The Project Gutenberg eBook of Kaksi vankia: Novelli

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kaksi vankia: Novelli

Author: Paul Heyse

Release date: November 11, 2019 [eBook #60673]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI VANKIA: NOVELLI ***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KAKSI VANKIA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut H. T.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

Raitiovaunusta, joka kuljetti matkustajia rautatie-asemalta "Kolmen kypärän" ravintolaan, poistui yksi ainoa henkilö. Vain hetkiseksi näyttäytyi eteisessä lihava yliviinuri, joka tänään oli puettu komeaan juhlapukuun ja heitti nopean, ihmistuntevan silmäyksen matkustajaan. Mutta kun hän huomasi, että tulokas, joka matkalaukku käsivarrella jäi kynnykselle ääneti ja nähtävästi neuvottomana seisomaan, ei ollut mikään nuori, kaunis eikä komea nainen, huusi hän veltosti esiin vetelehtivälle rengille jonkun huoneen numeron ja nousi sitten, oikaisten valkoista kaulahuiviansa, arvokkaasti jälleen rappusia.

Tämä vähemmän kohtelias vastaanotto ei jäänyt yksinäiseltä naiselta huomaamatta. Jonkunlaisella äänen terävyydellä hän senvuoksi käski rengin noutaa matkalaukun vaunuista ja viedä sen johonkin huoneeseen, jossa olisi hiljaista, eikä liian kuuma. (Oli näet sydänkesä). Häntä nimittäin vaivasi unettomuus, ja hän olisi ehkä pakoitettu jäämään tänne viikon ajaksi. Sitten nainen itse otti päivänvarjon ja hattulippaan ja kulki, odottamatta opastajaa, rappusia kohti.

Tilavassa eteisessä oli pimeätä ja kylmää. Oli sentähden vaikeata, tullessa kirkkaasta auringonpaisteesta, erottaa askelmia, ja vielä lisäksi oli lattialla kaikenlaatuisia esineitä, jotka tekivät askeleet epävarmoiksi. Vasta sillä askelmalla, joka sai valoa pihanpuoleisesta ikkunasta, matkustaja huomasi, että rappusille oli siroteltu kukkia ja vihreitä lehviä.

"Häitäkö talossa vietetään?" kysyi hän rengiltä, joka nyt käveli hänen jälessään kantaen laukkua. Hän melkein jo voi tämän viininvärisistä kasvoista ja sunnuntaitakista, jota tämäkin käytti huolimatta arkipäivästä, arvata vastauksen. "Kutka täällä sitten ovat naimahommissa?" hän jatkoi jotakin sanoakseen, vaikka hän itse asiassa oli vallan välinpitämätön kuulemaan pari vierasta nimeä.

Mies selitti palvelusintoisesti, että nämä olivat komeat naimiskaupat; kaupungin rikkaimman kauppiaan tytär menee naimisiin oikeuspresidentin pojan kanssa. Tämä on hauska nuori mies, joka tosin on hieman huikentelevasi elänyt, mutta nyt hän on tullut järkeväksi, eikä hänen tarvitse enää pelätä velkojensa painoa. "Komea avioliitto tosiaankin neiti, ja hyvin loistavat häät. Samppanjapulloja ei ole edes edeltäpäin laskettukaan, kuten itarain pikkuvirkamiesten on tapana. Niistä on sulhanen pitänyt huolta. Ja hienoa samppanjaa, neiti, parasta lajia."

Mies siristi pieniä veteliä silmiään ja maiskutti kielellään.

Neiti ei virkkanut mitään; hän kiiruhti vain nousemaan rappusia, eikä hän astunut ainoallekaan maassa makaavalle kukalle, vaikk'ei niistä yksikään ollut jäänyt ehjäksi; ei hän edes katsahtanut hääjoukkoon, kulkiessaan avonaisen ruokasalin ohi. Vasta kun hän oli saapunut toiseen kerrokseen, pysähtyi hän. jälleen.

"Menemmekö vielä korkeammalle?"

Mies nyökkäsi. "Kaikki huoneet ovat väkeä täynnä, neiti, sillä herra oikeuspresidentin sukulaiset ovat saapuneet mieslukuisina ja asettuneet meille. He jäävät enää vain täksi yöksi; huomenna, jos neiti suvaitsisi… huone on muuten hyvin siisti ja aurinkokin paistaa sinne vain puolen tuntia aamusin."

Mies juoksi edellä ja aukaisi ylhäällä yksinkertaisesti kalkitun vinttikerroksen pitkän käytävän viimeisen oven, josta lehahti kylmä ja ummehtunut ilmavirta vastaan. Huone näytti harvoin asutulta, kun vain erityisissä tilaisuuksissa, juhla- ja markkinapäivinä matkustajatulva täytti kaikki "Kolmen kypärän" loukot. Kun molemmat ikkunat olivat avatut ja suuret yöperhoset liihotelleet pienen sohvan jouhipatjoilta, huomasi, että huone ei ollutkaan niin epämiellyttävä kuin se ensi silmäykseltä näytti. Talon pitkälle esiinpistävän katonreunan alapuolella näkyi tori, vanha kirkko ja etäämmällä pieni linna, joka sijaitsi kunnaalla korkeitten puitten välissä. Tänne ei kuulunut hääväen lasien kilinä eikä onnitteluhuudot; sai olla varma yörauhasta.

Renki huomasi hiljaisella tyytyväisyydellä, että matkustajalla ei ollut mitään muistutettavaa tätä majoitusta vastaan. Hän asetti laukun esille, katosi hetkeksi ja palasi, tuoden mukanaan raittiilla vedellä täytetyn ruukun, jonka hän asetti pienelle valkoiseksi maalatulle pesupöydälle.

Mies huomautti, että siivoojaneiti ei nyt juuri voinut saapua, sillä hänellä oli kovin kiire siistiessään ja pestessään, ja pian alkaisivat tanssijaiset. Ell'ei neidillä olisi enää mitään käskettävää, tahtoisi hänkin palata alas.

Tätä sanoessaan mies myhäili niin viekkaasti, että selvästi voi huomata erään noista samppanjapulloista, joita ei oltu edeltäpäin laskettu, ei olevan aivan tyhjän, vaan odottavan häntä alhaalla.

Vieras nyökkäsi vain päätään ja kääntyi sitten ikkunaan. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli jäänyt yksin, ei hän näyttänyt aikovan riisua päästään pientä mustaa, vaalistuneella nauhalla ja rutistuneilla kukilla koristettua hattuaan, eikä vapauttaa käsiään harmaista, kudotuista rukkasista. Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa pienessä linnassa kirkon katon takana, ja mitä kauemmin hän katseli kastanjien ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä alakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni ryppy ilmestyi toiseen suupieleen. Ihmistuntija voi siitä havaita, mitenkä usein ja kuinka uhoittelevalla halveksimisella nämä huulet olivat lausuneet hyvästit pettävälle toivolle ja tyhjään rauenneelle odotukselle.

Korkean kirkontornin kellohuoneesta vastapäätä kuului nyt kuusi hitaasti kumajavaa lyöntiä. Tuntui siltä kuin ne olisivat murtaneet sen lumouksen voiman, joka oli vallannut tuon yksinäisen naisen ikkunan luona. Hän kulki pari kertaa huoneen poikki ja astui sitten pienen pölyisen peilin eteen sillä välinpitämättömällä liikkeellä, joka on ominainen naisille, jotka tietävät ett'ei kukaan, joka näkee heidät, ajattele kasvojen kauneutta eikä rumuutta. Yksi niitä sananparsia, jotka ikuistuttavat jonkun vanhan erehdyksen, on myös se väite, että ruminkin viimein tottuu ulkomuotoonsa, ja ett'ei kukaan pidä omia kasvonpiirteitään epämiellyttävinä. Ja kuitenkin löytyy useita, etenkin yksin jääneitten naisten joukossa, joille ei mikään ole tuskastuttavampaa kuin silmäys peiliin.

Niinpä meidänkin naisemme tarkasti vain sivumennen vaatetustaan, ja hän näytti miettivän, ottaisiko kaupungille lähtiessään vaalistuneen hatun vai uuden hattulaatikosta. Mutta suupielessä olevan rypyn vavahdus näytti ilmaisevan, että hänen mielestään oli samantekevää missä puvussa hän täällä esiintyisi. Vain kasvot ja kädet hän virkisti raikkaalla vedellä ja lähti sitten huoneesta.

Olikohan se hajamielisyyden vai saamattomuuden vaikutuksesta — hän erehtyi äskeisten rappusten suhteen, ja äkkiä hän huomasi olevansa käytävän päässä. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Mutta nyt hän joutui eräille sivuportaille, ja ajatuksiin vaipuneena kun oli, asteli hän yhä alemmas luullen, että kaikki portaat johtaisivat ulkosalle. Pian hän kuitenkin huomasi eksyneensä eräälle parvekkeelle, joka oli rakennettu ruokasalin yhdelle seinämälle tanssimusiikkia varten. Nuottitelineet olivat jo oikeassa järjestyksessä. Suuri kontrabasso lepäsi kuin nukkuva jättiläinen kahdella tuolilla jahtitorvi päänalusena ja klarinetti poikkipuolin kasvoilla. Kukaan soittajista ei ollut vielä ilmaantunut ja alhaalla permannolla olevat pöydät olivat myöskin poistamatta, joten tanssijoillakaan ei ollut tilaa. Eksynyt vieras ei näinollen malttanut palata, vaan jäi seisomaan lasiovelle hetkeksi tarkastamaan alhaalla olevaa seuraa.

Tämä ei eronnut muista hääväestä päivällisen ja tanssin välillä. Siinä oli kylläisiä viininvärisiä isiä, joilla oli hankalata ahtaissa valkoisissa kauluksissaan; hyvinvoipia äitejä puettuina sinipunerviin silkkipukuihin ja suuriin silkkipitsimyssyihin, jotka olivat siirtyneet vinoon tai rypistyneet monissa syleilyissä. Suloisesti hymyilevät kapeaharteiset nuodeneidot kulkivat salissa edestakaisin paksut seppeleet päässä, milloin veitikkamaisesti milloin väsyneesti kuiskaten toistensa korviin. Monennäköiset tanssipukuiset nuorukaiset maistelivat hitaasti viimeistä samppanjalasia sikareittensa ohella, ja jos eivät sattumalta olleet rakastuneet, pitivät parempana olla tarjoamatta tanssitaitoaan näin kuumalla ja keskellä valoisaa päivää. Eräässä nurkassa remusi lapsiparvi jatkaen makeisten syöntiä ja laskien montako makupalaa oli tullut taskuun säästettyä. Liikutuksen kyyneleet ovat aikoja sitten ehtyneet, malja-esitysten juhlatunnelma on kadonnut ja kaikkea muuta kuin juhlallinen, ruo'ansulatuksesta johtuva väsymys on vallannut vieraat. Jokaisesta tuntuisi varmaankin suloisemmalta asettua johonkin hiljaiseen nurkkaan, jossa voisi, tarvitsematta olla kohtelias, nauttia ettonetta.

