Title: Tulijoutsen: Runoja
Author: Aarni Kouta
Release date: November 17, 2019 [eBook #60715]
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1905.
Tulijoutsen.
Joululaulu tytölleni.
Tuntemattomille merille.
Joutsen.
Hekuma.
Lusifer soittaa.
Kun lemmestä muinoin lauloin.
Uhmaajat.
Rukoilijoille.
Kuolemaan vihityt.
Cola di Rienzi.
Attila.
Laulu äitini haudalla.
Laulujen laulu.
Lapselleni.
"Kuolleet kuolleita haudatkoot".
Mielipuoli.
Lasit täyteen!
Kainin merkki.
Tulijoutsen.
Uhman joutsen, tulipuna lintu, purppurana palaa sen sulkien sulkku, kypeniä syytää sen silmien tuli, korkeata kaulaa se ylpeenä kaartaa ja sydämien veressä kylpee.
Uhman joutsen, joikuva joutsen, tulimieli, tulilaulu lintu. Kauan se veressä ihmisten soutaa, kauan se piilee suonien punassa, kauan se lymyy mielien yössä joluen, joikuen hiljaa.
Hurmeesta, hurmasta lintu se lähtee, levittää purppurapaloiset siivet, nousevi joikuen ilmojen teille, laulavi puuntavan avaruuden alla laulunsa suitsevan pilvien halki ja porteille taivahan päätyy:
"Leimussa liekkien kaiu mun uhmani, laula liekkien lailla! Laula kun palavi taivahan talo, laula kun hehkuvi ilmojen pielet, sankea savu kun ilmoja kiirii, pitkä kuin ukkosen lonka! Laula sa vapautta valloista taivaan, laula sa tulena, viimana vingu, puhalla, lakaise puhtaaksi ilma, puhtaaksi tahmasta nöyrien maa, kirkasta, kaunista uutehen ruskoon, uutehen uskoon, sytytä uusien tulien liekki, suurempi entistä, kauniimpi vanhaa, sytytä ihmiset, sytytä sielut ja sammu sitten kuin sammuva päivä, toukoja nuoria siunaa."
Laulavi lintu, suitsuvi sulka, syytävi kypeniä silmien pätsi, taivahan tammiset seinät vaappuu — laulavi, tummuvi jumalan tuli ja enkelilaulut lakkaa.
Joululaulu tytölleni.
Muut juhlivat joulua Jeesuksen, ma istun sun kuvasi eessä. Muut juhlivat laulaen, riemuillen, mut minun on silmäni veessä.
Ma elämän sumuhun eksyin pois,
pois iloista liiaksi varhain.
Ja sinäkin kaukana luotain oot,
sinä seimilapseni parhain.
Niin sairas, sairas raukea
on armahani mun.
Hän itki, kärsi, taisteli
mun kanssain taistelun.
Me korkealle pyrimme
pois orjain kahleista,
mut epäilimme, eksyimme,
löi meidät maailma.
Hän itki, itki katkeraan —
ja raukka raukesi,
pää patjalle, käs' rinnalle,
mun valju tyttöni.
Yö synkkä uhkaa ulkona,
tuul' huutaa, vaikeroi.
mut nuku, nuku rauhassa,
jo taisto levon toi.
Jokaista yötä seuraapi
uus' aamun ruskotus;
suurinta sielun taistoa
myös suurin vapaus.
Ei armaani, taistelu konsana ei
se meille lepoa suo,
se kutsuu vain uutehen taisteluun,
se tulta uutta vain luo.
On orja, ken hetkenkin väistyä voi,
kun korkeesta kamppaillaan.
Siis uhmaten, leimuten, taistellen
vain voittoon tai kuolemaan.
Me rikomme, nautimme, uhmaamme,
— se taivast' on elämämme,
ja helvetin tuli jos seuraakin,
niin jatkuuhan liekintämme.
