viskata rutkautti hänet taivaasta alas. Vulkanus sattui putoomaan Lemnos-nimisen saaren maalle ja putosiki niin pahasti että hänen toinen jalkansa taittui ja hänen täytyi sittämöiten liikata kentustaa. Saaren asujamet ottivat hänen hoitaaksensa, mutta viimein pääsi hän taivaasen takasi Bacchus-jumalan rukoilemalla. Jupiter rakastui kerran Venus-jumalattareen, mntta Venus ei pitänyt hänestä paljon mitään. Tämäpä kävi Jnpiterin läylälle ja hän tuomitsi, että Venuksen (joka oli rakkauden ja lempeyden jnmalatar ja siihen vielä kauniin kaikista jumalattarista) piti ottaa Vulkanus puolisoksensa, vaikka tämä oli liikkaava kentos ja siihen vielä rumin jumalista. Tämä tuomio oli kyllä kova, mutta minkäpäs sille teki; Jupiter oli itse jumalien kuningas ja hänen tuomionsa olivat muka peruuttamattomia. _Zeys_ eli Zan, Zas, Zes j.n.e. nimityksiä, joita Kreikalaiset antoivat Jupiter-jumalalle. * * * * * Tästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset kansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät ole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota Kristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka tärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille! Se onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin mahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa, jotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä teokseni muutamana _esimerkkinä_ pakanallisten ja sivistymättömien kansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan tätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin osaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten kansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon, jolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en luulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani. Helsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861. T. J. Dahlderg. Esilause laululleni Ruvetessani runolle. Laatisinpa laulujaki, Kyntäisinpä kynälläni, Kun ei kukana toruisi, Tuota kovin tuomitseisi. Tosin olen tottumatoin Lapsi laulun laatiaksi, Mutta tottahan ei toki Tunnotointa tuomittane. Kyllä kieltäni kiverrän, Sormiani suorittelen, Lausehia latomahan Runorullani riville, Waan en tuosta vielä tunne Enkä tiedä eiltäkäsin, Kyvenneekö kynäseni Pitemmältä piirtämähän. Yhtähyvin yrittelen Laulua nyt laatimahan Uljahimmasta uroosta, Miehestä mitä paraasta, Tahi tarkemmin sanoen: Herkuleksen hilskehistä, Mennehistä melskehistä, Sotaretkistä somista. Wirteni on vierahasta, Ulkolaisesta uroosta, Eikä Suomen sankarista, Sotamiesten metelistä; Waan ei tuosta toki tulle Syytä kovin synkeätä, Jahka saattaisin sanella Kaunihisti kaikuvasti. Jos ma Suomelle suloksi, Kansakunnalle koruksi, Saisin virren virumahan Sopivaisilla sanoilla, Siitä seuraisi minulle Itselleni suurin ilo, Ehkä muille muutamille Wielä vähä viihykkiä. T.J.D. Herkule'n synty. Kreikan maalla mainiolla, Walistuksen valkamilla Oli kuuluisa kuningas Amphitryo aikanansa, Jonka valta vaan ulottui Tiryns kanpungin tiloille, Mut hän muutti viimeiseltä Theben kaupunkiin talonsa. Siis ei voima häntä voinut Eikä mahti ensinkänä Kohotella korkealle, Mainioksi maailmassa. Waan ken onni ohjelevi, Hyvä lykky lykkelevi, Siitä kuuluvat sanomat, Wiestit kauvas vierähtävät. Ukko pilvien pitäjä, Itse Jupiter jumala, Astui alas taivahasta Maalle muuna matkamiesnä, Keksi kuninkaan kupeella Kävellessänsä kaduilla Kuninkaattaren komean Alkmenen on astumassa, Joll' oli huulet hunajasta, Kasvot ruusun kukkasista, Silmät vähän sinertävät Suloisuudesta sulavat. Silloin ampui Amor nuolen, Kipinänä kiidätteli, Joka sattui jumalahan, Jupiterihin jumahti, Alkoi poltella povea, Sytyttipä sydämenki Rakkaudella räykeällä, Suloisella suosiolla. Koska Amphitryo kohta Meni itse metelihin Teleboailaisten tautta Kosto sotahan kovahan; Tuli pilvien pitäjä, Rakastunut ukko raiska Kuninkahan kaltaisena Kuninkaattaren kotihin. Wirui sitte vieretysten Kanssa kaunihin kanansa Kolme yötä kerrassansa Paitsi päivän paistamatta. Mutta poies mennessänsä Antoi hän Alkmenen tiedä, Kenen kanssa tämä oli Kolme yötä kutkattanut Siitä Herkules sikisi, Syntyi suuri sankarimme, Uros uhkean tapainen, Miehistä mitä parahin. Kun hän oli kulkemassa, Päivähän jo pääsemässä Pimeästä piilolasta, Mustan-moisesta majasta, Niinpä Jupiter jyrisi, Urahteli ukkosena, Iski itse ilmitulta, Kalkutteli kauheasti Jotta vuoret vapisivat, Kummut kaikki kumisivat, Meret aavat meurusivat, Umpilammit lainehtivat. Sekä tällä tärinällä Että muilla merkkilöillä Ilmoitti isä Jupiter Pohlun poikansa tuloa. Alkmene nyt ajatteli, Mihin poikansa panisi, Jott'ei Juno jumalatar Wihojansa viskeleisi Puolisonsa pojan päälle Tahi äitiä toruisi Kamalasti kadehtien Kuolevaisen kunniata. Alkmenepä antoi viedä Poika paran parkuvaisen Tasaiselle tanterelle Kumppalitta kuolemahan. Siihen kurja oisi kuollut Kenenkänä keksimättä, Ellei viejänsä vetänyt Junoa jumalatarta Tämän lapsen tienoille, Potkivaisen pojan luokse, Kunne kaunis kumppalinsa Minervakin silloin meni. Kumpainenki katselevi Kaunokaisen kasvon päitä Kuin ne kuuti kuulakalta Puolipäivän paistehessa. Tämä helle poltti heitä, Wari vaivaksi rupesi Sekä lasta lepyttäissä Maahan istumaan manasi. Juno lasta liekutteli, Helmassansa heilutteli, Mutta nukkui nurmikolle Lapsen kanssa leikitellen. Silloin poika polvillansa, Neljän kontan kourillansa Riensi Junon rinnan luokse, Muka mesimättähille, Koppoi tissin kourihinsa, Nännin näppinsä välihin, Siitä sunhunsa sujautti, Maistoi mammia vähäisen. Koska nälkä häntä näykki, Niin hän näykki nännin päätä, Waan jo viimein vihoissansa Puri kovin koskevasti. Siitä suuttui jumalatar, Närkästyi unen näkiä, Heitti siihen Herkuleksen, Poika rukan rutkahutti. Mutta Minervapa otti Löytölapsen laupiasti, Kantoi Theben kaupunkihin, Antoi Alkmenen käsihin. Tämä tunsikin ilolla Hetimiten hertaisensa Sekä pani paikalla sen Kätkyehen kupsahutti. Herkules sai hörpätyksi Jumalallista jaloutta Imemällä itsellensä Juno jumalataresta. Tämä harmilla havaitsi, Kuka hänt' oli kupannut Sekä katui katkerasti Sitä sitten itseksensä, Ettei tuolta turkaselta Niskoja jo nitistänyt, Silloin kun se kumminki jo Raatoi hänen rintojansa. Juno koitui kostajaksi, Wastaiseksi vastukseksi, Kävi kyllä kamalasti Herkuleksen hengen päälle: Laittoi kaksi kauheata Käärmettä sen kätkyelle, Mutta poikanen puristi Kumpaisenki kuoliaksi. Isäpuolensa iloinen Amphitryo ajattel: "Tuosta pojasta tulevi Kuninkaita kuuluisampi"; Puhui poppaukollensa Tiresias tietäjälle: "Saatatko sinä sanoa, Mikä pojasta panekse?" Poppa-äijä ääntelikse, Ukko sokea saneli: "Tiedän toki tarkoillensa Tämän seikan säntillensä." Silloin kaikki kuuntelivat, Hipohiiskumattomina, Tokko tuosta poikasesta Saataisiin sota-urosta. Tiresias virkkoi viimein, Lausui lapsen elämästä, Kertoi kaikki kannallensa, Joka seikan säntillensä; Kuinka monta kummitosta, Metsän pahinta petoa Poika kerran kellistääpi Kurikallansa kumohon; Siihen vielä senki sodan, Senki melkoisen metelin, Jossa Herkuleksen jousi Sekä nuolensa nopeat Woitti väkiturilahat, Jäyräpäiset jättiläiset, Kun ne ruojat ryykäsivät Olymposta ottamahan, Sekä vielä viimeiseksi, Että Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa. Herkule'n kasvatos. Nämä kummat kuultuansa Tiresias tietäjältä Kutsui Amphitryo kohta Koko kansakunnastansa Uljahimmat urohista, Peluristakin paraimmat, Herkulesta hoitamahan Wiisahaksi veitikaksi. Linus neuvoi lukemahan Sekä viulun-soitantahan Joihin Herkules hyvästi Oppi mielin opettaisin; Waan kun Linus liijemmasti Pieksi poikasta pahasti Ilman syyttä synkeättä, Paitsi pahan tekemättä; Niin se nakkas' navakasti Soittimellansa somalla Harmaapäisen, halliparran, Kurittajan kuoliaksi. Waikka Herkules vapisi, Murhatyöstänsä murehti, Sekä katui katkerasti Koko tätä kähäkkätä; Niin ne käskettivät kohta Poikaparan keräjähän Tuomarin on tutkittaaksi, Rhadamantuksen manata. Tämä tuomaripa oli Luonnoltansa lauhallainen Sekä päästi poika paran Wapahaksi valloillensa. Amphitryo ajatteli, Pelon potkassa polonen, Että tämä poika-puoli, Weitikka kovin väkevä, Tuota tehden turmeleisi Ehkä kerran koko kansan; Pani pojan paimeneksi Karjallensa kaitsiaksi. Jupiterin julma poika Oli kaunis katsannolta, Kuuttatoista korttelia Kantapäästä päälaelle. Hänen nuolensa nopeat, Keihäät, viskimet vireät, Sattui aivan aina siihen, Kuhun nuita nuijahutti. Weitikkamme vellivati, Paimenpojan pahkakuppi, Oli vähän laajan lainen, Syvä purtilo sisältä; Siihen sopi suurin sonni, Kerrassansa keitettynä, Maksoinensa, moukkuinensa, Leppinensä, lieminensä. Poika pisti partahansa, Lippoi liemen leukahansa Tähtehiä tekemättä, Jahka nälkä näpisteli. Painoi pullokin vähäisen, Pikarikin pikkuruisen, Koska tuossa tyhjänäkin Oli kahden kanneksia, Poika pisti pullollisen Lieppihinsä livauhtti, Jotta viina virtanansa Kerran kurkussa kurahti Eikä toki tarvinnunna Kahden käden kannatella Pikaria pivossansa Kukkurana kuljettaissa. Herkules teiden haarassa. Weitikkammepa vetäysi Poies karjan kaitsennasta, Kulki yksin kummukoita, Lepiköitä leuhutteli, Arvellen ja aprikoien, Huolissansa huokaellen: "Minnekkähän minä mennen, Kunne kurja kulkenenki?" Tällöin tuli kaksi tietä, Kaksi naista kaunokaista, Toinen oli oiva tyttö, Toinen portto potkittava. Oiva tyttöpä oliki, Puhtahassa puvussansa, Kyllä kaunis kaikin puolin, Puhdasposkinen, punakka. Toinen lyllykkä lihava, Katsannoltansa kavala, Keikkelikse käydessänsä Harvoissa hamehissansa. Tämä juoksi tultuansa Heti luokse Herkuleksen, Surkutteli suloisesti, Wiekoitteli viekkahasti: "Kyllä Herkules havaitsen, Mitä mielesi tekevi, Tule tänne tälle tielle, Ota minut ohjaksesi; Minä vien sun vii'akosta, Korven keskestä kotihin, Ilman suuretta surutta, Paitsi mielettä pahatta; Annan sulle syötävätä, Mahamäärällä makeeta, Kannan mettä kannulliset, Mahalata maljalliset. Et sä tarvitse tapella Etkä sortua sodassa Asu aina huoletoinna Kaunihissa kaammarissa, Joss' on istuimet iloiset, Kiikkutuolit tuutivaiset Wuotehet viruaksesi, Kanssani kamutaksesi." Koska Herkules sen kuuli, Kysäsi hän kummastellen: "Kukas olet kumma nainen? Sano paikalla sukusi!" Nainen sanoi naurusuulla: "Minä olen _Onnellisuus_, Mutta minun moittiani Haukkuvat mua _Himoksi_." Toinen tyttö sanoi silloin, Tuonnempata tultuansa: "Kuunteleppas poika kulta, Mitä minäki sanelen; Minä tiedän tarkoillensa, Aivan alkaen alusta, Miten synnyit, kuten kasvoit, Kussa sittemmin kuleksit, Sekä mitkä luonnonlahjat Sinulle on siunattunna: Seuraa siis nyt _Siveyttä_, Aja _Avua_ jälestä. Mut et sinä muuten tule Kumminkana kunniahan; Ellet tahdo työtä tehdä, Sotaretkillä samata. Jos sä tahdot Jumalalta, Anot ukolta apua; Antaa ukko armostansa, Kun sä häntä kunnioitat. Jos sä tahdot jonkun kanssa Tulla vahvaksi tutuksi; Auta häntä asiassa, Puolla joka pulakassa. Jos sä vaadit valtiolta Warsinaista varjelusta; Tee sä sille tienestiä, Palvele kun pahin orja. Jos sä mielit mainioksi Kansan kummeksittavaksi; Raivaa silloin rasitukset, Katko kansan paulat poikki. Jos sä tahdot tappelussa Woiton kanssa kuljeskella; Opi silloin ovelasti Sotatemput tekemähän. Waan jos vaadit virkeyttä, Ruumiillista ripeyttä; Totta taivuta tapasi, Totu työtä tekemähän." Mutta _Himo_ sanoi siihen, Lausui tuohon tuolla lailla: "Kuulet sen nyt kultaiseni, ymmärrät hyvin hyvästi, Mitä tämä tarinoipi Loruaapi loppumatta. Kuinka ilo ihmisille Oisi vainen vaivaloista; Waan kun tulet turvihini, Kuljet mulla kumppalina, Niin on vainen virvoitusta Riemua ja rikkautta." _Avu_ alkoi uudellensa, Sanoi vähä vihaisesti: "Etkös vainen valehtele, Kehu kehno nähtävästi; Sull' on suussasi simoa, Huulillasi hunajata, Mutta murha mielessäsi, Myrkky myötänsä muassa. Mulla taas on taitavia Ystäviä ympärillä, Joita minä johdattelen, Holhoan ja huvittelen. Minä rauhat rakentelen Waltakuntien välillä, Ajan vihan armattoman Sotamiesten sydämistä; Olen sitte omituisna Ystävyyden yhdysmiesnä, Rakentelen rakka'uden, Pysyväisimmän perustan. Minä katson mielelläni, Huvituksella havaitsen, Kuinka kaikki kumppalini Riemuitsevat rinnatusten. Uljahimmatkin urohot Käyvät aina tätä tietä; Seuraa sinäki _Siveyttä_, Kylläs tulet kunniahan." Herkule'n ensimäiset työverot. Onni ohjeli urosta, Tempasi hyvälle tielle, Jota lähti juoksemahan Ihmisyydelle iloksi. Kotihin kerittyänsä, Tuttaviinsa tultuansa Kuuli Herkules sen kumman, Seikan semmoisen havaitsi, Että julma jalopeura Oli ottanut olonsa Kithäronin kunnahalle, Korkealle kukkulalle, Jonka vuoren vierustalla Amphitryo antoi käydä Karjojansa kaitsemassa, Sonniansa syöttämässä. Uros meni uhkaellen Killin kiljuvan kisahan, Woitti konnan voimallansa, Keihäällänsä kellahutti, Nylki nahan nuljahutti, Kääri taljan takiksensa, Kyhäilipä kypäriäi Jalopeuran lekaluista. Tuolta tieltä tultuansa Sattui Herkules sotahan Minyeläisten