The Project Gutenberg eBook of Esko Virtalan esittämiä kertomuksia, by Edvin Calamnius

Kinkeritalossa.
Ulosotto.
Kylän mahtavin.
Kesäilta.
Kuulutuksen otossa käynti.
Vanhan kansan mies.

KINKERITALOSSA.

Lehtovaaran talossa oli varsin vilkas elämä muuanna syyskuun iltana. Väkeä liikkui edestakaisin kartanolla, pakinoiden ja keskustellen. Ainahan sitä puhetta piisasi; millä oli mitäkin selitettävää ja kyseltävää. Väkijoukossa näkyi vanhaa ja nuorta, ukkoja ja akkoja, miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä sekä lapsia. Mikä milloinkin katsahti järvelle, jotta eikö siellä vielä ala odotettavia tulioita näkyä. Kahden puolen porstuaa oli väkeä kosolta, mikä seisoen, mikä istuen; ja siitä välistä tuli yhä sisään kansaa, millä kontti selässä, millä mytty käsissä; ja toisia taas meni ulos.

Poikaset mellastivat kovasti, löivät painia, inttivät ja väittivät ja pahaa elämää pitivät. Heidän hurjimmallaan ollessansa huudahti äkkiä joku: "Olkaapa hiljaa, pojat! Lehtolainen tulee."

Vaan ennenkuin kerkesivät asettua, tuli Lehtovaaran isäntä heidän likelleen ja huudahti: "Olkaapa vähän vähemmällä, pojat! Kun sattuisi pastori seurueineen nyt tulemaan tänne, niin kovinhan rumalta näyttäisi, kun te tuolla lailla meluaisitte."

Kohta herkesivätkin pojat rähisemästä, vaan joku heistä tuumasi kuitenkin isännälle: "Tottahan sitä silloin älytäänkin hiljaa olla, kun rupiaa heitä näkymään tuleviksi. Eiväthän he nyt ole kuulemassa kuitenkaan."

Lehtolainen katseli alas mäkirinnettä ja polkua pitkin, joka laskeusi pellon kuvetta myöten järvelle päin.

"Eipä näy. No, onhan tuota matkaakin. Lienevätköpä sitä paitsi kovin aikaisin joutuneet lähtemäänkään: Onhan saattanut olla paljon väkeä ja sitä myöten toimitustakin viimme kinkeripaikassa. Mutta kyllä heidän näistä puolin pitäisi alkaa tulla. — Miten lienevät tytöt kahvensa kanssa joutuneet!"

Iso valkea siellä palaa loimotti uunissa. Hällän päällä reiästä puoleksi sisään uponneena seisoi kahvepannu, joka varta vasten kinkerijuhlan vuoksi oli kuurattu ihan kirkaskylkiseksi. Piika Liisa pyhkieli kuppeja ja asetteli niitä sitten tarittimelle, johon pian laitteli myös sokeri- ja kerma-astian. Hällän vieressä seisoi palavissaan punaposkisena Mari, toisessa kädessään hienoksi jauhettua kahvea kukkurakupillinen pannuun höystöksi; toisella hän juuri kohautti pannun kantta.

"Kas niin! Kiehua liriseppä nyt sievästi!" sanoi hän ja heitti kupistaan höystöt pannussa kiehuvaan veteen.

"No mitä ne tytöt täällä toimittavat?" sanoi Lehtolainen. "Eikö se kahve jo ala olla valmista?"

"Eipä hätää", sanoi Mari ja hämmenteli puupuikolla höystöjä sekä puhalteli pannuun, jottei sen sisällys päässyt reunojen yli paisumaan.

Niin siinä kiehua lirisi musta neste ja Lehtolainen katseli päältä, jotta tuleeko tuosta nyt hyvää. Kysyi hän sitten, tiesikö se Mari, minkälaista sen hyvän kahven pitää olla.

"Kun en tuota tietäisi!" vastasi Mari. "Tässä kun ennen aikaan Eerikki pastori kulki kinkereillä, niin äitini silloin oli kahven keittäjänä. Minä tosin olin pieni tyttö pahanen, mutta näin kuitenkin, kun äiti keitti; ja olipahan pastori juonut hänen keittämäänsä kahvea, vieläpä oli hyväksi sanonutkin."

Mutta nyt juoksi kiireesti sisään muuan poikanen ja huudahti
Lehtolaiselle: "Jo tulevat, jo tulevat!"

Lehtolainen sieppasi lakin päästään, pyörähti sievästi porstuaan ja sieltä kartanolle tulioita vastaan. Juuri astelivat kartanolle pastori, sateenvarjo käsissään, ja hänen jälkeensä lukkari, kantaen ripityslaatikkoa, sekä sitten kyytimiehet, jotka kantoivat viininassakan ja kirkonkirjat konteissa.

Lehtolainen kumarteli moneen kertaan, mennessään avopäin tulioita vastaan, ja pisti heille kättä.

Porstuassa kättelivät tuliat vielä Lehtolan emäntää sekä muitakin talon asujia, ja sitten he isännän seurassa astuivat vierastupaan ja emäntä asteli jälessä.

Siellä oli huone puhdistettu kaikin puolin, seinät veistetyt valkeiksi, katto höylätty sileäksi ja valkoiseksi sekin ja lattia pesty puhtaaksi sekä siihen ripoiteltu tuoreita kuusenhavuja.

Pastori pani sateenvarjonsa loukkoon ja istahti muutamalle tuolille akkunan viereen. Lukkari heitti kapineensa lattialle oven viereen ja istui hänkin tuolille sängyn viereen. Lehtolainen emäntineen jäi seisomaan oven lähelle.

"Onpa kerrassaan hyvä näin syyspuolen ilmaksi. No, eikö se käynyt vaikeaksi pastorille kävely?"

"Eipä niin siksikään, vaan lämmin siellä tuli. — Tuota, saisiko sitä juomista?"

Heti paikalla poistui emäntä, vaan tuli kohta takaisin ja toi raittiilla hetevedellä sekoitettua huitua juotavaksi, jota sekä pastori että lukkari halulla joivat.

"Eihän tuo kumma olekaan, että tuli lämmin", sanoi Lehtolainen ja istui nyt tuolille lähelle lukkaria. "Onhan tuota ollutkin matkaa melkoinen käveltävänä."

"Jopa hyvinkin. Eikö tuota lienekin lopulle yhdeksän neljännestä!" lisäsi emäntä.

"Niille paikoin kai sitä mahtanee olla. Kukapahan lie ne matkat niin tarkoin mitannut! Vaan hyviä maisemia."

Emäntä poistui taas asioilleen. Piika Mari aukasi oven ja sen kautta tuli nyt sisään Liisa kahviasettimen kanssa ja hänen jälissään myöskin Mari. Molemmat lyykistyivät he sievästi ja Liisa tarjoili nyt sekä pastorille että lukkarille höyryävissä, täysinäisissä kupeissa kuumaa, mustaa kahvea. Sillä välin tahtoi lukkari jatkaa puheainetta ja kyseli Lehtolaiselta: "No, eikö sitä tänne puoleen kuulunutkaan mitään uusia?"

"Tekihän: tuolta naapurista kaatoi paraan lehmän, ja onpa useita lampaitakin tappanut. Ylikylällä kuuluu muutamasta talosta kaksikin lehmää hävittäneen."

"Kylläpä se karhu rohkeaksi rupesikin. Ei tuota vielä kirkonkylällä kuulunut."

"Rohkeaksi kovin rupesi", sanoi Lehtolainen. "Kyllähän sitä kuuluu koetetun ampua, vaan eipä ollut sattunut. Siellä oli haaskalla pari miestä kahtena yönä vahtinut, vaan ei mitään näkynyt ei kuulunut. Kolmantena yönä olivat he kyllä sitten nähneet metsän kuninkaan ja ampuneet sitä kohti, vaan menestyksettä. Mesikämmen oli kiireimmän kautta pötkinyt tiehensä, vaan kuuluupa se sitten jälestäpäin taas käyneen, kun ei ketään ollut vahtimassa, ja syöneen puoli haaskaa."

"No, minkälaisia miehiä ne ampujat olivat", lausui pastori, "kun eivät osanneet kohti?"

"Taisi heitä pelko vaivata", arveli lukkari, "niinkuin ennen Kuusivaaran isäntää. Hän kun oli kerran talailla vahdissa, niin nähdessään mörön tulevaksi, eipä uskaltanutkaan ampua, vaan vapisi, jotta housut lotisi."

"No, lienevätköpä kuitenkaan semmoisia olleet", sanoi isäntä. "Onpa siinä miestä Mäntylän Jussissa eikä se Aappokaan kehnoimpia ole. Eivät he ole hätäpoikia kyllä; vaan tottapa se metsän kuningas oli siksi etäällä, että yön hämärässä oli mahdoton siihen osata. Ja varuisa se on se metsän ukko, varoo se päätään."

Siinä kun kuulumisista keskusteltiin, olivat jo pastori ja lukkari juoneet väkevän kahvensa. Tuli taas Liisa sisään ja tarjosi lisää, ensiksi pastorille. "Ottootten lisää", sanoi hän.

Lukkari kopisti piippuaan, pisti sen lakkariinsa ja sanoi: "Ka, enpä taida jaksaa nyt enää".

"Ka, joko tuota sitten pitänee, talolle mieliksi!" Ja niin hän otti kun ottikin, kaatoi kupista va'ille ja alkoi juoksennella kahveaan. Liisa seisoi oven lähellä vuotellen.

Sillä välin oli lukkari kahvensa juonut. Liisa, otettuaan kupin, kuiski hänen korvaansa: "Olikohan se huonoa, kosk'ei pastori juonut?"

"Hyvää oli, vähän väkevää vaan, vasta kun keitätte, pankaa vähemmän höystöjä!"

"Ka, parasta kai sitä on koetettu, vaan eihän tuota aina arvaa niin parailleen laittaa. — Mutta jokohon tuon milloin saisi ruu'an laittaa?"

"No, ennättäähän sen sitten, kun tässä ensin kastetoimitus on loppunut. Mutta keittäkäähän hau'ikaspottuja! Ne ovat tähän aikaan hyviä ja pastorikin niitä mielellään syö."

"Kyllähän niitä saatetaan keittää, vaan ovathan ne niinkuin talonpoikaista ruokaa."

Lehtolainen palasi ja hänen kanssaan väkeä joukottain lasten nimiä kirjoituttamaan.

Oli jo hämärä tullut ja pimetä alkoi Lehtovaarankin rinteellä, sillä kirkkaitten kesäöiden aika oli jo sivu, ja syyskesän tultua ovat päivät yhtä joutuisat lyhenemään kuin keväällä pitenemään Suomen pohjoisilla perillä. — Huoneessa sytytettiin palamaan kaksi teariinikynttilää, jotka vartavasten olivat kauppamiehestä tuodut, ja pastori rupesi kastekirjaansa kirjoittelemaan kastettavain lasten sekä niitten vanhempain ja kummein nimet. Siitä työstä päästyään tilasi hän kastevettä sekä käski tuoda lapset sisään. Kun hänen käskynsä oli täytetty ja väkeä alkoi tulvailla huoneeseen, alkoi sitten kastetoimitus. Rivissä seisoivat peräseinän edessä lasten kantajat, sylissään parkuvat lapset ja molemmin puolin heitä kummit sekä vastapäätä heitä pastori vahvapränttinen virsikirja kädessään. Katsojia oli sitäpaitse huone melkein täydeltä. Kuului lasten itkua, vaan kovemmasta vielä kaikui pastorin ääni, jota hartain mielin väki kuunteli, mikä avosuin ja silmät alati tuijottaen pastoriin, mikä seisoen vakavana ja ihmeissään, ikäänkuin maailman kummallisin tapaus nyt olisi ollut olemassa. Porstuassakin oli kosolta miehiä, naisia, jotka, koettivat kurottaa päätään edessänsä olevien yli, ja nousivat varpailleen, paremmin nähdäkseen. Millä oli mitäkin katseltavaa ja ihmeteltävää pastorin puvussa, ryhdissä ja lukemistavassa. Harvoinpa sitä pappia näillä seuduilla nähtiin ja sentähden oli monella halu nähdä ja kuulla häntä, kun sattui tämmöinen tilaisuus.

Toimituksen loputtua poistui väki vähitellen, vanhemmat ensin, nuoremmat sitten, jott'ei lopulta jäänyt kuin muutamia uteliaita poikasia. Viimmein hekin poistuivat, kun Lehtolainen kävi heitä kutsumassa; ja niin jäivät pastori ja lukkari hetkeksi kahden kesken.

Lukkari se istuikin tyytyväisenä ja ja veteli savuja lyhytvartisesta piipustaan, ja pastorikin istui hetkeksi levähtämään, täytti piippunsa vaakunalla, ja sen sytytettyään rupesi katselemaan huonetta, kuinka se näytti mukavalta ja uu'elta, ja niinpä ilmoitti lukkarille ajatuksensa: "Tämäpä on kuin ihka uusi huone."