Me jätimme isät ja äidit ja siskot,
nyt sitehet särjetyt, katkotut on,
nyt yhdessä vapaina, kahleitta käymme
me ylpeinä uhmaten taistelohon.
On sitovat, polkevat kotien kahleet, on orja, ken rikkoa niitä ei voi, kun vapaus kutsuvi taistelijoitaan, kun määränä nousevan päivän on koi.
Tuntemattomille merille.
Vettä, vettä kyntää haaksi, painui koti aaltoin taaksi, takana ja eessä merta — päättyneekö taival kerta?
Aallot purjettamme kantaa,
etsii haaksi uutta rantaa,
rantaa, mihin nousee kansa,
vapaa, ylpee voimastansa.
Etsii purjeet uutta maata.
Kahleissa ei koskaan saata
nousta suku, suuri, napaa,
joka vieroo isäin tapaa.
Vettä, vettä kyntää haaksi, painuu kaikki aaltoin taaksi, takana ja eessä merta, päättyneekö taival kerta?
1905.
Joutsen.
Ui joutsen vettä välkkyvää, ilona rannat raikui, soi kaislat päivän kullassa ja lintuin laulut kaikui, ui joutsen kaulaa kaartaen, loi katseen syviin vesiin ja näki linnun valkean soutavan sieltä esiin.
Se oli puhdas, loistava kuin talven puhtain hanki. Sukelsi joutsen syvyyteen, hän kuvansa ol' vanki, ui, velloi synkät pohjaveet, mut palas murhemiellä, ei löytänyt hän kultaansa vuolaitten vetten tiellä.
Soi suruisina kaislat niin, ja kylmi päivän helle. Ui joutsen surren kultaansa selälle viluiselle. Se kauan souti kaivaten, mut kerran poikki aavan se näki linnun valkean luoksensa soutain saavan.
Hän kuvaksensa tunsi sen, mi syviin vesiin haipui, nyt sitä vastaan riensi hän,
Hekuma.
Tuhansia ihmisiä elämässä kulkee,
tuhansia tulia he rintaansa sulkee,
yksi on sammumaton, voimakas ja ainoo,
hekuman hehku aina ihmisiä vainoo.
Toiset ovat lahoja ja toiset ovat rautaa,
tuli lahon polttavi ja syöksevi sen hautaan.
Ken on taasen rautainen, sen liekki karkaisevi.
Pala liekki suurena ja rakenna ja revi!
Lusifer soittaa.
Leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, kylmänä kumisee pakkasyö. Lumi hopeahelminä hohtaa, tuike tuikkehen palaen kohtaa, leimuaa tähdet, leimuaa tähdet, Lusifer kultakannelta lyö.
Lusifer soittaa, Lusifer soittaa, helmenä värjyvi pakkasyö, kumisee, kajaa. Kaiku sävelten vaunuilla ajaa kenttiä korkean taivahan.
Sävelet paisuu, sävelet paisuu, kiihkoisa kannel kiehtoen soi, jylisee taivahan pilarit jylhät, humisee päärlyiset autuuden portit, humisee, kaikuu korkea yö.
Lusifer soittaa, kiehtoen kaikuu kannel kiihkojen leimuvien. Ihmiset kiihkojen soiton kuulee, unohtuu pakkanen, talviyö.
Lusifer soittaa, ihmiset tanssii, lieskat taivaan kannella lyö. Ihmiset tanssii, ihmiset tanssii, palavana pyörteenä karkelo käy, elämän karkelo, verien tanssi, tulipuna tanssi, kun Lusifer soittaa, tulipuna tanssi, kun karkeloi veri suonissa kiihkoisten ihmisien.
Lusifer soittaa, veri väkevänä, kiihkeänä suonissa ihmiset palaa, räiskyvi tulipalo-pakkasyö.