miesten kanssa, Jotka vaativat veroa. Mutta Minervapa auttoi Thebeläisiä nyt toki, Antoi sota-asehensa Herkule'lle heilutella; Mutta muilta kumppalilta, Herkuleksen hankkimilta, Puuttui vielä sotapuku, Keihäät, kilvet ja kypärit. Mitäs huoli huima kansa Tuosta nuoriso nureksi, Jos se sotisopansaki Sai nyt sattumaisiansa. Pojat pistihet pajahan, Theben temppelin sisähän, Saivat sieltä sapelia, Keihäitä ja kypäriä, Joita ennen esi-isät Ripustivat riippumahan Tultuansa tappelusta, Wihollisten voittelosta. Semmoisilla sotimilla, Wanhoilla varustimilla, Menivät ne metelihin, Kävelivät kähäkkähän. Kohta kaatui kuningaski Wihollisten väestöltä, Joka joutui turmiolle Tämän päivösen perästä. Mutta voitto maksoi markan Woittavienki väelle, Sillä Amphitryo sortui Tappelussa tanterelle. Tämän tappelun perästä Riensi uros rinnustellen Ottamaan Orkomenosta Sekä sitä polttamahan. Ihmiskunta ihmetteli Tuommoisia työveroja Sekä piti sankaria Korkeassa kunniassa. Theben kaupungin kuningas, Koko Kreikan kukka Kreon, Salli sievän tyttärensä Megaran nyt mennä hälle. Tämä pulska puolisopa Synnyttiki sankarille Herttaisia hedelmiä, Kolme poikaista koreeta. Koko kansakunta kantoi Wielä voitonruhtinalle Kupilliset kultiansa, Wadilliset vaskiansa. Jupiterin poika pääsi Kohta siihen kunniahan, Jotta jumalatkin hälle Lähettivät lahjojansa. Merkurius laittoi miekan, Antoi nuolia Apollo, Vulkanus toi nuoliviinen, Sotisopansa Minerva. Herkules sotii väkituriloita vastaan. Siinä suuressa sodassa, Kapinassa kamalassa, Jossa jätit jäyräpäiset, Wäkiturilaat väkevät, Ryykäsivät ryöstämähän Olymposta omaksensa, Osotti hän oivalailla, Näytti silmin nähtävästi, Jotta hänki jumaloille Kantoi kerran kiitoksensa Lahjain lähettämisestä, Antimien annannasta. Woipa kuitenki kuroinen, Nälän kaima kaiveroinen, Mikä tuprakka nyt tuli Jättiläisten joukon kanssa. Nämä viisikymmenpäiset, Satakätiset soturit, Näyttivätkin näöksiltä, Korpikuusen kaltaisilta: Naamoiltansa naavaisilta, Tukiltansa turrukoilta, Hartioilla heiluvilta Hapsiltansa harrukoilta. Heillä oli hivuksina Sekä partoina pahoilla Käärmehien kärryköitä, Kyitä kyllin kiiluvia, Siihen vielä säärivarret Sekä polvet pohkehetkin Kaikki lohikäärmehien Purstopuolista kudotut. Tämä kansa kauhistava, Julma jättiläisten joukko, Syntyi Uranus ukolle Muinoin Manalan akasta. Mutta Manalanpa akka Sattui siitä suuttumahan Jumalien joukkiolle Tahi taivahan väelle, Että uusi ilman ukko, Tahi Jupiter jumala, Otti vallan veljiltänsä Tuolla Tuonelan talossa, Joka olikin Olympos, Tahikka se vuoritalo, Johon jumalat jo ennen Ottivat olostansa. Siitä syystä ajoi akka Poikaparven kostamahan Tuonne Tuonelan tuvalle, Korkealle kukkulalle. Nyt ne jätit jäyräpäiset, Hiiden turjakkeet, tulivat Rynnäköllä ryöstämähän Tuota Tuonelan taloa. Tuli tuska Tuonelahan, Tuho Tuonelan tupahan, Sillä Orakeli sanoi Eiltäkäsin ennustaen: "Kun ei liene kuolevaista, Miestä maalla syntynyttä, Matkassanne metelissä, Niin on toivo toitualla." Mutta silloin seisoi suoja Herkules jo heidän luona Jousinensa, jänsinensä, Nuolinensa, nuijinensa. Kohta kaikki kynttäkantta, Jopa joka jumalainen, Tuolta Tuonelan tuvasta Hiiden kimppuhan hitisti. Siitä syttyi suurin sota, Pahin pauhina paneutui, Kuin on kuultu kuuna pänä, Kuuna kullan valkeana. Luonto nousi nujakkahan, Wuoret vieryivät vilisten, Päivä ei pääsnyt paistamahan Eikä kuu kumottamahan. Jättiläiset jäyräpäiset, Wiholliset, viskelivät Koko vuoren kappaleilla Aivan koppi kohdastansa. Herkules ei häpsähtänyt Eikä pötkinyt pakohan, Waikka vihollisten silmät Kiiluivat kun kissan päässä, Mutta nauroi muutamille Kumppalillensa kuhotti: "Kappas noita kiiluvivia, Mitä nuill' on nuolillemme." Silloin nuolia sirisi Jättiläisten jänttyröihin Sekä siihen monta muuta Kolahusta korvuksille. Kumman kansan kauhistavin Typhon niminenki tursas Kaatui tässä kahakassa Kumppaliensa keralla. Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen. Itse Jupiter isänsä, Tahi taatto taivahinen, Sääti sitte Herkuleksen Eurystheyksen palveluhun; Sillä Orakeli sanoi Siten Delphin temppelistä, Että Herkules ei ennen Taida tulla Tuonelahan, Kuin hän saisi kymmenkunnan Uro-työtä tehneheksi, Joita Jupiter nyt pani Eurystheyksen teettämähän. Siitä Herkules nyt huoli, Siitä suuresti sureksi, Niin että hän hullutteli, Riehui raukka riivattuna. Taudin kourissa kovissa, Hulluna humutessansa, Ampui hän nopein nuolin Omat lapsensa lävitse Siinä luulossa lujassa, Aivan siinä aatoksessa, Että vekaransa vielä Tähti jätin jänttyröitä. Mutta kun hän kumminki jo, Monen mylläkän perästä, Tuli taase tolkkuhunsa Hourauksensa hoijakasta; Niin hän katui katkerasti, Mitä hän oli humunnut, Tunnotoinna tuprutessa, Mieletöinnä myrytessä. Aika alkoi lievitellä Tätä sankarin surua Sekä saattoi hälle vielä Urhoollisen, uuden mielen. Wiho viimein päätti uros Taivon taattoa totella Sekä käydä kepotteli Eurystheystä etsimähän. Tämä kuuluisa kuningas, Mykenestä muinaisesta, Oli kuullut, kuinka paljon Kansa kiitti Herkulesta. Siitä syystä pelkäsi hän, Että Herkules häneltä Wielä kerran voisi viedä Waikka koko valtakunnan; Sillä sankarimme oli Hälle liki heimolainen, Jonka kuuluisuutta hän jo Kaiken ikänsä kadehti. Saatuansa sankarimme Kerran palkka-pojaksensa Tointoi Enrystheys nyt toki Saavansa sen sorretuksi. Tämä ilkeä isäntä Hääti kohta Herkulesta Kahakoihin kauheoihin, Metsän petojen pelihin. Mutta niistä melskehistä Tuli Herkules takasi Aina kahta kuulumpana, Woiton virttä veisaellen. Kaikki kansat, kaikki kielet, Kuuluttivat kummastellen, Kuinka Herkules hyvästi Täytti nämä uro-työnsä. Ensimmäinen uro-työ. Metsän kauhea kuningas, Hyvin julma jalopeura, Asuskenteli ahoilla, Liehakoitsi laitumilla, Jott'ei neiet Nemeassa Eikä paimen-pojatkana Tämän pahan pedon tautta Käyneet karjan kaitsennassa. Kuningas käski Herkuleksen Tappamahan tämän pedon Sekä merkiksi mukamas Tuoda taljan tullessansa. Uros teki uuden nuijan Jalopeuran päätä vasten Korpikuusen korrukasta, Jonka repi juuriltansa. Wuoli vielä veitsellänsä, Tammen juuresta jukerti, Wiinellisen vasamoita, Nuolia koko koteron. Pitkä pönttö jutketuinen, Nuoliviini niskoillansa Sekä kurikka kädessä, Jousi jäykkä kainalossa, Meni Herkules metälle Otustansa ottamahan Ihan ipo itseksensä, Aivan kenenkään avutta. Päästyänsä niille paikoin, Niille synkille saloille, Josta pedon pesäpaikan Luuli kohta löytävänsä, Katseli hän kuikistellen Aivan yltä-ympäritse, Ettei leijona lymystä Hyppäisi havaitsematta. Päiväkauden kokonansa Uurti uros tällä lailla, Waan ei löytänyt lymyä, Jossa otus oisi ollut. Päivä alkoi jo pimitä, Metsä muuttui mustemmaksi, Metsämiehen mylhästäissä, Kummukaissa kuhjastaissa. Wiho viimein keksi uros, Hämärässäkin havaitsi, Kuinka julma jalopeura Kinttutietä kitvotteli Pahateosta palanneena, Luolahansa luitivana, Weri suuna, veri päänä, Wielä veriharjanakin. Uros poikkesi uralta, Pistihempä piilompahan, Pienen pajupehkon taakse Otustansa outtamahan. Otti jousen ovelasti, Kainalostansa kavalti, Jännittipä jäykän jousen Wikkelästi vireellensä; Otti sitte olaltansa Nuoliviinestä vasaman, Jonka juonelle asetti Walmihiksi jo varuille. Tätä tässä toimittaissa Tuli leijona likemmä, Jotta Herkules jo saattoi Lau'asta sen lapaluuhun. Mutta mitäs siitä lähti, Jos hän järähyttelikin, Koska nuolet kimposivat Niin kuin kivestä takasi. Jalopeura pöyhistihen Kiivahasti kiljuvana, Harja pystöhön pemahti, Selkä kääntyi köykyrälle. Kiljuen ja kilmuellen, Hirmu hammasta hioen, Piitti peto pehkon taakse Herkulesta tappamahan. Mutta Herkules mutasi Kurikalla kauhealla Pedon pahan penkerelle, Tainnuksihin tanterelle. Jätti poies jäykän jousen, Nuoliviinen maljassakin, Ettei häntä tässä työssä Liiat painot painelisi; Kierti sitte sievimmiten, Kaarratellen, kaulan luokse, Kännähtipä käsin kiini Kurkkua kuristamahan. Siten lähti leijonalta Henki hangelle hyvästi Eikä tullunna takasi Sinä ilmoisna ikänä. Nyt oil nahka nyljettävä, Weitsen kanssa vedettävä, Waan ei puukko pystynynnä Tahkoomatta taljan alle. Mutta viisas veitikkamme Keksi kohta kelpo keinon; Otti kynnet otukselta Nylki niillä niin kuin herra. Nakkais nahan niskoillensa Woiton merkiksi mukamas Sekä piti sittämöiten Tämän taljan takkinansa. Toinen uro-työ. Herkules hävitti sitte Jolas kumppalinsa kanssa Hyvin snuren summattoman Lernan lohikäärmehenki, Joka metsässä maleksi Kaiken kansan kauhistusna, Sillä se oli suurin surma Lernalaisten laitumilla. Sille mustalle mörölle Yleni yheksän päätä, Joka päähän pörhö korvat Sekä suuret suut ja silmät. Mutta Herkules hitisti Sotavaunuilla somilla Tämän pedon tienoille, Lernalaisten laitumille; Keksi kohta kummituksen Wuoren rotkossa viruvan Sekä silloin seisahutti Älehetkin äytärinsä. Otti kurikan käteensä, Nuoliviinen niskoillensa, Alkoi astua kololle, Kussa käärme kääntelihen. Päästyänsä luolan luokse Alkoi uros uuvutella Lohikäärmettä lymyhyn Nuijapäillä nuolillansa. Mutta musta mörkö pötki Piilopaikasta pakohon Aivan ampujan etehen Joka suullansa suhisten. Weitikkamme vetäsi nyt Tapparansa tupestansa Sekä lipsi liukkahasti Pedon päitä penkereelle. Mutta kusta miekan terä Oli kaulat katkonunna, Siihen kasvoi kaksi päätä, Kaksi kauloa yleni. Uros hakkasi uhalla Mörön päitä miekallansa, Mutta kyllä tätä työtä Koitui kahta kauheammin. Urohomme uupumatoin Keksi kohta kumman keinon, Joka oli oivallinen Tässä pulassa pahassa. Käski kuskin, kumppalinsa Jolan, Iphikle'n pojan, Tulisena tuikkavalla Kekäleellä korvennella Paikalla ne pahat paikat, Joista kaulat katkoi poikkoi Tältä mustalta möröltä, Pööltä pahan näköiseltä. Tämä keino, kelpo neuvo, Auttoi aivanki hyvästi Päitä ei kaksin kasvanunna Eikä edes yksinkänä. Keskimäistä päätä kesti Uljahimmanki urohon Miekan terällä mitellä, Kaputella kalvallaki; Sillä kyllähän se sieti Kaikellaiset kamahukset, Koska koko käärme oli Kuolettamatoin katala. Herkules ei toki heitä Käärmettä nyt käsistänsä Kovin kiukuisna kululle, Laitumille liehumahan; Mutta painoi pedon päätä Wasten maata manteretta Sekä katsoi, kuinka vielä Weri juosta jollotteli; Weti sitte viinestänsä, Koppoi nuoli kontistansa, Kaikki nuolet nuijapäiset, Warmat sulitnt vasamat; Ryvetti ne ryömisiksi, Myrkkyisiksi mehuisiksi, Pedon peivelin veressä, Lohikäärmeen kähyssä. Näitä myrkkymehuisia, Nnijapäitä nuoliansa Oli sankarilla sitte Aivan aina matkassansa. Uros käski kumppalinsa Iphikle'n pojan Jola'n Kaivamahan kummukkohon Silloin hyvin syvän haudan, Johon pedon pötkähytti, Mörön mustan mötkähytti, Kantoi kauheita kiviä, Ison raunion ranasi, Pani haudan partahalle, Reunalle revityn reijän Siitä kuoppahan sysäsi, Wähitellen vieretteli, Suuret paadet summattomat, Raskahimmat rauniosta, Kiviröykkiön kylestä, Liuskapaikan liepehestä. Kolmas uro-tyä. Silloin eli emähirvi, Kerynitis nimeltänsä, Arkadian mäki-mailla, Kunnahilla, kukkuloilla. Tämä hirvi hienokarva Eleskeli enimmiten Suuren vuoren vierustalla, Mänalos mäen sivulle. Sillä oli suuret sarvet, Kultaringillä kudotut, Sekä sorkatki soreat, Wallan vaskesta valetut. Diana ei ennen toki Hirveä hävittänynnä, Sillä se oli hänestä Kovin kaunis kuolemahan. Tämän hirven hiihtäminen, Elävänä noutaminen, Heitettihin Herkule'lle Isännältä ilkeältä. Waikka tämä vasikainen, Tämä hieho hienokarva, Oli liukas liikennöltä, Kavioiltansa kepeä, Jotta sitä juoksemalla Hyväkänä hitistäjä Saanut ilmoisna ikänä Köysin kiini kytkettääksi; Ajoi uros uupumatta Tätä hirveä hitisti, Wuosikauden kokonansa Pitkin maita piirrätellen; Sai sen viimeinki vikahan Nopealla nuolellansa, Josta raukka rampiutui Eikä päässynnä pakohon. Siten sai nyt sankarimme Uuvuttamalla uhalla Hillimättömänki hirven, Waski-sorkkaisen vasikan. Neljäs uro-työ. Kuningaspa käski sitte Herkulesta hetimiten Menemähän metsätöitä Uudellensa uurtamahan: Ajamahan ansahansa, Panemahan paulohinsa Metsäsian melletyistä Erymanthus vuoren eistä; Sillä tämä sika teki Wäijyissänsä vuoren päällä Kurjammoista kukistusta, Sangen suurta surkeutta. Uros meni uinakasti Metsäsian metelihin, Puki sille päitset päähän, Kaulakahlehet sitasi, Rautariimuista rumista, Waskivitjoista kovista, Joilla sonnusti somasti Pahan porsahansa kärsän. Kuljetti nyt kuninkaalle, Talutteli taitavasti, Suuren sian summattoman, Katseltavaksi katalan. Koska kuningaski kurja Keksi kerran sian silmät, Niin hän meni niskoillensa Takaperin tanhualle; Mutta keksi kohta kurja Keitto kattilan kedolla, Maljan mainion avaran, Wadin vaskesta valetun; Siihen hyppäsi sisähän, Maljan pohjahan pakohon, Kyykistihi kyykyllensä, Hyvin hyypynyisillänsä. Wiides nro-tyä. Eräs karjakas kuningas, Ahne Augias, eleli Ennen Elis kaupungissa Kreikan vanhan vallan alla. Hänellä oli ololta Ravittuja raavahia, Lypsylehmät lihavia Kaikki härät kaunihia. Niistä koitui koko karja, Paisui paimenten avulla, Nautalauma ja lavea, Koko kolmi tuhansinen. Karjakkaalla