Vieras tuolla ylhäällä soittoparvekkeella oli kyllin usein ollut läsnä hyvien ystävättärien häissä — vuosi vuodelta yhä maltillisemmalla mielellä, kuten pitääkin, jos tahtoo panna merkille toisten heikkouksia — huomatakseen sen salatun ikävystymisen, joka piilossa palttinanenäliinan takana ilmeni. Nytkin taas alkoi yllämainittu ryppy suupielessä vavahtaa, eikä hän olisi enää viittä minuuttiakaan jäänyt katselemaan tätä väsyttävää näytelmää, ell'ei hän olisi huomannut nuorikkoparia, joka ei käyttäytynyt aivan tavallisella tavalla.

Morsian nimittäin oli, sillä aikaa kun vieraat nousivat syömästä, jäänyt paikalleen pitkän pöydän ääreen, ikäänkuin hänen olisi täytynyt vaalia sen lihavan vanhan herran päivällisunta, joka lepäsi liivit avoinna hänen oikealla puolellaan suuressa nojatuolissa. Nukkuva oli luultavasti hänen appensa, joka täten soi itselleen levon laakereillaan huolehtiessaan niin hyvin pojastaan. Myrttiseppeleen alla olevat kasvot eivät suinkaan olleet kauniit, eikä tuo mitättömän näköinen pikku olento voinut hopeaisen harsokankaan ja morsiushunnunkaan suojassa salata, että toinen olkapää oli korkeammalla toista. Mutta sensijaan olivat hänen kaulakoristeensa ja rannerenkaittensa kivet kyllin suuret ja säteilevät, ohjatakseen katseet tällaisista pikkupuutteellisuuksista. Nuoren morsiamen silmät loistivat viinin punertamien silmäluomien alta niin hellästi ja luottavasti, ett'ei silti vastenmielisesti tarkastellut hänen kasvojaan. Alakuloisuus, joka niissä ilmeni, ei näyttänyt johtuvan yksinomaan painostavasta häätunnelmasta. Morsian oli vetänyt luokseen pienen tyttösen, joka varmaankin oli hänen siskonsa, ja puheli hiljaa ja innokkaasti tämän kanssa. Aika ajottain hän pusersi itkettyneet silmänsä pienokaisen pehmyttä tukkaa ja ruususeppelettä vastaan, mutta kukaan ei näyttänyt siitä huolivan, kaikkein vähimmin se, jota nämä salaiset kyyneleet koskivat. Tuo pitkä, moitteettomasti puettu nuori mies, jolla oli hieman ohutta vaaleata tukkaa päälaella, oli varmaankin sulhanen. Hän käyttäytyi, leväten oikonaan sohvalla, sikari valkoisten hampaitten välissä, mahdollisimman kylmällä, suosiollisella alentuvaisuudella paria pikkukaupunkilais-serkkua kohtaan, jotka seisoivat hänen edessään kunnioittaen jokaista hänen kokkapuhettaan kohtuuttomalla naurulla. Sillävälin haukotteli heidän ihailunsa esine aivan ujostelematta ja vihdoin hän esitti, että he lähtisivät erääseen sivuhuoneeseen pelaamaan tarok'ia.

Vasta vanhemman serkun, nuoremman keksiessä sanan "kapitaali", lausuttua arvelun, että vanhemmat naiset ehkä voisivat panna enemmän pahakseen tämän lähdön kuin nuoret, luopui sulhanen oikustaan. Sensijaan hän selitti, ettei hänestä tänään kumminkaan olisi tanssijaksi; hän oli muka liian pitkä pienelle rouvalleen ja tanssi ylipäätänsä vain vierasten naisten kanssa.

Outo tuolla soittoparvekkeella ei luonnollisesti tästä puheesta ymmärtänyt mitään, mutta sanoja seuraavat kasvojen ilmeet sanoivat hänelle kylliksi. Hän ei voinut enää kauemmaksi jäädä tähystyspaikalleen; hän lähti siis hiljaa kuten oli tullutkin, hapuili monia ahtaita pimeitä portaita ja huoneita ja saapui vihdoin onnellisesti eräälle ovelle, joka aukeni puutarhaan.

Pian hän oli varjoisalla syrjäkadulla, ja nyt hän näytti olevan tutulla alueella. Vielä pari katua ja kujaa ja hän saapui jalkatielle, joka kiersi pienen puiston viertä ja jota nuoret akaasiapuut varjostivat. Täällä oli herttaista ja hiljaista; lapsenhoitajattaria istui penkeillä, ja heidän vieressään uinailivat hoidokkaat vaunuissa, suurempien lasten leikkiessä nurmella. Aurinko laskeutui jo, ja läheni kukkuloita, ja puitten pitkien varjojen vaeltaessa pitkin ketoja ja joentöyräitä loisti ylhäällä kunnaalla linnanen heleässä illanruskossa salamoivin ikkunoin, ympärillä kasvavien puitten latvojen kylpiessä lämpimässä hehkussa.

Kaikki tämä näytti olevan vieraalle tuttua, sillä hän jatkoi nopeasti kulkuaan katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, ikäänkuin vaihtelevan suloinen seutu olisi ollut toisarvoinen mieltä virkistävän kuljeskelun rinnalla. Hän hengitti usein täysin siemauksin, pysähtyi silloin tällöin, sulki silmänsä ja heilutti omituisesti molempia käsiään ilmassa, kuten lintu, joka paettuaan häkistä koettelee siipiään, ennenkuin antautuu vapaitten tuulien tuuditettavaksi.

Niin saapui hän vihdoin joelle, joka rauhallisesti tasaisin lainein virtasi pensaita kasvavien töyräitten lomi. Hirsilautta kulki paraillaan laaksoa kohti. Toinen lauttamies oli peräsimessä, jota hänen tuskin tarvitsi liikuttaa, ja toinen loikoi peitteellä, hehkuva piippunysä huolimattomasti suussa. Hän oli juuri nukkumaisillaan, sillä hän tunsi olevansa niin huoleton tällä seudulla näin tyynenä iltana. Yksinäinen nainen rannalla epäröi hetken nähdessään ohi lipovan lautan, huutaisiko perämiehelle, että tämä pysähtyisi ja ottaisi hänet mukaansa. Niin hän pääsisi jokea alaspäin — suureen virtaan, johon joki laskee — ja merelle — yhä kauemmas kohti tuntemattomuutta ja rajattomuutta. —

Lautturit olivat jo aikoja sitten liukuneet lauttoineen ohi, kun hän irtautui haaveiluistaan; hän jatkoi kulkuansa. Tie johti kivisillalle ja sieltä kaupunkiin. Hän kulki ohi puutarhojen ja maatalojen, jotka hän kaikki tunsi ja hän tarkkasi kaikkia muutoksia, jotka viime aikoina olivat seudulla tapahtuneet. Vihdoin hänen katseensa pysähtyivät erääseen suurempaan rakennukseen, joka oli aivan äskettäin rakennettu.

Siinä oli pylväskäytävä, jossa oli kuusi hentoa kauniisti marmorin tapaiseksi maalattua puupylvästä. Pylväitten yläpuolella oli laakea kreikkalainen pääty, jonka kärjessä oli jonkunlainen vertauskuvallinen olento, jonka selkään oli pistetty tukea varten luja rautakanki, mutta jonka valitettavasti huomasi molemmin puolin. Leveässä arkkitradissa pylväitten yläpuolella oli piirretty äskettäin kullatuin kirjaimin päällekirjoitus: "Teatteri". Pari paperiliuskaa molemmissa äärimmäisissä pylväissä ilmoitti, että tänään illalla tulisi esitettäväksi kansallisrunoilijamme Fr. von Schillerin klassillinen murhenäytelmä "Kavaluus ja rakkaus".

Näytäntö oli jo puoli tuntia aikaisemmin alkanut ja kassanhoitaja aikoi juuri sulkea lippuluukun ja laskea tämänpäiväiset tulot, kun vieras nainen saapui ja pyysi saada piletin permannolle. Etsiessään rahaa laukusta näytti nainen äkkiä häpeävän kudottuja käsineitään ja muutakin pukuaan. Mutta hän oli jo ottanut lipun vastaan, ja kun siinä oli korkea numero, voi hän luottaa siihen, että hän täydessä huoneessa pääsisi huomaamatta sekaantumaan ihmisjoukkoon.

Ei kukaan todellakaan huomannut, että keskellä ensi näytöksen loppukuvaelmaa ovi permannolle vielä kerran avattiin ja että vaatimaton nainen kuulumattomasti otti paikkansa viimeisellä penkillä. Heti senjälkeen kajahti käsien paukuttelemisesta ja esiinhuudoista johtuva huumaava melu; innostus näytti jo olevan hyvin korkealla ja yleisö erinomaisen tyytyväinen taiteilijoihin.

Väli-ajalla nousivat kaikki paikoiltaan osaksi saadakseen hieman hengähtää vapaudessa tai tervehtiä tuttavia ympärillä. Täällä luonnollisesti kaikki tunsivat toisensa. Vieras nainen oli jo sisäänastuessaan laskenut hunnun kasvoilleen, ja nyt hän syventyi hartaasti lukemaan teatterilippua, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi hänet tuntenut. Vain naapuriaan hän salaa tarkasti ja huomasi hämmästyksellä, että tämä teki kuten hän itsekin: istui katsomatta ympärilleen ja tervehtimättä tuttavia ylemmillä riveillä. Huomasi ilmeisesti, että mies tunsi olonsa epämukavalta.

Hän oli varmaankin outo täällä, kuten hän itsekin. Näytelmän lopussa ei hän liikuttanut kättään, vaikka hänen kukoistavat, nuoret kasvonsa olivatkin suunnatut suurella jännityksellä näyttämöä kohti. Muutenkin oli hänessä paljon kummallista. Hänen suuret, voimakkaat jäsenensä olivat kesäpuvun peittämät, joka yltyleensä oli hänelle liian ahdas ja lyhyt. Sininen silkkinen kaulahuivi oli solmittu kömpelösti hänen kaulalleen. Olkihattu lepäsi polvilla ja kädessä oli hopeapäinen keppi. Mutta ihmeellisintä hänessä oli, huolimatta muhkeasta ja terveestä ulkomuodosta — hän ei varmaankaan ollut yli kahdenkymmenen seitsemän ikävuoden — että hänellä oli tekotukka, ja vielä lisäksi semmoinen, joka ei väriltään ollut hänen oman tukkansa kaltainen, vaan vivahdukselta vaaleampi eikä oikein sopinut päähänkään.