Kun lemmestä muinoin lauloin,
Kun lemmestä muinoin lauloin, minä lempeä tuntenut en. Sen tuloa nainen ma vuotin kuin koittoa keväimen.
nyt lemmen, lemmen mä tunnen — se on korkea, synkkä kuin yö. mut enää en voi minä laulaa, veri tummaa tulta vain lyö.
Uhmaajat.
— Mitä hyötyä ylpeiden uhmasta on, niin miettivät nöyrinä ryömivät joukot, he särkevät suojat vain yltämme — — Ei tarvitse saastanne suojaa, houkot!
Ja hyötyä uhmaajat aattele ei, he tahkovat vaan tuhon kalskavan terää, he särkevät, jällehen rakentaa se polvi, mi kerran suurena herää.
Rukoilijoille.
Te rukoilette! Kurjat anoo vaan, nöyrästi ottain, mitä annetaan. Ei ylpeet koskaan rukoilemaan taivu, ei polvillensa milloinkaan he vaivu.
On kurjaa maassa maaten kerjätä, on kurjaa syntejänsä itkeä! Jos väärin teit, niin korjaa vääryytesi, jos köyhä olet, kanna puuttehesi!
Kuolemaan vihityt.
Jo veikot, veikot nouskaamme, ei muuten lopu yö, ei katkee orjankahlehet, ei koston hetki lyö. On arkiryysyt yllämme, ne vaihtuu purppuraan, Nyt lailla Spartan sankarein me käymme juhlimaan.
On raskaat orjankahlehet, on raskast' arkityö. Me katkomme ne kahlehet, jo tulta säilät lyö. On pieni, harva joukkomme, ei väistyä se voi. Me oomme kuoloon vihityt, häävirttä kalvat soi.
Me sokeasti ryntäämme, vaippamme kasvoilla. Me kuolemme, mut itsekin kylvämme kuoloa. On taistelumme toivoton, ei koita aamun koi. Mut siksi säilät hurjemmin vain yössä salamoi.
Ol' elo arkiraadantaa, se kahleet antoi vaan. Nyt katkotut on kahlehet, me käymme juhlimaan, me vaikenimme elossa, nyt saamme uhmata, me kuolemme, mut itsekin kylvämme kuoloa.
Cola di Rienzi.
Cola di Rienzi, uneksija öinen, purppuratogainen, seppelepää, kiireellä korkean palatsin seisoo, Rooma allansa myllertää. Rooma tulimerenä läikkyy, soihdut hulmuu ja manttelit väikkyy, kaduilta, toreilta huutoja kaikuu, "Kalpoihin veikot", kaikkialta raikuu, "kahlehet katkomme, valtio vapaa nouseva vuossatain haudasta on."
Cola di Rienzi, uneksija öinen, purppuratogainen, seppelepää, kiireellä korkean palatsin seisoo, Rooma allansa myllertää. Kansan kalpoihin, taistoon hän nostaa, verellä vapauden tahtoo hän ostaa — koittavi huomen, on tyhjinä kadut, umpehen laastut on uhmaajan ladut, jotka hän aukaisi vapauden tulla, kansa ja valtio nukkuvi taas.
Cola di Rienzi, uneksija öinen, purppuratogainen, seppelepää, vaikka sa sorruit, sota-unes aina suurena sieluissa kimmeltää, nousit, tuhansille maalin sa annoit, ylväänä seppelepäätäsi kannoit. Tuhansia hallitsit, kaikki sun kuuli, kuljit kuin ilmojen kahleeton tuuli, nousit ja kruunasit itsesi kultaan, loistit ja sammuit purppurahan.
Tukholmassa helmik. 1905.
Attila.
Attila kulkee, Attila kulkee, kumajavi kaviot ja tärisevi tanner, karjuen hunnien laumat hyökkää kiitäen myrskynä seudusta seutuun, polkien, pirstoen, ruhjoen, raastoin, polttaen poroksi kaupungit, kirkot, sortaen tornit ja pylväät ja nirkot, nostaen, laskien tuliterä kalpaa, huuhdellen hurmeella kentät ja kummut, peittäen ruumiilla ruskeat nurmet ja tallaten peltojen viljan.
