The Project Gutenberg eBook of Irlantilaisia satuja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Irlantilaisia satuja

Translator: Antti Rytkönen

Release date: September 15, 2019 [eBook #60301]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IRLANTILAISIA SATUJA ***




Produced by Tapio Riikonen








IRLANTILAISIA SATUJA


Suomeksi toimittanut

Antti Rytkönen


Nuorten kirjoja N:o 34





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.




SISÄLLYS:

Kiitolliset eläimet.
Taneli Ilmojenhalkaisija.
Kolme kruunua.
Mainio-Matin ihmeelliset seikkailut.
Rutimo-taatto ja Hongankolistaja.
Kummallinen pannukakku.
Merkillinen aasi.
Vuoritonttu ja talonemäntä.
Ihmeellinen hanhi.
Metsänpoika ja nuori neitonen.
Valkoinen taimen.




Kiitolliset eläimet.


Olipa kerran nuori mies, joka oli matkalla markkinoille, kuusi markkaa
taskussaan.

Tiellä hän sai nähdä muutamain pienten poikain kiduttavan hiiri parkaa,
jonka he äsken olivat pyydystäneet.

"Älkää olko niin julmia, pojat", sanoi hän. "Myykää minulle hiiri
kuudella pennillä ja juoskaa ostamaan karamelleja."

He jättivät hiiren, ja mies päästi pienen eläin raukan menemään.

Vähän aikaa kuljettuaan hän tapasi toisen poikaparven kiusaamassa
kärppää, niin että tämä oli aivan henkihieverissä.

Sen hän osti markalla ja päästi vapaaksi.

Kolmas eläin, jonka hän pelasti julmien nuorukaisten käsistä, oli aasi,
mutta hänen täytyi maksaa siitä kokonaista kaksi markkaa, ennenkuin he
suostuivat sen jättämään.

Kun se oli tehty, sanoi aasi parka: "Voit kernaasti ottaa minut
mukaasi. Minä luulen kyllä voivani olla hyödyksi, sillä kun sinä väsyt,
saatat istua minun selkääni."

"Hyvin kernaasti", vastasi Jaakko, se näet oli nuoren miehen nimi.

Oli hyvin lämmin päivä, ja nuorukainen istui tuuhean puun alle
levähtääkseen hieman siimeksessä.

Mutta hän nukkui melkein heti, ja hänet herättivät pian ruma
jättiläinen ja tämän kaksi palvelijaa.

"Miten uskallat päästää aasin minun maalleni ja tuottaa niin paljon
vahinkoa?" huusi hän.

"Minä en tiennyt, että se oli tehnyt vahinkoa", vastasi poika.

"Et tiennyt? Kyllä minä sinut opetan. Mene hakemaan arkku", sanoi
jättiläinen toiselle palvelijoistaan, ja siinä silmänräpäyksessä he
olivat sitoneet poika paran kädet ja jalat karhealla köydellä,
pistäneet hänet arkkuun ja heittäneet arkun jokeen. Sen jälkeen he
menivät kaikki tiehensä, paitsi aasi parka. Mutta arvaattekos, että
samalla saapuivat hätiin hiiri ja kärppä, ja aasi kertoi niille, mitä
oli tapahtunut.

"Ah", sanoi kärppä, "se on varmaan sama poika, joka pelasti hiiren ja
minut. Oliko hänellä ruskea paikka takinhihassaan?"

"Olipa kylläkin."

"Tulkaapa sitten", sanoi kärppä, "niin koetamme auttaa häntä."

"Koetammepa kylläkin", sanoivat toiset, ja kärppä hyppäsi aasin selkään
ja hiiri hiipi sen toiseen korvaan, ja niin lähdettiin matkalle.

Kauaksi he eivät olleet ehtineet, ennenkuin huomasivat arkun, joka oli
pysähtynyt muutamiin pensaihin, pienen saaren rannalle, ja epäröimättä
he menivät veteen.

Kärppä ja hiiri nakertivat köyttä, kunnes saivat päästetyksi isäntänsä
vapaaksi. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi ja pitivät pitkät
pakinat jättiläisestä ja hänen kansastaan, ja heidän puhellessaan
huomasi kärppä matalassa vedessä munan, jonka kuoressa vivahtelivat
mitä kauneimmat värit.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kärppä oli pyydystänyt sen Jaakolle, joka
sitä käänteli ja ihaili joka puolelta.

"Ah, minun rakkaat ystäväni", sanoi hän aasille, hiirelle ja kärpälle,
"minä haluaisin, että voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin. Minä
haluaisin, että minulla olisi komea talo ja tilat, mihin voisin ottaa
teidät mukaani, niin että saisitte elää rauhassa ja varallisuudessa."

Tuskin hän oli ehtinyt sanoa nämä sanat, ennenkuin hän ja eläimet
seisoivat upean palatsin portailla, jonka edessä oli ihanin pihamaa,
mitä koskaan on ollut olemassa.

Ei linnassa eikä sen ulkopuolella ollut ketään, joka olisi estänyt
heitä ottamasta sitä haltuunsa, ja siellä he asuivat, niin onnellisina
kuin kuninkaat.

Eräänä päivänä Jaakon seisoessa veräjällä kulki sen ohi kolme
kauppiasta, jotka olivat sälyttäneet kauppatavaransa hevostensa ja
muuliensa selkään.

"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahtivat ne. "Tässä ei ollut linnaa
eikä pihamaata meidän viimeksi tästä kulkiessamme."

"Se on totta", vastasi Jaakko, "mutta sen pahempi ei teillä silti
täällä ole. Viekää eläimenne tarhaan talon taakse ja antakaa niille
hyvä ateria ja syökää päivällistä minun kanssani, jos teillä on aikaa."

Tähän he suostuivat ilolla, mutta päivällisen jälkeen oli Jaakko niin
tyhmä, että näytti heille värjätyn munan ja jutteli heille, että sitä
kun piti kädessään, niin tarvitsi vain toivoa jotakin, ja kohta sen
sai. Hän näytti heille myöskin, että asianlaita oli niin.

Silloin kaasi eräs vieraista jauhoa Jaakon juomaan, ja herättyään
huomasi hän olevansa jälleen pienellä saarella, paikattu takki
päällään, ja hänen ympärillään seisoivat hänen kolme ystäväänsä ja
näyttivät ylen masentuneilta.

"Ah, isäntä", sanoi kärppä, "sinä et opi koskaan kylliksi varomaan
maailman kavalia ihmisiä. Missä nuo varkaat sanoivat asuvansa ja minkä
nimisiksi he itseään kutsuivat?"

Jaakko repi tukkaansa ja hetkisen kuluttua hän saattoi antaa eläimille
niiden haluamat tiedot.

"Tuleppa, pitkäkorvaseni", sanoi kärppä aasille, "niin menemme
matkoihimme. Ei ole viisasta, että isäntämme seuraa meitä, mutta jos
meillä on hyvä onni, niin on meillä muna mukanamme palatessamme
takaisin."

Kärppä kapusi aasin selkään, ja hiiri hiipi sen korvaan -- ja niin sitä
mentiin, kunnes löydettiin ensimäisen konnan talo. Hiiri meni sisälle,
ja aasi ja kärppä kätkeytyivät ulkopuolella olevaan pensaikkoon.

Hetkisen kuluttua oli hiiri palannut.

"No, mitä uutisia sinulla on kerrottavana?" kysyivät toiset.

"Ikäviä kylläkin", vastasi hiiri. "Hän säilyttää munaa matalassa
lippaassa, makuuhuoneessaan, ja ovi on lukittu ja teljetty, ja kaksi
säihkyväsilmäistä kissaa on kytketty vitjoilla arkkuun sitä vartioimaan
päivät ja yöt."

"Kääntykäämme ympäri", sanoi aasi; "me emme voi tehdä mitään."

"Odota!" sanoi kärppä.

Kun oli tullut maatamenon aika, sanoi kärppä hiirelle: "Pistäydy
sisälle avaimenreiästä ja hiivi konnan pään taakse ja nakerra hänen
tukkaansa kaksi tahi kolme tuntia!"

"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi aasi.

"Odota, niin saat nähdä", vastasi kärppä.

Seuraavana aamuna oli kauppias ilkeydestä raivoissaan huomatessaan,
miten pahoin hänen tukkaansa oli yöllä pidelty.

"Mutta kyllä minä sinut opetan, rakas hiiri", lisäsi hän.

Seuraavana iltana hän päästi kissat irti ja antoi niiden vahtia sängyn
ääressä. Heti kun hän oli nukkunut, olivat kärppä ja hiiri oven
ulkopuolella ja nakersivat nakertamistaan, kunnes olivat saaneet siihen
reiän. Hiiri hiipi sisälle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin se palasi
tuoden munan mukanaan.

Heti he olivat matkalla jälleen; hiiri aasin korvassa, kärppä sen
selässä ja muna kärpän suussa.

Kuu he olivat saapuneet joelle ja olivat juuri uimassa ylitse saareen,
alkoi aasi huutaa. "Hoh-hoo, hoh-hoo", se huusi. "Onko koko maailmassa
minun vertaistani? Minä kannan hiirtä ja kärppää ja noiduttua munaa,
joka saattaa tehdä mitä hyvänsä. Miksi ette minua kiitä?"

Mutta hiiri nukkui, ja kärppä ei uskaltanut avata suutaan peläten
menettävänsä munan.

"Minä pudistan teidät selästäni kaikki tyynni, te kiittämättömät
kapineet, jollette minua ylistä", huusi aasi, ja kärppä parka unohti
munan ja huusi: "Älä veikkonen, älä veikkonen!" ja samassa putosi muna
koko joen syvimpään kohtaan.

"Nyt olet tehnyt viimeiset kummat", sanoi kärppä, ja minä vakuutan,
että aasi oli nolon näköinen.

"Ah, mitäs me nyt teemme?" kysyi se.

"Rohkeutta ei saa heittää", sanoi kärppä. Sitten se katsahti syvään
veteen ja huusi: "Kuunnelkaa, kaikki sammakot ja kalat. Tuolla tulee
suuri haikara- ja kurkiparvi pyydystämään teitä ja syömään teidät
elävinä. Joutukaa, joutukaa!"

"Ah, mitä meidän on tehtävä?" huusivat ne ja tulivat pinnalle.

"Kootkaa kiviä ja antakaa ne meille, niin rakennamme rannalle suuren
muurin teitä suojellaksemme."

Kuultuaan tämän alkoivat kalat ja sammakot työskennellä rajattomalla
innolla; ne kaivoivat pohjasta pikku kiviä ja mutaa ja mitä vain
löysivät ja ojensivat ne toveruksille.

Vihdoin nousi ylös iso sammakko, muna suussa, ja heti kun kärppä oli
sen saanut, kiipesi se puuhun ja huusi: "Nyt riittää; meidän muurimme
ovat pelästyttäneet lähenevän joukon, ja nyt se on täydessä paossa."

Silloin tunsivat nuo raukat jälleen sydämensä kevenevän.

Voittepa olla varmat siitä, että Jaakko oli ihastunut nähdessään
jälleen ystävänsä ja munan.

Pian he olivat linnassa jälleen, ja kun Jaakko alkoi tuntea itsensä
yksinäiseksi, löysi hän helposti kauniin neitosen, jonka kanssa meni
naimisiin.

Sen jälkeen he molemmat ynnä kolme kiitollista eläintä elivät niin
onnellisina kuin päivät olivat pitkät.




Taneli Ilmojenhalkaisija.


Ihmiset ovat kenties kuulleet puhuttavan Taneli Ilmojenhalkaisijan
merkillisistä seikkailuista, mutta harvatpa tietänevät, että syynä
kaikkiin hänen vaaroihinsa oli se, että hän oli nukkunut Hiidentornin
muurien juurella.

Minä tunsin hänet hyvin. Hän asui Nälkävaaran juurella Hukkasuolle
vievän tien oikealla puolella.

Kertoessaan tämän jutun minulle oli hän harmaahapsinen ja punanokkainen
mies; kuulin sen hänen omasta suustaan hänen istuessaan ja polttaessaan
nurkantakaista korpikuusen juurella eräänä iltana, joka oli niin lämmin
ja kaunis kuin pilvetön kesäilta konsanaan saattaa olla.

Olin tullut katselemaan Nälkävaaran ihmeellisiä rotkoja, ja näin osuin
hänen majalleen.

-- Usein on minua pyydetty tätä kertomaan, näetkös, kuoma kulta, sanoi
hän, -- eikä tämä siis ole suinkaan ensimäinen kerta. Hovinherran poika
oli tullut kotiin pitkältä matkalta, ja sitten pidettiin suuret kestit,
joihin kutsuttiin kaikki seudun väki, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja
alhaiset.

Kertoessaan tämän jutun minulle oli hän harmaahapsinen ja punanokkainen
mies...

Sen ajan herrat ne olivat kuitenkin herroja -- älä sentään suutu, hyvä
vieras -- vaikka niinkin sanon. Saattoivathan ne siunailla joskus ja
läimäistä piiskallakin, Jumala paratkoon, mutta emmehän me silti mitään
hävinneet, mutta sitten ne pitivät niin komeaa hovia ja suuria kestejä,
ja kaikki olivat tervetulleita.

Eikä koskaan ollut mitään kitinää vuokrasta eikä hyyrystä, ja melkeinpä
jokainen tilan torppari ja viljelijä sai maistaa herransa auliutta,
mutta totisesti ovat nyt toisin asiat. -- Mutta samantekevä se --
parempi että alan kertoa tätä juttua.

Niin, kas kaikki, mitä me saimme, oli parasta laatua, ja runsaasti sitä
myöskin oli; ja me söimme ja joimme ja tanssimme, ja nuori herra tanssi
morsiamensa kanssa -- ja ihana nuori pari se oli, vaikka he nyt
lepäävätkin turpeen alla. Sanalla sanoen, minä tulin melkein hieman
niinkuin pyörälle päästäni -- kuten luulen. En näet ollenkaan muista,
miten sieltä läksin, mutta että minä läksin, se on ainakin varmaa.

Miten olikaan, niin ajattelin itsekseni, että menisin Nälkävaaran
noita-akalta kysymään neuvoa sille kirjavalle hieholle, joka oli
joutunut lumoihin, ja kahlauspaikassa minä hyppelin yli kivien ja
katselin tähtiä ja tein ristinmerkkejä, kun oli Maarianpäivä -- ja
silloin minä astuin harhaan ja loiskis, niin putosin veteen.

Mutta miten olikaan, niin rupesin uimaan, uimaan henkeni edestä, ja
vihdoin tulin maihin, toiselle paikalle, asumattomalle saarelle, mutta
miten se kävi päinsä, sitä en minä itsekään tiedä. Vaelsin siellä
vaeltamistani, tietämättä mihin vaelsin, kunnes vihdoin saavuin
suurelle rämeelle. Kuu paistoi kirkkaasti kuin aurinko, ja minä
katselin ympärilleni itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään ja
kaikille muille ilmansuunnille, mutta mitään muuta en saattanut nähdä
kuin rämettä, rämettä, rämettä.

En voinut päästä selville, miten olin sinne tullut, ja minulla oli
aivan sydän kurkussa, sillä minä olin varma, että se tulisi minun
hautausmaakseni.

Minä istuuduin kivelle, joka kaikeksi onneksi oli aivan vieressäni, ja
revin tukkaani ja veisasin. Silloin kuu äkkiä pimeni ja minä katsoin
ylös ja sain nähdä jotakin, joka näytti aivan siltä, kuin se tulisi
minun ja kuun väliin, enkä minä voinut ymmärtää, mikä se oli. Mutta
pian se tuli alas suhisten ja tuijotti minua vasten naamaa, ja silloin
huomasin, että se oli kotka, niin upea kuin konsanaan on ilmojen alla
lentänyt.

Se katsoi minua vasten naamaa, ja sitten se sanoi minulle: "Taneli
Ilmojenhalkaisija", sanoi se, "mitäs sinulle kuuluu?"

"No eipä liikoja, eipä liikoja, kiitoksia vaan kysymästä", sanoin minä,
"mitenkäs vaan itse voitte?" ja koko ajan minä ihmettelin, että kotka
voi puhua kuin kristitty ihminen.

"Mitäs sinulla on täällä tekemistä, Taneli?" sanoi se.

"Ei yhtään mitään, hyvä herra, toivoisin vain, että olisin jälleen
kunnialla kotona."

"Tahdotko päästä saaresta, Taneli?" kysyi se.

"No, sitähän juuri tahdon, herra kotka", vastasin minä, ja sitten minä
kerroin sille, että olin ottanut tilkkasen liikaa ja pudonnut veteen,
ja miten olin uinut saareen ja eksynyt suohon enkä tiennyt, miten
pääsisin jälleen pois.

"Taneli", sanoi se mietittyään hetkisen, "on kyllä kovin moitittavaa,
että ryyppäsit itsesi humalaan Maarianpäivänä, mutta koska sinä olet
siivo ja raitis mies etkä koskaan heittele kivillä minua etkä
poikasiani", sanoi se, "niin istu minun selkääni ja pysyttäydy lujasti
kiinni, ettet putoa, niin lennän kerallasi rämeestä."

"Minä pelkään", sanoin minä, "että teidän armonne tekee minusta pilaa,
sillä kuka kumma on kuullut puhuttavan kotkan selässä ratsastamisesta?"

"Kunniasanallani", sanoi se ja pani oikean jalkansa rinnalleen, "minä
puhun täyttä totta, niinpä joko ota vastaan minun tarjoomukseni tahi
jää näkemään nälkää rämeeseen -- sitäpaitsi minä näen, että kivi on
vajoamaisillaan sinun painostasi."

Oli totta mitä hän sanoi, sillä minä tunsin, miten kivi vaipui
vaipumistaan allani.

Minulla ei ollut valitsemisen varaa; senvuoksi minä arvelin, että ei
kannata pelätä, varsinkin kun on olemassa pätevät syyt.

"Kiitän teitä", sanoin minä, "kohteliaisuudestanne ja otan vastaan
hyväntahtoisen tarjouksenne."

Sen jälkeen minä nousin kotkan selkään ja pidin jokseenkin kovasti
kiinni sen kaulasta. Samalla se singahti ilmaan ja lensi kohti
korkeutta kuin satakieli.

Enpä suinkaan aavistanut, mitkä kepposet se minulle tekisi. Ylös, ylös
yhäti vain -- herra ties miten pitkälle se lensi.

"Mutta kuulkaa", sanoin minä sille hyvin kohteliaasti, ajatellen että
se ei löytänyt oikeaa tietä kotiin, "mihinkäs nyt mennään?" -- Olinhan
näet kokonaan sen vallassa. -- "Paras herrani", lisäsin senvuoksi,
"teidän korkeutenne armollisella luvalla ja alamaisesti alistuen teidän
armonne korkeampaan viisauteen huomautan, että jos te tahtoisitte
lentää hieman alemmaksi, niin tulisimme juuri minun tupani yläpuolelle,
ja minä tuntisin itseni syvästi kiitolliseksi, jos minut jätettäisiin
sinne."

"Ohoh, Taneli, luuletko, että minä olen mikään pölkkypää? Katsoppa vaan
alas niitylle. Etkö näe siellä paria pyssymiestä? Sinne meneminen olisi
todellakin huonoa pilaa puolikasvuisen poikanulikan vuoksi, jonka
löysin kiveltä suosta."

"Mene metsään!" ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen, mitäpä se
olisi hyödyttänyt.

Niin, se lensi vain yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja joka hetki
minä pyysin sitä lentämään alas, mutta se ei auttanut.

"Mihin ihmeessä aiotte minut viedä, hyvä herra?" kysyin minä siltä.

"Ole vaiti, Taneli", sanoi se, "pidä sinä vain huoli omista asioistasi
äläkä sekaannu toisten tehtäviin."

"Mutta minusta tämä osittain kuuluu minuunkin", sanoin minä.

"Hiljaa, Taneli", sanoi se, ja silloin minä vaikenin.

No, mihinkäpä olisimme vihdoin saapuneet, jollemme itse kuuhun.

Sitä ei voi nyt nähdä, mutta sen kyljestä pistää esille sirppi, niin
oli asianlaita ainakin minun nuoruudessani -- tällä tavalla (ja Taneli
piirusti kepillään kuvion maahan).

"Taneli", sanoi kotka, "minä olen väsynyt tämän pitkän lennon jälkeen,
en voinut ikinä luulla, että matka olisi näin pitkä."

"Ja armollinen herra", sanoin minä, "kuka herran nimessä käski teitä
lentämään näin kauas -- minäkö kenties? Minä sekä kerjäsin että pyysin
ja rukoilin teitä pysähtymään puoli tuntia sitten."

"Ei maksa vaivaa siitä puhua, Taneli", sanoi se, "minä olen peräti
väsynyt, ja sinun täytyy nousta selästäni ja istua kuuhun siksi aikaa
kuin minä levähdän."