kuninkaalla Oli läävän lätykkätä, Jossa koko karja seisoi Joka päivä joutilasna; Sekä sonnit sorkkinensa, Härät kaikki häntinensä, Että muut elätti mullit, Lehmät lama lautaisetki. Kolmekymmentä keseä Tahi talvea paremmin Seisoi talli tanterella, Lahoi läävä luomatoinna. Nautojen navetta lanta, Sonnien sakea sonta, Koitui kovin korkealle, Kasvoi kattojen tasalle. Eurystheys nyt esitteli Herkulesta herjaellen, Että Herkules sen loisi Yhen päivän päätyessä. Herkulespa meni heti Aivan Augia'n etehen Sekä sanoi saattavansa Luoda läävän päivyessä. Kuningas katselee kauvan Ulkolaista uskotellen, Itseksensä ihmetellen, Arvellen ja aprikoien: "Kuinkahan tuo kaunokainen Ottaisi nyt orjan työtä, Tahikka hän tahtoneeki Saada suurta palkintoa; Waan ei tuo nyt tuosta saane Kovin suuria kokoja, Sillä se ei taida tulla Täysin määrin täytetyksi." Sanoi sitte suorastansa Korvin kuullen Herkuleksen: "Kuuleppas nyt kaunokainen, Uros uljas ulkolainen! Jos sä päivyessä saatat Luoda lannan läävästäni, Niin mä annan sulle siitä Kymmenekset karjastani." Herkulespa loi nyt läävän Lätykäisen lapiotta Päivyessä puhtahaksi Sillä keinoin kepeästi, Kuin hän sulki suuren virran Alpheuksen aijaksilla, Johti juovan juoksemahan Läävän likeisen lävitse, Josta joki juoksevainen, Wirran vesi vieryväinen, Pesi kaiken pahan siivon Joutuisasti juovahansa. Mutta koska nyt kuningas Augias ei aikonunna Raavaan jakohon ruveta Kera Herkule'n hyvällä; Niimpä Herkules hotaisi Palkastansa pettäväisen Kuninkahan kuoliaksi Korvatällillä kovalla. Kuudes uro-työ. Arkadiassa asusti Riettalinnun ryökäleitä, Kaikki kurjen kokosta, Mutta kyllin kauheita. Niillä oli olopaikka Stymphalos lammin liepehillä, Jossa ne jo joka päivä Tuottivat tuhat tuhoa Rautaisilla siivillänsä, Kynsillänsä, kynillänsä, Suurilla teräs-sulilla, Teräs-nokan nuokkuroilla. Nämä raadot rasittivat, Hävittivät hirveästi, Sekä maalla matavia Että ilman eläviä, Sillä niiden rauta-sulat, Teräs-kärkiset terävät, Kiitivät kun noijan nuolet, Tulisesti tuijottivat, Putosivat päätä kohti, Ajajoiden aivohinki, Tahi silmiä tavaten Sutkahtivat sydämehen. Nepä lemmot lentelivät Parvissa pahan teossa Sekä syödä rohmusivat Kaikki ruoat kulkkuhunsa, Siihen sitte syötyänsä Pilasivat joka paikan, Jotta niiden jälki sitte Haisi hyvin happamelta. Nämä närkästyttäväiset Rietalinnut, liehuvaiset, Ajoi uros ulkomaille, Karkotteli kaukaisille, Walu vaskesta tehyillä, Kovin kummilla koneilla, Päristimillä pahoilla, Rämisevillä rätyillä, Jotka antoi jumalatar, Wiisa'uden vallitsija, Minerva sotien suoja, Pallas kutsuttu paremmin. Seitsemäs uro-työ. Minos kuuluisa kuningas, Kreikan saaren vanha valta, Ryösti juhdan jumalalta Poseidonilta polonen, Josta syystä sonni suuttui, Härkä raivohan rupesi, Wimmattuna veen emolta, Neptnuuksen noijuttua. Tämä härkä hillimätöin, Suulta tulta suitsuava, Poltti kaupungit poroksi, Kyläkunnat kypeniksi, Hirsimetsät hiiliköiksi, Sydämmaitakin sysille Wiinapuut ja elinpaikat Kaikki mustalle murulle. Uros lähti murtamahan, Laivallansa laskemahan, Selän saarehen sotahan, Härän heittiön hakuhan. Meren poikki päästyänsä, Saaren maalle saatuansa, Keksi Herknles kedolla Kummituksen kulkemassa, Jonka turpa tulta tunki Sekä sieramet savua, Niskat nurin, silmät samoin, Kynnet kyntivät vakoja. Uros ryyhtyi rynnäköllä Käsin kiini keppelästi Mörköhän mörisevähän, Julman juhdan juntturahan. Piti sitte kun pihillä Kiini kourilla kovilla Härän häijyn sarviloista, Sonnin sotakeihäksistä. Weitikkamme venytti nyt, Jälessänsä jänttyröitti, Mullin mustan, muljasilmän, Tuliturvan, tuhkivaisen, Laviahan laivahansa Purren putketuisehensa, Kytki kiini kytkyellä, Waski vitjoilla vatusti, Laivan lankku lattialle, Silitetylle sialle; Pani puista paksut parret Seinät seivästi sivulle, Sillä jos se siitä pääsi Laajemmalta liehumahan, Oman valtansa varassa Pitkin purtta piirtämähän, Niin se puski purjemiehet, Laivan laskiat, lakohon, Nurin nurkkahan nutisti, Kolmin kerroin kontallensa. Oisikohan se jo siitä Lakastunut liehumasta, Jos jo laittoi laivamiehet Menemähän manalahan? Wielä vähä veikkoseni, Lukiani, laulajani! Wai se siitä ilostuisi, Herkieisi heilumasta. Nyt se puita puskemahan, Mastojakin murtamahan, Puski purren perän puhki, Laski läpi laivan laijat, Tuohoi tulta turvastansa, Sieramistansa savua, Sekä poltti purtensa ja Kytkyensä kypeniksi. Tuolla lailla oisi tullut Meren aavan aaltoloilla Kokko kauhean kamala, Nuotta nuotion veroinen. Mutta nyt se musta mulli, Tuli turpainen vasikka, Pantihinki partehensa Paksuhin perustimihin. Siinä tuli tämä suuri Saaren härkä, hävittävä, Kreitan maalta Kreikan maalle, Eurystheyksen edustalle. Kahdeksas uro-työ. Muinaisessa Thrakeiassa Eli ennen Diomedes, Kovin kopea kuningas Bistonien päälikkönä. Hänellä oli hepoja, Tammoja tavattomia, Jotka rauta raksissansa Söivät väski soimistansa. Nämä äytärit älehet, Hillimättömät hevoiset, Söivät vierasten lihoa, Miesten muka muukalaisten, Joita kuningas kukisti Tavattomasti tapatti, Koko valtakunnastansa Aina armon antamatta. Eurystheys pakotti ensin Ilman ilkeyksissänsä Herkulesta hakemahan Niitä hepoja hänelle. Kun kuningas Diomedes Käski käskyläisiänsä Heittämähän Herkulesta Hepojansa herkutella; Niinpä Herkules näpisti Kuningasta korvuksista Sekä viskasi vihalla Aivan koppikohdastansa Tämän kuulun kukistajan, Muukalaisten murhamiehen Ruman ruumen-ruuhen alle Syöttilästen syötäväksi. Weipä sitte veiterästi, Talutteli taitavasti, Nämä hirveät hevoiset Mykenähän muassansa. Yhdeksäs uro-työ. Wähän Asian ahoilla, Pontus maalla mainiolla Eli eräs neitokansa Amatsonit nimeltänsä. Niillä oli omituinen Warsinainen valtionsa; Siinä sitte Hippolyta Kansan kuninkaattarena. Nämä neiet nännittömät, Rintapuolta puuttuvaiset, Ampuivatkin ankarasti, Haavoittivat hirveästi, Kiireesti kiitäessä, Nuijapäillä nuolillansa Wihollisensa vikohin, Kutistajansa kumohon. Näiden neitojen neroa, Tyttärien työveroa, Mainitahan maailmassa Iankaiken ihmetellen; Kun ne kulta kunnahansa, Metisimmät mättähänsä, Kaiken kauneimmat korunsa, Rakkauden rakentajat, Rintapuolensa repivät Poies polttivat pakotta Siitä syystä, kun ne kakut, Wehnäleivät vereltänsä, Tullut tielle ampuessa, Sotaretkillä soluivat Piilipyssyn ponnen päähän Jousen jänttä jännittäissä. Kuninkaattaren kupeella, Hippolytan hamehella, Riippui miekka ristikahva, Keihäs kultainen kekotti Kulta kahlekantimella, Wiilekkeellä, vyölle vyötty, Jonka sodan suoja kerran Laittoi lahjaksi hänelle. Tätä kultakannatinta, Päärlykäistä perustinta, Oli Herkules hakija Uros tuoja ulkomaalta. Hänpä kutsui kaikki koolle, Jotka tahtoivat tapella, Lähti sitte laivallansa Meriä myöten menemähän. Pääsi viimein tiensä päähän, Monen melskeen perästä, Termodonin tienoille, Ison virran vierymille, Jossa Amatsonit asui Themiskyran kaupungissa, Kussa Hippolyta häntä Wastaan otti vierahana. Herkule'npa hyvä puhe Sekä kaunis katsantokin Täyttivät tämän sydämen Suloisella suosiolla. Uros haastavi hänelle Kohta kielellä kepeellä, Kuka häntä tänne hääti Sekä mitä mieli saada. Hippolyta hyvä impi, Kukoistava kuninkaatar, Aikoi heti antamahan Kultakahlekantimensa. Saip' on siitä saattamahan Sankaria satamahan Sekä sanoi suloisesti Säysällä sävelillä: "Kyll' on kulta kantimeni Rakas minun mielestäni, Sillä minä sain sen muinoin Sodan suojan suosiosta; Mutta sinä uros uljas Out kun oma kulta mulle, Siis mä kannan kantimeni. Aivan laivahasi asti; Ota sitte omakseni, Pane vaikka pantiohon, Mutta muista minuaki, Koskas tulet kotihisi." Tuolla lailla lausui neiti, Kuninkaatar kaunis impi, Herkule'n hyvän keralla Rantotietä tepotellen. Mutta silloin sattui seikka, Este ennätti etehen, Joka velloi vellivadin, Perin pohjin pengosteli. Amatsonit arvelivat Sekä luulivat lujasti Herkulesta heittiöksi, Ryöstäväksi ryökäleeksi, Joka heiltä Hippolytan Weisi viekottelemalla, Koska se nyt kuiskutteli Tuolla tavoin tämän kanssa. Noapa nostivat napinan, Sodan suuren summattoman, Muukalaista mokomata Muokataksensa mukamas. Koko neitokansakunnan Halvemmat ja heikot neiet, Sotivat nyt sankarimme Matkakumppalien kanssa, Mutta muut jalommat neiet Wapasukuiset, valitut, Kokivat nyt nuollillansa Urostamme uuvutella. Tämä tappoi jo tusinan Niitä neitoja, nitisti, Mutta kun jo kolmastoista, Melanippe nimeltänsä, Tuli hänen huomahansa, Tahi valtansa varahan, Niin ne toiset neiet pötki Pelon potkassa pakohon. Melanippe oli muka Koko parvesta parahin, Kun se oli sotajoukon Jousiniekka johdattaja. Hippolyta heitti silloin Kultakahlekantimensa, Mutta tahtoi Melanipen Tätä vastahan takasi. Siten sai nyt sankarimme Kultakahlekannattimen, Jonka kantoi omin käsin Aivan laivahansa asti. Silloin seilit auvottihin, Purjennuorat purettihin, Laiva lähti luistamahan Tuulen käsissä tutisten. Herkulespa päästi vielä Tällä tiellä tullessansa Laumedonin tyttärenki Waivapaikasta pahasta. Tämä tyttö Hesione Riippui raukka rautasella Kalliohan kytkettynä Meren mörön syötäväksi. Meren mörkö, musta murri, Konna kauhean kamala, Kohosi nyt neljänkontan, Ryömi ruma rannikolle. Mutta kun sen kummituksen Leukaluut jo levisivät, Niin että se oli aivan Neittä nielemäisillänsä; Niinpä sankari sujahti Pedon peivelin kitahan Sekä särki sisälmykset Puukollansa, perkosteli. Tuli toki takasiki Woiton virttä veisaellen, Waikka joka henki hänen Luuli sinne sortuanki. Kun ei Laomedon laita Luvattuja lahjojansa, Niinpä uros uhkaeli: "Muista murrin syntymistä!" Laski siitä laivallansa, Koitui kotirannallensa Sekä kantoi kuninkaalle Hankkimansa hankkiluksen. Kymmenes uro-työ. Ennen oli Erythia, Saari suuri Spaniassa; Siinä eli eräs jätti, Euryones kolmipäinen. Hällä oli hyvin paljon Karjoja ja kaunihia, Joita toinen jättiläinen, Paimenpoika, paimenteli Kaksipäisen koiran kanssa, Haukun harmahan keralla, Jolla juuttahalla oli, Kahdet silmät, kahdet korvat. Eurystheyksen teki mieli, Syttyi himo sydämessä, Saada Geryonein karjat Itsellensä ilmaiseksi. Hänpä hääti Herkulesta, Palkkalaistansa pakotti, Lähtemähän länsimaalle Näiden härkien hakuhan. Herkulesp' on hetimiten Länsimaalle lähtemässä, Haminassa haahdessansa, Satamassa soutamassa. Tällöin tuli tuuliainen Iästä iso vihuri, Joka puita pemisteli, Muutti meren myrskyiseksi. Mutta tämä tuulen puuska Puhui seilit pullukalle, Laittoi laivan lentämähän, Länttä kohti luistamahan. Waan ei tätä viuhakkata Kovin kauvan kestänynnä, Sillä iso itätuuli Kääntyi perin pohjaiseksi. Tämä tuulen tuppurainen Työnti laivan toitualle Sekä saattoi sankarimme Erämaalle Libyassa. Täällä asui Anttäus jätti, Joka tuli taisteluhun, Mutta sankarimme sorti Tämän konnan kourimalla. Monen melskehen perästä Sekä mailla ja merillä Souti uros simpukalla Sotasaaren rantaselle. Siitä hyppäs' sankarimme Herkules nyt hietikolle, Jossa jätti juuri juotti Kaunokaista karjaansa. Tuossa tuprukka tulevi, Koituvi kuvan kapina, Sillä paimenpoika aikoi Herkulesta hirttämähän. Mutta uros ulkolainen, Pikku veitikka verevä, Antoi jätin jänttyrälle Heti kohta korvatällin Jättiläisen juonet loppui Kohta aivan kokonansa, Sillä kuusinen kurikka Teki tällöinki tuhoa. Konna kaatui kahakassa Kehuvine kielinensä Sekä konnan kumma koira Hirmuisine hampainensa. Lehmät juosta leppasivat, Härkälaumat laukkasivat, Menemässä jo merille Silloin sankarimme kanssa; Koska Geryones keksi Miehen muka muukalaisen Karjojansa kaitsemassa, Nautojansa näpsimässä. Kolmet silmät, kolmet korvat, Kolme suuta kauheata, Kolmet kädet, kolmet jalat, Kolme koko ruumistaki Oli tällä jättiläällä, Kauhealla kolmipäällä, Joka juoksi nyt jälestä Sekä kiljui kiivahasti, Tahtoi tulla tukkapäähän, Käydä kiini kääpiöhön, Kuusin käsin kourimahan Kerin kauloa katalan. Mutta Herkulespa mutki Kurikalla kauhealla Geryonen kolmipäisen Leukaluihin lujimpihin. Leukaluista lähti lihat, Palat poskista putosi, Kamalanki konnan korvat Soivat tilliä somasti Sekä siihen silmät suuret Iskivät kun ilmi tulta, Halliparran hampahatki Kuuntelivat kulkkulaissa. Kohta kaatui konnamainen, Mötkähti mokoma mörkö, Ruma ruoja rymäkällä, Pahulainen pauhinalla, Jotta vuoret vapisivat, Tunturitki tutisivat, Korvet kaukana kolisi, Laaksot luona laulelivat. Siihen jäi nyt jättiläinen, Kumma konna kuollehena, Syöpäläisten syötäväksi, Manteren makumujuksi. Uros uljas ulkolainen, Wanha veitikka väkevä, Silpoi sitte sulallansa, Taittoi tapparan terällä, Lepän lyhkäisen lehosta, Koivu kepin kummukosta Pitkän pajuisen potukan, Hoikan haapaisen hotakan, Joilla alkavi ajella, Johdatella joutuisasti, Lihavata laumoansa, Kaunokaista karjoansa, Läpi maiden mainioiden, Wastaisia vuoriteitä, Aina Alpien ylitse, Sekä vielä virtojenki Italian ihanaisen Pitkän niemekkeen nenähän, Jossa asui jättiläinen Kakus niminen kamotti. Kakus katsoi kalliolta, Pilkisteli piilostansa, Kuinka Herkules nyt heitti Lehmilaumansa levolle Paimen pojatta pahatta, Ihan ilman kaitsiatta, Sekä