"Kyllä kai täällä nyt välttää oleskella", toisti lukkari, "kun on kirves seiniä ja höylä kattoa valkaissut. Pitäähän sitä kinkereitä varten parasta koettaa, kun semmoiset kerran taloon sattuvat. Eipä outo voi arvata, että tämä ennen on ollut mustaseinäinen, nokikattoinen huone."

Mutta jopa tulivat emäntä ja piiat pöytää kattamaan. Pöydälle asettivat he valkoisen liinan ja latelivat sen päälle monia ruoka-astioita, kulkivat moneen kertaan ovessa, menivät ja taas tulivat ja kantoivat ruokia pöydälle toisen toisensa perästä. Sitten sanoi emäntä pastorille ja lukkarille: "Saisi ruveta ruu'alle."

Lehtolainen näkyi taas huoneessa, kädessään pullo, jonka asetti pöydälle sekä kuiski lukkarin korvaan, että siinä olisi karvastusta ruu'an aluksi.

Pian sen jälkeen istuivat pastori ja lukkari pöydän ääreen ja talon väki poistui sitten, nähtyään heidän ruu'alle ruvenneen.

Lukkari kävi nyt käsiksi pulloon, kaatoi sen sisällystä pikariin ja taritsi pastorille sanoen: "Ka, tässä olisi nyt sitä karvastusta." Sitten nielasi hän itsekin ryypyn poskeensa ja arveli: "mukiinpa tuo menee".

Niin — nyt ruvettiin siis syömään kinkeriruokia kaukaisessa syrjäkylässä, jossa tavallisissa tiloissa useinkin pettu sai olla leivän sijassa. Mutta nytpä näytti ettei talolta ruoka-aineita puuttunut. Oli tarjona puhdasta ruisleipää, rieskaa, teosta, eikä voikaan ollut huononnäköistä. Särpimenä oli kummallakin tuoppi maitoa. Oli pöydällä lautasia, millä säynäjää, siikaa, taimenta suolakalana, millä leikettyjä lihalevyjä, millä juustosirpaleita. Yhdessä puukupissa oli höyryäviä hau'ikaspottuja, toisessa linnunpaistia ja sulattua voita kuppi puolillaan. Kiviva'issa oli riisiryynipuuroa. Sehän ei ollut ylimaan ruokia, mutta nyt juhlan kunniaksi oli sitäkin laitettu ja vartavasten kirkonkylän kauppamiehestä ryynejä tuotettu. Niin ne olivat muorit parastaan koettaneet, ja hyväntahtoisuuden tuotetta oli kaikki tämä. Siihen vakuutukseen tuli pastorikin.

"Hyvältä näyttää", vastasi lukkari, kapahaukia pureskellen. Ottipa sitten hänkin potun kuoriakseen, pisti poskeensa ja sanoi: "hyviä ovat".

"Mistähän ne näitä ovat arvanneet laittaa? Eipä niitä juuri usein tahtomatta saa."

"Ka niin, joko se lukkari on taas kuiskaamassa käynyt! Kyllähän arvasin, että ovat ne täällä viittauksia saaneet; muuten ei vaan pottuja olisi tullut. —

"Useinkaan ei ihminen osaa panna kylliksi arvoa siihen hyvään, joka on aivan lähellä, vaan luulee, että kaikki on parempaa suurissa kylissä ja kaupungeissa kuin syrjäisessä kotipiirissä. Mutta senpä vakuutan, että pääkaupungin muhkeissa ravintoloissa en ole syönyt maukkaampaa ruokaa, kuin nyt täällä. Kas tätä vaan, kuinka on mehusaa ja rasvaista; eivätpä Helsingin kokit osaisi hetikään näin maukasta laittaa", ja pastori oli oikein tyytyväinen syödessään rasvaista linnunpaistia ja hyviä hau'ikaspottuja.

"Kyllähän tässä toimeen tullaan", arveli lukkari, pistäen poskeensa potun toisensa perästä, ja siihen väliin aina rasvassa hyvin lioitettua linnunpaistia. "Hätäkös tässä olisi ollessa! Varmaankin on tässä meillä yhtä hyvä kuin Israelin lapsilla ennen muinoin Egyptin lihapatain ääressä."

"Niin, niin. Kyllähän näkyy, ett'eivät muorit vaivojaan säästä. Ja Jumalan kiitos, että täällä eletään näin hyväntahtoisen kansan keskuudessa!"

"Ei ole monellakaan hätää tähän aikaan", jatkoi lukkari puhetta, pitäen kahen kourin koukkuluusta kiinni, jota jyrsiskeli niin paljaaksi kuin suinkin. "Järvi antaa kaloja, metsä lintuja, lehmät maitoa, sillä elukat tulevat vielä hyvin toimeen ulkona. Ja ovatpa nyt immeiset jo korjanneet satonsa pelloista; aitoissa on jyviä, kellareissa ja kuopissa pottuja, jotka hyvin ovat menestyneet hiekkaperäisessä maassa. Mutta annappa kun tulee pitkä kevät ja eläinten rehu loppuu, silloinpa ei lehmät enää lypsä. Viljakin on monelta lopussa. Ja silloinpa ei auta muu kuin turvautua männyn kuoreen ja syödä petäjää suolattuin muikkujen kanssa."

"Niin, niin. Kyllähän se Jumala väliin kärsimyksiäkin lähettää — — —"

"Vaan tyytyväisiä sitä silti ollaan, vuotetaan vaan kesän tuloa, joka monenkin puutteen poistaa."

"Mutta — tuota — entäs tämä riisiryynipuuro! Tätäkinkö sitä vielä pitäisi syödä. Alkaapahan tähän kohta kyllästyä, kun sitä melkein joka kinkeripaikassa laitetaan."

"Laitetaanhan sitä, että edes jotakaan 'herrasruokaa' olisi tarjona. Eivätpä ole vielä muuta keksineet sen sijalle" — ja lukkari söi taas aika tyynenä yhtä suurella ruokahalulla riisryynipuuroakin.

Mutta kun vihdoin molemmat olivat syöneet vatsansa täydeltä, nousivat he pöydän äärestä, iloisen tyytyväisinä. Pastori täytti pitkävartisen punanauhaisen piippunsa vaakunalla koreasti helmilöitystä vaatekukkarosta, sytytti piippunsa ja käveli sitten vähän aikaa edestakaisin lattiaa pitkin sekä veteli hyviä savuja. Lukkari kopisti pienen piippunsa uunin laitaa vasten, täytti sen hakatuilla Venäjän lehdillä kuluneesta nahkakukkarosta ja istui tuolille tupakoimaan.

Jopa ilmausivat taas emäntä ja piiat ruokia korjaamaan ja niille tietysti lausuttiin kiitokset.

"Lienevätkö nuo maistuneetkaan tämän talon laitokset?" arveli emäntä, nähtyään että pastorin puurokupista oli kovin vähän kulunut.

"Eipä ollut muussa moittimista kuin että liiaksi tuli syödyksi, kun kaikki ruoka maistui niin kovin hyvältä", arveli lukkari.

Emäntä piikoineen kaikki ruu'at pöydältä pois korjattuaan poistui huoneesta kohta taas palatakseen ja heti oven ra'otettuaan kurkisteli sisään monta uteliasta katsojaa, jotka halusivat nähdä pastoria ja lukkaria. Samassa tuli sisälle taas Lehtolainen ja veti oven kiinni jälkeensä, jott'ei muitakin tunkeutuisi huoneeseen. Hän tuli kuulemaan, olisiko pastorilla kenties jotain sanottavaa.

"Näkyyhän tuota ilmaantuvan siksikin", vastasi Lehtolainen. "On jo väkeä hyväsesti nytkin ja aamulla sitä vielä kerkiää paljon lisää tulla."

"Eipä luulisi. Siivoahan täällä on kansa yleensä, eikä viinaakaan nyt ole liikkeessä ainakaan suuremmassa määrässä. En minä ole sattunut vielä yhtään päihtynyttä näkemään."

"Saapi kyllä; ja saatanpa tuota vielä käydä heitä manuuttamassa hiljaa olemaan."

Tulipa taas sisään emäntä piikoineen, jotka rupesivat vuoteita laittamaan, tekivät pastorille vuoteen sänkyyn, ainoaan, joka oli huoneessa, ja lukkarille lattialle.

Talon väki rupesi sitten lähtöä huoneesta tekemään, vaan ovella kysäsi vielä Liisa: "Jokohan varain kahvea aamusella?"

Kun sitten talon väki kaikki oli poistunut, hyvää yötä toivotettuaan, ja pastori ja lukkari olivat jääneet kahden kesken, virkahti pastori, hetken äänettömyyden jälkeen: "Lieneeköhän todella kaikki väki niin hiljaiseksi asettunut, ett'ei ole mitään yörauhan häiritsemistä pelkääminen?"

"Saatanpa paremman vakuuden vuoksi vielä käydä katsomassa", vastasi lukkari, pisti lakin päähänsä ja pyörähti ulos.

Niin hyvin porstuassa kuin kartanollakin liikkui yhä väkeä, jonka joukosta kuului hiljaista keskustelua, vaan ei mitään rähinää. Päärakennuksen nurkan takana keskusteli hyvin innokkaasti, vaan kuiskaamalla melkein, pari miestä. Toinen veti aina joskus povestaan pullon, tarjosi kumppanilleen ja virkahti: "Otahan tuosta! Se asia kannattaa ryypynki." Muita sanoja lukkari ei eroittanut; hän kulki vakavasti eteenpäin, päätään kääntämättä, eikä ollut huomaavinaankaan miehiä, kun he ottivat kulauksia.

Hän kääntyi nyt taaksepäin, pirtin sivu sinne päin, josta iltahämärässä oli tultu kinkeritaloon. Mitään meteliä hän ei täälläkään huomannut. Vastaan vaan tuli nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä, halaillen toisiaan. "Lukkari tulee", sanoi muuan, ja yritti hellittämään kätensä tyttönsä ympäriltä.

"Antaa tulla!" sanoi toinen. "Minä en henttuani laske"; ja hän kiersi kätensä yhä lujemmin vaan kumppalinsa kaulan ympäri.

Lukkari tuli ja meni sivu ja ohi kulkivat halailevat nuorukaiset niin vaan, mistään huolimatta.

Lukkari meni vielä etemmäksi, katsellen vaaraa alaspäin järvelle. Eipä siellä mikään vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Näkyi vaan rasvatyyni veden pinta, joka kauniisti välkkyili täyden kuun hohteessa. Somilta näyttivät Lehtovaaran pellot kuutamossa, pyörtänöt, mäkirinteet sekä kuuset ja petäjät, jotka ikäänkuin alenivat järvelle, ja järvi itse näytti oudon kauniilta saarineen, lahtineen, ja niinkuin peiliin kuvaantui siihen syksyisen kuutaman valaisema taivas sekä rannoilla kasvavat männyt ja kuuset, latvat alaspäin.

Metsistöstä ei kuulunut niin ääntäkään. Lintuset eivät visertäneet, puitten latvat eivät heiluneet, siellä täällä kasvavain koivujen lehdetkään eivät liikahtaneet. Metsän eläväin ääni oli vaiennut ja rauhallisuus, hiljaisuus kuvaantui kaikkialla luonnossa.

Lukkari palasi nyt takaisin ja sanoi, ett'ei hän ollut huomannut mitään pahaa; rähinää ei ollut kuulunut mistään; väki oli kaikkialla siivolla. — Pastori oli jo riisuutunut ja lueskeli makuullaan huomispäivän rippipuhettaan, kynttilä vieressään tuolilla. Lukkarin tultua, sanoi hän hänelle: "Taitaisi olla paras ottaa avain yöksi suulta pois, etteivät aamulla kovin varain kahvensa kanssa tänne laittautuisi".

Lukkari tehtyään käskyn mukaan, riisuutui ketterästi, pani kenkänsä lattialle uunin viereen ja sukkansa uunin laiteelle kuivamaan. Sitten hän paiskausi keviästi vuoteellensa, lattialle olkipahnojen päälle levitetylle lakanalle: eikä kau'an viipynyt, ennenkuin hän vaipui unettaren helmoihin. Pastorillekin tuli uni. Hän pani virsikirjan saarnoineen tuolille ja puhalsi sammuksiin kynttilän.

