The Project Gutenberg eBook of Valkeneva tie

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Valkeneva tie

Author: Hilja Haahti

Release date: October 14, 2019 [eBook #60494]

Language: Finnish

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKENEVA TIE ***

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

VALKENEVA TIE

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

SISÄLLYS:

  I. Lapsuuden rauhaa.
 II. Nuoruuden risteyksiä.
III. Via dolorosa.

I

LAPSUUDEN RAUHAA

1.

Joen metsänpuoleisella rannalla kirkonkylän länsipäässä kohosi uusi kansakoulu, jonka kirkas ikkunarivi katseli virtailevaa vettä. Uutterat kädet olivat panneet alulle pienen kasvitarhan, ja seinustalle oli istutettu ruusupensaita. Laaja pihamaa oli siisti, tasaiseksi kentäksi raivattu; koivut, lintujen laulupuut, sitä varjostivat siellä täällä. Siinä lasten iloinen parvi juoksi ja löi palloa, jotta riemu raikahti kauvas ympärille metsän hiljaiseen hämärikköön.

Aivan vastapäätä levitteleikse Koivun talon rakennusryhmä kaikessa rikkaudessansa. Navetta oli uusi, kivinen, ja talliin mahtui kymmenen hevosta, vaikka vielä oli muutama pilttuu tyhjänä. — Siksi ne täyttyvät, kunnes Mauri kasvaa, — arveli isä. Ja samalla hän tuumi, että sitte on aika repiä vanha kahdenkertainen päärakennuskin ja kohottaa tilalle toinen uhkeampi.

Mauri oppi viemään hevoset hakaan ja kulkemaan miesten mukana niityllä ja pellolla, vaikka isä usein valitti, että poika on saamaton ja huomaamaton töissä. Helpommin hän omisti aakkoset ja meloi pikku ruuhella joen poikki — ja senjälkeen hän ei missään oleskellut niin mielellänsä kuin vastakkaisen rannan naapurissa. Kotona tuntui melkein yksinäiseltä, vaikka oli isä ja paljo palvelusväkeä. Maurilla ei ollut sisaruksia ensinkään, ja äiti oli kannettu turpeen alle niin varhain, ettei poika häntä muistanutkaan.

Kuinka paljo ihmeellistä aukeni silmälle ja korvalle, ajatukselle ja sydämelle siellä ilmavassa, valoisassa koulusalissa! Opettaja Kotiranta oli suurin henkilö, jonka Mauri tunsi. Hän tiesi ja ymmärsi kaikki. Hän osasi senkin kertoa, miksi ukkonen jyrähtelee ja miksi toiset tähdet paistavat tasaisella valolla ja toiset tuikkien välähtelevät. Ennen oli Maurille sanottu, että Herra Jumala ajaa pilvissä rattailla ja tähdet ovat enkelien silmiä. Mutta vaikka opettaja ei sitä uskonut, uskoi hän paljon suurempaa ja kauniimpaa Jumalasta ja taivaan enkeleistä. Hän avasi raamatun ja luki, ken oli kaikki kappaleet luonut ja yhä ne kutsui nimeltänsä. Ja hän sanoi, että jokaisella lapsella on enkeli, joka varjelee häntä maailman matkalla.

Mauri koetti usein mielessään kuvitella, miltä enkelit mahtoivat näyttää. Kuvissa ne aina olivat hyvin vaaleita ja niillä oli valkoinen puku ja siivet. Mutta hänen mielikuvituksessaan ne väkisinkin saivat ruskean tukan, ja punainen vaatteen väri oli Maurin mielestä kauniimpi ja iloisempi kuin valkoinen. Kotirannan Kyllikillä oli ruskea tukka ja punainen hame, eikä kukaan leikkitoveri ollut niin hyvä ja hauska kuin Kyllikki. Hän puhui välistä melkein yhtä viisaasti kuin itse opettaja, ja Mauri ihasteli, kuinka sievästi ja taitavasti hän lakaisi pihaa ja auttoi äitiänsä. Sitte hän taas toisen kerran osasi juosta ja nauraa hilpeämmin kuin paras veitikka toverijoukossa.

Mauri ymmärsi hyvin, ettei isä voinut olla häneen tyytyväinen. Tiesi hän itsekin olevansa kömpelö kotitoimissa ja muissa käytännön asioissa. Koulusta hän toi hyvät todistukset, mutta siinä sitte olikin kaikki. Ja isä sanoi, ettei koreilla numeroilla taloa hoideta.

Eipä Mauri edes leskistä leikkiessä olisi saanut paikkaansa säilytetyksi, ellei Kyllikki olisi juossut sukkelasti ja ojentanut kättänsä ihan takaa-ajajan silmän sivuitse.

Ah, niitä herttaisia suvisunnuntaita koulun kukkaisella jokitörmällä, kun työt olivat pyhäteloilla ja tuuli kantoi kellojen kaiun leikkivien lasten luo! He istuivat syvälle apilan ja sinikellojen sekaan ja alkoivat kuiskaten laulaa. Kyllikki lauloi kukkasista ja auringosta, ja Maurista oli kaunein virsi "Jo joutui armas aika". Ihan kesken kuului koulutädin ystävällinen ääni huutelevan: — Missä te olette, lapset? Joutukaa kirkkooni — Silloin kiireesti juoksemaan ylös rinnettä. Mennessä Kyllikki kuiskasi: — Tule ensi pyhänä paljon varhemmin! — Ja Mauri tuli, ja aika oli kuitenkin yhtä lyhyt.

2.

Eräänä kesäiltapäivänä Mauri ja Kyllikki istuivat ruuhessa onkimassa. Aurinko kimalteli joen lipattaviin pikku laineisiin, ja lasten silmiä huikaisi; mutta kiinteästi he tähystelivät korkkikohoja, joita särjet ja ahvenenpoikaset nykkivät pinnan alle.

— Katsoppas, minä sain suuren!

— Minulle tuli jo kymmenes!

Aurinko alkoi kallistua länteen päin. Veden lipatus hiljeni hetki hetkeltä, ja joen pinta ja rantojen puut tummenivat.

Kaloja oli ruuhen pohjassa hyvä joukko, mutta uusia ei enää tarttunut onkeen. Lapset seurasivat kohoja välinpitämättömämmin. Pian Mauri kokonaan oli vaipunut iltapilviä katselemaan. Hän ei sanonut mitään; sydämessä vain värähteli kaipaus — unelma — onni — hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän ajatteli kultamaata ja helmiportteja, joista rovasti oli puhunut viime sunnuntaina.

Kyllikki katseli koivikkorantaa, muonamiehen tuvan uuninpiippua hienoine savukierteineen, ja lehmiä, joita Koivun paimen ajoi tietä myöten. Samalla hän piti silmällä onkia.

— Mauri, sinun vapasi! — huudahti hän heleästi.

Mauri kääntyi, ennättäen juuri pelastaa ongenvapansa, joka oli soljumaisillansa veteen. Hämillään hän veti koko ongen veneeseen. Kyllikki myös veti omansa.

— Nyt minä soudan sinut koulun rantaan, — sanoi Mauri.

Silloin he ihmeeksensä huomasivat rantatiellä vieraita kävelijöitä. Kylän puolelta ne tulivat ja astelivat hitaasti, ikäänkuin olisivat kulkeneet vaan kulkeaksensa. Siinä oli parrakas herra, hieno rouva päivänvarjostin kädessänsä, ja tyttönen, jolla oli valkea puku ja vaaleat hiukset hajallaan.

Tyttö huomasi komeita, keltaisia kurjenmiekkoja äyrään alla ja tuli aivan veden rajalle taittamaan muutamia. Lapset katselivat häntä ja hänkin katseli heitä. Sitte hän riensi pois kukkineen ja katosi vanhempiensa seurassa tienmutkaan.

— Keitähän ne olivat? — tuumivat Mauri ja Kyllikki. — Minä jo arvaankin, — muisti Kyllikki kohta. — Tänne on muuttanut uusi tuomari.

He eivät vielä ehtineet soutaa pois, ennenkuin vieras tyttö juoksi hätäisenä takaisin, etsien jotakin. — Olen pudottanut solkeni, — sanoi hän, ikäänkuin kutsuaksensa lapsia veneestä apuun.

Ha laskivat rantaan. Kaikki kolme hajoittelivat käsillänsä kurjenmiekkojen korkeita lehtiä ja rinteen pitkää ruohoa, kunnes Mauri riemuiten huusi: — Minä löysin! — Kerranpa hänkin huomasi ja ennätti.

Tuomari rouvineen saapui paikalle juuri kuin Mauri ojensi tytölle hänen pienen, siron hopeasolkensa.

— Kiitä, Margit, — sanoi rouva, ja tuomari taputti Maurin päätä. Poika sai kertoa, kuka hän oli ja kuka hänen toverinsa, mikä rakennus sijaitsi joen takana tuolla metsän syrjässä ja mikä suuri talo tällä puolella koivujen ympäröimänä.

— Nämä ovat miellyttäviä paikkoja, — sanoi tuomari rouvallensa. —
Kyllä meidän kumminkin on paras.

— Tulkaa joskus Tuomarilaan, — pyysi pieni Margit välittömästi. —
Minä en tiedä mitä tekisin, minun on täällä ikävä.

Kyllikki niiasi, mutta Mauri ei osannut mitään sanoa eikä tehdä.
Valkoinen tyttö oli niin outo ja kaunis ja koko tapahtuma kuin satu.
Sitte tuomarilaiset lähtivät, hän souti Kyllikin koululle, jakoi kalat
ja vei omansa kotiin.

Matkalla kuvakirjan enkelit taas muistuivat hänen mieleensä. Ehkäpä sentään oli oikein, että niiden tukkaa ei ollut maalattu ruskeaksi eikä pukua punaiseksi. Kun tarkemmin ajatteli asiaa, ei Kyllikkiä suinkaan sopinut verrata enkeliin, sillä hän oli ihan oikea tyttö, Maurin jokapäiväinen ystävä. Mutta enkelit ovat hienoja ja ylhäisiä, sellaisia, ettei heitä tohdi koskea, ainoastaan katsella ja ihmetellä. Ne ovat sellaisia kuin tuomarin Margit.

Kummallista vaan — voikohan enkeleillä olla ikävä, ja eivätkö he tiedä, mitä he tekisivät?

3.

Uusi tuomari oli ostanut entiseltä huvilan, jonka nimi oli Sveitsi. Ei koko paikkakunnalla ollutkaan toista niin korkeata mäennyppylää, eikä jokiranta muualta ollut pystykallioinen, niinkuin sen kohdalta. Siellä oli salaperäisiä luolia ja komeroita, ja puistossa kasvoi outoja puita ja suuria, kirjavia kukkasia.

Kun Mauri ja Kyllikki ensi kerran joutuivat sinne, oli heistä kaikki niin merkillistä, että he vaan katselivat. He eivät voineet vapaasti juoksennella, sillä nurmi oli niin hienoa, että siihen tuskin uskalsi astua; ja kun Margit toi esiin kauniit nukkensa, eivät he osanneet niillä leikkiä, sillä he pelkäsivät vahingoittavansa niiden harsopukuja ja hienoja hiuksia.

— Mitä me tekisimme? — toisti Margit vähän kärsimättömästi kysymystä, jota hän jo aamulla oli lausunut niin moneen kertaan, että tuomarinna lopulta lähetti hakemaan leikkitovereita. Margit oli kovin odottanut heitä — mutta nyt näyttikin tulevan pelkkä pettymys.

Maurin mielestä ei ollut tarvis mitään tehdä. Hän oli onnellinen vain katsellessansa. Mutta Kyllikki keksi, että Sveitsin vieressä oli tavallinen hauska lehmihaka, ja hän ehdotti, että siellä ruvettaisiin talosille tai piilosille. Sinne he juoksivat ja sinne haipuivat. Tuomarinna huuteli turhaan lapsia kahville. Koko puutarha oli tyhjä ja äänetön. Hän hätääntyi ja kutsui sisäneitsyen avuksensa. Vihdoin he johtuivat lehmihaan aidan luo ja kuulivat iloisia naurunhelähdyksiä. "Tupa" oli tehty pehmeistä sammalista, Kyllikki keräsi yhä lisää rakennusainetta, Mauri liitti sitä kokoon, ja vieressä kiven kupeella istui Margit, ilman sukkia ja kenkiä, nauraen ja pakinoiden iloisesti kuin västäräkki. Äidin oli ihan mahdoton torua lemmikkiänsä, mutta mielessään hän päätti, ettei moinen meno varsin pian saanut uudistua. Tuomarilan kahvi maistui hyvältä, vaikka Maurille tapahtuikin se häpeä, että hän läikytti kermaa puhtaalle liinalle. Tuttavuus oli nyt kumminkin solmittu, ja kohta leikki sujui puutarhan kalliokomeroissakin.

Ennenkuin pienet vieraat lähtivät pois, saivat he kaiken päätteeksi nähdä ja kuulla jotain perin ihmeellistä. Margit toi ulos viulun — oikein oman viulunsa. Tuomari osasi soittaa, ja hän oli opettanut tyttösellensä.

— Minä soitan vaan harjoituksia, — selitti Margit. — Osaan minä kuitenkin yhden laulun ja polkkatanssin.

Niitä he kuuntelivat ihastuneina, Mauri varsinkin. Hän halusi kuulla samaa monta kertaa uudestaan, kunnes Kyllikki huomasi, että oli aika lähteä pois.

— Tulkaa taas huomenna, — sanoi Margit hyvästiksi.

— Kiitos, — vastasi Kyllikki, — en minä huomenna voi tulla. Meillä leivotaan.

— Mitä siitä? — Margit ei käsittänyt, miksi se Kyllikkiä esti. Hän ei tietänyt kotinsa leipomapäivistä, ennenkuin lämpimäiset olivat pöydällä.

— Äiti on luvannut, että minä saan yksin tehdä piparkakkutaikinan, — ilmoitti Kyllikki innokkaasti.

Margit kääntyi Maurin puoleen.

— Tule sinä sitte. Voithan laittaa valmiiksi sammalmajan, joka jäi kesken.

Mauri ei olisi tietänyt mitään hauskempaa — ellei vaan olisi pitänyt tulla yksin. Ilman Kyllikkiä hän ei rohjennut, ei vaikka.

— No? — sanoi Margit.

Samassa Maurin mieleen johtui, että isä oli puhunut perunamaan perkaamisesta. Jo tänä aamuna Maurin olisi pitänyt mennä perunamaalle, ellei olisi kutsuttu Tuomarilaan. Siinä oli pelastus. Helpotuksesta huoahtaen hän vastasi:

— Meillä perataan perunamaata.

Nyt Margit täyttä totta närkästyi.

— Hyi teitä, — hän sanoi. — Tepä olette kummalliset. Kuinka te voitte mieluummin leipoa ja olla perunamaalla kuin leikkiä minun kanssani?

— Ei se niin ole, — selitti Kyllikki reippaasti. — Meitä tarvitaan. Meillä on työtä. Meistä on hyvin hauska tulla, kun me vaan joudamme. Hyvästi nyt ja kiitoksia!

Margit jäi tuumimaan, lauhtuneena, mutta pahoilla mielin. — Maailma olisi paljon hauskempi, jos ei koskaan kenenkään tarvitsisi tehdä työtä, — oli hänen syvämielinen johtopäätöksensä.

4.

Iltapilvet kulkivat taivaalla, ja silloin Mauri usein vaipui mietteisiin. Mielen täytti outo ikävöiminen. Taivaan kultamaa tuli likelle, ja äidin kaipaus, vaikka ei ollut muistojakaan.

Isä torui hänet pois "vetelehtimästä", sillä hän oli toimen ja käytännön mies. Mauri totteli, mutta ei keksinyt muutakaan tekemistä, ellei suorastaan käsketty johonkin. Hän silloin tavallisesti juoksi jokirantaan ja meloi ylitse.

Kotirannan täti oli niin hyvä kuin oma äiti varmaan olisi ollut. Hän istui ommellen keinulaudalla koivun alla, ja Mauri sai pidellä lankavyyhteä Kyllikin keriessä. Täti silloin kertoi heille kauniita kertomuksia ja opetti lauluja isänmaasta ja kodista Jumalan luona. Siinä Maurin ikävä haihtui, ja pieni sydän lämpeni onnelliseksi.

Vielä joskus Kyllikkiä ja Mauria kutsuttiin Tuomarilaan, vaan ei läheskään niin usein kuin he olivat luulleet. Kirkonkylään asettui kaupunkilaisia kesävieraita, joiden lapsista Margit sai seuraa. Tuomarinnan mielestä se sopi paremmin. Tosin Margit ei heidän parissansa niin vilkkaasti puhellut ja heleästi nauranut, kuin kerran lehmihaassa Koivun pojan ja opettajan Kyllikin kanssa. Mutta ei sillä väliäkään. Tuomarinna pelkäsi maalaistapojen tarttumista; hän tahtoi kasvattaa viehkeän kaunokaisensa suurta maailmaa varten.

— Minä toivoisin, että saisin taas kuulla viulun soivan, — sanoi
Mauri välistä Kyllikille.

— Pyydetään isää soittamaan harmoonia, — vastasi Kyllikki, joka aina kaikkeen keksi neuvon.

Maurin mielestä se ei kuitenkaan ollut ihan samaa. Viulu, Margit ja
Sveitsi-huvila asuivat hänen mielikuvituksessansa yhtä kauniina ja
ihmeellisinä kuin iltataivaan punertavat pilvet, joita hän rakasti.
Mutta pilvet ne olivat lempeät ja hiljaiset eivätkä koskaan sanoneet:
— Hyi teitä, te olette kummallisia.

