The Project Gutenberg eBook of Haaksirikko, by Rabindranath Tagore

Kaikki uskoivat varmasti, että Ramesh tulisi hyvin suoriutumaan lainopillisesta tutkinnostansa. Oppineisuuden jumalatar, yliopistojen kaitsija, oli alinomaa karistellut hänen kiireellensä terälehtiä kultaisesta lootuskukastansa, mitaleja oli tullut kuin sataen ja stipendejä lisäksi.

Rameshin oli määrä tutkintonsa jälkeen lähteä kotiin, mutta hän ei näyttänyt erikoisesti kiirehtivän matkatavaroitansa kasaamaan. Hänen isänsä oli kirjoittanut kehoittaen häntä heti tulemaan. Ramesh oli vastannut lähtevänsä kohta, kun tutkinnon tulos oli ilmoitettu.

Dzhogendra, Annada Babun poika, oli Rameshin opintotoveri ja naapuri. Annada Babu kuului Brahma Samadzhiin, ja hänen tyttärensä Hemnalini oli hiljattain ilmoittautunut yliopistolliseen kypsyystutkintoon. Ramesh vieraili alinomaa heidän luonansa. Hän ilmaantui säännöllisesti teenjuonnin aikaan, mutta tee ei nähtävästi ollut ainoa houkutus, koska hänet nähtiin siellä muinakin aikoina.

Hemnalinin tapana oli kylvyn jälkeen käyskellä katolla ja lukea käyskellessään. Ramesh puolestaan tapasi istua asumuksensa katolla, porrassuojan kupeella, yksinäisiin opintoihin vajonneena. Sellainen paikka on epäilemättä sovelias hiljaisiin lukuihin, mutta oli siinä melkoisia häiritseviäkin seikkoja, kuten helposti saattaa arvata.

Toistaiseksi ei ollut kummaltakaan taholta puhuttu naimisiinmenosta. Annada Babulla oli hieman syytä jättää kysymys koskettelematta: eräs hänen nuoria ystäviänsä oli matkustanut Englantiin valmistuakseen asianajajaksi, ja vanha herra ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että hänestä voisi tulla talon vävypoika.

Eräänä iltapäivänä oli teepöydän ääressä vilkas väittely käynnissä. Nuori Akshai ei ollut erikoisen onnekas tutkintoja suorittaessaan, mutta mitä teen janoon ja muihin viattomiin hyveihin tulee, piti hän hyvin puolensa oppineempien toveriensa rinnalla. Niinpä hänkin ilmaantui sangen usein Hemnalinin teepöydän ääreen. Hän väitti nyt, että miehen äly on kuin miekka, joka teroittamattomanakin on pelkän painonsa nojalla peloittava ase, kun sitävastoin naisen ymmärrys on kynäveitseen verrattava — kuinka teräväksi se luottaneenkin, se ei kykene mihinkään vakavaan tehtävään, ja niin edespäin.

Hemnalini aikoi vaieten sivuuttaa Akshain typerän riidanhaasteen, mutta samassa hänen veljensä Dzhogendrakin esitti naisen älyä halventavia näkökohtia. Tuo ärsytti Rameshia; hän vilkastui ja alkoi kaunopuheisesti ylistää naissukupuolta.

Ramesh oli feministisessä innossaan tyhjentänyt pari ylimääräistä teekupposta, kun palvelija toi kirjeen, jonka osoitteen hän tunsi isänsä käsialaksi. Nopeasti kirjeen sisältöä silmäiltyänsä hän havaitsi, että oli pakko vetäytyä pois tantereelta taistelun ollessa vielä täydessä käynnissä. Hän nousi lähteäkseen. Kaikki kehoittivat häntä jäämään, joten hänen oli selitykseksi ilmoitettava, että isäukko oli äsken saapunut kaupunkiin.

"Pyydä Ramesh Babun isää tulemaan tänne", sanoi Hemnalini
Dzhogendralle, "voimmehan tarjota hänelle kupposen teetä."

"Ei, ei, älkäähän vaivautuko", kiirehti Ramesh kiertelemään, "on parempi, kun kohta lähden häntä tapaamaan."

Akshai oli mielissään. "Vanha herra kenties ei katsoisi voivansa nauttia täällä mitään", huomautti hän viitatakseen siihen, että Annada Babu kuului Brahma Samadzhiin ja Rameshin isä oli oikeauskoinen hindu.

Bradzha Mohan Babu, Rameshin isä, tervehti poikaansa näin sanoen: "Sinä lähdet huomenna aamujunassa kotiin minun kanssani."

Ramesh kynsäisi korvallistansa. "Mitä on tapahtunut, kun asia on niin kiireellinen?" kysyi hän.

Ramesh silmäili kysyvästi isäänsä ihmetellen, miksi hän niin ollen piti sellaista kiirettä, mutta Bradzha Mohan ei katsonut tarpeelliseksi tyydyttää poikansa uteliaisuutta.

Iltasella, isän lähdettyä tervehtimään kalkuttalaisia ystäviänsä, Ramesh istuutui sepittämään hänelle kirjettä, mutta kun oli saanut kirjoitetuksi tavanomaiset isää kunnioittavat puhuttelusanat "Sinun kalliille lootusjalallesi", ei kynä ottanutkaan totellaksensa, vaikka kirjoittaja itsekseen toisteli, että oli lausumattomin lupauksin Hemnaliniin sidottu ja että olisi väärin yhä vielä isältä salata tätä sanatonta kihlaustansa. Hän sepitti useita eri luonnoksia eri tyyliparsiin, mutta repi ne vihdoin kaikki.

Bradzha Mohan meni illallisen jälkeen kaikessa rauhassa nukkumaan. Ramesh nousi katolle ja harhaili siellä epätoivoisena edestakaisin kuin öinen haamu, katse kiinteästi suunnattuna naapuritaloon. Yhdeksän aikaan näkyi Akshai vihdoin lähtevän, ja kello puoli kymmenen suljettiin katuovi. Kymmenen aikaan sammui Anna da Babun oleskeluhuoneesta valo, ja puoli yksitoista lepäsi koko talo unen helmoissa.

Rameshin oli määrä lähteä Kalkuttasta varhain seuraavana aamuna.
Bradzha Mohan piti huolta siitä, ettei hän pääsisi junasta myöhästymään.

TOINEN LUKU

Kotiin saavuttuansa Ramesh sai kuulla, että hänelle oli morsian jo katsottuna ja hääpäivä määrätty. Nuoruudessaan Bradzha Mohan oli joutunut kovia kokemaan ja oli myöhemmin saavuttamastansa varallisuudesta kiitollisuudenvelassa eräälle Isan-nimiselle asianajajalle, lapsuudenystävällensä. Isan kuoli ennen aikojansa, ja kävi ilmi, että hän oli jättänyt jälkeensä pelkkää velkaa. Hänen leskensä ja heidän ainoa lapsensa — tytär — olivat yht'äkkiä puilla paljailla. Tämä tytär, joka nyt oli naimaiässä, oli Bradzha Mohanin Rameshille valitsema morsian. Eräät nuorukaisen parasta katsovat henkilöt olivat olleet asiaa vastaan, huomauttaen, ettei tyttö ollut kaunis. Sellaisiin kriitillisiin huomautuksiin oli Bradzha Mohanilla yksi ainoa vastaus. "En käsitä, mitä tarkoitatte", sanoi hän. "Kukkaa tai perhosta sopii arvostella kauneutta silmällä pitäen mutta ei inhimillistä olentoa. Jos tytöstä koituu yhtä hyvä vainio kuin äidistä, niin Ramesh voi pitää itseänsä onnellisena."

Ramesh kävi aivan alakuloiseksi kuullessaan juteltavan tulevasta avioliitostansa ja alkoi vaellella ilman päämäärää yrittäen keksiä jotakin pelastuskeinoa. Mutta mikään ei näyttänyt mahdolliselta. Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja sanoi isällensä: "Isä, minä en tosiaankaan voi ottaa tuota tyttöä vaimokseni; minua sitoo lupaus toiseen."

Bradzha Mohan: "Oletko puhunut asiasta tytön vanhemmille? Onko se kaikin puolin päätetty?"

Bradzha Mohan: "Vai et ole puhunut? No, kun et ole vielä mitään sanonut, voit hyvinkin hieman jatkaa vaikenemistasi."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh ampui viimeisen panoksensa. "Tekisin hänelle vääryyttä, jos naisin jonkin toisen, tytön."

"Tekisit vielä suurempaa vääryyttä, jos kieltäytyisit naimasta morsiamen, jonka olen sinulle valinnut", vastasi Bradzha Mohan.

Rameshilla ei ollut enää mitään sanottavaa; hän voi ainoastaan toivoa, että jokin odottamaton tapaus estäisi suunnitellun naimisen.

Astrologien lausunnon mukaan oli määrättyä hääpäivää seuraava koko vuosi epäsuotuisa, ja Rameshin mieleen johtui, että hän tuon kohtalokkaan päivän ohi päästyä saisi kokonaisen vuoden lykkäyksen.

Morsian asui eräällä kaukaisella paikkakunnalla, johon pääsi vain virtaa pitkin kulkien. Siinäkin tapauksessa, että kulki lyhyintä tietä, käyttäen hyväkseen oikokanavia, kului matkaan kuitenkin kolme neljä päivää. Bradzha Mohan varasi hyvän määrän aikaa sattumien varalle, ja seurue lähti matkaan, vaikka määrättyyn hääpäivään oli vielä viikko. Lähtöpäivän olivat tähdistäkatsojat havainneet suotuisaksi. Tuuli suosi heitä pitkin matkaa, ja he saapuivat Simulghataan jo kolmantena päivänä, joten hääjuhlaan oli vielä neljä päivää. Vanhalla herralla oli muutakin syytä aikaiseen saapumiseensa. Morsiamen äiti eleli kovin kehnoissa olosuhteissa, ja Bradzha Mohan oli jo kauan halunnut saada hänet lähtemään kotipaikaltansa ja siirtymään hänen kyläänsä, missä voisi häntä helposti avustaa, siten maksaen velkaansa vanhalle nuoruudenystävällensä. Niin kauan kuin ei mikään sukulaisuus-side ollut heitä yhdistänyt, oli hänen hienotunteisuutensa estänyt sellaista leskelle ehdottelemasta, mutta nyt, naimisliiton ollessa tekeillä, hän oli asian esittänyt ja saanut myöntävän vastauksen. Leski, jolla ei ollut muita omaisia kuin ainoa tyttärensä, suostui mielellänsä olemaan äidin sijaisena äidittömälle vävypojallensa. Hän ratkaisi asian virkkamalla: "Jutelkoot juorukellot mitä tahansa, minun paikkani on tyttäreni ja hänen miehensä luona."

Niin vietti Bradzha Mohan odotuspäivät valmistelemalla lesken siirtymistä uusille olosijoille. Toivoen hänen liittyvän palaavaan seurueeseen hän oli tuonut mukanansa muutamia naisia, joiden tuli olla avullisena matkavalmistuksia suoritettaessa.

Vihkiminen tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä, mutta Ramesh jätti pyhän kaavan kunnolla lausumatta, sulki silmänsä, kun tuli "hyväenteisen katseen hetki" (se hetki, jolloin sulhanen ja morsian ensi kerran toisensa näkevät), käyskeli allapäin kuin uhriteuras, piti häähuoneessa, ilon ja leikinlaskun kaikuessa, huulensa tarkoin suljettuina, makasi koko yön selin tyttöön ja lähti morsiuskammiosta aamulla ani varhain.

Kaikista juhlamenoista suoriuduttua seurue lähti matkaan, yhdessä venheessä naiset, toisessa vanhemmat miehet, sulhanen ja nuoremmat miehet kolmannessa; soittajat, jotka olivat pitäneet huolen häämusiikista, sijoitettiin neljänteen, ja he kuluttelivat omaa ja toisten aikaa soittelemalla kaikenlaisin lauluja ja pieniä kappaleita.

Koko päivän vallitsi sietämätön helle. Taivas oli pilvetön, mutta taivaanrantaa verhosi kevyt harmaja sumu. Rannan puut seisoivat kaameina, lyijynkarvaisina. Yksikään lehti ei liikahtanut. Soutajat hikoilivat ankarasti. Auringon ollessa vielä taivaanrannan yläpuolella venhemiehet sanoivat Bradzha Mohanille: "Meidän on laskettava maihin tässä; seuraavaan soveliaaseen paikkaan on peninkulmia."

"Tänne emme voi jäädä", sanoi hän, "iltayöstä paistaa kuu; me jatkamme matkaa Baluhataan ja laskemme siellä maihin. Minä pidän huolta siitä, ettei teille koidu asiasta vahinkoa."

Miehet lähtivät soutamaan eteenpäin. Toisella puolen näkyi helteessä kimaltelevia hiekkasärkkiä, toisella puolen korkea sorainen ranta. Kuu tuijotteli sumun halki jäykin katsein kuin juopuneen silmä. Taivas oli yhä pilvetön. Sitten keskeytti hiljaisuuden yht'äkkiä kumea jyrinä, ikäänkuin ukkonen. Katsoessaan taaksensa matkustajat näkivät korkean, taajan joukon katkenneita oksia, heinä- ja olkitukkoja ikäänkuin valtavan luudan lakaisemina liikkumassa heitä kohti.

Kuului hurjia huutoja: "Istukaa hiljaa! Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!
Taivas varjelkoon! Apua!"

Tuulenpyörre, joka nyt, kuten tavallisesti, noudatteli kapeata hävitysuraa, repi ja kaatoi kaikki, mitä sen tielle sattui, osui venheisiin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli onneton pikku laivue olemattomissa.

KOLMAS LUKU

Sumu hälveni ja laajan hiekkakentän peitti kirkas kuunvalo häikäisevän valkoisella, leskiemme vaatetusta muistuttavalla verholla. Virralla ei näkynyt venhettä, eipä laineen värettäkään, rauha, sellainen rauha, jonka kuolema suo kiusatulle kärsijälle, levisi yli virran ja rantojen.

Tullessaan tajuihinsa Ramesh havaitsi makaavansa hiekkasaaren rantamalla. Kului hetkinen, ennenkuin hän kykeni muistamaan, mitä oli tapahtunut. Sitten koko onnettomuus palasi hänen mieleensä kuin kuumeuni, ja hän hyppäsi jaloilleen. Ensi työkseen hän tahtoi saada selville, kuinka isän ja hänen ystäviensä oli käynyt. Hän silmäili ympärillensä, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään ihmisistä. Hän kulki pitkin rantaa turhaan etsien. Lumivalkea saari lepäsi kuin lapsi suuren Padma-virran, Gangesin lisäveden sylissä. Ramesh kuljeskeli ristiin rastiin saaren toista rantaa ja oli aikeissa ryhtyä tutkimaan toista, kun samassa havaitsi jotakin punaisen puvun tapaista. Hän joudutti askeliansa ja löysi punaiseen morsiuspukuun puetun nuoren tytön, joka makasi hiekassa ikäänkuin kuolleena.

Ramesh tiesi, miten hukkuneita oli eloon elvytettävä. Hän ponnisteli pitkän aikaa saadakseen hänet jälleen hengittämään, veti tytön kädet kauas pään taakse ja puristi ne sitten jälleen hänen kylkiänsä vasten, kunnes tointunut vihdoin alkoi hengittää ja avasi silmänsä.

Ramesh oli ponnistuksistaan ihan uupunut eikä kyennyt pariin minuuttiin mitään kysymään. Tyttökään ei näyttänyt tulleen täysin tajuihinsa, sillä hän oli tuskin avannut silmänsä, kun jo väsyneenä ne jälleen sulki. Ramesh kuitenkin havaitsi, että hänen hengityksensä oli esteetön. Pitkän aikaa hän istui siinä, kelmeässä kuunvalossa, katsellen neitoa. Omituinen oli heidän ensimmäisen todellisen kohtaamisensa paikka, tämä autio rantahietikko, jota maa ja vesi rajoittivat kuin elämä ja kuolema.

Kuka olikaan sanonut, ettei Susila ollut kaunis? Kuutamo valoi maisemaan hopeista hohdettansa, ja heidän ylitsensä kaareutuva taivas näytti äärettömältä, mutta Rameshista näytti siltä, kuin olisi luonnon koko suurenmoisuus vain kehystänyt pienen nukkujan kasvoja.

Kaikki muu oli unohtunut. "Nyt olen iloinen", ajatteli Ramesh, "etten tullut häntä nähneeksi häiden hälinässä ja levottomuudessa. Minä en olisi missään tapauksessa nähnyt häntä niinkuin nyt. Herättämällä hänet jälleen eloon olen tehnyt hänet omakseni paljon oikeammin kuin toistamalla määrättyjä vihkimiskaavoja. Kaavoja toistamalla olisin tehnyt hänet omakseni ainoastaan ihmisten nähden, mutta nyt olen saanut hänet erikoisena lahjana suopealta kohtalolta."

Neito tuli tajuihinsa ja nousi istumaan. Hän suori epäjärjestykseen joutunutta pukuansa ja veti harson kasvoillensa.

"Tiedätkö mitään siitä, kuinka on käynyt toisten samassa venheessä olijain?" kysyi Ramesh.

"Voinko jättää sinut muutamaksi hetkeksi yksin ja lähteä heitä haeskelemaan?" jatkoi Ramesh. Neito ei vastannut, mutta hänen värähtävä ruumiinsa virkkoi selvemmin kuin mitkään sanat: "Älä jätä minua tänne yksin!"

Ramesh ymmärsi hänen sanattoman pyyntönsä. Hän nousi seisomaan ja silmäili ympärillensä, mutta heleällä hiekka-aavikolla ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Hän huusi jokaista ystäväänsä nimeltänsä, niin äänekkäästi kuin suinkin voi, mutta vastausta ei kuulunut.

Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi Ramesh jälleen istuutui. Neito oli nyt kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja yritti pidättää itkuansa, mutta hänen povensa kohoili kiivaasti. Ramesh tajusi vaistomaisesti, ettei pelkistä lohdutuksen sanoista ollut hyötyä, istuutui neidon viereen ja silitti hellävaroen hänen kumartunutta päätänsä ja niskaansa. Neito ei voinut enää hillitä itkuansa: hänen murheensa purkautui ilmi epämääräisinä valitusääninä. Rameshin silmiin kohosivat myötätunnon kyynelet.

Heidän kyllikseen itkettyänsä kuu oli painunut näkymättömiin. Pimeyden peitosta kuumotti autio maa kuin kaamea unennäkö, ja valkoinen hiekkaranta hohteli aavemaisena. Paikoitellen kimalteli virta tähtien heikossa valossa kuin jättiläiskäärmeen kiiltäväsuomuinen selkä.

Ramesh tarttui neidon käsiin — hentoisiin kätösiin, joita vilu värisytti — ja veti hänet hellävaroen puoleensa. Neito ei ollenkaan vastustellut; pelko oli jättänyt häneen yhden ainoan tunnon: halun saada olla toisten ihmisten seurassa. Pohjattomassa pimeydessä hän löysi kaipaamansa turvapaikan Rameshin sykkivällä lämpöisellä rinnalla. Nyt ei ollut turhan ujostelun aika: hän antautui luottavaisesti suojaavaan syleilyyn.

Aamutähti laski; virran harmajan pinnan yläpuolella idän taivas vaaleni, sitten punertui. Ramesh makasi hietikolla sikeässä unessa, ja hänen vieressään nukkui nuori morsian, pää hänen käsivarsiensa varassa. Aamuauringon säteet hipaisivat heidän silmiänsä, ja molemmat kavahtivat hereille. Hetkisen he tuijottivat ihmeissään ympärillensä kohta tajutakseen, että olivat ajautuneet oudolle rannalle ja että koti oli kaukana.

NELJÄS LUKU

Pian vilisi virralla kalastajien venheitä ja valkoisia purjeita. Ramesh huusi erään aluksen luoksensa ja sai kalastajien avulla ison soutuvenheen kotimatkaa varten. Ennen lähtöä hän antoi poliisille ohjeita kovaonnisten matkakumppaniensa etsimistä varten.

Venheen saavuttua kylän laituriin Ramesh sai kuulla, että hänen isänsä, anoppinsa ja useiden sukulaistensa ruumiit oli löydetty; muutamien venhemiesten arveltiin voineen pelastua, mutta kaikki muut olivat nähtävästi hukkuneet.

Rameshin vanha isoäiti oli jäänyt kotiin. Hän tervehti pojanpoikaansa ja hänen morsiantansa ääneen valittaen, ja kaikissa perheissä, joiden jäseniä oli ollut mukana hääretkellä, vallitsi nyt itku ja murhe. Simpukkatorvet eivät soineet, tavanomaisia tervehdyshuutoja nuorikon kunniaksi ei kuulunut. Kukaan ei osoittanut hänelle vieraanvaraisuutta; kaikki kerrassaan häntä karttelivat.

Ramesh oli päättänyt poistua vaimoineen paikkakunnalta niin pian kuin hautausmenot olisivat ohi, mutta ei päässyt lähtemään, ennenkuin oli saattanut järjestykseen isänsä asiat. Perheen leskeytyneet naiset olivat pyytäneet häneltä lupaa saada lähteä pyhiinvaellusretkelle, ja sekin vaati valmistuksia.

Niinä lomahetkinä, joita nämä murheelliset tehtävät hänelle jättivät, hän ei kokonaan unhottanut rakkauden vaatimuksia. Hänen vaimonsa ei enää ollut pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu — kiusoittelivatpa kylän naiset häntä väittämällä hänen jo ehtineen tavallisen naimisiinmeno-iän ohi — mutta kun tuli kysymykseen armastelu, ei nuori ylioppilas saanut mitään apua kirjoistansa. Hänen ymmärryksensä sanoi, että sellaiseen tehtävään ryhtyminen ei ollut mahdollista eikä oikeatakaan. Mutta sittenkin, kumma kyllä, vaikka kirjaviisaudesta ei ollut vähääkään hyötyä, hän tunsi omituista vetoa nuoren tytön puoleen, ja hänen oppinut mielensäkään ei kyennyt vastustamaan voittoisaa suloa.

Ramesh näki hänet mielikuvituksessaan tulevana elämänkumppaninansa. Hän väikkyi uneksijan mielessä eri hahmoin: neitsytmorsiamena, jumaloituna rakastettuna ja hänen lastensa siveänä äitinä. Samoinkuin maalaaja säilyttää sydämessään mielikuvituksensa luomaa täydellistä kuvaa ja runoilija täydellistä runoelmaa, uhraten sille koko kiintymyksensä, samoin vaali Ramesh mielessään tätä hentoa neitosta sydämensä riemuna ja kotinsa ilon- ja onnentuojana.

VIIDES LUKU

Rameshilta kului lähes kolme kuukautta isänsä asioiden järjestelemiseen ja naisten pyhiinvaellusretken valmistuksiin. Pari naapurinaista oli alkanut suhtautua ystävällisemmin hänen nuorikkoonsa. Se höllä kiintymyksen side, joka liitti häntä Rameshiin, kävi päivä päivältä lujemmaksi.

Nuori pariskunta otti tavaksensa levittää katolle mattoja ja viettää iltansa siellä ulkoilmassa. Ramesh rohkeni jo käyttäytyä tutunomaisesti: hän syöksähti takaapäin neidon luo, painoi kätensä hänen silmilleen ja veti hänen päänsä rintaansa vasten. Jos tyttö nukahti illalla ennen ateriaa, niin Ramesh säikähdytti hänet hereille ja sai nuhteet palkaksensa. Eräänä iltana Ramesh leikillään tarttui hänen palmikkoihinsa, pudisteli niitä ja virkkoi:

Tyttö nousi. "Kuulehan, miksi te kaikki yhä nimitätte minua Susilaksi?" kysyi hän. Ramesh tuijotti häneen hämmästyneenä voimatta tajuta kysymyksen tarkoitusta. "Nimeä muuttamalla te ette voi muuttaa kohtaloani", jatkoi hän. "Minä olen ollut lapsuudestani saakka onneton ja pysyn onnettomana koko elinikäni."

Rameshin sydän hytkähti säikähdyksestä, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän johtui yht'äkkiä pakostakin ajattelemaan, että asiassa täytyi piillä kamalan salaisuuden.

"Isäni kuoli ennen syntymääni, ja minä en ollut vielä kuuden kuukauden ikäinen, kun äitinikin kuoli. Enoni luona minä sain kovaa kokea. Sitten sain yht'äkkiä tietää, että sinä olit ilmaantunut jostakin ja mieltynyt minuun. Kahden päivän kuluttua meidät vihittiin. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi."

Ramesh painui neuvotonna pieluksellensa. Kuu oli noussut, mutta sen säteissä ei näyttänyt olevan mitään valovoimaa. Ramesh ei uskaltanut kysyä enempää ja koki karkoittaa kuulemaansa mielestänsä kuin unennäköä tai harha-aistimusta. Lämpöinen etelätuuli alkoi kohista hiljaa kuin unesta heräävän huokaus, ja valvova käki huhuili yksitoikkoista säveltänsä kuutamoiseen yöhön. Läheisessä laiturissa olevista venheistä kohosi ilmoille soutumiesten laulu. Kun Ramesh tuntui hänet kerrassaan unhottaneen, kosketti tyttö häneen kevyesti. "Nukutko sinä?" kysyi hän.

"En", vastasi Ramesh sen enempää selittelemättä, ja tyttö vaipui hiljalleen uneen. Ramesh kohottautui ja katseli häntä kauan löytämättä hänen otsastansa sen salaisuuden selitystä, jonka sallimus oli siihen kirjoittanut. Kuinka olikaan mahdollista, että niin kamala kohtalo voi piillä tuollaisen sulon verhossa?

KUUDES LUKU

Ramesh tiesi nyt, ettei tyttö ollut hänen vihitty vaimonsa, mutta ei ollut helppoa saada selville, kenen vaimo hän oli. Kerran Ramesh tiedusteli viekkaasti: "Mitä ajattelitkaan, kun vihittäessä ensi kerran minut näit!"

"Minä en sinua nähnyt", vastasi tyttö, "minä en kohottanut kertaakaan silmiäni."

Tyttö: "Minä kuulin sinusta ensi kerran vasta häiden aattopäivänä. Tätini tahtoi päästä minusta niin nopeasti, ettei edes maininnut minulle nimeäsi."

Ramesh: "Minulle kerrottiin, että osaat lukea ja kirjoittaa; näytähän, osaatko kirjoittaa nimesi." Hän ojensi tytölle paperiarkin ja lyijykynän.

"Ettenkö osaisi nimeäni kirjoittaa!" huudahti tyttö ylpeästi. "Se onkin muuten aivan helppo." Hän piirsi suurin kirjaimin "Shrimati Kamila Debi."

Siten Ramesh vähitellen keräsi koko joukon yksityiskohtaisia tietoja tytön menneisyydestä, mutta havaitsi päähän päästyänsä olevansa kysymysten varsinaisesta tarkoitusperästä yhtä kaukana kuin ennenkin.

Ramesh ryhtyi nyt sommittelemaan suunnitelmaa tulevalle menettelyllensä. Kamilan mies oli todennäköisesti hukkunut. Siinäkin tapauksessa, että voisi saada tietoonsa, missä miehen sukulaiset asuivat, ja lähettäisi Kamilan heidän luoksensa, oli sangen epätietoista, suostuisivatko he ottamaan hänet vastaan, ja toisaalta olisi armotonta lähettää hänet takaisin enonsa luo. Miten ihmiset häntä kohtelisivatkaan, jos tulisi ilmi, että hän oli koko ajan elänyt vieraan miehen luona? Mistä hän voisikaan löytää turvapaikan? Jos hänen miehensä sattuisikin olemaan elossa, niin oliko todennäköistä, että hän haluaisi tai uskaltaisi ottaa hänet luoksensa? Minne Ramesh hänet lähettäisikin, hän jäisi aina ajelehtimaan oman onnensa nojassa tuntemattomalla merellä. Hän voi pitää hänet luonansa ainoastaan vaimonansa, ja kenellekään muulle hän ei voinut häntä luovuttaa; mutta toisaalta he eivät voineet elää yhdessä miehenä ja vaimona. Rameshin täytyi nopeasti hävittää mielestänsä se viehättävä kuva, joka oli hänelle esittänyt tätä tyttöä tulevana elämänkumppanina, vaikka olikin maalannut sen ylen hehkuvaksi, rakkauden toimiessa värien sekoittajana!

Pitempiaikainen oleskelu kylässä olisi käynyt sietämättömäksi; Kalkuttan vilinässä hän sitävastoin voi jäädä huomaamatta, ja siellä saattoi kukaties löytyä jonkinlainen ratkaisukin. Niinpä hän veikin Kamilan mukanansa Kalkuttaan ja vuokrasi huoneiston melkoisen kaukana entisestä asumuksestansa.

Kamilan mieltä nämä kokemukset kovin kiihdyttivät. He olivat tuskin ehtineet asettua huoneistoonsa, kun hän jo istuutui ikkunan ääreen. Loppumaton ihmisvirta oli näytelmä, joka herätti hänessä ehtymätöntä uteliaisuutta. Heillä oli palvelijatar, jolle ei Kalkuttan katuelämässä ollut mitään uutta ja jonka mielestä tytön ihmettely oli pelkkää hullutusta.

"Mitä ihmettä siinä on tuijoteltavaa? Ettekö lähde kylpemään? On jo myöhä!" huudahteli hän äreästi.

Tämän naishenkilön piti olla palveluksessa päivisin ja mennä iltaisin kotiinsa, koska oli mahdotonta löytää palvelijatarta, joka olisi jäänyt yöksi.

"Minun ei käy enää nukkuminen Kamilan kanssa", mietti Ramesh, "mutta kuinka voi lapsi viettää yönsä yksinään vieraassa paikassa?"

Illallisen jälkeen palvelijatar poistui. Ramesh osoitti Kamilalle, missä hänen tuli nukkua, ja sanoi: "Mene nyt makuulle; minä tulen myöhemmin vielä hieman luettuani."

Ensimmäisenä iltana asia luonnistui. Seuraavanakin iltana Ramesh keksi keinon lähettääkseen Kamilan yksin vuoteeseen. Päivä oli ollut erittäin helteinen. Ramesh levitti peitteen makuuhuoneen parvekkeelle ja asettui sinne yöksi. Hän makasi kauan miettien ja viuhkoen itseänsä, mutta puolenyön tienoissa hän vihdoin vaipui uneen.

Kahden-kolmen tienoissa aamupuolella hän hieman havahtui ja huomasi, ettei ollut yksin: joku leyhytteli hiljakseen viuhkaa hänen vierellänsä. Täysin heräämättä hän veti tytön puoleensa ja hymisi unissaan: "Mene nukkumaan, Susila; älä minua viuhko?" Kamila, joka pimeässä pelkäsi, sujuttautui hänen käsivarrellensa siihen rauhallisesti nukahtaen.

Ramesh heräsi varhain ja oli kovin hämmästyksissään. Kamila vielä nukkui, oikea käsivarsi hänen kaulallansa. Hän oli vastustamattoman luottavaisesti käytellyt oikeuksiansa ottaen Rameshin rinnan pielukseksensa. Rameshin silmät kyyneltyivät, kun hän katseli nukkuvaa tyttöä. Kuinka hän voisikaan karusti rikkoa näiden luottavaisten lapsenkätten lempeän paulan? Nyt hän muisti, että Kamila oli hiipinyt hänen luoksensa keskellä yötä viuhkoakseen häntä.

Kauan huolestuneena asiaa harkittuansa hän päätti toistaiseksi ratkaista ongelman siten, että lähettäisi Kamilan erääseen koulukotiin, ja otti asian kohta puheeksi.

Ramesh ryhtyi seikkaperäisesti selvittelemään sivistyksestä koituvia etuja ja opintojen aiheuttamaa iloa, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla mitään sanomatta, sillä Kamila vastasi vain: "Hyvä, opeta sinä minua."

Rameshia hymyilyttivät Kamilan kypsyysvaatielmat. "Paljoa vanhemmatkin tytöt käyvät koulua", sanoi hän.

Kamila ei tietänyt enää mitään vastata, ja niin hän eräänä päivänä ajoi Rameshin kanssa kouluun. Se oli ankaran suuri laitos, ja tyttöjä siellä näytti olevan lukematon määrä, vanhempia ja nuorempia kuin Kamila.

Ramesh uskoi hänet johtajattaren hoiviin ja teki lähtöä, kun Kamila samassa valmistelihe hänkin matkaan.

"Niinpä en minäkään voi jäädä", sanoi Kamila tarttuen hänen käteensä.
"Ota minut mukaasi."

Tämä moite sai Kamilan mykistymään; hän seisoi siinä ikäänkuin loihdittuna, ja pelko näytti kutistavan hänen kasvonsa melkein olemattomiin. Ramesh riensi pois ahdistavin sydämin, mutta kiiruhtipa miten hyvänsä, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa somien pienten kasvojen avutonta ja säikähtynyttä ilmettä.

SEITSEMÄS LUKU

Ramesh aikoi nyt ryhtyä harjoittautumaan käytännölliseksi lakimieheksi Alipurin oikeudessa Kalkuttassa, mutta näytti menettäneen kaiken tarmonsa. Hänellä ei ollut riittävästi päättäväisyyttä ryhtyäkseen määräperäiseen työhön ja voittaakseen kaikki ne esteet, joita aloitteleva asianajaja urallansa kohtaa. Hän tottui päämäärättömiin vaelteluihin, kulki Hovrah-sillan yli tai College Squaren ympäri ja suunnitteli parhaillaan pientä retkeä luoteiseen, kun samassa sai kirjeen Annada Babulta. Vanha herra kirjoitti:

"Luin sanomalehdestä, että olette suorittanut tutkintonne, mutta minua suretti, etten saanut kuulla sitä teiltä itseltänne. Teidän tulee hälventää vanhojen ystävienne huolestuneisuus ilmoittamalla meille, kuinka voitte ja milloin saavutte Kalkuttaan."

Lienee syytä huomauttaa, että se Englannissa opiskelemassa ollut nuorukainen, josta Annada Babu oli ajatellut saavansa vävyn, oli jo palannut Intiaan valmiina asianajajana, vieläpä mennyt kihloihinkin erään varakkaan naishenkilön kanssa. Rameshia epäilytti kovin, kävisikö hänen kaikkien äskeisten tapahtumien jälkeen uudistaminen tuttavuuttansa Hemnalinin kanssa asiain entisellä pohjalla. Toistaiseksi hän ei missään tapauksessa voinut kenellekään ilmaista suhdettansa Kamilaan, koska viaton tyttö siten joutuisi yhteiskunnan ylenkatseen esineeksi. Toisaalta oli hänen, jos mieli uudistaa suhteensa Hemnaliniin, avoimesti kerrottava kaikki.

Missään tapauksessa hän ei voinut jättää Annada Babun kirjettä vastaamatta, ellei tahtonut olla epäkohtelias:

"Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, etten ole käynyt teitä tervehtimässä; minua ovat siitä estäneet seikat, joita en ole kyennyt vallitsemaan."

Lähetettyään vastauksensa hän seuraavana päivänä lähti ensi kerran Alipurin oikeuteen, päässänsä asianajajien tavanomainen päähine. Eräänä päivänä hän oli kulkenut osan kotimatkaansa jalkaisin ja oli juuri aikeissa ottaa ajurin, kun tuttu ääni kuului huutavan: "Isä, näetkö, tuolla on Ramesh Babu!"

"Seis, ajuri, seis!" kaikui miehen ääni, ja vaunut pysähtyivät ihan Rameshin viereen. Annada Babu palasi tyttärineen Alipurin eläintarhaan tekemältänsä huviretkeltä. Siitä tämä odottamaton kohtaus.

Ramesh oli tuskin ehtinyt nähdä vaunuissa istuvan Hemnalinin, hänen suloiset kirkkaat kasvonsa, hänen pukunsa ja tuttuun aistikkaaseen tapaan asetetut hiuksensa, koruttomat käsivarsirenkaat ja kultaiset, särmäiset rannerenkaat, kun äkkiä nouseva tunteen hyöky oli hänet tukehduttaa.

"Ramesh, totisesti!" huudahti Annada Babu. "Onnellinen sattuma, että tapaamme teidät tässä kadulla! Te ette enää meille kirjoita, ja jos kirjoitatte, ette mainitse osoitettanne. Mihin olettekaan nyt menossa? Onko teillä joitakin erikoissuunnitelmia?"

Rameshin sydän oli pakahtua; siinä ei ollut tilaa epäröimiselle. Hän nousi vaunuihin, voitti ankarasti ponnistaen arkuutensa ja kysyi Hemnalinilta, kuinka hän voi.

"Miksi ette ilmoittanut minulle, että olette suorittanut tutkintonne?" kysyi puhuteltu kysymykseen vastaamatta.

Rameshin oli vaikea keksiä mitään kunnollista, joten hän vain huomautti: "Minä huomasin, että tekin olette suorittanut tutkintonne."

Hemnalini nauroi. "Onpa hyvä, että meitä hieman vielä muistatte, onhan se sentään jotakin!"

Hemnalini loi katseensa Rameshiin ylen uteliaana kuulemaan, mitä hän vastaisi. Ramesh huomasi hänen katseensa ja tajusi siihen sisältyvän moitteen.

"Epäilemättä. Minä olenkin päättänyt palata sinne", tuli hän sanoneeksi. Ramesh oli täysin tietoinen siitä, että Hemnalini oli asunnonvaihdon vuoksi käynyt häntä tuomitsemaan ja oli mielessään havainnut hänet vakavaan rikokseen vikapääksi. Ajatus kiusasi häntä kovin, eikä hän kyennyt heti keksimään puolustuskeinoa. Ristikuulustelu kuitenkin samassa taukosi, ja Hemnalini suuntasi katseensa mielenosoituksellisesti kadulle.

"Eräs sukulaiseni asuu Heduan lähistöllä, joten minä asetuin
Dardzhiparaan voidakseni olla kosketuksissa hänen kanssansa."

Tuo ei ollut suoranainen valhe, mutta kuulosti surkean riittämättömältä selitykseltä: ikäänkuin Kalitola olisi ollut niin kaukana Heduasta, ettei sieltä käsin voinut toisinaan käydä tapaamassa etäistä sukulaista!

Hemnalinin katse oli yhä kiinteästi suunnattu kadulle, ja Ramesh raukka vaivasi kovin päätänsä keksiäkseen vielä jotakin sanottavaa. Vihdoin hän kysyi: "Kuinka jakselee Dzhogen?"

Vaunujen saavuttua perille vaikuttivat tutut huoneet ja huonekalut loihtuisasti Rameshiin. Hänen vaieten istuutuessaan ilmaisi huokaus mielenkevennystä ja tunnonvaivaa omituisesti toisiinsa yhtyneinä.

"Teitä pidättivät varmaan liikeasiat niin kauan kotosalla?" tiedusteli samassa Annada Babu.

"Hän palasi kotiin Padmaa pitkin. Tuli äkkinäinen myrsky, venhe kaatui, ja hän hukkui." Niinkuin äkkinäinen, ankara tuulenpuuska ajaa tuulirykelmiä edellänsä ja kirkastaa taivaan, niin lakaisi tuon onnettomuuden ilmoittaminen pois kaiken väärinkäsityksen Rameshin ja Hemnalinin väliltä.

Hemnalini ajatteli katuen: "Minä tein Ramesh Babulle vääryyttä. Häntä askarrutti isän menettämisen aiheuttama suru ja kaikki siitä johtuvat huolet. Ehkäpä rasittaa murhe häntä yhä vieläkin. Me pidimme häntä vikapäänä, vaivautumatta milloinkaan ottamaan selkoa, estivätkö häntä kenties perhehuolet tai muut auttamattomat asiat." Hemnalini alkoi kohdella isätöntä nuorukaista erittäin huomaavaisesti.

Rameshin ei tehnyt erikoisesti mieli nauttia ravintoa, mutta Hemnalini yllytti häntä syömään.

"Te ette näytä ollenkaan terveeltä", virkkoi hän, "teidän tulee pitää huolta terveydestänne." Sitten hän kääntyi Annada Babun puoleen. "Isä, kuulehan, Ramesh Babun pitää jäädä illalliselle."

Samassa ilmestyi näyttämölle Akshai. Hän oli joitakin aikoja ollut ilman kilpailijaa Annada Babun teevieraana, ja Rameshin odottamaton ilmaantuminen vaikutti häneen epämiellyttävästi. Hän malttoi kumminkin mielensä ja huudahti hilpeästi:

"Mitä ihmettä? Tekö täällä, Ramesh Babu! Minä jo luulin, että olette kokonaan unohtanut meidän olemassaolomme."

Ramesh vain heikosti hymyili, ja Akshai jatkoi: "Kun näin, kuinka pontevasti isänne kuljetti teidät pois, olin varma siitä, että hän pitää teitä valvontansa alaisena, kunnes olette naimisissa. Onko teidän sittenkin onnistunut välttää se kohtalo?"

Ramesh kumartui salatakseen äkillistä kalpenemistansa. Akshain tahdittomuudesta närkästyneenä Hemnalini kiiruhti asiaa korjaamaan. "Minä en ole vielä näyttänyt teille uutta albumiani, Ramesh Babu", sanoi hän, toi albumin Ramesh Babun eteen pöydälle ja alkoi jutella hänen kanssansa valokuvista. Samalla hän sai tilaisuutta salavihkaa kysäistä: "Asuttehan yksin uudessa huoneistossanne, Ramesh Babu?"

"Minä, nähkääs, tarvitsen silloin tällöin apuanne valmistuessani filosofian tutkintoon", lisäsi Hemnalini avomielisesti.

KAHDEKSAS LUKU

Ramesh muutti aivan pian entiseen asuntoonsa. Se väärinkäsitys, joka oli hämmentänyt hänen ja Hemnalinin välistä suhdetta, oli kerrassaan hälvennyt. Häntä kohdeltiin kuin talon omaa poikaa, hän laski leikkiä toisten keralla ja otti osaa kaikkiin juhlatilaisuuksiin.

Pitkäaikaiset rasittavat opinnot olivat tehneet Hemnalinin hentoisen näköiseksi; tuntui melkein siltä, kuin olisi kova tuulen puuska voinut murtaa hänen hoikan vartensa. Hän oli aina ollut hillitty ja vaitelias, ja hänen ystävättärensä arkailivat hänelle mitään sanoa, koska pelkäsivät hänen loukkaantuvan.

Nyt hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä muuttuivat hämmästyttävästi muutamassa päivässä. Vieno punerrus karkoitti hänen poskiensa kalpeuden, ja jokaista sanaa säesteli katseen hilpeys. Aikaisemmin hän oli pitänyt kovin suurta vaatetukseen kohdistuvaa huomiota turhamaisuutena, jopa rikoksenakin. Jäänee ikuiseksi salaisuudeksi, mikä hänet nyt sai muuttamaan tuota seikkaa koskevia mielipiteitänsä, sillä hän ei uskonut asioitansa kenellekään.

Ramesh puolestaan oli ollut aivan yhtä vakaa ja tunnollinen. Henkeä samoinkuin ruumistakin näytti rasittavan ankara velvollisuuksien tunto. Tähdet kiertelevät vapaina ratojansa, mutta tähtitornin kaikkine kojeinensa tulee seisoa vakavana pettämättömillä perustuksillansa. Niin oli Rameshkin maailman elämän huimaavassa pyörteessä kiinteästi juurtunut kirjoihinsa ja niiden filosofiaan. Mutta nyt hänet valtasi uusi, arvaamaton hilpeys kirkastaen hänen koko olemustansa. Hänen oli tosin yhä vieläkin vaikea keksiä kärkeviä vastauksia kiusoitteleviin huomautuksiin, mutta hyväksymistänsä hän osasi ilmaista sydämellisellä kelpo naurulla. Jos hänen tukkansa ei vielä tuntenutkaan hyvätuoksuisia voiteita, ei ainakaan hänen puvussansa ollut milloinkaan moitteen sijaa. Hän näytti sekä henkisesti että ruumiillisesti reippaammalta ja sävyllisemmältä.

YHDEKSÄS LUKU

Kalkuttasta puuttuu nimenomaisesti kaikki se, mikä runoilijain mielestä välttämättä kuuluu nuoren lemmen näyttämöön. Kukkivat ashoka- ja bakul-lehdot, madabhi-pensastojen lehvärikkaus ja Intian käen huhuilu — kaikki tuo loistaa poissaollen. Sittenkään ei lemmen loihtuisa jumala väisty masentuneena tästä arkisesta, viehätyksettömästä uudenaikaisesta kaupungista. Kukapa voikaan seurata tuota jumalista nuorinta ja samalla vanhinta, kun se jousinensa seikkailee tiheimmässä katuvilinässä, väistää ankaraa raitiovaunua ja piiloutuu punaturbaaniselta poliisimieheltä?

Ramesh ja Hemnalini asuivat Kalitolan monikerroksisissa taloissa, lähimpinä naapureinansa suutari ja sekatavarakauppias, mutta siitä huolimatta heidän rakkautensa kasvoi niin soreasti kuin he olisivat asustaneet romanttisissa paimenlehdoissa. Se seikka, että heidän kohtauksensa tapahtui Annada Babun huojuvan teepöydän vaiheilla eikä lootusjärven rantamalla, ei vaikuttanut Rameshiin ollenkaan häiritsevästi. Mikään tarun paimen ei ole milloinkaan osoittanut antaumuksellisempaa hellyyttä valtiattarensa kesyä kauriinvuonaa silitellessään kuin Ramesh kutkutellessaan Hemnalinin lempikissan kaulaa, ja kun mirri sitten köyristi selkäänsä ja ryhtyi pesuhommiin, niin se oli rakastuneen nuorukaisen mielestä kaunein kaikista turkkiansa nuolevista olennoista.

Siihen aikaan, jolloin Hemnalinin kaikki ajatukset keskittyivät tutkintoon, hän oli laiminlyönyt neulomuksensa, ja senvuoksi hän nyt kävi oppimassa tätä taitoa eräältä ystävättäreltänsä. Ramesh piti ompelemista täysin tarpeettomana askareena, johon ei kannattanut kiinnittää mitään vakavaa huomiota. Kirjallisuuden yhteisellä pohjalla hän ja Hemnalini voivat ymmärtää toisiansa hyvin, mutta kun tuli kysymykseen ompeleminen, niin Rameshin täytyi vetäytyä taka-alalle.

"Minkä tähden olettekaan nykyjään niin kärkäs ompelemaan?" huudahti hän toisinaan hieman äreästi. "Se työ sopii hyvin henkilöille, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä." Hemnalini vain hymyili ja pujotti lankaa neulansilmään.

Akshai huomautti kerran ivallisesti: "Ramesh Babu halveksii kaikkea, mikä on jollakin tavoin hyödyllistä tässä maailmassa. Hänen Armonsa saattaa olla suuri filosofi ja runoilija, mutta pelkkä moitiskeli! ei sittenkään vie häntä pitkälle."

Tuo vaikutti Rameshiin ärsyttävästi, ja hän vyötti jo kupeitansa käydäkseen vastahyökkäykseen.

Hemnalini ehti kuitenkin väliin. "Ramesh Babu, kuulkaahan, miksi tahdotte aina hänelle vastata? Maailmassa on jo muutenkin riittävästi joutavaa jaaritusta." Hän kumartui laskemaan pisteitänsä ja kuljetti jälleen neulaansa huolellisesti silkin läpi.

Eräänä aamuna, työhuoneeseensa astuessaan, Ramesh löysi pöydältä kirjoitussalkun, jonka silkkikannet oli kukin kirjaeltu. Eräässä kulmassa oli "R", toisessa kullankirjaeltu lootuskukka. Ramesh arvasi aivan helposti, kuka lahjoittaja oli ja millainen tunne oli lahjan aiheuttanut. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Käsitöihin kohdistuva halveksiminen oli kohta tiessään, ja hän oli valmis puolustamaan tätä askarrusta kaikilta hyökkäyksiltä. Puristaessaan siinä kirjoitussalkkua poveansa vasten hän olisi ollut valmis myöntämään itse Akshaillekin erehtyneensä.

"Jos olisin runoilija, niin lähettäisin teille runoelmani, mutta kun en ole runoilija, en voi antaa teille mitään. Antamisen lahjaa ei minulle ole suotu, mutta on olemassa myös jonkinlainen vastaanottamisen lahja. Kaikkitietävän Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi jää, mitä tämä lahja minulle merkitsee. Itse lahja on näkyvä ja käsin koskettava, mutta kiitollisuuteni on aistimaton asia, jonka sijasta teidän on otettava minun sanani. Ikuinen velkamiehenne Ramesh."

Hemnalini sai tämän kirjeen aikanansa, mutta ei — enempää kuin
Rameshkaan — virkkanut siitä mitään.

Oli tulossa sadeaika. Sateiden siunaus tulee etupäässä maaseudun hyväksi; kaupunkilaisille niistä ei ole mitään jakamatonta iloa. Heidän on kaikin tavoin yritettävä suojella itseänsä kosteudelta, ja siinä tarkoituksessa talonomistajat sulkevat tarkoin ikkunat ja paikkaavat kattojansa, jalankävijät kohottavat sateenvarjonsa ja raitiovaunut suojaverhonsa, mutta sittenkään ei kestä kauan, ennenkuin kaikki kahlaavat kosteudessa ja mudassa. Virta, vuori, metsä ja pelto tervehtivät sadekuuroja hilpein huudahduksin. Luonnollisessa ympäristössään näemme sateen todellisessa suurenmoisuudessaan, ja riemua ei häiritse mikään soraääni, kun taivas ja maa yksiäänisesti tervehtivät sadepilvien saapumista.

Nuoret rakastavaiset ovat vuorten kaltaiset. Alinomaisen sateen vaikuttaessa haitallisesti Annada Babun ruoansulatukseen Rameshin ja Hemnalinin mieliala säilyi erinomaisena. Sade esti kuitenkin usein Rameshia menemästä oikeuden istuntoihin. Päivät pääksytysten tulvi vettä niin ankarasti, että Hemnalini huolestuneena huudahti: "Ramesh Babu, kuinka aiottekaan päästä kotiin tällaisessa ilmassa?"

"Eipä hätää", vastasi Ramesh hämillään, "tavalla tai toisella minä siitä suoriudun."

"Mitä hyötyä on siitä, että kastutte ja vilustutte?" jatkoi Hemnalini.
"Jääkää mieluummin aterioimaan meidän kerallamme."

Ramesh ei arkaillut terveyttänsä. Hänen ystävänsä ja sukulaisensa eivät olleet milloinkaan havainneet hänen helposti vilustuvan, mutta sadepäivinä hän alistui erittäin mielellään Hemnalinin määräyksiin. Pidettiin kerrassaan jumalattomana kevytmielisyytenä, jos hän tahtoi lähteä ulos, vaikkapa vain parin askelen päässä olevaan asuntoonsa. Taivaankannen näyttäessä tavallista uhkaavammalta Ramesh kutsuttiin Hemnalinin huoneeseen kedzhiri-aamiaiselle [riisistä, herneistä, sipulista, munista, voista y.m. keitetty ruokalaji] tai paistetuista herkuista kokoonpannulle illalliselle, riippuen siitä, mikä päivänaika kulloinkin sattui olemaan. Hänen keuhkoihinsa kohdistuva huolekkuus nähtävästi ei ulottunut hänen ruoansulatukseensa.

Niin viettivät nuoret päivän toisensa jälkeen, kokonaan tunteisiinsa verhoutuneina. Ramesh ei milloinkaan kysynyt itseltänsä, mihin tämä tulisi johtamaan, mutta Annada Babu kysyi, ja hänen ystävänsä ja sukulaisensa saivat siitä ehtymättömän puheenaiheen. Rameshin arkinen ymmärrys ei ollut hänen oppineisuutensa veroinen, ja hänen rakastuneisuutensa samensi sitäkin enemmän hänen käytännöllistä katsettansa. Annada Babu tutki alinomaa odottavaisesti hänen kasvojansa, mutta ei löytänyt niistä mitään vastausta.

KYMMENES LUKU

Akshain ääni oli aivan keskinkertainen, mutta kun hän lauloi ja säesteli itseänsä viululla, pidättyi ainoastaan erittäin ankara arvostelija häntä kiittämästä. Annada Babu ei musiikista paljoa välittänyt. Sitä hän ei milloinkaan myöntänyt, mutta hänellä oli eräitä puolustuskeinoja, joita hän käytteli ollessaan sitä mieltä, että musiikinharrastajat olivat riittävän kauan saaneet tehdä, mitä tahtoivat.

"Ei, riittää jo; miksi ahdistatte poika parkaa alinomaa vain sen vuoksi, että hän osaa laulaa?"

Akshai vastasi leppoisasti: "Aivan oikein, Annada Babu, epäilemättä.
Sopii vain kysyä, kuka tässä ahdistaa ja ketä."

Ensimmäinen puhuja huudahti siihen: "Sen kysymyksen me ratkaisemme, kunhan laulatte vielä vähän."

Eräänä iltapäivänä taivas oli sankassa pilvessä. Tuli ilta, ja satoi yhä taukoamatta. Rajuilma esti Akshaita lähtemästä. Hemnalini ehdotti, että hän laulaisi, ja alkoi näppäillä pienten, Bengalissa yleisesti käytettyjen kamariurkujen koskettimia.

Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen ikävöi rakastettuansa.

Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa, mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.

Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa "Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen kaipaus.

Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi. Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen taika oli vallannut hänetkin.

Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:

Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa! Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa. Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt. Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."

Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi hieman hämillään tunnustaa.

"Teidän ei kannata sulkeutua kammioonne ja suotta yrittää opetella omin päin", virkkoi Hemnalini. "Tulkaa mieluummin tänne harjoittelemaan. Minä ymmärrän asiaa hieman ja voin luullakseni olla teille avuksi."

"Minä olen kovin kömpelö", vastasi Ramesh, "kärsivällisyytenne joutuu kovalle koetukselle."

"Sen, mitä osaan, minä opetan teille", sanoi Hemnalini, "vaikka ette olisikaan taitava."

Pian kävi ilmi, ettei Ramesh ollut esiintynyt itseänsä kömpelöksi. Innostuneenkin opettajan oli vaikea saada hänen päähänsä aavistustakaan musiikista. Olemme nähneet henkilön, joka ei osaa uida, putoavan lammikkoon ja huitovan käsin ja jaloin kuin mieletön. Sellainen tapaus antaa meille jonkinlaisen käsityksen Rameshin järjestyksettömistä ponnistuksista, vaikka tässä tapauksessa olikin vettä vain korkeintaan polviin saakka. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kunkin sormen oli tehtävä; hän iski silmää räpähdyttämättä väärän äänen jokaisessa tahdissa; sointu ja epäsointu olivat hänelle sama asia, ja hän rikkoi ylevän aavistamattomasti kaikkia sääntöjä. Kun Hemnalini huudahti: "Mitä teettekään, sehän on kaikki ihan väärin!" niin hän ehdätti korjaamaan virhettänsä tekemällä toisen. Vakaa, vääjäämätön miehemme ei kuitenkaan hevillä irroittanut kättänsä auran kahvasta. Niinkuin höyryjyrä kulkee tyynesti kulkuansa välittämättä siitä, mitä sen alle murskautuu, niin vyöryi Ramesh vastustamattomasti ja häikäilemättä onnettomien urkujensa koskettimiston yli.

Hemnalini nauroi hänen virheillensä, ja hän itse nauroi mukana. Hemnalinia huvitti hänen harvinainen kykynsä menetellä säännöllisesti väärin. Rakkaus osaa iloita erehdyksistä, epäsoinnuista ja taitamattomuudestakin. Äidinrakkaus kuohuu yli äyräittensä, kun lapsi kävelemään opetettaessa astuu mahdottomia askeleita, ja Rameshin tavaton epämusikaalisuus herätti Hemnalinissa salaista riemastusta.

Ramesh sanoi pari kertaa: "Teidän on hyvä nyt nauraa, mutta olettehan itsekin tehnyt virheitä opetellessanne?"

"Epäilemättä", vastasi Hemnalini, "mutta totta puhuen, Ramesh Babu, en läheskään niin paljon kuin te."

Rameshia ei masentanut mikään; hän vain nauroi ja alkoi jälleen alusta. Annada Babu, kuten sanottu, ei ollut mikään musiikin tuntija, mutta toisinaan hänen kasvoihinsa kohosi tärkeä ilme, hän heristi korviansa ja virkkoi: "Sanokaa mitä tahdotte, Rameshista tulee tuossa paikassa mestari."

Annada Babu: "Eikö mitä, hän on edistynyt kelpo tavalla ensi kuulemastani. Saat olla varma siitä, että jos Ramesh jatkaa harjoituksiansa, niin hänestä koituu ajan pitkään kelpo soittoniekka. Siihen tarvitaan vain alinomaista harjoitusta. Kunhan nuotit on opittu, käy kaikki ihan itsestään."

Sellaisia lausuntoja ei käynyt vastustaminen. Kun ukko ilmaisi mielipiteensä, oli perheen sitä kuunneltava kunnioittaen ja ääneti.

YHDESTOISTA LUKU

Bengalin pudzha-juhla vastaa merkitykseltänsä länsimaiden joulua. Suunnilleen kymmenen päivää lepäävät silloin kaikki työt, ja perheen jäsenet ovat koolla.

Melkein joka syksy käyttivät Annada Babu ja Hemnalini hyväkseen tilaisuutta huokeiden lomapilettien ostamiseen ja matkustivat Dzhabalpuriin virkistymään. He olivat Annada Babun lankomiehen, sikäläisen hallituksen virkamiehen vieraina, ja Annada Babu arveli tämän jokavuotisen retken vaikuttavan melkoisen kohentavasti ruoansulatukseen.

Nyt oli syyskuun alku, loma-aika oli tulossa, ja Annada Babu askarteli matkavalmisteluissa. Hemnalinin poistuminen tulisi keskeyttämään soittotunnit, joten Ramesh yritti käyttää jäljelläolevan ajan mahdollisimman tyystin hyväkseen. Eräänä päivänä Hemnalini keskusteltaessa huomautti:. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, minä uskon, että ilmanalanvaihdos olisi teille hyödyksi. Teidän olisi hyvä poistua Kalkuttasta vaikkapa vain lyhyeksi ajaksi. Mitä arvelet sinä, taatto?"

Annada Babu piti ehdotusta kannatettavana. Ramesh oli joutunut kuolemantapauksen johdosta suremaan, ja ilmanalanvaihdos saattaisi hänen mieltänsä virkistää.

"Epäilemättä", sanoi hän, "on muutaman päivän retki toiseen ilmanalaan erinomainen asia. Tiedättekö, Ramesh, minä olen pannut merkille, että retkestä — lähtipä sitten maalle tai minne tahansa — on hyötyä vain muutamana päivänä. Ensimmäisenä viikkona ruokahaluni paranee, minä syön kelpo tavalla, mutta sitten on asia kuten ennenkin, vatsassa tuntuu jälleen vanha tuttu painostus, sattuu närästyksiä, ja söinpä mitä tahansa — —"

Annada Babu: "Niin, mitäpä olisi, jos Ramesh lähtisi mukaamme? Silloinhan hän pääsee nauttimaan ilmanalanvaihdoksesta ja saa samalla nähdä marmorikalliot."

Koska tuota kaksinkertaista vahvistuslääkettä tovin suositeltiin, ei
Ramesh tahtonut kiistellä määräystä vastaan.

Hänen koko olemuksensa tuntui tänä päivänä kuin ilmassa leijuvan. Tyynnyttääkseen sisäistä kuohuansa hän sulki oven ja kävi soittimensa ääreen, mutta hänen sielunsa kohosi kaiken turhanaikaisen täsmällisyyden yläpuolelle, ja sormet kiiriskelivät sekasortoisesti koskettimilla aiheuttaen hurjan sekamelskan sointuja ja epäsointuja. Se ajatus, että hänen täytyisi piankin erota Hemnalinista, oli hänet kerrassaan masentanut. Nyt, ylenpalttisen ilonsa vallassa, hän heitti tuskalla ja vaivalla hankkimansa opin kaikkien tuulten teille.

Ovelle koputettiin. "Taivaan tähden, lakatkaa, Ramesh Babu!" kuului ääni huutavan. "Mitä ihmettä teettekään?"

Ramesh joutui hämilleen, sävähti punaiseksi ja meni avaamaan ovea. Akshai astui sisään ja huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, voi käydä niin, että joudutte oman oikeutenne eteen vastaamaan, jos tuolla tavalla harjoitatte salaista pahettanne!"

"Minä haluaisin keskustella kanssanne eräästä asiasta, jos teille sopii", jatkoi Akshai.

Akshai: "Te lienette jo havainnut, ettei Hemnalinin menestys ole minulle yhdentekevä asia?"

Ramesh ei myöntänyt eikä kieltänyt, odottihan vain, mitä vielä piti tuleman.

Akshai: "Annada Babun ystävänä minulla on oikeus kysyä, mitkä ovat aikeenne Hemnaliniin nähden."

Sekä sanat että niiden sävy loukkasivat Rameshia, mutta hän ei halunnut eikä osannutkaan lausua vastaukseksi mitään kärkevää. Hän virkkoi rauhallisesti: "Onko teillä jotakin aihetta otaksua, että minulla on huonot tarkoitukset?"

Akshai: "Nähkääs, te olette hinduperheen jäsen, ja isänne oli hindu. Hän pelkäsi teidän ottavan itsellenne vaimon Brahma Samadzhiin kuuluvasta perheestä, ja senvuoksi hän nouti teidät kotiin naittaakseen teidät siellä — sen tiedän." Akshailla olikin täysi syy se tietää, koska hän itse oli asiasta vihjaissut vanhalle herralle. Muutamaan hetkeen Ramesh ei kyennyt katsomaan Akshaita silmiin. "Luuletteko", jatkoi Akshai, "että isänne äkillinen kuolema on tehnyt teille mahdolliseksi menetellä ihan oman mielenne mukaan? Jos hänen toivomuksensa — —"

"Kuulkaahan, Akshai Babu", keskeytti hänen puheensa Ramesh, "jos on olemassa jokin asia, jossa te olette pätevä minua neuvomaan, niin neuvokaa, ja minä kuuntelen, mutta minun ja isäni välinen suhde ei suinkaan koske teitä."

"Hyvä", virkkoi Akshai, "jättäkäämme se sikseen. Mutta haluaisinpa tietää, onko aikomuksenne naida Hemnalini ja voitteko sen tehdä."

"Kuulkaahan, Akshai Babu", sanoi hän, "vaikka te olisittekin Annada
Babun ystävä, emme me molemmat kuitenkaan ole niin läheisissä
suhteissa, että teillä olisi oikeus puhutella minua tuolla tavalla.
Jättäkää se asia, olkaa hyvä."

Akshai: "Jos asian käsittelemättä jättäminen merkitsisi koko jutun syrjäyttämistä ja te voisitte loppumattomiin jatkaa elämännautintoanne seurauksia ajattelematta, niin ei olisi enää mitään sanomista, mutta inhimillinen yhteiskunta ei ole pelkkä miellyttävä metsästysalue teidänlaisillenne henkilöille, jotka eivät huoli seurauksista. Teidän vaikuttimenne voivat olla mitä jaloimmat ja teistä voi olla kerrassaan yhdentekevää, mitä ihmiset sanovat, mutta teidän tulisi yrittää ymmärtää, että joudutte vastaamaan, jos pelaatte Hemnalinin asemassa olevan tytön kanssa väärää peliä. On olemassa henkilöitä, jotka tulevat vaatimaan teiltä selitystä, ja jos tarkoituksenne on saattaa huonoon huutoon henkilöitä, joita kunnioitatte, niin olette hyvällä alulla."

Ramesh: "Minä kiitän teitä neuvostanne. Minä teen oikeaan aikaan päätökseni ja pysyn siinä. Olkaa te ihan huoletta. Voimme lopettaa tämän keskustelun."

Akshai: "Se, mitä kuulen, ilahduttaa minua. Mieleni keventyy kovin, saadessani tietää, että vihdoinkin tahdotte tehdä päätöksen ja aiotte siinä pysyä. Olisitte voinut tehdä sen jo hieman aikaisemmin. En kumminkaan tahdo asiaa enempää pohtia kanssanne. Suokaa anteeksi, että keskeytin soitannollisia opintojanne. Ryhtykää niitä jälleen jatkamaan, minä en teitä enää häiritse." Samassa Akshai kiiruhti pois.

Ramesh ei kumminkaan tuntenut enää halua minkäänlaisen musiikin harjoittamiseen.

Hän lepäsi patjallansa, kädet pään alla, tuntien liukuessa ohi. Yht'äkkiä kello löi viisi, ja hän nousi kiireesti. Taivas yksin tietää, minkä päätöksen hän oli tehnyt, mutta varmaa on, että hän piti ehdottomana velvollisuutenansa lähteä viipymättä naapuriin juomaan pari kupposta teetä.

"Ruoansulatuksenne ei varmaankaan ole kunnossa", huomautti Annada Babu.
"Vika on sapessa. Koettakaapa minun marjakkeitani — —"

Hemnalini keskeytti hymyillen: "Sinä, taatto, tahdot saada kaikki ystäväsi nauttimaan noita marjakkeita, mutta minä en ole vielä nähnyt kenenkään niistä kostuvan."

Annada: "Eipä ole niistä ollut kenellekään vahinkoakaan. Minä olen kokeilemalla saanut selville, etteivät mitkään muut marjakkeet ole olleet minulle niin otolliset."

Hemnalini: "Joka kerta, kun koettelet uusia marjakkeita, ne tuntuvat sinusta muutaman päivän ajan niitä ihmeellisimmältä yleislääkkeeltä."

Annada: "Te ette tahdo koskaan minua uskoa. No, kysykää Akshailta, onko lääkkeeni ollut hänelle hyödyksi vai eikö."

Hemnalini jätti väittelyn sikseen, koska pelkäsi, että Akshai kutsuttaisiin todistajaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä todistaja jo ilmaantuikin kutsumatta ja lausui ensimmäisiksi sanoikseen Annada Babulle:

"Antakaahan minulle vielä pari marjaketta; ne ovat vaikuttaneet minuun erinomaisesti. Minä olen tänään oivallisessa kunnossa."

KAHDESTOISTA LUKU

Annada Babu oli siinä määrin vieraanvaraisuuteen taipuvainen, ettei sallinut Akshain lähteä heti marjakkeen nautittuansa, ja Akshai puolestaan ei näyttänyt ollenkaan haluavan rientää pois. Hän loi tavan takaa Rameshiin karsaanlaisen syrjäsilmäyksen. Ramesh ei ollut mikään erikoisen tarkka havaitsija, mutta hänen täytyi huomata Akshain moittivat katseet, ja ne häiritsivät hänen mielenrauhaansa.

Hemnalini oli hautonut mielessään pian tapahtuvan Diabalpurinretken ajatusta ja oli päättänyt Rameshin ensi vierailun aikana pohtia hänen kanssaan loma-ajan ohjelmaa: heidän piti yhdessä laatia luettelo kirjoista, jotka he aikoivat ottaa mukaan vapaiden hetkien varalle. Senvuoksi oli päätetty, että Rameshin piti tulla tavallista varhemmin, sillä jos hän tulisi vasta iltapäiväteen aikaan, voisi téte-à-téte häiriytyä Akshain tai jonkun muun satunnaisen vieraan saapuessa.

Mutta nyt olikin Ramesh tullut tavallista myöhemmin ja näytti vihdoin ilmaantuessaan mietteisiinsä vajonneelta. Hemnalinin mieliala niin ollen kovin masentui. Hän sai tilaisuutta kuiskata Rameshille: "Te olette tänään kovin myöhästynyt, eikö totta?"

Hemnalini oli pitänyt aivan erikoista huolta siitä, että oli ajoissa valmiina. Hän oli jo aikaisin iltapäivällä järjestänyt hiuksensa ja vaihtanut pukua ja oli sitten istuutunut odottamaan, kelloon tuijotellen.

Kauan aikaa hän lohdutteli itseänsä sillä ajatuksella, että Rameshin kello kävi jäljessä ja että hän kohta saapuu. Kun tämä otaksuma osoittautui kestämättömäksi, asettui hän ompeluksinensa ikkunanpieleen hilliten kärsimättömyyttänsä parhaansa mukaan. Ja nyt, vihdoin tullessaan, Ramesh oli kaiken lisäksi hajamielinen eikä yrittänytkään selittää myöhästymistänsä. Hän ei näyttänyt ollenkaan muistavan, että oli luvannut saapua aikaisin.

Teetunti pani sinä päivänä Hemnalinin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Kun se vihdoin oli ohi, hän suoritti erikoisen ponnistuksen hälventääkseen Rameshin hajamielisyyttä. Seinällä olevalla pöydällä lepäsi joukko kirjoja, jotka hän otti syliinsä aikoen lähteä kuljettamaan niitä pois huoneesta. Hänen liikkeensä herätti Rameshin huumauksestansa. "Mihin aiotte ne viedä?" kysyi hän Hemnalinin luo astuen. "Eikö meidän ollut määrä tänään valita mukaanotettavat kirjat?"

Hemnalinin huulet värähtivät, ja hän voi vaivoin pidättää silmiin tulvivia kyyneliä.

"Jääköön tekemättä", virkkoi hän, "meillä ei nyt ole siihen tilaisuutta." Samassa hän jo kiiruhti yläkertaan ja heitti kirjat makuuhuoneensa lattialle.

"Te ette näytä voivan tänään oikein hyvin, Ramesh Babu", huomautti
Akshai salavihkaa nauraen.

Ramesh mutisi jotakin aivan käsittämätöntä. Mutta Annada Babu oli heristänyt korviansa kuullessaan Akshain viittaavan Rameshin terveydentilaan.

"Sellaiset henkilöt kuin Ramesh Babu", jatkoi Akshai sala-ivaisesti, "pitävät arvoansa alentavana omistaa mitään huomiota terveydellensä. He elävät älyllisissä maailmoissa, ja jos potevat ruoansulatushäiriöitä, niin pitävät epähienona ryhtyä tutkimaan, mistä sairaus johtuu."

Annada Babu alkoi leveästi todistella, että hyvä ruoansulatus on filosofille yhtä tärkeä kuin kenelle muulle tahansa. Ramesh istui heidän vieressään kärsien ja vaieten.

"Kuulkaahan neuvoani, Ramesh Babu", päätti Akshai puheensa, "nauttikaa yksi Annada Babun marjake ja menkää varhain nukkumaan."

"Minulla on asiaa Annada Babulle", vastasi Ramesh, "ja minä odotan tässä vain tilaisuutta."

"Tuhat tulimmaista, olisitte voinut sanoa tuon hieman aikaisemmin. Ramesh Babu hautoo asiaa tuntikausia ja sinkoaa sen vihdoin vasten otsaa, kun on jo liian myöhäistä." Hän sanoi hyvästi isännällensä.

"Annada Babu, minä pidän erinomaisena onnena, että olen saanut käydä talossanne, jossa minua on kohdeltu kuin perheen jäsentä; en osaa sanoa, kuinka paljon se minulle merkitsee."

"Sehän on luonnollista" vastasi Annada Babu. "Te olette Dzhogenin ystävä, ja me kohtelemme teitä tietenkin hänen veljenänsä."

Ramesh oli tavallaan käynyt tanssimaan, mutta ei nyt tietänyt, miten suoriutuisi seuraavasta askelesta.

Tehtävää huojentaakseen Annada Babu jatkoi: "Itse asiassa, Ramesh, tulee meidän kiittää onneamme, että saamme pitää teidänlaistanne nuorukaista poikanamme ja veljenämme."

"Nähkääs", jatkoi Annada Babu, "teidän nimeänne on alettu mainita Hemnalinin nimen ohella. Ihmiset ovat sitä mieltä, että naimaikäisen tytön tulee valita seuransa erittäin huolellisesti. Minä vastaan heille aina näin: 'Minä luotan Rameshiin ehdottomasti; hän ei voi meitä pettää'."

Ramesh: "Te, Annada Babu, tunnette minut hyvin; jos pidätte minua Hemnalinille soveliaana puolisona, niin — —"

Annada: "Riittää. Minä puolestani olen näet jo asian päättänyt. Nimenomaisesta ehdotuksesta minua esti vain se seikka, että te vielä suritte isäänne. Nyt ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, poikaseni. Ihmiset puhuvat liikaa, ja me teemme mahdollisimman pian kaikista juoruista lopun. Eikö totta?"

Ramesh: "Niinkuin hyväksi näette. Tyttärellänne on tietenkin lähinnä valta ratkaista asia."

Annada: "Epäilemättä, mutta luulenpa tietäväni, kuinka hän sen ratkaisee. Joka tapauksessa me puhumme siitä huomenna varhain ja sovimme lopullisesta järjestelystä."

Ramesh: "Pelkään jo vallanneeni liian paljon aikaanne. Lienee parasta, kun nyt poistun."

Annada: "Vielä hetkinen. Luulenpa, että on yhtä hyvä viettää häät jo ennen Dzhabalpuriin lähtöä."

Annada: "Niin, tässähän on jäljellä vain kymmenen päivää. Vihkiminen voisi tapahtua ensi sunnuntaina; silloin meille jäisi vielä pari kolme päivää matkan valmisteluihin. Nähkääs, Ramesh, minä en tahtoisi mitenkään kiirehtiä, mutta minun täytyy ajatella terveyttäni."

KOLMASTOISTA LUKU

Kamilan koulussa piti loman alkaa jo aikaisin, mutta Ramesh oli sopinut johtajattaren kanssa, että tyttö saisi jäädä opistoon koko loma-ajaksi.

Annada Babun kanssa tapahtunutta keskustelua seuraavana aamuna Ramesh nousi varhain ja lähti kävelylle valiten erään yksinäisen tien Maidanista, Kalkuttan suurimmasta puistosta. Hän päätti jo ennen häitä kertoa Hemnalinille kaikki Kamilaa koskevat seikat ja ajatteli selittää asiain todellisen tilan Kamilalle myöhemmin. Siten menetellen ei voisi syntyä mitään väärinymmärrystä. Kamila havaitsisi Hemnalinin ystäväksensä ja suostuisi mielellään asettumaan heidän kotiinsa asumaan. Koska saattaisi syntyä juoruja, jos he jäisivät tänne, missä oli tuttavia, hän päätti muuttaa Hazaribaghiin harjoittamaan siellä ammattiansa.

Kävelyltä palatessaan Ramesh päätti käydä Annada Babua tervehtimässä ja kohtasi portaissa Hemnalinin. Tavallisissa oloissa sellainen kohtaus olisi antanut aihetta ystävälliseen jutteluun, mutta tällä kertaa Hemnalini punastui — hänen kasvoissansa väikkyi, päivän ensi sarastusta muistuttava hymyn häivä — ja kiiruhti pois, silmät maahan luotuina.

Ramesh tuli takaisin asuntoonsa ja alkoi takoa soittimestansa irti säveltä, jonka Hemnalini oli hänelle opettanut — mutta samaa säveltä ei voi soittaa koko päivää, joten hänen oli vihdoin turvauduttava johonkin runokirjaan. Kohta hän kuitenkin oivalsi, ettei mikään runous kyennyt kohoamaan hänen rakkautensa korkeuksiin.

Hemnalinikin käyskeli koko aamun kuin ilmassa leijuen. Keskipäivän tienoissa hän oli suorittanut talousaskarensa, vetäytyi omaan huoneeseensa ja istuutui ompelemaan. Hänen rauhallisissa kasvoissaan asui korkean onnen hehku, ja se tietoisuus, että oli löytänyt elämänsä tarkoituksen, näytti vallanneen hänen koko olemuksensa.

Oli vielä melkoisen pitkä aika tavanomaiseen teenjuontihetkeen, kun Ramesh viskasi runokirjan kädestänsä ja riensi Annada Babun asuntoon. Tavallisissa oloissa Hemnalini ilmestyi heti näkyviin, mutta nyt oli huone tyhjä, ja ylhäältä oleskeluhuoneestakaan ei löytynyt ketään; Hemnalini viipyi vielä omassa huoneessaan. Annada Babu ilmaantui tavalliseen aikaansa ja istuutui teepöydän ääreen Rameshin silmäillessä levottomana ovea.