Mutta huone ei tullutkaan pimeäksi, sillä harvat verhostimet eivät voineet estää taivaalla rauhallisesti kumottavan kuun heittämästä hopeankarvaista valoaan huoneeseenkin. Pastorista tuntui niin oudolta, niin rauhalliselta, kun hän vielä kohotti akkunan verhostimia ja silmäili ulos. Siellä vallitsi luonnon hiljaisuus, siellä näkyivät tuikkivat tähdet ja hymyilevä kuu tumman sivertävällä taivaalla; Lehtojärvi näytti nyt viehättävän kauniilta ja juhlallisen ihana oli koko näkyala, vaikka siinä kuvaantui jotain jylhyyttäkin. Siellä täällä liikkui vielä joku henkilö ja hiljaista pakinaa joskus kuului, mutta muuten oli kaikki rauhallista. Rauhallinen, hellyyttä, liikutusta sisältävä tunne valtasi pastorin ja hän tunsi itsessään olevansa hyvien, hänelle kunnioitusta, rakkautta osoittavien ihmisten piirissä ja turvallisessa asemassa. Mietteissään ajatellen Luojan hyvyyttä, asukkaitten mutkatonta elämäntapaa ja monen vaivaa hänen tähtensä, nukahti hän vihdoin rauhalliseen uneen; eikä nyt huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin hänen hiljainen henkityksensä ja lukkarin raskas kuorsaus, joka äännähti säännöllisesti, vuoroon hiljemmin, vuoroon kovemmin.

Yö oli kulunut ja kaunis syyskesäinen aamu koitti. Aurinko oli jo kohonnut ja näkyi kirkkaana taivaalla itäkoillisessa. — Kello oli kuusi aamulla. Väkeä vilisi porstuassa ja kartanolla; siellä puheltiin ja väitettiin. Milloin joku kallisteli korvaansa vierastuvan ovelle, jotta ollaanko siellä hereillä; milloin joku kurkoitteli akkunain takaa ja koetti katsoa verhostimien välistä, näkyykö siellä mitä, siellä sisällä.

"Mitäpä he vielä olisivat hereillä! Kyllähän se uni pitkän matkan perästä hyvältä tuntuu."

Vaan väkeä alkoi vilkkaammin liikkua, ja kun porstuassa puhelusta ja jalkojen töminästä syntyvä hälinä suureni, heräsi vihdoin pastori. Hän katseli kelloaan; se aloitti jo seitsemää.

"Lukkari!" huudahti hän vielä vähän kovemmalla äänellä. Lukkari käännähti nyt ensin toiselle kylelleen, kohosi sitten istualleen vuoteellaan ja katsoa tuijotti kysyvin silmin pastoriin.

Lukkari nousi, vetäsi housut jalkoihinsa, meni ovelle ja pani avaimen paikoilleen. Sitten otti hän sukkansa, laitteli niitä jalkoihinsa ja veti saappaat päälle. Istahti sitten tuolille, otti piippunsa ja alkoi tupakoida, vuottaessaan, että pastori pukeutuisi ja pesisi itsensä, jotta hänkin sitten vuorostaan saisi silmiään virutella ja naamansa puhdistaa.

Jopa tulivat piiat kahvensa kanssa ja toivottivat hyvää huomenta. Pastori pani kuppinsa jähtymään; mutta lukkari otti heti juodakseen, kaateli kupista va'ille ja särpi siitä sitten kahvea, joka olikin nyt mievompaa kuin eilen.

Siinäpä kului sitten aikaa hetkinen ja kun kahve oli juotu, tarjottiin vielä lisää. Pastorikin nousi, pukeutui ja peseytyi sitten kirkkaalla heteve'ellä, jota oli tuolille asetetussa kivikupissa. Ja sittenpä lukkarikin sai pestä itsensä.

Siinä kun olivat kumpikin valmistuneet, tuli Lehtolainen ja hänen muassaan kirkonmies, joka ei ollut vielä illalla kinkeritaloon ehtinyt, aamutervehdykselle.

He tervehtivät hyvin kohteliaasti ja kirkonmies tuli kättä antamaan ja pastori ja lukkari puolestaan hyväntahtoisesti heitä puhuttelivat ja kyselivät kuulumisia kirkonmieheltä, vaan eipä hän mitään erityisesti mainittavia tiennyt.

"Onpa nyt laatuun käypä ilma", vastasi kirkonmies ja kävi pastorin kehoituksesta istumaan, "eipä ole nyt sateesta heti pelkoa."

"Ka, sieltähän minä tulen. Eihän sieltä ole kuin kolmen neljänneksen matka, niin sitähän ei kovin kau'an astele."

"Onko väkeä tullut lisää eilisestä?" kysyi taas pastori, isänhän puoleen kääntyen.

"Näkyypä sitä karttuneen", vastasi Lehtolainen. "Illalla myöhäsellä tuli vielä useita ja nyt aamusella on yhä enemmän tullut."

"Tähän aikaan", lisäsi kirkonmies, "ovat ihmiset töiltään päässeet tulemaan, nyt kun on vähän joutilaampi aika, kun on päästy leikkuu- ja peltotöistä. Onpa tullut kinkeriväkeä aivan piirin lai'alta ja tuolta ylikylän rajalta asti."

"Kuuluuhan noita olevan muutamia ukonrahjuksia ja jo vanhoiksi hyvin käyneitä muoreja sekä vaimonpuolia useitakin, jotka eivät kirkolle kyhäy."

Pastori silmäili lukkaria ja arveli: "Mitenkähän ne meillä viinit ja leivät mahtanevat piisata?"

"Eipä niitä liiaksi liene", arveli lukkari, "vaan eiköhän nuo kuitenkin vielä mahtane piisata!"

Einepöytää tulivat nyt piiat kattamaan. Sillä näkyi kohta hau'ikaspottuja, paistettua haukia, ahventa, siikaa kivikupissa, sulattua rasvaa puolillaan, näkyi siinä myös leikeltyä lihaa, juustoa, taimenta, siikaa sekä kapahaukia, ja viinapullo se seisoa törötti keskellä pöytää, pikari vieressä.

Lehtolainen kuiski vielä lukkarin korvaan: "Siellä, tuota, esillä pöydällä olisi — tuota — niinkuin ruuan aluksi — karvastusta."

Kun Lehtolainen ja kirkonmies oli poistunut, rupesivat pastori ja lukkari syömään ja kävivät nytkin ruokiin käsiksi yhtä hyvällä halulla kuin edelliselläkin kerralla.

Lukkari kantoi sinne edeltäpäin kirkonkirjat, kinkeripöytäkirjan, virsikirjat, katkismukset, musteen ja kynän sekä kirjasia joukon, joita oli aiottu palkinnoiksi paraimmille lukioille, ja sittenkuin he taas yhdessä pastorin kanssa menivät pirttiin, vei hän sinne vielä messuvärkit, viinin ja leivät. Pastori istahti pöydän päähän, vähän matkaa hänestä lukkari peräseinää vasten sekä sitten kirkonmies likelle pöydän toista päätä; ja väkeä istui pastorista ja kirkonmiehestä lähtien niin paljon kuin penkeille vaan mahtui; ja monta oli seisojaakin.

Väkeä tulvasi vielä lisää avonaisesta ovesta, mutta muuten odottivat kaikki aivan hiljaa toimituksen alkamista. Tosin olivat useat aikojen kuluessa olleet monillakin kinkerillä, mutta juhlatiloina niitä kuitenkin pidettiin ja katsottiin siis nyt niinkuin harvinaista toimitusta ainakin. Mutta kinkerit menivät tavallista menoaan niinkuin vanhoista ajoista asti oli ollut tapana.

Toimitus alotettiin niin, että lukkari veisasi ensin virren ja pastori piti rukouksen. Sitten seurasi tavallinen rippitoimitus ja vanhoille annettiin ehtoollinen. Väkeä laskeusi lavitsalle pöydän eteen, ja siinä nähtiin valkohapsista vanhusta, tutisevaa äijää, ijästynyttä eukkoa, mutta ainahan siihen työntäytyi nuorempaakin väkeä, vaikka pastori muistutti, että ehtoollista täällä annettiin ainoastaan semmoisille, jotka kirkolle eivät kyhäyneet.

Sitten seurasi varsinainen toimitus, nimittäin lasten luetus, sillä lasten kinkerithän ne nämä olivatkin. Siinä kuultiin hyvä- jos huonolukuista, mutta harvat kuitenkin saivat kirjasia luetuksesta päästyään. Jos pastori teki minkä kysymyksen, niin lukiat sen tavallisesti kertoivat ja koettivat sitten muistella, löytyikö katkismuksessa semmoiseen kysymykseen sopivaa vastausta. Jos pastorin tekemää kysymystä ei sattunut katkismuksessa olemaan, silloin monikin jäi seisoa töllöttämään tietämättä mitä vastata, tai jos vastasikin, niin vastasi ihan päin mäntyä.

"Menkääpä Antti ja Liisa lukemaan!" kuului muuan ääni väkijoukossa, kun Kalliovaaran lapsia esille huudettiin. "Menkää nyt!" sanoi äiti uudestaan ja työnti lapsiaan lukemaan.

"Tulkaa, tulkaa!" sanoi pastori, kun he jäivät seisoa töllöttämään keskelle lattiaa.

"Tule, tule lukemaan!" sanoi pastori vielä Antille pitäen Uuden
Testamentin kädessään, "ja sinä, Liisa, mene tuonne lukkarin eteen!"

Niin he vihdoin tulivat aivan nokan alle ja saivat kumpikin alottaaksen heille viitotusta paikasta.

Siinä Antti katseli, katseli, oliko hänellä edessään kirja samaan "tyyliin" kuin kotona, katseli, jotta eihän siinä mahtanut vaan olla "Latinaa". Vaan nähtyään, että oli siinä hänelle tuttuja kirjaimia, ja yhdestä sanasta jo selvän saatuaan, alotti hän lukea hiljaisella äänellä:

Antti jatkoi, koettaen vähän koroittaa ääntänsä: "tee uu tu tuli Jii oo
Jo hoo aa ännä Johannes koo aa ässä kastaja ja ässä aa aa ärrä saar
saarnasi Jii uu Ju (Jumalan kai siinä mahtanee olla — ajatteli hän —)
Jumalan —"

"Taisi hämmästyä", kuului vastaukseksi äitin ääni väkijoukosta. "Lukee kai se kotona niin aika selvästi."

Sitten sitä Anttia katkismuksessa kuulusteltiin, ja ainapa hän jotain tiesikin, vaan useat kysymykset jäivät kuitenkin vastausta vaille.

"Aa ällä uu ättä lut aalut ättä aa taa aalutta oo ällä ii lii ooli ättä aa taa ännä aa naa taana —"

Vaan ei se luku siitä parannut. Samaan nuottiin se meni sittenkin ja "ättiä" tuli aina vaan.

Ja näkyypä se Liisa aapelusta osaavankin vähin, mutta vastasi aina samalla laulunuotilla.

Kun vihdoin luetus päättyi, seurasi pieni muistutus vanhemmille, jotta heidän tuli lastensa lukuseikoista paremmin huolta pitää. Tuli sitten loma-aika ja pastori sekä lukkari kävivät nyt kinkerihuoneessa ja saivat siellä kahvia, sekä tupakoivat siinä sivussa vähän aikaa. Kun he palasivat pirttiin, rupesi pastori kyselmyksiä tekemään, ja lukkari, jolla silloin ei ollut mitään tekemistä, istui vaan rauhallisesti penkillä pöydän ääressä. Väkeä seisoi pirtti melkein täynnä, hyvin totisina kuunnellen pastorin sanoja, kun tämä kulki rivien edessä, tehden kysymyksiä katkismuksen toisesta pääkappaleesta. Siinä hän kyseli ja selitti vuoron perään, ja milloin vastasi rivien etunenässä joku pienokainen ujostelematta ja suoraan, milloin kuului joukon takaa jonkun tutisevan vanhuksen varma vastaus. Ulkona näkyi päivä lämpimästi paistavan, vaan pirtissä oli vieläkin lämpimämpi väen paljouden vuoksi, semminkin kun ei isosti tuulen henki käynyt avatusta akkunasta, sillä ilma oli aivan tyyni. Hiostui siis pastori kysymyksiä tehdessään ja selittäessään ja tarkeni siellä lukkarikin; tippuipa hiki hänenkin otsaltaan, kun hän, pastorin kyselmyksensä lopetettuaan ja rukouksia luettuaan, oli virren värssyn veisannut.

Tavallisia loppukuulustelulta tehdessään kysyi sitten pastori istuessaan taas pirtin ison pöydän ääressä, pöytäkirja avoinna edessään: "Minnekkä ne kinkerit tulevat seuraavaksi kerraksi?"

"Tuonne Rantaleholle kai ne nyt saa panna", vastasi kirkonmies.
"Sinnehän niitten vuorokin tulee."

"No, pannaan sitten Rantaleholle, jos ei kenelläkään ole sitä vastaan", sanoi pastori, pöytäkirjaan kirjoittaen. "Sitten — tuota — kuinka on sunnuntaikoulujen laita? Onko niitä säännöllisesti pidetty?"

"Tuota, onhan sitä koulua pidetty", selitti koulumestari, "milloin vaan on voitu ja lapsia väen on kokoontunut tarpeeksi. Mutta eipä näy kaikilla lapsilla olevan halua koulussa kulkea, jospa toisilla taas on."

Pastori sitten selitti, mitenkä sunnuntaikoulujen suhteen oli meneteltävä ja mitenkä niistä hyötyä olisi. Sitten kysyi hän lopuksi: "Minkälainen on siveellinen tila tässä kinkerikunnassa? Onko missään suhteessa muistuttamista?"

