The Project Gutenberg eBook of Titanicin perikato Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä vasten 15 päivää huhtikuuta 1912, by Edvin Calamnius

Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä vasten 15 päivää huhtikuuta 1912

Pelastuneitten kertomusten ja muitten luotettavien lähteitten perusteella laatinut

SISÄLLYS:

    I. Matkustuskuume.
   II. Matkalla Englantiin.
  III. Lumoava kovanonnen tuoja.
   IV. Ennätysmatka.
    V. Näkymättömiä yhdyssiteitä.
   VI. Tuhonsaattaja.
  VII. Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.
VIII. Kauhea sekasorto.
       Titanicin kuolinhymi nuotteineen.
   IX. Elämä pelastusveneissä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.
    X. Pelastus tulee.
   XI. Paremmat ihmisyystunteet.
  XII. Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.
       Titanicin haaksirikossa olleet suomalaiset.

I LUKU.

Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti sijaitsi.

Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi. Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon ystävällisiä säteitä.

Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut. Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.

Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät, oli taas tullut…

On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta…

Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi:

— Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni. Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin, eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä lähden, ensin Amerikkaan ja sitten —. Samantekevä, mihin siellä menen, jos en löydä onnea.

Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla. Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.

Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.

— Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te oikeastaan sovitte yhteen?

— En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. — Tuolla harjulla olen yksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.

— Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. — Joko äitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi tahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi kasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton herra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät todistukset.

— Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa olet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.

— Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle haluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset vakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä synnyinmaassani.

— Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa maisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan kävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti päässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän siellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?

— Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä hiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon pääse missään.

— Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä tavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti saatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?

— Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi yhteen yleisen mielipiteen kanssa…

— Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa, kun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan "periaatteen". — Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua tulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo "periaatteet" tekevät mahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? — Maanviljelys kaipaa tarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti harjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta tuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä elintarpeitamme. Ja metsänhoito! — sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä. — Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan ajattelematta, arvelematta.

— Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan. Ja sitten tuo sisäinen hajaannuksemme… Olemme tosiaankin kuin lampaat ilman paimenta.

— Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. — Mutta onpa syytä sepissäkin…

— Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi isä. Kansa on kaikellaisten "aatteitten" ja "periaatteitten" kautta joutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä ihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia… Mihinkä tämä kaikki lopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä… Ja tuon uudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei kukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä. Me kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja niitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan todistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu…

— Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasi
Onni.

— Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä ojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen keinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin missään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta sen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut heistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin säästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai silpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina kotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen sijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat taloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja kansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.

— Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. — Olemme vielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.

— Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua turmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian taipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä käyttämään heikkouttamme hyväksensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin" on menettänyt merkityksensä.

— Ja mitä sinuunkin tulee — jatkoi vanhus edelleen — niin on oppisi ainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin ihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus, se se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.

— Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. — Ymmärrän kyllä tuon kaiken. Mutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa aivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja kenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä mukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto kohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon viran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien avulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja tekee…

Vanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat tummalla taivaalla.

— Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi, sanoi hän vakavasti. — Mutta en kummastelisi jos monikin, joka niin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin ajatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin tuolla puolen — — — No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies. En minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle isällisiä neuvoja.

— Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. — Koetan seuratakin niitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.

— No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute suomalaisista papeista.

— En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan sellaista, jota en sisäisesti hyväksy.

— Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni päättävästi. — Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi kannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi papiksi ruveta.

— Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa tehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä tarvitse hävetä alkuperäänsä. — Rehellisyys maan perii…

— Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. — Kiitos neuvostasi. En tahdo sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.

Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin silmäyksin toinen toistaan.

Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa. — Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin välilleen…

Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.

Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa. Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:

— Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja oli meillä piikana.

Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus antaa tunteittensa tulvehtia.

— Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän torpasta, — vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet, kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa…

— Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. — Se on elämän kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.

— Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa. Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?

— Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et enää palaa…

Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä käyden kummulle tarkastamaan.

— Siirtolaisia, vastasi Tyyne. — Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi hän.

— Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä koti-ikävästä. — Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi, sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen, eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja rikkirepimiseen…

— Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia — aivan niinkuin isä sanoi, päätti hän.

— Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. — Mutta minä en ymmärrä heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä, missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei kukaan…

— Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain luotansa torjuen — tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on? Pelkään puhua niistä sinulle…

— Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. —
Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.

— Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen olkapäälle.

— Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. — Miksi kohtalo olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.

— Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi mies täälläkin.

— Voi, voi, rakkaani. — Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä näytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon sen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.

— En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea sekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä mene. — Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.

— Minä pelkään — voi, voi — minä näen, että se laiva hukkuu — — —

— En, mutta minä tiedän — — voi, voi — — minä tiedän, että se hukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!

— Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen ääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.

— Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa aion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu niin, ettei se voi hukkua.

— Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta, vedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy vedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi vuodonkin.

— Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä. Laivan nimi on "Titanic". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se ei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.

— Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit olivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia, Uranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat taistella itse Jupiteriakin vastaan.

— Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat selittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi. Voittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?

Onni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt vastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.

— Tiedät, toisti Onni. — Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta jos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea heikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.

— Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano, rakas Onnini!

— Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti jokin kauhunpaikka.

— Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi, sanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.

— Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään, että Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama kuin manala.

— Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä ensimäiselle matkalleen.

— On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on samallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria vastaan.

— Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa melkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.

— "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.
Eihän nimi mitään merkitse.

— Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. — Tällä tiedonannollasi sinä poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi perinnyt äitini luulevaisuutta. —

— Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. — Titania on jo vanha laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.

Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat, lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.

— Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni
Tyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.

Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.

Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin pääsee syvä huokaus.

— Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelman
Tyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossa
Laurilan talo on.

— Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret sävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.

— Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. — Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä sanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi poistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme suumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.

— Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme. Minä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa hänet vaimokseni.

— Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahti
Perälän Arvo.

— Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.
Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.
Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi
toisillenne. Vai kuinka?

— Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon tytär, mutta minä —

— Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. — Emme ole niitä vanhan kansan
ihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.
Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.
Kaikki me olemme yhtä hyviä.

— Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.

— Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne vietämme sitten kun palaan Amerikasta.

Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja Ilmi Laurilaan.

Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila, jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan, vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan nukuttavasti.

Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. — Minkävuoksi hän oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen, kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta, laajennetulta näkökannalta…

Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi maisemineen.

Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".

— Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.

— Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta, joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan näytteen:

    "Piru se lyhyen opetti läksyn
    Ja pappi sen pian oppi.
    Kun ihminen syntyi tai kuoli,
    Niin pappi siitä maksun otti.

    Pappi se kirkossa paukutti
    Ja akat ne oikein itki.
    Vaan papin pussista pohja on pois:
    Piru sen kutkutti rikki."

— Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva, teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt koetuksen. — Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy laatuun.

— Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! — huusi muuan nuorukaisista. — Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?

— Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen puhuja, antamatta nolata itseään. — Mutta tultuanne Valtoihin saatte kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään helposti käsiksi päästä…

— Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä tapaisi paikkakuntalaisia.

— Päivää! Minnekä matkataan! — kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun mäkitupalaisen perheineen. — Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin, 10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli hänen ensimäinen junamatkansa.

— Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.

— Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. — He saavat tulla myöhemmin.

— Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen pakottamina, virkkoi hän itsekseen.

Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana päivänä saapui hän Helsinkiin.

Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne
Perälälle.

II LUKU.

Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila "Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.

Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.

Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa. Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa. Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen "todistus" tule kysymykseen.

Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista Englannissa.

Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.

Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella, katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka alkoi puhella.

— Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.

— Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin Pohjanmaalta.

— Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi
Saarela.

— Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.

— Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi
Saarela.

— Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit, voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.

— Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. — Meikäläisten tarpeista ei rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan. Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan suomalaisia saunoja.

— Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan. Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana suomalainen savusauna.

Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä, jotka ihmettelevät laivan nimeä.

— Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat laivojen nimet suomalaisia.

— Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä
Etelä-Suomi on niin ruotsalaista.

— Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy kolmas tyttö.

— Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. — Numero 1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt. Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle nimen?

— No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on naisellinen nimi, selittää kolmas.

    "Mors ipsa beatior inde est,
    Quod per cruciamina leti
    Via panditur ardua justis,
    Et ad astra dororibus itur."

— Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.

— Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää
Saarela.

— Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun korvissani tällä matkalla?

— Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte latinaa.

— Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu samalla naisenääni miesten selän takaa.

Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään laivankannelle.

— Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.

— Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."

— Hyvänen aika, huudahtaa neiti. — Miksi tämä herra sellaisia kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän etsimme vielä onnea maailmasta.

— Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaa
Saarela kuivasti.

— Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.

Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.

— En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa kääntyen.

— Kun minä lähdin kotoani — — — Sanat takertuvat puhujan kurkkuun ja hän vaikenee.

— Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaa
Englannista Amerikkaan — — —

— Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela tutkivannäköisenä.

— Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.

— Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.

— Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. — Mutta luonnonvoimia ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.

— Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.

— Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.

— Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen, saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.

— Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se saisikin vuodon, selittää Saarela.

— Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.

— Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle linjalle?

— Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela päättävästi. — Jätetään tuo juttu sikseen.

— No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.

On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.
Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.

— Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua sen nähtävyyksiin.

Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina rantaanlaskemistoimissa.

— Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.

— Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.

— En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun pääsemme maihin.

— Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella ihmisellä on puukengät jalassa?

— No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.

Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa. Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.

Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä ankarasti.

Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.

— Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.

Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi kerraksi.

Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela — joka myös matkusti toisessa luokassa — kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista. Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.

— Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. — Nykyajan laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä aiot matkustaa Amerikkaan?

— Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit mukaan.

— Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi ollenkaan poiketa Englannissa.

— Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.
Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin
"Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen
sukulaisenikin, erään sisarenpoikani.

— Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila, keskusteluun puuttuen. — Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.

— Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa, mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. — Mutta saanko kysyä, mitä linjaa herra aikoo matkustaa?

— Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa laivassa.

— Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti Laurila.

— Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä olevan ruokailuajan äänettömänä.

Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.

Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat
Southamptoniin, jossa "Titanic" odotti.

Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä. Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.

Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.

Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva merkitsee tavallisiin verrattuna.

Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen
Ranskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.
Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.

Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia, nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren aaltoja.

Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli puhuttavan moniaita kieliä.

— Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.

— Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän. Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti itkeä.

— Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen
Laurilalta.

— Ranskaa, vastaa tämä. — Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra lienee hänen isänsä.

III LUKU.

Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni, kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.

Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä. Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä, miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta ennustavana oli se noussut aamuisin.

Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu. Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina. Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit miellyttivät niitä.

Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat, antaen heille voimia.

Miehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He nuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät. Nyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön ja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle oli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä johtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.

Miesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi sen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan kantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi jumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli puoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli loistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja, joissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli jumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen timantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet siihen katsoa.

Ruhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin kiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi kulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä korkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin jumalankuva paareilta alas.

— Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja hyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme sille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me tiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee onnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon sinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja panimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme. Vieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen tuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja kaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä Gangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta sinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan timantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön se enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä ja ihmisten näkyvistä.

Ruhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin heitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.

Marmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi, hohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta kohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä katettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja kuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa, taiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja niitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia, parrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia, hunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat temppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä, seisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja sen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat maharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään Gangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.

Maharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu parhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen puutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin lattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.

Äänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen mietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka nöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada lahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka hän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja oli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään sellaista aarretta.

Maharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului väkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se oli kerrassaan lumoava.

Maharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.
Valkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.

Mutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille ja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon loistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta temppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.

Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa. Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan. Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa. Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli raunioina ja sininen timantti hävinnyt.

Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan tulla.

Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina, jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä tavattoman hyviä kauppoja.

Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla. Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.

Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä, kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia, jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden, että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.

Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.

Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden, seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun. Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien luku tulee olemaan suuri.

Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä. Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin hallitsijattarena.

Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan. Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä. Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan, ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen ystävänsä toimesta, kuten väitetään.

Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle. Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?

Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään. Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.

Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan, peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana, suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven. Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja hän kuolee.

Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle 18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi ja ampuu itsensä.

Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin, Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen, haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään, ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti. Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.

Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat. Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café de Parisin päivällissoitanto kaikuu.

Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin. Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa. Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia. Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.

Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri. Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole milloinkaan ennen nähty.

Pieni amerikkalaisseurue — yksi herra ja kaksi naista — kulkee käsi kädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan valkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi, hienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän tyttärensä.

— Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo amerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita. — Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta palkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.

Alice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat kaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.

— Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. — Sellainen kivi, tuollainen verraton ihanuus!

— Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. — Mennään sisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.

Tyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea kohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat upporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan heitä. — Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten tämän korvaan.

Herra Mc Dean — se on isän nimi — pyytää saada lähemmältä tarkastella ikkunassa olevaa sinistä timanttia.

— Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. — Ai, siitä olen kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.

Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta useampaa alustaa vasten..

— Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen, katsoen nuoreen naiseen.

— 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.

— Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule, lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine. Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.

— Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota. Sehän on kerrassaan naurettavaa — — —

— Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. — Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.

— Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.

Alice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen nuorten naisten tapana on tehdä.

— Minä, minä haluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, — eikä sen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.

— Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos mahdollista, irti koko asiasta.

— Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, — ei ole mikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan — Pierpont Morgan, te tiedätte, — oli tunti sitten täällä. Hän lupasi palata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean haluaa nyt tehdä päätöksensä — — —

Herra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki amerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen tunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen suosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun tullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt itselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas kuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on myöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden ei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän. Mutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko Amerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee Mc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa. Olisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru, mikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin miltä se kuulostaa.