Hän tervehti Rameshia erinomaisen ystävällisesti. "Hei, Ramesh Babu, minä kävin vast'ikään teitä tapaamassa." Ramesh näytti tuon kuultuansa hieman levottomalta.

Akshai nauroi ja jatkoi: "Ei mitään pelon syytä, Ramesh Babu, tarkoitukseni olivat aivan viattomat. Onhan oikeus ja kohtuus, että ystävänne teitä onnittelevat kuullessaan hyvän uutisen, ja juuri tämä oli käyntini tarkoituksena."

Akshain sanat johtivat Annada Babun huomion Hemnalinin poissaoloon.
Hän huusi, mutta vastausta ei kuulunut, joten hänen oli lähdettävä
yläkertaan tytärtänsä hakemaan. "Mitä tämä merkitsee, Hem?" huusi hän.
"Yhä ompelemassa? Tee on valmiina, ja Ramesh ja Akshai ovat täällä."

"Käskehän tuoda tee minulle tänne, taatto", virkkoi Hemnalini lievästi punastuen. "Minun täytyy tosiaankin saada tämä työ valmiiksi."

"Se on taaskin sinun tapaistasi, Hem. Kerran johonkin asiaan intouduttuasi sinä unhotat kaiken muun. Kun teit uutterasti työtä tutkintoasi varten, et irroittanut nokkaasi kirjasta. Nyt sinua askarruttaa ompeleminen siinä määrin, ettet halua tehdä mitään muuta. Ei, ei, tämä ei käy päinsä. Sinun pitää lähteä alas teetä juomaan." Hänen täytyi kerrassaan vetämällä vetää tyttö mukaansa. Hemnalini astui suoraa päätä tarjottimen luo ja näytti syventyvän teen kaatamiseen siinä määrin, ettei voinut kohottaa katsettansa tervehtiäkseen vieraita.

"Mitä teetkään, Hem?" huudahti Annada Babu. "Sokeria minulle!
Tiedäthän, etten minä koskaan käytä sokeria."

Akshai alkoi nauraa salavihkaa. "Hän ei voi tänään hillitä anteliaisuuttansa. Hänen tekee mieli jaella makeisia kaikille!"

Rameshista tuntui sietämättömältä, että Akshai laski leikkiä Hemnalinin kustannuksella, ja hän päätti kohta naimisiin päästyänsä pyyhkiä Akshain nimen tuttavaluettelostansa. —

Muutamia päiviä myöhemmin sama seura oli jälleen koolle teepöydän ääressä, Akshai huomautti: "Kuulkaahan, Ramesh Babu, teidän olisi paras heti vaihtaa nimeä." Akshain leikinlaskuyritykset tekivät hänet sitäkin vastenmielisemmäksi Rameshille.

"Nähkääs", sanoi Akshai avaten sanomalehden. "Eräs Ramesh-niminen ylioppilas on saanut toverinsa esiintymään hänen sijastansa tutkinnossa tullen siten hyväksytyksi. Mutta lopulta hänet kumminkin keksittiin." Hemnalini tiesi, ettei Rameshilla ollut milloinkaan vastausta valmiina kielenkärjessä, joten hän otti huolekseen aina torjua Akshain hyökkäykset. Nyt oli hänen jälleen käytävä asiaan käsiksi. Todellisen närkästyksensä hilliten hän lausui leikkisästi: "Niin ollen täytyy vankiloissa olla useampia kuin yksi Akshai."

"Kuulkaahan vain!" huudahti Akshai. "Minä yritän ystävällisesti varoittaa, ja te loukkaannutte. Minun on siis kerrottava koko juttu. Tunnettehan Sarat-siskoni, joka on oppilaana naisopistossa? Hän tuli kotiin eilen illalla ja ilmoitti: 'Tiedätkö, Ramesh Babun vaimo on meidän koulussamme'. Minä sanoin: 'Hassutuksia! Luuletko, ettei maailmassa ole yhtäkään muuta Ramesh Babua?' 'Kuka hän lieneekin', sanoi Sarat, 'joka tapauksessa hän on kovin tyly vaimollensa. Melkein kaikki tytöt lähtivät loma-ajaksi kotiinsa, mutta hän on järjestänyt asiat siten, että hänen vaimonsa jää opistolle. Lapsi raukka, hän itkee silmät itseltänsä.' Silloin minä ajattelin: 'Tämä ei käy päinsä; toiset henkilöt voivat johtua samaan erehdykseen kuin Sarat.'"

Annada Babu ratkesi nauramaan. "Oletko ihan mieletön, Akshai? Pitääkö Rameshimme muuttaa nimensä vain sen vuoksi, että jokin Ramesh itkettää vaimoansa pitämällä häntä koulussa?" Mutta Ramesh kalpeni äkkiä ja lähti huoneesta.

"Mikä teitä vaivaakaan, Ramesh Babu?" huusi Akshai. "Minne menette? Olenko teitä loukannut? Ette suinkaan luule minun teitä epäilevän?" Hän riensi Rameshin jälkeen.

"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti Annada Babu. Hänen hämmästyksekseen Hemnalini alkoi itkeä. "Mikä sinua vaivaa, Hem? Miksi itket?"

"Akshai Babu on liian ilkeä", nyyhkytti tyttö. "Miksi hän loukkaakaan vierastamme tuolla tavalla?"

"Minä en voi sietää sellaista leikinlaskua." Samassa Hemnalini pakeni yläkertaan.

Kalkuttaan palattuansa Ramesh oli tehnyt kaikki voitavansa keksiäkseen jotakin jälkeä Kamilan miehestä. Suurella vaivalla hän oli saanut selville, missä Dhobapukur oli, ja oli kirjoittanut Kamilan enolle Tarini Tsharanille.

Vastaus saapui äsken kuvailtua kohtausta seuraavana päivänä. Tarini Tsharan kirjoitti, ettei ollut onnettomuustapauksen jälkeen kuullut mitään Nalinakshasta, sisarentyttärensä miehestä. Nalinaksha oli ollut Rangpurissa toimiva lääkäri. Tarini Tsharan oli tiedustellut asiaa sieltä, mutta kukaan ei ollut hänestä mitään tietänyt. Nalinakshan syntymäpaikastakaan ei hänellä ollut tietoa.

Ramesh luopui nyt kerrassaan siitä ajatuksesta, että Kamilan mies voisi olla vielä elossa.

Samassa postissa saapui hänelle koko joukko muita kirjeitä. Useat tuttavat olivat kuulleet pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ja onnittelivat häntä. Muutamat kehoittivat häntä tarjoamaan juhla-ateriaa, toiset leikkisästi kiusoittelivat sen vuoksi, että hän oli niin kauan pitänyt asiaa salassa. Hänen näitä kirjeitä lukiessaan saapui eräs Annada Babun palvelija tuoden kirjeen. Rameshin sydän tykytti kiivaasti, kun hän tunsi Hemnalinin käsialan. "Hänen on täytynyt Akshain kertoman johdosta alkaa epäillä", mietti Ramesh, "ja nyt hän kirjoittaa minulle rauhoittaakseen itseänsä."

Hän avasi kirjeen. Se oli hyvin lyhyt. "Akshai Babu kohteli teitä eilen kovin sopimattomasti", kirjoitti hän. "Miksi ette tullut tänä aamuna? Minä odotin teitä. Miksi välitättekään siitä, mitä Akshai Babu sanoo? Tiedättehän, etten koskaan ota huomioon hänen typeryyksiänsä. Tulkaa tänään hyvissä ajoin. Minä en ota käsille ompelustani." Ramesh luki rivien välistä, kuinka kovin Hemnalinin hellä, myötätuntoinen sydän oli kärsinyt, ja kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. Tapahtuman jälkeen neidon oli tehnyt sanomattomasti mieli valaa palsamia hänen haavaansa, ja tämä mieliteko ei ollut jättänyt häntä rauhaan koko yönä ja aamuna, vaan oli pakottanut hänet sen vihdoin kirjeen avulla ilmaisemaan. Ramesh tajusi asian aivan selvästi.

Edellisestä illasta lähtien hän oli tuntenut, että asian todellinen tila oli Hemnalinille heti selitettävä, mutta eilinen kohtaus oli tehnyt asian entistä vaikeammaksi. Nyt hän tulisi esiintymään verekseltä kiinnisaatuna rikoksentekijänä, joka yrittää puolustellen päästä asiasta. Mikä pahempi: ilmitulo muodostuisi Akshain voitoksi, ja se ajatus tuntui ylen nöyryyttävältä.

Hän arveli Akshain täytyvän otaksua, että Kamilan mies oli joku toinen Ramesh-niminen, koska hän muussa tapauksessa tuskin olisi niin kauan vaiennut ja tyytynyt peitettyihin vihjauksiin, vaan olisi varmaan huutanut keksintönsä julki kaikilta katoilta. Nämä mietteet saivat Rameshin yrittämään siirtää epämieluisat seikat tuonnemmaksi, sen sijaan että olisi valinnut suoran tien.

Samassa saapui vielä toinenkin kirje. Ramesh avasi sen ja havaitsi sen olevan naisopiston johtajattarelta, joka kirjoitti Kamilan olevan niin epätoivoissaan koululle jäämisensä vuoksi, ettei hän, johtajatar, voinut ottaa hänestä vastataksensa; koulutyön oli määrä päättyä lauantaina, ja Rameshin piti valmistautua ottamaan hänet silloin kotiin.

Kamilan piti tulla kotiin lauantaina, ja häät oli määrätty vietettäviksi sunnuntaina!

"Ramesh Babu, teidän on tosiaankin annettava minulle anteeksi!" Akshai siinä syöksähti sisään asiain jouduttua tähän kriitilliseen vaiheeseen. "Jos olisin arvannut tuollaisen jokapäiväisen pilan teitä loukkaavan, olisin pysynyt vaiti. Ihmiset panevat muuten tavallisesti pilan pahaksensa, jos siinä piilee jotakin totta, mutta tässä tapauksessa ei ollut perää pahaakaan, joten en käsitä, miksi menetitte hyvän tuulenne toisten seurassa. Annada Babu sättii minua lakkaamatta, ja Hemnalini ei puhu minulle mitään. Minä kävin siellä tänään aamupäivällä, ja hän lähti pois huoneesta. Miksi olette kaikin minulle vihoissanne?"

"Minulla ei nyt ole tilaisuutta ryhtyä sitä selittämään. Minun täytyy pyytää anteeksi; minulla on kova kiire."

"Vai niin! Häävalmistuksia! Soittajatko vaativat hieman etukäteen, ja te ette tahdo menettää aikaa. Hyvä, minä en pidätä teitä kauemmin. Näkemiin!"

Akshain poistuttua Ramesh riensi kohta Annada Babun luo. Hemnalini oli arvannut hänen saapuvan varhain ja istui odotellen oleskeluhuoneessa. Käsityö lepäsi kokoonkäärittynä pöydällä ja pienoisurut olivat hänen vieressään. Hän oli kaiketi ajatellut tavanomaista soiton harjoittelua, mutta on olemassa toisenkinlaista soitantoa, jonka vain sielu kuulee, ja sen odotus eli myös hänen mielessään.

Hieno hymy väikkyi hänen huulillansa Rameshin astuessa huoneeseen, mutta häipyi kohta hänen kysyessään: "Missä on isänne?"

"Huoneessansa. Onko teidän välttämättä häntä puhuteltava? Hän tulee kohta alas teetä juomaan."

Ramesh: "Minun täytyy puhutella häntä heti. Kysymyksessä on erittäin kiireellinen asia."

Kiireellinen asia, eikö totta? Silloin täytyy tietenkin kaiken muun syrjäytyä! Rakkaudenkin on jäätävä ovelle odottamaan vuoroansa! Aurinkoinen syyspäivä tuntui huokaavan, kun sen ilojen aitan kultaiset ovet kimmahtivat kiinni. Hemnalini vetäytyi pois soittimensa luota ja istuutui ompeluksineen pöydän ääreen, mutta hänen siinä askarrellessa tunkihe näkymätön neula hänen sydämeensä. Rameshin tärkeä asia näytti vaativan aikaa, ja rakkaus sai käydä kerjuulla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Annada Babun huoneeseen astuessaan Ramesh näki isännän nukkumassa nojatuolissaan, sanomalehti kasvoillansa. Rameshin yskähtäessä hän säpsähti hereille, ojensi tulijalle sanomalehden ja pyysi kiinnittää hänen huomiotansa kaupungissa raivoavan koleran aiheuttamaan pitkään vainajien luetteloon.

"Minä pyydän teitä siirtämään häät muutamia päiviä tuonnemmaksi", sanoi hän, "minulla on esteenä eräs erittäin tärkeä asia."

Tämä yllättävä tiedonanto karkoitti heti Kalkuttan vainajien luettelon
Annada Babun mielestä. Hän tuijotti Rameshiin.

"Voisitte tänään kirjoittaa ja sanoa, että häät on siirretty viikkoa tuonnemmaksi, seuraavaan sunnuntaihin."

"Te saatte minut ihan sanattomaksi, Ramesh. Eihän ole kysymyksessä mikään oikeusjuttu, jonka käsittelyn voi siirtää tuonnemmaksi, ellei määrätty päivä satu oikein soveltumaan. Mikä onkaan teidän tärkeä asianne?"

Ramesh: "Se on erittäin kiireellinen. Sitä ei käy siirtäminen tuonnemmaksi."

Annada: "Ei käy siirtäminen tuonnemmaksi! Sepä oivallinen ajatus, ihan erinomainen! Hyvä, tehkää, mitä tahdotte. Minä jätän teidän huoleksenne selittää asian kutsutuille vieraille. Jos joku minulta kysyy, niin minä sanon: 'Minä en tiedä yhtään mitään. Sulhasella on selko asioistansa, ja hän voi teille sanoa, milloin hänelle soveltuu mennä naimisiin.'"

Rameshin katse oli kaiken aikaa maahan luotuna. "Oletteko puhunut siitä
Hemnalinille?" jatkoi Annada Babu.

Annada: "Hänen tulee heti saada se tietää. Häät ovat Hemnalinin yhtä hyvin kuin teidänkin."

Annada: "Ramesh sanoo, että hänellä on kiireellisiä toimitettavia; hänellä ei ole nyt aikaa mennä naimisiin."

Hemnalini kalpeni, ja hänen silmänsä etsivät Rameshin katsetta. Verekseltä tavattu rikoksentekijä ei olisi voinut näyttää syyllisemmältä.

Ramesh ei ollut aavistanut, että uutinen ilmoitettaisiin Hemnalinille näin kömpelöllä tavalla, ja hänen omat tunteensa sanoivat hänelle, miten järkyttävästi sellaisen häikäilemättömän tiedonannon täytyi vaikuttaa. Mutta ammuttu nuoli ei palaa, ja Ramesh tiesi, että tämä nuoli oli lävistänyt Hemnalinin sydämen.

Nyt ei ollut enää mitään keinoa karkean totuuden lieventämiseksi, sillä tosiasioita ei käynyt muuttaminen: naimisiinmeno täytyi siirtää tuonnemmaksi, Rameshilla oli kiireellisiä tehtäviä, eikä hän voinut ilmoittaa, mitä nuo tehtävät olivat. Miten hän asiaa kaunistaisi?

"Asia on teidän", virkkoi Annada Babu Hemnalinin puoleen kääntyen.
"Teidän tulee ratkaista, mitä on tehtävä."

"Minä en tiedä siitä mitään, taatto." Hemnalini kohotti silmänsä, joiden katse oli kuin ukonpilveen sattuva painuvan päivän säde, ja lähti huoneesta. Annada Babu tarttui sanomalehteen ja oli lukevinansa, mutta itse asiassa hän oli ankaroissa mietteissä. Ramesh istui äänetönnä pari minuuttia, nousi sitten äkkiä ja lähti.

Hänen astuessaan isoon oleskeluhuoneeseen Hemnalini seisoi ikkunassa kadulle tuijotellen. Kaikilta sivukaduilta suikertava ihmisten paljous muistutti tulvivaa virtaa, ja kaikkien kasvoissa säteili tulevan juhlan odotus.

Ramesh epäröi astua hänen luoksensa ja jäi seisomaan kynnykselle, katse luotuna liikkumattomaan hahmoon. Avoimesta ikkunasta sisäänlankeavassa pehmeässä syysvalaistuksessa syntyi siinä kuva, joka oli jäävä lähtemättömäksi hänen mieleensä. Jokainen yksityiskohta — posken viehkeä kaariviiva, hiusten kaunis runsaus, niskan hieno haituva, sen alla kimalteleva kultainen kaulakääty, vasemmalta olkapäältä sirosti valahtava vaate — kaikki tuo teki pysyvän vaikutuksen hänen kipeihin aivoihinsa.

Hän astui vitkaan lähemmäksi. Tyttö ei ollut rakastajaansa huomaavinaan, katseli vain entistä tarkkaavammin katujen vilinää. Nuorukaisen ääni värähteli, kun hän keskeytti vaitiolon. "Minun täytyy pyytää teiltä jotakin."

Hemnalini tunsi hänen sanoissansa sykähtelevän tuskan ja kääntyi hänen puoleensa.

"Älä lakkaa minuun luottamasta!" huudahti nuorukainen. "Sano minulle, että luotat minuun aina. Taivas olkoon todistajanani, että olen aina pysyvä luottamuksesi arvoisena." Hän sinutteli neitoa ensi kerran.

Hemnalini katsahti häneen säälien, katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hänen mielensä äkkiä suli, ja kyynelet vierivät hänen poskillensa. Kun he seisoivat siinä vieretysten ikkunankomerossa, sattuivat heidän katseensa yhteen. Vaikka sanaakaan ei lausuttu, laskeutui heidän vaiheellensa leppoisa rauha, joka toi mukanansa taivaisen onnentunnon.

Syvään ja keventyneesti huoaten Ramesh keskeytti vaitiolon. "Tiedätkö, miksi minä ehdotin häitämme siirrettäviksi viikkoa tuonnemmaksi?" kysyi hän. Hemnalini pudisti päätänsä. Hän ei halunnut sitä tietää.

"Minä kerron koko asian, kun olemme naimisissa", virkkoi Ramesh.
Viittaus uuteen olotilaan kohotti kevyen punan tytön kasvoihin.

Valmistautuessaan varhain iltapuolella ottamaan vastaan Rameshia Hemnalini oli hilpein mielin odottanut vilkasta keskustelua, tutunomaista tulevaisuudensuunnitelmien pohtimista ja kevein vedoin suoritettua odottavan onnen kuvailua. Hän ei voinut aavistaakaan, että muutaman minuutin kuluttua vakuuteltaisiin toisilleen uskollisuutta ja vuodatettaisiin kyyneleitä, että he mistään keskustelematta seisoisivat sanattomina vieretysten, ja yhtä vähän oli hänellä voinut olla käsitystä siitä, kuinka täydellinen mielenrauha ja epäluuloton luottamus oli oleva seurauksena.

"Sinun pitää heti mennä isän luo", virkkoi Hemnalini. "Hän oli ihan ärtynyt."

Ramesh lähti ilomielin, valmiina ottamaan vastaan jokaisen iskun, joka elämän kohtaloilla saattoi olla hänen varallensa.

VIIDESTOISTA LUKU

"Jos annatte minulle kutsuttujen luettelon", sanoi Ramesh, "niin minä kirjoitan tänään kaikille määräpäivän muutoksesta."

"Kuulkaahan, poikaseni", virkkoi Annada Babu, "painakaa mieleenne, että minä pesen käteni tähän asiaan nähden. Saatte järjestää sen kaikin puolin itse; minä en halua joutua naurun esineeksi. Jos teitä haluttaa tehdä naimisasiasta pelkkä lastenleikki, niin minun ikäiselläni miehellä ei voi olla siinä osaa eikä arpaa. Tässä on vieraiden luettelo. Minä olen jo kuluttanut koko joukon rahoja ja melkoisen määrän varmaankin suotta. Minun on mahdoton sillä tavoin rahoja tuhlata."

Ramesh selitti olevansa valmis suorittamaan kaikki kustannukset ja järjestämään asian joka suhteessa.

Hän teki lähtöä, kun Annada Babu jatkoi: "Oletteko jo päättänyt, missä alatte harjoittaa käytännöllistä toimintaanne naimisiin mentyänne, Ramesh? Arvatenkaan ette ajattele Kalkuttaa?"

Annada Babu: "Sisämaasta? Sepä järkevä ajatus. Etavah ei ole mikään kehno paikka. Ilmanala on ruoansulatukselle erittäin edullinen. Minä vietin siellä kerran kuukauden ajan ja huomasin voivani syödä kaksin verroin. Nähkääs, poikaseni, hän on minun ainoa lapseni, ja me emme olisi onnelliset, jos meidän täytyisi elää etäällä toisistamme. Senvuoksi toivon teidän valitsevan terveellisen paikkakunnan."

Koska Ramesh oli häntä loukannut, käytti Annada Babu hyväkseen tilaisuutta saadakseen hieman vaateliaat toivomuksensa huomioonotetuiksi. Nykyisessä mielentilassaan Ramesh olisi vastustelematta suostunut muuttamaan Tsherra Pundiin tai Garo-vuoristoon tai jollekin muulle sumunkietomalle kukkulalle, jos Annada Babu olisi sattunut ehdottelemaan Etavahin asemasta näitä paikkakuntia.

"Hyvä", virkkoi hän, "minä asetun asianajajaksi Etavahiin." Otettuaan tehtäväksensä peruuttaa kutsut hän meni menojansa.

Kohta hänen poistuttuansa saapui Akshai ja sai kuulla Annada Babulta, että Ramesh oli siirtänyt häänsä viikkoa tuonnemmaksi.

Akshai: "Tosiaanko? Mutta sehän ei käy päinsä! Hääthän on määrätty ylihuomiseksi."

Annada: "Sen ei pitäisi käydä päinsä. Minunlaiseni vanhanaikaiset ihmiset eivät menettele siten, mutta nykyaikaiselle nuorisolle on kaikki mahdollista."

Akshai paneutui ankaran vakavaksi, ja hänen aivonsa alkoivat vilkkaasti työskennellä. Vihdoin hän virkkoi:

"Luullessanne löytäneenne Hemnalinille hyvän miehen te suljette silmänne kaikilta muilta mahdollisuuksilta. Miehestä, jolle uskoo tyttärensä eliniäksi, pitäisi ottaa joka suhteessa täysi selko. Minkäänlaista varovaisuustoimenpidettä ei tulisi jättää käyttämättä, vaikkapa hän olisi itse taivaan enkeli."

Annada: "Jos Rameshin laista nuorta miestä pitää epäillä, niin silloin ei voi maailmassa luottaa kehenkään."

"Ei, hän ei ole ilmaissut meille mitään syytä", virkkoi Annada Babu korvallistaan raapaisten. "Kun sitä häneltä tiedustelin, niin hän puhui ylen tärkeistä tehtävistä."

Akshai kääntyi salatakseen iloista irvistystänsä. "Otaksun hänen ilmaisseen syyn tyttärellenne?"

"Olisipa kyllä." Annada Babu huusi Hemnalinin tulemaan. Saapuessaan ja nähdessään, kuka vieras oli, tyttö asettui isänsä taakse, joten Akshai ei voinut nähdä hänen kasvojansa.

"Onko Ramesh maininnut sinulle jonkin syyn häiden siirtämiseen?" kysyi
Annada Babu.

Annada Babu: "Sepä merkillinen juttu! Siinäpä pari! Hän tulee ja sanoo: 'Minulla ei ole nyt aikaa ajatella naimisiinmenoa', ja sinä sanot: 'Hyvä, mennään naimisiin joskus toiste', ja asia on valmis."

Akshai asettui nyt Hemnalinin puolelle. "Oikeastaan", sanoi hän, "kun joku henkilö selvästi osoittaa, ettei tahdo ilmaista syitänsä, ei häneltä sovi niitä sen enempää tiedustella. Jos asia olisi ollut sellainen, että Rameshin olisi käynyt se ilmaiseminen, niin hän olisi epäilemättä sen tehnyt."

Hemnalinin kasvoihin kohosi närkästyksen puna. "Minä en tarvitse kenenkään vieraan mielipiteitä. Olen puolestani täysin tyytyväinen asiain tilaan." Samassa hän kiiruhti pois huoneesta.

Akshai kävi kiukusta viheriäksi, mutta pakottautui hymyilemään. "Se on maailman meno — kun yrittää tehdä ystävälle palveluksen, saa haukkumisen palkaksensa. Se vain osoittaa, kuinka verrattoman arvokas tosi ystävyys on. Ystävänänne minä katson velvollisuudekseni ilmaista Rameshiin kohdistuvat epäilykseni, vaikka se onkin teille epämieluista ja vaikka minua senvuoksi herjaattekin. Minä en voi pysyä rauhallisena, kun näen vaaran teitä uhkaavan. Myönnän mielelläni, että se on heikkoutta. Mutta Dzhogendrahan saapuu huomenna. Jos hän kaikki kuultuansa suhtautuu ihan levollisesti sisarensa kohtaloon, niin minä en sano enää sanaakaan."

Annada Babu oli täysin selvillä siitä, että nyt oli otollinen hetki tiedustella Akshailta Rameshin käyttäytymisen todellista syytä; mutta se, joka pyrkii saamaan selkoa salaisuudesta, laskee helposti liikkeelle tuulispään, ja Annada ukko oli luonnostansa sellaisia kokeita vastaan.

"Te olette liian epäluuloinen, Akshai! Koska teillä ei ole mitään todistuksia, ei teidän — —"

Akshai kykeni huomattavassa määrässä hillitsemään itseänsä, mutta alinomainen torjuminen oli vihdoin kuluttanut loppuun hänen kärsivällisyytensä. "Kuulkaahan, Annada Babu", huudahti hän, "te otaksutte minulla olevan kaikenlaisia kehnoja vaikuttimia! Te teette ymmärrettäväksi, että minä kannan kaunaa tulevalle vävyllenne ja epäilen viatonta miestä. Minä en ole kyllin nokkela kyetäkseni opettamaan naisväelle filosofiaa enkä voi kehua osaavani kiistellä heidän kanssaan runoudesta; minä olen aivan tavallinen ihminen, mutta olen aina tuntenut teitä ja teidän perhettänne kohtaan vilpitöntä kiintymystä. Vaikka en kykenekään missään muussa suhteessa kilpailemaan Ramesh Babun kanssa, voin kuitenkin kehua, ettei minulla ole milloinkaan ollut mitään teiltä salattavaa. Minä voin ilmaantua eteenne ryysyihin puettuna ja anoa teiltä almua, mutta en kykene varkaan tavoin tunkeutumaan taloonne. Huomenna saatte tietää, mitä tarkoitan."

KUUDESTOISTA LUKU

Oli iltamyöhä, ennenkuin kaikki kirjeet olivat matkassa. Ramesh meni levolle, mutta ei päässyt uneen. Hänen ajatuksensa liikkuivat kahtena virtana, kirkkaana ja sameana, niinkuin Gangesin ja Dzhumnan yhtymävedet. Virrat sekaantuivat toisiinsa häiriten hänen lepoansa. Hetken aikaa hän kieriskeli kyljeltä toiselle, heitti sitten peitteen pois ja nousi.

Hän astui ikkunaan ja silmäili ulos. Kadun toisella puolella olivat rakennukset syvässä varjossa, toisella puolella niitä valaisi kirkas kuutamo. Ramesh seisoi siinä hiljaa mietteissään. Tuntui siltä, kuin olisi hänen sisin olemuksensa karistanut pois aineellisen ympäristön kahleet, vapautunut sen taisteluista ja huolista ja liitänyt äärettömän, iäti rauhallisen kaikkeuden helmaan.

Hän näki syntymän ja kuoleman, työn ja levon, alun ja lopun lakkaamattomana virtana kumpuavan näkyväisyyden äänettömältä ja äärettömältä taustalta rajallisuuden näyttämölle, hän näki miehen ja naisen rakkauden sukeltavan tämän maailman tähtivaloon siitä rajattomuudesta, jossa ei ole valoa enempää kuin pimeyttäkään.

Ramesh nousi verkalleen katolle. Hänen katseensa suuntautui Annada Babun taloon. Yksikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kuutamo ja varjo kutoivat kudelmaansa talon seinään, vesikourujen alle, ovien ja ikkunoiden väripintoihin ja katon laastitukseen. Kuinka ihmeellistä! Tuolla, tuossa mitättömässä talossa, kuhisevan kaupungin sydämessä, asui ihmeellinen olento vaatimattoman ylioppilasneidon hahmossa.

Pääkaupungissa vilisi Rameshin kaltaisia ihmisiä — asianajajia, oppineita, vieraita ja maan omia asukkaita. Miksi piti yksin hänen osaksensa tulla jumalallisen suosion merkki, kaikkien muiden jäädessä sitä vaille? Miksi pitikään juuri hänen olla se, joka oli seisonut ikkunan ääressä tuon neidon rinnalla syysauringon leppoisassa loisteessa ja oli nähnyt koko luomakunnan keinuvan salaperäisen riemun rajattomalla merellä? Millainen ihme se olikaan! Ihme, joka oli muuttanut toiseksi hänen sisimmän sielunsa ja koko maailman hänen ympärillänsä!

Hän käyskeli katolla edestakaisin, kunnes yö oli kulunut pitkälle. Laskeva kuu oli piiloutunut vastapäätä olevan talon taakse, ja yön pimeys levisi yli maan, taivaankannen vielä hohdellessa häipyvän valon jäähyväissuuteloa.

Rameshin uupuneet jäsenet värisivät vilusta, ja hänet valtasi äkkinäinen pelko iskien kyntensä hänen sydämeensä. Aamulla hänen piti jälleen käydä elämän areenalle taistelemaan. Taivaan kasvoissa ei ollut yhtäkään huolen piirrettä, mikään taukoamaton toimeliaisuus ei häirinnyt kuutamon hiljaista kirkkautta, mikään ei keskeyttänyt yön rauhaa, ja koko maailmankaikkeus lukemattomine tähtinensä lepäsi alinomaisesta liikkeestänsä huolimatta ikuisen rauhan helmassa; ainoastaan ihmisen levoton taistelu on lakkaamaton. Onnessa samoin kuin onnettomuudessakin on inhimillinen elämä taukoamatonta kamppailua ylivoimaa vastaan.

Toisaalla äärettömyyden ikuinen rauha, toisaalla maailman ikuinen taistelu! Kuinka voivatkaan ne molemmat olla olemassa toistensa rinnalla? Omia vaikeuksiansa hautoen Ramesh pakostakin johtui hetkiseksi mietiskelemään tuota ratkaisematonta kysymystä.

Äsken oli hänelle ilmestynyt näkynä Rakkaus, luomiston ikuisessa ja rajattomassa rauhassa. Nyt hän näki Rakkauden maailman koskettamana, elämän tungoksessa, pahoinpideltynä. Kumpi näky oli oikea, kumpi pelkkä harhakuva?

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Dzhogendra palasi seuraavana päivänä aamujunassa sisämaanretkeltänsä. Oli lauantai, ja sunnuntaina piti Hemnalinin viettää häitänsä, mutta Dzhogendra ei taloa lähestyessään havainnut jälkeäkään odottamistansa juhlavalmistuksista. Debdar-köynnöksiä ei näkynyt kuistikkoa koristamassa, ja yleensäkään ei talo millään tavoin eronnut likaisista ja rumista naapureistansa.

Hän pelkäsi saavansa kuulla ikävän uutisen äkillisestä sairastumisesta, mutta ehtiessään sisään ei näkynyt merkkiäkään mistään sellaisesta. Hänelle oli varattu aamiainen, ja Annada Babu istui pöydän ääressä sanomalehteä lukien, puolillaan oleva teekupponen edessänsä.

Annada Babu: "Kysy mieluummin ystävältäsi. Ramesh Babu ilmoitti meille vain, että hänellä on tärkeitä tehtäviä ja ettei häitä voida viettää sunnuntaina."

Dzhogendra manaili mielessään isänsä velttoutta. "Kun minä olen poissa, niin täällä joutuvat asiat kamalan sekasorron valtaan, taattoseni", sanoi hän. "Mitä tärkeitä tehtäviä hänellä voisikaan olla? Hän on oma herransa. Hänellä ei ole ketään sukulaisia, jotka voisivat tulla kysymykseen. Jos hän on joutunut pulaan jonkin liikeasian vuoksi, en käsitä, mikä häntä voisi estää sitä teille ilmoittamasta. Miksi tyydyittekään hänen esityksiinsä?"

"Eihän hän ole tiehensä juossut! Tiedustele mieluummin häneltä itseltänsä."

Dzhogendra tyhjensi teekupposensa yhdellä siemauksella ja riensi matkaan. "Odotahan, Dzhogen", huusi Annada Babu hänen jälkeensä, "miksi pidät sellaista kiirettä? Ethän ole vielä mitään syönyt!" Mutta Dzhogendra oli jo äänen kantamattomissa. Hän syöksyi naapuritaloon ja harppoi portaita ylös huutaen "Ramesh, Ramesh!" Mutta Rameshista ei näkynyt jälkeäkään, vaikka Dzhogendra etsi häntä makuuhuoneesta, oleskeluhuoneesta, katolta ja alakerrasta. Tutkimuksensa suoritettuaan hän tapasi palvelijan ja kysyi, missä herra oli. "Hän lähti ulos varhain aamulla", kuului vastaus.

Palvelija tiesi, että Ramesh oli ottanut mukaansa vaatteita ja sanonut palaavansa vasta neljän tai viiden päivän kuluttua, mutta minne hän oli matkustanut, ei mies tietänyt.

Dzhogendra oli mietteliään näköinen istuutuessaan jälleen aamiaispöytään.

"Eihän tässä ole paljoa odottamista", vastasi hänen poikansa jurosti. "Tulee mies, joka haluaa naida tyttärenne, ja te ette välitä mitään hänen olostaan ja elostaan, vaikka hän asuu viereisessä talossa!"

"Sinä et tietänyt mitään siitä, että hän matkustaa pois", huudahti Dzhogendra, "ja hänen palvelijansa ei tiedä, minne hän on matkustanut! Siinä on jotakin epäilyttävää. Asia ei näytä minusta ollenkaan miellyttävältä, taattoseni. Kuinka voitkaan suhtautua siihen niin kylmästi?"

Tämä lausunnon johdosta Annada Babu piti velvollisuutenansa ryhtyä pohtimaan asemaa vakavasti.

"Mitä tämä kaikki sitten merkitsee?" kysyi hän ottaen juhlallisen ilmeen, jota tilaisuus tuntui vaativan.

Ramesh oli edellisenä iltana tosiaankin päässyt kovin helposti pälkähästä, mutta oli liian kokematon sitä ymmärtääkseen. Hän otaksui sanoneensa, mitä sanoa tarvitsi, kun oli selittänyt joutuneensa tärkeihin tehtäviin, ja oli nyt lähtenyt selvittelemään asioitansa siinä uskossa, että tuo selitys soi hänelle täyden toimintavapauden.

Annada Babu: "Hän on juonut teensä tänä aamuna tavallista aikaisemmin ja on lähtenyt yläkertaan."

"Tyttö parka!" huudahti Dzhogendra. "Hän on luultavasti siinä määrin häpeissään Rameshin omituisen käyttäytymisen vuoksi, ettei tahdo tulla näkyviini." Dzhogendra lähti yläkertaan lohduttamaan häpeävää ja huolestunutta sisartansa. Hemnalini oli yksinään isossa oleskeluhuoneessa. Kuullessaan Dzhogendran askelet hän tarttui nopeasti kirjaan ja oli lukevinansa. Dzhogendran astuessa huoneeseen hän laski kirjan kädestään ja tervehti veljeänsä hilpeästi:

"Kas vaan, milloin sinä olet saapunut? Sinä et näytä voivan niin hyvin kuin olisi toivottavaa."

"Eipä ihmekään!" huudahti Dzhogendra viskautuen istumaan. "Minä olen kuullut koko jutun, Hem. Älä kuitenkaan ole huolissasi; niin voi tapahtua ainoastaan sen vuoksi, etten minä ollut kotona. Minä kyllä asiat selvitän! Ohimennen kysyen, Hem, eikö Ramesh maininnut sinulle mitään syytä?"

Hemnalini oli pahassa pulassa. Akshain ja Dzhogendran epäluuloinen suhtautuminen närkästytti häntä, ja hänen oli senvuoksi vaikea Dzhogendralle tunnustaa, ettei Ramesh ollut ilmoittanut mitään syitä vaatiessaan häitä siirrettäviksi tuonnemmaksi. Toisaalta hän ei tahtonut lausua nimenomaista valhettakaan.

"Hän oli valmis ne minulle ilmoittamaan, mutta minä en pitänyt sitä tarpeellisena", vastasi hän.

"Pelkkää ylpeyttä", ajatteli Dzhogendra, "aivan hänen tapaistansa!" Ääneen hän sanoi: "Hyvä, älä ole peloissasi; minä saan hänet varmaan jo tänään ilmaisemaan syynsä."

"Minä en pelkää ollenkaan", virkkoi Hemnalini selaillen kirjansa lehtiä, "enkä tahtoisi sinun kiusaavan häntä kyselyilläsi."

"Taaskin ylpeyttä!" ajatteli Dzhogendra. "Hyvä", sanoi hän, "ole siinä suhteessa ihan huoletta", ja alkoi tehdä lähtöä.

Hemnalini nousi. "Kuuletko, et saa sanoa hänelle siitä mitään. Te muut voitte minun puolestani ajatella, mitä tahdotte, mutta minä en epäile häntä ollenkaan."

Dzhogendra säpsähti; tuo ei kuulostanut ylpeydeltä. Sisareen kohdistuva rakkaus ja sääli pääsivät voitolle, ja hän hymyili salaa virkkaessaan: "Oppineilla naisillamme ei ole aavistustakaan maailmasta; he osaavat koko joukon kirjoista oppimiansa asioita, mutta kun sattuu epäluulon aihetta, ovat he viattomat kuin vastasyntynyt lapsi." Sitten hän kuvaili Hemnalinin luonnollista luottavaisuutta Rameshin kaksimielisyyden vastakohtana. Hänen sydämensä paatui Rameshia kohtaan, ja hän päätti entistä lujemmin pakottaa miehen ilmaisemaan "syynsä"; Hän nousi jälleen lähteäkseen, mutta Hemnalini ehti tarttua häntä käsipuoleen.

"Siinä ei ole mitään 'näkemistä'! Lupaa se minulle, ennenkuin lähdet. Minä vakuutan sinulle, ettei ole mitään huolestumisen syytä. Täytä tämä pieni pyyntöni!"

Hemnalinin vääjäämättömyys sai Dzhogendran vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli hänelle kaikki selittänyt. Siitä ei kumminkaan vielä johtunut, että selitys oli tosi; ei olisi suinkaan ollut vaikea pettää häntä kertomalla jokin joutava tarina. Niinpä hän sanoikin: "Kuulehan, Hem, tässä ei ole kysymys epäluuloisuudesta; kun nuori tyttö on menossa naimisiin, on hänen omaisillansa eräitä velvollisuuksia. Hän on kenties antanut sinulle selityksen, jonka pidät omana tietonasi, mutta se ei riitä: hänen on selitettävä asia meillekin. Totta puhuen, Hem, on nyt pikemmin meidän kuin sinun asiana vaatia häneltä selitystä. Kun olet naimisissa, ei meillä ole enää paljoakaan sanottavaa." Samassa Dzhogendra riensi pois.

Siitä harsosta, jonka suojaan rakastavat yrittävät piilottaa omia asioitansa, ei jäänyt siekalettakaan jäljelle! Rameshin ja Hemnalinin välistä yhdyssidettä, sitä sidettä, jonka he toivoivat käyvän yhä lujemmaksi, kunnes se aikojen kuluessa loisi heille kahdelle oman elämänkehän — käsittelivät nyt kovakouraisesti tunteettomat sivulliset.

Myrskyn ensimmäinen puuska kiihdytti Hemnalinia siinä määrin, että hän säikkyi ystäviensä ja sukulaistensakin kohtaamista. Dzhogendran lähdettyä hän vaipui tuolille ja vietti lopun päivää yksinään huoneessansa.

Talosta poistuessaan Dzhogendra kohtasi Akshain, joka tervehti häntä huutaen: "Hei, Dzhogen, siinäpä sinä oletkin! Joko kuulit asian? Mitä siitä arvelet?"

Dzhogendra: "Minä olen sitä miettinyt kelpo tavalla. En aio ryhtyä pitämään siitä pitkiä juttuja ja esittämään tarpeettomia arveluita. Nyt ei ole aika istua teepöydän ääressä harjoittamassa psykologista hiuksenhalkomista."

Akshai: "Hiustenhalkominen ei miellytä minuakaan, kuten tiedät, enempää kuin filosofia tai runouskaan. Minä olen toiminnan mies — sitä minä tulin sinulle sanomaan."

"Hyvä, minä suosin myös toimintaa", virkkoi raju Dzhogendra. "Voitko sanoa minulle, minne Ramesh on matkustanut?"

"Sitä en vielä sano", vastasi Akshai. "Kello kolmen aikaan iltapuolella minä vien sinut hänen puheillensa."

"Miksi et voi minulle sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee?" huudahti Dzhogendra. "Te olette kaikki niin hiton salaperäisiä! Minä matkustan pariksi päiväksi lomalle ja olen tuskin ehtinyt kääntää selkäni, kun jo syntyy kamalia salaisuuksia joka kulmalla. Kuulehan, Akshai, lopetetaan tämä sokkosillaolo! Sano mitä tiedät, mies!"

Akshai: "Olen iloinen, kun kuulen sinun puhuvan noin. Juuri sen vuoksi, etten ole tahtonut asioita salata, olen joutunut epäsuosioon. Sisaresi ei suvaitse minuun katsahtaakaan, isäsi moittii epäluuloista luonnonlaatuani, ja Ramesh Babukaan ei juuri ilosta hypähtele, kun kohtaamme toisemme. Nyt olet sinä yksin jäljellä, joten minun täytyy varoa. Sinä et ole rikkiviisaiden väitteiden mies. Välitön toiminta sopii sinulle paremmin. Ruumiinvoimani eivät salli minun ryhtyä kanssasi voittosille!"

Dzhogendra: "Kuulehan, Akshai, minä en pidä tällaisesta kiertelystä. Minä tiedän, että sinulla on minulle jotakin sanottavaa. Miksi et sitä ilmoita, vaan tunnut tahtovan tehdä sillä kauppaa? Sano minulle nyt koko totuus, sano se heti paikalla!"

Akshai: "Hyvä, minä kerron sinulle koko jutun alusta alkaen; enimmältä osalta se varmaankin on sinulle outoa."

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Dardzhiparassa sijaitsevan asunnon vuokra-aika ei ollut vielä kulunut loppuun, mutta Ramesh ei ajatellutkaan antaa sitä vuorostaan vuokralle. Hän oli elänyt muutamia kuukausia maailmassa, jossa raha-asiat eivät merkinneet mitään. Mutta Kamilalla täytyi koulusta palatessaan olla katto päänsä päällä. Senvuoksi Ramesh lähti päivänkoitteessa asuntoonsa, antoi siivota huoneet, hankki tarvittavat matot ja peitot ja piti huolta ruokakammion varustamisesta.

Näiden valmistusten päätyttyä oli vielä muutamia tunteja Kamilan saapumiseen. Ramesh vietti tämän ajan puupenkillä istuen ja mietiskellen, mitä tulevaisuus saattoi hänelle tuoda. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Etavahissa, mutta maan luoteisosassa ovat seudut jokseenkin toistensa näköiset, joten hänen oli helppo kuvailla mieleensä tuleva koti: yksikerroksinen bungalow kaupungin ulkolaidalla, leveän, puiden reunustaman tien varrella: tien toisella puolella leviävät laajat pellot; siellä täällä näkyy kaivoja ja korokkeitta, joilta käsin pellonvartijat karkoittavat lintuja ja metsäneläimiä kypsyvästä viljasta; ammennusrattaat valittelevat lakkaamatta kärsivällisten härkien nostaessa niiden avulla ilmoille vettä peltojen kastelemista varten; toisinaan kiitävät pitkin tietä kevyet ekka-rattaat kohottaen sankan pölypilven ja häiriten valjaskulkusillaan helteisen ilman hiljaisuutta. Ramesh ajatteli kauhistuen niitä yksitoikkoisia ehtoopäiviä, joita Hemnalini tulisi viettämään yksinäisessä asumuksessaan etsien suljettujen ovien ja ikkunaluukkujen takaa suojaa polttavalta kuumuudelta ja kaivaten entistä kotiansa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että antaisi hänelle Kamilan alinomaiseksi seuralaiseksi, hän voisi tuomita vaimonsa sellaiseen olotilaan.

Ramesh oli päättänyt olla häihin saakka Kamilalle mitään ilmoittamatta. Sitten sopisi Hemnalinin pitää silmällä sopivaa tilaisuutta, sulkea Kamila syliinsä ja hellävaroen paljastaa hänelle oma elämäntarinansa — mahdollisimman kivuttomasti selvitellen sen sotkuisen verkon silmukat, johon kohtalo oli hänet kietonut. Siten voisi Kamila, kaukana kodistansa ja kaikista tuttavistansa, ilman minkäänlaista järkytystä sujuttautua omalle paikallensa heidän pienessä taloudessaan.

Keskipäivän hiljaisuus oli laskeutunut kadulle. Työmiehet olivat jälleen lähteneet työpaikoillensa, ja toimettomat nauttivat päivällislepoansa. Lähestyvän talven kylmyys tuntui jo hieman lieventävän hellettä, ja ilma oli täynnä tulevan juhlan elähdyttävää tuntoa. Mikään ei häirinnyt Rameshia hänen kuvaillessaan mieleensä tulevaista onneansa, ja hän käytteli värejä rohkein ottein.

Hänen unelmansa keskeytti rattaiden rämy: isot ajoneuvot olivat ajaneet oven eteen siihen pysähtyen. Ramesh tiesi, että se oli koulun omnibus, joka toi Kamilan, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaammin. Kuinka hän ottaisikaan vastaan Kamilan? Mitä yhteisiä keskustelunaiheita heillä voisikaan olla? Miten tulisi Kamila suhtautumaan häneen? Ne olivat levottomuutta herättäviä kysymyksiä, eikä Ramesh kyennyt suhtautumaan niihin tyynesti. Hänen molemmat palvelijansa odottivat alhaalla. He ilmaantuivat ensin, vetäen jäljessään Kamilan matkakirstua, jonka sijoittivat kuistikolle. Kamila seurasi heitä ovelle saakka ja seisahtui siihen.

"Astu sisään, Kamila", kehoitti Ramesh. Hetkellisen arkuudentuntonsa voittaen Kamila astui huoneeseen. Ramesh oli aikonut jättää hänet loma-ajaksi koululle, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli vaatinut tytöltä monta kyyneltä. Tuon seikan muistaminen aiheutti pitkän erossaolon ohella vierauden tunnetta. Niinpä ei Kamila huoneeseen astuessaan luonut katsettansa Rameshiin, vaan kiinnitti sen avoimeen ikkunaan.

Kamilan näkeminen vaikutti Rameshiin yllättävästi: hän näytti katselevan ihan vierasta olentoa. Näiden muutamien kuukausien kuluessa tyttö oli hämmästyttävästi muuttunut. Hän oli kehittynyt kuin nuori kasvi. Se terveyden kukoistus, joka oli hohdellut maalaistytön muotoutumattomissa jäsenissä, oli hävinnyt. Hänen kasvonsa olivat menettäneet nuorekkaan pyöreytensä, ja piirteet olivat käyneet ilmeikkäämmiksi ja hienommiksi. Päivettyneet posket olivat muuttuneet vienon kalpeiksi, ja ryhti ja liikkeet olivat vapaat, pakottomat.

Sisään astuttuansa hän seisoi paikallansa, pää puolittain kääntyneenä, avoimen ikkunan edessä, ja syksyisen ehtoopäivän valo hyväili hänen kasvojansa. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, punaisen nauhan sitomat palmikot riippuivat selällä, ja safraninvärinen merino-leninki kietoi tiukasti hänen nuorta varttansa.

Viimeksi kuluneiden kuukausien aikana Kamilan kauneus oli ollut hänelle vain himmeä muisto. Nyt, kun tuon kauneuden loiste oli käynyt entistä ilmeisemmäksi, se häntä kovin hämmästytti, ja hänen oli mahdoton vastustaa sen tenhoa.

Ramesh vaivasi päätänsä keksiäkseen jotakin muuta sanottavaa, kun hänen mieleensä samassa johtui eräs ajatus.

"Sinä et varmaankaan ole syönyt mitään pitkään aikaan", sanoi hän. "Sinua varten on ateria valmiina. Tahdotko, että käsken tuoda sen sisään?"

"Etkö siis halua mitään?" tiedusteli Ramesh. "Täällä on hedelmiä, ellet tahdo mitään makeata — omenia ja muita."

Ramesh silmäili jälleen tytön kasvoja. Kamila katseli englantilaisen lukukirjansa kuvia, pää kevyesti kumartuneena. Kauniit kasvot ovat kuin taikavapa: ne vetävät esille kaiken läheisyydessä piilevän kauneuden. Leppoinen päivänpaiste näytti tuona hetkenä muuttuvan tuntevaksi olennoksi; syyspäivä tuntui muotoutuvan, hahmoutuvan. Niinkuin aurinko vallitsee kiertäjiänsä, veti tämä neito taivaan, valon, ilman ja kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, omaan kehäänsä, itse istuen mitään aavistamatta ja äänetönnä, koulukirjansa kuvia katsellen.

"Sinä et näytä haluavan syödä mitään, Kamila", virkkoi hän, "mutta minun on nälkä ja minun täytyy syödä." Kamila hymyili, ja tämän odottamattoman hymyn valo karkoitti heidän välillensä keräytyneen sumun. Ramesh otti veitsen ja alkoi kuoria omenaa, mutta hänen taitavuutensa oli kerrassaan tiessään. Hänen kiireensä ja kömpelöt veitsenkäyttöyrityksensä saivat Kamilan auttamattomasti nauramaan.

Kamilan hillitön hilpeys ihastutti Rameshia. "Sinä kai naurat sen vuoksi, että omenan kuoriminen käy minulta huonosti", virkkoi hän. "Näytähän sinä, kuinka hyvin itse osaat sen suorittaa."

"Keittiöveitsellä sen kyllä osaan tehdä", virkkoi Kamila, "tuollaisella en."

"Sinä taidat luulla, ettei meillä täällä ole sellaisia kojeita", sanoi Ramesh, kutsui palvelijan ja kysyi, oliko mainittu ase olemassa. "On kyllä, armollinen herra", kuului vastaus, "me toimme eilen mukanamme kaikki, mitä keittiössä tarvitaan."

Kun veitsi oli tuotu, riisui Kamila jalkineensa, avasi veitsen ja kuori omenan taitavasti; sitten hän alkoi leikkoa sitä kappaleiksi. Ramesh istuutui vastapäätä ja piteli lautasta, jolle Kamila laski palaset. "Sinunkin täytyy syödä muutamia", sanoi hän.

Kamila katsahti häneen. "Hyvä; syö sinä ensin, minä syön sitten minäkin."

Tähän vakuutukseen tyytyen Ramesh otti lautaselta hedelmänkappaleen ja pisti sen suuhunsa.

Samassa ilmestyi hänen näkyviinsä jotakin, mikä sai hänet unohtamaan pureksimisen. Dzhogendra ja Akshai seisoivat ovella hänen edessänsä.

Akshai alkoi ensinnä puhua. "Suo anteeksi, Ramesh Babu. Minä luulin, että tapaisimme sinut yksinäsi. Dzhogen, meidän ei olisi pitänyt näin varoittamatta syöksyä hänen luoksensa. Tulehan, mennään alakertaan odottamaan."

Kamila oli pudottanut veitsen kädestään ja hypähtänyt seisaalleen. Vieraat sulkivat ulospääsyn. Dzhogendra väistyi hieman syrjään päästääkseen Kamilan ohitsensa, mutta ei irroittanut katsettansa hänen kasvoistansa, vaan tuijotti niihin kiinteästi. Kamila pakeni hämillään viereiseen huoneeseen.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

"Millainen sukulainen?" tiedusteli Dzhogendra. "Tätisi hän ei ole, ja minä otaksun, ettei sukulaisuutta ole luonut lemmen side. Sinä olet kertonut minulle kaikista sukulaisistasi, mutta tästä en ole kuullut mitään."

"Ota huomioon, Dzhogen", keskeytti Akshai, "että on olemassa asioita, joita mielellään salataan ystäviltäkin."

"Miten on laita, Ramesh", tiedusteli Dzhogendra, "onko tämä sellainen suuri salaisuus?"

Ramesh punastui. "On, se on salaisuus", vastasi hän. "Minä olisin mieluummin keskustelematta kanssanne tästä tytöstä."

"Pahaksi onneksi", virkkoi Dzhogendra, "haluan minä aivan erikoisesti keskustella juuri hänestä sinun kanssasi. Ellet olisi Hemnalinin sulhanen, ei minun tarvitsisi syventyä sukupuusi haarautumiin, ja sinä saisit pitää salaisuutesi omana tietonasi."

"Sen verran voin sanoa", virkkoi Ramesh, "ettei maailmassa ole ketään, joka suhteessansa minuun estäisi minua menemästä hyvällä omallatunnolla naimisiin Hemnalinin kanssa."

Dzhogendra: "Sinun kannaltasi kenties ei ole mitään estettä olemassa, mutta Hemnalinin sukulaisten näkökannalta voi asian laita olla toisin. Minä kysyn sinulta nyt vain tätä: olitpa tytön sukulainen tai et, miksi pidät häntä täällä piilossa?"

Ramesh: "Jos sanon syyni, niin minun täytyy samalla ilmaista salaisuuteni. Etkö voi tyytyä minun sanaani syitä tiedustelematta?"

Dzhogendra: "Voitko niin ollen odottaa, että uskon, mitä sanot? Sinä tahdot väittää, ettei hän ole vaimosi. Kaikille muille olet sanonut aivan toisin. Totuudenrakkautesi ei näytä aivan ehdottomalta."

Akshai: "Sinä tarkoitat, ettei tätä tapausta sopisi käyttää esimerkkinä, kun koulussa tulee totuudenrakkaus käsittelyn alaiseksi. Mutta sittenkin, rakas Dzhogen, saattaa käytännöllisen elämän erinomaisissa tapauksissa käydä välttämättömäksi kertoa kaksille eri henkilöille kaksi erilaista tarinaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan toinen näistä tarinoista vastaa totuutta. Kenties on se, mitä Ramesh Babu sinulle kertoo, lopultakin totta."

Ramesh: "Minä en ryhdy tekemään mitään tiliä teille kummallekaan. Sanon vain sen, etten tee Hemnalinille mitään vääryyttä mennessäni naimisiin hänen kanssaan. Minulla on pätevä syy kieltäytyä pohtimasta Kamilan asioita teidän kerallanne. Jos niin tekisin, menettelisin väärin, miten epäilyttävältä menettelyni teistä tuntuneekin. Jos kysymyksessä olisi ainoastaan oma onneni ja maineeni, en salaisi teiltä mitään. Mutta kun niin tehden panen vaaralle alttiiksi toisen henkilön tulevaisuuden, niin kieltäydyn virkkamasta mitään."

Ramesh: "En, minä kerron asian hänelle, kun olemme naimisissa. Jos hän tahtoo, kerron sen heti."

Ramesh: "Et missään tapauksessa! Jos pidät minua vikapäänä, voit tuomita minut miten hyväksi näet. Kamila on ihan viaton, enkä minä tahdo luovuttaa häntä ristikuulustelusi alaiseksi."

Dzhogendra: "On aivan suotta tiedustella enää mitään keneltäkään. Minä tiedän kaikki mitä tietää tarvitsen. Sinä olet antanut minulle riittävät todistukset. Minä sanon sinulle tässä mitä ehdottomimmin, että jos astut vielä jalkasi taloomme, niin voit joutua solvausten esineeksi."

Ramesh kalpeni, mutta ei virkkanut mitään. Dzhogendra jatkoi: "Minulla ei ole enempää sanottavana. Sinä et saa kirjoittaa Hemnalinille etkä yrittää päästä minkäänlaiseen yhteyteen hänen kanssaan — julkisesti enempää kuin salaakaan. Jos kirjoitat hänelle, niin minä teen sen asian, jota sinä tahdot pitää salassa, yleisesti tunnetuksi, käytellen hyväkseni kaikkia niitä todisteita, jotka minulla on hallussani. Jos joku nyt tiedustelee, miksi sinun ja Hemnalinin välinen kihlaus on purkautunut, niin minä sanon kieltäytyneeni siihen suostumasta; todellista syytä en mainitse. Mutta ellet ole varuillasi, niin koko juttu tulee julkiseksi. Sinä kenties ihmettelet, miksi kohtelen sinua, sydämetöntä, näin säälivästi. Älä luule, että minussa on minkäänlaista myötätuntoa sinua kohtaan; kun päästän sinut näin vähällä, tapahtuu se ainoastaan sisareni Hemnalinin vuoksi. Viimeinen sanani sinulle on tämä: älä anna kenenkään sanoistasi tai käytöksestäsi aavistaa, että olet milloinkaan kuulunut Hemnalinin tuttaviin. Ei hyödytä vaatia sinulta lupausta; sellaisen petoksen jälkeen en voi odottaa sinun puoleltasi vilpittömyyttä. Mutta jos sinussa on jälkeäkään häpeäntunnosta, jos vähänkään pelkäät ilmitulemista, niin et jätä tätä varoitusta huomioonottamatta, tahallisesti enempää kuin muutenkaan."

Akshai: "Riittää jo, Dzhogen! Ramesh Babulla ei ole hätää. Näethän, kuinka rauhallisesti hän asiaan suhtautuu! Meidän on nyt paras lähteä. Älä pane pahaksesi, Ramesh Babu, me poistumme."

Dzhogendra ja Akshai lähtivät. Ramesh jäi kuin huumautuneena paikoilleen. Alkaessaan jälleen toipua hän ajatteli ensinnä suorittaa kunnollisen kävelyretken ja harkita asemaa ulkoilmassa, mutta samassa hän muisti, ettei voinut jättää Kamilaa yksinään vieraisiin suojiin.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja näki tytön istumassa ikkunan luona katsellen kadulle hieman kohottamansa uutimen lomitse. Kuullessaan Rameshin askelet hän laski sen kädestänsä ja katsahti taaksensa. Ramesh istuutui lattialle.

"Keitä nuo miehet olivat?" kysyi Kamila. "He kävivät koulussamme tänä aamuna."

Kamila ei ollut milloinkaan saanut anopiltansa oppia, millaisissa tilaisuuksissa nuoren aviovaimon on soveliasta osoittaa ujoutta. Rameshin sanat saivat hänet vaistomaisesti punastumaan.

"Minä sanoin heille", jatkoi Ramesh, "ettemme ole minkäänlaisessa sukulaisuussuhteessa keskenämme."

Kamila piti sellaista leikinlaskua ylen mauttomana. Hän kääntyi vihaisesti pois huudahtaen: "Älä puhu mielettömiä!"

Samassa Kamila hypähti seisaalleen ja huudahti: "Katsohan, tuolla on varis sinun hedelmiäsi varastamassa!" Hän riensi toiseen huoneeseen, ajoi variksen pois ja toi palatessaan hedelmälautasen. "Etkö halua syödä?" kysyi hän asettaen lautasen Rameshin eteen.

Rameshin ruokahalu oli kadonnut, mutta tämä pieni huomaavaisuus liikutti häntä. "Etkö tahdo niitä itse, Kamila?" kysyi hän.

"Ota sinä ensin", vastasi Kamila paneutuen aviovaimoksi, joka syö vasta sitten, kun mies on tyydyttänyt nälkänsä. Se oli vain vähäpätöinen seikka, mutta viattoman tytön harhaluulo liikutti hänet melkein kyyneliin. Hän ei saanut mitään sanotuksi, mutta hillitsi itsensä ja alkoi syödä. Lopetettuansa hän huomautti: "Meidän täytyy lähteä tänä iltana kotiin, Kamila."

Tuon kuullessaan Kamilan kasvot synkkenivät. "Minä en tahtoisi lähteä sinne", sanoi hän.

Kamila: "En; älä lähetä minua enää kouluun; tytöt siellä vain kyselevät sinusta ja saavat minut hämilleni."

Kamila: "Minä en sano heille mitään. He kyselivät minulta, miksi sinä tahdoit minun jäävän loma-ajaksi koululle. Minä — —" Kamila ei saanut lausettansa päätetyksi. Muisto avasi jälleen sydämessä piilevän haavan.

Kamila loi häneen kärsimättömän syrjäsilmäyksen. "Älä puhu mielettömiä!" sanoi hän jälleen.

"Mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?" kysyi Ramesh itseltänsä. Hänen salaisuutensa oli kuin sisuksia kalvava mato, joka yritti kaivautua ulos ja tuotti hänelle kärsimystä. Hänen mieltänsä ahdistivat lukemattomat kysymykset. Mitä oli Dzhogendra tällä välin kertonut Hemnalinille. Kuinka hän voi selittää neidolle asiain todellisen laidan? Kuinka hän voisi kestää ikuisen Hemnalinista eroamisen? Mutta hän oli liian hajamielinen keksiäkseen niihin vastausta.

Sen verran hän nyt tiesi, että hänen ja Kamilan välinen suhde oli nyt muodostunut sekä hänen kalkuttalaisten ystäviensä että myös hänen vihamiestensä kaikkein vilkkaimman mielenkiinnon esineeksi. Erehdys, jonka hän oli tehnyt ilmoittaessaan Kamilan vaimoksensa, oli omansa kiihtämään jo liikkeellä olevia huhuja. Ramesh ei tahtonut jäädä hänen kanssaan enää päiväksikään tälle paikkakunnalle.

Kamila huomasi varsin hyvin, että hänen ajatuksensa askartelivat joissakin vieraissa asioissa, ja loi häneen kysyvän katseen.

"Mikä sinua rasittaa?" virkkoi hän sitten. "Jos tosiaankin tahdot lähteä kotiin asumaan, niin minä lähden mukaasi."

Ramesh tunsi sydämessään uuden piston havaitessaan tytön helposti myöntyvän hänen toivomuksiinsa. Hän kysyi itseltänsä jälleen, miten olisi meneteltävä. Hän vaipui takaisin mietteisiinsä ja tuijotti Kamilaan vastaamatta hänen viimeksi tekemäänsä huomautukseen. Kamila tunsi tilanteen vakavuuden. "Kuulehan, ethän ole minulle vihainen sen vuoksi, etten tahtonut jäädä koululle loma-ajaksi?" kysyi hän. "Sanohan minulle, miten on laita!"

"Asian laita on niin, että minä olen vihoissani itselleni enkä sinulle", vastasi Ramesh.

Hän ponnistautui irralleen ajatustensa sekavasta verkosta ja alkoi keskustella Kamilan kanssa. "Kuulehan, Kamila", virkkoi hän reippaasti, "kerro minulle, mitä olet koko tänä aikana koulussa oppinut."

Kamila alkoi varsin mielellään esittää oppimiansa. Hän yritti hämmästyttää Rameshia sillä tiedolla, että maa on pallonmuotoinen. Ramesh tietenkin selitti asiaa epäilevänsä ja kysyi, kuinka se oli mahdollista. Kamila levitti silmiänsä: "Mutta sehän on kirjassamme; me olemme oppineet siitä kaikki."

"Mitä sanotkaan?" virkkoi Ramesh ollen hämmästyvinänsä. "Onko se tosiaankin kirjassa? Kuinka paksu se kirja on?"

Se kysymys sai Kamilan haarniskaan. "Ei se niin kovin paksu ole, mutta se on painettu ja siinä on kuviakin." Se oli vastaansanomaton todistus; Rameshin täytyi tyytyä häviöönsä.

Esitettyään kaikki oppimansa Kamila ryhtyi kertomaan toisista tytöistä, opettajista ja koulun järjestyksestä. Ramesh kävi jälleen hajamieliseksi, mutta mutisi silloin tällöin jotakin hyväksyvää. Toisinaan hän kuuli lauseen jälkipuolen ja oli jotakin kysyvinänsä. Yht'äkkiä Kamila huudahti: "Sinä et kuuntele ollenkaan!" ja nousi loukkaantuneena seisomaan.

"Kuule, Kamila", kiirehti Ramesh sanomaan, "älä ole vihainen; minä en ole tänään oikeassa kunnossa."

"Ei minua oikeastaan vaivaa mikään; se ei merkitse mitään, sellaista sattuu toisinaan. Kerro lisää, ole hyvä."

"Etkö halua nähdä maantieteen oppikirjassa olevaa kuvaa?" kysyi Kamila, joka mielellään toi julki kaikki uudet tietonsa.

Ramesh näytti erittäin vilkkaalta ja kehoitti häntä tuomaan kuvan nähtäväksi.

Kamila toi kirjan heti ja piti sitä avoinna hänen nähtävissään. "Nämä molemmat maapallot, jotka tässä näet", selitti hän, "ovat todellisuudessa yksi. Tiedäthän, ettei pallomaista esinettä voi nähdä samalla kertaa kummaltakin puolelta."

Ramesh näytti asiaa harkitsevan. "Lattean esineen laita on samoin", huomautti hän.

"Senvuoksi ovatkin molemmat puoliskot tässä erikseen nähtävinä", jatkoi
Kamila; ja niin he viettivät lupa-ajan ensimmäisen ehtoon.

KAHDESKYMMENES LUKU

Annada Babu rukoili hartaasti, että Dzhogendran suotaisiin tuoda hyviä uutisia ja että koko väärinymmärrys selviäisi. Dzhogendran ja Akshain astuessa huoneeseen hän loi heihin hermostuneen katseen.

"Taattoseni", aloitti hänen poikansa, "enpä olisi uskonut, että sallitte Rameshin menevän niin pitkälle. Minä en olisi tuonut häntä taloon, jos olisin tämän aavistanut."

Annada Babu: "Olet useasti itse minulle sanonut, kuinka mielelläsi näkisit Rameshin ottavan Hemnalinin vaimoksensa. Jos tahdoit sitä estää, niin miksi — —"

Dzhogendra: "Minä en ole tietenkään koskaan ajatellut sitä estää, mutta — —"

Annada Babu: "Minä en ymmärrä, mitä 'muttaa' siinä voi olla! Asiaan oli joko suostuttava tai oli se ehkäistävä; kolmatta mahdollisuutta ei ole."

Dzhogendra: "Mutta se seikka, että annettiin sen kehittyä niin pitkälle — —"

Nyt keskeytti hänen puheensa Akshai mielevästi muhoillen: "On olemassa asioita, jotka kehittyvät itsestänsä; niitä ei tarvitse ollenkaan edistää. Ne vyöryvät edelleen ja paisuvat, kunnes puhkeavat. Mutta kaatunutta maitoa ei kannata itkeä. Parempi on nyt päättää, mihin toimenpiteisiin on lähinnä ryhdyttävä."

Dzhogendra: "Olemme kyllä. Me tapasimme hänet perheensä keskuudessa ja tutustuimme tosiaankin hänen rouvaansa."

Annada Babu oli kuin ukkosen iskemä. "Tutustuitte hänen rouvaansa?" toisti hän saatuaan puhekykynsä takaisin.

Dzhogendra: "Meidän Rameshimme! Matkustaessaan taanoin kotiinsa hän matkusti viettämään häitä."

Annada Babu, kerrassaan ymmällä, pyyhkieli päälakeansa. "Siinä tapauksessa hän ei voi naida meidän Hemiä!" virkkoi hän kotvan kuluttua.

Annada Babu: "Huomauttakaa, mitä tahdotte; tosiasiana pysyy, että kaikki häävalmistukset on jo suoritettu. Me olemme kirjoittaneet kaikille vieraillemme, ettei häitä voida viettää tänä sunnuntaina ja että ne on siirretty viikkoa tuonnemmaksi. Nyt te luullakseni arvelette, että meidän on jälleen kirjoitettava kaikille ja ilmoitettava, ettei koko asiasta tulekaan mitään?"

"Meidän ei tarvitse häitä enää siirtää; tarvitsee vain suorittaa eräs muutos, ja kaikki toimenpiteet voivat jäädä täyteen voimaansa", virkkoi Dzhogendra.

Dzhogendra: "Onhan se sangen ilmeistä. Meidän on asetettava Rameshin sijaan toinen sulhanen ja toimitettava vihkiminen suunnitelman mukaisesti ensi sunnuntaina. Muuten emme voi enää julkisuudessa näyttäytyä." Dzhogendra loi silmäyksen Akshaihin.

Dzhogendra: "Hän suostuu varmaan, kun kuulee, miten Ramesh on käyttäytynyt."

Annada Babu: "Hyvä, tehkää mitä tahdotte, mutta vahinko se sittenkin on. Ramesh oli hyvissä varoissa ja lahjakas ja sivistynyt mies. Vielä eilen me sovimme siitä, että hän häiden jälkeen asettuu Etavahiin, ja mitä onkaan senjälkeen tapahtunut!"

Dzhogendra: "Älkää olko enää siitä huolissanne, taatto. Antakaa Rameshin asettua Etavahiin, jos haluaa. Olisi parasta heti kutsua Hem. Ei ole paljon aikaa menetettävänä."

Hän lähti ja palasi hetkisen kuluttua Hemnalini mukanansa. Akshai piiloutui nurkkaan kirjakaapin taakse.

"Eikö Rameshin käytös ole sinusta tuntunut mitenkään epäilyttävältä?" aloitti Dzhogendra esittääkseen oman tietonsa mahdollisimman varovaisesti.

"Hän siirsi häät viikkoa tuonnemmaksi; mikä voi olla se syy, jota hän ei tahtonut meille ilmaista?"

"Olet aivan oikeassa; jokin syy hänellä varmaan oli, mutta eikö juuri se seikka ole epäilyttävä?"

Tämä sukulaisten sokea usko ärsytti Dzhogendraa. Hän ei yrittänytkään enää asiaa kaunistella, vaan puhkesi häikäilemättä puhumaan: "Muistattehan, kuinka Ramesh matkusti kotiin isänsä seurassa? Me emme kuulleet hänestä mitään pitkiin aikoihin, ja hänen käytöksensä tuntui meistä tietenkin omituiselta. Tiedätte myös, että hän aikaisemmin asui lähimpänä naapurinamme ja kävi meillä pari kertaa päivässä; palattuansa Kalkuttaan hän sitävastoin kaivautui jonnekin peninkulmien päähän eikä käynyt kertaakaan meitä tervehtimässä. Sittenkin te yhä luotitte häneen ja kutsuitte hänet seurustelemaan kuten ennenkin. Niin ei olisi voinut käydä, jos minä olisin ollut kotona."

Dzhogendra: "Onko kumpikaan teistä yrittänyt ottaa selkoa hänen merkillisestä käyttäytymisestänsä? Herättikö se teissä vähintäkään uteliaisuutta? Te näytätte luottavan häneen lujasti."

Dzhogendra: "Hyvä. Täytyy johtua päättelemään, että te tunnette luontaista vastenmielisyyttä kaikkia epäluuloja kohtaan. Toivottavasti uskotte, mitä nyt teille kerron. Minä menin itse siihen naisopistoon, josta oli taanoin teepöydässä puhe, ja sain kuulla, että Rameshin vaimo on siellä oppilaana ja että Ramesh oli aikonut jättää hänet loma-ajaksi sinne. Pari kolme päivää sitten tuli kuin salama selkeältä taivaalta johtajattaren kirje, josta Ramesh luki, ettei Kamilaa — Rameshin vaimoa — voitu pitää siellä loma-aikana. Koulu loppui tänään, ja koulun omnibus kuljetti Kamilan heidän entiseen asuntoonsa Dardzhiparaan. Minä lähdin itse sinne ja näin perille saapuessani Kamilan kuorimassa ja paloittelemassa omenaa ja Rameshin istumassa lattialla hänen edessään pistellen omenan kappaleita poskeensa. Minä vaadin Rameshilta selitystä, mutta hän ei suostunut meille mitään ilmoittamaan. Jos hän olisi vähänkään yrittänyt kieltää, että Kamila on hänen vaimonsa, olisimme ottaneet hänen sanansa täydestä ja yrittäneet vaimentaa epäilyksiämme, mutta hän ei tahtonut asiaa myöntää enempää kuin kieltääkään. Voitko sinä, Hem, kaiken tämän jälkeen yhä luottaa Rameshiin?"

Dzhogendra odotti vastausta, katse suunnattuna sisaren kasvoihin. Hemnalini oli omituisesti kalvennut, ja hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti tuolin käsinojaa. Sitten hänen päänsä hervahti alas ja hän vaipui tajuttomana lattiaan.

Annada Babu oli surkean hädän vallassa. Hän kohotti tyttärensä päätä ja painoi sitä rintaansa huudahtaen: "Mikä sinun onkaan, rakkaani, mikä sinun onkaan? Älä usko sanaakaan siitä, mitä he kertovat! Se on kaikki valhetta."

Dzhogendra työnsi isänsä syrjään ja nosti Hemnalinin heti sohvaan. Vesiruukku oli saatavilla, Ja hän pirskoitteli pisaroita sisarensa kasvoille Akshain leyhytellessä uutterasti viuhkaa.

Hemnalini avasi pian silmänsä ja nousi säikähtyneenä. Sitten hän kääntyi isänsä puoleen ja huudahti: "Taatto, taatto, sano Akshai Babulle, että hänen on poistuttava."

Annada Babu istuutui sohvaan Hemnalinin viereen ja silitti leppoisasti hänen hiuksiansa ja niskaansa. Hän kykeni ainoastaan huokailemaan ja huudahtelemaan: "Tyttö kultani, tyttö kultani."

Yht'äkkiä tulvahtivat tytön silmät täyteen kyyneliä ja hänen povensa alkoi väkivaltaisesti kohoilla. Hän nojasi päänsä isänsä polveen ja yritti tukahduttaa rajua tuskaansa.

"Älä ole milläsikään, kultaseni", kuului Annada Babu tuskin ymmärrettävästi lausuvan. "Minä tunnen Rameshin hyvin ja tiedän, ettei hän voisi missään tapauksessa meitä pettää. Dzhogen on varmaan erehtynyt."

Dzhogendran kärsivällisyys loppui. "Älä sinä, taatto, pettele siskoa turhilla toivoilla!" huudahti hän. "Jos nyt yrität säästää hänen tunteitansa, niin sitä pahempi hänelle jälkeenpäin. Suo hänelle tilaisuutta harkita asiaa."

Hemnalini kohotti päänsä isänsä polvelta, nousi istumaan ja katsoi Dzhogendraa suoraan silmiin. "Minä sanon sinulle peittelemättä, etten usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltänsä." Samassa hän nousi horjuen jaloillensa. Annada Babu hypähti säikähtyneenä häntä tukemaan ja varjeli hänet kaatumasta.

Hemnalini tarttui Annada Babun käsivarteen, ja viimeksimainittu talutti hänet hänen, omaan huoneeseensa.

"Jätä minut hetkiseksi yksin, taatto; minä menen sitten nukkumaan", sanoi Hemnalini paneutuessaan pitkäkseen.

Annada Babu vetäytyi viereiseen huoneeseen. Hänen ajatuksensa palautuivat Hemin äitiin, joka oli kuollut tytön ollessa kolmen vuoden ikäinen. Hänen mieleensä muistui hänen antaumuksensa, kärsivällisyytensä ja koskaan ehtymätön hilpeytensä. Hänen sydäntänsä raateli pelko, miten tulisi käymään tyttären, jolle hän oli kaikkina kuluneina vuosina kokenut korvata äitiä ja joka oli kasvanut vainajan ilmetyksi kuvaksi. Hänen henkensä ei välittänyt erottavasta seinästä, ajatuksissaan hän polvistui tytön viereen ja lausui hänelle: "Rakas tyttäreni, minä rukoilen taivasta raivaamaan kaikki esteet sinun tieltäsi ja suomaan sinulle onnea koko iäksesi. Minä rukoilen saavani ennen äitisi luo lähtemistä nähdä sinut tyytyväisenä ja onnellisena varmassa suojassa sen miehen luona, jota rakastat!" Annada Babu kuivasi kostuneet silmänsä nutunliepeeseen.

