Title: Särjetyt jumalat: Runoja
Author: L. Onerva
Release date: November 21, 2019 [eBook #60754]
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
E-text prepared by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.
Petetty.
Surutarten laulu.
Taistelussa.
Huokaus.
Ilta.
Tuomittu I-II.
Tähti.
Rangaistus.
Manalan karjat.
Vuos käy umpeen.
Kruunattu.
Voi, miksi ma itseni haarniskoin.
Iltatunnelma.
Vaalit.
Sota.
Yksin.
Ahdistus.
Outo.
Marttyyri.
Itämaan viisaus.
Yksin-vaeltaja.
Pimeille.
Hätä.
Hyvää yötä.
Kirkastettu.
Nosti minut maailman henki.
Erämaalle I-II.
Talvinen Tiber.
Hymyi Hypnos.
Ehtookellot.
Rukous.
Nuori Apollo.
Marmorihauta.
Yrtit tummat.
Ikävä.
Joulu-aatto.
Joulu etelässä.
Näky.
Vieraat tähdet.
Pohjatuuli.
Valkeat linnut.
Muut' ihanaista ei taivahan alla.
Minut velho vietteli venheeseen.
Kodittoman kalleus.
Sa näät minut yksin.
Minä olin luotu vain yhtä varten.
Mun elämäni on niin tyhjä.
Sarastaa harmaa, kalpea aamu.
Olet nähnyt mun.
On sydämeeni viritetty.
Minä katselen iltahan autioon.
Turhaan kukkii.
Taas jo syttyy taivahalle.
Ällös sa katso mua.
Sinä olet minun valkea taivaani.
Luulet päivään pääseväsi.
Huhtikuu.
Lumottu.
Nyt vasta tunnen.
Kauas, kauas kaupungin taakse.
Astu hautaan, hauras haave.
Auringon lapset.
Kohtalon-uskoja.
Sumu.
Miks en ole tähti, kukka.
Ehjennys.
Epitaphium.
Ah, autuas hetken kimmellys.
Ihminen.
Makaa maassa jaloissani rikki lyödyt kuvat. Raskahasti, tuskan takaa, laulut pusertuvat.
Kovat, mustat hautalaulut onnen jumalille, jotka valheen vasamoita iskee ihmisille.
Ma näen ne paistavat tähdet jok'ainoa yö,
jok' ainoa yö mun sydämeni syyttäen lyö.
Jo tunnen teidät, te taivaan korkeat kiilut:
te riiputte ihmisen yllä kuin pyövelin piilut.
Ken luoksenne pyrkii, kalpaanne kesken kaatuu,
hänen rintansa kaikelle kauniille ainiaks paatuu.
* * *
Oli minunkin uskoni kerran suuri ja syvä,
oli henkeni herkkä ja nuori ja ylentyvä.
Sen kaipaus maailman syntyjä syleillä tohti,
se levitti siipensä suurinta tähteä kohti.
Mut silloin siunaus sammui ja nuoruus meni.
Sinä hetkenä hukkui valkea hyvyyteni.
* * *
Ja nyt kun nään minä teidät, te pettäjät mun,
niin kohotan taivaalle nyrkkini puristetun
ja näytän sydämeni syödyn ja harmaan pään…
Ah, tähdet julmat, ansaitsinko ma tään!
Helkkyi hiljaa pääni päällä laulu surutarten: Tuuti hiljaa elämän viljaa suuria suruja varten.
Tulkaa, elokuun pimeät illat!
Laulamme tähkään jyvää,
tahdomme hengestä ihmislapsen
yksinäistä ja syvää.
Tulkaa, vaikeat vastavoimat!
Ei huku kaunis rumaan.
Tuuti hiljaa elämän viljaa
tuskissa tuleentumaan.
Tulta iskevi allani maa,
kirous silmihin kimmahtaa.
En minä tunne, en minä nää:
suojana kylmyys kypäräpää,
jott'ei vainooja arvais lain,
että jo kuolemanhaavat sain,
että ma kaikin öin, ah niin,
itken itseni nukuksiin…
Ei ollut kodin onni mua varten eikä kotilieden lempeet valot; mulle annettihin maailmanrannan tumma tie ja tuskain tulipalot.