Kun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän omansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa Newyorkin "sesongin" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt päänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea sitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa. Hän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat olemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun hän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä onnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee kaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja jonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin kauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin omistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa kemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista kerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus — — —

No sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei kumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen timantti sai aikaan.

IV LUKU.

Ennenkuin jatkamme, koetamme muutamin sanoin kuvata, mitä tapahtui "Titanicin" lähtiessä Southamptonista. Laivalaiturilla tungeskeli tuhansia uteliaita katsojia, jotka tahtoivat nähdä jättiläisen lähdön merelle. Koko Southamptonin kaupunki ikäänkuin juhli tätä hetkeä. Suunnattoman laivamiehistön omaiset seisoivat ensi rivissä laivasillan reunalla. Naiset nostivat vähäisiä lapsiaan korkealle, jotta nämä näkisivät paremmin. Kyllä olikin laiva mastoineen, suunnattoman suurine, sakeata savua tupruavine savutorvineen, lukemattomine ikkunoineen ynnä muine merkillisyyksineen katsomisen arvoinen.

Höyrypilli vihelsi viime kerran. Kun väki, joka ei aikonut matkustaa mukana, oli astunut laivasillalle, vedettiin portaat laivaan ja kylkiportit sulettiin. Voimakkaat hinaajalaivat alkoivat työskennellä. Kun nyt "Titanic" hiljalleen liukui satamasta, huudettiin tuhansista suista rannalta sille jäähyväisiä.

Vähän loitommalla oli "New York"-niminen laiva seitsemällä vankalla teräsköydellä laituritolppiin kiinnitettynä. Sen miehistö seisoi kannella "Titanicia" tervehtimässä. Yhä lähemmäksi tuli jättiläinen, kunnes kumpikin laiva oli rinnatusten. Äkkiä kuului muutama kova paukaus. "Titanicin" voimakas imuvesi veti mukanansa toisen laivan. Nyt pantiin "Titanicin" koneet käymään taaksepäin täydellä höyryllä. "New York"-laivan perä kääntyi ulospäin. Yhteentörmäys näytti välttämättömältä. Mutta ikäänkuin ihmeen kautta se vältettiin, laivojen ollessa tuskin viiden metrin päässä toisistaan. Kapteenilta pääsi helpotuksenhuokaus, sillä hän tiesi mitä vaara merkitsi. Mutta useimmat matkustajat vaan nauroivat, sillä heistä tuntui tämä näytelmä mielenkiintoiselta. Laurila oli seisonut venekannella ja sieltä katsonut näytelmää. Hän kääntyi erääseen laivamieheen, joka oli tehtävissään kahden pelastusveneen välissä.

— Oli hyvä, että päästiin näin vähällä. Muuten olisi yhtiö saanut maksaa isot rahat vahingosta, sanoi hän.

— Kyllä, vastasi merimies. — Mutta kävi miten kävi. On kuitenkin huono enne, kun ensimäinen matka alkaa tällä tavalla.

Nyt kulki "Titanic" omalla voimallaan hiljalleen eteenpäin. Kun se hetkisen kuluttua sivuutti "Oceanic"-laivan, kuului taas köysien katkeamisen synnyttämä pauke. Mutta kaikki kävi hyvin, ja "Titanic" pääsi onnellisesti ohi. Matkustajat tuskin kiinnittivät huomiotaan tähän uuteen kohtaukseen. Ainoastaan vanha merimies lausui siitä mielipiteensä.

— Jos tämmöistä jatkuu, sanoi hän, — niin käy meille pahemmin.
Cherbourgista tulee laivaan suuremman tuhon tuottaja.

Viimein irrotettiin hinaaja-alukset. Määräyksenantaja-sähkökellot soivat. Nyt alkoi jyske konehuoneissa, ja suunnaton laivanrunko rupesi tärisemään. "Titanic" sai vauhtia ja ohjattiin kanaalia kohti. Vaahto kuohui keulan edessä ja valtaavat, vaahtopäiset aallot kohosivat laivan kummaltakin puolelta. Englannin rannikko katosi näkyvistä, ja Ranskan rannikko alkoi näkyä. Tuli ilta. Majakat sytytettiin. Jo ollessa pimeä ankkuroitiin "Titanic" Cherbourgin edustalla.

Southamptonissa oli Laurila sivumennen saanut tavata erään vanhan tuttavansa ja ylioppilasaikansa toverin Niilo Vieremän, jota ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

— On pitkä aika sitten kun viimeksi keskustelimme, ainakin on siitä viisi vuotta, alkoi Vieremä.

— Seitsemänkin vuotta siitä jo on kulunut, väitti Laurila. — Mutta sinä olet jo niin amerikkalaistunut, että sinua tuskin enää tuntee. Ennen oli sinulla viikset ja punaset posket. Nyt ovat ne poissa ja kasvoissasi on jo ryppyjä.

— Ensiksikin täytyy minun valittaa, että amerikkalaiset sairastavat partakauhua, alkoi Vieremä. — Ei siellä saa nuorehko mies olla rauhassa, jos eivät hänen kasvonsa ole sileät kuin vasikankuono. Minulla oli kerran pieni leukapartakin, mutta kun joka suunnalta mökötettiin pukinäänellä, täytyi se ajaa pois. Samassa rymäkässä menivät viikseni.

— Se on todella amerikkalaisen luonteen huono puoli. Miksi ei mies saisi pitää partaa? En ainakaan minä viiksistäni luovu, sanoi Laurila.

— Sitten ei elämä Amerikassa ole leikkiä, kuten moni luulee. Siellä jos missään täytyy tehdä ankarasti työtä, eikä päämiesten luottamustakaan ole niin helppo saada. Kesti kolme vuotta ennenkuin minuakaan huomattiin. Mutta kun olin keksinyt uuden laivanpurkauslaitteen ja saanut sille patentin, ylenin pian. Olen nyt yli-insinööri. Nyt olen "Titanicilla" tutkimassa sen koneita ja katsomassa, onko niissä mitään opittavaa.

— "Titanic" on ihmeellinen laiva, sanoi Laurila. — Kaikkien sen osien pintapuolinenkin tarkastus veisi aikaa enemmän kuin jalankäynti Helsingistä Turkuun.

— Siinä olet oikeassa, vastasi Vieremä. Matkustajahytteihinkin mahtuu väkeä enemmän kuin pariin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Meillä on muuten komeata väkeä mukana. Tuolla esim. seisoo amerikkalainen miljoonamies eversti Astor. Hän on 48 vuoden ikäinen ja nai hiljattain 18-vuotiaan tytön. Hän on nyt toisen kerran naimisissa. Hän on rouvansa kanssa juuri palannut häämatkalta Egyptissä. Nuori rouva on — hm — sinä ymmärrät —

— Ja tuo harmaapartainen, korkeaotsainen ukko on myös merkkihenkilö. Hän on kuuluisa sanomalehtimies William Stead. Häntä kutsutaan rauhanapostoliksi. Tuolla syrjemmällä on Benjamin Guggenheim, suuri rahamies hänkin. Häntä kutsutaan kuparikuninkaaksi. Äskettäin oli hänen nimensä kaikkien huulilla Alaskan hiilikaivosrettelöitten johdosta. Hänen vasemmalla puolellaan on presidentti Taftin adjutantti, majuri Butt, ja oikealla puolellaan miljoonamiehet John Thayer ja Clinch Smith. Minä en huolisi siitä rahamäärästä, jota nuo miehet edustavat. Mitä minä sillä tekisin?

Eräs noin 40 vuoden ikäinen, juutalaisennäköinen mies, nousi ylös, heitti sanomalehden kädestään ja lähti ulos.

— Joku sinun miljoonamiehistäsi, joita täällä kuuluu olevan alku toista tusinaa, naurahti Laurila.

— Eipäs. Kyllä hänkin on varakas mies, mutta tässä laivassa merkitsee hän enemmän kuin nuo rahakuninkaat yhteensä. Hän on Valkean Tähden linjan johtaja Bruce Ismay. Kapteenikin saa olla nöyränä hänen edessään. Mutta mennään nyt kävelylle.

Ystävykset lähtivät. Laivan käytävät olivat pitkiä kuin kaupungin kadut. Ensi luokan loistohytit oli varustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Talvipuutarha oli ihmeellinen laitos. Siellä oli tuhansia kasvavia, lemuavia kukkia ja tuuheita palmuja. Uimalaitos ja voimistelusali olivat myös suuremmoisia.

— Minua ei tämä loisto ollenkaan liikuta, sanoi Vieremä. — Minun huomioni on yksinomaan kiintynyt laivan koneistoon. Ajattele, mitä merkitsee hankkia höyry laivan kolmeen höyrykoneeseen, kahteen nelisylinteriseen kolmiekspansiokoneeseen ja yhteen Parson-turbiiniin, joka kolmella jättiläispotkurillaan työntää laivaa eteenpäin. Ajattele, että laivalla on 29 höyrypannua. Et osaa arvata, kuinka mitättömäksi ihminen tuntee itsensä tuolla alhaalla konehuoneessa, jossa puolialastomat lämmittäjät hoitavat 159 tulisijaa.

— Ai, tuolla tulee ystäväni Saarela, sanoi Laurila. — Hän on maisteri niinkuin minäkin, ja suuri kielimies. Taitaa latinaisia virsiäkin ulkoa.

Kolme tuttavusta ei ollut kauankaan keskustellut, kun Laurilan ja Saarelan huomio kiintyi erääseen nuoreen naiseen, joka istui isänsä ja äitinsä keskellä.

— Tuo nainen on tavattoman kaunis, sanoi Laurila. — Mitä sinä,
Saarela — he olivat jo "sinut" — arvelet?

— Ai, sinulla on morsian, ymmärrän, nauroi Vieremä. — Et siis omaksi hyväksesi katsele tuota kaunista naista.

— No kuinka on uuden tuttavani Saarelan laita, kysyi Vieremä uteliaan näköisenä.

— Täysi nuorimies, vastasi Saarela reippaasti. — Ei ole salaistakaan morsianta.

— Muuten ei kukaan meistä voisi päästä käsiksi tuohon tyttöön, nauroi
Vieremä.

— Minä arvaan syyn, sanoi Saarela. — Hän on tietysti miljoonapohatan tytär.

— Oikein, sanoi Vieremä. — Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on miljoonamies.

— No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. —
Minä olen köyhä kuin kirkonrotta.

— Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. — Jos meillä olisi kreivin tai markiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä. Amerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille aatelisnimille.

— Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.
— Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.

Ruokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului miellyttävää soittoa.

Päivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela tupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään, tuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut. Ohi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin turhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.

— Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat, sanoi Laurila. — Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen Amerikassa.

— Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa matkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat olleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran, italialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa elämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä tuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.

Uffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei viimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen, näyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita antamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä tavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.

Keskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se jalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen haltuunsa.

— Kas vaan, huudahti Uffiezi. — Onko se jalokivi laivassa? Olen kuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta — — —

— Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä enkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.

— Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. —
Mutta kivi on minun eikä isän.

— Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan hyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.

Sillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista vieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä, jolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui Astorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar. Ystävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja rahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.

— Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia häämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja päivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.

Päivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä esitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille herroille, muitten muassa Mc Deanille.

— Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. — Olen käynyt Aavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa tuhatjärvien maassa.

Saarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja pisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä. Saarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.

— Pohjalaispojat ovat rohkeita, sanoi hän. — Kukapa olisi uskonut, että sinä Amerikanmatkalla saisit tanssia dollariprinsessan kanssa!

Saarela ei vastannut mitään. Hän oli vähäpätöinen suomalainen maisteri, kirjatoukka, tuo neiti taas miljoonamiehen ainoa tytär. Sitäpaitsi olisi ruhtinas Uffiezi välttämättä otettava laskuun. Mutta olihan tuollaisista pulista ennenkin selviydytty. Voisi käydä niinkin, että ruhtinas arvonimestään huolimatta vielä lyötäisiin laudalta, ja että Saarela — — — No, se oli rohkea toivomus, mutta saahan ihminen toivoa mitä tahansa.

Aamulla oli "Titanic" jo kaukana merellä. Atlannin korkeat aallot hyökkäsivät sen keulaa vastaan. Ylpeänä halkasi "Titanic" niitä. Keulassa ja peräpuolella tuntui hiljaista huojumista, mutta laivan keskellä tuskin tiesi valtamerellä oltavankaan. Matkustajat olivat siellä yhtäläisessä turvassa kuin olisivat istuneet kalliolla. Muuten oli tässä laivassa mahdoton tulla meritautiin.

— Jos suurien höyrylaivojen koko kasvaa samassa määrässä kuin tähän asti, on vaikea sanoa, mikä tulee lopuksi eteen, huomautti Mc Dean.

— Taistelu valtameren "sininauhasta" ei lakkaa koskaan, sanoi herra Bruce Ismay. — Muistan sen ajan, jolloin saksalaiset "Fürst Bismarck"-laivallaan vallottivat sen meiltä. Tuo laiva oli 1890-vuoden jättiläinen. Mutta tuo laiva kantoi ainoastaan 8,400 bruttotonnia. Se ei enää merkitse mitään. Nyt on "sininauha" jälleen Englannin oma, mutta se ei ole Cunard-, vaan Valkean Tähden linjan hallussa. "Titanic" on laivanrakennustaidon tähänastinen viimeinen sana. "Titanic" voisi ottaa "Fürst Bismark"-laivan kannelleen. Tämä suunnaton kehitys on tapahtunut 22 vuoden kuluessa.