Dzhogendra ei ollut millonkaan arvioinut naisen älyä suureksi, ja päivän tapahtumat vahvistivat hänen käsitystänsä. Mitäpä voikaan sukupuolelle, joka ei välittänyt selvimmästäkään todistuksesta? Nainen on aivan valmis kieltämään, että kaksi kertaa kaksi on neljä, jos kysymyksessä on hänen persoonallinen onnensa. Jos ymmärrys sanoo hänelle, että musta on mustaa, ja rakkaus väittää mustan olevan valkoista, niin ymmärrys parka joutuu surkeasti häviölle. Kuinka maailma naisista huolimatta yhä pysyy pystyssä, oli Dzhogendralle arvoitus!

Akshai tulla nyhji huoneeseen. "Sinä olet kuullut kaikki. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Dzhogendra.

"Miksi sekoitat asiaan minut, poikaseni? Se ei koske minua. Minä olen käyttäytynyt pidättyvästi koko ajan. Ei ollut aivan oikein tehty, että vedit minutkin leikkiin!"

Dzhogendra: "Valituksesi otetaan huomioon myöhemmin. Toistaiseksi en näe muuta neuvoa kuin sen, että taivutamme Rameshin tunnustamaan koko asian Hemnalinille itsellensä."

Dzhogendra: "Vielä parempi olisi, jos voisimme saada hänet Hemnalinille kirjoittamaan. Se tehtävä sopii sinulle. Mutta työhön on käytävä heti."

YHDESKOLMATTA LUKU

Ramesh ajoi samana iltana kello yhdeksän aikaan Kamila mukanansa Sealdahin asemalle. Hänen käskystään ajomies suuntasi matkan kiertoteitse Kalitolan katuja pitkin, ja Ramesh kurkisteli uteliaasti, kun vaunut vierivät erään talon ohi. Sen tutussa ulkomuodossa ei voinut havaita minkäänlaista muutosta.

Hän huokasi niin syvään, että Kamila säpsähti hereille horroksestansa ja kysyi, mikä häntä vaivasi. "Ei mikään", vastasi Ramesh ja painui jälleen nojaavaan asentoonsa pysyen siinä matkan perille saakka. Toisessa nurkassa istuva Kamila vaipui kohta jälleen uneen. Ramesh ei voinut vastustaa hänen pelkkään olemassaoloonsa kohdistuvaa hetkellistä vihankaunan virikettä.

He saapuivat asemalle hyvissä ajoin ja olivat pian sijoittuneet siihen toisen luokan osastoon, jonka Ramesh oli matkaa varten tilannut. Ramesh järjesti kuntoon Kamilan vuoteen toiselle alasijalle, pienensi lampun liekkiä, sulki uutimen ja sanoi: "Sinun makuullemenoaikasi on jo ohi; on parasta, ettet enää viivyttele."

"Enkö saa istua ja katsella, kunnes juna lähtee? Minä menen sitten kohta nukkumaan." Ramesh suostui, ja Kamila veti hunnun kasvoillensa ja asettui ikkunan pieleen katselemaan ihmisvilinää Rameshin istuessa taempana hajamielisesti silmäillen ulos. Juna oli juuri alkanut liikkua, kun hänen katseensa sattui erääseen myöhästyneeseen matkustajaan, joka hyppäsi vaunun tasanteelle ja jonka piirteet tuntuivat hänestä tutuilta.

Samassa Kamila alkoi ääneen nauraa. Ramesh kumartui katsomaan ja näki myöhään saapuneen henkilön rimpuilevan erään asema virkailijan käsissä, joka yritti häntä estää pääsemästä mukaan. Miehen onnistui kuitenkin jäädä junaan; virkailijan käteen jäi vain hänen kaulahuivinsa. Kun myöhästynyt kumartui ikkunasta sitä ottamaan, Ramesh tunsi hänet — Akshaiksi.

"Kello on puoli yksitoista ja juna liikkeessä; sinun on parasta mennä nyt nukkumaan", virkkoi Ramesh.

Tyttö meni kuuliaisena vuoteeseensa, mutta ennen uneenvaipumista häntä yhä vielä tavan takaa kovin nauratti.

Ramesh sitävastoin ei voinut käsittää asiaa leikin kannalta. Hän tiesi, ettei Akshai ollut sisämaasta kotoisin; hänen sukunsa oli asunut Kalkuttassa useiden miespolvien ajan. Miksi olikaan hänellä niinmuodoin ollut sellainen epätoivoinen hätä päästä juuri tähän junaan? Ainoa mahdollinen selitys oli se, että hän, Ramesh, ja Kamila olivat alinomaisen silmälläpidon alaisina.

Se ajatus, että Akshai voisi toimittaa tiedusteluja hänen kotikylässänsä, tuntui Rameshista hirvittävältä: hänen maineensa joutuisi riitelevien puolueiden kiistakapulaksi, ja koko asia ilmenisi sanomattoman likaisena.

Hän voi hyvin kuvitella, millainen häpeänhälinä kylässä syntyisi. Kalkuttan laisessa suuressa kaupungissa voi aina löytää syvänteitä, mihin sukeltaa, maakylän matala vesi sitävastoin joutuu pienimmästäkin sysäyksestä ankaraan liikkeeseen. Mitä enemmän Ramesh asiaa ajatteli, sitä enemmän tämä mahdollisuus häntä kauhistutti.

Junan pysähtyessä Barrakpurissa Ramesh kurkisti ulos, mutta ei nähnyt Akshain astuvan pois junasta. Naihatiin jäi paljon matkustajia, mutta Akshai ei ollut niiden joukossa. Bogulassa Ramesh taasen kurkisti ikkunasta, mutta jälleen suotta. Oli ylen epätodennäköistä, että Akshai astuisi junasta millään muulla asemalla.

Vaikka Ramesh oli väsynyt, pääsi hän vasta myöhään uneen. Varhain aamulla juna saapui Goalundoon, niiden matkustajien pääteasemalle, jotka pyrkivät Itä-Bengaliin, ja Ramesh näki Akshain kiiruhtavan kohti jokialuksia, pää ja kasvot huivin peitossa, matkalaukku kädessään. Aluksen, joka kulki Rameshin kylän ohi, oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, mutta laiturissa lepäsi toinenkin, täydessä höyryssä ja kärsimättömästi viheltäen. "Mihin tämä lähtee?" kysyi Ramesh.

Ramesh sijoitti Kamilan heti erääseen hyttiin ja kiiruhti jälleen maihin hankkiakseen muonavaroja matkaa varten. Akshai oli sillävälin astunut ennen kaikkia muita matkustajia toisen aluksen kannelle asettuen sellaiseen kohtaan, josta saattoi nähdä koko väenpaljouden. Tämän aluksen matkustajat eivät pitäneet mitään erikoista kiirettä, koska lähtö oli vielä tuntien päässä. He kuluttivat odotusaikaa peseytyen ja uiden, keittivätpä jotkut itselleen ruokaakin rannalla.

Akshai otaksui Rameshin ja Kamilan menneen johonkin läheiseen ravintolaan aamiaiselle, mutta kun Goalundo oli hänelle outo, piti hän varmempana jäädä laivaan.

Vihdoin annettiin lähtömerkki, mutta Rameshista ei näkynyt vielä jälkeäkään. Matkustajat alkoivat virrata laivaan pitkin notkuvaa lankkua, joka oli siltana. Vihellyksen käydessä kiihkeämmäksi kiiruhtivat myöhästyneetkin laivaan, mutta Rameshia ei näkynyt nytkään uusien tulokasten enempää kuin jo laivalla olevienkaan joukossa.

Kaikki olivat laivassa, lankku oli vedetty pois ja kapteeni oli käskenyt nostaa ankkurin, kun Akshai vihdoin huudahti: "Minä tahtoisin päästä takaisin maihin!" Mutta kukaan ei hänestä välittänyt. Alus oli aivan likellä rantaa, joten hän voi hyppäämällä saavuttaa terra firman.

Rannalla ei Rameshista näkynyt jälkeäkään. Kalkuttaan menevä aamujuna oli vast'ikään lähtenyt, ja Akshai johtui päättelemään, että Ramesh oli hänet havainnut, ei ollutkaan lähtenyt kotipuoleensa, vaan oli palannut aamujunassa Kalkuttaan. Kalkuttan kokoiselta paikkakunnalta olisi ylen vaikea löytää piiloutunutta.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Akshai vietti koko pitkän päivän Goalundossa ja lähti illalla postijunassa takaisin Kalkuttaan. Saavuttuaan perille varhain seuraavana aamuna hän meni ensi töikseen Dardzhparassa sijaitsevalle Rameshin asunnolle, mutta havaitsi oven olevan lukossa ja sai tietää, ettei siellä ollut kukaan käynyt.

Sitten hän lähti Kalitolaan, mutta sielläkään ei huoneissa ollut asujaimia. Niinpä hän siirtyi viereiseen taloon, Annada Babun luo, ja ilmoitti Dzhogendralle: "Hän on tiessään! Minä en saanut häntä käsiini."

Akshai kertoi yksityiskohtaisesti kokemuksensa. Dzhogendran Rameshiin kohdistuva epäluulo muuttui ehdottomaksi varmuudeksi, kun hän kuuli miehen paenneen Kamilan keralla heti Akshain havaittuansa. "Mutta", virkkoi hän, "tämäkään todistus ei meitä auta. Kysymyksessä ei ole vain Hemnalini; isä puhuu vielä yhtä mielettömiä, sanoo luottavansa yhä Rameshiin, kunnes saa kuulla kaikki hänen omasta suustansa. Asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, että jos Ramesh tänään saapuisi ja sanoisi: 'Minä en voi vielä teille mitään ilmaista', niin isä suostuisi empimättä siihen, että hän nai Hemnalinin. Miten onkaan sellaisia ihmisiä käsiteltävä? Isä ei voi sietää, että Hemnalini mitenkään kärsii. Jos Hemnalini menee tänään hänen luoksensa ja vikisee tahtovansa mennä Rameshille, vaikka hänellä olisikin toinen vaimo, niin uskon varmaan, että hän suostuu. Meidän on jollakin tavoin puristettava Rameshista täysi tunnustus ja mitä pikemmin, sitä parempi. Älkäämme joutuko epätoivoon. Minä kävisin asiaan käsiksi itse, mutta en tiedä, miten siinä on meneteltävä, ja joutuisin luultavasti vain ankaraan riitaan Rameshin kanssa. Mutta nyt otaksun, että haluat peseytyä ja juoda hieman teetä."

Akshai toimitti pesunsa ja istuutui sitten juomaan teetä aivojen ankarasti työskennellessä. Hänen mietteensä keskeytti Annada Babu, joka astui sisään tytärtänsä taluttaen. Nähdessään Akshain Hemnalini pyörähti ja lähti huoneesta.

"Tämä on liikaa!" kiivastui Dzhogendra. "Kuulehan, taatto, sinä et saa rohkaista häntä tuollaiseen epäkohteliaisuuteen. Sinun pitäisi pakottaa hänet palaamaan." Samassa hän huusi: "Hem, Hem!" Mutta Hemnalini oli jo yläkerrassa.

Nyt puuttui asiaan Akshai. "Luulenpa, että teet minut mahdottomaksi,
Dzhgen. Olisi paljon parempi, ellet virkkaisi hänelle mitään minusta.
Anna ajan tehdä tehtävänsä! Jos nyt yrität häntä pakottaa, niin
aiheutat korjaamattoman onnettomuuden."

Akshai tyhjensi kupposensa ja lähti. Tämän nuoren miehen kärsivällisyys oli ehtymätön. Kun merkit olivat epäsuotuisat, niin hän tiesi, ettei voinut tehdä mitään parempaa kuin istuutua odottamaan. Hänen mielenlaatunsa oli erittäin tasainen. Joutuessaan loukkauksen esineeksi hän ei paneutunut kopean näköiseksi eikä kääntynyt vihoissaan pois. Hän ei ollut suinkaan herkkätunteinen: ylenkatse ja torjuminen eivät häntä lainkaan liikuttaneet. Toverit voivat kohdella häntä mitä kopeimmin hänen silti silmäänsäkään räpähdyttämättä.

Hänen lähdettyänsä Annada Babu kohta haki Hemnalinin takaisin. Tytön poskista oli hävinnyt puna, ja silmien alla oli tummat renkaat. Huoneeseen astuessaan hän ei kohottanut katsettansa, sillä hän ei voinut katsoa Dzhogendraa silmiin. Hän tiesi veljen olevan kiukuissaan hänelle ja Rameshille, tiesi hänen jo langettaneen ankaran tuomion heistä kumpaisestakin ja varoi sen vuoksi hänen katsettansa.

Vaikka rakkaus olikin pitänyt yllä Hemnalinin luottamusta Rameshiin, ei järjen ääni kumminkaan ollut täysin vaimennettavissa. Pari päivää aikaisemmin hän oli Dzhogendralle julistanut luottavansa Rameshiin, mutta unettomien öiden yksinäisyydessä hänen uskonsa oli heikontunut.

Hän ei tosiaankaan keksinyt mitään todennäköistä selitystä Rameshin merkilliseen käyttäytymiseen. Hän yritti parhaansa mukaan torjua epäluuloa uskonsa varustuksesta, mutta epäilykset pommittivat ankarasti linnan takaporttia. Kuin äiti, joka kokee suojata lastansa painamalla sitä rintaansa vasten, painoi hän sydämellensä Rameshiin kohdistuvaa luottamusta tuomitsevien seikkojen käydessä häntä ahdistamaan. Mutta riittäisivätkö hänen voimansa yhä vielä hyökkäystä vastustamaan?

Annada Babu oli jälleen nukkunut viereisessä huoneessa ja tiesi, kuinka levottoman yön Hemnalini oli viettänyt. Hän oli käynyt useita kertoja huoneessa ja havainnut Hemnalinin valvovan. Huolestuneisiin kysymyksiinsä hän oli saanut vastaukseksi: "Miksi et itse nuku, taatto? Minä olen jo väsynyt ja nukun aivan pian."

Hemnalini nousi varhain ja meni katolle. Rameshin asunnossa olivat kaikki ovet ja ikkunat suljetut. Aurinko nousi verkalleen idänpuolisten kattojen yli, mutta Hemnalinista vastasyntynyt päivä tuntui niin ikävältä ja ilottomalta, että hän vaipui erääseen kattotasanteen kulmaukseen, peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun. Päivä tulisi kulumaan mielitietyn saapumatta. Juhlaisana ehtoonakaan ei voisi toivoa hänen tulevan eikä olisi edes sitä tyhjää lohdutusta, että tietäisi hänen olevan läheisyydessä.

Hänet säpsähdytti unelmista hereille isän ääni: "Hem, Hem!" Hän kuivasi nopeasti kyynelet ja vastasi: "Täällä, isä."

"Minä olen noussut myöhään tänä aamuna", virkkoi Annada Babu katolle ehdittyään ja silitteli hellästi tyttärensä olkapäätä.

Tyttäreen kohdistuva huolestuminen oli häirinnyt hänen lepoansa, ja hän oli vaipunut uneen vasta aamupuolella. Kasvoihin paistava aurinko oli hänet jälleen herättänyt, ja hän oli nopeasti pukeuduttuansa lähtenyt tytärtänsä katsomaan. Mutta huone oli tyhjä, ja se ajatus, että Hemnalini yhä etsi yksinäisyyttä, tuotti hänelle uutta tuskaa.

Hemnalini ajatteli säikähtäen, että joutuisi istumaan teepöydässä Dzhogendraa vastapäätä, mutta tiesi, että jokainen tavallisesta elämänjärjestyksestä poikkeaminen huolestuttaisi isää; sitäpaitsi hänellä oli tapana aina täyttää isän kupponen, joten hän ei halunnut nytkään laiminlyödä tätä vähäistä huomaavaisuutta.

Ehdittyään ovelle hän kuuli Dzhogendran juttelevan jonkin toisen henkilön kanssa, ja hänen sydäntänsä vavahdutti ajatus, että siellä voisi, olla Ramesh, koska ei ollut todennäköistä, että kukaan muu tulisi niin aikaisin. Hän astui huoneeseen, koko ruumis väristen, ja näki — Akshain! Se oli liikaa: hän kääntyi ja pakeni. Kun isä sitten oli hakenut hänet takaisin, niin hän istui isän viereen ja keskitti koko tarkkaavaisuutensa hänen teekupposeensa.

Dzhogendraa hänen käyttäytymisensä ankarasti närkästytti. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Hem pani Rameshin uskottomuuden siinä määrin pahaksensa. Hänen harmistumistansa kiihti se, että isänsä otti osaa sisaren suruun ja että sisar käytti rakkauttansa kilpenä maailmaa vastaan. "Me olemme hänen mielestään kaikin rikoksentekijöitä!" mietti Dzhogendra. "Kun häneen kohdistuva rakkautemme saa meidät tekemään velvollisuutemme ja toimimaan hänen todellisen onnensa hyväksi, niin emme saa yhtään kiitoksen sanaa, vaan esiinnymmepä hänen silmissään väärintekijöinäkin. Isä ei kykene ollenkaan tilannetta vallitsemaan; asiain nykyisellä kannalla ollen hänen ei pitäisi yrittää lohdutella, vaan olisi turvauduttava ratkaisevaan leikkaukseen. Peläten tuottavansa hänelle tuskaa isä vain yhä torjuu hänen luotansa epämieluista totuutta."

"Ramesh lähti toissa iltana Goalundon junassa kotiinsa vieden vaimonsa mukanaan. Havaitessaan Akshain olevan junassa hän muutti suunnitelmaansa ja palasi Kalkuttaan."

Hemnalinin käsi vapisi, ja teen kaataminen epäonnistui. Hän istuutui nopeasti tuolillensa.

Dzhogendra loi häneen syrjäsilmäyksen. "Minä en voi käsittää, mitä syytä hänellä oli paeta, koska hän oli jo aikaisemmin nähnyt, että Akshai tietää kaikki. Hänen aikaisempi käytöksensä oli jo kyllin viheliäinen, mutta kerrassaan inhoittavaa on mielestäni se, että mies vielä säikähtää ja pakenee kuin varas. En tiedä, mitä Hem asiasta ajattelee, mutta minä pidän hänen pakoansa riittävänä syyllisyyden todistuksena."

Hemnalini nousi seisaalleen, koko ruumis vapisten. "Minä en tarvitse sinun todistuksiasi", sanoi hän veljellensä, "sinä voit hänet tuomita, jos tahdot, mutta minä en ole hänen tuomitsijansa."

Dzhogendra: "Eikö se mies, jonka oli määrä saada sinut vaimoksensa, ollenkaan liikuta meitä?"

Hemnalini: "Minä en puhu naimisiinmenosta. Kumoa sinä kihlaus, jos hyväksi näet, mutta älä yritä saada minua horjumaan."

Nyyhkytyksen puuska tukahdutti hänen puheensa; Annada Babu nousi ja painoi hänen kyyneleiset kasvonsa poveansa vasten.

"Tule, kultaseni, mennään yläkertaan." Enempää ei hänkään kyennyt sanomaan.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Höyryalus, johon Ramesh ja Kamila olivat sijoittuneet, lähti Goalundosta oikeaan aikaan. Ketään muita ensimmäisen tai toisen luokan matkustajia ei ollut, ja Ramesh otti haltuunsa erään hytin sijoittaen sinne heidän tavaransa.

Kamila nautti aamujuomakseen maitoa ja istuutui sitten avoimelle hytinovelle ihailemaan alativaihtuvaa virran näkymöä.

"Miksi teitkään niin?" kysyi Kamila nyreissään. "Sinun ei olisi tarvinnut välittää satunnaisesta sanastani. Sinä loukkaannut kovin helposti."

Ramesh hymyili. "Minä en ole ollenkaan loukkaantunut. Minun ei tee itsenikään mieli lähteä kotiin."

Ramesh: "Me matkustamme länteen." Kamilan silmät suurenivat, kun hän tuon kuuli. Millainen merkityksen runsaus onkaan sanassa "länsi" niille, jotka ovat tottuneet kotona kyyhöttämään! Pyhiä lippaita, voimistuttavaa ilmaa, uusia paikkakuntia, uusia nähtävyyksiä, vanhojen kuninkaiden ja keisarien jättämiä muistomerkkejä, ihmeellisiä temppeleitä, satuja ja sankari-ajan tarinoita!

"Mihin paikkoihin me matkustamme?" kysyi Kamila iloisen kiihtymyksen valtaamana.

"En ole vielä päättänyt. Me sivuutamme Monghirin, Patnan, Dinapurin, Buksarin, Ghazipurin ja Benaresin, ja jossakin näistä paikoista meidän täytyy astua maihin." Toiset noista nimistä olivat Kamilalle tutut, toiset eivät, mutta hänen mielikuvituksensa loimahti heleään lieskaan Rameshin niitä luetellessa.

"Hauskuus tulee myöhemmin", virkkoi Ramesh. "Sitä ennen meidän on pidettävä huolta siitä, että saamme jotakin syödäksemme. Et kai halua käydä laivamiesten kanssa aterioimaan!"

Kamila alkoi nauraa: "Mitä minusta ajatteletkaan? Osaanko keittää? Millaisena pikku houkkiona minua pidätkään! Minähän pidin enon luona huolen kaikesta keittämisestä."

Ramesh ryhtyi puolustautumaan. "Minun ei olisi pitänyt kysyä siten. Mutta nyt olisi parasta hankkia tarvittavat tavarat." Hän lähti ja palasi aivan pian tuoden rautaisen keittolieden. Eikä siinä kyllin. Laivalla oli eräs Umesh-niminen nuorukainen kajastha- eli kirjoittajakastia, jota korkeampi Bengalissa on ainoastaan bramaanien kasti; Ramesh otti hänet Kamilan keittiöapulaiseksi lupaamalla määrätyn päivärahan ja vapaan matkan Benaresiin.

"Mitä voit erinomaista odottaa, kun tuot minulle vain riisiä ja palkohedelmiä? Tänään syömme kedzhri-aamiaisen."

Kamilan ohjeiden mukaan Ramesh hankki laivamiehiltä hieman mausteita. "Mitä luulet minun nyt näillä tekevän?" kysyi Kamila, jota toisen keittotaidollinen tietämättömyys kovin huvitti. "Enhän voi niitä hienontaa, ellei minulla ole huhmaria ja survinta! Oletpa tosiaankin mainio!"

Ramesh piti saadun nuhteen hyvänänsä ja riensi hakemaan vaadittuja kojeita. Hän ei tosin löytänyt juuri sitä, mitä tahtoi, mutta hänen onnistui sentään saada laivamiehiltä lainaksi malminen petkel ja huhmarintapainen. Sellaisiin välineisiin Kamila ei ollut tottunut, mutta hänen täytyi niihin tyytyä. Ramesh ehdotteli mausteiden hienontamista jätettäväksi jonkun toisen tehtäväksi, mutta Kamila ei ottanut ehdotusta kuulevaan korvaansa, vaan ryhtyi itse innokkaasti työhön. Outojen kojeiden kanssa taisteleminen huvitti häntä tavattomasti; hän vain nauroi, kun maustejyväset sinkoilivat joka suuntaan. Hilpeys tarttui Rameshiinkin: hän nauroi toisen keralla.

Mausteiden hienontamisesta aiheutuneen välikohtauksen jälkeen Kamila sonnusti hameensa ja erotti itsellensä erään kulmauksen keittiöksi. Iso saviruukku, jonka he olivat tuoneet Kalkuttasta mukanansa säilyttäen siinä makeisia, kelpasi keittoastiaksi. Asetettuansa sen liedelle Kamila kehoitti Rameshia kylpemään luvaten sillä aikaa valmistaa aamiaisen. Ramesh teki työtä käskettyä, ja hänen palattuansa ruoka tosiaankin oli valmis. Lähin pulma oli siinä, ettei ollut tietoa lautasista.

Ramesh rohkeni ehdottaa, että he lainaisivat jonkin kulhon muhamettilaisilta laivamiehiltä, mutta Kamilaa ajatus kauhistutti, vaikka Ramesh kaikessa hiljaisuudessa tunnusti, ettei hän niin menetellen loukkaisi ensimmäistä kertaa hindulaisia puhtaussääntöjä.

"Tehtyä et voi saada tekemättömäksi", selitti Kamila, "mutta älä menettele enää milloinkaan siten. Minä en voi sitä sietää." Samassa hän otti keittoastian lattean kannen, puhdisti sen perinpohjin ja asetti hänen eteensä. "Tänään sinun täytyy käyttää tätä; hankitaan tuonnempana jotakin parempaa, jos käy päinsä."

Ramesh nouti vettä, huuhteli puhtaaksi kappaleen laivan kantta ja istuutui aterioimaan mielissään siitä, että oli noudattanut säädettyjä seremonioita.

Hän oli tuskin ehtinyt nauttia pari suupalaa, kun jo huudahti:
"Kuulehan, sinä olet mainio keittäjä!"

"Minä en tee pilkkaa; saat itse nähdä, kun tulee vuorosi." Ramesh oli aivan pian tyhjentänyt lautasensa ja vaati lisää. Kamila antoi hänelle tällä kertaa melkoista enemmän.

"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh. "Jääkö sinulle itsellesi riittämään asti?"

"Jää kyllä; täällä on miten paljon hyvänsä." Kamila oli kovin iloissaan, kun näki, kuinka hyvältä ruoka Rameshista maistui.

"Kannesta tietenkin", vastasi Kamila, vilpittömästi uskoen, että saisi aviovaimona käyttää miehensä lautasta.

"Käypä tietenkin; minä tiedän, mitä teen. Mutta mistä syöt sinä, Umesh?"

"Tuolla alhaalla on sokerileipuri, jolta voin saada pari sal-lehteä lautasekseni", vastasi Umesh.

"Jos aiot käyttää tuota kantta", huomautti Ramesh vieläkin, "niin annahan minun ainakin se kunnollisesti huuhdella."

Vähän ajan kuluttua hän huudahti: "Sinä et olekaan tuonut betelpähkinöitä, joten en voi valmistaa sinulle mitään pureksittavaa."

"Alhaalla on mies, joka myy niitä", huomautti Ramesh, ja niin tulivat vaatimattomat tarpeet pian tyydytetyiksi. Mutta Rameshin mieltä askarruttivat levottomuutta herättävät ajatukset. "Miten ihmeessä saankaan hänen päästänsä lähtemään sen ajatuksen, että me olemme mies ja vaimo?" kysyi hän itseltänsä.

Kamila oli aivan valmis omaksumaan emännän tehtävät odottamatta mitään enempää apua tai opetusta toisilta, sillä hänen elämänsä enon luona oli ollut alinomaista keittämistä, lasten vaalimista ja siivousta. Hänen siisteytensä, taitavuutensa ja raikas hilpeytensä ihastuttivat Rameshia, mutta samalla häntä ahdistivat kiduttavat kysymykset: Millaiseksi tulisikaan heidän suhteensa muodostumaan? Mahdotonta oli pitää hänet luonansa ja yhtä mahdottomalta tuntui lähettää häntä poiskin. Miten olikaan vedettävä rajaviiva heidän jokapäiväisessä seurustelussaan? Jos Hemnalini olisi mukana, olisi kaikki aivan yksinkertaista! Mutta se oli mahdotonta, ja mitään muuta pelastuskeinoa ei näissä vaikeuksissa näyttänyt olevan. Vihdoin Ramesh päätti lopettaa salaamisen: Kamilan piti saada tietää koko totuus.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Varhain iltapäivällä alus iskeytyi hiekkasärkkään. Sitä yritettiin irroittaa, mutta turhaan: se oli vielä illallakin karilla. Korkeasta tulvavetten uurtelemasta rantatörmästä painui tasaisesti kohti vesirajaa leveä hietikko, joka oli täynnä vesilintujen jalanjälkiä.

Kylän tytöt, jotka olivat suurin parvin saapuneet virran rantaan täyttämään ruukkunsa vielä kerran ennen pimeän tuloa, loivat alukseen uteliaita silmäyksiä, toiset arastellen harsojensa lomitse, rohkeammat sellaisesta varovaisuudesta välittämättä.

Rantatörmällä hyppi ja kirkui joukko poikaviikareita pilkaten voimatonta Leviathania, joka tavallisesti höyrysi heidän ohitsensa kopeasti, nokka pystyssä.

Aurinko painui hieta-aavikon taakse. Ramesh nojasi laivanpartaaseen katsellen virran yli lännen taivasta, jota laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat, kun Kamila astui keittiökulmauksestansa, pysähtyi hytin ovelle ja yskähti herättääkseen Rameshin huomiota. Kun Ramesh ei kääntänyt päätänsä, hän otti avainkimppunsa ja kolisteli sillä ovea. Hänen täytyi kolistella kovasti, ennenkuin Ramesh kääntyi, näki hänet ja asteli hänen luoksensa toiselle puolelle laivankantta.

"Miksi sitten luulet vanhempieni antaneen minulle nimen, ellei sitä varten, että sitä käytettäisiin? Miksi et huuda 'Ramesh'! jos minulta jotakin tahdot?"

Jälleen huonoa pilaa! Eihän hindulainen vaimo milloinkaan puhuttele miestään nimeltä! Kamilan kasvojen puna kilpaili iltaruskon kanssa. "Minä en tiedä, mitä tarkoitat!" huudahti hän kääntäen päänsä toisaanne. "Illallinen on muuten valmiina; on parasta, että syöt sen heti, kun et ole saanut mitään kunnollista aamiaiseksi."

Raikas tuulenhenki oli kiihtänyt Rameshin ruokahalua, mutta hän ei maininnut asiasta mitään Kamilalle, koska pelkäsi hänen arvioivan rajoitetut varansa liian suuriksi. Kamilan omasta aloitteestaan ilmoittaessa illallisen olevan valmiina Rameshin ilo ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen tunne. Se ajatus, että pääsisi tyydyttämään ruumiillista nälkäänsä, tosin aiheutti välitöntä ennakkomielihyvää, mutta lisäksi tuli se ilahduttava tietoisuus, että joku oli häntä ajatellut ja että ystävällinen olento oli puuhaillut; hänen hyväksensä. Viimeksimainitun tekijän olemassaoloa hän ei voinut itseltänsä salata, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa se epämieluisa totuus, että tämä hänen hyvinvoinnistansa huolehtiminen, miten suuressa arvossa hän sitä pitikin, perustui harhaluuloon. Niinpä hän astuikin hyttiin huoaten ja alakuloisen näköisenä.

Hänen ilmeensä ei jäänyt Kamilalta havaitsematta. "Sinunpa ei näytäkään tekevän mieli illallista", sanoi hän ihmeissään. "Minä ajattelin, että olet nälissäsi. Olen pahoillani, jos ajoin sinut sisään vastoin tahtoasi."

Ramesh paneutui heti hilpeäksi. "Et sinä minua sisään ajanut, sen teki oma ruokahaluni. Jos vieläkin helistät avaimiasi niin äänekkäästi herättääksesi huomiotani, niin saat piankin nähdä ahmatin hyökkäävän aterialle."

"Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten ympärillensä silmäillen, "enhän näe tässä mitään syötävää. Olen nälkäinen aivan riittämään asti, mutta tällaista minä kumminkaan en kykene sulattamaan!" Samassa hän viittasi vuodevaatteisiin ja hytinsisustukseen. "Sellaiseen muonaan minä en ole tottunut."

Kamila helähti nauramaan. Puuskan ohimentyä hän sanoi: "Merkillistä, ettet nyt voi yhtään odottaa! Auringonlaskua katsellessasi et näyttänyt tietävän mitään nälästä enempää kuin janostakaan. Ruokahalusi luullakseni heräsi aivan äkkiä, kun sinua kutsuin. Hyvä, odotahan hetkinen, niin tuon iltaruokasi."

"Kehoitanpa sinua liikkumaan ketterästi; saat syyttää itseäsi, jos sänkyvaatteet ovat sill'aikaa hävinneet."

Leikkipuhe ei näyttänyt toistumisesta ollenkaan kärsivän: Kamila joutui jälleen ankaran naurunpuuskan valtoihin. Hänen hopeinen äänensä kaikui vielä hytissä, kun hän oli lähtenyt illallista hakemaan. Hänen käännyttyään menemään Rameshin teeskennelty hilpeys hävisi heti, ja äskeinen synkeys astui sen sijaan.

Kamila tuli pian takaisin, mukanansa sal-lehdillä peitetty kulho. Hän laski sen vuoteeseen ja pyyhki lattian puhtaaksi hameensa helmalla.

"Se ei haittaa, minähän joka tapauksessa kohta vaihdan vaatteet." Samassa hän otti pois lehdet ja tarjosi Rameshille maukkaita ohukaisia ja vihanneksia.

Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!" kehoitti hän salaperäisen näköisenä.

Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin, Tuhannen ja yhden yön ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta, ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.

"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa kuin tiedonjanonsa.

Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.

"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa. Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."

Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin.
"Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.

Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan minua taikinan valmistuksessa."

"Kuulehan, Umesh, odota siksi, kunnes isäntäsi tulee illalliselle, ja sano hänelle sitten, että tarvitset rahoja ostoksiin."

Rameshin parhaillaan aterioidessa ilmaantui Umesh, jäi seisomaan ja kynsi huolestuneena korvallistansa.

Rameshin katsahtaessa häneen hän sopersi: "Tulin kysymään sitä rahaa ostoksia varten, maammoseni."

Rameshille selvisi äkkiä, että henkilö, joka ei halua maksaa, ei saa mitään syödäksensä, ellei hänellä ole hallussaan Aladdinin taikalamppua.

Kamila tunnusti vaieten puutteensa, ja illallisen jälkeen Ramesh antoi hänelle pienen lippaan huomauttaen: "Sinun olisi parasta toistaiseksi säilyttää rahojasi ja arvoesineitäsi tässä."

Oivaltaen varsin hyvin, että olosuhteiden pakko nyt sälytti Kamilan harteille talouden koko taakan, hän palasi laivankaiteen ääreen katselemaan, kuinka lännen taivaan viimeinenkin valo häipyi olemattomiin.

Umesh valmisti itselleen vanukkaan riisijauhoista, happamasta kermasta ja banaaneista Kamilan istuessa vieressä kysellen hänen elämänsä kohtaloita.

Äitipuolen vallitsemassa kodissa poika oli ollut vihapito, oli paennut ja matkusti nyt Benaresiin, missä asui eräs hänen äitinsä sukulainen.

"Jos sallitte minun jäädä luoksenne, maammoseni, niin ei tee mieleni lähteä minnekään muualle", sanoi hän lopuksi.

Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä "maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.

"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän mukaamme."

VIIDESKOLMATTA LUKU

Rantaäyrästä reunustava pensaikko näytti myöhäisen illan kellervän viitan tummalta päärmeeltä. Ankat, jotka olivat päiväkauden oleskelleet ruokapaikoillansa, palasivat sankkenevan pimeän suojassa yösijoillensa hietasärkkien välillä sijaitseviin lammikkoihin. Varikset olivat vetäytyneet yöpuullensa ja painuneet äänettömiksi. Kaikki venheet olivat hakeutuneet rantaan, lukuunottamatta erästä isoa alusta, jota hitaasti hinattiin vastavirtaan ja joka kynti tyyneen kullanvihertävään pintaan tumman juovan.

Ramesh vei ruokotuolin peränpuolelle ja istui siellä kapean kuunsirpin heikossa valossa. Läntisellä taivaalla yön varjot sulkivat syliinsä illan viimeisen kultaisen kajasteen, ja kuutamon loihtuisassa valossa näytti maan kamara sulavan kevyeksi sumuksi. Ramesh kuiskaili itsekseen "Hem, Hem", ja rakastettu nimi kietoutui sanomattoman suloisesti hänen sydämensä ympärille. Pelkkä nimen kuiskaaminen loihti esiin kadotetun rakastetun katseen, joka ikäänkuin sumun halki suuntautui häneen sanomattoman hellänä ja samalla surunvoittoisena. Rameshia puistatti, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

Viimeksikuluneiden kahden vuoden kokemukset siirtyivät näkynä hänen silmiensä ohi. Hän palautti mieleensä ensimmäisen kohtauksen. Eipä hän ollut silloin aavistanut, kuinka kohtalokkaaksi tuo päivä hänelle muodostui! Dzhogendra oli vienyt hänet mukanaan kotiinsa, ja ujo nuorukainen oli kovin hämillänsä nähdessään Hemnalinin istumassa teepöydän päässä. Vähitellen hänen arkuutensa hävisi, ja hän alkoi viihtyä hyvin uudessa seurassa. Lähemmin tutustuttuaan hän kääntyi runolliseksi ja näki Hemnalinissa kaikkien lukemiensa rakkausrunoelmien esineen. Hän alkoi salaa ylpeillä rakastumisestansa ja sääli niitä tovereitansa, joiden täytyi tutkintojansa varten tutkia rakkauslauluja hänen sitävastoin kokiessa rakkautta elävänä todellisuutena.

Siinä muistellessaan hän oivalsi olleensa noina aikoina vain rakkauden esikartanoissa. Vasta kun näkymölle ilmaantui Kamila tehden hänen elämänsä ongelman ratkaisemattomaksi, vasta silloin, ristiaallokossa, hänen rakkautensa sai oikean muotonsa ja muuttui eläväksi todellisuudeksi.

Ramesh antoi pään painua käsien varaan siinä miettiessään. Hänen eteensä levisi elämä, elämä täynnä kyltymätöntä rakkauden kaipausta, sellaisen olennon elämä, joka on kietoutunut paulaan ja suotta ponnistelee siitä vapautuakseen. Eikö hän kykenisi paulaa rikkomaan, jos keräisi voimansa valtavaan yritykseen?

Kohottaessaan päänsä ankaran päättäväisesti hän näki Kamilan, joka seisoi aivan lähellä, kädet toisen ruokotuolin selustalla. Rameshin äkkinäinen liike sai hänet säpsähtämään. "Sinä varmaan nukuit, ja minä sinut herätin!" huudahti hän ja kääntyi katuvaisena menemään, kun Ramesh samassa kutsui hänet takaisin. "Älä ole milläsikään, Kamila, minä en nukkunut. Tulehan tänne istumaan; minä kerron sinulle tarinan."

Toivo saada kuulla tarina ihastutti Kamilaa; hän veti istuimensa aivan lähelle ja sijoittautui siihen. Ramesh oli päättänyt ilmaista hänelle koko totuuden, mutta hänestä tuntui siltä, että isku muodostuisi liian ankaraksi, jos hän tekisi tunnustuksensa ihan valmistelematta. Siksipä hän kehoittikin Kamilaa kuuntelemaan tarinaa.

Kamila: "Mutta sinä tietenkin olit! Sinähän oletkin koko vanhus, eikö totta? No, jatkahan!"

Ramesh: "Nämä Radzhputit noudattivat omituista tapaa. Kun joku heistä oli menossa naimisiin, niin hän ei lähtenyt morsiamen luo, vaan lähetti miekkansa. Vihkimismenot toimitettiin miekan ollessa sulhasen sijaisena, ja sitten saapui morsian Radzhputien taloon ja tuli asianmukaisesti naitetuksi."

Ramesh: "En minäkään sitä oikein käsitä, mutta eipä asiaa käy muuksi muuttaminen. Se kuuluu tarinaan. Näetkös, nuo Radzhputit katsoivat arvoonsa soveltumattomaksi lähteä henkilökohtaisesti morsiamen taloon. Se kuningas, josta tarina kertoo, kuului samaan heimoon Eräänä päivänä hän — —"

"Sanohan ensin hänen nimensä", virkkoi Kamila, joka tahtoi kuulla kaikki oikeassa järjestyksessä eikä halunnut ilman muuta hyväksyä mitään. Jos Ramesh olisi tämän aavistanut, niin hän olisi valmistautunut paremmin. Nyt hän huomasi, että miten halukas Kamila olikin tarinaa kuulemaan, hän ei kumminkaan suostuisi minkään yksityiskohdan poisjättämiseen.

Ramesh: "Eräänä päivänä kuningas kuuli vaeltavalta laulajalta, että eräällä toisella kuninkaalla, hänen heimolaisellansa, oli erinomaisen kaunis tytär."

Kamila: "Miksi sen otaksuisimme? Eikö hän todellisuudessa ollutkaan Kondzheveramin kuningas?"

Ramesh: "Olipa tietenkin! Haluatko tietää hänenkin nimensä? Hänen nimensä oli Amar Singh."

Kamila: "Tytön, hänen erinomaisen kauniin tyttärensä nimeä sinä et ole minulle vielä sanonut."

Ramesh: "Ikävä kyllä en tullut huomanneeksi Hänen nimensä oli — hänen nimensä oli — niin, hänen nimensä oli Tshandra — —"

Kamila: "Merkillistä, miten helposti unohdat asioita. Olithan unohtanut minunkin nimeni!"

Ramesh: "Kun siis Audhin kuningas oli kuullut sen vaeltavalta laulajalta — —"

Ramesh: "Et suinkaan luule hänen olleen yhden ainoan valtakunnan kuninkaana! Hän oli sekä Audhin että Maduran kuningas."

Kertomuksen edetessä valpas Kamila keksi lisää ristiriitoja, mutta lopulta Rameshin onnistui ne kaikki hälventää, joten hän voi kutoa seuraavan tarinan:

"Randzhit Singh, Maduran kuningas, toimitti lähettilään Kondzheveramin kuninkaan luo pyytämään hänelle prinsessaa puolisoksi. Amar Singh, Kondzheveramin kuningas, suostui mielellään ehdotukseen.

"Sitten lähti Indradzhit Singh, Randzhit Singhin nuorempi veli, sotajoukkoinensa Amar Singhin valtakuntaan liehuvin lipuin, rumpujen ja torvien ankarasti pauhatessa, ja leiriytyi kuninkaalliseen puistoon. Kondzheveramin kaupunki vietti suuren juhlan iloisen tapahtuman kunniaksi.

"Kuninkaalliset astrologit toimittivat laskelmansa ja määräsivät hyväenteisen päivän hääpäiväksi. Määrätty ajankohta oli pimeän kuukaudenpuoliskon kahdestoista yö, kaksi tuntia puolenyön jälkeen. Sinä yönä olivat kaikki talot köynnöksin kaunistetut ja koko kaupunki oli juhlallisesti valaistu prinsessa Tshandran häitten kunniaksi.

"Prinsessa ei kumminkaan tietänyt, kuka hänen tuleva puolisonsa oli. Prinsessan syntyessä oli viisas Paramananda Svami ilmoittanut hänen isällensä: 'Erään kiertotähden asema ennustaa tyttärellesi onnettomuutta. Kun tulee hänen naimisiinmenoaikansa, älä mainitse hänelle sen miehen nimeä, joka hänen tulee ottaa miehekseen.'

"Määrättyyn aikaan prinsessa vihittiin miekkaan. Indradzhit Singh toi tavanomaiset sulhasen lahjat ja kumarsi veljensä vaimoa. Indradzhit oli veljellensä yhtä uskollinen kuin Lakshmana Ramalle, ei kohottanut katsettansa jalon neidon kasvoihin, jotka harson verhossa punastuivat, vaan kiinnitti sen hänen somiin pieniin jalkoihinsa, jotka olivat kiiltoöljyllä voidellut ja helisevin nilkkarenkain koristetut.

"Häitten jälkeisenä päivänä Indradzhit sijoitti prinsessan jalokivin kaunistettuun ja suojakatoksella varustettuun kantotuoliin ja lähti kulkemaan kotimaahansa. Pelko sydämessään muistellen sitä pahaa kiertotähteä, joka oli uhannut hänen tytärtänsä onnettomuudella, Kondzheveramin kuningas laski oikean kätensä hänen päälaellensa ja antoi hänelle jäähyväissiunauksen. Kuningatar, joka ei kyennyt hillitsemään kyyneliänsä, suuteli tytärtänsä huulille. Temppeleissä tuhannet papit toistelivat loitsuja torjuaksensa kovaa kohtaloa.

"Kondzheveram on kaukana Madurasta, melkein kuukauden matkan päässä. Toisena iltana Radzhputit olivat pystyttäneet telttansa Vetsha-virran rannalle ja valmistautuivat menemään levolle, kun samassa havaittiin soihtuvalkeita läheisessä metsässä. Indradzhit lähetti erään aseistetun miehen ottamaan asiasta selkoa, ja mies toi palatessaan seuraavan tiedon: 'Teidän ylhäisyytenne, valot ovat erään seurueen, joka palaa hääretkeltä samoinkuin mekin. Ne ovat Radzhputeja, meidän omaa heimoamme, ja saattavat aseistetuin seuruein morsianta puolisonsa luo. Tiet ovat epävarmat, ja sen vuoksi he pyytävät teidän korkeuttanne heitä suojelemaan ja saattelemaan osan matkaa!'

"Prinssi vastasi: 'On oikeus ja kohtuus, että apua suodaan sitä anoville. Puolustakaamme heitä niin hyvin kuin voimme.' Sitten molempain seurueiden taisteluvoimat yhtyivät.

"Kolmas yö oli pimeän kuukaudenpuoliskon viimeinen. Heidän edessänsä oli vuorijono, takanansa taaja metsä. Väsyneet sotilaat lepäsivät kohta sikeässä unessa, sirkkojen sirityksen ja vesiputousten kohinan tuudittelemina.

"Yht'äkkiä syntyi sellainen meteli, että kaikki heräsivät unesta. Maduralaisten leirissä laukkasivat ratsut valtoiminaan, sillä joku oli katkaissut niiden kiinnityshihnat. Siellä täällä loimahti palamaan teltta, ja liekit punersivat kuutamotonta taivasta.

"Sotilaat huomasivat heti rosvojen hyökänneen heidän kimppuunsa. Seurasi hurja käsikähmä. Pimeässä oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta, ja seurauksena oli auttamaton sekamelska. Sekasorron suojissa hyökkääjät ryöstivät leirin ja pakenivat saaliinensa vuoristoon.

"Taistelun tauottua ei prinsessaa näkynyt missään. Hän oli säikähtyneenä paennut leiristä ja oli liittynyt erääseen pakolaisparveen luullen siihen kuuluvansa.

"Itse asiassa nämä pakolaiset kuuluivat toiseen hääseurueeseen. Sekamelskan vallitessa olivat rosvot vieneet heidän saattamansa morsiamen, mutta nyt he luulivat Tshandra-prinsessaa heidän haltuunsa uskotuksi morsiameksi ja kiiruhtivat mitä pikimmin omaan maahansa.

"Tämä seurue kuului erääseen mitättömään Radzhput-heimon sukuun, joka asui kaukaisella rannikkoseudulla. Prinsessa saatettiin asianmukaisesti päällikön — Tshet Singhin — luo, jolle olisi oikeastaan kuulunut toinen morsian.

"Tshet Singhin äiti lausui tytön tervetulleeksi ja vei hänet kammioonsa, kokoontuneiden sukulaisten kuiskutellessa: 'Näin kaunista morsianta emme ole milloinkaan nähneet!'

"Tshet Singh näki kilvoitelleensa hyvän kilvoituksen ja palvellen kumarsi vaimoansa mielessänsä, kokonaan hänen sulonsa lumoissa. Prinsessa puolestansa tiesi, mikä hyvälle vaimolle sopii. Pitäen Tshet Singhiä laillisena puolisonansa hän päätti omistaa elämänsä hänen palvelukseensa.

"Muutaman päivän kuluessa hälveni heidän keskinäinen arkuutensa, ja kun he sitten juttelivat, niin Tshet Singh havaitsi, että tyttö, jonka hän oli ottanut morsiamenansa taloonsa, ei ollut kukaan muu kuin prinsessa Tshandra!"

KUUDESKOLMATTA LUKU

"Entä sitten?" kysyi Kamila jännittyneenä. Hän oli kuunnellut kertomusta henkeänsä pidättäen.

"Minä tiedän vain sen verran, enempää en tiedä. Sano sinä minulle, miten arvelet lopulta käyneen."

Kamila: "Ei, ei, se ei käy päinsä! Sinun pitää kertoa tarina loppuun asti."

"Kunniasanani, Kamila: minä puhun totta! Sitä kirjaa, josta olen tarinan lukenut, on ilmestynyt vasta ensimmäinen nidos, ja minulla ei ole aavistustakaan, milloin seuraava osa tulee julkaistavaksi."

Ramesh: "Kirjan tekijää sinun olisi moitittava. Minä tahdon vain sinulta kysyä: Miten piti Tshet Singhin menetellä Tshandraan nähden?"

"Minä en tiedä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä; minä en osaa mitään ajatella", virkkoi hän vihdoin.

Ramesh oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Olisiko Tseth Singhin pitänyt kertoa Tshandralle kaikki?"

"Mitä ihmettä puhutkaan! Ellei hän olisi mitään sanonut, olisi syntynyt kamala sekaannus; sehän olisi ollut kerrassaan kauheata! Paljoa parempi on sanoa totuus."

"Paljoa parempi", toisti Ramesh konemaisesti. Jälleen hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Kuulehan, Kamila, jos otaksumme — —"

Ramesh: "Niin, mutta minun täytyy se sanoa. Mikä olisi minun velvollisuuteni siinä tapauksessa ja mikä sinun?"

Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle silmäillen.

"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse. Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen tykytys koko alusta.

Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia; hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään — niin itsekäs olento on ihminen — Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin. Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet saavuttaakseen.

Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään. Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi. "Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."

"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."

Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.

"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."

"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini! Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä. Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi saavuttanut iäisen levon.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin teräksenkarvaisella vedenpinnalla.

Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata. Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja, ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä kaikkeudessa?

Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.

Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen, missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin kasvoillensa.

Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan, sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.

"Tulee kohta ihmisiä", jatkoi Ramesh, "olisi parasta, että laittaudut kuntoon."

Kamila ei vastannut mitään; hän tempasi äkkiä tuolilta vaatteensa ja lähti hänen ohitsensa kylpyhuoneeseen.

Se seikka, että Ramesh nousi aikaisin valvoakseen hänen toimiansa, tuntui Kamilasta turhalta, jopa nenäkkäältäkin. Hän tiesi varsin hyvin Rameshin noudattavan käyttäytymisessään pidättyväisyyttä, tiesi, että hänen tutunomaisuutensa aina pysyi määrätyissä rajoissa. Kamilalla ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia anopilta tavanomaisia käyttäytymissääntöjä — milloin ja missä soveliaisuus vaatii käyttämään huntua. Mutta tänä aamuna oli Rameshin läsnäolo herättänyt hänessä vaistomaista arkuudentuntoa.

Kun Kamila kylvyn jälkeen palasi hyttiinsä, odottivat häntä siellä päivän työt. Hän otti avainkimpun olkapäänsä yli heittämästään viitan kulmasta ja avasi vaatearkkunsa. Samassa hänen katseensa sattui siihen pieneen lippaaseen, jonka Ramesh oli hänelle antanut. Eilen se oli häntä ilahduttanut, sen omistaminen oli herättänyt hänessä voiman ja riippumattomuuden tuntoa, ja hän oli sulkenut sen arkkuunsa kalliina aarteena, mutta tänään hänen iloinen ihastuksensa oli kadonnut. Kuuluihan lipas sittenkin Rameshille eikä hänelle, hän ei ollut sen ainoa omistaja eikä voinut sitä mielin määrin vallita; hänessä se herätti vain vastuunalaisuuden tuntoa.

"Sinä olet kovin hiljainen", huomautti Ramesh hyttiin astuessaan, "löysitkö lippaasta aaveen, kun sen avasit?"

Ramesh hymyili. "Eipä ole paljon sellaisia ihmisiä, jotka voivat niin sanoa! Mutta jos tosiaankaan et sitä pidä missään arvossa, miksi et lahjoita sitä jollekin vieraalle? Miksi juuri minulle?" Sanaakaan sanomatta Kamila laski lippaan lattialle.

"Sanohan minulle totuus, Kamila", jatkoi Ramesh, "etkö ole harmistunut sen vuoksi, etten kertonut tarinaa loppuun?"

Ramesh: "Niinpä pidät tuon lippaan itselläsi. Jos niin teet, niin tiedän, että puhut totta."

Kamila: "Minä en näe asiain yhteyttä. Se on sinun omaisuuttasi, ja sinun tulee pitää se hallussasi."

Ramesh: "Mutta sehän ei ole minun! Henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, muuttuvat kuoltuansa aaveiksi, huuletko minun mielivän muuttua aaveeksi?"

Se ajatus, että Ramesh voisi esiintyä aaveena, huvitti Kamilaa siinä määrin, ettei hän voinut olla nauramatta.

"Enpä tietenkään. Muuttuvatko henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, tosiaankin aaveiksi? Minä en ole sitä koskaan kuullut." Kamilan tahaton hilpeys lopetti kaikki vihollisuudet. "Totuudesta voi saada selkoa yhdellä ainoalla tavalla", sanoi Ramesh. "Sinun täytyy itse kysyä asiaa aaveelta, kun ensi kerran sellaisen kohtaat."

Kamilan uteliaisuus oli herännyt. "Vakavasti puhuen: oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"En mitään oikeata; olen nähnyt koko joukon jäljennöksiä; oikea laji on harvinainen!"

Ramesh: "Silloin minun täytyy tunnustaa, että hän on sikäli minua etevämpi."

Sillävälin miehistön oli onnistunut suurin ponnistuksin saada alus karilta. Se ei ollut ehtinyt paljoakaan liikkua, kun rannalle ilmaantui eräs poika. Hänellä oli kori päälaellansa, ja hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi, viittilöiden alusta pysähtymään. Kapteeni ei välittänyt hänestä mitään. Huomatessaan Rameshin poika kääntyi hänen puoleensa huutaen: "Babu! Babu!"

"Hän luulee minua kapteeniksi", virkkoi Ramesh viittoen pojalle, ettei mahtanut alukselle mitään.

"Mitä, sehän on Umesh!" huudahti Kamila. "Me emme voi häntä jättää.
Sinun täytyy toimittaa hänet laivaan."

"Sano heille, että pysähdyttävät!" huudahti Kamila aivan hädissään.
"Käske pysähdyttämään. Mehän olemme aivan lähellä rantaa."

Kamila oli seurannut Rameshia ja alkoi nyt hänkin anoa. "Te ette saa häntä jättää! Pysähtykää hetkiseksi! Umesh parkani!"

Ramesh turvautui nyt yksinkertaiseen menetelmään saadakseen kapteenin luopumaan epäilyksistänsä. Soveliaan rahasumman saatuansa mies pysähdytti aluksen ja otti pojan siihen. Sitten hän ryhtyi pitämään asianmukaista nuhdesaarnaa, mutta Umesh ei ollut millänsäkään, asetti korinsa Kamilan jalkojen eteen ja irvisteli, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Tämä ei ole mikään naurun asia", virkkoi Kamila, joka ei ollut vieläkään toipunut säikähdyksestään. "Miten sinun olisi käynyt, ellei laiva olisi pysähtynyt?"

Vastauksen asemasta Umesh kumosi korinsa, josta vieri kannelle rykelmä vihreitä banaaneja, jokin määrä spenaattia ja joukko kurpitsoja.

Umeshin antamaa selitystä ei poliisi olisi pitänyt tyydyttävänä. Edellisenä päivänä, mennessään kylään ostoksille, hän oli pannut merkille, missä nämä hedelmät ja vihannekset kasvoivat eri puutarhoissa ja eri kattotasanteilla, ja oli nyt varhain aamulla, aluksen ollessa vielä karilla, suorittanut valintansa kysymättä lupaa keneltäkään.

"Mitä pälkähtääkään päähäsi, kun lähdet varkaisiin ihmisten puutarhoihin?" kovisteli Ramesh.

"Ei se ollut varastamista; minä otin vain vähän joka kohdasta. Siitä ei ole kenellekään vahinkoa."

"Eikö siis ole varastamista, jos otat vain vähän. Sinä lurjus! Lähde pois näkyvistäni ja ota nuo mukaasi!"

Umesh silmäili Kamilaa apua anoen. "Maammoseni, tällaisen spenaatin nimenä on meidän puolessa pairing; siitä tulee hieno muhennos; tällaisen nimenä taas on bito, ja — —"

"Pidä kiirettä!" huusi Ramesh jo ihan suunniltansa. "Ja korjaa spenaattisi, muuten minä heitän koko saaliisi virtaan."

Umesh silmäili kysyvästi Kamilaa, joka viittoen kehoitti häntä viemään pois vihannekset. Umesh päätteli, ettei hänen sydämensä ollut vielä käynyt aivan ynseäksi, kokosi saaliinsa koriin ja astuskeli pois.

"Hän on menetellyt kovin väärin; sinä et saa rohkaista häntä sellaiseen", virkkoi Ramesh lähtien hyttiinsä kirjoittamaan kirjettä.

Kamila katsahti ympärillensä ja näki Umeshin istumassa laivan perässä toisen luokan kannen takana, lähellä improvisoitua keittiötä.

Koska aluksessa ei ollut ketään toisen luokan matkustajia, lähti Kamila hänen luoksensa kääriydyttyään sitä ennen hartiahuiviinsa. "No, oletko heittänyt ne pois?" kysyi hän.

"Tiedätkö, sinä olet menetellyt kovin kehnosti", virkkoi Kamila
yrittäen näyttää ankaralta. "Et saa enää koskaan tehdä niin.
Ajattelehan, miten olisi käynyt, jos olisivat jättäneet sinut sinne!"
Hän meni kansikomeroon ja huusi käskevästi: "Tuo minulle veitsi!"

"Hienonnettu sinappi sopii erittäin hyvin tähän spenaattiin, maammoseni", huomautti Umesh.

Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran näköisenä.

Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa! Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään laivasta.

"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."

"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika katuvaisena.

"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa aamiaiseksi?"

"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa teidän täytyy siitä maksaa."

Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita niitä maksamatta?"

Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt, itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja tunteettomalta paikalta.

"Jos vain voisitte saada herralta viisi annaa", virkkoi hän arasti, "niin minä voisin toimittaa teille ison karpin, maammoseni."

"Se ei käy päinsä", sanoi Kamila moittivasti. "Minä en voi enää päästää sinua pois laivalta. Jos vielä kerran myöhästyt, niin he eivät ota sinua laivaan."

"Minä en haluakaan lähteä maihin; laivamiehet ovat tänä aamuna saaneet verkkoonsa pari isoa kalaa ja voisivat myydä meille toisen tai osan siitä."

Kamila nouti kohta rupian ja antoi sen pojalle. "Maksa tuosta ja tuo loput takaisin." Umesh toikin kalan, mutta rahasta ei tullut mitään takaisin. "He eivät huolineet rupiaa vähemmästä", ilmoitti hän.

"Epäilemättä", lausui Umesh soveliaan vakaasti, "jos niille näyttää kokonaista rupiaa, on aika vaiva saada siitä jotakin takaisin."

"Totisesti! Tämähän on hyvää!" huomautti hieman myöhemmin Ramesh ryhtyessään murkinoimaan. "Mutta mistä oletkaan tämän saanut? Hei, tuossahan on karpinpää!" Hän kohotti sitä juhlallisesti ilmoille. "Se ei ole unta, ei näköharhaa eikä pettävää kuvittelua, vaan todellinen cyprinus rohitan pää!"

Päivän aamiainen muodostui suureksi menestykseksi. Rameshin vetäydyttyä kannelle lepotuoliin ateriaansa sulattelemaan tuli Umeshin vuoro. Kalamuhennos miellytti häntä siinä määrin, että hän jatkoi aterioimistansa järkkymättä, kunnes Kamilan ilo alkoi muuttua vakavaksi huolestumiseksi. "Älä syö enempää tällä kertaa, Umesh", huudahti hän pelokkaasti, "minä olen säästänyt sinulle osan iltasta varten."

Monet puuhat ja huumorintaju auttoivat Kamilaa huomaamattansa vapautumaan aamuisesta masennuksen puuskasta. Päivä jatkui tasaisesti, ja länteen painuva aurinko pääsi vähitellen kurkistamaan laivankannelle telttakatoksen alitse. Puuskuttavan aluksen yläpuolella auterehti ehtoopäivän helteinen ilma. Kapeita, syysviljan raikkaan vihreyden halki johtavia polkuja astelivat maalaiseukot, ruukku lanteella, matkalla iltakylpyynsä. Kamila puuhaili koko ehtoopuolen valmistellen beteliä, peseytyen, järjestellen hiuksiansa ja vaihtaen vaatteitansa, ja aurinko oli jo ehtinyt painua bambuviidakkojen taakse, jotka osoittivat kyläpaikkoja, ennenkuin hän oli valmis illan askareisiin.

Samoinkuin edellisenä päivänä pysähtyi alus nytkin erääseen säännönmukaiseen laituripaikkaansa. Kamila oli juuri ajatellut, että aamiaisesta jääneet vihannekset riittäisivät vielä illalliseksikin ja ettei olisi paljon keittämisvaivoja, kun Ramesh tuli sanomaan, että oli nauttinut päivälliseksi niin vankan aterian, ettei kaivannut illallista.

"Etkö siis halua syödä mitään", kysyi Kamila surkutellen, "etkö edes hieman paistettua kalaa?"

"En, kiitos", vastasi Ramesh lyhyeen ja lähti pois. Senjälkeen Kamila kumosi maukkaan ruokalajin Umeshin lautaselle.

"Minä olen jo syönyt illallisen", kuului vastaus, ja niin olivat pienen laineilla liikkuvan talouden päivänaskareet suoritetut.

Kuun sirppi valoi nyt hohdettansa virralle ja rannoille, laivalaiturin läheisyydessä ei ollut kylää, ja hiljainen, heleä yö näytti valvoen vartioivan avaroita pehmeänvihreitä riisivainioita, niinkuin nainen, joka turhaan odottaa rakastajansa tuloa.

Tinakattoisessa konttorissansa rannalla istui kurttuinen pieni kirjuri toimittaen yhteenlaskua öljylampun valossa. Ramesh voi hänet nähdä avoimesta ovesta. "Kunpa kohtalo olisikin sijoittanut minut johonkin tuollaiseen kirjurinkoppiin", huokasi hän, "ahtaaseen, mutta tehtäviltänsä selvään olopiiriin! Mitä pahaa voisikaan ihmiselle sattua sellaisessa elämässä, kun koko päivän kirjoittelee laskuja, saa erehtyessään nuhteita esimieheltänsä ja lähtee illalla, päivätyön päätyttyä, kotiinsa?"

Pian sammui valo konttorista. Kirjuri kääri päänsä ympäri huivin suojatakseen itseänsä yöilmalta ja lähti kävelemään halki autioiden vainioiden häviten vähitellen näkymättömiin.

Kamila oli jo vähän aikaa seisonut Rameshin takana laivankaiteen luona, mutta Ramesh ei ollut häntä huomannut. Kamila oli odottanut Rameshin kutsuvan hänet luoksensa illallisen jälkeen. Ilta-askaret olivat nyt suoritetut, mutta mitään kutsua ei ollut kuulunut, joten hän vihdoin nousi hiljaa laivankannelle.

Rameshin nähdessään hän kuitenkin äkkiä pysähtyi; jalat eivät kantaneet häntä kauemmaksi. Kuu valaisi Rameshin kasvoja, joiden ilmeestä näkyi, että hänen mielensä oli kaukana, ylen kaukana, ettei hänellä, Kamilalla, ollut mitään sijaa hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi nähnyt itsensä ja haaveisiinsa vaipuneen Rameshin välillä yön hengen valtaisana vartijana, kiireestä kantapäähän kuutamon verhoamana ja sormi huulillansa.

Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan hänen lähteneen etsintäretkelle.

Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä? Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli oikeudenmukaisesti hänen.

Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin. Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.

Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä, että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."

"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!

Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä. Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.

Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän. Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin jossakin pieni koti! Mutta missä?

Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.

Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain — —", kuului Umeshin ääni. "On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"

Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois, jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.

Sadepilvi liukuu eteenpäin, kunnes kohtaa matkakumppanin, tuulenhengen. Silloin se ei voi enää kantaa taakkaansa. Samoin oli Kamilan laita. Kodittoman kulkijapojan tarvitsi vain lausua sana, ja hän ei voinut enää pidättää kyyneltensä tulvaa. Hän yritti puhua, mutta nyyhkytys tukehdutti hänen äänensä.

Umesh etsi hätääntyneenä jotakin lohdutuskeinoa. Oltuaan pitkän aikaa vaiti hän tokaisi: "Tiedättekö, maammoseni, minulla on vielä jäljellä seitsemän annaa siitä rupiasta, jonka annoitte minulle."

Kamilan kyynelvirta taukosi, ja hän hymyili ja oli mielissään tuosta asiattomasta huomautuksesta. "Pidä rahat toistaiseksi hallussasi", sanoi hän. "Ja nyt lähde levolle."

Kuu laskeutui puiden taakse. Tällä kertaa Kamilan väsyneet silmät painuivat kiinni kohta, kun hän oli laskenut päänsä pielukselle. Auringon käskevän herätyshuudon aamulla kaikuessa hän oli vielä sikeässä unessa.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Herätessään Kamila tunsi itsensä raukeaksi; päivänpaiste näytti loistottomalta, kymi virtaili väsyneenä eteenpäin, ja rannan puut nuokkuivat kuin uupuneet vaeltajat.

Kun Umesh tuli auttamaan häntä askareissaan, hän virkkoi laimeasti: "Mene matkaasi, Umesh; älä kiusaa minua tänään." Mutta Umesh ei ollutkaan niin helposti torjuttavissa.

"Minä en tahdo teitä kiusata, maammoseni; minä tulen hienontamaan mausteita."

Myöhemmin herätti hänen riutunut näkönsä Rameshin huomiota. "Etkö voi hyvin, Kamila?" kysyi hän saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Kamila pudisti tarmokkaasti päätänsä tehden siten tiettäväksi, että piti kysymystä tarpeettomana ja tahdittomana, ja lähti keittiöönsä.

Ramesh oivalsi, että pulma kävi päivä päivältä vaikeammaksi ja että vihdoinkin täytyi löytää ratkaisu. Hän johtui päättelemään, että kunhan vain saisi purkaa sydämensä Hemnalinille, kävisi helpoksi ratkaista, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Pitkänlaisen harkinnan jälkeen hän istuutui kirjoittamaan Hemille.

Hän oli vähän aikaa kirjoittanut ja pyyhkinyt kirjoittamaansa pois, kun kuuli vieraan äänen. "Saanko kysyä nimeänne, hyvä herra?" Hän katsahti ihmeissään kysyjään ja näki vanhanpuoleisen herrasmiehen, jolla oli harmaat viikset ja päälaelta harvenneet hiukset.

Rameshin ajatukset olivat kiintyneet kirjeeseen, joten hän ei kyennyt heti tointumaan.

"Olettehan bramaani, eikö totta?" jatkoi vieras. "Minä toivotan teille hyvää huomenta. Teidän nimenne on Ramesh Babu; sen verran jo tiedän. Meidän maassamme, nähkääs, on ensimmäinen askel tutustumiseen se, että kysytään henkilön nimeä. Se siis on oikeastaan kohteliaisuutta, mutta nykyjään monet siitä loukkaantuvat. Jos olette loukkaantunut, niin teidän tulee maksaa loukkaus takaisin korkoinensa! Teidän on vain kysyttävä vuorostanne minulta, ja minä sanon teille sekä oman nimeni että isäni nimen. Enpä pidä väliä, vaikka ilmoitan vielä isoisänikin nimen!"

Ramesh nauroi. "Minä en ole niin kovin loukkaantunut! Jos sanotte oman nimenne, olen aivan tyytyväinen."

"Minun nimeni on Trailokja Tshakrabartti, ja ylempänä virran varsilla minut tuntee jokainen 'Sedän' nimellä. Olette kai historiaa lukenut? Bharata oli Hindostanin 'Kuningas Tshakrabartti' — toisin sanoen 'Hallitsija' — ja samalla tavalla olen minä koko Lännen 'Setä Tshakrabartti'. Te saatte varmaan kuulla minusta paljonkin, kun matkustatte Länteen. Mihin muuten olette menossa, hyvä herra?"

Tshakrabartti: "Pysähtymisestä ei tarvitse olla niinkään huolissaan. Kun on kysymys laivaan tulosta, on päätös tehtävä nopeammin!"

"Minä kuulin laivan viheltävän, kun astuin Goalundossa junasta. Käsitin hyvin, ettei se rupeaisi odottamaan, kunnes saisin päätetyksi, minne matkustan. Pidin niinmuodoin kiirettä, missä kiire oli paikallaan."

Tshakrabartti: "Minä paljastan pääni, hyvä herra; te olette mies, jota ihailen. Te ja minä olemme selvät vastakohdat. Minun täytyy tehdä päätös ennen alukseen astumista, koska olen epäröivä ihminen. Minä kunnioitan miestä, joka voi päättää lähteä matkaan, vaikka ei tiedäkään, minne on menossa. Onko puolisonne laivassa, hyvä herra?"

Tshakrabartti huomasi hänen epäröintinsä ja jatkoi: "Älkää panko pahaksenne, mutta minä olen jo saanut mitä luotettavimmalta taholta tietää, että hän on laivassa. Armas puolisonne sattui olemaan keittämispuuhissa, kun nälkäni johdatti minut keittiön puoleen. Minä sanoin hänelle: 'Armollinen rouva, teidän ei tarvitse arkailla minua. Minä olen Lännenmaan setä Tshakrabartti.' Onpa hän oivallinen pikku emäntä! Minä jatkoin: 'Huomaanpa, että omistatte keittiön. Minulla ei ole ketään huoltajaa, joten toivon, että päästätte minut hyvyyksistänne osalliseksi.' Hän hymyili niin suloisesti, että tiesin hänen tahtovan suhtautua minuun suopeasti ja tiesin vaikeuksieni olevan lopussa. Nähkääs, minä etsin aina ennen matkallelähtöä almanakasta onnea lupaavan päivän, mutta tällaista onnea minulle ei usein satu! Mutta havaitsenpa, että teillä on kiire, joten en tahdo teitä enempää häiritä. Jos sallitte, lähden auttamaan pikku emäntää. Pihtien ei pidä noeta hänen kauniita kätösiänsä minun täällä ollessani. Ei, älkää huoliko nousta. Jatkakaa kirjoittamistanne. Minä kyllä osaan esitellä itseni." Setä Tshakrabartti jätti Rameshin ja lähti keittiöön päin.

"Onpa täällä mainio tuoksu", huomautti hän sisään astuessaan. "Tietää heti, että se on kalakeittoa, tietää maistamatta. Minun täytyy kumminkin valmistaa teille hieman hapantamaitoa. Ainoastaan me, kuuman Luoteisen asukkaat, osaamme kunnollisesti suorittaa sen tehtävän. Tiedän kyllä, mitä ajattelette: te ihmettelette, mitä tuo ukko tuossa jaarittelee ja miten hän aikoo valmistaa hapantamaitoa ilman tamarindeja! Mutta tamarindeista teillä ei ole hätää niin kauan kuin minä olen täällä. Odottakaahan hetkinen!" Hän nouti pienen, paperiin käärityn ruukun, jossa oli etikkaan upotettuja hedelmiä. "Kunhan saan sen valmiiksi, niin otatte mitä tänään tarvitsette ja pidätte jäännöstä neljä päivää hallussanne. Sitten maistatte sitä ja saattepa nähdä, ettei setä Tshakrabartti tässä turhia kerskaile. Lähtekää nyt pesemään käsiänne, on kohta aamiaisaika. Minä kyllä pidän huolen keittämisestä. Älkää olko huolissanne; minulla on laaja kokemus tällä alalla. Vaimoni on aina ollut nirso, joten minun on täytynyt oppia valmistamaan kirnumaitoa niin hyvää, että se kiihoittaa hänen ruokahaluansa. Te nauratte vanhalle miehelle, mutta minä en laske leikkiä, se on totinen tosi!"

"Eipä pidetä sellaista kiirettä. Minä en voi jakaa tietojani niin sukkelasti. Oppineisuuden jumalatar silmäilisi minua karsaasti, jos kaventaisin tiedon arvoa ilmoittamalla sen tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Teidän on ensinnä mielisteltävä ukkoa kolme-neljä päivää. Teidän ei kumminkaan tarvitse vaivata päätänne keksiäksenne keinoja minua miellyttääksenne; minä selitän asian teille itse. Ensimmäinen sääntö on tämä: minä pureksin mielelläni beteliä, mutta en tahdo pistää pähkinää suuhuni kokonaisena. Minä en ole helposti valloitettavissa, mutta te, lapsukaiseni, olette jo voittanut pahimmat vaikeudet suloisilla kasvoillanne. Hei, kuulehan, mikä sinä olet miehiäsi?" Umesh ei vastannut, sillä häntä ei laisinkaan ilahduttanut ukon näkymölle ilmaantuminen, koska kilpailija ei ollut hänelle suinkaan tervetullut.

"Sievä poika!" jatkoi setä. "Hän ei ilmaise heti ajatuksiansa, mutta olenpa varma siitä, että me molemmat tulemme erinomaisesti toimeen toistemme kanssa. Nyt emme saa enää menettää aikaa, minun täytyy kiirehtiä keittämään."

Sedän seura täytti Kamilan olemassaolon tyhjyyttä, ja Rameshillekin hänen ilmaantumisensa merkitsi helpotusta. Se nimenomainen vastakohtaisuus, joka ilmeni Rameshin nykyisessä käytöksessä verrattuna siihen pakottomaan tuttavallisuuteen, joka oli heidän kesken vallinnut niinä aikoina, jolloin Ramesh oli pitänyt häntä vihittynä vaimonansa, tietenkin loukkasi tytön tunteita. Kaikki, mikä oli omansa suuntaamaan hänen ajatuksiansa pois Rameshista, oli viimeksimainitulle tervetullutta, koska se soi hänelle tilaisuutta etsiä parannuskeinoa omalle sydämenkivullensa.

Rameshin istuessa sellaisissa mietteissä ilmaantui Kamila oman hyttinsä ovelle. Hän aikoi pyytää Tshakrabarttia seuralaisekseen pitkän, toimettoman ehtoopuolen ajaksi, mutta hänet havaitessaan setä heti huudahti: "Se ei kelpaa mihinkään, lapsukaiseni! Ei, se ei käy laatuun." Kamila ei ymmärtänyt tuota hämärää lausumaa; huudahdus hämmästytti häntä ja herätti samalla hänen uteliaisuuttansa.

"Minä tarkoitan tietenkin jalkineitanne", jatkoi setä hänen kysyvään katseeseensa vastaten. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, tämä on teidän omallatunnollanne. Sanokaa, mitä tahdotte, mutta se on kerrassaan synti. Isänmaansa halveksija on se, joka asettaa jotakin jalkojensa ja sen pyhän maaperän välille. Jos Rama Tshandra olisi pakottanut Sitan käyttämään 'Dawsonin' kenkiä, luuletteko, että Lakshamana olisi pysynyt uskollisesti heidän luonansa ne neljätoista vuotta, jotka he viettivät metsissä? Naurakaa vain, Ramesh Babu! Minä en saa teitä vakuutetuksi enkä sitä ihmettele. Henkilöille, jotka hyppäävät alukseen kuullessaan sen viheltävän, ollenkaan välittämättä matkansa päämäärästä, on kaikki mahdollista!"

"Kuulkaahan, setä", virkkoi Ramesh, "olisi parasta, jos te ratkaisisitte, missä meidän on noustava maihin. Teidän ehdotuksenne merkitsee enemmän kuin höyrylaivan vihellys."

"Te, veikkoseni, olette oppinut tekemään päätöksenne sukkelasti. Mehän tutustuimme toisiimme vasta pari tuntia sitten. No niin, on parasta, että astutte maihin Ghazipurissa. Tahdotteko tulla Ghazipuriin, lapsukaiseni? Siellä kasvaa kauniita ruusuja, ja sieltä on kotoisin tämä teidän iäkäs ihailijannekin."

Ramesh katsahti Kamilaan, joka kohta nyökkäsi osoittaen ehdotukseen suostuvansa.