"Lieneeköpä sitä!" vastasi kirkonmies. "Ei minun tietääkseni täällä ole erityisesti pahoja kuulunut."

Siinäpä se sitten oli toimitus lopussa. Pastori puhui vielä joitakuita opettavaisia sanoja, antaen neuvoja ja ohjeita. Sitten hän ja lukkari ottivat hyvästit kuulioiltaan ja poistuivat taas kinkerihuoneeseen, missä heti saivat hyvän puolisen syödäkseen sekä kohta sen jälkeen vielä kahvetkin lähtiäisiksi juodakseen.

Olipa muutamia emäntiä vaatemyttyineen käynyt pakinoilla ja antanut parasta mitä heillä oli hyväntahtoisuutensa osoitteeksi, jotta pastorilla ja lukkarilla nyt oli monioita juustoja kotiin tuliaisiksi viedä.

Siinä kun he lähtöä hankkivat, laitellen kirjoja ja muita kampsujaan kontteihin, tuli kirkonmies ja talonväki sekä monioita muitakin lähteviä tapaamaan ja heiltä jäähyväiset ottamaan.

"Sekeessähän nyt ilma kyllä on", arveli emäntä, "vaan onpa täältä matka melkonen ylikinkeriin".

"Onhan tästä taivalta", vastasi kirkonmies. "Lopulle yhdeksän neljännestä taitaa karttua."

"Ka, mikäpähän niitä olisi kulkiessa!" vastasi isäntä. "Mutta on kuitenkin tottumattomalle vaikeata astella soita, jotka eivät ole kaikin paikoin porrastettukaan, ja missä ovat, niin ne portaat ovat pahanpäiväiset rämät, tuiki lahonneet ja kaitaiset."

"Ka olisihan sitä vähän", vastasi kirkonmies. "Polku kulkee Haukijärven sivu; vaan kun olisivat tähän päähän veneen toimittaneet, että sillä yli pääsisi, niin lyhenisihän se silloin vähän kävelymatka."

"Ka, miksipähän eivät olisi sinne venettä toimittaneet!" arveli Lehtolainen. "Kun he kerran tietävät pappia odottaa, niin tietenkin he ovat silloin pitäneet veneestäkin huolta, jott'ei pastorin tarvitseisi maata myöten kiertää."

Niin siinä tuumittaessa tulivat vihdoin kyytimiehet ja saivat kontit kirkonkirjoineen, nassakoineen kannettavikseen.

Lukkari otti kantaakseen messuvärkit ja pastorikin muisti sateenvarjonsa, ja sitten he hyvästeltyään ja kiiteltyään läksivät matkaan ja kyytimiehet neuvottuaan mistä polku lähtee vetämään antoivat pastorin ja lukkarin kulkea edellä ja astuivat itse jälissä. Ja väki kartanolla katseli heidän jälkeensä siihen asti, kunnes he laskeusivat läntistä Lehtovaaran rinnettä näkymättömiin.

Niin olivat nyt juhlavieraat poistuneet ja kinkerit loppuneet. Saattoi kulua kymmenkunta vuotta ennenkuin ne samaan taloon ehtivät uudestaan tulla.

Väkikin hajausi. Joukottain kulki kansaa monelle suunnalle, ja kontti kontin, mytty mytyn perästä katosi nyt porstuasta ja kartanolta, ja Lehtovaaran talossa oli taas rauhainen, hiljainen elämä.

ULOSOTTO.

"Pääsinpä taas kuitiksi rahoistani. Eivät helise enää hopeat kukkarossa; eikähän noita tosin paljon siellä ollutkaan, vaan olisi niillä kuitenkin aina jotain vähän saanut, kun olisi saanut omiin tarpeisiin käyttää."

Näin puhui Murhelan nuorenlainen isäntä, Jaakko nimeltä, kylältä kotia palattuaan, ripustettuaan turkkinsa naulaan ja pirtin penkille istuttuaan.

Hänen nuori vaimonsa Eeva kolmen lapsensa kanssa tuli hänen lähelleen ja lapset kiipeilivät isänsä polvelle.

"Eipä vielä siksikään", vastasi Jaakko tyyneesti käsiään hieroen, "vaikka järvellä kyllä kävi kylmänlainen viima. Mutta pakkaseenpa tuota jo on totuttu. Kun ei suurempia vastuksia olisi kuin pakkasia, niin eipä niistä kannattaisi puhuakaan."

"Kruununveron ensiksikin maksoin, ja sitten ajattelin kirkkoherralle maksut suorittaa, hänelle kun on entistäkin rästiä, vaan kun oli kunnallekin vanhoja maksuja suorittamatta, niin ottivat kunnan miehet kovalle, nähdessään minulla vähän rahaa, ja pakoittivat maksamaan, uhaten muuten panna ryöstöön saatavansa. Eihän minulla silloin muu auttanut kuin maksaa ainoat rahani, eivätkä sittenkään tulleet kunnanverot minun kohaltani umpeen."

"No, on se sekin laitosta se kuntahallitus! Sinne jos kuinka paljon maksetaan, ei koskaan tule kylläksi."

"Mitähän lieneekin hyötyä koko kuntahallituksesta, vaan kyllä sinne rahoja tarvitaan kunnan kassaan, ja sinne niitä hupenee kuin pohjattomaan säkkiin. Luulisi niitä sinne rahoja keräytyvän, kun kannetaan kohta enemmän kuin ruununveroja, vaan tyhjänäpä kuuluu kuitenkin kassa useimmiten olevan; ja kau'an saavat ne, joilla on jotakin sieltä saada, saataviaan odottaa."

"Kävin minä kuitenkin, vaikka hyvin iletti mennä, kun ei ollut, mitä maksuksi viedä. Selitin hänelle asiani ja sanoin, että kyllä olisin hänelle saatavansa maksanut, ellei niin huonosti olisi käynyt, että rahat kaikki veroihin hupenivat."

"Eipä hän suinkaan hyvillään ollut. Sanoi hyvin rahan tarpeessa olevansa ja täytyvänsä panna hakemukseen kaikki rästinä olevat saatavansa ilman eroitusta; mainitsi kuitenkin, että vielä kerkeän kolmen tai neljän viikon kuluessa maksaa ennenkuin rästit joutuvat hakemukseen. Mutta mistäpä sen nyt rahan siihen asti saapi!"

"Vaikeahan se on sitä saada, kuin ei ole mistä ottaa. Eikö kuulu vielä parempia aikoja olevan tulossa?"

"Vielä mitä! Ei nyt rahoja ole liikkeessä, milloin tulleneekaan. Nekin, joita ennen rikkaiksi mainittiin, valittavat rahan vähyyttä."

"Eipä ole heti tiedossa tukkitöitä, milloin tulleneekaan. Siihen taisi jäädä koko tukkihommat, kun viimmein näillä seuduin loppui. Kunpahan tulisikin tukkityötä, niin mikäpä hätä se silloin olisi! Silloin aina saisi rahaa jonkun vähän."

Lapset sillä välin, katsellen ja kuunnellen tarkasti isäänsä, kun tämä puheli, huusivat tuon tuostakin: "Isä, isä!" ja pyrkivät kukin syliin; vaan eiväthän ne sinne kaikki mahtuneet, jonka vuoksi hän, voidaksensa vapaammasti puhua, työnsi ne luotansa ja ojensi samalla vanhimmalle pojalleen ostamansa uuden kuva-aapisen.

"Kas tässä!" sanoi hän. "Tässä saat lukeaksesi kirjan, jonka olen tuonut pappilasta. Se on oikein kuvakirja. Meneppä tuonne toiseen päähän akkunan ääreen sitä katselemaan!"

Poika otti kirjan, kiitti ja meni, ja toiset lapset seurasivat heti muassa, rupesivat uteliaina kuvia katselemaan ja lehtiä selailemaan.

"Pitäkäähän varuin, ettei likau!" käski äiti ja sanoi sitten miehelleen leikillisesti: "No, olihan sinulla rahoja pappilassa käydessäsi, koska sieltä kirjan toit."

"Ka, olihan tuota sen verran toki", sanoi Jaakko, "kun sitä varten jo täältä lähteissäni panin erilleen viisikolmattapennisen. Sitä eivät kunnan miehet saaneet nähdäkään."

"Sielläpä se tulikin pahin peli eteen. Kylmäläinen otti hyvin lujalle. Uudesta velasta ei ollut puhettakaan, sillä, kun minä en ollut entistä velkaani hänelle maksanut ja maksuaika oli jo sivu mennyt, oli hän pannut saatavansa hakemukseen."

"No, jopa nyt — — Aivanhan se häviö tulee meille. Etkö pyytänyt odottamaan kesään asti?"

"Pyysinhän minkä voin, vaan eipä siinä pyynnöt auttaneet. Hän sanoi, ettei asia viivyttelemällä parane. Siitä on muka vahinkoa sekä minulle että hänelle. Hän vaati paikalla maksua, taikka muutoin menee asia loppuun asti laillista tietä, eikä sitten kyllä hyvä seuraa."

"Minun ymmärtääkseni sen ei pitäisi olla kuin alulla viidettäkymmentä markkaa, mutta se kuuluu kuitenkin tekevän nyt kuusikymmentä markkaa, sitä kun korot ja se välipäätöksen haku ovat isontaneet. Mutta se kuuluu vielä kovasti isonevan, ellen saa sitä kolmen viikon kuluessa maksetuksi."

"Sano se, Eeva kulta! Enhän minä siinä asiassa osaa arvata sinne enkä tänne. Enhän minä niitä rahoja voi mitenkään kokoon saada, kun ei millään rahaa saa, kun ei saa työtä, eikä kalulla hintaa ole. Kyllä tämä on aikaa, kun ei talonpojan tavarasta mitään makseta, tai jos jotain maksettaisiinkin, niin eipä ole rahalla ottajaa."

"Kuka tuon tiennee! Huononevan se vaan näyttää, eikä paranevan. Raha vaan katoamistaan katoaa pois, tietääpä sen, kun verot ja ulosteot puhtaassa rahassa maksetaan ja raha siten pois huilaa, vaan mistään ei mainittavaa sijaan tule. Voista tuota aina jotain vähän maksettaisiin, vaan sitäpä ei tässä paikkakunnassa kartu myötäväksi samoin kuin ei jyviäkään. Mutta aivan huonopa onkin hinta jyvillä, ja tervalla vielä huonompi. Eihän sitä viimme kesänä täällä tervasta maksettu seitsemää markkaa enempi tynnyriltä; ja siihen hintaan sitä kyllä ei meidän kannata ruveta ruukaamaan, kun kuitenkin pitäisi vierasta väkeä työssä pitää, jolle työpalkoista menisi enemmän kuin koko tervasta saisikaan. — Kyllähän Kylmäläinen kenties olisi ruvennut kesään asti odottamaan, jos minulla olisi isompi tervaruuki, mutta tiesihän se, ettei minun ruukillani monta tynnyriä kartu."

"Mikähän se oikeastaan lieneekin syynä siihen, että kaikenlainen kalu on niin huonossa hinnassa?"

"Totta sitä ei enää niin paljoa tarvita kuin ennen, tai jos tarvitaankin, niin sitä ulkomailla on niin paljon ja niin helppoa, jottei Suomen tavara enää mene kaupaksi kuin polkuhintaan. Pääsyy lienee kuitenkin rahan vähyys."

"Mikä sitten on syynä rahan vähyyteen? Ei suinkaan kaikki raha, mikä veroihin menee, maasta pois huilaa. Luulisihan sen jotenkuten takaisin palautuvan."

"Harvoinpa mitään palautuupi siitä, minkä ylöskantomiehet kerran pois vievät. Ei suinkaan sitä kyllä maksajien kukkaroon takaisin tule, minne huvenneekaan. Virkamiesten palkkaamiseksihan ne verorahat tarvitaan ja heidän palkoistaan ei tietääkseni ole hyötyä talonpojille."

"Eiköhän mahtane isoin osa ulkomaille huveta! Sieltä he saavat vaatteensa, sieltä juomatavaransa, samppanjat, konjakit, viinit ja muut. Kyllä sitä ulkomaille paljon rahaa huilaa ei ainoastaan virkamiesten, vaan muittenkin käsistä. Sieltähän tuodaan kahvet, sokerit, suolat ja sen semmoiset, ja paljon rahaa on myös hukattu Venäjän jauhoihin, joita Suomeen kuuluu tuodun isot määrät, Venäjän raha kun nykyään on kovin halpaa. Sinne sitä on ulkomaille pitkin aikoja Suomen rahaa huvennut, eikä se sieltä rupea palautumaan, kun ei tervasta eikä muusta mainittavaa makseta. — Kun vaan kohoaisi tervan hinta, kun ruunun metsistä ruvettaisiin tukkeja myömään ja siis tulisi tukkitöitä, niin sittenhän tuota kyllä rupeaisi näillekin seuduin rahaa tulemaan, vaan ei ennen."