Attila kulkee, Attila kulkee, hurmeessa kahlovi korskuvat ratsut, raskaita huuruja taivaalle täyttää, vapisevi, vaappuvi verinen tanner, iskevi salamoina tuliterä kalvat, kaatuvi ihmiset kuin kulokorret, taipuvi nöyrinä pelkurijoukot. Ruhjottu, raastettu Europa ompi, ruhjottu kirkon ja kahleiden maa!
Terve, oi barbari, julma ja raaka, terve, terve sä tuliterä kalpa, kaada ja lakaise nyörien joukot, revi ja raatele luostarit, kirkot, pirsto kahleet ja kahleiden luojat, tallaa ahtahat siveyskaavat, kiveä päälle kiven ei jääköön! Terve, terve sä tuliterä kalpa, aikansa eläneet hautansa saavat, paranevi jällehen syvätkin haavat, väkevänä nousevi elämä taas!
Attila kulkee, Attila kulkee, karjuen hunnien laumat lentää, vapisevi, vaappuvi verinen tanner, nousevi, välkkyvi tuliterä kalvat, kortena ihmiset myrskyssä kaatuu, kuolevat, riutuvat vanhat pois.
Laulu äitini haudalla.
Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit, sun kuolema keskeltä karkelon vei. Viel' leimusi poskillasi elämän ruusut, ja sydämesi velttona sykkinyt ei.
Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit,
sa hautaasi tanssit, et hoippunut, oi!
Siks riemuiten, kiittäen kantele kaikuu,
siks ylistäen lauluni sinulle soi.
En rakasta horjuvaa, vaappuvaa vanhaa,
en kuivia oksia elämän puun.
minä rakastan nuoruutta, tanssia, tulta,
en haikeita virsiä vapisevan suun.
Minä rakastan sitä, ken ajoissa lähtee,
ei taakaksi muille ja itselle jää.
Ei vanhoja, raihnaita elämä kaipaa,
on taistossa tiellä vain harmajapää.
Sa nuorena sammuit, sa nuorena sammuit, siks kummullesi kauneimmat kukkani vien. Sa hautaasi tanssit, et hoippuen käynyt, se määrä on minunkin taistoni tien.
Laulujen laulu.
Milloin kirkas kesätaivas, milloin jylhä ukkosyö, mutta aina tulta, joka synnyttää tai pirstaks lyö.
Missä seisot, siinä seiso, älä väisty vaaksaakaan! Ole kylmä, säälimätön, älä emmi, iske vaan!
Lapselleni.
Sua isättömäksi kun kutsutaan, oma lapseni, lapsikulta, niin näytä, ett' tuholiekkiä ei voi syntyä ilman tulta!
"Kuolleet kuolleita haudatkoot",
"Kuolleet kuolleita haudatkoot",
Kristus opetti kerran,
Nyt elämää, iloa hautaavat,
seuraajat saman herran!
"Sitä jumalan säätä!" huokaillaan,
kun syysmyrsky sadetta ruutuihin hakkaa.
— Miks palvella lainkaan niin räntäistä herraa,
on parempi vaalia räiskyvää takkaa!
Lyö salama. Sinipunerva säihky pilviä puhkoo, ilmoja viiltää kuin Saatanan säilä. Pirstovi kylät ja kaupungit, kirkot kuloksi, karreksi polttaen kaikki, ja ihmiset ihaillen etäältä katsoo, kun vaaraa ei näy.
Mut säihkyä jylinä jylhä kun seuraa kiirien lakea korkean taivaan kuin vaskiset vaunut, miss' ajavi velhot paeten ilmojen etäisiin ääriin, niin nöyrinä pelosta polvilleen vaipuu hullut, houkkiot ihmiset.
Mielipuoli.