Tshakrabartti ja Umesh asettuivat nyt iltapäivän ajaksi Kamilan hyttiin — Kamila ei ollut siitä aivan mielissään — ja jättivät Rameshin istua murjottelemaan ulkopuolelle. Alus kynteli yhä eteenpäin, ja syysauringon kirkkaassa valaistuksessa liukuivat rannat ohi rauhallisena, mutta alinomaa vaihtelevana näkynä — riisivainioita, laitureita, hiekanhohtelevia rantapengermiä, maakyliä ja peltikattoisia kauppaloita, joissa siellä täällä odotteli matkustajaryhmä lautturin venhettä ikivanhan viikunapuun alla istuen. Silloin tällöin helähti viereisestä hytistä Kamilan nauru kantautuen syksyisen ehtoopäivän miellyttävässä hiljaisuudessa Rameshin korvaan. "Kuinka kaunista se kaikki onkaan ja kuinka saavuttamatonta!" sylkähteli alinomaa hänen sydämessänsä.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Kamilan iällä eivät epäilys, pelko ja murhe saa mitään pysyväistä asuinsijaa ihmisen sydämestä. Aika ei enää käynyt hänelle pitkäksi, eikä hänellä ollut ollenkaan halua hautoa mielessään Rameshin käyttäytymistä koskevia ajatuksia.

Syysauringon paiste näytti tienoon vaihtelevine näköaloinensa, joita kaikkia kultainen virta kehysteli. Kamilaa ilahdutti pienen talouden emäntänä oleminen, ja jokainen päivä oli kuin uusi sivu korutonta runoelmaa.

Hän kävi joka aamu uusin innoin päivän työhön. Umesh ei enää myöhästynyt laivasta ja palasi aina muonanhankintaretkiltänsä täysin korein, jonka sisällys joka kerta herätti pienessä seurueessa ihmetystä.

"Hyväinen aika, katsokaahan näitä kurpitsoja! Mistä ihmeestä oletkaan saanut papuja? Katsokaa, setä, hän on tuonut punajuurikkaita! Enpä olisi uskonut, että sellaisia voi löytää näiltä sisämaan seuduilta." Sellaisia huudahduksia kuultiin joka aamu Umeshin korin vaiheilla.

Ainoastaan Rameshin läsnäollessa sekaantui puheisiin soraääni, sillä hän epäili aina kysymyksessä olevan näpistelyn. Kamila huudahti silloin: "Mutta minähän annoin itse hänelle rahat!" Ramesh vastasi: "Siitä koituu hänelle sitä parempi tilaisuus: hän voi varastaa sekä rahat että kaalikset!" Sitten hän kutsui Umeshin ja vaati häntä tekemään tiliä menoistansa.

Pojan mainitsemat summat eivät tietenkään pitäneet koskaan paikkaansa. Jos teki laskelman hänen tiedonantojensa nojalla, niin hänen kuluttamansa summa oli aina hänen käytettäväkseen jätettyä summaa suurempi, mutta se ei huolestuttanut Umeshia ollenkaan. Hän arveli itse: "Jos olisin hyvä laskija, niin en suinkaan olisi tässä, vaan toimisin tilanhoitajana, eikö totta, isoisä?" Silloin puuttui asiaan Tshakrabartti: "Siirtäkää jutun käsittely aamiaisen jälkeen, Ramesh Babu; silloin voitte arvostella sitä oikein. Tällä hetkellä minun täytyy asettua pojan puolelle. Umesh, poikaseni, tavaran hankkimisen taito ei suinkaan ole helppo, eikä ole olemassa paljon sellaisia, jotka sen osaavat. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Minä osaan pitää arvossa kykyä, missä sen tavannenkin, Ramesh Babu. Nyt ei ole papujen aika, ja luulenpa, ettei moni poika olisi kyennyt niitä teille hankkimaan varhain aamulla vieraalla paikkakunnalla. Helppo on henkilöä epäillä, mutta vain yksi tuhannesta osaa hyvin hankkia itsellensä tavaraa."

Tshakrabartti: "Hänellä ei ole paljon kykyjä, ja jos annamme tuon kyvyn kuihtua rohkaisun puutteeseen, niin joudumme sitä pahoittelemaan jo ennenkuin laivasta lähdemme. Kuulehan, Umesh, minä tarvitsen huomenna muutamia nim-lehtiä — mitä korkeammalta puusta, sitä parempi. Minä tarvitsen sentapaista, poikaseni. Ihmiset nimittävät minua lääkäriksi — mutta hitto sen nyt vieköön, minähän vain tuhlaan aikani! Muista pestä vihannekset hyvin, Umesh!"

Mitä enemmän Ramesh epäili ja sätti Umeshia, sitä lujemmin viimeksimainittu kiintyi Kamilaan. Tshakrabarttin yhtyessä liittoon Kamilan puolue muodostui Rameshista riippumattomaksi. Rameshin täytyi epäilyksinensä pysytellä loitolla Tshakrabarttin, Umeshin ja Kamilan työskennellessä ja leikkiessä yksissä, keskinäinen myötätunto liiton siteenä. Tshakrabarttin lämmin kiintymys Kamilaan oli jossakin määrin tarttunut Rameshiinkin, joka ei kumminkaan voinut mennä niin pitkälle, että olisi liittynyt hänen seurueeseensa. Hän oli kuin syvässä uiva lastialus, joka ei voi laskea rantaan, vaan pakostakin ankkuroituu keskelle virtaa katsellakseen kaukaa laituria, johon pienet venheet vaivatta liukuvat yli matalikon.

Kuun kehä oli melkein täysi. Eräänä aamuna herätessään matkustajat huomasivat taivaan olevan synkässä pilvessä. Tuuli pyörähti toiseen ilmansuuntaan. Sadekuurot ja päivänpaiste vuorottelivat. Mitään muuta alusta ei keskivirralla ollut. Rannempana näkyi pari venhettä, mutta niiden liikkeet ilmaisivat miehistön hätäytyneisyyttä. Naiset, jotka tulivat rantaan ruukkujansa täyttämään, eivät siellä kauan viipyneet, ja toisinaan näytti siltä, kuin olisi virta värissyt rannasta toiseen.

Laiva kulki tavallista kulkuansa, eikä Kamilakaan sallinut elementtien häiritä keittiöaskareitansa.

"On mahdollista, ettei tänä iltana käy keittäminen", huomautti Tshakrabartti taivaalle tähyttyänsä. "Senvuoksi on parasta, että valmistatte illallisen jo nyt. Jos asetatte kedzhrin kiehumaan, niin minä sekoitan leipätaikinan."

Oli jo myöhä, kun he kaikki olivat päässeet aamiaiselta. Tuulenpuuskat kävivät vähitellen yhä rajummiksi, ja virran aallot vyöryivät vaahtopäinä. Aurinko katosi jo aikaisin sankkaan pilveen, eikä kukaan huomannut sen mailleenmenoa. Ankkuri laskettiin varhain.

Tuli yö, ja kuu kurkisti silloin tällöin pilvien repeämistä mielettömästi hymyillen. Tuuli yltyi rajumyrskyksi, ja satoi kaatamalla.

Kamila oli kerran ennen ollut mukana haaksirikossa, ja valtava myrsky tietenkin peloitti häntä. "Tässä ei ole mitään pelättävää, Kamila", virkkoi Ramesh rauhoittaen, "höyrylaivassa me olemme hyvässä turvassa. Mene nukkumaan äläkä huoli mitään. Minä olen viereisessä hytissä enkä mene vielä aivan pian makuulle."

Pian sen jälkeen saapui Kamilan hytin ovelle Tshakrabartti. "Älkää pelätkö, lapsukaiseni; yrittäköönpä tämä kirottu myrsky vain teihin koskea!" Mutta miten kirottu myrsky olikin, joka tapauksessa se Kamilaan vaikutti. Hän syöksyi ovelle ja huusi rukoillen: "Tulkaa luokseni istumaan, setä, olkaa hyvä!"

Tshakrabartti epäröi. "Teidän molempien olisi aika mennä levolle. On parempi, kun — —" Samassa hän astui hyttiin ja huomasi heti, ettei siellä ollut Rameshia. "Missä onkaan Ramesh Babu?" huudahti hän ihmeissään. "Ei suinkaan hän ole lähtenyt vihanneksia varastamaan tällaisena rajuna yönä!"

Tshakrabartti kurkisti ovesta ja näki Rameshin vuoteessa lukemassa jotakin kirjaa lampun valossa.

"Rakas puolisonne pelkää täällä yksinään", huomautti hän. "On parasta, että heitätte kirjanne pois, kun ette kumminkaan voi sillä myrskyä karkoittaa! Tulkaahan tänne!"

Vastustamaton vaisto teki Kamilalle mahdottomaksi hillitä itseänsä. "Ei, ei, setä!" huudahti hän tukehtuvin äänin, tarttuen Tshakrabarttin käteen. Myrskyn ulvoessa hänen sanansa eivät kantautuneet Rameshin korviin, mutta Tshakrabartti ne kuuli ja kääntyi säikähtyneenä katsomaan.

Ramesh laski kirjan kädestänsä ja tuli sisään. "Miten on laita, setä
Tshakrabartti?" kysyi hän. "Kamila ja te näytätte — —"

"Ei, ei!" keskeytti hänet Kamila häneen katsahtamatta. "Minä olen vain pyytänyt setää tulemaan hetkiseksi luokseni juttelemaan." Hän ei tietänyt itsekään, mitä nuo "ei"-huudot tarkoittivat, mutta sanojen pohjalla oli tämä ajatus: "Jos luulet minun tarvitsevan jotakin henkilöä pelkoani haihduttamaan, niin erehdyt; niin ei ole laita! Jos luulet minun kaipaavan seuraa, niin luulet väärin; minä en kaipaa ketään!"

"On jo myöhä, setä", jatkoi hän, "on parasta, että menette levolle. Ehkäpä katsotte, kuinka on Umeshin laita. Pelkään hänen säikkyvän myrskyä."

"Minä en säiky mitään, maammoseni", kuului ääni ulkoa pimeästä. Umesh nähtävästi istui vilusta väristen emäntänsä ovella.

Tuntien liikutusta sellaisen kiintymyksen johdosta Kamila riensi ulos. "Umesh, kuulehan, sinä kastut sateessa läpimäräksi! Pidä kiirettä, sinä paha poika, ja laittaudu makuulle sedän hyttiin."

Umesh tallusti kuuliaisena pois setä Tshakrabarttin seurassa. Vaikka Kamila olikin lausunut sanansa lämpimästi, painosti Umeshia sentään jossakin määrin se tosiasia, että hän oli nimittänyt häntä pahaksi pojaksi.

Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.

Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä. Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa käynnissä.

Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta toiseen.

Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka raivostuen heittää sarviansa.

Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla iloakin.

Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta, joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.

Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"

KOLMASKYMMENES LUKU

Seuraavana aamuna myrsky oli hieman tyyntynyt, mutta tuuli yhä vielä ankarasti. Kapteeni tähysteli huolestuneena taivasta epäröiden, pitikö nostaa ankkuri vai eikö.

Tshakrabartti kävi varhain aamulla Rameshia tervehtimässä. Ramesh oli vielä makuulla, mutta nousi heti Tshakrabarttin nähtyänsä. Havaitessaan hänen viettäneen yönsä yksin hytissänsä ja muistaessaan edellisen illan tapahtuman ukko liitti asiat toisiinsa. "Te kai olette nukkunut yönne täällä?" tiedusteli hän.

Ramesh väisti kysymystä. "Onpa mahdoton ilma tänäkin aamuna", virkkoi hän. "Kuinka olette nukkunut, setä?"

"Kuulkaahan, Ramesh Babu", vastasi Tshakrabartti, "te pidätte minua varmaan vanhana hupsuna, ja puheistani päättäen minä epäilemättä se olenkin. Mutta enpä ole ehtinyt tähän ikään sitä ennen pohtimatta useitakin ongelmia. Useimmat niistä olen osannut ratkaista, mutta te olette vaikein kaikista eteeni sattuneista!"

Ramesh sävähti punaiseksi, mutta hillitsi itsensä pian ja virkkoi hymyillen: "Ratkaisemattomuus ei ole mikään rikos, setä. Ajatelkaamme jotakin vaikeata kieltä, esimerkiksi telegua. Meistä tuntuu hankalalta käsittää sen alkeitakaan, mutta telingalaiset lapset oppivat sen itsestään. Sitä, mitä ei ymmärrä, ei pidä heti tuomita. Kohdatessaan omituisia piirteitä ei pidä heti suhtautua niihin epäilevästi eikä menettää kaikkea niiden käsittämisen toivoa."

"Anteeksi, Ramesh Babu", virkkoi ukko. "Olisi julkeata, jos yrittäisin ymmärtää henkilöä, joka ei minuun luota, mutta toisinaan, sattuu, että kohtaamme lähimmäisen, jonka kanssa tulee hyväksi ystäväksi ensi näkemällä. Tämän voi todistaa parrakas ukko, kapteenimme. Hän epäilemättä myöntää pitävänsä pikku vaimoanne kalliina ystävänänsä. Kysykää häneltä, ja jos hän kieltää, niin hän ei ole oikea muhamettilainen. Asiain ollessa sillä kannalla käy kovin hankalaksi, jos äkkiä joutuu tekemisiin telegua muistuttavan ongelman kanssa. Kunhan ajattelette asiaa, Ramesh Babu, ette enää tunne itseänne loukkaantuneeksi."

"Juuri sen vuoksi, että olen sitä ajatellut, en ole loukkaantunut. Mutta olinpa loukkaantunut tai en ja olinpa käsitellyt tunteitanne kovakouraisesti tai en, joka tapauksessa telegu pysyy teleguna. Se on armoton luonnon laki." — Ramesh huokasi.

Ramesh alkoi nyt harkita, oliko lopultakaan otollista asettua Ghazipuriin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että ukko saattaisi olla heille hyödyksi asetuttaessa asumaan vieraalle paikkakunnalle, mutta nyt hän havaitsi, että paikallisista tuttavista olisi haittaakin. Jos hänen suhteensa Kamilaan joutuisi pohdinnan ja tutkistelun esineeksi, niin Kamila voisi joutua ikävyyksiin. Olisi parempi uppoutua jonnekin, missä ei ollut yhtään tuttavaa ja missä ei kukaan tulisi kyselemään.

Niinpä hän virkkoikin Tshakrabarttille ennen laivan saapumista
Ghazipuriin: "Kuulkaahan, setä, minä luulen sittenkin, ettei Ghazipur
ole oikea paikka minun ammattini harjoittamiseen, joten jatkan matkaa
Benaresiin."

Rameshin päättäväinen sävy huvitti ukkoa. "Alinomaa suunnitelmia muutellessaan ei menettele päättävästi vaan epäröiden! Tällä hetkellä olette siis joka tapauksessa päättänyt matkustaa Benaresiin?"

"Ettekö voi minua tänään ollenkaan sietää, setä?" kysyi Kamila veitikkamaisesti.

"Mitäpä voitte odottaakaan, kun riitelemme aamusta iltaan?" vastasi hän. "Tiedättehän, etten ole vielä milloinkaan pitänyt puoliani!"

Tshakrabartti: "Uskallatteko väittää minun väistelleen teitä? Tehän aiotte kerrassaan paeta luotani."

Kamila tuijotti häneen, mitään käsittämättä. "Eikö Ramesh Babu ole vielä teille sanonut?" jatkoi ukko. "On päätetty asia, että matkustatte Benaresiin."

Kamila ei myöntänyt eikä kieltänyt. "Te ette suoriudu tuosta mitenkään", virkkoi hän hetkisen vaiti oltuansa. "Antakaahan, kun kokoan tavaranne."

Tshakrabartti oli kovin loukkaantunut, kun Kamila suhtautui niin välinpitämättömästi Ghazipur-suunnitelman raukeamiseen. "Ehkäpä onkin yhdentekevää", sanoi hän itsekseen. "Mitäpä hyödyttää solmia uusia siteitä minun iälläni?"

Samassa saapui itse Ramesh ilmoittamaan suunnitelman muutoksesta. "Minä tässä juuri haeskelin sinua", sanoi hän Kamilan alkaessa kohta järjestellä kokoon Tshakrabarttin vaatteita.

"Me emme nyt menekään Ghazipuriin", jatkoi Ramesh. "Olen päättänyt aloittaa ammattini harjoittamisen Benaresissa. Suostutko siihen?"

"En, minä menen Ghazipuriin", vastasi Kamila kohottamatta katsettansa
Tshakrabarttin matkalaukusta. "Minä olen jo koonnut kaikki tavarani."

"Lähdetkö sinne yksin?" kysyi Ramesh, jota Kamilan päättävä kieltäytyminen kummastutti.

"Enpä tietenkään; onhan siellä setä — —" Samassa hän loi ukkoon lempeän silmäyksen.

Tshakrabarttille tilanne oli hieman kiusallinen. "Lapsukaiseni", huomautti hän, "jos asetatte minut etusijalle, niin teette Ramesh Babun mustasukkaiseksi." Mutta Kamila toisti vieläkin: "Minä menen Ghazipuriin." Äänen sävy ilmaisi, että hän katsoi voivansa toimia, miten mieli teki.

Illalla taivas kirkastui sateen jälkeen, ja Ramesh istui vielä kauan kuutamossa mietiskellen. "Tällä tavoin asia ei voi jatkua", sanoi hän itsekseen. "Tilanne saattaa käydä mahdottomaksi, jos Kamila kääntyy kapinalliseksi. En käsitä, kuinka voin alkaa elää hänen kanssaan samalla säilyttäen välttämättömän etäisyyden. En voi tätä enää jatkaa. Kamilahan on todellakin vaimoni. Minä olen alusta asti pitänyt häntä vaimonani eikä minun tarvitse arkailla, vaikka emme olekaan suorittaneet määrättyjä menoja. Itse Kuolema antoi hänet minulle ja yhdisti meidät toisiimme tuona yönä hiekkasärkällä, ja hän on epäilemättä kaikkia maallisia pappeja voimallisempi!"

Hänen ja Hemnalinin välillä oli vihollisarmeija täysissä varuksissaan. Hänen olisi pitänyt raivata itselleen tie esteiden, epäilysten ja häpeän halki, ennenkuin olisi voinut pää pystyssä astua neidon eteen, ja hän säikkyi ajatellessaan suoritettavia taisteluita. Millaiset olivatkaan hänen voitontoiveensa? Miten hän voi todistaa syyttömyytensä? Ja vaikka voisikin sen todistaa, karttaisi yhteiskunta sittenkin hänen seuraansa; ja seuraukset olisivat Kamilalle niin tuhoisat, että tämä tie oli mahdoton. Pelkuruudesta ja epäröinnistä oli siis tehtävä loppu! Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa Kamila todellakin vaimoksensa. Hemnalini varmaan ajatteli häntä nyt inhoten, ja tämä inho taivuttaisi häntä suostumaan jonkin toisen kosijan morsiameksi. Ramesh huokasi ja luopui kaikista Hemnalinia koskevista toiveistansa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh: "Mutta minähän olen ostanut sinulle matkalipun Benaresiin asti, ja tämä on vasta Ghazipur. Me emme matkusta Benaresiin."

Ramesh ei ollut arvannut Umeshin liittyvän alinomaiseksi perheenjäseneksi, mutta pojan tyyni varmuus hämmästytti häntä.

Kamila: "Hän haluaa mieluummin lähteä meidän matkaamme. Muista nyt, Umesh, että olemme vieraalla paikkakunnalla, ja pysyttele lähellä setää, jottemme tungoksessa sinua kadota."

Oli ilmeistä, että Kamila oli ottanut yksinomaisesti johtaakseen matkaseuruetta ja vastatakseen siitä. Se vaihe, jossa hän oli nöyrästi tyytynyt Rameshin määräyksiin, oli kulunut nopeasti loppuun. Niinpä Umesh enemmittä puheitta lähti heidän mukaansa, pieni vaatemytty kainalossaan.

Setä asui pienessä talossa kaupungin ja eurooppalaiskorttelin välillä. Talon edessä oli kivikehäinen kaivo ja takana puutarha, jossa kasvoi mangopuita. Taloa erotti kadusta matala muuri, ja muurin ja talon välissä oli pienoinen kasvitarha, jota kasteltiin kaivon vedellä. Rameshille ja Kamilalle tarjottiin vieraanvaraisuutta, kunnes he löytäisivät oman asunnon.

Sedän vaimossa, Haribhabhinissa, jota hänen miehensä oli aina kuvaillut aran heiveröiseksi, ei näkynyt mitään ulkonaisia heikon rakenteen merkkejä. Hän oli ehtinyt keski-iän ohi, mutta näytti terveeltä ja voimakkaalta, ja ainoastaan ohimoilla näkyi muutamia harmaita hiuksia. Vanhuus näytti niin sanoaksemme saaneen oikeuden häneen, mutta ei ollut vielä käyttänyt sitä hyväksensä.

Tosiasia oli, että hän pian sen jälkeen, kuin Tshakrabartti oli hänet nainut, oli sairastunut malariakuumeeseen, josta hänen miehensä mielipiteen mukaan ainoastaan ilmanalanvaihdos voi hänet parantaa. Senvuoksi Tshakrabartti oli siirtynyt koulumestariksi Ghazipuriin ottaen perheensä mukaansa.

Haribhabhinin terveys oli aikoja sitten entisellään, mutta hänen miehensä huolehti hänestä yhä vieläkin alinomaa.

Tshakrabartti vei vieraansa erääseen ulompaan huoneeseen ja lähti sitten sisäsuojiin etsimään eukkoansa, joka löytyi takapihalta, missä hän asetteli ruukkujansa ja pannujansa auringonpaisteeseen ja viskoi vehniä.

"Täälläkö sinä oletkin!" huudahti Tshakrabartti. "Tänään on sangen kylmä. Etkö ota huivia hartioillesi?"

Haribhabhini: "Mitä ajatteletkaan? Kylmä! Aurinko tässä korventaa selkääni."

Haribhabhini: "Olkoon menneeksi, nouda se. Sanohan nyt, missä olet niin kauan viipynyt."

Tshakrabartti: "Se on pitkä juttu. Minä olen tuonut pari vierasta; heistä on ensin pidettävä huolta." Sitten hän lyhyesti kertoi, keitä vieraat olivat.

Tshakrabartti ei suinkaan tuonut ensi kertaa vieraita kotiinsa, mutta
Haribhabhini oli tuskin valmistautunut ottamaan vastaan pariskuntaa.
"Siunatkoon, mihin me ne sijoitamme!" huudahti hän.

"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"

Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta suuressa määrin meidän Bidhuamme?" — Bidhu oli vanhempi tytär, Allahabadissa naimisissa.

Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla vertailemalla vierasta poissaolevaan.

"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi. Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet milloinkaan sitä ajatelleetkaan.

Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.

Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä kysymyksillä.

"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden? Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta, kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko ansionsa hänen käytettäväkseen."

Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi, kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.

"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää? Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun joka toinen kuukausi."

Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen luonnonlaatu.

Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä "tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun viittaavaa yhtäläisyyttä — hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti syliinsä.

Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."

Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki heistä hyvät ystävät.

Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja
Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.

Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin huomattavissa.

Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa 'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.

Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa. Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti, oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.

Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.

Kohta kun jää oli murtunut, Sailadzha alkoi jutella miehestänsä; tarvitsi vain koskettaa sitä kieltä, joka edusti hänen elämänsä perussäveltä, ja se soi aivan kirkkaana. Mutta Kamila tiesi, ettei osannut tätä kieltä soittaa; hänellä ei ollut mitään sanottavaa miehestänsä; sellaiseen keskusteluun hänellä ei ollut ainesta eikä haluakaan. Sailadzhan aluksen liukuessa iloisesti myötävirtaan onnenlasteinensa Kamilan tyhjä pursi oli surkeasti kiinni karilla.

Sailadzhan miehellä, Bipinillä, oli toimi Ghazipurin oopiumitehtaassa. Tshakrabarttilla oli vain kaksi tytärtä, ja vanhempi eli miehensä perheessä, Ukko ei voinut sietää nuoremmasta eroamista ja oli senvuoksi valinnut hänen mieheksensä varattoman nuorukaisen, joka mielellään otti vastaan sen toimen, jonka Tshakrabartti neuvokkailla tempuillansa onnistui hänelle hankkimaan, ja suostui asumaan vaimonsa vanhempien luona. Yht'äkkiä Sailadzha katkaisi keskustelun lausumalla: "Anteeksi, ystäväiseni, minä palaan aivan pian." Sitten hän ryhtyi hieman itsetietoisesti selittämään, että hänen miehensä oli vast'ikään tullut kylpemästä ja että hänelle oli toimitettava aamiaista, ennenkuin hän lähti toimeensa.

"Kuinka voitte tietää, että hän on tullut?" kysyi Kamila sydämensä yksinkertaisuudessa.

"Älkää pitäkö minua pilkkananne", vastasi Sailadzha. "Mistä sen tietää?
Ettekö te tunne miehenne askeleita, kun ne kuulette?"

Hän nauroi, nipisti Kamilan poskea, heitti vaatteensa irrallisen kulman, johon avainkimppu oli solmittu, yli olkapäänsä, sieppasi Umin käsivarrellensa ja kiiruhti pois.

Kamila ei ollut tietänyt, että askelten kieli on niin helposti opittavissa. Hän silmäili mietteissään ulos ikkunasta.

Ulkona kasvoi guava-puu, jonka kukkivien oksien ympärillä hymisivät mehiläiset varkautta suunnitellen.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh ajatteli ostaa erään talon, joka sijaitsi yksinäisessä paikassa Gangesin rannalla. Hänen olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Kalkuttaan hakemaan tavaroitansa ja täyttämään välttämättömiä muodollisuuksia, jotka tekisivät hänelle mahdolliseksi toimia Ghazipurissa asianajajana, mutta hänen ei ollenkaan tehnyt mieli käydä jälleen tuossa kaupungissa. Eräs hänen muistissaan oleva katu lepäsi ikäänkuin taakkana hänen mielessään. Hän oli vielä kokonaan häilyväisyyden valloissa, ja kumminkin olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hänen täytyi sopeutua olemaan Kamilan puolisona ja tyytymään kaikkiin tämän olotilan seurauksiin.

Kykenemättä uhmaamaan välttämättömyyttä hän siirsi matkansa yhä tuonnemmaksi.

Koska Tshakrabarttin pienen talon tilat olivat rajoitetut, asui Kamila naisten huoneissa, zenanassa, Ramesh taas ulommissa suojissa, joten hän ja Kamila tuskin koskaan näkivät toisiansa. Sailadzha sanoi Kamilalle kaikessa tuttavuudessa, kuinka kovin hän pahoitteli tätä välttämätöntä puolisoiden erottamista.

"Miksi teet siitä niin suuren asian?" kysyi Kamila. "Eihän se mitään kauheata ole!"

Sailadzha nauroi: "Oletpa sinä kovasydäminen nuori vaimo! Mutta minua sinä et niin helposti petä! Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet!"

"Sanohan minulle aivan vilpittömästi", aloitti Kamila, "jos Bipin Babu ei tulisi muutamaan päivään luoksesi, niin olisitko — —?"

"Mitä vielä! Hän ei voisi pysyä kahtakaan päivää poissa luotani!" kehuskeli Sailadzha ja alkoi kertoa esimerkkejä Bipin Babun rajattomasta kiintymyksestä. Hän luetteli kaikki ne temput, joita nuorukainen oli heidän naimisiin mentyänsä käyttänyt päästäkseen vihollisten — vanhempain — linjojen läpi nuoren puolisonsa pakeille, kertoi, kuinka yritys oli toisinaan epäonnistunut ja hänet oli saatu kiinni, kertoi, kuinka he sinä aikana, jolloin kaikki kohtaaminen oli ollut kielletty, olivat lohduttaneet itseänsä vaihtamalla vanhempien tietämättä silmäyksiä kuvastimessa Bipinin ollessa päivällisellä. Sailadzhan kasvot säteilivät, kun hän ajatteli noiden menneiden päivien huvia.

Oli sitten tullut aika, jolloin Bipinin täytyi olla koko päivä toimessaan, ja Sailadzha kuvaili nyt seikkaperäisesti, kuinka he olivat toisiansa kaivanneet ja kuinka Bipin toisinaan oli heittänyt työnsä sikseen ja karannut kotiin.

Erään kerran hänen oli pitänyt matkustaa muutamaksi päiväksi Patnaan järjestämään isänsä liikeasioita. Sailadzha oli kysynyt häneltä: "Luuletko voivasi Patnaan matkustaa ja sinne jäädä." Bipin oli kehuskellut: "Tietysti voin sen tehdä." Vastauksen sävy oli loukannut Sailadzhan ylpeyttä, ja hän oli vannonut itselleen, ettei osoittaisi lähdön aattopäivänä vähintäkään pahoittelun merkkiä; mutta hänen päätöksensä olikin sulanut kyynelvirraksi, ja seuraavana päivänä, kun kaikki oli valmiina matkaa varten, oli Bipinin päätä alkanut äkkiä särkeä, ja hän oli tuntenut salaperäisen taudin oireita, joten kaikki toimenpiteet oli peruutettava. Sitten oli tullut tohtori ja määrännyt hänelle jotakin, ja hän ja Sailadzha olivat salaa kumonneet lääkkeen viemäriputkeen, ja potilas oli toipunut ihmeen nopeasti!

Sailadzha näytti olevan siinä määrin muisteloihinsa vajonneena, ettei tietänyt mitään ajan kulumisesta, mutta sittenkin sai portin hiljainen narahdus hänet hypähtämään jalkeilleen. Bipin Babu siellä palasi toimestansa. Näennäisesti vaipuneena hupaisiin menneisyyden muisteloihin hän oli tarkkaavasti kuunnellut puutarhanportin edustalta kaikuvia etäisiä askelia.

Ei pidä luulla, että Kamila katsoi Sailadzhan suhtautumisen avioelämään pelkäksi harhakäsitykseksi. Hän oli tuntenut itsessään saman tunnon kyteilyä. Ensimmäisinä Rameshin kanssa vietettyinä kuukausina hänen sielussansa oli toisinaan soinut kieli, joka tuntui antavan hänelle aavistusta avioelämän salaisuudesta. Myöhemmin, kun hän oli päässyt vapaaksi koulun siteistä ja oli palannut Rameshin luo, oli sattunut tuokioita, joina hänen sielunsa oli tuntunut värähtelevän jonkin mystillisen tanssin ihmeellisessä tahdissa. Sailadzhan kertomusta kuunnellessaan hän käsitti jotakin noiden tuntojen merkityksestä. Mutta hänen omat elämyksensä eivät silloin olleet millään tavoin syviä eivätkä kestäviä: vaikutus oli jäänyt häipyväksi. Hänen ja Rameshin kesken ei ollut sattunut mitään Sailadzhan ja Bipinin välisiin kiihkeihin suhteisiin verrattavaa. Eroaminen Rameshista joksikin aikaa ei ollut aiheuttanut hänelle mitään syvää surua, eikä hän voinut kuvitella Rameshin istuvan _zenana_n ulkopuolella yrittäen keksiä tekosyytä saadakseen nähdä häntä edes vilahdukselta.

Sunnuntaihin tultaessa Sailadzha joutui pahaan pulaan. Hän ei halunnut jättää uutta ystävätärtänsä koko päiväksi yksinään, mutta toisaalta hän ei tuntenut olevansa riittävässä määrin epäitsekäs uhratakseen ainoaa viikon päivää, jonka sai viettää Bipinin seurassa. Hän ei kumminkaan voinut täysin nauttia juhlapäivästä niin kauan kuin tiesi, että Ramesh ja Kamila asuivat saman katon alla pääsemättä toistensa luo. Kunpa hänen vain onnistuisi saada aikaan heidän kohtauksensa!

Hän ei kertonut vanhemmilleen mitään suunnitelmistansa, mutta Tshakrabartti ei ollutkaan se mies, joka odottaa, kunnes häneltä neuvoa kysytään. Hän selitti aikovansa lähteä maalle järjestämään jotakin kiireellistä asiaa ja teroitti Rameshin mieleen, ettei ketään vieraita ollut odotettavissa ja että hän sulkisi lähtiessään ulko-oven. Hän piti huolta siitä, että hänen tyttärensä tämän kuuli, ja tiesi varsin hyvin tämän huomautuksen tulevan onkeen otetuksi.

"Tulehan, ystäväiseni, kuivataan sinun hiuksesi", virkkoi Sailadzha
Kamilalle, kun he palasivat joelta kylpemästä.

"Sen sanon myöhemmin; annahan, kun ensin järjestän hiuksesi", vastasi Sailadzha ryhtyen kohta työhön. Siinä näytti olevan monta mutkaa, ja valmis tukkalaite olikin oikea taideteos. Seuraavaan pykälään sisältyi innokas keskustelu siitä, miten Kamilan oli pukeuduttava.

Sailadzha vaati välttämättä jotakin värikästä; Kamila taas ei voinut käsittää, miksi hän niin innokkaasti sitä ehdotteli. Vihdoin hän myöntyi, Sailadzhan mieliksi.

Päivällisen jälkeen Sailadzha kuiskasi jotakin miehellensä, joka antoi hänelle lyhyen loman. Sen hän käytti taivuttaakseen Kamilan käymään miesten puolella.

Aikaisemmin Kamila ei ollut näyttänyt erikoisesti arkailevan lähteä Rameshia etsimään; hänelle ei ollut milloinkaan opetettu, että siihen sisältyisi jotakin sopimatonta. Ramesh itse oli alun pitäen murtanut kaikki varovaisuuden raja-aidat, eikä Kamilalla ollut ketään hänen omaan sukupuoleensa kuuluvaa uskottua, joka olisi soimannut häntä sopimattomuudesta. Tällä kertaa hän kumminkin arkaili noudattaa Sailadzhan kiihkeätä kehoittelua. Hän tiesi, mikä antoi Sailadzhalle oikeuden lähteä miehensä luo. Itse hän tunsi olevansa vailla tuota oikeutta, ja hänen oli mahdoton lähestyä Rameshia anelijan hahmossa.

Havaitessaan, etteivät yllytykset mitään hyödyttäneet, Sailadzha päätteli Kamilan olevan liian ylpeän astuakseen ensimmäistä askelta; luonnollisesti täytyi vaikuttimena olla ylpeyden! Aviopuolisot olivat olleet jo useita päiviä erillään, ja sittenkään ei Ramesh ollut etsinyt mitään tekosyytä käydäkseen vaimonsa luona!

Talon emäntä nukkui suljettujen ovien takana päivällisuntansa, ja Sailadzha lähti Bipinin luo. "Sinun pitää viedä Ramesh Babulle terveiset Kamilalta, käskeä häntä käymään Kamilan huoneessa", sanoi hän. "Isällä ei ole mitään sitä vastaan, eikä äiti saa sitä tietää."

Bipin oli hiljainen, ujo nuorukainen, joten tällainen tehtävä ei häntä ilahduttanut, mutta hän ei halunnut häiritä sunnuntairauhaansa ryhtymällä vastustelemaan vaimonsa määräyksiä.

Ramesh makasi huoneessansa polvi polvelle nostettuna ja luki Pionieeriä. Hän oli tutkinut kaikki päivän tiedot ja paremman puutteessa alkanut syventyä ilmoituksiin, kun Bipin astui huoneeseen. Ramesh nousi vikkelästi. "Käykää sisään, Bipin Babu, käykää sisään!" Vaikka Bipin ei ollutkaan mikään erinomainen seuramies, merkitsi hän kuitenkin ilmeistä voittoa, kun oli kysymyksessä ehtoopäivän viettäminen vieraalla paikkakunnalla.

Bipin ei kumminkaan suostunut istuutumaan, seisoi vain ja kynsi korvallistansa. "Hän tahtoisi, että tulette hänen luoksensa", virkkoi hän.

Ramesh hämmästyi. Hän oli päättänyt, että Kamilan piti tästä puoleen olla hänen vaimonsa todellisuudessa eikä vain nimeksi, mutta vallitseva pakollinen erossaolo oli hänelle ollut jonkinlainen odotusaika, ja hän oli mielellänsä vaipunut takaisin entiseen epäröinnin tilaan. Hänen mielessään tosin väikkyi houkuttelevana kuvana se onni, joka tulisi hänen omakseen, kun Kamila olisi hänen oikea puolisonsa, mutta miten oli jää murrettava? Ei olisi kovinkaan yksinkertainen asia yht'äkkiä luopua siitä pidättyväisyydestä, joka oli viime aikoina vallinnut Kamilan ja hänen välisiä suhteita, ja hän oli aivan epätietoinen, miten asian aloittaisi. Niinmuodoin hän ei ollut pitänyt mitään erikoista kiirettä talonkaupan solmimisessa.

Kuullessaan Bipinin tuoman sanoman hän otaksui Kamilan vain haluavan keskustella hänen kanssaan jostakin taloudellisesta asiasta, mutta vaikka hänen raitis ymmärryksensä olikin sitä mieltä, sykki sydän kuitenkin kiivaammin, kun hän kehoituksen kuuli. Laskiessaan Pionieerin kädestänsä ja seuratessaan Bipiniä syksyisen iltapäivän painostavassa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan mehiläisten unelias surina, hän tunsi jotakin sentapaista suloista väristystä kuin lemmenkohtaukseen kulkeva rakastavainen.

Kamila oli johtunut päättelemään, että Sailadzha oli luopunut suunnitelmistansa ja mennyt miehensä luo, ja istui nyt ulko-oven kynnyksellä silmäillen puutarhaan. Sailadzha oli tietämättänsä virittänyt Kamilan lempeen. Samoinkuin lämpöinen tuulenhenki ulkona sai lehdet kuiskimaan ja värähtelemään, samoin Kamilan povesta aika ajoin kohoava huokaus sai hänen sydämessään omituisesti värisemään nimettömän pelon.

Yht'äkkiä Ramesh astui huoneeseen, seisahtui hänen taaksensa ja lausui hiljaa: "Kamila!" Kamila hypähti seisaalleen, veri kiiteli hänen suonissaan, ja hän, joka ei ollut milloinkaan ollut hämillään Rameshin seurassa, seisoi nyt katse alas luotuna, voimatta sitä kohottaa, ja sävähti veripunaiseksi.

Juhlapuvussaan ja äskettäin tietoiseksi selvinneessä naisellisuudessaan Kamila näytti Rameshista uudelta olennolta. Nähdessään hänet äkkiarvaamatta tässä asussa Ramesh unohti kaiken varuillansaolon ja joutui hänen viehätyksensä valtoihin Hän lähestyi verkalleen ja epäröi pari silmänräpäystä, ennenkuin leppoisasti puhutteli toista. "Lähetitkö sinä minua hakemaan, Kamila?"

Kamila säpsähti hänen kysymystänsä. "Enpä tietenkään! Kuinkapa olisinkaan lähettänyt? En ole sellaista ajatellutkaan!" vastasi hän tarpeettoman kiivaasti.

"Minä en ole milloinkaan lähettänyt sinua hakemaan!" toisti Kamila vieläkin ponnekkaammin.

"No, hyvä, niinpä olen tullut kutsumatta. Ethän minua senvuoksi ynseästi lähetä pois luotasi?"

"He saavat kaikin tietää, että olet täällä ollut, ja suuttuvat. Lähde heti pois, ole hyvä! Minä en ole lähettänyt sinua kutsumaan!"

"Hyvä", virkkoi Ramesh tarttuen hänen käteensä, "tule sinä minun huoneeseeni; siellä ei ole ketään muuta."

Koko ruumis vapisten Kamila tempasi kätensä pois, pakeni viereiseen huoneeseen ja sulki oven.

Ramesh käsitti nyt, mitä oli tapahtunut: koko juttu oli jonkin naisihmisen keksimää juonta. Joka hermo värähdellen hän palasi omaan suojaansa, paneutui jälleen makuulle, otti taasen käteensä Pionieerin, silmäili ilmoituksia, mutta ei tajunnut niistä mitään. Toinen hämmentävä ajatus toisensa jälkeen kiiteli hänen mielessään niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Sailadzha koputti Kamilan salpaamaan oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Hän pisti kätensä ristikon läpi, työnsi salvan syrjään ja astui sisään. Ihmeeksensä hän näki Kamilan makaavan pitkänänsä lattialla, kasvot käsien peitossa ja itkien kykenemättä käsittämään, miten Kamila oli voinut joutua tähän tilaan, hän kyykistyi makaavan viereen ja kuiskasi lempeästi: "Mikä sinua vaivaakaan, rakkaani? Miksi itket?"

Kamila, enempää kuin kukaan muukaan, ei voinut ilmoittaa mitään syytä äkilliseen ja ankaraan tuskanpurkautumiseen. Kukaan ei tuntenut sitä salaista murhetta, joka oli kauan häntä kalvanut.

Hän oli rakennellut itsellensä ilmalinnoja ja oli parhaillaan ollut niitä viimeistelemässä, kun Ramesh astui huoneeseen. Jos tulija olisi varovammin tunkeutunut hänen unelmiensa maailmaan, olisi kaikki voinut olla hyvin, mutta Rameshin otaksuessa, että hän, Kamila, oli lähettänyt häntä hakemaan, linnat sortuivat soraläjäksi. Hänen mieleensä muistui, kuinka Ramesh oli aikonut jättää hänet vankeuteen loma-ajaksi, kuinka kylmäkiskoinen hän oli ollut laivalla, muistui tuo ja paljon muutakin. Omaehtoinen tuttavallisuus oli aivan toista kuin pelkkä kutsun noudattaminen. Vasta heidän Ghazipuriin tultuansa hänelle oli selvinnyt heidän välillään vallitsevan eron valtavuus.

Saila ei kumminkaan voinut sitä ymmärtää. Hänen käsityskykynsä ei riittänyt oivaltamaan, että Rameshin ja Kamilan välillä saattoi olla todellinen, estävä raja.

Hän kohotti Kamilan pään syliinsä ja huudahti: "Kerrohan, rakkaani, sanoiko Ramesh Babu sinulle jotakin epäystävällistä? Ehkäpä häntä harmitti se, että mieheni hänet haki. Olisit sanonut, että syy on yksin minun."

"Ei, ei, hän ei virkkanut siitä mitään! Mutta miksi lähetitkään häntä hakemaan!"

"Minä tein väärin", tunnusti Saila syvästi katuen, "sinun pitää antaa minulle anteeksi."

Kamila nousi kohta istualleen ja kiersi kätensä Sailan kaulaan. "Riennä nyt pois, ystäväiseni", sanoi hän, "Bipin Babu käy varmaan kärsimättömäksi."

Sillävälin Ramesh oli jotakin tehdäkseen tutkinut kaikki Pionieerin sivut, kunnes vihdoin kokosi tarmonsa ja heitti sanomalehden menemään. "Riittäköön", sanoi hän itsekseen, "minä lähden huomenna Kalkuttaan ja järjestän asiani siellä. Mitä kauemmin viivyttelen tekemästä Kamilaa vaimokseni, sitä suurempi konna tunnen olevani!"

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan seuduille.

Hän asettui vanhaan asuntoonsa Dardzhiparaan, mutta asiain järjestely vaati ainoastaan vähäisen osan hänen päiväänsä, joten vuorokauden monet jäljelläolevat tunnit kuluivat äärettömän hitaasti. Hän ei voinut käydä tervehtimässä ketään tuttavaansa, välttipä ketään kohtaamasta kadullakin.

Hän havaitsi kuitenkin, että vanhaan asuntoon palaaminen sai hänessä aikaan vaistomaisen muutoksen. Avaran taivaan alla, maaseudun häiriytymättömässä rauhassa Kamilan nuorekas kauneus oli hänet lumonnut, mutta täällä, suuressa meluisassa kaupungissa, tuo lumous oli melkein kerrassaan hälvennyt. Dardzhiparassa Ramesh yritti loitsia esiin tytön kuvaa ihastuneen katseensa iloksi, mutta mielikuvitus ei totellut. Ramesh vannoi itsellensä kerran toisensa jälkeen, ettei milloinkaan enää ajattelisi Hemnalinia, mutta neidon kuva kohosi eloisana hänen muistiinsa öin ja päivin. Hänen jäykkä unohtamispäätöksensä muuttui voimalliseksi muistin liittolaiseksi.

Jos Ramesh olisi ollut liukasliikkeisempi, niin hän olisi suorittanut tehtävänsä paljon nopeammin ja palannut jo aikoja sitten; mutta hidastelun vuoksi kului vähäpätöisimpiinkin seikkoihin peloittava aikamäärä. Vihdoin hän sentään selviytyi niistä kaikista, ja tuli päivä, jolloin hän päätti matkustaa seuraavana päivänä Allahabadiin ja sieltä Ghazipuriin. Hänen harjoittamansa ankara itsensähillitseminen oli jäänyt ihan palkitsematta. Ei haittaisi, arveli hän, vaikka kävisi ennen Kalkuttasta lähtöä salaa Kalitolassa.

Tämän päätöksen tehtyänsä hän istuutui kirjoittamaan kirjettä Hemnalinille. Hän selitti juurta jaksain suhteensa Kamilaan, ilmoittipa vielä aikovansa Ghazipuriin palattuansa ottaa tuon avuttoman onnettoman todella vaimoksensa. Siitä syntyi jäähyväiskirje, jossa hän purki sydämensä entiselle rakastetullensa, ennenkuin hänestä lopullisesti ja täydellisesti erosi.

Hän sulki kirjeen kuoreen, mutta ei kirjoittanut mitään osoitetta. Hän tiesi saavansa apua Annada Babun palvelijoilta, sillä Ramesh oli leppoinen kaikille, jotka olivat tekemisissä Hemnalinin kanssa, ja oli pienimmänkin tilaisuuden sattuessa jaellut tuhlaavasti rahaa ja muita lahjoja. Senvuoksi hän ajatteli asettua pimeän tultua talon läheisyyteen ja yrittää nähdä Hemnalinia, kaukaa vilahdukselta, ajatteli sitten antaa kirjeen jollekin palvelijalle neuvoen häntä jättämään sen kenenkään huomaamatta Hemnalinille. Siten piti heitä yhdistävien vanhain siteiden lopullisesti katketa.

Pimeän tullen hän lähti matkaan ja hiipi vapisevin ja tykyttävin sydämin haihtumattomien muisteloiden kadulle. Perille saavuttuansa hän huomasi, että ovi oli suljettu, ja ylös katsahtaessaan näki kaikissa ikkunoissa kaihtimet. Talo oli asumaton ja pimeä.

Hän koputti ovelle. Kolmannen tai neljännen koputuksen jälkeen joku palvelija työnsi salvan syrjään ja avasi.

Ramesh sai houkutelluksi Sukhanista sen tiedon, että tämä Nalin oli eräs nuori herra, joka oli viime aikoina käynyt tuhka tiheään talossa. Vaikka Ramesh puolestaan olikin luopunut kaikista toivelmistaan Hemnaliniin nähden, tunsi hän kuitenkin nimenomaista ennakkoluuloisuutta Nalin Babua kohtaan.

"Oli kyllä, hän voi varsin hyvin." Vastaus oli tarkoitettu Rameshia rauhoittamaan ja miellyttämään, mutta taivas yksin tietää, kuinka Sukhan erehtyi laskelmissaan!

Ramesh vaelsi kuin aave huoneesta toiseen istuutuen silloin tällöin jollekin tutulle tuolille tai sohvalle. Huonekalut, koko sisustus, kaikki oli entisellään, mutta lisäksi oli tullut tuo tungettelija Nalin, mistä lieneekään esille sukeltanut. Luonto vihaa tyhjyyttä ja rientää sen aina nopeasti täyttämään! Tuossa oli se ikkunankomero, jossa Ramesh ja Hemnalini olivat vierekkäin seisoneet syyspäivän hämärtyessä illaksi ja molempien sydämien sykkiessä yhteen tahtiin. Mennessään mailleen aurinko varmaan joka päivä kirkasti säteillänsä tätä huonetta. Pitikö Rameshin saada seuraaja, joka yrittäisi uudelleen luoda ikkunan kehystämää kahden kuvaa. Eikö menneisyyden henki astuisi heidän väliinsä ja sormi varoittamaan kohotettuna ajaisi heitä pois toistensa luota? Rameshin povessa riehui loukattu ylpeys.

Seuraavana päivänä hän ei matkustanutkaan Allahabadiin, vaan lähti suoraa päätä Ghazipuriin.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli viipynyt Kalkuttan-matkallansa lähes kuukauden, ja Kamilan laisesta, keskellä parasta kehitysikäänsä olevasta tytöstä kuukausi tuntuu pitkältä ajalta. Samoinkuin aamuhämärä äkkiä muuttuu ihanaksi päivänkoitoksi, samoin hänen naisellisuutensa heti herättyään puhkesi täyteen tietoisuuteen. Tämä herääminen olisi kenties tapahtunut paljon myöhemmin, ellei kiinteä ystävyyssuhde Sailadzhaan ja viimeksimainitun olemuksesta tulviva valo ja lämpö olisi muuntumista edistänyt.

Sillävälin oli setä Tshakrabartti Rameshin vitkastelun ja Sailadzhan alinomaisten kehoitusten yllyttämänä alkanut vakavasti hakea asuntoa ja oli vuokrannut kaupungin ulkopuolelta Gangesin rannalta pienen bungalow'n nuorta pariskuntaa varten. Hän oli uutterasti etsinyt kokoon välttämättömintä sisustusta, olipa vielä palkannut sen verran palvelijoitakin, että taloudenpito voitiin aloittaa.

Kun Ramesh palasi Ghazipuriin pitkän poissaolonsa jälkeen, oli Kamilalla vihdoin oma koti, joten nuorikkojen ei enää tarvinnut käyttää siinä suhteessa hyväkseen sedän vieraanvaraisuutta.

Taloa ympäröi riittävä puutarha-alue. Korkeat sisu-puut muodostivat varjoisan kujanteen. Virta oli vetäytynyt kuivan ajan uomaan, ja sen ja talon välillä levisi hiekkalakeus, jossa näkyi vuorotellen nuoren vehnän ja melonilavojen värikkäitä täpliä. Alueen eteläkulmassa, virran puolella, kasvoi jättiläiskokoinen nim-puu, jonka juurella oleva tanner oli kivetty.

Talo oli ollut kauan asumattomana, ja rakennus, samoinkuin koko aluekin, näytti olevan pahasti rappiolla. Puutarha oli muuttunut viidakoksi, ja huoneet olivat siivoamattomat; mutta Kamila ei siitä välittänyt. Hän oli niin ihastunut päästessään emännöimään omassa kodissa, että kaikki tuntui hänestä kauniilta. Hän päätti viipymättä, miten kutakin huonetta oli käytettävä ja mitä kuhunkin puutarhan kulmaan oli istutettava, ja suunnitteli, sedän neuvoa kysyen, koko alueen viljelemistä. Hän valvoi itse keittiön lieden paikoilleen asettamista ja välttämättömien muutosten suorittamista viereisessä varastohuoneessa. Koko päivän hän lakaisi, pesi ja puhdisti, ja hänen tarmonsa keksi yhä uusia esineitä.

Taloustyöt ilmaisevat naisen kauneutta mitä vaihtelevimmissa ja viehättävimmissä muodoissa, ja askarteleva Kamila muistutti Rameshin mielestä lintua, joka on vapautunut häkistänsä ja kohoaa ilmoille. Hänen säteilevät kasvonsa ja se taitavuus, joka hänen toimissaan ilmeni, herättivät Rameshissa aivan uusia ihmettelyn ja ihailun tunteita.

Ramesh näki hänet ensi kerran emäntänä. Kamila näytti tulleen valtakuntaansa, ja jonkinlainen arvokkuuden sävy liittyi nyt hänen kauneuteensa.

Kamila keskeytti askarensa hetkiseksi ja katsahti Rameshiin, huulilla onnen hymy. "Älä pelkää, tämä ei väsytä minua ollenkaan." Samassa hän jo jatkoi työtänsä iloiten siitä, että Ramesh suhtautui myötätuntoisesti hänen toimiinsa.

Rameshin johti hänen rakastuneisuutensa kohta jälleen Kamilan luo erään toisen tekosyyn nojalla. "Joko olet syönyt aamiaista, Kamila?" kysyi hän.

Ramesh tiesi sen yhtä hyvin kuin Kamilakin, mutta ei voinut olla kysymättä, koska tahtoi osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta; Kamila puolestaan ei turhasta tiedustelusta pahastunut.

Pitääkseen keskustelua yllä Ramesh jatkoi: "Miksi teet tuon kaikki itse, Kamila? Antaisit minun suoritettavakseni osan siitä."

Kuten tiedämme, on hyvissä työntekijöissä se heikko puoli, että he epäilevät toisten kelpoisuutta. Niinpä Kamilakin vain virkkoi hymyillen: "Ei, tämä ei ole miesten työtä."

"Me miehet olemme suvaitsevaisia", vastasi Ramesh, "me kuuntelemme vastaan sanomatta, sukupuoleemme kohdistuvia loukkauksia. Jos minä olisin nainen, niin tässä syntyisi kelpo kahakka. Mutta sinähän käyttelet setää töissäsi. Miksi pidät minua aivan kelvottomana?"

"En tiedä, mutta minua naurattaisi, jos näkisin sinut keittiötä lakaisemassa! Sinun olisi paras lähteä. Minä tässä saan aikaan ankaran pölyn!"

Pitääkseen pyörää liikkeellä Ramesh jatkoi: "Pöly ei kunnioita ketään; käsittelee sinua aivan samoin kuin minuakin."

"Minä siedän sen, koska minun täytyy", sanoi Kamila, "mutta en käsitä, miksi sinä, jonka ei tarvitse, sen tekisit."

Ramesh alensi ääntänsä, jotta palvelijat eivät kuulisi: "Minä tahtoisin osan kaikesta siitä, mitä sinun on siedettävä, olipa se työtä tai mitä muuta tahansa."

Kamilan poskiin nousi kevyt puna. Mitään vastaamatta hän astui syrjemmälle ja huusi Umeshille:

"Umesh, tuo tänne vielä yksi vesisanko; katsohan, kuinka paksuna pöly tässä lepää. Anna luuta minulle!" Samassa hän jo alkoi voimallisesti lakaista.

"Mitä teetkään, Kamila?" huudahti Ramesh; pahoillaan siitä, että näki hänet niin halvassa työssä.

"Miksi niin, Ramesh Babu", kuului ääni hänen takaansa, "eihän kunniallinen työ vahingoita? Te englantilaisen kasvatuksen saaneet henkilöt puhutte aina ihmisten yhdenvertaisuudesta. Jos pidätte lakaisemista arvoanne alentavana työnä, niin miksi annatte palvelijanne sitä suorittaa? Minä en ole niin sivistynyt kuin te, mutta mielipiteeni on tämä: kun näen hyveillä kaunistetun naisen käsittelevän luutaa, niin jokainen risu hohtelee silmissäni kuin auringonsäde! — Olen nyt saanut viidakkonne jonkinmoiseen kuntoon, lapsukaiseni (tämä sanottiin Kamilalle), ja pyydän nyt osoittamaan, missä vihanneslavojen tulee sijaita."

"Odottakaahan hetkinen, setä; tämä huone ei ole vielä täysin kunnossa."
Kamila ryhtyi jälleen työhönsä.

Saatuaan huoneen siivotuksi hän irroitti vyötäisille kietomansa vaatteen, veti sen pään yli yllensä ja ryhtyi setä Tshakrabarttin kanssa vakavasti neuvottelemaan kasvislavojen parhaasta sijoittamisesta.

Päivä oli kohta lopussa, mutta talo ei vielä vastannut Kamilan ankaroita puhtausvaatimuksia. Pitkäaikaisen laiminlyönnin jäljet eivät olleet helposti poistettavissa, ja oli ilmeistä, että muutamat huoneet eivät kelvanneet käytettäviksi, ellei niitä vieläkin siivottu ja tuuletettu. Rameshin suureksi pettymykseksi täytyi heidän, Kamilan ja hänen, viettää vielä yksi yö setälässä. Ramesh oli koko ajan odotellut iltahetkeä omassa kodissa ja oli kuvaillut mielessään, kuinka Kamila istuisi ujosti hymyillen hänen vieressään lampun valossa kuunnellen, mitä hänellä oli sydämellänsä. Koska talon kuntoonpano saattoi kestää vielä kolmeneljä päivää, ei hän voinut siirtää asianajotoiminnan edellyttämien oikeutusten hankkimista tuonnemmaksi, vaan matkusti jo seuraavana päivänä Allahabadiin.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Setä itse lähti paria päivää myöhemmin Allahabadiin käydäkseen, vanhemman tyttärensä Bidhun luona.

Sinä aamuna, jolloin ukko matkusti, Kamila kutsui Sailadzhan kekkereihin uuteen kotiinsa, ja Saila saapuikin tarjoiltuaan toimeensa lähtevälle Bipinille aamiaista.

Ystävättäret ryhtyivät Umeshin avustamina järjestämään ateriaa nim-puun alle. Kun aamiainen oli nautittu, he asettuivat puun juurelle mielin määrin juttelemaan. Viileä varjo, lempeä auringonpaiste ja virralle avautuva näköala tuntuivat Kamilasta mainiolta keskustelun kehykseltä, ja se epämääräinen kaipaus, joka hänen sydämessänsä asui, muuttui niin etäiseksi kuin haarahaukka, joka kaarteli ylhäällä heidän päittensä päällä näyttäen pieneltä pilkulta korkeuden sinessä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Saila alkoi tehdä lähtöä. Hän sanoi miehensä kohta palaavan työstä, joten hänen oli mentävä.

"Etkö voisi yhtä ainoata kertaa poiketa tottumuksestasi?" kysyi Kamila. Mutta Saila vain hymyili ja pudisti päätänsä koskettaen samalla hyväillen Kamilan leukaa. Lähtiessään hän kehoitti Kamilaa palaamaan ennen pimeän tuloa.

Aurinko oli vielä taivaanrannan yläpuolella, kun Kamila sai talousaskarensa suoritetuiksi. Hän kääriytyi hartiahuiviin ja istuutui jälleen nim-puun alle katselemaan, kuinka aurinko painui korkean virranäyrään taakse, missä lepäsi pari kalastajavenhettä kuvastellen mastojansa hehkuvan iltataivaan taustalle.

Nyt saapui Umesh jonkin tekosyyn nojalla voidakseen aloittaa keskustelun hänen kanssaan. "Teillä ei ole ollut pitkään aikaan beteliä, maammoseni", sanoi hän. "Minä olen valmistanut sitä sedän talossa ja tuon sitä tässä." Hän ojensi Kamilalle paperiin käärittyä beteliä.

Kamila astui sisään katsahtaakseen ympärilleen vielä kerran, ennenkuin lähti pois. Oleskeluhuoneessa oli englantilaismallinen liesi, johon voitiin sytyttää tuli, jos sattui talvella tulemaan liian kylmä, ja lieden reunuksella paloi öljylamppu. Kamila laski betelkäärön lieden reunalle ja aikoi jatkaa kierrostansa, kun katse sattui omaan nimeen, joka oli Rameshin käsialalla kirjoitettu käärepaperiin.

"Se oli herran huoneen nurkassa. Minä nostin sen sieltä lattiaa lakaistessani."

Kamila tarttui paperiin ja alkoi lukea. Se oli sama kirje, jossa Ramesh oli tunnustanut kaikki Hemnalinille ja jonka hän huolimattomana oli viskannut lattialle.

"Miksi seisotte siinä mitään virkkamatta, maammoseni?" kysyi Umesh.
"Tulee pimeä."

Huoneessa olisi kuullut neulasen putoamisen, ja Kamilan ilme huolestutti Umeshia. "Ettekö kuule, maammoseni? Meidän täytyy lähteä kotiin; on jo myöhä", kehoitteli hän. Mutta Kamila liikahti vasta sitten, kun sedän palvelijat saapuivat ponnekkaasti ilmoittamaan, että vaunut olivat jo kauan odottaneet.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö voi hyvin, ystäväiseni?" kysyi Sailadzha Kamilan saavuttua.
"Kivistääkö päätäsi?"

"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin aikoja sairaalloinen."

"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."

Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.

Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin omituisella tavalla liittänyt.

Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt, miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen kerallansa elinkautista yhteiselämää.

Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.

Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva, yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.

Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä. Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut niin kauan.

"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä, ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa, rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa hänen kaulalleen.

Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä ollenkaan sanoilla lohduttaa.

Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila. "Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan. Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon, olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."

Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö totta? Sanohan!"

Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin pahaksesi."

Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin. "Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."

Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.

Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että sydämensäkin.

Rakkahin. — Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!

Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään, jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.

Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa, mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden. Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni ja antaumukseni voi mennä hukkaan.

Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki; mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa vapaasti sen läpi.

Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."

Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla hiekkasärkällä — korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen toimituksen todistajina?

Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö lähde omaan tupaasi?" kysyi Saila seuraavana päivänä yrittäen haihduttaa Kamilan synkkää mielialaa.

Pian Saila tuli jälleen. "Mitä sinä annat minulle, jos minä annan jotakin sinulle?" kysyi hän.

"Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, didi" (vanhempi sisar), vastasi Kamila.

Saila löi häntä kevyesti poskelle. "Niinkö asia onkin! Sinä olet antanut kaikki, mitä omistat, erään määrätyn henkilön huostaan, eikö totta? Mitä tästä sanot?" Hän veti esiin kirjeen sarinsa laskoksesta.

Kamila kalpeni nähdessään kirjeenkuoressa Rameshin käsialan ja kääntyi puolittain poispäin.

"Oletpa jo riittävästi osoittanut ylpeyttäsi", virkkoi Saila, "anna sen jo jäädä! Minä tiedän, miten sinun tekee mieli siepata tämä kirje minulta, mutta minä en sitä anna, ellet pyydä koreasti. Saammepa nähdä, kuinka kauan voit sitä sietää."

Samassa syöksähti huoneeseen Umi huutaen "Täti, täti!" ja vetäen jäljessään nuorankappaleeseen kiinnitettyä saippuakoteloa.

Kamila nosti hänet syliinsä ja kantoi pois peittäen hänen kasvonsa suudelmilla. Umi alkoi parkua, koska hänet erotettiin lelustansa, mutta Kamila ei taipunut. Hän kantoi lapsen omaan huoneeseensa ja tyynnytti sen lakkaamattomilla lapsenloruilla.

Saila tuli heidän jäljessään ja huudahti: "Minä olen hävinnyt; sinä voitit tällä kertaa! Minä en voi kestää kauempaa. Kas tässä, Kamila, ota se! Minä en ole enää milloinkaan niin julma sinua kohtaan."

Hän heitti kirjeen vuoteeseen, vapautti Umin Kamilan sylistä ja kantoi hänet pois.

Kamila käänteli epäröiden kirjettä, avasi sen sitten ja alkoi lukea, mutta oli tuskin ehtinyt silmätä ensimmäisiä rivejä, kun hänen kasvoihinsa nousi vihan puna ja hän heitti kirjeen luotansa. Sitten hän voitti ensimmäisen syvän vastenmielisyyden puuskan, tarttui jälleen kirjeeseen ja luki sen.

On mahdoton sanoa, ymmärsikö hän kaikkea vai eikö, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi käsitellyt jotakin likaista, ja hän heitti kirjeen jälleen pois. Mies, joka ei ollut hänen puolisonsa, kehoitti häntä valmistamaan heille yhteistä kotia! Täysin tuntien kaikki tosiasiat Ramesh oli vain odottanut tilaisuutta saattaakseen hänet tähän häpeään! Jos heidän Ghazipuriin saavuttuaan Kamilan sydän olikin sykkinyt hänelle lämpöisemmin, niin luuliko hän sen koskevan itseänsä, mikäli hän oli Ramesh eikä — kuten Kamila oli uskonut — hänen puolisonsa? Ramesh oli tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä, ja onnettomaan osattomaan kohdistuva sääli oli saanut hänet kirjoittamaan tämän lemmenkirjeen. Kuinka voikaan hän, Kamila, nyt — tai milloinkaan — karkoittaa sen väärän vaikutelman, jonka Ramesh oli hänen käyttäytymisestänsä saanut? Häpeä ja inho tulisivat olemaan hänen osanansa elämässä, vaikka hän ei ollut koskaan eläessään tehnyt pahaa yhdellekään sielulle. Nyt näkyi hänelle "koti" kauhistuttavana hirviönä, joka uhkasi hänet niellä, ja hän mietti turhaan pelastuskeinoa. Kahta päivää aikaisemmin hänen olisi vielä ollut aivan mahdoton uskoa, että Ramesh tulisi ilmenemään hänelle sellaisena hirviönä.

Hänen mietteensä keskeytti Umesh, joka kuului ovella yskähtävän. Kun
Kamila ei virkkanut mitään, hän kuiskasi: "Maammoseni!"

Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu
Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."

Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin. "Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi rupiaa."

Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista, maammoseni?" kysyi hän.

Kamila: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan tilaisuus niiden käyttämiseen."

Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.

Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain iloisesti irvistämällä.

"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.

"Etkö näytä minulle kirjettäsi, Kamila kulta?" kysyi hänen luoksensa saapuva Saila. Hän itse ei salannut mitään Kamilalta, joten hänellä oli rohkeutta tuohon pyyntöön.

"Hän on yhä vielä vihainen", mietti Saila ihmeissään, otti lattialta kirjeen ja luki sen. Se oli kieltämättä varsin hellä, mutta kovin kummallinen miehen vaimollensa kirjoittamaksi! Merkillinen teos! "Kirjoittaako miehesi romaaneja, ystäväiseni?" kysyi hän.

"Minä olisin muuten viettänyt päivän siellä sinun kerallasi, mutta tiedäthän, kultaseni, että minun täytyy tänään olla Narsingh Babun luona morsiamen tuliaisjuhlassa; niin ollen saa äiti lähteä minun sijaani."

"Ei, ei, äitisi ei pidä vaivautua lähtemään", huusi Kamila. "Onhan palvelijoita!"

Saila hymyili. "Niin, eipä sinun tarvinne mitään pelätä, kun sinulla on
Umeshin lainen urhea suojelija."

Umi oli sillä välin saanut käsiinsä lyijykynän ja piirteli sillä innokkaasti merkkejä kaikkialle soperrellen samalla omaa kieltänsä, jota hän nimitti "ääneen lukemiseksi." Kun Saila keskeytti hänen kirjalliset yrityksensä, hän esitti vastalauseeksi kimakan parkunan, joka taukosi vasta Kamilan puuttuessa asiaan: "Tulehan, minä annan sinulle jotakin koreata."

Kamila kantoi tyttösen huoneeseensa, laski hänet vuoteeseen ja leikki hänen kanssaan, kunnes huolet olivat kerrassaan unohtuneet. Tytön vaatiessa luvattua lahjaa Kamila otti lippaastansa kaksi kultaista rannerengasta. Umi ei ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista lelua ja oli ihastuksissaan. Kun "täti" asetti ne hänen ranteisiinsa, hän heilutti käsivarsiansa ihaillakseen korujen vaikutusta ja hypähteli sitten pois näyttääkseen niitä äidillensä.

Saila riisui heti rannerenkaat jättääkseen ne takaisin niiden omistajalle. "Mitä ajatteletkaan, Kamila?" huudahti hän. "Kuinka tulitkaan asettaneeksi ne hänen ranteisiinsa?"

"Minä olen ne Umille lahjoittanut", virkkoi Kamila astuen lähemmäksi
Umin vihlovien valitushuutojen kaikuessa.

"Oletko järjiltäsi?" huudahti Saila. "Didi, sinä et saa antaa niitä takaisin! Voithan teettää niistä hänelle kaulakorun."

"Enpä ole nähnyt merkillisempää olentoa!" virkkoi Saila kiertäen käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Minun täytyy tänään sanoa sinulle hyvästi, didi", jatkoi Kamila.
"Minä olen ollut täällä onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen."
Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

Sailankin oli vaikea olla itkemättä. "Älä puhu sillä tavoin, Kamila, ikäänkuin lähtisit luotamme ainiaaksi. Minä en voi uskoa, että olet ollut täällä todella onnellinen. Asia muuttuu aivan toiseksi nyt, kun saatte oman kodin. Me käymme silloin tällöin teitä katsomassa, ja kun olemme poistuneet, niin te sanotte: 'Jumalan kiitos, että vihdoinkin lähtivät!'"

Kun tuli Kamilan lähdön aika ja hän oli sanonut hyvästi kaikille, virkkoi Saila: "Minä käyn huomenna keskipäivällä sinua tervehtimässä." Mutta Kamila ei vastannut sitä eikä tätä.

Saapuessaan taloon hän tapasi siellä Umeshin. "Täälläkö sinä oletkin?" huudahti hän. "Minä luulin sinun menneen näytäntöä katsomaan."

Kamila: "Älä minusta välitä; mene katsomaan näytäntöä. Onhan täällä Bishan. Pidä kiirettä, jottet myöhästy."

Kamila: "Ei haittaa. Häissä tapahtuu aina yhtä ja toista. Mene katsomaan koko huvia." Umeshia ei tarvinnut kovin paljon kehoitella, ja hän oli jo lähtemässä, kun Kamila huusi hänen jälkeensä: "Kuulehan, jos setä tulee, niin — —" Niin pitkälle päästyään hän ei tietänyt, miten olisi saanut lauseen päätetyksi. Umesh tuijotti häneen suu auki. Hetkisen kuluttua Kamila jatkoi: "Älä unohda, että setä on hyvä ystäväsi. Jos jotakin tarvitset, mene vain hänen luoksensa, sano minulta terveisiä ja esitä pyyntösi, niin hän varmaan sen täyttää. Älä unohda minun terveisiäni!"

"Hyvä", sanoi Umesh lähtien matkaan ollenkaan aavistamatta, mitä tuo käsky merkitsi.

"Ei, jää sinä pitämään huolta talosta." Kamila ojensi hänelle ilman nimenomaista aihetta rupian ja lähti kulkemaan virralle päin.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Eräänä ehtoopäivänä Annada Babu nousi yläkertaan Hemnalinia tapaamaan iloiten siitä, että saisi juoda teetä yksin hänen seurassaan. Hän etsi tytärtänsä yläkerran oleskeluhuoneesta ja hänen makuusuojastansa, mutta turhaan; ulos hän ei myöskään ollut lähtenyt, tiesi palvelija ilmoittaa.

Epämääräisen huolestuneisuuden valtaamana Annada Babu nousi katolle: Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi katkeamattomana sarjana talojen kattoja, joita talviauringon kelmeä paiste vain heikosti valaisi. Iltatuuli käännähteli oikullisesti suunnasta toiseen. Hemnalini istui mietteissään porrassuojuksen varjossa.

Annada Babu ilmaantui katolle ja seisahtui Hemnalinin taakse hänen sitä huomaamatta. Kun hän vihdoin hiljaa astui Hemnalinin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä, niin tyttö säpsähti, joutui hämilleen ja punastui. Annada Babu oli istuutunut hänen eteensä, ennenkuin hän ehti nousta seisaalleen. Ukko odotti hetkisen ja huokasi sitten syvään. "Ah, Hem, jospa äitisi olisi nyt elossa! Minusta ei sinulle ole mitään hyötyä!"

Vanhan miehen kärsivä huudahdus herätti Hemnalinin siitä turtuneesta tilasta, johon hän oli vaipunut, ja hänen katseensa etsi isän kasvoja. Kuinka paljon rakkautta, myötätuntoa ja tuskaa niissä ilmenikään! Kuinka murheellinen muutos olikaan hänen piirteissään viime päivinä tapahtunut. Vanha isä se oli joutunut eniten kärsimään Hemnalinia kohdanneesta onnettomuudesta; hän oli lakkaamatta yrittänyt lievittää tyttärensä surua, ja kun oli huomannut, ettei yrityksistä ollut mitään apua, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet tytön äitiin, ja tuo avuttomuuden huudahdus oli kohonnut hänen rakastavan sydämensä syvyydestä — kaikki se selvisi Hemnalinille kuin leimauksena. Hän tunsi tunnossansa pistoksen, joka sai hänet silmänräpäyksessä unohtamaan oman kärsimyksensä. Maailma, joka oli hänelle ilmennyt kuin unennäkönä, muuttui äkkiä todellisuudeksi, ja tuokion ajaksi hänet valtasi häpeäntunne. Tahtoansa ponnistaen hän repi rikki ja heitti luotansa sen muistojen verkon, johon oli kietoutunut.

Hemnalini tiedusteli hänen vointiansa! Viime päivinä Annada Babu oli kerrassaan unohtanut, että terveydentila kelpasi keskustelunaiheeksi.

"Kuinka voin? Ruumiillisessa suhteessa minua ei vaivaa mikään, rakkaani! Minua vain surettaa se että sinä näytät nykyjään kovin sairaalta. Minunlaiseni sitkeä vanha mies voi kestää yhtä ja toista mutta pelkäänpä, että isku on liian ankara sinulle, lapsukaiselle." Hän silitti hellästi tyttärensä olkaa.

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini, "kuinka vanha minä olin äidin kuollessa?"

"Sinä olit silloin vasta kolmen vuoden ikäinen ja olit vastikään alkanut puhua. Muistan vielä varsin hyvin, kuinka kysyit 'Missä äiti on?' ja kuinka siihen vastasin 'Hän on mennyt taattonsa luo' — äitisi isä kuoli ennen syntymääsi, joten sinä et ole häntä koskaan nähnyt. Sinä et ymmärtänyt mitä tarkoitin, seisoit vain vakavasti minua silmäillen. Sitten tartuit minua käteen ja vedit minut äitisi huoneeseen. Sinä ajattelit, että vaikka huone olikin tyhjä, minä kuitenkin saisin jollakin tavoin selville, missä äiti oli. Sinä tiesit, että isäsi voi tehdä paljonkin, mutta et käsittänyt, että hän, kun kysymykseen tuli elämä ja kuolema, oli niin tietämätön ja avuton koin pieni lapsi. Nyt voit arvata, kuinka avuton minä olen. Jumala on antanut isällesi kyvyn sinua rakastaa, mutta ei sinua auttaa." Hän laski kätensä tyttärensä päälaelle.

Hemnalini tarttui isänsä vapisevaan vanhaan käteen ja silitteli sitä. "Minulla on tuskin mitään muistoa äidistä", sanoi hän. "Tiedän vain, että hänellä oli tapana paneutua päivällä makuulle ja lukea jotakin kirjaa. Se ei minua miellyttänyt; minä yritin temmata kirjaa häneltä pois." Niin he alkoivat jälleen jutella menneistä ajoista. Hem kyseli isältänsä äidin ulkonäköä, tottumuksia ja silloista perhe-elämää, ja isä vastaili niin hyvin kuin osasi. Aurinko laski heidän siinä haastellessaan, ja taivas himmeni vähitellen tumman kuparin karvaiseksi. Tämä hiljaisen yhdessäolon hetki talon katolla, keskellä suuren kaupungin melua ja levottomuutta, vahvisti isän ja tyttären, vanhan miehen ja nuoren naisen kesken vallitsevat rakkauden tunteet. He viipyivät siellä, kunnes päivänvalo kalpeni ja leppoinen kaste laskeutui heidän ylitsensä kuin kyynelsade.

Yht'äkkiä kaikuivat portaista Dzhogendran askelet. Hiljainen keskustelu taukosi kohta, ja molemmat nousivat nopeasti.

"Hem näyttää siirtäneen vastaanottohuoneensa katolle", huomautti
Dzhogendra silmäillen tutkivasti heitä kumpaakin.

Dzhogendra oli kovin tyytymätön asiain käänteeseen. Talossa vallitsi yötä päivää painostava tunnelma, joten elämä kävi nuorukaiselle melkein sietämättömäksi. Hän ei kumminkaan halunnut etsiä toisten seuraa, sillä aina, kun hän kävi ystävien tai tuttavien luona, oli hänen ryhdyttävä selittämään, miksi Hemnalinin kihlaus oli purkautunut.

"Hemnalini menee tosiaankin liian pitkälle", oli hänellä tapana sanoa. "Niin käy, kun annetaan tyttöjen lukea englantilaisia romaaneja. Hem on sitä mieltä, että kun Ramesh on hänet jättänyt, hänen täytyy kärsiä sydämenkipua, ja nyt hän koreilee tuolla kivullansa. Siinä on romaaneja lukevalle neidille erinomainen tilaisuus osoittaa, kuinka hän kestää onnettoman rakkautensa!"

"Minä valitsin tämän paikan, jotta voimme rauhassa keskustella, Hem ja minä", kiiruhti Annada Babu selittämään. Hän tahtoi suojella tytärtänsä Dzhogendran tunteettomalta pilkanteolta, mutta hänen sanojensa voitiin käsittää tarkoittavan, että hän oli pakottanut Hemin lähtemään katolle kanssansa keskustelemaan.