Tuli sitte taas syksy ja koulutalvi. Työtä tehtiin ahkerasti, ja sillävälin hiihdettiin ja laskettiin mäkeä hehkuvin, punaisin poskin. Margit oli jäänyt yksin kesävieraista, mutta hänellä oli kotiopettajatar, ja hänenkin täytyi lukea läksyjä. Mauria ja Kyllikkiä hän ei paljon tavannut, sillä he myllersivät kansakoululasten suuressa parvessa. Hän pääsi kaupunkiin serkkujansa tervehtimään ja sai taas vuorostaan vieraita. Hän koetti virkata pitsiä, pukea nukkejansa ja lukea äitinsä ruotsinkielisiä kertomuskirjoja, mutta pitkät iltapäivät eivät täyttyneet. Joskus käydessään kävelyllä opettajattaren kanssa hän huokasi syvään, kun iloiset äänet kaikuivat hänen korviinsa kylän yhteisestä kelkkamäestä. Ei hän kuitenkaan sinne tahtonut, tuskinpa olisi päässytkään. Hän päätteli, että maalla on ikävää. Oli paljon hauskempaa, kun isä oli lääninsihteerinä kaupungissa. Margitin oli määrä keväällä pyrkiä kaupungin kouluun, ja se ajatus innostutti häntä lukemaan.

Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.

Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella. Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.

Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha, viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri purskahti itkuun.

Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.

— Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, — selitti Kyllikki hiljaa ja vakavana.

— Sitä minä itken, että minäkin menisin, — oikaisi Mauri kyyneltensä seasta.

Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi oikean sanan: — Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna hänen johdattaa!

Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan. Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.

Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.

— Mauri! — huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä, kartta levällään edessänsä.

Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.

— Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla itkeskelevän lukuhaluasi.

Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei tullutkaan.

— Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, — sanoi isä. — Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.

Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.

— Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?

— Tahtoisin, isä, tahtoisin! — pääsi nyt Maurin huulilta, kun hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi kehdannut.

— Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, — sanoi isäntä.

Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa. Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät yhtenä edelleenkin — ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.

Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen, sanoi opettaja.

Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja
Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.

5.

Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona, jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa. Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu. Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon viisaudesta.

Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin usein yhdessä. — Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, — sanoi leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. — Sen on ollut ikävä kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.

Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit — kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein. Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei hän pysähtynyt puhelemaan Maurille — eikä Mauri tietysti rohjennut ajatellakaan, että hän ensinnä olisi Margitia puhutellut.

Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille. Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin sanoivat ääneen toisillensa.

— Tule katsomaan, missä minä asun, — sanoi Mauri pysähtyen.

— Tulen, — vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.

Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa, mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.

— Miksi et ole enää tullut minun luokseni? — kysyi Mauri, kun hän seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.

— Ethän sinäkään ole tullut meille, — vastasi Kyllikki. Samassa hän helähti nauramaan. — Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!

Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!

Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.

— Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander hakkailee tyttökoululaista! — ilkkui pari toveria toisena päivänä välitunnilla.

Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti komentanut meluavaa joukkoa hajalle.

Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä, vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen kanssa.

— Mutta sehän oli Koivun Mauri! — selitti hämmästynyt Kyllikki.

Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.

Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti, ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.

Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta. Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien, tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta, joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: — Vielä hänestä tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä opettaja tiesi mihin kehoitti.

6.

Kotiin tultuansa Mauri aluksi vierasti kansakoulua, kunnes ystävällinen täti tuli Koivulta hakemaan "poikaansa". Pian hän sitte pääsikin ennalleen opettajan ja tädin parissa. Mutta vanha tuttavallinen toverisuhde Kyllikkiin ei oikein ottanut palataksensa. Opettaja ei sitä ihmetellyt, hän hymyili vaimollensa: — Tuommoinen aika on kaikilla kasvavilla pojilla!

Hämilliset ajatukset hälvenivät vähitellen, vaikka vieraantumista kesti edelleen. Kaupungissa Mauri ja Kyllikki eivät vastakaan seurustelleet keskenänsä. Kotona he usein joutuivat yhteen läheisen naapuruuden tähden, mutta he eivät etsineet toisiansa entisinä erottamattomina ystävinä.

Kotipitäjässä ei ollut säätyläisnuorisoa nimeksikään, ellei sattunut kesävieraita. Rovasti ja nimismies olivat vanhoja, kappalainen äsken nainut ja kunnanlääkärin virka vasta kyseessä. Kirkonkylästä ei ollut ketään lähetetty kaupunkiin opiskelemaan ennen Mauria ja Kyllikkiä. Niin ollen he nykyään olivat sivistyneintä lomaseuraa Tuomarilan tyttärelle, jos huvitusta oli lähitienoilta hankittava.

Kyllikki ei juuri viihtynyt Margitin parissa. Hän piti paljon enemmän entisistä kansakoulutovereistansa, nuorista tytöistä, jotka askarsivat kotitaloissansa tai palvelivat lapsenhoitajina ja työapulaisina, mikä missäkin. Näiden luona hän liikkui päivänsäteen lailla, oli vapaa ja luonnollinen ja tunsi orjuutusta, jos piti olla hieno. Margit käytti päivänvarjoa ja käsineitä, Kyllikki antoi ihonsa paahtua ruskeaksi, ja sukat ja kengät olivat hänelle ylellisyyttä muulloin kuin pyhinä.

Toisin oli Maurin laita. Kyllä hänkin kotona eli luonnon vapaudessa ja kulki työtamineissa, mutta pyhäpuku ei häntä rasittanut, sillä likaantuminen oli hänelle tosiaankin maatyön vastenmielisin puoli. Hän oli aina hyvin tyytyväinen saadessaan ottaa yllensä siistit, sileät vaatteet, jotka kylän räätäli parhaan taitonsa mukaan oli tehnyt. Tuomarilaan mennessänsä hän vielä lisäksi pani kaulaansa valkoisen kauluksen, jonka kiilto oli emännöitsijän ylpeys, ja kaupungista ostetun silkkisolmukkeen. Hän näytti niin sievältä ja suloiselta pehmeine kiharahiuksineen ja kirkkaine sinisilmineen, että häneen voi mieltyä ken tahansa. Tuomarinna sanoi miehellensä, että rikkaiden talollisten pojat ovat toisenlaisia kuin tavalliset nousukkaat. Mauri Koivu on oikein hieno poika, kaino käytökseltään ja muuten ymmärtäväinen. Häntä voisi luulla vaikkapa sivistyneeksi, jos hän vaan osaisi ruotsia.

— Tahtoisiko Margit soittaa? — oli Maurin säännöllinen pyyntö joka vierailulla.

Margit teki sen mielellään. Hän oli paljon edistynyt, eikä maalla ollut mitään kuulijakuntaa. Tuntui hauskalta sekin, että joku ihaili, muistuttamatta epäpuhtaista sävelistä, niinkuin isän oli tapana. Eikä Mauri vaatinut vaihtelevaa ohjelmaakaan. Hän kuunteli yhtä innokkaasti lauluja, tansseja ja sonatiineja, samaa vaikka kymmeneen kertaan.

Kerran sateisena kesäpäivänä oli muutamia nuoria koossa Tuomarilassa. Oli kylän kesävieraita, lisäksi Kyllikki ja Mauri. Kun keila, kroketti ja tennis eivät käyneet päinsä, piti keksiä sisäleikkejä. Joku ehdotti, että kaikille jaettaisiin tyhjiä paperipalasia. Yhden tuli lausua kysymys, toiset kirjoittivat muutetulla käsialalla vastauksen kukin omalle lapullensa; sitte laput sekoitettiin ja luettiin ääneen, eikä vastaajia saanut arvailla.

"Kuka on paras ystäväsi?" ilmoitettiin ensimmäinen kysymys.

Papereissa oli nimiä kaikenlaisia. Oli hyvin suuri kiusaus ruveta arvaamaan, mikä oli kunkin oma. Tuomari ja hänen rouvansa olivat myös kuuntelemassa. Heitä huvitti nuorten seura.

Mauri kirjoitti paperiinsa: "Luulen, ettei minulla ole yhtään ystävää."

Seuraava kysymys kuului: "Mistä pidät kaikkein enimmän? Luettele muutamia asioita."

Vastausten lukeminen herätti suurta hilpeyttä. Mikä piti karamelleista, matkoista ja jännittävistä kertomuksista, mikä tanssista, krokettipelistä, hevosista ja vaaleista puvuista. Joku järkevä harrasti koulua, keittämistä ja puutarhanhoitoa; sen Mauri mielessään arvasi Kyllikiksi. Mikähän oli Margitin paperi? Mauri ihmetteli, että sen täytyi löytyä noiden toisten joukosta, sillä nehän olivat merkillisen joutavia. Jospa Margit ja useimmat muut olivatkin vaan laskeneet leikkiä? Hän itse viattomuudessaan oli pannut koko sydämensä paperille. Hän oli uskaltanut, koska kenenkään ei ollut lupa ääneen arvata kirjoittajia.

"Koulussa minä pidän suomenkielestä ja latinankielestä. Ulkona pidän monivärisistä pilvistä. Kun muistelen entisiä, pidän kaikkein enimmän siitä ajasta, jolloin olin pieni lapsi ja leikin hyvän ystävän kanssa joen rannalla sunnuntaisin. Nyt minä pidän Margitin soitosta. Kun ajattelen tulevia asioita, toivon sitä, jota en koskaan ole nähnyt. Minä pidän raamatun kahdesta viimeisestä luvusta."

Tuomari ja rouva katsoivat, toisiinsa. — Mikä merkillinen paperi — ja merkillinen poika, — sanoivat heidän ilmeensä.

Margit liehui ja veikisteli Maurin ympärillä ja soitti hänelle entistä halukkaammin. Mutta Kyllikki oli sinä iltana vakava ja vähän alakuloinen.

— Voimmehan me yhä olla yhdessä sunnuntaisin, — sanoi hän kotiin mennessä, luoden ruskeat silmänsä avomielisesti Mauriin.

— Voimmeko? — kysyi Mauri.

— Jos sinä vaan tulet.

— Oletko sinä sitte samanlainen — ihan samanlainen kuin ennen?

— Minä olen nyt iso tyttö, — sanoi Kyllikki nauraen. — Ystäviä voimme olla kuitenkin.

He erosivat kättä lyöden. Siihen murtui ensimmäisten kouluvuosien luoma jää.

7.

Kyllikillä oli koulunkäynnistään jäljellä viidennen luokan loppukevät ja kuudes, ylin luokka, kun hän sai sanoman isänsä kuolemasta. Opettaja Kotiranta oli vilustunut lukusilla, sairastunut keuhkokuumeeseen ja temmattu pois niin odottamatta, ettei Kyllikki edes kotiin ehtinyt, ennenkuin kaikki oli ohitse.

Hän oli hurskas mies ja oli Herrassa nukkunut turvallisesti. Mutta oi kuinka onkaan kuolema haikea vieras jälkeenjääneille! Kaksin verroin haikea, jos se riistettyänsä puolison ja isän vielä riistää kodinkin ja jokapäiväisen leivän.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä äiti ja tytär seisoivat joen kaltaalla kahdenkesken. Huoneissa oli tuntunut liian tyhjältä. Täällä oli Jumalan luonto, sama ilon ja murheen aikana.

Äidin katse liukui pitkin joen harmahtavaa, hyhmäistä pintaa. Niin oli raskas hänen sydämensäkin.

— Äiti, — sanoi Kyllikki silloin, — jos meidän täytyy täältä muuttaa, niin me muutamme takaisin vielä. Minä tulen opettajaksi isän kouluun. Älä sure, äiti.

Kesken huoliansa äiti hymyili hellästi. Hänen sydäntänsä liikutti nuoren tyttären huolenpito ja auttamisen halu. Kuitenkin hän vastasi: — Siihen on pitkä aika, Kyllikki. Ja millä minä sinut koulutan?

Nopeaan ja neuvokkaana tyttö virkkoi: — Voimmehan asettua kaupunkiin ja ottaa täysihoitolaisia yhtä hyvin kuin neiti Pikkarainen.

Ehdotus ei ollut mahdoton; äiti hämmästyi siitä, sanoen ainoastaan: — Isän oli tapana muistuttaa kaikissa vaikeuksissa, että Jumala pitää huolen. Me joudumme nyt koetteelle, lapseni, jaksammeko uskoa sen.

Kyllikki vaikeni, mutta hän tunsi sisimmässään, ettei hän epäillyt hetkeäkään. Hän, viisitoistavuotias, oli kuin kasvanut päätänsä pitemmäksi. Hän oli äidin turvaksi pantu isän sijaan.

Jo toisena päivänä Kyllikin täytyi palata kouluun. Silloin Mauri ensi kerran avasi neiti Pikkaraisen oven. Hän tuli tyynesti ja ujostelematta, sillä nyt hänen täytyi tulla.

Maurin nähdessään Kyllikki puhkesi kyyneliin. Hän oli hyvin vähän itkenyt kotona. Kaikki teljetyt sulut pääsivät nyt valloilleen, ja Maurin kyyneleet vuotivat mukana.

He eivät puhuneet toisillensa juuri mitään, mutta tuntui niin hyvältä ja lohdulliselta. Sitte Mauri nousi lähtemään ja mennessään ojensi Kyllikille kortin.

— Tämän minä toin sinulle.

Siihen oli kirjoitettu Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta: "Siellä on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä."

— Sehän on ihmeellinen lause, — sanoi Kyllikki miettiväisenä. — Älä mene vielä, Mauri! Sinä olet varmaan ajatellut taivasta enemmän kuin minä. Luuletko, ettei isä nukukaan, että hän nytkin palvelee?

— En tiedä varmaan, nytkö vai vasta kerran, — sanoi Mauri epäröiden. — Kyllä minä paljon ajattelen näitä. Se on kaikki ihmeellisen kaunista, vaikka sitä ei osaa käsittää.

— Minä olen ajatellut jokapäiväisiä selviä asioita, — sanoi Kyllikki.
— Minä koettaisin nyt täällä palvella Jumalaa.

Mauri puolestaan sai siitä miettimistä. Ei hän lähtenytkään, vaan istuutui uudestaan, ja Kyllikki rupesi kertomaan suunnitelmiansa.

— Sinne tulee kansakoululle uusi opettaja — ajatteles — meillä ei olekaan kotia enää. — Kyllikki taisteli kyyneliä vastaan. — Sitte en enää koskaan saa joella soudella enkä poimia sinikelloja rannalta enkä katsella, kun teidän karja tulee kotiin — enkä — enkä —

Oliko se mahdollista? Niin pitkälle Maurin ajatus ei vielä ollut kulkenut. Niin, tietysti sinne piti tulla uusi opettaja.

— Minä koetan olla tyytyväinen ja reipas, sillä sitä varmaan Jumala tahtoo. Ehdottelin äidille, että hän muuttaisi tänne kaupunkiin ja me pitäisimme täysihoitolaisia.

— Silloin minä heti muutan kauppiaalta sinun äitisi luo, — sanoi
Mauri päättäväisesti.

Kyllikin kasvot kirkastuivat.

— Kuinka hyvä sinä olet! Uskotko isäsi suostuvan? Ja etkö luulekin, että äiti saa muita myös? Sitte me voisimme tulla toimeen yhden vuoden.

— Entä mitä yhden vuoden päästä?

— En tiedä… Kyllikki mietti. — Sinä jäät äidin luo, ja kaikki ne toiset, jotka ensi syksynä tulevat meille. Minä rupean johonkin työhön, kunnes pääsen seminaariin. Sitte — sitte pyydän sinun isältäsi ja muilta kansakoulun johtokuntalaisilta: "Ottakaa minut apuopettajaksi isäni kouluun!" Minä kuvittelen, että he ottavat. Isä sanoi aina, että meidän koulumme kasvaa. Kun koulut kasvavat, ei yksi opettaja riitä — vai mitä luulet, Mauri? Minä palaan kotiin ja tuon äidin sinne, ja sitte kaikki on taas ennallansa.

Samassa hän muisti, että mennyt kuitenkin oli poissa, ja surullinen ilme palasi hänen vilkkaisiin kasvoihinsa. Mutta Maurin valtasi kokonaan Kyllikin takaisintulon kuva, ja hän lohdutteli itseänsä ja ystäväänsä: — Sittehän sinä taas poimit sinikelloja ja soutelet ja näet meidän karjamme kartanolla… Kyllikki, toivotaan, että aika kuluu pian!

8.

Rouva Kotirannan täysihoitola oli suosituin koko kaupungissa. Hän osasi järjestää vaatimattoman asunnon hauskaksi ja miellyttäväksi, keitti maukasta, yksinkertaista ruokaa ja tuli toimeen halvoilla maksuilla, tarjoten sen kaiken ohella nuorisolle äidillisen sydämen ymmärtämystä ja herttaisuutta. Siellä Mauri oli onnellinen, ja Kyllikki kukoisti heleimpänä kukkana nuorten joukossa.

Mauri oli hiukan rasittunut. Hän oli kesällä lukenut luokan yli, eikä hän nyt jaksanut istua työpöydän ääressä yhtä keskeymättä kuin ennen. Kuinka ikävä hänen olisikaan tullut yksinäisyydessänsä sekatavarakauppiaan luona! Täällä kodin hellä hoiva ja likeisen toveripiirin seura oli hänelle uutta maailmaa, jossa jokainen lepohetki muodostui juhlaksi.

Opettajan rouva oli ollut satojen lapsukaisten rakkaana "koulutätinä" maalla. Nyt hänellä, paitsi omaa tytärtänsä, oli hoidossansa yhdeksän nuorta, sekä poikia että tyttöjä. Riittipä siinä parvessa iloa, eloa ja moninaisia harrastuksia. — Läksyt ensin! — se oli tädin horjumaton vaatimus. Muuten hän mielellänsä oli kaikessa mukana. Vieraisille ja kokouksiin hän ani harvoin suostui menemään iltasin. Illat kuuluivat hänen nuorillensa. Hän sytytti ruokasalin lampun ja istuutui sen ääreen parsimaan joukkonsa sukkia, jotka olivat tulleet pesusta kantapäät hajanaisina. Piankin ovea naputettiin, askeleet hiipivät hänen luokseen, ja joku ujo tyttönen pyrki valittamaan huoltansa tai toinen kertomaan "hauskaa". Pienemmistä muuan tarvitsi apua läksyihin, toinen neuvoa vaatteittensa hoitoon. Joskus taas oli kaikilla aikaa. He ryntäsivät ruokasaliin ja pyysivät saada leikkiä. — Täti, arvoitusleikkiä! Kivikuntaa, kasvikuntaa… Täti, pojat voimistelisivat tänä iltana! Me tytöt myöskin! Saammeko pingoittaa nuoran ja hypätä yli? — Sattuipa, että hän silloin hymyillen näytti sukkakasaa. — Minä arvelisin tarvitsevani apulaisia. Jos kukin teistä parsii oman parinsa, on pöydällä kohta kymmenen paria vähemmän. Sitte leikkikää ja voimistelkaa mielin määrin!