Oi sallimus, on surun lahja raskas ja päättymätön, pitkä päivätyöni! Niin sairas, autio on sydämeni, niin peljättävän yksinäinen yöni!
Tähdet syttyvät, tähdet sattuvat
vierivän virran veteen…
Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
tuomion Herran eteen?
Ihmiset syttyvät, sammuvat, sattuvat
suruhun liian suureen…
Oletko, sieluni, vakaa ja valmis
Kuoleman jalkojen juureen?
Välkkyvät, helkkyvät maailman halki
lyhdyt pettävän pyyteen…
Ihmisen kohtalo herätä hetkeen,
nukkua ijäisyyteen.
Istuu yössä silmäkulman peikko sallimuksen julman. Vartoo, vartoo, kutoo, kutoo, silmu silmukalta putoo.
Nälkä kääntää käden saidan,
karttuu kangas pakkopaidan.
Koht' ei enää aatos lennä,
koht' on aika maata mennä.
Sydän, syki siihen asti
kaksin verroin vapahasti!
Paisu myrsky rinnan palkeen,
jättipatsas järjen valkeen!
Perit, peikko, turhat tähteet: muille annan lämmön lähteet. Sydän, syki loppuun asti suuresti ja vapahasti!
Yötä ja päivää soutaa sortuvan olka, yötä ja päivää virtaa hillitön hiki, painavi aivojen pakko, hehkuvat hermojen langat. Synkemmin, synkemmin palaa sammuva veri, kiireemmin, kiireemmin sykkii sydämen tuli…
Tähti kaunis kaukahinen yössä välkähtelee. Sielu niinkuin viulun kieli sairas, herkkä, helee.
Soita, soita viulunkieltä,
tähti hopeainen!
Ah, et soita, sull'on oppi
outo, toisenlainen.
Painat valkeen vaitiolon silmään kärsiväisen, surumielen hiljaisen ja tuikahtelun jäisen.
Löytää Murhe lempimänsä, etsii teiltä naurun, naljan. Leikit katkoo, helyt polkee, kaataa maahan juhlamaljan.
Taluttaapi kautta talven porstuahan oven pieleen, jättää siihen ainiaaksi sanattomaan synkkämieleen.
Lasketaan laitumelle Manalan karjat…
Saapuvat, tulvivat ihmisten ylle
vaikeiden hetkien sakeat sarjat.
Lentävät, leijuvat surujen perhot…
Kukasta kukkaan, rinnasta rintaan
painuvat halla-yön valkeat verhot.
Nousevat notkoista rauhatonten haamut:
laulavat, loihtivat etsijän tielle
ikävät illat ja apeat aamut.
Vuos käy umpeen.
Ken näki kestetyn hinnan!
Miiluhaudat on kätkössä
ihmisrinnan.
Tuijotan orpona
yöhön ja hallavaan hankeen.
Tähdissä riippuvan tunnen
tuomion ankeen:
Matkalle vaivut,
toiset eellesi ehtii;
vasta sun hautasi yllä
kevätpuu lehtii.
Ei sano tahtoni
vastaan, ei sano myötä;
vaieten sairas sieluni
syleilee yötä…
Tehdäkö jotain?
En teon arvoista keksi.
Kuinka voi ihminen tulla
näin väsyneheksi!
Kaiken maailman markkinoille hymyilyni hyvän vein, kivimiesten kantain alle heitin nuoren hellyytein.
Tuosta jäinen juhlakruunu
päähän paljon antaneen,
käteen jäykkä valtasauva,
kivi kirkas sydämeen.
Voi, miksi ma itseni haarniskoin
elonvaltoja vastahan sotaan,
kun raukka ma raukean kuitenkin
oman rintani kalvavaan otaan!
On voittoni turha, kun kuitenkin
minut sairaus jäytää salaa,
kun aivoni aartehet hukkuu pois
ja tunteeni tyhjiin palaa.
Olen nääntyä joukkojen jalkoihin
ja rautapaitani painoon.
Ah, milloin näin minun korvissain
soi ääni mun armaani ainoon?
— Jätä kilpakenttäsi melskeiset,
jätä muille jo taistelot hullut,
tule kanssani pirttihin hiljaiseen,
jo nyt on rauhasi tullut.
Ei enää vuoksea myrskyisää,
ei enää oikkuja luoteen,
ei enää sun tarvitse mennä pois
eikä itkeä tuhanteen vuoteen.