nukkui nurmikolle Syrjällensä syötyänsä. Kakus kulki kalliolta, Hiipsi hiisi hiljallensa, Warpaillansa varoitellen Liki lehmileteriä; Otti sitte ovelasti, Weipä ruoja viekkahasti, Koko karjasta koreimmat, Rasvaisimmat raavahista; Härät hännistä venytti, Takaperin talutteli, Louhiluolansa lomahan, Wuoren rinta rotkohonsa; Sulki suurella kivellä, Kalliolla kauhealla, Luojan luoman laajan luukun, Aukun aavalta avaran. Herkules ei hädistänsä, Lihavista lehmistänsä, Tiennyt tarkkoa tiliä, Saanut selveä lukua; Mutta alkoi jo ajella, Juohatella juhtiansa, Levänneitä lehmiänsä, Ravituita raavaitansa, Kun hän kuuli ammumisen, Wuoren rotkosta volinan, Näki härkänsä häkissä Kivi kirkon lukkarina, Kakus kakotti katolla, Wuoren reunalla vokotti, Tunki tulta turvastansa, Sieramistansa savua. Herkules ei häpsähtänyt, Säikähtänyt, säpsähtänyt, Tämän miehen metelistä, Tulen, savun tungennasta, Karkas' päälle kerrassansa Armottomilla aseilla, Sekä suurilla kivillä Että puilla paksummilla. Kun ne semmoiset kurikat Kolahtivat päätä kohti, Silloin loppui lappaminen, Suusta tulen tunkeminen, Kakus kaatui kalliolle, Tuuskahti jo turvallensa, Rutkahtipa ruoja viimein Wuoren louhien lomahan. Herkules nyt helkytteli, Kivikantta kalkutteli, Muserti muruiksi kiven, Kallionki kappaleiksi, Oli aukkua oveksi Hätäisillenki härille, Jotka juosta luppasivat Muiden mullien mukahan. Uros uljas ulkolainen, Itse härkien isäntä, Wei nyt karjansa vetehen Aivan aaltojen varahan; Uipa maastaki ulomma, Niinpä viisas viehkuroiki, Ettei härät hävinnynnä, Mullit mennynnä Manalle, Skyllan kallion kylessä, Louhiluotojen lomissa, Tahi kaivohon Karybdi'n, Häränsilmähän häijyhyhyn. Lehmät nousivat leholle, Härät kaikki hietikolle, Messinanki salmen suusta, Waarapaikasta pahasta, Sikelian saarekkeelle, Maalle kolmikolkkaiselle, Jossa outti oma laiva Herkulesta haminassa. Herkulespa vei nyt härät Sekä lehmät laivahansa Sarvista sujuttamalla Kynttäkantta kantturoien. Laiva tuuti lainehilla, Meren aaltojen muassa, Kunnes tuli myötä tuuli, Nousi hirmuinen nujakka, Joka työnti joutuisasti Karjan kaitsijan kotiinsa Kreikan maalle mahtavalle Kuninkaansa kummeksia. Eurystheyksen estelmys. Tuolla tavoin täytti uros Koko kymmenkunnan töitä, Joita Orakeli oli Ennen hälle esitellyt. Waan ei Eurystheys nyt vielä Tähän täysin tyytynynnä, Sillä hän sanoi olevan Siinä syytä kyllitellen, Kun Jolas oli ollut Herkulella kumppalina, Silloin koska hän kukisti Lernan lohikäärmettä; Alpheus virran vesi taase Augiasta auttaessa Lannan lapioimisessa Lehmiläävän lätykästä. Eurystheys nyt esitteli Wielä kaksi vaikeata Uro-työtä tehtäväksi, Täysin määrin täytettääksi. Yhdestoista uro-työ. Hesperidien hyvien, Ilman impien pyhien, Yrttitarhan tarrukassa, Aina asti Afrikassa, Kasvoi kultakuorisia Oiva onnen omenia Kolmessa ja kaunihissa Omenapuussa puuhkeassa, Jotka Jupiter jumala Oli itse istuttanut Saatuaan ne sulhaisena Juno jumalattarelta. Immet vartioivat vielä Yhä yrttitarhaansa Satapäisen tulisuisen Lohikäärmehen keralla. Nuita kultakuorisia Oiva onnen omenia Oli Herkules hakija Aina asti Afrikasta. Tiellä tänne tullessansa, Pitkin maita maleksien Yhtyi uros yhtenänsä Pulakasta pulakkahan, Eräs jätti Japetos Eli ennen eukkonensa, Kanssa kaunihin Klymenen, Tytön väkiturilaisen, Tämä parikunta koitui Maailmassa mainioksi, Kolmen veljen vanhemmiksi, Kolmen kuuluisan urohon. Atlas ensin esikoinen, Talon kannen kannattaja, Toinen taase Epimetheys Tahi tytön Pyrrhan isä, Kolmas pahnan pohjimainen, Kuopus kutsuttu Prometheys, Koitui kerran Kreikan kansan Kuuluksi esi-isäksi, Prometheys loi loitsemalla Saoin miehiä savesta, Teki tyttöjä tuhansin Sanan voimalla samate, Puhui heihin henkeäkin Eli elämän tulesta, Jot'ei itse iskenynnä, Takonunna taulahansa, Mutta luoma lausehilla, Loitsijoiden luottehilla, Tahtoi taivahan ukolta, Kaiken luonnon laatialta. Senpä tähden tämä noita, Tämä poppa vanha velho, Wietiin vnorelle mäkisen, Kaukasuksen kukknlalle, Jonne taivahan takoja, Kaiken luonnon kalkuttaja, Itse Jupiter jumala Panetti sen paulohinsa Kahlehilla ja kovilla, Jalkaraudoilla jaloilla, Siitä syystä kun se oli Luojan töille tungetellut. Haukat hakkasivat häntä, Korppikotkat kiusasivat, Rinnan rikki jo repivät, Maksan mettä maistelivat. Nämä rietat raatelevat, Korppikotkat kanhistavat, Ajoi Herkules hitolle Tahi tappoi nuolillansa; Ratkoi rautaraksit rikki, Paksut paulat paukutteli, Päästi miehen pälkähästä, Waivapalkasta vapahti. Semmoinenpa seikka sattui Uroholle uljahalle Matkalla jo mennessänsä Omenoita ottamahan. Monta muuta mylläkkätä Sattui sitte sillä tiellä, Mutta viho viimein oli Uros tarhan tienoilla. Hänpä kiipesi nyt kohta Korkealle kukkulalle, Jossa Atlas jättiläinen Taivon kantta kannatteli. Uros häneltä uteli, Tultuansa tutkaeli, Kuinka kultaiset omenat Somimmasti saataisihin, Ett'ei neitoset näkisi, Hesperidit havaitseisi, Eikä peto pelottaisi Tarhan vahti tavottaisi. Atlas itse aikoi mennä, Hiisi hiihteä lupasi Omenoita noutamahan Lohikäärmetten lomitse, Jos hän oisi joutavana, Wapaana vaeltavana, Ettei kuorma kurittaisi, Raskahasti rasittaisi. Herkulesp' on sanoi siihen, Uros kerran kerskaeli: "Kyllä minäki kykenen Taivon kantta kantamahan, Kun sä kultaiset omenat Kannat mulle kaunihisti Tuolta tunturin takoa, Kultatarhan tarrukasta." Atlas lähti länttä kohti, Meni meren rantaselle Omenoita ottamahan Yrttitarhan tarrukasta. Noukki nuoret nuppulatki, Kultakuoriset kukisti, Kokosi ne konttihinsa, Latoi laukkunsa sisähän. Alkoi käydä käpsytellä, Hiljallensa hipsutella, Konttinensa koikulella, Laukkunensa lötkytellä; Mutta kuuliki kuhinan, Hesperidien helinän, Lohikäärmetten kähinän, Siipiniekkojen sirinän; Neiet nuista nuhtelivat, Naiset nuoret napisivat, Lohikäärmeet kävivät Jättiläistä jäytämähän. Waan ei väkiturilaamme, Rosvo rohkea roveelta, Kuunnellunna kurinata, Käärmehien käräjätä; Mutta tulla törkötteli Entisille sioillensa, Jossa Herkules jorotti Taivon kantta kannatellen. Atlas puisti pussistansa, Kopisteli kontistansa, Kultakuoriset omenat Uhalla uroon eteen, Hiiskui sitte hiijemmoinen Herkuleksen korvin kuullen; "Min' en ota olalleni Tästä lähin taivon kantta; Kanna sinäki nyt kerran Wuorostasi vaski-kantta, Sillä kyllä minä muistan, Kuinka paljon taivas painoi. Näin on hyvä heiluani, Tanssiani, tarsiani, Kun ei kupari-kypäri Paina pahoin korvillani." Atlas aikoi tuolla tavoin Poika paran pettämähän, Mutta poika petti hänen, Wiisahasti viekotteli. "Weikko velikultaiseni!" Sanoi Herkules hänelle, "Kanna häntä vielä kerran! Ota kerran olallesi! Että minä ensin saisin Pehmikettä pääni päälle, Jott'ei taivon kova kansi Aivojani ahdistaisi; Kyllä minä sitte kannan Ihan ilmoisen ikäni Taivon kaarta kaunokaista, Ilman pieltä ihanaista." Tämä pulska puhe toki Auttoi tässä asiassa; Atlas otti olellensa Taivon kannen kalkutetun. Waan kun uros uudellensa Pääsi valtansa varahan, Meniki hän matkahansa Kulta omenien kanssa. Tuolla tavoin täytti uros Senki ison ihmetyönsä Sekä kantoi kultakontin Eurystheyksen edustalle. Kahdestoista uro-työ. Koska kuningas jo keksi Ettei uros uuvu maalla, Häätävi hän Herkulesta Menemähän Manalahan. Siellä haukkui kumma koira, Julma juutas jumputteli, Jotta vuorten rotkot raikui, Kalliotki kajattivat, Konnan koiran haukunnasta, Ärripurrin ärinästä, Kuni ukkosen käsissä, Kaikkivallan kalkuttaissa. Senpä koiran kolmipäisen, Konna Kerberos nimisen, Oli Herkules hakeva Manalasta Mykenähän. Kerbero'lta kolmipäältä Walui vaahti leukaluilta, Waan se ei ollut valko vaahti, Mutta musta myrkkymehu. Koiran karvoinakin oli Sekä päässä ja selässä Käärmehiä kamaloita, Eläviä vankuroita. Tämän häijyn häntä oli Wielä kahta kauheampi, Sillä se ol' suomuksinen Lohikäärme kokonansa, Jolla oli purston päässä, Wiimeisessä vipukassa, Pitkä pistin piippulainen, Myrkkymehuinen nenäke. Manalahan mennäksensä Sekä sieltä tullaksensa Kävi Herkuleski kerran Poppa-ukkojen puheella. Saipa toki tarkat tieot, Josko tarkat tarvitsiki, Eumolpus ennustajan, Welhon viisahan pajasta. Meni tuosta tietoinensa Matkohinsa Manalahan, Sattui siellä virran suuhnu Akeronin rantaselle. Täällä koira terhentävi, Kumma konna korsoavi, Muka maalta tullehelle Wierahalle vihoissansa. Waan ei vieras vapissunna, Tuosta kovin tutissunna, Josko koira konnamainen Hänelle nyt härisikin. Uros pani pahulaisen Kolme päätä kourillansa Wäkisellä vääntämällä Polvi-pihtinsä välihin; Sitoi sitte kaikki kaulat Waski-vitjan silmukkahan, Jotta koira ei kyennyt Kuhunkana kulkemahan. Mutta mörkö köytti tällöin Myrkky-mehu pistimellä Herknlesta hetimiten Ohimoihin ohuihin. Ei tuo toki turmellunna, Kovin pahoin koskennunna, Sillä sankarimme oli Loitsijalta lumoittunna. Uros otti ovelasti Waski-vitjat kätehensä, Weti sitte vintturoitti Koiran maalle Manalasta. Mutta koska Kerberos nyt Pääsi päivä paistehesen, Niin sen kolmesta kidasta Alkoi vaahtea valua. Siitä kasvoi myrkkymarjat Sekä kaikki myrkkykasvit, Mitä nytki nurmikoilla Kukoistaapi kukkasina. Weitikkamme venytti nyt, Koko matkan kantturoitti, Kumman koiran kuninkaalle, Eurystheyksen edustalle. Koska kuningaski kerran Keksi Kerbero'n kamalan, Pyörtyiki hän pyllyllensä Kauhistuksesta kovasta; Mutta siitä selittyä Sanovi hän sankarille; "Mene minne itse mielit Poies palveluksestani." Uros käski koiran kohta Loitsemalla Manalahan, Jossa vielä vinkuneeki Pahnlaisna parkuvana. Sitte heilui Herkules jo Oman valtansa varassa Eikä tarvinnut totella Muita koko maailmassa. Eurystheys ei kumminkana Kuollut aivan kostamatta, Josko jäikin Herkulelta Kokonansa kostamatta; Sillä kun hän Herkuleksen Kuoltuaki vielä koki Saada sankarin sukua Sotimalla sorretuksi; Saivat Herakleidit hänen Sotasvangiksi somasti Sekä sitte surmasivat Kirveellä kostavalla. Herkules ja Megara eroavat toisistansa. Koska uros viho viimein Monen melskeen perästä Pääsi palveluksestansa Wapaana vaeltamahan; Lähtevi hän lippomahan Theben kaupunkiin takasi, Jossa pulska puolisonsa Toivoi häntä tulevaksi. Mutta tänne tullessansa Tahtoi uros ensin tiedä, Jos hän oisi onnellinen Edeskäsin eläissänsä. Sitä vasten vaelti hän Ensin Delphin temppelihin, Jossa oli Orakeli Kultaisessa kattilassa. Tultuansa temppelihin, Joka hohti hopealta, Käydä kepotteli uros Pyhän Pythian etehen. Tämä impi istui itse Kultaisessa kattilassa, Joka kolmella jalalla Seisoi tässä temppelissä. Uros lausui lattialta, Kultakattilan kupeelta; "Ilmoitappas pyhä impi, Sano selvillä sanoilla; Mikä onni minulla on, Kuin mä tulen kotihini Sekä vielä sittemiten Koko elin kautenani." Luonto nousi neitosella, Impi tuli intohonsa, Jotta joka hivuskarva Päässä pystöhön pemahti. Tuommoisena tuppurina, Pöyrypäänä pörretyisnä, Ilmoitti nyt pyhä impi, Pyhä Pythia puheli; "Ei sun ole onnestasi Koko elinkautenasi, Jos sä elät edeskäsin Entisine eukkonesi." Sillä lailla lausui impi, Pyhä Pythia puheli, Mutta lopetti lorunsa, Waikka uros utelikin Kun ei impi ilmoittanut, Enempätä ennustanut, Lähti uros nyt uhalla Temppelistä telmehellä. Kivi-lattia lotisi, Hopeutettu seinä heilui, Kumu kullattu kumisi, Kultakattila kalisi. Uros riipasi rivasta, Kultaoven koukkurasta, Mutta tämä töpsähtiki Poikki hänen pivohonsa. Katsomatta kourahansa, Kuinka tulta koukku kiilti, Nakkasi hän navakasti Koukun kattilan kupeesen. Kattilassa kakottava Pyhä impi pyllähtävi Kamahusta kauhistuen Pyörtyneenä pyllyllensä. Oven vartija ei ollut Päästää poies Herkulesta Rivan rikki revittyä, Pyhän immen pyörryttyä; Mutta sankari sotalas Tarttui miehen tukkapäähän Sekä laittoi seinamälle Koko vartijan kolisten. Kun ei ovi kuitenkana Auvennunna avaimetta Sulin käsin kiskomalla Repimällä, reutomalla; Otti uros olaltansa Kohta kuulun kurikansa Sekä ruhtoi, ruskutteli, Koko oven kappaleiksi. Siitä lähti sankarimme Kotihinsa kulkemahan Itseksensä ihmetellen Pyhän immen ilmoitusta. Mutta kun hän kuitenki nyt Arveli ja ajatteli, Miten Megarasta voisi Olla hälle onnen haitta; Alkoi hän jo aprikoia, Ett'ei muuten mitenkänä, Jos ei hälle juolahtaisi Megarasta mielehensä Sekä hulluuden humakka Että poikansa poloset, Sillä silloin hän ei oisi Ollenkana onnellinen. Kotihin kerittyänsä Luokse aino armahansa Kertoi Herkules nyt kaikki Melskehensä Megaralle. Koska Megaraki kuuli Pyhän immen ilmoituksen Sekä mitä sankarimme Siitä sittemmin jo mietti; Sanoi hän nyt suloisesti Lemmityistänsä lohutti: "Kuulepas nyt kultaiseni, Mitä mull' on mielessäni; Meill' on oma valta vielä Tehdä mitä mielinemme, Ett'ei ennustus tulisi Pahoin puolin täytetyksi. Ero ei nyt ehkä oisi Meille mitä hulluimpia Sillä sull' ei sitte oisi Minun tauttani muretta Niistä muinoin murhatuista Polosista pojistamme, Jotka hullunna humuten Nuolin lasketit lävitse." Koska Herkules havaitsi Tämän mielen Megaralla, Ihastui hän iloiseksi Sekä lausui lemmellensä; "Mull' on muinoinen toveri, Jolas Iphikle'n poika, Joka sankari