Kaikki tämä pisti naapurin silmiin permannon hämärässä, mutta kun mies istui viimeisellä penkillä ei kukaan muu sitä huomannut. Ensimäinen suosiollinen vaikutus, jonka tuntemattoman nuorekkaan voimakkaat kasvot ja hänen puoliksi aatteelliset ja puoliksi naivit ilmeensä tekivät, katosi, kun nainen huomasi kaikki nämät omituisuudet, ja hän oli iloinen, että mies osotti yhtävähän halua puhelun alkamiseen kuin hän itsekin. Mikä hän on? Mikä asema ja virka hänellä on? Nämät kysymykset panivat naisen hiljaisuudessa arvelemaan, vieläpä seuraavan näytöksen ensi kuvaelman aikanakin, kunnes kappale kokonaan veti hänen ajatuksensa puoleensa.

Ihmeellinen näytelmä! Ainoa laatuaan. Missä löytyy niin paljon nuoruuden haaveilua, niin paljon kiihtynyttä, intohimoista elämän vasta-alkajan tunnetta yhdistettynä niin kypsään taiteelliseen voimaan, niin mestarilliseen vaikutuksen herruuteen yhdessä ja samassa teoksessa? Ei ennen eikä jälkeenkään ole ilmestynyt vertaista tälle hengelle, ja sillä välin kun hänen muut luomansa onnistuvat ilmieläviksi näyttämöllä vain onnellisissa olosuhteissa, voivat tämän nuoruusteoksen henkilöt pienen maaseututeatterin kurjimmassakin esityksessä olla varmat valtavasta vaikutuksesta; ne vetävät hajamielisimmän ja välinpitämättömimmänkin katselijan vastustamattomasti piiriinsä.

Niin tapahtui täälläkin. Ferdinandin esittäjä oli hoikka nuorukainen, jolla oli ohut, kimeä ääni; hänen Louisensa oli kellervä pieni olento kivettynyt tuskanilme kasvoissaan, joka pikemmin näytti olevan hammassärkyä kuin lemmenkaihoa. Lady Milfordilla oli kaula-ajoksen alkua, jota leveä musta samettinauha ei täysin voinut peittää, mutta kuitenkin seurasi yleisö hartaana hengitystä pidätellen, ja matkustava neiti viimeisellä penkillä oli kokonaan unohtanut epämieluisan vaikutuksen, jonka naapuri oli häneen tehnyt, kun tämä seuraavalla väliajalla äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja lausui hiljaisella, kauniisti sointuvalla äänellä arvelunsa kappaleesta ja sen esityksestä.

Hänen tapansa lausua sanottavansa ilmaisi harvinaista, melkeinpä oppinutta sivistystä, ja kuitenkin hän heti ensi sanoissaan tunnusti, ett'ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätä kappaletta; hän tunsi runoilijan yleensä vain lukematta. Nainen taas ilmaisi että hänkin oli ollut teatterille melkein vieras, sillä hän asuu pienessä kaupungissa, jonne tuskin koskaan matkailevat teatteriseurueet löytävät tiensä. Hänen aikaisemmassa nuoruudessaan, jonka hän on täällä elänyt, ei täällä ollut varsinaista paikallista teatteria, puhumattakaan omasta teatteritalosta. Vain silloin tällöin oli hän nähnyt huvinäytelmiä esitettävän "Kolmen kypärän" ravintolan suuressa salissa, jossa hänkin kerran tai pari oli ollut mukana.

"Minulta puuttuu sellaisiakin nuoruudenmuistoja", lausui mies kaihomielisesti hymyillen, joka antoi hänen täyteläiselle suulleen ominaisen sulon. "Minä olen kasvanut suorastaan maan alla; minulla ei sentähden ole ollut maailmasta tai niistä taiteista, jotka sitä esittävät, mitään elävää käsitystä. Kun sitten olin täysi-ikäinen ja minun piti ruveta elämään, oli se maailma, joka oli määrätty minun toimintapiirikseni, kylä. Ihmisten kohtalot ovat ihmeelliset. Onneksi löytyy toki korkeampi viisaus, joka ymmärtää kaiken, mikä meille on käsittämätöntä ja mikä meistä tuntuu epäoikeutetulta."

"Te uskotte sen siis myös!" puuttui nainen nopeasti puheeseen, heittäen harson sivulle, sillä hänen tuli lämmin. "Se on tosi; ell'ei olisi mitään oikeutta harrastavaa maailman johtoa, joka on meille lopullisesti säästänyt korvauksen ja sovituksen paremmassa elämässä, ei tämä elämämme komedia olisi sisäänpääsynkään arvoinen. Minunkin, vaikka olen aina elänyt kaupungeissa ja kyllä olisin voinut matkustaa, jos niin olisin tahtonut, on kohtalo pakottanut elämään kuin 'maan alla'. Olen usein kysynyt itseltäni miksi en minä ole saanut hieman kevytmielisyyttä osalleni kuten muutkin, jotka vain ajattelevat itseään, muodostaakseen elämänsä tarpeittensa ja toivonsa mukaiseksi ja joilla ei kuitenkaan ole omantunnonvaivoja. Mutta vaikka minusta usein tuntuu, kuin olisin tukehtua ahtauteen, niin en kuitenkaan ole voinut pakottaa itseäni särkemään ruutua suletusta ikkunastani. Pienissä olosuhteissa tulee niin pikkumaiseksi."

"No", sanoi mies omituisella juhlallisuudella, joka ei oikein näyttänyt sopivan hänen nuoruudelleen, "kenpä tietää, eikö Teillekin joskus suoda pääsyä vapauteen. Onhan Teillä nyt jo ilo nähdä nuoruutenne kaupunkeja, ilo, joka ei koskaan voi tulla minun osakseni, sillä sitä seutua, jossa minä olin nuori, en minä ajattele ikävöiden enkä kaipaillen."

Nainen vaikeni hetkisen.

"Mistä Te tiedätte, että minä olen tullut tänne mielelläni?" kysyi hän sitten. "Toimitettava asia sai minut tänne. Minulla ei ole ystäviä, tuskinpa enää tuttaviakaan tässä kaupungissa, ja kun minä ajattelen, millä lapsellisilla tunteilla vuosia sitten täällä kuljeskelin, mitenkä kuvittelin tulevaisuutta, kun pienenä tyttösenä leikittelin tuolla joen partaalla ja juostessani linnanvuorelle, ja kuinka kaikki on nyt niin toiseksi muuttunut…"

Esiripun kohoaminen aiheutti sen, että hän pidätti lauseen loppuosan. Hän huomasi, mitenkä hänen naapurinsa heti taas syventyi kappaleen juoneen ja kokonaan näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Hänelle itselleen oli vaikeata kääntää ajatuksiaan katkenneesta keskustelusta. Hänestä tuntui aivan uskomattomalta ja hyvin sopimattomalta, että hän oli niin äkkiä tuon vieraan kanssa vaihtanut syvimpiä tunteitaan. Nähtävästi ei hän voinut herättää naapurissa mitään mielenkiintoa. Vierashan se oikeastaan oli alkanut tämän luottavan keskustelun ja itse lausunut ensimäiset sanat persoonallisista suhteista, mutta hänen olisi pitänyt vastata varovaisemmin ja olla johtamatta puhetta heti niin syvälle. Hän päättikin käyttäytyä ensi väliajalla malttavammin, ja jos puhe kääntyisi äskeisille laduille, katkaisisi hän puheen tai jättäisi teatterin. Mutta hän ei mitenkään voinut jättää naapuria ajatuksistaan. Mitä tämä oli lausunut, kaikui niin surulliselta ja alistuvalta, ja hänen rauhalliset kasvonsa mustine silmineen kuvastuivat yhä hänen mielessään, vaikka hän osasikin pidättäytyä katsomasta miestä sivulta. Mikähän tuo olento lie ja kuinka hän sietää elää kylässä? Hän on varmaankin koulunopettaja, joka on kasvanut seminaarissa, köyhien ihmisten lapsi. Ja kuitenkin oli hänen olennossaan jotain, joka ei oikein sopinut tähän otaksumaan.

Kun nyt kolmaskin näytös oli lopussa, kääntyi nainen tahallaan poispäin niin että selkä melkein kääntyi mieheen. Juuri silloin kuuli hän miehen sanovan:

"Lämpenettekö Tekin runoudesta niin, että mielellänne lähtisitte teatterista voidaksenne tehdä tai kokea jotakin hyvin suurenmoista, jotakin, jossa voipi panna elämänsä alttiiksi menettääkseen vähän liikaa verta. Voi olla, että vain minusta niin tuntuu, mutta ehkä se on siksi, ett'en ole tottunut tällaiseen; mutta minä arvelisin, että jokaisen täytyisi tuntea samoin."

Nainen ei voinut olla kääntymättä puhujaan.

"En usko", vastasi hän, "katsokaapa vain näitä kasvoja; mutta ajatpa ovatkin muuttuneet. Yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden tuottama erilaisuus on näkyvissä vielä tänäpäivänä. Mutta siihen on yhä enemmän totuttu, kaikki käyköön kuten Jumala tahtoo, ja sellainen ylenpalttinen rakkaus — missä löytääkään sellaista enää meidän päivinämme?"

"Minun kylässäni ei ainakaan löydy Ferdinandia eikä Louise'a", vastasi mies hienolla myhäilyllä. "Mutta mitä minä olen kaupungeista lukenut tai kuullut — ajatelkaapa vain sanomalehtien rikosjuttuja, puhumattakaan keksityistä romaaneista — ei ihmiskunta parissa tuhannessa vuodessa ole juuri yhtään muuttunut. Mutta se on liian pitkä puheenaine väliajalle."

Molemmat vaikenivat ja katselivat taas vallan välinpitämättömästi kukin suunnalleen. Mutta ei mieskään voinut olla ajattelematta kaikenlaista naapuristaan. Hän huomasi naisen kasvot kaikkea muuta kuin kauneiksi, mutta hänen tukkansa väri ja runsaus pisti hänelle silmiin ja samoin kullankiiltoiset kulmakarvat. Suu oli hänen vaietessaan nuorekas, melkeinpä ihastuttava, mutta kun hän rupesi puhumaan, rumensi sen edellämainittu jyrkkä uurre huolimatta moitteettoman valkeista hampaista. Hänen kylässään, jossa ei mikään erityisen kaunis naistyyppi vetänyt huomiota, oli hän kuitenkin joskus mieltynyt joihinkin terveisiin, täyteläisiin kasvoihin, mutta mitään syvempää tunnetta herättämättä. Mistä se johtui, että hän täällä, jossa ei nuoruus eikä sulo voinut koitua hänelle vaaralliseksi, tunsi jonkunlaista salaista vetovoimaa? Oliko se hänen naapurinsa äänen sointu vai hänen sanojensa sisällys, joka antoi aavistaa kieltäymyksiä täynnä olevasta elämästä, kuten hänen itsensäkin? Tai oliko runoilijan teoksesta tuleva hehku viskannut kaikenlaatuisia kipinöitä hänen sisimpäänsä, jotka vaikuttivat sen, että hän katseli nyt kaikkea ympärillään lämpimämmin sykkivällä sydämellä?