Saat vaarat vaikeat unhoittaa ja leikkiä mieltä lasten, saat nurmilintuna nukahtaa ja maata mun rintaani vasten…
Katselen kanssani himmentyvää, hiljaa hiipuvaa takkaa… Ajattelen aikaa, jolloin kaikki tyyntyy, sammuu ja lakkaa.
Yö on autio, pilkko-pimee, mato seinässä hakkaa… Onko jo aika, jolloin kaikki tyyntyy, sammuu ja lakkaa?…
Kaksi tietä, kaksi uurnaa, kaksi vaaran vastavoimaa. Pelkäätkö sa vieraan vihaa vaiko omantuntos soimaa?
Joka heitti herkän valheen,
osti osan onneen varmaan:
ainainen ja muuttumaton
tuosta hellyys heimon armaan.
Joka huusi hullun lailla ilmi oman tunnussanan, hälle tuska, hälle taisto, rauha vasta maassa Manan.
Vannoi heimoni vastaani ikuisen vainon, vieritti ylleni vihansa tunturipainon, lävisti rintani orjantappura-okaan, tallasi aatteeni ainoan alleen lokaan.
Vannon ma vastaan: tulkohon ikuinen sota; henkeni otatte, voittoa ette te ota! Sydämeni sykkii rinnassa polven jo uuden, aatteeni nousee siivillä tulevaisuuden.
Yksin kantaa ihmissydän elon tiensä synkän vaivan. Onni tulee, kelle tulee, useimmat jää ilman aivan.
Turha luottaa illan tullen liesilauluun toisen omaan. Miksi toista maanittelen majahani ilottomaan!
Edessäni paino aallon parmaan kiviraskahan ja teräsharmaan, takanani kohu kolkko korven, hätämerkit metsän palotorven.
Nousee erämaa kuin jättiläinen, ryhmyrinta peikko, pilvipäinen. Huutaa huuhkain, kohoo harja suden, sohahtavat siivet autiuden.
Päätäsi kiertää kipunat kirkastuksen, jalokivi-paisteessa palaa alastomuutesi outo. Aavikon astuja mies, ruhtinas lienet?
Syövät päätäni salamat hulluuden myrskyn, polttavat rintaa jalokivet tappavan tuskan. En ole ruhtinas, laps, olen jumalanpoika.
Minun tuskani
on kiirastulen kestämyksen kimallus,
rapisee yltäni maailman tekopyhä kuona.
Ole kiitetty, Herra!
Minun riemuni
on taivaan valtakunnan lähestymisen riemu,
rovioltani sinkoovat polttavan uskoni säteet.
Ole kiitetty, Herra!
Pientä on mullan muuttuva muoto,
pientä on vanha ja pientä on uus.
Suuri on Nirvanan tumma tyhjyys,
Itämaan hiipuva hiljaisuus.
Pientä on virran vierivä välke,
pientä on ihmistekojen tie.
Suuri on se, jok' ei mistään tullut,
suuri on se, jok' ei mihinkään vie.
Hiljaa kuljen syksy-yössä pimentyvää rantaa;
tuulen humu yksinäistä ikävääni kantaa.
Meren aallot ajelevat murhettani mykkää;
syksyn merta kolkommasti sydämeni sykkää.
* * *
En ma varro jumalilta vapahdusta vaivaan:
ammoin multa sulkeuivat tähtitalot taivaan.
En ma etsi kotilieden leppoisata tulta:
ammoin mulle paljastui sen väärä kissankulta.
Turhaan silloin silmistäni vesivirrat juoksi:
syösty olen sydämeni rikkauden vuoksi.
Turhaan paloi unelmista paisuvainen parmas:
virvatulta jokainen sen mieliala armas.
* * *
Milloinkaan ei vaeltajalle rauhan aamu valkee;
käydä tahdon siksi kunnes sydämeni halkee.
Vaiti tahdon rakkauden rinnassani kestää;
armas menee toista tietä, enkä pyydä estää.
Kuolla tahdon erakkona suruhuni suureen,
uskomani unikuvan jalkojen juureen.
Te pelkäätte tulikajoa kangastavaa mun henkeni valkeen. Niin, peljätkää! On minua mahtavampi se voima, mi painavi palkeen. Ja kerran, kerran on syttyvä maailman sydän ja palava patsaana sen vahinko-valkeen.