— Niin. Nopeuteen nähden on Cunard-linjalla ennätys, sanoi Ismay olkapäitään kohottaen. "Lucitania" ja "Mauretania" kulkevat 25 solmuväliä. Meidän yhtiömme ei kilpaile siinä suhteessa. Me pidämme matkustajien mukavuuden tärkeämpänä. Mukavuus on sellainen, minkälaista matkustava yleisö voi vaatiakin.

— Mutta nopeudella on kaikessa tapauksessa myös osansa näyteltävänä, väitti Mc Dean.

— Tietysti. Laivojen nopeutta on käytettävä hyväksi. Meidän linjamme tehtävänä on olla täsmällinen. Matkustajien täytyy olla vakuutettuja siitä, että jos he haluavat olla Newyorkissa, Pariisissa tai Lontoossa sinä ja sinä päivänä tunnilleen ja minuutilleen, saavat he mennä siihen ja siihen laivaan eikä heidän tarvitse pelätä minuutinkaan myöhästystä.

— Entä sumut ja jäävuoret sekä yhteentörmäykset muitten laivojen kanssa?

— Kapteenimme saavat ottaa laskuun nämä vaarat. Heidän täytyy olla sekä rohkeita että varovaisia. He saavat aavistaa odottamatonta voidakseen välttää sitä.

— Pysähtykää! Odottakaapas! Kuinka oli kapteeni Smithin, oman päällikkömme laita hänen viime kesänä kulettaessaan "Olympic"-laivaa? Eikö hän epäonnistunut törmätessään yhteen "Hawken" kanssa?

— Ei suinkaan, sanoi Ismay, jonka varmuutta ei voitu horjuttaa.
"Hawken" kapteeni epäonnistui. Kapteeni Smithillä oli laki puolellaan.
Hän ohjasi oikein ja oli oikeassa.

Eversti Astor, joka tähän asti oli äänettömänä kuunnellut, sekaantui nyt keskusteluun.

— Laki suojelee päällikköä. Tämän tarvitsee vaan seurata sen kirjainta, sanoi hän.

— Matkustajat eivät koskaan ole olleet niin turvattuina kuin nykyajan laivoissa, sanoi "Titanicin" rakentajien Harland & Wolffin eräs yli-isinööri. — Uskokaa minua, herrani. Minä tiedän, mitä puhun. Olen ollut mukana rakentamassa useampia laivoja. Ne rakennetaan niin lujiksi, että kestävät kovimmatkin koetukset. Tässä laivassa on 16 tarkasti sulettavaa kammiota. Niitten ovet voidaan sulkea 15 sekunnissa komentosillalta. Sulkeminen tapahtuu siten, että kapteeni painaa sormellaan 16 sähkönappulaa.

— Mutta jos koneisto särkyisi tai muuten joutuisi epäkuntoon. Eikö silloin olisi turvauduttava pelastusveneihin, kysyi Mc Dean.

— Pelastusveneillä ei nykyään ole mitään merkitystä, selitti Ismay. — Laki määrää, että niitä täytyy olla, ja sentähden kuletetaan niitä mukana. Meidän turvallisuutemme perustuu vedenpitäviin kammioihin. Pari, kolme niitä saa täyttää vedellä, ja "Titanic" pysyy sittenkin pinnalla. Sama on laita, vaikka konehuone on vettä täynnä. Vielä on laita sama, vaikka laivan kokka ja perä särkyvät. "Titanic" ei voi upota, hyvät herrat! "Titanic" on turvallisuustoimenpiteitten ja uudenaikaisen laivanrakennustaidon ennätys. On mahdotonta hukkua, jos vaan ei hyppää mereen. Ismay kumarsi ja poistui.

— Tässä mainittiin jotakin ennätyksestä. Kuinka suuri on "Titanicin" vauhti, kysyi Mc Dean yli-insinööriltä.

— Se on rakennettu 21 solmuvälin nopeutta varten mutta voi saavuttaa 23 solmuvälin nopeuden.

— Siinä tapauksessa ei tällä matkalla saada mitään ennätystä. Ja mitäpä se merkitsisikään, sanoi Mc Dean.

— Tiedustelkaa asiaa kapteeni Smithiltä. Saadaan ennätys, jos hän tahtoo. Suora tie ja tasainen vauhti ovat tarpeelliset. Ajatelkaa vaan, että "Titanic", joka ei ole luvannutkaan erinomaista vauhtia, ehtii perille pikemmin kuin on laskettu.

— Katsokaa savua, herrat, sanoi eversti Astor, osottaen kädellään ylös. — Näyttää siltä, että konehuoneessa pidetään kovaa kuumuutta.

Kaikki katsoivat savua, joka sakeana tuprusi neljästä suuresta savutorvesta. Koko laiva tärisi keulasta perään asti.

— Ei tarvitse, sanoi yli-insinööri. Hänen paljas mukanaolonsa riittää. Atlanninlaivan kapteeni tietää, että kun johtaja on mukana, on kysymys suurimmasta vauhdista ja suorasta eteenpäinmenosta, vaikka olisi tuhansia esteitä tiellä.

— Se on vaiti, jos ei mitään tapahdu. Kapteeni ei saa ajatella sitä. Luuletteko, että nuorallatanssija mietiskelee, mitä tapahtuu, jos hän putoaa? Leipä ja ansio ovat tärkeämmät kuin itse henki. Herra Ismayn asemassa oleva mies voi tarkottaa paljon, vaikka ei hän siitä puhukaan. Mutta jos ei se, jota asia koskee, ymmärrä, niin voi hänen leipänsä käydä niukaksi.

Muuten on kapteeni lukenut koko asian johtaja Ismayn silmistä. On varmaa, että "Titanicin" matka tulee olemaan nopea. Joka elää, näkee, että "Titanic" siinäkin suhteessa saa ennätyksen — — —

— Jos te, hyvät herrat, sallisitte minun lausua julki, mitä tänä hetkenä tunnen, niin voisi keskustelumme joutua aivan toiselle suunnalle, jatkoi Mc Dean.

— No koska herrat suovat minun puhua, niin uskallan lausua erään synkän aavistukseni. Tämän laivan pelastusveneet tulevat kysymykseen tällä matkalla. Meistä miehistä ei tosin monikaan saa niitä käyttääkseen, mutta me saamme olla mukana todistamassa "Titanicin" ennätystä.

— Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus toteudu.

V LUKU.

Minä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice Mc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä joka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta sähkölennättimestä. — En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin suuresti kuin signor Marconia.

— Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka istui Alicen vieressä toisella tuolilla.

— Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin noitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät laivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa yhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse mitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä oikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä…

— Se oli hyvä nimi — näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas Uffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet toisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset ovat toisilleen myötätuntoisia.

— Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on yhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla tavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa. Mitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi saman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste. Monimutkaisempi ei se salaisuus ole.

— Sähköttäjä istuu marconisähkötyspöydän ääressä, jonne virtaa 110 voltin suuruinen sähkövirta. Hän panee virran kulkemaan voimistuttavan laitoksen läpi, joka monistaa virran voiman melkein mihin tahansa astemäärään, jonka hän haluaa. Sitten painaa hän sähkölennätinlaitoksessa olevaan nappulaan, ja niin kiitää sähkövirta pystysuoraa lankaa pitkin mastoon ja niihin vaakasuoriin lankoihin, jotka on kiinnitetty mastonhuippujen väliin, ja joista se sitten heittäytyy avaruuteen.

Otaksutaan, että esim. A-kirjain on mennyt ulos. Missä tämä tapaa marconilaitteen, joka on ihan samalla tavalla jännitetty kuin lähetyskonekin, vaikuttaa se jännitettyihin lankoihin, jotka sitten vastaanottolaitteen kautta ottavat vastaan lähetetyn kirjaimen. Sähköttäjä, joka istuu laitteen ääressä kohdistusmikrofooni korvien edessä, kuulee muutamia sähähtäviä tai läimähtäviä ääniä, jotka riippuvat hänen laitteensa luonnosta, ja jotka tulevat lyhyemmissä tai pitemmissä tahdeissa. Nämä äänet selittää hän, kuten on oppinut ne selittämään. Kirjain, sana, sanoma on tullut hänen luokseen 60-tuhannen peninkulman nopeudella tunnissa.

— Tuo kuulostaa unelta tai kummitusjutulta, sanoi hän. — Jos sellaisista asioista olisi puhuttu parikymmentä vuotta sitten, ei niitä olisi kukaan uskonut.

Palvelija, joka oli käynyt myymässä laivalehteä, oli lopettanut käyntinsä ensi luokassa. Nyt meni hän toiseen luokkaan ja sieltä siirtolaisosastoihin.

Useimmat matkustajat olivat kansilla. Niillä käveli, istui ja seisoi ihmisjoukkoja, suomalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia, englantilaisista tietysti puhumattakaan.

Joukko juutalaisia, jotka haisivat sipulilta, istui eräässä nurkassa. Likaisuudestaan huolimatta olivat heidän nuoret naisensa kauniinnäköisiä.

Eräs äiti itki noin 3-vuotias tyttölapsi sylissään. Vieressä seisova, noin 18 vuoden ikäinen poika koetti lohduttaa äitiään.

— Minä murehdin kovasti Einoa. Se poika vasta on kiusankappale vanhemmilleen, kun ei lähtenyt mukaan. Minä en voi käsittää, mikä häntä riivasi, huokaili äiti.

— Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän malttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.

— Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän kanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.

— Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa todistava miehenääni tuon naisen sivulta.

— Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni on
Amerikassa, ja me menemme hänen luokseen.

— Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne, sanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.

— En saanut, vastasi vaimo. — Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään hinnasta matkaan.

— No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja ettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.

Laurila näytti olevan syvällisen mielenliikutuksen valtaamana. Mutta hän koetti hillitä tunteitaan ja kääntyi raumalaiseen äitiin, kysyen:

— En tietenkään. Jos olisimme Einon puhetta uskoneet, emme mekään olisi lähteneet matkaan. Mutta mitä syytä olisi pelätä, että laiva hukkuisi? Matkustaahan ihmisiä alinomaa Amerikkaan ja sieltä takaisin. En ainakaan minä ole kuullut muun kuin erään laivan — en muista sen nimeä — hukkuneen.

— Juuri niin, vakuutti Laurila. — "Norge" oli tanskalaisen Thingvalla-linjan laiva ja ajoi — muistaakseni 1904 — Rockallin karille Skottlannin pohjoispuolella.

— Emme, vastasi Laurila. Ainoastaan Thingvalla-linjan laivat ajavat
sitä tietä, koska eivät ollenkaan poikkea Englannissa, selitti Laurila.
Sillä reitillä, jota tämä "Titanic"-laiva kulkee, ei ole mitään karia.
Meri on kaikkialla hirmuisen syvä, keskimäärin viisi kilometriä.

— Herra jumala! Onko meidän allamme nyt sellainen syvyys, huudahti äiti. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi itkeä.

— Menevätkö Salli, äiti ja Vihtori mereen, kysyi lapsi. Tytön nimi oli näet Salli.

— Mistä syystä tuo lapsi niin puhuu, kysyi samassa toinen miesääni.
Kysyjä oli Saarela, joka myös oli tullut paikalle.

— En minä voi ymmärtää, selitti äiti huolestuneena. — Sen verran osaan sanoa, että lapsen veli 10 vuoden ikäinen Eino-poikani ei tahtonut lähteä matkaan meidän kanssamme, koska uskoi laivan hukkuvan.

— Mitä sinä, veli, arvelet tällaisesta ennustuksesta ja pelosta, kysyi
Laurila Saarelalta. — Eikö se tunnu omituiselta?

— Niin se tuntuu, vaikka en minä puolestani mitään vaaraa usko tarjona olevan, vastasi Saarela.

— Mutta mitä te arvelette tuon Eino-poikanne pelosta? Oliko hän ennen ollenkaan ollut merellä?

— Kyllä. Ei hän muuten vettä pelännyt. Sentähden tuntuukin niin merkilliseltä, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu lähtemään matkaan, sanoi äiti, jonka silmiin tulivat kyynelet.

— Minä en luule olevani taikauskoinen, mutta sittenkin uskon, että tuon pojan pelko välttämättä johtui jostakin syystä, sanoi Laurila.

— Asia on sitäkin omituisempi, kun pojat tuossa iässä ovat kovin seikkailuhaluisia, selitti Saarela.

— Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom. — Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei se vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä poikaa tässä tapauksessa pelotti?

— Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. — Muuten minusta tuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin täysi-ikäisten.

— Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin kuin maallakin, lohdutti Laurila. — Mutta koska olemme joutuneet keskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun kotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän Eino-poikannekin.

— Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte matkaan, sanoi vaimo.

— En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä niitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne ovat tarkottavinaan.

— Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme jotakin merkitsee, selitti Saarela.

— Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin törmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli myös tullut paikalle. — Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut Atlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.

— Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös jäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.

— Kyllä täällä keväisin ajelehtii jäävuoria, mutta ne eivät ole kotoisin tästä vaan Pohjoisjäämerestä, josta ne ajelehtivat tänne, selitti Vieremä.

— Ei, hyvä lapsi, vastasi Vieremä. — Ne ovat suunnattoman vahvoja.
Ainoa keino on välttää niitä.

Samassa kiintyi seurueen huomio erääseen naiseen ja mieheen, jotka pitäen toisiaan käsipuolesta lähestyivät verkalleen.

— Kylläpä ihmiset ovat turhamaisia, kun pitävät tuollaisia helyjä kaulassaan, tuumi vaimo.

— Kyllä kai se tuollainen hely maksaakin muutaman sataa markkaa, arveli vaimo.