Hän oli tottunut paljon ajattelemaan kuten kaikki, jotka elävät ahtaissa ja ala-arvoisissa oloissa. Niin hän jatkoi sen vaikutuksen selvittämistä, jonka vieras nainen oli häneen tehnyt, ja sillävälin kun nainen hänen äänettömyydestään päätti, että hän oli väsynyt tähän omituiseen seurusteluun, kertasi mies ääneti muistossaan kaiken, minkä nainen oli puhunut ja koetti siten saada puhutusta käsityskannan.

Vihdoin hän taas kiintyi kappaleeseen. Hänen kasvoiltaan voi selvästi lukea kaikki mielentilan vaihdokset, jotka runoelmassa seurasivat toisiaan: pelon, osanoton, intohimoisen harmin, halveksimisen, vihan ja ihastuksen. Hänen otsansa punertui, hänen huulensa henkivät äänekkäästi, sieramet värisivät ja lopulla kyyneltyivät hänen seposelällään olevat silmänsä, hiljaa pursuivat pisarat ja vierivät hänen huomaamattaan voimakkaita, kalpeita poskia pitkin.

Kaiken tämän näki hänen naapurinsa. Hän ei voinut mitenkään torjua yhä kasvavaa mieltymystä tähän ihmeelliseen alottelijaan, vaikkakin ensimäinen epämieluisa vaikutus, joka etupäässä johtui hänen tukastaan, yhä pysyikin hänen sielussaan. Niinpä hän heti, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran, kiiruhti nousemaan, veti harson kasvoilleen, tervehti miestä lyhyesti ja äänettömästi ja laittautui lähtemään.

Hän huomasi, että mies yhä jäi istumaan kuin lumottuna eikä vastannut tervehdykseen. Hän ei ymmärtänyt mitenkä kappale oli voinut tehdä sellaisen vaikutuksen. Hän tunsi kappaleen tarpeeksi tulematta siitä enää innostuneeksi, ja näytteleminen, erittäinkin Louisen osassa, oli näytös näytökseltä tuntunut yhä enemmän vääristellyltä, mauttomalta. Ulkona hän hengitti illan vilpoista ilmaa ja päästi helpotuksen huokauksen. Hän valitsi sen tien, jota oli tullut ja joka vei virran viertä; hän tahtoi karttaa keskikaupungin tukahduttavia katuja. Joitakuita tähtiä oli jo taivaalla, kalpea kuun reuna pilkisti puitten latvojen takaa esiin ja ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain jotkut sirkat ja sammakot häiritsivät.

Hän ei ollut vielä astunut kolmeakymmentä askeltakaan teatterilta, kun hän kuuli äänen takanaan:

"Aijotteko vielä kävellä huviksenne, neiti? Sallikaa minun saattaa itseänne kappaleen matkaa. Minun on mahdotonta nyt jo mennä kotiin — tarkoitan, että tukehtuisin siellä."

Nainen vastasi tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä. Tuntui miellyttävältä ja samalla epämieluisalta tämä seuraaminen. Mutta mitenkä hän hennoisi evätä hänen seuransa kun mies niin vaatimattomasti lähestyi?

Mies ei vielä ollut asettanut olkihattua päähänsä eikä hän juuri tehnyt edullista vaikutusta, kun hän tuossa seisoi, hattu saamattomasti toisessa kädessä ja hopeapäinen keppi heiluen toisessa, vaikka hänen pitkä, kookas vartalonsa ja pieni päänsä leveillä hartioilla olikin kävellessä vielä selvemmin havaittavissa. Silmät olivat suunnatut kohti kirkasta juovaa taivaalla, ja hänen kasvoillaan oli vieläkin ihastus nähtävissä.

"Kuinka onnellinen ihminen!" sanoi mies puol'ääneen. "Eikö Teidänkin mielestänne, neiti? Hän varmaankin tunsi tämän maallisen elämän painon kuten mekin, ja ehkä vielä raskaammin, sillä hän oli syntynytkin vapautta varten. Eikö jokaisen pitäisi itse saada kokea samaa vaikkapa vain katsojana ja ystävänä, jotta ei tarvittaisi kuvata tällaisia rakastavien sydäntäraastavia kohtaloita? Ja kuitenkin tuntuu aina kuin hän antaisi todistuksen korkeimmista piireistä, hengittäisi ilmapiirissä, jossa ei ole utua eikä hellettä, ikuisessa taivaallisessa vapaudessa, ja niin kauan kuin me olemme hänen läheisyydessään me vankiparat emme tunne kahleitamme. Luittemme ja ytimiemme läpi virtaa kuin pyhä tuli, luulottelemme voivamme tehdä uskomattomia urotöitä ja, kuten Ferdinand, vaatia maailman ja yhteiskunnan taisteluun ja mieluummin sortua kuin kauemmin hengittää niin ilettäviä usmia. Kun sitten esirippu lankee, olemme taas heikkoja ihmislapsia, jotka korkeintaan voimme siirtää kahleitamme paikasta toiseen, hetkeksi huojentaa niiden painoa."

Puhuja huokasi ja seisahtui äkkiä.

"Suokaa anteeksi, että vaivaan Teitä näin alakuloisilla mietteillä", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta minähän olen jo Teille tunnustanut, ett'en enää koskaan tule teatteriin menemään; se vaikuttaa samalla lailla kuin lasillinen heikkoa viiniä ihmiseen, joka ei koskaan ole juonut; se nousee heti päähän, ja hän lörpöttelee kaikesta, mistä hänen sydämensä on täysi. Jos seurani on Teistä epämiellyttävä…"

"Ei vähääkään", vastasi nainen nopeasti ja siirsi taas harson sivulle. "Onhan aivan luonnollista, että tekee mieli puhua sellaisen vaikutuksen jälkeen. Minuun se vaikutti vähemmin voimakkaasti. Hyvä Jumala — kertomus kiltistä haaveksivasta tytöstä, joka ei löydä tilaa maailmassa ja joka joutuu kovan kohtalon tallattavaksi kuin hauras ruoko, on niin jokapäiväinen ja voi meitä vähemmin liikuttaa kuin luomakunnan herroja, jotka useimmiten ovat syypäät siihen, ja jotka, kun sellaista tapahtuu, kumminkin vähän tuntevat katumusta."

"Voin vakuuttaa Teille", lausui mies hartaalla äänellä, "että minä en kuulu tuohon joukkoon. Minua liikutti tämän onnettoman ihmisparin suuret valtavat tunteet, jotka toiselta puolen palkitsivat heidän kärsimyksensä. Joka tuntee niin voimakasta intohimoa, hänessä täytyy olla väkevämpi elämäntunne kuin meissä muissa, joilta päivät kuluvat pääksytysten vieden velvollisuudesta toiseen; eivät milloinkaan tuo rajua onnenpuistatusta, ei milloinkaan ankaraa, polttavaa tuskaa. Oi, ja olla vielä lisäksi nuori ja varma siitä, että sitä jatkuu kunnes tukka tulee valkoiseksi ja polvet horjuviksi! Mutta Teillä siitä tuskin on käsitystä. Naisille opetetaan jo aikaisin, että he ovat luodut kärsimään ja palvelemaan."

"Kunpa vain voisi vastaanottaa jokaisen opetuksen nousematta vastarintaan!" sanoi nainen katkerasti ja työnsi kiihkeästi päivänvarjon kärjen käytävän valkeaan hiekkaan. "Mutta mistä tulisi jokaisen ihmisolennon rintaan, olkoonpa kumpaa sukupuolta tahansa, kaiho valoon ja ilmaan, vapauteen, onneen ja auringonpaisteeseen, kun eräitten Jumalan lapsipuolten kerran kaikkiaan täytyy luopua tämän odotuksen täyttymisestä? Tosin löytyy kasveja, jotka ovat itäneet varjossa ja joitten täytyy varjossa elää ja lakastuakin, mutta että ihmisen, jolla on terveet jäsenet ja voi liikkua paikasta toiseen, täytyisi pysyä hiljaa siinä paikassa, johon on istutettu, vain siitä syystä, että hän on liian tunnollinen astumaan niitten näkymättömien sulkujen ja aitojen yli, jotka hänelle on selitetty ylipääsemättömiksi — ettekö Te äsken juuri sanonut, että me tunnemme itsemme vangeiksi sellaisen vapaudenrunoilijan läheisyydessä? Minun täytyy tunnustaa, että kadehdin jokaista todellista rangaistusvankia käsirautojen tähden. Kun kädet ja jalat ovat vapaat ja vankilan ovi on selällään, eikä kuitenkaan voi turhantarkan velvollisuudentunnon tähden paeta, eikö se ole vieläkin surkuteltavampaa, vieläkin masentavampaa?"

Mies ei heti vastannut. Nainen tunsi, että hän katseli häntä pitkään ja tutkivasti, ja kun mies taas alkoi puhua, kuului hänen äänensä entistä hellemmältä ja sydämellisemmältä.

"Rohkenenko kysyä, neitiseni, mitkä ne velvollisuudet ovat, jotka estävät Teitä muodostamasta elämäänne toivonne mukaiseksi."

Puhuteltu pudisti päätään.

"Mitä mielenkiintoa se teissä voisi herättää? Se on kokonainen elämäntarina, yhtä jokapäiväinen ja pitkäveteinen kuin tuhannet muutkin; joka sellaista paraillaan kokee, hän katsokoon mitenkä siitä pääsisi. Te varmaankin tarkoitatte hyvää kysymyksellänne", lisäsi hän, "mutta minä vakuutan, että Te ette mitään kadota, jos minä jään teille vastauksen velkaa. Auttaa minua te ette kuitenkaan voisi."

"Auttaa? Kenpä tietää, neiti hyvä. Joka päivä tapahtuu vieläkin ihmeitä."

Mies heilutti olkihattuaan saadakseen virrasta nousevaa kosteata ilmaa luokseen, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä iloisen rohkean melkeimpä ylimielisen ilmeen, ikäänkuin hän olisi saanut jonkun hyvin onnellisen mielijohteen.

Nainen pysähtyi ja katseli häntä totisena.

"Luulen, että tahdotte tehdä minusta pilaa. Te ette tunne minua; minä sanon, että pidän tarpeettomana pitkästyttää Teitä persoonallisilla suhteillani ja Te puhutte minun auttamisestani."