Niin, peljätkää! Jo aurinko ihmisrintaan rakensi pajan. Ja kerran, kerran sen säkenet iskevät kautta jok'ainoan majan. On kaatuva kalvas, on syttyvä maailman sydän, ja ijäinen järki on ohjaava orheja ajan.
Korkea kohtalo, auta, auta, purteni ainoa hukkuu! Purteni pohjalla varhainen vaiva ja myöhäinen onneni nukkuu.
Elämän pitkät ja pimeät laineet armaani haudata taisi. Elämän pitkät ja pimeät laineet munkin jo lakaista saisi.
Saapuu hetki toivottuni, lankee uupuneesen silmään kauan kangastellut uni.
Hyvät yöni heitän sulle.
Yöhön käyvän sielun tähti
viimeinen sa olit mulle.
Jo on hetki pilkko-pimeen:
siunaan sydämesi suuren,
menen maata Herran nimeen.
Elin minä ennen ihmis-onnen pienillä lämmönsäästöillä. Nyt olen kylmäksi kirkastettu kovilla syntien-päästöillä.
Köyhä olin ennen kaikkein nähden,
nyt olen kerjuri salassa:
nyt olen harjalla aution alpin,
kuolema sydän-alassa.
Nosti minut maailman henki,
nosti aurinkohon asti,
kantoi niinkuin suuren kotkan
hartioillaan mahtavasti.
Heitti minut maailman henki maahan niinkuin pienen lastun Herään niinkuin unta nähnyt, aisoihini jälleen astun.
Viimeisen, viimeisen kerran meitä on kaunista kaksi: koskemattomat korvet joutuvat kansan vierahan poljettavaksi.
Neitsehelliset lehdot viimeistä yötänsä nukkuu, viimeisen, viimeisen kerran kevätkäki metsien poluille kultia kukkuu.
Viimeistä, viimeistä yötä itse ma haaveissa kukin, viimeisen kerran ma kuulen hyrrääjät erämaan yöllisen yksin-rukin…
Laulatte viimeisen kerran ihmisen murehen mukaan; huomenna, huomenna jo ei teidän äärettömyyttänne ymmärrä kukaan.
Viimeisen viimeisen kerran aurinko hartaana palaa; huomenna, huomenna jo iloitat maailman kirjavaa markkina-alaa.
Viimeisen viimeisen kerran lapsena itken ja halaan; huomenna, huomenna jo paatunein mielin tuskani kaikilta salaan.
Huomenna, huomenna jo kaukana kankahat armaat; edessä tomuinen taival, maailman maantiet häijyt ja harmaat.
Tänne, tänne tuo minut kerran väsyneen henkeni toivioretki. Sylissäs suuret pieniksi käyvät, iankaikkiseks hukkuva hetki.
Tänne, tänne tuo minut kerran
yksinäisten unteni haaksi:
kaikki on kadonnut, taivas muuttunut
humisevaiseksi kangasmaaksi.
Ainoa armas on auringon silmä, ainoa ystävä äänetön kuu… Valmut kasvavat akkunalautaan: maailman melskehet unhottuu.
Talvinen Tiber kullassa kuulaan ehtoon, vierivä linnojen liepeitä sypressilehtoon, vartija mykkä raskaan, tahratun laineen, vanhus uupunut onneen murhan ja maineen.
Talvinen Tiber, kuutamoleikkien pirta, muinen kansoille kohtalon vihapää virta… Vaipuvat varjoon portaat autiot, loivat. Nunnat laulavat hiljaa, kellot soivat…
HYMYl HYPNOS
Hymyi Hypnos: solisi Lethen vesi, valkea kyyhky istahti ikkunallesi.
Lethen laine
huuhtoi sairautesi,
Lethen lintu
yöhösi onnen pesi.
Sydän hullu, miks yhä hiivit lymyyn, miksi et vastaa hyvän jumalan hymyyn?
Seison sillalla sinisen virran,
kuuvalo-kaitehet sillassa…
Kaikuvat eloni ehtookellot
Ikuisen kaupungin illassa.
Seison portilla punaisen onnen,
ainoa outo ja pakana.
Muille tehty on templin pyhyys,
mulle muurien takana.