"Eikö keskusteleminen käy yhtä hyvin päinsä teepöydässä?" huudahti Dzhogendra. "Sinä vain tuet Hemin hupsuutta, taatto. Siten menetellen te vielä ajatte minut kerrassaan pois kotoa."

"Etkö ole vielä juonut teetä, taatto?" kysyi Hemnalini tuntien äkkiä omantunnonvaivaa.

Dzhogendra: "Tee ei ole mikään runollinen mielikuva; sitä ei sada itsestään rusottavalta illan taivaalta. Kupit eivät täyty itsestään eivätkä tule luoksesi sinun istuessasi jossakin katon kulmassa! Sen tiedät sanomattakin!"

Annada Babu riensi Hemnalinin avuksi. "Minä olen tänään mieluummin teetä juomatta."

Dzhogendra: "Mitä, taatto, aiotko kääntyä täydelliseksi lihankiduttajaksi? Miten käy sitten minun? Enhän minä voi elää kauniista ilmasta?"

Annada: "Ei, tässä ei ole kysymys mistään lihankiduttamisesta. Minä nukuin viime yön huonosti ja tahdon sen vuoksi koetella pienen raittiuden vaikutusta."

Totta puhuen oli Annada Babu aikaisemmin Hemnalinin kanssa keskustellessaan useasti nähnyt mieleensä kuvastuvan täyden teekupposen, mutta tänään ei ollut niin käynyt. Jouduttuaan jälleen tavalliseen vireeseensä Hemnalini oli jutellut todella tutunomaisesti isänsä kanssa katon rauhallisessa kulmauksessa johtuen käsittelemään syvempiä seikkoja kuin milloinkaan ennen. Huoneisiin siirtyminen olisi voinut aiheuttaa kerrassaan kohtalokkaan häiriön, se olisi karkoittanut ilmautumaan pyrkivät ajatukset kuin säikähtyneet kauriit, joten Annada Babu oli tänään torjunut teekannun houkutukset.

Hemnalini ei uskonut isänsä vakavasti aikovan parantaa unettomuuttansa pidättymällä tavanomaisesta iltajuomastansa. "Tulehan, taatto, sinun pitää juoda teetä!" huudahti hän, ja Annada Babu kiiruhti hänen kanssaan alas unohtaen unettomuudenpelkonsa.

Huoneeseen astuessaan hän mielipahaksensa näki Akshain jo istuvan pöydän ääressä. Hem oli vastikään löytänyt entisen itsensä, mutta Akshain näkeminen aiheuttaisi varmaan takaiskun! Oli kuitenkin liian myöhäistä ryhtyä tilannetta korjaamaan, sillä Hemnalini oli jo hänkin ehtinyt huoneeseen. Akshai nousi heti.

"Kuulehan, Dzhogen, on parasta, että nyt lähden", virkkoi hän. Mutta kaikkien ihmeeksi Hemnalini lausui vain: "Minkä tähden, Akshai Babu? Onko teillä niin kova kiire? Juokaahan sentään ensin kuppi teetä."

Akshai istuutui jälleen. "Minä olen jo juonut kaksi kuppia ennen teidän tuloanne. Kenties suoriudun toisesta mokomasta, jos minua ahdistatte."

"Se on totta", myönsi Akshai, "minä olen siksi ymmärtäväinen, etten milloinkaan kieltäydy hyvästä asiasta, kun siihen tarjotaan tilaisuutta."

"Älköön niin ollen myöskään hyvä asia kieltäytykö sinusta, kun sinä tarjoudut sille! Voisiko pappikaan antaa sinulle parempaa siunausta?" virkkoi Dzhogendra.

Pitkän väliajan jälkeen oli keskustelu jälleen täydessä käynnissä Annada Babun teepöydän ympärillä. Hemnalini ei ollut milloinkaan nauranut äänekkäästi, mutta nyt hänen naurunsa toisinaan kaikui yli keskustelun. Hän kiusoitteli isäänsä: "Kuulehan, taatto, Akshai Babu unohtaa itsensä kerrassaan. Hän voi aivan hyvin, vaikka ei ole moneen päivään nauttinut lääkemarjakkeita. Jos niistä olisi jotakin apua, niin täytyisi ainakin hänen päätänsä kivistää."

Annada Babu nauroi hilpeästi. Se seikka, että perheenjäsenet jälleen laskivat leikkiä hänen marjakerasiansa kustannuksella, näytti hänestä todistavan sopusointuisuuteen palaamista, ja hänen mielensä tuntui vapautuvan vaikeasta taakasta.

"Huomaan kyllä, mihin tähtäätte", virkkoi hän. "Te yritätte heikontaa hänen uskoansa. Hän on ainoa elossaoleva marjakkeitteni nauttijoista, ja nyt te aiotte järkyttää hänen uskollisuuttansa."

"Olkaa huoletta, Annada Babu", sanoi Akshai, "Akshai ei koskaan vaihda vakaumustansa."

Dzhogendra: "Akshai on kuin väärä raha: yritä sitä vaihtaa, niin joudut ikävyyksiin!" Hilpeyden puuska karkoitti Annada Babun teepöydän vaiheilla liihotelleen synkän pilvenlongan.

Seurustelu olisi luultavasti jatkunut pitemmällekin, ellei Hemnalini olisi pyytänyt anteeksi, että hänen täytyi lähteä hoitamaan hiuksiansa. Akshaikin muisti samassa jonkin velvollisuuden ja lähti pois.

"Kuulehan, taatto, me emme saa enää viivytellä", sanoi Dzhogendra, jäätyään yksin isänsä seuraan, "meidän täytyy naittaa Hem."

"On liikkeellä paljon juoruja hänen ja Rameshin kihlauksen purkautumisesta", jatkoi Dzhogendra. "Minä en voi enää taistella yksin käsin, kuten tähän saakka. Jos saisin kertoa koko totuuden, tukkisin helposti juoruilijain suut, mutta Hemin vuoksi en voi puhua vapaasti, joten minun täytyy taistella ääneti. Äskettäin minun täytyi löylyttää Akhil. Kuulin näet hänen puhuneen liikoja. Jos saamme hänet pian naimisiin, niin juorut taukoavat eikä minun tarvitse kierrellä hänen ainoana ritarinansa alinomaa sonnustaen itseäni taisteluun. Minä kehoitan sinua mitä innokkaimmin olemaan siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi."

Dzhogendra: "Kysymykseen voi tulla yksi ainoa mies. Olisi vaikea löytää ketään toista kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut ja mitä on juoruttu. Kysymykseen tulee ainoastaan vanha Akshai rukkamme. Hän ei ole hevillä säikähdytettävissä. Sano hänelle, että hänen on nautittava lääkemarjake, ja hän nauttii sen. Kehoita häntä naimaan, ja hän nai."

Annada: "Oletko mieletön, Dzhogen? Luuletko Hemin suostuvan menemään Akshaille?"

Dzhogendra: "Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän suostuu, kunhan et sinä puutu asiaan."

"Ei, Dzhogen, ei", huudahti isäukko, "minä en voi nähdä, että sinä koetat parhaasi mukaan Hemiä suostutella; sinä vain kiusaat ja peloitat häntä. Jätä hänet rauhaan vähäksi aikaa. Tyttö parka on joutunut kovia kokemaan; ei ole syytä yllyttää häntä menemään heti naimisiin."

"Minä en aio harjoittaa minkäänlaista painostusta; koetan olla mahdollisimman hienotunteinen ja lauhkea. Luuletko, etten osaa jutella riitelemättä?"

Dzhogendran tapoihin ei kuulunut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alla. Kun Hemnalini jälleen tuli huoneestansa, hän sanoi heti: "Hem, minä haluaisin keskustella kanssasi."

Hemin sydän alkoi tykyttää vilkkaammin. Hän seurasi hitaasti veljeänsä oleskeluhuoneeseen ja odotti, että hän aloittaisi.

Hemnalini ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä osoitti, kuinka huolestunut hän oli.

Dzhogendra: "Usko minua: hän kääntyy vakavasti sairaaksi, ellemme ryhdy mihinkään toimenpiteisiin."

Äänensävy ilmaisi hänen pitävän sisartansa syypäänä isän huonoon terveydentilaan. Hemnalini katseli lattiaan ja sormieli sarinsa reunaa. "Mikä on mennyttä, se on mennyttä", jatkoi Dzhogendra, "mitä enemmän valitat menneitä, sitä suurempi häpeä meille. Jos tahdot saada taaton todella rauhoittumaan, tulee sinun hävittää tämä onneton asia ihan olemattomiin." Hän odotti jännittyneenä vastausta, katse kiinteästi sisareen suunnattuna.

"Sinun ei tarvitse pelätä, että minä milloinkaan taaton mieltä pahoitan siitä puhumalla", virkkoi Hemnalini hämmentyneenä.

Dzhogendra: "Sen tiedän, mutta se ei vielä riitä tukkimaan ihmisten suuta."

Hemnalini tiesi, mitä keinoa Dzhogendra tarkoitti ja vastasi nopeasti: "Eikö olisi hyvä toimittaa taatto vaihteeksi maalle? Me voisimme pysytellä poissa kolme-neljä kuukautta, ja sillävälin juorut ennättäisivät loppua."

"Siitä ei olisi täyttä apua. Sinun täytyy saada taatto vakuutetuksi siitä, että mielesi on levollinen. Ellet sitä tee, niin asia yhä pahenee eikä hän toivu koskaan entiselleen."

"Minä tiedän, että se kuulostaa sinusta epämieluisalta, mutta jos tahdot nähdä kaikki onnellisina, niin sinun tulee mennä heti naimisiin."

Dzhogendra jatkoi kärsimättömästi: "Te tytöt teette mielellänne kärpäsestä härkäsen. Samoin on käynyt lukemattomien muiden ennen sinua. Jokin seikka on tehnyt naimisiinmenon mahdottomaksi; sitten he kaikessa rauhassa valitsevat itsellensä toisen, ja asia on valmis. Muutenhan tapahtuisi perheitten piirissä alinomaa sellaisia seikkoja, joista romaaneissa kerrotaan, ja elämä kävisi sietämättömäksi. Sinä kenties et häpeä esittää julkisesti melodraamaa tähän tapaan: 'Minä luovun maailmasta ainiaaksi ja pysyttelen täällä talon katolla taivaaseen tuijotellen; minä vaalin tuon kunnottoman pettäjän muistoa sydämessäni ja palvon sitä sakramenttina.' Mutta meidät häpeä vie hautaan. Nai joku kunnon nuorukainen ja luovu koko tuosta kurjasta näyttelemisestä niin pian kuin suinkin."

Hemnalini tajusi varsin hyvin julkisen melodraamallisuuden mielettömyyden, joten Dzhogendran pistopuhe viilsi häntä kuin veitsi.

"Ellei se ole tarkoituksesi, niin mene naimisiin. Jos selität, ettet voi rakastaa ketään miestä, ellei hän ole puolijumala, täytyy sinun luonnollisesti pysyä naimattomana. Tämän maailman asiat ovat harvoin haluamassamme järjestyksessä. Meidän on tyytyminen siihen, mitä voimme saavuttaa, ja suhtauduttava siihen ihmisinä."

"Miksi ivailet minua tuolla tavalla?" huudahti Hemnalini kovin loukkaantuneena. "Olenko minä puhunut sinulle jotakin rakkaudesta?"

Dzhogendra: "Myönnän, ettet ole mitään puhunut, mutta minä olen huomannut erinäisiä seikkoja. Kun olet joutavista tai epäoikeutetuista syistä suhtautunut karsaasti hyväätarkoittaviin ystäviin, niin olet empimättä ilmaissut tunteesi. Mutta sinun tulee myöntää, että kaikkien ystäviesi joukossa on eräs, joka on onnessa ja onnettomuudessa, kunnian ja häväistyksen päivinä pysynyt sinulle uskollisena ja jota sen vuoksi syvästi kunnioitan. Jos tahdot saada miehen, joka on valmis uhraamaan elämänsä sinun onneksesi, niin tiedät, mistä hänet löydät. Jos taas taivut melodraamaan — —"

Hemnalini nousi. "Minä pyydän sinua olemaan puhumatta minulle tuolla tavoin. Jos taatto käskee minua menemään naimisiin jonkun henkilön kanssa, niin minä menen. Odota, kunnes olen tottelematon, ennenkuin puhut melodraamasta."

Dzhogendran sävy muuttui kohta leppoisammaksi. "Rakas Hem, älä ole minulle vihainen. Tiedäthän, että minä jotakin harmitellessani helposti puhun harkitsemattomasti, mitä sattuu mieleeni johtumaan. Me tunnemme toisemme lapsuudesta saakka, ja minä tiedän varsin hyvin, kuinka herkkätunteinen sinä olet ja kuinka hellästi taattoa rakastat." Dzhogendra lähti etsimään isäänsä.

Annada Babu istui huoneessaan. Hän oli tuntenut omantunnon vaivoja ajatellessaan Dzhogendran peloittelevan sisartansa ja oli jo lähtemässä heidän keskusteluansa lopettamaan, kun Dzhogendra astui sisään. Annada Babu odotti, että poika aloittaisi.

"Kuulehan, taatto, Hemnalini suostuu menemään naimisiin", virkkoi Dzhogendra. "Sinä kenties luulet minun harjoittaneen ankaraa painostusta saadakseni hänet myöntymään, mutta niin ei suinkaan ole laita. Hän suostuu ottamaan Akshain mieheksensä, kunhan sinä nimenomaisesti sanot, että hänen tulee se tehdä."

"Pitää. Ethän voine odottaa hänen tulevan omasta aloitteestansa luoksesi sanomaan: 'Tuleeko minun mennä naimisiin Akshain kanssa?' Jos arkailet itse puhua asiasta hänelle, niin voithan valtuuttaa minut toimittamaan käskysi hänelle."

"Ei missään tapauksessa!" huudahti Annada Babu. "Minä sanon itse hänelle, mitä on sanottavaa. Mutta miksi pidät sellaista kiirettä? Minun mielestäni olisi syytä odottaa muutamia päiviä."

"Ei, taatto; jos alamme odottaa, niin varmaan tulee jotakin esteeksi.
Me emme voi sallia asiain jatkuvan tällä tavalla."

Kukaan perheen jäsen ei kyennyt pitämään puoliansa Dzhogendraa vastaan, kun hän oli vakavissaan; hän ei vääjännyt vähääkään, ja Annada Babukin häntä salaa pelkäsi.

"Hyvä, minä puhun siitä hänelle", sanoi hän ajatellen, miten saisi asian syrjäytetyksi.

"Nyt on sopivin ajankohta", virkkoi Dzhogendra, "hän istuu sinua odottamassa. Koeta saada asia tänään kuntoon."

Annada Babun saapuessa oleskeluhuone oli pimeä. Joku nousi nopeasti, ja muutaman hetken kuluttua lausui kyynelten tukahduttama ääni: "Lamppu on sammunut, taatto. Käskenkö palvelijan sitä sytyttämään?" Mutta Annada Babu tiesi varsin hyvin, ettei lamppu ollut sammunut sattumalta.

"Älä huoli, kultaseni", sanoi hän, "me tulemme toimeen ilmankin." Hän kulki haparoiden tuolille tyttärensä viereen.

"Sinä et pidä riittävästi huolta terveydestäsi, taatto", virkkoi
Hemnalini.

"Eikä ole syytäkään, rakkaani. Terveyteni on hyvässä kunnossa eikä niin ollen tarvitse mitään huolenpitoa. Mutta sinun pitäisi hoitaa paremmin itseäsi."

"Te sanotte kaikki samaa, taatto", huudahti Hemnalini harmistuneena. "Teette aivan väärin. Teenhän minä, mitä vain tahdotte! Miksi sanot, etten välitä terveydestäni? Jos määräät minulle jonkin erikoisen hoitomenetelmän, niin suostun siihen heti. Enhän ole koskaan vastustellut sinua, taatto, enhän?" Nyyhkytys uudistui entistä kiivaampana.

"Et milloinkaan, rakkaani, et milloinkaan", huudahti Annada Babu yrittäen ennen kaikkea saada hänet tyyntymään. "Minun ei ole edes tarvinnut käskeä sinua tekemään sitä tai tätä. Sinä tiedät, mitä mielessäni liikkuu, yhtä hyvin kuin oma äitini ja olet aina tehnyt, mitä olen tahtonut, minun tarvitsematta sitä sinulle sanoa. Jos isän sydämellisin siunaus jotakin vaikuttaa, niin sinä olet onnellinen kaiken ikäsi."

Hem: "Saanko joka tapauksessa jäädä luoksesi, kunnes Dzhogen menee naimisiin? Kuka pitää sinusta huolta, ellen minä ole täällä?"

"Pitää minusta huolta? Älä siitä yhtään välitä, rakkaani. Ei maksa vaivaa."

"Täällä on kovin pimeä, taatto; minun täytyy noutaa valoa." Hän haki viereisestä huoneesta pienen pöytälampun. "Me olemme olleet viime päivinä niin kiihdyksissä, ettei ole tullut luetuksi teille sanomalehteä iltaisin. Luenko sen nyt?"

Annada Babu nousi. "Olkoon menneeksi, kultaseni; odotahan hetkinen, minä tulen heti takaisin." Hän lähti Dzhogendran luo. Hän oli aikonut sanoa: "Minun ei käynyt siitä puhuminen tänään; on parasta odottaa huomiseen", mutta kun Dzhogendra huudahti: "No, taatto, kuinka kävi; puhuitko hänelle naimisiinmenosta?" — niin hän kiiruhti vastaamaan: "Puhuin, puhuinhan minä." Hän pelkäsi Dzhogendran muussa tapauksessa ryhtyvän uuteen rynnäkköön Hemnalinia vastaan.

"Ei, ei, älä sano Akshaille vielä mitään!" riensi isä pyytämään. "Sinä pilaat koko asian, Dzhogendra, jos pidät liikaa kiirettä. On parempi, ettet puhu asiasta vielä kenellekään; järjestetään se lopullisesti vasta sitten, kun palaamme maalta."

Dzhogendra lähti mitään vastaamatta. Hän heitti shaalin hartioillensa ja meni suoraa päätä Akshain asuntoon, missä löysi ystävänsä syventyneenä englanninkieliseen kirjanpitoa käsittelevään teokseen. Dzhogendra heitti kirjan syrjään. "Älä nyt tuosta huoli; meidän on määrättävä sinun hääpäiväsi."

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Seuraavana aamuna Hemnalini nousi varhain ja lähti kohta tapaamaan isäänsä. Annada Babu oli makuuhuoneessaan; hän oli siirtänyt lepotuolin ikkunan luo ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Huone oli niukasti kalustettu, siinä oli vain vuode ja kaappi. Seinällä riippui taidokkaasti leikatussa kehyksessä Hemnalinin äiti-vainajan muotokuva, ja vastakkaisella seinällä oli eräs hänen kutomansa verho. Kaapissa, joka säilytettiin täysin ennallaan, olivat hänen korunsa ja muut henkilökohtaiset muistoesineet.

Hemnalini pysähtyi isänsä taakse ja silitti hellävaroen hänen päätänsä sanoen poimivansa pois harmaat hiukset.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän, "mitäpä, jos joisimme teen tänään aikaisemmin? Sitten voimme istua huoneessasi, ja sinä kerrot tarinoita menneiltä ajoilta. Etpä usko, kuinka mielelläni niitä kuuntelen."

Annada Babu vaistosi niin herkästi tyttärensä mielialoja, että heti arvasi, miksi tee nyt oli niin kiireesti juotava. Akshai saapuisi tapansa mukaan teenjuonnin aikaan, ja Hem tahtoi häntä väistää vetäytymällä mahdollisimman pian isänsä huoneeseen.

Tyttären hermojen tila huolestutti Annada Babua kovin: Hemnalini oli vauhko kuin säikähtynyt kauris.

Kun he ehtivät alakertaan, havaitsi Annada Babu, ettei vesi vielä kiehunut, ja purki harminsa onnettomaan palvelijaan, jota piti syyllisenä. Mies väitti turhaan vastaan, ettei ollut arvannut teetä vaadittavan ennen tavanmukaista aikaa. Annada Babu lausui ylen kuuluvasti julki varman vakaumuksensa, että nykyaikaiset palvelijat eivät tiedä, mitä heidän rauhaansa kuuluu, ja että hänen henkilökuntansa kaipasi erikoista unilukkaria.

Kiehuvaa vettä saatiin viipymättä. Annada Babu ei kumminkaan ryyppinyt teetänsä hitaasti, sen makua tutkistellen ja samalla tyttärensä kanssa jutellen, vaan ryhtyi tyhjentämään kuppiansa tarpeettoman kiireesti.

"Onko sinulla kiire, taatto, aiotko lähteä ulos?" kysyi Hemnalini ihmeissään.

"Ei, enhän toki! Kun sää on näin kylmä, juon teen mielelläni nopeasti; kuuma tee ajaa ulos hikeä ja tekee hyvää", vastasi isä. Mutta ennenkuin sellaiset vaikutukset ehtivät ilmetä, astui huoneeseen Dzhogendra Akshai kintereillänsä.

Akshai oli pukeutunut erikoisen huolellisesti; hän heilutti hopeahelaista kävelykeppiä, ja hänen rinnallansa kelluivat upeat vitjat; vasemmassa kädessä hänellä oli ruskeaan paperiin kääritty kirja. Hän ei asettunut tavalliselle paikallensa pöydän ääreen, vaan veti tuolin Hemnalinin viereen ja virkkoi hymyhuulin: "Kellonne käy tänään edellä."

"Hem, kultaseni, mennään yläkertaan", sanoi Annada Babu, "meidän täytyy ripustaa talvivaatteeni auringonpaisteeseen."

"Eihän sinun tarvitse pitää sellaista kiirettä, taatto", esteli
Dzhogendra, "eihän aurinko karkuun juokse. Hem, etkö kaada teetä
Akshain kuppiin? Minä tahtoisin myös, mutta vieraille ensin, sehän on
selvä!"

Akshai nauroi ja kääntyi Hemnalinin puoleen. "Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista epäitsekkyyttä. Hän on ilmeinen sir Philip Sidney!"

Ottamatta millään tavoin huomioon Akshain leikillisyyttä Hemnalini täytti kaksi kuppia, ojensi toisen Dzhogendralle, työnsi toisen Akshaita kohti ja katsoi kysyvästi isäänsä.

"Jos odotamme vielä kauemmin, niin katolla tulee liian kuuma", virkkoi
Annada Babu. "Tule, Hem, mennään mieluummin heti."

Annada Babu sydämystyi. "Te molemmat yritätte väkivalloin saada meitä taipumaan tahtoonne! Kun henkilö kärsii sielullisia tuskia, ei teillä ole mitään oikeutta yrittää häntä säikyttää myöntyväiseksi. Minä olen sietänyt sitä kauan vaieten, mutta nyt en enää voi. Tule, Hem, tästä lähtien me juomme teemme yläkerrassa."

Hän yritti vetää Hemiä pois huoneesta, mutta tyttö virkkoi rauhallisesti. "Odotahan, taatto. Sinä et ole vielä juonut teetäsi loppuun. Kuulkaa, Akshai Babu, saanko kysyä, mitä tuo salaperäinen käärö sisältää?"

"Ette ainoastaan saa sitä kysyä, vaan voitte itse ottaa selkoakin sen salaisuudesta", vastasi Akshai ojentaen käärön hänelle.

Hem avasi käärön, josta ilmaantui nahkakantinen painos Tennysonin runoelmia. Tyttö säpsähti ja kalpeni. Hän oli jo kerran ennen saanut samanlaisen lahjan. Toisten tietämättä hän säilytti laatikossaan ihan samaa ja samoin sidottua teosta.

Dzhogendra hymyili. "Salaisuus ei ole vielä ihan selvä", sanoi hän, avasi kirjan ja osoitti sisarellensa sen nimilehteä. Siihen oli kirjoitettu: "Kunnioitetulle Hemnalinille Akshain kiintymyksen merkiksi."

Hemnalini pudotti kirjan kädestään kuin kuuman perunan ja kääntyi pois.
"Tule, taatto", sanoi hän, ja isä ja tytär lähtivät huoneesta.

Dzhogendran silmät säihkyivät. "Minä en jää enää hetkeksikään tämän katon alle!" huudahti hän. "Minä lähden tieheni ja elätän itseäni jossakin koulumestarina."

"Se käy liiaksi sydämellesi, kunnon veikko", virkkoi Akshai. "Minähän jo sanoin uskovani sinun erehtyneen. Minä taivuin sinun vakuutteluihisi, mutta nyt olen varma siitä, ettei Hemnalini milloinkaan minusta huoli. Siitä ajatuksesta sinun on luovuttava. Menettelemme viisaimmin, jos nyt pidämme huolta siitä, että hän unhottaa Rameshin."

"Meidänhän ei tarvitse menetellä sillä tavoin kuin minä olisin ainoa naitavaksi kelpaava mies maailmassa. Asia olisi tietenkin toinen, jos sinä olisit sisaresi sijassa, ja minun esivanhempaini ei tarvitsisi huolestuneina odotella sitä päivää, jolloin minä lakkaan olemasta poikamies. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallansa me tarvitsemme kosijaa, joka on hänen makunsa mukainen — ei sellaista, jonka nähdessään hän karkaa vaatteita tuulettamaan!"

Akshai: "Sinä menetät vähästä rohkeutesi. Vaikka varsinaisena tarkoituksenamme nyt onkin miehen löytäminen Hemnalinille, epäonnistuu yritys sittenkin kerrassaan, jos liiaksi hätiköit. Sinun ei pidä puhua naimisiinmenosta liian aikaisin, ellet tahdo säikähdyttää molempia asianosaisia heti erilleen. Anna heidän tuttavuutensa kypsyä hiljalleen ja odota suotuisaa kosintatilaisuutta."

Dzhogendra: "Myönnän mielelläni, että taktiikkasi on hyvä, mutta sano minulle miehen nimi!"

Akshai: "Sinä et tunne häntä vielä lähemmin, mutta olet hänet nähnyt: tohtori Nalinaksha."

Akshai: "Näytätpä hämmästyvän! Brahma Samadzhissa hän tosin on herättänyt vähän hälinää, mutta se ei haittaa. Et suinkaan sen vuoksi tahdo päästää käsistäsi niin hyvää saalista?"

Dzhogendra: "Jos niin hyvän saaliin saisin, en mistään muusta välittäisi! Mutta luuletko Nalinakshan suostuvan?"

Akshai: "En tahdo väittää, että hän sen tekisi, jos asiaa hänelle heti tänään ehdottaisit; mutta aika tekee ihmeitä! Kuulehan, Dzhogen, mitä sanon. Nalinaksha pitää huomenna esitelmän. Vie Hemnalini sitä kuulemaan. Se poika on oivallinen puhuja. Mikään ei vaikuta naisiin niin voimakkaasti kuin kaunopuheisuus. Ne raukat eivät käsitä, että mies, joka osaa kuunnella, on verrattomasti edullisempi kuin sellainen, joka osaa puhua."

Dzhogendra: "Mutta kuulehan, sinun tulee kertoa minulle Nalinakshan historia; haluaisin tietää hänestä enemmän."

Akshai: "Olkoon menneeksi, minä kerron sinulle hänen tarinansa, mutta jos havaitset siinä jossakin kohden virheellisyyttä, niin älä pane pahaksesi. Pieni vika on mielestäni etu; se tekee saavutettavaksi esineen, joko muutoin olisi liian kallis."

Nalinakshan tarina, sellaisena kuin Akshai sen esitti, oli pääpiirteissään tällainen:

Hänen isänsä Radzhballah oli pieni tilanomistaja Faridpurin tienoilta. Kolmenkymmenen ikäisenä Radzhballah liittyi Brahma Samadzhin lahkokuntaan. Hänen vaimonsa kuitenkin kieltäytyi omaksumasta miehensä uutta uskoa ja kulki päättävästi omaa tietänsä noudattaen mitä tarkimmin rituaalisia puhtaussääntöjä. Radzhballah tietenkin piti vaimonsa menettelyä erittäin epämiellyttävänä. Heidän poikansa Nalinaksha pääsi käännytysintonsa ja erinomaisen kaunopuheisuutensa nojalla jo nuorella iällä Brahma Samadzhin seurakuntaan. Hän astui lääkärinä valtion palvelukseen ja eli bengalilaisen virkamiehen tavanomaista kulkijaelämää. Kaikkialla, minne hän joutui, hänestä liikkui hyvä maine nuhteettoman käytöksen, ammatillisen kunnon ja innokkaan uskonnollisuuden vuoksi.

Sitten tuli salama selkeältä taivaalta. Iäkäs Radzhballah päätti yht'äkkiä naida erään lesken tuttavapiiristänsä, eikä mikään voinut saada häntä aikeestansa luopumaan. Hän torjui kaikki vastaväitteet sanomalla: "Nykyinen vaimoni ei ole oikea puolisoni, sillä hän ei tunnusta minun uskoani. Olisi kerrassaan väärin, jos hänen tähtensä jättäisin naimatta naisen, jonka elämä ja uskonto, sydän ja sielu liittävät kiinteästi minuun."

Yleisestä paheksumisesta huolimatta Radzhballah päätti naida lesken hindulaisia menoja noudattaen.

Nalinakshan äiti valmistautui lähtemään pois miehensä luota ja muuttamaan Benaresiin. Nalinaksha harjoitti silloin vapaata lääkärinammattia Rangpurissa. Hän luopui siitä heti ja selitti äidille aikovansa lähteä hänen kerallansa tuohon pyhään kaupunkiin.

"Poikani", virkkoi vanha nainen kyynelsilmin, "meidän vakaumuksemme ovat erilaiset. Miksi haetkaan itsellesi suotta vaikeuksia?"

"Ei tule olemaan mitään erilaisuutta", vastasi Nalinaksha, joka syvästi tunsi isän petoksesta äidille koituneen häpeän ja oli päättänyt ottaa äidin onnen ylimmäksi silmämääräksensä. Niinpä he lähtivät yhdessä Benaresiin. Pian sen jälkeen äiti tiedusteli, eikö poika aikonut etsiä itselleen puolisoa.

Nalinaksha oli pahassa pulassa. "Miksi sen tekisinkään, äiti?" kysyi hän. "Minä olen nykyiseen olooni tyytyväinen."

Äiti arvasi hänen epäröintinsä syyn. Irtautuessaan entisestä olopiiristänsä Nalinaksha oli luopunut paljosta, mutta ei voinut mennä niin pitkälle, että olisi solminut avioliiton Brahma Samadzhin ulkopuolella.

Varoen missään nimessä olemasta hänen esteenänsä äiti vastasi: "Rakas poikani, minun puolestani voit viettää naimattomana koko ikäsi. Ota vaimoksesi kenet hyväksi näet; minun taholtani sinun ei tarvitse pelätä minkäänlaista vastustusta."

"Äiti", virkkoi hän, "minä tuon kotiin sinun mielesi mukaisen miniän, kelpo tytön, jonka kanssa elät aina sovinnossa ja joka ei milloinkaan aiheuta sinulle ikävyyttä." Niin hän lähti Bengaliin etsimään itsellensä morsianta.

Siitä, mitä myöhemmin tapahtui, kerrotaan eri tavoin. Toiset sanovat hänen salaa matkustaneen johonkin maakylään ja naineen orpotytön, joka kohta kuoli; toiset taas epäilevät tätä huhua. Akshai puolestansa arveli hänen olleen aikeissa mennä naimisiin, mutta muuttaneen mieltänsä ratkaisevalla hetkellä.

Olipa asia miten tahansa, joka tapauksessa otaksui Akshai, ettei Nalinakshan äiti ollenkaan vastustaisi ehdotettua liittoa — päinvastoin: hän olisi iloinen, jos poika valitsisi itselleen vaimon sydämensä taipumusta noudattaen, ja kaukaa saisi etsiä niin viehättävää morsianta kuin Hemnalini. Sitäpaitsi tulisi rakastettava Hem kohtelemaan anoppiansa asianmukaisen kunnioittavasti ja välttämään kaikkea, mikä saattaisi herättää pahennusta. Aivan lyhyen tutustumisen nojalla Nalinaksha tulisi vakuutetuksi siitä, että hän oli sellainen kuin olla pitikin.

Akshai neuvoi niinmuodoin tutustuttamaan nuoret henkilöt toisiinsa mahdollisimman pian.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Kohta Akshain lähdettyä Dzhogendra nousi yläkertaan. Annada Babu ja
Hemnalini parhaillaan keskustelivat tuttavallisesti oleskeluhuoneessa.
Annada Babu näytti joutuvan hieman hämilleen nähdessään poikansa.
Häntä hävetti teepöydässä sattunut mielenpurkaus ja tavanomaisen
mielentyyneyden tilapäinen järkkyminen. Senvuoksi hän nyt tervehti
Dzhogendraa tavallista sydämellisemmin.

"Kuule, taatto", aloitti Dzhogendra, "sinä ja Hemnalini ette näytä enää liikkuvan minnekään kotoa. Alinomainen nurkissa nuhjaileminen ei voi olla teille hyväksi."

"Niinpä kyllä", vastasi Annada, "me olemme aina olleet kotihiiriä.
Hemnalinia ei olekaan helppo saada houkutelluksi ulos."

"Minua et saa tehdä syypääksi, taatto", huomautti Hemnalini.
"Tiedäthän, että olen valmis lähtemään kanssasi minne haluat."

Vaikka ponnistus tuntuikin epämieluisalta, yritti tyttö kuitenkin saada toiset vakuutetuiksi siitä, ettei aikonut sulkeutua suruinensa neljän seinän sisäpuolelle. Hän tahtoi saada heidät uskomaan, että seurasi vilkkain mielenkiinnoin ulkomaailman tapahtumia.

Annada Babu tiesi tyttärensä luonnostaan karttavan kaikkia julkisia kokouksia ja loi häneen kysyvän katseen.

Dzhogendra: "Niin; hän on erittäin etevä puhuja, ja mikä tärkeämpää: hänen elämäntarinansa on aivan harvinainen. Se osoittaa tavatonta uhrautuvaisuutta, tavatonta lujuutta! Sellaisia ihmisiä löytyy vain yksi miljoonasta!" Kumminkaan Dzhogendra ei ollut paria tuntia aikaisemmin tietänyt Nalinakshasta muuta kuin epämääräisiä huhuja!

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini näennäisesti hyvinkin innostuneena, "meidän täytyy epäilemättä mennä kuulemaan tuota täydellisyyden esikuvaa."

Annada Babua tuo innostus ei suinkaan vakuuttanut, mutta jonkinlaista helpotusta hän sentään tunsi. Kunhan Hemnalini, vaikkapa vastahakoisestikin, alkaisi jälleen seurustella ihmisten kanssa, niin hän tulisi piankin ennalleen. Lähimmäistensä kanssa seurusteleminen on paras sielullisten häiriytymäin parannuskeino.

"Olkoonpa menneeksi", sanoi hän Dzhogendralle, "vie sinä meidät huomenna kokoukseen ja pidä huolta siitä, että ehdimme sinne ajoissa. Mutta kerro minulle, mitä Nalinakshasta tiedät. Hänestä kuulee kerrottavan monenlaisia."

"Ylen uskovaiset", alkoi hän, "luulevat taivaan suoneen heille erikoisoikeuden häpäistä ja panetella lähimmäisiänsä ilman erotusta. Ei ole armottomampia ja ilkeämielisempiä ihmisiä kuin nuo hurskastelijat!" Dzhogendran närkästys kuohui yli laitojensa.

"Minä olen aivan samaa mieltä, aivan samaa mieltä", toisteli Annada Babu tyynnytellen. "Pohtiessaan aina lähimmäisensä puutoksia ihminen muuttuu äreäksi, ahdasmieliseksi ja epäluuloiseksi."

"Kuulehan, taatto", huudahti Dzhogendra, "eihän vain ole tarkoituksesi minua ivailla? Tiedäthän, etten ole noiden hurskaiden ihmisten kaltainen; minä voin kiittää yhtä hyvin kuin moittiakin. Minä olen aina valmis sanomaan mielipiteeni henkilölle vasten kasvoja ja tarvittaessa tukemaan sitä nyrkeilläni!"

"Mitä hullutuksia, Dzhogen", kiiruhti Annada vastaamaan, "enhän minä tietenkään sinua ajatellut. Tunnenhan toki sinut!"

Dzhogendra esitti nyt Nalinakshan tarinan kohdistaen kertomuksensa esineeseen kaikki käytettävänänsä olevat ylistyssanat.

"Yksinomaan äitinsä onnea silmällä pitäen", päätti hän esityksensä, "Nalinaksha tukahdutti luonnolliset taipumuksensa ja lähti Benaresiin, ja kaikki nuo ystäväsi, taattoseni, ovat käyttäneet tilaisuutta hyväksensä keksiäkseen häntä häpäiseviä juttuja. Minä puolestani ihailen hänen menettelyänsä. Mitä arvelet sinä, Hem?"

"Minä tiesin Hemin hyväksyvän hänen käyttäytymisensä", jatkoi Dzhogendra. "Uskon varmaan, että hän tilaisuuden tarjoutuessa menettelisi yhtä uhrautuvasti tehdäkseen isänsä onnelliseksi."

Annada loi tyttäreensä hellän katseen. Hemin kasvoihin nousi heleä puna, ja hän painoi hämmentyneenä katseensa alas.

YHDESVIIDETTÄ LUKU

"Se oli todellinen nautinto", huomautti vanha herra istuutuessaan teepöydän ääreen.

Sen enempää hän ei asiaa selitellyt, mutta ajatukset askarruttivat häntä siinä määrin, ettei hän ollenkaan huomannut, kun Hemnalini teen juotuansa lähti yläkertaan.

Esitelmän pitäjä — tuo Nalinaksha - oli näyttänyt hämmästyttävän nuorekkaalta puhuja-korokkeella seisoessaan. Vaikka hän olikin jo ehtinyt miehuudenikään, olivat hänen kasvonsa kuitenkin säilyttäneet nuoruuden tuoreuden. Sitäpaitsi oli hänen olemuksessaan salaperäisen vakavuuden ilme, joka näytti johtuvan hänen sisimmästä tajunnastansa.

Hänen esityksensä aiheena oli "Menettäminen" ja sen ytimenä ajatus, ettei ilman menettämistä saada todellista voittoa. Se, minkä me saavutamme ponnistuksetta, ei ole todellista voittoa; ainoastaan se, minkä hankimme uhrauksien nojalla, tulee varsinaisimmassa ja syvimmässä merkityksessä meidän omaksemme. Henkilö, joka näkee käsinkoskettavan omaisuutensa liukuvan pois käsistään, on tosin onneton, mutta itse asiassa ihmisen sielu juuri menettäessään saa voiman voittaa menetetyn takaisin, vieläpä korkoinensa. Jos voimme menettäessämme taivuttaa päämme, laskea kätemme yhteen ja sanoa: "Tämä on lahja — kieltäymyksen lahja, kärsimyksen lahja, kyynelten lahja", niin vähäpätöisinkin käy merkittäväksi, katoovainen muuttuu iäiseksi, ja se, mikä sitä ennen on ollut jokapäiväisen käytännön väline, muuttuu palvontamme esineeksi, jota aina säilytämme sydämemme temppelin aarrekammiossa.

Hänen sanansa olivat tehneet Hemnaliniin syvän vaikutuksen. Kun hän nyt istui hiljaisissa haaveissaan katolla, tähtivälkkeisen taivaan alla, niin hänen sydämensä oli täysi, ja maa ja taivas eivät enää tuntuneet hänestä autiolta tyhjyydeltä.

"Oletpa tosiaankin keksinyt erittäin otollisen miehen, epäilemättä! Mutta aika mystikko hän on! Puolet hänen puheestansa oli minulle hepreaa."

"Tauti on määriteltävä, ennenkuin sairaalle voi määrätä tarpeelliset lääkkeet", vastasi Akshai. "Hemnalini kärsii Rameshin aiheuttamasta pettymyksestä, ja nyt tarvitaan mystikkoa, jotta hän jälleen terästyisi. Meidänlaisistamme tavallisista ihmisistä ei ole apua. Näitkö, kuinka hänen kasvonsa säteilivät pojan paukuttaessa?"

Dzhogendra: "Näin kyllä. Oli aivan selvää, että juttu häntä miellytti, mutta siitä ei suinkaan vielä seuraa, että hän on valmis tarjoamaan puhujalle kätensä."

Akshai: "Jos me olisimme puhuneet, sinä tai minä, niin hän ei olisi siinä määrin ihastunut. Askeettisuus, kuten tiedät, herättää naisissa voimakasta kiintymystä. Kalidasa kuvailee runoelmassaan, kuinka Uma kuoletti lihansa erään askeetin vuoksi. Näetkös, Dzhogen, jos esittelet Hemnalinille jonkun muun, niin hän vertailee tulokasta Rameshiin, ja vertauksen tulos on edullinen vain viimeksimainitulle. Mutta Nalinaksha ei ole tavallinen kuolevainen — kenenkään mieleen ei voi johtua hänen vertaileminen johonkin toiseen. Jos esität hänelle kenen hyvänsä muun nuoren miehen, niin hän arvaa, miksi niin menettelet, ja koko hänen olemuksensa nousee kapinoimaan. Jos taas voit jonkin tekosyyn nojalla kutsua Nalinakshan tänne ja esitellä heidät toisilleen, niin hän ei epäile mitään. Siirtyminen kunnioittavasta ihailusta kihlautumiseen tapahtuu silloin vähitellen ja helposti."

Dzhogendra: "Minusta ei ole sellaisiin oveluuksiin; minä puhun mieluummin suuni puhtaaksi, ja täytyypä tunnustaa, ettei poika tee minuun erinomaista vaikutusta."

Akshai: "Kuulehan, Dzhogen, jos sallit ennakkoluulojesi asiaan vaikuttaa, niin siitä ei tule mitään. Ethän voi edellyttää kaiken olevan ihan makusi mukaista. Me emme saavuta milloinkaan tarkoitustamme, ellet voi vaikuttaa Hemnaliniin niin, että hän kerrassaan unohtaa Rameshin. Älä ollenkaan luule, että voit siihen päästä väkivalloin. Sinun tulee noudattaa neuvoani kirjaimellisesti, jos haluat onnistua."

Dzhogendra: "Seikka näes on se, että Nalinaksha on minulle hieman liian mystillinen. Minusta tuntuu kiusalliselta olla tekemisissä sellaisen henkilön kanssa. Siinä voi joutua ojasta allikkoon."

Akshai: "Kuulehan, veikkoseni, jos kastut, niin se on oma syysi. Sinä vapiset jo pelkän varjon nähdessäsi. Kun oli kysymys Rameshista, olitte sokeat alusta alkaen. Teillä oli mitä parhaat ajatukset Rameshista: hän ei voinut ketään pettää, hän oli Sankaratsarijan jälkeen suurin filosofi, vuosisadan lahjakkain kirjailija ja niin edespäin. Minä puolestani en ollut häneen siinä määrin ihastunut: olen nähnyt paljon hänenlaisiansa, henkilöitä, joilla on aina kaikkein ylevimmät ihanteet. En kuitenkaan uskaltanut koskaan avata suutani; te ette olisi missään tapauksessa uskoneet, että minunlaiseni mitätön voisi arvostella häntä mistään muusta syystä kuin kateudesta. Uskon sinun nyt oivaltavan, että sellaisia yli-ihmisiä on paras palvoa matkan päästä; sisartansa ei liene hyvä heidän haltuunsa uskoa. Mutta palatkaamme pääasiaan. Muista sanskriitti-sananlaskua: 'Oas toisen karkoittaa'. Minun ehdottamani keino on nyt ainoa mahdollinen, joten sinun ei pidä sitä morkkailla."

Dzhogendra: "Kuulehan, Akshai, sinä et saa minua milloinkaan uskomaan, että olet ensimmäisenä nähnyt, mikä Ramesh on miehiänsä, vaikka sitä tuhat kertaa toistelisit. Todellisuudessa sinä suhtauduit häneen niin ennakkoluuloisesti, ettei mikään hänen tekonsa sinulle kelvannut; senvuoksi sinun on turha yrittää vaikuttaa minuun korkeammalla viisaudellasi. Paina nyt mieleesi, että jos on kysymyksessä juonien punominen, saat tehdä sen yksin; älä ollenkaan odota apua minulta. Tuo Nalinaksha ei minua miellytä, siinä kaikki." Dzhogendran ja Akshain astuessa yhdessä Annadan huoneeseen Hemnalini pujahti pois toisesta ovesta.

"Hän on varmaan katsonut ikkunasta ja nähnyt meidän tulevan", mietti Akshai. Hän istuutui hymyillen Annada Babun viereen, tarttui teekuppiin ja lausui: "Nalinakshan sanat menevät sydämeen, ja se johtuu siitä, että ne tulevat sydämestä."

"Kykyä!" huudahti Akshai. "Paljon enemmänkin! Hän on hurskain ihminen, mitä maa päällänsä kantaa!"

Vaikka Dzhogendra olikin Akshain liittolainen, ei hän kuitenkaan voinut olla huudahtamatta: "Kunpa et puhuisi hurskaista ihmisistäsi! Taivas meitä pyhimyksistänne varjelkoon!" Sen sanoi Dzhogendra, joka vielä edellisenä päivänä oli ylenmäärin kiittänyt Nalinakshan mielenaateluutta ja soimannut hänen moittijoitansa ilkeiksi panettelijoiksi!

"Ei, Dzhogendra", virkkoi hänen isänsä, "tuolla tavoin et saa puhua. Minä puolestani otaksun mieluummin, että ihmiset, jotka näyttävät hyveellisiltä, todellakin ovat sellaisia. Minä voin toisinaan erehtyä, mutta se on varmaan parempi kuin jos alinomaa epäilisin hyviä ihmisiä toivoen terävänäköisyyttäni senvuoksi kiitettävän. Nalinaksha ei ole lainannut ajatuksiansa. Hänen aineksensa ovat peräisin hänen henkilökohtaisista elämyksistänsä, ja minusta hänen puheensa kaikui raikkaalta ja elähdyttävältä. Tekopyhä henkilö ei sellaiseen pysty. Sellaista puhetta ei käy keräileminen laina-aineksista, yhtä vähän kuin kemisti kykenee aineita sekoittamalla tekemään kultaa. Minä olisin mielelläni mennyt häntä kiittämään."

"Pelkään vain, ettei hänen terveytensä kestä sellaisia ponnistuksia", huokasi Akshai.

"Hän ei pidä siitä riittävästi huolta. Hän kuluttaa päivänsä rukoillen ja pyhiä kirjoja tutkistellen eikä pidä silmällä terveyttänsä."

"Siinä hän menettelee kovin väärin", lausui Annada, "meillä ei ole oikeutta laiminlyödä ruumistamme; me emme ole sitä itse luoneet. Kunhan saisin tilaisuutta, parantaisin hänet aivan pian. Terveytensä säilyttämiseksi tarvitsee vain noudattaa muutamia yksinkertaisia sääntöjä. Ensinnäkin — —"

Dzhogendralta loppui kärsivällisyys. "Tuo ei kuulu ollenkaan asiaan, taatto! Nalinaksha Babu on ihan terve. Nähdessäni hänet tänään iltapäivällä tulin ajatelleeksi, että sellaisen hurskaan elämän täytyy olla ruumiillisessakin suhteessa edullista. Tekeepä melkein mieleni itse sitä koetella."

"Enpä tiedä, Dzhogendra", väitti Annada edelleen, "Akshain huomautus lienee aivan oikea. Useimmat suuret miehemme kuolevat nuorina. He tekevät isänmaallensa huonon palveluksen laiminlyömällä terveyttänsä. Se ei ole oikein. Tiedätkö, Dzhogendra, minä luulen sinun erehtyvän Nalinakshaan nähden. Hän on kelpo mies. Pitäisi vain häntä neuvoa huolehtimaan terveydestänsä."

"Kuulkaahan", sanoi Akshai, "minä tuon hänet tänne ja esittelen teidät; luulenpa, että olisi hyvä, jos kerran hänen kanssaan vakavasti keskustelisitte. Nytpä johtuu mieleeni: se kasvimehu, jota minulle suosittelitte tutkintojen aikana, oli erinomaisen vahvistavaa. Se on kaikkein hienoin virkistysaine henkisen työn tekijälle. Ottakaa te vain Nalinaksha Babu käsiteltäväksenne, niin — —"

Dzhogendra hypähti seisaalleen. "Akshai, sinä saat minut ihan suunniltani! Sinä jaarittelet ihan mielettömiä. En voi tätä enää sietää." Samassa hän syöksyi pois huoneesta.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ennen Hemnalinin asiain onnetonta käännettä Annada Babun terveys oli aina ollut erinomainen, mutta siitä huolimatta hän oli alinomaa nauttinut sekä eurooppalaisten että kotimaisten lääkärien määräämiä rohtoja. Mutta nyt hänen ei tehnyt ollenkaan niitä mieli. Niin kauan kuin hänen ruumiillinen raihnautensa oli ollut pelkkää luulottelua, hän oli lakkaamatta siitä jutellut, mutta nyt, kun hänen terveytensä tosiaankin horjui, hän ei viitannut sanallakaan vaivoihinsa.

Hän oli ihan uupuneena vaipunut istualleen nukkumaan, kun Hemnalini, kuultuansa portaista Dzhogendran askelet, laski neulomuksen kädestänsä ja kiiruhti ovelle varoittamaan veljeä olemaan häiritsemättä nukkuvaa. Hämmästyksekseen hän huomasi Dzhogendran tuoneen mukanansa Nalinakshan! Hän aikoi nopeasti vetäytyä toiseen huoneeseen, kun Dzhogendra ehti hänet pidättää.

Hem jäi hämmentyneenä paikoilleen, Nalinaksha astui lähemmäksi ja kumarsi kohottamatta katsettaan hänen kasvoihinsa.

Sillävälin oli Annada Babu herännyt ja kutsui tytärtänsä. Hem palasi hänen luoksensa ja ilmoitti kuiskaten Nalinaksha Babun saapuneen.

Dzhogendra toi vieraansa sisään, ja Annada Babu kiiruhti häntä vastaan sanoakseen hänet tervetulleeksi.

"Me olemme tosiaankin onnelliset nähdessämme teidät luonamme!" huudahti hän. "Hem, kultaseni, älä juokse pakoon, istu tänne. Tämä on tyttäreni Hem, Nalinaksha Babu. Me olimme äskettäin kuulemassa esitelmäänne ja nautimme siitä kovin. Teidän esittämänne ajatus — ettemme milloinkaan menetä sitä, minkä olemme todella omaksemme saaneet, ja että epätäydellinen omaksensa valloittaminen itse asiassa merkitsee menettämistä — tuo ajatus tuntui minusta sisältävän syvän totuuden. Eikö totta, Hem? Varsinaisena koettimena on itse menettämisen tosiasia. Se meille osoittaa, oliko asia todella omamme vai eikö. Minä esitän teille pyynnön, Nalin Babu. Jos voisitte pistäytyä silloin tällöin täällä juttelemassa, tekisitte meille suuren ilon. Me emme liiku paljoa ulkosalla. Tapaatte varmaan tyttäreni ja minut tästä huoneesta, tulittepa mihin aikaan tahansa."

"Ette saa pitää minua itserakkaana saivartelijana, vaikka viljelenkin runsaasti sanoja puhujalavalla seisoessani. Ainoastaan ylioppilaiden innokkaitten kehoituksien vuoksi minä ollenkaan suostuin puhumaan — minä en osaa karkoittaa kiusaavia ihmisiä — mutta luulenpa säikähdyttäneeni heidät niin, etteivät tule pyytämään toista samanlaista annosta! Pojat eivät tahdokaan salata sitä tosiasiaa, että kolme neljännestä puheestani jäi heiltä käsittämättä. Te olitte siellä tekin, Dzhogen Babu, ja voitte uskoa, että kelloon luomanne merkitsevät silmäykset minuun tehosivat!"

"Ette saa panna sitä pahaksenne", virkkoi Dzhogendra, "ellen voinutkaan joka kohdassa seurata, oli syy varmaan riittämättömän älyni."

Annada: "Niin, Dzhogen, on olemassa asioita, joita oppii käsittämään vasta määrättyyn ikään ehdittyänsä."

Nalinaksha: "Niin, ja määrätyssä iässä ollen ei tarvitse kaikkea käsittää."

Annada: "Ohimennen sanoen, Nalin Babu, on eräs seikka, josta minun täytyy teille huomauttaa. Luoja on lähettänyt teidänlaisenne ihmiset maailmaan suorittamaan määrättyjä tehtäviä, ja senvuoksi te ette saa pitää ruumistanne vähäarvoisena. Henkilöitä, joilla on jotakin antamista, tulee muistuttaa, etteivät tuhlaa pääomaansa, koska he muuten menettävät antamiskykynsä."

Nalinaksha: "Kun opitte minut lähemmin tuntemaan, niin luulenpa teidän huomaavan, etten minä halveksi mitään tässä maailmassa. Syntyessäni olin kerrassaan toisten armeliaisuudesta riippuvainen. Tarvittiin monen henkilön työtä ja vaalintaa, jotta henkeni ja ruumiini vähitellen varttuivat. Olisi sopimatonta vaateliaisuutta, jos mitään halveksisin. Mitä ei voi itse luoda, sitä ei ole myöskään oikeus hävittää."

Annada: "Aivan oikein, aivan oikein! Jotain samansuuntaista lausuitte puheessannekin."

Dzhogendra: "Minun täytyy nyt lähteä; olen luvannut olla jossakin, mutta älkää antako sen itseänne häiritä."

Nalinaksha: "Minun on pyydettävä teiltä anteeksi, ennenkuin lähdette, Dzhogen Babu. Vakuutan teille, ettei tapanani yleensä ole ihmisten ymmälle saattaminen. Minä lähden mieluummin minäkin; voimme kävellä kappaleen matkaa yhdessä."

Dzhogendra: "Ei, jääkää toki, olkaa hyvä. Ette saa minusta välittää. Minä en voi istua kauan yhdessä paikassa."

Annada: "Älkää Dzhogenista välittäkö, Nalinaksha Babu. Hän tulee ja menee, miten mieli tekee, ja häntä on vaikea saada pysymään alallansa."

Dzhogendran mentyä Annada Babu kysyi, missä Nalinaksha asui. Nalinaksha nauroi.

"En voi sanoa asuvani juuri missään tätä nykyä. Minulla on paljon tuttavia, jotka kuljettavat minua mukanansa. Se on minulle sangen mieluista, mutta toisinaan kaipaa sentään lepoa ja rauhaa, ja niin on Dzhogen Babu hankkinut minulle asunnon viereisestä talosta. Tämä teidän katunne on varmaan rauhallinen paikka."

Annada Babu oli kovin mielissään, mutta jos olisi tullut silmänneeksi tytärtänsä, olisi hän havainnut tämän kasvoissa äkillisen tuskan vävähdyksen. Viereinen talo oli se, jossa Ramesh oli asunut.

Tällä hetkellä ilmoitettiin teen olevan valmiina, ja niin siirryttiin alakertaan.

Annada: "Mitä tämä merkitsee, Nalin Babu? Ettekö tosiaankaan halua teetä? Ainakin hieman leivoksia?"

Annada: "Te olette lääkäri, joten en voi antaa teille määräyksiä. Minä puolestani pidän teetä soveliaana tekosyynä, jonka nojalla sopii kolmeneljä tuntia päivällisen jälkeen juoda jokin määrä kuumaa vettä, joka nähdäkseni edistää ruoansulatusta. Ellette ole tottunut teetä juomaan, sopii se erikoisesti miedontaa teitä varten."

Nalinaksha loi aran katseen Hemnaliniin, jonka ilme osoitti; että hänen kieltäytymisensä oli tehnyt kiusallisen vaikutuksen ja että neito luuli arvaavansa sen syyn. Katse yhä häneen suunnattuna Nalinaksha jatkoi: "Pelkään herättäneeni teissä väärinkäsitystä. Älkää suinkaan luulko minulla olevan mitään teidän tottumuksianne vastaan. Aikaisemmin oli tapanani säännöllisesti juoda teetä, minä nautin vieläkin sen tuoksusta ja voin varsin hyvin ymmärtää mieltymyksenne. Mutta te kenties ette tiedä, että äidilläni on hyvin ankarat käsitykset rituaalisesta puhtaudesta, ja kun hänellä oikeastaan ei ole maailmassa ketään muuta kuin minä, on minun vältettävä kaikkea, mikä voisi häiritä hyviä välejämme. Senvuoksi olen kokonaan luopunut teen nauttimisesta. Mikäli teenjuonti tuottaa teille mielihyvää, otan mielihyväänne osaa, ja arveluni eivät suinkaan estä minua nauttimasta vieraanvaraisuuttanne."

Nalinakshan ensimmäiset lausumat olivat herättäneet Hemnalinissa ankaran pettymyksen tunnetta. Oli ilmeistä, ettei hän ollut näyttänyt kuulijoilleen omaa itseänsä, vaan oli yrittänyt piiloutua sanatulvan taakse. Mutta Hemnalini ei tietänyt, että hänelle oli luonnostaan mahdotonta keskustella pakottomasti vieraiden henkilöiden kanssa ja että hänen ujoutensa sai hänet aina ensimmäisen kohtauksen aikana omaksumaan eräänlaisen varman sävyn, joka oli vieras hänen todelliselle olemuksellensa. Silloinkin kun hän yritti ilmaista varsinaisia omia ajatuksiansa, soi soraääni, josta hän oli jossakin määrin tietoinen. Senvuoksi oli Nalinaksha levottoman Dzhogendran lähtiessä tuntenut omantuntonsa soimaavan itseään vilpillisyydestä. Mutta kun hän sitten puhui äidistänsä, täytyi Hemnalinin silmäillä häntä kunnioittavan ihailevasti, ja hänen sydämensä sykki lämpöisesti, kun hän näki sen vakavan ja syvän kiintymyksen ilmeen, joka kirkasti hänen kasvojansa hänen äitiä ajatellessaan. Hemnalini olisi mielellään kysynyt jotakin hänen äidistänsä, mutta ujous oli esteenä.

"Te olette aivan oikeassa", vastasi Annada Babu kohta Nalinakshalle. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi kutsunut teitä teetä juomaan. Suokaa anteeksi, olkaa hyvä."

"Miksi pitäisi minun jäädä vaille ystävällistä kutsuanne vain sen vuoksi, etten juo teetä?" virkkoi Nalinaksha hymyillen.

Vieraan lähdettyä Hemnalini meni isänsä kanssa yläkertaan ja alkoi lukea hänelle erästä bengalilaista aikakauskirjaa, kunnes ukko vaipui uneen. Sellaiset väsymyskohtaukset olivat viime aikoina muuttuneet vanhan herran tottumuksiksi.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Nalinakshan, Annada Babun ja Hemnalinin tuttavuus kehittyi pian ystävyyssuhteeksi. Ennen tutustumista Hemnalini oli otaksunut, että Nalinakshan kanssa keskustellessa olisi rajoituttava henkisiin kysymyksiin; hän ei ollut arvannut, että kävi puhuminen jokapäiväisistäkin asioista yhtä vapaasti kuin kenen muun kanssa tahansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että Nalinaksha osasi varsin hyvin ylläpitää kevyttä keskustelua, mutta että hän vilkkaimmankin juttelun kestäessä tuntui pysyttelevän loitolla.

Annada Babun ja Hemnalinin erään kerran puhellessa Nalinakshan kanssa syöksyi huoneeseen Dzhogendra. "Kuulehan, taatto", huudahti hän, "samadzhilaiset ovat alkaneet nimittää meitä Nalinaksha Babun 'opetuslapsiksi', ja minä kiistelin asiasta vast'ikään kelpo tavalla Pareshin kanssa!"

"Minusta siinä ei ole mitään loukkaavaa", virkkoi Annada Babu hymyillen. "Minua hävettäisi kuulua sellaiseen seuraan, jossa on pelkkiä opettajia eikä yhtään oppilasta; siinä pitäisi jokainen suurta melua, eikä olisi mahdollisuutta oppia mitään."

Nalinaksha: "Minä seuraan teidän lippuanne, Annada Babu. Olkaamme kaikin oppilaita. Me lähdemme matkalle ja pysähdymme kaikkialla, missä on jotakin oppimista."

Dzhogendra ei kumminkaan ollut tyynnytettävissä. "Hyvin kaikki", sanoi hän, "mutta asia on vakava. Mitä arvelette, Nalin Babu, jos omat ystävänne ja sukulaisenne eivät enää voi käydä teitä tervehtimässä joutumatta 'oppilaiksenne' leimatuiksi! Sellaisesta loukkauksesta ei suoriudu nauramalla. Teidän pitäisi tosiaankin luopua harjoituksistanne."

Dzhogendra: "Minä olen kuullut teidän harjoittelevan sierainhengitystä kuin mikäkin jogi, tuijottelevan nousevaan aurinkoon ja syövän ja juovan kaikenlaisia menoja noudattaen. Seurauksena on, että joudutte tavallisessa seurapiirissä 'pois tupesta', kuten me sanomme."

Hemnalini, johon Dzhogendran sopimaton mielenpurkaus vaikutti kiusallisesti, loi katseensa lattiaan, mutta Nalinaksha vain hymyili.

"Kuulkaahan, Dzhogen Babu", vastasi hän, "minä myönnän, että henkilö, joka on hyvässä seurassa poissa paikaltansa, epäilemättä on väärässä. Mutta ihmisen, enempää kuin miekankaan, ei suinkaan tule olla aina tupessa. Se osa miekkaa, joka on tupen suojassa, on aseen oleellinen osa, kaikille miekoille yhteinen. Kahvaa muovatessaan aseseppä voi osoittaa yksilöllistä taituruuttansa muovaamalla sen siihen tyyliin, joka vastaa hänen makuansa. Samoin inhimillinen olentokin saa tilaisuutta oman omituisen laatunsa ilmaisemiseen yhteiskunnan sääntelemien rajojen ulkopuolella, ja te ette varmaankaan tahdo tätä vapautta häneltä riistää! Minua vain ihmetyttää, kuinka ihmisillä on tilaisuutta saada tietää ja ottaa pohdittavaksensa asioita, jotka tapahtuvat julkisuuden piirin ulkopuolella minun yksityishuoneessani."

Dzhogendra: "Te ette näytä olevan selvillä siitä, että ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen maailman uudestaanluomisen, pitävät välttämättömänä velvollisuutenansa saada selville, mitä naapurien taloissa tapahtuu. Siinäkin tapauksessa, etteivät he voi saada mitään tietää, he korvaavat tämän puutteen toisin tavoin. Se on välttämätöntä, koska maailmanparannustyö muuten taukoaisi. Muuten on asian laita niin, että ihmiset pitävät silmällä tekojamme, vaikkapa luulisimme ne suorittavamme ihan yksityisesti, jos ne poikkeavat sovinnaisuudesta. Jos noudatatte tavanomaisia sovinnaisia sääntöjä, ei kukaan viitsi teihin katsahtaakaan. Onpa Hemnalinikin huomannut, miten katolla ollessanne käyttäydytte, ja on kertonut siitä isälle, vaikka hän ei suinkaan ole ottanut teidän parantamista tehtäväksensä!"

Hemnalinin ilmeestä näkyi selvästi, kuinka harmistunut hän oli. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, kun Nalinaksha kääntyi hänen puoleensa: "Teidän ei tarvitse olla lainkaan näpeissänne! Jos olette sattunut olemaan katolla siihen aikaan, jolloin suoritan aamu- tai iltahartauttani, ette ole menetellyt millään tavoin väärin. Te ette mahda mitään sille, että teillä on kaksi silmää; se on rikos, johon me olemme kaikin syypäät!"

Annada: "Sitäpaitsi Hem ei ole milloinkaan sanallakaan moittinut teidän jokapäiväisiä hartaudenharjoituksianne. Hän vain yksinkertaisesti ja kaikella kunnioituksella tiedusteli minulta harjoitustenne laatua."

Dzhogendra: "Minä en tosiaankaan ymmärrä teidän näkökantaanne. Minä voin erittäin hyvin tavallisessa inhimillisessä elämässä enkä käsitä, mitä omituiset salaiset harjoitukset voivat hyödyttää. Sellaiset asiat vain helposti rikkovat henkisen tasapainon ja tekevät ihmisen yksipuoliseksi. Teidän ei pidä loukkaantua, vaikka sen sanon. Minä olen aivan tavallinen ihminen. Minun paikkani maailman teatterissa on kaikkein alhaisimpia, enkä minä voi päästä korkeammille paikoille muuten kuin kivittämällä niitä, jotka siellä istuvat. Minunlaisiani on paljon, ja jos te ette meistä välitä, vaan yritätte kiivetä olemattomiin maailmoihinne, niin joudutte lukemattomien kivien maalitauluksi."

Nalinaksha: "Kiviä on monenlaisia. Toiset vain raapaisevat, toiset haavoittavat. Jos nimitätte ihmistä mielettömäksi tai lapselliseksi, niin se ei haittaa, mutta jos nimitätte häntä uskonnolliseksi intoilijaksi, syytätte häntä siitä, että hän tahtoo esiintyä profeettana ja koota opetuslapsia ympärillensä, niin syytöstä ei kumota hyvinkään nauramalla!"

Dzhogendra: "Minun täytyy vieläkin pyytää teitä olemaan loukkaantumatta, Nalin Babu. Tehkää te katollanne mitä mielitte, minulla ei ole mitään oikeutta muistutuksiin. Kuten sanoin, olen vain sitä mieltä, ettei synny mitään pahennusta, jos pysyttelee sovinnaisissa rajoissa. Minä puolestani astelen aivan tyytyväisenä samaa tietä kuin muutkin. Kun astuu rajojen yli, saa kohta joukon ympärillensä. On yhdentekevää, sadatteleeko se vai palveleeko jumalanansa. Joukon keskellä eläminen on aina sietämätöntä!"

Nalinaksha: "Minne lähdettekään, Dzhogen Babu? Olette vast'ikään paiskannut minut katon korkeudesta alas maan kamaralle ja nyt aiotte karata pois. Se ei käy päinsä!"

Veljensä mentyä Hemnalini istui silmät alas luotuina ja hermostuneesti sormiellen pöytäliinan ripsuja. Tarkemmin katsoen olisi nähnyt hänen silmäripsissään värähtelevän kyyneliä. Jokapäiväinen seurustelu Nalinakshan kanssa oli hänelle osoittanut omat luonteenheikkoudet, ja hän pyrki intomielin noudattamaan hänen viitoittamaansa tietä. Kovana koettelemusaikana, jolloin hän turhaan etsi ulkonaista tai sisäistä tukea, oli Nalinaksha näyttänyt hänelle maailman uudessa valossa, ja nyt hän yhä enemmän eläytyi siihen ajatukseen, että alistuisi askeettien tavoin ankaraan itsekuriin, joka sinänsä kelpaisi kaivatuksi tueksi.

Sitäpaitsi on surutunne, joka ei tyydy esiintymään pelkkänä mielentilana. Se pyrkii purkautumaan jonkin vaikean tehtävän suorittamisen muodossa. Toistaiseksi Hemnalini ei ollut kyennyt kokoamaan voimiansa sellaiseen ponnistukseen, vaan oli julkisuutta peläten vaalinut suruansa sydämensä salatuimmissa kammioissa. Kevennys oli, melkoinen, kun hän päätti seurata Nalinakshan esimerkkiä, alistua ankaraan elämänjärjestykseen ja hylätä liharavinnon. Päätöksensä mukaisesti hän tyhjensi huoneensa. Matot korjattiin pois ja vuode siirrettiin irtoseinän taa. Joka aamu hän omin käsin pirskoitti vettä lattialle ja lakaisi sen puhtaaksi. Kukkamaljakko oli ainoa koristus, jonka hän jätti huoneeseen. Kylvyn jälkeen hän aina pukeutui valkoisiin vaatteisiin ja istuutui lattialle, auringonpaiste virtasi esteettömästi avoimista ikkunoista täyttäen koko huoneen, ja hänen koko olemustansa hyväilivät valo ja taivaan tuulet.

Annada Babu ei voinut kohota niin korkeaan uskonnollisen hurmion tilaan kuin hänen tyttärensä, mutta vanha mies iloitsi siitä säteilystä, jonka vapaaehtoisesti valittu elämänjärjestys loi Hemnalinin kasvoihin. Nalinakshan käydessä talossa oli Hemnalinin huoneen lattia heidän kolmen kokoontumis- ja keskustelupaikkana.

Dzhogendra ilmaisi moitteensa kuuluvasti. "Minä en käsitä, mikä teitä kaikkia vaivaa", murisi hän. "Te kolme olette tehneet melkein koko talosta pyhätön; on tuskin yhtään paikkaa, johon minunlaiseni mies voisi jalallansa astua."

Aikaisemmin veljen ivalliset huomautukset olisivat Hemnalinia syvästi loukanneet, mutta nyt, Annada Babun menettäessä toisinaan malttinsa Dzhogendran ivaillessa, Hemnalini noudatti Nalinakshan ohjetta ja hymyili vain leppoisasti. Hemnalini oli vihdoinkin löytänyt varman, pettämättömän ja ehdottoman tuen, ja hänestä olisi tuntunut halveksittavalta heikkoudelta, jos olisi sitä hävennyt. Hän tiesi varsin hyvin, että tuttavat pilkkailivat hänen harjoittamaansa lihankidutusta liioitteluksi, mutta Nalinakshaan kohdistuva luottamus ja hänen ihanteittensa ihailu aseistivat hänet koko ihmiskuntaa vastaan, joten hän uhmasi rohkeasti maailmaa.

Eräänä aamuna, kun hän oli kylpenyt ja suorittanut hartaudenharjoituksensa ja istui yksin huoneessaan avoimen ikkunan ääressä mietiskelyyn vaipuneena, Annada Babu toi sisään Nalinakshan. Hemnalinin sydän oli tulvillansa. Syvän kunnioituksen elein hän heittäytyi ensin toisen, sitten toisen eteen, kosketti kädellään heidän jalkojansa ja sitten omaa otsaansa saaden Nalinakshan kovin hämilleen.

Annada Babu kuitenkin hänet rauhoitti. "Älkää olko millännekään,
Nalinaksha Babu", sanoi hän, "hän menettelee aivan oikein."

Nalinaksha ei ollut koskaan ennen käynyt heidän luonansa niin aikaisin, ja Hemnalini silmäili häntä odottavasti. Nalinaksha ilmoitti vast'ikään saaneensa Benaresista tiedon, että hänen äitinsä oli sairas; hänen täytyi lähteä Kalkuttasta iltajunassa, ja kun koko päivä tulisi kulumaan matkan valmisteluihin, oli hän saapunut näin aikaisin sanomaan hyvästi.

"Minua surettaa kovin, että äitinne on sairastunut", virkkoi Annada Babu. "Sallikoon taivas hänen pian jälleen toipua. Minä en kykene milloinkaan teille korvaamaan sitä apua, jonka olette kuluneina viikkoina meille antanut."

"Velallinen olen minä, aivan varmaan", vastasi Nalinaksha. "Te olette hyvänä naapurina tehnyt voitavanne, jotta olen täällä hyvin viihtynyt. Eikä siinä kyllin: teidän vakaa harrastuksenne on luonut uutta tarkoitusta niihin syviin ongelmiin, joita olen viime aikoina mietiskellyt. Teidän elämänlaatunne on antanut minulle intoa ja voimaa jatkuvaan täydellistymisen tavoitteluun. Minä olen oppinut tuntemaan sen siunauksen, joka johtuu seurustelusta samanmielisten lähimmäisten kanssa."

"Merkillistä", virkkoi Annada Babu, "merkillistä on se, että me ennen teihin tutustumista kipeästi kaipasimme jotakin, tietämättä mitä. Sitten ilmestyitte yht'äkkiä te näkymölle, ja minä tiesin heti, että te voitte meitä auttaa. Me olemme kotonaeläjiä, emme seurustele juuri nimeksikään emmekä ole milloinkaan yleisen muodin vuoksi käyneet kokouksissa ja esitelmiä kuulemassa; jos joskus itse päätinkin lähteä, oli erittäin vaikea saada Hem liikkeelle. Se, mitä sitten tapahtui, oli kuin ihmettä. Kuultuamme Dzhogenilta, että teidän oli määrä pitää esitelmä, me lähdimme sinne suoraa päätä, vähääkään epäröimättä — ennenkuulumaton tapaus, saatte sen uskoa, Nalin Babu! Niin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua, ellei Kaitselmus olisi teitä valinnut meitä auttamaan. Me olemme ikuisessa velassa teille!"

Nalinaksha: "Sallikaa minun vuorostani tunnustaa teille jotakin. Minä en ole milloinkaan kertonut elämäni salatuimmista asioista kenellekään muulle kuin teille. Saavuttaakseen totuudellisuuden korkeimman asteen täytyy ilmaista kaikki salaisuudet, ja teidän avullanne on tämän vaatimuksen täyttäminen minulle onnistunut. Senvuoksi minun on nimenomaisesti teille sanottava, kuinka välttämätön olette minulle ollut."

Hemnalini ei ottanut osaa keskusteluun, vaan istui hiljaa katsellen auringonvaloa, joka tulvi sisään ikkunasta ja kuvioi permantoa hänen ympärillänsä. Vasta sitten, kun Nalinaksha alkoi lähteä, hän virkkoi lyhyesti: "Annattehan meidän tietää äitinne voinnista", ja kun Nalinaksha nousi poistuakseen, hän heittäytyi jälleen syvästi kunnioittaen hänen eteensä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Akshai ei ollut käynyt talossa pitkiin aikoihin, mutta Nalinakshan lähdettyä Benaresiin Dzhogendra toi hänet jälleen teetä juomaan. Akshai toivoi voivansa Hemnalinin käyttäytymisestä arvata, missä määrin Rameshin muisto vielä askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta Hemnalini esiintyikin ihan rauhallisena.

"Kovin vähän olemme teitä viime aikoina nähneet", virkkoi hän pakottoman ystävällisesti.

"Luuletteko minun olevan sen arvoisen, että kannattaa minut nähdä joka päivä?" vastasi hän.

Hemnalini nauroi. "Jos tosiaankin olette sitä mieltä, että sopii käydä vieraissa ainoastaan siinä tapauksessa, että on näkemisen arvoinen, niin monen meistä olisi vietettävä koko elämänsä yksinäisyydessä!"

Dzhogendra: "Akshai luuli kilvoittelevansa itsellensä nöyryyden palkinnon, mutta Hem vie hänestä voiton, vieläpä pyrkii siinä suhteessa kaikkia ihmisiä etevämmäksi. Tahdonpa sanoa asiasta jotakin. Minunlaiseni tavalliset ihmiset ovat soveliasta jokapäiväistä seuraa, mutta on olemassa poikkeushenkilöitä, joita voi sietää ainoastaan silloin tällöin; kävisi ylen työlääksi, jos heidät kohtaisi usein. Senvuoksi he vaeltelevat metsissä, vuorilla ja luolissa. Jos he asettuisivat pysyväisesti asumaan ihmisten huoneisiin, täytyisi Dzhogendran ja Akshain kaltaisten vaatimattomien kuolevaisten vetäytyä metsiin."

Hemnalini tunsi Dzhogendran lausumassa piilevän pistävyyden, mutta ei vastannut mitään, kaatoi vain teetä kaikille kolmelle.

"Etkö itse juo teetä?" kysyi hänen veljensä. Hemnalini tiesi Dzhogendran alkavan sättiä, mutta vastasi ihan rauhallisesti: "En, minä olen lakannut juomasta teetä."

Dzhogendra: "Sinä siis olet kääntynyt oikeaksi askeetiksi. Teelehdet eivät varmaankaan sisällä riittävän paljon todellista henkistä ydinmehua? Sitä sisältyy ainoastaan askeettien nauttimiin myrobalaneihin! Tämä menee todellakin liian pitkälle. Taivaan nimessä, Hem, luovu niistä asioista! Ei haittaa, vaikka teekupponen keskeyttääkin katumusharjoituksesi. Kestävimmätkään asiat eivät kestä kauan; miksi siis pitäisimme melua vähäpätöisistä?" Hän täytti kupin ja asetti sen Hemnalinin eteen.