Jaakko, näin puhuttuaan, jäi vähäksi aikaa äänettömäksi ja istui penkillä etukumarassa miettiväisen näköisenä, lyhyellä piipullaan kotikasvulehtiä poltellen. Miettiväiseksi tuli emäntäkin, vaan vähän ajan äänettömyyden jälkeen tuli taas puhe maksuista kirkkoherralle ja Kylmäläiselle ja silloin sanoi Eeva: "Kuulehan Jaakko! Kyllä nyt on parasta, että käyt vielä kirkkoherran ja Kylmäläisen luona ja koetat saada lupaa, että saisit työllä tai tavaralla jotenkin velkasi maksaa, elleivät rupea odottamaan kesään asti."

"Tyhjää puhetta. Kylmäläinen sanoi tylysti, jott'ei hän huoli muusta kuin rahasta, vaikka jo lehmää hänelle tarjottelin."

"Älä nyt kuitenkaan lehmiä mene lupaamaan! Mistä sitten maitoa saataisiin ja millä se sitten joukko eläisi!"

"Mikäpä se muukaan neuvoksi tulee! Kylmäläinen käski kaikin mokomin puhdasta rahaa tuoda, vaan lupasi kuitenkin viimmein lehmiäkin ottaa, tarjoten ainoastaan kaksikymmentä markkaa lehmästä."

"Koetinhan minä hänelle mainita yhtä ja toista; vaan eipä hänelle tuntunut mikään mieleen olevan, käski vaan rahaa tuoda."

"Se raha se on mieluista jos kenelle, Kylmäläiselle, jos muillekin. —
Eikö kirkkoherra ottaisi kaloja tai muuta?"

"Ka, hän kyllä mainitsi, jotta, kun olisi hyviä ja tuoreita kaloja, niin niitä kyllä saisi tuoda ja samoin mätiä. Myöskin lintuja ja kenties astioitakin lupasi hän ottaa, vaikka hän kyllä mieluimmin näkisi rahassa rästit maksettavan."

"Arvaahan sen. Mutta onpa kuitenkin hyvä, että nyt muullakin lailla saatat hänelle rästit suorittaa. Saat nyt ryhtyä astioita tekemään. Sen ohessa ruvetaan ahkerasti joka päivä kaloja jään alta pyytämään!"

"Sehän tässä tehtäväksi tulee. — Mutta minua kovin huolettaa velka Kylmäläiselle. Jos mitenkäpäin ajattelen, en vaan ymmärrä, mitenkä sen voin saada maksetuksi. Olisikohan tuo sittenkin paras, jos tuota niitä lehmiä — — —"

"Älä ajattelekaan sitä! Eivät jouda meiltä lehmät tuolle ahnaalle Kylmäläiselle. Odotahan vielä, eikö tuota jostakin onnistuisi rahaa saamaan! Kenties ei ennätäkään Kylmäläisen saaminen ryöstöön joutua ennen kesää."

"No, älä kuitenkaan ole kovin huolissasi! Ehkä niitä vielä parempia aikojakin tulee."

Sieltä kuului mölinää ja mylvinää. Kovasti ammoili Murhelan karja, jossa oli seitsemän päätä, sonni, neljä lypsävää ja yksi ummessa oleva lehmä sekä vasikka. Ne ammoivat kimakasti, päitään suoraksi oikoen, siten ikävöiden hoitajaansa.

Emännän astuessa sisään navettaan ne yhä mölisivät, vaan käänsivät heti päänsä tuliata kohti, ja näyttivät hyvilleen tulevan; hänen tulostaan, varsinkin Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, jotka ikävöivät lypsäjää.

"Tulenhan minä, tulen. Älkää olko millännekään!" lohdutteli Eeva elukoita, taputteli niitä ja antoi ruokaa. Ja karja näyttikin tyyntyvän.

"Eihän teillä mitään hätää ole", puheli Eeva yhä. "Saattehan te ruokaa, jos kohta ette niin runsaasti kuin paremmissa taloissa. Vaan senpä tiedän että teillä on hellempi hoito. Minä teitä hyvin hoidan, kohtelen leppyisesti, ja te tunnettekin tarkkaan minun. Jos joskus teille toinen hoitaja tulee, niin tiedän vissiinkin, että te minua kaipaatte, muistelette ikävällä entistä hoitajaanne."

Niin sanoen kyykistyi hän Halunaa lypsämään. Se oli mieluinen työ tuo kyykyllään olo ja venyttää utareita, joista maitoa kiuluun tirskui. Kuinka olisi hupaista, jos hän sitä saisi häiritsemättä tehdä vielä monet monituiset kerrat!

Mutta saanevatko nuo armaat elukat, Haluna, Kaunikki, Kyllikki ja Mielikki, Murhelan navetassa olla edes kesään asti! Kenties Kylmäläinen ehtii ennen kesän tuloa lain voimalla ulosottaa saatavansa ja vallesmanni tulee Murhelaan huutokauppaa pitämään, jolloin kaikki lehmät velan maksuksi myydään. Tuota ei vielä tiedä, miten on käyvä, vaan alakuloiseksi menee mieli sitä ajatella. Oikeinpa tulivat vedet silmiin Eevalla, kun hän ajatteli, että hänen kenties vielä täytyisi luopua mieluisista elukoistaan. Monet kyyneleet kerkesivät hänellä valua ennenkuin sai lehmänsä lypsetyksi.

Kaikki työt navetassa toimitettuaan, vei hän maidon maitohuoneeseen sekä palasi sitten pirttiin.

Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja juottanut sekä sitten talliin vienyt.

Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää, suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute ruuan suhteen tuleva.

Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.

Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa, jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.

II.

Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.

Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin, mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties, saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa kesään asti.

Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä, otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.

Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten, mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.

"Niitä kyllä otetaan. Tarjotkaahan kirkkoherralle, niin kyllä ottaa, sillä kuuluupa hän vähin semmoista kyselleen."

"Mistä saitte ketun?" kysyi muuan renki, joka ulkoa tullessaan oli nähnyt Murhelaisen ketunnahkan.

Vähän aikaa vielä istuttuaan ja puheltuaan lähti Jaakko verkkaisesti kartanon poikki astumaan päärakennusta kohti, meni keskikuistista sisälle porstuaan ja siellä väänteli tovin aikaa avainta, ennenkuin pääsi sisään kirkkoherran huoneeseen.

"On toki jo isosti lauhtunut ilma. Kyllä sitä onkin kylmää tänä talvena ollut."

"Jopa niin. — Tuota, minä tulin tuumille niistä rästeistä, jotka viimmein minun kohaltani auki jäivät."

"Se on kyllä mahdollista, vaan enhän minä toki voi kaikkia muistaa. — Katsotaanpa niitä västejä!" Kirkkoherra silmäili rästilistaansa ja sanoi sitten:

"Murhelasta näkyy olevan vielä yhdeksäntoista markkaa kahdeksankymmentä penniä maksamatta. Aiotteko maksaa ne nyt?"

"Minä tässä yritin sanomaan, ettei minulla nyt ole rahaa enempää kuin neljä markkaa."

"Ei kyllä, vaan minulla olisi muuta kalua vähän, jos Teillä niinkuin passaisi…"

"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa, maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."

"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."

"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä…"

"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan, koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"

"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"

Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin niitten arvon olevan neljätoista markkaa.

Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille kaksikymmentä markkaa?"

"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"

"Ka, ei ole enää penniäkään. Ettekö rupeaisi vielä ottamaan moniaan astian?"

"Eipä minulla käy laatuun, kun niitä ei enää tarvita; tulihan tuota jo äsken otetuksi enemmän kuin olisi tarvittukaan."

"Kun ei passanne, niin tottapahan jääpi vielä auki minun kohaltani se markka kahdeksankymmentä penniä. Ettekö rupeaisi odottamaan kesään asti, niin minä koettaisin siihen asti saada jäännöksen maksetuksi?"

"Eipä se käy laatuun odottaminen, kun kerran rästilista on valmis. Jonkun viikon päästä lähetän sen kuvernööriin, josta se sitten menee vallesmannille. Koettakaa sitä ennen maksaa! Eihän tuo niin iso summa ole."

"Älkää Jumalan nimeen panko hakemukseen sitä minun kohtaani, muuten minulle häviö tulee!"

"En minä voi. Semmoinen köyhyys on nyt meillä, ettei ole rahaa ollenkaan, eikä ole tulossakaan, ainakaan talven ajalla."

"Köyhyyttähän nykyään kaikki valittavat, ja jos minä rupean kaikkia valituksia korviini ottamaan, niin aivanhan minä jään palkattomaksi."

"Kyllä sitä nykyään on paljon köyhyyttä, ja taitavat jotkut syyttä suotta valittaa. Mutta kyllä minun varattomuuteni on ihan tosi asia, ja kohta tulee pahakin peli eteen, kun Kylmäläinen on ruvennut minua hätyyttämään. — Etteköhän rupea odottamaan kesään asti, jos Teillä ei sovi kokonaan helpottaa loppusummaa?"

"En minä voi odottaa, eikä oikein käy laatuun helpottaakaan, sitä kun kaikki nykyään pyytävät. Mutta saapihan sitä toki aina jonkun verran rahaa kokoon, kun vaan lienee tointa ollenkaan."

"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. — Minä pyydän vieläkin, älkää panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"

Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte minulle loppurästinne maksaa!"

Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa, ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.

Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän hänelle anteeksi loppurästin.

Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"

Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä, hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän avustitte siinä rästien kohassa!"

Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan
Kylmäläisen puheille.

Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan, eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.

Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen:

"Vai niin. Olenhan jo ennen sanonut, että minä tahdon rahassa saatavani ottaa. Sen ketunnahan voinen kuitenkin ottaa, sen kun kyllä saapi rahaksi vaihtumaan; jos se vaan on jonkunlainen."

"Ei sillä kuitenkaan velka paljon lyhene. Sinun olisi pitänyt saada velkasi umpeen. Mutta kun et ole ajoissa maksanut, olen sinulle kuvernööristä hakenut valmiiksi velkatuomion. Tässä saat sen nyt. Syytä itseäsi, että näin on käynyt!"

Jaakko saadessaan Kylmäläiseltä papereita, ei tiennyt mitä sanoa, seisoi vaan hämmästyneenä ja alakuloisena, korvallistaan kynsien.

Vieraita miehiä tuli; yksi niistä kirjoitti päätökseen, että Jaakko oli saanut siitä osan, ja toiset todistivat.

Kylmäläinen selitti sitten, että Jaakolla oli vielä kuukausi valitusaikaa, mutta sen kuluttua tulee päätös heti toimeenpantavaksi.

"Mitäpähän valittamalla paranee", sanoi Jaakko, "kun kerta asia lienee oikea! Ja jos paranisikin, niin milläpä se köyhä valittaa!"

"Kuukauden kuluessa on sinun joko valittaminen tai maksaminen. Muuten heti tapahtuu ryöstö Murhelassa."

"Ei minulla sovi. Minä tarvitsen rahani itse, eikähän asia viivyttämällä parane; sen olen jo nähnyt."

"Kenties sitä kesään asti jollain keinoin saapi itselleen rahaa. Nyt sitä ei saa mistään."

"Siihen minä en voi mitään. Minä tahdon pois rahani. — Niinkuin sanoin, on sinulla vielä kuukausi valitusaikaa, ennenkuin asia tulee ryöstömiehen käsiin. Ole nyt toimellinen, niin voit suoriutua pulasta!"

"En voi millään toimella. Kerrassaan tulee nyt häviö minulle. Ettekö voisi armahtaa kesään asti?"

"Johan minä olen sanonut, etten voi. Se pitää sinun uskoa kerralla jo. — Tuoppas se ketunnahka tänne, niin katsotaan, mikä sille hinnaksi voidaan panna!"

Jaakko toi nahan, jonka Kylmäläinen tarkastettuaan havaitsi aivan hyväksi, mutta oli siksi viisas, ettei ruvennut sitä kovin kehumaan, jotta paremmasti kehtaisi siitä huonon hinnan tarjota. Hän sanoi nimittäin Jaakolle: "Kymmenen markan arvoiseksi olen minä tämän katsonut. Minä merkitsen päätökseen kymmenen markkaa maksetuksi."

Eihän Jaakolla auttanut muu kuin tyytyä siihen, mitä Kylmäläinen sanoi, ja jättää ketunnahka hänelle. Ja kun hän näki ettei asiansa ruvennut muuttumaan, jos hän miten olisi puhunut, poistui hän viimmein Kylmälästä ja lähti alakuloisella mielellä kotia päin ajamaan, matkallakin vaan miettien, mikähän mahtanee neuvoksi tulla, kun Kylmäläinen niin kovin ahtaalla pitää.

III.

Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja sen muassa parempien aikojen.

Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin, ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.

Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.

Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä. Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta, seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät. Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.

"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"

"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi ja vuottaa kesään asti?"