Korkea Klotho, vieläkö kehräät kultaista lankaa? Lakkaa, lakkaa! Kahleen kauneena kultakin hankaa.
Yön tytär tumma, hellitä hetkeks tuttavat toimet! Valmis on kankaas: pitkät jo ylläni liekkiset loimet.
Laupias Klotho, liekeistä huokaan yöhön ja jäähän. Nosta jo polttava elämän seppel toisten päähän!
Ei maailman rikkaan riemuista mua Muusain muodot estä. Ma laulan lempeni keväästä ja ihmisen tyttärestä!
Ja ennen ma hylkään jumalien hymyn ennenkuin laulusta lakkaan, ja ennen ma heitän Eleision kentät ennenkuin elämän rakkaan!
Vanha ja valkea kuu vaeltaa hiljaa ylitse marmorihaudan, vuossatain sylissä uinuvan ylpeän, synkän ja syödyn raunio-maan.
Vanha ja valkea kuu ajelee hattara-orhein temppelinharjaa, kantaen uskollisesti vallanmerkkejä korkean vainaja-saaton.
Yrtit tummat etelän yössä, miksi te katsotte silmääni niin? Riutuen kaipaa raskas rinta hankien valkeaan kaupunkiin.
Yrtit tummat etelän yössä, vieras on teille mun murheeni syy. Kaukana, kaukana pohjolan mailla kanervakankahat kyyneltyy…
Ikuinen ikävä mieleni lintuja ajaa. Ei ole allani maata, ei ylläni majaa.
Siirtyivät silmistä
lempeät ystäväpiirit:
taivaanrannalle viittovat
unien viirit.
Kuumeessa kuljen henkeni ylpeän pyyteen, siksi kun uuvun unitilan äärettömyyteen.
Tulee vaiti vastahani yksinäinen joulu-aatto, tulee niinkuin korpitiellä köyhän miehen hautasaatto.
Hiihtää yötä hiljallensa kärki surun mustan suksen, kanssa talven, kanssa taudin, tappavaisen talttumuksen.
Luo palmut kutsuvat akkunan taa;
ei sieluni aaveilta rauhaa saa.
Ma hankien keskellä pirtin nään
ja nurkassa erakon harmaan pään.
Ei ääntä kuulu, ei valoa näy,
vain korpien kohina ympäri käy.
Ei kolkompi missään Kristuksen yö,
tuul' uksehen mustaan tuiskua lyö.
Nyt liikahti pää, nyt silmänsä näin:
ne vilkkuvat salaa oveen päin!
Mut tuuli työntävi tuiskua vaan,
tupa tyhjä, kaikki on ennallaan.
Niin raskaasti, raskaasti rintani lyö.
Voi korven lasta, ken kotinsa myö!
Kimmeltää kuin tuhatsärmä tähti tähkä päässä pitkän, jäisen korren, palaa aurinko kuin kultakruunu ympärillä kahden tyhjän orren ynnä kahden vanhan, valkeen pään, liikkumattoman ja murhe-lujan, katsovaisen yli jään ja järven, yli taudin-tuojan talvikujan.
Vieraat tähdet paistavat hiljaa.
Orpo ja outo on rinta.
Ainako aiot rakastaa sa
muistoas murheisinta?
Vieraat tulet tupahan kutsuu.
Ei sula karsaus poven.
Kauanko vielä sa jaksat mennä
korskana ohitse oven?
Pohjatuuli korvahani yössä valittaa: erämaassa, pirtin päässä kuoli kukkamaa.
Yrttitarhat ympärillä painaa, puristaa. Erämaassa, pirtin päässä kuoli kukkamaa.
Elämään entävät, meren yli lentävät valkeat linnut, kantakaa hiljaa yli kotipieleni kuolin-yö-mieleni siunaava kuudan, katsova vankihin maanpaon hankihin jähmettyneesen!
Valkeat linnut, laulakaa kylille syntymämaani: murhaajaani rakastin enin…
Muut' ihanaista ei taivahan alla.
Muut' ihanaista ei taivahan alla kuin sinä vaan! Muut' olevaista ei onnea luoneet uumenet maan kuin sinut vaan!
Kaunis on kantaa hukkuvaa hetkeä rinnassaan! Ei ole aamua, ei ole iltaa, rakkaus vaan, rakkaus vaan!