"Vai niin, minunko pitäisi istuutua kuun sakaralle, tuollaiselle
pienelle ympyriäiselle kappaleelle, sekö on tarkoitus? Siitähän minä
siinä silmänräpäyksessä luiskahtaisin alas ja iskisin itseni kuoliaaksi
ja musertuisin; ei, sinä olet ilkeä, halpamainen petturi, juuri se sinä
olet!"

"En suinkaan, Taneli", sanoi se, "tartu sinä vain kuun kyljestä
pistävään sirppiin, niin voit kyllä siinä pysyä."

"Usko vaan jos tahdot", sanoin minä, "mutta sitä minä en tee."

"Se oli ikävää", vastasi se aivan hiljaa, "mutta jollet sitä tee,
ukkoseni, niin pudistan sinua hieman ja lähetän sinut matkustamaan maan
pinnalle, niin että jokainen ruumiisi jäsen hajoaa pieniksi palasiksi,
kuten kastepisara kaalin lehdellä aamun koittaessa."

"Näin, tässä minä nyt olen", sanoin minä itsekseni, "kun antauduin
sinunkaltaisesi lurjuksen seuraan", ja sitten minä haukuin sitä
sydämeni pohjasta Irlanniksi, jotta se ymmärtäisi mitä sanoin. Kun se
oli tehty, laskeuduin raskain sydämin linnun selästä, tartuin lujasti
sirppiin ja istuuduin kuulle, ja kylmä istuinpaikka se oli, sen saatte
uskoa.

Saatuaan minut näin pitkälle kääntyi lintu minun puoleeni ja sanoi:
"Hyvää päivää nyt, Taneli Ilmojenhalkaisija, nytpä luulen saattaneeni
sinut pinteeseen. Sinä ryöstit minun pesäni toissa vuonna, sinä" (se
oli kyllä totta, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli saanut
selville, että se olin minä) "ja palkaksesi voit nyt istua ja
heilutella koipiasi kuussa, kuten tuuliviiri."

"Siinäkö on kaikki, ja sitenkö aiot minut jättää, mokomakin lurjus",
sanoin minä. "Sinä ruma, luonnoton peto, sillä tavallako minua
kohtelet? Seuratkoon onnettomuus sinua matkallasi, mokomakin
koukkunokka!"

Mutta oli aivan kuin olisin puhunut seinille; se levitti suuret
siipensä ja nauroi nokka selällään ja lensi pois salaman nopeudella.

Minä huusin sitä seisahtumaan; mutta vaikkakin olisin huutanut ja
ulvonut iän kaiken, ei se olisi minusta välittänyt. Pois se lensi, ja
siitä päivästä lähtien en ole nähnyt siitä vilahdustakaan -- kirous
seuratkoon sitä matkoillaan!

Saatatte olla varma, että minä olin lohduttomassa tilassa, ja minä
ulvoin ääneeni surusta. Silloin aukeni ovi keskeltä kuuta, ja
rautasaranat natisivat ikäänkuin niitä ei olisi avattu kokonaiseen
kuukauteen -- he eivät kai niitä koskaan voidelleet -- ja ulos tuli --
arvatkaapa kuka -- aivan itse kuun ukko.

"Hyvää huomenta, Taneli Ilmojenhalkaisija", sanoi hän, "mitäs sinulle
kuuluu?"

"Erittäin hyvää, teidän armonne", sanoin minä. "Ja minä toivon, että
teidän armonne itse on terve."

"Miten tänne tulit, Taneli?" kysyi hän.

Silloin minä kerroin hänelle, miten olin ottanut vähän liikaa hovin
herran luona ja miten minut heitettiin asumattomalle saarelle ja miten
muuan kotka-lurjus lupasi auttaa minut suosta ja sen sijaan lensi
kanssani kuuhun.

"Taneli", sanoi kuun ukko ja otti näpillisen nuuskaa, kun minä olin
puhunut loppuun, "sinä et saa jäädä tänne."

"Hyvä herra", sanoin minä, "täällä en ole suinkaan omasta tahdostani,
mutta mitenkäs pääsen takaisin?"

"Se jää _sinun_ yksityisasiaksesi, Taneli", sanoi se; "_minun_ asiani
on sanoa sinulle, että sinä et saa jäädä tänne, lähde siis matkoihisi
tuossa tuokiossa, muutoin heitän sinut alas."

"Minä en tee mitään pahaa", sanoin minä, "minä pidän vain kiinni
viikatteesta näin."

"Niin, mutta juuri sitä et saa tehdä", sanoi hän.

"Saanko sitten kysyä", sanoin minä, "miten suuri perhe teillä on, koska
ette voi antaa köyhälle matkustavaiselle yösijaa? Minä olen varma
siitä, että vieraat eivät teitä vaivaa usein, sillä tänne on pitkä
matka."

"Minä olen yksin, Taneli", sanoi hän, "mutta ole hyvä ja päästä irti
viikate."

"Nöyrin kiitos", sanoin minä, "mutta teidän luvallanne minä en päästä
irti, ja mitä enemmän te minua pyydätte, sitä lujemmasti minä pidän
kiinni -- sen minä teen."

"On parasta, että kuitenkin päästät irti, Taneli", sanoi se.

"Jos asianlaita on niin, ukkoseni", sanoin minä ja tarkastelin häntä
terävästi kiireestä kantapäähän, "niin tulemme olemaan eri mieltä
asiassa. Minä en lähde, mutta sinä voit sen tehdä, jos sinua haluttaa."

"Sen saamme pian nähdä", sanoi hän -- minä huomasin, että hän oli
loukkaantunut, -- ja sitten hän iski oven kiinni jälkeensä, niin että
minä luulin koko kuun romahtavan maahan.

Minä olin valmis mittelemään voimiani hänen kanssaan, mutta kun hän
tuli takaisin, oli hänellä keittiökirves kädessään ja sanaakaan
sanomatta hän iski pari kertaa sirpin varteen, josta pidin kiinni, ja
samassa se oli poikki.

"Hyvästi nyt, Taneli", sanoi ilkeämielinen ukon rahjus minun
pudotessani alas, palanen vartta kädessäni; "kiitos käymästä ja onnea
matkalle, Taneli."

Minulla ei ollut aikaa hänelle vastata, sillä minä sinkosin alas,
pyörin ilmassa ja laskin häränpyllyjä aivan kuin ketunjahdissa.

"Jumala minua auttakoon", sanoin minä itsekseni, "on hauska juttu
siivolle miehelle, kun joutuu tällaiseen asemaan keskellä yötä. Nyt
minut hukka perii."

Tuskin olin ehtinyt lausua nämä sanat, kun äkkiä villihanhiparvi lensi
suhisten ohitseni. Ne olivat minun omasta rahkasuostani, sillä
mitenkäpäs ne muutoin olisivat minua tunteneet?

Vanha koirashanhi, joka oli niiden päällikkö, käänsi päätään ja huusi
minulle: "Sinäkö se olet, Taneli?"

"Tietysti se olen minä", sanoin minä rohkeasti, sillä nykyisessä
tilassani olin ehtinyt tottua kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin ja
sitäpaitsi minä tunsin sen ennestään.

"Hyvää päivää, Taneli Ilmojenhalkaisija", sanoi se, "mitenkäs voit näin
aamupuoleen?"

"Kiitos vaan kysymästä", vastasin minä ja vedin syvään henkeä, "minä
voin erinomaisesti ja toivon sitä samaa teidän armollennekin."

"Luulen sinun olevan matkalla alaspäin, Taneli", sanoi se.

"Ka, niinpähän tässä ollaan", sanoin minä.

"Mutta mihin kummaan sinulla sellainen kiire on?" kysyi koirashanhi.

Silloin minä kerroin tälle, miten jouduin saareen ja kuljin eksyksiin
suossa ja miten tuo kotka-roisto lensi kuuhun minun kerallani ja miten
kuun ukko ajoi minut pois.

"Taneli", sanoi hanhi, "minä pelastan sinut; ojenna kätesi ja pidä
kiinni koivestani, niin lennän kotiin kanssasi."

"Suloinen on sinun kätesi", sanoin minä, vaikkakin itsekseni koko ajan
ajattelin, että eipä sinuun juuri liiaksi liene luottamista; mutta ei
ollut mitään muuta neuvoa, ja niin minä tartuin koirashanhen koipeen,
ja niin sitä lennettiin, minä ja muut hanhet, minkä vain siivet
kestivät.

Me lensimme lentämistämme, kunnes saavuimme valtameren kohdalle.

"Ah, hyvä herra", sanoin minä hanhelle, sillä minusta näytti parhaalta
olla kohtelias ja pitää kieli keskellä suuta, "olkaa niin erinomaisen
hyvä ja lentäkää maihin."

"Ymmärräthän, Taneli, että se on aivan mahdotonta", jatkoi se,
"senvuoksi, että me olemme matkalla Arabiaan".

"Arabiaan", sanoin minä, "se on varmaankin joku paikka kaukana
vieraassa maassa. Ah, herra hanhi, silloin minä olen surkuteltava mies
raukka."

"Hiljaa, pölkkypää", sanoi se, "pidä suusi kiinni; minä vakuutan
sinulle, että Arabia on hyvin kunnollinen paikka, ja se on aivan
Hukkasuon kaltaista -- aivan samoin kuin toinen muna on toisen
kaltainen, ainoastaan sillä erotuksella, että siellä on vähän enemmän
hiekkaa."

Puhuessamme huomasimme laivan, joka laski niin koreasti myötätuulta.

"Hyvä herra", sanoin minä, "olette kai kuitenkin niin ystävällinen,
että päästätte minut laivaan."

"Emme ole aivan sen kohdalla", vastasi se, "jos päästäisin sinut nyt,
niin molskahtaisit mereen."

"En suinkaan", sanoin minä, "näenhän, että se on aivan meidän allamme,
päästä vaan minut nyt kohta."

"Teen tahtosi", sanoi se ja avasi kyntensä, ja se oli aivan oikeassa,
sillä loiskis, ja samalla olin suolaisessa meressä.

Minä vajosin pohjaan asti ja luulin iäksi hukkuneeni. Mutta samalla
käveli valaskala luokseni ja katseli minua vasten naamaa eikä sanonut
mitään, heilautti vain pyrstöään ja heitti kylmää suolavettä niskaani,
kunnes koko ruumiissani ei ollut kuivaa paikkaa!

Sen jälkeen minä tunsin jonkun sanovan -- ja minä tunsin aivan hyvin
rakkaan äänen -- "nouse ylös, senkin juopporatti, ja mene kotiin", ja
siinä seisoi Leena-Kaisa, kädessään vesiämpäri, ja valeli minua, sillä
-- rauha hänen sielulleen -- vaikka hän olikin hyvä vaimo, ei hän
koskaan suvainnut, että olin liikutettuna, ja hyvän komennon hän
myöskin piti.

"Nouse ylös", sanoi hän jälleen, "etkö enää voi muualla nukkua kuin
Hiidentornin vanhain muurien juurella? Olen varma, että olet nukkunut
levottomasti."

Siinä hän kyllä oli oikeassa, sillä kotkat ja kuun ukot ja lentävät
hanhet ja valaat, jotka ajoivat minua läpi soiden, halki ilmojen, kauas
kuuhun ja vihdoin viheriäisen meren pohjaan, ne olivat panneet minun
pääni kokonaan pyörälle.

Mutta siitä minä varmasti pidän huolen, että en toista kertaa joudu
sellaiseen paikkaan nukkumaan.




Kolme kruunua.


Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Molemmat vanhemmat
olivat hyvin kopeita ja armottomia, mutta nuorin oli yhtä hyvä kuin
toiset olivat ilkeitä.

No, tulipa sitten kolme prinssiä heitä kosimaan, ja kaksi heistä oli
juuri samanlaisia kuin kaksi vanhempaa tytärtä, ja yksi oli yhtä
rakastettava kuin nuorin.

Eräänä päivänä he kaikki olivat menemässä pienelle järvelle, joka oli
pihamaan toisella puolella, ja siellä he tapasivat kerjäläisparan.
Kuningas ei tahtonut antaa hänelle mitään, eivätkä vanhemmat prinssit
eivätkä heidän prinsessansa tahtoneet antaa hänelle mitään, mutta
nuorin prinsessa ja hänen lemmittynsä antoivat hänelle almun ja
lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja, joka oli paras kaikesta.

Saapuessaan rantaan näkivät he mitä upeimman veneen, ja silloin sanoi
vanhin:

"Minä tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", ja häntä nuorempi
sanoi: "Minäkin tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", mutta
kaikkein nuorin sanoi:

"Minä en tahdo purjehtia tuossa hienossa veneessä, sillä minä pelkään,
että se on noiduttu."

Toiset saivat kuitenkin hänet houkutelluksi nousemaan alukseen, ja
hänen isänsä oli juuri menemässä perästä, mutta silloin ilmestyi
kannelle pikku mies, joka oli ainoastaan seitsemän tuuman pituinen, ja
käski häntä seisahtumaan.

Silloin tarttuivat kaikki kolme miestä miekkoihinsa, mutta he eivät
voineet niitä vetää tupesta, sillä kaikki voima oli kadonnut heidän
käsivarsistaan.

"Seitsentuumainen" irroitti hopeavitjat, joilla vene oli sidottu, ja
lykkäsi sen vesille ja naurettuaan neljälle miehelle, jotka jäivät
rantaan, sanoi heille:

"Sanokaa jäähyväiset tyttärillenne ja morsiamillenne joksikin aikaa.
Tämän ei olisi tarvinnut tapahtua teille kolmelle, jollette olisi
osoittaneet sellaista armeliaisuuden puutetta."

"Sinun", sanoi hän nuorimmalle, "ei tarvitse pelätä, sinä saat kyllä
aikanasi prinsessasi, ja te tulette yhtä onnellisiksi kuin päivä on
pitkä.

"Ilkeät ihmiset eivät olisi rikkaita, vaikkakin he pyöriskelisivät
ilkialastomina kullassa. Muista se!"

Sen jälkeen he purjehtivat pois, ja prinsessat ojentelivat käsivarsiaan
äänettömässä epätoivossa.

Niin, he purjehtivat pois pikemmin kuin kissa olisi ehtinyt nuolla
korvallisiaan, eivätkä mies parat voineet liikuttaa kättänsä eikä
jalkaansa heitä seuratakseen.

He näkivät, miten Seitsentuumainen auttoi kolmea prinsessaa veneestä ja
sen jälkeen laski heidät sirossa korissa vintturilla kaivoon,
vaikkakaan kuningas ja prinssit eivät olleet koskaan ennen sellaista
nähneet.

Kun viimeinen prinsessa oli kadonnut näkyvistä, saivat miehet jälleen
voiman käsivarsiinsa ja jalkoihinsa.

Nyt he alkoivat juosta järven ympäri eivätkä pysähtyneet ennen kuin
tulivat kaivon ja vintturin kohdalle. Siinä oli silkkiköysi akselin
ympärillä, ja köydessä riippui hieno valkoinen kori.

"Päästä minut alas", sanoi nuorin prinssi. "Minä tahdon kuolla tahi
löytää heidät."

"En", sanoi toisen tyttären sulhanen, "minulla on oikeus mennä ennen
sinua."

"Mutta minulla", sanoi vanhin, "on iän mukaan etuoikeus."

Niinmuodoin he väistyivät hänen tieltään, ja hän kiipesi koriin ja
hänet laskettiin syvyyteen.

Pian oli hän kadonnut heidän näkyvistään, ja kun he olivat laskeneet
alas noin viisisataa kyynärää silkkiköyttä, löyhtyi se, ja he
lakkasivat laskemasta.

He odottivat kaksi tuntia, ja kun eivät huomanneet mitään nykimisiä
köydessä, menivät he kotiin syömään päivällistä.

Vahdit asetettiin seuraavaksi päiväksi toisen prinssin laskeutuessa
alas, ja vihdoin lasketutti nuorin itsensä alas kolmantena päivänä.

Hän vaipui vaipumistaan, ja kaikkialla hänen ympärillään oli yhtä
pimeää kuin kannellisessa padassa.

Vihdoin hän huomasi valonvälähdyksen alhaalla ja ennen pitkää hän tunsi
kovan maan jalkojensa alla.

Prinssi oli pian noussut korista, ja katso, siellä oli puistoja ja
vihreitä niittyjä ja linna, jonka ympärillä oli ihana nurmikko, ja
kaiken yllä siinti sininen taivas.

"Saapa nähdä, millaista väkeä tässä linnassa oikeastaan on", tuumiskeli
hän itsekseen ja jatkoi matkaansa yli vainioiden ja niittyjen eikä
nähnyt ketään, joka olisi häntä joko voinut estää tahi päästää
palatsiin, mutta suuren etehisen ovi oli avoinna.

Toisesta hienosta huoneesta hän meni toiseen vieläkin hienompaan ja
kauniimpaan, ja vihdoin hän pääsi kaikkein upeimpaan, jossa oli pöytä
keskellä -- ja millainen päivällinen siihen olikaan katettu!

Prinssin oli tietysti hyvin nälkä, mutta hän oli liian säädyllinen
ruvetakseen syömään kenenkään käskemättä.

Hän istuutui takkavalkean eteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän
kuuli askeleita ja sisään tuli Seitsentuumainen taluttaen nuorinta
sisarta kädestä. Prinssi ja prinsessa lensivät toistensa syliin, ja
pikku mies sanoi:

"Miksi ette syö?"

"Siksi, hyvä herra", vastasi prinssi, "että minä tahdon odottaa, kunnes
käsketään."

"Toiset prinssit eivät ajatelleet sillä tavalla", sanoi hän. "He
ottivat eteensä ilman lupaa ja oikeutta, ja huomautettuani heille
heidän sopimattomasta menettelystään alkoivat he minua herjata -- mutta
minä luulen, että he eivät tunne itseään nyt kovin nälkäisiksi."

"Tuossa he seisovat kylmänä marmorina lihan ja veren asemesta", sanoi
hän ja osoitti kahta patsasta, joista toinen oli huoneen toisessa ja
toinen toisessa nurkassa.

Prinssi pelästyi, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, ja Seitsentuumainen
sai hänet taivutetuksi istumaan päivällispöytään itsensä ja morsiamen
väliin -- ja jollei hän olisi nähnyt edessään molempia kivikuvia
nurkassa, olisi hän ollut yhtä onnellinen kuin päivä on pitkä.

Vihdoinkin se päivä loppui, ja seuraavana aamuna sanoi Seitsentuumainen
hänelle osoittaen aurinkoon:

"Nyt sinun täytyy kulkea tuohon suuntaan, niin löydät toisen prinsessan
iltapuolella jättiläisen linnasta, kun olet väsynyt ja nälissäsi, ja
huomisiltana sinä tapaat vanhimman prinsessan, ja silloin voit tuoda
heidät molemmat kerallasi takaisin tänne. Sinun ei tarvitse pyytää
heidän isäntiensä lupaa; he ovat ainoastaan jättiläisten
taloudenhoitajia. Minä luulen, että he, jos saapuvat jälleen kotiin,
katsovat köyhiä ihmisiä ikäänkuin he olisivat lihaa ja verta kuten he
itsekin."

Prinssi läksi liikkeelle, ja väsynyt ja nälissään hän tosiaankin oli
tullessaan ensimäiseen linnaan auringonlaskun aikana. Ja kylläpä toinen
prinsessa ihastui nähdessään hänet!

Ja ihmepä, jollei hän olisi antanut hänelle kelpo illallista. Mutta
yhtäkkiä hän kuuli jättiläisen tulevan veräjällä ja kätki prinssin
kaappiin.

Tultuaan sisälle aivasti jättiläinen ja nuuski ja sanoi:

"Täällähän tuntuu tuoreen lihan haju."

"Niin", sanoi prinsessa, "se tulee vain vasikasta, jonka tänään
teurastutin."

"Tosiaankin", sanoi jättiläinen, "onko ruoka valmista?"

"On", vastasi prinsessa, ja ennenkuin jättiläinen nousi pöydästä, oli
hän ahtanut sisäänsä kolme neljäsosaa vasikasta ja tynnyrillisen
viiniä.

"Minusta tuntuu kuitenkin", sanoi hän, "että täällä on tuoreen lihan
haju."

"Sinua nukuttaa", sanoi prinsessa, "mene ja pane maata."

"No, tahdotko mennä naimisiin kanssani?" kysyi jättiläinen. "Sinä annat
minun odottaa liian kauan."

"Pyhän Pirkitan päivänä", sanoi toinen.

"Kunpa vain tietäisin, milloin se on", sanoi jättiläinen ja nukahti pää
tynnyrillä.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen meni jättiläinen ulos, ja tyttö
lähetti prinssin linnaan, jossa vanhin sisar oli.

Sama seikka tapahtui täälläkin, mutta jättiläisen kuorsatessa herätti
prinsessa prinssin, jonka jälkeen he satuloivat kaksi ratsua tallissa
ja läksivät ajamaan täyttä neliä.

Mutta hevosten kaviot iskivät kiviin veräjän ulkopuolella, ja
jättiläinen nousi ja läksi heidän jälkeensä.