Hemnalini ei sitä koskettanutkaan. "Mitä, taatto, sinähän et syö mitään! Etkö tahdo jotakin purtavaa?"

Annada Babun ääni ja kädet vapisivat, kun hän vastasi: "Usko minua, kultaseni, jos yrittäisin nyt jotakin syödä, niin pala tarttuisi kurkkuuni. Minä olen kokenut kauan aikaa vaieten sietää Dzhogenin karkeuksia ja olen nyt siinä tilassa, että jos puhuisin, niin sanoisin hetkellisen kuvastumisen vallassa sellaista, mitä myöhemmin pahoittelisin."

Hemnalini nousi ja astui isänsä luo. "Älä ole vihainen, taatto", kuiskasi hän. "Dzhogen tarkoitti hyvää tarjotessaan minulle teetä; minä en siitä ollenkaan loukkaantunut. Kuulehan, sinun pitää ottaa leipää. Minä tiedän, ettei tee sinulle muuten maistu." Hän toi leivoslautasen ja asetti sen isänsä eteen.

Hemnalini palasi paikallensa ja aikoi juoda kupista, jonka Dzhogendra oli häntä varten täyttänyt, kun Akshai samassa hypähti seisaalleen ja huudahti:

Dzhogendra nousi ja otti kupin Hemnalinilta, kääntyi isänsä puoleen ja sanoi: "Minä pahoittelen, ole hyvä ja anna anteeksi."

Annada Babu ei kyennyt riittävässä määrin hillitsemään ääntänsä vastatakseen, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Dzhogendra ja Akshai lähtivät hiljaa ulos. Muutamia suupaloja nautittuansa Annada Babu nousi hänkin, tarttui tyttärensä käsivarteen ja lähti epävarmoin askelin yläkertaan.

Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri, joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli saada terveytensä palautumaan entiselleen.

"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin aikaa."

Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan. Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.

Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.

Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui siihen erittäin mielellänsä.

Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.

"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi
Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli
Benares.

"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ramesh palasi Allahabadista Ghazipuriin varhain aamulla. Kadut olivat melkein autiot, ja näytti siltä, kuin olisivat tien vieressä kasvavat puut aamutuimassa kuuristuneet lehviensä suojaan. Villava sumu peitti kaikkia kyliä kuin hautova joutsen-emo. Ajaessaan avaraan viittaansa kääriytyneenä yksinäistä tietä pitkin kohti taloansa Ramesh tunsi vain sydämensä kiivaan sykinnän.

Hän pysähdytti vaunut portille ja astui alas. Kamila oli varmaan kuullut vaunujen saapuvan ja nähtävästi odotti kuistikolla. Ramesh oli tuonut Allahabadista kallisarvoiset kaulakäädyt, jotka aikoi laskea hänen kaulallensa, ja otti nyt korukotelon esille päällystakkinsa avarasta taskusta. Lähemmäksi ehdittyänsä hän näki, että kaikki ovet olivat kiinni ja Bishan palvelija nukkui kaikessa rauhassa kuistikolla. Hetkisen hän seisoi pettyneenä paikallaan ja huusi sitten Bishania toivoen äänensä tunkevan sisäsuojiin ja herättävän toisenkin nukkujan. Kalsea vastaanotto sille, jota iloinen odotus oli pitänyt valveilla puolen yötä!

Uudistetutkaan huudot eivät saaneet Bishania hereille, joten Rameshin täytyi lopulta käydä häntä ravistelemaan. Palvelija nousi ja katseli vähän aikaa hämmentyneenä ympärillensä. "Onko talon emäntä kotona?" kysyi Ramesh. Bishan tuijotteli vielä hetkisen mitään tajuamatta; sitten asia hänelle yht'äkkiä selvisi.

Ovi avautui työnnöstä. Ramesh astui sisään ja katsahti joka huoneeseen, mutta missään ei näkynyt ketään.

Hän kierteli puutarhassa, kulki aina nim-puun luo saakka, tutki keittiön, palvelijain huoneet ja tallit, mutta Kamilaa ei löytynyt mistään.

Sillävälin oli aurinko noussut, varikset olivat alkaneet vaakkua, ja näkymölle oli ilmestynyt pari kylän tyttöä, ruukut päälaellaan, matkalla noutamaan vettä kaivosta.

Tien toisella puolella sijaitsevalla pihamaalla olivat eukot ryhtyneet jauhamaan vehniä ja säestelivät työtänsä kimein, epäsointuisin sävelin. Palatessaan taloonsa Ramesh havaitsi Bishanin vaipuneen jälleen syvään uneen. Kumartuessaan nukkujaa ravistelemaan Ramesh huomasi hänen hengityksensä haiskahtavan viinalta. Kovakourainen käsittely sai Bishanin jossakin määrin tajuihinsa, ja hän kompuroi jaloilleen. "Missä on emäntä?" kysyi Ramesh.

Ramesh: "Mihin hän sitten lähti?" Bishan seisoi suu auki, mitään käsittämättä. Samassa ilmaantui näkyviin Umesh upeasti puettuna Kamilan juhlapukuun, silmät unettoman yön punertamina.

Ramesh hyppäsi vaunuihin ja ajoi suoraa päätä sedän taloon. Siellä vallitsi ankara mieltenkuohu, ja Rameshin ensimmäinen ajatus oli, että Kamila oli sairastunut. Niin ei kumminkaan ollut laita. Hänelle kerrottiin Umin alkaneen edellisenä iltana äkkiä itkeä, hänen kasvonsa olivat käyneet ihan sinisiksi ja kädet ja jalat jääkylmiksi. Koko talonväki oli ankarasti säikähtänyt. Kaikki olivat tyttöstä vaalineet, kukaan ei ollut hetkeksikään ummistanut silmiänsä. Ramesh otaksui nyt, että Kamila oli kutsuttu avuksi, ja sanoi senvuoksi Bipinille: "Kamila on varmaan kovin huolissaan pikku Umi raukan vuoksi." Bipin ei varmaan tietänyt, oliko Kamila ollut yötä talossa vai eikö, ja nyökkäsi vain myöntäen: "Niin, hän pitää lapsesta paljon ja on epäilemättä hänkin huolestunut. Tohtori sanoo kuitenkin, ettei ole mitään pelon syytä."

Vaikka tuo saattoikin kuulua rauhoittavalta, oli Rameshin toivorikas mieliala sittenkin samentunut: hän tunsi ilkeätä painostusta, ja näytti siltä, kuin olisi jokin paha henki estänyt häntä pääsemästä Kamilan luo. Nyt saapui Umesh.

Poika sai vapaasti liikkua _zenana_ssa, ja Sailadzha oli häneen kovin mieltynyt.

Nähdessään hänen tulevan Sailadzha kiiruhti ovelle varoittaakseen häntä herättämästä pienokaista. Hänen ihmeeksensä poika kysyi, missä Kamila oli.

"Hyvänen aika, sinähän lähdit täältä hänen kanssaan eilen!" sanoi Sailadzha. "Minä ajattelin illalla lähettää Latsminian hänen luoksensa, mutta Umin sairastuminen teki sen mahdottomaksi."

Umesh: "Maammoseni ei sallinut minun jäädä luoksensa. Kotiin saavuttuamme hän lähetti minut Sidhu Babun luo näytöstä katselemaan."

Umesh: "Bishan ei tiedä mitään. Hän on juonut liian paljon totia eilen illalla."

"Ajattelehan", huudahti hän Bipinin saavuttua, "on tapahtunut kamala onnettomuus!"

Saila: "Eipä tietenkään! Minä ajattelin lähettää häntä hakemaan, kun Umi sairastui, mutta en tietänyt, kuka olisi joutanut menemään. Onko Ramesh Babu tullut tänne?"

Bipin: "Kun hän ei löytänyt Kamilaa sieltä, on hän nähtävästi otaksunut hänen tulleen tänne. On, hän on täällä."

Saila: "Lähde sinä hänen kanssaan heti etsimään. Umi nukkuu; hän voi jo hyvin."

Bipin ja Ramesh ajoivat suoraa päätä Rameshin asunnolle ja kävivät jälleen tutkimaan Bishania. Yhteisin ponnistuksin heidän onnistui vihdoin houkutella esiin seuraavat niukat tiedot:

Myöhään iltapuolella Kamila oli lähtenyt yksin virralle. Bishan oli tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt ja antanut hänelle rupian. Sitten hän oli asettunut portille taloa vartioimaan, ja hänen siinä ollessaan oli saapunut grogi-kauppias mukanaan kiehuvan kuumaa vastavalmistettua grogia. Mitä myöhemmin oli tapahtunut, siitä ei Bishanilla ollut mitään selvää muistoa!

Tätä aamukasteisten viljapeltojen halki johtavaa tietä kulkivat nyt Ramesh, Bipin ja Umesh Kamilaa etsimään. Umesh silmäili ympärillensä niinkuin naarastiikeri, jolta on ryöstetty pentu. Virran äyräälle ehdittyänsä he pysähtyivät. Sieltä he voivat esteettömästi silmäillä laajaa, aamuauringon valossa kimaltelevaa hiekka-rantaa. Ketään ei näkynyt.

Umesh huusi: "Maammoseni, missä olette?" Mutta vastauksen antoi vain kaiku, joka sinkosi sanat takaisin korkeasta vastarannasta yli leveän virran.

Jatkaessaan etsiskelyjänsä Umesh keksi etäällä valkoisen esineen. Hän syöksyi sinne ja löysi vedenrajasta nenäliinaan sidotun avainkimpun.

Se oli tosiaankin Kamilan avainkimppu. Sen viereen oli virta ajanut hieman liejua, ja pehmeässä maaperässä näkyi kaksi jalanjälkeä, jotka veivät virtaan päin. Matalassa vedessä lepäävä kirkas esine veti puoleensa Umeshin pälyvän katseen. Hän nosti esineen vedestä. Se osoittautui pieneksi, kultakehyksiseksi rintaneulaksi, jonka Ramesh oli Kamilalle lahjoittanut.

Hän juoksi matalaan rantaveteen ja huusi: "Maammoseni, maammoseni!" Kuin mieletön hän sukelsi alinomaa pinnan alle kaivaen käsillänsä pohjaa, kunnes vesi muuttui ihan sameaksi.

Ramesh oli niin huumautunut, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Bipin huusi Umeshille:

"Ei, minä en tule", puuskutti Umesh. "Voi, maammoseni, kuinka saatoitkaan jättää minut näin yksin?"

Bipinin ei tosiaankaan tarvinnut olla huolissaan, sillä poika osasi uida kuin kala ja olisi tuskin voinut hukkua, vaikka olisi yrittänyt. Vihdoin hän väsyi vedessä pulikoimaan, nousi rannalle ja heittäytyi hiekkaan, katkerasti itkien.

"Tulkaa, Ramesh Babu", sanoi hän. "Täällä me vain tuhlaamme aikaa. Annetaan tieto poliisille, joka panee toimeen kaikki mahdolliset tutkimukset."

Sailadzhan ympäristössä ei kukaan sinä päivänä syönyt eikä nukkunut, ja talossa kaikuivat jälleen valitushuudot.

Kalastajille annettiin tehtäväksi virran huolellinen naaraaminen, ja poliisi tutki koko seudun. Erikoisia tutkimuksia pantiin toimeen rautatieasemalla, mutta iltajunaan ei ollut nähty astuvan kenenkään bengalilaisen tytön, johon Kamilan tuntomerkit olisivat sopineet.

Iltapäivällä saapui setä, kuuli kaikki yksityisseikat ja Kamilan omituisen käyttäytymisen ennen katoamista ja oli vakuutettu siitä, että hän oli hukuttautunut.

"Nyt minä tiedän, miksi Umi illalla niin kovin itki", virkkoi
Latsminia. "Meidän täytyy kunnollisesti manata pois hänen kova onnensa!"

Onnettomuus oli tylsyttänyt Rameshin siinä määrin, ettei hän voinut vuodattaa yhtään kyyneltä.

"Merkillistä", mietti hän, "että Kamila tuli Gangesista luokseni ja että sama virta on hänet nyt niellyt kuin viattoman kukkasen, jonka hurskas palvoja sen helmaan heittää!"

Auringonlaskun jälkeen hän palasi virralle siihen kohtaan, mistä avaimet oli löydetty, ja katseli vieläkin pienoisia jalanjälkiä. Sitten hän riisui jalkineensa, kahlasi virtaan, otti kotelosta kaulakäädyn, jonka oli tuonut Allahabadista ja sinkosi sen keskelle virtaa.

Hän ei jäänyt Ghazipuriin, mutta sedän talon asukkaat olivat siinä määrin onnettomuustapauksen masentamat, ettei kukaan häntä silloin kaivannut.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Rameshin tulevaisuus oli nyt ihan epämääräinen. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään säännöllistä työtä, ei varmaa asuinpaikkaa. Ei pidä otaksua, että hän oli Hemnalinin kerrassaan unohtanut. Pikemmin hän oli työntänyt häneen kohdistuvat ajatukset väkivaltaisesti syrjään.

"Se julma isku, jonka kohtalo on minulle antanut, on tehnyt minut täysin kelvottomaksi tässä maailmassa elämään", sanoi hän itsekseen. "Kuivunut puu ei kuulu viheriöivään metsään."

Hän etsi lievitystä matkoista ja vaelteli paikasta toiseen. Hän katseli Gangesin-venheestä Benaresin rantaportaitten väenkuhinaa. Hän kulki Delhiin ja nousi Kutub Minariin; sieltä hän siirtyi Agraan, missä kävi näkemässä Tadzh Mahalia kuun valossa. Amritsarin kultaisen temppelin luota hän matkusti Radzhputanaan ja kävi pyhiinvaellusretkellä Abu-vuoren pyhissä paikoissa. Vaelluksen henki ei antanut rauhaa hänen ruumiilleen eikä sielulleen.

Vihdoin hän kuitenkin alkoi tuntea koti-ikävää: ajatukset kääntyivät takaisin lapsuuden rauhalliseen kotiin, jonka hän oli melkein unohtanut, ja entiseen kuvittelemaansa ihannekotiin. Kun ikävä äityi liialliseksi, hän lopetti äkkiä ne vaellukset, joista oli toivonut onnettomuudelleen lievennystä, osti matkalipun ensimmäiseen Kalkuttan pikajunaan ja istuutui vaunuun syvään huoaten.

Ramesh oli jo ollut muutamia päiviä Kalkuttassa, ennenkuin rohkeni lähteä Kalitolaan. Eräänä päivänä hän uskalsi edetä aina sille kadulle, joka varrella oli asunut, ja seuraavalla iltana hän kokosi rohkeutensa ja asteli Annada Babun asunnon ovelle saakka. Kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni ja salvassa, eikä asukkaista näkynyt merkkiäkään. Hänen mieleensä johtui ajatus, että palvelija, Sukhan, kenties oli jätetty vartioimaan asumatonta taloa. Hän koputti ovelle useita eri kertoja huutaen palvelijaa, mutta vastausta ei kuulunut. Eräs naapuri, Tshandra Mohan, joka istui kuistikollaan tupakoiden, huusi hänelle: "Hei, Ramesh Babu, tekö siellä? Kuinka voitte? Annada Babun väkeä ei ole ketään kotona."

"Satutteko tietämään, minne he ovat matkustaneet, hyvä herra?" kysyi
Ramesh.

Tshandra Mohan: "Sitä en osaa sanoa. He ovat matkustaneet jonnekin sisämaahan, siinä kaikki, mitä tiedän."

Ramesh: "Tiedättekö varmaan, ettei kukaan muu matkustanut heidän kerallansa?"

Ramesh ei voinut pidättää itseänsä. "Joku kertoi minulle, että heidän seurassaan oli eräs Nalin Babu."

Tshandra: "Kertojanne oli väärässä. Nalin Babu asui jonkin aikaa teidän entisessä asunnossanne, mutta hänen täytyi lähteä Benaresiin ja hän matkusti jo useita päiviä aikaisemmin kuin Annada Babu."

Ramesh ryhtyi nyt tiedustelemaan Tshandra Mohanilta Nalin Babua koskevia asioita ja sai kuulla, että miehen täydellinen nimi oli Nalinaksha Tshattopadhjai; hänen väitettiin harjoittaneen Rangpurissa käytännöllistä lääkärintointa, mutta nyt hän asui äitinsä keralla Benaresissa.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh kysyi, tiesikö Tshandra Mohan Dzhogendran nykyistä olopaikkaa. Tshandra Mohan kertoi hänen siirtyneen eräälle Maimensingin paikkakunnalle, Bisaipuriin, jossa hän oli päässyt paikkakunnan tilanherran perustaman korkeamman oppilaitoksen johtajaksi.

"Minä en ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin, Ramesh Babu", huomautti hän. "Missä olettekaan viipynyt koko tämän ajan?"

Pian Rameshin mentyä saapui Akshai. Lähtiessään Kalkuttasta Dzhogendra oli pyytänyt Akshaita käymään talossa toisinaan perheen poissaollessa.

Akshai ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiansa ja oli ottanut tavaksensa silloin tällöin pistäytyä talossa nähdäkseen, oliko jompikumpi palvelijoista taloa vartioimassa.

Tshandra Mohan tervehti häntä huomauttaen samalla: "Ramesh Babu oli tässä pari minuuttia sitten; hän lähti vast'ikään pois."

Tshandra: "En tiedä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä Annadan perheestä tiesin. Hän näytti niin sairaalta, etten aluksi häntä tuntenut. Vasta kun hän huusi palvelijaa ja minä kuulin hänen äänensä, huomasin, kuka hän oli."

Tshandra: "Hän on asunut koko ajan Ghazipurissa. Nyt hän on sieltä lähtenyt eikä vielä tiedä, minne asettuu."

"Kohtalo leikkii minulla yhä julmaa leikkiänsä! Minun suhteeni Kamilaan ja Nalinakshan suhde Hemnaliniin kelpaisivat romaanin — vieläpä kerrassaan hurjankin romaanin — aiheeksi! Sellaisen sekamelskan voi saada aikaan ainoastaan sallimus, joka ei säiky mitään! Ihmeellisimpiä asioita sattuu todellisessa elämässä — asioita, joita ei karkaistuneinkaan romaaninkirjoittaja milloinkaan uskaltaisi esittää yleisölle omana keksintönänsä!" Kaikesta huolimatta Ramesh nyt tunsi vapautuneensa pahimmasta. Sepittäessään hänen pulmallisen elämänsä loppulukua sallimus ei varmaankaan tulisi kohtelemaan häntä liian säälimättömästi!

Dzhogendra asui yksikerroksisessa rakennuksessa lähellä hovinherran asumusta. Eräänä sunnuntaiaamuna hän parhaillaan luki sanomalehteänsä, kun eräs mies toi hänelle kirjeen. Hän hieroi silmiänsä nähdessään osoitteen käsialan. Kirjeen avattuansa hän sai tietää, että Ramesh odotti häntä eräässä Bisaipurin myymälässä haluten ilmoittaa hänelle erään tärkeän asian.

Dzhogendra hypähti seisaalleen. Hän oli eronnut Rameshista vihoissaan myrskyisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä oli jo pitkä aika, ja kun hänen lapsuudenystävänsä yht'äkkiä ilmaantui tähän erämaahan, ei hän voinut häntä ilman muuta lähettää pois. Dzhogendraa todellakin ilahdutti ajatus saada jälleen nähdä Ramesh, eikä hänen mielensä ollut aivan vapaa uteliaisuudestakaan. Eipä voinut olla haitaksi, vaikka lähti häntä tapaamaan, varsinkaan, kun Hemnalini oli kaukana.

Ottaen kirjeentuojan mukaansa Dzhogendra lähti etsimään Rameshia ja löysi hänet eräästä myymälästä, missä hän istui yksinään, kumottu petroleumiastia istuimenansa. Kauppias oli tarjonnut hänelle piippua, joka oli bramaaneja varten varattuna, mutta kun arvoisa kauppamies sitten kuuli, ettei silmälaseilla varustettu herra tupakoinut, niin hän arveli vieraan kaupunkilaiselämän merkillisten tuotteiden joukkoon kuuluvaksi eikä sen enempää yrittänyt ottaa hänestä selkoa tai virittää keskustelua hänen kerallansa. Dzhogendra astui kohta Rameshin luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet alas istuimelta. "Sinusta ei tosiaankaan saa selkoa!" huudahti hän. "Sinä arkailet niinkuin aina ennenkin. Miksi et tullut suoraan minun luokseni sen sijaan, että jäit puolimatkaan rihkamakauppiaan myymälään? Voisi melkein luulla, että nautit siirapin ja kuivatun riisin tuoksusta!"

Rameshia tämä tervehdys hämmästytti siinä määrin, että hän osasi vain hymyillä. Dzhogendra kuljetti hänet pois koko ajan lakkaamatta jutellen. "Saarnatkoot teologit mitä tahansa", sanoi hän, "minulle ovat Kaitselmuksen työt käsittämättömät. Katsohan minua! Minä olen kasvanut kaupungissa todelliseksi kaupunkilaiseksi, ja nyt minut heitetään tähän autioon erämaahan turtumaan kaikenlaisten tomppelien seassa!"

"Paikkakunta ei ole ollenkaan huono", virkkoi Ramesh silmäillen ympärillensä.

Dzhogendra: "Niinpä koetankin tehdä häiriytymättömyyden vieläkin ehdottomammaksi karkoittamalla luotani ainoan henkilön, jonka kanssa kävisi seurusteleminen."

Dzhogendra: "Älä huoli puhua siitä! Aluksi minua kerrassaan tukahdutti mielenrauhan ylenpalttisuus. Ei kestänyt kauan, kun jo ryhdyin harjoittamaan entistä mieliurheiluani: toimimaan rauhanhäiritsijänä. Nykyjään olen mitä kiivaimmassa riidassa koulukomitean sihteerin kanssa, ja kun olen antanut hovinherralle näytteen mielenlaadustani, ei hän hevin käy toista kertaa minua ahdistamaan. Hän tahtoi käyttää minua torventoitottajana englantilaisissa lehdissä, mutta minä tein hänelle ihan selväksi, että olen oma herrani. Minua eivät kiinnitä tänne hyveeni. Täkäläinen rauhantuomari pitää minua melkoisessa arvossa, joten hovinherra ei uskalla ajaa minua pois. Jonakin kauniina päivänä saan lukea, että tuomari on siirretty johonkin toiseen piirikuntaan. Silloin tiedän, että aurinkoni on laskenut ja että johtaja-aikani Bisaipurissa on ohi. Nyt minulla on yksi ainoa olento, jonka kanssa voin jutella: koirani Peikko. Ne katseet, joita muut minuun luovat, eivät juuri ennusta hyvää!"

"Älä vielä istu", sanoi Dzhogendra. "Minä muistan varsin hyvin, ettet mielelläsi jää vaille aamukylpyä. Mene saamaan suihkua. Minä sill'aikaa asetan kattilan tulelle ja hankin sinun saapumistasi tekosyynä käyttäen itselleni tilaisuuden juoda toisen annoksen aamuteetä."

Koko päivä kului syöden, jutellen ja lepäillen, eikä Dzhogendra antanut Rameshille ollenkaan tilaisuutta mainita sitä tärkeätä asiaa, jonka vuoksi hän oli tullut Bisaipuriin.

Illallisen jälkeen he vetivät tuolinsa lähemmäksi lamppua, ja siinä, sakaalien ulkona ulvoessa ja pimeän värähdellessä sirkkojen siritystä, Ramesh vihdoin pääsi esittämään asiaansa.

"Kuulehan, Dzhogen", aloitti hän, "sinä olet varmaan jo arvannut, miksi olen tänne tullut. Sinä kysyit minulta kerran jotakin minun voimatta mitään vastata. Nyt ei minua enää mikään estä siihen vastaamasta."

Ramesh painui jälleen äänettömäksi. Hetkisen kuluttua hän sitten alkoi hiljalleen kertoa Kamilan ja itsensä välisen suhteen historiaa alusta loppuun asti. Toisinaan hänen kertomuksensa keskeytyi ja ääni värähteli, ja muutamissa kohdissa syntyi pitempikin vaitiolo. Dzhogendra kuunteli koko ajan ääneti.

"Se on tänään yhtä uskomatonta kuin silloinkin. Toivon sinun lähtevän kerallani siihen kylään, jossa häämme vietettiin; sieltä menemme Kamilan enon luo."

"Minä en lähde minnekään. Uskon joka sanan liikkumatta mihinkään paikaltani. Minä olen aina ehdottomasti sinuun luottanut, ja sinun tulee antaa minulle anteeksi se ainoa kerta, jolloin poikkesin elinkautisesta tavastani."

Tyynnyttyään Ramesh jatkoi: "Sallimus kietoi minut sellaiseen valheen verkkoon, ettei minulla ollut muuta keinoa kuin vetää kaikki sen silmukkoihin. Nyt, kun olen siitä vapautunut eikä enää ole mitään salattavaa, voin jälleen vapaasti hengitellä. En vielä tiedä enkä luultavasti saa koskaan tietää, mikä on johtanut Kamilan itsemurhaan, mutta varmaa on, että siinä oli ainoa ratkaisu hänelle. Me molemmat olimme kietoutuneet sellaisiin vaikeuksiin, että kerrassaan kauhistun ajatellessani, miten meidän lopulta olisi käynyt, ellei hän olisi uskaltanut asiaa siten ratkaista. Hän oli temmattu äkkiä ja odottamatta kuoleman kidasta ja yhtä äkkiä ja odottamatta hän jälleen sinne hävisi!"

"Ei tarvitse olla niinkään varmaa, että Kamila on tehnyt itsemurhan. Mutta joka tapauksessa sinä olet vapaa. Nyt on kysymyksessä vain Nalinaksha." Dzhogendra ryhtyi puhumaan hänestä. "Minä en ymmärrä sellaisia henkilöitä", sanoi hän, "ja sitä, mitä en ymmärrä, en myöskään rakasta. Useiden ihmisten laita on kuitenkin ihan toisin: se, mitä he eivät ymmärrä, kiehtoo heitä enimmin. Senvuoksi pelkään, kuinka Hemin käy. Asia alkoi tuntua arveluttavalta, kun hän luopui teestä eikä enää tahtonut syödä lihaa enempää kuin kalaakaan. Hänen silmistänsä katosi entinen kirkkaus, ja hän hymyili silloinkin, kun joku sanoi jotakin loukkaavaa. Mutta jos käyt minua auttamaan, niin piankin hänet pelastamme, siitä voit olla varma. Vyötä siis kupeesi ja käykäämme yhteisin voimin taistelemaan askeettia vastaan!"

"Minulla ei tosin ole taistelijan mainetta, mutta siitä huolimatta olen valmis."

Ramesh: "Mutta siihenkin on vielä aikaa. Eikö olisi parasta, että minä ryhtyisin kohta asiaan?"

Dzhogendra: "Ei, ei, se ei käy päinsä. Minä aiheutin kihlauksenne purkautumisen, ja minun on toimitettava se jälleen ennallensa. Minä en voi sallia sinun lähtevän liikkumaan etujoukkona, joten minun olisi luovuttava ylen mieluisasta tehtävältä."

Dzhogendra: "Et missään tapauksessa! Sinä jäät vieraakseni ainakin viikon ajaksi. Minä olen löylyttänyt täällä kaikki ne henkilöt, joiden kanssa sopi riidellä, ja nyt minä tarvitsen ystävän seuraa voidakseni kerrankin vaihtaa äänilajia. Minulla ei ole ollut muuta iltahuvia kuin kuunnella sakaalien ulvontoa, ja niin on nyt laitani, että äänesi kaikuu korvissani suloisimpana musiikkina!"

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

"Mitä siinä piilleekään?" kysyi hän itseltänsä. "Ramesh siis on toiminut Ghazipurissa. Hyvin hän osasi jälkensä peittää! Mikä lieneekään saanut hänet luopumaan toimestaan siellä, ja kuinka hän julkesikaan näyttäytyä jälleen tällä kadulla? Ennemmin tai myöhemmin hän varmaan saa selville, että Annada Babu ja Hemnalini ovat Benaresissa, ja silloin hän matkustaa sinne päätä pahkaa."

Akshai päätti käydä sillävälin Ghazipurissa ja toimittaa siellä kaikki mahdolliset tiedustelut; sieltä hän ajatteli edetä Benaresiin keskustelemaan Annada Babun kanssa.

Niin tapahtui, että pian senjälkeen, eräänä joulukuun ehtoopäivänä, nähtiin Akshain astuvan junasta Ghazipurissa, matkalaukku kädessään.

Hän aloitti tutkimuksensa kääntymällä torin varrella kauppiaitten puoleen tiedustellen, voivatko he sanoa, missä eräs Ramesh-niminen bengalilainen asianajaja asui. Laajat kyselyt saivat hänet kuitenkin vain vakuutetuksi siitä, etteivät paikkakunnan kauppiaat tunteneet sellaista asianajajaa.

Sitten hän lähti tiedustelemaan asiaa oikeustalosta, joka oli vast'ikään siksi päiväksi suljettu. Eräs turbaanipäinen bengalilainen asianajaja oli parhaillaan astumassa vaunuihinsa, kun Akshai kävi häntä puhuttelemaan: "Anteeksi, hyvä herra. Minä etsin erästä Ramesh Tshandra Tshaudhuria, bengalilaista asianajajaa, joka on hiljattain asettunut tänne; satutteko tietämään, missä hän asuu?" Hän sai tietää, että Ramesh oli jonkin aikaa asunut setä Tshakrabarttin luona, mutta asianajaja ei tietänyt, oliko hän vielä siellä; Rameshin vaimo oli kadoksissa, ja hänen otaksuttiin hukuttautuneen.

"Arvaan varsin hyvin Rameshin pelin", mietti hän siinä astellessaan. "Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän aikoo nyt vakuuttaa Hemnalinille, ettei ole ollutkaan naimisissa. Nykyisessä mielentilassaan Hemnalini uskoo kaikki, mitä Ramesh hänelle sanoo. Sellaiset ylikelvot ihmiset osoittautuvat kerrassaan vaarallisiksi veikoiksi, kun heidän salaisuutensa selviää!" Akshai onnitteli itseänsä, ettei ollut niinkuin yksi heistä.

Akshain tiedustellessa Rameshia ja Kamilaa setä ei kyennyt hillitsemään liikutustansa: kyynelet valuivat hänen silmistänsä.

"Koska olette ollut Ramesh Babun erikoinen ystävä", virkkoi hän, "niin epäilemättä olette hyvin tuntenut rakkaan Kamilan! Ette niinmuodoin hämmästyne, kun kuulette, että pidin häntä omana tyttärenäni oltuamme tuttavina vain päivän tai pari. Kuinka olisinkaan voinut aavistaa, että tuo rakas tyttö aivan pian tuottaisi sanomattoman surun henkilölle, jonka suosion hän oli heti voittanut?"

"Koko asia tuntuu minusta arvoitukselliselta", vastasi Akshai teeskennellyn myötätuntoisesti. "On ilmeistä, ettei Ramesh ole kohdellut häntä hyvin."

"Ramesh on ystävänne, ja ette saa pahastua sanoistani, mutta toden tunnustaakseni en ole voinut häntä ollenkaan ymmärtää. Hänen kanssaan juttelee varsin mielellään, mutta mahdoton on tietää, mitä hänen mielessään liikkuu. Hänen täytyy olla epänormaali; muuten on käsittämätöntä, kuinka hän voi laiminlyödä sellaista viehättävää pikku vaimoa kuin Kamila, joka oli niin uskollinen, ettei virkkanut miehestänsä pahaa sanaa, vaikka kohteli tytärtäni sisarenansa. Toisinaan tyttäreni kyllä huomasi Kamilan hautovan jotakin mielessänsä, mutta tässä suhteessa hän ei saanut tyttöä lausumaan sanaakaan. Sydäntäni särkee, kuten hyvin voitte arvata, kun ajattelen, mitä hänenlaisensa tytön on täytynyt kärsiä, ennenkuin päätti heittäytyä veteen. Kamalin seikka on se, että minä satuin olemaan juuri silloin Allahabadissa. Jos olisin ollut täällä, ei hän varmaankaan olisi hennonut minua jättää." Seuraavana aamuna setä vei Akshain Rameshin asunnolle, ja he etsivät yhdessä paikan, mihin Kamila oli kadonnut.

Akshai ei virkkanut mitään. Vasta Tshakrabarttin taloon tultua hän huomautti: "Tiedättekö, minä en ole varma siitä, että Kamila on todella tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Gangesiin."

Akshai: "Minä taivun uskomaan, että hän on karannut kotoa. Meidän pitäisi panna toimeen perinpohjaiset tutkimukset."

Akshai: "Benares ei ole kaukana täältä. Siellä asuu eräs perhe, jonka me hyvin tunnemme, Ramesh ja minä. On mahdollista, että Kamila on etsinyt suojaa sieltä."

"Siitä ei Ramesh Babu ole minulle mitään maininnut!" huudahti setä joutuen jälleen luontaisen terhakkuutensa valtoihin. "Jos sen olisin tietänyt, olisin epäilemättä heiltä asiaa tiedustellut."

Akshai: "Mitäpä, jos lähtisimme yhdessä Benaresiin. Te tunnette nämä seudut sangen hyvin, joten voitte toimittaa kaikki mahdolliset tutkimukset."

Setä suostui mielellään ehdotukseen. Akshai ei voinut toivoa Hemnalinin uskovan yksin hänen sanoihinsa, mutta toivoi sedän avustamana saavansa hänet vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli menetellyt petollisesti. Niin joutui mitään aavistamaton ukko lähtemään syytöksen todistajana Benaresiin.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Benaresiin saavuttuaan hän oli kuullut, että se lievä kuume ja yskä, joka oli rasittanut Nalinakshan äitiä Kshemankaria, oli osoittautunut keuhkotulehduksen oireeksi. Kuumetta oli äidyttänyt kylmä sää ja tavanomainen aamuinen peseytyminen Gangesissa, mistä hän ei suostunut luopumaan, ja hänen tilansa oli käynyt todellakin arveluttavaksi. Hemnalinin uupumattoman huolenpidon nojalla pahin vaara nyt oli ohi, mutta sairaus oli kovin heikontanut vanhaa naista. Eräässä suhteessa Hemnalini ei voinut häntä mitenkään auttaa. Kshemankari noudatti rituaaliseen puhtauteen nähden ankaroita periaatteita eikä voinut ottaa määrättyjä lääkkeitä ja ruokia Brahma Samadzhiin kuuluvan tytön kädestä. Hän oli tottunut itse keittämään ruokansa, ja nyt sen teki Nalinaksha tarjoillen sairaalle kaikki ateriat hänen sitä kovin pahoitellessa.

"Minun olisi aika joutua pois tieltä", valitteli hän. "Miksi Herra antaa minun yhä elää vain vaivaksi sinulle?"

Vaikka Kshemankari omaan mukavuuteensa ja henkilökohtaisiin koruihinsa nähden oli erittäin vaatimaton, piti hän kuitenkin tarkoin silmällä ympäristönsä järjestystä ja kauneutta; tämän Hemnalini oli kuullut jo Nalinakshalta. Senvuoksi tyttö otti erikoiseksi tehtäväksensä pitää koko taloa mitä parhaassa järjestyksessä ja pukeutui aina erittäin huolellisesti lähtiessään tapaamaan vanhaa rouvaa. Annada Babu toimitti hänelle kukkia läheltä vuokraamastansa puutarhasta, ja Hemnalinilla oli tapana niillä sievästi koristaa sairaan huone.

Nalinaksha yritti tavantakaa saada äitinsä ottamaan itselleen palvelijattaren, mutta äiti ei millään ehdolla siihen suostunut. Talossa oli luonnollisesti erinäisiä palvelijoita — mies- ja naisväkeä —, jotka toimittivat karkeammat työt, mutta vanha rouva ei voinut sietää, että joku palkkalainen suoritti hänelle henkilökohtaisia palveluksia. Vanhan hoitajattaren kuoltua ei palvelijatar ollut milloinkaan kelvannut häntä viuhkoinaan tai hieromaan, ei silloinkaan, kun hän makasi sairaana.

Hän piti sievistä lapsista, pojista ja tytöistä. Palatessaan aamulla Ganges-virrasta peseytymästä uutterasti sirotellen kukkia ja pirskotellen pyhää vettä jokaiselle Shivan kuvalle, jonka ohi kulki, hän tavallisesti otti mukaansa kotiin jonkun sievän maalaispoikasen tai kaunisihoisen pienen bramaanitytön. Sitäpaitsi hän oli voittanut useiden naapuriston lasten sydämet lahjoittelemalla heille leluja, kuparikolikoita ja makeisia.

Toisinaan näiden nuorten parvi tuli hänen taloonsa ja teuhasi siellä mielin määrin hänen vilpittömäksi mielihyväksensä. Oli hänellä vielä toinenkin heikkous. Hän ei voinut milloinkaan jättää ostamatta sievää pikkuesinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Syynä ei ollut halu koota sellaisia esineitä itsellensä; hänen teki mieli lahjoittaa niitä sellaisille henkilöille, joiden tiesi todella osaavan niistä iloita. Kaukaisten sukulaisten ja tilapäisten tuttavienkin luo ilmaantui aika ajoin salaperäisiä kääröjä vastaanottajain suureksi ihmetykseksi. Hänellä oli iso eebenholtsikirstu, johon hän oli kerännyt suuren joukon sieviä koruja ja silkkivaatteita morsianta varten, jonka Nalinaksha oli kerran kotiinsa tuova. Kshemankari kuvitteli miniänsä nuoreksi erittäin kauniiksi tytöksi, joka vilkkaalla ja viehättävällä käytöksellään ilahduttaisi harmajaa taloa ja jota mielellään koristaisi aarrearkussa lepäävillä koruilla. Sellaiset mielikuvat antoivat vanhalle rouvalle aihetta moneen miellyttävään haavelmaan.

Kshemankarin oma elämänlaatu oli täysin askeettinen, mutta vaikka hän kuluttikin melkein koko päivän rukoillen ja uskonnollisia menoja noudatellen ja nautti kunakin päivänä ainoastaan yhden aterian, maitoa ja hedelmiä, moitti hän kuitenkin ankarasti Nalinakshan ankaraa elämäntapaa. Miehen ei hänen mielestänsä sopinut liian jyrkästi noudattaa rituaalisia sääntöjä. Hän piti miehiä suurina lapsina ja osoitti heitä kohtaan jalomielistä ja lempeätä suvaitsevaisuutta, jos heiltä sattui ruoan ja juoman nauttimisessa puuttumaan kohtuutta ja oikeata oivallusta.

"Mitä syytä on miehellä kohdella itseänsä niin ankarasti?" oli hänellä tapana leppoisasti kysyä. Selvää jumalattomuutta ei tietenkään käynyt puolusteleminen, mutta hän oli varmasti vakuutettu siitä, etteivät säännöt olleet miehiä varten. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos Nalinaksha olisi kohtuullisessa määrässä osoittanut tavallisen miehenpuolen häikäilemätöntä ja itsekästä luontoa, kunhan hän vain yhä olisi sallinut äidin rauhassa rukoilla ja olisi pysytellyt hänestä loitolla niinä aikoina, jolloin hänen kosketuksensa oli rituaalisessa katsannossa saastuttava.

Kun Kshemankari nousi sairasvuoteestansa, niin hänen mieltänsä kovin ilahdutti, ettei ainoastaan Hemnalini ollut muuttunut Nalinakshan oppien innostuneeksi kannattajaksi, vaan että harmaapäinen Annada Babukin istui hänen edessänsä kuunnellen hänen lausumiansa niin syvän kunnioittavasti, kuin ne olisivat olleet jonkin profeetan innoitettuja julistuksia.

Eräänä päivänä hän puhutteli Hemnalinia kahden kesken ja huomautti nauraen: "Rakas lapsi, minä pelkään, että te vain tuette Nalinakshaa hänen hupsuudessaan. Miksi välitättekään niistä mielettömyyksistä, joita hän saarnaa? Teidän iällänne on nautittava täysin siemauksin elämästä; teidän pitäisi ajatella pikemmin vaatteita ja huvituksia kuin uskontoa. Kysytte kenties, miksi minä en käytännössä toteuta, mitä opetan. On kumminkin otettava huomioon, että minun laitani on hieman toisin. Minun vanhempani olivat erittäin ankarat, ja meitä kaikkia, poikia samoinkuin tyttöjäkin, kasvatettiin hurskauden ilmakehässä. Me emme tuntisi itseämme, jos nyt luopuisimme tottumuksistamme. Te olette saanut toisenlaisen kasvatuksen. Minä tunnen tarkoin sen ilmakehän, jossa te olette kasvanut. Teidän ei käy mukautuminen toisenlaiseen elämänlaatuun. Ei ole hyvä tehdä väkivaltaa taipumuksillenne, lapsi kulta. Minun mielestäni on jokaisen näissä asioissa noudatettava luonnollista taipumustansa. Muu ei käy päinsä; teidän on paras siitä luopua. Paastoaminen ja rukoileminen eivät ole teitä varten. Tuo ajatus, että Nalin on innoitettu opettaja, on ihan uusi: hän itse ei tosiaankaan tiedä mitään sellaisista asioista. Vielä hiljattain hän noudatti omia taipumuksiansa ja osoitti ilmeistä ikävystymistä, jos oli kuunneltava pyhiä tekstejä. Hän on valinnut tämän suunnan vain minun mielikseni, ja pelkäänpä, että hänestä aivan pian sukeutuu todellinen erakko. 'Pysyttele sinä lapsuutesi uskossa', sanon minä hänelle alinomaa, 'minusta ei siinä ole mitään vikaa, ja tosiaankaan ei mikään olisi minulle mieluisampaa'; mutta hän vain nauraa; se on hänen tapaistansa. Hän ei avaa suutansa, sanoipa hänelle mitä tahansa. Jos häntä sättii, ei hän sittenkään vastaa!"

Tämä keskustelu tapahtui myöhään iltapäivällä vanhan rouvan järjestellessä Hemnalinin hiuksia. Hän ei hyväksynyt tytön yksinkertaista kampausta.

"Te luulette minua kovin vanhanaikaiseksi, ystäväiseni", oli hänellä tapana sanoa, "luulette, etten minä ollenkaan tunne uusimpia muoteja. Mutta luulenpa voivani kehuskella, että ymmärrän tukkalaitteista enemmän kuin te. Minulla oli muinoin tuttavana eräs miellyttävä englantilainen naishenkilö. Hän tapasi tulla tänne opettamaan minulle ompelua, ja samalla hän neuvoi minulle koko joukon hiuslaitteitakin. Minun tietenkin täytyi kylpeä ja muuttaa vaatteet hänen jokaisen käyntinsä jälkeen! Olipa oikein tai väärin olla niin turhantarkka, missään tapauksessa en minä voinut olla niin menettelemättä. Te ette saa pahastua, vaikka olen teihinkin nähden niin arka; tiedättehän, ettei se johdu vastenmielisyydestä! vaan vanhasta tottumuksesta. Minua kohtasi kauhea isku, kun mieheni perhe luopui hindulaisesta oikeauskoisuudesta, mutta minä en esittänyt vastalauseita. Sanoin vain: Noudattakaa omaatuntoanne; minä olen vain oppimaton nainen enkä voi luopua totutusta tavastani!" Kshemankari pyyhki kyynelen silmästänsä.

Vanhaa rouvaa miellytti kovin Hemnalinin pitkien palmikkojen purkaminen ja hiusten asetteleminen yhä uudella tavalla. Menipä hän vihdoin niinkin pitkälle, että avasi eebenholtsikirstunsa ja koristi tytön niillä hilpeän värikkäillä vaatteilla, joista hän piti. Sellainen pukeminen oli hänelle erinomainen ilo. Hemnalini tuli melkein joka päivä käsitöinensä ja kulutti illan opetellen uusia menetelmiä.

Kshemankari luki myös mielellään bengalilaisia romaaneja, ja Hemnalini toi hänelle kaikki kirjat ja aikakausjulkaisut, joita hänellä oli. Hem ihmetteli, miten terävästi vanha rouva puhui kertomuksista ja tutkielmista; hän oli aina luullut sellaisen arvostelukyvyn voivan olla ainoastaan englantilaisen kasvatuksen tuloksena. Nalinakshan äidin puheissa ilmenevä leikkisyys ja hänen hurskas elämäntapansa saivat hänet näyttämään Hemnalinin silmissä ylen ihmeelliseltä naiselta. Hänessä ei ollut mitään aivan tavallista tai sovinnaista, ja hänen kanssaan seurusteleminen muodostui Hemnalinille iloisten yllätysten sarjaksi.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Kshemankari sairastui jälleen kuumeeseen, mutta tällä kertaa se ei kestänyt kauan. Tullessaan hänen toipumisaikanansa eräänä aamuna huoneeseen ja tervehdittyään häntä koskettamalla hänen jalkojansa, kuten hyvän ja kuuliaisen pojan tulee, Nalinaksha käytti tilaisuutta hyväkseen ja kehoitti äitiä sallimaan käsitellä itseänsä sairaana. Hänen tavanomainen ankaruutensa itseänsä kohtaan, huomautti poika, ei sopinut niissä olosuhteissa elävälle ihmiselle.

"Minun siis tulee luopua vanhoista tottumuksistani sinun vähitellen luopuessa koko maailmasta?" huudahti vanha rouva. "Loppukoon tämä pilanteko, rakas Nalin. Kuule äitiäsi ja mene naimisiin!"

Nalinaksha oli vaiti, ja Kshemankari jatkoi: "Näetkös, tämä vanha ruumiini ei enää kauan kestä. Minä en voi kuolla rauhallisesti, ellen sitä ennen näe sinua naimisissa. Aikaisemmin minä aina ajattelin, että sinun pitäisi ottaa vaimoksesi nuori tyttö, jota minä voisin kasvattaa niinkuin tahdon. Tänä viimeksi kuluneena sairaudenaikana minä kuitenkin olen tullut toisiin ajatuksiin. Kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan elän, enkä minä voi suinkaan pitää varmana, että jäljelläoleva aikani on pitkä. Olisi väärin, jos jättäisin sinut elämään kasvattamattoman tytön kanssa. On paljon parempi, jos nait jonkun, joka on enemmän ikäisesi. Minä olen miettinyt kaikkea tätä öisin kuumeessa maatessani. Minulla on eloisa tunne siitä, että tämä on viimeinen velvollisuuteni sinua kohtaan, ja minun täytyy elää, kunnes saan sen suoritetuksi, koska mieleni ei muuten pääsisi koskaan lepoon."

"Mutta mistä löydänkään tytön, joka on valmis tulemaan vaimokseni?" kysyi Nalinaksha.

"Senvuoksi sinun ei tarvitse vaivata päätäsi. Minä järjestän asian ja ilmoitan sinulle tuloksen aikanaan."

Kshemankari ei ollut koskaan tavannut Annada Babua, koska oli aina hänen talossa käydessään pysytellyt omissa huoneissaan. Mutta kun vanha herra tuona päivänä iltakävelyllä ollessaan poikkesi tervehtimään, hän käski sanoa haluavansa häntä puhutella ja kävi heti Annada Babun sisään astuttua suoraa päätä asiaan.

"Teidän tyttärenne", aloitti hän, "on viehättävä tyttö, ja minä olen häneen kovin mieltynyt. Te molemmat tunnette poikani Nalinin. Hänen luonteensa on moitteeton, ja lääkärinä hän on mitä parhaassa maineessa. Ettekö itsekin arvele, että teidän olisi vaikea löytää tyttärellenne parempaa puolisoa?"

"Puhutteko tosiaankin ihan vakavasti?" huudahti Annada Babu. "Sitä en ole koskaan uskaltanut toivoa. Minä pitäisin itseäni ylen onnellisena, jos saisin Nalinakshan vävykseni. Mutta mitä sanoo hän — —?"

"Nalin kyllä suostuu. Hän ei ole useimpien nykyaikaisten nuorukaisten kaltainen: hän tekee mitä äiti käskee. Missään tapauksessa hän ei kaipaa pitkiä suostutteluja! Kukapa voisikaan olla rakastumatta tuohon viehättävään tyttöön. Minä haluaisin kuitenkin nähdä heidät kihloissa mahdollisimman pian, sillä minulla kenties ei ole enää paljon elonpäiviä."

Annada Babu tuli kotiin juhlallisen mielialan vallassa ja kutsui heti
Hemin luoksensa.

"Kultaseni", aloitti hän, "minä olen vanha mies, ja terveyteni ei suinkaan ole hyvä, mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisin mielin, ellen näe sinun olevan hyvässä turvassa. Salli minun puhua asiasta ihan avoimesti, Hem. Sinulla ei ole äitiä, ja minä tunnen olevani yksin sinusta vastuussa."

"Minä iloitsen tästä liitosta jo edeltäkäsin siinä määrin", jatkoi Annada, "etten voi olla siitä heti puhumatta. Pelkään vain, että voi tulla jotakin esteeksi. Asia näet on tämä, kultaseni: Nalinakshan äiti kosi sinua tänään pojallensa."

Hemnalini punastui ja sopersi: "Todellako, taatto? Mutta sehän on ihan mahdotonta."

Hemnalini joutui täydellisen hämmingin valtaan, kun isä äkkiä ilmoitti tämän kosinnan, sillä hän ei ollut milloinkaan ajatellut Nalinakshaa mieheksensä.

Vastaus tuskin oli loogillinen, mutta se oli kaikkea logiikkaa selvempi. Hemnalini vetäytyi kuistikolle, koska tilanne uhkasi muuttua kiusalliseksi. Annada Babun toiveet murskautuivat yhdellä iskulla; tällaista vastustusta hän ei ollut odottanut. Hän oli varmasti otaksunut Hemnalinin ihastuvan kuullessaan pääsevänsä Nalinakshan vaimoksi. Tämän odottamattoman iskun huumaamana ukko tuijotteli surullisesti öljylampun lepattelevaan liekkiin mietiskellen naisen luonnon ratkaisemattomia arvoituksia ja valitellen, kuten useasti ennenkin, ettei Hemnalinilla ollut äitiä.

Sillävälin istui Hemnalini pimeällä kuistikolla illan hetkien liukuessa ohi. Vihdoin hän tuli katsahtaneeksi huoneeseen ja tunsi pistoksen tunnossansa nähdessään isän toivottoman ilmeen. Hän kiiruhti sisään, asettui Annadan tuolin taakse, silitti hänen hiuksiansa ja virkkoi hiljaa: "Tule, taatto, illallinen on ollut jo aikoja sitten valmis; se on varmaan ihan jäähtynyt."

Annada Babu nousi konemaisesti ja siirtyi ruokasaliin, mutta illallinen ei juuri maittanut. Uskoen, että Hemnalinin elämää pimentävät pilvet olivat vihdoin hälvenneet, hän oli toivonut tulevaisuudelta paljon, ja ehdotuksen hylkääminen oli ollut hänelle katkera pettymys. "Hem ei siis ole sittenkään voinut unohtaa Rameshia", huokasi hän itsekseen.

Hänen tapansa oli mennä levolle kohta illallisen jälkeen, mutta tänä iltana hän viivytteli. Hän ei vetäytynyt huoneeseensa, vaan istuutui kuistikolle lepotuoliin ja tuijotteli syviin mietteisiin vaipuneena yli puutarhan autiolle maantielle.

Löytäessään hänet sieltä Hemnalini alkoi häntä leikkisästi torua.
"Lähde nyt levolle, taatto, täällä ulkona on liian kylmä."

Hemnalini ei kumminkaan luopunut yrityksestään niin hevillä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Sinä vilustut täällä, taatto. Tule ainakin oleskeluhuoneeseen."

Hemnalini oli lujasti päättänyt olla kerrassaan Rameshia ajattelematta, jottei joutuisi kiusaukseen väistää velvollisuuttansa, ja tämä kieltäymys oli vaatinut hänen sydämensä moneen ankaraan taisteluun. Vanha haava tarvitsi vain ulkonaista kosketusta alkaakseen jälleen tehdä kipeätä. Hän ei ollut vielä kyennyt tarkoin suunnittelemaan tulevaisuuttansa, oli vain etsiskellyt keinoja päätöksensä tukemiseksi.

Kun hän sitten lopulta päätti pitää Nalinakshaa henkisenä johtajanansa ja suunnata elämänsä hänen antamiensa ohjeiden mukaan, otaksui hän saavuttaneensa päämääränsä. Mutta kun sitten tuli tämä kosinta ja hän yritti kitkeä vanhaa rakkautta pois sydämensä syvimmistä piilopaikoista, niin hänelle samalla selvisi, kuinka mahdoton se todellisuudessa oli hävittää. Vanhan siteen lopullisen katkeamisen vaara riitti saamaan Hemnalinin pitämään siitä kiinni sitäkin enemmän.

VIIDESKYMMENES LUKU

Kshemankari oli sillävälin kutsuttanut luoksensa Nalinakshan ja ilmoittanut hänelle, että oli kosinut hänelle Hemnalinia ja että kosintaan oli annettu myöntävä vastaus.

Nalinaksha hymyili. "Oletko jo järjestänyt asian lopullisesti?" kysyi hän. "Oletpa pitänyt kiirettä."

Kshemankari: "Olenpa tietenkin. Tiedäthän, etten elä ikuisia aikoja. Minä olen kovin mieltynyt Hemnaliniin. Hän on kerrassaan harvinainen tyttö. Mitä ulkonäköön tulee, voisi luonnollisesti — ihonväri ei ole ihan hyvä, mutta — —"

Nalinaksha: "Säästä minua, äiti! Minä en ajatellut hänen värejänsä, vaan sitä, että minun on mahdoton ottaa Hemnalinia vaimokseni. Minä en tosiaankaan voi sitä tehdä."

Nalinakshan ei ollut helppo ilmaista vastaväitteitänsä, mutta hänen ajatuksensa oli suunnilleen tämä: Kysymyksessä oli Hemnalini, tyttö, johon nähden hän oli asettunut rippi-isän kannalle; jos hänen nyt piti äkkiä tyttöä kosia, niin, se tuntui melkein rikokselta.

Äiti, joka otaksui Nalinakshan vaitiolon merkitsevän myöntymistä, jatkoi: "Tällä kertaa minä en kuuntele mitään vastaväitteitä. Sinä näytät päättäneen minun tähteni luopua maailmasta ja muuttua todelliseksi Benaresin erakoksi. Se on mieletöntä sinun iälläsi, ja minä kieltäydyn sitä kauemmin sietämästä. Pidä nyt huolta siitä, ettet anna tämän tilaisuuden luiskahtaa ohitsesi. Ensimmäisenä hyväenteisenä päivänä sinun on asia järjestettävä."

"Minun on kerrottava sinulle jotakin, äiti", aloitti hän vihdoin, "mutta minä pyydän hartaasti, ettet siitä kiihdy. Seikka, jonka nyt sinulle ilmoitan, tapahtui yhdeksän tai kymmenen kuukautta sitten, ja tarpeetonta on sen vuoksi enää valitella. Minä kumminkin tiedän, että sinun tapasi on säikkyä jotakin onnettomuutta, vaikka se on jo auttamattomasti ohi. Siitä syystä en ole tätä tarinaa milloinkaan sinulle kertonut, vaikka aina olinkin sen kertomaisillani. Tee, mitä hyväksi näet, lepyttääksesi kovaa kohtaloani, mutta älä kiusaa itseäsi turhilla menneiden valitteluilla."

"En tiedä, mitä aiot minulle kertoa, poikani", virkkoi hän, "mutta johdantosi saa minut pelkäämään pahinta. Minä en opi elinikänäni vallitsemaan tunteitani. Suotta minä yritän pysytellä loitolla tämän maailman asioista. Onnettomuutta ei tarvitse lähteä etsimään; se hyökkää kimppuun kutsumatta. Kerro minulle heti kerrottavasi, sisälsipä se hyvää tai pahaa."

"Viime helmikuussa", aloitti Nalinaksha, "minä möin koko omaisuuteni Rangpurissa, annoin puistotaloni vuokralle ja matkustin Kalkuttaan. Kun kuljimme Sarassa virran yli, pisti päähäni astua junasta ja jatkaa matkaani vesitse. Niinpä vuokrasinkin ison jokivenheen ja lähdin eteenpäin. Kaksi päivää matkustettuamme me laskimme venheen laituriin eräälle hiekkasärkälle. Minä lähdin rantaan peseytymään ja kohtasin äkkiarvaamatta vanhan ystävämme Bhupenin, jolla oli pyssy olalla. Hän riemastui kovin minut nähdessään ja huudahti: 'Siinäpä minulla oiva saalis!' Kävi ilmi, että hän oli rauhantuomarina niillä seuduilla ja kulki nyt tarkastusmatkalla piirissänsä. Me emme olleet nähneet toisiamme moneen vuoteen, eikä hän päästänyt minua millään ehdolla lähtemään, vaan vaati minua mukaansa kiertoretkelle. Eräänä päivänä me pysähdyimme Dhobapukur-nimiseen kylään ja lähdimme iltasella paikkakuntaa katselemaan. Se on aivan pieni kylä. Siinä astellessamme Bhupen yht'äkkiä vei minut pellon laidassa sijaitsevan olkikattoisen talon portille. Talon isäntä toi pihalle tuoleja ja pakotti meidät istuutumaan. Kuistikkoa käytettiin parhaillaan kouluhuoneena. Kylän koulumestari istui puutuolilla, jalat erääseen kannatinpylvääseen nojaten; lapset kyyhöttivät lattialla hänen ympärillänsä, kivitaulut käsissään ja kuorossa toistellen opittaviansa. Talon isäntä oli eräs Tarini Tshaturdzhi. Hän kuulusteli Bhupenia, kunnes tunsi minun historiani juurta jaksain. Palatessamme asuntoomme Bhupen huomautti: 'Sinulla on tänään hyvä onni; saat kohta naimatarjouksen.' Minä kysyin, mitä hän tarkoitti, ja hän jatkoi: 'Tuo veikko, Tarini Tshaturdzhi, on rahanlainaaja, ja pahempaa saituria et maailmasta löydä. Joka kerta, kun piiriin saapuu uusi tuomari, hän kehuskelee yhteiskunnallista mielenlaatuansa huomauttaen sallivansa pitää koulua talossaan. Todellisuudessa hän ei anna koulumestarille muuta kuin ruoka-ateriat, ja siitä hyvästä tuon mies paran täytyy istua kello kymmeneen saakka illalla kirjoittamassa Tarinin laskuja; palkkansa koulumestari saa oppilaiden lukukausimaksuista ja hallituksen myöntämästä avustuksesta. Tarinilla oli sisar, joka jäi miehensä kuollessa ihan varattomaksi ja joka hänen niin muodoin oli otettava hoiviinsa. Vaimo oli silloin raskaana ja kuoli synnyttäessään tytön. Kuolemia aiheutui yksinomaan asianmukaisen lääkärinavun puutteesta. Tarinilla oli toinenkin leskeytynyt sisar, joka toimitti kaikki talousaskaret vapauttaen hänet siten pitämästä palvelijatarta. Tämä olento-raukka otti hoitaakseen orpoa, mutta kuoli hänkin muutaman vuoden kuluttua. Tyttö on siitä pitäen saanut kovaa kokea raataessaan enonsa ja tätinsä hyväksi ja saaden pelkkää sättimistä palkaksensa. Hän on ehtinyt melkein naimaiän ohi, mutta ei ole helppo tehtävä löytää sellaiselle osattomalle orvolle miestä, varsinkaan kun ei kukaan kyläläisistä tuntenut hänen vanhempiansa. Sitäpaitsi hän on syntynyt isän kuoleman jälkeen, ja kylä juorut juttelevat kaikenlaista hänen alkuperästänsä. Jokainen tietää Tarini Tshaturdzhin upporikkaaksi, ja senvuoksi he tyttöä häväisevät toivoen voivansa pusertaa Tarinilta suuret myötäjäiset, jos hän mielii saada tytön miehelään. Jo neljä vuotta hän on sanonut tyttöä kymmenen vuoden ikäiseksi, joten hänen nyt täytyy olla vähintään neljäntoista. Kaikesta huolimatta hän on kaunein tyttö, mitä olen milloinkaan nähnyt, kaunis kuin pyhä lootuskukka. Jos nuori vieras bramaani sattuu tänne kulkeutumaan, pyytää ja rukoilee Tarini häntä ottamaan hänen sisarentyttärensä vaimokseen, mutta vaikka nuori mies olisikin halukas, säikyttävät kyläläiset hänet, ja kihlauksesta ei tule mitään. Nyt tulee sinun vuorosi, aivan varmasti.' Tiedätkö, äiti, minä olin silloin niin uhkarohkea, että sanoin heti, silmänräpäystäkään empimättä: 'Hyvä, minä nain tytön.' Olin aina ajatellut sinua yllättää tuomalla taloon oikeauskoisen pienen hindulaisminiän — tiesin varsin hyvin, että jos naisin täysikasvuisen Brahma Samadzhin naisen, niin kumpikaan meistä ei tulisi onnelliseksi. Bhupen oli ällistyksissään. 'Lasketko leikkiä!' huudahti hän. 'En ollenkaan', vastasin minä, 'olen tehnyt päätökseni'. 'Oletko tosissasi?' kysyi Bhupen. Minä vakuutin olevani. Tarini Tshaturdzhi tuli asuntoomme jo samana iltana ja anoi anomuksensa kädet ristissä bramaaninnuoran päällä. 'Minä rukoilen teitä auttajakseni', sanoi hän. 'Tulkaa itse tyttöä katsomaan; ellei hän teitä miellytä, niin asiassa tietenkään ei ole enempää tekemistä, mutta älkää missään tapauksessa kuunnelko vihollisteni valheita ja vääristelyjä.' 'Ei ole tarpeen, että hänet näen', vastasin minä, 'te voitte määrätä hääpäivän'. 'Ylihuomenna on otollinen päivä', sanoi Tarini, 'valitaan se'. Hänen surkean anelemisensa ja sopimattoman kiirehtimisensä syy oli luonnollisesti vaivatta arvattavissa: hän halusi välttää hääjuhlallisuuksista koituvia suuria kustannuksia. Vihkiminen kuitenkin tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä."

"Vihkiminen tapahtui!" huudahti Kshemankari pelästyneenä, "oletko tosissasi, Nalin?"

Nalinaksha: "Ihan tosissani, äiti. Minä astuin jälleen venheeseen, morsian kerallani. Me lähdimme matkaan iltapäivällä — oli vielä maaliskuu ja oli hyvinkin syytä odottaa kaunista säätä — mutta samana iltana, vain paria tuntia myöhemmin, meidät yllätti kuuma tuulenpyörre, ja ennenkuin aavistimmekaan oli venhe kumossa ja näkymättömissä."

Nalinaksha: "Tullessani jälleen tajuihini havaitsin uivani syvässä vedessä aaltoja vastaan taistellen; venheestä ja siinä olijoista ei näkynyt mitään merkkiä. Minä annoin tiedon poliisille, joka toimitti perinpohjaiset tutkimukset, mutta tuloksetta!"

"Amen", sanoi hän, "tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa; mutta älä puhu siitä enää koskaan minulle. Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin."

Nalinaksha: "Minä en olisi kertonut sitä milloinkaan, äiti, ellet olisi yrittänyt pakottaa minua menemään naimisiin."

Kshemankari: "Mitä sanotkaan; eihän tuo onnettomuus mitenkään sinua estä naimisiin menemästä!"

Nalinaksha: "Tyttö on voinut sittenkin jäädä eloon; senvuoksi naimisiin meneminen minua arveluttaa."

Kshemankari: "Oletko mieletön? Jos hän eläisi, olisit varmaan hänestä kuullut."

Nalinaksha: "Hän ei tiedä minusta mitään. Minä olin hänelle niin vieras kuin suinkin. Luulenpa, ettei hän ole edes nähnyt kasvojani. Benaresiin saavuttuani minä kirjoitin Tarini Tshaturdzhille mainiten osoitteeni, mutta kirjeeni ei nähtävästi ole häntä saavuttanut, koska se myöhemmin tuli takaisin perillesaamattomana."

Nalinaksha: "Minä olen päättänyt odottaa kokonaisen vuoden, ennenkuin pidän hänen kuolemaansa varmana."

Kshemankari: "Sinä olet aina ollut ylen tunnollinen! Miksi kokonaisen vuoden?"

Nalinaksha: "Se aika on pian ohi, äiti. Nyt on joulukuu; seuraava kuukausi on ilmankin huonoenteinen häiden viettoa varten. Sitten on jäljellä vain helmikuu, ja maaliskuussa vuosi on täysi."

Kshemankari: "Olkoon menneeksi. Sinun on kuitenkin pidettävä itseäsi varmasti kihlautuneena. Minä olen esittänyt Hemnalinin isälle nimenomaisen kosinnan."

Nalinaksha: "Ihminen päättää, mutta on olemassa toinen, joka säätää, ja minä jätän asian hänen haltuunsa."

Kshemankari: "Niin tapahtukoon. Mutta millaisen kauhean asian minulle kerroitkaan! Vapisen vieläkin sitä ajatellessani."

Nalinaksha: "Sitä minä pelkäsinkin, äiti, ja pelkäänpä, että kuluu pitkä aika, ennenkuin siitä toivut. Kun jokin asia sinua järkyttää, et pääse helposti takaisin tasapainoon. Nyt ymmärrät, miksi ei tehnyt mieleni tarinaa sinulle kertoa."

Kshemankari: "Teit oikein, poikani. En tiedä, mikä minua on alkanut viime aikoina vaivata: kun kuulen jostakin onnettomuudesta, niin minut valtaa kauhistus. En uskalla avata kirjettä, koska pelkään sen sisältävän huonoja uutisia. Tiedäthän, että olen aina sinua suorastaan pyytänyt olemaan minulle kertomatta sellaisia asioita. Pelkään, etten elä kauan; mistäpä muuten johtuisivatkaan nämä alinomaiset järkytykset?"

YHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan saapuessa Gangesin rannalle matalalentoinen joulukuun aurinko oli jo ehtinyt kuulaan taivaan ja tumman maan rajoille. Laskeutuvassa hämärässä Kamila tervehti poishäipyvää jumaluutta. Hän pirskoitti päälaellensa pyhää vettä, astui sitten virtaan, kohotti reunatusten yhteen liitetyin käsin vettä pyhän virran juomauhriksi ja sirotti kukkia kymin viedä.

Hän kumartui palvomaan kaikkia taivaan valtoja. Kohottaessaan päänsä maasta hän muisteli vielä erästä olentoa, jolle oli kunnioituksen velkaa. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettansa hänen kasvoihinsa. Sinä yönä, jonka he olivat viettäneet vieretysten, hänen silmänsä eivät olleet etsineet tutun tuntemattoman jalkojakaan. Morsiuskammiossa oli sulhanen lausunut jonkin sanan hänen tyttötovereillensa, mutta ääni oli tuskin jaksanut tunkeutua harson ja ujouden esteiden läpi. Nyt, virran rannalla seisoessaan, hän yritti innokkaasti, mutta turhaan, palauttaa mieleensä hänen äänensä sointua.

Oli jo ollut myöhä yö, kun häämenot oli suoritettu. Hän oli ollut niin lopen väsynyt, että uni oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen voimatta sanoa, milloin ja missä. Hänen herätessään seisoi eräs nuori, naimisissaoleva tuttava hänen vieressään ääneen nauraen ja herätellen häntä unenhorroksesta. Hän oli yksinään yösijallansa. Tänä elämänsä viimeisenä hetkenä hänen mielensä ei tavoittanut mitään selvää kuvaa tuon elämän valtiaasta. Hänen olemuksensa oli Kamilalle suljettu kirja. Hän ei saanut palautumaan hänen kasvojansa, ei hänen ääntänsä eikä mitään havaittavaa merkkiä. Sitä punaista silkkinauhaakaan, jolla sulhasen päällimmäinen vaate oli vihkimismenojen aikana sidottu — Kamila ei tietänyt, että se oli kaikkein halvin, minkä Tarini Tshaturdzhi oli voinut löytää — sitäkään Kamila ei ollut huolinut ottaa talteen.

Se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille, oli yhä vielä hänen vaatteensa helmaan solmittuna. Hän otti sen esiin, istuutui hiekkaan ja luki pari sivua vielä kerran. Se oli se osa kirjettä, jossa mainittiin hänen miehensä; siihen ei sisältynyt mitään yksityisseikkoja, ainoastaan se tosiasia, että hänen nimensä oli Nalinaksha Tshattopadhjai, että hän oli ollut lääkärinä Rangpurissa ja ettei Ramesh ollut voinut löytää hänestä jälkeäkään. Kamila etsi muita lehtiä, mutta niitä ei löytynyt.

Nalinaksha! Tuo nimi virtasi lääkkeenä hänen sielunsa haavaan. Tuntui siltä, kuin se olisi täyttänyt hänen sydämensä kukkuroilleen, kuin se olisi näkymättömänä, tuntumattomana aineena tunkenut läpi hänen olemuksensa. Kyynelet virtasivat valtoinaan, sulattivat hänen jäisen päätöksensä ja kevensivät surun sietämätöntä taakkaa. Jokin ääni tuntui hänelle sanovan: "Tyhjyys on täyttynyt, pimeys on hälvennyt; nyt tiedän, että olen minäkin osa elävää maailmaa." Hän huudahti palavin innoin: "Jos tahdon olla hänen uskollinen vaimonsa, niin minun tulee elää, voidakseni heittäytyä hänen jalkoihinsa. Mikään ei voi minulta sitä palkkaa riistää. Niin kauan kuin elämä kestää, en ole häntä menettänyt. Herra on varjellut minut kuolemasta, jotta voin häntä palvella!"

Hän otti avainkimpun liinasta, johon oli sen kietonut, ja sinkosi sen menemään. Sitten hän, muisti Rameshin antaman rintaneulan, irroitti senkin nopeasti ja viskasi virtaan. Sitten hän kääntyi länttä kohti ja alkoi vaeltaa, selvästi tietämättä, minne aikoi ja miten suunnitteli panevansa toimeen tiedustelut. Hän tiesi vain, että piti lähteä eteenpäin, ettei saanut viipyä hetkeäkään siinä, missä oli.

Talvisen iltahämärän viimeinen kajaste häipyi pian taivaalta. Virran hiekkaranta hohteli heikosti pimeästä, ikäänkuin olisi maalaaja pyyhkinyt pois heleävärisen maisemansa kuviot jättäen näkyviin värittömän kankaan. Kuuton taivas, jossa tähdet tyynesti paistoivat, hengitteli hiljaa aution virranrantaman yläpuolella.

Kamila ei voinut nähdä edessään muuta kuin loputtomalta näyttävän aution tyhjyyden, mutta tiesi, että oli lähdettävä eteenpäin, eikä pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan, minne askelet oli suunnattava. Hän päätti kuitenkin noudatella virran rantaa. Siten kulkien ei tarvitsisi kysellä tietä, ja jos vaara uhkaisi, löytäisi hän heti turvapaikan Ganges-emon helmasta.

Ilmassa ei ollut yhtään sumua, ja pimeys, joka kääri Kamilan vaippaansa, ei sekään salannut häneltä tietä. Yön edistyessä sakaalit tulivat esiin vehnäpeltojen peitosta ja ulvahtelivat epäsointuisin äänin. Kamila oli jo kulkenut pari tuntia, kun ranta kohosi korkeaksi äyrääksi ja hiekan sijaan tuli viljeltyä peltomaata. Tien sulki eräs kylä, mutta kun hän tykyttävin sydämin sitä lähestyi, kävi ilmi, että kaikki kylän asukkaat nukkuivat sikeätä unta. Kun hän arastellen kiersi kylää, alkoivat voimat pettää, ja ehdittyään vihdoin jyrkältä näyttävän rinteen laelle hän lyyhistyi viikunapuun juurelle ja vaipui äärimmäisen uupumuksen uneen.

Hänen päivänkoitteessa herätessään oli kapeneva kuu noussut ja valaisi heikosti pimeyttä. Hänen vieressään seisoi vanhahko naishenkilö, joka kyseli häneltä kyselemistään omalla kielellänsä. "Kuka oletkaan? Mitä täällä teet? Makaat tällaisena kylmänä yönä ulkona puun alla!"

Kamila hypähti säikähtäen jalkeilleen. Silmäillessään ympärillensä hän näki aivan lähellä laiturin, jossa lepäsi kaksi parkkialusta. Vanha naishenkilö oli matkalla ja oli noussut varhain kylpeäkseen, ennenkuin toiset alkoivat liikkua.

"Olen menossa Benaresiin. Myöhään yöllä minä väsyin ja paneuduin tähän makuulle."

"Onko kummempaa kuultu? Menossa Benaresiin jalkaisin! No, menehän tuonne alukseen. Minä tulen heti peseydyttyäni."

Vanha nainen peseytyi, tuli Kamilan luo ja alkoi seikkaperäisesti kertoa itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Hän oli sukua ghazipurilaiselle Siddhu Babulle, jonka poika oli vast'ikään viettänyt häitänsä suurin juhlallisuuksin. Hänen oma nimensä oli Nabinkali, hänen miehensä Mukundalal Datta; he kuuluivat kajastha-kastiin ja olivat kotoisin Bengalista, mutta asuivat nyt Benaresissa. Sukulaiset eivät olleet kutsuneet heitä häihin, mutta he olivat siitä huolimatta lähteneet Ghazipuriin toivoen Siddhu Babun sittenkin ottavan heidät vastaan. Talon emäntä oli kuitenkin pahoitellen ilmoittanut, ettei voinut tarjota heille vieraanvaraisuutta. "Tiedättehän, ystäväiseni", oli hän sanonut Nabinkalille, "että mieheni on kovin kivulloinen; lapsuudesta lähtien hänen on täytynyt noudattaa erikoista ruokajärjestystä. Meillä on lehmä, jonka maidosta kirnuamme voita, voista teemme ghitä ja ghin avulla valmistamme hänelle _lutshi_kakkuja. Sellaista lehmää ei sovi ruokkia millaisella rehulla tahansa — —" ja niin aina edespäin.

Nabinkali: "Mitä ihmettä! Sinähän näytät aivan nuorelta! Et voi olla juuri viittätoista vuotta vanhempi", jatkoi hän tarkastellen Kamilaa kiireestä kantapäähän.

"En tiedä tarkoin ikääni, mutta olen varmaan suunnilleen viidentoista vuoden ikäinen."

Kamila: "Minä en ole milloinkaan ollut mieheni kotipuolessa. Isäni oli kotoisin Bisukalista." (Vaikka Kamila ei ollut Bisukalissa käynyt, hän kuitenkin tiesi, että hänen isänsä oli siellä syntynyt.)

Kamila: "Minä tarvitsen vain katon pääni päälle ja kaksi ateriaa päivässä. Jos löydän Benaresista kunnon ihmisiä, jotka tuon minulle antavat, niin teen työtä elatuksekseni. Minä osaan keittää."

Nabinkali oli salaa erittäin mielissään siitä, että voi saada bramaanikastiin kuuluvan keittäjättären ihan ilmaiseksi. Hän kuitenkin varoi mielihyväänsä osoittamasta.

"Me itse emme sinua tarvitse", sanoi hän, "olemme tuoneet omat bramaanipalvelijamme Bengalista. Sitäpaitsi emme voi käyttää ketään, jonka ainoana suosituksena on se, että hän on bramaani. Mieheni on hyvin vaatelias, mitä aterioihin tulee. Hyvää miespalvelijaa ei voi saada vähemmällä kuin neljältätoista rupialla kuukaudessa, ja hän tarvitsee lisäksi ravinnon ja vaatteet. Sinä olet tässä, olet bramaanityttö ja vaikeassa asemassa; ehkäpä on sittenkin parasta, että lähdet mukaamme. Meillä on paljon nälkäisiä suita ruokittavina, ja siihen kuluu joka tapauksessa paljon muonaa; jos tulee yksi lisäksi, niin se ei mitään merkitse. Työ ei tule olemaan liian raskas. Nykyjään olemme kotona vain me, mieheni ja minä. Kaikki tyttäreni ovat naimisissa, eikä heillä ole mitään hätää. Meillä on yksi ainoa poika, joka on nykyjään virkamiehenä Seradzhgandzhissa. Kaksi kuukautta sitten saimme kuvernööriltä kirjeen, jossa mainittiin hänen nimityksensä rauhantuomariksi. Minä sanoin miehelleni: 'Meidän Noton — se on hänen nimensä — ei ole pakko; miksi hän lähtisikään sinne asti? Minä kyllä tiedän, ettei monikaan onnistu saavuttamaan sellaista asemaa, mutta on liian kovaa, että poika paran on asuttava niin kaukana kotoa. Miksi? Eihän ole mitään pakkoa?' Mutta mieheni se vain sanoi: 'Hyvä isä, eihän ole siitä kysymys! Te naiset ette näitä asioita ymmärrä. Luuletko, että minä olen suotta kouluttanut Noton lakimieheksi? Se ei tule kysymykseenkään! Hänellä täytyy olla virkatoimi, sillä hänenlaisensa nuorukaiset keksivät muuten kaikenlaisia kepposia.'"