Minut velho vietteli venheeseen, join kädestään noidutun kalkin, ei koskaan mun jalkani enää käy yli valkean morsiuspalkin.
Joka haave haihtuu mun rinnastain,
joka kaipaus karreksi palaa:
en voi minä lempiä niinkuin muut,
en vannoa ikuista valaa.
Olit äsken tuttu, nyt vieras mies, ah, vältä syytöstä väärää! Olen lentävä lehti ja vierivä vuo ja itse en tietäni määrää.
Kodittoman kalleus on kilisevä kulta
ja onnensa keskellä keinoteon tulta.
Kodittoman rakkaus on ramppi valon kiimaa,
vierasten silmien vilisevää viimaa,
vaihtuvaa pyörillä pyyteen ja rahan,
ulkopuolla ääriä hyvän ja pahan.
Jokainen on vanki, ken mun keski-yöllä tapaa,
jokainen on aamulla lentohon vapaa!
Sa näät minut yksin ja keskellä yön
ja pohjassa sameain sakkain.
Ah, vieläkö ryysyissä tuskan ja työn
mun tunnet, ystävä rakkain?
Sa tuijotat silmiini vieraisiin kuin kahteen kalliokairaan. Ah, vieläkö alta sen kivisen piin sa näät minun sieluni sairaan?
Minä olin luotu vain yhtä varten.
Minä olin luotu vain yhtä varten ja yksinäisyyteen; minusta on tehty symboli synnin ja papitar pyyteen.
Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekkuman
kiehuvaan kekoon.
Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.
Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömän lihaan!
Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.
Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,
kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,
lakastuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
hautani umpeen!
Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö on luonani yksi! Kaunis on tulla mun kauttani myrkytetyksi!
Mun elämäni on niin tyhjä.
Mun elämäni on niin tyhjä, sitä tuulet määrättä vie, se kunnes kareihin särkyy kuin ulapan aallon tie.
Elon vaahtien valkea valhe
ja kuohujen koskipää
voi haluja huumata hetken
ja viettejä viehättää.
Mut yö kun suurena lankee
ja karkelot taukoo pois,
taas tumma tuskani herää
ja taivasta tarvis ois…
Sarastaa harmaa, kalpea aamu,
josta on huumio hukkunut.
Astelen mustia hautoja pitkin,
jonne on lempeni nukkunut.
Astelen rakkaita raunioita.
Lehdet putoo puista.
Armoton ystävä kauaksi katoo,
tunteneensa ei muista…
Olet nähnyt mun ja otsasi sun.
Olet nähnyt mun ja otsasi sun on peitossa pilven ja hallan: sinä kultavuorias muistat taas, kun tunnet mun katseeni vallan.
Älä pelkää, en pyri lukkojen taa,
en hiivi ympäri varkain,
en raukkojen rauhaa ma tarvitse,
en ahnehdi aarteita arkain!
En vapauttani kultaan myy,
se tiedä, harmaja hiisi,
sillä valon ja varjojen vaihtelu
on kulkijan paratiisi!
On sydämeeni viritetty
Afroditen ansa;
siks mun tieni tumma on
ja tuskaa tulvillansa.
Ma olen pantu palamaan ja sammumahan varhain; itku on mun iloni ja murhe palkka parhain.
Minä katselen iltahan autioon.
Minä katselen iltahan autioon.
Voi, miksi et armaani tule!
Voi, miksi ei yllä jo tumma yö
ja miksi ei tähdet kule!
Mun rintani riutuu ikävää,
niin vitkaan hetket mataa.
Mun pääni on niinkuin tuomitun pää,
johon puukonteriä sataa.
Voi, tule minun armaani, tule jo!
Niin julmat on kaihoni kuvat:
minä nään, miten vuodet vaeltavat
ja hapseni harmentuvat…
Turhaan kukkii.
Turhaan kukkii
syreeni kaunis, kuihtuva itseksensä.
Kukkaan palaa
kuumat ja korkeat soihdut tyhjässä yössä.
Hiljaa hiipuu
piilopirtissä sydämen heleä hiili.
Taas jo syttyy taivahalle.
Taas jo syttyy taivahalle tähdet kaikki vieretyksin. Kuinka monta iltaa vielä valvon vuoteellani yksin?