Hän ulvoi ja ulisi, ja mitä enemmän hän huusi, sitä nopeammin juoksivat
hevoset, mutta päivän sarastaessa oli hän ainoastaan kaksikymmentä
jalkaa jäljempänä.

Mutta prinssi oli osannut varustaa itsensä hyödyllisillä esineillä
jättäessään Seitsentuumaisen linnan. Hän pingotti suitsia ja heitti
lyhyen terävän veitsen yli olkansa, ja heti kasvoi paksu metsä
jättiläisen ja pakenevien välille. He ratsastivat niin nopeasti, että
tuuli, joka puhalsi takaa, jäi jäljelle.

Vihdoin he pääsivät linnaan, jossa toinen sisar asui. Tämä odotti heitä
valmiina istuen erinomaisen ratsun selässä korkean pensasaidan
juurella.

Mutta nyt oli jättiläinen jälleen näkyvissä karjuen kuin sata leijonaa,
ja toinen jättiläinen tuli ulos silmänräpäyksessä, ja takaa-ajoa
jatkettiin.

Joka hyppäystä kohti, minkä hevoset tekivät, tekivät jättiläiset kolme,
ja vihdoin he olivat ainoastaan seitsemänkymmentä kyynärää jäljempänä.

Silloin prinssi pysähtyi jälleen ja heitti toisen veitsen jälkeensä.

Samalla vajosi maa, niin että heidän välilleen muodostui
neljännespenikulman syvyinen kuilu, jonka pohja oli täynnä mustaa
vettä, ja ennenkuin jättiläiset ehtivät sen kiertää, olivat prinssi ja
prinsessat jo suuren velhon alueella, missä korkeat, okaiset
pensasaidat avautuivat itsestään jokaiselle, jonka hän tahtoi päästää
sisälle.

Nyt ihastuivat kaikki kolme sisarusta suuresti, kunnes molemmat
vanhimmat näkivät, että heidän rakastettunsa olivat muuttuneet kiviksi.

Mutta heidän itkiessään tuli Seitsentuumainen sisälle ja kosketti
patsaita sauvallaan, niin että ne tulivat jälleen eläväksi lihaksi ja
vereksi.

Silloinpa vasta ruvettiin syleilemään ja suutelemaan, ja sitten he
kaikki istuutuivat hyvälle aamiaiselle ja Seitsentuumainen oli pöydässä
isäntänä.

Aamiaisen jälkeen hän vei heidät toiseen huoneeseen, jossa oli
kokonaiset kasalliset kultaa, timantteja ja silkkiä, ja pöydällä oli
sisäkkäin kolme kruunuryhmää, niin että kussakin hopeakruunussa oli
kultakruunu ja näiden sisällä kuparikruunu.

Yhden koristeen hän antoi vanhimmalle prinsessalle, yhden keskimäiselle
prinsessalle ja yhden nuorimmalle, jonka jälkeen hän sanoi:

"Nyt voitte kaikki lähteä syvän onkalon pohjalle, ja kun vain
ravistatte koria, niin ylhäällä odottava väki kiertää teidät ylös,
prinsessat ensin ja sitten prinssit. Mutta älkää unohtako, hyvät
neidot, että teidän täytyy tarkoin varjella kruunujanne ja teidät on
vihittävä samana päivänä. Jos menette naimisiin kukin eriksenne tahi
jos seisotte morsiamina ilman näitä kruunuja, niin on kirous teitä
seuraava -- muistakaa mitä sanon."

He sanoivat hänelle jäähyväiset suurella kunnioituksella ja menivät
käsi kädessä kaivon pohjaan.

Nuorin pari meni viimeiseksi, ja prinsessa sanoi prinssille: "Olen
varma siitä, että molemmilla prinsseillä on paha mielessä sinua
kohtaan. Kätke nämä kruunut takkisi alle, ja jos sinun täytyy jäädä
viimeiseksi, niin älä nouse koriin, vaan pane siihen joku iso kivi tahi
muu raskas esine ja katso mitä tapahtuu."

Tultuaan pimeään onkaloon nostivat he koriin ensiksi vanhimman
prinsessan, joka ravisti köyttä ja vedettiin ylös, mutta ensiksi päästi
hän hiljaisen huudahduksen. Sitten laskettiin kori jälleen alas, ja
toinen prinsessa hinattiin ylös. Sen jälkeen seurasi nuorin, mutta
ennenkuin hän läksi, kietoi hän käsivartensa prinssinsä kaulaan ja
suuteli häntä ja itki myöskin vähän.

Viimeksi tuli nuorimman prinssin vuoro, ja -- omaksi onnekseen -- hän
pani koriin, sen sijaan että olisi itse noussut, ison kiven. Hän
vetäytyi syrjään ja kuunteli, ja kun koria oli vedetty ylös noin
kaksikymmentä kyynärää, syöksyi se kivineen päivineen jälleen alas
suurella jyrinällä, ja kivi musertui pirstaleiksi.

Eipä onnettomalla prinssillä ollut nyt muuta neuvoa kuin palata
takaisin linnaan, ja hän vaelsi sen pitkin ja poikki, ja ruokaa ja
juomaa hän sai mitä parasta, ja untuvainen vuode oli hänellä
maatakseen, ja virkistäviä kävelymatkoja hän teki puutarhoissa ja
niityillä, mutta missään hän ei nähnyt Seitsentuumaista.

En luule, että kukaan meistä olisi väsynyt tällaiseen elämään.

Saattaahan niin olla. Joka tapauksessa kyllästyi prinssi siihen,
ennenkuin viikko oli kulunut. Hän kaipasi niin rajattomasti
rakastettuansa, ja kuukauden kuluttua ei hän tiennyt mihin ryhtyisi.

Eräänä aamuna hän meni aarrekamariin ja huomasi silloin kauniin
nuuskarasian, jota hän ei muistanut nähneensä ennen. Hän avasi sen, ja
katso -- Seitsentuumainen läksi siitä kävelemään pöydälle.

"Hyvä prinssi", sanoi hän, "minä luulen, että te rupeatte ikävystymään
minun linnaani."

"Ah", vastasi tämä, "jos minulla olisi täällä prinsessani ja saisin
häntä joskus nähdä, niin en toivoisi mitään parempaa."

"No niin, te olette ollut täällä kyllin kauan, ja teitä kaivataan
ylhäällä. Säilyttäkää morsiuskruunu hyvin, ja milloin vain tarvitsette
minun apuani, niin avatkaa tämä nuuskarasia. Tehkää nyt kävelyretki
puutarhassa ja palatkaa takaisin, kun olette väsynyt."

Silloin prinssi kulki eteenpäin hiekoitettua käytävää, pää kumarassa,
miettien samalla yhtä ja toista.

Katsahtaessaan hetkisen kuluttua ylös seisoi hän pajan veräjän
ulkopuolella, jonka ohi hän ennen oli usein kulkenut, noin penikulman
päässä kihlatun prinsessansa palatsista.

Hänen vaatteensa olivat repaleiset, mutta kruunut hän piti varmassa
tallessa vanhaa takkinsa alla.

Seppä tuli ulos ja katseli häntä ja sanoi:

"On kyllä häpeä, että sinun kaltaisesi iso, vahva mies vetelehtää
ympäri silloin kun on niin paljon tekemistä.

"Voitko käyttää vasaraa ja pihtejä? Tule sisälle auttamaan minua, niin
annan sinulle ruokaa ja yösijan ja muutamia kolikoita, kunhan ne
ansaitset."

"Sitä teidän ei tarvitse sanoa kahta kertaa", sanoi prinssi, "juuri
työtähän minä etsin."

Samalla hän tarttui moukariin ja takoi sydämen halusta hehkuvaista
rautakankea, jota seppä käänteli alasimella tehdäkseen siitä
hevosenkenkiä.

He eivät olleet jatkaneet peräti kauan, kun sisälle saapui laiskiainen
räätäliksi, ja kun seppä kysyi häneltä, tiesikö hän mitään uutisia,
tarttui hän palkeen pitimeen ja rupesi lietsomaan kertoakseen samalla
kaiken, mitä oli kuullut kahtena viimeisenä päivänä.

Aluksi sateli niin paljon kysymyksiä ja vastauksia, että tulisi
maatapanon aika ennenkuin ne kaikki kertoisin. Ja ennenkuin hän oli
ehtinyt päästä kovinkaan pitkälle, oli paja täynnä sukkaa kutovia
naisia ja tupakoivia miehiä.

Kas tässä pääasiat siitä, mitä hän puhui:

Te olette kaikki kuulleet, miten molemmat prinsessat olivat haluttomia
menemään naimisiin, ennenkuin nuorin olisi valmis kruunuineen ja
sulhasineen. Mutta kun vintturin köysi sattui irtaantumaan heidän
vetäessään ylös hänen sulhastaan, niin ei näkynyt enää jälkeäkään
köydestä eikä vintturista.

Sitten eivät nuo mokomatkaan herrat, jotka olivat juosseet ja
liehakoineet vanhempia naisia, tahtoneet antaa mitään lepoa eikä
rauhaa, ei morsiamille eikä kuninkaalle, ennenkuin saivat heidän
suostumuksensa häihin, jotka olivat pidettävät tänä aamuna.

Minä itse menin sinne uteliaisuudesta, ja todellakin olin ihastunut
morsianten hienoihin pukuihin ja kolmeen kruunuun, jotka yksi kullasta,
toinen hopeasta ja kolmas kuparista olivat sisäkkäin kummankin päässä.

Nuorin seisoi vieressä murheellisena, valkoisissa vaatteissa, ja kaikki
oli valmiina.

Sulhaset tulivat sisälle upeina ja hienoina, ja mitäs luulette
tapahtuneen? Juuri heidän tullessaan alttarin aitaukselle avautuivat
lattialaudat heidän jalkojensa alta, niin että he romahtivat alas
holvissa olevien kuolleiden ja ruumisarkkujen keskelle.

Ja siitäpä vasta syntyi kirkuna ja hälinä! Mutta lukkari tuli pian ja
avasi hautaholvin oven ja päästi ulos molemmat sankarit, ja siinä he
nyt seisoivat, hienot vaatteet tuuman paksulta hämähäkinverkoissa ja
homeessa.

Nyt sanoi kuningas, että häät oli lykättävä, "sillä", sanoi hän, "minä
huomaan, että ei maksa vaivaa niitä ajatella, ennenkuin minun
nuorimpani saa kolme kruunuansa ja joutuu naimisiin samalla kuin
toisetkin. Minä lahjoitan nuorimman tyttäreni puolisoksi kenelle
hyvänsä, joka hankkii minulle kolme samanlaista kruunua kuin toiset
ovat, ja jollei hän tahdo mennä naimisiin tyttäreni kanssa, niin tahtoo
joku toinen, ja minä teen hänet muulla tavalla onnelliseksi."

"Minä haluaisin", sanoi seppä, "että voisin sen tehdä, mutta minä
katselin kruunuja prinsessojen tultua kotiin, enkä minä usko, että koko
maan piirissä on valkoista tahi mustaa seppää, joka voisi tehdä niiden
veroisia."

"Joka tahtoo voittaa, sen täytyy myöskin jotakin uskaltaa", sanoi
prinssi. "Mene linnaan ja pyydä neljännesnaula kultaa, neljännesnaula
hopeaa ja neljännesnaula kuparia. Ota kruunu malliksi, ja lupaa pääni
pantiksi, niin hankin aamupuhteeksi juuri ne kapineet, joita
tarvitaan."

"Oo, helkkari", sanoi seppä, -- "tarkoitatko täyttä totta?"

"Täyttä totta", vastasi toinen, "eihän ole teillä suurempaa vaaraa kuin
että häviätte."

Saipa seppä kullan, hopean ja kuparin ja antoi ne ynnä mallikruunun
prinssille. Tämä sulki hämärissä pajan oven, kaikki naapurit
kokoontuivat ulkopuolella olevaan vajaan ja sieltä he saattoivat kuulla
hänen takovan ja kalkuttavan päivän koittoon asti.

Joskus hän heitteli ikkunasta kulta-, hopea- tahi kuparipalasia, ja
joutoväki tappeli niistä ja sadatteli toisiaan ja rukoili rukouksia
työn menestymiseksi.

Juuri auringon noustessa prinssi avasi oven ja tuli ulos, kädessään
kolme kruunua, jotka hänen rakastettunsa oli hänelle antanut, ja
silloin nousi kauhea ulvominen ja hurraaminen.

Seppä pyysi häntä tulemaan mukanaan linnaan, mutta hän kieltäytyi,
jolloin seppä läksi itse matkalle, koko ihmisjono perässään, ja
saattepa uskoa, että kuningas riemastui nähdessään kruunut!

"No niin", sanoi hän sepälle, "mitäs nyt teemme, sinähän olet
naimisissa?"

"Ah, teidän majesteettinne", vastasi tämä, "minä en ole tehnyt
kruunuja, vaan muuan maankiertäjä miehekseen, joka majoittui luokseni
eilen."

"No, tyttäreni", kysyi kuningas, "tahdotko mennä naimisiin sen miehen
kanssa, joka teki kruunut?"

"Saanko nähdä niitä ensin, isäni?" vastasi prinsessa.

Tutkisteltuaan niitä tarkoin tunsi hän ne aivan hyvin ja arvasi, että
sulhasensa oli ne lähettänyt.

"Minä menen naimisiin sen miehen kanssa, joka on lähettänyt nämä
kruunut", sanoi hän.

"Se on hyvä", sanoi kuningas ja kääntyen vanhimman prinssin puoleen
lisäsi: "Ota paras minun vaunuistani ja aja pajaan ja nouda sulhanen."

Prinssi teki tämän kovin vastenmielisesti, sillä hän oli hyvin ylpeä,
mutta hän ei uskaltanut kieltäytyä.

Tultuaan pajalle hän näki prinssin seisovan ovella ja viittasi häntä
tulemaan esille.

"Sinäkö olet tehnyt nämä kruunut?" kysyi hän.

"Minä", vastasi prinssi.

"Siinä tapauksessa", sanoi toinen, "voit kenties olla niin
hyväntahtoinen, että harjaat itseäsi hieman ja nouset vaunuihin. Hänen
majesteettinsa tahtoo puhua kanssasi. Surkuttelen prinsessaa."

Nuori prinssi nousi vaunuihin, ja heidän ollessaan matkalla linnaan
avasi hän nuuskarasian, jolloin Seitsentuumainen heti nousi sieltä ja
asettui hänen polvelleen.

"Mitkä huolet sinua nyt painavat?" kysyi hän.

"Herra", vastasi prinssi, "ole hyvä ja päästä minut palkeen ääreen ja
täytä nämä vaunut katukivillä."

Tuskin hän oli ehtinyt tämän sanoa, ennenkuin hänen toivonsa jo oli
täyttynyt. Prinssi istui pajassa, ja hevoset kummastelivat vaunujen
painavuutta.

Niiden ajaessa linnanpihalle avasi kuningas itse vaununovet
tervehtiäkseen uutta vävyään. Heti kun hän väänsi ripaa, romahti suuri
kivikasa yli hänen puuteroidun tekotukkansa ja hienon silkkiviittansa,
ja kuningas kaatui maahan niiden painosta.

Syntyi suuri sekamelska ja naurunsihinä, ja pyyhittyään veren otsaltaan
kuningas katseli vanhinta prinssiä vihaisin katsein.

"Teidän majesteettinne", puolustautui tämä, "minä valitan mitä
vakavimmin tätä onnettomuudenkohtausta, mutta syy ei todellakaan ole
minun. Näin nuoren sepän nousevan vaunuihin, emmekä ole sen koommin
hetkeksikään pysähtyneet."

"Olet ollut ylpeä hänelle!" sanoi kuningas, jonka jälkeen hän kääntyi
toiseen prinssiin ja sanoi:

"Lähde heti noutamaan nuori seppä ja ole kohtelias."

"Olkaa huoleti", vastasi tämä.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät voi näyttää kohteliailta, vaikka heillä
olisi koko maailman rikkaudet.

Uusi lähetti ei ollut rahtuakaan edellistä kohteliaampi, ja kun
kuningas toisen kerran aikoi avata vaunujen oven, sai hän sellaisen
multa- ja savikuuron niskaansa, että hän sylki ja sähisi ja pudisteli
itseään minkä jaksoi.

"Ei auta mitään tällä tavalla jatkaminen", sanoi hän. "Oma apu paras."

Muutettuaan vaatteensa ja peseydyttyään ajoi hän itse pajalle.

Voittepa uskoa, että kuningas oli kohtelias nuorelle prinssille ja
tarjosi hänelle tilan vierellään, mutta prinssi pyysi saada ajaa
toisissa vaunuissa, ja heidän päästyään puolitiehen avasi hän
nuuskarasian.

"Herra", sanoi hän. "Nyt tahdon saada arvoni mukaisen puvun."

"Sellaisen kyllä saat", sanoi Seitsentuumainen, "ja nyt minä sanon
sinulle jäähyväiset. Ole edelleen yhtä hyvä ja ystävällinen kuin olet
ainakin ollut ja rakasta vaimoasi, se on ainoa neuvo, minkä sinulle
annan."

Samalla katosi Seitsentuumainen, ja kun vaununovet avautuivat
linnanpihalla, hyppäsi prinssi ulos niin hienona kuin hänelle oli
mahdollista, ja kaikkein ensiksi juoksi hän morsiamensa luokse ja
syleili häntä.

Kaikki olivat iloisia, paitsi molemmat toiset prinssit.

Häitä ei nyt enää viivytelty, vaan kaikkien kolmen pidettiin samana
päivänä, ja nuorin prinssi ja prinsessa olivat onnellisin pari, mistä
olette koskaan kuulleet saduissa puhuttavan.




Mainio-Matin ihmeelliset seikkailut.


Olipa kerran hyvin kauan aikaa sitten köyhä leski, joka oli niin köyhä,
ettei hänellä ollut antaa pojallensa mitään vaatteita. Siksipä hän
pisti hänet tavallisesti lieden ääressä olevaan tuhkakuoppaan ja kasasi
lämmintä tuhkaa hänen ympärilleen, ja mikäli poika kasvoi, sikäli hän
syvensi kuoppaa.

Vihdoin hän hankki jollakin tavalla vuohennahan, jonka hän kääri pojan
vyötäisten ympäri, ja silloin tämä tuli niin kopeaksi, että läksi
käyskentelemään sellaisena pitkin kylän kujia.

Seuraavana aamuna sanoi äiti hänelle:

"Matti, sinä laiskiainen, sinä et ole vielä koskaan tehnyt mitään
työtä, vaikka olet jo kuuden jalan pituinen ja täyttänyt yhdeksäntoista
vuotta -- ota tämä köysi ja hae kimpullinen polttopuita metsästä."

"Sinun ei tarvitse sitä sanoa kahta kertaa, äiti", vastasi Matti,
"tässä on nuorukainen, joka on kuuliainen."

Mutta kun hän oli koonnut puut ja sitonut ne kokoon, tuli häntä vastaan
iso jättiläinen, yhdeksän jalan pituinen, ja tahtoi antaa hänelle
nuijallaan surmaniskun.

Mutta silloinpa Matti hyppäsi syrjään ja otti seipään, ja heti ensi
iskusta makasi jättiläinen nokallaan maassa.

"Jos osaat rukouksen, niin on parasta, että sen luet nyt, ennenkuin
minä sinut pehmitän."

"Minulla ei ole mitään rukouksia", sanoi jättiläinen, "mutta jos
säästät henkeni, niin saat tämän nuijan, jolla voitat joka taistelussa
niin kauan kuin et syntiä tee."

Saatuaan jättiläiseltä nuijan istuutui Matti heti risukimpulle, naputti
sitä uudella aseellaan ja sanoi: "Risukimppuseni, sinun tähtesi olen
antanut henkeni alttiiksi, eipä siis liene paljon vaadittu, jos kannat
minut kotiin."

Eikä muuta tarvittukaan. Ratisten ja natisten lensi risukimppu metsän
halki lesken ovelle asti.

Kun kaikki oksat olivat poltetut, lähetettiin Matti poimimaan lisää, ja
tällä kertaa hänen täytyi tapella kaksipäisen jättiläisen kanssa.

Tämä antoi hänelle henkensä lunnaiksi huilun, jolla oli se ominaisuus,
että se pakotti kaikki tanssimaan, kun hän vain soitti. Koetteeksi
istui hän jälleen suurelle risukimpulle ja rupesi soittamaan. Heti
rupesi risukimppu tanssimaan, ja keikutellen ajoi Matti sen selässä
kotiin.

Kuu hän meni kolmannen kerran hakemaan risuja, tapasi hän kolmipäisen
jättiläisen. Tämä ei osannut rukouksia enemmän kuin toisetkaan ja antoi
Matille henkensä lunnaiksi rasiallisen vihreää voidetta, joka vaikutti
sen, että sen omistaja ei palanut tulessa eikä kuumassa vedessä eikä
haavoittunut. "Ja nyt meitä ei ole enää muita", sanoi hän. "Saat tulla
tänne ja poimia risuja niin paljon kuin haluat, eikä mikään jättiläinen
tahi noita voi sinua estää."