"Suokaa anteeksi", sanoi mies, "tarkoitin täyttä totta lauseellani. Mutta Teillä on oikein; eihän löydy mitään parannuskeinoja taudeille, joita ei tunne. Mutta tunnustanpa rehellisesti mitenkä tulin tämän lausuneeksi: luulin ymmärtäväni, että Te ette voi paeta vankeudestanne, kuten sitä nimitätte, siitä syystä, että — no niin, että Teiltä puuttui varoja, että Te ette rohkene tai voi kääntyä kenenkään puoleen, joka voisi olla tarvitsematta sen vertaa — onhan niin paljon hätää ja avuttomuutta ihmisten joukossa, joka kaikki olisi poistettavissa pienellä rahasummalla! — kuinka moni tyttö jättäisikään seudun, jossa elää ja etsisi itselleen toisaalta edullisemman paikan, jos hänellä olisi käytettävänään pienoinenkin summa. Ja katsokaahan, kun minä nyt juuri odottamattomalla tavalla olen tullut kapitalistiksi…"

"Hyvä herraseni…!"

"Ei, älkää panko pahaksenne, neitiseni. Tiedän hyvin, että useat ihmiset ottavat vierailta vastaan kaikkea muuta vaan ei rahaa. Jos Te nyt heittäytyisitte tuonne jokeen, ja minä panisin henkeni alttiiksi pelastaakseni Teidät, voisitteko Te empimättä ottaa vastaan tämän uhrin ja pitäisittekö sitä sopimattomana? Mutta ottaa vastaan pari tuhatta guldenia, jotka rohkenisin Teille tarjota, tuntuisi Teistä epähienolta, eikö totta? On omituista, mitkä ennakkoluulot vallitsevat ihmisten kesken rahasta. Ja juuri ne, joilla on sitä vähimmin ja joittenka sentähden pitäisi eniten rahaa halveksia, ovat tavallisesti kaikkein arimmat raha-asioihin nähden."

"Koska ylpeys on heidän ainoa rikkautensa."

"Tosiaankin vaivainen rikkaus — älkää vain suuttuko minuun, neitiseni. Kaikista maallisista eduista on rahalla vähimmin tekemistä itsekunnioitukseni kanssa. Kahdeksan päivää sitten ei minulla ollut juuri enempää kuin kymmenen guldenia omaisuutta; silloin saan tietää, että eräs vanha serkkuni, joka elinaikanaan ei minusta vähääkään huolinut, on kuollut tässä kaupungissa ja tehnyt minut perillisekseen. Pääsin vasta eilen tänne tulemaan, ottaakseni vastaan perinnön, vanhanpojan laitokset, huonekaluja, vaatteita, vanhoja kuvia ja kolmen tai neljäntuhannen guldenin suuruisen puhtaan rahasumman.

"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi ollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella jotakin toista ja olisin nyt — toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus minua nykyään, kun istun, — pysyäksemme äskeisessä vertauksessa — kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman viinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni? Ja jos minä nyt — koska rikkailla on omat oikkunsa — löytäisin jonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta, selittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö hän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?"

Molemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen äänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota kuun loisto juuri alkoi hopeoida.

"Herraseni", lausui nainen vihdoin, "kaikki, mitä Te minulle puhutte, kuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen, kun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta vaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen tarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi tehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta aikaisemmin sitä puuttui, on tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta se ei ole enää korjattavissa."

Puhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta kun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja katsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää luotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan, joka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui jälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:

"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren luottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen asetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi kiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin kun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo, vaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni, jos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas. Nähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni tekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin tietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä ranskankielen kielioppia ja käsitöitä."

Mies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen ammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä hän luuli olevansa varma asiastaan.

"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?" kysyi mies kotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.

"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun huomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia kansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut enemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista kotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä asuimme täällä. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli tuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä kuoli neljännesvuotta sitten.

"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa aivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa? Siellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni saakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt pikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan, että monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena kulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä tulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt, leinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi hänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei vielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä kreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä pienemmässä kaupungissa — kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä — tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa sisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa tarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut valittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa ja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut ja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän yksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen. Hän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa asemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta pormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella kenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin kadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut luonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme saaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme kuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme johdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita sitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista ansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen nojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle milloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa. Tätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli äitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani, jota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan leipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt itseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä. Siskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut hoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä, saadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?

"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi onnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi viettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle rikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut mieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän asiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä myöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin enemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka siitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea ja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina sain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin olisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa ja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet rumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet kelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei ole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia. Mutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin yksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin 'kauniiksi' neiti Landolin'iksi — se oli perheemme nimi. Jumala tietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti olisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään tehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän kastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja kaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui 'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka pienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat kohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät muualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka surkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä toiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni harhaan."

He olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla tuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu näytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä, selkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät rauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.

"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!" sanoi mies. "Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta elämässä — toivottomalta intohimolta."

"Onko se jotakin niin surullista?" kysyi nainen. "Minä en, totta puhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi pitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat meidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä ikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin sisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti 'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin itselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin hartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä kirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat jo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo harmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä toivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa. Kun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että verta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä tuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja vanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?"

"Teillä voi olla oikein, neiti hyvä. Ja kuitenkin — Te ette ole vielä kokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse siitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin luultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.

"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä murhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi yhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen on siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen — mutta miksi ajatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa."

"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista, jossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin toinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee kirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen, jott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:

"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän kaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut pakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas väittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten tähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme ja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta. Kun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka oli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla sivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta juoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme, poltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi yhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli leikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi tätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin mieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta minun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.

"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että kapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa, pyytänyt kättäni.

"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä oli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin voinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa; silloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia seuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä palveluksesta.

"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään tälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi luonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla, suostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa ja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti päätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja, jotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun ne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet meidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan olin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa isänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt päästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian kiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.

"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes usko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen kyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut rohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei ollut saatavissa.

"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää koskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa, ja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta siitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää kouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan pois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani siskoani.

"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni oli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten selittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja uhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin hieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä sitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset, näytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa pysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi kotiin tukemaan häntä isää vastaan.

"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää puhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle, kun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen. Minä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten ennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.

"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain suoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan kanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä syypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä kuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman mukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos jollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne paremmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset siteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei isä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja menevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset voivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa, että ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä hyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.

"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta ajattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli kartettu — hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun häntä yhä vähemmin kunnioitettiin — ei häneltä näytä mitään puuttuvan: ei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis' Landolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla siellä ole mitään pidäkettä eikä lohtua ja minun oppilaani — Tehän tiedätte kai kokemuksesta, miten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa pitää nuorena ja hilpeänä'.

"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä ja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi hämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja vavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi antoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo olento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen äänensä ja pään liikkeet — mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt olennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata vuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä voisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.

"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi nainen äkkiä penkiltä.

"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta yhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen kuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille sydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut minua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua ihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule näkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle tuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan, kuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun, vaikka ei häntäkään lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä, tuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka ystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin todellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'

"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi pilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen arvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti. Naisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja että hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata tämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi väsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.

"'Kuinka kauaksi aikaa aijotte jäädä tänne, neiti?' kysyi mies.

"'Minä en tiedä vielä itsekään. Minulla on täällä asia ajettavana, jonka ehkä jo huomenna voin toimittaa tehdessäni erään vieraissakäynnin, mutta se voi pidättää minua joitakuita päiviäkin. Kun kerran olette kuullut pitkän otteen elämästäni, niin kerronpa vieläkin. Kuten jo sanoin Teille, kuoli tuon linnan vanha kreivi joitakuita kuukausia sitten. Niin kauvan kuin hän eli, voi isäni olla varma eläkerahastaan. Nyt minun pitää huomenna persoonallisesti mennä tapaamaan nuorta kreiviä ja antaa hänelle anomuskirja, jonka isäni on kirjoittanut, ja samalla suullisesti koettaa saada kreivi taipuvaiseksi myöntämään tuon mainitun eläkesumman. Todellakin kaunis tehtävä minunlaiselleni, kuten arvaattekin. Olisin tahtonut, että sisareni olisi ryhtynyt tähän diplomaattiseen toimeen. Mutta kun hän ei enää ole kyllin 'kaunis' voidakseen ulkomuodollaan vaikuttaa ja kun muutenkaan, mitä viisauteen ja kestävyyteen tulee, isä ei oikein luota häneen — hän on vielä yhä 'lapsi', ja isä antaisi hänen vieläkin kulkea lyhyessä hameessa — sain minä taas uhrata itseni. Se ei tosin ollut mikään raskas uhri. Pari päivää vapautta, toisia kasvoja — ikäänkuin kahlekoiraparka, joka kerrankin pääsee vapaana juoksemaan metsiä ja ketoja. Minulla ei senvuoksi olisi mitään sitä vastaan, vaikka nuori kreivillinen herrasväki, kuten matkalla rautatiellä kuulin, nykyään olisikin hallintokaupungissa ja vasta muutamien päivien perästä olisi odotettavissa. Saisinpa silloin kerrankin juopua raittiista ilmasta ja vapaudesta, juosta itseni väsyksiin omin päin täällä, jossa tunnen jokaisen polun ja tien ja unohtaa, kuinka paljon vettä on virrannut tuossa virrassa kaupungin ohi senjälkeen kuin viimeksi olin siinä uimassa.

"'Te olette tullut hyvin vaiteliaaksi. Olen ehkä liiaksi laverrellut. Mutta te olette itse syypää jaloine tarjoumuksinenne auttaa minua. Jos minä olisin saanut perintönne, mitä minä sillä nyt tekisin? Kymmenen vuotta sitten olisi pelastuminen ollut mahdollista.'

"'Ja mitä Te silloin olisitte tehnyt rahalla?'

"Toisen puoliskon olisin antanut isälleni ja toisella olisin päässyt lähtemään Ranskaan, Italiaan tai vaikkapa yli merenkin. Olisin silloin ollut kyllin nuori luodakseni itselleni inhimillisemmän elämän kuin meidän nurkkakunnassamme on mahdollista. Jos minulla olisi ollut hieman vapautta ja henkistä toimintapiiriä ja ennen kaikkea jonkun verran rahaa, olisin minä ollut kyllin kaunis lopultakin löytääkseni sopivan miehen ja onnelliseksi olisin hänet kylläkin tehnyt. Minussa on vähän avuja, mutta vielä vähemmän vikoja. Se joka minusta pitää, voi hyvin kanssani elää. Useilla naisilla heidän kehuttu rakastettavuutensa ei ole muuta kuin että heillä on, mitä toivovat; he olisivatkin todella paholaisia, jos he sittekin olisivat tyytymättömiä ja kiittämättömiä.