sotalas Oisi sulle sovelias; Mieltynet sä menemähän Tämän pojan puolisoksi, Ottavi se omaksensa Sinut suurella sulolla." Koska Jolas sen kuuli, Että sankarimme soisi Megaran menevän hälle Kainulaiseksi kanaksi; Lankesi hän lattialle Maahan Megaran etehen Sekä sanoi suloisesti Säyseillä sävelillä; "Kuinkahan ma kurja voisin Rukoilla niin rakkahasti, Ettet armas antaisi mun Nousta tästä toivotoinna!" Jolas ei ennättänyt Sitä enemmän sanella, Kun jo morsian Megara Sulki sulhon sylihinsä. Tuolla tavoin tuli niistä Heti pulska parikunta, Jonka häissä joka henki Wiinoissansa viipotteli. Herkules ei herennynnä Eukotoinna elämähän, Mutta alkoi ajatella, Mistä saisi morsiamen. Herkules ja Eurytos. Euboean saaressa ja Oikalian kaupungissa Oli impi ihanainen, Kuninkahan kuulu tytär. Tätä Euryton tytärtä, Iolea ihanata, Kiitti kaikki Herkule'lle Kaunihiksi kukkaiseksi. Kuningas aikoi antamahan Tämän immen ihanaisen Sille sota-sankarille Tahi tarkka ampujalle, Joka oisi ovelampi, Jousi-kiistassa jalompi, Kun hän vielä vanhanakin, Tahi poikansa parahat. Eurytos olikin ennen Ollunna opettamassa Herkulesta juuri jousin Ankarasti ampumahan. Kuultuansa kuulutoksen Iolesta ihanasta Oli Herkuleskin heti Jousikkaiden joukkiossa. Kohta alkoi ampuminen, Kosioiden kilvoittelo, Jossa jousi-jyräkässä Herkules oli ovelin. Eurytoski keksi kerran Wielä vähä veiterämmän, Kun hän oli kuullutkana Maailmassa mainittavan, Sekä alkoi ajatella Sulhopoikasta peläten, Että se vävynä vielä Woisi viedä vallan hältä. Koska Herkules kysäsi, Tokko hälle heitetähän Woiton palkkoa parasta, Ihanata Iolea; Esteli nyt immen isä Sekä sanoi sitä syyksi, Että morsian mukamas Oli liian nuori lapsi. Iphitos, Iolen veli, Koki kyllä puhutella Kuningasta kuulemahan Rakastavan rukousta. Kuningas käski kosijata Wierassansa viipymähän, Mut ei lastansa luvannut Kuitenkaan sen kumppaliksi. Uros uljas väsyi viimein Tyhjän toimituksehensa, Kun ei saanut kumminkana Morsianta mukahansa, Sekä lähti suruisena Menemähän matkohinsa Siltä meren saaren maalta Kotihinsa Kreikan maalle. Mutta menemäisillänsä yhytti hän ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen, Joka juoksi jälempätä, Siinä se nyt saattoi hälle Lemmen lahjasen lehessä, Jonka impi itse laittoi Suruiselle sulhollensa. Impi oli itsestänsä Iphitolle ilmoittanut, Että hän ei Herkulesta Laske poies lahjasetta Sekä silloin sätkittänyt Tuuheasta tukastansa Kiiltomustan kiehkuraisen Tällä tavalla sanoen; "Minä laitan lahjaseni, Lemmen lehessä lähetän, Uroholle uljahalle, Sulhaiselle surevalle; Juokse veikko joutuisasti Heitä tämä Herkulelle Sekä sano sen olevan Multa muistiksi hänelle." Koska ihanan Iolen Lemmen lehti lahjoinensa Pääsi Herkule'n povelle, Sankarimme sydämelle; Kiitti tämä tuomamiesta Sekä lahjan laittajata, Mutta murhe murti sitte Molempien miesten mieltä. Kädet yhtyi vielä kerran, Jäähyväiset jätettihin, Mutta sitten matkustavi Kumpainenki kotihinsa. Herkules ja Admetos. Muuan mainio Admetos, Pheren kaupungin kuningas, Eli tällöin Thessalian Hyötymaalla mainiolla. Jupiter ajoi Apollon Jumalien joukkiosta Alas hovihin Admeto'n Lehmikarjan kaitsijaksi. Admetos piti Apollon Niin kun pappinsa parahan, Jonka tautta tää Jumala Hovin varjona vaelti. Koska tämä kuningas jo Kitui kuoleman käsissä Sekä _Surma_ surpetuinen Outti häntä jo ovella; Anoi jumala Apollo Kuninkaalle kuolevalle Tuonelaisten laupiutta Surman viitaketta vasten. Tuonelaisten tuomiopa Oli kuitenki kamala, Sillä siinä ei luvattu Muulla lailla laupiutta, Ellei kuninkahan eistä Joku mene Surman myötä, Mutta kukas tahtoi mennä Toisen tautta Tuonelahan; Eipä edes vanhempansa Wanhat vatuiset kapiskot, Waikka ne jo vapisivat Kaksi sauvassa kävellen. Ainoastansa Alkeste, Kukoistava kuninkaatar, Sanoi silloin saattavansa Kuolla kuninkahan eistä. Hätänäpin olivat ne Sanat suusta solunehet, Kun jo Surma seisoi siinä Wäärän viitakkeensa kanssa, Sillä se jo ennestänsä Tiesi aivan tarkoillensa Eiltäkäsin ennustetun Kuninkahan kuoluhetken. Kukoistava kuninkaatar, Ihana Alkeste alkoi Laittautua lähtemähän Surman myötä menemähän. Pesi päänsä puhtahaksi, Puna-posket paistaviksi, Wirran veillä vieryvillä, Kosken kuohun kummaskalla; Pukeusiin pyhä pukuunsa, Päärlyt päähänsä ripusti, Astui kuninkaan kupeella, Lapsilaumansa keralla, Siihen suojahan sisälle, Jossa Surma jo odotti. Otti sitte omiltansa Juhlalliset jäähyväiset Sulki lapset sylihinsä Sekä lempi lämpimästi Antoi suuta suloisesti Wielä kerran kullalleenki; Waan kun Surma silloin juuri Wiitakettansa vilautti, Niinpä kuninkaatar kurja Wirkki viimein kuninkaalle: "Minä menen, kultaiseni! Kohta Surman kumppaliksi, Mutta henkesi on mulle Kallihimpi kun omani; Sillä sinun kuoltuasi Min' en voisi mitenkänä Nähdä lapsi laumoamme Isätöinnä itkevänä. Sinä olet siihen vielä Koko valtakunnallemme Tarpehellisempi turva, Kuni minä kurja oisin. Mutta sen mä sanon sulle Wielä viho viimeiseksi; Älä ota äitipuolta Pieniämme pieksämähän!" Kuningas vannoi vesi silmin Kuolevalle kullallensa, Että hän ei eläissänsä Huoli muuta morsianta. Kohta heitti heikko henki Kuninkahan kultaisenki, Sillä Surma säälimätöin Niitti hengen heinän poikki. * * * Kahen, kolmen päivän päästä Tuli Herkules hovihin, Jossa joka henki juuri Heilui huolivaattehissa. Koska nyt Admetos kuuli Hänen tulleen hovihin, Wiepi hän nyt vierahansa Kaunihisen kammarihin Sekä tuotti sinne sitte Mehua mitä makeinta, Jota itsekin iloisna Joi ja juotti vierahalla. Uros keksi kuitenkin nyt, Ett'ei kuningas kävellyt Ilman suuretta surutta, Paitsi mielettä pahatta, Sekä kysäsikin siitä Kuninkaalta kummeksien, Mitä se muka murehti, Haikeasti huokaeli. Kuningas ei knitenkana Hämmästytä Herkulesta Huoliansa haastamalla Aivan alkaen alusta. Mutta muuan palvelija Sattui viimein sanomahan, Mikä murhe heillä oli Joka hengellä hovissa. Palvelija kertoi kaikki Kuninkahan kuulematta, Sillä se ei silloin ollut Koko siinä kammarissa. Kertomuksen kuultuansa Lähti Herkules hovista Alkesteä auttamahan Surman kynsistä kotiinsa. Uros etsi ensimältä Kuolemata kamalata Tuolta Tuonelan tuvasta, Jumalien joukkiosta; Mutta kun ei Kuolemata Ollut Tuonelan tuvassa, Tuli Herkules takasi Tyhjän toimitettuansa. Tuonelasta tultuansa Meni uros Manalahan Josta kerran jo kuletti Konnan koiran kahlehissa. Sama koira kolmipäinen Oli vielä vartiana, Waan ei virkkanut mitänä Lumojalle luonnokkaalle. Tällä tavoin tuli uros Kenenkänä keksimättä Kohta Kuoleman kupeelle, Surman kamalan sivulle. Herkules sitasi Surman Kahleella kiiluvilla, Jotka Jupiter jumala Oli tehnyt timantista. Uros kiinnitti kovasti Kahlehia kiiluvia, Kunnes Surma viimein suostui Päästämään Alkesten poies. Herkules tuli takasi Kohta kotihin Admeto'n, Mutta häll' oli muassa Aivan elävä Alkeste. Kuninkaattarella oli Pieni peitto pään ylitse, Ett'ei kuningas kotona Woisi tuntea vähällä. Kuningas sattui suruissansa Itseksensä istumahan, Koska uros uudellensa Tuli hänen hovihinsa. Herkules sanoi hänelle, Lausui tuolla lausehella; "Kuules kuningas Admetos, Mitä mull' on sanomista! Tämän tytön voitin minä Wiimeisessä voittelossa; Ota se nyt suojahasi, Huostahasi, hoitohosi! Sillä minä itse menen Muille maille kaukaisille Enkä jouda ensinkänä Häntä hyvin hoitamahan." Admetos ei aikonunna Huolimahan huostahansa Tyttölasta liiatenki Näinä aikoina apeina. Waan kun Herkules hujautti Peiton neitosen nenältä, Niin ei tässä tarvittunna Kuningasta kumarrella. Admetos näki Alkesten Elävänä edessänsä Eikä uskonut esinnä Olevansa valvehilla; Waan kun uros kertoi kaikki, Mitenkä hän Manalassa Sitoi Surman kahlehilla Sekä kiinitti kovasti, Kunnes Surma viimein suostui Antamaan Alkesten hälle; Tunsi kuningaski toki Warmahanki valvovansa. Kiitellen sanoi kuningas Sitten onnensa sepälle; "Sen mä sanon selvillensä, Waikka vielä kenen kuullen, Että minä edeskäsin Olen onnellisimpia Mitä maalla matelevi, Taivon kansi kattanevi. Sinä suurin sankarista, Uljahin on urohista, Loit minulle lohdutuksen, Huolissani huojennuksen. Siis mä kiittelen sinua, Jupiterin jalo poika, Kun sä Manalan majasta Toit Alkesteni takasi. Joka henki, piika, renki, Koko valtakunnassani Auttakoot minua aina Kuuluttahan kunniaasi." Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n. Admeto'lle annettua Eukon entisen takasi Lähti Herkules hovista Muille maille menemähän. Monen melskehen perästä Maita maleksiessansa Taukousiin hän Tirynsihin, Kuuluisahan kaupunkihin. Täällä tapasi hän toki Wielä yhden ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen, Josta jo on juteltunna. Iphitos ihana poika Sanoi sanan-lennättäjän Tulleen Euryto'n etehen Semmoisen sanoman kanssa, Että varas oli vienyt Kuninkahan lehmikarjan Eikä paimenet parahat Woineet vorolle mitänä. Waikka tämä varas oli Wanha voro Autolykos, Joka taisi kaikki karjat Muuttaa monen näköisiksi; Luuli Eurytos lujasti Sitä heti Herkule'ksi Sekä sanoi suuttuneena Tällä lailla lasketellen; "Sillä keinoin kostelevi Herkules nyt siitä syystä, Kun en lastani luvannut Heittää hälle heittiölle." Iphitos koki isäänsä Saada sitä luulemasta, Sillä hän ol' saanut kuulla, Missä Herkules maleksi. Iphitospa lähti itse Herkulesta hakemahan, Jonka kanssa katseleisi, Missä lehmät mellastavat. Kun Iphitos kerran pääsi Herkuleksen huonehesen, Selitti hän sankarille Joka seikan säntillensä. Herkules piti hyvänä Iphitosta ihmetellen Sekä sanoi lähtevänsä Kaunokarjan katseluhun. Miehet etsivät esinnä Sekä mailta että soilta, Mutta tulivat takasi Tyhjän toimitettuansa. Kun ne sitte kamusivat Kivikirkonki katolle, Että he nyt helpommasti Kanuokarjan keksisivät; Oli Iphitos jo ihan Koko katolta kolista, Mutta pääsi kynsin kiini Herkuleksen hartioihin. Herkules ei ennättänyt Muuta miettiä mitänä, Kuni että kumppalinsa Tuppi häntä tahallansa. Siitä syystä surmasi hän Iphitosta itseänsä, Niin että se nurin niskoin Kiiti kalloin kalliohon. Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa. Katumus jo kauhistava Särki sankarin sydäntä, Siitä kun hän kurja oli Kumppaninsa kuolettanut. Huolissansa uurti uros Pappikuninkaiden luona Puhdistusta pyytämässä Murhatyönsä tehtyänsä. Niistä oli nimituten: Peleys, Pylos saaren pappi, Toinen taase Hippokoon Spartan kanpungin kuningas. Kolmas, kuningas Deiphobos Amyklestä antoi viimein Herkulelle huolivalle Lohdutusta laupiasti. Murhan tautta murehtien Kääntyi uros kipeäksi, Mutta meni vielä vaivoin Pyhän Pythian puheelle. Pyhä impi ilmoittava Muisti muinaisen metelin Eikä aijo antamahan Ennustusta ensinkänä. Sankarimme kantoi silloin Kultakattilan kedolle Sekä laittoi sinne sitte Omituisen Orakelin. Delphin temppelin jumala, Aina ankara Apollo, Waati häntä siitä syystä Kahenkynnen kahakkahan. Mutta tällöin tuli toki Ukon-kynsi kolmanneksi, Jonka Jupiter jumala Wiskas' veljesten välille. Sitte saapi sankarimme Toki tämän ennustuksen; "Et sä uros ennen taida Tulla aivan terveheksi, Kun sä orjana oleksit Kolme vuotta kokonansa, Eli ellet Eurytolle Heitä hintarahojasi." Tauti kuritti kovasti Herkulesta hankkimahan Terveyttänsä takasi, Waikka vielä vaikeammin. Mnuan mainio Omphale, Lydian leskikuninkaatar, Tarjos' kuunetta tuhatta Hopeeruplissa hänestä Sekä sai nyt sankarimme Orjaksensa ostamalla, Mutta orjan hinta meni Ensimältä Eurytolle, Joka jätti hinnan heti Poikansa perillisille, Siitä syystä kun ne kurjat Olivat nyt orpanoita. Omphalelle ollessansa Tuli uros terveheksi Sekä kävi sieltä jaloin Melskehissä melkosissa. Kekropien vorokansa Epheso'n on edustalta Käväsi hän kopsimassa Kurikallansa kumohon. Yksi ylpeä Syleos Wietti viinatarhohinsa Matkamiehet muukalaiset Tarhan työtä tekemähän, Mutta maksoi matkamiehen Päiväpalkan iltamassa Miekallansa mutkimalla, Tapparalla tappamalla. Herkules hotasi häntä Lapiolla lapaluuhan, Niin että se nurin niskoin Kuntsahti nyt kuoliaksi. Kiskoi sitte sulin käsin Wielä viinaturhastaki Wiinamarjapuut ja pehkot Jokahisen juuriltansa. Mutta vielä oli muuan Lytierses Lydiassa, Joka vanha voro oli Rosvojoukon johdattaja. Sankarimme tappoi tämän Johdattajan joukkonensa Sekä viskoi vorot vielä Kosken kovan kuohumahan. Koska kuninkaatar keksi Urohomme uljahaksi, Otti hän sen orjan töiltä Hovihinsa huviksensa. Herkulespa herkesi nyt Aivan akkojen varahan Waimoväen vaattehissa Wärttinätä vääntämähän. Uros kertoi ketrulina Naikkosille nauraville, Missä hän on miilustanut Koko elinkautenansa; Kuinka hän on kukistanut Metsän pedot pahimmatki, Kuljetellut Kerberosta Sekä Surmanki sitonut. Mutta koska kolme vuotta Oli mennynnä ohitse, Heitti Herkules hitolle Wärttinätä vääntämisen Sekä otti Omphalelta Taljatakkinsa takasi, Heitettyänsä hänelle Kultakorut kulmiltansa. Jupiterin julma poika Oli uljas uudellensa Sekä lähti sotimahan, Kostajana kulkemahan. Herkules uudellensa uro-töillä. Paitsi monta muuta miestä, Joita kohti kosto kävi, Oli Laomedon ensin, Josta jo on juteltuki. Tämä