Nyt oli Matti ylpeämpi kuin kymmenen riikinkukkoa. Eräänä päivänä hänen
kulkiessaan kylän raittia tuli muutamia pikku poikia, jotka näyttivät
hänelle kieltään ja ivailivat hänen nuijaansa ja vuohennahkaansa.

Tätä hän paheksui kovin, mutta hänen mielestään oli sääli antaa heille
selkään.

Tulipa sitten kerran kylään jonkinlainen kuuluttaja, mutta hänellä ei
ollut mitään kelloa, ainoastaan suuri jahtitorvi ja päässä jahtilakki
ja sitten oli hänen yllään jonkinlainen kirjava paita.

Tämä julisti, että kuninkaan tytär oli tullut niin murheelliseksi, että
hän ei ollut nauranut kertaakaan seitsemään vuoteen ja että hänen
isänsä lupasi naittaa hänet kelle hyvänsä, joka saisi hänet
houkutelluksi nauramaan kolme kertaa.

"Sepä on jotakin minulle", tuumi Matti, sanoi jäähyväiset äidilleen,
häristi nuijaansa pikku pojille ja läksi pitkin hiekkaista maantietä
kaupunkiin.

Kun Matti vihdoinkin saapui kaupungin portille, nauroivat ja kirosivat
vahdit häntä sen sijaan, että olisivat laskeneet sisään.

Matti kuunteli heitä hyväntahtoisesti hetkisen, kunnes eräs heistä --
piloillaan, sanoi hän -- pisti pyssyn aivan hänen nokkansa eteen.
Silloin Matti tarttui miehen niskanahkaan ja housunhihnaan ja heitti
hänet kanavaan.

Muutamat juoksivat auttamaan miestä, toiset hyökkäsivät sivistymättömän
muukalaisen kimppuun opettaakseen hänelle hyviä tapoja tikareilla ja
kirveillä.

Kevyt nuijanisku syöksi heidät päistikkaa veteen tahi kaasi heidät
kivitykselle, ja pian heidän täytyi ruveta rukoilemaan armoa.

Tämä päättyi siten, että eräs taistelijoista oli kiitollinen saadessaan
näyttää Matille tien linnanpihaan, ja siellä istuivat kuningas ja
kuningatar ja prinsessa parvella ja katselivat kaikenlaisia
painiskeluja ja miekkailuja ja tansseja ja ilveilyjä tehden kaiken
tämän huvittaakseen prinsessaa, mutta pienintäkään hymyä ei voinut
huomata hänen kauniissa kasvoissaan.

Kaikki lopettivat, kuten saattoi arvatakin, leikkinsä nähdessään nuoren
jättiläisen, jolla oli pojan kasvot, mutta samalla pitkä musta tukka ja
lyhyt kihara parta, suuret, jäntereiset käsivarret, paljaat sääret ja
vyötäisistä polviin ulottuva vuohennahka.

Muuan kateellinen, kurttuinen, punatukkainen mies, joka tahtoi mennä
naimisiin prinsessan kanssa eikä pitänyt siitä, että tämä katseli
Mattia, tuli esille ja kysyi hyvin nokkaviisaana hänen asiaansa.

"Minulla on sellainen asia", sanoi Matti, "että minä koetan saada
kauniin prinsessan -- Luoja häntä siunatkoon -- nauramaan kolme
kertaa."

"Näetkö kaikkia noita hullunkurisia miehiä ja taitavia miekkailijoita",
sanoi toinen, "jotka söisivät sinut suolahyppysellisen keralla -- ei
ole heidän joukossaan ainoankaan äidin poikaa, joka olisi voinut saada
häntä nauramaan seitsemään vuoteen."

Miehet kokoontuivat Matin ympärille, ja ilkeä mies suuttui häneen niin,
ettei sanonut koko hommaa nuuskahyppysellisen arvoiseksi; kutsutti vain
kuusi miestä kerrallaan näyttämään, mihin he kykenivät.

Kuningas, joka oli liian kaukana kuullakseen mitä hän sanoi, kysyi mitä
muukalainen tahtoi.

"Hän tahtoo", vastasi punatukkainen, "tehdä jäniksiksi teidän parhaat
miehenne."

"Ah", sanoi kuningas, "jos asianlaita on niin, niin tulkoon joku heistä
esille koettamaan hänen rohkeuttansa."

Eräs taistelijoista astui esille kädessään miekka ja padankansi ja
suuntasi iskun Mattia kohti. Mutta Matti löi nuijalla miestä
käsivarteen, niin että miekka sinkosi kaikkien toisten ylitse ja sen
omistaja tuuskahti nokalleen maahan.

Uusi asettui hänen sijalleen, sitten jälleen uusi ja vihdoin puoli
tusinaa samaan aikaan, mutta Matti singahutteli miekkoja, kypärejä ja
kilpiä joka taholle; ja miehet kieriskelivät maassa päälletyksin ja
ulvoivat, että heidät oli tapettu ja vioitettu ja haavoitettu, ja
sitten he hieroskelivat pehmitettyjä lanteitaan ja käsivarsiaan ja
nilkuttivat pois.

Matti karttoi lyömästä ketään kuoliaaksi, ja prinsessaa huvitti
näytelmä siinä määrin, että hän nauroi niin äänekkäästi, että se kuului
yli koko pihan.

"Kuningas", sanoi Matti, "minulla on kolmasosa tytärtänne."

Kuningas ei tiennyt oikein, pitäisikö hänen olla iloinen vaiko
pahoillaan, ja kaikki veri prinsessan sydämestä virtasi hänen
poskilleen.

Sinä päivänä ei enää taisteltu, ja Matti kutsuttiin kuninkaallisen
perheen pöytään. Seuraavana päivänä kertoi punatukkainen Matille
sudesta, joka oli vuoden vanhan hiehon kokoinen ja vaaniskeli kaupungin
muurien ympärillä ja söi ihmisiä ja karjaa. Hän huomautti samalla, että
Matti tuottaisi suuren riemun kuninkaalle, jos saisi tämän surmatuksi.

"Sangen kernaasti", vastasi Matti. "Lähetä poika näyttämään minulle,
missä susi oleksii, niin saamme nähdä, miten se ottaa vastaan vieraan."

Prinsessa ei ollut tähän oikein tyytyväinen, sillä Matti oli aivan
toisen näköinen hienoissa vaatteissa, vihreä päähine pitkillä,
kiharaisilla suortuvillaan, ja olihan hän sitäpaitsi houkutellut
kuninkaantyttären nauramaan.

Joka tapauksessa antoi kuningas asiaan suostumuksensa, ja puoli tuntia
myöhemmin käveli kauhea susi linnanpihalla ja Matti pari askelta sen
takana, nuija olkapäällä, aivan kuin paimen seuraa suosikkikaritsaansa.

Kuningas, kuningatar ja prinsessa olivat varmassa suojassa parvella,
mutta upseerit ja hoviväki, jotka vartioivat suurella kentällä,
unohtivat kaiken arvokkuutensa nähdessään hirviön tulevan sisälle ja
alkoivat juosta minkä käpälistä pääsi porteille ja veräjille, mutta
susi nuoleskeli vain leukapieliään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Eiköhän maistuisi hyvältä, kun saisi pari teistä aamiaiseksi!"

Kuningas huusi: "Ah, sinä väkevä Matti, vie pois tuo kauhistava susi,
niin saat minun tyttäreni", mutta Matti ei välittänyt hänen käskystään
vähääkään.

Hän otti esille huilun ja alkoi soittaa minkä jaksoi, eikä koko pihassa
ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ruvennut tanssimaan parasta
polskaa, ja sudenkin täytyi nousta takajaloilleen ja tanssia toisten
keralla minkä käpälät kestivät.

Osa väestä pääsi pujahtamaan sisälle ja sulkemaan ovet jälkeensä, niin
että soitto ei voinut enää heihin vaikuttaa, mutta Matti jatkoi
soittamistaan ja ulkona olevat ulvoivat ja tanssivat, ja susi tanssi ja
ulvoi tuskasta, kun koipia pakotti, mutta piti koko ajan silmällä
punatukkaista, joka tanssi ulkona toisten keralla.

Mihin hyvänsä punainen meni, kulki susi perästä ja tuijotti häntä
lakkaamatta toisella silmällään, mutta toisella seurasi Mattia
nähdäkseen, sallisiko tämä sen syödä punatukkaisen. Mutta Matti pudisti
päätään keskeyttämättä musiikkia, ja punapää ja susi ulvoivat ja
tanssivat, kunnes olivat aivan nääntymäisillään väsymyksestä.

Kun prinsessa näki, ettei ollut tarkoitus ketään surmata, huvitti häntä
hullunkurinen asema, mihin punatukkainen oli joutunut, siinä määrin,
että hän rupesi helakasti nauramaan, ja heti huusi Matti: "Kuningas,
minulla on kaksi kolmas-osaa teidän tyttärestänne!"

"Ah, kolmas-osia tahi kaikki tyynni", sanoi kuningas, "mutta ajahan
ensin ulos tuo hirviö, niin näemme sitten miten käy."

Silloin Matti pisti huilun taskuunsa, ja hirviölle, joka istuutui
penkereelle läähättäen ja melkein pyörtymäisillään, hän sanoi:

"Mene tiehesi vuorillesi, rakas ystäväni, ja elä kuin kunnolliselle
eläimelle sopii, ja jos minä milloinkaan saan kuulla, että sinä olet
tullut seitsemän penikulman lähelle mitään kaupunkia, niin --" Enempää
hän ei sanonut, mutta sylki kämmeniinsä ja heilautti nuijaansa. Siinä
oli kaikki, mitä peto parka tarvitsi: se laski häntänsä koipien väliin
ja meni käpälämäkeen katselematta kehenkään kuolevaiseen, eivätkä
aurinko, tähdet ja kuu nähneet sitä sen koommin kaupungin ympäristöllä.

Puolenpäivän aikana nauroivat kaikki paitsi punatukkainen herrasmies;
ja totta tosiaan hän käyskeli ja mietti, miten pääsisi Matista
seuraavana päivänä.

"Korkea kuningas", sanoi hän, "teillä on todellakin hyvä onni.
Viholliskansa surmaa väkeämme minkä ennättää. Mutta tämä
vuohennahkainen herra saattaisi varmaankin, jos kukaan, vapauttaa
meidät heistä. Helvetin poikkiparrulla on sellainen varsta, että sitä
ei voi vastustaa ei vihollisemme eikä itse paholainenkaan."

"Vai niin", sanoi Matti kuninkaalle, "saanko jäljellä olevankin
kolmanneksen prinsessasta, jos noudan varstan."

"Et, et", vastasi prinsessa, "kernaammin olen kokonaan tulematta
vaimoksesi kuin annan sinut alttiiksi sellaiselle vaaralle."

Mutta punatukkainen nykäisi Mattia ja kuiskasi hänelle, miten
raukkamaiselta näyttäisi, jos hän vetäytyisi pois seikkailusta.

Saatuaan selville tien läksi Matti suoraa päätä matkalle ja riensi
rientämistään, kunnes helvetin muurit alkoivat näkyä. Nyt hän voiteli
itsensä vihreällä voiteella ja koputti portille. Hänen koputtaessaan
pisti sata pikku paholaista päänsä veräjästä kysyen mitä hän tahtoi.

"Minä tahdon puhua itse isännän kanssa", sanoi Matti. "Avatkaa veräjä!"

Ei kestänyt kauan, ennenkuin veräjä aukesi ja itse pääpaholainen otti
vastaan Matin kumarrellen ja kysyen hänen asiaansa.

"Minun asiani on vähäpätöinen, sanoi Matti. Tulinpahan vain lainaamaan
tuolla riippuvaa varstaa kuninkaalle, jotta hän voisi sillä mukiloida
vihollisiansa."

"Meneppä hakemaan varsta", sanoi pääpaholainen nuorelle
paholaispojalle, mutta samalla hän vilkutti toista silmäänsä. Samalla
kun muutamat sulkivat veräjän, kapusi poika ylös ja otti varstan, jonka
sekä varsi että nuija olivat valmistetut tulikuumasta raudasta.

Pieni paholaispojannulikka irvisti ilosta ajatellessaan, miten se
polttaisi Matin kädet, mutta Matti ei saanut ainoatakaan rakkoa, ei sen
enempää kuin jos hänellä olisi ollut hyvä tamminuija.

"Kiitos", sanoi Matti, "tahdotteko nyt avata portin? En teitä tämän
enempää vaivaa."

"Ah", sanoi itse vanha isäntä, "niinkö on asianlaita? Mutta tänne on
paljon tulleita, ei ole paljoa palanneita. Ottakaa tuo ase häneltä ja
antakaa hänen niellä hieman tuliöljyä."

Eräs paholaisista ojensi kyntensä tarttuakseen varstaan, mutta Matti
antoi hänelle sillä sellaisen iskun, että toinen sarvi katkesi, ja hän
ulvoi tuskasta, niin paholainen kuin olikin.

Nyt he hyökkäsivät kaikki Matin kimppuun, mutta tämä antoi heille
sellaisen löylytyksen, että he eivät sitä hevillä unohtaneet.

Vihdoin huusi pääpaholainen kaikin voimin, samalla kun hieroi
käsivarsiaan: "Päästäkää ulos tuo mieletön mies, ja hitto vieköön sen,
joka hänet takaisin laskee."

Matti oli sangen tyytyväinen päästessään ulos jälleen, ja hän marssi
matkaansa välittämättä ollenkaan kaikista ulvomisista ja kirouksista,
joita paholaiset muureilta päästelivät.

Hänen tultuaan palatsiin syntyi siellä suuri sekamelska ja hälinä,
kaikki tahtoivat kilvan nähdä häntä ja varstaa.

Hän kertoi seikkailuistaan ja pani varstan kiviportaille ja varoitti
samalla kaikkia siihen koskemasta. Jos kuningas ja kuningatar ja
prinsessa olivat pitäneet hänestä ennen, niin pitivät he nyt hänestä
vielä kymmenen kertaa enemmän, mutta katala punatukkainen hiipi salaa
esille ja tarttui varstaan iskeäkseen hänet kuoliaaksi.

Tuskin oli hän siihen ehtinyt koskea, kun hän alkoi huutaa ikäänkuin
taivas ja maa olisivat hukkumaisillaan, ja hän kiemurtelihe ja väänteli
käsivarsiaan ja hyppi ja tanssi, niin että oli surullista häntä
katsella.

Matti kiiruhti hänen luokseen ja alkoi hieroa hänen käsiään omiensa
välissä, ja ennenkuin hän oli laskenut yhteen, oli polttava tuska
hävinnyt.

Äsken kestetyt tuskat ja ilo siitä, että nyt oli niistä päässyt,
vaikuttivat sen, että punainen väänsi kasvonsa itkun ja naurun välille
ja näytti niin hullunkuriselta, että kaikki rupesivat nauramaan --
prinsessakaan ei voinut pysyä vakavampana kuin toisetkaan, ja silloin
sanoi Matti:

"No, armollinen neiti, jos teissä olisi vaikka viisikymmentä
puolikasta, niin toivon, että antaisitte ne kaikki minulle."

Nyt ei prinsessa enää voinut vastustaa sydämensä ääntä, hän katsoi
isäänsä, meni sitten Matin luo ja laski hienot, hennot kätensä hänen
karheisiin käsiinsä, ja totisesti olisin juuri minä tahtonut olla hänen
sijassansa sinä päivänä!

Matti ei tahtonut kantaa varstaa palatsiin, ja saatatte olla varmat,
että kukaan ei sitä koskettanut. Seuraavana aamuna oli kivessä
ainoastaan pari pitkää rakoa varstan sijalla, se oli polttautunut maan
alle, ja päivällä tuli sanansaattaja ilmoittamaan, että viholliset
olivat kuullessaan varstan tuomisesta kuninkaan linnaan pelästyneet
niin kovin, että heti nousivat laivoihinsa ja purjehtivat pois.

Ja Matin nimi tuli kuuluisaksi, ja tästä lähtien häntä ruvettiin
sanomaan Mainio-Matiksi.

Luulenpa, että hän ennen naimisiinmenoansa hankki itselleen
tarpeelliset opit ja tiedot voidakseen seurustella kuninkaallisen
perheen kanssa. Mutta yhden asian tiedän varmasti, ja se on se, että
tästä lähtien ei hänen äitinsä nähnyt hätäpäivää kuolinhetkeensä asti.




Rutimo-taatto ja Hongankolistaja.


Sattuipa kerran, että Hongankolistaja ja kaikki hänen
jättiläissukulaisensa rakensivat sulkua tahi oikeammin hyvää ja vahvaa
tietä, jota myöten voisi päästä Irlannista Skotlantiin. Silloin
Hongankolistajalle, joka piti paljon vaimostaan Viirusilmästä, pisti
päähän mennä kotiin katsomaan, miten vaimo parka jaksoi hänen poissa
ollessaan.

Niinpä hän kiskaisi maasta kuusen ja karsittuaan siitä juuret ja oksat
teki siitä kävelykepin ja läksi menemään Viirusilmän luokse.

Mutta totta puhuaksemme ei kunniallisen Hongankolistajan rakkaus
vaimoonsa ollut hänen kotimatkansa ainoana syynä.

Oli näet olemassa toinenkin jättiläinen, Rutimo-taatto -- muutamat
sanovat, että hän oli irlantilainen, kun toiset taas ovat tietävinään,
että hän oli skotlantilainen -- mutta olipa sen asian laita miten
hyvänsä, varma on ainakin, että hän oli oikea tappelupukari.

Kukaan hänen aikalaisistansa ei voinut häntä vastustaa, ja hänen
voimansa oli sellainen, että hän vihoissaan saattoi polkea niin että
maa tärisi. Hänen nimensä ja maineensa oli yltympäri tuttu, ja
sanottiin, ettei mikään ihmishahmo voinut häntä taistelussa vastustaa.
Onko se totta vai eikö, sitä minä en tiedä, mutta väitettiin, että hän
saattoi nyrkillään litistää ukonnuolen ja että hän kantoi sitä aina
taskussaan pannukakun muotoisena näyttääkseen sitä vihollisilleen,
milloin he aikoivat ruveta taistelemaan hänen kanssaan.

Epäilemätöntä on kuitenkin, että hän oli antanut vankasti selkään
jokaiselle Irlannin jättiläiselle, ja hän oli myöskin vannonut, että
hän ei lepää päivällä eikä yöllä, ennenkuin on antanut samanlaisen
selkäsaunan myöskin Hongankolistajalle.

Mutta Hongankolistaja oli erityisen vastahakoinen kohtaamaan
jättiläistä, joka suuttuessaan saattoi synnyttää maanjäristyksiä tahi
litistää ukonnuolen; senvuoksi hän -- häpeä sanoa -- muutti ympäri
paikasta toiseen, heti kun sai kuulla, että Rutimo-taatto oli hänen
kintereillään.

Nyt oli asianlaita se, että Hongankolistaja oli kuullut Rutimo-taaton
olevan matkalla siltarakenuukselle koettelemaan voimiaan hänen
kanssaan, ja senvuoksi hänet -- luonnollista kyllä -- valtasi äkillinen
hellyydentunne vaimo parkaansa kohtaan, jolla oli heikko terveys, ja
joka sitäpaitsi eli yksinäistä, ilotonta elämää hänen poissa ollessaan.

"Luojan rauha kaikille täällä oleville", sanoi Hongankolistaja
hyvänsävyisesti ja pisti kunnialliset kasvonsa sisälle omasta ovestaan.

"No mutta Hongankolistaja, tervetullut oman Viirusilmäsi luokse."

Tämän jälkeen seurasi keskinäistä ystävyyttä ja myötätuntoa todistava
suudelma, joka oli niin valtava, että se sai merenpinnan väräjämään.

"Hyvä", sanoi Hongankolistaja, "ja miten sinä, minun oma mustikkani,
olet poissa ollessani voinut."

"Erinomaisen hyvin", vastasi Viirusilmä. "Iloisempaa sirkkusta et
löytäisi koko maailmasta."

Hongankolistaja yski hyväntahtoisesti ja nauroi sydämellisesti
osoittaakseen hänelle, miten häntä ilahdutti, että toinen ei
kuljeskellut allapäin hänen poissa ollessaan.

"Ja mikä sinut toi kotiin niin pian, Hongankolistaja?" sanoi hän.

"Ah, rakkaani", sanoi Hongankolistaja, "ei mikään muu kuin se, että
sinua niin puhtaasti rakastan ja ikävöin, Tiedäthän kyllä, että se on
totta, oma sydänkäpyseni."

Hongankolistaja vietti pari kolme onnellista päivää Viirusilmän luona
ja tunsi itsensä hyvin iloiseksi huolimatta siitä pelosta, joka hänet
valtasi hänen ajatellessaan Rutimo-taattoa.