"Kaikkea minä kuulenkin", vastasi nimismies vihaisesti. "Semmoista minulle puhut! Kun sinulla on ollut aikaa jo näinkin kau'an, etkä kuitenkaan ole niin paljon toimittanut, että olisit tarvittavat rahat hankkinut, niin mitenpä sinulla kesäänkään asti asiat paranisivat?"

"Kuulkaahan vallesmanni! Tähän aikaan on niin huono raha-aika, ettei nyt saa rahaa millään, ei vaikka kuinka koettaisi."

"Enhän ole sitä sanonutkaan. Mutta ajatelkaapa, ettei nyt saa rahatienestiä, vaikka miten koettaisi! Uskokaa se, että minä olisin Kylmäläisen saamisen jo aikoja sitten maksanut, jos vaan olisin voinut! Mutta eihän nyt millään rahaa saa, ei ole työtä, eikä kalulla ole hintaa."

"Kyllä sitä aina jotain saisi, kun olisi tointa. Toimettomuus se on enimmästi syynä huonoon raha-aikaan."

"Ei olekaan, kuulkaahan vallesmanni! Olihan täällä kerran hyväkin aika, jolloin ihmiset vähällä toimella saivat rahaa. Silloin jos mistä työstä sai rahapalkan; vaan nyt…"

"Heitä jo pois tuommoiset puheet! Kun ei sinulla nyt ole rahaa, niin mitenpä sitä kesälläkään olisi paremmasti?"

"Aina sitä silloin kuitenkin vähän paremmin saapi, vaan nyt ei saa ihan millään. — Minä vieläkin kysyn, eiköhän millään keinoin kävisi laatuun vuottaa kesään asti?"

"Etkö sinä ymmärrä, sen tolvana, että asiat menevät laillista tietä, eikä minun vallassani ole vuottaminen! Olisit sen asian sopinut Kylmäläisen kanssa."

"Ja sinä kehtaat minulta viivytystä pyytää, minulta, jonka asia juuri on auttaa Kylmäläistä oikeuteensa."

"Minä ajattelin, että jos Te kuitenkin tuntisitte jotakin sääliä köyhää kohtaan ja voisitte armahtaa…"

"Ajatelkaapa vallesmanni, että kun nyt myötte minun tavarani, minä aivan joudun häviöön!"

"Mistäpä ne rahat tulisivat! Mutta ajatelkaapa, että kun nyt minulta lehmät menevät, niin millä se joukko sitten elää!"

"Se ei ole minun asiani sitä ajatella. Minä teen vaan, mitä virkaani kuuluu, ja sillä hyvä, Nyt…"

"Tuota saanhan kysyä vielä, kuinka iso se onkaan koko minun maksettavani summa?"

"Se tekee korkojen, hakemuskulujen ja ulosottomaksujen kanssa yhteensä vähän yli yhdeksänkymmenen markan."

"Jopa on noussut isoksi, aivan kaksinkertaiseksi alkuperäisestä summasta, joka oli vaan neljän- ja viidenkymmenen välillä. — Tuota, mitenkähän se on sen ketunnahan kanssa? Onkohan se mahtanut tulla mihinkään merkityksi?"

"Niin, minä vein tässä talvella Kylmäläiselle ketunnahan ja hän lupasi merkitä sen hinnan päätökseen, lieneekö sitten merkinnyt."

"Olisiko sitten mahtanut jäädä ylöspanematta, vaan kyllä minä sen maksoin ja hän lupasi vielä kymmenestä markasta sen ottaa."

Samassa tuli Kylmäläinen siihen saapuville. Hän oli ollut myytäviä tavaroita katselemassa. Hän näytti nimismiehelle tuomiossa yhtä kohtaa, johon oli kymmenen markkaa kuitattu. Se oli juuri siitä ketunnahasta!

"Aivan oikein", sanoi nimismies Jaakolle. "Kymmenen markkaa on kuitattu maksetuksi, vaan maksamatta on yhdeksänkymmentä yksi markkaa, niinkuin jo sanoin. — Nyt alkaa toimitus."

Ja huutokauppa alkoi ja meni tavallista menoaan. Kun ei ollut monta huutajaa, menivät tavarat aivan halvasta.

Yksi hyvänlainen vene myytiin kymmenestä markasta ja muutamia verkkoja yhteensä kuudesta markasta. Lehmiä kun myytiin, nousi Haluaan hinta viiteentoista, Kyllikin viiteentoista, Mielikin kahteenkymmeneen ja Kännikin, joka oli paras lehmä kaikista, viiteenkolmatta markkaan. Niin tavoin tekivät kaikki huudot yhteensä yhdeksänkymmentä yksi markkaa justiinsa.

Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät kyenneet mainittavaa ostamaan.

Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten, jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.

Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat. Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä, vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.

Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti näin huonona aikana.

Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi, köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.

Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä, vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!

Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi. Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä, että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.

Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki, Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja lypsäjäänsä.

Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli tuleva.

Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee, mistä nyt joukolle ruoka tulee.

KYLÄN MAHTAVIN.

Kihlakunnan lautamies Rantalehon Juho istuu pullo kourassa huoneessaan sängyn laidalla ja tuon tuostakin viinakultaa maistellen muistelee velallisiaan ja mitä hänellä on heiltä saada. Varsinkin suututtaa häntä, ettei Kuuselan Aappo ole vielä tehnyt mitään asiaa velkansa maksusta.

"Sepä nyt kumma", miettii hän ja nousee äkkiä kävelemään, vilkkaasti liikutellen silmiään ja silmäkulmiaan rypistäen, "ettei Aappo maksa minulle velkaansa milloin minä vaan tahdon! Minä tahdon sen häneltä vielä tänä päivänä ja hänen täytyy maksaa; siinä ei auta mikään. Onpa täytynyt muittenkin mukautua tahtoni mukaan, eikä Aaponkaan auta vastaan ponnistella."

Mielihyvällä hän sitten ajattelee, kuinka hän usein on saanut tahtonsa toteentumaan ja kuinka suuri hänen vaikutusvoimansa on; ja tyytyväisenä hän istahtaa taas entiselle paikalleen.

Hän muistelee, kuinka hän käräjissä monesti on voittanut asiansa, vaikk'ei se ole aina ollut oikeakaan, ainoastaan oman taitonsa ja toisen taitamattomuuden tähden.

"Minä olen tottunut käskemään ja vallitsemaan kylässäni", miettii hän itseensä tyytyväisenä, "ja kyläläiset, siivoja ja hyvänluontoisia kun ovat, antavat minun menetellä itsensä kanssa melkein miten tahansa. Minun sanani on melkein sama kuin kylän päätös. Minä olen kylän mahtavin mies, eikä olekaan ilman syytä minua ruvettu kutsumaan liikanimeltä 'kuvernööriksi'. Mutta vielä mahtavampi olen ennen ollut, silloin kun tulin isännäksi tähän Rantalehon taloon. Silloin kelpasi elellä, kun metsä tuotti runsaasti rahoja ja pellot antoivat hyvin viljaa. Tämä maahan onkin kylän paraimpia. Mutta eipä se enää paljoa tuota, sillä metsää on tullut liiaksi haaskatuksi ja niin hyvin maatilukset kuin rakennukset ovat päässeet rappeutumaan. Varallisuus on siis melkoisesti vähentynyt. — Vaan senpä vuoksi juuri on syytä olla kova velallisia kohtaan. Minä lähden hetikohta Aapon luokse itse ulosottamaan saatavani, kun hän ei hyvällä ruvenne maksamaan."

Aapon luokse tultuaan lautamies, kun ei voi tältä rahaa saada, vaatii lehmän.

"Minä en rupea lehmääni antamaan velasta, jonka määrä tuskin vastaa puoltakaan lehmän hintaa", väittää velallinen vastaan.

"Ei siinä auta mikään", vastaa silloin lautamies, silmäkulmiaan rypistäen ja katsoen tuimasti silmiin. "Kun et hyvällä antane, minä vien väkisellä."

"Siihen ei sinulla liene oikeutta. Eipä ole ennenkään kuultu, että kukaan ilman laillista tuomiota saapi toisen omaa ottaa."

"Minäpä tunnen lain ja asetukset ja niissä sanotaan, että ellei velallinen voi hankkia velkojalle samanlaista rahaa tai tavaraa kuin tältä velaksi sai, niin on velkojan vallassa ottaa muuta lajia palkkioksi. Sillä perustuksella minä sinulta nyt tahdon ottaa lehmän, koska sinulla kuitenkaan ei rahaa ole."

"En tiedä, mitä mahtanee laki sanoa, vaan kyllä se on sillä puheella, että minä en lehmää anna, ennenkuin vallesmanni tulee sen myymään. Kun vuotat moniaita kuukausia, niin kyllä sitten rahassa maksan velkani."

"Vai niin, sinä olet niin itsepintainen. Mutta tiedä, että jos minua kovin vastustelet, siitä tulee sinulle pahat seuraukset."

Sen sanottuaan poistuu lautamies, menee suoraan navettaan, ottaa sieltä lehmän ja lähtee sitä kotiaan viemään.

Lehmän oikea omistaja ei voi muuta kuin karvain mielin katsella lautamiehen omavaltaista menettelyä. Hänen tekisi mieli kyllä alkaa käräjäjuttu tätä vastaan, mutta pelkää kuitenkin, että tämä tottuneena käräjänkäviänä, kaikenlaisia verukkeita ja mutkia käyttämällä, voisi vierittää kaiken syyn päältään. Ei ole hyvä tulla tekemisiin niin mahtavan miehen kuin Rantalehon Juhon kanssa.

Lautamies kotia tultuaan viepi tuomansa lehmän navettaan ja käypi sitten sisälle huoneeseensa. Sieltä hän hakee esille täysinäisen viinapullon, ainoan, joka vielä on jälillä, ja rupeaa itsekseen ryypiskelemään. Saatuaan tulen piippuunsa, vetelee hän tyytyväisenä savuja ja muutamia ryyppyjä juotuaan heittäypi hän pitkäkseen sängyn kannelle. Mutta yht'äkkiä johtuu joku ikävä asia hänelle mieleen, hän nousee äkkiä ylös ja rupeaa levottomana kävelemään edestakasin lattialla. Pian kuitenkin hänen mielensä taas muuttuu ja rauhoittuneena hän istahtaa sängyn laidalle.

Silloin pistää hänelle päähän lähteä kylpemään. Hän laittaa sanan piika
Anna Liisalle, että tämän pitää hetikohta panna sauna lämpiämään.

Kylpyä odotellessaan hän tyydyttelee viinahimoaan tiheään pullosta maistelemalla, koettaen siten tyydyttää rauhattomia ajatuksiaan, vaan nepä ovat meren aaltojen kaltaiset, jotka milloin, äkkimyrskyn synnyttyä, raivoisesti pauhaavat ja vimmatusti eteenpäin syöksyvät, milloin taasen, myrskyn ohi mentyä, rauhallisesti vierivät ja vähitellen tyyntyvät.

Rantalehon Juho toisinaan tuskautuneena ajattelee, kuinka jotkut tohtivat sitkeästi häntä vastustaa ja aikaansaavat sen, ettei hän voi toteuttaa kaikkia aikeitaan; toisinaan hän taas mielihyvällä miettii, kuinka toiset pitkittä mutkitta suostuvat hänen tuumiinsa ja kuinka hän on saanut jonkun asian onnistumaan aivan mielensä mukaisesti ainoastaan joitakin pieniä verukkeita käyttämällä.

Toisinaan tuntuu häntä omatunto hiukan vaivaavan jostakin vääryydestä ja hän alkaa jo vähän katua tekojaan. Mutta silmänräpäyksen ajan kuluttua on hänen mielensä taas muuttunut ja hän miettii ajatuksissaan taas jotakin uutta omavaltaista tekoa.

Hän alkaa jo olla vähän viinoissa, kun Anna Liisa huoneeseen tultuaan sanoo hänelle: "Nyt saisi lautamies tulla kylpemään."

Riisuttuaan hän sitten alastonna kävelee pihan poikki ja tulee, hoiperrellen astuen, törmän rinteessä olevaan pienenlaiseen saunaan.

Lavolle tultuaan ja vastan käteensä saatuaan käskee hän Anna Liisan lyödä löylyä ja rupeaa sitten ihoaan pieksämään.

"Etkö sinä, sen tyttö lepakko, älyä tarpeeksi löylyä lyödä!" huudahtaa hän silloin tyytymätönnä Anna Liisalle, kun ei mielestään lavolla ollut tarpeeksi kuuma.

"Kyllä kai. Minä pelkään vaan, että kivet ovat kovin kuumat", vastaa Anna Liisa ja hoilauttaa hyväsesti vettä kuumalle kiukaalle. "Mutta kyllä kai täältä löylyä lähtee. Saanko paljonkin lyödä?"

Ja Anna Liisa syytää monta kertaa kiululla vettä kuumille kiville, ja äkkiä tuleekin kuuma lavolle, tulee kovasti löylyä, jotta lautamiehelle alkaa hätä tulla.