— Ei satoja vaan satojatuhansia. Kiven hinta on satumaisen suuri. Se maksoi viimeksi 450-tuhatta frangia eli yhtä monta meidän markkaa.

— Ainakin pinnalta katsoen, sanoi Vieremä nauraen. — Mutta jos pantaisiin toimeen tarkka tutkimus noitten ihmisten varoista, voisivat ne kuivua hyvin pieneen.

— Kyllä, vastasi Vieremä hymyillen. — Tuo nuori nainen on amerikkalaisen miljoonapohatan Mc Deanin ainoa tytär, nimeltä Alice.

— Ai, se on sulhaspoika, sanoi vaimo hymyillen. — Onko sekin amerikkalainen?

— Ei, vaan italialainen. Mies on kotoisin Venetsiasta ja hänen nimensä on ruhtinas Uffiezi.

— Ruhtinas, huudahti vaimo. — Ensi kertaa eläessäni näen ruhtinaan.
Mutta aivanhan se on muitten ihmisten näköinen.

— Mitähän kansallisuutta nuo lienevät, kysyi Alice toveriltaan. Pari oli näet tullut lähelle seuruetta. Ai, mutta minä tunnen nuo kolme herraa, jotka on esitetty minulle. Tuo vaimo on varmaankin samasta maasta, koska he puhuttelevat häntä.

— Tädin kirkas silmä, huudahti samassa pikkutyttö, juosten katsomaan lähemmältä Alice Mc Deanin sinistä timanttia.

— Ai, lapsi tarkottaa minun sinistä timanttiani, sanoi Alice. Samalla otti hän kukkaronsa ja antoi sieltä lapselle hopeashillingin. Ruhtinas Uffiezi seurasi esimerkkiä ja antoi toisen shillingin.

— Menkäämme pois täältä. Täällä haisee köyhältä väeltä, sanoi Uffiezi ranskaksi Alicelle, arvellen, etteivät nuo köyhät häntä ymmärtäisi. Samassa he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.

— Mokoma ruhtinas, sanoi hän. Eikö sinun kurjassa isänmaassasi ole sitä lajia väkeä tarpeeksi? Lakasisit ensin oman kynnyksesi edustan. Vai onko sinun pinnallinen loistosi omaa ansiotasi?

— Eipä taida olla, nauroi Vieremä. — Jos tuo upea herra pantaisiin veloista ahtaalle, ei hänen takkiinsa jäisi nappeja.

— Sentähden hän tuota kultalintua niin pyydystääkin, sanoi Saarela. —
Mutta saa vaan nähdä, onnistuuko hänen pitää lintua häkissä.

— Siinä on uusi ennustus, jonka minä toivoisin toteutuvan veli
Saarelan hyväksi, sanoi Laurila leveästi nauraen.

— Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri sisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.

— Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että tyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön rahoja, selitti Laurila.

— Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. — Otaksutaan, että ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.

— Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. — Mutta otaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.

— Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot sulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla matkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas kavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi huolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.

— Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi Laurila. — Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa tapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.

— Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. — Se näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin lujallepanemista.

— Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan pakokauhun valtaan, sanoi Laurila.

— Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. — Joku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin syystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli kovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan uppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin hitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet takaisin.

— Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli "heikomman astian" osaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista hätää.

— Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä kohti.

— Eivät. Nainen vältti hänen seuraansa eikä ollut enää tuntevinaan häntä. Muuten on minun vakaumukseni se, ettei tuo mies edes ole mikään ruhtinas, vaan että hän käyttää sellaista arvonimeä pyydystystarkotuksiinsa.

— Siinä tapauksessa, että laiva kärsisi jonkin vaurion tällä matkalla, kävisi kai samalla tavalla, arveli Laurila.

— Aivan varmasti. Uskallan lyödä vetoakin, vakuutti Vieremä. — Se vaurio olisi ratkaseva tapaus. Tämä nykyinen kultalintu ei enää senjälkeen välittäisi koko makeasta kavaljeerista.

Alice Mc Dean oli seurueeneen kulkenut laivan joka sopukassa ja nähnyt kaikki, mikä oli näkemisen arvoista. Taitava opas, joka osasi kaikki selittää, oli mukana. Viimeksi oli hän käynyt konehuoneessa.

Oli murkinanaika tulossa, ja nuori pari käveli kannella edestakaisin lisätäkseen ruokahaluaan.

Alice oli mieltynyt Uffiezin ulkomuotoonkin, vaikka tietysti "ruhtinattaren" arvo häntä enimmin viehätti. Euroopanmatkalle lähtiessään oli hän kyllä mennyt kihloihin erään bostonilaisen liikemiehen Jim Winslowin kanssa. Mutta voihan kihlauksen purkaa. Muuten ei hänen tarvinnut pelätä mitään Jimin puolelta, sillä tämä oli tyynenluontoinen.

Kello soi, ja matkustajat menivät murkinalle. Alice ja Uffiezi olivat melkein kahdenkesken kannella. He eivät pitäneet kiirettä mennä ruoalle. Nyt tarjoutui Uffiezille hyvä tilaisuus tehdä tunnustuksensa. Alice näki tämän silmistä, että sellainen oli tulossa, mutta hän ei pelännyt vaan odotti sitä. Mutta kun ei tunnustusta ruvennut kuulumaan, ehdotti Alice, että mentäisiin murkinalle.

Nyt tarttui Uffiezi tytön molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi hieman värisevällä äänellä:

— Alice! Ette saa mennä ennenkuin olen puhunut teille muutaman sanan, ennenkuin olen tehnyt teille erään kysymyksen, johon odotan vastaustanne. Sallitteko minun jäädä luoksenne koko elämänijäksi? Saanko aina olla vieressänne, kuten näinä onnellisina päivinä tässä laivassa?

Alice oli unelmiensa perillä. Ruhtinattaren arvonimi oli nyt varma. Hänen tarvitsi vaan ojentaa kätensä ja ottaa se vastaan. Mutta vaikka hän ulkopuolisesti oli tyyni, ei hän voinut estää sydäntään lyömästä nopeammin kuin tavallisesti. Ei kuitenkaan olisi näyttänyt viisaalta, että hän olisi heti antautunut. Ainakin muodon vuoksi täytyi hänen tehdä jonkinmoisia vastaväitteitä.

— Mutta minä olen kuullut, hyvä ruhtinas, että olette matkalla yksinomaan liikeasioissa, alkoi hän. — Te tilaisitte Amerikasta suuren joukon sotatarpeita ja palaisitte heti kotimaahanne mennäksenne sotanäyttämölle.

— Te olette saaneet vääriä tietoja, riensi ruhtinas oikasemaan. — Ei minua tarvita Italiassa. Siellä on kyllä miehiä. Ei ole vielä tullut se aika, että kutsuttaisiin mies talosta sotaan, kuten tapahtui suuren Viktor Emanuelin aikana. Jos se tulee, rientää ruhtinas Uffiezi ensimäisenä lippujen alle. Mutta jos te, Alice, torjutte minut luotanne, niin palaan Amerikasta heti kotio ja menen etsimään kuolemaa Tripoliksen taistelutanterelta. En voi elää ilman teitä.

Alice tuli liikutetuksi. Hän oli kyllä pitänyt varmana, että ruhtinas halusi vaan päästä käsiksi hänen rahoihinsa, mutta nyt alkoi hän uskoa, että Uffiezi pitäisi hänen personastaankin. Hän päätti panna miehen koetukselle.

— Te sanoitte, ruhtinas, ettette voisi elää ilman minua. Mutta kuinka kävisi siinä tapauksessa, että teidät pyydettäisiin kuolemaan minun tähteni!

Ruhtinas hymyili. Hän tiesi voittaneensa. Jos Alice olisi tahtonut torjua hänet luotaan, olisi hän tehnyt sen heti, käyttäen sitä säälimätöntä suoruutta, joka on nuorille amerikattarille ominaista. Hän ymmärsi, että Alice vaan näön vuoksi hieman mutkaili. Nytpä hänkin voisi näytellä osansa hyvin.

— Kuolla, huudahti Uffiezi teeskennellyn kiihkeänä. — Minäkö en kuolisi teidän tähtenne? Käskekää, ja minä hyppään heti mereen. Käskekää, ja minä ruhjoutan potkureilla itseni kuoliaaksi.

— Jumalan tähden, huusi Alice ja tarttui miehen käteen, koska näytti siltä kuin hän olisi odottanut käskyä pannakseen heti sen täytäntöön. — Älkää jumalan tähden tehkö mielettömyyksiä vaan menkää sen sijaan puhuttelemaan isää ja sanokaa tälle, että hänen ainoa tyttärensä aikoo mennä naimisiin ruhtinas Uffiezin kanssa.

Mc Deanin ja nuoren ruhtinaan välinen keskustelu kesti tuntikausia. Kun miehet viimein tulivat ulos Deanin loistohyteistä, kävivät he käsi kädessä ja tilasivat pullollisen samppanjaa. Se tyhjennettiin eräänlaisella juhlallisuudella, kuten lähellä olevat helposti huomasivat. Pian oli laivassa kiivaan pohdinnan alaisena kysymys, tulisiko ruhtinas Uffiezista ja Mc Deanin tyttärestä pari.

Alice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen timantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin taivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain silmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä noin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja komeudessa.

Niitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela. Tytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän muistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.

Niilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämä
Alicen kauneudesta.

— Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa, sanoi hän leikillisesti.

— Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. — Minua naurattaa se seikka, että me uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun puhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei ole muita suomalaisia matkustajia kuin me.

— Eipä taida olla, sanoi Vieremä. — Muut suomalaiset ovat kolmasluokkalaisia. Meillä on se etu, että saamme tehdä havaintoja rahaylimystön keskuudessa, vaikka itse olemme köyhiä.

— Mutta ethän sinä, Vieremä, enää köyhä ole, huomautti Laurila. —
Olet Amerikassa ansainnut pienen pääoman.

— Minun pääomani on niin pieni, että olen ryysyköyhälistöläinen useimpiin täkäläisiin verrattuna, sanoi Vieremä. — Mutta minkäs nuo upporikkaat minulle voivat, kun olen ostanut matkalipun toiseen luokkaan.

— Ai, meidänhän piti jatkaa niistä naima-asioista, sanoi Laurila vakavannäköisenä.

Saarela puri huuleensa. Nyt alkoivat hänen parhaat ystävänsä tulla liian pisteliäiksi. Sellaista se on. Hyvätkin ystävät joutuvat epäsopuun, liikkuessaan lemmenasiain lumotulla maaperällä.

— Minä kysyn sinulta avoimesti, sanoi Laurila Saarelaan kääntyen, — uskallatko todella ruveta ruhtinas Uffiezin kilpakosijaksi. Etelämaalaiset ovat kuumaverisiä. Jonakin kauniina päivänä voi ruhtinaallinen vastustajasi vaatia sinut kaksintaisteluun.

— Mutta jos Jim Winslow vaatii ruhtinaan ennenkuin tämä Saarelan, nauroi Vieremä.

— Ai, siitä tulee vielä hauska juttu, huudahti Laurila. — Tuon kultakanan omistusoikeudesta tulee epäilemättä taistelemaan kolme uljasta miestä, yksi amerikkalainen liikemies, yksi italialainen ruhtinas ja yksi suomalainen maisteri, joka on "köyhä kuin kirkon rotta". Hah, haa!

— Älkäähän nyt tuosta asiasta niin suurta numeroa tehkö, sanoi hän. — Tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä suoranaisesti voi tuota tyttöä lähennellä. On kokonaan toinen asia, että ihailen hänen kauneuttaan. Sanoohan suomalainen sananlaskukin, "että katsoa saa mutta ei kajota".

— Miksi ei kajotakin saisi, jos vaan kykenee puolustautumaan, nauroi
Vieremä.

— Mutta minä en puolustaudu, ainakaan tuollaisissa asioissa, vakuutti
Saarela.

— Mitä tekisit siinä tapauksessa, että ruhtinas Uffiezi kutsuisi sinut kaksintaisteluun Alicen omistusoikeudesta, kysyi Laurila.

— En mitään. Sanoisin korkeintaan, etten ole millään tavalla pyrkinytkään tyttöä omistamaan.

— Ai, sinä ihailet siis Alicea paljaastaan taiteelliselta näkökannalta, ehätti Vieremä huomauttamaan.

— Ehkä niin. Voinhan teille sanoa vakaumukseni lemmenasioihin nähden. En koskaan aio naista omistaa enkä saada häntä haltuuni millään kaappausoikeudella.

— Siinä tapauksessa sinä et siis voisi avoimesti kosiakaan, väitti
Vieremä.

— Etkö tiedä, kysyi Vieremä. — Kuinka voisit joutua muodolliseen avioliittoon yhdenkään naisen kanssa, jos et kosi?

— Voin olla. En pyri avioliittoon enkä halua millään tavalla omistaa naista. Siitä huolimatta voin ihailla kaukaa miellyttäviä naisia.

— Mitä tuollainen ihailu merkitsee? Voineeko se tyydyttää sinua koko ikäsi, kysyi Laurila.

Mc Deanin pöydässä istujat eivät aavistaneet, mistä nuo miehet puhuivat. Heillä oli oma puheenaineensa, joka koski Alicen sinistä timanttia.

— Tietysti kaikki se, mitä tästä jalokivestä puhutaan, perustuu paljaaseen taikauskoon, sanoi ruhtinas Uffiezi, luoden puolittain aran ja pelonsekaisen katseen Alicen kaulassa olevaan siniseen timanttiin. — Ei sellaisille puheille enää nykyisen valistuksen aikana arvoa anneta.