Tämä teki häneen kuitenkin siksi syvän vaikutuksen, ettei hänen
vaimoltaan jäänyt huomaamatta, että hänen mieltään painoi jokin, jota
hän koetti salata. Viirusilmä ei olisi ollut nainen, jollei hän olisi
voinut urkkia kelpo mieheltään hänen salaisuuttaan.

"Tuo Rutimo-taattohan se minua huolestuttaa", sanoi Hongankolistaja.
"Kun se mies suuttuu ja alkaa polkea maahan, niin tärisee koko
tynnyrinala, ja kaiketikin on tunnettua, että hän saattaa pidättää
vaikka ukonnuolen, sillä sitä hän pitää pannukakun muotoisena aina
mukanaan voidakseen näyttää sille, joka mahdollisesti sitä epäilisi."

Puhuessaan pisti hän peukalon suuhunsa, kuten hän tavallisesti teki
tahtoessaan ennustaa tahi tietää jotakin.

"Hän tulee", sanoi Hongankolistaja, "minä näen hänet jo jonkun matkan
päässä."

"Kenen näet?" kysyi Viirusilmä.

"Rutimo-taaton", vastasi Hongankolistaja, "enkä tosiaankaan tiedä, mitä
minun on tekeminen. Jos juoksen tieheni, on se minulle häpeäksi, ja
minä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin minun kuitenkin täytyy hänet
kohdata. Minun peukaloni sanoo sen."

"Miten pian hän on täällä?" sanoi Viirusilmä.

"Huomenna kahden aikana", vastasi Hongankolistaja voihkivalla äänellä.

"Älä ole murheellinen", sanoi Viirusilmä, "luota minuun, minä voin
kenties auttaa sinut tästä vaikeudesta paremmin kuin ehkä itse
voisitkaan tehdä."

Tämä kevensi melkoisesti Hongankolistajan sydäntä, sillä hän tiesi,
että Viirusilmä oli haltijoiden liittolainen, ja totta puhuaksemme
epäiltiin häntä itseäänkin haltijaksi. Jos hän sitä olikin, niin oli
hän ainakin hyvänluontoinen haltija, sillä koskaan eivät naapurit
tienneet hänestä muuta kuin hyvää.

Nyt oli asianlaita niin, että Viirusilmällä oli Lillikka-niminen sisar,
joka asui heitä vastapäätä olevan vaaran laella ja oli yhtä taitava
kuin hän itsekin.

Molempain vaarojen välinen ihana laakso oli vain kolmen, neljän
penikulman levyinen, niin että Viirusilmä ja Lillikka saattoivat
kesäiltoina aivan hyvin jutella toiselta vuorenhuipulta toiselle.

Tässä tilaisuudessa päätti Viirusilmä kysyä neuvoa sisareltaan, mitä
olisi paras tehdä siinä pulassa, johon he nyt olivat joutuneet.

"Lillikka", sanoi hän, "oletko kotona?"

"En", vastasi toinen, "minä poimin marjoja Hiidenlaaksosta."

"Vai niin", sanoi Viirusilmä, "nouseppa sitten Honkavaaran harjalle ja
katsele ympärillesi ja puhu, mitä näet."

"Nyt minä olen täällä", sanoi Lillikka muutamien minuuttien kuluttua.

"Mitä näet?" kysyi toinen.

"Luoja meitä armahtakoon!" huudahti Lillikka. "Minä näen suurimman
jättiläisen, mikä koskaan on ollut olemassa, kävelevän tänne päin."

"Niin", sanoi Viirusilmä, "siinäpä se paha onkin. Se on Rutimo-taatto,
ja hän on matkalla löylyttämään Hongankolistajaa. Mitä meidän on
tekeminen?"

"Minä kutsun hänet Honkavaaraan vieraisille, ja sillä aikaa sinä ja
Hongankolistaja saatatte keksiä jonkin keinon päästäksenne pälkähästä."

"Mutta minulla on voita kovin vähän", jatkoi hän, "kotona on vain kuusi
pytyllistä, ja kun muutamia jättiläisiä emäntineen tulee meille tänään
illalliselle, niin olisit sangen kiltti, jos heittäisit tästä laakson
yli viiden- tahi kuudentoista nelikon voimöhkäleen tahi suurimman mitä
sinulla on."

"Sen minä kyllä teen ja vielä kiitän sinua kaupanpäällisiksi", vastasi
Viirusilmä, "kun vaan pidät häntä siellä kunnes voimme ottaa hänet
vastaan, sillä mihinkäs me kaikki joutuisimme, jos Hongankolistaja
paralle jotakin tapahtuisi!"

Niinpä hän otti suurimman voimöhkäleen, mitä hänellä oli, ja se painoi
yhtä paljon kuin kaksi tusinaa myllynkiviä, joten voitte käsittää miten
suuri se oli -- ja huusi sisarelle: "Lillikka", sanoi hän, "oletko
valmis? Minä heitän sinulle kimpaleen, ota se vastaan kunnollisesti."

"Otanpa kylläkin", sanoi toinen. "Hyvä heitto nyt, ja katso, että se
tulee perille."

Viirusilmä heitti voimöhkäleen, mutta niin huolissaan hän oli
Hongankolistajan ja Rutimo-taaton vuoksi, että unohti lukea loitsut,
jotka heittäisivät sen yli. Siitäpä oli seurauksena, että se, sen
sijaan että olisi saapunut Honkavaaralle, kuten hän toivoi, putosikin
puolitiehen molempien vaarojen väliin.

"Siunaa ja varjele", huudahti hän, "nyt olet saattanut minut aivan
häpeään. Siksi muutan sinut harmaaksi kiveksi. Ole siellä todistuksena
siitä, mitä on tapahtunut, ja seuratkoon onnettomuus ensimäistä elävää
olentoa, joka koskaan koettaa sinua muuttaa tahi hävittää."

Ja siellä on voipalanen vielä tänäkin päivänä harmaana kivenä,
pinnassaan viisi jättiläisnaisen sormenjälkeä.

"Samantekevä", sanoi Lillikka, "minä teen minkä voin Rutimo-taatolle.
Jollei mikään muu onnistu, niin annan hänelle lautasellisen hänen
herkkujaan, kanervasoppaa tahi tammenkaarnakeittoa, mutta koeta sinä
keksiä joku keino auttaaksesi Hongankolistajan pulasta, muutoin hän on
hukassa. Sinähän olet aina niin näppärä ja teräväajatuksinen, ja
kummapa sitten, jollet sinä voi vetää nenästä Rutimo-taattoa."

Sen jälkeen teki Lillikka suuren nuotion vaaran laelle, ja kun se oli
tehty, pisti hän sormen suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, ja silloin
tiesi Rutimo-taatto, että hänet oli kutsuttu Honkavaaran huipulle --
tämä oli näet irlantilaisten muinoin käyttämä merkki, jolla he
tahtoivat antaa matkustajille tiedon, että he olivat tervetulleita
taloon.

Sillä aikaa oli Hongankolistaja hyvin raskasmielinen eikä tiennyt
ollenkaan, mitä hänen olisi tekeminen. Rutimo-taatto oli epäilemättä
ruma otus tutustuttavaksi, ja paljas ennenmainitun pannukakun
ajatteleminenkin vaikutti sen, että toinen oli aivan sydän kurkussa.
Mitä toiveita häneltä saattoi olla, niin voimakas ja urhoollinen kuin
hän olikin, miestä vastaan, joka saattoi kävellä niin että maa tärisi
ja litistää ukonnuolet pannukakuiksi? Ei yhtään mitään, se tuntui aivan
mahdottomalta, eikä Hongankolistaja tiennyt, mitä hän oikeastaan
tekisi.

"Viirusilmä", sanoi hän, "etkö voi minua auttaa? Missä on kaikki sinun
keksintäkykysi? Pistetäänkö minut vartaaseen kuin jänis aivan sinun
silmiesi edessä, ja tuottaako minun nimeni häpeän koko heimolleni,
jonka ensimäinen mies minä olen? Miten minä voisin taistella tätä
ihmisvuorta vastaan?"

"Ole rauhassa, Hongankolistaja", vastasi Viirusilmä. "Minä aivan häpeän
sinun puolestasi, ja mitä tulee pannukakkujuttuihin, niin saattaa
tapahtua, että minä tiedän yhtä hyviä kuin mitä hänellä on konsana
mukanaan -- olkootpa ukonnuolia tahi mitä hyvänsä. Anna minun ottaa
hänet huostaani ja tee aivan kuin käsken."

Tämä lohdutti suuresti Hongankolistajaa, sillä oli miten oli, niin hän
luotti suuresti vaimoonsa, joka oli monta kertaa ennenkin auttanut
häntä pulmallisissa tapauksissa.

Nykyinen pula oli kuitenkin pahin, mitä koskaan oli ollut olemassa,
mutta joka tapauksessa alkoi hän tulla rohkeammaksi ja saada jälleen
ruokahalua.

Viirusilmä otti yhdeksän eriväristä villalangan säiettä, kuten hän aina
teki, milloin tahtoi keksiä parhaan keinon onnistuakseen jossakin
tehtävässään. Ne hän kiersi kolmeksi palmikoksi, joihin tuli kolme
väriä kuhunkin, jonka jälkeen hän kääri yhden oikean käsivartensa,
toisen sydämensä ja kolmannen oikean nilkkansa ympäri. Silloin hän oli
varma yritystensä onnistumisesta.

Täten valmistautuneena hän lähetti sanan naapureilleen ja lainasi
heiltä kaksikymmentäyksi pannukakunkehää, jotka hän sekoitti taikinaan,
mistä leipoi kaksikymmentäyksi leipää. Nämä hän paistoi, kuten
tavallisesti, ja mikäli ne valmistuivat, pani hän ne ruokakaappiin.

Sen jälkeen hän nosti alas suuren astian, jossa oli makeaa maitoa,
juoksutti sen juustoksi ja selitti Hongankolistajalle, mitä juustolle
olisi tehtävä Rutimo-taaton saapuessa.

Tehtyään kaiken tämän odotti Viirusilmä rauhallisesti hänen tuloaan
seuraavana päivänä kahden aikana, sillä sen, että hän saapuisi, oli
Hongankolistaja saanut tietää imemällä peukaloaan. Hongankolistajalla
oli ihmeellinen kyky peukalossaan, mutta huolimatta kaikesta
viisaudesta ja tiedosta, jota hänellä oli tapana siitä imeä, olisi se
hyödyttänyt häntä sangen vähän, ellei hänen vaimonsa, jolla oli
korkeampi äly, olisi häntä auttanut.

Tässä suhteessa oli hän muutoin suuren vihollisensa Rutimo-taaton
kaltainen, sillä oli tunnettua, että tämän kuulumaton voima oli hänen
oikeassa keskisormessaan ja että hän, jos sen kadottaisi, ei olisi,
suuruudestaan huolimatta, tavallista ihmistä voimakkaampi.

Vihdoinkin näkyi Rutimo-taatto seuraavana päivänä tulevan yli laakson,
ja Viirusilmä tiesi, että nyt hänellä oli aika suunnitelmiensa
toimeenpanemiseen.

Hän laittoi heti kätkyeen vuoteen ja käski Hongankolistajan menemään
sinne ja vetämään peiton päälleen.

"Sinun täytyy olla olevinasi oma lapsesi", sanoi hän, "ja lepää sitten
vain kiltisti äläkä sano mitään, vaan luota ainoastaan minuun."

Se oli Hongankolistajalle karvas pala -- meneppä nyt raukkamaisena
kätkyeen -- mutta hän tunsi hyvin Viirusilmänsä, ja kun hän huomasi,
että niin oli tehtävä, hiipi hän sinne murheellisin mielin ja lepäsi
kiltisti, kuten toinen oli häntä käskenyt.

Kahden aikana astui Rutimo-taatto sisälle. "Luoja kaikkia täällä
sisällä varjelkoon", tervehti hän. "Täälläkö suuri Hongankolistaja
asuu?"

"Täällä, kunnon mies", vastasi Viirusilmä. "Luojan rauha, ettekö tahdo
istahtaa?"

"Kiitoksia paljon, hyvä rouva", sanoi toinen ja istuutui. "Minä luulen,
että te olette rouva Hongankolistaja?"

"Olen kyllä", sanoi Viirusilmä, "ja minä toivon, että minulla ei ole
mitään syytä hävetä miestäni."

"Ei", sanoi Rutimo-taatto; "hänen sanotaan olevan Irlannin
voimakkaimman ja urhoollisimman miehen. Mutta yhtäkaikki tiedän toisen
lähitienoilla asuvan, joka kernaasti tahtoisi hieman katistella hänen
kanssaan. Onko teidän miehenne kotona?"

"Ei, ikävä kyllä, nyt hän ei ole", vastasi Viirusilmä, "ja jos ihminen
konsanaan lähtee kotoaan vihoissaan, niin läksi hän todellakin tällä
kertaa. Hän sai kuulla, että muuan suuri venkale, joka on olevinaan
jättiläinen ja jonka nimi on Rutimo-taatto, oli siltarakennuksella
häntä etsimässä, ja heti hän meni sinne koettaakseen tavata häntä,
jättiläisparan itsensä vuoksi toivon, että he eivät toisiaan kohtaisi,
sillä siinä tapauksessa Hongankolistaja hänet kyllä heti pehmittää."

"Onko asianlaita niin?" sanoi toinen. "Minä olen Rutimo-taatto, ja minä
olen etsinyt häntä kahden kuukauden ajan, mutta hän on aina pysynyt
syrjässä, enkä minä ole lepäävä päivää enkä yötä, ennenkuin hänet
kohtaan."

Kun hän oli tämän sanonut, puhkesi Viirusilmä kaikuvaan nauruun ja
katseli Rutimo-taattoa, ikäänkuin tämä olisi ollut mitätön raukka.

"Oletteko koskaan nähnyt Hongankolistajaa?" kysyi hän sitten, ja hänen
äänensä tuli äkkiä vakavaksi.

"Miten olisin voinut häntä nähdä?" sanoi Rutimo-taatto. "Hänhän on aina
pysyttäytynyt matkojen päässä."

"Juuri sitä saatoin uskoa", vastasi Viirusilmä. "Minä arvasin sen, ja
jos seuraatte minun neuvoani, viheliäinen miesparka, niin rukoilkaa
päivät ja yöt, että hän ei koskaan osuisi teidän tiellenne, sillä siitä
tulee teille surun päivä.

"Mutta asiasta toiseen! Tuuli puhaltaa suoraan ovesta, ja koska
Hongankolistaja ei ole täällä, niin ehkä te tahtoisitte olla niin
ystävällinen, että kääntäisitte talon -- niin tekee Hongankolistaja
ollessaan täällä."

Tämä oli yllätys itse Rutimo-taatollekin, mutta hän nousi ja veti
oikean kätensä keskisormea, kunnes se naksahti kolme kertaa. Sen
jälkeen hän meni ulos ja kiersi käsivartensa talon ympäri ja käänsi sen
toisin päin, kuten Viirusilmä tahtoi. Kun Hongankolistaja näki tämän
voimankoetuksen, tunsi hän jonkinmoisen kosteuden kohoavan hipiänsä
joka huokosesta, mutta Viirusilmä, joka luotti naisviekkauteensa, ei
vielä tullut hämilleen.

"Varmaankin", sanoi hän, "teette meille vielä toisenkin palveluksen,
koska Hongankolistaja ei ole täällä tehdäkseen sen itse. Meillä on,
näettekös, vedenpuute tämän pitkän kuivuuden jälkeen, ja
Hongankolistaja sanoo, että tuolla kukkulan takana, kallioiden alla on
oivallinen lähteensuoni, ja hän aikoi vetää kalliot tieltä pois, mutta
kuullessaan teistä puhuttavan hän läksi niin raivoisana, että unohti
veden. Jos te nyt koettaisitte sen löytää, niin minä katsoisin sen
suosionosoitukseksi."

Sen jälkeen hän vei Rutimo-taaton paikalle, joka siihen aikaan oli
suurena kalliona. Kun jättiläinen oli sitä katsellut hetkisen,
naksahutti hän oikeaa keskisormeaan kymmenen kertaa, jonka jälkeen hän
kumartui eteenpäin ja kiskaisi auki rotkon, joka oli neljänsadan jalan
syvyinen ja neljännespenikulman pituinen.

Tämä urotyö oli vähällä saattaa Viirusilmänkin pois suunniltaan; mutta
mitä kaikkea voikaan naisen viisaus ja mielenmaltti saada aikaan!

"Sepä oli oivallista", sanoi hän, "tulkaapa nyt sisälle syömään hieman
vaatimatonta ravintoamme. Hongankolistaja osoittaisi teille
vieraanvaraisuutta omassa talossaan, lienettepä sitten miten katkeria
vihollisia hyvänsä, ja jos laiminlöisin sen hänen poissakin ollessaan,
niin tulisi hän hyvin tyytymättömäksi minuun."

Samalla hän vei Rutimo-taaton sisälle ja pani hänen eteensä puoli
tusinaa ennenmainittuja leipiä, pari hyvää pytyllistä voita, keitetyn
sianpuolikkaan ja kapallisen kaalinkupuja -- meidän tulee näet muistaa,
että tämä tapahtui paljoa ennen kuin perunat olivat keksityt.

Rutimo-taatto, joka sivumennen sanoen oli yhtä suuri syömäri kuin
sankarikin, pisti erään leivistä suuhunsa purrakseen siitä palasen.
Mutta silloin olivat sekä Hongankolistaja että Viirusilmä vähällä tulla
kuuroiksi äänestä, joka muistutti samalla karjuntaa ja ulvontaa.

"Tuli ja veri!" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Minä olen purrut
poikki kaksi hammastani! Mitä kumman leipää tämä on?"

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Viirusilmä levollisena.

"Tarkoitan!" karjui toinen. "Kaksi parasta hammastani on leuoistani
poissa."

"Ah", sanoi Viirusilmä, "se on Hongankolistajan leipää -- ainoaa
leipää, mitä hän kotona ollessaan syöpi, mutta minä unohdin mainita,
että sitä ei voi syödä kukaan muu kuin hän ja lapsi tuolla kätkyessä.
Sitäpaitsi ajattelin, että te olitte voimakas pikku mies kokoonne
nähden, enkä minä tahdo loukata henkilöä, joka kuvittelee voivansa
tapella Hongankolistajan kanssa; mutta tässä on toinen leipä; ehkä tämä
on vähän pehmeämpää."

Rutimo-taatolla oli oikein ahmatin nälkä, siksipä hän tarttui heti
toiseen leipään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ilkeä ulvonta,
kaksin verroin niin äänekäs kuin edellinen.

"Tuli ja leimaus!" karjui hän. "Ottakaa pois leipänne niin kauan kuin
minulla on vielä ainoatakaan hammasta suussa; nyt minä olen menettänyt
vieläkin kaksi."

"Mutta hyvä mies", vastasi Viirusilmä, "jollette voi syödä leipää, niin
jättäkää se hiljaa ja rauhallisesti älkääkä herättäkö pojannallikkaa
kätkyessä; kas niin, nyt hän on hereillä!"

Nyt päästi Hongankolistaja huudon, joka säikähdytti jättiläistä; eihän
tämä ollut odottanut kehtolapsen päästävän moista ulvontaa.

"Äiti", huusi Hongankolistaja, "minun on nälkä, anna minulle jotakin
syödä."

Viirusilmä antoi hänelle leivän, jossa ei ollut rautakehää, ja kahta
minuuttia lyhemmässä ajassa oli poika syödä natustanut sen kokonaan.

Rutimo-taatto seisoi kuin salaman lyömä ja kiitti sydämessään onnensa
tähteä siitä, ettei ollut sattunut tapaamaan Hongankolistajaa kotona,
"sillä", ajatteli hän, "mitenpä minä voisin vastustaa miestä, joka voi
syödä sellaista leipää ja jonka kätkyessä oleva poikakin pureskelee
sitä aivan silmieni edessä".

"Tahtoisinpa nähdä poikaa kehdossaan", sanoi hän Viirusilmälle.
"Sanonpa teille, että sitä lasta, joka syöpi tuollaista ravintoa,
kannattaa lähempääkin katsella, eikä sen pojan ruuassapitäminen huonona
kesänä tule olemaan mikään laiskurin tehtävä."

"Ylen kernaasti", sanoi Viirusilmä. "Nouse ylös, palleroiseni ja näytä
tälle kiltille pikku miehelle jotakin, joka on kunniaksi isällesi
Hongankolistajalle."

Hongankolistaja, joka oli puettu, mikäli mahdollista, pojan
muotoiseksi, nousi ja kysyi Rutimo-taatolta: "Oletko vahva?"

"Mikä ääni noin pienellä pojalla!" huudahti toinen.

"Oletko vahva?" toisti Hongankolistaja. "Voitko puristaa vettä
valkoisesta kivestä?" kysyi hän ja laski kiven Rutimo-taaton käteen.
Tämä likisti ja puristi, mutta kaikki turhaan. Hän voi kääntää kalliot
paikoiltaan ja litistää ukonnuolen, mutta vettä hän ei voinut kivestä
puristaa.