"Parsimisillat" eivät suinkaan olleet ikävimpiä, ei edes pojistakaan, jotka ensin hämillään yrittivät tehdä tenän. Täti ja tytöt opettivat, naurettiin ja laskettiin leikkiä, ja tuota pikaa he kehuivat päässeensä mestareiksi. Sen puolesta tädin ei enää olisi tarvinnut parsia ainoatakaan sukkaparia — mutta usein hän parsi kuitenkin, varsinkin ahkeralle Maurille, joka ilmankin istui kumarassa liian paljon. Kun Mauri laatikostaan löysi tädin rakkauden jäljet, tunsi hän kiitollisin sydämin ikäänkuin henkäyksen äidin huolenpidosta, jota hän ei tietoisesti koskaan ollut kokenut.

Vanhemmat koululaiset halusivat väliin keskustella. He istuivat vakavina, valitsivat puheenjohtajan ja ehdottivat kysymyksiä. Kyllikin piti koulun konventissa alustaa keskustelu raittiusasiasta, ja kotipiirissä ensin kuultiin ja arvosteltiin hänen esitelmänsä. Mauri puhui itsekasvatuksesta innostavan kirjan johdolla, jonka hän äskettäin oli lukenut. He olivat kumpikin täynnä tulta ja intoa. Tällaiset olivat "heidän iltojansa". Mutta muutamat kyllästyivät ja tahtoivat tanssia. Se oli tädin vaikein koettelemus, kun vielä surun haava vuoti verta omassa sydämessä. Hän hillitsi tunteensa ja vastasi levollisesti: — Niin, tänään keskustellaan ja ensi viikolla voitte kerran tanssia.

Ne eivät olleet mitään tanssiaisia; sellaisia ei Kotirannan asuntolassa koskaan pidetty. Omat nuoret kertyivät kokoon arkipuvuissansa kirjojen äärestä, tuoden joskus vieraankin toverin mukaansa. Tunti, korkeintaan puolentoista, eikä usein — se oli sääntö.

Margit, joka tänä talvena oli erinomaisen halukas Kyllikkiä tapaamaan, osui kerran hänen luoksensa tanssi-iltana. Hän, maailmalla tottunut, oli Kotirannan täysihoitolaisten mielestä erikoinen ja ihmeellinen, ikäänkuin keijukainen tai prinsessa. Kuinka hän leijaili kauniisti! Pojat kumarsivat hänelle, ja tytöt pyysivät: — Tule minun kanssani! — Ja minun!

Sitte Kyllikki ja Mauri kutsuttiin vastavierailulle Margitin serkkulaan. Siellä oli oikeat tanssiaiset. Tytöt olivat vaaleissa puvuissa, istuivat pitkin seiniä ja tanssivat ainoastaan poikien kanssa. Kyllikki arveli itsekseen, että tämmöinen oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Mauri puolestaan viihtyi omalla tavallansa. Tanssit olivat vaikeita, hienoja ja uudenaikaisia; hän sai ilokseen syrjästä katsella, koska hän harvoja osasi. Koko sali oli hohtava, kirjava, läikehtivä niinkuin kukkameri, ja Margit oli niin kaunis, että yksin häneen olisi voinut katsoa koko illan.

— Oh, kuinka joutavaa! — sanoi Kyllikki kotona. — Arvaatteko, mitä he lörpöttelivät? Eräs meidänkoululainen kysyi, miksi en ollut näin hienoihin kutsuihin kähertänyt tukkaani, ja toinen sanoi, että minun muka ei olisi pitänyt tulla mustassa hameessa ja valkeassa puserossa, koska suruvuoteni on lopussa. Pojat ne solkkasivat sekavalla suomenkielellä: Mikä vahinko, neiti, että te ette osaa tätä ja sitä ja tiesi mitä… Tanssikoulua he suosittelivat minulle. Ei kiitos! Minulla on parempaakin tehtävää.

Kerran Mauri pyysi Margitia Kotirantalaisten keskusteluiltaan. Oli kysymys työn siunauksesta. Täti oli ehdotellut aineen, ja tovereista vanhin, ylioppilaskokelas lyseon kahdeksannelta, pohjusti sen monisanaisella, taidokkaalla esityksellä.

Kyllikki pyysi puheenvuoroa.

— Me elämme tehdäksemme työtä, — sanoi hän. — Muistatteko Maammekirjan kertomusta Autiosta ja Päiviöstä? Meidän tulee jättää jälkeemme parempaa kuin se, minkä otimme vastaan.

— Kyllä on helppo tehdä työtä, jos saa valita mieluisen alan, — sanoi Mauri. — Tahtomme ja velvollisuudentuntomme karaistuu, jos teemme ikävääkin työtä.

— Jos parsimme sukkia, — tokaisi ääni joukosta.

— Hiljaa, ei saa ilvehtiä!

— Hauskaa työtähän se onkin — vallankin kun pistää sormiinsa…

Täti, puheenjohtaja, koputti pöytään. Mauri jatkoi, kysyen:

— Luuletteko, että ihminen voi olla onnellinen, jos hän kokonaan joutuu väärälle uralle? Minä ymmärrän, että hän voi tulla lujaluonteiseksi ja kärsivälliseksi, mutta voiko hän saada aikaan mitään kunnollista?

— Mikä on väärä ura? Mistä sen huomaa? — kysyi eräs tytöistä.

— Esimerkiksi… Mauri mietti, epäröi ja sanoi äkkiä: — Esimerkiksi jos minä haluaisin tiedemieheksi ja minun pitäisi jäädä taloa hoitamaan.

— Minkätähden sinun sitä pitäisi?

— En minä sanokaan, että niin käy, mutta jos.

— Väärän alan tuntee siitä, että haluaisi toista ja kumminkin tekee toista, — selitti eräs poika viisaan näköisenä. — Semmoista sattuu paljon.

— En tiedä — minä uskon, että sen tuntee sisässään, — puuttui Kyllikki innokkaasti puheeseen. — Mutta se ei ole oikein. Jokaisen tulee seurata taipumustansa, sillä ei Jumala suinkaan tahdo meitä väärälle alalle. Ei hän meiltä iloamme ryöstä.

— Joskus estetään, mitä me hartaimmin olemme halunneet, — sanoi täti, katsellen hellin silmin nuorta parveansa, jolle elämän pettymykset vielä olivat vieraat. — Joku haluaisi lukea, eikä hänellä ole varoja. Toinen toivoisi ruumiilliseen työhön, mutta terveys murtuu. Jumalan ajatukset ovat korkeammat meidän ajatuksiamme. Emme me aina joudu väärälle uralle, vaikka oma tahtomme ei tapahdu. Jumala johtaa varmasti siten, että voimme tehdä työtä siunauksessa. Mutta pahempi on, että monet ihmiset kulkevat oman mielensä mukaan eivätkä suostu Jumalan teihin.

— Tuleeko meidän siis seurata taipumuksiamme vai eikö? — kysyi Mauri hiljaa, huomattavalla jännityksellä.

— Tulee, ellemme siten sodi Jumalan tahtoa vastaan.

Margit peitti pienellä kädellänsä haukotuksen. Nuoremmat lapset liikehtivät levottomasti. Oikealla hetkellä teetarjotin lopetti juhlallisuuden.

Vasta Margitin lähdettyä Maurin mieleen johtui, että hän ei ensinkään ollut ottanut osaa keskusteluun. — Hän on hyvin hienotunteinen, — ajatteli Mauri. — Hän ei tahtonut, koska hän oli vieraana.

Itse hän valvoi pitkän aikaa, miettien illan kysymystä. Nuori sydän pyysi palavasti: — Jumala, anna minun seurata taipumustani ilman esteitä! Anna minun tulla tiedemieheksi! Eiköhän se olekin sinun tahtosi? En voi sitä tietää — mutta johdata minut oikealle alalle!

9.

— Minä valitsin tummanpunaisen ruusun!

— Minä vaalean!

— Minulla on kieloja, pelkkiä kieloja!

— Ovathan nämäkin kauniit, täti? Ne ovat vaan tulppaaneja, mutta ne ovat oikein iloisia ja heleitä.

Inka, Impi, Aili ja Kaarina, kaikki Kotirannan täysihoitolan tytöt pyörivät tädin ympärillä, näytellen kukkavihkoja, joita he olivat ostaneet Maurille. Hän oli tänään lähtevä Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoansa toisten nuorten toverien parvessa.

Kyllikki seisoi ikkunan luona. Ikkunalla oli kaksi kukkaruukkua. Kummassakin kasvoi ruusu, kumpaankin oli puhjennut vaaleanpunainen kukka. Hän iloitsi sydämessään, sillä ne olivat raikkaimmat ja ihanimmat kaikista. Koko kevään hän oli hoitanut niitä, ja ne olivat ymmärtäneet hänen sanattoman toiveensa.

Kun kaikki olivat huoneesta poistuneet, taittoi hän molemmat ruusut.
Vieläkö pari puolipuhjennutta lisäksi? Ei, nämä kaksi vaan.

Eron hetki oli käsissä. Nyt lähti Mauri, pian hän itsekin, toinen etelään, toinen pohjoiseen. Kotirannan täysihoitola oli täällä tehnyt tehtävänsä. Äiti seurasi tytärtänsä seminaarikaupunkiin, pystyttääksensä sinne uuden kodin.

Kyllikki tunsi mielessänsä ilon ja kaihon sekoitusta. Viime vuosi oli hänelle ollut varsin vaikea. Koulunkäyntinsä päätyttyä hän oli päässyt valvomaan pormestarin lasten läksynlukua. Lapset olivat huonopäisiä, laiskoja ja hemmoteltuja; Kyllikki koetti parastansa, mutta sai niukat tulokset ja paljon mielipahaa. Monta kertaa hän muisti Maurin sanat: "Tahto ja velvollisuudentunto karaistuu, jos teemme ikävää työtä." Hän oppi lujemmin luottamaan Jumalaan ja kiinteämmin liittymään häneen. Opettajaksi hän halusi kaikesta huolimatta; siksi hän nyt iloitsi, nähdessään tien avoimena. Hän uskoi varmasti: Se on minun alani, minun oma oikea alani! Pormestarin lapset olivat hänelle kuin ruusupensaan okaita. Ei hän niiden tähden tahtonut jättää odottavia ruusuja poimimatta.

Niin, ruusut… Kyllikki katseli hetken uneksien niitä kukkasia, joita hän piteli kädessänsä. Lapsuusaika oli ollut ihana. Pian hänen tuli sanoa jäähyväiset kotiseudulle ja entisille muistoille. Pianko? Ah, tänään.

Maurin mukana lähti paras osa hänen lapsuuttansa.

Oven takaa kuului ääniä ja hälinää.

— Ota tämä!

— Odota, minä panen sen neuloilla kiinni!

— Me kukitamme sinut jo kotona. Saatpa nähdä, ei kukaan tule asemalle niin koreana kuin sinä.

Äänet haipuivat, askeleet kajahtivat, ja Mauri yksin astui sisälle.

— Nyt minun on aika lähteä, Kyllikki.

Tyttö läheni hänen luoksensa ja kiinnitti ruusut entisen kukkapaljouden lisäksi.

— Nämä eivät ole ostettuja, ne ovat omia ruusujani.

— Kiitos, Kyllikki. — Sitte Mauri ojensi kätensä. — Sinä et näe, kun palajan valkolakkisena.

— En, silloin olemme jo poissa.

— Täti on ollut niinkuin oma äitini ja sinä niinkuin sisko. Sinä olet ollut paras toverini ja ystäväni.

— Niin sinäkin minun.

— Kirjoitammeko toisillemme?

— Kyllä minä vastaan, jos sinä kirjoitat.

Mauri puristi Kyllikin kättä. — Hyvästi siis, Jumalan haltuun!

— Jumalan haltuun. Onnea sinulle.

Mauri ajoi tädin kanssa asemalle. Kaikki asuintoverit menivät yhdessä kävellen saattamaan, mutta Kyllikki viivytteli. Hän oli jo jättänyt jäähyväisensä. Miksi hän sekoittaisi muiston muilla turhilla puheilla? Hän halusi kulkea yksin ja saapua juuri ennen junan lähtöä.

Kyllikki joutui parahiksi näkemään, miten hento, notkea vartalo kevyesti pujottausi vaunujen välisillan eteen ja pieni, siro käsi ojensi Maurille keltaisia ruusuja. Margit hymyili, nyökkäsi ja vetäytyi pois.

Saiko Kyllikki silmäyksen, ja hänellekö Maurin liina liehahti viime hetkessä? Ei hän tietänyt. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle, ja riemu säteili välisillalla seisovien nuorten silmistä.

"Suomalaisten poikien" vaunu meni ohi, ja seuraavassa välikössä seisoivat ruotsalaiset, sekä pojat että tytöt. Junan kulkiessa Kyllikki ehti huomata, että he olivat kukissa yltä päältä. Monella pojalla oli myöskin keltaisia ruusuja, jotka helakasti hohtivat toisten keskeltä.

Asemalta palatessa Kotirannan nuoret sattuivat kadunkulmauksessa ristikkäin Margitin ja hänen tovereittensa kanssa. Ruotsalaisilla tytöillä oli kullakin pieni kori käsivarrellansa. He tervehtivät ja menivät omaan suuntaansa.

— Tiedätkö, Kyllikki, — alkoivat Inka, Impi ja Kaarina kilvan kertoa. — Heillä oli korit täynnä kukkia, kun he tulivat asemalle. Joka korissa oli vaan yhtä väriä.

— Mistä he lienevätkin saaneet niin paljon ruusuja? Me juoksimme kahteen kauppaan, ennenkuin saimme yhtään.

— Ehkä he ovat tilanneet Helsingistä.

— He antavat korikaupalla, mutta me annamme vaan lähimmille tovereille ja niille joista pidämme.

— Niin, — ajatteli Kyllikki. — Vaan niille joista pidämme.

II

NUORUUDEN RISTEYKSIÄ.

1.

Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.

Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta, miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi ja selitti. — Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras, pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?

Isännän kielellä pyöri lisäys: — Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja viljelet Onkarin suon. — Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.

He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.

— Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia, joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.

Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

— Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan —

Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: — Etkö sinä nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?

Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: — En minä sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun, koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.

He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen mielihyvästä.

— Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden vanha, rautias liinaharja.

Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin isäntä oli odottanutkin.

— Se on suurta sukua, — kertoi isäntä naurahdellen. — Sen isä on Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa, jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.

Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut kilpa-ajojen kulkijaksi?

— Olethan sinä aina pitänyt hevosista, — sanoi isäntä ikäänkuin selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: — Mikäs tälle nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei se ole hevosen nimi eikä mikään.

— Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, — sanoi Mauri jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?

Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla asteli. Vihdoin hän sanoi: — Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.

— Eipähän olekaan. — Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. — Juuri tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle päin.

He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.

— Katsoppas, tähän, — sanoi isäntä, — tähän olen aikonut meidän uutta rakennustamme.

— Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? — Mauri oli kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta vuoteen.

— Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon toimia sopii seurata.

Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.

— Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? — kysyi hän.

— Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, — sanoi isäntä, ruveten leikkisäksi. — Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä, mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.

Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.

Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa, jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. — Hän pelkää, että otan hänet kesken koulusta, — oli isä ajatellut. — Olkoon, ehtiihän tuota toistekin. — Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.

Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.

Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.

Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun, sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.

— Isä, — vastasi hän, — älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys, mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.

Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:

— Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?

— Tämä on koko minun elämäni, — sanoi Mauri, vaaleten yhä valjummaksi. — Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.

Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.

— Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, — sanoi hän. — Minä kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.

Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.

— Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen? Minähän murran joko isän sydämen tai omani.

Hän lysähti koivun juureen, ja itku puistatti koko ruumista.
Tällaiseksiko hänen ylioppilasilonsa kääntyikin?

Hiukan toinnuttuansa hän palasi talolle ja etsi isänsä.

— Antakaa minulle anteeksi, isä, — pyysi hän. — Jättäkää minulle ajatusaikaa. Se tuli niin äkkiä, että vieläkin olen kuin pyörryksissä. Saanhan minä olla oma poikanne kuitenkin?

Isän synkät kasvot vähän kirkastuivat.

— Oma poika — niin, mikä sinä muu olisit? Mutta en minä mieltäni muuta.

Mauri pysytteli koko päivän itseksensä. Kerran hänen katseensa kulki joen taakse. Kansakoulun ikkunat kimaltelivat ilta-auringossa, mutta se loiste ei lohduttanut. Kuka siellä nyt oikeastaan asustikaan? Ensin oli ollut tilapäisiä ja väliaikaisia opettajia, sitte joku vakinainen Tolonen, jota Mauri tuskin oli nähnyt. Jospa kaikki olisi ollut niinkuin lapsuuden aikoina!

— Minä kirjoitan tädille ja Kyllikille, — päätti hän. Se kevensi sydäntä. Mauri etsi kirjoitustarpeet ja istuutui pöytänsä ääreen.

"Rakas täti ja Kyllikki! Muistatteko, mitä kerran keskustelimme? Tuleeko seurata taipumustansa vai eikö? Täti vastasi: Tulee, ellemme sodi Jumalan tahtoa vastaan. Nyt minä olen tienhaarassa ja suuressa ahdistuksessa. Kuinka voin tietää Jumalan tahdon?"

Hän kuuli kolinaa ja juoksuaskeleita. Ovi temmattiin auki.

— Tulkaa pian, maisteri! — huusi palvelustyttö. — Isäntä on kipeä, hän kaatui lattialle.

Mauri ei käsittänyt, kuinka hänen jalkansa kantoivat. Epätoivossa hän syöksyi tupaan. Rengit olivat nostaneet vuoteelle isännän, joka makasi läähättäen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä, joka asui lähellä ja saapuikin heti. — Sydänkohtaus, ankara, mutta ei hengenvaarallinen, kuului lausunto. Mauri huoahti syvään. — Jumalan kiitos, en kumminkaan ole häntä tappanut!