Kuinka monta iltaa vielä
rinta riutumusta palaa,
lemmenkaiho mieltä polttaa,
käsi tyhjää yötä halaa?
Nyökkää joka tähti pieni hyvää yötä ystävälleen… Sano, armas, milloin, milloin omakseni saan sun jälleen?
Ällös sa katso mua:
Ällös sa katso mua: olen alaston, arka… Salli mun ovellas olla kuin paha ja parka. Ällös sa katso mua: ma vanha jo olen, ma tanssin vain välkkeessä viinin ja hopeasolen. Ällös sa huuda mua mun itseni nimeen, salli mun vieraana notkua piilossa pimeen. Ällös sa kutsu vanhoja muistoja julki: ammoin jo rintani kautta halla-yö kulki; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että mä kerran nuorena hylkäsin hymyilysi…
Mitä ihminen on? Lyhyt kevät ja loputon syys; hänt' aavehet kuoleman ajaa ja yksinäisyys. Siks aattelin: turha on itkeä Luojan töitä, parempi paatunein mielin astua elämän öitä; itse ma tahdon olla kuu sekä tähti ja viimeinen, joka pahaa pakohon lähti!
Ma olin vain arka ja tuskaa ja tummuutta lymyin, mut peitin pelkoni nauruin ja hyrskivin hymyin. Mut aina kun nauruni helkkyi ja virtasi viini, ma suljin suruisen lempeni rukouksiini…
Ja nyt olen tullut, kun kuoleman kellot lyö, nyt olen tullut kuin murhaava yhdynnän yö, nyt olen tullut sun luoksesi, ainoa armain ikävään riutunein rinnoin ja hapsin haaveista harmain, nyt olen tullut ylitse vankilamuurin syksyisin synnein ja rikoksin riittävän suurin: olen polkenut päitä ja ryöstänyt helyjä ruumiin… Mut ei sinun tarvitse katsoa silmiini surman-kuumiin.
Tule luokseni, laps! mun rintani lemmestä halkee, älä pelkää, ma olen taas puhdas ja viilee ja valkee, sule silmäsi, laps, jos uupunut lienet sa sotiin, tule turvallisna kuin oman äitisi kotiin.
Ma osaan laulaa lauluja mielesi mukaan, ma osaan kertoa satuja kauniimpia kuin kukaan, ma tiedän, miksi ei ihmiset elämää kestä: kuninkaan tyttäret kuolevat ylpeydestä… Jok' ainoaan vannon ma vastata arvoitukseen, jos sallit mun lempehen sulaa ja antaumukseen; sata vuotta on sieluni ollut kuin synkeä sysi, siks että ma kerran nuorena hylkäsin hymyilysi.
Yöstä ma tulin, yöhön ma jällehen palaan, turhaan sulta nyt enää tultani salaan, vain sulle ma itkin ja hymyin ja sulle ma elin, vain sua minä aattelin aalloilla uhkapelin, sa annoit tuskan, mi yllytti keimahan turhaan, ja vihan, mi liehtoi ihmis-inhoon ja murhaan. Sen taivas tietää: jos minä mursin monta, ei ole myöskään minussa kohtaa murtumatonta, ei syntistä synkempää ole jumalan tuomiolla…
Sano armas saanko ma hetken ovellas olla?
Sinä olet minun valkea taivaani.
Sinä olet minun valkea taivaani, minun korkea kaivattuni, yön, kuoleman, kuihdunnan keskellä niin kaunis kuin autuuden uni.
Olet eloni rannalla ijäisyys,
joka aateloit hetken maineen,
ikitähtien-seuloja, kylmä syys,
joka vapahdat vaipuvan aineen.
Ei kuoleman valtaan kytketty
ole ihmisen parhain uni,
sen näin minä silloin, kun sinut näin,
minun korkea kaivattuni.
Luulet päivään pääseväsi
tulee ilta vastaan.
Ihminen on aavistusta,
unta ainoastaan.
Luulet ylös yltäväsi: heti herpoo käsi. Parahimman pyytehesi maksat hengelläsi.
Puiden latvoissa punerrus
on minun onneni olemus.
Suven tuntuna tuulissa yön
vaeltaa maine mun eloni työn.
Lehtiä ei, ei hankiakaan:
hermot palavat paljaaltaan.