"Sinäpä vasta raukka olet", sanoi Hongankolistaja halveksivasti. "Ja
sinä olet olevinasi jättiläinen! Anna minulle kivi, ja saatuasi nähdä
mitä Hongankolistajan poika voi tehdä, saatat käsittää, mikä hänen
isänsä on."

Hongankolistaja otti kiven ja vaihtoi sen toisen huomaamatta tuoreeseen
juustoon, jota hän puristi, kunnes hera, kirkkaana kuin vesi sirisi
sormien välistä.

"Nyt menen jälleen nukkumaan kätkyeen", sanoi hän, "sillä minä en
viitsi seurustella sellaisen kanssa, joka ei voi syödä isäni leipää
eikä puristaa vettä kivestä. On kyllä parasta, että menet matkoihisi
ennen hänen kotiintuloaan, sillä jos hän tapaa sinut täällä, niin
seuraa hautajaiset jälkeenpäin."

Rutimo-taatto ajatteli itse aivan samoin; hänen polvensa vapisivat
pelosta, että Hongankolistaja palaisi, ja senvuoksi hän kiiruhti
sanomaan jäähyväisiä Viirusilmälle ja vakuuttamaan hänelle, että siitä
päivästä alkaen hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tästä miehestä ja
vielä vähemmin halusi häntä tavata.

"Tunnustan kernaasti, että hän on minua voimakkaampi", sanoi hän.
"Sanokaa hänelle, että minä pakenen häntä kuin ruttoa ja että minä en
näyttäydy tässä maan osassa sinä ilmoisna ikänä."

Sillä aikaa oli Hongankolistaja ryöminyt kätkyeensä, jossa hän lepäsi
hiljaa ja ihastuneena sen johdosta, että Rutimo-taatto alkoi mennä
tiehensä huomaamatta sitä kepposta, joka hänelle oli tehty.

"Onneksi teille, että Hongankolistaja ei ole täällä", sanoi Viirusilmä,
"sillä paljasta korpinruokaa hän teistä tekisi."

"Sen minä tiedän", vastasi Rutimo-taatto. "Juuri sitä hän tekisi, mutta
ennenkuin minä menen, tahtoisin tunnustella, millaiset hampaat on
sillä, joka voi syödä tuollaisia rautaleipiä kuin nuo ovat", ja samalla
hän viittasi leipiin, joihin hän oli katkaissut hampaansa.

"Sangen kernaasti", vastasi Viirusilmä, "mutta ne ovat niin syvällä
hänen päässään, että täytyy pistää sisälle koko sormi."

Rutimo-taatto hämmästyi suuresti huomatessaan niin vankat hampaat niin
nuorella lapsella. Mutta vielä enemmän hän hämmästyi, kun hän
vetäessään kätensä Hongankolistajan suusta huomasi jättäneensä jäljelle
sormistaan sen, josta koko hänen voimansa riippui.

Hurjasti karjuen, säikähdyksen ja kauhun herpaisemana hän vaipui
maahan.

Juuri tätä Hongankolistaja toivoikin. Silmänräpäyksessä hän nousi
kätkyestään, ja muutamien minuuttien kuluttua oli päättänyt päivänsä
suuri Rutimo-taatto, joka pitkän ajan oli ollut hänen ja hänen heimonsa
kauhistus.




Kummallinen pannukakku.


Olipa kerran hiiri, rotta ja pieni punainen kana, jotka kaikki asuivat
samassa tuvassa, ja eräänä päivänä sanoi pieni punainen kana:
"Leipokaamme kakku ja pitäkäämme kestit."

"Tehkäämme niin", sanoi hiiri, ja "juuri niin", sanoi rotta.

"Kukas menee jauhamaan vehnät?" sanoi kana.

"En minä", sanoi hiiri.

"En minäkään", sanoi rotta.

"Silloin teen sen itse", sanoi pieni punainen kana.

"Kuka leipoo kakun?"

"En minä", sanoi hiiri.

"Minä teen sen", sanoi rotta.

"Sitä et sinä tee", sanoi pieni punainen kana ja sitten se teki tämän
itse.

Kun kakku oli valmis ja kana aikoi ottaa sen ulos, niin tapahtui
jotakin ihmeellistä. Kakku pyöri tuvasta, ja sen jäljestä juoksivat
hiiri, rotta ja pieni punainen kana. Niitä paetessaan se vieri ohi
riihen, joka oli täynnä puimaväkeä, ja ne kysyivät, mihin oli matka.

"Minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja teidän
luotanne myöskin, jos voin", sanoi kakku.

Silloin läksi riihiväki juoksemaan sen perästä varstoilleen, ja
pannukakku juoksi juoksemistaan, kunnes se tuli ojan luokse, joka oli
täynnä ojankaivajia, jotka myöskin tahtoivat tietää, mihin se juoksi.

"Ah, minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja
riihen luota, joka oli täynnä puimaväkeä, ja teidän luotanne myöskin,
jos voin."

Ojankaivajat juoksivat peräkkäin, kunnes he saapuivat purolle, joka oli
täynnä pesijöitä. Nämä tekivät saman kysymyksen, saivat saman
vastauksen ja seurasivat jonoa.

Vihdoin tuli kakku joelle ja kohtasi siellä revon, joka myöskin kysyi,
minne se oli matkalla.

"Niin, minä juoksen pois hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota,
riihen luota, joka on täynnä puimaväkeä, ojan luota, joka on täynnä
ojankaivajia, kaivon luota, joka on täynnä pesueukkoja, ja sinun
luotasi myöskin, jos voin."

"Mutta sinä et voi päästä yli joen", sanoi repo.

"Etkö voi kantaa minua yli?" sanoi kakku.

"Mitä annat minulle siitä?" kysyi repo.

"Muiskun jouluna ja munan pääsiäisenä", sanoi kakku.

"Olkoon menneeksi", sanoi repo, "nouseppa ylös sitten."

Sen jälkeen se istuutui takakoivilleen, kuono taivasta kohti, ja kakku
kiipesi sen hännälle ja istuutui sen selkään.

"Lähde nyt liikkeelle", sanoi kakku.

"Et istu kyllin korkealla", sanoi repo. Silloin kakku kiipesi sen
hartioille.

"Vielä korkeammalle", sanoi repo. "Et ole siellä varmassa paikassa."

"Onko hyvä nyt?" kysyi kakku ja muuttautui sen kaulalle.

"Olet varmimmassa paikassa juuri minun kuononi yläpuolella."

"Niin, nyt minä en voi tulla kauemmaksi", sanoi kakku.

"Vielä mitä, voit kylläkin", sanoi repo, ja samassa hän heitti kakun
korkealle ilmaan, otti sen suuhunsa ja nieli. Ja näin loppui kakku
ja -- satu.




Merkillinen aasi.


Olipa kerran isäntä, joka asui suuressa kaupungissa. Kerran hän
matkusti kauaksi ulkomaille, mutta palvelijat jäivät hänen suureen
taloonsa, aivan kuin perhe olisi ollut kotona.

Maata pantuaan he säikähtyivät usein iltaisin perinpohjin, keittiön ovi
näet avautui aivan itsestään, ja paiskattiin jälleen kiinni, ja
kattilat ja vadit ja lautaset rupesivat kalisemaan.

Eräänä yönä, kun he olivat istuneet ylhäällä myöhään ja kertoneet
toisilleen kummitusjuttuja, hiipi kokkipoika, joka muutoin tavallisesti
makasi rehuylisillä, lämpimän takan perälle ja nukkui.

Kun kaikki olivat lähteneet ja keittiö oli suljettu, heräsi hän siitä,
että ovi avattiin ja aasi kävellä kopsutteli keittiön lattialla.

Poika rupesi tarkemmin katselemaan, ja aivan oikein, siinä istui suuri
aasi lattialla ja haukotteli lieden ääressä. Hetkisen kuluttua
nelijalkainen alkoi katsella ympärilleen ja raaputteli korviaan, aivan
kuin olisi hyvin väsynyt, ja sanoi:

"Nyt minä alan."

Poika paran hampaat alkoivat kalista pelosta, sillä hän ajatteli: "Nyt
se varmaankin syöpi minut." Mutta hännäkkäällä ja pitkäkorvalla oli
muuta tekemistä. Se kohenteli tulta ja toi saavillisen vettä ja täytti
suuren kattilan, jonka se oli pannut tulelle ennen uloslähtöään. Sen
jälkeen se nosti kätensä -- jalkansa tarkoitan -- lämpimälle takalle ja
veti esille pienen pojan.

Tämä alkoi ulvoa pelosta, mutta aasi vain katseli häntä ja lykkäsi
ulospäin alahuultaan ikäänkuin näyttääkseen, miten vähän se välitti
hänestä, ja heitti hänet jälleen entiselle paikalleen.

Sen jälkeen aasi istahti tulen eteen ja odotti kunnes vesi alkoi
kiehua, ja minä vakuutan teille, että keittiössä ei ollut lautasta, ei
vatia eikä lusikkaa, jota se ei olisi pessyt ja kuivannut yhtä hienosti
kuin mikä piika hyvänsä. Sen jälkeen se laski ne hyllyille ja lakaisi
keittiön niin puhtaaksi, kuin se olisi ollut mikäkin salinlattia.

Kun se oli tehty, tuli se ja istuutui pojan viereen ja viittasi hänelle
toisella korvallaan ja virnisteli.

Poika parka koetti huutaa, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan.
Lopuksi aasi sammutti tulen ja meni pois, jolloin se iski oven kiinni
niin kovasti, että poika luuli koko talon romahtavan maahan.

Aamulla syntyi kauhea hälinä, kun kokkipoika kertoi mitä oli nähnyt.
Koko päivään ei puhuttu mistään muusta. Mikä puhui mitäkin, mutta eräs
lihava, laiska palvelustyttö sanoi järkevimmän kaikesta.

"Kuulkaa nyt, hyvät ystävät", sanoi hän, "kun aasi pesee ja siivoaa
tällä tavalla meidän nukkuessamme, niin olisimmehan oikeita
pölkkypäitä, jos me orjina raataisimme ja ponnistaisimme tehdäksemme
sen työt."

"Sinäpä jotakin sanoit, rakastettuni", sanoi toinen. "Se oli viisain
sana, mitä olet koskaan sanonut, enkä minä suinkaan pane sitä vastaan."
Sanottu ja tehty. Eivät vadit eivätkä lautaset nähneet vesipisaraakaan
sinä iltana, eikä ainoatakaan luutaa laskettu lattialle, vaan kaikki
menivät vuoteelle vähän auringonlaskun jälkeen.

Seuraavana aamuna oli kaikki keittiössä niin hienoa ja komeaa kuin
mahdollista ja itse pormestarikin olisi voinut syödä päivällisen
kivilattialla.

Voitte uskoa, että se oli suuri helpotus laiskoille palvelijoille, ja
kaikki kävi hyvin, kunnes muuan pölkkypää poika päätti kerran jäädä
keskustelemaan aasin kanssa.

Hän tunsi itsensä hieman levottomaksi, kun ovi eräänä iltana singahti
auki ja aasi marssi tulisijan ääreen, mutta hän kumarsi ja sanoi:

"Paras herra, jollen olisi liian rohkea, tahtoisin tietää kuka te
olette ja miksi olette niin hyvä, että teette tytöille joka yö puolet
heidän päivätyöstään."

"Ei se mitään", vastasi aasi, "minä puhun sen sinulle kernaasti. Minä
palvelin täällä talonherran isän aikana ja olin suurin laiskuri, mikä
koskaan on syntynyt vaatteita kantamaan. Kun minun aikani oli muuttaa
toiseen maailmaan, täytyi minun rangaistuksekseni palata tänne joka yö
ja toimittaa kaikki tämä työ ja sitten lähteä jälleen kylmään
ulkoilmaan. Se käy hyvin päinsä, milloin on kaunis ilma, mutta teillä
ei ole aavistustakaan siitä, mitä merkitsee, kun saa seisoa puoliyöstä
auringonnousuun ja väristä myrskyisenä talviyönä."

"Emmekö sitten voi tehdä teille mitään, ihmisparka?" kysyi poika.

"Todellakin minä tiedän", sanoi aasi. "Minä luulen, että vanulla hyvän
sisustettu verkatakki olisi hyvin hyödyllinen näinä pitkinä, kylminä
öinä."

"Silloin olisimme maailman epäkiitollisimpia ihmisiä, jollemme sitä
hankkisi teille", sanoi poika.

Seuraavana iltana oli poika siellä jälleen, ja saatatte olla varmat,
että aasi oli ihastunut nähdessään hienon takin, joka pojalla oli
mukanaan. Siihen oli tehty neljä hihaa, joihin aasin koivet pistettiin,
ja selästä pantiin takki napeilla kiinni. Ja aasi oli niin tyytyväinen,
että meni peilin eteen katsoakseen, miltä se näytti.

"I lah-hah-haa", sanoi se, "pisimmälläkin tiellä on loppunsa. Minä olen
erittäin kiitollinen sinun ja toveriesi ystävyydestä. Te olette tehneet
minut vihdoinkin onnelliseksi. Hyvää yötä nyt."

Sen jälkeen se meni ulos, mutta toinen huudahti: "Hoi, odottakaapas, te
menette liian varhain."

"Enpä toki, voit sanoa tytöille, että nyt on heidän vuoronsa. Minun
rangaistusaikani tuli kestää, kunnes minut katsottaisiin ansiokkaaksi
saamaan palkkion suorittamastani työstä. Minua ette saa enää koskaan
nähdä."

Ja sitä he eivät saaneetkaan; ja tosiaankin he olivat pahoillaan siitä,
että olivat liian kiireellisesti palkinneet epäkiitollisen aasin.




Vuoritonttu ja talonemäntä.


Yleensä tunnettua lienee, että hyvät ihmiset eivät suvaitse
pikkumaisuuksia.

Olipa kerran talonemäntä, joka oli hyvin tarkka omasta hyvästään, ja
jos hän antoi almuja, niin hän antoi sellaisia, joista ei ollut
minkäänlaista hyötyä.

Eräänä päivänä naputti vuoritonttu hänen ovelleen.

"Voitteko lainata minulle kattilaa, rakas muori?" kysyi se. "Vuoressa
on häät ja kaikkia patoja tarvitaan."

"Saako hän yhden?" kysyi ovea avaava palvelustyttö.

"Saa kyllä", sanoi emäntä.

Mutta kun tyttö otti kattilan hyllyltä, nipisti emäntä häntä
käsivarteen ja kuiskasi: "Ei sitä, pölkkypää, ota vanha kaapista. Se on
vuotava, ja vuoritontut ovat reippaita ja käteviä, niin että minä olen
varma, että he korjaavat sen ennenkuin tuovat takaisin."

Tyttö toi kattilan, joka oli pantu syrjään tinaajan ensi käyntiä
varten, ja antoi sen kääpiölle. Tämä kiitti ja läksi.

Kattila jätettiin pian takaisin, ja se oli, aivan oikein, korjattu ja
laitettu hienoksi.

Illalla täytti palvelustyttö sen maidolla ja pani sen tulelle
valmistaakseen lapsen illallista, mutta muutamien minuuttien kuluttua
oli maito niin pohjaanpalanutta ja savuista, että kukaan ei voinut
siihen koskettaa, eivätkä porsaatkaan tahtoneet heraa, kun se niille
kaadettiin.

"Ah, sinä kelvoton", huusi emäntä ja täytti tällä kertaa itse kattilan.
"Sinä saattaisit rikkaimmankin keppikerjäläiseksi huolimattomuudellasi;
nyt turmelit kokonaisen korttelillisen hyvää maitoa kerrallaan."

"Ja se on kaksi penniä", huusi ääni uuninpiipusta, ihmeellinen, inisevä
ääni, ikäänkuin jonkun ihmisen, joka aina marisee ja toruu jostakin.

Emäntä ei ollut kattilan luota poissa kahta minuuttia kauempaa, kun
maito kiehui jälleen yli ja paloi pohjaan ja meni piloille kuten
edellinenkin.

"Kattila on varmaankin likainen", huusi emäntä vihoissaan, "nyt on
kaksi täyttä maitokorttelia jo mennyt aivan kuin koirille."

"Ja se on neljä penniä", kuului ääni uuninpiipusta.

Pitkällisen puhdistuksen jälkeen täytettiin kattila jälleen ja pantiin
tulelle, mutta se oli aivan hyödytöntä, maito paloi jälleen pohjaan, ja
emäntä puhkesi jälleen kyyneliin tuhlaavaisuuden johdosta. "Koskaan ei
minulle ole ennen mitään tällaista tapahtunut", sanoi hän. "Kolme
korttelia maitoa palanut pohjaan yhden ainoan aterian vuoksi!"

"Ja se on kuusi penniä", huusi ääni uuninpiipusta. "Sinä et säästänyt
missään tapauksessa kattilanpaikkaajan palkkaa." Näin tulla tupsahti
vuorenpeikko itse uuninpiipusta ja meni nauraen ulos ovesta, mutta
tästä hetkestä alkaen oli kattila yhtä hyvä kuin toisetkin.




Ihmeellinen hanhi.


Mikko Miekkonen oli kunniallinen mies ja lisäksi jokseenkin varakas.
Hän vuokrasi itselleen koko seudun suurimman talon, ja koska hän oli
tavattoman viisas ja teki työtä kovasti, ei ollut mikään ihme, että hän
ansaitsi kauniit rahat jokaisen sadonkorjuun jälkeen.

Hänelle oli kuitenkin -- kaikeksi onnettomuudeksi -- siunaantunut
loistava ja runsas tytärperhe, ja saattaa kyllä käsittää, että hänen
sydämensä oli melkein haljeta hänen uurastaessaan ja ponnistaessaan
kootakseen jonkun verran omaisuutta kullekin heistä.

Ainoatakaan tuntemaansa tapaa, millä hän saattoi puristaa rahaa
maatilastaan, ei hän jättänyt käyttämättä.

Muun muassa piti hän joukon kalkkunoita ja kaikenlaatuisia kanoja, ja
aivan erityisesti ihastunut hän oli hanhiin -- eikähän se ole kumma --
sillä kahdesti vuodessa ne saattaa kyniä paljaiksi kuin käsi, jolloin
untuvista voi saada hyvän maksun, ja sitten ne munivat isoja,
oivallisia munia, -- ja kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan,
saattaa ne myydä herrasväelle, nuorina hanhina tietysti, ja sitäpaitsi
on hanhi miehevin lintu, mitä on olemassa.

Tapahtuipa kerran, että vanha koirashanhi mielistyi suuresti Mikkoon,
joka ei saattanut kuljeksia missään, ei pihassaan eikä pelloillaan,
hanhen olematta hänen kintereillään. Se hankasi itseään hänen koipeaan
vasten ja katsoi häntä silmiin aivan kuin joku muukin kristitty
ihminen, ja sen minä sanon, että koskaan ei ole nähty sen veroista
ystävyyttä kuin se, mikä vallitsi Mikon ja hanhen välillä.

Vihdoin tuli lintu niin rakastettavaksi, että Mikko ei enää tahtonut
sallia sen kynimistä, vaan hoiti sitä, yksinomaan rakkaudesta ja
kiintymyksestä -- aivan kuin toisiakin lapsia.

Mutta täydellinen onni ei kestä koskaan kauan, ja naapurit alkoivat
epäillä hanhen tarkoituksia, ja muutamat sanoivat, että se oli itse
paholainen, ja toiset, että se oli jonkinlainen noita.

No niin, Mikkohan ei saattanut olla kuulematta jotakin näistä jutuista,
ja varmaa on, että hän itse alkoi epäröidä ja miettiä, ja jokaisena
päivänä, joka kului, tuli hän yhä levottomammaksi, kunnes hän päätti
lähettää noutamaan Poppa-Mattia, joka tiesi paljon salaisia asioita. Ei
ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi uskaltanut sanoa hänelle pahaa
sanaa -- enemmän kuin papille, ja sitäpaitsi hän oli ollut Mikon isän,
Tahvanus Miekkosen hyvä ystävä.

Senvuoksi lähetettiin häntä noutamaan muitta mutkitta, eikä hän
suinkaan suuria vitkastellut, sillä hän tuli samana iltana pojan
mukana, joka oli lähtenyt häntä noutamaan. Heti saavuttuaan perille ja
saatuaan illallisen ja puheltuaan hetkisen alkoi hän tutkia hanhea.
Niin, hän käänteli sitä sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, suoraan
eteenpäin sekä ylösalaisin, ja kun hän oli väsynyt, sanoi hän Mikko
Miekkoselle:

"Mikko", sanoi hän, "sinun täytyy muuttaa lintu viereiseen huoneeseen",
sanoi hän, "ja kietoa hame tahi joku muu sen pään ympärille", sanoi
hän.

"Miksi niin?" kysyi Mikko.

"Siksi että", sanoi Poppa-Matti.

"Siksi että, mitä?" sanoi Mikko.