Trojan rakentaja Sekä kuuluisa kuningas Antoi ensin veen emännän Rakennella rantaselle Kivimuurin mahottoman Wihollistansa vasten, Mutta jätti maksamatta Wanhan veen emännän vaivat. Waan se vanha veen emäntä Laittoi meren mustan mörön Trojan maalle marrimahan, Kostajana konkimahan. Meren mörkö musta murri, Peto peivelin näköinen, Saattoi suurta surkeutta Joka jumalainen päivä. Laomedon laittoi viimein Ennustusta etsimähän Tuolta Delphin temppelistä Pyhän immen istuimelta. Pyhä Pythia puheli Tällä tavalla sanoen; "Peto paha marri maalle Muurin tekopalkan tautta; Mutta menevi merehen Toiste tulemattomaksi, Jahka joku jalo neiti Syöksetään sen syötäväksi." Koska Laomedon kuuli, Että peto pakeneisi Trojan maalta marrimasta, Jos se saisi jalon neien. Kutsutti hän koko kansan Tulemahan tuumimahan, Mistä joku jalo neiti Saataisihin pedon suuhun. Kun ei kukana nyt muuten Pannut lastansa pedolle, Päätettihin viimein panna Arpa-liput liikkehelle. Joka jalon neien nimi Pantiin pienelle lipulle, Liput sitte lippahasen, Waskisehen vakkasehen. Muuan liikutti lipasta, Waskikantta vaaputteli, Jotta liput liikkuisivat Arpavakan kannen alla. Pikku poika otti sitte Yhen lipun lippahasta, Siinä seisoi "Hesione", Kuninkahan kannis tytär. Hesione heitettihin Kalliohon kytkettynä Meren mörön syötäväksi, Waikka kuningas valitti. Laomedon keksi laivan Tällöin toki tulevaksi Sekä siinä sankarimme, Uljahimman urohista. Tämä oli tulemassa, Kotihinsa kulkemassa, Neitokansan napinasta Kultakannattimen kanssa. Kuningas huuti huilotteli Herkulestä hädässänsä Tulemahan tytärtänsä Pelastamahan pedolta. Uros tappoi tämän pedon, Päästi tytön pälkähästä Siten kun on kerrottunna Tuolla toisessa tarussa. Mutta kun ei kuningas nyt Heittänynnä Herkule'lle Sotahepojaan hyviä Waikka vannoen lupasit; Lähti uros uhkaellen Poies päästöpalkattansa, Mutta tuli toisen kerran Kostajana kauheana. Sankaria seurasi nyt Kuusi suurta sotapurtta Sekä niissä sotioita, Miehiä mitä paraita. Näistä sotasankarista Oli Telamon ovelin, Jolle Hesione joutui Tapeltua toveriksi. Tultuansa Trojan maalle Heitti Herkules vahiksi Sotalaivojensa luokse Oikleonin, oiva miehen; Mutta Laomedon laittoi Sinne suuren sotajoukon, Joka sorti surkeasti Wäkevätki vahtimiehet. Kuninkahan kansa oli Tulemassa jo takasi, Mutta silloin syttyi sota, Kiihtyi kauhea kahakka. Sankarimme sotaväki Kierti kuninkahan kansan Sekä tappoi tanterelle Joka miehen myttyrähän; Kävi kohti kaupunkia, Murti Trojan muurin rikki, Mutta Telamonpa meni Ensi miesnä muurin yli. Toki toisena urosna Juoksi Herkules jälestä, Mutta alkoi ajatella Kumppania kadehtien; "Nyt mä neän ensikerran Jälemmäksi jääneheni, Mutta mull' on vielä miekka Sekä kostava kurikka." Sitä siinä ajatellen Tempasi hän tupestansa Murhamiekan hirvittävän Tappaaksensa Telamonin; Mutta koska tämä keksi, Että uros uhkaeli, Alkoi hän nyt ahkerasti Koota kiviä kadulta. Koska Herkules havaitsi Hänen kiviä kokoovan, Kysäsi hän kummeksien; "Mitä sinä siinä laait?" Silloin sanovi Telamon Tällä tavoin taitavasti; "Uutta uhri-alttaria Sulle voiton sankarille." Koska Herkules havaitsi, Että Telamon ei tahdo Wiedä voittoa häneltä, Lauhtuvi hän lempeäksi. Sittämöiten sotivat he Wieretysten veljeksinä Sekä saivat valtahansa Kuninkahan kansoinensa. Kuninkahan poika-parvi Kaatui tässä tappelussa, Paitsi Podarkes niminen, Joka joutui Herkule'lle. Pedosta pelastamansa Kuninkahan kuulun tytön Hesionen heitti uros Telamonin toveriksi. Tyttö heitti Herkule'lle Kultakorut kaulaltansa Weljensä vapahtimeksi, Podarke'n pelastimeksi. Priamos pantihin pojalle Siitä syystä nyt nimeksi, Jolta sitä joka kansa Kutsui Trojan kuninkaana. Siten loppui Laomedon, Walapattoinen pakana, Waikka kerran kerskaellen Herkulesta herjaeli. Sillä lailla liehuttua Lähti uros laivoinensa Meren vettä viilemähän, Kotihinsa kulkemahan. Mutta meri meuruaapi Junon käskystä kovasti, Kunnes Jupiter jumala Käänti kaikki tuulen kourat. Wiho viimein päästyänsä Kreikan maalle mahtavalle Laittoi uros Olympian, Kuulun kilvoittelo paikan. Isä, Jupiter jumala, Tuli tänne taivahasta Poikinensa painisille, Kera Herkule'n kisahan. Kun ei Jupiter jumala Piisannuuna pojallensa, Kiitteli hän Herkuleksen Jumalallista jaloutta. Waan ei Herkules herennyt Olemaan Olympiassa, Mutta meni kostamahan Pykos saaren Peleystä, Joka muinoin hääti häntä Poies puhdistamatoinna, Waikka kohta katuvaisna Murhatyönsä tehtyänsä. Herkulespa hävitti nyt Kuninkahan kaupunginki Sekä häntäki hotasi Kostavalla kourallansa. Tappoi sitte tappelussa Peleyksen poika-parven, Josta hälle oisi ollut Kymmenkunta kostajia. Mutta vielä oli muuan, Jota kohti kosto kävi, Nimituten Hippokoon, Spartan kaupungin kuningas. Herkules ol' hänelleki Wielä siitä vihoissansa, Kun se kanssa hääti häntä Poies puhdistamatoinna. Pylosta palattuansa Hankki uros uudellensa Hyvin suuren sotajonkon Tätä vihollista vasten. Hippokoon keksi kohta Sankarimme sotajoukon Sekä tuli tappeluhun Suuren sotaväen kanssa. Herkuleksen kumppalista Kaatui kuningas Kepheos Koko kaksikymmenisen Poikaparvensa keralla; Mutta kostajan kurikka Teki tällöinki tuhoa, Sillä Hippokoon kaatui Koko poika-parvinensa. Sitten oli sota vielä Kahta mointa kauheampi, Siinä soturit sotivat Wiimeiseltä vimmatuina. Tässä kahakassa kaatui -- Paitsi monta muuta miestä -- Sankarimme soturista Wielä veljensä Iphikles. Mutta Herkulespa mätki Kurikalla kauhealla Wiholliset viimeiseltä Joka kynnen kyntsällensä; Woitti sitte valtahansa Koko Spartan kaupunginki, Jonka hän nyt heti jätti Tyndareykselle takasi. Tällä tavoin tuli tämä Wielä valta-istuimelle, Jolta hänet Hippokoon Oli syyttä syöstänynnä. Herkules ja Deianira. Monta muuta uro-työtä Tehtyänsä tuli uros Esinnä Etoliahan Kalydonin kaupunkihin. Oineys oli Kalydonin Kanpungissa kuninkaana; Deianira taase tämän Kuninkahan kuulu tytär. Tämä tyttö, kaunis kukka, Kärsi sitä surkeutta, Että hällä oli eräs Kumman kaltainen kosija. Deianira eli ensin Pleyronin kaupnngissa, Jossa oli oppihuone Knninkaiden tyttärille. Täällä alkoi Akeloos, Wanhin virran haltioista, Kolmellaisna kosijana Tätä tytärtä kosia. Deianira kulki kerran Kaunokumppaliinsa kanssa Puolipäivän paistaessa Tyynen virran vierymätä. Koska Akeloos keksi Kaunokaisen kulkevaisen Syttyi hänen sydämensä Rakkaudesta rähinästä; Mutta kun hän kumminki jo Oli ihan ikivanha, Alkoi hän nyt aprikoida, Tokko tyttö tulis' hälle, Jos hän vanhana vatuisna Koitteleisiki kosia, Waikka kohta hänki kuului Jumalien joukkiohon. Siitä syystä sukeusiin hän Walkoiseksi vasikaksi Sekä käydä keikutteli Tyttöparven tienoille. Koska neitoset näkivät Wailan valkosen vasikan, Joka heille hyvillänsä Ystävänä ynähteli; Kahittivat ne nyt kaikki Juoksemalla joutuisasti Sitä silitteleämähän Tahi taputtelemahan. Deianira sanoi silloin Mullin kaulassa kamuten; "Woi! jos minä saisin sinun Ihanaisen itselleni." Mutta mullipa mölähti Siihen selvillä sanoilla; "Kyllä sinä saatkin minun, Jahka minä saanen sinun." Siitä neiet säikähtivät Sekä pötkivät pakohan Tätä heti tätillensä Kummastellen kertomahan. Mutta Akeloos muuttui Härän haamusta takasi, Loihe lohikäärmeheksi, Sinisuomu-selkäiseksi; Tuli sitte toisen kerran Deianiran tienoille Suomuisena sulhaisena, Wiekkahana vonkurana. Deianira näki toki Sen jo pitkän matkan päähän Sekä arvaten asian Pötki paikalla pakohon. Eikä jäänyt ensinkänä Koko oppikaupunkihin, Mutta pyrki heti poies Kalydonin kaupunkihin. Akeloos arvasi nyt, Minne tyttö oli mennyt, Sillä hän ei nähnyt sitä Muiden neitien muassa. Madon haamnn heitettyä Arvelee Akeloos, Mimmoisena hän menisi Kolmannesti kosimahan. Meni ruoja viho viimein Muuten miehen muotoisena Mutta hällä oli härän Paksu pää ja suuret sarvet. Kun se sulho poika kulki Kalydonin kaupungissa, Niinpä koko kansakunta Piti häntä perkeleenä. Kaikki vahit karkasivat Porttiin pielistä pakohon, Kun ne keksi kummitoksen Heitä kohti kahittavan. Tällä tavoin tuli tämä Kenenkänä kieltämättä Kuninkaalle kertomahan, Mikä hän ol' miehiänsä. Waikka kuningas nyt kuuli, Että sarvipäinen sulho Oli muuan muinoisesta Jumalien joukkiosta; Ei hän ensin ajatelet Panna tälle tytärtänsä, Sillä tämä sulho näytti Pahulaista pahemmalta; Mutta pelkopa pakotti Oineystä olemahan Kosijalle kohtelias Tässä tilaisuudessansa. Akeloos ajatteli Sekä luuli jo lujasti, Ett'ei sitä sankaria Tule tämän ilman alta, Joka tällöin taisi tulla Hälle hangoitteliaksi; Mutta hänen miettiessä Tuli Herkules hovihin. Sankarimme oli saanut Kerran kuulla kiitettävän Tämän kuninkahan tytön Ihmeellistä ihanuutta. Kun ei hällä kuitenkana Ollut muuta morsianta Sittämöiten kun Megara Jäi Jolan toveriksi; Alkoi hän jo ajatella, Että hän nyt ehkä saisi Tästä kuulusta tytöstä Deianirasta toverin. Hänp' on otti olallensa Nemean jalopeuran nahan, Nuoliviinen niskoillensa, Jousen jäykän kynkkähänsä; Koppoi vielä kourahansa Kuparisen kurikkansa Sekä lähti semmoisena Koreata kosimahan; Sillä hällä oli siitä Ennakolta entehensä, Ett'ei mointa morsianta Saada aivan sulin käsin. Koska Akeloos keksi Sotasankarin tulevan, Puisteli hän härän päätä, Härän hammasta hiasi; Sillä hälle syttyi heti Musta ave aivohonsa, Että tämäkin tulee Kaunokaista kosimahan. Akeloos arvasiki Seikan aivan säntillensä, Sillä sankari kysäsi Kuningasta kumartaen; "Heitätkö sä Herkule'lle Deianiran tyttäresi Poleseksi puolisoksi, Kainaloiseksi kanaksi?" Oineys rukka oli silloin Sanan suuhun saamatoinna, Sillä sarvipäisen silmät Katselivat karsahasti; Mutta kun hän katselee Sankarin sota-aseita, Näytti nuija sekä nuolet Kostavaisilta koneilta. Jos hän lapsensa lupaisi Herkule'lle herttaiseksi Oisi Akeloos ollut Hälle siitä suutuksissa; Tahi jos hän taas sen jätti Akeloon armahaksi, Oisi Herkule'lla ollut Kovin kostava kurikka; Jos hän käski kumpaisenki Morsiametta menemähän, Oisi kumpiki kosija Koitununna kostajaksi. Tässä tarkassa tilassa, Asemassa ahtahassa, Täytyi hänen siis sanoa Kosteiden korvin kuullen; "Teit' on kaksi kosijata, Kaksi uljasta urosta, Mutta mull' on yksi tytär, Ainokainen annettava; Kumpi teist' on ovelampi, Painin-lyönnissä parempi, Sep' on sulho saakohonki Deianiran toveriksi." Kumpainenki kosijoista Tyytyi tähän tuomiohon, Siinä sarvipääkin sulho Toivoi toki voittavansa. Kuningas ja kuninkaatar Toivat tällöin tyttärensä Katsomahan kosijoiden Kaksin-kimppu kahakkata. Koska tämä neiti nuori, Impi ihmehen ihana, Deianira näki näiden Sulhaistensa silmäykset; Kajahtivat kasvot ensin Liki lumivalkoisiksi, Mutta muuttuivat jo heti Ruusunkukan kaltaisiksi; Siinä tämä tyttö parka Säikähti nyt sarvipäätä, Mutta katsoi mielellänsä Herkulesta hempeätä. Nämä immen ihanaisen Punaposket purppuraiset Kehoittivat kosijoita Panemahan parastansa. Herkules jo heilutteli Kurikkata kauheata, Jousen jänsi järähteli, Nuolet kiiti nopeasti; Mutta sarvipäisen sulhon Niska kesti nuijaroia Eikä nuoletkaan nopeat Pystyneet härän päähän. Akeloos alkoi silloin Sarvillansa survimalla Saada sankarin sivuhin Kuolettavia koloja. Tällöin tuli tappelusta Soturien sylipaini, Jok' ei ollut lasten leikki, Poikasien painin-lyönti. Kumpainenki koki toista Käsivarsin varnistella Tahi paiskata pahasti Jalkakammilla kumohon. Hiki juoksi jo jokina Pitkin kinttuja pirisi Painin-heittäjien päistä, Jäsenistä jäntevistä. Kumpainenki kahistaja Ähki, puhki, älähteli, Niin kun pahan pieksettävät Tauvin kourissa kovissa. Wiho viimein voitti toki Jupiterin jalo poika Sekä paiskata päräytti Sarvipäisen pitkällensä. Tämä muodostui nyt muuksi, Loihe lohikäärmeheksi, Mutta Herkulespa muisti Lohikäärmehen lumoja, Sekä oli sulin käsin Kuristaa sen kuoliaksi, Ellei tämä ennättänyt Taase muuksi muotostua. Akeloos ahdistettu Muuttui mustaksi häräksi, Jolla oli suuret sarvet Sekä sangen suuret silmät; Mutta Herkules havaitsi, Mistä musta mulli marri, Sekä tarttui tanakasti Sonnin sotakeihäsehen, Josta kerran kiepsahutti Hangoittelevaisen härän Pitkin sotapenkerettä Kolmin kerroin kivikkohon. Sankarille jäi se sarvi Katkenneena kourahansa, Josta mullin muljasilmän Pyörähytti pyllyllensä. Tällöin täytyi Akeloo'n Tunnustaa jo tapanneensa Sekä armoa anoa Herkulelta hädässänsä; Sillä hän ei sarvipuolla Sinä ilmoisna ikänä Tainnut tulla ennallensa Härän haamusta takasi. Silloin sanoi sankarimme, Wirkki voiton-ruhtinaana; "Lupaatko sinä lujasti, Wahvistatko valallasi, Ettet ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana, Minun mieltäni pahoita Ilveilläsi ilkehillä?" Akeloos sanoi siihen, Härän huulilla vokelti; "Minä lupoan lujasti Walallani vahvistaen, Etten ilmoisna ikänä, Kuuna kullan valkeana, Sinun mieltäsi pahoita Ilmeilläni ilkehillä. Minä annan mielelläni Morsiamen mennä sulle, Mutta anna sinä mulle Suuri sarveni takasi!" Uros kiusasi uhalla Sarvipäistä sulhaismiestä Tällä tavoin taitavasti Hänelle nyt haastamalla; "Kyllä sinä muuten saisit Suuren sarvesi takasi, Mutta