The Project Gutenberg eBook of Kapteeni Singletonin seikkailut, by Daniel Defoe

Alkusanat.
ENSIMÄINEN LUKU
  Kapina laivassa.
TOINEN LUKU
  Purjehdus Epätoivon niemelle.
KOLMAS LUKU
  Matka Afrikan mantereelle.
NELJÄS LUKU
  Minusta tulee kapteeni.
VIIDES LUKU
  Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
KUUDES LUKU
  Rynnistys rannikolle.
SEITSEMÄS LUKU
  Merirosvo ja kveekari.
KAHDEKSAS LUKU
  Orjalaiva tuuliajolla.
YHDEKSÄS LUKU
  Laivasto Afrikan vesillä.
KYMMENES LUKU
  Riistaretkiä itäisillä vesillä.
YHDESTOISTA LUKU
  Haaksirikko Ceylonin saarella.
KAHDESTOISTA LUKU
  Käännös elämän uralla.

Daniel Defoe oli 59-vuotias, kirjottaessaan "Kapteeni Singletonin seikkailut" v. 1720. Hän oli silloin toiminut kirjailijana jo kolmekymmentä vuotta, ja juuri edellisenä vuonna julkaissut laajan "Robinson Crusoe'nsa", josta kaikkien kansojen nuoriso tuntee lyhennetyn laitoksen. Kesäkuusta v. 1687 melkein siihen viikkoon asti, jona hän v. 1731 kuoli, tulvasi hänen kynästään sellainen päivän tapauksia käsittelevä lentolehtisien liuta, että häntä täytyy pitää tuotteliaimpana kynäilijänä sillä alalla. Mutta tästä ja monista vankityrmässä virumistansa vuosista huolimatta hän oli ehtymätön romaanikirjailijakin, eikä ole suinkaan hänen vikansa, että hänen monet seikkailukertomuksensa ovat vuosisatojen vieriessä jääneet varjoon tuota yhtä lukuunottamatta, joka on tehnyt hänen nimensä ikuiseksi.

Syynä Defoen muiden kertoelmien unohtumiseen ovat aikakausien muuttuvat mieliteot. Hänen sanomalehtimiesmäinen koruton tyylinsä ja selkeä arkielämäkuvailunsa ovat saaneet väistyä vilkkaaksi tehdyn kerronnan ja haaveellisuuden tieltä. Hienostunut maku ei hyväksynyt hänen syvistä riveistä otettuja sankareitansa ja näiden elämän kaunistelematonta kertomista. Mutta nykyinen aika on taaskin viehättynyt tuollaiseen todenmukaiseen yksinkertaisuuteen ja havainnut Defoen romaaneissa hienoa taiteellisuutta, ytimekästä aiheen käsittelyä sekä ennen kaikkea todellisesti elettyä elämää, josta jokainen löytää hyviä opetuksiakin.

Niinpä myöskin "Kapteeni Singletonin seikkailut" kauttaaltaan tuntuvat silloisen ajan muistiinpanoista luotettavasti kokoonpannulta selostukselta, jonkun maailmanharhailijan suusta kuullulta kertoelmalta. Pienimpiäkin jokapäiväisiä yksityisseikkoja myöten antaa Defoe tässä kuvailussaan toden kuvan oman aikansa elämästä, piiristä, joka sittemmin merirosvoelämän hävittyä muuttui haaveellisen romantiikan kilpakentäksi. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen, ja lienee suomalaisellekin nuorisolle huvittavaa nähdä, miten 200 vuotta takaperin sekä elettiin että — nuorisolle kirjotettiin. Defoe on maailmankirjallisuuden ensimäinen nuorisonkirjailija.

ENSIMÄINEN LUKU.

Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni, niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin pensaikossa piilossa telmien.

Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa. Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.

Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua, ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa, ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli pantu Bob Singleton.

Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.

Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta, johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.

Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta. Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.

Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin vuoden 1695 vaiheilla.

Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta; silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.

Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa. Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen, lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.

Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan minulle, että minun oli lähdettävä.

"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja toimittanut minulle päivälliseni."

"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa.
Lähdetkö minun matkaani?"

"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä. Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa; sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.

Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli, niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa, että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit molempiin.

Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.

Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin, mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.

Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa, joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja syystä kylläkin.

Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut. Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia, pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.

Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä. Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.

Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi; sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.

Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni, niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin katkerata kostoa.

Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä rannasta.

Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena. Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla, osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni, kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä raudoissa, minä niistä yhtenä.

Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.

Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.

Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut; mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.

Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi. Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti, että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi, että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.

Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana, että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä, ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni ohella.

Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.

Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme. He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä, mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.

Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva ajautumaan rannikolle kuten mekin.

Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa; alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.

Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä, kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl. penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan, ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui vastaamaan hänestä.

Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle, keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan. Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi, mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.

Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin. Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät kaikkikin.

Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen, että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan, niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.

Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta seuraavana aamuna.

Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen, haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä perimään sen takaisin rannasta.

Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle. Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.

Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon aseita ja ampumavaroja.

Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään nurkumisen syytä.

Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään, jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa metsänriistalla — ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon jonkunlaisen aluksen.

Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän laivakorppuja.

Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.

TOINEN LUKU.

Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä, oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla. Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa, ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään. Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.

On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.

Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin; etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten menetellä.

Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle. He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.

Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa; viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla lehmällä.

Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista. Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt, etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän. Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää etsittäisi.

Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi, ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin, joka saataisiin helpommin aikaan.

Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle paljon lisätä.

En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä, millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.

Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.

"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon, mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan, ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka kaulaan."

"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin. Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson neuvon varsin hyväksi."

Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön, valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan. Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.

Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.

Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl. penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin olimme maissa jälleen.

Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä. Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso, simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.

Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä mistään kompeistansa viilaa.

"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön, kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään mitä vaihtelevimmalla tavalla.

Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet, saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.

Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi. Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla; ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme onnelliseksi.

Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan. Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.

Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.

Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy. Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen, kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin viitsimme mukaamme ottaa.

Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita. Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista väkeä parveili tuijottelemaan meitä.

Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme, niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä. Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka yhtä ja toista aikoilimme.

Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme 20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.

Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa, leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me arvioitsimme.

Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta, joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.

Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan, ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.

Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin, johon leikkasi portugalinkielellä sanat:

Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme. Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen mukaisesti sen linnoitimmekin.

Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä, pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin, ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein sujuakseen.

Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa. Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme tässä leirissämme.

KOLMAS LUKU.

Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.

Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä, läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät "Kapteeni Bobin" mieltä.

Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla, että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena. Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.

Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet, kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä, länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää sivulle.

Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho, sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin, olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.

Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.

Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.

Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle; mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.

Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia, tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he loppumatkan lähenivät aseettomina.

Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi, ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin kuin me olimme osanneet.

Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.

Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli. Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.

Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita, joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin; erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina. Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.

Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran. Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen tietävän toisistaan.

Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan kivimatalikkoon.

Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse, kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.

Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme lukuamme.

Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia, telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä — laivanrakennuksesta jääneitä rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta, minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.

Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja, eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä, joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.

Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista, minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.

Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi [taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä keinoa sellaisten valmistamiseen.

Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi. Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.

Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme suotuisalla tuulella merelle.

Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.

Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme. Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen, entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin peräntakaisella.

Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.

Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta, se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman: "Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla, kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi, ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.

Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme. Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä, niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.

Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme, vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin, joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen, jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.

Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen. Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.

Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä, ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme noutaa ne, kuten teimmekin.

Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja, koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä, joten ei puutteesta ollut tietoakaan.

Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin erämaihin.

Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle Atlantin valtamereen asti — vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen. Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen, vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa; tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.

Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin. Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan. Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista, jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.

Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin. Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta, nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan. Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.

Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan 8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja 29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa paha pettymys.

Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille opetti.

Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin. Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.

Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.

Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi, sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat kiinnitettävät.

Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.

Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä sydämeen.

Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.

Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle. Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.

Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta. Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme, jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla tehoaisi.

Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.

Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.

Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin. Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan, mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen kuin noidutut.

Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme, että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla haavatta kuollutkin.

Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi — en tiedä kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi. Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei käynyt ollenkaan luottaminen.

NELJÄS LUKU.

Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi — tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi — silloin kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin laivaan, jos se olisi ollut lähellä.

Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia panoksia varallekin.

Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua käskijäksi.

Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.

"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa olinkin, kuten olen jo kertonut.

Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio, mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti kantaa.

Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme oleva matka oli.

Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä, joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä ystävällisyydellä liittyivät minuun.

Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija. Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä. Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin. Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden toteuttamiseen.

Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.

"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun ansiotasi."

"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."

Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.

Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli, kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.

Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat, että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa lävistettynä.

Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.

Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.

Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi, että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä, joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.

Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme häntä selittämään heille matkamme määrän.

Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille, että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra"). He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille, ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää), emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä. Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä kummallisimpia huutoja.

Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.

Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.

Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.

Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä — neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.

Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.

Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.

Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.

Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.

Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.

Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.

"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."

Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla. Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät säikähtäneinä pakoon.

Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.

Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä, viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia vuosia myöhemmin Lontooseen.

Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla, jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara, ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.

Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta, sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään. Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa, luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä, jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein. Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa, alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.

Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa. Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina; hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti, mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa. Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan sidottuina kaksittain yhteen.

Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa, ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.

Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme, kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima, joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.

Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.

Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita, melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa; eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme siis oivallisesti toimeen.

Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt. Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.

Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.

Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun. Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla hyökkäämään kimppuumme.

Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan (siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.

"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä, "sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he yrittävät sekaantua hommiimme."

Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.

Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin raivonhenget.

Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin; sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.

He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta suunnilleen 120 metriä.

Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit, rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää, kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita, kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.

Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme. Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä iskemään heidät maahan musketeillansa.

Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin menettelisivät.

Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät neekerien vakinaisia taakkoja.

Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää — villit nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.

Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme vapaaehtoisesti tahi väkisin.

Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme oli varsin taitava mies.

VIIDES LUKU.

Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa — ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.

Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.

Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.

Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.

Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.

Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.

Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.

Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.

Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.

Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty, että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä; tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi. Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä punnerruksella.

Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit, keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.

Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn vaikutuksesta.

Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen — tarkotan eteenpäin matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat sisälsivät runsaasti vettä.

Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme, sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi kuitenkin yhä entistänsä enemmän.

Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista, mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet, sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme. Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi tapausta.

Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli, ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa, kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan ärjynnän tappionsa raivossa.

Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan, ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi, samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.

Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja, mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine hampainensa tiemme vieressä.

Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi, kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa. Yksi penikoista — jotka olivat vauraita nekin — hyppäsi erään vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme. Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme. Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.

"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan kaikki ne."

Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä. Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa etäämpänä.

"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."

Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä; niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.

Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea kuin edellinen.

Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl. penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta. Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen, joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.

Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.

"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän, "laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"

Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies, vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä. Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi mahdottomaksi kestää.

Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt, ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta suotta hiiskuisi mitään.

Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä, ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä. Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.

Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa, ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.

Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön, osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl. penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.

Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.

Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa; kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa. Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme, ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa, kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.

Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti, nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun. Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa ruokavaroja ja muuta sellaista.

Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki, ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.

Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä, käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme. Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.

Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt hiukan etelämmäksi.

Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä. Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.

Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua. Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon — ison leijonan — vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.

Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.

Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.

Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet, että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta. Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta taivaanrantaan.

Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi; olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!" Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.

Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen välille.

Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun, joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.

Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme, että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.

Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.

Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman järkevyydestä.

KUUDES LUKU.

Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.

Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.

Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.

Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.

Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.

Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.

Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.

Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.

Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.

Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi. Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.

Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme, huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme, pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.

Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin mukaan luoteeseen päin.

Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.

Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.

Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan, kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle rannalle.

Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle, että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen). Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä päättämään.

Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä. Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta olleensa ihan alastomana.

Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä pelastajina.

Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta, ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot — eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.

Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla koruilla, joita Europasta tuodaan.

Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa, ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.

Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi; hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta. Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon, menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.

Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut olevan niillä seuduilla saatavissa.

Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä — yksikään meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.

Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.

"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi kultahietaa — ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa. Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä, mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."

Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl. penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.

"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen, vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.

Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä läksimme taipaleelle.

Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000 engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin runsaasti kultajyväsiä seassa.

Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa. Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan. Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa. Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.

Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia, kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.

Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja, tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä, sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.

Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000, 10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.

Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan. Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi, eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.

Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon, missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.

Ryhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin hyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän ajan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla lähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi etäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme, kaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen kuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat kahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He nousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen takana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä kauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.

Heidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät poissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista naulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin olimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia elefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli saanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien taas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä hämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian käsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi leirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi leopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä poissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen tekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.

Kantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian läksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja kymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja kantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät ainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista viisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia, sekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi elefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.

Englantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet aikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon kultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja neljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin kuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja nyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.

Mutta oppaamme nauroi. "Ei, nyt ette voi lähteä", sanoi hän, "sillä sadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä."

Meidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme varustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja neekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme päiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat meidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin askeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi virroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut yrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme välittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään sanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan ja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua sitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli parhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin näkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia laivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat suuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme ennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.

Emme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta. Ensimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä laskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua kertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi pienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun meillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin olikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin jokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän tuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison määrän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden moninkertainen arvo.

Kolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä naulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan Kultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa vankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme hyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa lienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja lähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki elefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja kantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me teimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle erääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja tyytyväisinä.

Norsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme vaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme, joita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita, että meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä. Neekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme hänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi käytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä. Englantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen hommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän nimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin kautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta ranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.