"Kuinka olisinkaan tahtonut tehdä perheelle, joka olisi ollut omani, kaikki miellyttäväksi ja kodikkaaksi! Mutta nyt ei sellainen olisi ajateltavissakaan kaiken maailman aarteillakaan; sentähden voin niin rauhallisesti puhua kaikesta minkä olisin tehnyt. Jos Jumala on kyllin julma pitääkseen minut yhtä terveenä kuin tähänkin saakka, tulen pian viettämään 25-vuotista opettajariemujuhlaani. Silloin vanhemmat kunnioittavat minua jollakin lahjalla, ja oppilaani tulevat äsken pestyissä rippivaatteissaan laulamaan jonkun virren ja lausumaan runon, ja kun sitten olen vielä kymmenen vuotta harjoittanut opettajatointa, kannetaan minut jonakin kauniina päivänä sinne, missä muutkin hyvät ihmiset lepäävät hukkaan menneestä elämästään. Ken sitten lukee puisesta rististä haudallani tuon kauniilta sointuvan nimen 'Klaara Landolin', ei varmaankaan aavista, mikä tyytymätön vanha neiti tämänkin kummun alla lepää, odottaen ylösnousemusta ja samalla elämänsä arvoituksen ratkaisua".

Tämän kaiken lausui puhuja vallan hilpeällä äänellä; hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi kertonut hauskimpia juttuja, ja ryppykään suupielessä ei vavahtanut tässä epätoivon huumorissa, joka hänestä virtasi.

Mies arveli, että hänellä mahtoi olla erinomaisen voimakas ja tavaton sielu, joka niin rauhallisesti voi katsella kohtaloaan kasvoihin. Vaistomaisesti hän veti hänen käsivartensa lujemmin itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut vakuuttaa veljellistä myötätuntoaan. Nainen ei näkynyt tätä ollenkaan huomaavan.

"Tulee vielä levoton yö", jatkoi hän hetken kuluttua. "Jos me olisimme kumpikin juhlapuvussa, esittäisin, että lähtisimme häätanssiaisiin 'Kolmeen Kypärään'. Musiikki tietysti kuuluu koko talossa, ja ainahan järjestetään pienet tilapäiset sivutanssijaiset. Tällaiset häät — luulisin sortuvani mieluummin! Olen nähnyt morsiusparin; yksi noita tavallisia rahanaimakauppoja, jossa ahnas hauki armosta nielasee ruman kultakalaraukan, syötyään jo sitä ennen useita muita ja ollen nyt jo enemmän kuin puol'kylläinen. Kuinka usein olenkaan ylistänyt itseäni onnelliseksi köyhyydessäni! Tytölle ei mikään ole alentavampaa kuin joutua naimisiin rahan tähden. Vastakohta, että esimerkiksi miljoonan omistaja ostaa köyhän kaunottaren, ei ole puoliksikaan niin häpeällistä. Silloin mies kuitenkin osottaa, että naisen persoona on hänelle arvokas, vaikkapa naisella olisikin jotain vastaansanomista. Kaikkein paras on kuitenkin olla, kun ei ole rikas eikä kaunis; silloin ainakin on vapaa kiusauksista ja voi huoletta tanssia toisten häissä."

Mies tunnusti, ettei hän ollut koskaan oppinut tanssimaan. Senjälkeen he puhuivat hetkisen naimisesta, ja nainen kysyi, eikö hän aikonut panna lehtiin seuraavanlaista ilmotusta: nuori mies, jolla on kolmen-, neljäntuhannen guldenin omaisuus, etsii elämänkumppania, joka on sen- ja senkaltainen. Mutta mies tuli äkkiä vakavaksi ja äänettömäksi; hän ei tiennyt mitenkä oli häntä loukannut; hän moitti kuitenkin itseään siitä, että oli niin ylimielisesti puhellut. Nyt he kumpikin kävelivät äänettöminä, nainen nojaten miehen käsivarteen.

He saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa huoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin vyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta. Heitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja kuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio ja pimeä.

"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset", sanoi neiti. "Kiitos ystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut vieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me tuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista virkasisartanne".

Hän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain. Mutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman kädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen saattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja kiihkeän suudelman huulillaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja kiiruhtanut eteiseen. "Neiti! armahin neiti!" kuuli hän miehen huutavan takanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän oli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa eteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta kaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen pelästyksestään.

Mitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen, hieman saamaton ihminen — mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli voinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se muuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen, joka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli sanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua onnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen kädenpuristukseen?

Hänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut koskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja rakastajan suutelon? Tosin oli — kun hän tarkkaan muisteli — raju hehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut intohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien ja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä — ja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää. Hän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle, joka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen arvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi innostustaan; mutta se oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua! Hän tunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin suloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään yksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen vyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa, että aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen. Nuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti käherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet arveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän iloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla katseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista ohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen juhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään onnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei ollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän valmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen, joka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista, koristelluista keikareista.

Pieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken, nousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä haaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa "tavaraa"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja pyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi hitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.

Pitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi huoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen keskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa kaikki esineet.

Sisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen eteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän oli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä, kuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan oppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä epämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat vielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti hatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten vapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli. Kuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa itsestään? — Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan, olen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat minua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.

Tämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun valaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa päätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja joissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä kulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he taas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa harmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman lankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin siihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia, vuossatoja — ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat suureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä enemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu täytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?…

Sillävälin kaikui tanssimusiikki yhä hänen luokseen, mutta hän ei ollut tyytymätön talossa vallitsevaan hälinään. Hän ei muutenkaan olisi niin pian ryhtynyt ajattelemaan maatamenoa. Hän riisui ahtaan puvun päältään ja kietoi paljaalle kaulalleen kevyen vaatteen, käsivarret vain jäivät paljaiksi. Hän hieroi niitä ikäänkuin olisi tahtonut niitä hyväillä. Vartalo ei ollut niinkään kuihtunut; käsivarret eivät tosin olleet pulleat, mutta ne olivat kauniisti muodostuneet ja hyvin valkoiset. Niin hän kulki edes takaisin pitkässä huoneessa puoliksi tanssimalla soiton tahdissa ja sydän löi harvinaisella elämäntunteella äkkinäisen salaisen ilon johdosta, joka hänet valtasi.

Hän tunsi olevansa hieman nälkäinen. Hän aikoi tilata jotain illallisekseen, mutta huomasi, että kellonnuora oven luona oli katkaistu. Vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt, lohduttihe hän. Ei kukaan olisi minua kuitenkaan kuullut tanssin hälinässä. Kun mies tuo teen, voin häneltä vielä tilata.

Matkalaukussa oli kappale leipää ja hieman makeisia, jotka sisko oli hänen mukaansa työntänyt tälle kahdentunnin matkalle. Ne hän otti esiin ja aikoi juuri ruveta syömään, kun hän kuuli kolkutusta, ovella.

Luullen, että se oli renki, joka oli teetä tuomassa, huusi hän "sisään" laittaen samalla huivinsa huolellisempaan kuntoon. Ovi aukeni verkalleen, mutta heti kun sisääntulija oli astunut kynnyksen yli, paiskasi hän sen kuin kuumeentapaisessa tuskassa kiinni jälkeensä ja astui nopeasti huoneen asujamen luo, joka huudahti hiljaa ja perääntyi pari askelta, ikäänkuin olisi tahtonut varustautua pöydän taakse sohvan luona.

Hän tunsi sisääntulijan ensi silmäykseltä, vaalean kesäpuvun, olkihatun, kalpeat pyöreät kasvot. Mies ei ensi aluksi puhunut mitään; hän ojensi kätensä pyytävällä eleellä hänen puoleensa, ja silmät etsivät rukoilevasti hänen silmiään. Myös naiselta oli tämä äkkinäinen ilmestyminen vienyt puhelahjan. Vapisevin käsin hän kopeloi pöydältä tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän. Mutta sitten hän muistikin, ettei hän ollut täysin puettu, ja näinollen olisi siis parasta pysyä hämärässä. Polvet kieltäytyivät palvelemasta, ja hän vaipui sohvalle. Vihdoin hän äärimmäisellä ponnistuksella sai ensi sanan esiin.

"Herraseni… tuo ei ole puolustettavissa… minä en ymmärrä…"

"Neitiseni", sammalsi mies, "pyydän vakaisimmin anteeksi — vain viisi minuuttia — mitä minulla on Teille sanomista, on niin tärkeätä ja pakottavaa laatua…"

Nainen kohottaihe. Taas hän etsi sytytysvehkeitä ja nyt leimahti todellakin heidän välilleen tulitikun pieni sininen lieska, ja heti senjälkeen paloi kynttilä.

"En voi muuta luulla, kuin että Tekin asutte tässä ravintolassa ja että olette erehtynyt huoneestanne", sanoi nainen nyt aivan tyynenä ja pontevalla äänellä. "Huomenna on kyllä aikaa jos Teillä on minulle vielä jotakin sanottavaa."

Hän odotti, että mies anteeksi pyytäen nyt lähtisi. Mutta tämän epävarma käytös oli äkkiä kadonneet. Vain yhden askeleen hän perääntyi ja jäi sitten rauhallisesti seisomaan, nojaten erään suuren kaapin ovea vastaan ja lausui kunnioittavasti, mutta samalla vakaasti kuten ihminen, joka ei hevillä ai'o luopua päätöksestään:

"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla on Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis puolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä huomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas raahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt pujahtamaan käsistä.

"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut rangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa merkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin kahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin kuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin viilata, vaan en kokonaan viskata menemään.

"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä, — vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä myöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein neitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut… kunpa tietäisitte, mitä minussa liikkuu… nämä myrskyt… nämä tukahdetut tuskat ja samalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät useinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia…"

Nainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran niitä katsoisi.

"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole
Teidän — Te olette — pappi!"

Mies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti kynttilän liekkiin.

"Kallein neitiseni", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, "älkää tuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt. Minä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti luokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta seminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen kreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen juttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että kaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on kielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä maaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja väkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka sai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan kömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta tästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän ei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla velvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti: minun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut minut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut, katkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän tuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi oikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle. Siellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani kauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja rakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin tämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja iloitsin, kun ne vuotivat verta, — siis kuten Tekin, ja jota Te piditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en tuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki arvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt naimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet saanut.

"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain jälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut, kasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen vapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena joissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja laiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni vihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi tekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää tuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse olemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei missään ystävää — ystävätärtä, — ja kuitenkin täytyy olla nuori ja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos kaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle kirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa — hän aivan häpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen vaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole päästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni kiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten juomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.

"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra otti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän silmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa esineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei rangaistusaikani — Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään — jo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään kirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni ja itsessäni autiota ja tyhjää — ja kummituksia, jotka vaivaavat minua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä pyhimys. Jumalani… kunpa voisin Teille kuvata… mutta ei! Te ette ole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi toisten kurjuudella!"

Mies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja tuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella äänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen luokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet levottomaksi.

"Surkuttelen Teitä todellakin", sanoi nainen vihdoin. "Teidän elämänne on vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut tämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle — miksi ei kaikkea tätä huomenna…"

Mies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.