mitäs minä pidän Wasta voiton-merkkinäni?" Akeloos sanoi siihen, Lausui tuohon tuolla lailla; "Minä annan voiton-merkin Wielä paljoa paremman; Sillä kuin mä kerran kävin Kreikan kuninkahan luona, Antoi muine Amalthea, Kuninkahan kaunis tytär, Hyvin suuren summattoman yltäkylläisyyden sarven, Jok' on aina täpö täynnä Hedelmiä hyvimpiä; Minä jätän sen nyt sulle Makeine marjoinensa, Syöös siitä sen ikäsi, Milloin mielesi tekevi; Mutta jos sä jätät mulle Sarven sarvesta takasi, Niin mä kiitän siitä sua Tuonelaanki tultuamme." Uros täytti tällöin toki Akeloo'n anomuksen, Jahka tämä jätti hälle Yltäkylläisyyden sarven. Akeloos alkoi sitte Mennä poies matkohinsa, Mutta Herkulespa meni Deianiran teivintähän. Kohta juoksi joka kynsi, Piiat, pojat, pienet, suuret, Koko kuninkaan hovissa Heille häitä häärimässä. Siitä pidot pidettihin, Wihkiäiset vietettihin, Wanhat otellen olutta, Nuoret taase tanssimalla. Siten sai nyt sankarimme Deianiran toveriksi, Mutta oli vielä muuten Hyvin huikentelevainen; Mellasteli melskehissä, Käyskenteli kähäköissä Yhtähyvin yhtenänsä Totutulla tavallansa. Armahansa asui vielä Kauvan koti-talossansa Pikkusine poikinensa, Kera Hyllus hedelmänsä. Uros uurti tänne toki Rauhan rakkahan ajoilla Herttaistansa, Hyllustansa, Lämpimästi lempimähän. Mutta melkosesta kerran Tuprakasta tultuansa Ihan yltä-ympäritse Wihollistensa verissä, Pani uros passar'pojan Pesumaljan pitäjäksi Saadaksensa somemmasti Wettä kaulan kammaskalle. Passar'poika parka piti Pesuvatia vapisten Sekä sattui kaatamahan Siitä sankarin jalalle. Uros piti poika paran Heti huolimattomana Sekä sormipaukullansa Pojan otsahan pamautti. Tuosta poika pykertyvi Pyörtyneenä pyllyllensä, Pesukuppi kumollensa, Wesilampi lattialle. Deianirakin tulevi Kammarista kahittavi Katsomahan, kuulemahan, Mitä täällä telmetähän. Passar'poika pötköttävi Aivan henki hieverinä Lattialla lammikossa, Kupin kumotun kupeella. Wiho viimein kuuluvi nyt Kerran kurkusta kurahus, Mutta siten muuttuikin Poika potkimattomaksi. Kuningas ei kuitenkana Sattununna saapuille, Niin että hän oisi nähnyt Passar'poikansa pulakan. Uros kertoi kohta kaikki Deianiralle todella, Miten passar'poika hälle Pesu-kuppia piteli, Sekä mitenkä hän sitä Kynnellänsä kopsahutti, Kun se katsomattomana Kaatoi hänen kengillensä. Deianira alkoi toki Puolisollensa puhua; "Paetkaamme poikinemme Koko isäni kotoa; Sillä koska ukko kerran Saapi tiedä tappaneisi Hovipoikansa parahan, Niin se siitä närkästyvi. Kenpä tiesi tarkoillensa, Tahi kenpä taisi taata, Tokko sinäkänä taidat Ihan ilman suuttumatta Kuulla isän iankaiken Passaristansa puhuvan Eli syyttävän sinua Tahallasi tappaneisi." Tämä neuvopa näytti nyt Herkuleestakin hyvältä, Sillä mitenkäs hän muuten Pääsi tästä pulakasta. Herkule'lla oli Hyllus, Pieni poika pullukkansa, Sekä kaunis kultaisensa Deianira toverina, Kun hän lähti kulkemahan Kalydonin kaupungista Keyks kuninkahan luokse, Tuonne Traki'n kanpunkihin. Herkules ja Nessus. Pakolaiset pääsivät jo Evenos virran vierymälle, Josta heidän piti päästä Wielä virran ylitsekin. Mutta täällä oli muuan, Joka kantoi kulkevia Wirran yli vikkelästi Pienen kanto-palkan eistä. Tämä kantaja katala, Kummallainan kulettaja, Oli häijy ihmis-hepo, Nessus mainiten nimeltä. Nessus oli nivuisihin Asti aivan miehen moinen, Mutta muuten alapuolin Häijy hännäkäs hevoinen. Herkules ei itse huoli Kaalaajata kantamahan, Sillä hän ja Hyllus pääsi Hyvin hänen avuttansa, Mutta maksoi yhtähyvin Kantopalkan kaunihisti, Että Nessus näppärästi Kantais' kultaista urohon. Herkule'lla oli Hyllus, Käsivarrella kökötti, Joen poikki polkatessa, Avojaloin astuessa. Nessus otti ovelasti, Keppelästi keikahutti Deianiran kynkällensä Niin kun piijun pikkuruisen; Kävi sitte källeröitti, Wirran vettä viipotteli, Kaunihine kuorminensa, Poikki joen päästäksensä; Mutta ihmehen ihanan Kannettavan kauneuspa Wimmasikin viemämiehen Suloisella suosiolla. Kaalattuansa keselle Wirran vettä vieryvätä Alkoi Nessus näpillänsä Helmuksissa haamuilla. Deianira huuti heti Hädässänsä Herkulesta, Joka Hyllusta hyväillen Oli pääsnyt mäen päälle. Uros kääntyi katsomahan, Miksi kultaisensa kirkui, Sekä näki, mitä Nessus Oli tälle tekemässä. Otti silloin olaltansa Nuoliviinestä vasaman, Jonka juonelle asetti, Jousellensa johdatteli. Nessus nousua tekevi Kaunihine kuorminensa Wirran veistä vieryvästä Rantaiselle santaiselle. Mutta myrkytetty nuoli Lenti silloin jo siristen Wäkivallan tekiähän, Selän kautta sydämehen. Deianira pääsi poies Kumman kantajan käsistä Sekä lähti luistamahan Heti luokse herttaisensa. Herkules havaitsi hänen Pääsnehen jo pälkähästä, Waan ei tällöin vielä tullut Nessusta nutistamahan; Sillä kun hän katsahtaa, Missä Hyllus mellastaa, Niin ei poikasta näkynyt Koko sillä seutualla. Herkules ei voinut häntä Pitää silloin sylissänsä, Kun hän jousta jännitteli Sekä ampui ankarasti. Mutta poika päästyänsä Oman valtansa varahan Piristikin pajukkohon Pitkin nurmi penkerettä. Keksittyänsä kultaisensa Pääsnehen jo pälkähästä Etsi Herkules nyt ensin Poikastansa pajukosta. Mutta sepä maksoi vielä Kerran hälle kaunihisti, Että hän ei ensin mennyt Nessusta nutistamahan; Sillä tämä turkanenpa Ajatteli aivossansa Wielä henki-heitoillaanki Kostoa jo kauheata. Deianira tahtoi juosta Pälkähästä päästyänsä Luokse aino armahansa, Herkuleksen herttaisensa; Mutta Nessus virkkoi vielä Kamalalla kielellänsä; "Oi sä ihmehen ihana! Kuules vielä kuolevaista! Minä kadun katkerasti Riettahasti rikkoneeni, Siinä kuin mä kurjamainen Kovin kiusasin sinua, Jotta sinun silloin täytyi Pahoin parkua käsissä, Kuin et mua kuitenkana Woinna muuten vastustella; Waan jos huolit hyvän neuvon Kaunokainen korvihisi, Muistelet sä maailmassa Hyvin mielin minuaki. Katsos kuinka kauheasti Weri virtana valuvi Sydämeni sopukoista Hienon hietikon hyviksi; Mutta minä tunnen toki, Etten tätä kauvan kestä, Sillä voimani verenä Nuolen nenästä valuvi. Jos sä sitte, kuin mä kuolen, Kuin ei veri vuodakana, Kokoat ne kokkarehet, Wiho viimeiset pisarat, Jotka silloin jähmettyvät Haavan suulle hyytyneinä, On se hyytynyt hytelmä Sulle tarkka taika-voide; Mutta pidä pimennossa, Päivän paistamattomassa, Tahi kaukana tulesta, Helteestä, hiiloksesta. Jospa sinä jolloin kulloin Kenenkänä keksimättä Pyyhit puolisosi paidan Tällä taika voitehella; Ei se elinkautenansa Huoli muita herttaiseksi, Kuni sinun kultaisensa, Ainokaisen armahansa." Saatuansa sanotuksi Kielin kavalat sanansa Kaatui Nessus nenällensä Hengetöinnä hietikolle. Deianira näki miten Weri hyytyi hytelmäksi, Sekä alkoi aprikoia, Mitä Nessus muka neuvoi. Hän ei luullut hertaisensa Rakkautta rauenneeksi, Mutta kuitenki keräsi Weren tilkat vakkaseensa. Nousi sitte nopeasti Wirran viereltä mäelle Katsomahan kadonneita Hyllusta ja Herkulesta, Jotka juuri joutuisasti, Käsitysten kaunihisti, Tulla tepottelivat jo Pajukosta palanneina. Maita, soita maleksien Kumppaliensa keralla Pääsi uros tiensä päähän Keyks kuninkaan hovihin. Herkuleen viimeiset retket. I. Herkulesta hakartavi, Että Eurytos ol' jäänyt Häntä herjaeltuansa Kokonansa kostamatta. Eurytos ei esinnäkin Heittänynnä Herkule'lle Iolea ihanata Kainaloiseksi kanaksi; Waikka kohta uros voitti Jousikiistassa kovassa, Jonka ehdon isä itse Pani kosioiden päälle; Sekä sitte syyttömästi Sanoi tätä sankaria Raavahien ryöstäjäksi, Warastavaksi voroksi, Josta Herkuleski juuri Waikka kohta vahingossa Tappoi yhen ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen. Tämän murha-työnsä tautta Täytyi uljahan uroomme Kumarrella kuninkaita Sekä olla orjanaki. Kaikki nämä kärsimykset, Nämä pahat parsaukset, Waati kostoa kovoa, Hävitystä hirveätä. Kohta kului kuusi vuotta Sekä vuotta seitsemänki Herkulelta harmissansa Keyks kuninkaan hovissa. Hyllus kasvoi kaunihiksi Werevine veikkoinensa Sekä sai jo sisarenki Makarian mainittavan. Saatuansa värvätyksi, Hankituksi, haalituksi, Hyvin suuren sotajoukon, Poikaparven, parahimman, Heitti uros herttaisensa Lapsinensa laulamahan Sekä lähti sotimahan Eurytosta etsimähän. Tämä kopea kuningas Euboeassa elävä Oli vielä Oikalian Kaupungissa kaunihissa Kolmen poikansa keralla Kanssa kaiken perehensä Hovissansa hohtavassa, Kivilinnassa komeessa. Onni oli uroholla Matkassansa metelissä, Sillä poikaparvi purki Kivilinnan kokonansa; Mutta itse mötki uros Kurikalla kauhealla Kuninkahan kuoliaksi, Pojat pitkin penkereitä. Tuli poltti tuprakassa Koko kaupungin poroksi Joka nurkan nuuskimalla, Joka hökkelön hakien. Impi ihana Iole, Jonka tautta tapeltiinki, Oli vielä kumman kaunis, Kypsimmällänsä kukoisti. Herkules sai haltuhunsa Tämän ihanan Iolen Sekä saalihitki suuret, Kullat kaikki kaupungista. II. Deianira itki illat Huolissansa huokaellen, Kun ei kuulu kultaistansa, Herkulesta hertaistansa. Mutta viho viimein kaikui Koko kuninkahan hovi Ilo-äänestä isosta, Riemuhuudon huminasta. Läähättäen lenti muuan Sanansaattaja salihin, Joka itkiän iloksi Kertoi kielellä kepeellä; "Riemuitse nyt ruhtinaatar! Pyyhi poskilta pisarat! Sillä sinun puolisosi Elää vielä vammatoinna Sekä ompi onnellisna Tulemassa jo takasi, Mutta laativi lavoa, Poltto-uhrin perustata." Likas lähettilähänsä Kuuluttavi kansalleki Tuolla nurmi tanterella Woiton suurta sanomata; Waan hän itse viipyvi nyt, Niin kun mie jo mainitsinki, Kenäumin niemekkeellä, Euboean nenäkkeellä, Uhri-lavan laainnassa, Rankoja rovitsemassa, Jotta Jupiter ei jäisi Kokonansa kiittämättä. Likas lähettiläs tuli Kohta kanssa kartanohon Sekä hänen seurassansa Sotavangit suruisina. "Terve! terve! ruhtinaatar! Sankarimme aino armas!" Lausui lähettiläs heti Deianiran nähtyänsä: "Eipä onnen ohjeliat Tuolla Tuonelan tuvassa Kuuna kullan valkeana Rakastele rikoksia. Sankarimme sota tuli Syistä sangen synkeistä, Senpä tautta seurasiki Häntä siunaus sodassa. Nyt ne kerskailiat kaikki Korskeine kielinensä Ovat mennynnä Manalle Pitkin sota-penkereitä; Waan kuitenki kaikitenki Sanottaa nyt sankarimme Minun suullani sinulle, Rakastettu ruhtinaatar; Säästä sinä säälimällä Sydämellä suopeasti Näitä tänne tuomiamme Wankia ja vanhuksia, Jotka ovat Oikalian Kaupungista kadonneesta, Mutta jotka minä jätän Sotasaalisna sinulle; Paitsi muita parkasia, Poikasia, piikasia, Säästä tätä siveätä, Nuorta neittä, onnetointa, Joka juuri jalkohisi Lattialle lankeaa Armostasi avarasta Laupiutta löytämähän." Deianira tähystävi Säälivillä silmillänsä Nuorta neittä kaunokaista, Impyettä ihanaista. Nostaa nyt nuoren neien Ylös niin kun ystävänsä Tällä tavoin surkutellen Lauhkealla lausehella; "Niin on niin nyt neitoseni! Ynnä tekin ystäväni! Se on sangen surullista, Minuaki murtavaista, Kuin mä neän, kuinka juuri Jalot neiet, naimattomat, Ollen orjien osalla Saavat kärsiä kovuutta, Tahi kuinka kunnottomat Wanhuksetki vangituina Lasten lastensa keralla Muilla mailla maleksivat. Zeys! taivahan takoja, Kaiken luonnon kolkuttaja, Ellös koskana kurita Sukuani sillä lailla! Mutta kukas sinä kurja Impi ihanainen olet? Eli lienet joku jalo Naittamatoin neiti parka? Sinäpä sen Likas saatat Selittääki säntillensä, Kenen tämä neiti nuori, Impi ihanainen onpi!" "Mistäpä sen minä tiennen?" Sanoi Likas liukkahasti, Mutta vähän viivyttyvä Pitkitti hän puhettansa; "Kyllä se ei kuitenkana Mahda olla Oikalian Huonnoimmista huonehista, Pahimmista perehistä." Koska impi parka itse Huokaeli hiiskumatta, Niin ei ruhtinaatar raahi Tarkemmasti tutkaella, Mutta vietti viipymättä Likas lähettilähällä Tämän immen ihanaisen Kaunihisen kammarihin. Koska Likas lähettiläs Meni tätä tekemähän, Tuli sanan saattajoista Ensin tullut toisen kerran Hiljallensa hiipetellen Deianiran tienoille Sekä sopotti supalta, Muka muiden kuulematta; "Älä rakas ruhtinaatar Usko tuota toista miestä! Sillä se ei sano sulle Totta tässä asiassa. Minä kuulin korvillani, Kun se itse kuulutteli Tuolla keskellä ketoa Korvin kuullen kymmenien, Että Herkules hävitti Oikalian kaupungin ja Kuninkahan kivilinnan Tämän nuoren neien tautta, Joka onki Oikalian Kuninkahan kuulu tytär, Itse ihana Iole, Ennen kilpa kosittava. Herkuleskin oli ollut Kerran tällä kosiana, Mutta morsiamen isä Eurytos ol' estellynnä. Puheen-parsikin puhuvi, Sanan-laskukin sanovi; '_Wanha rakkaus ei ruostu Kuuna kullan valkeana_.' Havaitsethan siitä hyvin, Miksi puolisosi meni Tätä neittä naimatointa Orjaksensa ottamahan; Pidä vaan kun pivossasi, Että Herkules ei heitä Iolea ihanata Aivan orjien osalle." Tämän tuhman tarun tautta Pisti pahan-luulon piikki Deianiran rinnan rikki Niin kun neulan nenäkkeellä. Wesipisarat pirisi Kohta silmistä koreista Pitkin punaposken päitä Hienoisille helmuksille. Deianira kutsui toki Likas lähettilähän nyt Kahen kesken kammariinsa Tarkemmasti tutkittaaksi. Likas vannoi vaikeasti Siinä totta sanoneensa, Että hän ei ensinkänä Tiennyt tytön vanhempia. Deianira torui tällöin Siitä Likasta lujasti, Kun se vannoi