Hän lauloi sielunsa kauneimmat kuiskeet, haastoi syvimmät sävelet sen. Hän vihasi, uhmasi, leimusi, lempi ja ylisti suuruutta ihmisien.
He virkkoivat: "mielipuoli on hän."
Sitä surren mielipuoleks hän tuli, entisyyttänsä pilkkasi, painoi kasvonsa itkien tuhkaan, ruoski ihonsa katuen veriin ja uhmaansa anteeksi rukoili.
He virkkoivat: "Herralle kunnia, kiitos, hän terveeksi tullut on uudelleen, hän jälleen saanut on järkensä valon, hän palannut on lammashuoneeseen."
Lasit täyteen!
Lasit täytehen veikot, me juhlimme nyt, lasit täytehen viinien tulta! Me maljan polttavan, kiehuvan juomme, me ruusutarhoja hetkeksi luomme, mitä siitä jos myrsky ne särkevi taas, pala kauan ei ruskojen kulta!
Lasit täyteen, me juhlimme, nauramme nyt,
ilohuutomme ilkkuen kaikuu!
On ihmiset saitoja, viisaita vallan,
he kokoovat, säästävät varalta hallan,
he tunne ei rikkautta tuhlarien.
Ilonaurumme uhmaten raikuu!
Me tuhlaamme, ilkumme, nauramme nyt, joka hetki on tanssia, tulta! Te kateina käytte, me unhotamme, juomme ja heräämme taasen ja hetkessä luomme, mitä viikoissa, vuosissa te ette tee, pala kauan ei ruskojen kulta!
Me emme kaipaa syntein vapahtajaa suursynnin: säälin maailmaan mi toi, vaan odotamme Häntä, joka meidät pelastaa tuosta messiaasta voi.
Kainin merkki.
Me vapaina synnyimme maailmaan, ei painanut harteita risti, ei jäytänyt jänteitä orjuuden rauta, ei vinkunut yllämme pakkojen piiska, me vapaina synnyimme maailmaan ilovälkkyvän auringon alle.
Me vapaina synnyimme maailmaan, te piirsitte otsaamme merkin, te painoitte rintaamme rikoksien ristin, te valelitte päähämme saastaista vettä muka verellemme jäähdykettä. Te loihditte yhdeksi kaksi lihaa, te kylvätte salaista sortoa, vihaa, te syötätte lihaa ja juotatte verta sen miehen mi ristillä surman sai kerta, te riistätte äitien rinnoilta lapset, te kastelette viattomat hapset ja luette lukuja velhon.
Me vapaina synnyimme maailmaan, te piirsitte otsaamme merkin, joka valtaanne meidät iäksi sitois, joka himomme, halumme ristihin nitois, joka rauhan tähtenä loistais.
Ja se merkki se otsassa iäti hehkuu, sitä pois pese ei vesi eikä veri, se tuskan tähtenä kiiluu. Se merkki on orjuuden, velhojen vallan, se punaisena vihana palaa.
Se palaa synkkänä merkkinä Kainin, se veremme kaameaksi leimuksi muuttaa, se sytyttää ohimoille kirojen kimman, se herättävi aivoihin verisen vimman. me kuljemme otsalla orjuuden merkki, mi helvetin tulena polttaa.
Me kuljemme otsalla kypenöivä merkki, te miekkaanne ette voi nostaa, me kuljemme rinnassa salamoina risti, nyt aikamme tullut on kostaa. Te ette voi iskeä, siksi me iskemme, ja iskemme siksi kun kahlehet katkee, me iskemme siksi kun velhojen valta murtuu, me ruhjomme, raastamme luolanne, templinne ja särjemme jumalainne kuvat.
Me tahdomme pestä sen merkin pois, mi synkeänä otsalla palaa, me tahdomme vapaina, kahleitta kulkea ristiä vailla, vietissä veren, helmassa elämän hyrskyvän meren. Me tahdomme ylpeinä kohottaa ylös taivaalle uhmaavan otsan.