Muut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian lähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä taasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape Coast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa perille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät tuottaneet yhtä hyvää satoa.

Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun, ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden, kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.

SEITSEMÄS LUKU.

Vuoden —— vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni, joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut loppuun.

Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan. Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.

Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.

Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä. Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti.

Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.

Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.

On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin, niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.

Hän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia, luoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä vakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla englantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja kapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät poissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja viisi astiallista konjakkia.

Seuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi barcos longos täydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa. Kapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat meille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku nassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia ja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin seitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä, sekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja. Tämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme nyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista konjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä laatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja kapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He olisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.

Sieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan, missä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme muutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin ollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla erään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme kapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille suhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me voisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva, ja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme Tobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen saalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin säntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta myöhemmin Tobagon saaren luona.

Lähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia hätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai hollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja kapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla Madeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New Yorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta englantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä, että ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja toisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla taasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme käyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli vallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian aikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä silmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.

Me kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti, korjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta; ja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä me olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli oivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan kaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka purjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien puuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja nyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti, arvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä olimme oikeassa.

Möimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti oman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni, toverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea ja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi pitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä ja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme siepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla oli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja läskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme me menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa karjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen säilyttämiseen.

Kaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit, pyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme haavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi avuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka he omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään, mielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.

Niinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä William Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla Pennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin tohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli matkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa kojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme kaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin järkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se, että hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä sydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.

William ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan mukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi ilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi puhuttelemaan minua.

"Ystävä", sanoi hän, "sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun mukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta haluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen siitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani."

Ja hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta tyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.

"Kyllä, kyllä", vakuutin minä, "olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei, niin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen, tahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat."

Kirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei merirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa vietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän taakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.

Sydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan hänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni tultuamme kutsuin hänet luokseni.

"Nyt, ystävä", sanoin, "olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta en luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi uskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat varmasti kohtelunkin."

Päästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me vahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.

"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti", puheli hän, "ja minä tahdon olla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en. Minä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät, ettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin."

"Ei, ei", huomautti kapteeni Wilmot, "mutta silloin voit hiukan sekaantua, kun meille tulee rahojen jako!"

"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä", myönsi William hymyillen, "mutta minä tahdon olla kohtuullinen."

William oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän paremmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos meidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän esiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.

Pitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin tunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja Espanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja kerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä, sitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen; mutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän kuin tässä sopii mainita.

Tästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia sotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin risteilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman saaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin älyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme samoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme Hondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden englantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä etsiskelemään.

Me satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan, emmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme olisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin kuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat sinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon yläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää meitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.

Käytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me työläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen Curaçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen tapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se samalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni, ja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin päällikkyyden.

Me päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle sekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä, väitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi kapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle, seurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi. Sovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin etenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.

Onnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi saanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten jälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli mielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen luutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen, joka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.

Me läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian rannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet, kun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja hellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni Wilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani suureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen laivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen kuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon. Me menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme pakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme korjaamaan.

Tämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin päässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun näimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan tulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa tilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin likellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä, vaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille suunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle, suunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme sitä sitten enää nähneetkään.

Meillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme toistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin saarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla olikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi märssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin saimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte läksimme Brasilian rannikkoa kohti.

Ensimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta me kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen laivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa tuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle ja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä sota-aluksia suojanansa tai ei.

Illalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli portugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä ja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään saaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme märssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme mahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna näimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan miellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin varustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut meidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes laivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin jonkun muun saaliin toivossa.

Ennen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta se oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan aavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä, vaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin olisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me tiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.

Iloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita seurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin kuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.

"Niin, ystävä", puhelee hän, "luullakseni voimme olla varmat siitä, että me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun kääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä käyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi."

"Mitä tarkotat?" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). "Mitä nyt irvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi."

"Ei", haastaa hän, "on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan itää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma siitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi se Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon päästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle, siihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis ole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä", laskettelee hän kuivaa leikkiänsä, "että sinusta tulee kveekari, sillä minä näen, ettei sinun tee mieli tapella."

Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa. Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi aamulla.

Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme, pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän aikaa.

Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen laukaistuamme.

"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä! Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä, usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."

"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis ensiksikin tekisimme?"

"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla, viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta lainasit heidän laivansa?"

Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme. Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen satamaan, ja siinä kaikki.

Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin, kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon, mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein täydessä takaa-ajossa.

Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi meitä löytämään.

En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme. Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme. Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.

Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta. Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas, ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.

Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen luokseni.

"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi tavata se edempänä kuin täällä?"

"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa", huomauttaa hän; "pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille sanottavana."

"Niinkö vain?" puhelee hän. "No, jos se on heidän maansa kieli, niin meidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä ymmärrä?"

"Aivan oikein, William", vahvistan minä, "me ymmärrämme tarkotuksesi."
Ja kapteeni huusi minulle:

"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa edempänä." Hän antoi käskyn: "Jiikatkaa isopurje; me vähennämme purjeita."

Kun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista kanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen yhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen tuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki tuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen perähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme siihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja kaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin, niiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien etuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon. Siten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin viisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun taasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi siihen.

Keskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni komentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut hetkeksikään poistunut joukostamme:

"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa kannella?"

Minä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen reippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme kiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän kiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit satelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset — se tunnustus minun täytyy heille antaa — taistelivat hyvin riuskasti, ensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa. Mutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä kuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen vain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi pakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.

Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.

"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"

Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja, he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli niiden miehistöä vähentänyt.

Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää; viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin Hyväntoivonniemellä.

KAHDEKSAS LUKU.

Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle, odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla, mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.

Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä, joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen, kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.

Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä, minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan; ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.

Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet. Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan. Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi, millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit — joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin — olivat nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas, niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti. Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon, mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään näyttänyt minkään maan lippua.

Lähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen. Se ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti eteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei ollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme, mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut; aloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut ja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen viereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa ihmisiä vilahtelevan.

Tällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin, käskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat sovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta toiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta heidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä paljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä keskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi laivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja nähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät kaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.

Nyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme William opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean laadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se ensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.

"Ystävä", sanoi hän, "luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin ovat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman mitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele peräsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen kiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä, ettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille tietymätön onnettomuus."

Meri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa ja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä oli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta valkoihoisia ei ainoatakaan.

Näky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat paholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset ja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille, raivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää miehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani kaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen että he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi tilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä vääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa olisi tahallista murhaa.

Tämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa; he kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas välikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa entiset herransa takaisin.

Meillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet saada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä kysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet. Me viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin kasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne nämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta puolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä parhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen kaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja eleistään.

Tiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön oli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen, mutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme pari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita, vanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja newfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli ollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia muitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka neekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne kaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin paikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi tiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki aseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun niiden käyttäjistä oli tehty loppu.

Miehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät oli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä päättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen murhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi meille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli seitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme musketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä tilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt henkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.

William oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä tapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä kouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä kaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi pelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo ulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei parantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi olevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin lausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi työhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti jokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon aikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.

Toiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista vikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat etevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William valmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen leikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle, ja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet luonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin saimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa kieltämme.

Emme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä eihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia nimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin; heitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli vaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin vaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat raivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti, jolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen irrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin saapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi hänen pääkallonsa.

Surmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella neekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen satakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä kaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He tappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan miehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja peräsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat ampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan jälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat kaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut. Muut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.

Laivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs hänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät siihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat veneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja hänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä jälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät hurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään. Mutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet lyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö ei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin pysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista muutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä ammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat viimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.

Kertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta kulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He olivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin oli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan. Rautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli itse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut kapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt auki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain yksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin kotirannalle.

Tämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä neekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet ne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi ja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet mennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten viljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet koko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut sotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa tekemisiin.

Myöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme lähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme jo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille, mutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää. Kauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä olisi tullut puute ruokavaroista.

Viimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo monessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina parinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti tehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei kuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.

Me kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme la Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja odottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset nimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä on espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut miehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin mitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän merimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien tuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.

William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St. Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan. Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.

William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla, joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme, läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.

Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme. Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet. Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.

Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja, erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä; tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000 espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.

Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti, ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös vastaisesta suunnastamme.

Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta, purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen meitä.

Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla, ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin. Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme yhdestä laivastamme myöhemmällä.

Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.

Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.

Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä, niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet, miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin todellista laatuamme.

Kun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi aamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta ennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella, aamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän täyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä tiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se oli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana saattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan haitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat tulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille täyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska kerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.

Mutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme eivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina kuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli jostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla pieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt poistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä olivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä meidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa, yön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen päivänkoittoa tavottamaan meitä.

He saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja selittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain yksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän joukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten vastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme mieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli pahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta ennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka äänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: "Kuulen että he ovat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta heille maljallinen punssia."

Miehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat vapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin vielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot kaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä rahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa jäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä kahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein heillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he olivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi puuseppä.

YHDEKSÄS LUKU.

Marraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan tuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä jonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta osan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja auringossa kuivaten.

Minä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta oli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui itäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin ja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien laivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat yleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä voi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää, jonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään mainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.

Kerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita ja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme risteillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä liikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla, Persian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.

Kuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri, saaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja ankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen varmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani tulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin amiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla väijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.

On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta, meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava, Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden henkilökunnan tarpeiksi aijottua.

Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle. Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja. Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.

Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.

Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.

Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.

Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi 30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.

Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta ottamisen arvoista ei siinä ollut.

Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään. Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.

Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin ulapalla.

Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.

Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä, karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita — parasta tavaraa meille. Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi hänelle rangaistusta.

Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa, mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen suuren omaisuutensa.

Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin, johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt oivallisen satamapaikan.

Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun, joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.

Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.

Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua. Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti evätä hänen pyyntönsä.

Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka tekisi meistä kaikista rikkaita.

Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan varalla olevia veneitämme.

He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.

Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle, kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan. He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle. Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen näkivät laivan hylyn.

Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana. Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella puolella.

Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia. Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi. Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua näyttäen.

On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona, sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!

He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja, saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä menettänyt laivansa.

Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.

Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan, hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne hän sitten oli joutunutkaan.

Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.

Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.

Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä kuin meidänkin toverimme olivat olleet.

Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme laivaamme ja 800 miestä.

Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.

Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery, että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa, asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme; kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme. Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille, joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.

Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni, mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein päättivätkin.

Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen, salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.

Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia vaikeuksia.

Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl. Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle, miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.

Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin, että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.

Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin, sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin kapteeni Avery.

Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.

En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia. Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.

Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili, se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani, koskapa on omakin juttuni vielä kesken.

KYMMENES LUKU.

Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta. Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin, tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.

Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa. He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina. Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme, nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria ristikkäin.

Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.

Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan. Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa tavottamaan.

Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia. Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja helmistä puhumattakaan.

Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle, niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan, joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.

Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari, oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.

"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"

"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän mennä?"

"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi, että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä vesillä."

"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme täällä on samaa mieltä kuin minäkin."

Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:

"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."

"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William. "Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä heidät?"

"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."

Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.

Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan. Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti, mutta muut neljätoista kieltäysivät.

He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan, ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe. Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta, jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat pois väylältä.

Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin ympäri Koromandelin rannikolle.

Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta, jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli pelkkiä hinduja miehistöinä.

Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me saimme siitä niin paljon kultaa — jättäen koskematta muut tavarat, joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin —, että koko risteilymme oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille. Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.

Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti, mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.

Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi oli hyvinkin suurta kiusaa.

Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen, tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun 12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki- eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä säännöllisiä monsuunituulia.

Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja, ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.

Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon. Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla tottelemattomia.

Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin, katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.

Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille. Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme, paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta, joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita, joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.

Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti ostelluksi alkuasukkailta.

Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle. Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein kuivalla maalla.

Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään saalista tapaamatta.

Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus, että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.

Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä. Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten yllättämiksi.

Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.

Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä, ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.

Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille, Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.

Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan käännyimme Kiinaa kohti.

Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin. Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo saaneemme kylliksemme aarteita.

Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi, kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin kaukana kuin kävi päinsä.

Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia, karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita ja europalaisia tavaroita.

Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille, mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli. Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.

Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu. William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden pankkiireina.

Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.

Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja, jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.

Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla. Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.

Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä, sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.

Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata tavoteltavissa.

Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.

Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.

Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi. Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan umpimähkäisen yhteislaukauksen.

Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä jäljellä.

Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä, mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen vienyt.

Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka. Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.

Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu, nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä, ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa, ettei siihen pystynyt kirveskään.

William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan, esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.

Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren yläjänteitä.

Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan, kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä, että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.

Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin tikkaat olivatkin tipo tiessään.

Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta olleet pinttäneet käpälämäkeen.

Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen. Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.

"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola, joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä, mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."

William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien hälinää.

Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.

Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat. Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille, että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua, täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme laukauksen vaikutuksen.

Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja — tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä, mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella, mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken aikaa suotuisana.

Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada, mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia joiden käytön tunsimme.

Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa, jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia. Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle rannikolle meitä ahdistamaan.

Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.

Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden. Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.

Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.

Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää. Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.

Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.

Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija, joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus. Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.

Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti hänelle.

Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä, pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa rantaan.

Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina. Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.

"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko vapaa mies vai palvelija?"

"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi tekee, omien maanmiestesi luo?"

"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."

"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki, niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi, kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella kristinveljiänsä?"

"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"

"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin, uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"

"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että hän aikoo pitää sanansa?"

"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän saattaa niin tehdä."

"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"

"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme? Osaavatko he hollanninkieltä?"

"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis tulla maihin?"

"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos hylkäätte avuntarjouksen?"

"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia, jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme, jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme ankkuriin."

"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."

"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me osotamme hänelle kiitollisuuttamme."

"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"

"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen sitte kun laiva on saatu irti."

"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi tekee."

"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit heidän voivan meille tehdä?"

"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki luoksensa."

"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä, jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"

"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."

"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa kuin me englantilaisen koiran?"

"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit halunnut meidän kanssamme menetellä — kavaltaisi sinua tunnottomien pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä kohtaan sääliä."

Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.

Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle. Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan, että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa, mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä paikastamme.

Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.

Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille, tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.

Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.

Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen mukaansa.

No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:

"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"

"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta."

"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut esiintymään noin typeränä?"

"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin polttaa."

"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja, päästäksemme pois."

Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.

"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat minua vain suostuttelemaan teitä maihin."

"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin veneenne vieressä."

"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."

"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät sekä veneenne että laivanne."

"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."

Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle, että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä, hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi, marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.

Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä, tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.

Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei kukaan heistä ollut vielä haavottunut.

Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen, heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme tulemaan takaisin.

Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi saada mitä tahansa.

"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman ulkopuolelle!"

"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin hän on varmasti kuoleman oma."

"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä, niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."

"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."

"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista vierailua vastaan."

"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa minun lähteä."

Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.

Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa kenraalille käydä huonosti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja purjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar, Mangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren kajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.

"Annatko minun", alotti William, "pukua sinulle suoraan nykyisistä olosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko kunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?"

"Kaikesta sydämestäni", vastasin minä. "William, olen aina huomannut neuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja. Puhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee."

"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin", jatkoi William; "siinäkin tapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee sinun vannoa visusti vaikenevasi siitä."

"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."

"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."

"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu omasta päätöksestäsi."

Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että
William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.

"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet — millä tavalla, siitä ei ole kysymys — niin paljon varallisuutta kuin me kaikki osaamme käyttää?"

"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut onni puolellamme."

"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile pelkästään varastamisen halusta."

"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin. Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin kun ovat retkillänsä rikastuneet."

"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa. Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani; muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."

"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt. Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä, vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."

"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään tuttavaa — ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta vanhastaan?"

"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut hoteisiinsa, kuten tiedät, William."

"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."

"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja rauenneet."

"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William. Sillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä synnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen elämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko esittää minulle mitään sen jälkeen."

"Totisesti, ystäväni", sanoi William hyvin vakavasti, "sietäisi ajatella sen jälkeen koituvaa"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin liikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään. Mutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain järkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.

"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä tämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä kaikista huolta pidetty."

"Totta kyllä", sanoi William; "mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava joitakuita asioita."

"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman ajatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa pitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella silloin kun se tulee."

Puheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon kuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: "Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on?" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna päivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani aika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.

"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä", vastasi William hyvin totisena, "että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät milloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta."

"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin kuolemme?" Ja minä nauroin jälleen.

"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa", sanoi William. "Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti soisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa."

"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä", pyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun toverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.

"Juuri siitä syystä", puhui William, "että ihmiset elävät kuin eivät koskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää. Mutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava jotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta."

"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin tunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi."

"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin", selitti William. "Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän ja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras tilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan niin edullisena uudistu."

"Minustakin", puutuin puheeseen, "on nykyisen elämän lopettaminen ensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa, katumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä alkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä."

"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt Persian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä haltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani tekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan edellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on mietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle. Silloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta emme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että lähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin."

Me järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta otettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan sellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä lupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin henkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun täydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti heidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs vanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden Englannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta luotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri ja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa lähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.

Me odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä aloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä, että hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta tosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi iloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan, sekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä puuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.

Williamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta puntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka ja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys oli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään epäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta useita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin Bassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut. Hän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.

Miehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen yhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti myös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata kokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton retkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan selittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä onnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja varomattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa. Hänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.

Annoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa nyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat ja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin myytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta vastaavan erän rahoja ja kalleuksia — ja niitäpä olikin uhkea määrä — salaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.

Ennen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa sovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää erään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei siksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo ja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään kuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja yhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.

Me suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme kauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa kylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen aikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten myydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan lisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista miestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet erilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme lähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen miehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon katselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:

"PUOSMANNI TUOMAS: — Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä pelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa. Kapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu kiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa minnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää matkaan henkenne edestä. Hyvästi! — R. S."

Me näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa kiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti purteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla olivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.

Olimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa, me kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme oli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa kuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin suunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet, sillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne oli haalittu.

Satuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka oli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä tullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian lahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä sieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja oli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen kanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä oli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka hän oli opettanut puhumaan hollantia.

Pian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme partamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista ystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä mehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan. Englantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen tätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta, ja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin jouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella itsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin tunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo oli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka säilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.

William oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut siihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin ulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin saadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies, ja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan hänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin jäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän oli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli ryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä äkkiä keskeytin hänet.

"Mitä, William", huudahdin, "luuletko meidän konsanaan pääsevän
Europaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?"

"Luulenpa tietenkin", arveli William, "niinkuin muutkin kauppiaat vievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä kaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet kauppatavarat."

"Mutta voitko sinä luulla", intin katkerasti hymyillen, "että jos Jumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos meidän täytyy joutua Hänen edessään tilille — voitko luulla, että jos Hän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme, niin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme, kutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka nauttisimme yltäkylläisyydestämme?"

Williamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän vastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana vakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua sanoi William:

"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään varmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti: On ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme ei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun Kaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset, niin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen, emmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee siis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun, laupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja taivaan kostoa."

"Mutta kuulehan, William", huomautin minä, "katumukseenhan kuuluu parannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi koskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?"

"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja rosvonneet."

"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä", myönsi William, "kun kerran emme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme luopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata käyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä. Sen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä mitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee meille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme vääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle ja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä johonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa."

Williamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja ellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin taivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni parista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle varman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä raskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden ihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä voinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen tulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun oli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui yhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla vilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla kadotettu.

Minulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä kamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin miten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset kiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja useaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan aivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin ainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi neuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle yksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni ja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni ampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.

"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä onpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan."

"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa", muistutti
William, "ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?"

"Niin, mutta varma et siitä voi olla", puheli hän; "varmistuaksesi siis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen jouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä tulevasi kadotetuksi."

"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan luokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja sain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt. Tule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin omaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin."

"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi, sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"

Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni. Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.

Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon, lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani oli syössyt köyhyyteen.

Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta. Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.

Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon kautta Aleksandriaan.

Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.

Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan. Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin ymmärsimme itsekään.

Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset, Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.

Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville, jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore Constantine Alexion, Ispahanista.

Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta, että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.

"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa", puhelin minä tovin mietiskeltyäni; "ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma itsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen olosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä hänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan kummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään puotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota, siellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen sinulta jälleen uusia viestejä."

"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin
Englantiin uskaltamisesta", sanoi William.

"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun sopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun kävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa omaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?"

"Ei mitenkään", huudahti William lämpimästi; "olemme retkeilleet niin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen päättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee, niin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on kaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun."

"Ei, William", vakuutin minä, "minulla ei ole penniäkään, mikä ei samalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä lähetä summaa hänelle, niin lähetän minä."

"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus ja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle niin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia."

William lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan sadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen ajan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin hän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin taaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon, jotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.

Hän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar ilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta kenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä olevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa tunnetuiksi tekemisestä.

"Hei, William", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, "tälle naiselle voipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista viidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin hänen asumukseensa milloin vaan tahdot."

Lähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä silmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään sekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan antaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän käsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan oleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.

Siten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi meiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata synnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti tämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan uutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän, joka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten teimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti urheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä. Kun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme alallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.

Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä tiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään hyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni tehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan ilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan saavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin, ennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin epäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me nähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa, vaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden velkaan.

"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden reippaalla mielellä Englantiin."

"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle omaisellesi kuin sisarellesi — et ainoallekaan. Toisekseen täytyy meidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista. Kolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja neljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä."

William suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen olisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi parhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten satamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme rauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat konsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen suojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi kuin ansaitsen.

Olen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti paljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on minun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian tarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAPTEENI SINGLETONIN SEIKKAILUT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.