— Mutta miten on teidän katolilaisten laita, kysyi Mc Dean. Ettekö omista esimerkiksi madonnakuvallenne ihmeitätekevää voimaa? Eikö Italiassa uskota "pahan silmän" vaikutukseen? Jos niin on laita, eikö sellainen usko myös perustu taikuuteen?

— Muodollisesti kyllä toisista, mutta asiallisesti samanluontoisista, väitti Mc Dean. — Sallikaa minun lausua oma mielipiteeni juuri madonnankuvan vaikutuksista, joita en suinkaan voi kieltää.

— Minusta on tuo kuva hurskastoivoisten ihmisten magnetisoima. Tuhannet ovat vuosisatoina katselleet sitä hartaudella, joten sen ympärille on muodostunut näkymätön, hyvyyttä uhkuva ilmakehä. Tämä on kuvan ainoa asiallinen voima.

— En minäkään tunne luonnon salaisia voimia, jatkoi Mc Dean. — Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa meille tavallisille ihmisille aavistamattomia voimia ja näkymättömiä johtolankoja, jotka sitovat ihmisten kohtalot toisiinsa, vaikka eivät kohtalonalaiset ole asiasta tietoisia. En minä voi uskoa, että mikään tapaus olisi sattuman varassa, kuten tähän aikaan paljaasta tottumuksesta väitetään. Kaikella on alkusyynsä ja seurauksensa. Jokainen tapahtuma on rengas kohtalojen loppumattomassa sarjassa, joka on alkanut aikojen alussa, ja joka loppunee vasta maailmankaikkeuden suuressa levossa. Meissä uinuvat voimat, joita emme tunne, siirtyvät esineihin, joita pitelemme, kuten esimerkiksi sähkö syntyy ja kehittyy epäelimellisistä olijoista. Miksi eivät siirtyisi ne epäsointuiset voimat, jotka ovat onnettomuuden ja kuoleman välittäjinä? Tämä timantti, joka sukupolvien vieriessä on vaeltanut onnettomasta kädestä toiseen — — —

— Voi isäkulta, älä tänä iltana puhu onnettomuudesta ja kuolemasta, pyysi hän. — Salli minun olla onnellinen silloin kun voin. Sitäpaitsi on ruhtinas jo sanonut, että sinisen timantin huonot ominaisuudet ovat muuttuneet hyviksi senjälkeen kun se joutui minun huostaani.

Päivällisen jälkeen kokoontuivat eri salongeissa olevat matkustajat kuulemaan soittoa. Soittokunta esitti parhaat kappaleensa, ja eräs mukana ollut kuuluisa amerikkalainen laulajatar antoi avustustaan. Nuoriso keskusteli. Tupakkasalongissa väittelivät herrat siitä nopeudesta, jolla laiva kulki. Muutamat ammattipelurit olivat saaneet joukkoonsa erään "oppimattoman" ja tarjoutuivat nyt kilvalla opettamaan tätä.

Komentosillalla kävelivät yövartijat edestakaisin, huutaen tämän tästä: "Kaikki hyvin!" Taivas oli tähtikirkas, ja "Titanic" kulki suurinta vauhtiaan.

— Piru vieköön, sanoi eräs vahtijoista. — Tänä iltana kuulin kerrottavan, että sininen timantti on laivassa. Se merkitsee onnettomuutta. Jos saisin sen käsiini, heittäisin sen arvelematta syvimmällä kohdalla mereen.

VI LUKU.

Kaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka on yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä, paistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin merenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää huudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran mukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.

Mutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman suurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni kuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät olennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat syvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on "poikinut", kuten sanotaan. Jättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut emävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa taas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa tasapainonsa.

Suunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen eteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen enemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle. Sinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on satulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko viikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen toisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava jäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin salmesi.

Tänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti. Ne lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman laajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä jäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne soluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun epävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista. Ja voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!

Musta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän jännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua, joka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi. Höyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa sähköttimessä.

Äkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja, jotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan kylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä. Tähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli varovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla, murtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne liikkuivat sakeassa jäänsohjussa.

Mutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka oli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen, konehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen suuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta pysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen ja onnittelivat toisiaan.

— Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. — Jos tämä kohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän varotettava muita laivoja.

Marconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa ja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen halkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta kohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan muotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi komentosillalle.

— Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui sisään.

— Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä ottaakseen vastaan paperin.

— "La Touraine" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri on täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat tavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.

Kapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän varjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää ajatuksensa.

— Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme niitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.

— Jäätietoja "La Tourainelta", sanoi hän. — Jääjoukkoja on kulkuväylällämme.

— Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän katseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin heidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen tavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.

— Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. — Olisiko edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?

— Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. — Mutta "äijä" jatkaa kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.

— Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä — sitä mies tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" — toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota, vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut puheenparreksi.

— En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi ensimäinen perämies. — Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta edesvastuun taakkaa.

Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen mukaansa komentosillalle mennessään.

— Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, — tällä kerralla
"Tunesianista". — Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.

— Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt saman kysymyksen.

— Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. —
Emme muuta sitä.

Mutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta kokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä sähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli hän ollut Valkean Tähden linjan "Majestic"-laivan kapteenina, sen ensi matkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien laivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä antautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten tarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä välttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti. Yhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle nauttimaan arvokkaan lepoa — — —

Kapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa nauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.

— Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi. — Tässä on "Tunesianista" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä mielenkiintoinen. Olkaa hyvä!

Mutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut…

Vuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja "Titanicin" kannella oli siis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa. Muutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.

— Ei sentään aina, väitti joku. — Mutta talvi on ollut harvinaisen kylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. — Jos meillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin tulemme perille…

— Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut kapteenina Englannin laivastossa. — Kiitän sellaisesta onnesta! Jäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin. Miltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne ovat merenkulkijain pahimpia vihollisia.

— Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja. Vedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me tiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on majakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta kaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien pohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja rannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita merimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.

— Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista, mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin täytyy päästä eteenpäin.

— Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka olisi tietänyt tapauksesta kertoa.

— Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.

— Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella…

— Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni. — Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä. Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500 salonkimatkustajia.

Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita vaaroja kohtaamatta satamaan.

Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä työhön laivan irrottamiseksi jäistä.

Irrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan veteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi S:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä katsomassa.

— Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui laivaan. — Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne kivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta houkkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa oleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.

— Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. — Mutta me olemme hyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.

Tuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta onnettomuudesta edes viottuneena. Mutta "Arizona" olikin tavattoman luja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon omaksi.

Tähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet laivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, — — mutta jokaista onnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia, jotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi "President"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla Newyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva "City of Glasgow" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan tullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan "Pacific"-laiva, vieden mukanaan 185 henkeä. "City of Boston", joka 1870 lähti Bostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.

Mutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892 hävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä "Noronic" matkalla Liverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi "State of Georgia" Aberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli "Alleghanyn" vuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902 hukkui "Huronian" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä onnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren suurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905 vuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia edelleenkin tapahtunut.

Kun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta toukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat olleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin voimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä on ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet laivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.

Mutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan miehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella "Polariksesta" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva, jonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö kulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti purjelaiva "Tigress" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva "Diana" edellisenä yönä uponneen höyrylaiva "Castlegaten" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897 pelasti purjelaiva "Labrador" jäävuoreen törmänneen "Windsor Laken" eloonjääneen miehistön.

Kolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva "Ireland" jäävuoreen saaden suuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva "Concordia" Bellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva reikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään. Olipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t Johnin satamaan.

Yhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan "Knight Bachelonin" seikkailu kesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän kuin "Concordia", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen uppoamasta.

Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen, joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä oikein tarkasti.

Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti. Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu. Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen. Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi. Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta, nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään vahinkoa.

On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa, juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.

Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan. Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun. Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet heidän vaatteensa.

Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3 puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.

Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet, että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.

— Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun kertoja oli lopettanut puheensa. — Tuntee oikein voivansa pahoin. Mitä, jos Titanic — — —

— Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. — Ei ole vielä kuultu, että jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara voi olla tarjona.

— Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun, pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi kysymyksessä?

— Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti Vieremä. — Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten ja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta rantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja kannuksia.

— Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat vuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin numeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä riippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä on kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire mielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien täytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos ei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä taas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay on ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin "Titanic" tällaista vauhtia eteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. "Titanic" ei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.

Tanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä. Keskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen onnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi kaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella, että kivi — paljas eloton kivi — voisi tuottaa muuta onnettomuutta kuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä rikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori amerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi tuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman seikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion toisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.

— Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun timantistani, sanoi hän. — Mitä te siitä arvelette?

— Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia noidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, — mutta en ole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On kuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut alkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen timanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se ennen on ollut tuhoatuottava.

— Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on tullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.

— Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyi
Alice Laurilaan kääntyneenä.

— Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita me ihmiset emme ymmärrä.

— Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, — että herra Steadilla, joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen? Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.

— Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. — Herra Steadin aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla tulee kuolemaan.

VII LUKU.

Meri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla. Yö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan yläpuolella.

Tämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva "Titanic" kolmen potkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli laiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine savutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten aaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli verrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut "lentävä hollantilainen" olisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut nähnyt mitään niin suuremmoista.

"Titanicin" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet seisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet muuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.

Eräs laivamies nosti sangollisen vettä merestä. Lämpömittari pantiin siihen.

— Se laskee, sanoi eräs. — Olemme kylmässä virrassa. Arvattavasti on myös jäävuoria lähellä, mutta näkeehän nyt hyvin.

— Laiva menee hyvää vauhtia, huomautti toveri. — Vauhti on yli 23 solmuväliä. Jos ilma pysyy suopeana, saamme ennätyksen. Se on kieltämättä jännittävä.

Vartijan kävellessä komentosillalla pidettiin ensi luokan suuressa salongissa konserttia. Toisessa luokassa oli niinikään konsertti. Alhaalla kolmannessa luokassa oli jo hiljaista. Köyhillä ihmisillä ei ole suurta elämäniloa. Matkallakin rasittavat heitä huolet.

Eivät sentään kaikki kolmasluokkalaiset vielä olleet unen helmoissa.
Ainakin yksinäisten miesten puolella puheltiin vielä.

— Niin. Koetan ansaita siellä vähän huonevelkani lyhennykseksi, vastasi puhuteltu.

— Kyllä jokseenkin. En asu kaupungissa vaan noin 6 kilometrin päässä sieltä.

— Ettekö eilen sanonut, että olette rautatieläinen? Kuinka saitte niin pitkän loman?

— Minulla on kasvattipoika, joka on sijaisenani niin kauan kun viivyn
Amerikassa.

— Siellä oli muutamia herraskaisia, jotka tiesivät kertoa, että täällä laivassa on eräs amerikkalainen miljoonamiehen tytär, jolla on sininen, tavattoman kallis jalokivi, minkä pitäisi tuottaa onnettomuutta.

— No en minä siitäkään tiedä, mutta niin vaan kuulin kerrottavan. Sitäpaitsi puhuttiin vielä jäävuorista, jotka olisivat ihan laivamme kulkuväylällä. Mitä, jos laiva tällaisella vauhdilla törmäisi jäävuoreen ja hukkuisi?

— Hukkua ei se voi. Siinä kuuluu olevan sellaisia vedenpitäviä kammioita, joitten varassa se pysyy pinnalla, vaikka saisi pahankin vuodon, vakuutti Leinonen.

— Merkillistä, sanoi naapuri. — Kaikkien huulilla ovat samat sanat, ettei tämä laiva muka voi hukkua.

— Hyvä olisi, jos niin olisi laita. Minä olen kumminkin toista mieltä.
Mutta täytyy koettaa nukkua. Hyvää yötä!

Laurila oli saanut kutsun tulla Mc Deanin pöytään syömään päivällistä.
Vieremä ja Saarela olivat niinikään saaneet kutsun.

Kun Laurila päivälliskahvin juotuaan meni hyttiinsä ottamaan päällystakkiaan, koska aikoi tupakoida kannella, putosi hänen matkalaukkua avatessaan Tyyne Perälän valokuva siitä ulos. Hän otti kuvan käteensä ja suuteli sitä.

— Kunpa tietäisit, rakas Tyyne, kuinka kaukana minä jo olen. Oi, kunpa sinäkin olisit mukana!

— Mitä tämä on, huudahti hän. — Tyyne on lyijykynällä kirjottanut kortin toiselle puolelle: "Ole varoillasi siinä 'Titanic'-laivassa!" — Hän pelkää, että laiva hukkuisi. No mutta! Kylläpä on tyttöparka heikkohermoinen.

Laurila pisti kuvan povitaskuunsa ja riensi kannelle. Siellä kävellessään katseli hän taas Tyynen valokuvaa. Hän muisteli niitä hauskoja hetkiä, mitkä oli viettänyt hänen seurassaan. Oli epävarmaa, kuinka kauan hän tulisi viipymään Amerikassa, mutta kaikessa tapauksessa toivoi hän jonkun ajan kuluttua palaavansa Suomeen ainakin noutamaan Tyyneä.

Laivakello löi 10. Ensimäinen perämies tuli hytistään ja riensi komentosillalle. Siellä oli vartijanmuutto. Se tapahtui sukkelasti. Heti oli ensimäinen perämieskin toimessaan. Hän loi katseen pitkin laivan pituutta.

— Ensi vuonna minä kenties olen jo kapteenina, sanoi hän itsekseen. — Kun yhtiö yhä rakennuttaa uusia laivoja, uskon pian pääseväni päälliköksi, koska olen kauan palvellut. Tietysti saan ensin pienemmän laivan haltuuni. Niin, niin. Pienestä se äijä Smithkin alkoi ja on nyt tämän jättiläislaivan kapteenina.