Maurin kirje jäi kesken ja lähettämättä. Hän hoiteli isäänsä öin päivin, mutta ei puhunut mitään silloisesta asiasta. Syvä alakuloisuus ja kärsimys asui hänen kasvoillaan. Hän kävi taistelua kuin tuomiosta ja vapaudesta.

2.

Vanha rovasti ei ollut enää pariin vuoteen saarnannut eikä käynyt pitäjämatkoilla, mutta hänen huoneensa ovi oli avoin jokaiselle tulijalle, eivätkä murheelliset ihmiset mistään niin mielellänsä etsineet lohdutusta kuin hänen isällisestä osanotostaan ja kokeneista neuvoistaan. Hyvin Mauri tiesi sen. Vanha Juha, joka oli joutunut sielunhätään, leski-Matleena, jonka viimeinen eloonjäänyt poika kuoli merillä, ja sokea Mikko, kylänkerjäläinen — kaikki ne olivat kertoneet, että he rovastin sanoista ja hyvästä tuesta löysivät rauhan ja ymmärsivät Jumalan kurituksen ja rakkauden.

Mauri oli pikku pojasta asti joka pyhä käynyt kirkossa ja painanut lapsensydämeensä, mitä ymmärsi rovastin saarnoista. Sittemmin hän koulun loma-aikoina oli yhä istunut tutulla paikallaan Koivun penkissä saarnastuolin sivulla, ja kylän muiden nuorten kanssa hän oli rippikoulunsakin käynyt. Mutta kahdenkeskisille puheille rovastin luo hän ei koskaan ollut pyrkinyt. Ei juuri olisi ollut asiaakaan.

Nyt oli asiaa. Levoton sydän tuli niin tulvilleen, että sen täytyi purkautua. Eiköhän vanha, isällinen paimen voisi häntäkin opastaa?

Kun Mauri saapui pappilaan, oli rovasti nukkumassa päivällisunta. Hänet ohjattiin ruokasaliin, jonne hän istui yksin odottamaan.

Mauri katseli ajankuluksi ensin sanomalehteä, sitte seinätauluja.
Siinä oli Luther ja Melanchton karkeina painokuvina ja niiden välillä
"Ihmisen sydämen hyvät ja pahat asukkaat", enkelit ja paholaiset. —
Hyvää kaiketi nuokin tarkoittavat, — arveli Mauri, vaikka hän ei
voinut kieltää, että ne pikemmin näyttivät hupaisilta kuin vakavilta.

Viimeksi hänen silmänsä sattuivat vähäiseen puupiirrokseen, joka ilman kehyksiä oli kiinnitetty nastoilla seinähyllyn viereen. Se tuntui tutulta. Niin, nyt Mauri muisti; heillekin kotiin oli tullut samanlainen lahjakuva joululehden mukana. Siihen oli kuvattu ristiä kantava Kristus, ja alla oli taulun nimi: "Via dolorosa" — "Tuskien tie".

Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä Jeesuksen jäljissä.

Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia. Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.

— Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, — tervehti vanha pappi ystävällisesti. — Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa, vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.

— Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.

— Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen.
Onko Jumalan rauha?

Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.

— Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten minun tulisi menetellä.

Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: — Isä tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja tutkisin tieteitä — mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi, että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?

Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.

— Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, — sanoi hän.

— On, — vastasi Mauri.

— Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään. Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.

— Minkälaisia tarinoita? — Maurin huomio oli jännittynyt ja hän tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä vaikeisiin kysymyksiin — mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli mielellänsä.

— Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.

Maurin silmät hohtivat. — Kertoisiko rovasti vielä, — pyysi hän. —
Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?

— Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa, jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti: vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy." Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi. Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.

— Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, — sanoi Mauri melkein pahoillaan.

— Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla eteenpäin? Tapanilla oli poika — hän se lienee ollut Timo — kaunis, sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä sukusi vauraus pääsi alkuun.

— Sopiko hän maamiehen vaimoksi? — kysyi Mauri sykkivin sydämin.

— Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli ollut oma lempilehtonsa joen rannalla — senkin isoisäsi näytti — se oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä koivikossa.

— Juuri siihen tulee uusi rakennus! — sanoi Mauri iloisesti.

— Ehkä se tulee vielä jonkun toisen lempilehdoksi, jonkun nuorikon, joka sinne tuodaan. Isäsi on valinnut muistojen paikan, kaikkein kauneimman.

— Minä en ole koskaan tietänyt, että isäni rakastaisi luontoa ja kauneutta, — sanoi Mauri hämillään. — Hän on pelkkä käytännön mies. Hän on kiintynyt talonsa peltoihin ja hevosiin, mutta en luule hänen edes tuntevan sen muistoja.

Rovasti katsoi Mauriin kiinteästi.

— Isäsi puolestaan luulee, että sinä et rakasta kumpaakaan, et peltoja etkä muistoja. Sinähän tahdot myydä maan vieraille.

Mauri vaikeni.

— En ole milloinkaan ajatellut asiaa tältä kannalta, — sanoi hän mietittyänsä.

Rovasti vaikeni vuorostaan.

— Niinkö siis rovasti neuvoo, — kysyi Mauri arasti, — että minä jäisin taloon?

— En ole mitään sanonut, nuori mies. Olen tahtonut opastaa sinua ymmärtämään isääsi ja kotitaloasi.

— Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?

— Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, — vastasi rovasti tyynesti.

— Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?

— Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä, ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista. Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta sydämestä rukoilee."

Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.

— Nyt minä tiedän, — sanoi hän. — Äitinikin rakasti taloa ja olisi toivonut sitä minulle.

Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.

— Minä en ole isääni enkä äitiini, — sanoi Mauri. — Minussa on kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään ei myynyt maatansa.

— Ei myynyt.

— Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? — kysyi Mauri uudestaan.

— Pitääkö minun välttämättä neuvoa sinua? Johtopäätös olkoon omissa käsissäsi. Jos tahdot kuulla mitä minä tekisin, en ainakaan antaisi isieni muistoa vieraille.

— Rovasti ymmärtää maanviljelystä hyvin, — yritti Mauri puolustautua.
— Minä olen kovin taitamaton.

— Hyvä tahto opettaa järkevää miestä. Minä tulin suoraan kirjojen äärestä pappilan hoitajaksi; sinulle on lisäksi opisto tarjona.

— Silloin luvut jäävät ainiaaksi. — Syvä huokaus seurasi sanoja.

— Ehkäpä ei. Annan siis nyt kumminkin neuvoni, jota pyysit. Mene Mustialaan, koska isäsi haluaa. Kun olet valmis, tee sitte mitä olot sallivat. Isäsi ei ole vielä kovin vanha; jos hän pysyy terveenä, voi hän kauvankin hoitaa tilaa ilman sinua ja sinä saat rauhassa lukea. Hänellä on hyvät varat, ei se hänelle merkitse uhrausta.

— Isä ei luvannut varojansa minun lukuihini. Enkö jo kertonut?

— Kerroit, kerroit. Sehän on toinen asia, sinä aioit vieraantua talosta. Tee hänelle selväksi, että loppusuunnitelmasi on sama kuin hänen. Enpä silloin luule hänen kieltävän.

— Mutta mitä luvuistani, jos ne kuitenkaan eivät vie todelliseen tulokseen? — kysyi Mauri yhä epävarmana, vaikka koittavan toivon pieni välke silmistä pilkahti.

— Ne vievät niin kauvas kuin Jumala tahtoo. Sittehän näet mikä seuraa. Joko sinusta tulee tiedemies, joka ymmärtää isännöitsijänsä toimia, tai sinä noudatat Tapanin esimerkkiä: päivin raadat niinkuin hän, illoin luet, niinkuin hän lauloi.

Mauri istui, mietti ja mietti. Tie rupesi aukenemaan. Kuta paremmin hän ymmärsi mahdollisuudet, sitä vapaammaksi ja keveämmäksi hän tunsi mielensä.

Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja sanoi yksinkertaisesti: — Kiitos, minä koetan.

— Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu. Velvollisuuden tie on Jumalan tie.

— Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, — sanoi Mauri. — Nyt voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.

— Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea — hän jo tunsi sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.

3.

Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen kirjettä:

"Hyvä Kyllikki!

Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta, suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut — mutta tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut minulle tyhjä, enkä voi sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.

Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni. Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa. Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.

Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan — kymmenen, miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä, koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan. Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.

Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä, heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan kotiin ja sinne jään.

Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin. Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.

Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla ainoastaan kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee — sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna. Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.

Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin ristin kuin tämä.

Tervehdä rakasta tätiä

Maurilta."

Kyllikki, pienen seminaarikaupungin täysihoitolassa, sai kirjeen ja kirjoitti vastauksen, jonka hän heti vei äitinsä luettavaksi:

"Hyvä Mauri!

Äitini ja minä otamme sydämestämme osaa suureen suruusi. Ma olemme saman kokeneet, niinkuin sinä muistutit, ja me ymmärrämme sinua. Me rukoilemme puolestasi. Koeta ajatella, että et olekaan aivan yksin.

Kun minun isäni kuoli, toit minulle kortin, johon olit kirjoittanut raamatunlauseen. Muistatko? Ja sitte keskustelimme Jumalan palvelemisesta. Me molemmat halusimme oppia sitä. Nyt olet aikeissa tehdä suuren uhrauksen palvellaksesi Jumalaa. Mauri, sinä olet hyvä ja jalo, enkä minä kehoita sinua luopumaan oikealta tieltä. Mutta entä jos sinun ei tarvitse uhrautua? Eikö unelmasi vieläkin voisi täydellisesti toteutua Jumalan tiellä?

Mauri, luottaisitko minuun? Jos sen teet, olen valmis. Sinä hankit kelpo työnjohtajan, ja minä tulen hoitamaan taloa sinulle. Lähde sitte omalle toivotulle työmaallesi, lue, tutki, pyri perille! Loma-aikoina tule tarkastamaan, miten on talosi laita. Niin kauvan kuin kaikki on hyvin, voit viipyä poissa tekemättä väärin. Viivy kymmenen vuotta — viivy enemmän, jos halajat. Minä vaalin uskollisesti isiesi muistoa.

Ehkä arvelet, etten osaa hoitaa taloa. Jos niin on, pane minut viralta pois ja tule itse sijaan! Katsoppas, minulla on hiukan itseluottamusta — oh, miten se kuuluu pakanalliselta! En tarkoita juuri niin, luulenpa vaan olevani terve, käytännöllinen tyttö, ja kun ahkeroin parastasi, uskon että Jumala on kanssani.

Vai onko sinulla toinen vastaväite: minun entisunelmani, joka täten raukeaisi? Sinä tiedät, että isäni kuolemasta asti olen tähdännyt varmaan päämäärään: kotikylän kansakouluun. Kun pääsiäisviikolla pikimmiten käväisin siellä, oli tarkoitukseni kuulustella tätä mahdollisuutta. Rovasti, Tuomiston agronoomi, kunnanlääkäri, Mäkelän isäntä ja sinun isäsi myönsivät jokainen erikseen, että oikeastaan tarvittaisiin apuopettajatar, sillä oppilaita on hyvin runsaasti, miltei suurin sallittu määrä. Lupasin hankkia hyvät todistukset ja hakea kahden vuoden kuluttua, ellei paikka sitä ennen ole täytetty. — Ei täytetä ennen, me odotamme oman kylän kasvattia, — sanoivat isännät. — Opettaja Kotirannan tyttärelle on virka varattuna jo isänsä tähden, — vakuutti rovasti. Sitä myöten siis oli tieni selvä.

Älä nyt kuitenkaan luule minun yrittelevän suurenmoista uhrautuvaisuutta. Se mitä ehdotin, ei ole minulle risti eikä tuskien tie, se on sula riemuni. Pyydän vaan saada ottaa mukaani äidin, oman rakkaan, uskollisen äitini. Sittehän sinullakin on äiti jälleen.

Tulen milloin kutsut.

Kyllikki ystäväsi."

Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.

— Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.

— Miksi en? — Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen katseen.

— Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.

— Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni. Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se voi olla väärin.

— Sinä olet nuori ja kokematon. Jos hän nyt rakastaisi sinua, olisi hän selvästi osottanut sen.

— En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä hänet onnelliseksi.

— Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.

Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti, kärsimättömyyden väre äänessänsä: — Miksi ihmiset ovat niin monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!

— Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.

— Onko se totta? Varmaanko, äiti?

— Aivan varmaan.

— Siis sen täytyy raueta. — Kyllikki oli syvästi pettynyt. — Tämä, äiti, oi tämä on tuskien tie! — Hän purskahti itkemään.

Äiti silitti hänen hiuksiansa, koettaen lohdutella. — Ajattele, jos sinä toimisit Koivulla ja hän kulkisi maailmalla: sinä odottaisit, odottaisit vuodesta vuoteen, toivoen hänen rakkauttansa tieten tai tietämättäsi. Hän palaisi ja toisi ehkä toisen mukanansa. Miltä sinulle tuntuisi silloin?

Kyllikki ei vastannut. Hän vaan kiinteämmin painoi kasvojaan käsiinsä, itkien kiihkeästi.

— Eikä Maurikaan suostuisi ehdotukseesi. Ole vakuutettu siitä, että hän ei suostuisi.

Huoaten Kyllikki kohotti päänsä, lähti keittiöön ja repi kirjeensä pieniksi palasiksi pesään. Sitte hän huuhteli kasvonsa ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä, tavallista osanottokirjettä, jossa ilmaistaan myötätunto, kun ystävää on suru kohdannut…

4.

Samana kesänä, jolloin Mauri saapui kotiin nuorena agronoomina ottamaan isännyyttä vastaan, palasi Margit ulkomailta isänsä kanssa. Hän oli yhdeksäntoistavuotias neitonen, jonka muoto todellakin muistutti kuvakirjan enkeleitä. Tukka oli kiharainen, kullan vaalea, silmät siniset ja vartalo siro ja hento. Siivet vaan puuttuivat ja taivaallinen katse.

Margit oli lopettanut koulunsa kesken, sillä ylioppilastutkintoon tarvittiin matematiikkaa, joka nosti pystyn jo viidennellä luokalla. Hän luopui sitä lukemasta ja jatkoi mieluisempia aineita. Kielet häntä innostuttivat, sillä äidin lupauksen mukaan niiden oppiminen takasi hänelle ulkomaanmatkan. Ranskankieltä hän sipersi somemmin kuin kukaan tovereista, eikä saksakaan tuntunut vaikealta, mutta muuten hän töin tuskin pääsi luokalta luokalle. Ei ollut juuri aikaakaan lukea monia aineita kunnollisesti. Iltapäivät kuluivat soittoharjoituksiin ja kävelyihin kaupungin pääkaduilla, ja illoin oli nuortenkutsuja tuon tuostakin.

Kuudennella luokalla ollessaan Margit oli vähällä mennä salakihloihin serkkunsa kanssa, mutta he pahastuivat toisilleen tanssiaisissa ja erkanivat. Silloin hän vasta oikein huomasi, että Mauri Koivu, kesätoveri, oli kymmenen kertaa sievempi poika kuin serkku konsanaan. Seitsemännellä luokalla Margit käveli runollisessa hämärässä puistokadulla, saaden seuraansa pitkän, hoikan kahdeksasluokkalaisen. He kirjoittelivat koulussa pieniä kirjelappuja, suostuivat tapaamisista luistinradalla, tanssivat yhdessä ja hymyilivät toisilleen, kunnes lopulta kahdeksasluokkalainen selitti rakastavansa Margitia. Margit nauroi. Sehän oli ollut vaan leikkiä — hauskaa kummallekin, vaan ei tietysti mitään muuta. Itsekseen hän ajatteli, että hän aivan yhtä mielellään olisi luistellut ja tanssinut Maurin kanssa, jos vaan tämä olisi viitsinyt. Mutta Mauri oli liian totinen ja aatteellinen.

Koulusta erottuaan Margit pääsi vanhempainsa kanssa Eurooppaa kiertämään. Sitte hän sai yksin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Wieniin, jossa hänen äitinsä oli tyttönä oleskellut. Hän oli ihastunut ja haltioissaan. Hän asui äitinsä nuoruudentuttavan, arvokkaan leskiprofessoritar Barlitzin luona, puhui saksaa ja nautti elämästä. Siellä oli Else tytär, melkein Margitin ikäinen, vilkas, lapsekas ja huvinhaluinen, juuri elämän kynnyksellä. Tytöt sopivat yhteen erinomaisesti ja liittyivät kiihkeään ystävyyteen. Perheen vanhin poika, Raimund tohtori, professoriksi pyrkivä hänkin, saatteli heitä kaikkiin maailmankaupungin nähtävyyksiin. Hänellä oli kyllä työtä eikä liikoja varoja — siitä vanha professoritar välimmiten muistutti — mutta pitihän vieraalle olla kohtelias, niin kaukaiselle ja kauniille varsinkin. He ajoivat vaunuissa Ringillä, istuivat iltasin Burg-teaatterissa ja hovioopperassa, soutelivat Tonavan laineilla ja kiipesivät Kahlenbergin kukkulalle pyökkirinteiden polkuja. Ah, miten oli kevät ihana, kun kaikki puut puhkesivat punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin kukkaseppeleihin! Silloin nuori tohtori pyysi viehättävää pohjolan keijukaista jäämään ainiaaksi luoksensa kevään hurmaukseen. Margitin sydän sykki oudossa hehkussa, hänen olentonsa hempein sulo puhkesi kuin kukka auringon kosketuksesta, ja hän kuiskasi jäävänsä riemulla, kaipaamatta mitään ja ketään, sen omaksi, joka oli vallannut hänen sydämensä.

Kihlaus jäi salaan. Professorittaren tahdosta Margitin täytyi hilliytyä ja peittää se Elseltäkin, jota hänen äitinsä sanoi pikku lörpöksi. Julkaisun oli määrä tapahtua vasta Margitin isän tultua Wieniin tytärtänsä noutamaan. Ikävällä Margit ajatteli, että hänen vielä piti matkustaa kotiin. Sulhanen lupasi tulla mukaan, ja morsiamen ohjelma oli valmis. Vietetään häät heti, pian, valoisana juhannusyönä tai viimeistään elokuun kuutamossa, Tuomarilan kauniissa Sveitsissä joen rannalla! Margit viserteli kuin lintunen, onnellisena, huomisesta huolehtimatta.

Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan huolestuttavia. — Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! — Tule, Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste! Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? — ja sitte hymy niin kiehtova ja katse niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?

Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen, pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori purki kihlauksen.

Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin onneansa.

Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.

Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt: huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä harrastamista.

Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin välkkyvä hopeavyö.

Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen, haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi kerran pitkästä ajasta.

Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: —
Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu
aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla.
Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni. Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:

"Oi, viekas onni maailman tuo kohta murheen katkeran…"

Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti, ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.

Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut kokemaan suruja elämässä.

Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi ja tilanhoitaja.

— Sinäpä valitsit viisaasti, — sanoi Margit. — Sinä varmaankin viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat kadehdittavia ihmisiä.

— Kuinka niin? — ihmetteli Mauri. — Ennen Margit piti kaupungista.

— Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin — en voi ajatella niitä ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.

— Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja hiljaista.

Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.

— Minä haluankin hiljaista, — vastasi Margit.

Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?

5.

Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa. Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut toista.

Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa". Semmoinen pehmeä poika — hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä — mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut — mitä ne olivatkaan kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.

Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat. Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.

Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.

Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään. Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi parhaaksi.

Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui. Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä. Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.

Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa. Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika, keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin: roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.

Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.

Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies, lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen, kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä? Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.

Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä. Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni, tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden keskellä seisoi Margit.

— Terve, Mauri, — sanoi hän sulavalla äänellänsä, — tule ruokasaliin lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.

Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.

Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen kysymyksensä: — Saisiko kuulla Margitin soittavan?

Margit oli viipymättä valmis.

— Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä. Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein kokenut.

— Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.

— Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä olisin soittanut sinulle.

— Nythän minä tulin.

Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.

— Niin, ei ole säestäjää, kun äiti on kaupungissa. Ehkä minä soitankin vaan lauluja, aivan yksinkertaisia.

Hän liikutti joustansa hitaasti, kuin uneksien. Sävelet olivat kaihoisia, valittavia. Niin ei Margit ennen koulukesinä soittanut.

Hän antoi jousensa vaipua.

— Olen vaan soittanut — ja opetellut taloutta. Mitä muuta olisin tehnyt koko pitkän syksyn?

— Margit on hyvin yksin.

— Aivan liian yksin. Mutta minua ei ole haluttanut minnekään, vaikka äiti miten kehoittaisi.

— Eikö musiikkiopistoon?

— En tiedä, ehkä ensi syksynä. Nyt en jaksanut. Ulkomaanmatkat väsyttävät.

— Eikö talouden oppiminen väsytä?

Margit naurahti, mutta se nauru ei ollut iloista.

— Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.

— Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, — sai Mauri sanotuksi. — Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa uutta sijaan. Se on rikas kumminkin — rikas ja ihana!

— Onko? — sanoi Margit hajamielisesti. — Voihan se olla. Tahdotko, että soitan iloisempia säveliä?

Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.

Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista. Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi, ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa, luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.

Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän kansaan kuulunut, kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.

Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.

5.

Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta, mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä — hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.

— Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa. Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me otammekin.

— Se on hyvä, — sanoi Mauri vilkkaasti. — Luonnollisesti he mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.

— Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, — jatkoi isäntä. — Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän? Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.

Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.

Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki, kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä, jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.

Ja sitte… sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän, joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen asuntoon…

Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta säkenöiden: — Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.

Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.

Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja sormissa.

Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: — Eikö teillä parempaa ajanviettoa ole?

Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle.
Vihdoin Santtu sanoi: — Ei.

Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: — Tulkaa uuteen rakennukseen, minä luen teille jotakin.

Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.

— Johan maa on sulana ja ilta valoisa, — sanoi hän. — Lähtekää pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.

Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella. Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan olisi yrittänyt johtajaksi.

Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?" — kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan pyhäiltoina.

Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.

Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja, isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla — aivan yltäkylläisesti, mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen: ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli liittymistä sen kansaan.

Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän, kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan pieni ystävällisyys lämmittäisi.

Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel ei ollut tavallisen virren:

    "Oi minkä onnen, autuuden
    se usko myötäns tuo…"

Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.

— Istukaa vaan, Matleena, — sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan hämilliseltä. — Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?

Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?

— Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.

— Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.

Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella kyseli laulusta eikä mistään muusta.

— Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? — Hän ojensi kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. — Voi voi, kuinka tämä nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami —

— Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, — korjasi Mauri tapansa mukaan. — Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki yhdessä.

Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi, hymyhuulin.

— Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää." On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon rinnalla.

Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa. Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.

Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä. Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan — kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja autuutta.

— Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, — puhkesi eukko sanoiksi. — Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette tullut uskoon?

Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: — Kyllä minä uskon Jumalaan.

— Niin, totta kai Jumalaan. — Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus. — Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus? Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".

Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien voimiensa riittämättömyyden.

Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?

Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: — Kyllä minä sitä toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.

Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen.
Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen.
Syntien sovitus ja autuus — käsittikö hän niitä tosiaan?

— Elämä opettaa, — siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana nukahti.

6.

Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli hakenut toiseen tuomiokuntaan.

Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän siitä ollut millänsäkään.

Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia? Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin — mutta ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei — mutta —

Oliko mahdollista, että hän oikein kaipasi Margitia?

Margit oli ollut ulkomailla — kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen…

Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan, vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?

Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän oli lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että voi mennä, jos rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan? Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi olla… Ei — oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä tunnustaa.

Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.

Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne muuttui nimelliseksi. Hän siis — hän siis rakasti Margitia! Hän — Margitia!

Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan mieletöntä.

Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä, mutta ei sanonut mitään.

Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen, mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.

Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:

— Margit näyttää iloiselta.

— Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.

Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.

— Miksi Margit on itkenyt? — rohkeni Mauri kysyä.

— Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?

— Tiedän.

— Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, — sanoi Margit melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli niin puhuneeksi Maurille.

Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta, jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa — etevän tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän — muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut ymmärtää, miksi ei käynyt niin.

Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt ei milloinkaan, se ainakin oli varma.

Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut, että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi aivan välittömästi: — Samoin minäkin ikävöin oman onneni unelmaa, joka ei voi toteutua.

Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä, kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille — tai ratsastetaan.

— Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri? Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen kesä…

Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia, kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli jäähyväiskesä…

Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.

— Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?

Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen tukkaansa järjestämään.

Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.

— Niin, nyt minä ajattelen muuta. Se on Raimundille parahiksi. En salli hänelle sitä kerskausta, että — että — Ei, voin minäkin onneni löytää.

7.

Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:

"Hyvä Kyllikki!

Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika, samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran — ei siitä kenkään moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin, uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.

On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan. Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria ongelmoita.

Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin, joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.

Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt, millaisia ne ovat. — Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle, — selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti meitä parsimaan sukkia. — Miehet tekevät puutöitä, — selitti Matleena, — ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. — Ehkä joskus menenkin sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin olen."

Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.

"Eikö minun pitäisi pyrkiä hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."

Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken, liitti terveiset ja merkitsi nimensä.

Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun postityttö toi kirjeen.

Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. — Juoskaa, tytöt, kuka ensinnä ennättää maantien portille! — huusi hän heille. — Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.

Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.

— Mitä arvelet, äiti? — kysyi hän verkkaan.

— Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee, hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.

— Ei mutta äiti — etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä, ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia, ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa. Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.

— Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, — sanoi rouva Kotiranta.

— Voi äiti, niin kaiketi minä olen. — Kyllikki seisoi hämillään ja tuskaisena. — Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja varoitan.

— Ei, Kyllikki. — Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.

— Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala lähettää selvän varoituksen.

— Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, — sanoi Kyllikki.

— "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa, lapseni.

— Minä koetan hillitä mieleni, — sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia tunteitansa vastaan. — Äiti, sinä neuvot oikein — nyt niinkuin ennenkin.

Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:

"Hyvä Mauri!

Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa, jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie aina valkenee.

Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri silloin!

Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.

Kyllikki."

Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus haihtunut haihtumistaan.

Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet sanoilla.

— Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua.
Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle!
Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?

— Hän ei ole ennen nähnyt sinua — ei ainakaan Lehtoniemessä.

— Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran — mitä arvelet, Mauri? — Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin satukeijukaisen.

— Olisit tervetullut aina — mutta sinähän lähdet pois.

— Entäpä jos jäisin?

— Jäisit? — Mauri sävähti.

— Hämmästytkö sinä? — Margit nauroi. — Niin, kyllä Sveitsi todella olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät — siellä on täysi erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.

Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.

— Margit, mihin sinä jäisit?

— En sano, ellet arvaa.

Maurin sydän tykytti haljetaksensa.

— Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit — en uskalla sitä uskoa. Sano —

Tyttö sädehti ja hymyili.

— Usko nyt siis vihdoinkin!

Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen, hänen ikiomansa!

Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä. Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä tällä hetkellä.

Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta. Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka alle oli painettu "Via dolorosa". Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut silloin. Mutta nyt?

Tunteiden kuohu laskeutui, kuin meren vaahtoiset aallot illan hiljetessä, ja omantunnon ääni puhui selkeästi ja vakavasti:

— Mauri, Mauri, missä olet? Elämäsi tärkeimmän askeleen sinä astuit huumauksen vallassa, ilman ainoata rukouksen huokausta!

Ja Maurin sydän lisäsi: — Osan, jota rohkeimmat toiveeni eivät olleet tavoittaneet, minä sain kuin kultaomenan puusta helmaani — ja otin ilman ainoatakaan kiitoksen kuisketta Jumalalle!

Levottomuus ja katumus täytti hänen mielensä. Hän koetti nyt kiittää ja rukoilla, mutta ajatusten oli vaikea pysyä koossa. Kaiken muun ohella soi hänen korvissaan lakkaamatta: — Mitähän Kyllikki ajattelee, kun saa tietää? Mitähän Kyllikki kirjoittaa?

8.

Toisena aamuna Mauri heräsi, olennossa omituinen, epäselvä tuntemus siitä, että jotain oli tapahtunut. Oliko se riemuisaa, oliko se raskasta ja painostavaa? Kesti kotvan, ennenkuin hän pääsi tajuihinsa ja muisti kaiken.

Tänään piti elonleikkuun alkaa. Hyvä, Pekka saa sen järjestää, ja väki tulkoon toimeen isännättä. Mauri oli luvannut heti aamulla lähteä Margitin vanhempain puheille.

Nyt hän oli selvillä, hypähti nuolena vuoteesta ja alkoi pukeutua. Uusi vaalea kesäpuku ylle, kiiltävä kaulus ja hieno solmuke.

Margit oli luvannut olla ylhäällä varhain, hyvin varhain. Mauri katsoi kelloa, se oli puoli yhdeksän. Hän oli kauvan nukkunut yövalvontansa jälkeen. Väkihän ehtii aamiaiselle, ellei hän kiirehdi.

Ennenkuin hän pääsi poikkeamaan Tuomarilan tienhaarasta, tuli väki jo vastaan. Mauri oli kovin hämillänsä, mutta koetti näyttää reippaalta tervehtiessään hyvää huomenta. — Huomenta, — kuului monista suista. Mauri huomasi salaista kuiskintaa ja näki ihmetteleviä, myöskin ilvehtiviä katseita. Pekka oli kovin totinen ja muljotti syrjäsilmällä.

Mauri joudutti askeleitansa. Miltähän tuntuu perille tullessa? Miten hänet otetaan vastaan? Onkohan Margit jo puhunut vanhemmillensa?

Oli, kaikki oli täysin selvää. Morsian lehahti puutarhakuistilta suoraan hänen syliinsä, ja tuomari ja tuomarinna tervehtivät häntä herttaisesti tulevana poikanansa. Margit oli kertonut salaisuuden heti yöllä. Isä oli varsin tyytyväinen, sillä pikku lemmikin suru oli häntä painanut Berliinistä asti. Äiti olisi tietysti toivonut hienomman vävyn, mutta hänkin nielaisi puolittaisen mielipahansa. Mauri oli sievä ja siisti nuorukainen, muuta ei voinut sanoa, ja lisäksi rikas. Rahoilla saa paljon aikaan, sekä komeutta että iloa. Onneksi ei talonpoikaissukulaisiakaan ollut elossa, ei ainakaan likeisiä. Ja Maurilla oli hyvä kielipää, sen Margit oli usein sanonut. Pieni häämatka Ruotsiin, vaikkapa kauvemmaksikin — no niin, kyllä kaikki muodostuu, kun on hyvää tahtoa.

Nyt auringonpaisteisena aamuna koko huvila säteili. Tuomarinnakaan ei näyttänyt vähintä jälkeä yöllisistä tunteistansa. Maurin piti tietysti sanoa heitä tädiksi ja sedäksi, kunnes nimitys vaihtuisi vielä läheisempään. Se oli tapahtuva pian. Margit toivoi kiihkeästi häitä — koti-Sveitsissä, syyskuutamon aikana. Hänellä oli omat päähänpistonsa, sillä lintusella. Pitkät kihlaukset olivat vanhemmistakin ikäviä, ja nyt lisäksi oli kodin muutto edessä. Olihan Mauri kovin nuori, mutta talonsa puolesta valmis menemään naimisiin koska tahansa; ja Helsingistä voi saada huonekaluja ja liinavaatteita Margitille minä päivänä vaan tilasi. Sunnuntaihin asti pidetään kihlaus salassa ja julkaistaan se kuulutuksella. Heti sen jälkeen lähetetään hääkutsut. — Kuinka hirveän hauskaa! — riemuitsi Margit. — Se on niin originellia, ettei kukaan meidän tuttavistamme vielä ole niin tehnyt! — Ja Wieniin myöskin hääkutsu, — päätti hän mielessänsä. — Ennätän kumminkin ennen Raimundia.

Maurin oli aivan pää pyörällä ehdotusten nopeudesta, mutta oikeastaan tämä oli hänellekin kaikkein mieluisinta. Supattelu ja salapuheet kiusasivat häntä kovin. Hän pelkäsi väen puhuvan jo nytkin.

Hieno aamiainen oli valmistettu kihlattujen kunniaksi, samoin päivällinen. Mauri ei saanut lähteä koko päivänä, ei, ei. Tänään Margit pyytämättä otti esiin viulunsa. Mauri suli säveliin, onnellisena, hurmaantuneena jälleen. He kävelivät puistossa ja istuivat samassa lehtimajassa kuin eilisiltana. Margit nojasi Maurin olkapäähän, kietoi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja ojensi punahuuliaan. Mauri sulki hänet syliinsä hehkuvin tuntein. Hetket riensivät, päivä kallistui iltapuoleen.

Harmiksiko sen piti tapahtua? Kotiin mennessään Mauri taas kohtasi illalliselle palaavan työväkensä, vieläpä juuri Tuomarilan tienhaarassa. Hänen oli ilkeä olla, mutta hän ponnisti kaiken arvokkaisuutensa.

— Tuleeko isäntä huomenna pellolle? — kysyi Pekka harvakseen.

— En, — vastasi Mauri jotenkin tuikeasti. Hän huomasi kätketyn nuhteen. — Viime vuonnahan Pekka itse kehoitti minua makaamaan ja ratsastamaan hevosella. Nyt minulla on tärkeämpi este.

Pekka ei puhunut enempää, eivätkä toisetkaan. Joukko kulki eteenpäin kiusallisen äänettömyyden vallitessa aina kotipihalle asti.

Mauri oli hyvin tyytymätön, itseensä eniten. Mutta ei nyt ollut aikaa sitä ajatella. Tuomarilaiset olivat luvanneet tulla huomenna Lehtoniemeen "talon tarkastukselle", jotta nähtäisiin mitä oli kuntoon pantava ennen häitä tai heti jälkeen, Margitin mukavuudeksi ja viihtymiseksi. Maurin täytyi tänä iltana itse katsastaa joka loukko. Ja mitä hän hankkisi päivälliseksi heille? Hilma, keittiötyttö, ei varmaankaan osannut laittaa hienoa ruokaa. Hätäännyksissään ja levottomana Mauri kiirehti Matleenan luo.

— Matleena, meille tulee päivällisvieraita huomenna, oikein hienoja. Tehän olitte ennen keittäjänä, osaatteko te neuvoa Hilmaa? Mitähän pitäisi olla ruoaksi — varmaan jotakin paistia…

— Keitäs tänne tulee? — kysyi Matleena, joka ei hätäilemistä ymmärtänyt. Hän oli sekä utelias että ihmeissään.

— Tuomarin väki vaan — mutta sehän nyt on yhdentekevää, minä pyytäisin Matleenan neuvoja pian. Osaako Matleena Hilman kanssa valmistaa vasikanpaistia, jos minä lähetän teurastamaan?

— Eikö se vasikka aiottu pitää? — kysyi Matleena.

— Mutta sitä nyt ei pidetä. — Mauri kävi kärsimättömäksi. —
Osaatteko te paistaa?

— No tottahan. — Matleena alkoi kertoa niistä häistä ja niistä hautajaisista, joissa hän oli keittänyt ja paistanut. Mutta Mauri keskeytti hänet.

— Sopisikohan sitte rusinasoppa ja pannukaakku? Niitä Hilma joskus on pyhinä tehnyt.

— Johan siitä tulee kuin hääruokaa, — vakuutti Matleena. Hänellä näytti olevan enemmänkin sanomista, jotain sydämellään, mutta Maurilla ei ollut aikaa kuulla.

Keveämmin mielin hän kiirehti vanhaan rakennukseen käskyjänsä jakelemaan rengille, jonka tuli teurastaa, ja Hilmalle, joka paraikaa pesi illallisastioita.

— Mitenkäs minä joudan laittaa paistit ja sopat ja pannukaakut, kun väenrokkakin on tehtävä? — kysyi tyttö pelästyneenä.

— Kyllä se menee, kun Matleena auttaa… Vaikkapa jättäisitte rokan.
Voihan väkikin kerran saada rusinasoppaa ja pannukaakkua.

Hyvänen aika! Kyllä nyt oli jotakin tavatonta tekeillä. Heti Maurin mentyä Hilma lähti livistämään toisten tyttöjen luo, kertoakseen kummia kuulumisia. Suuresti hän hämmästyi, kun isäntä jo ennen häntä oli väentupaan kerinnyt. Hän haki tyttöjä Lehtoniemeen lattioita pesemään, vielä tänä iltana.