"Siksi että", sanoi Poppa-Matti, "jollei niin tehdä, niin et sinä saa
ainoatakaan levollista päivää elämässäsi; äläkä kysele enempää, vaan
tee kuten sanon", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi", sanoi Mikko, ja sitten hän tarttui vanhaan hanheen
ja antoi sen eräälle rengeistä.

"Ole varovainen", sanoi hän, "äläkä tukehduta eläintä", sanoi hän.

Heti kun lintu oli poissa huoneesta, sanoi Poppa-Matti, näin hän sanoi:

"Tiedätkös, Mikko Miekkonen, mikä tuo vanha hanhi on?"

"En rahtuakaan", sanoi Mikko.

"Niin", sanoi Poppa-Matti, "se hanhi on sinun oma isäsi", sanoi hän.

"Älkäähän toki, nyt teette pilaa", sanoi Mikko ja kalpeni, "miten
saattaa vanha hanhi olla minun isäni?" sanoi hän.

"Minä en tee ollenkaan pilaa", sanoi Poppa-Matti, "se mitä sanon on
totta, se on sinun isäsi vaeltava sielu", sanoi hän, "joka on muuttanut
vanhan koirashanhen ruumiiseen", sanoi hän. "Minä tunnen hänet monista
yhtäläisyyksistä, ja minua hämmästyttää", sanoi hän, "että sinä itse et
ole nähnyt, miten se mulkoilee silmillään", sanoi hän.

"Ah, tuli ja leimaus!" sanoi Mikko, "nytpä en ymmärrä rahtuakaan, mitä
minun on tehtävä. Minähän olen aivan hukassa, kun olen sen kyninyt
vähintäänkin kaksitoista kertaa", sanoi hän.

"Sitä ei voi nyt auttaa", sanoi Poppa-Matti, "olihan se kylläkin
kovaa", sanoi hän, "mutta sen välittäminen on nyt liian myöhäistä",
sanoi hän. "Ainoa keino, millä tehdyn voi saada tekemättömäksi", sanoi
hän, "on että jättää sen tekemättä, ennenkuin se on tehty", sanoi hän.

"Totta puhutte", sanoi Mikko. "Mutta miten, kaiken rauhan nimessä,
saitte selville, että minun isäni sielu oli vanhassa hanhessa?" sanoi
hän.

"Jos puhuisinkin sen sinulle, niin et minua kuitenkaan ymmärtäisi",
sanoi hän, "kuu ei sinulla ole kirjaoppia eikä tähtiviisautta", sanoi
hän. "Älä siis mitään kysy", sanoi hän, "niin ei minun tarvitse sinulle
ladella valheita. Mutta luota vaan minuun", sanoi hän, "että sinun
isäsi asuu hanhessa, ja jollen minä voi saada sitä puhumaan aamulla
varhain, niin saat sanoa minua vanhaksi aasiksi", sanoi hän.

"Riittää", sanoi Mikko, "se ratkaisee asian", sanoi hän. "Istu ja pala!
Eikö ole ihmeellistä", sanoi hän, "että kunniallinen, arvossa pidetty
henkilö", sanoi hän, "kiertää maata vanhana hanhena", sanoi hän, "ja
voi taivaat ja pannukaakut, miten usein olenkaan sen kyninyt!" sanoi
hän, "ja olisihan saattanut tapahtua, että olisin sen pistänyt
poskeeni", sanoi hän, ja hänen sitä ajatellessaan alkoi kylmä hiki
nousta hänen otsalleen, ja hän oli vähällä pyörtyä.

Hänen toinnuttuaan sanoi Poppa-Matti hänelle aivan levollisena ja
tyynenä:

"Mikko", sanoi hän, "älä syytä itseäsi", sanoi hän, "sillä minä olen
keksinyt keinon, millä se saadaan puhumaan", sanoi hän, "ja kertomaan,
mitä varten se on maan päällä", sanoi hän, "ja muista, että sinä et
antaudu keskusteluihin etkä vastusta minua missään", sanoi hän, "vaan
olet ainoastaan, kohta kun lintu on kannettu sisälle", sanoi hän,
"ikäänkuin ottaisimme sen huomenna mukaamme torille, ja jollei se tänä
yönä puhu tahi karkaa", sanoi hän, "niin pane se varhain kanakoriin ja
lähetä se molempien renkien keralla rattailla suoraa päätä kaupunkiin
myytäväksi", sanoi hän, "ja jollei se puhu ennenkuin tie on puolissa",
sanoi hän, "niin ei minun nimeni ole Poppa-Matti. Mutta muistakin
tarkoin", sanoi hän, "että heti kun se lausuu ensimäisen sanan, viette
sen suoraan isä Pietarin luokse", sanoi hän, "ja jollei pappi voi saada
sitä palaamaan rauhaan, kuten muitakin seurakuntalaisia, niin ei minun
noitakeinoillani ole mitään arvoa", sanoi hän.

Nyt päästettiin vanha hanhi jälleen huoneeseen, ja kaikki alkoivat
puhua sen lähettämisestä seuraavana aamuna kaupunkiin myytäväksi ja
paistettavaksi, ikäänkuin se olisi aivan varma asia.

Mutta hanhi ei välittänyt koko jutusta enempää kuin jos olisi puhuttu
maaherrasta, ja Mikko käski poikien laittamaan kanakorin kuntoon ja
panemaan sinne pehmeitä höyheniä, "sillä nyt lähtee vanha hanhi
viimeiselle ajelulleen tässä maailmassa", sanoi hän.

Mikäli ilta kului, alkoi Mikko tuntea itsensä kauhean surulliseksi ja
alakuloiseksi ajatellessaan mitä tapahtuisi, ja heti kun vaimo ja
tytönlirpukat olivat menneet nukkumaan, otti hän esille kannullisen
hyvää viinaa, ja hän ja Matti istuutuivat sen viereen.

Mitä murheellisemmaksi Mikko tuli, sitä enemmän hän joi, ja hän ja
Poppa-Matti tyhjensivät puolituopillisen yhdessä.

Se ei kuitenkaan ollut tuollainen pieni, kruunattu mitta, jommoisia
nykyaikana käytetään -- niin, saattoipa siihen mahtua kaksikin sen
vertaa.

Ja kun Mikko oli tyhjentänyt korttelinsa, tuntui hänestä siltä, kuin
hänen pitäisi lopettaa, "sillä nythän on melkein kuin juhla", sanoi
hän, "ja minä surkuttelen sellaista miestä, joka ei voi hillitä
janoansa", sanoi hän, "eikä ymmärrä pysyä aina korttelillisessa", sanoi
hän, ja sitten hän toivotti Poppa-Matille hyvää yötä ja läksi
huoneesta.

Hän valitsi kuitenkin väärän oven, koska oli hieman pyörällä päästään
eikä tiennyt oikein, seisoiko päällään vai jaloillaan vai molemmilla
yhtaikaa, ja sen sijaan, että olisi mennyt vuoteeseensa, laskeutui hän
koriin, jonka rengit olivat laittaneet kuntoon hanhea varten. Sinne hän
vaipui pehmeästi ja mukavasti heinien sisään, pohjaan asti, ja
kääntelipä ja vääntelipä hän itseään yöllä miten hyvänsä, niin lepäsi
hän siellä yhtä peitettynä ja siististi kuin myyrä peruna-vaossa ennen
päivännousua.

Heti aamun sarastaessa nousivat molemmat renkipojat, joiden tuli viedä
hanhi kaupunkiin, ja ottivat kiinni vanhan hanhen ja pistivät sen
koriin ja panivat sen päälle ison heinäkasan ja sitoivat korin kiinni
vahvalla köydellä.

Sen jälkeen he tekivät sen ylle ristinmerkin poistaakseen kaiken pahan
ja nostivat korin lattialle miettien mielessään, mikä teki vanhan
hanhen niin raskaaksi.

Sangen alakuloisina he ajoivat kaupunkiin vievää tietä, ja toivoivat
ainoastaan, että joku samalle taholle ajava naapuri saavuttaisi heidät,
sillä heistä tuntui pahalta, ettei heillä ollut muuta seuraa kuin
noiduttu hanhi -- eikähän heitä voi siitä moittia.

Mutta vaikka he vapisivatkin joka hetki pelosta, että vanha lintu
alkaisi keskustella heidän kanssaan, eivät he tahtoneet näyttää sitä
toisilleen, vaan lauloivat ja viheltelivät kuin hullut karkoittaakseen
pelon.

Oltuaan matkalla jonkun verran yli puolen tunnin tulivat he isä
Pietarin talon lähellä olevalle huonolle tieosalle, ja siinä oli
kuoppa, vähintään kolmen jalan syvyinen, ja heidän ajaessaan sen yli
saivat vaunut armottoman tärähdyksen, niin että Mikko heräsi korissa.

"Herra varjele", sanoi hän, "minun koipeni ovat poikki; mitä helkkaria
te minulle teette?"

"Kuulitko mitään, Jaakko?" sanoi lähempänä koria istuva poika ja kävi
valkoiseksi kuin palttina. "Kuulitko mitään ihmeellistä korista?" sanoi
hän.

"En", sanoi Jaakko ja kävi itse yhtä kalpeaksi, "minä en kuullut etkä
sinäkään. Hanhi vain nurkuu saamaansa tärähdystä", sanoi hän.

"Mihin ihmeeseen te olette minut pistäneet?" sanoi Mikko korista.
"Päästäkää minut ulos ihan silmänräpäyksessä, muutoin minä tukehdun!"

"Teeskentely ei auta mitään", sanoi poika. "Hanhi puhuu, Luoja olkoon
ylistetty", sanoi hän.

"Kuka uskaltaa minua haukkua?" sanoi Mikko ulvoen rehellisestä vihasta.
"Päästäkää minut ulos, kirotut syntiset, tahi niin totta kuin elän,
minä teidät löylytän!"

"Kuka kaikkien taivaan pyhimysten nimessä te sitten olette?" sanoi
Jaakko.

"Kuka, tuhat tulimaista, minä sitten olisin, jollen itse Miekkonen",
sanoi hän. "Minä itse olen korissa, te armottomat lurjukset", sanoi
hän. "Päästäkää minut ulos, tahi kaiken pyhän nimessä", sanoi hän,
"minä tulen kuitenkin ulos, ja silloin, pyhän Patrikin nimessä, minä
annan teille vakavan selkäsaunan", sanoi hän.

"Se on vanha Tahvanus Miekkonen; aivan oikein. Minä tunnen hänet kyllä
puheesta", sanoi Jaakko. "Eikös noitatohtori ollut sukkela keksiessään
hänet?"

"Kyllä minä annan teille kyydin siitä puheesta, minä. Minähän olen
aivan kuoliaaksi tukehtumaisillani", sanoi Mikko, "päästäkää minut
ulos, sanon minä, ja odottakaahan vain, kunnes saan teidät käsiini",
sanoi hän, "ja silloin, tuhat tulimaista, ei teidän viheliäisissä
ruumiissanne ole jäljellä ainoatakaan siunattua jäsentä, jota en löisi
rikki", sanoi hän.

Sen jälkeen hän alkoi potkiskella ja kieriskellä kanakorissa ja lykki
koivillaan sen laitoihin, niin että oli aivan ihme, ettei se mennyt
rikki.

Kun pojat saivat tämän nähdä, läimähyttivät he vanhaa hevosta, kunnes
se täyttä laukkaa suuntasi matkansa suoraa päätä pappilaan yli kivien
ja kantojen, ja joskus kimmahti kori tärähdyksestä kolme jalkaa ilmaan.

Heidän saavuttuaan hänen korkea-arvoisuutensa ovelle ei ollut
ihmeellistä, että Mikko parka oli henkihieverissä ja että hän lepäsi
tajuttomana korin pohjalla.

Papin tultua alas kertoivat he hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut;
miten he olivat panneet hanhen koriin ja miten se oli alkanut puhua ja
miten se oli tunnustanut olevansa vanha Tahvanus Miekkonen, ja he
pyysivät hänen pyhyydeltään neuvoa, miten pääsisivät vapaiksi
levottomasta hengestä.

Silloin sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, näin hän sanoi:

"Minä menen noutamaan kirjani", sanoi hän, "ja luen muutamia oikein
voimakkaita, pyhiä värssyjä siitä", sanoi hän, "ja te", sanoi hän,
"hankkikaa köysi ja sitokaa se korin ympärille ja pankaa se sillan
kaidepuuhun riippumaan", sanoi hän, "ja olisipa se levoton henki itse
paholainen, jollen saisi sitä tulemaan ulos."

No niin, pappi meni noutamaan hevostansa ja otti kirjan kainaloonsa, ja
pojat seurasivat hänen korkea-arvoisuuttansa ja ohjasivat hevosen
sillalle, eikä Mikko päästänyt koko aikana hiiskahdustakaan, sillä hän
ymmärsi, että puhuminen oli hyödytöntä, ja hän pelkäsi, että jos hän
jotakin sanoisi, niin he läksisivät jälleen ajamaan neliä ja aivan
lopettaisivat hänet.

Heidän saavuttuaan sillalle tarttuivat rengit köyteen, joka heillä oli
mukanaan, ja sitoivat sen korin kanteen ja singahuttivat sen sillan
kaidepuun yli, niin että se riippui noin kaksitoista jalkaa vedenpinnan
yläpuolella, ja hänen korkea-arvoisuutensa ratsasti joen reunalle ja
alkoi lukea ääneen ja vakuuttavasti.

Kun hän oli jatkanut lukemistaan noin viisi minuuttia, särkyi äkkiä
korin pohja ja Mikko syöksyi suin päin veteen ja vanha hanhi hänen
päälleen. Alas pohjaan he painuivat molemmat sellaisella molskinalla,
että se olisi saattanut kuulua puolen penikulman päähän.

Ennenkuin he olivat jälleen päässeet ylös, kannusti pappi pelkästä
hämmästyksestä hevostansa, ja ennenkuin hän tiesi mistään, olivat sekä
hän että hevonen virrassa päällekkäin.

Kaikki kohosivat jälleen pinnalle yhdessä yskien ja päristellen, ja
virta vei heidät mukanaan sillankaaren alle, kunnes he kaikki tulivat
matalaan veteen.

Vanha hanhi oli maalla ensin, sen jälkeen pappi ja Mikko puhisten ja
huohottaen ja melkein puolikuoliaana, ja hänen korkea-arvoisuutensa
säikähtyi uittamisesta ja hengen näkemisestä -- kuten hän luuli --
siihen määrään, ettei toipunut kokonaiseen kuukauteen.

Kohta kun Mikko jaksoi puhua, vannoi hän lyövänsä kuoliaiksi rengit,
mutta isä Pietari ei tahtonut tätä sallia, ja heti kun hän oli saanut
miehen vähän rauhoittumaan, koetti hän selittää asiaa, mutta Mikko
väitti kivenkovaan, että oli mennyt kunnollisesti vuoteelle
edellisenä iltana, ja hänen vaimonsa sanoi samaa suojellakseen häntä
siitä epäluulosta, että hän muka olisi ottanut liikaa. Hänen
korkea-arvoisuutensa sanoi, että se oli yliluonnollinen asia, ja
vannoi, että se saisi maistaa piiskaa, jonka hän vain näkisi nauravan
tälle tapahtumalle.

Ja Mikko Miekkonen rakastui hanheen yhä enemmän päivä päivältä, kunnes
vihdoin kuoli vanhuudenheikkoudesta jättäen jälkeensä vanhan hanhen ja
suuren perheen, ja vielä tänäkin päivänä pitävät taloa vuokralla Mikko
Miekkosen lailliset jälkeläiset.




Metsänpoika ja nuori neitonen.


Asuipa ennen pienessä mökissä Metsänpoika ja hänen äitinsä. Metsänpoika
oli lesken ainoa tuki, ja hänen hyväkseen poika teki työtä aamusta
iltaan. Joka lauvantai-ilta hän jätti palkkansa äidilleen ja kiitti
häntä sitäpaitsi niistä penneistä, jotka tämä antoi hänelle tupakkaa
varten. Naapurit ylistivät häntä parhaaksi pojaksi, mitä koskaan on
ollut olemassa. Mutta hänellä oli myöskin naapureita, joiden
mielipiteitä hän ei ollenkaan tuntenut -- naapureita, jotka asuivat
aivan hänen lähellään, mutta joita hän ei ollut koskaan nähnyt ja joita
kuolevainen yleensäkin saa ani harvoin nähdä paitsi toukokuun ja
pyhäinmiestenpäivän iltoina.

Vanhassa rappeutuneessa linnassa, joka oli noin puolen virstan päässä
hänen tuvastaan, sanottiin asuvan "pikkuväkeä".

Jokaisena sellaisena pyhäinmiestenpäiväniltana olivat vanhat ikkunat
valaistut, ja ohikulkijat näkivät pikku olentojen rakennuksessaan
vilahtelevan edestakaisin tanssien huilujen ja säkkipillien soiton
mukaan.

Tiedettiin varsin hyvin, että keijukaiset pitivät juhlia, mutta kukaan
ei ollut kyllin rohkea mennäkseen sinne kuokkavieraaksi.

Metsänpoika oli usein kaukaa katsellut pikku olentoja ja kuunnellut
viehättävää soittoa, samalla mietiskellen mielessään, miltä linnassa
mahtanee näyttää, mutta eräänä pyhäinmiestenpäivän iltana hän nousi,
otti lakkinsa ja sanoi äidille: "Minä menen pois linnaan etsimään
onneani."

"Mitä ihmettä!" huudahti äiti. "Uskaltaisitko mennä sinne -- sinä, joka
olet lesken ainoa poika? Älä ole uhkarohkea ja tyhmä, Metsänpoika! He
surmaavat sinut, ja mitä minusta sitten tulee?"

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Metsänpoika, "mitään pahaa ei minulle
tapahdu, mutta mennä minun täytyy."

Hän läksi, ja mentyään perunamaan poikki hän näki linnan, jonka
ikkunoista säteili niin kirkas valo, että se näytti muuttavan villien
omenapuiden oksissa vielä riippuvat lehdet kimaltavaksi kullaksi.

Metsänpoika pysähtyi puistokäytävään raunioiden toiselle puolelle ja
kuunteli keijukaisten melua, ja nauru ja laulu vahvistivat yhä enemmän
hänen päätöstänsä mennä sisälle.

Suuri joukko pieniä ihmisiä, joista suurimmat olivat viisivuotiaan
lapsen kokoisia, tanssi huilun- ja viulunsoiton mukaan toisten juodessa
ja juhliessa.

"Tervetuloa, Metsänpoika! Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!" huusi
seurue huomatessaan vieraan.

Sanan "tervetuloa" huusi ja toisti jokikinen ääni linnassa.

Aika riensi, ja Metsänpojalla oli äärettömän hauska, kun isännät
sanoivat hänelle: "Tänä yönä ratsastamme Dubliniin varastamaan nuoren
neitosen. Tahdotko seurata meitä, Metsänpoika?"

"Tahdon, tietysti tahdon", vastasi ajattelematon, seikkailuja kaipaava
nuorukainen.

Hevosjoukko seisoi portilla. Metsänpoika istui erään hevosen selkään,
ja heti kohosi hän ratsuineen ilmaan.

Keijukaisparven ympäröimänä hän lensi yli äitinsä majan ja kauemmaksi
pois, yli matalain kukkulain ja korkeiden vuorien, yli syvän järven,
yli kaupunkien ja tupain, joissa ihmiset paahtoivat pähkinöitä ja
söivät omenia ja pitivät iloista pyhäinmiestenpäivää. Metsänpojasta
tuntui melkein siltä, kuin he olisivat lentäneet ympäri koko Irlannin,
ennenkuin saapuivat Dubliniin.

"Tämä on Derry", sanoivat kääpiöt heidän lentäessään yli tuomiokirkon
torninhuipun, ja sen mitä yksi sanoi, toistivat kaikki muut, kunnes
viisikymmentä pientä ääntä huusi: "Derry! Derry! Derry!"

Samalla tavalla ilmoitettiin Metsänpojalle jokaisen heidän ohi
kulkemansa kaupungin nimi, ja vihdoin hän kuuli hopeanheleiden äänten
huudahtavan: "Dublin! Dublin!"

Keijukaiset eivät kunnioittaneet käynnillään mitään viheliäistä majaa,
vaan erästä kaupungin hienoimmista taloista.

Parvi laskeutui maahan erään ikkunan lähelle, ja Metsänpoika näki
ihanat kasvot tyynyllä upeassa vuoteessa.

Hän näki, miten nuori neitonen nostettiin ja kannettiin pois, ja miten
keppi, joka pantiin sänkyyn hänen sijalleen, sai hänen muotonsa ja
hahmonsa.

Neitonen pantiin satulaan erään ratsastajan eteen, ja tämä vei häntä
kappaleen matkaa, sen jälkeen hänet muutettiin toiselle j.n.e., samalla
kun kaupunkien nimet huudettiin kuten ennenkin. He lähestyivät kotia,
ja Metsänpoika kuuli joukon tuttuja nimiä ja silloin hän tiesi, ettei
ollut jäljellä pitkää matkaa hänen omaan mökkiinsä.