"En minä liiaksi tahtonut. Voi sinua, minkä työn olet tehnyt! Aivan tahdot hengen ottaa isännältäsi."

"Niin, jos enää täältä hengissä pääsenkään — Minä kohta pyörryn — — — Voi hirmuista, minkälainen kuumuus täällä on!" sanoo lautamies ja laskeupi alas lavolta. "Tiedä sinä, kuule Anna Liisa, että minä en suvaitse sinua talossani enää. Ennen huomisiltaa pitää sinun olla poissa talostani. Se on vissi se!"

"Ettehän nyt niin kova liene. Eihän se ollut minun syyni, että liiaksi tuli löylyä."

"Vai ei ollut! Vielä sinä tohdit minua vastustaakin! Tiedä, että mitä minä kerran sanon, sen pitää tapahtua. Siinä ei sinun eikä kenenkään muun vastustus auta mitään."

"Sepä nyt ihme! Sinä lähdet aivan koreasti, kun minä sinun ajan pois, etkä kyllä saa palkkaa ihan mitään. Sinä et ole sitä ansainnut."

"Sepä nyt nähdään! Minä manuutan teidät käräjiin, niin lautamies kun olettekin", vastaa Anna Liisa suuttuneena ja lähtee pois saunasta. "Tuommoinen lautamies joutaisi hirteen."

"Sinä olisit hirteen vietävä noitten häijyjen puheittesi tähden", huudahtaa lautamies jälkeen ja kiroilee itsekseen Anna Liisan häijyyttä.

Sitten hän, vähän aikaa itseään jähdytettyään ja kiukkuisen mielensä vähän tyynnyttyä, lähtee uudestaan lavolle kylpemään.

Yksinään hän nyt hoitaa itsensä, kylpee, pesee ja valelee itseään sekä lähtee sitten saunasta alastonna, ruumis puhtaana, vaan mieli mustana. Hän ei tunne mitään katumusta käytöksestään Anna Liisaa kohtaan. Päinvastoin, häntä suututtaa vaan kaikki vähimmätkin vastustukset, joita joku palkollinen on uskaltanut tehdä hänen käskyjään ja menettelyään vastaan. Häntä ei saisi kukaan vastustaa, hän kun on aina tottunut tekemään oman mielensä mukaan ja saamaan tahtonsa toteentumaan. Eipä häntä kukaan muu tohdikaan niin sitkeästi vastustaa kuin tuo itsepäinen Kivivaaran Matti, joka on yhtä suuri käräjänkäviä kuin hänkin. Siitä miehestä on hänellä ollut vastusta enemmän kuin kerran.

Juho katsahtaa ulos huoneensa akkunasta ja näkee rantapolkua pitkin lähenevän yksinäisen miehen, jonka hän kohta tuntee juuri Kivivaaran Matiksi.

"Enpä liioin ihastu tuon miehen käynnistä", miettii Juho, vaan käypi kuitenkin kättä antamaan Matille, kun tämä sisälle saapuu, ja kyselee kuulumisia sekä käskee istumaan.

"Tuolta tulen kirkonkylän puolelta", vastaa Matti. "Siellä oli asioita vähän toimitettavia."

"Onpahan lamppuöljypotelli. Meiltä kun öljy on loppunut, niin ostin kauppamiehestä uutta."

"Eihän toki. Kukapa sitä siellä olisi myynyt! Mutta sinulla näyttää tuossa pöydällä olevan sitä parempaa ainetta."

Ja Juho kaataa yhteen pikariin viinaa vieraalleen ja toiseen itselleen, ja kumpikin juopi kerralla pikarinsa tyhjäksi, jotka Juho täyttää vielä uudestaan moniaan kerran, kunnes pullosta aine loppuu.

"Minä tulin tuumille niistä tavaroista, jotka minä tuonnottain sinulta ostin", sanoo Matti muun ohessa. "Minä olen ajatellut, että täältä saan veneen, jolla lähden niitä kotirantaani viemään."

"Mitä sinä nyt enää!…" vastaa Juho, silmäkulmiaan rypistäen. "Kun et ole käynyt ajoissa niitä perimässä, niin minä olen ruvennut katsomaan niitä omikseni ja osaksi niitä jo käyttänyt omiin tarpeisiini."

"Mitä sinä, kuule, nyt puhut! Mitä olet uskaltanut tehdä minun tavaroitteni kanssa, joista olen täyden hinnan maksanut!"

"Minähän sillä maksoin, ettet niitä muille möisi. En saattanut arvata että sinä tohtisit olla niin omavaltainen ja hävytön minuakin kohtaan, jospa muita kohtaan menetteletkin miten tahdot vaan ja useinkin ihan laittomasti. Tiedä se, että sinun pitää heti antaa minulle minun tavarani, ja jos olet niistä mitään kuluttanut, täytyy sinun korvata kaikki vahinko. Muuten tästä paha asia tulee."

"Voi sinua, kuinka väärin olet tehnyt! Tästä tulee sinulle kovin ruma asia, kun minä lain voimalla itselleni oikeutta haen. Minä turvaudun lakiin, enkä heitäkään asiaani kesken, vaikka sinulta menisikin maat ja mannut. Ei ole ollenkaan säälittävä, että sinäkin joskus saat rangaistuksen pahoista töistäsi. Muistatko, kuinka väärin teit silloinkin, kun et rengillesi maksanut palkkaa ainoastaan sen syyn nojalla, että hänen oli täytynyt muuan viikko olla poissa laillisen syyn vuoksi? Muistatko sitä asiaa, hä? Eikö sinua omatuntosi siitä vähääkään nuhtele?"

"Jos kovin paljon tuolla lailla puhut, niin minä näytän nyrkilläni, kuinka paljon sinulla on sananvaltaa."

Ja Juho ja Matti väittelevät kiivaasti keskenään, kinastelevat ja inttävät sekä haukkuvat toisiaan, kunnes he vihdoin niin riitaantuvat, että ryntäävät vastakkain ja rupeavat tappelemaan.

Hyvän aikaa he lykkivät ja retuuttavat toisiaan, kummankaan voitolle pääsemättä ja siinä mylläkässä huonekaluja kaadellen. Monesti on Juho saamaisillaan Matin allensa, vaan tämä kuitenkin ponnistelee kovasti vastaan eikä anna kaataa itseään. Vihdoin, kun Juho taas yrittää paiskata Matin allensa, kaatuvat molemmat pitkäkseen lattialle, vaan Juhopa silloin sortuukin allepäin.

Samalla irtaupi korkki pullon suulta Matin povilakkarissa ja pullon sisällys valuu Juhon kasvojen ja vaatteitten päälle ja tunkeupi hänelle silmiin ja sieramiin.

"Tähän asti sinä olet ollut vaan kuvernööri", sanoo silloin piloillaan Matti. "Mutta koska sinä näyt rupeavan uusia oikeuksia itsellesi anastamaan ja suurempaa valtaa haluamaan, niin minä nyt voitelen sinun kuninkaaksi."

"Voi sinua, sinä ilkeä pilkkaaja!" huudahtaa Juho suuttuneena ja rupeaa raivostuneena Matin päälle uudestaan ryntäämään. "Minä sanon sinulle sen, että kohta sinulle käypi hyvin huonosti, kun uskallat niin raa'asti minua pilkata."

Mutta Matti, nähdessään Juhon silmittömästi suuttuneen ja kovin hirmuisen näköisenä kohti käyvän, ei antaudukaan enää tappeluun, vaan lähtee kiireimmän kautta, Juho jälissä, rantaan päin juoksemaan, lykkää sieltä heti vesille veneen ja hypättyään siihen lähtee kiireesti kotirantaansa päin soutelemaan; eikä Juho kerkiä häntä tavottaa, vaan jääpi rannalle seisomaan ja kiroillen katselee poistuvaa Mattia.

Sen tapauksen jälkeen alkaa Rantalehon Juhon mahtavuus ja valta vähetä. Kun yksi alkaa häntä ahdistella, niin moni muu seuraa esimerkkiä, ja hän saapi haasteen haasteen perästä ja joutuupi käräjissä vastaajaksi mitä rumimmista asioista. Eivät auta enää hänen koukuttelemisensa ja mutkittelemisensa, vaan hän menettää jutun jutun perästä, tuomitaan maksamaan isoja sakkoja ja kulunkeja ja viimmein julistetaan menettäneeksi lautamiehen virankin. Sen jälkeen hänen omaisuutensa väleen hupenee alituisten ulosottojen kautta; hän menettää kaiken irtaimen omaisuutensa vasaramiehen käden kautta, ja hänen maansa joutuu ihan rappioon, sekä myydään vihdoin sekin julkisessa pakkohuutokaupassa ihan polkuhinnasta.

Silloin on hän kerrassaan hävinnyt mies, ilman omaisuutta, ilman luottamusta, ilman ystäviä. Ei kukaan usko häntä enää, ei kukaan tahdo antautua tekemisiin hänen kanssansa, eikä auttaa häntä. Ei kukaan sääli hänen onnetonta tilaansa, sillä yleinen mielipide on, että se on hyvin ansaittu rangaistus hänen tekemistään vääryyksistä.

KESÄILTA.

On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia aaltoja vasten.

Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.

Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.

Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.

Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu, että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan, jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.

He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa, saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.

Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat, ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa levähtämään.

Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät kukin heitä erikseen.

"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka olivat tulleet laskumiestä hakemaan.

"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"

"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."

"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa. — — — Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, — — — tässä olisi putellin pohjassa vähäsen — — —"

"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."

"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He, Vilppo, ota… vielä tässä on sinullekin."

Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:

"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."

"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä jälilläpäin."

"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä mieheen.

"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai hän ehtii tänne."

Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä, jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee, ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.

"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.

"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."

"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."

"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"

"Morsiammella!… Vai on se Elsa Laurin morsian!… ja minä tässä äsken rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian, vaan mitenkään nyt käynee?"

"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."

"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu itselleni hakea, kun en täältä saanut."

Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut
Saarelaisia vielä näkymään?"

"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi
Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he
Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne
jäivät vielä levähtelemään."

Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.

Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies vakavana perässä.

Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.

Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten; rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita korkealle ilmaan.

Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot, lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään, ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa… Käypipä muuan kilttu onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi, joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja, kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon hohteessa.

Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen, niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta paloon pannuista tervahaudoista.

Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän, mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä, toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.

Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.

Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta, joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi lypsää ja hoitaa omia lehmiään.

Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä alaspäin.

Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään kuulumisia kummaltakin puolen.

Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan, katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa tunteita enemmän kuin sanoilla.

"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."

"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti. "Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti venettä niinkuin hevonen."

"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla. Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. — Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"

Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti auringon juuri laskuaan lähetessä.

Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.

KUULUTUKSEN OTOSSA KÄYNTI.

Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän kuitenkin rauhallisesti lukuaan.

Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.

"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika. "Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan pohjoisrajalta."

Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja teetettävä."

"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille pantavat?"

"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun nämä ensin olivat häntä tervehtineet.

"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta. Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan, että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. — — Minä en ole kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle mennä — — —"

"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.

"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle mennä."

"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä kuitenkaan kuulutuksille panna."

"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"

Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."

Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.

Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja peittelivät itseään hyvin veltien sisään.

"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä ei enää asiaa ole."

"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."

"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit Matille. — — Hyvästi nyt!"

Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan. Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin kulkea."

Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin. Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä olikin."

"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan. Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee, kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"

"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä, niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta, lupaatko?"

"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.

Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.

"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti ja puhemies seisotteli hevosta.

"Mitä kaikkea lieneekin! — — — Huononlainenpa se on sinun asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei haluttaisi päivääkään asua."

"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos vaan sinun saan. Mitä arvelet?"

"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"

"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat. Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."

"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"

"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."

"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."

"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"

"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän istumaan!"

Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään, koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"

"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"

Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan kartanoon.

Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan:
"No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"

Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."

"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."

Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis, onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen kanssa!"

"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.

Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä. Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin oli käynyt.

VANHAN KANSAN MIES.

Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista ja esteistä.

Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila sekä irtain omaisuus — jota ei toki paljon ollutkaan — niin tarkkaan, ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen kirves ja iso puukko.

Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa olekaan meneminen.

Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa, kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon. Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna olivat he häänsäkin pitäneet.

Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo, Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.

Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi. Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:

"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi; jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan, niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä teet, joista kyllä sovitaan."

Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.

Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.

Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi, ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.

Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran haukunnasta.

Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan, koska muutenkin tuli toimeen.

Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia. Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja kuin vaan ilkesi ottaa.

Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.

Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa, vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa omaisuutta jäänyt.

Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi Elli:

"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut, niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"

"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden. Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän, kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."

"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."

"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"

"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi riittäisi."

"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa ihmisten ilmoilta."

"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa, isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."

"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein loppumattomat rikkaudet tiedossa."

Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä niillä, joita hänellä oli ennestään.

Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.

Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut. Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee, arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa. Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.

Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat rakennukset.

Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi palkan.

Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti hirsiä.

II.

Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara, kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.

Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.

Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton, kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin, jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.

Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.

Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.

Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.

Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.

Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava,
Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.

Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa, jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"

"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika niinkuin muuallakin."

"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät, väljemmät asunnot — — —"

"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."

"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin välttänyt."

"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen, ett'ei se heti luhistu."

"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja rasvaisia. — Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"

"Tuolta järvestähän", selitti Lauri, "niitä tarpeen tullessa käydään hakemassa."

"Saapihan niitä toki siksi. Käestämällä niitä toki saapi sen verran, että yhdeksi kerraksi on syödä."

"Onpa vaan sitten kalanen järvi. — Mutta peltomaatapa täällä ei näy merkkiäkään."

"Eihän sitä ole, eikä tuota ole varsin tilaa mihin tehdäkään. Kovin on karua maata. Aivanhan tämä on kalliota koko kunnas ja tuossa rinteessä on maa kovin raakaa, melkein hiekkakangasta vaan. Kuitenkin olen syksyksi aikonut jonkun alan pottumaaksi kuokkia."

"No niinhän moniaat sanovat", vastasi Janne, "vaan siihenpä vaatii olla lantaa enemmän. — No, minkälaiset täällä ovat karjalaitumet?"

Pian joutuivat Timo ja Martti verkolta, perkkasivat tuota pikaa saamansa kalat, jotka Elli heti heitti kiehuvaan veteen pataan sekä ripisteli suoloja sekaan, eikä kau'an viipynyt ennenkuin keitto oli valmis ja ruokaa pöydälle laitettu vieraalle syötäväksi.

Syödessään tuumasi Janne muun muassa: "Arvasit sinä Lauri johonkin talon tehdä, ihan keskelle erämaata. Eiköhän käyne katumoiksi sitten ainakin, kun metsän peto karjaan käsiksi pääsee! Nämä seuduthan ovat aivan sen näköisiä, että niissä metsän kuningas hyvin voi viihtyä."

"En minä sitä petoa pelkää", tuumasi Lauri. "Tulkoonpa vaan näille maille, niin kyllä pian tietää, kenen kanssa tekemisiin tulee. Olenhan minä jo ennenkin metsän kuninkaan kaatanut enkä säälisi semmoista otusta vieläkin hengiltä ottaa."

Jousivaaran Jannen mentyä ei pitkään aikaan kukaan vieras Syrjävaarassa käynyt, eikä Syrjävaaran perhe liikkunut paljon muualla kuin kotitöissään; kerran vaan koko kesänä kävi kirkolla ja kerran kinkereillä; muuten vietti hiljaista ja rauhaista koti-elämää.

Koti-onni ei häiriytynyt mistään oudosta tapauksesta eikä onnettomuudesta. Koti-eläimet viihtyivät hyvin, eikä niitä metsän peto hätyytellyt. Säännöllisesti tuli lehmä kotia joka ilta kiertokulultaan ja Elli lypsi sitä illoin aamuin ja se antoi runsaasti maitoa.

Syksystä lähtien rupesi Lauri ahkerasti linnustamaan ja sitten talven tultua hän yhä innokkaammin metsän otuksia pyyteli, hiihteli ristiin rastiin Syrjävaaran tiheässä metsissä ja sai kovasti lintuja ja oravia sekä monta kettuakin.

III.

Talvi oli kulunut, pitkä, luminen, ankara talvi, ja oli taas päästy kesään.

Nyt oli Syrjävaarassa pieni ala pottumaata. Elli oli saanut lainaksi potun siemeniä, jotka hän kylvi maahansa ja ennen pitkää ne rupesivat vankkaa vartta kasvamaan.

Lehmä, joka oli vasikan saanut, kulki taas rauhallisesti ruokamaillaan ja lampaat kuljeksivat siinä lähiseuduilla ja näyttivät iloitsevan vapaudestaan.

Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan, sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen kuolleena, karhun kaatamana.

Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.

Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman, kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut metsän kuningasta näkymäänkään.

Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja istahti lavitsalle miettimään.

"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."

"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan tietää!"

"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee, eikä tahdo tulla näkösälle —"

"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen, ulkoa tupaan juosten.

"Iso koira se oli, vai mikähän sitten lie ollut; vaan iso se oli ja mustakarvainen, ja se lähti järven yli uimaan —"

"Toiselta rannalta tuolta kaukaa järven päässä. Se lähti sieltä kiireesti tälle puolelle uimaan. — Tulkaapa isä katsomaan sitä koiraa."

"Tuskinpa se koira onkaan. Minua vähän aavistuttaa, että se on joku parempi eläjä. — Missä ovat Timo ja Martti?"

Näin sanottuaan riensi Lauri, pyssy olallaan, rantaan, tähysteli sieltä järvelle, näkyisikkö siellä missään uivaa eläintä. Aivan oikein, järven päässä näkyi aallokossa pörhökarvainen pää.

Lauri lykkäsi veneen vesille, käski Timon tulla mukaan ja ruveta soutamaan ja itse hän alkoi voimakkaasti huopaella. Lähemmäs tultuaan huomasi hän arvelunsa todeksi, näki, että se nopeasti uiva pörhöpäinen elävä ei ollutkaan koira, vaan vankka karhu. Siitä ihastuneena hän rupesi yhä kiivaammin huopaelemaan ja käski Timon panna parastaan, aivan tarmonsa takaa soutaa, jotta saavuttaisivat karhun ennenkuin se maalle ennättää. Mutta tämä huomasi pian vaaransa, muutti suuntansa ja lähti veneen edestä pakenemaan. Nopea se oli uimaan, jotta oikein ihmetytti, vaan kuitenkin vene kulki yhä nopeammin ja läheni lähenemistään sitä.

Kun karhu jo oli maalle aivan pääsemäisillään ja vene alkoi olla ihan sen lähellä, nousi Lauri seisalleen veneessä, ojensi pyssynsä sitä kohti ja laukaisi, ja silloin tuon voimakkaan metsän eläjän voimat tuossa tuokiossa loppuivat; se ei päässyt enää eteenpäin, vaan upposi järven pohjaan juuri rannan lähellä.

Kun Lauri poikansa avulla oli sen sieltä maalle saanut, oli siltä jo henki lähtenyt, ja tyytyväisenä ja sen komeata turkkia ihaellen nosti hän mesikämmenen veneeseen ja lähti sitä kotia soutamaan.

Nousipa kohta ilo Syrjävaarassa, jossa laitettiin hyvät kemut mesikämmenen kunniaksi, eikä nyt enää surtu lehmän kaatumista, kun kuitenkin metsän kuninkaan kuolema sen täysin korjasi, ja Lauri arveli, että varsin mielellään hän vastakin antaisi lehmänsä karhun kaadettavaksi, kun vaan sitten vuorostaan saisi kaatajan kaadetuksi.

IV.

Kuluipa aikaa monioita vuosia, niin Lauri sai kuulla, että muuan autioksi joutunut kruununmaa tarjottiin vapaavuosia vastaan viljeltäväksi sille, joka haluaisi maan haltuunsa ottaa. Lauri silloin arvelematta haki ja pääsi asukkaaksi sille maalle ja sai sen monioita vapaavuosia vastaan viljeltäväksi, joitten kuluttua maan niin hyvin rakennusten kuin tilusten puolesta pitäisi olla laillisessa kunnossa.

Hän möi taas aivan halvasta entisen tilansa ja rupesi taas uudelle tilalleen asuinhuoneita vahvoista hirsistä rakentamaan, sillä vanhoista rakennuksista ei ollut mitään jälillä, ja sitten muutti hän sinne perheineen asumaan, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan halukas entisestä kodistaan luopumaan, jossa sillä oli ollut kaikin puolin hyvä elellä.

Uudessa kodissa olivat kaikki vanhat pellot kentittyneet ja nurmettuneet sekä osaksi metsittyneet ja ojat umpeen menneet ja luonnolliset niityt paljon huononneet. Mutta vaikka asukasoikeuden ehtona oli vuosittain raivata peltoa ja niittyä ja ojia kaivaa, niin ei Laurilla kuitenkaan tullut maan hyväksi paljon työtä tehdyksi. Hän vaan kulutti enimmästi aikansa metsästämällä ja linnustamalla niinkuin ennenkin ja niin jäivät ojat kaivamatta ja niityt raivaamatta, ja ketojen hän antoi olla melkein semmoisinaan, kuokki vaan vähäisen alan pottumaaksi ja ohramaaksi, paljoa huolehtimatta siitä, että nimismies kävi jo muistuttamassa, että maa oli parempaan kuntoon saatava.

Lauri eleli perheineen uudessa kodissaan monet vuodet, tullen jotenkin hyvin aikaan, ja sillä ajalla joutui häneltä tytär naimisiin ja molemmat pojat erosivat kodista, lähtien maailmalle.

Kesällä ennenkuin maa ensi kerran verolle joutui tapahtui Laurille iso vahinko sen kautta, että karhu kaatoi melkein koko hänen karjansa, ja vaikka hän sitten koko kesän ajeli sitä karhua, niin ei hän kuitenkaan saanut sitä kaadetuksi, vaan se pääsi pakenemaan seurakunnan rajan ulkopuolelle.

Eipä ollut Laurista verotalon isännäksi. Hänellä ei tullut sitä hoidetuksi ollenkaan niinkuin olisi pitänyt, eikä hän kyennyt veroja maksamaan vapaavuosien kuluttua. Sen vuoksi nimismies, ensin hänelle varoituksia ja muistutuksia annettuaan, viimmein kävi ajamassa hänen pois koko tilalta, kun hänestä kuitenkaan ei ollut sen viljeliäksi.

Tuntuipa Laurin vaimosta kovin pahalta, kun ajamalla pois ajettiin. Sitä ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, ja kyynelsilmin sanoi hän miehelleen: "Voi meitä poloisia, minkälaisia aikoja olemme jääneet elämään, kun pitää jättää talo ihan omasta eestään ja hyvät asuinhuoneemme jäivät aivan toisien hyväksi! Mikä nyt tuumaksi tulee?"

"Älähän ole milläsikään! Emme me taivasalle kuitenkaan jää. Lieneehän minussa sen verran kuntoa vielä, että kykenen taas mökin tekoon ruveta."

Ja Lauri etsi mökin sijaa ja luuli semmoisen löytävänsäkin muutaman järven lahden rannalla korkean törmän päällä palokankaalla.

Siihen hän rupesi taas vahvoista hirsistä asuinhuoneita rakentamaan, arvellen, ett'eihän mahtane siitä kukaan tulla pois ajamaan, ja yrittäköönpä tulla, niin hän kyllä näyttää, että on sitä sanan mahtia hänelläkin, eikä hän rupea enää muuttamaan.

Kun Lauri oli saanut uuden asuinpaikkansa valmiiksi, nimitti hän sen Loppulaksi, arvellen, että hän on jo osalleen tarpeeksi monta taloa eläessään tehnyt; nyt hän ei enää halua asuinpaikkaansa muuttaa, vaan asuu Loppulassa loppu-ikänsä.

Sattuipa nimismies joskus Loppulassa käymään, vaan ei hän tullut asukkaita pois häätämään, antoi heidän ihan rauhassa asunnossaan olla, ja kulki vaan siellä levähtelemässä, kun matkansa sattui sieltä kautta.

Ja rauhassa eleli Lauri eukkoineen Loppulassa monet vuodet, kirveineen työssä kulkien ja metsän otuksia ja kaloja pyydellen sekä vielä muutaman metsän kuninkaankin kaataen.

Mutta viimmein hän alkoi vanhaksi käydä ja hänen voimansa rupesivat riukenemaan, ja kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja alkoi tutista vanhuuden heikkoudesta, niin hänen sielunsa erosi lakastuneesta ruumiista ja kiiti avaruuteen, vaan ruumis laskettiin maan poveen.

Laurin pojat, kun olivat saaneet kuulla isänsä kuolemasta, lähtivät kotoseudulleen käymään, ottaakseen selkoa, kuinka suuri perintö heille olisi jäänyt, vaan kun he tultuaan Loppulaan näkivät, ettei heidän isänsä paitsi mökkiä ollut jättänyt jälkeensä isosti muuta kuin kirveen ja puukon sekä vanhoja vaatteita jonkun vähän, palasivat he kohta taas sinne, mistä olivat tulleetkin, jättäen vanhan äitinsä yksikseen mökissä asumaan.

Vuosikymmeniä ovat Lumivaaran Laurin rakentamat tuvat säilyneet ja ihmetellen katselevat niitä sekä nuoret että vanhat, kummastellen hirsien vahvuutta ja rakennusten lujuutta, ja kun vanhat kertovat, kuinka moneen paikkaan Lauri on uusia rakennuksia tehnyt, koskaan työn raskautta säikähtymättä, niin nuorten täytyy tunnustaa, että harva heidän joukossaan viitsii ruveta tai pystyykään semmoiseen vaivannäköön.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ESKO VIRTALAN ESITTÄMIÄ KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.