Ensimäinen perämies tiesi, että paljo riippuisi "Titanicin" ensi matkasta. Hänellä oli lähinnä kapteenia suurin edesvastuu, mutta hän saisi myös osansa kunniasta, jos kaikki kävisi hyvin. Tästä matkasta tultaisiin paljo puhumaan.

— Hyvä on! Laiva kiitää nuolena eteenpäin, sanoi ensimäinen perämies tovereilleen.

— "Parisian" sähkötti äskettäin. Se on 100 peninkulman päässä meistä, ja ilmottaa, että jäät peittävät 75 neliökilometrin alan merenpintaa.

— 8 ja 9.15 välillä. Hän ei antanut mitään muita ohjeita kuin että tähystyksen tulee olla tarkka.

— Nyt on ihan selkeä. Tähtiä näkyy taivaanrantaan asti. Kauniimpaa yötä ei voi toivoa.

Silloin kuului kovaa soittoa ensi luokan salongista. Kun kerran ovi avautui, kuuluivat "Mustalaisrakkaus"-valssin sävelet selvästi.

— Meillä on mukana joukko nuorta väkeä, sanoi eräs miehistä. — Joka ilta on tanssittu. Kelpaa niitten siellä pitää hauskaa. Toista on seisoa tässä ja tuijottaa pimeyteen.

— Dollariprinsessa on arvatenkin mennyt kihloihin tuon mustasilmäisen italialaisen kanssa. On siinäkin ennätys "Titanicille". Tästä lähtien matkustavat naimahaluiset dollariprinsessat yksinomaan meidän laivassamme.

— Oletteko nähnyt Bruce Ismaytä tänään, kysyi kuudes perämies, kun ensimäinen perämies Murdoch hetkisen viivähti hänen luonaan.

— Olen iltapäivällä. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä mutta ei sano mitään. Kello on nyt vasta 11.35, mutta minä soisin sen jo olevan 12 saadaksemme tietää, kuinka pitkän matkan laiva on kulkenut näinä kahtenatoista tuntina.

Perämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli vallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa oli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva kiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.

Kansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää kuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle. Ainostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä englantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin arkipäivinä.

— Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi ensimäinen perämies. — Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata — — —

Hän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä. Perämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko vaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan puhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.

Ensimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa sähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen epäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän laivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?

Nyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi "Titanicin" kohtalon. Nyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana, onnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin sata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien heikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei koskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova ritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä. "Titanic" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria kappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli niin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman sekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.

Komentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet kuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut niin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä ennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa. Hän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien kädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän niihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset ovet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien välillä.

— Kutsukaa sitten kaikki miehet kannelle. Pankaa pumput käyntiin, jos tarvitaan. Toimikaa niin, että tulet saadaan sytytetyksi, ja panettakaa varmuuden vuoksi pelastusveneet kuntoon.

Neljäs ja kuudes perämies riensivät toimittamaan niitä tehtäviä, joista ei voitu huolehtia puhelimen välityksellä.

— Saamme toivoa, ettei asia ole niin vaarallinen, sanoi kapteeni. —
Mutta edellyttää sopii mitä tahansa.

Heti senjälkeen aukasi kapteeni Smith marconihytin oven 1 ja astui huoneeseen, jossa molemmat sähköttäjät olivat. Miehet olivat käyttäneet koko iltapäivän erään laitteessa olevan vian korjaamiseen.

— Olemme törmänneet jäävuoreen, sanoi hän tyynesti. — Valmistautukaa lähettämään hätämerkki, mutta odottakaa, kunnes palaan.

Ovi sulkeutui, ja kapteeni riensi portaita alas. Sähköttäjät katsoivat kummeksien toisiinsa. Nuorempi sähköttäjä oli juuri ollut nukkumassa ja oli yöpuvussaan.

— Enpä minä tiedä. Tunsin vaan sysäyksen. Ehkä on laiva hangannut jäähän. Ukko on hermostunut. Mene sinä uudelleen levolle. Minä koetan päästä Cape Racen yhteyteen — — —

Näitten tapausten sattuessa vallitsi "Titanicilla" pimeys. Ne harvat matkustajat, jotka eivät vielä olleet menneet levolle, kummastelivat, miksi tulet olivat sammuneet.

— Arvattavasti ovat moottorit tulleet liian kuumiksi, arveli joku. —
Mutta pianhan ne yhdistetään akkumulaattoreihin.

— Mutta koneet ovat lakanneet käymästä, sanoi joku toinen. — Mitä lienee tapahtunut?

Onni Laurila oli matkalla hyttiinsä "Titanicin" törmätessä jäävuoreen. Hän kääntyi takaisin ja meni portaita ylös. Hän näki useampia ihmisiä rientävän ohitsensa. Eräs nainen kysyi häneltä pelosta värähtelevällä äänellä:

— Mitä on tapahtunut? Onko hengenvaara tarjona? Hukummeko me? Miksi vallitsee laivalla täydellinen pimeys?

— Ei ole mitään vaaraa, vastasi Laurila tyynesti. — Olkaa aivan huoleton. Tulet sytytetään taas pian.

Samassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa venekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä pelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi hetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen. Kortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä omituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi paikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.

Ihan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri kaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi laivan peräpuolen suuntaan.

— Suunnaton jäävuori, sanoi hän, — korkeampi kuin laivamme mastot.
Oli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.

— Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei "Titanic" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole tarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.

Elämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat käskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia oli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.

— Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi yli-insinööri.

— Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua sanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.

— Pyytäkää apua! Lähettäkää "C.Q.D." huusi hän ovesta. — Ja antakaa minulle tieto heti kun olette saaneet vastauksen.

Sähköttäjät loivat toisiinsa kysyvän katseen. Heistä tuntui naurettavalta, että "Titanic" pyytäisi apua. Laivahan seisoi paikallaan, ja törmäys jäävuoreen tuntui verrattain mitättömältä. Mutta heidän velvollisuutensa oli totella, ja niin lähettivät he "C.Q.D." merkin. [Come quick danger, s. o. tulkaa pian; vaara.]

Mutta muutaman minuutin kuluttua avautui taas hytinovi. Tulija oli taaskin kapteeni.

— Ei kelpaa, sanoi kapteeni. — Lähettäkää "S.O.S." [Save our souls, s.o. pelastakaa meidän sielumme.]

— Tämähän kuulostaa vakavalta, sanoi nuorempi sähköttäjä. — Minusta tuntuu kysymyksenalaiselta, voiko mikään hengenvaara olla tarjona. Kuinka voisi "Titanic" upota? Eiköhän se ukko houraile? Mutta täytyyhän meidän totella käskyjä.

Laurila meni peräkannelle. Sielläkin pantiin pelastusveneitä kuntoon. Muutamia matkustajia kuleskeli kannella kysellen, mitä oli tapahtunut. Ei kukaan voinut käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Matkustajille ei vielä annettu tietoja asian oikeasta laidasta. Jos niin olisi tehty, olisi pakokauhu tullut niin suureksi, että olisi ollut mahdoton panna edes pelastusveneitä kuntoon. Sitä paitsi ei miehistö olisi voinut kuulla päällikköjen antamia käskyjä. Sekasorto olisi ollut kuvaamaton.

Mikään yöllinen harjotus ei tämä näytelmä voinut olla. "Titanicilla" ei oltu vielä kertaakaan harjoteltu pelastusveneitten kuntoonasettamista. Laurila oli kuullut, mitä kapteeni sanoi yli-insinöörille ja tiesi siis hyvin, mistä oli kysymys, mutta hän ei uskaltanut puhua muille sanaakaan asiasta. Hän ei tahtonut olla pakokauhun aikaansaattajana. Hänen tuli olla vaiti, kunnes päällikkökunta itse puhuisi.

— Valmistaudu ottamaan vastaan pahinta, sanoi tämä Laurilalle. — "Titanic" on tuomittu perikatoon. Kahden tunnin kuluttua uppoaa laiva. Minä olin törmäyksen aikana konehuoneessa. Näky oli kauhea. Koko laivankylki repesi aivan kuin olisi ollut paperista tehty. Oli sellainen jyrinä ja rytinä kuin salama olisi iskenyt. Sysäys oli niin ankara, että höyrypannut siirtyivät paikoiltaan. Sisään työntyvät jäänlohkareet löivät kuoliaaksi kaikki ne lämmittäjät, jotka työskentelivät keulanpuoleisten tulisijojen ääressä. Ulostulviva höyry poltti kuoliaaksi vähintäin 12 lämmittäjää. Ne laivamiesraukat, jotka nukkuivat keulapäässä, ovat varmaankin menneet kappaleiksi. Vesi tulvaa koskena sisään, ja keulapuoli painuu veden alle. On kauhea näytelmä. Tämä haaksirikko on kamalin, mitä maailma milloinkaan on saanut tietää.

— Mutta vedenpitävät kammiot. Kuinka on niitten laita, kysyi Laurila. — Eikö laiva pysy pinnalla niitten varassa? Hän tunsi omituista puistatusta ruumiissaan.

— Tyhmyyksiä, sanoi Vieremä. — Kammiot eivät merkitse mitään, kun puoli laivan pohjaa on repeytynyt. Viisi kammiota on jo täynnä vettä, vaikka ainoastaan kaksi saisi olla, jos laiva pysyisi vedenpinnalla. Muuten uskon, että sysäyksen ollessa niin ankara ja äkkiarvaamaton ei yksikään ovi voinut sulkeutua tarkasti.

— Nyt tiedät kaikki, sanoi Vieremä. — Nyt ei meillä ole aikaa hukata, jos mielimme saada pelastusvyön.

Samassa alkoi soittokunta soittaa. Se oli asettunut johonkin kannelle. Sen iloiset sävelet tuntuivat omituisen virkistäviltä tällaisessa tapauksessa, kun kuolemaa katsottiin silmästä silmään.

— Jos asia on niin vakava kuin se näyttää olevan, sanoi Laurila, — niin käyttäytykäämme miehekkäästi ja pankaamme parhaamme lasten ja naisten pelastamiseksi.

Ystävysten mennessä alas hakemaan pelastusvöitä, kuului käsky, että kaikki matkustajat kokoontuisivat kannelle. Palvelijat kulkivat huoneesta huoneeseen herättämässä niitä, jotka jo olivat nukkuneet. — Ei ole niinkään vaarallista, sanoivat he. — Ainoastaan varovaisuuden vuoksi käsketään matkustajat kannelle. Ei kestäne kauan. Noin neljännestunnin kuluttua on kaikki taas hyvin.

Laurila ja Vieremä tapasivat taas toisensa portaissa. Nostolavat seisoivat paikoillaan, ja kaikkien täytyi käydä.

Naiset olivat enimmäkseen puoleksi puettuina. Muutamat olivat yövaatteissa, paljain jaloin. Toisilla oli tohvelit jalassa ja päällystakki yllä. Muutamat taas olivat sellaisessa puvussa, kuin olisivat valmiina menemään päivällispöytään. Useimmilla oli mukanaan hengenpelastusvyö. Mutta kukaan ei näyttänyt levottomalta. Moni nauroi ja laski leikkiä. Silloin tällöin kuului jokin huudahdus.

— On uhkapeliä kutsua matkustajia sydänyöllä kannelle, huudahti eräs nainen, joka näytti kovin tietoiselta omasta arvostaan. — Minä teen valituksen, kun päästään Newyorkiin.

Nainen alkoi kääntyä portaita alas, mutta ylös tulvehtiva joukko työnsi häntä eteenpäin. Tästäkös nainen tulistui.

— Senkin karja, kun tekee väkivaltaa. Hei, seis! Tiedättekö kuka minä olen? Ette taida tietää, ketä te töytitte! Kyllä minä teidät — — —

— Suu kiinni, kuului käskevä miehenääni. — Joutukaa vaan, jos ette mieli joutua jalkoihin! Ei tässä nyt kysytä teidän arvoanne. On samantekevä, kuka te olette. Yhtä hyviä me muut olemme.

— Minä en ole mikään leikkikalu eikä minua ajeta noin vaan huvin vuoksi yösydännä kannelle pakkaseen. Että kehtaavatkin — — —?

— Tukkikaa nyt suunne, huusi eräs nainen, joka kantoi lasta kummallakin käsivarrellaan. Ei tässä nyt ole kysymys mistään huvista. Nyt on tuhansien henki kysymyksessä.

— Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa myöten, huusi eräs miehenääni. — Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus auta.

— Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei "Titanic" voi hukkua, huusi ylpeä nainen.

Laurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää kinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan tarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen hirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.

Laivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti nousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput lakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta ei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi suurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.

— Kuule ystävä, sanoi hän. — Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka äitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?

— Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa mukaan, sanoi Saarela.

— Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on äiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?

— Arvattavasti alhaalla. He ovat kai sikeässä unessa, vastasi Saarela. — Mutta koetetaan päästä kolmanteen luokkaan katsomaan, emmekö voisi heitä pelastaa.

Laurila ja Saarela koettivat päästä alas, mutta vastaan tuleva ihmisvirta työnsi heidät mukanaan kannelle.

— Jos he nukkuvat siellä alhaalla, on heidän kohtalonsa varma, sanoi
Laurila.

— Mutta ehkä he ovat jo päässeet kannelle. Ehkä tapaamme heidät siellä, lohdutti Saarela.