Venheet kiitivät myötätuulessa vastavirtaan, ja Benares saavutettiin muutamassa tunnissa. Koko seurue kulki erääseen kaksikerroksiseen taloon, joka sijaitsi pienessä puutarhassa kaupungin äärimmäisillä rajoilla. Neljätoista rupiaa ansaitsevasta bramaanikeittäjästä ei ollut jälkeäkään nähtävissä. Eräs palvelijoista tosin oli bramaani, mutta hän oli Orissasta, josta koillisen Intian halvimmat työläiset ovat kotoisin. Sitäpaitsi Nabinkali ajoi hänet pois joitakin päiviä Kamilan saapumisen jälkeen, palkkaa maksamatta, äkillisen kiukunpuuskan vallassa. Koska osoittautui mahdottomaksi löytää toista keittäjää neljäntoista rupian kuukausipalkalla, täytyi Kamilan ottaa huoleksensa kaikki keittiöaskareet. Nabinkali jakeli anteliaasti hyviä neuvoja. "Tiedätkö, ystäväiseni", tapasi hän Kamilaa varoitella, "Benares on huono paikka sinunlaisellesi nuorelle tytölle. Et saa lähteä milloinkaan yksin laadulle. Kun menen Gangesiin kylpemään tai rukoilemaan Bishveshvarin kuvaa, otan sinut mukaani."

Hän piti tarkoin huolta siitä, ettei Kamila pääsisi hänen kynsistänsä luiskahtamaan. Tytöllä ei tosiaankaan ollut milloinkaan tilaisuutta tavata kaltaisiansa. Talousaskareihin kului koko päivä, ja illalla Nabinkali kertoi lukemattomista koruistansa ja jalokivistänsä, kulta- ja hopea-astioistansa ja upeista brokadeistansa, joita ei ollut ottanut mukaansa Benaresiin, koska pelkäsi varkaita.

"Mieheni ei ole tottunut syömään messinkiastioista ja oli aluksi aina tyytymätön. Hän sanoi: 'Mitä se haittaa, vaikka joitakin kappaleita varastetaankin? Voimmehan ostaa kohta uusia sijaan.' Minä en kumminkaan voinut suostua sellaiseen rahantuhlaukseen. Kärsin mieluummin vähän aikaa puutetta. Kotipuolessa meillä on iso talo ja palvelijoita kokonainen liuta, niin paljon, etten lukumäärää tiedä, mutta emmehän me voi kuljettaa mukanamme kahta-kolmeakymmentä henkeä. Mieheni tahtoi vuokrata täältä läheltä erikoisen rakennuksen niitä varten, mutta minä sanoin 'ei', minä en voinut sitä sietää. Tässä on hyvä tilaisuus saada elää hieman hiljaisemmin. Minulla ei olisi yön lepoa eikä päivän rauhaa, jos olisi niin paljon palvelijoita ja huoneita silmällä pidettävänä." Ja niin edespäin aina pahoinvointiin asti.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan elämä Nabinkalin talossa oli kuin matalaan, mutaiseen lammikkoon suljetun kalan. Hänen ainoa pelastuksensa oli pakeneminen, mutta siitä ei voinut olla puhettakaan niin kauan kuin hän ei tietänyt, minne paeta. Hänen äskeinen vaelluksensa oli hänelle osoittanut, kuinka kaamealta maailma öiseen aikaan näyttää, ja hän säikkyi ajatellessaan toista samanlaista retkeä kohti tuntemattomia kohtaloita.

Omalla omituisella tavallaan Nabinkali tosin piti Kamilasta, mutta hänen kiintymyksensä ilmeni epämiellyttävässä muodossa. Hän oli tullut tytön avuksi hädän hetkenä, mutta teki hänelle vaikeaksi tuntea vastaavaa kiitollisuutta, joten Kamila viihtyi paljoa paremmin talousaskareita toimitellessaan kuin ikävystyttävinä lomahetkinä, jotka hänen oli pakko viettää Nabinkalin seurassa.

Eräänä aamuna eukko huusi hänet luoksensa ja piti hänelle seuraavan puheen: "Kuulehan, neitiseni, mieheni ei voi tänään oikein hyvin, joten hänen pitää saada ohukaisia tavallisen ruokansa asemesta. Sinun ei kumminkaan tarvitse siinä tuhlata niin summattomasti voinsulaa. Myönnän mielelläni, että olet hyvä keittäjätär, mutta minun on mahdoton ymmärtää, mitä teet niin paljolla voilla. Siinä suhteessa Urija oli sinua etevämpi. Hän käytteli voita hänkin, se on selvää, mutta ruoassa sitä tuskin maistoi."

Kamila ei koskaan vastustellut; saatuaan nuhteita hän jatkoi rauhallisesti työtänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Tänä aamuna loukkaus kuitenkin koski häneen kipeästi, ja hän hautoi sitä mielessään samalla kuin puhdisteli vihanneksia. Hän oli parhaillaan ehtimässä siihen päätelmään, että maailma on iloton paikka ja elämä rasittava taakka, kun hänen korvansa samassa tavoittivat jotakin, mikä herätti hänen huomiotansa. Nabinkali oli kutsunut palvelijan luoksensa antaakseen hänelle määräyksiä, ja Kamila kuuli hänen sanovan:

"Kuule, Tulsi, juokse nopeasti kaupunkiin ja nouda tohtori Nalinaksha; sano hänelle, että isäntäsi on sairastunut."

Tohtori Nalinaksha! Auringonsäteet karkeloivat Kamilan silmissä kuin kultaiset, näkymättömien sormien koskettelemat luutunkielet. Hän heitti vihannekset käsistään ja asettui keittiön ovelle väijymään alastulevaa Tulsia. Kohta hänen ilmaannuttuaan näkyviin Kamila tiedusteli', minne hän oli menossa.

Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset. Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi orjiksensa.

"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita hyvyyttäni!"

Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa eikä antavan helposti itseänsä pettää.

Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville, mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti työtänsä mielen askarrellessa muualla.

Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.

Kamila: "Hänen äitinsä? Eikö hänellä ole ketään, joka äitiä hoitaisi?"

Tulsi: "Mahdollista kyllä; mutta hänen palvelijansa Bradzha sanoi, ettei hänellä ole Rangpurissakaan ollut vaimoa."

Nalinaksha — Rangpurissa ollessaan — Kamilan epäilykset olivat kerrassaan hälvenneet. Tulsin jälleen ilmaantuessa hän vielä kysyi tytöltä:

"Kuulehan, Tulsi, minulla on sukulainen, ihan samanniminen kuin tohtori — hän on bramaani, eikö totta?"

Tulsi pelkäsi emännän hänet keksivän, jos hän jatkaisi keskustelua, ja poistui nopeasti Kamilan luota.

Kamila meni suoraa päätä Nabinkalin luo, sanoi saaneensa työnsä valmiiksi ja haluavansa lähteä peseytymään Dashashvamedh Ghatille Gangesin rantaan.

Nabinkali: "Se on tänään aivan mahdotonta. Mieheni on sairaana; voidaan tarvita yhtä ja toista. Miksi tahdot juuri tänään sinne lähteä?"

"Olen vast'ikään kuullut, että eräs sukulaiseni, jonka kovin mielelläni kohtaisin, on Benaresissa."

Nabinkali: "Ei, kiitoksia! Niin tuhma en ole! Kuka sen on sinulle sanonut? Tulsi, kukapa muu? Nytpä sanon sinulle jotakin, neitiseni: niin kauan kuin olet talossani, et lähde yksin ulos, et peseytymään etkä sukulaisia kaupungista ilminuuskimaan. Se ei käy päinsä, ja minä pidän huolta siitä, ettei niin tapahdu."

Portinvartija sai tehtäväkseen ajaa muitta mutkitta Tulsin tiehensä ja olla sallimatta hänen milloinkaan enää näyttäytyä talossa; toisia palvelijoita taas ankarasti kiellettiin juttelemasta Kamilan kanssa.

Kamila oli ollut kärsivällinen niin kauan kuin ei tietänyt mitään varmaa Nalinakshasta, mutta nyt hänen mielensä alkoi kuohua. Hänestä tuntui sietämättömältä jäädä hetkeksikään vieraan katon alle, kun hänen oma puolisonsa asui samassa kaupungissa. Hän suoritti töitänsä yhä huolimattomammin, ja Nabinkali moitti jokaisesta laiminlyönnistä.

"Kuulehan, neitiseni", sanoi hän, "sinun käyttäytymisesi ei minua miellytä. Alatko jurotella? Sinulla on vapaus paastota, jos niin haluat, mutta meillä ei ole vähintäkään halua kuolla nälkään. Se, mitä nykyjään keittelet, ei kelpaa syötäväksi."

"Minä en voi enää tehdä työtä teille", vastasi Kamila. "En voi sitä kestää. Päästäkää minut menemään."

"Vain niin!" ivaili Nabinkali. "Se siitä nykyaikana palkaksi, kun ihmisille hyvää tekee! Ajattelehan, että minä lähetin pois vanhan kelpo bramaanin vain saadakseni sijaa sinulle, ja nyt hän on tiessään, taivas tiesi missä, huuletko riittävän, että tulet muitta mutkitta sanomaan: 'Päästäkää minut menemään!' Koetappas vain juosta tiehesi, niin näet, eikö poliisi pian ole kintereilläsi. Minun poikani on tuomari, ja moni on jo joutunut hirsipuuhun hänen määräyksestänsä. Sinun ei tarvitse yrittää juonitella kanssani. Olet kai kuullut Gadasta? Hän oli hävytön herrallensa, ja me annoimme hänelle läksytyksen; hän istuu vielä nytkin vankilassa! Meitä sinä et pidä pilkkanasi!"

Gadan tarina oli ihan tosi. Mies parka oli tuomittu vankeuteen, koska häntä syytettiin kellon varastamisesta.

Kamila ei tietänyt mitään neuvoa. Nyt, kun näytti siltä, että elämän onni oli hänen ulottuvillansa, hänen kätensä olivat kahlehditut. Kohtalo oli leikkinyt säälimätöntä leikkiä. Neljän seinän sisäpuolelle vangitun vaivalloinen elämä kävi sietämättömäksi. Saatuaan ilta-askareensa suoritetuiksi hän tavallisesti otti huivin hartioillensa ja lähti ulos puutarhaan, kylmään yöilmaan. Siellä hän asettui muurin kupeelle ja tuijotteli kaupunkiin johtavalle tielle. Hänen kiihkeä halunsa saada palvella omaa miestänsä ajoi hänen ajatuksensa liikkumaan tuota autiota, pimeätä katua pitkin etsien taloa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Niin hän seisoi usein tuntikausia liikahtamatta. Vihdoin hän kumarsi syvästi kunnioittaen ja vetäytyi huoneeseensa.

Pian häneltä kuitenkin riistettiin tämäkin vähäinen lohdutus, tämä mitätön vapauden jäännös. Eräänä iltana Nabinkalin mieleen johtui kutsua hänet luoksensa päivätyön päätyttyä. Palvelija palasi ilmoittaen, ettei bramaanityttöä löytynyt mistään.

"Tarkoitatko, että hän on minulta karannut?" huudahti Nabinkali, tempasi lampun ja tarkasti itse koko talon löytämättä kumminkaan jälkeäkään Kamilasta.

Nabinkali lähti miehensä Mukunda Babun luo — hän istui parhaillaan tupakoiden, silmät puoliummessa — ja ilmoitti hänelle, että Kamila oli kaikesta päättäen karannut. Mukunda Babu ei ollut siitä millänsäkään. "Minähän kielsin häntä", mutisi hän unisesti, "hän on tottelematon olento. Onko hän vienyt mitään mukanansa?"

"Huivia, jonka olen hänelle antanut lämpimiksi, ei ole hänen huoneessansa. En ole vielä katsonut, puuttuuko muutakin."

"Ilmoita poliisille", lausui hänen miehensä asiallisesti. Eräs palvelijoista lähetettiin sanaa viemään, lyhty mukanansa. Sillävälin oli Kamila palannut sisään ja näki, kuinka Nabinkali käänsi hänen huoneessaan kaikki ylösalaisin saadakseen varmuuden siitä, oliko jotakin varastettu.

"Mitä juonia sinulla nyt on? Missä olet ollut?" huusi hän kohta Kamilan nähtyänsä.

Nabinkali alkoi purkaa kiukkuansa. Hän ei valikoinut sanojansa, ja kaikki palvelijat kokoontuivat ympärille kuuntelemaan.

Miten Nabinkali pauhasikin, Kamila ei ollut milloinkaan suonut hänelle iloa nähdä hänen itkevän. Tälläkään kerralla ei käynyt niin: tytön kasvot eivät värähtäneetkään; hän seisoi kuin kuvapatsas herjaustulvan keskellä. Sen näyttäessä hieman laimenevan Kamila huomautti: "Pelkäänpä, että olette minuun tyytymätön, olisi parempi, jos päästäisitte minut menemään."

"Tietysti päästän. Jos luulet, että aion vielä kauemmin ruokkia ja vaatettaa tuollaista kiittämätöntä olentoa, niin pahoin erehdyt, mutta ennenkuin lasken sinut menemään, näytän sinulle, kenen kanssa olet tekemisissä."

Kamila ei enää uskaltanut liikkua kynnystä kauemmaksi. Hän sulkeutui huoneeseensa ja lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että kärsimys oli ehtinyt huippukohtaansa ja että Taivaan vihdoinkin täytyi lähettää hänelle apua.

Seuraavana iltana Mukunda Babu lähti kävelylle ottaen mukaansa kaksi palvelijaa, ja ulko-ovi suljettiin sisäpuolelta hänen lähdettyänsä. Oli jo alkanut hämärtää, kun ulkoa kuului ääni kysyvän, oliko isäntä kotosalla.

"Hyväinen aika, se on tohtori Nalinaksha! Budhija! Budhija!" Mutta kun
Budhijaa ei näkynyt eikä kuulunut, hän kääntyi Kamilan puoleen:

"Juokse alas ja avaa ovi, juoksethan? Sano tohtorille, että mieheni on lähtenyt ajelemaan ja palaa aivan pian. Pyydä häntä vähän aikaa odottamaan."

Kamila otti lyhdyn ja lähti portaita alas. Hänen polvensa vapisivat, sydän tykytti kiivaasti ja kädet olivat kylmät ja kosteat. Hän pelkäsi hämmennyksen estävän häntä kunnollisesti näkemästä.

Hän avasi salvan, veti harson kasvoillensa, avasi oven ja seisoi
Nalinakshaa vastapäätä.

Nalinaksha astui oleskeluhuoneeseen ja oli juuri istuutunut, kun ilmaantui Budhija, joka esitti sen, mikä oli jätetty Kamilan tehtäväksi.

Kamilan sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan; hän astui horjuen kuistikolle, mistä voi selvästi nähdä Nalinakshan, ja istuutui sinne saadakseen sisäisen myrskyn tyyntymään. Ankara kiihtymys ja pureva yökylmä värisyttivät hänen koko ruumistansa.

Nalinaksha istui mietteissään yksinäisen öljylampun valokehässä, ja vapiseva Kamila silmäili häntä kiinteästi pimeältä kuistikolta. Kyyneliä kumpusi esiin alinomaa samentaen näköä, mutta hän pyyhki ne nopeasti. Hän keräsi koko sielunsa katseeseensa, kunnes tuntui siltä, kuin olisi sen magneettisen vetovoiman täytynyt vetää Nalinaksha hänen olemuksensa polttopisteeseen. Valo lankesi nuoren miehen korkealle otsalle ja hänen rauhallisiin piirteisiinsä. Jokainen viiva syöpyi Kamilan mieleen, kunnes koko hänen oma ruumiinsa tuntui taintuvan ja sulautuvan ympärillä olevaan avaruuteen. Hän ei nähnyt edessänsä mitään muuta kuin valokehässä olevat kasvot. Kaikki muu oli epätodellista, koko ympäristö näytti häipyvän olemattomiin, sulautuvan noihin ainokaisiin kasvoihin.

Kamila vaipui puolittain tajuttomaan tilaan, josta yht'äkkiä heräsi huomatessaan Nalinakshan nousseen seisaalleen ja juttelevan Mukunda Babun kanssa. Miehet saattoivat milloin tahansa astua kuistikolle ja yllättää hänet kuuntelemasta. Kamila kiiruhti pois ja pakeni keittiöönsä. Keittiöstä oli ovi pienelle pihamaalle, jonka poikki jokaisen talosta lähtevän oli kuljettava.

Kamila odotti, ruumis ja ajatukset kuin tulen vallassa. Kuinka voikaan sellainen mies olla hänenlaisensa vaivaisen olennon mies! Hänen kasvojensa häiriytymättömässä tyyneydessä ja sielukkaassa kauneudessa oli jotakin jumalallista. Nyt Kamila tiesi, etteivät kärsimykset olleet suotta, ja kumarsi kiitollisena taivasta kerran toisensa jälkeen.

Portaista kuului askelia, ja Kamila kiiruhti valaisemattomalle ovelle. Budhija kulki ohi lamppu kädessä, ja hänen jäljessään asteli Nalinaksha pihan poikki. Kamilan mielessä kaikuivat runoilijan sanat:

"Herra, sinun palvelijasi on orjattarena vieraan katon alla; sinä kuljet hänen ohitsensa etkä häntä tunne."

Kamila odotti, kunnes Mukunda Babu lähti oleskeluhuoneesta illallista syömään, ja hiipi sitten tyhjään huoneeseen. Hän heittäytyi Nalinakshan tuolin viereen, kosketti permantoa otsallansa ja suuteli tomua. Ah, miksi hän ei saanut häntä palvella! Kamilan sydäntä ahdisti estetyn antaumuksen yltäkylläisyys.

Seuraavana päivänä Kamila sai kuulla, että tohtori oli määrännyt Mukunda Babun matkustamaan pitkähköksi ajaksi jollekin terveelliselle paikkakunnalle satoja peninkulmia Benaresista länteen; matkan valmisteluun oli jo ryhdytty.

"Miksi et? Kun me voimme, niin miksi et sinä voi. Olet kääntynyt yht'äkkiä kovin hurskaaksi!" virkkoi Nabinkali, joka otaksui Kamilan ottavan verukkeeksi uskonnon tahtoessaan jäädä pyhään kaupunkiin.

Nabinkali: "Sinustapa kiusa! Kaikki on valmiina lähtöä varten, ja sinä saat sirkan päähäsi. Miten ihmeessä me löydämme heti paikalla uuden keittäjättären? Me emme tule mitenkään toimeen ilman sinua."

Kamilan pyynnöt ja rukoukset eivät auttaneet mitään; hän sulkeutui huoneeseensa, itki ja rukoili, rukoili ja itki.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Tyttärensä kanssa keskusteltuaan Annada Babu tunsi Kalkuttassa häntä ahdistaneen kivun uusiutuvan. Kohtaus kesti koko yön, mutta aamu toi lievityksen. Hän käski viedä tuolinsa puutarhaan ja istui siellä leppoisan joulukuun auringon valossa katsellen maantielle Hemnalinin askarrellessa teepuuhissa. Annada Babun kasvot olivat kalpeat ja kestettyjen kärsimysten runtelemat, silmien alla olivat tummat renkaat, ja hän näytti vanhentuneen useita vuosia yhtenä ainoana yönä.

Joka kerta kun Hemnalinin katse sattui isän uupuneisiin piirteisiin, hän tunsi pistoksen omassatunnossansa. Hän otaksui taudin uusiutumisen johtuneen naimatarjouksen hylkäämisen aiheuttamasta pettymyksestä, ja hänen omaatuntoansa kiusasi se ajatus, että tuo ikävyys oli lisännyt vanhan isän ruumiillista raihnautta. Hänen kaikkia ajatuksiansa vallitsi kysymys, kuinka voisi keksiä jonkin keinon hänen murheensa lievittämiseksi, mutta ratkaisu näytti mahdottomalta.

Hänet yllättivät äkkiä näkymölle ilmaantuen Akshai ja setä
Tshakrabartti, ja hän oli jo aikeissa paeta, kun Akshai pidätti hänet:

"Älkää poistuko, olkaa hyvä. Tämä herra on arvoisa maanmiehemme, Ghazipurin Tshakrabartti, jonka nimi tunnetaan hyvin kaikissa näissä seuduissa. Hänellä on teille jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavaa?"

Tulijat istuutuivat kiviselle porraskaiteelle lähelle Annada Babun tuolia, ja Tshakrabartti alkoi esittää heidän asiaansa.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että olette Ramesh Babun vanha ystävä, ja senvuoksi tulen teiltä kysymään, voitteko ilmoittaa minulle jotakin hänen vaimostansa."

Annada Babua tämä johdanto hämmästytti siinä määrin, että hän tuskin kykeni puhumaan. "Rameshin vaimosta!" huudahti hän vihdoin.

Hemnalini loi katseensa alas, ja Tshakrabartti jatkoi: "Te varmaankin pidätte minua kovin vanhanaikaisena ja tungettelevana, mutta jos tahdotte kärsivällisesti kuunnella, mitä minulla on sanottavana, niin tulette varmaan vakuutetuksi siitä, etten ole saapunut tänne Ghazipurista asti keskustellakseni kanssanne toisten henkilöiden asioista! Minä kohtasin Ramesh Babun pudzha-juhlan aikana; tutustuin häneen höyrylaivassa, jolla hän matkusti sisämaahan päin puolisoinensa. Te tiedätte itse, että on mahdotonta nähdä Kamila joutumatta hänen viehätyksensä valtoihin. Minä olen vanha mies, ja suru ja murhe on tunnettani tykyttänyt, mutta tuota rakasta pikku rouvaa minä en voi koskaan unhottaa. Tavatessamme Ramesh Babu ei vielä varmaan tietänyt matkansa päämäärää, mutta olimme tunteneet toisemme vain pari päivää, kun Kamila jo kiintyi minuun vanhaan mieheen siinä määrin, että suostutteli miehensä astumaan maihin Ghazipurissa ja asumaan luonamme. Nuorempi tyttäreni Saila rakasti häntä enemmän kuin omaa sisartansa. Siitä, mitä sitten tapahtui, en vielä kykene puhumaan. Miksi tuo rakas tyttö yht'äkkiä luotamme katosi jättäen meidät epätoivoon, on minulle yhä vielä arvoitus. Sailan silmät eivät siitä pitäen ole olleet kuivat." Setä joutui kerrassaan järkytetyksi sitä muistellessaan. "Miten hänen kävi, minne hän joutui?" kysyi Annada Babu osaaottavasti.

"Akshai Babu", virkkoi setä, "te olette kuullut kaikki, kertokaa te.
Minun murtuu sydämeni, kun sitä vain ajattelenkin."

Akshai kertoi koko tarinan yksityiskohdittain. Vaikka hän ei lisännytkään mitään omia mietteitänsä, onnistui hänen sittenkin kuvailla Rameshin käyttäytyminen mitä synkimmin värein.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa Annada Babu virkkoi painokkaasti: "Minä vakuutan teille, ettemme ole tietäneet tuosta mitään. Siitä päivästä lähtien, jolloin Ramesh poistui Kalkuttasta, emme ole saaneet häneltä riviäkään."

"Niin", yhtyi puheeseen Akshai, "me olimme niin pimitetyt, ettemme edes tietäneet, oliko hän Kamilan nainut. Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa, hyvä herra. Oletteko varma siitä, että Kamila on hänen vaimonsa? Eikö hän voisi olla hänen sisarensa tai muu sukulaisensa?"

"Mitä ihmettä tarkoitattekaan, Akshai Babu?" huudahti setä. "Epäilemättä hän oli Rameshin vaimo, vieläpä paras vaimo, mikä kenelläkään on koskaan ollut."

"Merkillistä", huomautti Akshai, "mitä parempi vaimo, sitä huonommin häntä kohdellaan. Taivas koettelee kunnollisimpia ihmisiä kaikkein ankarimmin!" Hän huokasi syvään.

"Tarina on kieltämättä kovin traagillinen", virkkoi Annada Babu haroen sormin harvoja hiuksiansa, "mutta nyt ei sitä käy enää auttaminen. Mitäpä siis auttaa itkeä?"

"Seikka on se", puuttui Akshai jälleen puhumaan,: "etten ollut ollenkaan varma Kamilan itsemurhasta. Minusta näytti mahdolliselta, että hän oli vain karannut kotoa, ja senvuoksi tämä herra ja minä lähdimme Benaresiin toimittamaan perinpohjaista tutkimusta. On aivan selvää, että teidän ei käy asiaa selvittäminen. Me jäämme kumminkin tänne pariksi päiväksi koettamaan saada jotakin aikaan."

"Hän lähti luotamme ilmoittamatta mitään osoitetta", vastasi setä. Akshai puolestaan kiiruhti vastaamaan: "Minä en ole itse häntä nähnyt, mutta minulle on kerrottu hänen palanneen Kalkuttaan; otaksun hänen jälleen ryhtyvän toimimaan Alipurin oikeudessa. Mies ei voi surra ikäänsä päiviänsä, varsinkaan niin nuori mies kuin Ramesh. (Tshakrabarttille:) Tulkaahan, lähdetään kaupunkiin tutkimusretkelle."

"Pelkäänpä, etten voi antaa mitään ratkaisevaa vastausta", sanoi Akshai, "tämä asia on kovin sydämelläni, Annada Babu. Minun täytyy käyttää koko aikani sen selvittämiseen. Ajatelkaahan, millaisessa tilassa tuo herkkätunteinen, hyvinkasvatettu tyttö on! Me otaksumme hänen pitäneen elämäänsä Rameshin luona sietämättömänä ja senvuoksi lähteneen pois. Ajatelkaa, mitenhän nyt kärsineekään! Ramesh voi olla hänen kohtalostaan välittämättä, minulle se on mahdotonta." Akshai ja setä lähtivät jättäen Annada Babun pelokkaasti tutkistelemaan tyttärensä kasvoja. Hemnalinin täytyi ankarasti ponnistella pysyäkseen rauhallisena, sillä hän tiesi, kuinka kovin isä oli hänen tähtensä huolissaan.

"Kuulehan, taatto", virkkoi hän vihdoin, "minun mielestäni sinun pitäisi kutsua lääkäri, joka sinut perin pohjin tutkisi. Pieninkin seikka saa nykyjään terveytesi horjumaan, joten ilmeisesti kaipaat erikoishoitoa."

Annada Babu tunsi mielensä melkoisesti keventyvän. Se seikka, että Hemnalini vielä nyt, Rameshin käyttäytymisen oltua seikkaperäisen käsittelyn aiheena, kykeni ajattelemaan isän terveyttä, ilahdutti häntä kovin. Tavallisissa oloissa hän olisi yrittänyt vastustella Hemnalinin ehdotusta, mutta nyt hän vastasi: "Se on hyvä ajatus. Minun pitäisi tosiaankin tutkituttaa itseäni. Mitä arvelet: lähetänkö heti hakemaan tohtori Nalinakshaa?"

Hemnalini havaitsi säpsähtävänsä kuullessaan Nalinakshan nimen. Tulisi olemaan melkoisen vaikeata kohdata hänet isän seurassa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaikesta huolimatta hän vastasi iloisesti: "Niin, se on parasta. Minä lähetän jonkun häntä hakemaan."

Hemnalinin näennäinen tyyneys rohkaisi Annada Babua koskettelemaan okaista asiaa.

"Muuten, Hem", aloitti hän, "mitä tuohon Rameshin juttuun tulee — —." Mutta Hemnalini keskeytti kohta hänen esityksensä. "Auringossaolo käy sinulle liian kuumaksi, taatto; sinun pitää lähteä heti sisään." Jättämättä ukolle tilaisuutta vastaväitteisiin Hemnalini tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet sisään. Siellä hän istutti ukon nojatuoliin, kietoi hänet lämpimiin huiveihin, antoi sanomalehden käteen, otti lasit kotelosta, asetti ne hänen nenällensä ja lähti sitten hänen luotansa varoittaen: "Lue nyt lehteäsi; minun täytyy jättää sinut vähäksi aikaa yksin."

Annada Babu yritti kuuliaisen lapsen tavoin noudattaa Hemnalinin käskyjä, mutta tyttäreen kohdistuva huoli esti häntä keskittämästä ajatuksiansa lehteen, joten hän vihdoin laski sen kädestänsä ja lähti häntä etsimään. Vaikka ei ollutkaan vielä myöhä, oli Hemnalinin huoneen ovi lukossa, ja Annada vetäytyi vaieten kuistikolle, missä asteli edestakaisin, kunnes teki epätoivoisen uuden yrityksen. Ovi oli kuitenkin yhä suljettuna. Hän vetäytyi jälleen kuistikolle, missä vaipui uupuneena nojatuoliinsa ja haroi harvennutta tukkaansa, kunnes Nalinaksha saapui.

Tutkittuaan Annada Babua ja määrättyään hänelle hoitomenetelmän tohtori kääntyi Hemin puoleen ja kysyi, oliko potilas ollut jonkin asian vuoksi kiihdyksissä.

"Mikäli mahdollista", sanoi Nalinaksha, "pitäisi häntä varjella kaikenlaisilta mielenliikutuksilta. Minä olen samassa pulassa äitini kanssa. Hän panee pienimmänkin seikan niin pahaksensa, ettei ole helppo pitää häntä terveenä. Jokin mitätön ikävyys — luultavasti eilen sattunut — on pitänyt häntä valveilla koko viime yön. Minä tietenkin yritän suojella häntä kaikelta, mikä voisi hänen mieltänsä järkyttää, mutta maailman ollessa sellainen kuin se on tuo ei käy helposti päinsä."

Nalinaksha: "Minua ei vaivaa mikään! Minä voin aina hyvin. Tulin valvoneeksi osan yötä enkä senvuoksi näyttäne tänään varsin virkeältä."

Hemnalini: "Olisi parempi, jos äidillänne olisi vakituinen hoitajatar. Te ette kumminkaan voi kaikkea tehdä, ja onhan teillä sitäpaitsi oma työnne suoritettavana."

Hemnalini oli tuon sanonut ollenkaan ajattelematta itseänsä, ja huomautus oli aivan paikallaan, mutta tuskin hän oli saanut sanat lausutuiksi, kun poskille sävähti kuuma puna: hänen mieleensä johtui äkkiä, että Nalinaksha voisi hänen lausumansa nojalla päätellä jotakin. Neidon hämmingin nähdessään Nalinakshakin johtui ehdottomasti ajattelemaan äitinsä ehdotusta.

Hemnalini kiiruhti korjaamaan ajattelemattomia sanojansa lisäämällä:
"Eikö hän voisi ottaa itsellensä erikoista palvelijatarta?"

"Minä olen usein yrittänyt häntä siihen taivuttaa", vastasi Nalinaksha, "mutta toistaiseksi turhaan. Hän noudattaa erittäin tarkasti rituaalista puhtautta eikä voisi luottaa siihen, että palkattu henkilö on yhtä huolellinen kuin hän itse? Sitäpaitsi hän tuntee vaistomaista vastenmielisyyttä kaikkea palvelusta vastaan, joka ei ole ihan vapaaehtoista."

Hemnalini ei jatkanut asian käsittelyä, vaan virkkoi hetken vaiti oltuansa: "Yrittäessäni toimia teidän oppienne mukaisesti minä huomaan alinomaa joutuvani vaikeuksiin ja sallin niiden suistaa itseni pois oikeasta suunnasta. Ne peloittavat minua ja saavat minut epätoivoon. Luuletteko minun milloinkaan kykenevän päätöksiäni toteuttamaan? Tulevatko ulkonaiset vaikeudet minua aina horjuttamaan?"

"Teidän on pidettävä mielessä", virkkoi hän vaiti oltuansa, "että vaikeuksia esiintyy tiellämme sitä varten, että terästyisimme ponnistuksiin. Ette saa antaa rohkeutenne lannistua."

"Voitteko käydä luonamme huomenna aamulla?" kysyi Hemnalini. "Kun tiedän saavani apua teiltä, tunnen itseni aina paljon voimakkaammaksi."

Nalinakshan äänen ja ilmeen tyynessä varmuudessa oli sitä rauhoittavaa vaikutusta, jota Hemnalini kaipasi. Hänen mentyänsäkin sydän yhä tunsi hänen parantavan kosketuksensa. Hemnalini seisoi kuistikolla silmäillen auringossa kylpevää maisemaa. Keskipäivän täydessä loisteessa hän näki koko olemiston ikuisesti levottomana ja ikuisesti muuttumattomana, väkevänä ja samalla ylevänä, voimallisena ja kärsivällisenä, ja antoi kiusatun mielensä vaipua tuon avaran makrokosmoksen syleilyyn. Tänä onnellisena, otollisena hetkenä aurinko ja taivaan häikäisevä sini valoivat luomakunnan ikuisen siunauksen hänen sieluunsa.

Hemnalinin ajatukset suuntautuivat nyt Nalinakshan äitiin. Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli syynä vanhan rouvan mielenkuohuun ja unettomuuteen. Nyt, kun äkillisen kosinnan aiheuttama ensimmäinen säikähdys oli ohi, Hemnalini, ei enää hylännyt ajatusta yhtä ehdottomasti. Hän tunsi syvemmin kuin milloinkaan ennen olevansa Nalinakshasta riippuvainen ja häneen kiintynyt. Ainoastaan lemmen levoton kaipaus tuntui kokonaan puuttuvan. Intohimoton ja altruistinen Nalinaksha oli naisen lemmestä riippumaton, mutta hänelle, yhtä hyvin kuin muillekin, sopi ja piti osoittaa palvelevaisuutta. Hänen äitinsä oli vanha ja sairas, ja hänellä itsellään ei ollut ketään huolenpitäjää. Nalinakshan elämä ei ollut meidän maailmassamme mikään mitättömyys. Hänenlaisensa miehen palveleminen oli hurskauden harjoittamista.

Se luku Rameshin tarinasta, jonka Hemnalini oli aamulla kuullut, oli ollut hänelle niin musertava isku, että hänen oli täytynyt kerätä kaikki voimansa sitä kestääkseen. Nykyisessä mielentilassaan hän piti sopimattomana mitenkään surra Rameshia. Hänellä ei myöskään ollut halua ryhtyä Rameshia tuomitsemaan. Kiertotähtemme kulkee väsymättä rataansa lukemattomien sen asukkaiden askarrellessa mitä erilaisimmissa töissä, hyvissä ja huonoissa, eikä Hemnalini tuntenut halua ruveta tapaintuomariksi. Hän pyrki vaistomaisesti karkoittamaan mielestänsä kaikki Rameshiin kohdistuvat ajatukset. Kun hän toisinaan tuli ajatelleeksi Kamilan kohtaloa, värisytti se häntä, mutta sitten hän jälleen kysyi itseltänsä, mitä tuo onneton itsemurha oikeastaan hänelle kuului? Sitten hänet jälleen valtasi häpeän-, inhon- ja säälinsekainen tunne, hän liitti kätensä yhteen ja rukoili: "Jumalani, miksi minua kiduttavat nämä ajatukset, vaikka en ole mitenkään rikkonut? Kuule rukoukseni, vapahda minut näistä maisista siteistä! Anna niiden kerrassaan katketa. Minä en pyydä mitään muuta kuin saada elää rauhassa tässä Sinun maailmassasi!"

Vaikka Annada Babua kovin halutti tietää, minkä vaikutuksen Hemnaliniin oli tehnyt kertomus Rameshista ja Kamilasta, ei hän kumminkaan rohjennut ottaa asiaa avoimesti puheeksi. Hän lähestyi tytärtänsä, joka istui ommellen ja mietteisiinsä vaipuneena kuistikolla, mutta Hemnalinin kasvojen mielenetäisyyttä osoittava ilme karkoitti hänet jälleen pois. Vasta illalla, kun Hemnalini istui hänen vieressään hänen juodessaan maitoa, johon lääkärin määräämä jauhe oli sekoitettu, hän sai tilaisuuden puhua. Hän pyysi ensinnä Hemnalinia himmentämään valaistusta, ja kun huone oli riittävän hämärä, hän huomautti varovasti: "Hän teki luotettavan vaikutuksen, se ukko, joka aamulla kävi luonamme." Hemnalini ei kumminkaan vastannut mitään, joten hän, sopivaa johdantoa keksimättä, kävi suoraan asiaan:

"Rameshin menettely tosiaankin ihmetytti minua. Hänestä on kuulunut kaikenlaisia juttuja, mutta minä en ole niitä koskaan uskonut. Mutta nyt — —"

"Minä en halua siitä sen enempää puhua, kultaseni", sanoi Annada Babu, "mutta kaitselmus on sovittanut asiat siten, että onnemme ja onnettomuutemme liittyy erottamattomasti johonkin ihmiseen, jonka käyttäytyminen ei voi olla meille yhdentekevä."

"Ei, ei!" väitti Hemnalini vastaan. "Me emme voi tehdä onneamme ja onnettomuuttamme mistään yksityisestä henkilöstä riippuvaiseksi. Minä olen aivan rauhallinen, taatto! Jos olet suotta huolissasi minun tähteni, niin saatat minut vain häpeämään."

"Hem, kultaseni, minä olen vanha mies ja voin tuntea itseni onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että näen sinun elämäsi turvattuna. Kuinka voisinkaan kuolla ja jättää sinut naimattomaksi!"

Hemnalini ei vastannut mitään, ja hänen, isänsä jatkoi: "Näetkös, kultaseni, sen tosiasian, että olemme kokeneet ankaran pettymyksen, ei pitäisi saada meitä halveksimaan toisia elämän meille tarjoamia arvoja. On mahdollista, ettet sinä surusi vallassa ollen voi käsittää, kuinka saat elämäsi muodostumaan onnelliseksi ja hyödylliseksi, mutta muista, etten minä toivo sinulle kuin hyvää. Minä tiedän, missä sinun onnesi ja menestyksesi on, ja pyydän sinua sen vuoksi olemaan hylkäämättä välitykselläni tapahtunutta kosintaa."

Hemnalinin silmäluomet värähtelivät hänen huudahtaessaan: "Minä pyydän sinua: älä puhu niin! Minä en voisi milloinkaan hylätä sinun esittämääsi ehdotusta. Mitä ikänä käskenetkin, minä tottelen. Pyydän vain saada tilaisuutta puhdistaa sydämeni epäilyksistä ja valmistua uuteen elämään."

Annada Babu ojensi pimeässä kätensä, tapasi tyttärensä kyyneleisen posken ja laski kätensä keveästi hänen päälaellensa virkkamatta enää sanaakaan.

Seuraavana aamuna isä ja tytär istuivat teepöydän ääressä varjoisalla kuistikolla, kun ilmaantui näkyviin Akshai.

"Ei jälkeäkään hänestä vielä", sanoi hän vastaukseksi Annada Babun katseen sanattomaan kysymykseen. Sitten hän otti tarjotun teekupin ja istuutui pöydän ääreen.

"Joitakin Ramesh Babulle ja Kamilalle kuuluvia tavaroita on vielä Tshakrabarttin luona", jatkoi hän, "eikä hän tiedä, mihin ne lähettäisi. Jos Ramesh Babu saa tietoonsa nykyisen olopaikkanne, niin hän varmaan saapuu tänne. Niin ollen kenties voisitte — —"

"Luulinpa teillä olevan enemmän älyä, Akshai!" keskeytti hänen puheensa Annada Babu harmistuneena. "Miksi Ramesh tulisi tänne ja miksi minun pitäisi ottaa hoiviini hänen tavaroitansa?"

"No, olipa Ramesh Babu tehnyt millaisia virheitä ja erehdyksiä tahansa, nyt hän niitä varmaan vilpittömästi katuu, ja silloin on vanhojen ystävien velvollisuus osoittaa hänelle myötätuntoa. Vai arveletteko, että hänet on kerrassaan hylättävä?"

"Te yritätte vain meitä ärsyttää alinomaa palaamalla tuohon asiaan, Akshai. Minä pyydän hartaasti, ettette missään tapauksessa siitä enää minulle puhu."

"Älä ole vihainen, taatto", tyynnytteli Hemnalini, "tulet siitä vain sairaaksi. Anna Akshai Babun puhua mitä hän haluaa; hän ei menettele ollenkaan väärin."

"En milloinkaan enää!" sanoi Akshai. "Pyydän anteeksi; en ollut oikein ymmärtänyt."

NEIJÄSKUUDETTA LUKU

Oli tullut sen päivän aatto, jolloin Mukunda Babun piti lähteä Mirutiin. Koko perhekunnan oli määrä matkustaa hänen mukanansa, ja kaikki oli valmiina ja kunnossa. Kamila toivoi hartaasti, että tapahtuisi jotakin odottamatonta, mikä estäisi matkan, ja rukoili palavasti, että tohtori Nalinaksha saapuisi ainakin vielä kerran potilaansa luo, mutta molemmat toivelmat pettivät.

Nabinkali pelkäsi keittäjättärensä pääsevän karkuun matkavalmistusten hälinässä, oli jo useita päiviä pitänyt Kamilaa alinomaa silmällä ja määrännyt hänet jokaisena vapaana hetkenä matkatavaroita järjestelemään.

Kamilalla oli jäljellä vain se epätodennäköinen toivo, että sattuisi sairastumaan niin kovasti, että Nabinkalin olisi pakko jättää hänet. Samalla hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hänen luoksensa kutsuttaisiin eräs tunnettu tohtori. Sairaus saattaisi johtaa kohtalokkaaseen päätökseen, mutta Kamila sulki silmänsä ja kuvitteli kuolevansa tyytyväisenä, kunhan saisi kunnioittavasti heittäytyä lääkärin jalkoihin.

Nabinkali vaati lähdön edellisenä iltana Kamilan omaan huoneeseensa nukkumaan ja ajoi seuraavana aamuna itse hänen kanssaan asemalle. Mukunda Babun piti matkustaa toisessa luokassa; Nabinkali ja Kamila sijoittuivat alemman luokan naistenosastoon.

Juna lähti Benaresista. Se mylvi kuin raivostunut norsu, joka lähtee hävitysretkellensä, ja Kamila oli tuntevinaan, kuinka hurjan eläimen torahampaat raatelivat hänen sieluansa. Hän tuijotteli kaipaavin katsein ulos ikkunasta, kunnes Nabinkali keskeytti hänen haaveensa tiedustelemalla betelrasiaansa.

Kamila haki rasian esille, mutta Nabinkali oli tuskin ehtinyt sen avata, kun alkoi purkaa kiukkuansa:

"Sitähän jo ajattelinkin! Olet unohtanut sideaineen! Mitä nyt teen! Mistään ei tule mitään, ellei aina ole itse pitämässä silmällä. Sinä olet tehnyt sen tahallasi, vain minun harmikseni! Yrität provoseerata! Toisella kerralla ei vihanneksissa ole suolaa, toisella kerralla maito maistuu ruukulta! Luuletko, ettei minulla ole mitään keinoa sinun juoniasi vastaan? Odotahan, kun päästään Mirutiin, niin saat nähdä, kenen kanssa olet tekemisissä!"

Junan vieriessä sillan yli Kamila kumartui vaununikkunasta katsomaan viimeisen kerran pyhää kaupunkia, joka lepäsi siinä Gangesin rannalla.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä Nalinaksha asui, mutta kun juna kiiti eteenpäin ja Kamilan silmien ohi liukuivat ghâtit (kylpyportaat), asumukset ja sakaraiset temppelit, näytti hänen, Nalinakshan, läsnäolo pyhittävän niitä kaikkia.

"Hyväinen aika, miksi tuolla tavalla kurkottelet?" huudahti Nabinkali.
"Luuletko olevasi lintu ja voivasi pyrähtää lentoon?"

Benares häipyi näkyvistä. Kamila istuutui paikallensa ja tuijotteli äänettömänä tyhjyyteen.

Vihdoin saavuttiin Moghalseraihin, mutta junanvaihdon mylläkkä ja tungeksivat ihmiset näyttivät Kamilasta epätodellisilta kuin unennäkö. Hän asteli konemaisesti junasta toiseen.

Mirutin juna oli juuri lähtemässä, kun Kamila ihmeekseen kuuli tutun äänen huudahtavan: "Maammoseni!" Hän kääntyi katsomaan ja näki asemasillalla Umeshin. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta.

Umesh avasi vaununoven, ja samassa hetkessä oli Kamila hänen luonansa asemasillalla. Umesh heittäytyi ylen kunnioittavasti hänen eteensä — kosketti kädellään Kamilan jalkoja ja sitten omaa otsaansa. Hänen koko kasvonsa olivat ilon irveessä.

"Mitä teetkään?" kirkui Nabinkali Kamilalle. "Juna lähtee! Astu sisään, astu sisään!" Mutta Kamila ei ottanut hänen huutojansa kuuleviin korviinsa.

Umesh: "Hän ei suostu aamuisin milloinkaan juomaan maitoansa, ellei saa ranteisiinsa teidän lahjoittamianne renkaita. Ne saatuansa hän kohottaa kätensä ja huutaa: 'Täti on mennyt ta-ta!' ja hänen äitinsä itkee aina sen kuullessaan."

Umesh: "Minulla on vielä ne viisi rupiaa, jotka minulle annoitte." Sanojensa vahvisteeksi hän veti rahat esiin.

Kamila: "No, tulehan sitten, Umesh, lähdetään Benaresiin. Mitä arvelet, saatko matkaliput meille molemmille?"

Juna seisoi asemalla. Umesh vei Kamilan paikallensa ja sanoi hänelle matkustavansa viereisessä osastossa.

"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista tiedät?"

Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti: "Tässä teidän on astuttava vaunuista."

Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko siellä?"

Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.

Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.

Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan, kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka täällä on!"

Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen otsaansa.

Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni, rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se murtaisi sydämemme?"

"Älähän huoli, Saila", virkkoi setä, "katso mieluummin, että hän saa jotakin aamiaiseksensa." Samassa syöksähti esiin Umi heiluttaen käsiänsä ja riemuissaan huudahdellen: "Täti! Täti!"

Kamila sieppasi hänet syliinsä, painoi hänet poveansa vasten ja suuteli häntä suutelemistaan. Kamilan epäjärjestyksessä olevat hiukset ja kehnot vaatteet huolestuttivat Sailadzhaa. Hän veti Kamilan mukaansa auttaakseen hänet parempaan asuun, valmisti hänelle kylvyn ja antoi omat parhaat vaatteensa.

"Et ole varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", virkkoi hän. "Kas, kuinka silmäsi ovat väsyneet. Olisi parasta, että menisit makuulle, kunnes saan aamiaisesi valmiiksi."

"Ei, didi, monet kiitokset. Tahtoisin mieluummin lähteä kanssasi keittiöön." Niin menivät ystävykset yhdessä keittoastiainsa luo.

Kun-setä oli päättänyt noudattaa Akshain neuvoa ja matkustaa
Benaresiin, oli Sailadzha vaatinut päästä mukaan.

"Se ei haittaa; hän saa jäädä kotiin. Onhan täällä äiti; hän kyllä pitää Bipinistä hyvää huolta." Ensimmäisen kerran Sailadzha erosi vapaaehtoisesti miehestänsä.

Sedän oli ollut pakko myöntyä, ja tytär oli lähtenyt hänen mukaansa. Astuessaan Benaresissa junasta he näkivät Umeshinkin matkustajien joukossa ja kysyivät kumpikin häneltä, mitä hänen mieleensä oli johtunut, kun oli hänkin lähtenyt matkaan. Kävi ilmi, että syy oli sama kuin heidänkin. Mutta koska Umesh oli Ghazipurissa välttämätön apumies, tiesivät he hyvin, että äiti oli kovin pahoillaan hänen poistumisensa vuoksi. Isä ja tytär kokivat niinmuodoin yhteisin voimin saada hänet palaamaan ja onnistuivatkin vihdoin. Lukija jo tietää, mitä sitten seurasi. Umesh, jolle olo Ghazipurissa, missä Kamilaa ei ollut, kävi sietämättömäksi, käytti tilaisuutta hyväkseen eräänä aamuna, kun hänet oli lähetetty torille ostoksille. Hän oli karannut rahoinensa Gangesin yli rautatieasemalle. Setä oli julmistunut saatuaan kuulla karkaamisesta, mutta myöhemmät tapaukset osoittivat, että syyllinen tuskin ansaitsi moitteitansa.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Akshai saapui päivän kuluessa Tshakrabarttin luo, mutta hänelle ei ilmoitettu mitään Kamilan paluusta, sillä setä oli ehtinyt huomata, ettei Akshai erikoisesti Rameshista pitänyt.

Kukaan ei kysynyt Kamilalta, miksi hän oli paennut tai missä hän oli niin kauan viipynyt; tuntuipa kerrassaan siltä, kuin hän olisi seurannut perhettä matkalla Benaresiin. Ainoastaan Umin hoitajatar, Latshmania, aikoi esittää hänelle lempeitä nuhteitansa, kun setä samassa työnsi hänet syrjään ja kehoitti olemaan asiaa mainitsematta.

Sailadzha vaati Kamilaa kanssansa nukkumaan sen yön. Hän kietoi käsivartensa Kamilan kaulaan, puristi hänet rintaansa vasten ja silitteli hellästi hänen tukkaansa. Hyväilevä kosketus oli sanaton kehoitus: Kamilan piti ilmaista murheellinen salaisuutensa.

"Mitä te kaikki ajattelittekaan, didi?", kysyi Kamila. "Ettekö olleet vihaiset minulle?"

"Emmehän toki niin tuhmia olleet, että olisimme sinulle vihoitelleet", vastasi Saila. "Me tiesimme, ettet olisi milloinkaan ryhtynyt niin kamalaan tekoon, jos sinulla olisi vielä ollut jokin muu keino jäljellä. Ainoastaan se ajatus, että taivas oli määrännyt sinulle sellaisen kärsimyksen, sai meidät murheellisiksi. Kuinka käsittämätöntä, että rangaistuksen piti kohdata sinua, joka et missään tapauksessa voinut olla vikapää!"

"En tiedä, miksi en voinut jo ennen sitä sinulle kertoa; minulla ei ollut silloin aikaa harkita asioita loppuun asti. Se tuli niin äkillisenä iskuna, että ajattelin olevan mahdotonta enää katsoa teitä silmiin. Minulla ei ole äitiä eikä sisarta, didi, mutta sinä olet minulle sekä äiti että sisar, ja senvuoksi kerron sinulle tarinan; muuten en kertoisi sitä kenellekään."

Kamila nousi istumaan, koska tunsi mielensä niin kiihtyneeksi, ettei voinut jäädä pitkäksensä. Sailadzhakin nousi ja istuutui vastapäätä, ja siihen asentoon he jäivät Kamilan kertoessa koko elämäntarinansa naimisiinmenosta alkaen.

Kun hän mainitsi, ettei ollut ennen vihkimistä eikä hääyönäkään sulhastansa katsonut, niin Saila keskeytti kertomuksen:

"Enpä ole koskaan tavannut sinunlaistasi tuhmaa tyttöä! Minä menin naimisiin nuorempana kuin sinä. Mutta älä luule, että olin liian ujo silmäilläkseni sulhastani!"

"Ei se ujoudesta johtunut, didi", virkkoi Kamila. "Minä näes olin jo ehtinyt melkein naimaiän ohi, kun yht'äkkiä löytyi minulle mies, ja toiset tytöt kiusoittelivat minua kamalasti. Osoittaakseni, etten tuntenut itseäni ylen onnelliseksi saadessani miehen inhalla iälläni minä en luonut häneen silmäystäkään. Meninpä niinkin pitkälle, että pidin julkeana ja sopimattomana ollenkaan hänestä välittää, ajatuksissanikaan. Nyt saan kärsiä siitä hyvästä."

Kamila oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Minä kerroin sinulle jo kerran aikaisemmin, kuinka me pelastuimme, kun venhe häiden jälkeen kumoutui; mutta silloin, asiasta kertoessani, minä en tietänyt, että se mies, joka oli minut pelastanut, jonka haltuun olin antautunut siinä uskossa, että hän oli mieheni, ei ollutkaan vihitty puolisoni!"

Sailadzha säpsähti, siirtyi kohta Kamilan viereen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Sinä raukka, mitä kaikkea oletkaan kokenut! Nyt ymmärrän kaikki. Kuinka kauheata!"

"Niin, didi", virkkoi Kamila, "se oli kauheata! Ja kun ajattelee, että olisin voinut hukuttautua ja vapautua kaikesta — —"

"Eikö Ramesh Babukaan saanut tietää, kuinka asian laita todellisuudessa oli?" kysyi Sailadzha.

"Eräänä päivänä, vähän aikaa häiden jälkeen", jatkoi Kamila, "hän nimitti minua 'Susilaksi', ja minä sanoin hänelle: 'Miksi nimität minua Susilaksi, vaikka nimeni on Kamila?' Minä tiedän nyt, että hän varmaan silloin huomasi erehdyksensä; mutta minä en voi katsoa ketään silmiin, kun vain ajattelenkin niitä aikoja, didi." Kamila vaikeni jälleen.

Kaikki kuultuansa hän sanoi Kamilalle: "Se oli kauheata sinulle, kultaseni, mutta sittenkin oli luullakseni onni, että jouduit Ramesh Babun etkä kenenkään muun hoiviin. Ramesh Babu raukkaa minun tulee sittenkin sääli! — Mutta nyt on jo kovin myöhä, Kamila, nyt sinun pitää nukkua. Sinä olet valvonut ja itkenyt niin monta yötä, että näytät kerrassaan sairaalta. Huomenna päätämme mitä on tehtävä."

Kamilalla oli mukanansa se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille. Seuraavana aamuna Sailadzha keskusteli isänsä kanssa ja ojensi hänelle kirjeen.

Setä asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen erittäin hitaasti; sitten hän pisti sen takaisin kuoreen ja sanoi tyttärellensä: "Niin, mitä nyt teemme?"

"Kuulehan, taatto", sanoi Saila, "Umi on vilustunut ja yskii; minä tahtoisin kutsua tohtori Nalinakshan. Hänestä ja hänen äidistänsä puhutaan paljon täällä Benaresissa, mutta koskaan ei saa häntä näkyviinsä."

Tohtori tuli potilasta katsomaan, ja Saila oli ylen utelias näkemään tohtoria.

"Tulehan, Kamila", huusi hän. Mutta Kamila, joka Nabinkalin talossa oli tuskin kyennyt hillitsemään näkemishaluansa, oli nyt niin arka, ettei voinut paikaltansa nousta.

"Kamila, heittiö", huusi Saila, "minä en voi tuhlata enempää aikaa kanssasi. Umia ei vaivaa juuri mikään, eikä tohtori ole täällä kauan. Minä en näe häntä ollenkaan, jos jään tänne ja yritän saada sinut lähtemään mukaani." Hän suorastaan veti Kamilan mukanansa ovelle.

Nalinaksha tutki Umin keuhkot huolellisesti sekä rinnan että selän puolelta, kirjoitti määräyksen ja lähti.

"Sinulla on onnea, Kamila", virkkoi Saila, "kaikessa onnettomuudessasi.
Sinun on vain odotettava kärsivällisesti päivä tai pari, kultaseni. Me
toimitamme asiasi kuntoon. Sillävälin me tarvitsemme alinomaa tohtoria
Umin vuoksi, jottet sinä jää ihan hänestä eristetyksi!"

Eräänä päivänä setä itse lähti tohtoria hakemaan ja valitsi huolellisesti sellaisen ajan, jolloin Nalinaksha ei ollut kotona. Palvelija ilmoitti herran lähteneen ulos. "Eipä haittaa", virkkoi setä, "emäntäsi on kotona. Sano hänelle, että minä olen täällä, vanha bramaani, joka haluaa tavata hänet."

"Teistä kuulee Benaresissa paljon puhuttavan, maammoseni, ja senvuoksi olen tullut hankkimaan itselleni ansiota näkemällä teidät. Minulla ei ole mitään muuta syytä teitä häiritä. Pieni tyttärentyttäreni on kipeä, ja minä tulin hakemaan poikaanne, mutta hän ei ole kotosalla. Minusta tuntui välttämättömältä käydä osoittamassa teille kunnioitustani ennenkuin poistun."

"Nalin palaa kyllä pian", sanoi Kshemankari, "ettekö istuudu hetkeksi odottamaan? Tulee jo myöhä; enkö saa tarjota teille jotakin syötävää?"

"Olisin voinut sanoa ennakolta", virkkoi setä, "etten teidän luotanne lähde nälkäisenä. Ihmiset arvaavat minut nähdessään heti, että minä pidän hyvistä pöydän antimista, ja suosivat pientä heikkouttani."

Kshemankari ihastui kovin saadessaan setää kestitä. "Teidän pitää tulla huomenna päivälliselle luokseni", sanoi hän. "Tänään en tietänyt teitä odottaa, joten minulla ei ole paljoakaan teille tarjottavaa."

"Älkääpä unohtako ukkoa, kun niin pitkälle ehditään", sanoi setä. "Minä asun tässä aivan likellä. Jos haluatte, otan palvelijanne mukaani ja neuvon hänelle asuntoni."

Parin tämänlaatuisen luonakäynnin jälkeen sedästä tuli tervetullut vieras Nalinakshan taloon.

Eräänä päivänä Kshemankari kutsutti luoksensa poikansa ja sanoi hänelle: "Kuulehan, Nalin, ystävältämme Tshakrabarttilta et saa ottaa mitään maksua."

Setä nauroi. "Hän tottelee äitinsä käskyjä, vaikka ei ole vielä niitä kuullutkaan. Hän ei ole ottanut minulta mitään. Jalomieliset tuntevat köyhän miehen hänet nähdessään."

Isä ja tytär kypsyttelivät suunnitelmiansa vielä pari päivää. Sitten setä eräänä aamuna sanoi Kamilalle: "Tulkaahan, lapsukaiseni, meidän täytyy mennä kylpemään; tänään on dasasvamedh-juhla."

Kuljettaessaan Kamilan kylpyportailta takaisin setä valitsi toisen tien kuin tultaessa.

Matkalla he saavuttivat vanhan silkkipukuisen rouvan, joka palasi kylpemästä kädessään ruukku Gangesin vettä. Setä astui Kamilan kanssa hänen eteensä ja sanoi: "Tässä on herra tohtorin äiti, lapseni, tervehtikää häntä." Kamila säikähti hänen sanojansa, mutta heittäytyi kohta Kshemankarin eteen ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa.

"Hyvät ihmiset, kuka onkaan tämä?" huudahti Kshemankari. "Siinäpä kaunotar! Todellinen pieni Lakshmi!" Hän siirsi Kamilan harson syrjään ja katseli tutkivasti hänen kumartuneita kasvojansa. "Mikä on nimesi, lapsukaiseni?" kysyi hän.

Ennenkuin Kamila ehti mitään sanoa, vastasi setä: "Hänen nimensä on Haridasi, ja hän on serkkuni tytär. Hänen vanhempansa eivät ole elossa, ja hän on minun hoivissani."

Kshemankari vei heidät kotiinsa ja kutsui Nalinakshaa, joka kuitenkin sattui olemaan poissa. Setä sijoittui nojatuoliin, ja Kamila istui vaatimattomammalle istuimelle.

Keskustelun aloitti setä. "Minun on teille kertominen, että serkuntyttäreni on joutunut kovia kokemaan. Häiden jälkeisenä päivänä hänen miehensä kääntyi askeetiksi, lähti kulkemaan eikä ole sen koommin näyttäytynyt. Haridasi haluaisi viettää hurskasta elämää jossakin pyhässä paikassa; uskonto on nyt hänen ainoa lohdutuksensa. Mutta minä en asu täällä enkä voi luopua toimestani Ghazipurissa. Minä tarvitsen sitä voidakseni elättää perhettäni ja senvuoksi en voisi siirtyä hänen kanssaan tänne. Niinpä pyydänkin teiltä ystävyydenpalvelusta. Mieleni olisi keveämpi, jos hän voisi jäädä tänne ja olla tyttärenänne. Jos satutte häneen kyllästymään, voitte lähettää hänet luokseni Ghazipuriin; mutta minä vakuutan teille, että hänen oltuaan pari päivää luonanne näette, millainen aarre hän on, ettekä tahdo erota hänestä hetkeksikään."

"Ehdotus on hyvä", virkkoi Kshemankari, "on varsin somaa, kun saan luokseni hänenlaisensa tytön. Monesti olen ollut mielissäni, kun olen ottanut luokseni ventovieraita tyttöjä ja antanut heille ruokaa ja vaatteita, mutta minä en saa heitä jäämään luokseni. Nyt te olette luovuttanut minulle Haridasin, eikä teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä. Olette varmaan kuullut, miten ihmiset puhuvat pojastani Nalinakshasta; hän on erittäin kelpo poika, ja paitsi meitä ei täällä asu ketään."

"Kukapa ei olisi kuullut Nalinakshasta", virkkoi setä, "ja minä iloitsen sydämestäni tietäessäni hänen asuvan luonanne. Olen kuullut, että hänen vaimonsa hukkui pian häitten jälkeen ja että hän on siitä pitäen kääntynyt jonkinlaiseksi askeetiksi."

"Se oli taivaan tahto", sanoi Kshemankari, "mutta älkää puhuko siitä, olkaa hyvä. Pelkkä ajatuskin saa minut pelosta värisemään."

"Jos sallitte", sanoi setä, "niin minä jätän Haridasin luoksenne, mutta käyn silloin tällöin häntä katsomassa. Hänellä on vanhempi sisar, joka hänkin tulee luoksenne kunniatervehdykselle."

Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi: "Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut! Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen, että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"

"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme suurissa kauniissa silmissään.

"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani — hän on eräänlainen askeetti — niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."

Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä värahdytteli ilo.

"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi", jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"

"Se ilahduttaa minua", virkkoi Kshemankari. "Minä en näe enää ilman laseja, ja sinä voit lukea minulle."

"Minä olen oppinut keittämään ja suorittamaan talousaskareita", ehdotteli Kamila.

"Niin tosiaan", virkkoi Kshemankari, "ulkomuotosi pettäisi kovin, ellet osaisi keittää. Tähän saakka minä olen keittänyt Nalinille, ja kun olen sairaana, hän mieluummin keittää itse kuin suostuu syömään jonkin toisen keittämää. Tästä lähtien pidän sinun avullasi huolta siitä, ettei hän enää pääse keittämään, ja ellen minäkään satu siihen kykenemään, olen iloinen, jos voit valmistaa minulle yksinkertaista ruokaa. Tulehan, lapsukaiseni, minä näytän sinulle varastohuoneeni ja keittiöni." Hän lähti kuljettamaan Kamilaa pienen kotinsa näyttämön taakse.

Kamila piti tilaisuutta sopivana sydämensä toivomuksen ilmaisemiseen ja kuiskasi: "Sallittehan minun keittää tänään, maammoseni."

Kshemankari hymyili. "Varastohuone ja keittiö ovat emännän valtakunta. Minun on täytynyt tässä maailmassa luopua paljosta, mutta nämä asiat liittyvät kiinteästi jokapäiväiseen elämääni. Olkoon menneeksi, pidä sinä huolta keittämisestä tänään ja vielä pari päivää eteenpäinkin; ajan pitkään sinä epäilemättä otat koko työni suorittaaksesi. Sittenpä minulla on aikaa hartaudenharjoituksiin. Olen kerrassaan iloinen vapautuessani vähäksi aikaa tuosta alinomaisesta vastuunalaisuudesta. Emännän elämä on muutakin kuin pelkkiä ruusuja ja kukkasia!"

Kun Kamila oli täysin perehdytetty keittiöosaston salaisuuksiin, lähti Kshemankari rukouskammioonsa ja jätti tytön asiaksi käytännöllisesti osoittaa emännänkykyjänsä.

Kamila suoritti kaikki valmistelut perinpohjaisesti kuten ainakin. Hän sitoi sarinsa irrallisen kulman vyötäisilleen, kokosi hiuksensa ja ryhtyi työhön.

Nalinakshalla oli tapana kotiin tullessaan aina pistäytyä katsomassa äitiänsä, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään, sillä äidin terveydentila huolestutti häntä alinomaa. Kun hän tänä aamuna astui taloon, ilmoittivat hänelle korvat ja nenä, että keittäminen oli täydessä käynnissä. Otaksuen äitinsä olevan keittiössä hän meni sinne ja jäi ovelle seisomaan.

Askelten äänen säpsähdyttämänä Kamila kääntyi ja seisoi Nalinakshaa vastapäätä. Kauha putosi hänen kädestänsä, ja hän yritti turhaan peittää kasvojansa — unohti, että oli sitonut _sari_n kulman vyötäisillensä. Ennenkuin hän ehti saada sen irti ja vetää kasvoillensa, oli Nalinaksha, yhtä hämmästyneenä kuin hänkin, kääntynyt ja poistunut.

Oli vielä varhainen, kun Kshemankari oli päättänyt hartaudenharjoituksensa ja ilmaantui keittiöön, missä huomasi keitot keitetyiksi. Kamila oli pessyt ja puhdistanut huoneen perinpohjaisesti; lattialla ei näkynyt lastuja eikä vihannesten kuoria, ja kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin voi toivoa.

"Sinä, lapsukaiseni, olet oikea bramaanityttö, sen kyllä huomaa!" huudahti Kshemankari mielissään.

Nalinakshan istuutuessa aamiaista syömään hänen äitinsä asettui häntä vastapäätä, ja eräs pieni olento seisoi oven takana pelokkaasti kuulostellen. Hän ei rohjennut kurkistaa sisään, ja se ajatus, että keitos oli voinut epäonnistua, sai hänet ihan suunniltaan.

Nalinaksha ei ollut herkkusuu, ja hänen äitinsä ei niinmuodoin yleensä tiedustellut ruoan maittamista, mutta tällä kertaa äidin kysymys kuulosti tosiaankin jännittyneen uteliaalta. Hän ei tietänyt, että Nalinaksha oli jo nähnyt keittiössä olevan salaperäisen vieraan. Kun äidin voimat iän karttuessa yhä riutuivat, oli hän parhaansa mukaan koettanut kehoitella häntä palkkaamaan itselleen keittäjättären, mutta ei ollut mitenkään saanut häntä suostumaan. Senvuoksi hän oli ollut mielissään, kun näki keittiössä vieraat kasvot, ja vaikka ei ollutkaan erikoisesti tarkannut ruoan laatua, vastasi innostuneesti: "Se maistuu kerrassaan mainiolta, äiti!"

Kuultuaan tämän kiitoslauseen Kamila ei voinut enää jäädä kuuntelemaan, vaan pakeni toiseen huoneeseen käsivarret painettuina vasten aaltoilevaa povea.

Aamiaisen jälkeen Nalinaksha vetäytyi mietteisiinsä vaipuneena vähäksi aikaa rauhassa lukemaan, kuten hänen tapansa oli. Iltapäivällä Kshemankari ryhtyi käsittelemään Kamilaa, järjesti hänen hiuksensa ja siveli helakkaa punaväriä hiusmartoon. Sitten hän käänteli hänen päätänsä joka puolelle tutkiakseen vaikutelmaa.

Sinä iltana vanhalle rouvalle sattui jälleen kuumekohtaus, Nalinakshan suureksi mielipahaksi. "Kuulehan, äiti", sanoi hän, "sinun pitäisi lähteä kanssani muutamaksi päiväksi toiseen ilmanalaan. Benares ei sinulle kelpaa."

"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista, vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."

Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.

"Sinä olet varmaan ollut minun äitini jonkin edellisen olemassaolon aikana", sanoi vanha rouva, "sillä miten olisinkaan sinut muuten ansainnut? Tiedäthän, etten ole vielä koskaan voinut antaa kenenkään vieraan itseäni palvella, mutta sinun kosketuksesi näyttää antavan minulle uusia voimia. Merkillistä, että minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut sinut jo vuosikausia; en voi mitenkään pitää sinua vieraana. Mutta tee nyt mitä pyydän: mene heti levolle. Nalin on tässä viereisessä huoneessa — hän ei missään tapauksessa suostu jättämään äitiänsä kenenkään muun hoidettavaksi. Minä olen lukemattomat kerrat kiellellyt ja tehnyt mitä suinkin olen osannut, mutta minkäpä hänelle mahtaa! Hänen eteviin ominaisuuksiinsa kuuluu, että hän voi istua valveilla koko yön sietäen kaikenlaista epämukavuutta näyttämättä siitä koskaan kärsivän. Se johtuu siitä, että hän suhtautuu rauhallisesti kaikkiin asioihin. Minun laitani on aivan toisin. Nyt varmaan naurat minulle, kultaseni. Ajattelet, että olen alkanut jutella Nalinista enkä voi lopettaa. Hän näet on ainoa poikani, eikä monella äidillä ole hänenlaistansa. Tiedätkö, toisinaan minä kuvittelen, että hän on isäni ja että saan hänen vanhaksi ehdittyään tehdä hänelle kaiken sen, mitä hän on tehnyt minulle! Jopa puhun hänestä jälleen; nyt riittää, riittää tällä kertaa! Lähde nyt makuulle, lapsukaiseni. Tosiaankin, sinun pitää lähteä. Minä en pääse uneen, jos tänne jäät. Vanhat ihmiset eivät voi olla jaarittelematta, jos joku on heidän luonansa."

Seuraavana päivänä Kamila otti koko talouden hoidon huoleksensa. Nalinaksha oli erottanut idänpuolisesta kuistikosta pienen osan oleskeluhuoneeksensa ja tapasi istua siellä iltapäivisin lukemassa. Astuessaan sinne aamulla hän huomasi, että se oli lakaistu ja moitteettomassa kunnossa: messinkinen suitsutusastia hohteli kuin kulta; hyllyssä olevista kirjoista oli pyyhitty pöly ja ne oli sievästi järjestetty. Avoimesta ovesta tulvivat aamuauringon säteet valaisivat puhdasta huonetta, ja Nalinaksha, joka juuri palasi aamukylvystänsä, hämmästyi ja ilostui nähdessään kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Kamila saapui varhain Kshemankarin vuoteen ääreen tuoden ruukun Gangesin vettä. Hänen raikkaat kasvonsa nähdessään vanha rouva huudahti: "Mitä kultaseni, oletko käynyt ghâtilla yksinäsi? Minä olen tässä valvoessani koko ajan mietiskellyt, kuka voisi lähteä kanssasi sinne niin kauan kuin minä olen vuoteen omana? Sinä olet nuori, ja kun menet ihan yksin — —"

"Ei, maammoseni", sanoi Kamila, "eräs sedän palvelijoista on välttämättä tahtonut tulla minua tapaamaan. Hän saapui eilen illalla. Minä otin hänet mukaani virralle."

"Vai niin", virkkoi Kshemankari, "tätisi on varmaan ollut huolissaan sinusta ja lähettänyt hänet senvuoksi. Se käy päinsä, hän voi jäädä tänne ja auttaa sinua töissäsi. Missä hän on? Kutsuhan hänet tänne hetkiseksi."

"Mikä onkaan nimesi?" kysyi vanha rouva. Umeshin kasvot vetäytyivät leveään ujostelevaan irvistykseen, kun hän mainitsi nimensä.

"Kuka on sinulle lahjoittanut tuon kauniin lanneliinan?" kysyi
Kshemankari nauraen.

Kshemankari loi silmäyksen Kamilaan ja huomautti hymyillen: "Minä uskon, että Umesh on saanut sen lahjaksi anopiltansa!"

Hänen avullansa Kamila suoriutui pian päivän työstä. Kamila lakaisi itse Nalinakshan makuuhuoneen, asetti vuodevaatteet auringonpaisteeseen ja järjesti huoneen kuntoon. Nalinakshan käytetyt vaatteet olivat nurkassa; Kamila pesi ne, kuivasi, silitti ja ripusti selkäpuitten varaan. Sellaisetkin esineet, joissa ei näkynyt tomun hiventä, otettiin käsille (mikäli ne vaativat huomiota) ja asetettiin kunnioittavasti takaisin paikoillensa. Seinällä, vuoteen jalkopäässä, oli kaappi. Kamila avasi sen ja löysi sieltä vain pari Nalinakshan puusandaalia alimmalta hyllyltä. Ne hän sieppasi käteensä ja painoi poskeansa vasten; hän hyväili niitä kuin pientä lasta ja pyyhki niistä pölyn sarinsa helmalla.

Iltapäivällä Kamila istui Kshemankarin vuoteen ääressä hieroen vanhan rouvan jalkoja, kun Hemnalini, kukkakimppu kädessään, astui huoneeseen ja heittäytyi Kshemankarin eteen.

"Tulkaa, Hem", sanoi vanha rouva nousten istumaan, "tulkaa ja istukaa.
Kuinka Annada Babu voi?"

"Eilen hän ei voinut oikein hyvin; senvuoksi hän ei tullut. Tänään hän voi paremmin."

Kshemankari esitteli nyt Kamilan. "Minun äitini kuoli, kun olin vielä lapsi", sanoi hän. "Sittemmin hän on jälleen herännyt eloon, ja minä tapasin hänet eilen sattumalta kadulla. Äitini nimi oli Haribhagini, ja nyt hän nimittää itseänsä Haridasiksi. Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista pikku kaunotarta, Hem? Sanokaahan!"

Kamila loi häpeissään katseensa alas, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin hän vapautui hämilläänolostansa Hemnalinin seurassa.

"Kun ihminen tulee minun iälleni", vastasi hän, "ei enää siedä kysyä hänen vointiansa. Minä saan olla ihan tyytyväinen, kunhan ollenkaan elän, mutta aikaa ei käy sittenkään iäti pettäminen. Olen kumminkin iloinen, että tulitte asian maininneeksi. Minä olen jo monesti aikonut jutella kanssanne, mutta ei ole sattunut sopivaa tilaisuutta. Kun eilen illalla jälleen jouduin kuumekohtauksen valtaan, päätin olla siirtämättä asiaa enää tuonnemmaksi. Tiedättekö, lapsukaiseni, kun minä olin nuori tyttö, olin häpeästä maahan vaipua, jos joku puhui minulle naimisiinmenosta; mutta nykyaikana kasvatetaan tyttöjä toisin. Te olette sivistynyt nuori neito ettekä enää mikään lapsi, ja teille sopii puhua vapaasti näistä asioista. Niinpä tahdonkin nyt keskustella siitä kanssanne, ja te ette saa ollenkaan ujostella. Sanokaahan minulle, lapsukaiseni, onko isänne maininnut teille sen ehdotuksen, jonka tuonoin hänelle tein?"

"Nähtävästi te ette kumminkaan ollut suostuvainen, rakkaani", jatkoi Kshemankari, "sillä muutenhan Annada Babu olisi tullut heti sen minulle ilmoittamaan. Te ajattelitte, että Nalin on jonkinlainen askeetti, joka viettää päivänsä ja yönsä uskonnollisissa harjoituksissa, ja niin ollen teistä tuntui siltä, että teidän on mahdoton suostua hänen vaimoksensa. Minun täytyy käsitellä tätä seikkaa teidän kuullen, vaikka hän onkin poikani. Jos päättelee hänen ulkonaisen olemuksensa nojalla, voisi ajatella, ettei hän kelpaa rakastamaan, mutta silloin arvostelee häntä aivan väärin. Minä tunnen hänet koko hänen elämänsä ajalta ja voin teille vakuuttaa, että hän kykenee kiintymään toiseen ihmiseen niin voimakkaasti, että tämä tunne säikähdyttää häntä itseänsä. Senvuoksi hän valvoo tarkoin tunteitansa. Se, joka tunkeutuu tuon askeettisuuden kuoren läpi ja löytää tien hänen sydämeensä, huomaa sen lämpöiseksi sydämeksi, sen voin teille vakuuttaa. Rakas Hem, te ette ole enää mikään lapsi; te olette sivistynyt nuori neito ja olette tullut kysymään neuvoa Nalinilta. Minä kuolisin täysin tyytyväisenä ja rauhallisena, jos saisin nähdä teidät hänen vaimonansa. Tahtoisin saada hänet menemään naimisiin, koska tiedän, ettei hän missään tapauksessa tee sitä minun kuoltuani. Se on kauheata ajatella! Hän joutuu ihan avuttomana ajelehtimaan. Minä tiedän, että te kunnioitatte Nalinia; sanokaa, lapsukaiseni, mitä teillä on häntä vastaan."?