"Jokainen teistä on vuoroonsa kantanut nuorta neitosta", sanoi hän,
"miksi en minäkin saisi häntä hetkisen kantaa?"

"Saat, Metsänpoika", vastasivat he ystävällisesti, "kanna häntä
kernaasti hetkinen."

Saalis lujasti kiedottuna käsivarsiinsa laskeutui hän äitinsä oven
ulkopuolelle.

"Metsänpoika, Metsänpoika, näinkö meitä kohtelet?" huusivat
keijukaiset, jonka jälkeen hekin laskeutuivat maahan. Metsänpoika piti
kiinni, vaikka tuskin tiesi mitä kantoi, sillä pikkuväki muutti
neitosen kaikenlaisiksi esineiksi. Milloin hän oli musta koira, joka
haukkui ja koetti pureskella, milloin hän oli hehkuva rautapalanen
ilman lämpöä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli villasäkki.

Mutta Metsänpoika ei päästänyt häntä luotaan, ja petetyt keijukaiset
alkoivat lähteä tiehensä. Silloin eräs pieni nainen, pienin koko
joukosta, huudahti:

"Metsänpoika on hänet varastanut meiltä, mutta hän ei ole saava
neitosesta mitään iloa, sillä minä teen hänet kuuroksi ja mykäksi", ja
samalla hän heitti jotakin nuoren tytön yli.

Kun petetyt keijukaiset olivat ratsastaneet tiehensä, nosti Metsänpoika
oven säppiä ja astui sisään.

"Metsänpoika, sinä!" huusi äiti. "Sinähän olet ollut poissa koko yön.
Mitä he ovat sinulle tehneet?"

"Ei mitään vaarallisia, äiti; minulla on ollut maailman parhain onni.
Tässä on kaunis nuori neitonen, jonka olen tuonut mukanani kotiin
sinulle seuraksi."

"Siunaa ja varjele!" huudahti äiti, ja muutamia minuutteja hän oli niin
hämmästyksissään, ettei saanut suustaan mitään muuta.

Metsänpoika kertoi yön seikkailut ja lopetti lausumalla: "Et kai olisi
suonut, että olisin hänen antanut seurata pikkuväkeä ja joutua hukkaan
ainiaaksi?"

"Mutta neitonen, Metsänpoika! Miten saattaa hieno neito syödä meidän
ruokaamme ja tulla toimeen köyhissä oloissamme? Sitä minä kysyn
sinulta, sinä mieletön mies!"

"Niin mutta, äiti, parempihan hänen on olla täällä kuin tuolla
kaukana", ja hän viittasi linnan suuntaan.

Siliä välin värisi kuuromykkä tyttö kevyessä puvussaan ja meni
vaatimattoman turvevalkean ääreen.

"Lapsi parka, hän on ihmeellinen ja kaunis, ei kumma, jos he häneen
ihastuivat", sanoi vanhus ja katseli heidän vierastaan hellästi ja
ihaillen.

"Meidän täytyy pukea hänet ensiksi, mutta mitä ihmettä minulla on
antaakseni hänen käytettäväkseen?"

Hän meni "huoneessa" olevan vaatekaapin ääreen ja otti esille karhean
villakankaisen pyhäpukunsa. Sen jälkeen hän avasi laatikon, otti sieltä
valkoiset sukat, lumivalkoisen, hienosta palttinasta valmistetun
vaatekappaleen ja myssyn -- hänen käärinvaatteensa, kuten hän niitä
nimitti.

Nämä vaatteet olivat kauan olleet valmiina erästä surullista toimitusta
varten, jossa hän itse olisi päähenkilönä, eikä niitä koskaan otettu
esille muuten kuin tuulettamista varten, mutta hän oli valmis antamaan
nämäkin ihanalle vapisevalle vieraalle, joka sanattomassa surussaan
kääntyi hänestä Metsänpoikaan ja Metsänpojasta jälleen hänen puoleensa.

Tyttö parka antoi pukea vaatteet ylleen ja istuutui itse jakkaralle
takan nurkkaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mitä me teemme pitääksemme huolta teidän kaltaisestanne neidosta?"
huudahti vanha nainen.

"Minä teen työtä teidän molempien edestä, äiti", vastasi poika.

"Ja miten saattaa hieno neito elää meidän viheliäisellä ravinnollamme?"
toisti lian.

"Minä teen työtä hänen puolestaan", oli Metsänpojan ainoa vastaus.

Hän piti sanansa. Pitkän ajan oli nuori nainen hyvin surullinen, ja
monena iltana juoksivat kyyneleet hänen poskiaan pitkin vanhemman
naisen kehrätessä takkavalkean ääressä ja pojan kutoessa lohiverkkoa --
taito, jonka hän oli opetellut voidakseen tarjota heidän pikku
vieraalleen hieman enemmän ylellisyyttä ja mukavuutta.

Mutta tyttö oli aina lempeä ja suopea ja koetti hymyillä huomatessaan
heidän katselevan häntä, ja siten hän vähitellen tottui heidän
elin- ja olintapoihinsa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi ruokkia porsaita, survoa
perunoita ja hienontaa jyviä kanoille sekä kutoa sinisiä villasukkia.

Niin kului vuosi, ja pyhäinmiestenpäivän ilta oli jälleen tullut.

"Äiti", sanoi silloin Metsänpoika ja otti hatun naulasta, "nyt minä
menen vanhaan linnaan etsimään onneani."

"Oletko hullu, Metsänpoika", huusi äiti kauhistuneena! "Tällä kertaa he
surmaavat sinut rangaistukseksi siitä, mitä teit viime vuonna."

Mutta Metsänpoika ei välittänyt hänen väitteistään, vaan läksi
liikkeelle.

Tultuaan villiomenapuupuistoon näki hän valoa linnan ikkunoista ja
kuuli pikkuväen sanovan:

"Tekipä se Metsänpoika vuosi sitten meille aika kepposet varastaessaan
meiltä nuoren neitosen."

"Tekipä todellakin", sanoi pieni nainen, "ja minä rankaisinkin häntä
siitä, sillä siellä tyttö nyt istuu kuin mykkä patsas takan nurkassa
eikä tiedä, että kolme pisaraa siitä lasista, jota nyt pidän kädessäni,
antaisi hänelle heti takaisin sekä kuulo- että puhekyvyn."

Sydän sykki kovasti Metsänpojan rinnassa hänen astuessaan saliin.
Jälleen tervehti häntä tervetuliaiskööri. "Tässä tulee Metsänpoika.
Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!"

Heti kun he olivat jonkun verran rauhoittuneet, sanoi pieni nainen:

"Sinun on juotava meidän maljamme, Metsänpoika, siitä lasista, jota
pidän kädessäni."

Metsänpoika tempasi häneltä lasin ja syöksyi ovelle. Miten hän pääsi
omaan majaansa, sitä hän ei tiennyt, mutta hän saapui kuitenkin sinne
hengästyneenä ja väsyneenä ja vaipui penkille tulisijan eteen.

"Ah, poika parkani, nyt he ovat sinut aivan ottaneet hengiltä", sanoi
hänen äitinsä.

"Eiväthän toki", sanoi Metsänpoika. "Minulla on päinvastoin ollut
parempi onni kuin koskaan ennen." Sitten hän antoi nuorelle tytölle
kolme pisaraa nesteestä, jota oli vielä lasin pohjalla hurjan
kilpajuoksun jälkeen.

Neito alkoi nyt puhua, ja hänen ensimäiset sanansa olivat
kiitollisuudenilmaisuja Metsänpojalle.

Kolmella mökin asujamella oli niin paljon puhelemista keskenään, että
he istuivat jutellen valkean ääressä iltamyöhään, kauan sen jälkeen
kuin kukko oli kiekunut ja keijukaisten soitto vaiennut.

"Metsänpoika", sanoi neito, "ole hyvä ja anna minulle paperia ja
mustetta ja kynää saadakseni kirjoittaa isälleni ja kertoa mitä minulle
on tapahtunut."

Hän kirjoitti, mutta viikot vierivät, eikä hän saanut mitään vastausta.

Vihdoin hän sanoi: "Sinun täytyy seurata minua Dubliniin, Metsänpoika,
löytääkseni isäni."

"Minulla ei ole yhtään rahaa vuokratakseni sinulle vaunuja", vastasi
toinen, "etkähän sinä voi mennä sinne jalkaisin."

Mutta tyttö pyysi häntä niin sydämellisesti, että hän vihdoin suostui
kävelemään matkan kotimökistään Dubliniin.

Se ei ollut niin helppo kuin keijukaismatka, mutta vihdoin he kuitenkin
soittivat neitosen kotitalon ovelle.

"Sano isälleni, että hänen tyttärensä on täällä", sanoi hän ovea
avaavalle palvelijalle.

"Sillä hienolla herralla, joka asuu täällä, ei ole yhtään tytärtä,
tyttöseni. Hänellä oli yksi, mutta tämä kuoli enemmän kuin vuosi
sitten."

"Etkö tunne enää minua, Sullivan?"

"En, tyttö parka, sinua en tunne."

"Salli minun tavata isäntäänne. Minä pyydän ainoastaan, että saisin
puhella hänen kanssaan."

"No, olkoon menneeksi, se kai ei ole liiaksi pyydetty. Kuulkaamme mitä
hän sanoo."

Muutamain silmänräpäysten jälkeen tuli neitonen isän ovelle.

"Kuinka uskallatte sanoa minua isäksi?" huudahti vanha herra
katkeroituneena. "Te olette petturi. Minulla ei ole mitään tytärtä."

"Katso minua kasvoihin, isä, varmaankin tunnet minut."

"Minun tyttäreni on kuollut ja haudattu. Hän kuoli aikoja, aikoja
sitten."

Vanhan miehen äänensävy muuttui vihasta suruksi. "Voit mennä", lopetti
hän.

"Odota, rakas isä, ja katsele sormusta, joka on sormessani. Katso,
siihen on kaiverrettu sekä sinun nimesi että minun."

"Se on tosin minun tyttäreni sormus, mutta minä en voi tietää, miten te
olette sen saanut. Minä pelkään, että se ei ole tapahtunut
kunniallisella tavalla."

"Pyytäkää äitini tulemaan tänne -- hän ainakin minut tuntee", sanoi
tyttö parka ja alkoi itkeä katkerasti.

"Minun vaimo parkani on unohtamaisillaan surunsa; hän puhuu enää
harvoin tyttärestään. Miksi repisin auki haavan muistuttamalla häntä
siitä, mitä hän on kadottanut!"

Nuori nainen oli kuitenkin niin kiihkeä, että isä vihdoin lähetti
noutamaan äidin.

"Äiti", alkoi hän, vanhan naisen tultua ovelle, "etkö tunne tytärtäsi?"

"Minulla ei ole mitään tytärtä. Minun tyttäreni kuoli ja haudattiin
aikoja, aikoja sitten."

"Mutta katso vain kasvoihini, niin tunnet varmasti minut."

Vanha nainen pudisti päätään.

"Te olette kaikki unohtaneet minut, mutta katsokaa tätä syntymämerkkiä
minun kaulassani. Onko mahdollista, äiti, että sinä et minua nyt
tunne?"

"Tunnen, tunnen", sanoi äiti, "minun tyttärelläni oli samanlainen
merkki kaulassaan, mutta minä näin hänet arkussa ja näin kannen
naulattavan päälle."

Nyt tuli Metsänpojan vuoro puhua, ja hän kertoi keijukaismatkasta,
nuoren naisen varastamisesta, kuvasta, joka oli pantu hänen sijalleen,
tytön oleskelusta hänen äitinsä luona hänen kotimökissään, viimeisestä
pyhäinmiestenpäivänillasta, ja kolmesta pisarasta, joilla hän oli
tyttösen lumoista vapauttanut.

Tytär jatkoi, kun toinen oli lopettanut, ja kertoi, miten hyviä äiti ja
poika olivat hänelle olleet. Silloin he tunsivat tyttärensä, ja heidän
riemunsa tuli suureksi. Tämän jälkeen tekivät vanhemmat kaikkensa
osoittaakseen Metsänpojalle kiitollisuuttaan, ja kun hän lausui
haluavansa palata kotimökkiinsä, eivät he tienneet, miten palkitsisivat
häntä siitä, mitä hän oli tehnyt.

Mutta nyt syntyi vaikeus. Tytär tahtoi välttämättä lähteä mukana. "Jos
Metsänpoika menee matkoihinsa, niin menen minäkin", sanoi hän. "Hän
pelasti minut keijukaisten käsistä ja on siitä lähtien tehnyt työtä
minun hyväkseni. Jollei häntä olisi ollut, rakkahin isä ja äiti, niin
ette olisi minua enää koskaan nähneet. Jos hän menee, niin menen
minäkin."

Kun tytön päätöstä ei voinut järkähdyttää, sanoi vanha herra, että
Metsänpoika jäisi hänen vävykseen. Äiti tuotiin mökistään neljän
hevosen vetämillä vaunuilla, ja sitten pidettiin suurenmoiset häät.

Sitten he kaikki asuivat upeassa Dublinin talossa, ja Metsänpoika sai
appensa kuoltua periä äärettömät rikkaudet.




Valkoinen taimen.


Oli kerran hyvin kauan sitten kaunis nuori neito, joka asui linnassa
kaukaisen järven takana, ja väitettiin, että hän oli kihloissa
kuninkaanpojan kanssa ja että he juuri aikoivat mennä naimisiin, mutta
silloin joku aivan äkkiä murhasi tuon poloisen -- Luoja meitä
varjelkoon -- ja heitti hänet järveen, niin että hän, ikävä kyllä, ei
voinut täyttää nuorelle neidolle antamaansa lupausta.

Tarina kertoo edelleen, että morsian parka menetettyään kuninkaanpojan
joutui mielenhäiriöön, sillä hän oli niin hellämielinen, Luoja häntä
auttakoon! Ja niin hän suri ja kuihtui, kunnes hän tuli niin laihaksi,
että vihdoin kukaan ei saattanut häntä nähdä, ja luullaan keijukaisten
hänet vieneen.

Jonkun ajan kuluttua alkoi valkoinen taimen -- Luoja sitä siunatkoon!
-- näyttäytyä virrassa, eivätkä ihmiset todellakaan tienneet, mitä
heidän piti siitä uskoa, koska kukaan ei ollut ennen eikä jälkeen
kuullut puhuttavan _valkoisesta_ ruskea-taimenesta, ja monet Herran
vuodet oli taimen siellä, aivan siinä missä te näitte sen minuutti
sitten, paljoa pitemmän ajan kuin mistä voin puhua, ja varmaankin
aikoja ennen kuin vanhin kylässä saattoi mitään muistaa.

Vihdoin alkoivat ihmiset uskoa, että se oli haltijatar tahi keijukainen
-- mikäpä se muutoin olisi? -- eikä kukaan koettanut tehdä sille mitään
pahaa, ennenkuin muutamia sotamiesilkimyksiä tuli sinne nauraen
ihmisille ja ivaten ja virnistellen heille sen johdosta, että he
uskoivat jotakin sellaista. Ja etenkin eräs heistä (kirottu olkoon hän
-- ja Luoja antakoon minulle anteeksi, että sen sanon!) vannoi
pyydystävänsä taimenen ja syövänsä sen päivälliseksi -- tuo lurjus!

Ja mitäs luulette ilkiön tehneen? Niin varmasti ja totisesti kuin tässä
seison, pyydysti hän taimenen, meni se mukanaan kotiin ja pisti
paistinpannun tulelle ja heitti soman pikku olennon siihen. Taimen
vikisi ja huusi aivan kuin kristitty ihminen, uskottekos, ja sotamies
nauroi niin että oli pakahtua -- sillä hän oli paatunut lurjus -- ja
kun hän uskoi toisen puolen olevan kypsäksi paistuneen, käänsi hän sen
paistaakseen toisen puolen. Ja mitenkäs luulette käyneen? Niin, ei
pienintäkään palamisen merkkiä näkynyt kalassa, ja sotamiehen mielestä
se oli ihmeellinen taimen, jota ei voinut paistaa.

"Mutta minä koetan toista puolta uudelleen", sanoi hän.

Eipä hän juuri saattanut aavistaa, mikä häntä odotti, tuo jumalaton.

Uskoessaan toisen puolen olevan valmiin käänsi hän sen uudelleen, ja
totta on, että se puoli ei ollut rahtuakaan paistuneempi kuin
toinenkaan.

"Siunaa ja varjele", sanoi sotamies, "mutta tämä on pahinta mitä olen
koskaan nähnyt", sanoi hän.

"Mutta minä koetan sinua kerran uudelleen, lemmikkini", sanoi hän,
"vaikkakin olet olevinasi kovin oikullinen."

Ja näin sanoen hän alkoi kääntää taimenta puolelta toiselle, mutta
vähäisintäkään palomerkkiä ei näkynyt kauniissa kalassa.

"Vai niin", sanoi konna epätoivoissaan (sillä jollei hän olisi ollut
aivan turmeltunut, kadotettu konna, niin olisi hänen täytynyt ymmärtää,
että hän teki väärin, koska hänen hankkeensa eivät onnistuneet). --
"Vai niin", sanoi hän, "hauska pikku taimeneni, kenties olet kylliksi
paistettu, vaikka sitä ei huomaa. Olet kenties parempi kuin miltä
näytät, ja herkkupala joka tapauksessa", sanoi hän. Sitten hän otti
veitsen ja haarukan maistaakseen palan taimenesta -- mutta, ystäväni,
samassa hetkessä kuin hän pisti veitsensä kalaan, kuului kauhea
kirkaisu, ja taimen hyppäsi paistinpannusta kauaksi lattialle.

Juuri sille paikalle, mihin se putosi, ilmestyi kaunis neitonen,
ihastuttavin nuori olento, mitä kukaan on katsellut, valkoisessa
puvussa ja tukassa kultainen nauha, ja hänen käsivarrestaan tihkui
veri.

"Katso, miten sinä lurjus minua leikkasit", sanoi hän ja ojensi
käsivartensa häntä kohti, ja sotamies luuli aivan, että silmänsä
kieltäytyisivät tekemästä hänelle palvelusta. "Etkö saattanut antaa
minun olla vilpoisana ja tyytyväisenä vedessä, josta minut pyydystit,
sen sijaan että häiritsit minua ollessani vartioimassa", sanoi hän.

Sotamies vapisi kuin koira märässä säkissä, ja vihdoin hän änkytti
jotakin ja pyysi viheliäisen henkensä puolesta, että hänen armonsa
antaisi hänelle anteeksi, ja sanoi, että hän oli niin hyvä soturi, että
jos hän olisi tiennyt hänen armonsa olleen vartioimassa, niin olisi hän
ollut kyllin ymmärtäväinen ollakseen häntä häiritsemättä.

"Minä olin silloin vartioimassa", sanoi neito. "Minä odotin sydämeni
uskottua, joka on tuleva yli veden luokseni, ja jos hän tulee minun
poissa ollessani ja minä en häntä kohtaa, niin minä muutan sinut
harakaksi, ja minä ahdistan sinua vastaisuudessa joka paikassa, niin
kauan kuin ruoho kasvaa ja vesi juoksee."

Sotamies luuli jo kuolevansa paljaasta ajatuksestakin, että hänet
muutettaisiin linnuksi, ja rukoili armoa, jonka jälkeen nainen vastasi:
"Jätä huonot tiesi, viheliäinen", sanoi hän, "ennenkuin on liian
myöhäistä. Tule tästedes hyväksi ihmiseksi ja tee velvollisuutesi ja
kanna minut takaisin ja pane minut jälleen jokeen, josta minut
löysitkin."

"Ah, armollinen neito", sanoi soturi, "kuinka voisin olla kyllin
sydämetön hukuttaakseni niin kauniin neidon kuin te."

Ennenkuin toinen sai sanotuksi sanaakaan, oli neito kadonnut, ja
sijalla hän näki vain maassa pienen taimenen.

Sotamies pani sen puhtaalle lautaselle ja juoksi henkensä edestä,
jottei tytön rakastettu ehtisi saapua tämän poissa ollessa, ja hän
juoksi juoksemistaan, kunnes saapui jälleen joelle, johon heitti
taimenen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän teki sen, tuli vesi verenpunaiseksi,
kunnes virta vei sen jälleen pois, ja tähän päivään asti on taimenella
pieni merkki kyljessä siinä, mistä sitä leikattiin.

Tästä päivästä alkaen tuli sotamies aivan toiseksi ihmiseksi ja teki
parannuksen ja käyttäytyi hyvin ja paastosi kolmasti viikossa -- mutta
kalaa hän ei syönyt paastonaikanakaan, sillä hänen saamansa
säikähdyksen jälkeen ei kala enää ottanut mennäkseen hänen vatsaansa.
-- Ja hän oli joka suhteessa, kuten jo ennen mainitsin, toinen ihminen,
ja jonkun ajan kuluttua hän jätti armeijan ja rupesi erakoksi, ja
väitetään hänen aina rukoilleen valkoisen taimenen sielun puolesta.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IRLANTILAISIA SATUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.