— Toivotaan niin, huokasi Laurila. — Minua säälittää niin tuo pikkutyttö. Voi, kunpa saattaisin hänet pelastaa!

Kolmannen luokan eri osastoissa oli hirmuinen näytelmä. Väki tahtoi rynnistää ulos, mutta laivan miehistöstä oli vartijoita ovilla revolverit kädessä. Tahdottiin näet odottaa, kunnes suurilla pääportailla tulisi tilaa. Sitten vasta päästettäisiin kolmasluokkalaiset ylös. Mutta luonnollista oli, että kolmannessa luokassa matkustavista naisista ja lapsista myöhästyi suurin osa pelastusveneistä. Nämä olivat näet jo täynnä väkeä silloin kun kolmasluokkalaisten vuoro viimeinkin oli tullut päästä venekannelle. Hukkuneista julaistu tilastokin osottaa, että kolmasluokkalaisia naisia ja lapsia pelastui sangen vähän.

Kun hengenhädässä olevat, laivan alimpiin huoneihin sijoitetut kolmasluokkalaiset koettivat siis rynnistää ulos, huusivat aseestetut vartijat ovella:

— Te pääsette ylös, kun tulee käsky. Mutta jos joku sitä ennen yrittää mennä, ammutaan hänet paikalla kuoliaaksi.

Tämä kauhea vaihtoehto sai hätääntyneet odottamaan ylempää käskyä, joka, kuten jo sanottiin, tuli myöhään. Voi arvata, minkälaisessa hirvittävässä tuskassa ihmisraukat olivat tätä virallista käskyä odottaessaan. Jos astuisi ovesta ulos pelastusta hakemaan, saisi luodin rintaansa. Jos jäisi odottamaan virallista ulospääsykäskyä, avautui synkkä, musta vedenpinta silmien eteen eikä olisi mitään toivoa enää päästä pelastusveneeseen, koska ne jo olivat täynnä ja poistuneet laivahylyn lähettyviltä. Mutta toivo, se himmeä toivo, että ehkä pääsisi veneeseen tai että voisi pelastusvyön avulla jonkun ajan pysytellä vedenpinnalla, pidätti ihmisraukkoja.

Ulospääsyvuoroa odottavien kolmasluokkalaisten keskuudessa tapahtui sydäntäsärkeviä näytäntöjä. Tuskanhuudot, itku ja voivotukset täyttivät huoneen.

VIII LUKU.

Kun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi hirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä ulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat perässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin vaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.

Ovella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan omaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni megafoonista eli äänensuurennustorvesta:

— Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset menevät seuraavalle kannelle!

Miehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja tottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat kannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä, joten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.

Naisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas, kunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat miesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen vene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä laivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä laskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.

Samaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi laivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä tulikäärmeinä kohisivat ne monen sadan jalan korkeuteen ja räjähtivät. Kapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt näkyivät selvästi.

— Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi ensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä — Se kulkee hitaasti. Arvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.

Raketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.
Höyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.
Kaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättä
viritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.

Nyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja kiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina vetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään tulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin tuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat hukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon vimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska olivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen jäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä laivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta silminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää. Veneihin, veneihin, huusivat he.

Mutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen, pakottaen heidät väistymään.

— Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni äänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus. Lämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin. Englantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa tapauksissa valtaava vaikutus.

Mutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut italialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet polvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat he ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat petoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät, potkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään näyttänyt heitä pidättävän.

Mutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka hitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies paikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi. Tämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja huusi jyrisevällä äänellä:

— Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää, väistykää, sanon minä.

Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.

Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:

— Ei se käy päinsä, vastasi nainen. — Me olemme olleet yhdessä enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.

Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus kuollakin yhdessä.

Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana, koska nainen — hänen vaimonsa — oli sairas. Eräs päällikkö antoi kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä, huusi Astor:

— Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa. Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä. Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.

— Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. — Kuolen mieluummin laivassa, mieluummin laivassa — — —

Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista astumaan veneeseen.

— Te olette naisia, vastasi Ismay. — Kuoleman edessä lakkaa kaikki arvonerotus.

Nyt oli "Titanicin" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.

Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta miestä kuin tarvittiin soutamaan.

Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni tainnoksiin ja hukkui.

Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu "Titanicin" hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.

Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan, Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.

Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.

— Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi eräs päällikkö.

— Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi, kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.

Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.

— Se on minun isäni, sanoi toinen. — Saatte viisituhatta dollaria, jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala! Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa, odottakaa!

— Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa. — Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä johonkin toiseen veneeseen.

Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia. Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.

Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.

— Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo Saarelaa.

— Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. — Mene sinä veneeseen.

Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi vedellä.

Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt uhkaavan vaaran.

Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä. Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.

Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.

Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.

— Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, — päästäkää! Minä en tahdo hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu englantilainen! Päästäkää, päästäkää!

Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa, oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt kauniistakaan naisista.

Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja
Alice Mc Dean olivat.

— Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. — Armahtakaa minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!

Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää ruhtinaan ja Alicen onnea.

Ennenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä riippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen takaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä hänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas Uffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein kannelle.

Voi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän vapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan yksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela pääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät se mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut vähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti poistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!

Kumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi mainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden. Todellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.

Kannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin oli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät ystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen? Pelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa Alice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä kävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet rukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä voimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.

— Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. —
Luulin teidän jo heittäytyneen mereen.

— Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. — Mutta salli minun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.

— Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt tiedän, että rakastat häntä.

— Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon ruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela hymyillen.

Vieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät komentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti Astor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen käsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän lohdutti lasta viimeiseen asti.

— Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt velvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään. Mutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.

Majuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja levollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, — joka oli poistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi nähdä — — —

"Titanicin" keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla. Kaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja käytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka paikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle nousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä, kapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää kestäisi kauan odottaa loppua.

Komentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja Saarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela erosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli tekeillä.

Silloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti soittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan tuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki vielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa erästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä, kuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin ulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi joukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä monenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu tähtitaivasta kohti.

    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua!
    Vaikkapa vaivakin veis
    Luoksesi mua.
    Aina mun lauluni on:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

    Toivioretkeni kun
    Päättynyt on,
    Pimeys yltää mun,
    Yksin jo oon.
    Isä, vie luokses vain:
    Likemmäs, Jumala, sua
    Likemmäs sua.

    Näytä siis kotihin päin
    Maahasi tie!
    Tyytyä lahjoihis suo,
    Mitkä ne lie.
    Minun on lohtuni:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

    Koska mun murheista maan
    Kutsut sä pois,
    Kotiin, joss' itse oot.
    Muutako ois
    Lauluni autuas:
    Likemmäs, Jumala, sua,
    Likemmäs sua.

    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee;
    E'en though it be a cross
    That raiseth me,
    Still all my song shall be,
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    Though, like the wanderer,
    The sun gone down,
    Darkness comes over me,
    My rest a stone,
    Yet in my dreams I'd be
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    There let my way appear
    Steps unto heaven,
    Ali that Thou sendest me
    In mercy given,
    Angels to beckon me
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

    Then, with my waking thougts
    Bright with Thy praise,
    Out of my stony griefs
    Beth-el I'll raise;
    So by my woes to be
    Nearer, my God, to Thee,
    Nearer to Thee.

Laulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi sanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä, tarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka olivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen ennenkuin laiva upposi.

Niitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän korkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.

— Oi Tyyne, huudahti Laurila. — Sinä ennustit oikein. Mistä sinä tiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin hukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin. Siellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.

— Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. — Minustakin on yhtä hyvä kuolla missä tahansa.

— Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä olevasta lipputangosta. — Hän näyttää menettäneen järkensä valon.

— Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. — Miesparka myöhästyi siitä pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän myöhästyi.

— Mc Dean-parka, sanoi Saarela. — Minä pelastin tulevan vävysi
ruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.
Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.
Kunpa voisin sinutkin pelastaa!

Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi englantia.

— Alice, Alice, huusi mielipuoli, — Kirottu sininen timantti. — Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin! Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta — no, nyt menet. — Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice — Goddam! Hell will open, but my part is in heaven! — Nice festival — oo-oo-oo — — — (Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma juhla — oo-oo-oo).

Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.

Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä. Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.

— Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme, sanoi Vieremä.

— Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi
Vieremä.

— Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti Vieremä.

Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.

Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen. Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin kestäviä siinäkin suhteessa.

— Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä, sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.

Jonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he suuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla "Titanic" oli uponnut.

— Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme, ettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.

Ikäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa silmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä vastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta alas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja laskivat heidät.

— Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen pojan pelko perätön. "Titanic", josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt poissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko ajateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen. Minä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme täällä kylmässä vedessä.

— Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin
"S.O.S." sähkösanoma.

— Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: "Carpathia tulee." Olen monta kertaa matkustanut "Carpathia"-laivassa. Se on suuri ja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut "Titanic". "Carpathian" kapteeni Rostron on minun persoonallinen tuttavani.

— Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta tuntia hengissä näin kylmässä vedessä.

— Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina, sanoi Vieremä. — Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen lämmintä.

— Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse. Kyllä "Carpathialta" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme "Carpathiaa" vastaan. Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin etelässä tältä paikalta saadessaan "Titanicin" sähkösanoman.

— Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti
Saarela, joka katsoi taaksepäin.

— Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. —
Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.

— Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. — Kun nyt olisi nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne kannattaisivat meidät kaikki kolme.

— Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. — Matkoilla pidän sitä aina tarpeen varalta mukanani.

— Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.

Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua, jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan tarveainesäiliöstä.

— Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. — Tämä on Suomen havupuuta.

Vieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla hän sitoi lankut toisiinsa.

— Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin kannattavat, ehdotti Saarela.

— Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. — Minustakin alkaa jo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että vaatteemme ovat likomärät.

— Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. — Olen kerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.

— Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä suusta.

— Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää ihon pinta.

Saarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin voimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.

— Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. —
Kunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.

— Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. —
Mutta oletko alkoholisti?

— Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoi
Laurila.

— Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. — Katsokaa, eikö tuolla hyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.

Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin nestettä.

— Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.

Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät verkalleen.

— Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. — Nälkää voimme kyllä kestää parikin päivää.

— Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. — Tyynellä merellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä ruokaa että juomaa.

— Oli, vastasi Vieremä. — Minulla oli täysi työ saada sen kansi veitselläni auki.

— Mitä tämä on, huudahti Saarela. — Kuulin selvästi koiran haukahtavan. Jokohan "Carpathia" lienee niin lähellä, että sieltä kuuluu koiran haukunta? — Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä myönsivät myös kuulleensa koiran äänen.

IX LUKU.

Kun toverukset Vieremä, Laurila ja Saarela olivat jonkun ajan ajelehtineet lautallaan, kohtasi heitä surkea näky. Iso koira ui meressä, ja lapsi piti sen hännästä molemmin käsin kiinni.

— Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela. Ennenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui kiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän lapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja se lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.

Etäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. — Kun ilma oli selkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.

— Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka hyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs nainen.

— Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. — Kyllä miehen henki on yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien tai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen, olkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.

— Se on oikein, huusi neljäs nainen. — Minä en ole äiti. Minulla on kyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään arvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.

— Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. — Naiset saavat muutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on arpaa heitettävä.

— Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. — Minä olen valmis hyppäämään mereen muutenkin.

— Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon), kuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.

Hetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja hukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin veneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän päähän.

— Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.

— Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle takaisin.

Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.

— Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. — Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä asennossa uida nopeammin.

— Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.

— Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. — Are you still alive (oletteko vielä hengissä), huusi hän.

— Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.

Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä lasta sylissään.

Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä. Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.

Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu. Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä, tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.

— Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja juomaakin, huudahti Vieremä.

Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi. Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.

— Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan, sanoi Saarela. — Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.

— Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. — Suletaan purkki uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen lapsiaan.

Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän saksaksi:

— Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat onnettomat)?

Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.

Vieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta turhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.

— Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja ui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.

— Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta he eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.

— Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten huutavan.

— C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni.
— Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).

— Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä kuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni aalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui rauhallisesti syvyyteen.

— Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle ranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. — Olenhan minä yksinäinen mies.

— Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin yhdestä suusta.

Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni, ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.

— Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. — Kuten jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli sähkösanoma.

— Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.

Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä, kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.

Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.

— Sinne meni "Titanic" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. —
Kaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.

— Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. — Ei ole meillä mitään, kun joskus pääsemme maihin.

— Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan omaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. — Omaisuudesta viis, kunhan vaan henki pelastuu.

— Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi nainen pahastuneen näköisenä.

— Niille minä nauran, kuului vastaus. — Minusta ei kenenkään henkeä voi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.

— Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. — Henkihän meissä kaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi vaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: "Mitä antaa ihminen henkensä lunastukseksi?"

— Minä sain kuulla, että "Titanicissa" oli noin 800 miljoonaa markkaa rahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.

— Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi nuori mies.

— En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja saisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet osaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan voi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä haaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto ottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa tehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.

— Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus. — Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi minua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota turhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen. En saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella ottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun vaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan työhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat toisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto väliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin. Tuo neiti tuossa — vanhus osotti Alice Mc Deania — tarjosi satatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän, ettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi tehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota aalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. — Sillä on rahalompakko vielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.

— En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.

— Please give this little girl a little of bread, for she is very hungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää, sillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.

— What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. — I want bread myself (minä tarvitsen itse leipää).

— Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi vanhus. — Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen tytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen nälkäiselle lapselle. — Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin suolaveteen, lisäsi hän nauraen.

— Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. — Katsokaa savua taivaanrannalla!

— Niin näkyy, sanoi vanhus. — Me olemme tässä veneessä nyt samanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas eri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa laivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.

Pelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi. Ainoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he halveksumista osottavia katseita.

— Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus sosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.