"Minulla ei ole mitään häntä vastaan, maammoseni, jos te arvelette minun sopivan hänen puolisoksensa", vastasi Hemnalini, katse luotuna lattiaan.

Tuon kuultuansa Kshemankari veti Hemnalinin puoleensa ja painoi suudelman hänen otsallensa. Asiasta ei keskusteltu sen enempää.

"Haridasi, ota nämä kukat ja — —" Vanha rouva katseli ympärillensä ja huomasi, ettei "Haridasi" enää ollutkaan huoneessa; hän oli hiljaa pujahtanut pois toisten jutellessa.

Vastakerrotun keskustelun jälkeen Hemnalini vetäytyi kuoreensa, ja Kshemankari puolestaan osoitti uupumuksen merkkejä. Senvuoksi Hemnalini keskeytti käyntinsä lyhyeen, nousi ja sanoi: "Minun täytyy tänään lähteä varhain, maammoseni; isä ei voi hyvin."

"Näkemiin, lapsukaiseni, näkemiin", virkkoi Kshemankari laskien kätensä tytön päälaelle.

Hemnalinin lähdettyä Kshemankari kutsutti luoksensa Nalinakshan ja tervehti häntä huudahtamalla: "Kuulehan, Nalin, minä en voi enää odottaa!"

"Minä puhuin vast'ikään asiasta Hemin kanssa", sanoi äiti, "ja hän suostui, joten en enää ollenkaan kuuntele vastaväitteitäsi. Sinä näet, miten minun on laita. Minä en saa rauhaa, ennenkuin olette lopullisesti kihloissa. Minä olen valvonut puolen yötä sitä ajatellen."

"Olkoon menneeksi, äiti", sanoi Nalinaksha, "älä enää ole siitä huolissasi, vaan nuku aivan rauhallisesti. Minä teen, mitä tahdot."

Nalinakshan mentyä Kshemankari heti kutsui "Haridasin", ja Kamila ilmaantui jostakin sivuhuoneesta. Sillävälin oli hämärtynyt, ja huone oli melkein pimeä. "Aseta nämä kukat veteen, lapsukaiseni", sanoi Kshemankari, "ja järjestele ne huoneisiin." Hän otti kimpusta ruusun ja ojensi kaikki muut Kamilalle.

Kamila asetti joitakin kukkia maljakkoon, jonka vei Nalinakshan työpöydälle. Toiset hän sijoitti ruukkuun, jonka asetti hänen makuuhuoneensa pöydälle. Sitten hän avasi seinäkaapin, laski jäljellä olevat kukat hänen sandaaleillensa heittäytyen niiden eteen. Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että siinä oli kaikki, mitä hänellä oli maailmassa, ja että pian olisi mahdotonta osoittaa kunnioitusta hänen jaloillensakaan.

Äkkiä säpsähdytti Kamilaa ovea lähenevien askelten kaiku. Hän sulki kiireesti kaapinoven ja kääntyi katsomaan taaksensa. Tulija oli Nalinaksha! Pakeneminen ei käynyt päinsä, ja Kamila olisi säikähdyksissään tahtonut häipyä tummenevan yön varjoksi. Havaitessaan Kamilan Nalinaksha poistui heti huoneesta.

Kamila käytti heti tilaisuutta paetakseen, ja Nalinaksha palasi. Uteliaana tietämään, mitä tyttö oli siellä tehnyt ja miksi hän oli niin nopeasti sulkenut kaapinoven, Nalinaksha avasi sen ja näki sandaalinsa tuoreitten kukkien peitossa. Hän sulki jälleen oven ja astui ikkunan luo. Hänen siinä seistessään ja kauas katsellessaan tuli nopeasti pimeä; mailleen menevän auringon viimeisetkin säteet sammuivat.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Suostuttuaan nyt menemään naimisiin Nalinakshan kanssa Hemnalini koki vakuuttaa itsellensä olevansa erittäin onnellinen. Hän toisteli toistelemistaan: "Vanha kihlaukseni ei minua enää sido; taivaanrannalle keräytyneet ukkospilvet ovat häipyneet pois. Minä olen nyt täysin vapaa, ja alinomainen menneiden sureksiminen on lopussa." Tuota lakkaamatta toistellessaan hän alkoi tuntea täydellisen kieltäymyksen iloa. Kun kuolinrovio on lakannut suitsuamasta, niin maailman suunnattomasti monimutkaiset asiat menettävät hetkeksi painavuutensa, ja sureva tuntee helpotusta — suunnilleen samoinkuin lapsi, kun koulutunnin loputtua ovi avautuu. Niin oli Hemnalininkin laita. Hän nautti siitä rauhasta, joka seuraa, kun inhimillisen elämän luku ehtii lopulliseen päätökseensä.

Tullessaan sinä iltana kotiin hän mietti mielessään: "Kunhan äiti olisi elossa, niin hän varmaan iloitsisi tästä uutisesta! En tiedä, kuinka saan asian isälle kerrotuksi."

Annada Babu meni sinä iltana varhain levolle, koska tunsi itsensä uupuneeksi, ja Hemnalini vetäytyi huoneeseensa, otti esille päiväkirjansa ja valvoi myöhään yöhön merkiten muistiin vaikutelmiansa. "Minä olin katkonut kaikki inhimilliset siteet ja olin kuollut maailmalta", kirjoitti hän, "en olisi voinut koskaan uskoa, että Jumala minut vapahtaisi ja soisi minulle uuden elämän. Nyt minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja valmistaudun astelemaan uusia velvollisuuden polkuja. Onnetar on suonut minulle lahjan, jota en suinkaan ole ansainnut. Antakoon Taivas minulle voimaa säilyttää se koko elinikäni. Minä olen varma siitä, että hän, jonka elämään minun arvoton elämäni tulee liitettäväksi, on tekevä olemassaoloni täyteläiseksi ja rikkaaksi. Rukoilen vain sitä, että minun sallittaisiin luoda yhtä suuressa määrässä täyteläisyyttä ja rikkautta hänen elämäänsä."

Hän sulki kirjan ja lähti puutarhaan, missä kauan aikaa käyskeli hiekkaisia polkuja talviyön tähtivälkkeisessä pehmeässä pimeässä rajattoman avaruuden kuiskaillessa rauhan viestejä hänen levottomalle sielullensa.

Seuraavan päivän iltapuolella Annada Babu ja Hemnalini parhaillaan valmistautuivat lähtemään Nalinakshan taloon, kun samassa pysähtyivät vaunut oven eteen ja eräs Nalinakshan palvelijoista, ajoistuimelta laskeutuen, ilmoitti emäntänsä saapuneen. Annada Babu kiiruhti auttamaan Kshemankaria hänen astuessaan vaunuista ja tervehti häntä sanoen: "Meillä on erinomainen onni."

"Minä tulin antamaan siunaukseni tyttärellenne", sanoi vanha rouva astuessaan sisään. Annada Babu opasti hänet oleskeluhuoneeseen ja pyysi häntä istuutumaan sohvaan hetkiseksi odottamaan, kunnes hän kutsuisi Hemnalinin. Hemnalini oli parhaillaan viimeistelemässä pukeutumistansa, mutta kun kuuli Kshemankarin saapuneen, kiiruhti heti häntä tervehtimään.

"Olkoon elämäsi pitkä ja onnellinen!" sanoi Kshemankari. "Ojennahan kätesi, lapsukaiseni." Hän asetti kultaisen rengasparin Hemnalinin ranteisiin; isot renkaat riippuivat irrallaan tytön laihoilla käsivarsilla.

Hemnalini heittäytyi jälleen kunnioittavasti Kshemankarin eteen, joka otti hänen kasvonsa kämmentensä väliin ja suuteli hänen otsaansa. Tämä siunaus ja sen antamisessa ilmenevä hellyys täytti Hemnalinin onnenmaljan reunoja myöten. "Ja nyt", kääntyi Kshemankari puhuttelemaan Annada Babua, "pitää teidän molempain tulla huomenna aamiaiselle luokseni."

Seuraavana päivänä isä ja tytär joivat teetä puutarhassa, kuten olivat tottuneet Benaresissa tekemään. Hemnalinin kihlauksen aiheuttama ilo oli luonut Annada Babun riutuneisiin piirteisiin muinaista raikkautta, ja kun hän silloin tällöin katsahti tyttärensä kirkkaan rauhallisiin kasvoihin, niin hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen vaimo-vainajansa autuas henki laskeutunut hänen tyttärensä vaiheille hilliten ilon yltäkylläisyyttä heittämällä sen yli hienon kyynelharson.

Annada Babua vaivasi se ajatus, että oli jo aika varustautua lähtemään Kshemankarin taloon ja että viivyttely merkitsi myöhästymistä. Hemnalini vakuutteli yhä, että aikaa oli runsaasti — kello oli toisiaankin vasta kahdeksan — mutta Annada pysyi lujana vakaumuksessaan, että valmistuksiin kului aikaa ja että oli parempi saapua liian varhain kuin liian myöhään.

Sillävälin saapuivat ajopelit, matkatavaroita katolla, talon eteen siihen pysähtyen. "Sehän on Dzhogen!" huudahti Hemnalini kiiruhtaen puutarhan portille. Vaunuista astui tosiaankin Dzhogendra, joka näytti erittäin hilpeältä ja tervehti sisartansa mitä sydämellisimmin.

Vaunuista sukelsi nyt näkyviin Ramesh. Hänet nähtyänsä Hemnalini kääntyi ja pakeni minkä ennätti.

"Älä mene, Hem; minulla on jotakin sinulle kerrottavaa!" huusi Dzhogendra hänen jälkeensä. Hemnalini ei siitä huolinut, vaan riensi pois, ikäänkuin olisi paennut jotakin kammottavaa ilmestystä.

Ramesh jäi hetkiseksi hämmästyneenä seisomaan, epäröiden, oliko lähdettävä hänen jälkeensä vai käännyttävä takaisin.

"Tulehan, Ramesh", huudahti Dzhogendra, "isä istuu täällä ulkosalla." Hän tarttui Rameshin käsivarteen ja kuljetti hänet Annada Babun luo. Viimeksimainittu oli nähnyt Rameshin saapuvan ja voi tuskin uskoa silmiänsä; hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin hieroa otsaansa ja mutista:

Annada viittasi häntä istumaan ja kääntyi Dzhogendran puoleen: "No, Dzhogen, sinäpä tulet oikeaan aikaan. Olin jo aikeissa sinulle sähköttää."

"Hemnalini ja Nalinaksha menevät naimisiin; asia on järjestetty.
Nalinakshan äiti kävi eilen täällä antamassa Hemnalinille siunauksensa."

Dzhogendra: "Ethän tarkoittane, että kysymyksessä on lopullinen kihlaus? Olisihan pitänyt kysyä minunkin mieltäni!"

Annada Babu: "Mahdotonta on arvata, mitä sinä kulloinkin sanot, Dzhogendra. Tiedäthän itse, kuinka kiihkeästi yritit toteuttaa juuri tätä liittoa, ennenkuin minä tiesin mitään Nalinakshasta."

Dzhogendra: "Sen myönnän, mutta jättäkäämme se juttu; ei ole vielä liian myöhäistä. Minulla on koko joukko sinulle kerrottavaa. Sinun tulee ensin kuunnella minua; sitten voit menetellä niinkuin hyväksi näet."

Annada Babu: "Minä kuuntelen sinua jonakin päivänä, kun on kyllin aikaa. Nyt en jouda."

Annada Babu: "Nalinakshan äiti on kutsunut Hemin ja minut aamiaiselle luoksensa. Teidän molempien on parasta syödä aamiaista täällä, minä — —"

Dzhogendra: "Ei, ei, älä ole huolissasi meidän tähtemme. Ramesh ja minä voimme mennä aamiaiselle johonkin läheiseen hotelliin. Te kai palaatte iltapuolella; me tulemme sitten jälleen."

Annada Babu ei voinut katsoa Rameshin silmiin, puhumattakaan siitä, että olisi mitenkään häntä tervehtinyt.

Ramesh puolestaan ei virkkanut mitään, istui vain ääneti, kunnes oli aika lähteä. Silloin hän kumarsi ja poistui.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Edellisenä päivänä Kshemankari oli sanonut Kamilalle: "Minä olen kutsunut Hemnalinin ja hänen isänsä huomiseksi aamiaiselle. Mitä heille tarjoamme, kultaseni? Meidän pitäisi ruokkia Annada Babu niin hyvin, ettei hän pelkää tyttärensä joutuvan täällä nälkää näkemään; eikö niin, lapsukaiseni? Mutta sinähän olet niin mainio keittäjätär, että varmaan tuotat minulle kunniaa. En ole koskaan ennen kuullut poikani sanovan mitään ruoasta, mutta eilen hän kiitteli kiittelemistään sinun keittotaitoasi! Sinä et näytä tänään oikein iloiselta, lapsukaiseni; etkö voi hyvin?"

"Kiitos, äiti", vastasi Kamila väkinäisesti hymyillen, "minä voin aivan hyvin."

Kshemankari pudisti päätänsä. "Minä pelkään, että sinua kiusaa jokin asia. Se on varsin luonnollista, eikä sinun tarvitse pelätä, vaikka sen minulle ilmaiset. Älä kohtele minua niinkuin vierasta, lapsukaiseni, minä pidän sinua omana tyttärenäni. Sinun pitää tosiaankin minulle sanoa, jos täällä sattuu jotakin sellaista, mikä ei sinua miellytä tai jos haluat nähdä omaisiasi."

"Minä en tahdo mitään muuta kuin saada tehdä työtä teidän hyväksenne, maammoseni!" huudahti Kamila kiihkeästi.

Välittämättä tästä keskeytyksestä Kshemankari jatkoi: "Ehkäpä on parasta, että lähdet setäsi luo ja palaat tänne, milloin haluat."

"Maammoseni", huudahti Kamila ihan säikähtyneenä, "niin kauan kuin saan olla teidän luonanne, en tahdo kenenkään muun luo koko maailmassa. Jos teen jotakin huonosti, niin rangaiskaa minua, miten hyväksi näette, mutta älkää lähettäkö minua pois päiväksikään!"

Kshemankari taputteli tytön poskea ja vastasi: "Kun noin sanot, tulen jälleen ajatelleeksi, että olet ollut äitini jossakin edellisessä elämässä. Kuinkapa olisimmekaan muuten voineet mieltyä toisiimme ensi näkemällä? Mene nyt aikaisin makuulle. Sinulla ei ole koko päivänä ollut yhtään levon hetkeä."

Kamila meni makuuhuoneeseensa, lukitsi oven, sammutti kynttilän ja istuutui lattialle mietiskelläkseen asioita siinä pimeässä. Pitkien mietteiden jälkeen hänen ajatuksensa muotoutuivat seuraavanlaisiksi: "Minä en voi jäädä hänen valvojaksensa, kun taivas on riistänyt minulta kaiken oikeuden. Minun täytyy valmistua kerrassaan hänestä luopumaan. Jäljellä ei ole muuta kuin silloin tällöin pieniä tilaisuuksia saada häntä palvella, ja ne minä tahdon säilyttää itselläni, mikäli suinkin mahdollista. Suokoon Jumala minulle voimaa täyttää aina velvollisuuteni hymyilevin kasvoin, milloinkaan pyrkimättäkään saavuttamaan enempää! Tämänkin suorittaminen käy minulle varmaan vaikeaksi. Ellen voi tehdä iloisesti, mitä tehtävänä on, jos suorittelen töitäni alakuloisin ilmein, niin minun on luovuttava kaikesta."

Siten tarkasteltuansa olotilaansa hän mukautti itsensä seuraavaan päätökseen: "Huomisesta lähtien minä en enää sure, en näytä onnettomalta, en huokaile saavuttamattomia. Minä olen onnellinen saadessani palvella koko elämäni ajan. Minä en pyydä koskaan mitään enempää."

Hän meni makuulle, käännähteli hetkisen kyljeltä toiselle ja vaipui uneen. Pari kolme kertaa yöllä herätessään hän toisteli sanojansa kuin jotakin pyhää rukoustekstiä: "Minä en pyydä koskaan mitään enempää." Aamulla noustessaan hän liitti kätensä yhteen ja keskitti koko tahdonvoimansa tähän päätökseen: "Minä tahdon palvella sinua kuolemaan asti enkä pyydä koskaan mitään muuta."

Kiireesti peseydyttyään ja pukeuduttuaan hän lähti Nalinakshan työhuoneeseen. Hän puhdisti pölyn joka nurkasta pukunsa liepeellä, asetti kaikki matot paikoillensa ja kiiruhti Ganges-virralle kylpemään.

Nalinakshan uudistetuista pyynnöistä Kshemankari oli lakannut kylpemästä ennen auringonnousua; senvuoksi saatteli Umesh Kamilaa virralle koleina aamuhetkinä.

Palattuansa Kamila esitti hymyilevin kasvoin Kshemankarille aamutervehdyksensä.

Vanha rouva oli parhaillaan aikeissa lähteä virralle. "Miksi lähditkään niin varhain?" kysyi hän Kamilalta. "Olisit odottanut minua, niin olisimme menneet yhdessä."

"Minä en voinut tänään odottaa, maammoseni", vastasi Kamila, "on kovin paljon tekemistä. Minun täytyy käsitellä eilen saapuneet vihannekset ja lähettää Umesh varhain torille hakemaan sieltä, mitä vielä tarvitaan."

"Sinä olet ajatellut kaikkea, kultaseni. Vieraittemme tullessa aamiainen varmaan on valmiina."

"Joko taas kylpemään, äiti?" kysyi Nalinaksha. "Olisi parempi odottaa, kunnes hieman voimistut."

"Unohda kerrankin, että olet lääkäri, Nalin", vastasi Kshemankari. "Kuolemattomuuden saavuttamiseksi on olemassa yksi ainoa lääke: joka-aamuinen Gangesissa kylpeminen. Sinä lähdet ulos, lähdethän? Koeta palata tänään niin aikaisin kuin mahdollista."

Kshemankari: "Minä unohdin eilen sanoa sinulle, että Annada Babu tulee tänään antamaan sinulle siunauksensa."

Nalinaksha: "Antamaan siunauksensa? Miksi hän on käynyt yht'äkkiä niin armolliseksi? Mehän kohtaamme toisemme joka päivä."

Kshemankari: "Minä kävin eilen heidän luonansa, lahjoitin Hemnalinille pari rannerengasta ja annoin hänelle siunaukseni; nyt on Annada Babun vuoro. Älä siis viivy kauan. He tulevat ennen aamiaista."

Vanha rouva lähti kylpemään. Nalinaksha asteli hitaasti pois, pää painuksissa, mietteissään.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Paetessaan Rameshin näkyvistä Hemnalini juoksi huoneeseensa ja istuutui rauhoittumaan. Ensi kiihtymyksen lauettua tunkihe mieleen häpeäntunne. "Miksi en voinut kohdata Ramesh Babua malttiani menettämättä?" mietti hän. "Miksi minun pitikään käyttäytyä niin surkeasti, kun hän yht'äkkiä seisoi edessäni? Enhän voi enää ollenkaan luottaa siihen, että kykenen tunteitani hillitsemään. Minun täytyy varoa toiste osoittamasta sellaista ryhdittömyyttä." Hän kokosi voimansa, nousi, avasi oven ja päätti lähteä jälleen tapaamaan Ramesh Babua miettien mielessään: "Tällä kertaa en pakene; hillitsen tunteeni."

Samassa hänen mieleensä johtui jotakin. Hän palasi huoneeseensa, otti lippaasta sen rannerengasparin, jonka Kshemankari oli hänelle lahjoittanut; siten varustettuna hän astui pää pystyssä puutarhaan, valmiina ottamaan vastaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli hänen isänsä. "Minne olet menossa, Hem?" kysyi Annada Babu.

"He lähtivät yhdessä pois." Hemnalini tunsi mielensä keventyvän, kun ei tarvinnut asettaa itsensähillitsemiskykyä kokeen alaiseksi.

"Minä lähden kanssasi, taatto", sanoi Hemnalini. "Kylpemiseen ei kulu pitkää aikaa. Sinä voit jo tilata vaunut."

Hemnalinissa tapahtunut äkillinen muutos, hänen luonnoton intonsa päästä mahdollisimman pian Kshemankarin luo ei jäänyt Annada Babulta huomaamatta ja lisäsi hänen levottomuuttansa. Hemnalini peseytyi ja pukeutui kiireesti ja tuli sitten kysymään, olivatko vaunut jo saapuneet.

"Ei vielä", vastasi hänen isänsä. Hemnalini lähti kävelemään puutarhaan
Annada Babun istuessa kuistikolla päätänsä hieroskellen.

Oli vasta puoli yksitoista, kun he saapuivat Nalinakshan taloon, eikä tohtori ollut vielä palannut sairaskäynneiltänsä. Niin ollen jäi Kshemankarin asiaksi keskustella vieraiden kanssa. Hän alkoi jutella Annada Babun kanssa laveasti hänen terveyttänsä ja sukuansa koskevista seikoista luoden samalla syrjäsilmäyksen Hemnaliniin. Hän ihmetteli, ettei tyttö näyttänyt iloisemmalta. Tulossaolevan onnellisen tapahtuman olisi pitänyt kohottaa hänen kasvoillensa aamuruskoa muistuttava ruusuinen hohtelu. Sensijaan ne näkyivät olevan huolen pilvien peitossa.

Kshemankari oli luonnostaan herkkätunteinen, ja Hemnalinin iloton ilme masensi hänen mieltänsä. "Useimmat tytöt", ajatteli hän, "pitäisivät itseänsä erittäin onnellisina saadessaan Nalinin, mutta ylenmääräinen sivistys on nähtävästi pannut tämän pään niin pyörälle, että hän luulee itseänsä liian hyväksi; muulla tavoin en voi selittää hänen painostunutta ja hajamielistä ilmettänsä. Oma syyni: minä olen vanha eukko ja kärsimätön; en jaksanut odottaa toiveitteni toteutumista. Minä järjestin asiat niin, että Nalin sai morsiamekseen tytön, joka ei enää ole mikään lapsi, enkä yrittänytkään ottaa selkoa hänen todellisesta luonteestansa. Ikävää, etten ehtinyt häneen paremmin tutustua; mutta minunhan on jo aika jättää hyvästi kaikki maalliset asiat." Nämä ajatukset häiritsivät Kshemankaria hänen jutellessaan Annada Babun kanssa, joten hänestä tuntui yhä hankalammalta pitää keskustelua käynnissä. Vihdoin hän ilmaisi salaiset ajatuksensa. "Oikeastaan", sanoi hän, "ei ole mitään syytä kiirehtiä häiden viettämistä. He ovat kumpikin kyllin iäkkäät tietääkseen mitä tahtovat; ei maksa vaivaa heitä ahdistella. Minä en tiedä, mitä Hemnalini ajattelee, mutta Nalinista voin sanoa, ettei hän ole siihen ajatukseen vielä oikein tottunut." Hänen sanansa olivat tarkoitetut etupäässä Hemnalinille; tyttö tuntui olevan kahdella päällä, ja Kshemankari ei halunnut vieraittensa saavan sellaista käsitystä, että hänen poikansa oli ylen iloinen ajatellessaan tulevaa avioliittoansa.

Hemnalini oli aloittanut päivänsä väkinäisen iloisuuden tilassa, ja tulos oli aivan toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Lyhytaikainen hilpeys vaihtui täydelliseksi uupumukseksi. Kshemankarin taloon astuessaan hän oli tuntenut äkillistä pelonkauhua, ja se uusi elämänpolku, jota hänen oli lähdettävä kulkemaan, näkyi hänen mielessänsä kivisenä, jyrkkänä ja loppumattomana. Vanhusten lausuessa toisilleen kohteliaisuuksia Hemnalini joutui epäilysten valtaan, ja tuloksena oli, että hänessä taisteli kaksi vastakkaista tunnetta, kun Kshemankari näytti kylmenevän koko naimissuunnitelmalle. Toisaalta vapauttaisi pikainen naimisiinmeno hänet levottomuuden ja epäröimisen tilasta, ja siksi hän toivoi kihlausasian tulevan nyt lopullisesti ratkaistuksi; mutta toisaalta se vihjaus, että koko suunnitelmasta sopi vielä luopua, synnytti hetkellistä helpotuksen tunnetta.

Merkitsevän lausuntonsa jälkeen Kshemankari oli luonut Hemnaliniin pikaisen silmäyksen ja huomannut sanojensa vaikutuksen. Hänestä näytti siltä, että tytön ilme oli käynyt levollisemmaksi, ja samassa hänen sydämensä paatui Hemnalinille. "Minä olin myydä Nalinini kovin huokeasta"? ajatteli hän iloiten siitä, että poikansa viipyi niin kauan.

"Tämä on ihan Nalinakshan tapaista!" jatkoi hän, yhä Hemnalinille puhuen. "Hän tietää varsin hyvin, että te tulette tänään, mutta siitä huolimatta hänestä ei näy vielä jälkeäkään. Hän olisi varsin hyvin voinut vähentää töitänsä tänään. Jos minä voin hiemankaan huonosti, niin hän jättää sairaskäyntinsä ja jää kotiin, miten paljon siten menettäneekin!"

Sitten Kshemankari pyysi anteeksi, että täytyi lähteä katsomaan, millä asteella aterian valmistus oli. Hänen tarkoituksensa oli jättää Hemnalini Kamilan huostaan saadakseen itse jutella kahden kesken vanhan herran kanssa.

Ruoka kiehua porisi hiljaisella tulella valmiiksi keitettynä, ja Kamila istui keittiön nurkassa niin syviin mietteisiin vaipuneena, että Kshemankarin äkkiä sisään astuessa säpsähti ja hypähti seisaalleen, hämillään ja hymyillen.

"Sinäpä näytät olevan uutterissa keittopuuhissa, lapsukaiseni", virkkoi vanha rouva.

"Miksi istutkaan täällä niin hiljaa, rakas lapsi? Annada Babu on vanha mies; sinun ei tarvitse häntä ujostella. Hem on täällä, ja minä ajattelin, että voisit viedä hänet vähäksi aikaa huoneeseesi juttelemaan. Minä en halua häntä ikävystyttää pakottamalla häntä keskustelemaan minunlaiseni vanhan ihmisen kanssa."

Hemnalinin näennäinen kylmäkiskoisuus oli vain lisännyt Kshemankarin kiintymystä Kamilaan.

"Mutta minä en osaa puhua hänen kanssaan", huomautti Kamila, "hän on kovin oppinut, ja minä en tiedä mitään."

"Mitä johtuukaan mieleesi!" virkkoi Kshemankari. "Sinä olet yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Miten ihmiset ylpeilevätkään oppineisuudestansa, kovin vähän on niin viehättäviä kuin sinä. Jokainen voi oppia jotakin kirjoista, mutta monen ei ole suotu olla sellainen suloinen pikku nainen kuin sinä. Tulehan nyt, kultaseni. Sinun pitää ensin pukeutua. Minä annan yllesi jotakin oikein somaa."

Kshemankari oli päättänyt asettaa Hemnalinin kuihtuneen kauneuden rinnalle tämän oppimattoman tytön raikkaan viehätyksen; hänen teki mieli kaikin tavoin nöyryyttää kopeata.

Kamilalle ei jäänyt mitään vastustelun mahdollisuutta. Kshemankari koristi hänet taitavin käsin, antoi hänen pukea yllensä vaaleankeltaisen silkkihameen ja järjesti hänen hiuksensa uusimman muodin mukaisesti. Hän käänteli Kamilan kasvoja puolelta toiselle tutkiakseen vaikutusta. Vihdoin hän suuteli tyttöä poskelle ja huudahti ihastuneena: "Sinä olet niin kaunis, että kelpaat kuninkaan palatsiin!"

Kamila huomautti tavantakaa: "Maammoseni, he istuvat ihan yksin; on jo myöhä."

"Älä ole siitä huolissasi", vastasi Kshemankari, "minä en lähde, ennenkuin olen saanut sinut kuntoon."

Kun Kamila oli täysissä pukimissa, sanoi Kshemankari: "Tulehan nyt kanssani, kultaseni; älä ujostele. Kun tuo korkeasti oppinut kaunotar sinut näkee, niin hän joutuu häpeämään. Sinä vedät vertoja niille kaikille." Kshemankari vei Kamilan mukanansa huoneeseen, johon oli vieraansa jättänyt. Nalinaksha oli sillävälin saapunut ja jutteli heidän kanssansa.

Hänet nähdessään Kamila pyörähti ja yritti paeta, mutta. Kshemankari ei päästänyt häntä menemään.

"Sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, lapsukaiseni", sanoi hän, "täällä on pelkkiä hyviä ystäviä."

Kshemankari ylpeili tytön kauneudesta ja siitä, että hän kantoi ylhäisen hienosti lainahöyheniänsä. Niinpä hän tahtoikin valmistaa toisille yllätyksen. Hemnalinin otaksuttu kylmäkiskoisuus oli loukannut hänen äidintunteitansa, ja Kshemankaria miellytti se ajatus, että Nalinaksha suorittaisi vertailuja, jotka eivät olisi eduksi hänen kihlatullensa.

Kamilan saapuminen oli tosiaankin yllätys kaikille muille. Kun Hemnalini oli hänet ensi kerran nähnyt Kshemankarin sairasvuoteen ääressä, oli hän ollut yksinkertaisissa pukimissa, oli ujostellen pysytellyt taka-alalla ja oli kadonnut, ennenkuin Hemnalini ehti hänet kunnollisesti nähdä. Nyt hän, hetkisen ylen hämmästyneenä ujoa Kamilaa katseltuaan, tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä istumaan.

Kshemankari tunsi, että voitto oli hänen; kukaan ei voinut olla hänen suojattiansa katsellessaan syvimmässä sydämessään myöntämättä, että sellainen kauneus on harvinainen jumalien lahja. Kshemankari sanoi Kamilalle: "Vie, kultaseni, Hem huoneeseesi; siellä voitte rauhassa jutella. Minä pidän huolta aamiaisesta."

Kamila ihmetteli itsekseen, mitä Hemnalini hänestä ajatteli; hetki oli hänelle vaikea. Hemnalini oli pian saapuva taloon Nalinakshan morsiamena kohoten siten emännän asemaan, joten hänen mielisuosionsa ei voinut olla Kamilalle yhdentekevä asia. Hän torjui sen ajatuksen, että oli oikeastaan itse tämän talon valtiatar. Hän tahtoi välttää mustasukkaisuuden häivääkin ja päätti olla vaatimatta mitään oikeuksia itselleen.

"Äiti on kertonut minulle teistä", virkkoi Hemnalini leppoisasti.
"Teidän tulee pitää minua sisarenanne. Onko teillä oikeita sisaria?"

"Ei ole; on vain serkku — isäni veljentytär", vastasi Kamila, jota
Hemnalinin ystävällinen sävy rohkaisi.

"Ei minullakaan ole sisarta", virkkoi toinen, "ja äitini kuoli, kun olin vielä aivan pieni. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut: 'Minulla ei ole äitiä; kunpa minulla olisi sisar, jolle voisin kaikki uskoa!' Tuon kaipauksen tunnen aina, olinpa onnellinen tai murheellinen. Ihan pienestä pitäen minun on täytynyt sulkea ajatukset omaan mieleeni, ja nyt se on muuttunut siinä määrin tottumukseksi, etten voi enää purkaa mieleni taakkaa kenellekään. Ihmiset pitävät minua kovin kopeana, mutta minä toivon, ettet sinä ajattele niin, rakas sisko. Seikka on vain se, etten voi helposti avata sydäntäni."

Kamilan ennakkoluulot hälvenivät kerrassaan. "Onko tosiaankin mahdollista, että sinä voit minusta pitää, didi?" kysyi hän. "Minä olen kovin tuhma."

Hemnalini hymyili. "Kunhan opit minut tuntemaan, niin huomaat, että minäkin olen kovin tuhma. Minä tiedän vain muutamia kirjoista oppimiani asioita, ja senvuoksi tahtoisin sinun pysyvän aina luonani, jos minä tulen tähän taloon. Minua peloittaa hirveästi se ajatus, että minun pitäisi yksin hoitaa taloutta."

"Jätä se kokonaan minun huolekseni", sanoi Kamila lapsellisen koruttomasti. "Minä olen suorittanut sellaisia töitä pienestä pitäen. Minä en pelkää mitään sellaista. Me hoidamme talouden yhdessä, kuin sisaret ainakin. Sinä teet hänet onnelliseksi, ja minä pidän huolta teistä kummastakin."

"Miten onkaan, kultaseni", virkkoi Hemnalini sitten, "sinä et ole koskaan kunnolla nähnyt miestäsi; voitko vielä muistaa, minkä näköinen hän oli?"

Kamila ei vastannut suoraan tuohon kysymykseen. "Minä en silloin tietänyt, että minun olisi pitänyt painaa hänen kuvansa mieleeni, didi. Setä Tshakrabarttin luona serkkuni Saila ja minä tulimme hyviksi ystäviksi. Minä näin, miten hän oli kiintynyt mieheensä, ja se avasi minun silmäni. Minä en ole oikeastaan koskaan nähnyt miestäni, mutta siitä huolimatta aloin häntä sydämestäni rakastaa ja kunnioittaa. Jumala palkitsi minun uskollisuuteni, sillä minulla on nyt mielessäni selvä kuva miehestäni. Hän tosin ei ole koskaan löytänyt minusta vaimoaan, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisin löytänyt hänestä mieheni."

Kertomus Kamilan uskollisesta kiintymyksestä löysi vastakaikua Hemnalinin sydämestä. "Minä ymmärrän hyvin mitä tarkoitat", sanoi hän vähäisen vaitiolon jälkeen. "Kun sillä tavalla jotakin saamme, niin saamme sen todellakin omaksemme. Kaikki muu on ulkokohtaista ja kestämätöntä."

Mahdotonta on sanoa, ymmärsikö Kamila tuon täysin vai eikö. Hän katseli Hemnalinia hetkisen silmää räpähdyttämättä ja virkkoi sitten: "Sen täytyy olla totta, didi, koska sinä sen sanot. Minä en sitä murehdi; olen täysin onnellinen. Olen saanut palkkani."

Hemnalini tarttui Kamilan käteen. "Mestarini sanoo, että todellinen voitto on vain siinä, missä häviö ja voitto merkitsevät samaa. Varmaa on, rakkaani, että jos voitan ehdottomalla antaumuksellani niin paljon kuin sinä olet voittanut, niin voin kiittää itseäni tosiaankin onnelliseksi." Kamila silmäili ihmeissään Hemnalinia. "Mitä tarkoitatkaan, didi? Sinulla tulee olemaan kaikki; sinulta ei varmaankaan puutu mitään?"

"Minä voin olla ihan tyytyväinen, kun osakseni tulee mikä minulle on säädetty", vastasi Hemnalini. "Jos enemmän saisin, niin saisin huolta ja surua. Sinä varmaan hämmästyt kuullessasi minun näin puhuvan, mutta minä tunnen, että Jumala käskee minua tämän sanomaan. Tiedätkö, rakkaani, minulla oli tänään raskas paino sydämelläni, mutta sinut kohdattuani se on poissa, ja minä tunnen saaneeni uutta voimaa. Senvuoksi minä juttelen näin paljon. En ole milloinkaan ennen sitä osannut. Kuinka saitkaan avatuksi sydämeni, rakas sisar?"

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Kshemankarin luota palattuansa Hemnalini löysi ison kirjeen oleskeluhuoneen pöydältä. Osoitteen käsialasta hän näki, että se oli Rameshilta. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti, kun hän otti sen mukaansa makuukammioon, sulki oven ja alkoi lukea.

Ramesh kertoi koko tarinan suhteestansa Kamilaan, mitään salaamatta. Kirje päättyi näin: "Olosuhteet ovat katkaisseet sen siteen, jolla taivas oli liittänyt yhteen meidän elämämme, teidän ja minun. Te olette nyt antanut sydämenne toiselle. Minä en teitä ollenkaan siitä soimaa, mutta tekään ette saa soimata minua. Vaikka Kamila ja minä emme ole koskaan eläneet yhdessä miehenä ja vaimona, on minun kuitenkin teille tunnustaminen, että ajan mittaan kiinnyin häneen yhä enemmän. En kykene nyt tarkoin määrittelemään tunteitteni tilaa. Ellette te olisi minusta luopunut, olisi sydämeni löytänyt varman sataman teidän rakkaudestanne. Tätä toivoen minä riensin hämmentyneessä tilassani teidän luoksenne. Mutta kun ihan ilmeisesti minua karttelitte, koska ette minusta enää välittänyt, ja kun lisäksi kuulin, että olitte suostunut menemään naimisiin toisen kanssa, niin kaikki epäilykseni palasivat. Minä tunsin, etten voi koskaan täysin unohtaa Kamilaa. Mutta unohdinpa tai en, siitä ei kärsi maailmassa kukaan muu kuin minä itse. Ja miksi kärsisin minäkään? Minä en voi milloinkaan unohtaa niitä kahta ainoata naista, jotka milloinkaan ovat saaneet sijaa sydämessäni, ja arvaamattomana onnenani on heidän muistonsa säilyttäminen koko elämän ajan.

"Kun tänä aamuna teidät jälleen vilahdukselta näin, koski se minuun niin, että asuntooni palatessani surkuttelin itseäni kaikkein onnettomimmaksi olennoksi; mutta nyt se on ohi. Minä sanon teille jäähyväiset tyynin, jopa hilpeinkin mielin. Teitä ja Sallimusta saan kiittää siitä, etten tänä eron hetkenä tunne vähintäkään katkeruutta. Minä toivotan teille kaikkea onnea ja menestystä. Älkää arvostelko minua ankarasti; minä en ole antanut teille siihen mitään aihetta."

"Voin kyllä, taatto, minua ei vaivaa mikään; olen saanut kirjeen
Ramesh Babulta. Ota ja lue se ja anna se sitten takaisin minulle."
Ojennettuaan kirjeen isällensä hän lähti huoneesta.

Annada Babu asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän lähetti palvelijan viemään sen takaisin Hemnalinille ja istuutui asiaa ajattelemaan. Lopulta hän päätyi tähän tulokseen: "Onpa se tavallaan hyväkin! Nalinaksha on paljon otollisempi kuin Ramesh. Eipä haittaa, vaikka Ramesh onkin väistynyt."

Kohta senjälkeen ilmoitettiin Nalinaksha saapuneeksi. Annada Babu hieman hämmästyi hänet nähdessään ja ihmetteli, mikä asia hänet oli voinut taloon tuoda; olivathan he eronneet toisistaan vain pari tuntia sitten, pitkän keskustelun jälkeen. Hän johtui päättelemään, että Nalinaksha toisiaankin rakasti Hemnalinia, ja hymyili itsekseen lämpöisesti tuolle ajatuksellensa. Hän oli parhaillaan suunnittelemassa, miten saisi kutsutuksi Hemnalinin ja vetäytyisi itse jonkin tekosyyn nojalla pois, kun Nalinaksha kävi suoraan asiaan.

"Annada Babu, on suunniteltu, että minä nain teidän tyttärenne. Ennenkuin asiaa ehditään pitemmälle kehittää, tahdon kertoa teille jotakin, mikä teidän tulee tietää."

Nalinaksha: "Minua ihmetyttää, että sen jo tiedätte. Joka tapauksessa te otaksutte ensimmäisen vaimoni kuolleen, mutta asia ei ole ollenkaan varma. Minä puolestani uskon hänen olevan elossa."

Annada Babu: "Siinä kirjeessä, jonka Ramesh sinulle kirjoitti, on jotakin — —"

Hemnalini ojensi kirjeen Nalinakshalle. "Hänen tulee saada tietää kaikki", sanoi hän lähtien jälleen huoneesta.

"Se on surullisimpia tarinoita, mitä ajatella saattaa", jatkoi Annada Babu. "Teille oli varmaan kiusallista lukea kirje, mutta olisimme menetelleet väärin, jos olisimme sen teiltä salanneet."

Lyhyen vaitiolon jälkeen Nalinaksha nousi ja sanoi hyvästi Annada Babulle. Ulos lähtiessään hän huomasi Hemnalinin seisovan vähän matkan päässä pohjoisenpuolisella kuistikolla. Neidon näkeminen hämmästytti häntä ilmeisesti. Hän kummasteli, kuinka Hemnalini voi seisoa ihan liikkumattomana, kasvot tyyninä ja rauhallisina, vaikka hänen povessansa täytyi myrskyn raivota! Hänen ilmeensä ei pienimmässäkään määrässä osoittanut, mitä hänen mielessänsä tapahtui. Nalinaksha ei rohjennut häneltä kysyä, voisiko jollakin tavoin häntä auttaa, ja tiesi, ettei olisi helppoa saada häneltä vastausta. "Voinko häntä mitenkään lohduttaa vai enkö?" kysyi hänen huolestunut sydämensä. "Ei, ne rajat, jotka erottavat ihmissieluja toisistaan, ovat auttamattomat. Kuinka peloittavan yksinäinen onkaan ihmisen sielu!"

Nalinaksha päätti kulkea kiertotietä mennäkseen Hemnalinin ohitse, siltä varalta, että hänellä olisi jotakin sanottavaa; mutta hänen kuistikkoa lähestyessään tyttö pujahtikin sisään. "Ei ole helppo sielun kohdata sielua", ajatteli hän, "ihmistä toiseen yhdistävä side on monimutkainen." Hän astui alakuloisena vaunujensa luo.

Dzhogendra: "Älykkäälle ihmiselle riittää yksi sellainen vastaanotto kuin se, jonka hänelle valmistit! Minä en tiedä, miten hänen on käynyt, ellei hän mahdollisesti ole voittanut itsellensä ikuista autuutta syöksymällä Gangesiin Benaresissa. Minä en ole häntä sen koommin nähnyt; hän oli jättänyt vain paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Minä lähden pois. Veljesi Ramesh.' Minä en ole milloinkaan kyennyt käsittämään tätä melodraamaa. Minun on myös lähdettävä; nykyinen toimeni miellyttää minua erittäin. Sellainen koulumestarintyö on selvää ja mutkatonta; siinä ei ole tällaisia hämäriä kohtia!"

"Entä miten käy Hemin? Meidän on päätettävä — —", aloitti Annada Babu.

Dzhogendra: "Mitäpä minä voin enää tehdä? Minä vain tekisin yhä päätöksiä, ja te kumoaisitte niitä. Siitä leikistä olen jo saanut kyllikseni." Älkää vetäkö minua enää siihen. Asiat, joita en ymmärrä, eivät minulle sovi. Tunnen itseni ihan voimattomaksi nähdessäni, kuinka erinomaisen nopeasti ja helposti Hem voi kääntyä käsittämättömäksi. Minä matkustan huomenna aamujunassa; matkalla minun täytyy pysähtyä Bankipurissa. Samassa Dzhogendra jo poistui huoneesta.

Annada Babu ei voinut tehdä muuta kuin hieroskella otsaansa ja miettiä miettimistään. Hänen maailmansa oli jälleen täynnä arvoituksia, joita hän ei kyennyt ratkaisemaan.

KUUDESKYMMENES LUKU

Pari päivää myöhemmin Sailadzha ja hänen isänsä olivat Nalinakshan äidin luona vieraissa. Saila ja Kamila istuivat kuiskuttelemassa viereisessä huoneessa Tshakrabarttin jutellessa Kshemankarin kanssa.

Tshakrabartti: "Minun lomani on nyt lopussa. Minun on lähdettävä huomenna takaisin Ghazipuriin. Jos Haridasi on teille jollakin tavoin rasitukseksi, tai jos te — —"

Kshemankari: "Joko taas alatte! Mitä ajattelettekaan, hyvä ystävä? Aiotteko ottaa Haridasin takaisin?"

Tshakrabartti: "En, enhän minä ole sitä lajia, minä en ota lahjaa takaisin; mutta jos teillä on siitä haittaa — —"

Kshemankari: "Te ette puhu ollenkaan vilpittömästi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei mikään voi olla minulle otollisempaa kuin sellainen oiva pikku emäntä, joten — —"

Tshakrabartti: "Hyvä, hyvä, ei puhuta siitä sen enempää. Te olette yskän ymmärtänyt. Käytin vain pientä juonta saadakseni kuulla teidän ylistävän Haridasia. Ainoastaan eräs seikka minua huolestuttaa, nimittäin se, että Nalinaksha Babu kenties pitää häntä tungettelijana. Meidän tyttömme on ylpeä, ja jos Nalinaksha hiemankaan osoittaa olevansa nyreissään hänen tähtensä, niin Haridasi panee sen kovin pahaksensa."

Tshakrabartti: "Olette varmaan oikeassa! Mutta nähkääs: minä rakastan Haridasia sydämestäni, ja minun mieltäni ei ole helppo tyydyttää, kun hän on kysymyksessä. Hyvä on tietää, ettei Nalin ole nyreissään ja ettei hän ollenkaan ota tyttöä huomioon; mutta se ei tunnu minusta riittävältä. Minä en voi milloinkaan ajatella häntä aivan rauhallisesti, ellen tiedä hänen tässä talossa eläessään voivan pitää itseänsä perheen jäsenenä. Eihän hän ole mikään huoneensisustukseen kuuluva kappale; hän on elävä olento. Jos Nalinaksha sietää häntä ollenkaan hänestä välittämättä, ja jos tuo muodostaa koko heidän välisen suhteensa, niin — —"

Kshemankari: "Älkää olko siitä huolissanne, ystäväni. Nalin suostuu varmaan mielellään pitämään häntä perheeseen kuuluvana. Nalinista on vaikea mitään havaita, mutta minä olen aivan varma siitä, että hän on jo ajatellut Haridasin asemaa ottaen huomioon hänen onnensa ja mukavuutensa. On varsin mahdollista, että hän on jo tehnyt jotakin hänen hyväksensä, vaikka meillä ei ole asiasta mitään tietoa."

Tshakrabartti: "Olen sangen iloinen tuon kuullessani. Mutta sittenkin keskustelisin mielelläni Nalinaksha Babun kanssa, ennenkuin lähden. Maailmassa ei ole montakaan miestä, joka tällaisessa tapauksessa tuntisi olevansa vastuussa naisen onnesta. Jos taivas on suonut Nalinaksha Babulle sellaista oikeata miehekkyyttä, niin tahtoisin hänelle sanoa, ettei hänen pidä turhan häveliäisyyden vuoksi pitää Haridasia loitolla itsestään; hänen tulisi arkailematta ottaa tyttö todelliseksi perheen jäseneksi."

Tshakrabarttin Nalinakshalle osoittama luottamus sai Kshemankarin sydämen hehkumaan äidinylpeyttä.

"Minä pelkäsin, ettei se olisi teille mieluista", sanoi Kshemankari, "ja senvuoksi olen pitänyt Haridasin loitolla Nalinakshan ollessa läsnä, mutta minä tunnen poikani ja tiedän voivani ehdottomasti häneen luottaa."

Tshakrabartti: "Niinpä sanon teille ihan avoimesti, mitä sydämelläni on. Minä olen kuullut, että Nalinaksha Babu menee naimisiin ja että hänen morsiamensa on iäkkäämpi ja sivistyneempi kuin nuoret morsiamet yleensä. Senvuoksi ajattelin, että Haridasi kenties — —"

Kshemankari: "Minä ymmärrän. Siinä tapauksessa teillä kieltämättä olisi syytä levottomuuteen. Mutta siitä avioliitosta ei tule mitään."

Kshemankari: "Siinä ei ollut mitään purkamista. Nalin ei ole sitä lainkaan halunnut; minä se vain häntä pakotin, mutta olen nyt siitä luopunut. Ei ole hyvä pakottaa ihmisiä vastoin heidän halujansa ja taipumuksiansa. On mahdollista, että kuolen koskaan näkemättä häntä naimisissa. Me emme voi ennakolta tietää, mitä Jumala on meille määrännyt."

Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Mitä varten ovat ystävänne olemassa? Onnellinen puhemies voi vaatia itsellensä päivälliset ja lahjan, ja sellainen syötti houkuttelee minua, totisesti!"

Kshemankari: "Siunatkoon hyvää sydäntänne! Nähkääs, Nalin vanhenee, ja minua kovin suretti se ajatus, että hän on minun tähteni yhä astumatta pyhään aviosäätyyn. Niinpä kävinkin asiaan ylen kiireesti käsiksi ja kosin hänen puolestansa tähyämättä sitä ennen kunnollisesti ympärilleni. Minun on täytynyt luopua puheena olleen avioliiton ajatuksesta, joten nyt saatte katsoa, mitä käy tekeminen; mutta älkää menettäkö aikaa, sillä minä en enää kauan elä."

Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Saatte varmaan vielä nähdä poikanne elämänkumppaninsa keralla. Minä tiedän varsin hyvin, millainen miniä teitä miellyttää: ei kovin nuori, mutta teitä kohtaan kunnioittava ja kuuliainen; me emme valitse sellaista, joka ei näitä ehtoja täytä. No niin, älkää olko enää huolissanne sen asian vuoksi. Jos Jumala suo, niin asiaa sopii pitää päätettynä. Teidän luvallanne tahtoisin nyt Haridasia hieman neuvoa, miten hänen on täällä käyttäydyttävä. Minä lähetän siksi aikaa luoksenne Sailan; hän on puhunut teistä aina siitä asti, kun ensi kerran teidät näki."

"Keskustelkaa mieluummin kolmisin", virkkoi Kshemankari, "minulla on tässä vähän tekemistä."

Tshakrabartti nauroi. "Minunlaisilleni ihmisille on onneksi, että maailmassa on teidänlaisianne! Aivan pian saamme nähdä, mitä se 'tekeminen' oikeastaan on. Uskonpa, että olette aikeissa ryhtyä valmistamaan herkkupaloja sille onnelliselle bramaanille, joka löytää Nalinaksha Babulle morsiamen!"

Tshakrabartti etsi Sailadzhan ja Kamilan ja näki kyyneliä välkkyvän Kamilan silmissä. Ukko ei virkkanut mitään, vilkaisi vain Kamilaan ja istuutui tyttärensä viereen.

"Kuulehan, taatto", alkoi Saila, "minä tässä sanoin Kamilalle, että nyt on aika kertoa Nalinaksha Babulle koko juttu, mutta tämä pikku Haridasi hupakko kiistelee vastaan."

"Ei, didi", huudahti Kamila, "minä rukoilen sinua olemaan siitä puhumatta! Se on ihan mahdotonta!"

"Oletpa hupsu!" sanoi Saila. "Aiot istua rauhassa katsellen, kuinka Nalinaksha Babu nai Henmalinin. Mitä kaikkea oletkaan kokenut häittesi jälkeen! Eipä paljon puuttunut, ettet menettänyt henkeäsi, ja nyt aiot ottaa kantaaksesi uuden koettelemuksen."

"Minun tarinaani ei saa kertoa kenellekään, didi", sanoi Kamila. "Minä voin sietää mitä muuta hyvänsä, mutta en sellaista häpeätä. Asiat ovat hyvin niinkuin ovat. Minä olen nyt aivan onnellinen, mutta jos koko juttu tulee tiedoksi, en voisi enää silmiäni avata tässä talossa; minä en kestäisi sitä häpeätä."

Saila ei rohjennut väittää vastaan, mutta hänestä tuntui sittenkin sietämättömältä kaikessa rauhassa sallia Nalinakshan menevän naimisiin Hemnalinin kanssa.

Saila: "Epäilemättä, taatto! Nalinaksha Babun äiti on jo antanut morsiamelle siunauksensa."

Tshakrabartti: "Jumalan kiitos, ettei se siunaus tehoa. Kamila rakas, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Oikeus on voittanut."

Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä suurin silmin.

"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."

Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän sekavan vyyhdin?"

Tshakrabartti: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa järjestykseen."

Kamila: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen silmistänsä.

Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.

Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen: "Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas ja tarttui Rameshin käteen.

"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan sanoa teille pari sanaa."

"Teidän tähtenne minä täällä olen", vastasi setä, "ja olen erittäin iloinen, kun tapaan teidät. Tulkaa, meillä ei ole paljon aikaa; meidän täytyy saada asia kuntoon." Samassa hän veti Rameshin mukanaan kadulle. "Kuinka osuittekaan tähän taloon, Ramesh Babu?" kysyi hän sitten.

"Minä tahdoin tavata Nalinaksha Babun", vastasi Ramesh. "Olen päättänyt kertoa hänelle kaikki, mitä tiedän Kamilasta. Ajattelen aina, että hän kenties on sittenkin vielä elossa."

"Jos otaksumme, että hän elää ja että Nalinaksha hänet sattumalta tapaa, uskotteko, että hänen olisi hyvä kuulla asia juuri teiltä? Hänellä on vanha äiti, ja saattaisi olla onnettomuudeksi Kamilalle, jos hän kuulisi totuuden."

"Minä en tiedä, miten se vaikuttaisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa", virkkoi Ramesh, "mutta tahtoisin Nalinakshan tietävän, ettei Kamilaa kohtaa moitteen varjokaan. Jos hän on tosiaankin kuollut, niin minun tunnustukseni tekee hänelle mahdolliseksi kunnioittaa hänen muistoansa."

"Minä en pysty käsittämään teidän nykyaikaisten ajatusjuoksua", sanoi setä. "Jos Kamila tosiaankin on kuollut, en ymmärrä, miksi vaivaisitte häntä Kamilan muistolla; olihan hän vain yhden yön hänen puolisonansa. Näettekö tuon talon? Se on asumukseni. Jos tulette huomenna varhain luokseni, niin kerron teille kaikki. Siihen saakka pyydän teitä olemaan käymättä Nalinaksha Babun luona."

Ramesh suostui. Setä palasi ja sanoi Kamilalle: "Pyydän teitä tulemaan luoksemme huomenna varhain, lapsukaiseni. Minulle on selvinnyt, että teidän on itse selitettävä asiain tila Ramesh Babulle."

"Minä olen varma siitä, että tämä on ainoa oikea menettelytapa", jatkoi setä. "Nykyaikaiset nuoret miehet eivät noudata vanhoja kaavoja. Älkää sitä säikähtäkö, lapsukaiseni. Älkää salliko kenenkään muun anastaa oikeuttanne; se on teidän velvollisuutenne eikä kenenkään muun. Teimmepä me muut mitä tahansa, se ei vaikuta sillä tavalla."

"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne", jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."

Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista, mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.

Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois, kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te hoiditte hänen ollessaan sairaana."

"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut, pitäisi teidän viipyäkin."

Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois päästäkseen jälleen tasapainoon.

Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.

"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä oli jotakin tehtävää", vastasi setä.

Kelpo tavalla kestittyään itseänsä hän palasi oleskeluhuoneeseen. "Odottakaahan hetkinen", sanoi hän Nalinakshalle ja hänen äidillensä, "minä tulen heti takaisin."

Hän lähti jälleen ulos ja palasi parin minuutin kuluttua taluttaen
Kamilaa kädestä. Sailadsha seurasi heitä.

"Kuulkaahan, Nalinaksha Babu", aloitti Tshakrabartti, "te ette saa kohdella Haridasia niinkuin vierasta. Minä jätän tyttörukan luoksenne ja toivon teidän ja teidän äitinne pitävän häntä joka suhteessa omaisiinne kuuluvana. Hän ei pyydä mitään muuta kuin saada teitä palvella. Hän ei tule milloinkaan menettelemään väärin tieten tahtoen, sen voin teille vakuuttaa."

"Arvoisa ystäväni", virkkoi Kshemankari, "teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Me pidämme Haridasia jo tyttärenämme ja sisarenamme. Emme myöskään ole hänen täällä ollessaan joutuneet pulaan sen vuoksi, ettemme olisi keksineet hänelle mitään tekemistä. Keittiössä ja varastohuoneessa, missä olen monet vuodet hallinnut ja vallinnut, minulla ei ole enää mitään sanomista. Palvelijat eivät enää pidä minua emäntänänsä. Minä olen huomaamatta joutunut taka-alalle. Minulla oli ennen tapana pitää avaimet huostassani, mutta Haridasi on osannut nekin minulta siepata. Sanokaahan, mitä vielä vaaditte tälle ryöväriveitikallenne? Uhkaatteko viedä hänet mukananne? Se olisi pahin ryöstö, mikä minua voi kohdata!"

"Hän ei lähtisi, vaikka käskisin, joten voitte olla ihan huoletta", vastasi Tshakrabartti. "Te olette hänet lumonneet siinä määrin, että hän on unohtanut kaikkien muiden olemassaolon. Tyttö parka, hän on saanut paljon kovaa kokea ja on nyt vihdoin löytänyt rauhan teidän luonanne. Suojelkoon taivas tätä hänen rauhaansa ja älköön teidän suosiotanne otettako häneltä koskaan pois; se on lähtösiunaukseni hänelle!" Ukon silmät olivat käyneet kosteiksi.

Vieraiden lähdettyä hän asteli hitaasti omaan huoneeseensa. Painuva joulukuun päivä valoi huoneeseen purppurahohdetta, heleätä kuin morsiamen posken punerrus. Punainen hehku tuntui tunkeutuvan hänen huokosiinsa ja huuhtelevan koko hänen olemustansa.

Eräs hänen hindustanilainen ystävänsä oli aamulla lähettänyt hänelle korillisen ruusuja, ja Kshemankari oli jättänyt ne Kamilan järjestettäviksi. Kamila oli ne asettanut maljakkoon Nalinakshan huoneeseen. Nyt niiden tuoksu hulmahti sisäänastujaa vastaan. Iltapäivän hiljaisuudessa laskevan auringon punahohde ja ruusujen tuoksu yhtyivät toisiinsa aisteja huumaten. Vuosikausia oli hänen elämänsä ollut kieltäymyksen ja ankaran itsensähillitsemisen elämää, mutta nyt hänestä tuntui siltä, kuin hänen korviinsa olisivat kantautuneet monikielisen soittimen sävelet ja kuin koko maanpiiriä olisivat kaiuttaneet näkymättömien tanssijoiden askelet ja helisevät kastanjetit.

Nalinaksha kääntyi pois ikkunasta, ja hänen katseensa osui ruusuihin, jotka oli järjestetty komeroon hänen vuoteensa pääpuoleen. Ne olivat kuin pelkkiä häneen suunnattuja katseita ja näyttivät esittävän jotakin sanatonta pyyntöä hänen sydämensä ovella.

Hän otti yhden ruusuista, himmeän kullan värisen ruusunnupun, jonka terälehdet eivät vielä olleet puhjenneet esiin, mutta josta virtasi lakkaamaton, voimakas tuoksu. Hänen sitä hyväillessään tuntui siltä, kuin hänen sormensa puristukseen olisi vastannut toisen ihmisen sormi, ja hänen koko ruumiissaan souteli outo väristys. Hän painoi hentoa nuppusta huuliansa ja silmäluomiansa vasten.

Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet. Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.

Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.

Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa hyvä. Te ette saa minua ujostella!"

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!

"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?" kysyi Saila.

"En tiedä, didi; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki kärsimykseni ohi."

Saila: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"

Kamila: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."

Kamila: "Minulla ei ole mitään salattavaa, didi; minun on vain vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen koko elämäni ajaksi."

Saila: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle kuuluvan onnen korkoinensa."

Kamila: "Et saa niin sanoa, didi. Koron olen jo saanut. Minun ei sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."

"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän
Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."

"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."

Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."

"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan kohta."

Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"

"Taivaalle olkoon kiitos, Ramesh Babu", sanoi setä, joka oli tullut samalla kertaa sisään, "Kamilan onnettomuudet ovat lopussa; hänellä on kirkas taivas pään päällä. Te pelastitte hänet suuresta vaarasta saattaen siten itsenne kurjuuteen. Nyt, kun on tullut eron hetki, hän ei voi vaieten sivuuttaa, mitä on teille velkaa. Hän saapuu nyt luoksenne sanomaan teille jäähyväiset ja saamaan teidän siunauksenne."

"Antakaa minulle anteeksi kaikki vääryys, mitä olen teille tehnyt, joko tietäen tai tietämättäni."

Hetkisen vaiti oltuansa Ramesh jatkoi: "Jos haluatte lähettää minut jonkun henkilön luo tai jos voin selvittää jonkin väärinkäsityksen, niin minä olen valmis palvelukseenne."

"Pitkään aikaan en kertonut teistä kenellekään", virkkoi Ramesh. "Minä vaikenin vielä silloinkin, kun vaikeneminen merkitsi minulle onnettomuutta. Vasta muutamia päiviä sitten, luullessani, että te olitte kaiken vaaran tuolla puolen, minä kerroin teidän tarinanne ja silloinkin yhden ainoan perheen jäsenille. Se ei luullakseni asiaanne vahingoita, päinvastoin: se sitä hyödyttänee. Setä nähtävästi tietää kaikki. Sitäpaitsi Annada Babu, jonka tytär — —"

"Te varmaankin tarkoitatte Hemnalinia", keskeytti setä. "Oletteko kuullut tarinan?"

"Olen", vastasi Ramesh, "ja jos haluatte kuulla minulta vielä jotakin, niin olen valmis kertomaan. Itselleni en pyydä enää mitään; olen kadottanut melkoisen kappaleen elämääni ja hyvän joukon muutakin. Nyt tahdon vain olla vapaa; tahdon maksaa kaikki velkani ja päästä sitoumuksistani." Setä tarttui lempeästi hänen käteensä. "Ei, Ramesh Babu, teiltä ei vaadita mitään muuta. Te olette paljon kärsinyt, ja minä rukoilen Jumalaa, että elämänne saa tästä lähtien olla vapaa, onnellinen, häiriytymätön."

"Minä sanon teille nyt hyvästi", virkkoi Ramesh Kamilan puoleen kääntyen. Kamila ei sanonut sanaakaan, kumarsi vain jälleen kunnioittavasti.

Ramesh asteli ulos kadulle kuin unissa käyden. "Minä olen iloinen, että kohtasin Kamilan vielä kerran", sanoi hän itsekseen, "tämä kohtaus muodostaa sopivan lopun episodiimme. Vaikka en vieläkään oikein tiedä, mikä hänet sai pakenemaan Ghazipurista, sen tiedän joka tapauksessa, että olen nyt tarpeeton. Minua ei kaipaa kukaan; niinpä lähden maailmalle ja elän omaa elämääni. Ei ole mitään syytä kääntyä katsomaan taaksensa."

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

"Siinähän on Haridasi!" virkkoi Kshemankari hänet nähdessään. "Etkö mene ystävättäresi kanssa omaan huoneeseesi, lapsukaiseni? Annada Babu juo teetä minun seurassani."

Kamilan huoneeseen astuttuaan Hemnalini kohta heittäytyi hänen syliinsä huudahtaen: "Kamila!"

"Kuinka oletkaan saanut tietää nimeni?" kysyi Kamila näyttämättä kovin hämmästyneeltä.

"Joku kertoi minulle koko tarinanne. En osaa selittää, miten kävi, mutta kohta sen kuultuani tiesin, että olet Kamila."

"Minä en tahdo kenenkään tietävän nimeäni", sanoi Kamila, "todellinen nimeni on muuttunut minulle soimaukseksi."

"Minun mielestäni ei ole niin laita. Minulla ei ole mitään oikeutta vaadittavana enkä minä haluakaan mitään vaatia."

"Mutta mitä oikeutta sinulla on salata asia mieheltäsi? Miksi et jätä kohtaloasi kokonaan hänen ratkaistavaksensa? Sinun ei pitäisi peitellä häneltä mitään."

Väri pakeni äkkiä Kamilan kasvoista. Hän tuijotti avuttomana
Hemnaliniin turhaan etsien vastausta; sitten hän vaipui vuoteeseen.

"Taivas yksin tietää, miksi tunnen sellaista häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään vääryyttä! Miksi minua rangaistaan, vaikka olen ihan viaton? Kuinka voinkaan hänelle kertoa koko tarinani?" Hemnalini tarttui hänen käteensä.

"Tässä ei tule kysymykseen rangaistus, vaan vapautus. Sinä olet nyt harhaluulon pauloissa etkä vapaudu koskaan, ellet ilmaise kaikkea miehellesi. Luota kaitselmukseen ja katko kahleesi!"

"Minulta ei vie voimia se pelko, että voin kaikki menettää, mutta minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä en saa pelätä, mitä tulevaisuus minulle mukanansa tuo; minun on sanottava hänelle kaikki. Häneltä en saa salata enää mitään." Kamila iski kätensä lujasti yhteen.

"Mitä siis tahdotkaan?" kysyi Hemnalini viihdytellen. "Tahdotko, että joku muu sen hänelle kertoo?"

Kamila pudisti päätänsä ehdottoman kieltävästi. "En, en; hän ei saa sitä kuulla keneltäkään muulta. Minä itse sanon sen hänelle; et saa ajatella, etten kykene sitä tekemään."

"Se on parasta", virkkoi Hemnalini. "Minä en tiedä, tapaammeko vielä toisemme; minä tulin sanomaan, että matkustamme pois."

"Kalkuttaan. Nyt en saa sinua enää viivyttää; sinulla on aamuaskareesi suoritettavana. Minun on paras lähteä. Älä unohda sisartasi."

"Sinun pitää kirjoittaa ja neuvoa, mitä minun on tekeminen; minä tiedän, että kirjeesi minua rohkaisevat."

"Siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Sinä saat toisen, paljon paremman neuvonantajan."

Hemnalinia ajatellessaan Kamila ei ollut suinkaan levollinen, vaikka ei huolestumistansa osoittanut. Ulkonaisesti tyynen Hemnalinin kasvoissa näkyi ankaran surun ilme. Se herätti Kamilan myötätuntoa, mutta toisaalta oli Hemnalinin olemuksessa jotakin torjuvaa, ja se teki vaikeaksi hänelle puhua tai esittää kysymyksiä.

Vaikka Kamila oli purkanut sydämensä mitään salailematta, lähti Hemnalini hänen luotansa ilmaisematta omaa suljettua sisintänsä. Hänen sanomattoman surumielinen ja alistunut ilmeensä väikkyi alinomaisena hämäryytenä hänen kasvoillansa.

Pitkin päivää, talousaskareiden suodessa hetkisenkään lepoa, Kamilan mielessä kangastelivat Hemnalinin kauniit, tyynet silmät ja hänen lausumansa sanat. Hän ei tietänyt Hemnalinin tarinasta mitään muuta kuin sen tosiasian, että hänen ja Nalinakshan kihlaus oli purkautunut.

Hemnalini oli tuonut aamulla korillisen kukkia puutarhastansa, ja Kamila istuutui kylvyn jälkeen sitomaan niistä seppeltä. Kshemankari oli hänen seuranansa.

"Rakas lapseni", sanoi hän Kamilalle, "en voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka liikkuivat mielessäni Hemnalinin minua hyvästellessä. Sanottakoon mitä tahansa, hän on tosiaankin miellyttävä tyttö; minä ajattelen yhä, kuinka onnellinen olisin, jos saisin hänet miniäkseni. Asia oli jo melkein sillä asteella, mutta pojastani ei tosiaankaan saa selkoa. Hän yksin tietää, mikä hänet sai muuttamaan mieltänsä."

Kshemankari ei halunnut myöntää, että oli itse vielä ihan hiljattain kysymyksessäolevaa liittoa vastustanut.

Kamila piilotti nopeasti kukat ja seppelet sarinsa vapaaseen kulmaan ja peitti kasvonsa.

Nalinaksha astui huoneeseen, ja hänen äitinsä virkkoi hänelle: "Hem ja hänen isänsä lähtivät vast'ikään pois; näitkö heidät?"

"Sano mitä tahdot, poikaseni", jatkoi äiti, "Hemin laisia ei ole paljon." Hänen puheensävynsä nojalla olisi voinut luulla, että Nalinakshalla oli tapana väittää aina vastaan. Mutta hän vain hymyili eikä virkkanut mitään.

"Vielä sinä hymyilet!" puhui Kshemankari edelleen. "Minä olin saanut aikaan kihlauksen, olinpa jo antanut Hemille siunauksenikin, kun sinä sait päähäsi jonkin hyrriäisen ja kumosit koko asian. Etkö ollenkaan pahoittele?"

Nalinaksha näytti säpsähtävän, vilkaisi Kamilaan ja huomasi hänen vakavan katseensa. Kun heidän silmäyksensä sattuivat yhteen, olisi Kamila mielellään häipynyt olemattomiin, ja hänen päänsä painui alas.

"Kuulehan, äiti", sanoi Nalinaksha, "pidätkö sinä poikaasi niin haluttavana, että luulet asian olevan aivan helposti järjestettävissä? Tällaiseen jäykkään jurottajaan ei kukaan hevillä rakastu!" Tuon kuullessaan Kamila jälleen kohotti katseensa, ja samassa Nalinaksha silmäsi häntä niin iloisesti, että pakeneminen tuntui Kamilasta ainoalta mahdolliselta pelastukselta.

"Mene ja ole puhumatta!" virkkoi Kshemankari pojallensa. "Sinä suututat minua."

Yksin jäätyänsä Kamila punoi kaikki Hemnalinin kukat yhdeksi ainoaksi suureksi seppeleksi, asetti sen koriin, pirskotti siihen vettä ja vei sen Nalinakshan työhuoneeseen. Hänen silmänsä kävivät kosteiksi, kun hän ajatteli, että tämä valtaisa seppel oli Hemnalinin erolahja.

Omaan huoneeseensa palattuaan Kamila istui kauan mietteissään, kyseli itseltänsä, mitä Nalinakshan katseet olivat voineet tarkoittaa ja mitä hän mahtoikaan ajatella hänestä, Kamilasta. Hänen katseensa oli tuntunut tunkeutuvan salaisimpiinkin ajatuksiin. Tavallaan parempi oli sittenkin ollut entinen aika, jolloin Kamila oli pysytellyt poissa Nalinakshan lähettyviltä. Nyt hän joutui alinomaa kiusallisiin tilanteisiin; se oli kuin rangaistus siitä, että hän salasi oikean nimensä.

Hän mietti mielessään: "Nalinaksha varmaankin ajattelee näin: Mistä onkaan äiti tuon Haridasin löytänyt? Enpä ole milloinkaan ennen nähnyt niin tungettelevaa olentoa. Se ajatus, että hän minua siten arvostelee, vaikkapa vain ohimennenkin, on minusta sietämätön."

Sinä iltana hän meni levolle lujasti päättäen ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ilmaista salaisuutensa ja ottaa kantaakseen kaikki seuraukset.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain ja lähti kylpemään. Hän toi mukanaan pienen ruukun Gangesin vettä aikoen tapansa mukaan sillä pestä Nalinakshan oleskeluhuoneen, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään; mutta tällä kertaa Nalinaksha, vastoin tavallisuutta, oli jo huoneessaan.

Pahoillaan siitä, ettei saanut suorittaa tavanmukaista tehtäväänsä, Kamila kääntyi takaisin ja alkoi hitaasti poistua; mutta samassa johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet seisahtumaan.

Hän asteli hiljalleen takaisin ja pysähtyi jälleen ovelle. Hän ei tietänyt, miten se oikeastaan tapahtui; koko maailma souti sumuna hänen edessänsä, eikä hänellä ollut mitään tuntoa ajan kulumisesta.

Yht'äkkiä hän havaitsi, että Nalinaksha oli tullut huoneestansa ja seisoi hänen edessänsä. Kamila hypähti heti jalkeilleen, polvistui hänen eteensä ja taivutti päätänsä, kunnes se kosketti hänen jalkojansa; valtoinaan olevat, vielä kosteat hiukset putosivat Nalinakshan jalkoihin peittäen ne nilkkaa myöten. Sitten Kamila nousi ja seisoi kuin kuvapatsas hänen edessänsä; hän unohti kokonaan, että harso oli pudonnut kasvoilta, eikä huomannut sitäkään, että Nalinakshan katse oli kiinteästi suunnattu hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt tietävän mitään ulkomaailmasta, kunnes äkillinen innoitus välkähti hänen mielessänsä ja hän lausui vakain äänin: "Minä olen Kamila."

Hän oli tuskin saanut tuon sanoneeksi, kun hänen oman äänensä sointu tuntui hälventävän lumouksen ja saavan jännityksen laukeamaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja pää painui alas; hän ei voinut hievahtaakaan, mutta tunsi samalla, että pakeneminen oli ainoa pelastuskeino. Hän oli käyttänyt koko voimansa ja uskaltanut kaikkensa heittäytyessään Nalinakshan eteen ja lausuessaan nuo kolme sanaa: "Minä olen Kamila." Häpeä ei ollut enää mitenkään salattavissa. Hän oli antautunut Nalinakshan armoille.

Nalinaksha kohotti hitaasti hänen kätensä huulillensa ja kuiskasi:
"Minä tiedän sen! Sinä olet minun Kamilani! Tule kanssani."

"Tule, polvistukaamme Hänen eteensä!" Heidän siinä vieretysten koskettaessaan otsallansa permannon lumivalkoista marmoria tulvi ikkunasta aamuauringon valo kullaten heidän kumartuneita päitänsä.

Noustuansa Kamila vielä kerran heittäytyi syvästi kunnioittaen Nalinakshan eteen. Kun hän jälleen nousi, ei kiusallinen arkuus enää häntä vaivannut. Hänen ilonsa ei ollut ylenpalttinen, mutta suuren vapahduksen tyyni rauha valautui koko hänen olemukseensa kuin aamun kirkas paiste; ehdottoman antaumuksen tunto täytti hänen sydämensä joka sopukan, ja koko luomakunta näytti verhoutuvan hänen hartaan palvontansa suitsutukseen.

Jostakin salatusta lähteestä kumpusi alinomaa vesiä hänen silmiinsä, ja kyynelkarpalot vierivät esteettömästi hänen poskillensa — ilonkyynelet, jotka huuhtoivat pois hänen orpoa elämäänsä kammitsoineet surut.

Nalinaksha ei virkkanut enää mitään, pyyhkäisi vain kosteat hiukset
Kamilan otsalta ja lähti huoneesta.

Kamila ei ollut vielä saanut kylliksi osoittaa antaumustansa; se kuohui ja kumpuili yhä hänen sydämessään, ja hänen teki mieli antaa sen virrata valtoinaan. Hän meni Nalinakshan makuuhuoneeseen ja laski oman seppelensä vanhojen sandaalien ympärille, painoi niitä otsaansa ja asetti ne jälleen kunnioittavasti paikoilleen.

Sitten hän ryhtyi suorittamaan päivän työtä, ikäänkuin se olisi ollut jumalanpalvelusta; jokainen hänen suorittamansa tehtävä oli kuin rukous, joka ilon siivittämänä kohosi taivaaseen.

"Mitä sinä teetkään, lapsukaiseni?" huudahti Kshemankari. "Kun näkee sinut pesemässä ja lakaisemassa ja puhdistamassa, niin luulisi sinun tahtovan uudistaa koko talon yhdessä ainoassa päivässä."

Talousaskarten päätyttyä Kamila ei käynyt käsiksi ompelukseensa, kuten tavallisesti, vaan vetäytyi omaan huoneeseensa; Nalinaksha löysi hänet sieltä palatessaan kotiin mukanansa korillinen liljankukkia.

"Kamila", sanoi hän, "asetahan nämä veteen, jotta pysyvät tuoreina.
Iltasella me menemme pyytämään äidiltä siunausta."

"Mutta sinähän et ole vielä kuullut koko tarinaani", virkkoi Kamila, katse alas luotuna.

"Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään; minä tiedän kaikki", sanoi
Nalinaksha.

Nalinaksha veti hunnun syrjään. "Äiti on elämänsä varrella antanut anteeksi paljon syntejä. Hän varmaan antaa anteeksi sinulle sen, mikä ei syntiä ollutkaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAKSIRIKKO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.