"Neitiseni," sanoi hän kiihkeästi, "olkaa vielä kymmenen minuuttia kärsivällinen… minun on vaikeata — huomaan sen kyllä, — olla näyttämättä mielipuolelta silmissänne… ehkä sitä jo puoliksi olenkin… sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei kadota järkeään, — tunnettehan tuon sanan… no niin, olemme päässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä parannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja jos löytyy sallimus — suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä epäillä Jumalaani! — Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan suutu, jos vedän luokseni koko käden.

"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus… jo ennen kuin kävelimme joen rannalla… ja sitten… Teidän jokainen sananne on vahvistanut minua uskossani… ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi pelastuksen… pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen tehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä luonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni häneltä Teidän huoneenne numeroa?"

Nainen punastui kovasti. "Jumalani", sanoi hän, "sitä en ole ajatellutkaan. Tosin… mitenkä Te olisitte huoneeni muuten löytänytkään? Ja nyt… nyt tiedetään koko talossa, että Te olette luonani… oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta… niin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!"

Hän nousi ja tarttui kynttilään. "Joko Te jätätte minut hetipaikalla, tai pakotatte minut lähtemään huoneesta…"

Mies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla ja vei hänet takaisin sohvalle.

"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä, jolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt nimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että eräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen. Minut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan, ei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä olen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki mieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä tässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen pienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun päälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut aavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun runoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava ajatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani. Ja silloin opin tuntemaan Teidät — myöskin ihmiselämän, joka tulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan, elämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa — ja silloin huusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea tyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä auttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää, joka on hänelle sukua ja samanarvoinen — oi, kallein neitiseni, kun niin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että liian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten tuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne ja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden ilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään ollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut aavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni Teille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne vapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos vain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun tiedätte, kuka olen!"

Puhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä; hänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat suunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.

Uurre suupielessä vavahti huomaamatta.

"Te olette järjetön!" sanoi hän hiljaa. "Tahdotteko uskotella minulle, että olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään voi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia myöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella, Te ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut uskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin ohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin — vaikkapa suoraan aarniometsiin…"

"Ja miksi ei aarniometsiin?" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui vihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois. "Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole rakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa, en edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin ihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte nuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön kuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet joka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt — eikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte — ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia ja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme samalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän pakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni kanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin, ja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä ilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä tulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa minun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te olette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen kulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori, kyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain voisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen kanssaan kuolemaan saakka…!"

Puhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti pulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin, silmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa. Usean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän piti omassaan, oli kylmä ja kostea.

Hän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli hän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja koetti katsoa hänen kasvoihinsa. "Klaara", huusi hän rukoilevasti, "olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti — Te ette tahdo mitään tietää minusta…"

Äkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta mies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.

"Mitä Te teette?" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. "Nouskaa… ette ole järjissänne… jos joku tulisi… jos löydettäisiin Teidät polvillanne edessäni… Teidät, pappi… oi, Jumalani, ettekö Te ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta, kymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän asemanne — täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? — en sen tähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana — sitä tehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi — mutta kuka poistaa Teistä vihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne? Ja kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä — kenen tähden tekisitte sen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te, lohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan syntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen vakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä, mitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen".

Mies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä polvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi tanssimusiikki yhä.

"No hyvä", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, "varmaankin se on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä, että heti teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun huomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut, olemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme alle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein järjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden", — puhuja nousi maasta makaavasta asennostaan — "ja nyt päättäkää. Kello puoli yksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla Hamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa määräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis kukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne, kuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan matkaamme vapauteen ".

"Minä en estä Teitä", lausui puhuteltu koleasti. "Tehkää, mikä on puolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä… voitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin Te? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut sanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin sillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en ainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt innostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona jaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole luotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen pikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä olet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan kahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi — ja se on sinulle oikein!"

Nainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja hengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.

"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt? Siitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne uskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni turhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta saisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär, mitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän kyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo ihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä — Teidän asemassanne — vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut etsinyt…"

"No hyvä!" katkaisi mies puheen. "Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta vain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna, päivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt kaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran, vaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en pakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt Teidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä, ja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta tulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?"

Mies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei nainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies kunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli pyytänyt.

Sitten hän jäi yksin.

* * * * *

Hän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten vaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka, mutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa ikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen aamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi. Vasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä torimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti sikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen takaisin.

Noustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli unettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli väriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen. Hän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri tukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat hiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän oli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi. Laukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja samalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli siksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut mukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa se sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta ja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan juhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita vaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun musliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi hänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine nauhoineen.

Renki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut tuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata yksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja tuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.

Näin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.

Puoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka jäi seisomaan vastapäätä "Kolmea kypärää" ja tarkasteli vastapäätä olevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä ikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa ja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa jäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää aikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.

Hänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian ahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä nyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina ostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen musta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin katselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle eikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet olivat puserretut lujasti yhteen.

Hän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa, kun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä. Hän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla, joka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja teeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan tyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän ja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan lausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja nainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa puvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja kysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen vastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän hajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään linnanmäkeä alas.

Nainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle, että hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla ylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi vasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä enemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja kysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.

Mies kertoi, että hän oli ollut serkkuvainaansa asunnossa ja tarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta irtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut ollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut, oli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana kaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita, kyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi niistä varustaa uuden talouden. Hän oli "joka tapauksen varalta" — kuten mies punastuen sanoi — alkanut pakata näitä tavaroita pariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan kirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla — ottaisiko ne mukaan vai myisikö — jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi päästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi koneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista? Muuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta mukanaan olkia meren yli.

Puhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan ja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun. Mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli vain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet kaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka sijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran välissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa puutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli siihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan vieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.

Mies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti vaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas luottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.

Miehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista oli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno nuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja ymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot taas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.

Siten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät varjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei oikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli lämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään olkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli, kun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että toinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. — Nainen kysyi eikö hänkin ota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui kysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä serkku-vainaansa tekotukassa.

He söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä. Tämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia sitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten selittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa, ja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset. Kun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön silmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn kyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti vihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää näyttäytynyt.

Tämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen tästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti että hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella uskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli omituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet siinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet niistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin omantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui, että päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi kaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin katselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin kuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan jyrinä säikähdytti heitä.

"On tullut myöhä", sanoi Klaara. "Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen, ett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman, sillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka".

"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte levätä. Saammehan kysyä".

Mies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli nyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja johdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien lomitse talolle. — Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään huoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti kaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja kappale linnaa.

"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa", sanoi isäntä ja poistui jälleen nopeasti toisten vieraitten luo.

Kumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat tulleetkin.

"Täällä on kylmä!" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman. Hänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi otsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.

"Kuinka omituista on elämä!" jatkoi hän itsekseen. "Tuolta ylhäältä katselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin olisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä katselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta linnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia."

"Klaara", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, "Te olette vieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai täytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?"

Puhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin viime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.

Klaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten vehreyttä.

"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella nuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta isänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi huomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori kreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt meidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla ole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt ymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen".

Mies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää puolestaan Klaaraa tästä ilosta.

"Ja nyt?" kuiskasi mies.

"Ja nyt — nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa yksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se on ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, toinen ainakin. Mutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole niin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento olen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin tunnettu elämä, johon minun täytyy palata — tuhat kertaa enemmän se kauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä minua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön aikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin, löydätte minussa uljaan matkaseuralaisen".

Mies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla vastapäätä toisiaan.

"_Matka_seuralaisenko vain?" sammalsi hän. "Eikö muuta?"

Ei tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän toverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen käsivarsiin.

* * * * *

Kymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä, joita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän ulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan tällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia ulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu päässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset, heleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava musta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat hymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi näöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta vanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin mustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle. Mutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se vastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja käytöksessä.

Nuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen korkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi pitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti, kuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä palasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa tai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti, kuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin runsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja olla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta muutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: "he loistavat". Ja kuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa "Medoc'ia", josta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. "Loisto" hänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa huumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino oli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.

Hän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla kädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään huomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen kulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen uupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan eteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Molemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät oikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.

"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on — ja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se sopisi sinulle luultavasti hyvin".

"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän tiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin kärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun kustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet toiselle puolelle, jolloin voin itse ansaita elatukseni."

"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!" lausui Joosef hyväntahtoisesti nauraen. "Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos me olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää yhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei varmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon luottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen ".

"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!" sanoi Klaara tuskin kuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.

"Minusta olisi se myöskin hyvä", jatkoi Joosef hetken kuluttua, "vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka rikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen kirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet perinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että kreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis olisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän suureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä niin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan englanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta minä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät".

"Minä näen liiankin hyvin!" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti, kietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi paleltanut.

Joosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen kainalostaan.

"Oletko sairas?" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. "Mikä sinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin! Mikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla… kun juuri olemme niin hupaisesti aterioineet… ja nyt tämä ihana kävelyretki vilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä… Minä en ymmärrä vähääkään tuosta kaikesta!"

"Suo anteeksi!" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään. "Se oli vain kohtaus — sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän, kun sitävastoin sinulla on kevyt — ja minä olen niin heikko ja tyhmä; lausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen — sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta palkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin käyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala katkeroittako elämääsi!"

"Ei!" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti jälleen käsivarrelleen, "kerro minulle kaikki, minulla on siihen oikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee jakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen lausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun itseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin ota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä; meidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin, että sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä ihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan jätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta kuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut viisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut meitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku, että me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin edellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa ja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika huomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin, vaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö kaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse tuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat".

Klaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.

"Sinä olet hyvä, Joosef!" kuiskasi Klaara. "Ole vain kärsivällinen minulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!"

He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin, niin kutsutulle "Hamburgin vuorelle", jossa, kuten tietty, harva se talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin hyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja, teatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä sekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken säätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa kuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli maitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät, jotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden vuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista lainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen edessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka iltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa käheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin- ja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin. Klaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu olisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset silmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet kasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä näköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.

"Sinä olet varmaankin uuvuksissa", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että hänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. "Tämä kansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä minä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi melua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin hiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman säädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä sisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten kansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme kuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja sitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein kunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä".

Klaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti hieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin silmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen: pariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja erääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena ihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.

"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan," sanoi Joosef nauraen. "Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko vain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me olisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua siihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen".

Sillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt ihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan erään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin, josta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka perällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla seinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut aitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja tuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin täynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien tavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien yläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin näki punaisten kaasuliekkien säteilevän.