Miina katsoi tyhmistyneenä Maijaan, ja Maija heitti niskojansa. Vanha Pekka ei voinut olla sanomatta, että kuinka ne aamulla viideltä ylös pääsevät, jos pitkän työpäivän jälkeen vielä on yökuuraukset.

— Minä hyvitän sen teille erikseen, — sanoi Mauri tytöille. — Kunhan vaan heti tulette. Kutsuttakoon pari vierasta apulaista pellolle. Miinaa ja Maijaa voidaan tarvita kotona.

Hiljainen Mauri oli kuin tulessa ja valkeassa. Yöllä hän ei saanut unta pelkästä ajatuksesta, että jotain kumminkin ehkä oli hullusti. Jospa Kotirannan täti ja Kyllikki olisivat olleet täällä! He tietäisivät asettaa kaikki hyvin. Siellä oli turvallista ja suloista, missä he toimivat ja järjestivät.

Aamulla Mauri omin käsin poimi monta vihkoa sinilemmikkejä joen rannalta. Ne olivat hänen sydämensä tervehdys Margitille.

Tuomarilaiset tulivat. He havaitsivat paikan miellyttäväksi ja rakennuksen kyllin tilavaksi. Seinäpapereita ei vielä ollut — ehkä Margit voi ne valita käydessään kaupungissa. Maurin oma huone oli hyvin sisustettu, mutta muihin tarvittiin toisenlaiset huonekalut. Ne kyllä tuomari oli valmis lahjoittamaan — siitä oli jo kotona suostuttu. Ensi keväänä Maurin sopi ottaa puutarhuri järjestämään ympäristöä. Tuohon ruohokenttä — tänne ruusuja ja koristepensaita. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kyllä Margit voi viihtyä.

Päivällinen onnistui loistavasti, ainakin Hilman ja Matleenan mielestä. Tuomarinna vaan tuli sen johdosta muistaneeksi palvelijakysymystä. Helsingistä saa aina palvelijattaria, täällä maalla ja likimmässä kaupungissa kaikki muuttavat marraskuun ensi päivänä. Oli varmaan parasta, että hankittiin Margitille keittäjä ja sisäkkö Helsingistä. Sinnehän kuitenkin oli lähdettävä myötäjäisiä ostamaan.

Mauri kuunteli ja antoi tädin ja Margitin suunnitella. Tietysti he ymmärsivät parhaiten. Hän tosin laski ajatuksissaan, että kahden lisäpalvelijan pitäminen tuotti suuren menon. Sille ei mitään voinut. Itse hän oli syönyt samaa ruokaa kuin väki, mutta oli aivan luonnollista, ettei Margit ollut tottunut sellaiseen. Matleena oli tähän asti siivonnut Maurin huoneet ja Santtu kantanut veden ja puut. Nyt kai Matleenan piti muuttaa vanhaan rakennukseen, jättääksensä sijan sisäkölle. Santtu sopi puutarhan kitkijäksi ja vedenkantajaksi edelleenkin…

Margitin liverrys keskeytti laskelmat. Hän oli todellakin ihastuttava. Hän otti pannukaakkua kaksi kertaa, hän liiteli ympäri aterian jälkeen, ja ulkona ja sisällä kaikki oli hänen mieleistänsä — kuvitelmissa, sellaisena, jommoiseksi se oli tuleva.

— Tuoko on se vesikivi, josta kerran puhuit? Siinäkö minun piti soittaa? Kyllä, milloin vaan tahdot, joka ilta…

Ja Mauri unohti arkisen todellisuuden, uneksien niitä ihania runoiltoja.

Koivun koko väki oli selvillä siitä, että talossa oli käynyt morsian.
Nuoret olivat kahdenvaiheilla, pitikö iloita vai pahoitella. Hauskaahan
se tietysti olisi ollut, mutta kun tuli tuommoinen perin hieno ihminen.
— Hetaleryökkinä, — sanoi Pekka. Hän oli vihoissansa.

Vanha Matleena oli ainoa, joka rohkeni puhua asiasta Maurille. Hän oli rukoillut nuoren isäntänsä puolesta eikä voinut vaieta.

— Se oli kaunis ja iloinen nuori neiti, — sanoi hän. — Onko hän jumalinen myöskin?

— Miten Matleena kysyy… Eikö Matleena ole nähnyt häntä kirkossa?

— Eivät ne kaikki ole Jumalan lapsia, jotka kirkossa käyvät.

— Onhan Jumala kaikkien Isä, — vastasi Mauri vältellen. — Ei meidän pidä tuomita.

— Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, — pääsi Matleenan huulilta. Hän jo arvasi, etteivät asiat olleet hyvin. — Ei se ole onneksi kellekään. Minunkin miesvainajani oli komea katsella, mutta sellainen tuhlari ja huikentelevainen, että monta kertaa minä itkin ja kaduin.

— Matleena! — keskeytti Mauri nuhdellen.

— Te ette tiedä mitä puhutte. — Sitte hän käänsi selkänsä ja lähti ulos.

Alipihalta kaikui hänen korviinsa Pekan äänekäs laulu:

— "Erokirjan takasivu se oli vallan musta, ja siihen oli kirjoitettu, että en minä huoli susta".

Närkästyneenä Mauri palasi omaan huoneeseensa. Tänä iltana hänen korvansa olivat kuurot varoituksille. Hän oli valinnut osansa ja tahtoi sen pitää.

III

VIA DOLOROSA

1.

Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän piteli pientä kääröä.

— Äiti, — sanoi tytär, — katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. —
Hän ajatteli lisäksi: — Niinkuin kyynelhelmet.

— Mauri saa kirkkaan hääpäivän, — sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. — Nämä minä ojennan Maurille, — hän itseksensä päätteli poimiessaan.

— Sinullahan ei olekaan kukkia, — sanoi äiti. — Nuo sopivat siniseen pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. — Niin, — johtui hänen mieleensä, — Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: — Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat:
"Tervetuloa, Kyllikki!"

— Täällä on täydet juhlakoristeet, — sanoi äiti.

Neitonen havahti. — Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

— Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin, viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta samassa tunsi.

— Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

— Hyvää päivää, Matleena.

— Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. — Tervehdittiin, käteltiin. — Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä nyt enää ymmärrä… Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

— Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina, sinikelloilla kirjailtu.

— Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? — kysyi
Kyllikki.

— Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, — kehoitti Matleena. Hän jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: — Täällä onkin nyt vallan peräti hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia, ja maalareita on ollut ja paperien panijoita…

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti? Niin, Margitin ja Maurin… Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää, ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja. Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi. Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus pidätti hänet.

— Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, — sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

— Ei, en viihtyisi siellä, — hän ajatteli. — Minä olen kuin niityn kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo vieras itsekin? — Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

— Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei silmin näe eikä korvin kuule.

— Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen milloinkaan, — sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

— Jumalan rauha nyt tälle kodille!

— Ah äiti, äiti, — kuiskasi Kyllikki, — kuinka minä jaksan? — Hänen tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

— Jumalan voimalla, — vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

— Kiitos, rakas täti, että tulitte — niin pitkän matkan päästä! Ja
Kyllikki —

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin — silmät vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta, niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri — oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän vain näki Maurin säteilevät kasvot.

— Varmaan hän on onnellinen, — ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi… että hän huomaisi, havahtuisi, löytäisi oikean omansa… Oi Jumala, kuinka sydän on nurja! Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen… kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa, hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. — Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä — oletko sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. — Tällaisia sinä kerran annoit minulle, — oli Mauri sanonut. — Ne ylioppilaskukkani minä muistan aina. — Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta, mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä — tyttöä, joka kori käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia… Sulhanen ei juonut. Margit oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: — Tämän kerran, minun sukulaisteni tähden! — mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. — Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, — vastasi hän, koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan. — Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, — sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat. Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

— Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan. Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta. Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin? Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia, niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä päivinä… Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken onnen — mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut: "Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle…

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund rakasti häntä yhä! Else luuli niin…

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut — Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään…

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else lasta — hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian — ei, onnellinen, säihkyvä — hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else oli kirjoittanut…

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä. Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös sedille ja tädeille. — Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, — oli Margit Maurille neuvonut. — Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein kohtelias ja viehättävä! — Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta. Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa, viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde, karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet karkeloon. — Puolalainen mazurka! — huusi hän torvensoittajille. Sitte: — Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella. Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui, keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni heitä.

— Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, — sanoi apulainen. — Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa ennen muuttoani tänne.

— Niin, niinhän olitte, — sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin ylimalkaiseksi.

— Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, — sanoi Kyllikki tyynellä, luonnollisella tavallaan. — Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

— Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle… Sen jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

— En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: — Niin, — vai niin —, mutta kuunteli kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

— Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. — Hän nousi, ja Mauri samoin.

— Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän, värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana, milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

— Mauri, — sanoi Kyllikki. — En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

— Minäkin etsin sinua, — sanoi Mauri.

— Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta… lapsuuden kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

— Kiitos sinulle, Kyllikki, — Maurin ääni väreili tulvivasta liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. — Sinä olet ollut minun suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

— Jeesusta sinä tarvitset, — sanoi Kyllikki hiljaa. — Minä tiedän sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: — Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä.
Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

— Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? — kysyi hän, mutta pysähtyi samassa. — Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti: — Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut… Jo riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä ikkunoihin. — Morsiuspari tulee! — huudettiin. Tanssi lakkasi, viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat "Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. — Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, — sanoi
Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

— Kuinka ne töllistelivät, — sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain äkeissänsä.

— Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, — sanoi Mauri.

— Odottakaa, — Mauri pidätti ajajaa. — Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. — Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias. Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. — Niinkuin hautajaisiksi puettu, — supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte hän kuului sanovan: — Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. — Tervetultua, rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin tarpeen.

— On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, — sanoi
Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

— Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, — virkkoi Margit vilkkaammin. — Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että "hem" on neutri?

— Tiedän, — vastasi Mauri punastuen. — Minun ei olisi pitänyt puhua ruotsia, kun en ole harjaantunut.

— Kyllä, tietysti… Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona, sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla…

— Ei, Margit, — sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva äimistyi sanattomaksi. — Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

— Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan. Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. — Tulkoon sitte Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille, rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja laululehtonsa… Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? Ne lehdot eivät ole hänen saavutettavissaan… Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen…

2.

Sellainen oli elämä — nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus — yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi, keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: — Kuule, nuokin kertoivat olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! — Ja sulhanen vastasi: — Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat, velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin. Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit tuli itkien Maurin luo. — Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! — pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta entisen vastauksen: — Mistä sitä saa? — Margit etsi Mauria, mutta hän oli ulkona. — Ulkona, vaikka sataa, — nureksi Margit. — Sandra, menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! — Neitsyt toi vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä kuin kaupungissa. — Tehkää sitte mitä tahdotte, — huudahti Margit kyllästyneenä, — tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra saa yksin pitää huolen ruoasta. — Eikä hän sen koommin keitoksiin sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää… Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä. Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti, pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin, hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt ja koelypsykirjat aivan sekaisin. — Jospa reippaan emännän käsi tähän tarttuisi, — Mauri huokasi itsekseen. — Ei muuta kuin isäntä ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta. Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen täydellistä pukeutumista.

— Margit, rakkaani, miksi itket? — hän kysyi hellästi. Omassa alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. — Mitä olet toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

— Tietysti — mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin olemaan… En minä kestä tätä elämää…

— Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä ja ihmisistä.

— Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä — koska minä semmoisiin olisin tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

— Margit, — sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä, — talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä. Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut. Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

— Minä vaan tahdoin sanoa… minä arvelin, että olisit voinut keksiä jotakin — vaikkapa lukenut minulle…

Hänen äänensä pehmeni helläksi: — Mauri, et saa enää mennä pois, minä pelkään, kun pimeä tulee!

— En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

— Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

— Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä piankin jo aurinko paistaa. — Mauri koetti taas olla oikein ystävällinen ja kekseliäs. — Minusta oli ennen poikana hauska poimia puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. — Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä…
Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

— Missä sinun viulusi on? — kysyi Mauri. — Et ole soittanut säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee ollut:

— Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun on kyllästynyt ja pahalla mielellä. — Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa. — Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä, surumielinen katse. — Yksin minä saan kuormat kantaa, — hän ajatteli. — Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä seinäkuvaa. "Via dolorosa" — tuskien tie.

— Mikä tuo on? — kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen.
— Vie se pois, — sanoi hän hermostuneena, — sehän on kuin paha enne.
Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

— Se taulu on minulle erityisen rakas, — vastasi Mauri vakavasti.
Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että
Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

— Sinulla on merkillinen maku, — sanoi Margit pyörähtäen korollansa. — Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

— Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

— Vie se hänelle, — toisti Margit.

— Niinpä vien, — sanoi Mauri äkkiä päättävästi. — Haluankin puhella hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui hämärässä, ulkomuistista veisaten:

— "En rauhaa löydäkään maan päältä, pois aina ikävöitsen täältä…"

— Oi, minäkin jo ikävöitsen, — ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan kieltäymyksestänsä. — Margitin oikku oli Jumalan johdatus, — hän ajatteli.

— Niin, niin, — sanoi Matleena. — Ristiä me tarvitsemme vanhat ja nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

— Se on tosi sana, — vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä näin — ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

— Taidatte tekin olla ristin koulussa, — sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä maksoi.

3.

He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

— Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

— Mitä? — Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

— Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. — Sandra katsoi Signeen ja
Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti
Maurin luo. — Sandra luulee… Sandra sanoo… Mauri, onko se totta?
Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen ilon. Sokeahan hän oli ollut — ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus aivan vilahti hänen ohitsensa. — Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. — Ei ei, ei! — Hän torjui käsillään, kun Mauri läheni.

— Jos minä kuolen… En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja ratsastaminen on minun ainoa huvini… Eikä minusta ollenkaan ole hauska hoitaa pieniä lapsia…

— Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin terve ja reipas — kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke — et saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme…

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta. Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä — mutta joskus sanaton kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa, se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja moni sydän sai piston.

— Se oli hirveä pappi, — sanoi Margit Maurille. — Entistä kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen sairaaksi.

— Ei rauhaa tule ilman herätystä, — sanoi Mauri. Mutta Margit ei ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen katseen.

— Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, — sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. — Sitte minä viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? — Hän oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

— Viivy, kunnes vähän kaipaat, — sanoi Mauri surumielisesti. — Kyllä minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. — Linnut, pienet linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen, sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni lensi pois… Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys, jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön, joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana. Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä. Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna, joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin sydämeen.

— Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, — sanoi Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. — Tällainen on oikea koti, — hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat leipää, puhellen pajatellen iloisesti.

Sitte keskustelu alkoi. Sen aiheena oli kertomus rikkaasta nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen luo. "Hyvä Mestari", hän kysyi, "mitä tekisin saadakseni ijankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Pidä käskyt." Mutta hän sanoi jo pitäneensä ne kaikki. Silloin Jeesus katsoi häneen rakkauden silmillä, lausuen: "Yksi sinulta puuttuu: Mene, myy tavarasi ja anna köyhille ja tule minua seuraamaan, ottaen ristisi."

Hän kaipasi Jeesusta ja ijankaikkista elämää.

— Niin minäkin, — ajatteli Mauri.

Hän oli puhdas, nuhteeton nuorukainen.

— Minä myös, — mietti Mauri. — En tosiaankaan tiedä tehneeni mitään törkeätä pahaa.

Mutta jotain häneltä puuttui.

— Jotain, jotain puuttuu minultakin. — Mauri tunsi sen syvästi. Hän seurasi keskustelua hyvin jännittyneenä, vaikkei hän mitään sanonut.

Nuorukainen oli rikkauksiinsa kiintynyt, mutta sitä hän ei huomannut itse. Hänellä ei ollut herännyttä synnintuntoa. Kun Jeesus kosketti arkaa kohtaa, ei hän tahtonut. Hän meni pois omille teillensä.

Mauri ei huomannut, että Matleena huokasi syvään ja katsoi häneen silmillä, joista hänen Herransa katse heijastui.

— Eikö minullakaan ole synnintuntoa? Enkö minäkään tahdo, mitä Jeesus tahtoo? — Mauri jäi syviin mietteisiin.

Rikkaan nuorukaisen olisi pitänyt ottaa risti…

— Se painaa, minä tiedän sen. — Maurin ajatus lensi siivillä sinne kauvas, mihin Margit oli lähtenyt. — Hän olisi voinut olla onneni, mutta hän toi kärsimyksen. Herra, enkö ottanut jo ristiäni? Minä tunnustin, että onni huumasi minua ja erotti sydämeni sinusta…

Ja kuitenkin… jotain minulta vielä puuttuu…

Kokouksen osanottajat kumartuivat rukoukseen. Ensin molemmat pastorit rukoilivat, mutta sitte muutkin avasivat sydämensä Herralle. Mauri hämmästyi, kuullessaan vanhan Matleenan äänen: — Herra Jeesus, pidä kiinni niistä, joihin olet tarttunut! Auta nuoria ihmisiä. Älä laske pois ketään. Minä pyytäisin yhden puolesta…

Hänen puheensa tukahtui nyyhkeisiin. Tuli hetken hiljaisuus; sitte pastori lopetti kokouksen siunauksella.

Kotimatkalla, reen kiitäessä, Matleena sanoi Maurille: — Minua aina niin itkettää rukoushetkissä. Minä olen semmoinen tyhmä vanha. Älkää pahentuko siihen.

— Tarkoititteko te minua? — kysyi Mauri äkkinäisesti.

Matleena vähän empi.

— Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.

Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän tunsi sen.

"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. — Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin tien.

Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli Margit, puoliso?

Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä oli tulevaisuuden toivo.

Pieni Tapani — eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi, puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa…

Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman aarteisiin.

Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen avulla.

— Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos kotiin? Ehkä vähän muistat minua? — Mauri jäi uneksimaan.

Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.

— Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla kahdenkesken hänen kanssansa.

— Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.

— Mutta nythän minä en voi — ja sitte en ehkä pitkään aikaan… Voi, miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.

Tuomarinna näytti tuumivaiselta.

— Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää… Mutta kyllä minä luulen, että yksi lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.

— Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan tottua.

— Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan, että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä parempi, että hän pitää heitä silmällä.

— Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? — huokasi Margit.

4.

Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.

Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän täynnä kiitollisuutta.

Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli päätellyt itseksensä: — Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä kauvemmas, sen parempi. — Mutta velvollisuudentunne oli puhunut vastaan: — Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani. Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani — ja ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun täytyy hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.

Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten viestien riveiltä.

Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin saanut sanoneeksi: — Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista! — Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle. Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta sisään ja huudahti ihmetellen: — Teilläpä on kaunista! Aivan kuin olisi juhla. — Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, — vastasi Kyllikki hellästi hymyillen. — Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon enemmänkin.

Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään! Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.

— Tyttökö vai poika? — kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä: — Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani — agronoomin tahdosta — ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka Helesiina, jotain sentapaista.

Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.

— He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi, oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne pietarilaiset tietää — siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja porua ja hälinää…

— Ja juorukelloilla soittamista, — keskeytti Kyllikki. — Suokaa anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. — Hän lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.

Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti sovittelemaan. — Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata. Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa. Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi parhainta.

Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.

Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen kääntyi kohti. — Terve, Mauri, — hän sanoi iloisesti. — Täällä me nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.

Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia töppösiä. — Istuin tässä ja muistelin sinua, — sanoi hänkin. — Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle siniset — luulisin niitten sopivan heille.

Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi, puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa. Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin ei hän voisi pidättäytyä.

— Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, — sanoi Kyllikki.

— En. — Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. — Minä en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.

— Kyllä minä sen käsitän, — sanoi täti lempeästi kuten aina. — Sinun "oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi. Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.

Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt häntä. Mutta Kyllikki kysyi:

— Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä lähemmän?

— Kyllä minä yhä olen ystäväsi, — sanoi Mauri.

He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista…
Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä.
Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että
Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.

— Mikä meidän on? — tuli hänen huuliltansa. — On aivan kuin tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä, Mauri, nyt oma itsesi?

Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.

— Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!

Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt itsellensä…

Hän nousi päättävästi. — Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.

Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. — Ei, ei, en minä niin tarkoittanut!

Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.

— Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi — keitän teetä teille!

Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön. Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.

— Ah, en liene minäkään oma itseni, — hän huokasi.

Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa — näin se kävi helpommin.

— Sinä et ole onnellinen, — sanoi täti.

— Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen, kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta häneen hyvää… Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!

— Lapsi raukat te molemmat…

— Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi kaksi. He ovat terveet ja suloiset… Minä rakastan heitä enemmän kuin voin sanoa.

— Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.

Mauri pudisti päätänsä surullisena.

— Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen. Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.

— Herra kykenee, hän voi kaikki, — yritti täti sanoa, mutta sanat sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri parka — hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". — Mauri, opi painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! — sai täti sanotuksi.

Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.

Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.

— Noita minä rakastin pienenä poikana, — sanoi Mauri Kyllikille, joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. — Muistatko, silloin me puhuimme kultakaupungista.

— Ja nyt me vaellamme sinne, — vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen silmiinsä tuli kaunis loiste. — Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."

Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: — Minuako hän lohdutti, vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?

5.

Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät hohtivat hellästi.

— Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki…

Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.

— Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat.
Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?

Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän juoksi keittiöön. — Signe, onko Signe täällä? — Hän pysähtyi ovelle hämmästyksissään. — Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on tapahtunut?

Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. — Minä tulin sisäköksi enkä lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen palvelijansa. Pauliina pesköön itse!

— Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt kumminkin tulisi auttamaan… Heli itkee.

— Onko hän siellä? — kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. — Minä en tule hänen tiellensä.

— Tietysti hän on… Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.

— Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei saa itkeä. Onhan Tapani jo lakannut.

— Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? — Vastaus oli varma ja tuiskea.

Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. — Tämä on kauheata, aivan kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni… Äiti lähti kotiin ja minä lähden myös… Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?

Mauri tuli kuin hyvä enkeli hätään. Hän viihdytti Helin ja sai Margitin tyynnytetyksi.

— Sinä olet väsynyt, — hän sanoi hellästi. — Tule lepäämään, sinä nukuit liian vähän viime yönä.

Tahdottomana Margit antoi viedä itsensä leposohvalle. Pian hän uinahti kuin lapsukainen. Mauri seisoi hetkisen katsellen häntä — katseli ja huokasi syvään. Koko talo oli nyt aivan hiljainen, mutta kohta hän tiesi entisen kurjuuden alkavan uudestaan. Pauliinan tultua perheeseen oli keittiössä aina kuin tuli tappuroissa. Margit ei pystynyt sitä vaimentamaan, enempää kuin pienokaistensa itkua; hän vaan rasittui, menettäen viimeisenkin malttinsa. Lapsi raukka! niinhän Kotirannan tätikin sanoi.

Maurin mieleen välähti ajatus: mitä jos vanha Matleena voisi auttaa? Hänellä on itsellänsä ollut lapsia, hän on niitä rakastanut. Eikö hän osaisi öisin pikku Heliä hellitellä? Silloin Margit saisi rauhan.

Päivällä Mauri esitti ehdotuksensa, ja hänen ihmeeksensä Margit suostui. Se tapahtui oikeana hetkenä, sillä vähäistä myöhemmin Signe astui sisälle, ilmoittaen: — Hän ei pese, enkä minä. Nyt minä sanon itseni irti.

— Signe voi huoletta jäädä, — vastasi Mauri. — Me pyydämme leski-Matleenaa tänne. Kyllä hän pienet pesut hoitaa.

Vanhus oli estelemättä valmis koettamaan, mitä suinkin kykeni. Mitäs hänen öistänsä… ei hän muutenkaan paljon saanut unta luuvalolta. Jumala siunatkoon isäntää, joka hänet haki! Kyllä hän jaksoi kärsiä, vaikka se vieras pöyhentelijä silmillekin kävisi. Rakkaan nuoren isäntänsä tähden hän olisi vaikka henkensä antanut. Pesemisestäkö he kinastelivat? Voi kumminkin niitä uudenaikaisia ihmisiä! Hän, luuvaloinen ja vanha, piti sen pelkkänä hauskuutenansa. Poikahan kantoi puut ja vedet, mikä sitte oli vaivana? Sellaiset pienet sievät vaatteet — aivan kuin konvehtipalasia… Ja Matleena tuli ja istui lasten vuoteitten ääreen veisaamaan rakkaimpia virsiänsä. Lapset olivat hiljaa, ikäänkuin olisivat kuunnelleet, mutta Pauliina taapersi ulos, paiskaten oven kiinni mennessään.

Mauri oli sanomattoman kiitollinen Matleenasta. Hänen sydämensä täyttyi iloisella toivolla, etenkin kun ensimmäisen yön koe onnistui erinomaisesti. — Nyt Margit viihtyy, — hän ajatteli.

Margit avasi säteilevät silmänsä pitkän, keskeymättömän unen jälkeen. Heli tuotiin hänen luoksensa aivan rauhallisena. Hän huudahti riemulla, ihastuksissaan: — Mauri, minähän voin lähteä milloin tahansa!

Silloin Maurin reippaus oli lopussa. Masentuneena, mieli painuksissa hän kulki koko päivän. Kaikkensa hän oli koettanut ja vastalahjaksi saanut kuin iskun sydämeensä.

Illan hiljetessä hän koetti puhua Margitille.

— Tiedäthän, että soisin sinulle iloa ja virkistystä. Mutta etkö jaksaisi voittaa matkahaluasi? Me tekisimme täällä minkä voimme.

— Mitä? Sehän on aikaa päätetty asia. Ethän sinä minua kustanna, vaan isä.

— En, — sanoi Mauri surullisesti. — Ei minulla olisi varojakaan.
Tämä vuosi on vienyt jo enemmän kuin talo kannattaa.

— Minähän lähden äitini seuraksi. Tietysti, kun sellainen tilaisuus tarjoutuu! Voimani ovat heikontuneet, sen on lääkärikin sanonut. Olen ollut kuin vanki koko vuoden, minun täytyy päästä irti.

— Mutta lapset?

— Itsehän toimitit heille Matleenan. Kiitos, Mauri, se oli minun pelastukseni. Kyllä hän taitaa olla hyvä ihminen, vaikka hän on tekopyhä.

Maurin silmät välähtivät.

— Margit, älä hänen hurskauttansa halvenna! Hän rukoilee sinunkin puolestasi — ja minun. Hänellä on se voima, jota me tarvitsisimme. Sitte sinäkin jaksaisit.

Margit katsoi hämmästyneenä mieheensä. Noin varmasti ja voimakkaasti
Mauri harvoin puhui häntä vastaan.

— Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! — sanoi hän kuin hädässä. —
Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä.
Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun
lähtevän.

— En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän toisistamme, — sanoi Mauri. — Voi Margit, minähän rakastin sinua! Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.

Hän raotti sydämensä sisintä — valitettavasti hän ei sitä usein ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin. Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi. Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.

Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.

— Sinä olet kiltti — oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, — sopersi hän, — mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?

— Minun täytyy siihen tottua, — vastasi Mauri.

Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää viriävän.

Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden, kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.

— Jo se taas menee, — murahteli Pekka. — Menköön vaan. Ei häntä meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse olla liepeenkantajana.

Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia, Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se oli kuin henkäys muilta mailta.

Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella
hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin.
Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys…
Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!

Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: — "R:n kylpypaikka, viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä, mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku Margit — se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut onnelliseksi… Mitä me siihen voisimme tehdä?"…

— Niin, mitä? — Margit sulki kirjeen huoahtaen. — Oh, ei maksa vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.

Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut, että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille. Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva tahtoi ja suvaitsi — ellei hänelle ollut vastenmielistä — silloin Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa. Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään tennistä, lukemaan ääneen… Hän pyysi, että he entiset unohtaen tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä — nuoruuden jälkikesä… Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta…

"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa haihtuneen".

Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän oli nuori, tahtoi olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa…

6.

Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet. Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta, että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. — Hän on minun Isäni ja teidän Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne, jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja rakastaa häntä, joka on niin hyvä? — Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.

Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista, lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät välkkyivät ja nauroivat.

"Saammeko, saammeko laulaa jäniksien laulun?"

Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.

Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.

Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan otsaansa. — Koulu ei ole tarpeeksi, — ajatteli Kyllikki. — Minun täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat kilteiksi.

Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: — Minkälaista lienee heidän kodeissansa?

Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin. Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?

Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria. Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat — ne olivat yhä hänen sydämellänsä.

Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka, seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi — pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.

Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua. Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen — hän oli yksin, ja varmaan tuntui tyhjältä emännättömässä kodissa.

Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?

Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.

Lehtoniemeen tullessansa hän tapasi Maurin pienokaisten vuoteiden vierestä. Hän syötti heitä pulloista, hyväillen, pajatellen. Se näky oli kaunis ja liikuttava. Mauri koetti läsnäolollansa ja hellyydellänsä korvata äitiä, joka viipyi poissa.

Hämillään hän nousi tervehtimään, ravistaen pari maitopisaraa takkinsa hihasta. — Kyllikki — miten he johtivat sinut tänne? Odota, mennään saliin. Minä vaan huvikseni vähän vaalin näitä…

— Ei, ei suinkaan. — Kyllikki pidätti innokkaasti. — Anna minun puhua asiani täällä. Tui tui, lapset… Oi, katso, pikku Tapani hymyilee minulle! Näetkö, Heli myös! Hepä ovat herttaiset… eivät vierasta ensinkään. Ja kasvaneet noin paljon! Kuinka vanhat he nyt ovatkaan? Viidennellä kuukaudella…

— Isän kultamurut, — Mauri katseli heitä äärettömän hellästi.

— Hoitaja on varmaan hyvä, koska he menestyvät kuin kukkaset, — sanoi
Kyllikki.

— On, Matleena. Kyllähän sinä hänen tunnet. Imettäjän olen lähettänyt pois, hän kävi ihan mahdottomaksi. Myöskin sisäkkö on lähtenyt; hän ei viihtynyt enää. Kunhan vaan Margit voisi olla huolehtimatta…

Tietenkään Mauri ei kertonut, että hän oli saanut vaimoltansa perin närkästyneen ja kiihottuneen kirjeen. Lähdettyäni pois menettelit juuri vastoin tahtoani. Äitikin sanoo, että se oli pahasti, oikein itsevaltaisesti tehty. Kun minä tulin Pauliinan kanssa toimeen, piti kai sinunkin tulla. Ja lopuksi olette karkoittaneet Signenkin, minun parhaan apulaiseni! Hänkö nyt taloa hallitsee, se sinun veisaava suosikkisi, josta minä en tosiaankaan olisi huolinut, ellen olisi ollut liian uuvuksissa? Tee sitte mitä tahdot — vastaa itse kaikesta…

— Niin, minä vastaan Jumalan avulla, — oli Mauri päättäväisenä ajatellut. Kuinka Margit voi niin kirjoittaa Matleenasta, auttajastansa? Oliko se pyhimmän vihaa, tietoiseksi kasvanutta, oliko pelkkää lapsellista harmia tai hetken ärtymystä? Maurin mietteet taas kulkivat näihin kysymyksiin, mutta kädet asettelivat pienokaisten ateriavarusteita.

— Sinä et ennen ollut käytännöllinen, — sanoi Kyllikki, jonka kummasteleva katse seurasi Maurin askartelemista lastenhoidossa. — Rakkaus on ihmeellinen opettaja.

— Rakkaus — niin, sekin — ja vaativa elämä, — vastasi Mauri. — Hän pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin ajatuksia torjuaksensa. — Kas tässäpä jo Matleena tulee. Nyt pääsemme puhumaan sinun asiastasi. Käy edes tänne ruokasaliin.

Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin, nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa. Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.

Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.

— Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua.
Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin.
Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.

— Joskus työ on paras virkistys, — vastasi Mauri.

— Niin, — Kyllikki innostui, — sinulle omat pienokaisesi ja minulle omani — koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.

Taas Mauri tuli ajatelleeksi: — Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan, toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian… Matleena on kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa häntä.

Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän kiirehti lisäämään: — Ja osattomat — jos niitä lie — ja onnelliset — kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.

— Sano, miten minä siihen pääsen?

Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.

Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.

— Se on yksinkertainen asia, — sanoi hän hiljaa, — ei muuta kuin tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä on voima vaeltaa eteenpäin.

Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin molemmat luettuina niihin — ja kuitenkin Maurista tuntui melkein käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän, puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa hänen tuntoansa, että se hänet ajoi Jeesuksen luo?

— Minä haluaisin nähdä syntini, — sanoi Mauri.

— Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, — vastasi Kyllikki.

— Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, — ajatteli Mauri. — Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?

Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui polvillensa. — Jumala, näytä minulle syntini! — rukoili hän palavasti.

Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!

Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat kirjoitetut — kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi…

"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää. Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä siellä — ettehän te minua kaipaa…"

Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän?
Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?

Tulihan sekin… "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku
Tapani — suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä?
Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."

Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. — Minä ja he — ja hän — oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan? Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua, mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. Hän oli minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.

Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys.
Millä minä sen korjaan?

Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin valo loistaa… Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko…" Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen… Mitä pyysinkään puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.

Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin matka loppuu, ja hänen täytyy palata — vasten tahtoansa… Oi Margit raukka, raukat me molemmat — mitä sitte tapahtuu?

Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra, armahda sinä meitä!

Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut oikeassa — koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon — omaan valmistamaansa. Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia, hänen rakkaitansa, viattomia…

Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta se oli kamalaa — se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut kestää.

— Herra, Herra, ole minulle armollinen! — huusi Mauri sydämensä pohjimmasta syvyydestä.

7.

Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet — minne menivät — ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi, että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.

Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön. Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.

Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät, jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan he sanoivat toisillensa: — Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me pyydämme auttajia Herran työhön.

Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta, hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta joutui työtoveriksi.

Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla. Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen, että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.

Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli alkanut kasvatustyönsä.

Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.

— Minunkin syntini — se puhdistaa siis minunkin syntini, — kaikui hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.

— Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, — sanoi pastori hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.

Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.

— Isäntä, minä varastin nauriita, — sopersi hän kuiskaten, niin että
Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.

Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen yhdessä kaikkien kanssa.

— Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:

"Veisaelkaamme armosta Jeesuksen!"

Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin. Mauri puristi hänen kättänsä. — Pikku veli, — olisi hänen tehnyt mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. — Olen löytänyt, olen sen löytänyt! — riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.

Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti hän toisen, kysymättä, odottamatta kenenkään ehdotusta.

    "Oi minkä onnen, autuuden
    se usko myötään tuo…"

Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa!
Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:

"Miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran!"

Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.

Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. — Veljeni, — sisareni, — lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat: — Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!

Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!

Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. — Minä se olen, saanko tulla?

Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka häntä kohtasi — niin erilainen vielä äskeisestä!

— Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!

Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut, että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän sen — se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa. Ja Matleena oli tyytyväinen — oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa, oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. — Jumala siunatkoon teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta — te tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa enkeleitten suojassa!

Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä, mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.

Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte tapahtuu? Maurin sydän vavahti.

Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma voitavansa… Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia rakastaa.

Ja Mauri kirjoitti kirjoittamistansa, kauvas yli keskiyön hetkien.

8.

Eteläisessä laaksossa valkoisen huvilan ympärillä halla oli suudellut kukkasia. Pienistä ikkunalaatikoista ne riippuivat alas seiniä pitkin nuutuneina varsiensa varassa, ja kukkapenkereissä mustuneet päät taipuivat multaa kohden. Vuorille oli satanut hohtavan valkoista lunta. Aurinko paistoi siihen terävin sätein, kykenemättä karkoittamaan kylmää, jota ylhäältä hohkasi laakson asukkaille.

Margit seisoi yläparvekkeella, ihaillen suurenmoista syysnäköalaa. Vielä tämä iltapäivä ja huominen, sitte oli lähtö käsissä. Lintuparvia lensi halki ilman; siipien suhina kuului hänen korviinsa. Tulivatko pohjolasta? Olivatko täällä asustaneet jälkikesänsä? Nyt ainakin niiden oli mieli etelään päin. Margitia värisytti. Hän pelkäsi pohjoista, niinkuin muuttavat linnut.

Äidin ääni kutsui häntä parvekkeen ovesta. Hitain askelin hän astui siroon, hienosti sisustettuun makuuhuoneeseen.

— Täällä on pukusi ja kukkaset. Katso, ne ovat erinomaisen onnistuneet.