Pilvet lentää, tohisee maa:
kaukainen kauneus kangastaa.
Nukuin kerran kuutamossa enkä entiseksi havaa; elämä on unijuomaa hiljaisesti hiivuttavaa.
Soivat kerran korvissani
tuuliharpun harmaat kielet;
siitä asti helisevät
ihmiset ja ilmanpielet.
Milloin, milloin silmistäni siirtyy öiset kauhun kuvat, milloin, milloin korvistani tuskan laulut vaientuvat?
Nyt vasta tunnen, minkä turman tein, kun sairaan sieluni ma kaupan vein ja lauloin oudon ihmisparven kuulla ne laulut, jotka tuskan sydän-öinä ma itkin viihdykkeeksi itsellein.
Ah, kurjempaa ei taivaan alla lie kuin hän, mi unelmansa kaupan vie ja päästää vieraan yönsä yrttitarhaan! Nyt riettaat jalat pyhintäni polkee ja puhki rintani käy rahvaan tie.
Kauas, kauas kaupungin taakse mieleni murhe mun johtaa… Huhtikuun viidakot punertaa ja huhtikuun hanget hohtaa.
Ilon ääntä on ylhäällä ilmassa
ja räystäillä sulavan katon…
Mulla vain mykkä on yksinäisyys
ja vanhuus parantumaton.
Astu hautaan, hauras haave,
kuole, sairas lempi:
tulee uusi hallavuosi
toista tuhoisempi.
Tulee rae, tulee routa,
sumusaaret säkeet,
päälle kaiken kasvavaisen
lumilaineet lakeet.
Liian kaunis, liian viisas maailmahan tähän, liian hyvä hyljättynä tielle nääntymähän.
Kun saapuvat lapset auringon, niin kevät kukkahan ehtii. Ah, milloin, milloin mun rinnassain taas valkeat koivut lehtii!
Auringon lapset pimeän poikki ijäti nuorina ajaa. Ihmissydämen syksylle ei tule parantajaa.
En syntymä-yötäni määrännyt, en kuolinhetkeä tiedä: ma annan kohtalon kuljettaa ja elämän-virran viedä.
On ylpeä tahtoni katsoa vaan,
miten purteni aavalle luistaa:
en suuntaa pyydä selvittää,
en lähtökohtaa muistaa.
On ylpeä tahtoni katsoa vaan, mitä ulapan pintahan piirtyy: miten vaahtien valhe vaihtelee ja aurinko taivaalla siirtyy…
Illan sumu laajenee kuin suuren virran uoma. Lienet, aalto valkohelma, sairaan unijuoma.
Polttavalla otsallani
tunnen käden soman.
Kiedo huntus peitteheksi
rinnan alastoman!
Miks en ole tähti, kukka,
paikallansa paistavainen,
yksin öissä avaroissa
syttyväinen, sammuvainen?
Yksin öissä onnellinen,
itse oma ystävänsä,
vaikk'ei kenkään katso, pyydä,
eikä tarjoo lempeänsä.
Miks en ole tähti, kukka, käymättömäin tarhain mailla, etten itse tietäis, että riudun rakkautta vailla!
Kasvaa kaunihisti yhteen pirstaleisen mielen vana, nousee tunteen tuuli-jana pylvähäksi pyhän lyhteen.
Turhaan kärsinyt et rinta eestä armaan haavekuvan: ihmislapsen lakastuvan kukkaa vaalit ikuisinta.
Murheen mullassa piillen ja itäin
kasvoi sieluni pienestä pitäin.
Kasteessa tuskan, helmissä surun,
kukki se lauluja maailmanturun.
Nyt se on valkea vainaa vaan,
kuoleman laakerit kulmillaan.
Ah, autuas hetken kimmellys
yli tumman meren selän!
Minä rakastan, minä rakastan
ja tunnen, että elän,
ja että jo osani onneen sain ja yöni on alkava tästä… Ole kiitetty, korkea kohtalo, elon onnesta määrättömästä!
Mikä olen? Tähdenlento Luojan ikuisessa yössä, tomujyvä aavan aineen lakkaamattomassa työssä.
Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.
Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!
Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.
Alistukaa, avaruudet, pienen tähden välkynnälle! Tahdon loistaa, tahdon laulaa kiitoslaulun elämälle!