Kun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti tilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua, jonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin, ei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja laivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin vapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo esiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin huumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:

"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan".

Joosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi tapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa vastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.

"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi", sanoi Joosef. "Heti kun minä tapaan viinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta kaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän pöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen vieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi saada istuutua edes viiden minuutin ajaksi."

Hän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon läpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit. Siellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä rinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli kaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina. Yksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni, hienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu kolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla nauhalla.

Kun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin. Kaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas kääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. "Paikat eivät näy olevan joutilaat", sanoi Joosef hieman hämillään, "mutta ehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän seuralaisenne saapuu".

"Pyydän, tehkää niin hyvin!" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa tuolilta ja ottaen hatun toiselta, "käyttäkää kernaasti tuoleja levätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei ainakaan".

Tällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä meluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi hyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu kasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin läpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa istuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti niin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet laulajattaren esiintymistä eikä laulua.

Ne olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa huomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan muidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat posket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka alapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat hienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora, pieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen, ei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet, valkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen väriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen värittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan. Pikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili monta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista kaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin kuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli opaalisydän.

Sillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä englantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat kuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut ilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan. Klaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko esiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella arvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas — hän ei voinut selittää miksi — tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen vaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota oudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten eläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin lintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.

Kun laulajatar viimeisen kerran oli laulanut kimeän loppusointunsa ja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef seisaalleen.

"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin", kuiskasi hän Klaaralle. "Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin lähdemme".

Joosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä tehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän kovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.

Tuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi naapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran tuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi tulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.

"Onko hän Teidän veljenne?" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä punastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. "Hän ei olekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette tullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla, sillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu? Joka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin minä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin Te olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin — katsokaapa vain kuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi, niinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla on punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän vaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa häntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti, — mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet. Hän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; — hän sanoi, että se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään. Nyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon vieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?"

Nainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä, ikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät salamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi vieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen sanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä silloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin vastustaa.

"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?" kysyi Klaara vihdoin. "Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä varmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne yksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne, jos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen".

Klaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin luottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla epätietoinen.

Kaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa ja sanoi sitten:

"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne istumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin kaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu yhteen ainoaan. Mutta hänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä, koristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos hän vielä kauan jatkaa tuota…"

Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.

Entinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti hän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.

"Minä en käsitä Teitä!" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. "Minä en surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne lahjoista kuin hänestä itsestään".

Kaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.

"Minun rakastajani?" sanoi hän äkkiä. "Minulla on vain kerran ollut rakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä keisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa vanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me purjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle tänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan laivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin. Sen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska minä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun joku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita, niin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon tai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä; mitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus kuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin minä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen minä Teitä. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten jokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset kasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli laivallamme matkalla Buenos-Aires'iin".

Nopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen pöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä puolilleen.

"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa", sanoi hän sitten niin välinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista elämänviisauttaan. "Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? Hän ei ole siitä vielä juonut".

Klaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista hän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä tyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.

"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja miehiä, löytää mitään tyydytystä?" kysyi Klaara hetken vaitiolon jälkeen.

"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä olen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en ole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun vanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen nähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen sijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei tarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni — heille minä jo kauan olen kuollut, — eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka mieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista. Minä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan pysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi minulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin pitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se lakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo jotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.

"Mutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä minä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa ajattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa hänelle jotakin kiusaa! Ah, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne viiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies! Hän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja pari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis? Teenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko vihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän olisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä kuten Tekin".

Tällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo ja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.

"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon, jos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle", sanoi hän nauraen, "mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä. Toistaiseksi…"

"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa kävelläksemme".

Kaunis tyttö nauroi.

"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä pyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta Te voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu eräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni istumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko palvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä".

Joosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren tämän poskille.

"Onko se pilaa vai totta?" kysyi Joosef Klaaralta.

"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama mielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla hänelle apuna tässä kokeessa — niin ei minulla ole vähääkään sitä vastaan".

"Minä kiitän", sanoi vieras ja nousi. "Jos siis suvaitsette herraseni, niin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän hänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana," huusi hän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli vetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun kultaiset nauhat loistivat.

Sanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien katoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan käyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän huomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi tuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän lukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut kuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas kuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut vieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen. Olihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani kaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset silmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon. Ja nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään ollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta silmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua välttämättömyyteen kuten minunkin!

Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi vapisevan nais-sydämen!

Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli, juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua, joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni: "Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta? Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"

Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron "havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset, oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois näyttämöltä.

Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli, kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?

Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef — voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse, joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta, että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä" kohteli Joosef häntä — mitä se tuota naista liikutti?

Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta, voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?

Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää, jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet, viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.

Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa julkeasti silmiin.

"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen, joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa. Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää aivan tykkänään unohtako minua!"

Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet yhteenpuristettuina.

Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef äkkiä ja katsahti saliin.

"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.

"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"

"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat myrkytetyt!"

* * * * *

Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä, että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa käyntiään.

Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.

Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.

"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään kadotan sinut tuonne joukkoon".

"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".

Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi Joosef äkkiä:

"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?"

"Kuka?"

"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären näköinen".

"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä muuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin polkuhintaan".

Älä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen ulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten nytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun minä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen tulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.

"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon hengestä ja luonteesta".

Mies pysähtyi hetkeksi.

"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei hän enää voi siitä nousta?"

"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen panee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet tottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat minua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää muististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt".

"Tule!" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen käsivarteensa. "Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä vuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että tässä pimeydessä eksyn tieltä".

He kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka valaisi portaita ilmotti, että "Schiller"-laivasta oli iltapäivällä tullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän laatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille jättänyt ja saanut niistä kuitin.

"Hyvä on!" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän näytti ajattelevan vallan toisia asioita.

Heidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef kulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi itsekseen jotain säveltä.

Tämä vihellys nostatti Klaarassa — hän ei tiennyt miksi — hyvin tuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.

Joosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää".

Hän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi kasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" tiedusteli Joosef huolestuneena. "Sinä olet niin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?"

"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti".

"Ja vaikkapa se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä synnistä, rakkahin?"

"Joosef!" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen puoleensa "Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta minulle sitä! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se — ja sinä voit noin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!"

Joosef katsoi häneen kummastuneena.

"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti, "huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se vavahtaa niin omituisesti…"

Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.

"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä — minä jään vielä valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää yötä ja tule pian terveemmäksi!"

Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan kynttilänliekkiin.

* * * * *

Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa, millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen, jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.

Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja nopeammin kuin tavallisesti — he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu vastaan — nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".

"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena tässä asiassa?"

"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan. Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan. Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta…"

"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin tarkka", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä loi katseensa maahan. "Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi; ei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen minä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin sulanut".

"Juuri sentähden", lausui Joosef pakotetulla naurulla. "Säästäväinen vaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!"

Hän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.

* * * * *

Tunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona kuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran tuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta. Silloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä kuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen askeleitaan.

Vihdoin — kello oli juuri lyönyt viisi — pysähtyivät vaunut ravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin askelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran istuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje. Klaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista, ikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.

"Vihdoinkin olen täällä!", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen etäisimpään nurkkaan. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon vaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin rehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin meikäläiset. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan, kunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut sinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla on vielä kirjoittamista?"

Joosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen kasvoillaan heloitti vaihteleva puna.

"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?" jatkoi hän, kun hän ei heti saanut vastausta.

"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut".

"Minulleko?"

"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai jos palaisitkin, et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa, että olisi turhaa etsiä minua".

"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä…"

"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden, kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen tarkkaan punninnut — aikaahan sinä olet minulle suonut — on parempi siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska kirje kerran on kirjoitettu — kas tuossa, lue se! Minulle olisi katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin omituisen ambran ja santelipuun tuoksun — huomaathan, että on turhaa valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".

Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä. Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein, kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:

"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten — hyvästi!"

Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut.
Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:

"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on minun lähdettävä. Minä tiesin sen jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni sinut kokonaan omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia. Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi. Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen onkin tuskallista — mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?

"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen toipumistani.

"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. Sen minä suon sinulle; siihen tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.

"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi, etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä minä tuskin…"

Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.

Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen tajuun.

"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin — sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän ijäksemme".

Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.

"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken loppua? Klaara, Jospa ajattelisit… kunpa vain tahtoisit kuulla minua ennenkuin työnnät minut luotasi… enkö jo eilen sinulle tunnustanut, ketä hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni, ellen vielä kerran olisi noita kasvoja…"

"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi, niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi, liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja, esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa — olisin sen sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut —: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä. Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä, kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää voisi hengittää… ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä ihminen voi toiselle suoda olet sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".

Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran. Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla, puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.

"Klaara, — rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö varjoakaan toisesta tunteesta — mutta sitähän sinä et itsekään usko! sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan tyrmääsi ja minä…"

"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi! Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on vallan toisin, että minä rakastan sinua, rakastan kurjan, vanhan sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä ja välinpitämättömänä — kuinka sanoikaan tuo vieras? — kunnioittavana kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja sentähden lähde sinä heti laivalle, — ja minä… minä jään tänne!"

Joosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut; rauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

"Hyvä!" hän sanoi. "Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista, jota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää vapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä minun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä voi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä huoneita. Sinä et voi minulta kieltää…"

"Joosef" keskeytti Klaara hänet, "sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä teet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut, kaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä…"

"Mitä vanhasta romusta!" huudahti Joosef kiihkeästi. "Nyt kun minä taas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka kauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat rauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen asti — Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset…"

Klaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi, jos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä — saksalaisella maaperällä — niin vaarallisessa läheisyydessä…

Hän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.

"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä", sanoi hän ja yritti hymyillä. "Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut ja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen pieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet oikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme elämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin sinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen…! Mutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule! Soita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun alas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta — minä olen täällä liiaksi kärsinyt!"

Joosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen syleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten Joosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän kuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.

Tunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla laivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä "Schillerin" kannelle.

* * * * *

Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi, ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi tulee hän voimaan paremmin.

Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei sitä kuitenkaan huomannut.

Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä. "Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä, "ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt uhrauksia… ja… olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi päiväksi, oletko?"

"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.

Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.

"Kiitän sinua Joosef, — kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu unessa.

Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi — ihanasta, nuoresta ja kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja joka tuoksui ambralta.

* * * * *

Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli tyhjä.

Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.

Hän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.

Aurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi. Kaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen raikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.

Nuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä jälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan vääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa mahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten paluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.

"Se on mahdotonta, herra", oli vastaus, "kaikki hytit ovat täynnä. Rouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen osastolla…"

Nyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut kysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi korvallistaan ja sanoi:

"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen, kun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs rouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi; hän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin, sir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi kajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä myöskään tiedä…"

Sana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli ääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.