Margitin olento vilkastui. Hän riensi vuoteensa luo, jonka valkealta peitteeltä vedensininen hohtokangas hopealankoinensa kimalteli. Valkoisia lumpeita, hentoja kaisloja ja vesileinikköjä, erehdyttävän taidokkaasti tehtyjä, oli kiinnitetty harsoihin sinne tänne ja siroteltu peitteelle viereen.

— Äiti, kiitos, kiitos! Nyt minusta tulee kaunein, olen varma siitä.
Koetanko ylleni? Mutta eihän se miltään näytä ilman kampausta.

Hän katsoi kelloa. Tunnin perästä kampaajatar tulee.

Kylpykauden lopettajaiset olivat määrätyt täksi illaksi. Ne vietettiin pukutanssiaisina. Väsymätön huvitirehtööri oli keksinyt pitkin kesää uutta ja uutta. Mitä nyt vielä oli jäljellä? Nerokas ajatus juolahti hänen mieleensä. Se vetää! Jaetaan lopettajaisissa kolme palkintoa naisille ja samoin kolme herroille: kauneimmalle, kauneimmin puetulle ja sille joka parhaiten tanssii. Hänen keksintönsä oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa ja hyväksymistä. Muulloin kylpyvieraat olivat lähteneet jo kahta viikkoa varhemmin. Nyt ne viipyivät viimeiseen asti.

Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.

He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket, venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut — salaperäisesti sytyttävät puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä rinteillä… ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund, ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein hämmästyttävän kehittyneeseen.

— Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, — sanoi Raimund kerran. — Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!

Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus. Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: — Näenhän minä, että hänen vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen riippumaton nyt. Virka minulla on — se on vielä pikkuasia perinnön rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän naisen menettämiseksi!

Hän katui. Margit katui.

Ja nyt — nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas, sanomaton — ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat tyttösen haaveita — ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.

Vielä yksi ilta — viimeinen, loistavin.

Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa, oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin — ei Margit edes tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.

— Rouva on ihastuttava, — sanoi kampaajatar.

Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.

— Margit, Margit — sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! — huudahti hän peittelemättömällä ihailulla.

Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä. Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta, syleilevin silmin.

— Oh, Margit, — sanoi hän äkkiä, huumautuneena. — Minä rakastan ja ihailen sinua — nyt enemmän kuin milloinkaan!

Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän torjui: — Älä, Raimund, älä puhu — oi, minä olen onnettomin kaikista ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?

— Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.

Margit katsoi ylös säikähtyneenä. — Kuinka — Raimund!

— Sano vaan, Margit — tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä, tiedämmehän molemmat, että —

Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi olla läsnä, ja herra professorin myös.

Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen. Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti Margit Koivulle…

Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi hänelle.

— Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! — remusi yleisö, etenkin herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta. Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. — Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto neiti N:lle…

Mutta herrat huusivat meluten: — Kaikki palkinnot rouva Koivulle!

Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.

— Hyvä herrasväki, — sanoi hän sukkelasti, — minä kumarran teille ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän tarjota toisille sulottarille.

Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi helpotuksesta. Asema oli pelastettu.

Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja, professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.

— Se ei ollut mikään vaikea saavutus, — väitti kuiskuttaen joku kateellinen. — Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa, joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.

Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään arkipäiväisyyteen…

Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä, lapsellisella tavallansa.

— Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa — katsokaa nyt, kuinka hän on ihana — ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea mitä voi toivoa!

— Hiljaa, lapseni, — hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa ihmisparvessa.

Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä puhumista Margitin äidin kanssa.

Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.

— Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan. Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti tytärtänne vastaan — sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee —

Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan kulumista.

Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. — Margit ja sisareni varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! — Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.

— Vasta huomenna, muistattehan! — kuuli hän tuomarinnan huutavan vielä jälkeensä. — Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta, kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi mielikuvien vallassa.

Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.

"Margit, rakas vaimoni!

On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni. Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.

Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja minä saan olla hänen ikiomansa.

Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä. Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.

Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä, kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys. Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut — ja itseni myös, miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että nyt olemme täysin avoimet toisillemme.

Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.

Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit, minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen." Sydämissämme pimeys valkenee, olen varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!

Mauri."

Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut kuoleman hätään.

— Margit — rakas — mitä on tapahtunut?

Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.

— Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä…

Tuomarinna tuli avuksi. — Tulkaa, minä kerron teille.

He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan olisi pitänyt mennä naimisiin.

— Sittehän kaikki on selvää! — huudahti professori keventynein sydämin. — Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä pikemmin, sen parempi.

Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi — terveytensä hoitamisen tähden… Kotiin hän kirjoitti, että hänen hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. — Äitini on ahdasmielinen, — hän ajatteli. — Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa. Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen — sitäpaitsi seison omilla jaloillani.

Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.

Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet, kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?

— Hän oli hyvä minulle, — nyyhki Margitin sydän. — Ja lapset, Heli ja Tapani — oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä. Ja kuitenkin…

Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.

— Antakaa minulle Heli, — hän pyysi. — Saahan Mauri pitää pojan.
Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!

Mutta Raimund selitti, ettei Margit tietänyt, mitä puhui. Siitä tulisi selkkauksia monenlaisia. Sitäpaitsi tyttö aina muistuttaisi entisyydestä.

— Ei, pikku Margit, kaikki siteet poikki! Sillä ehdolla olet minun omani ainiaaksi. Vaadin sinut kokonansa!

Margit ei yrittänytkään vastustaa, eikä hän epäillyt valintaansa. Hän laski kätensä Raimundin käteen. Mutta rajulla riemulla hän ei syöksynyt maailman syliin. Hän lähti niinkuin se, joka uneksitun onnensa omistaessaan tuntee parhaan itsensä itkevän, omantunnon kolkutusten saattamana lavean tien ruusutarhoihin.

9.

Tieto löi salamana kylän pieneen yhteiskuntaan; sillekin, jonka sydämeen isku sattui, se tuli aivan odottamatta. Margit ei palaa — ei milloinkaan. Mauri oli täysin ymmärtänyt heidän suhteensa vaikeuden ja haikeuden, mutta hän oli ajatellut sitä ristinä — ajaksi annettuna tai elinkautisena — niinkuin Herra tahtoi. Pimeä tie voi valjeta, myöskin ulkonaisesti, kun kärsimys on tehnyt tehtävänsä. Jos Jeesus oli hänet saavuttanut, miksei ihme voisi tapahtua yhtähyvin Margitin sydämessä?

Nyt oli kaikki lopussa.

Sanoma oli saapunut lyhyenä: "Hyvä Mauri, anna anteeksi minulle. En voi enää tulla luoksesi. Sinun kotisi ei voi olla minun, se on selvinnyt minulle päivä päivältä varmemmaksi, kuin tuskassa olen taistellut palaamisesta. Suo minulle vapauteni! Lapset ovat onnellisemmat sinun ominasi kuin minun. Minä rakastan ja kaipaan heitä, usko, että se on totta. Sinua, Mauri, kiitän kaikesta. Sinä olet parempi minua — mutta me emme sopineet toisillemme. Onnea ei ihminen voi tehdä, ei koettamallakaan. Jos se tulee, se tulee tavoittamatta."

Tuomarinna kirjoitti myöskin. Margitin isä voi hoitaa ulkonaiset asiat, jotka ero tuli aiheuttamaan. Toivottavasti Mauri oli kyllin hienotunteinen, suostuaksensa ilman ehtoja ja vastustusta. Jos hän oli Margitia rakastanut, ei hän suinkaan tahtonut hänen onnettomuuttansa.

Maurin sydämessä voimakkaat tunteet risteilivät. Margitin kirje oli hänessä herättänyt vaativan halun kirjoittaa heti ja pyytää kahta hartaammin juuri sitä, minkä nuo rivit tahtoivat riistää. Kaikki entiset kärsimyksetkin tuntuivat unohtuvan, ja rakkaus tulvehti esiin kuin lämmin aalto.

— Tule, tule kuitenkin, edes päiväksi, katso minua silmiin, syleile lapsia — oi, et sinä voi lähteä, kun kerran olet tullut! Ei onni synny koettamalla, olet oikeassa. Sen me saamme lahjana, siltä ainoalta joka voi antaa. Tule, Margit —

Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.

Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet… Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi, vakavasti, kuin toveri toverille.

"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan, kerro kuin sille, johon todella luotat, miksi haluat ryhtyä niin vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon, ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin vaatia ja pakottaa. Ei, Margit — yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä, miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että Herra voi korjata kaiken."

Vastaus kuului:

"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on kuin vyöry vuorilta — sitä ei voi vastustaa… Minä olin Raimund Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt itseäni — en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin tiedät…"

Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:

"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut — se siis olkoon rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä. Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."

Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen ympärillensä.

Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.

Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle nuoren lempensä — oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan ollut ihmekään, että niin kävi — sillä Margit oli hemmoteltu maailman lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää, hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.

Mutta toisen oma — toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.

Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen pyhäkköönsä.

Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?

10.

Silloin tuli Kyllikki,

Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas, elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.

Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin kevätlintujen toivonlaulu.

— Mauri, — hän sanoi, — "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko".
Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.

Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.

— Sinä jäit köyhäksi, — hän jatkoi, — mutta vielä sinulla on aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?

Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä, kävi kuitenkin sydän surulliseksi.

— Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.

— Ei, se on paennut pois, — huokasi Mauri.

— Se palajaa, — vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.

Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa. Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.

Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa — todellista soittoa hän ei jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa. Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja avartamaan näköalojansa. — Nämähän olivat ensi rakkauteni, — hän hymähti surumielisesti. — En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen kaikista kalliista vesipisaroista — minä janoinen, yksinäinen kulkija. — Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi — kunnes taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä oli hänen luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään. Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä heräsi hänen mielessänsä.

Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua jollekulle.

— Sinulla, veli, on suuri suru, — hän sanoi, — ja minulla myös. Sinä sait omasi — hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.

Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.

— Kyllikki Kotiranta — niinkö?

Pastori nyökkäsi päätänsä.

— Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä — odotin julkaisua.

— Niin kaiketi muutkin odottivat, — sanoi pastori hiukan hermostuneesti, — ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa. Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka pettävät käytöksellänsä.

— Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin —

— Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa. Kun hän sen sanoi, on se totta.

Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa, jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla, hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi olleensa Kyllikin läheisin ystävä.

Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.

Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa? Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä. Nyt hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä. Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa — uskollisesti "myötä- ja vastoinkäymisessä" — ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta mitään itsellensä — hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!

— Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! —
Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.

Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa, iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.

— Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! — hän huokasi.

Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.

— Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.

Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani, ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me olimme kaksi vierasta saman katon alla.

Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?

Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet — ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset — ne eivät Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli. Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle… Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni… Jumalan kiitos, minä tiedän, etten ollut uskoton.

Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla, niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.

Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani — uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni, elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini. Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.

Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa… Mitä siitä, että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.

Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani, oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.

Tieni valkenee, kevääni koittaa, onneni puhkeaa vihdoin, vihdoinkin! —

Mikä sai Maurin useasti äkkiä hillityksi kesken tunteiden valtavan kuohunnan? Mikä kolkutus kuului omantunnon ovelta?

— Onko tämä jotakin väärää? — hän kysyi itseltänsä. — Ei, miksi se olisi? Minähän olen vapaa.

Kuitenkin se esti hänet lähestymästä Kyllikkiä. Tultuaan hänen seuraansa Mauri ei voinut avata huuliansa. Hän sai vaan palavan halun rukoilla. Kerta kerran perästä hän anoi samaa: — Jumalani! — hän pyysi. — Anna minun nyt ottaa sinun kädestäsi se onni, jota värisevä sydämeni tuskin tohtii uskoa. Kerran ennen otin itse osani ja tulin onnettomaksi. Mutta tämänhän täytyy olla sinulta — sinun sanomaton lahjasi. Anna minun nähdä täysi valkeutesi ja ylistää sinua! Älä salli minun astua harhaan!

11.

Mauri luki raamattuansa. Hän luki ja tutki yhtä ahkerasti kuin suuren hengellisen ratkaisunsa ihanina aikoina. Hän tiesi, että sanasta yksin oli Jumalan tahto hänelle avautuva.

"Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee aviorikoksen häntä vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, niin hän tekee aviorikoksen."

Ne olivat Jeesuksen omat sanat, epäämättömät ja vakavat. Mauri ymmärsi ne hyvin. Tämän oli Margit tehnyt hänelle.

Mutta hän itse? Eikö hänen asemansa ollut aivan toinen? Hän ei ollut hylännyt — itse hän oli hylätty; ei hän ollut eronnut — hänet oli erotettu. Olihan hän vapaa — sillä Jeesus sanoo, että on yksi synti, joka purkaa liiton… se johon Margit oli langennut menemällä toisen vaimoksi.

"Joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen."

Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa.
Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle —
Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.

Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa, mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.

Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi. Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa, ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin? Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen — aivan varmaan. Voiko pappi tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä vastaan.

Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen, niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."

Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin kaikki sen kautta, joka minut väkeväksi tekee — Kristuksen."

Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä, onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen toisella puolen? Niin — jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?

Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.

Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.

Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet yhteen.

He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.

— Kyllikki, — hän sanoi, — olen kauvan halunnut puhua kanssasi.

Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.

— Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä leikkimään.

Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.

— Oli kerran poika, — hän alkoi, — ja oli kerran tyttönen myös. He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui, he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät erilleen.

— Miksi kerrot meistä? — kysyi Kyllikki.

Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: — Poika eli kaksinaista elämää: mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton, kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.

— Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, — keskeytti Kyllikki hiljaa.

— Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi toisen ja jätti kotinsa.

Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut, mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.

— Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä, jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.

Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin empien, tulisiko jäädä vai lähteä.

— Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano — eikö tyttökin rakastanut häntä?

— Rakasti, — vastasi Kyllikki.

— Rakastaako hän vielä?

— Ei, — vastasi Kyllikki.

Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut, ei voinut uskoa.

— Kyllikki! — hän huudahti, — etkö siis voi antaa anteeksi minulle?

Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.

— Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan luvannut minulle mitään.

— Mutta rakkautesi — sammuiko se Margitin tähden?

— Ei se sammunut. Minä annoin sen Jumalan talteen. Se ei ole, ei saa olla enää sydämessäni!

— Miksi siis sanoit — vakuutit eräälle, joka sen minulle kertoi…

Kyllikki punastui.

— Kuinka hän sen tietää? En minä maininnut nimeäsi.

— Ei hän sitä tiedäkään.

He katsoivat hetken toisiansa silmiin. Sitte Kyllikki vastasi tyynesti:

— Sanoin, etten voi unohtaa sitä, jota olen rakastanut. Minä tiedänkin, Mauri, että en unohda sinua koskaan. Mutta se rakkaus, jota sinä kysyt, on toista.

— Miksi se on toista? — sanojen tyyneys kiihdytti Mauria. Hän ei nähnyt, mikä ankara kuohu kävi tytönkin sydämessä. Se yritti jo puhkaista pintansa.

— Älä kysy — oi älä kysykään! Ei meidän pidä keskustella kauvemmin. Lapsetkin sinä unohdat. Kuinka sievästi ja kiltisti he leikkivät — mutta ehkä heidän tulee kylmä.

Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia lehtiä heidän käsiinsä.

— Minun täytyy mennä kotiin, — sanoi hän. — Mutta keskustelumme ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile puolestani!

Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.

— Miksi sinä tulisit? — kysyi hän kuitenkin. — Eihän asia voi toiseksi muuttua.

— Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, — vastasi Mauri hillitymmin.
— Auta minua varmuuteen!

— Tule siis, — sanoi Kyllikki.

He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.

Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.

Mauri kertoi Kyllikille kaiken — miten Margit oli kuollut hänen sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan. Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä — mutta oikeastaan oli ratkaisu jo tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.

— Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että ensi sijassa tahdon valita hänet. Pyytäisin sinua omakseni — oi, sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa — mutta omin lupini en etsi sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.

— Minä rakastin sinua sanomattomasti, — sanoi Kyllikki, — mutta
Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani — luovuin
sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa.
Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.

Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:

Miksi Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että tiemme erkanevat — meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä uskon, mutta minä tahtoisin myöskin ymmärtää.

Täti mietti hetken aikaa.

— Muistatko israelilaisten korpivaellusta? — kysyi hän. — Herra tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan, vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi, että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen johdatustansa seuraamaan.

— Olen joskus lukenut siitä, — sanoi Mauri. — Myöhemmin he katuivat menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.

— He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa. Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.

— Näin olen minä ajatellut, — sanoi Kyllikki. — Jos et enää voi rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella tavalla häntä muistaa.

— Emme, — se oli Maurille selvää.

— Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja tarvitsee sinua — ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.

Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.

Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja rakastamaan.

— Sitä tietä pimeys valkenee! — huudahti hän vapautuneena, nostaen katseensa, josta uusi toivo loisti. — Kiitos, Kyllikki, että olit se, miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen tahtoonsa.

— Me emme saa pyytää onnea, — sanoi Kyllikki. — Me alamme koota "syvyyksien aarteita".

Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä puolesta — ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta tämä oli kysynyt!

Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa — ja Mauri — oliko hän vahvempi?

Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan, niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt — raskas, vaikka Isän sallima.

— En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, — ajatteli hän. — Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa — mutta minun täytyy lähteä.

12.

Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi, nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.

Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja Mauri auttoivat.

— Täti! — huusi heleä, iloinen ääni.

— Täti! — huusi toinenkin.

Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. — Täti saa, — he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.

Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.

— Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille — oman äitini…

Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet. Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.

— Kyllä minun tulee hyvä olla, — sanoi hän hymyillen, lohduttavasti äidillensä. — Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.

Sitte hän ojensi Maurille kätensä.

— Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee —

— Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.

Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta — ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä, siunatusta vaikutuspiiristä — se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se oli paras ratkaisu — Mauri itsekin käsitti sen.

Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä. Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta — hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa avaraan maailmaan.

Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli annettu Jumalan talteen.

Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois. Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin vakuuttaaksensa: — Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!

— Isä! — kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: — Isä!

Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet:

— Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis — eikö niin, Heli? Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi säveliä — ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen ei ole kukaan vesikivellä soittanut…

Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin keväisen päivänpaisteen keskelle.

Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki, avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.

Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella. Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt miksi. Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen päämäärän saavuttamiseksi?

Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan rantaa?

Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa, sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.

Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi jatkamaan valkenevan tien vaellusta.