vaikeasti, Waikka vasten tietoansa; Sanoi sitte suorastansa, Että hän jo tiesi tämän Immen olevan Iolen, Kuninkahan kuulun tytön, Jota Herkuleskin juuri Oli käynyt kosimassa, Mutta että hän ei muka Wihaa neittä siitä syystä. Koska Likas kerran kuuli Aivan niitä asioita, Juuri juttuja samoja, Joita itsekin julisti Tuolla nurmi-tanterella, Tuolla keskellä ketoa; Tunnusti hän tietävänsä, Kenen tämä tyttö oli; Mutta sanoi siitä syystä Puhuneensa toisin puolin, Että Herkules ei hänen Käskenynnä kertomahan Puolisonsa korvin kuullen Muuta tästä tyttärestä, Kun että ne kaikki sitä Pitäisivät paremmasti; Sillä siitä oisi ollut Sankarille suuri ilo, Kun hän oisi omin kielin Saanut ilmaista Iolen. Deianira sanoi sitte Likas lähettilähälle, Että hänki Herkule'lle Lähettävi jonkun lahjan, Siitä koska sankarikin Laittoi hänen huomahansa Sotavangit, vanhat, nuoret, Sekä kultakorujakin; Mutta laittoi lahjan viejän Sitte salihin takasi Lahjan-laittama-ajaksi Oven suussa outtamahan. III. Deianira parka piti Niin kun Nessus hälle neuvoi Wielä verivoidevakan Piilopaikassa piimeessä. Ruhtinaatar rukka luuli, Että tämä myrkky-mehu Oli tarkka taika voide Eikä myrkky ensinkänä. Senpä tautta toivoi hän nyt, Että tämä voide voisi Saada hänet Herkule'lle Ainoaksi armahaksi; Sillä Iole ihana Oli kovin kaunis orja, Ettei Herkules hänehen Woisi vielä mielistyä. Tässä toivossa hyvässä Aukasi hän arkun kannen, Jossa tarkka taika-voide Oli vielä vakkasessa. Otti sitten ovelasti Lukokkaasta laatikosta Herkuleksen heleimmän Puna paidan purppuraisen, Johonka hän kulta-kuvat Oli itse ommellunna Hienoisilla, huippuisilla, Soreilla sormillansa. Otti vielä villavakan, Wallan maalatun vetäsi, Josta valko villatukon Hyppysiinsä hivutteli; Pisti valko villatukon Werivoidevakkasehen Sekä pyyhki sillä sitte Puolisonsa puna paidan; Mutta viskasi nyt villat Lattialle lautaselle, Kun ei niitä kumminkana Enää tässä tarvittunna. Laittoi sitte laskoksille, Koukuroille kaunihille, Koko kullalla kudotun Kaunokaisen kenkkikalun. Otti sitte olallisen Waski-vöisen vakkasensa, Johon pani puna paidan Kannen alle kirjavaisen. Kantoi viimein kirjo kannen Likas lähettilähälle Sekä sanoi selvitellen, Wakavasti varoitellen; "Täss' on paita purppurainen Puolisolleni punainen, Johon minä kulta kuvat Olen itse ommellunna. Kanna Likas lippahalla, Waski-vyöllä vakkasella Tämä lahja laittamani Puolisolleni puhasna; Mutta muistakin sanoa, Että hän ei ennen pidä Purppuraista paitoansa, Kuin on uhri uhrattava. Wie sä vielä hälle tämä Sinettinen sormukseni, Että hän ei epäileisi Minun lahjan laittaneini." Likas lupasi lujasti Wiedä kaikki kaunihisti Sekä lähti luistamahan Kenäumin niemekkeelle. Deianira laittoi toki Hyllus poikansa perästä, Jotta Hyllus Herkulesta Kiirehtisi kotihinsa. Tuli sitte taase siihen Kaunihisen kammariinsa, Jossa oli puna paidan Woitehella voidellunna; Mutta keksi kohta, miten Walko villatukko oli Mustununna, muuttununna, Lattialla lautaisella. Walko villatukko oli Mennyt möyhyksi, muruiksi, Sekä sihisi sinisnä Puolipäivän paistehessa. Deianira näki tästä Walko villan muutunnasta, Että verivoide oli Kaikki myrkkyistä mehua. Häntä aavisti nyt heti Sydäntänsä särkemästä Ettei hyvä hyyrrä siitä Puna paidan pyyhinnästä. Murhe murti päätä puhki, Suru täytti sydämehen, Niin että se kurja kiiti Kammarista kammarihin. IV. Wiho viimein tuli Hyllus Herkulesta hakemasta, Mutta ilman isättänsä, Paitsi valta vanhempaansa. "Ai! jos äiti", huuti Hyllus, "Oisit ollut syntymättä, Eli ellet ensinkänä Oisi ollut äitinäni, Tahi joska taivahasta Oisi suotunna sinulle Toinen mieli, toinen kieli, Aivan toiset ajatukset!" Ruhtinaatar rukka tahtoi Paikallensa pakahtua, Koska poika siten puhui Tanterelta tultuansa. "Kuules lapsi kultaiseni! Minkäs tautta moitit mua?" Kysäsi hän kummastellen Lapseltansa lauhkeasti. "Minä kävin Kenäumin Pitkän niemekkeen nenässä", Sanoi poika itkusuulla, Wesisilmänä valitti, "Sinä surmoat isäni Lailla kovin kauhealla, Jot'ei ilmoisna ikänä Ole nähty näillä mailla." Deianira kävi tällöin Aivan kalman kalveaksi, Mutta rohkaisikse sitte Wielä kerran kysymähän; "Kuka kurja sitä sanoi Sulle, poikani polonen, Että minä millonkana Woisin tehdä tuolla lailla?" Poika puhui pitemmältä Surullisilla sanoilla; "Ei ou syrjäinen sanonut, Wennon vieras valittanut; Omat silmäni olivat Kauhistusta katsomassa Kenäumin niemekkeellä, Uhrikunnahan kukulla. Uhrihärkiä hyviä, Mullia mitä paraita Oli ladottu lavalle Kaksitoista kallotoinna. Likas toi nyt laittamasi Puna paidan purppuraisen Waskivyöllä vakkasella Isälleni itsellensä. Isä ottikin iloisna Päällensä punaisen paidan Sekä kiitti kaunihiksi Kulta-koruja koreita. Tuohoi sitte jo tulia Tervaksisilla tikuilla Alle puiden petäjäisten, Päälle alttarin arinan. Isä rukka nyt rukoili Ensin alttarin edessä Sekä kiitti sinuaki Lahjasesi laittamamasta. Waan kun uhrin liekki löi jo Kohti taivasta koreesti, Syttyi tuli toisellainen Heti isäni ihossa. Hiki vieryi virtanansa Pitkin partoa piristen, Puna paita poltti häntä Niin kun turkasen tulella. Isä repi riekaleiksi Kenkkikalusi kirotun, Mutta murha-myrkky poltti Häntä kahta kauheammin. Hirveästi huuti hän nyt Likas lähettilästänsä, Joka myrkkymehu-paidan Oli hälle heittänynnä; Juoksi sitte sen jälestä, Tarttui jalkahan takoa Sekä viskasi vihalla Kurjan kohti kallioita, Joita meren aallot aina Rantasella räiskyttävät, Niin että se kurja niistä Meren pohjahan putosi. Sotamiehet säikähtivät, Pojat parkuivat pahasti, Nähdessänsä, kuinka kauvas Likas lenti kalliohon. Joka jumalaisen miehen Täytyi pötkiä pakohan, Sillä kaikki kauhistuivat Wimmattua voimakasta. Isä parka piehtaroi nyt Ensin pitkin penkerettä, Mutta hyppi sitten maasta Ylös koppikohdastansa Sekä karjui kauheasti Tuskan tulen polttaessa, Jotta vuoret volisivat, Laaksot pahoin laulelivat. Kiivahasti kirosi hän Siitä sua äiti parka, Kun sa kuoleman kipuhin Saatit hänen syyttömästi. Wiimein huuti hän minua Surkeilla sävelillä; '_Hyllus! poikani polonen, Ainokainen auttajani! Jos sä sydämestä säälit Ihan syytöintä isääsi Tässä kuoleman kivussa, Murha-myrkyn polttaessa; Niinpä laita mulle laiva, Etten kurja köntistyisi Tälle meren saaren maalle, Walkamalle vierahalle_.' Koska minä tämän kuulin, Laitoin minä hälle laivan, Jolla hänet toimme tänne Kivuissansa kiljuvana. Kohta sinä saat sen nähdä, Kannettavan kammariinsa, Ehkä vielä elävänä Eli ehkä kuollehena. Tämä on nyt tekemäsi Aivan alkaen alusta, Uljahimman urohista Saatit sinä surman suuhan." V. Deianira jätti tällöin, Sanaakana sanomatta, Lapsen lohduttamattoman, Hyllus paran huolihinsa Sekä lähti lapsen luota Lohdutusta löytämähän Katumuksen kauhistavan Sydäntänsä särkiessä. Poika katsoi kohta ylös Itkusohvan sopukasta, Mutta äiti oli mennyt Toiste tulemattomaksi. Hovin hyvä vanha piika Seisoi samalla sialla, Jossa äiti äsken seisoi Hyllus pojan haastaessa. Wanha piikapa valitti Hyllukselle huolissansa, Että ruhtinaatar rukka Oli itse ilmoittanut, Miten Nessus häntä neuvoi Kuollessansa kavalasti Tekemähän tuolla lailla Kun hän kurja oli tehnyt. Hyllus hyppäsi nyt ylös Katkerasti katuvaisna Äsken äijän äitiänsä Syylliseksi syyttämästä; Kiiti sitte suruissansa Luokse valta vanhempansa Anteheksi anomahan Pahoin puhumisestansa. Koska nyt ei kuitenkana Äitin ääntä kuulununna Hovin suurissa salissa, Huonehissa hohtavissa, Katsoi poika parka kerran Sänky-suojanki sisähän Sekä äkkäsikin äitin Sängyn päällä pötköttävän; Mutta miekka hirvittävä, Kaksiteräinen terävä, Seisoi äitin sydämessä Weren vielä vuotaessa. Hyllus halasi nyt vielä Runneltua ruumistaki Waikeasti valittaen Malttamattomuudestansa. Poika pyöri polvillansa Kuolleen äitinsä kupeella, Kunnes isän iso ääni Havahutti hänet ylös. "Hyllus!" huuti Herkules nyt, "Tule tänne turvakseni! Mutta missäs sinä olet, Kun en sua keksikkänä? Ahaa armas! joko kuulit? Koska tunnut jo tulevan, Tule tänne turvakseni! Auta mua armiasti! Tempaise nyt tapparasi! Säilä rautasi sivalla! Sekä lyödä läjähytä! Kaulahani kamahuta! Jotta kaula katkiavi, Pääni poikki pyörähtävi, Etten tässä tuskassani Kovin pitkältä kituisi; Älä arvele kun akat! Älä vapise kun vaimot! Mutta armahda minua Tällä tavoin tekemällä! Sillä muuten täytyvi mun, Uljahimman urohista, Nyyhkiä kun nuoren neien Iankaiken itkevänä." Kivuissansa katsoi hän nyt Siinä seisovien päälle Sekä levitti sylensä Tällä tavalla sanoen: "Katsokaapa käsieni Jäseniä jänteviä, Kuinka ne jo kuivettuvat, Surkeasti surkastuvat; Waikka niillä Nemeassa Tapoin julman jalopeuran, Joka paimenpoikasille Oli hirmu hirvittävin; Waikka niillä vielä voitin Lernan lohikäärmehenki, Mustan mörön, myrkyllisen, Monipäisenki mokoman; Nämä ovat samat sormet Samat kädet, samat kourat, Joilla köytin Kerbero'nki, Tapoin jätit jäyräpäiset. Ei ou sitä sankaria Tullut tämän ilman alta, Jonka keihäs jonkun kerran Oisi mua murrellunna. Mutta muuan murha-käsi Laittoi mulle myrkky-lahjan, Tämä myrkky murti minut, Tuotti tuskan sydämeeni. Katkaise nyt Hyllus kulta Tämä tuska tukkunansa, Sillä keinoin että sinä Kerran kättä kiepsahutat! Mutta muista vielä vasta Myrkky-lahjan laittajata! Sillä sydämeni kipu Ansaitsevi kovan koston." Waan kun Hyllus vannoi hälle, Että ruhtinaatar rukka Oli pettynyt peräti Nessus ruojan neuvomasta, Sekä sitte saatuansa Tiedä pahoin tehnehensä Sovinnoksi survaissunsa Murhamiekan sydämeensä; Niinpä Herkuleski heti Lauhtui aivan laupiaksi Sekä tahtoi kohta tiedä, Missä ruumis mötköttävi. Hyllus vei nyt Herkuleksen Makaus-suojan sängyn luokse Jossa Iolekin itki Waikeasti valittaen. Sekä tuskan tulen liekki Että suru mitä suurin Särki sankarin sydäntä Kielin kertomattomasti. Mutta vielä verivallan Waimo vainajansa luona Löysi uros lohdutuksen Lapsiansa lempimällä; Pani poikansa polosen Sekä itkevän Iolen Kädet kohta käsihinsä Tällä tavalla sanoen: "Lapset raukat rakkahani! Sydämelleni suloiset, Siinä sinäkin Iole Olet minulle kun oma; Kuolema jo kaivelevi Sydäntäni surkeasti, Mutta mull' on vielä muuan Lohdutus nyt lapsistani. Antakaatte armahani Tulla toivoni todeksi Siten ettette eroa, Tästälähin toisistanne!" Sillä lailla lopetti nyt Uros uljas itkusuulla Sekä liitti lempeästi Kaksi nuorta käsitysten. Tällöin tuli lähettiläs Tuolta Delphin temppelistä, Joka kertoi kielellänsä Pyhän immen ilmoituksen: "Tuolla Tuonelan tuvassa, Kaikkivallan kammarissa, On se päätös päätettynnä Perki peruuttamattomaksi, Että Herkule'n elämän Sammumisen sia onpi Oetan vuoren viimeisellä Kukkulalla, korkealla." Koska Herkules sen kuuli, Jätti hän jo jäähyväiset Sulavalla sydämellä Lapsiansa lempimällä. Wietti sitte viimeiseksi Tuskan kovan tungetessa Itsensä kannin-istuimella Oetan kunnahan kukulle; Teetti sinne suuren lavan, Rankarion rakennutti Sekä könti kivuissansa Rankarion reunamalle. Rion päälle päästyänsä Käski uros kumppaliinsa Tuoda tulta tervaksihin, Rankarovion rakohin; Waan ei sitä sankaria, Sitä yhtä ystävätä, Tullut tällöin toverista, Joka oisi tuonut tulta. Mutta koska uros kurja Tuskan kovan kouriessa Rukoillen ja ruikuttaen Waati tulta valittaen; Taipui toki Philoktetes Armon tulta antamahan, Sillä sankarimme kipu Näytti kovin kauhealta. Tämän yhden ystävänsä Nöyryydestä näytetystä Heitti Herkules hänelle Kiitokseksi, kunniaksi, Sekä nuolensa sulitut, Kaikki varmat vasamansa, Että jäykän jousensa ja Kostavaisen kuokkansa. Tuli alkoi tuikahella Rankarovion raoista, Liekki löi jo leimahellen Kohti taivasta kovasti. Ukko pilvien pitäjä, Isä Jupiter jumala, Keksi kohta poikasensa Pitkitellen paistuvaksi Sekä silloin sävähytti Tulen nuolen taivahasta, Joka poltti pikemmästi Rankarion ratisevan. Kaikki katsojat näkivät, Kuinka muuan musta pilvi Laskeutui nyt laveana Polttorovion poroille; Kuinka Jupiter jyristen Antoi poikansa polosen Nousta pilven naulakkeella Tuonne Tuonelan tupahan. Koska kumppalit menivät Tulen liekin loputtua Muka luita löytämähän Polttorovion poroilta; Niin ei täällä nähtykkänä, Hakemallakaan halittu, Yhen yhtä nikamata, Luuta aivan ainoata. Nyt ne muisti, mitä tästä Uljahimmasta uroosta Oli ennen ennustettu Tiresias tietäjältä; Nimittäen nämä sanat; "Että Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa." Aina armias Minerva Otti Tuonelan ovelta Herkuleksen hetimiten Jumalien joukkiohon. Koska Juno jumalatar Näki sankarimme siellä, Lauhtui hänki laupiaksi Uljaimmalle uroholle Sekä sääti tyttärensä Heben heti Herkule'lle Ihan iankaikkiseksi Morsiameksi mukamas. Koko Kreikan kansakunta Uhrasikin uroholle Kohta kiitos-uhrit niin kun Jollekulle jumalalle. Herkulesta jäi jälelle Iso parvi poikasia, Joiden pojanpojanpojat Wiho viimein valloittivat Koko Kreikan kansakunnan Asuin paikat parahimmat, Jotka sitälyytä jäivät Herakleidien hyviksi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA HERKULES UROOSTA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.