— I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus lujalla äänellä, joka kaikui kauas.

X LUKU.

Cunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan. Sen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka aikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren maissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat rikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat kovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne aarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on Euroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon suuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat tehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.

Kello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet yölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella muistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.

Ainoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui marconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli juuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi työ kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä juoksevien toimiensa ohella. "Carpathia" oli ollut sähkösanomavaihdossa monen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat melkein lukemattomat.

Nuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen nauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä pääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta työstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että hänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua työnsä ääressä koko yö?

Mutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän nyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt kertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon sekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa hätämerkin "C.Q.D." Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri laivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot sekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi tiedonannoista oli "C.Q.D." Nyt oli vaan saatava selville, mistä hätähuuto tuli.

Nuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut kirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava. Mutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla. Hän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä, tulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen odottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.

Äkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut ymmärtää väärin. "S.O.S.", "S.O.S." kuului, tuo kamala Save our souls (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa hädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa silmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: "'Titanic' on törmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon."

Tuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen virka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja riensi paljain päin kapteenin hyttiin.

— Kapteeni, huusi hän, — "Titanic" on törmännyt jäävuoreen. Se sähköttää "S.O.S." Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50 astetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?

— Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten pukeutumaan.

Muutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla. Tyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän käskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon. Vapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä. Kolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki kuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita. Toimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja tupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn valmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty laimiin, ei mitään vaivaa säästetty.

Pian oli "Carpathia" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät vimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko vapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen. Matkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He menivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.

— Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat toimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia koetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.

— Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. — Jos potkureita koeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.

— Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. — Potkurien koettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää. Minä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut mitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva siksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan koetella — — —

— Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen herra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. — Laivassa on liian kova vauhti. Olen ennenkin matkustanut "Carpathiassa", mutta tällaista hengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?

— Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa ryövärilaiva, jota koetetaan paeta?

— Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan pohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.

Vartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin hytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän komentosillalle.

— Herra kapteeni, sanoi hän. — Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus ja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että ryövärilaiva ajaa meitä takaa.

— Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on muutettu, kysyi herra.

Kun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän sanoa tälle toden.

— Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä olevien avuksi.

— On. "Titanic" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut useampia sähkösanomia sieltä.

— Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra, tarttuen kapteenin käteen. — Asiain näin ollen toivon, että vieläkin lisäätte vauhtia.

— Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä siunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle, sanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.

— Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen vaatiessa, sanoi kapteeni. — Se tieto, että riennämme hädänalaisten avuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen aikaansa.

— Se ei merkitse mitään, vastasi herra. — Minä otan osaa pelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä. On päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään tällaisessa asiassa.

Herra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää uni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli "Titanic"-laivassa. Kuinka hän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli hengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?

Pian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti haaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada olla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti suorastaan antamassa apua heille.

Suuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin paatunut ja paha kuin kristillinen "jumaluusoppi" saarnaa, vaan että se päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä kaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat ihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä "verivieraitten" kustannuksella. Hätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän keskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa rientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.

Komentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa. Hän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka "Carpathian" vauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut lisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä onnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa kevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni hukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka ihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä "Carpathiaan"!

Laiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu ottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria. Hätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä on ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka lähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren palveluksen koko kaikkeuselämälle.

Mikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. "Carpathian" täytyi päästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.

Pian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti tahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima paljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla nopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta ja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa joukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi. Näkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu määrätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.

Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa, kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen, että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman", "Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.

Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta" viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic", tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin kammottaviin syvyyksiin.

"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50 astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan meriliikkeen historia tuntee.

Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija, sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan, heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot, voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään. Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.

Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle, ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä, että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja, jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.

Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena? Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut. Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina, neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.

Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.

"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä. Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?

Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn, heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat ilmoille.

Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön, erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.

Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää. Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia, purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot. Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas. Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.

Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi? Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä. Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.

Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se, että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut. Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.

Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.

Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies, joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi toisen istua hänen paikalleen.

Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä kiihkein itsekkäisyys rinnan.

Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä ensimäisenä "Carpathiaan".

Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä olijoista.

Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli. Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus rangaistaisiin.

Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia. Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä "haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset. Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa ja palvelevat muita.

Toinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä kangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. "Titanicin" upotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi hän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta hetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää. Hänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta kuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän joutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä. Siinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen kätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet veneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.

Bride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut irrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että vaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan oli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun hänet pelastettiin "Carpathiaan", loi hän katseen kuolleeseen. Tämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime silmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen lähettämänsä "S.O.S." ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.

Muitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies sisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet kannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet. Mainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan tyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä kuullut hätähuutoja heidän suustaan.

Laurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä kiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli laivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan heitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä, keskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat rauhallisia ja tyynennäköisiä.

Nuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa kädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat joutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan kiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän lapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa ja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan esineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän tarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti, mutta hän sai kumminkin vähän levätä.

Lankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli täpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat veteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat upposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat rukoilla näkymättömiä voimia.

Tuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että "Titanicista" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni tuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.

Kaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi tyynenä siihen asti, että "Carpathia" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin tuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni uskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein tulisi, niinkuin pian tulikin.

Toverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he saattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka omistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua ojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului loiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta naista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.

Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.

— Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä naista pelastamaan, sanoi Vieremä. — Hän on erehdyttävästi Alice Mc Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?

Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:

    "C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait
    naufrage. Adieu, mon cher Paul!
                                    ton Alice."

    (Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt
    haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!
                                    Sinun Alicesi.)

— Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä, luoden tutkivan katseen Saarelaan.

— Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc Dean.

Kello 6 aikaan aamulla tuli "Carpathia" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot kuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa, eivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.

"Carpathian" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan haaksirikkoisia vastaan. "Welcome, welcome" (tervetuloa, tervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu alas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan. Naisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin säkeissä kannelle.

Surullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne olivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.

Kun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa lähemmäksi. Päästyään "Carpathian" nuoraportaitten eteen he kysyivät, mitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli heidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne, jossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti vielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.

Toverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet ihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan mitään hätää.

Vieremä tunsikin useampia "Carpathian" matkustajia, jotka tulivat häntä onnittelemaan.

— Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi amerikkalainen herra Charles Deep.

— Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. — Meri on tuonut meille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.

Itse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä onnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan. Kaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat seikkailujaan tuona onnettomana yönä.

Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu, lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä hyvä hauta kuin kirkkomaakin.

Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja monen silmistä vuotivat kyyneleet.

Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.

Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.

— Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?
Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?

— Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella äänenpainolla.

— Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on minulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä teitä.

— Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.
Mitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka — — —

— Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. —
En usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.

— Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. — Laivalla on kurjuutta muutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.

Lääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli tapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin kuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla totta.

Tuo kauhea yö, jona "Titanic" hukkui, oli tehnyt ennen niin turhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja ylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus näytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa oli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän särkemistyöhön.

Alice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen esteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan laivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot. Hän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan veneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui siitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut mitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään, naisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan madonnaa avukseen.

Alice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki vanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana hukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana heittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä pelastukseksi.

Alice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää kuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen, "Titanicin" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta kun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään.

Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille, koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä. Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle? Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien esineenä.

Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle. Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.

— Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.

He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.

Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.

— Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, — että neiti Alice Mc Dean ja tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.

— Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti. — Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen. Hän on todellisen gentlemannin perikuva.

— Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. — Se kansa on hyvässä maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.

— En tiedä, vastasi rouva. — Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.

— Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen neiti. — Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten kihlajaisissa.

— Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin yhdestä suusta.

— Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc
Dean Saarelalta.

— Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan kahdenkesken, ehdotti Alice.

— "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice puhua. — En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen elämää toisilla silmillä kuin ennen.

— Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.

— Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi
Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.

— Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole kaukana minusta, sanoi Alice.

— Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti
Saarela.

— Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. — Teistä voi se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.

— Kiitoksia, sanoi Alice. — No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?

— En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä, mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus saavani vielä tavata teidät.

— Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi Alice vuorostaan. — Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni tarkka huomaamaan.

— Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. — Ensi hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.

— Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.

— Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela itsekseen.

Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi latinaa.

— Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. — Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!
Anteeksi, hyvä neiti! Minä — — —

— Riittää, keskeytti Alice. — Te olette minulle tunnustanut, että olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!

Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.

Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.

Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas Uffiezille.

Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel mereen.

Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.

Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.

— Oletteko sairas, kysyi Saarela. — Kauhea haaksirikko varmaankin on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne heikonpuoleinen.

— Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi minua auttaa, huokasi Uffiezi.

— Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden lieventämiseksi, jatkoi Saarela.

— Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä, alkoi Uffiezi.

— Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. — En ole ollut missään hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.

— Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme kasvoissa.

— Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa
Saarela tunsi ivaa.

— Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. — En minä muista olleeni missään erityisissä suhteissa naisiin.

— No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. — Minä näin teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?

— Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. — Hänen kanssaan minä tänään kyllä puhelin.

— Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi
Uffiezi vihaisella äänellä.

— Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä
Saarelalle.

— Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole teitä mitenkään loukannut.

— Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. — Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä herrasmiestä?

Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.

— Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin, sanoi Uffiezi.

— Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. — Minä varotan teitä. Jos ei varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.

Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa vilahdukselta salongissa.

Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä kertoi hän tapahtuman.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.

Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.

XI LUKU.

Tieto "Titanicin" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja kauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin sellainen väärä sähkösanoma, että "Titanic oli törmännyt jäävuoreen ja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti". Se ei herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että "Titanic" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää koko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että uusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä tapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat sulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt, joitten sukulaisia tai omaisia oli ollut "Titanicissa". Newyorkista lähetettiin tuhansia sähkösanomia "Carpathiaan", joka oli keskeyttänyt matkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma odotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain presidentti lähetti kaksi sotalaivaa "Carpathiaa" tapaamaan. Mutta "Carpathialla" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo pelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat huolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja epätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.

Sitten tuli "Carpathia" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivät
Cunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa.
Lääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa.
Pelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niin
paljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.

Cunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun pelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat jätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään ystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat ja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin, tarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin useimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs siirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä herraa tunkeilevan ympärillään.

Heti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt taskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:

— Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte matkalipun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10 dollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin kaikki edelliset yhteensä ja sanoi:

Rikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus asetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista asianhaaroista. "Titanicin" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön johtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön yhtäpitävä todistus oli se, että "Titanic" oli kulkenut täyttä vauhtia ja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen ja hoitoon.

Bruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen. Lämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla höyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain alta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle. Hän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut veneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli 60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita. Todistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin "Titanicilla" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.

Perämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi. Hän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri ennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin oli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa tunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen kestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on laivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut "Titanicissa" nähnyt. Itse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja vähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään muun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja katosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla, mutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.

Laivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului veneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen matkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin vesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle ja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne. Hädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan veneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon hän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä, näki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä. Ensin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen veneeseen.

Ensimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa höyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin pysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa keulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen vedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut vettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli kai pettänyt.

Niitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla tapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli paljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa. Hänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt pelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut veneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Vene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni veneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka ei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen kohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:

Eräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka talutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen. Eräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:

Kyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko kukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti saalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset otsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi ja pääsi esteettä pelastusveneeseen.

Eräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili, että hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle itselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat häämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan pelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli vastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko kaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.

Nämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla ei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä huomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.

Kun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä Alicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen asti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.

Jo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi laivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri puhutella häntä.

— No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. — Oletteko
"Titanicin" haaksirikosta pelastuneita.

— Kyllä, vastasi Saarela, — mutta minä etsin erästä naistuttavaani, jonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.

— Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin.
Turhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.

Raskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra häntä puhuttelemaan. Hän kysyi:

— Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra pisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.

Kun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100 dollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.

Hän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan tämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta mistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice asuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä ollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut Washingtoniin.

Kun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin laskeutuvan olkapäälleen.

— Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien joukossa, kysyi Saarela.

— Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein ensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän lupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua tapaamaan, jos löytäisin sinut.

— Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi olevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta olen vuokrannut huoneen.

— Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. — Uskallanko kysyä, missä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?

— Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut heti kotiaan Washingtoniin.

Saarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti kaupungille.

Saarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään ei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli katuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli sanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden "New York Heraldin" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian sattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:

— Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua.
Broadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.

— Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt teitä, sanoi Saarela.

— Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden täytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. — Mutta istukaa nyt tähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.

Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?

— Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, — niin sanoin minä, että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.

Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi viaton nauru.

— Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.

— Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta, sanoi Alice. — Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana. Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman arvolauseen.

— Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.

— Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, — on noin seitsemän kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa leimaa niiltä ajoilta.

— Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. — Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä. Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation", "debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat, kysyin isältäni.

— Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa, vastasi isäni nauraen.

— Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni. Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000 dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä latinaa.

— Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi
Saarela.

— Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä olette valmis, ystäväni.

— No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.

— Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne lohduttamassa teitä.

— Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.

Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.

— Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. — Ovatko toverinne Vieremä ja Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi". Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you). Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]

— Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.

Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei kirjeen laatikkoon.

— Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta.
Ylihuomenna esiinnymme julkisesti.

— Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin tarttuessaan.

— Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa minun rakkaaseen Aliceeni?

— Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo nähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka hän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä, te, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.

— Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. — Meillä ei ole mitään pelättävää häneltä. — Ai, mutta yksi asia oli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti hänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa Washingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on tuhat dollaria.

— Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme häämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.

Kun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan kirjeen, jossa luettiin:

Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10 välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14. Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin. Vastatkaa, tuletteko.

— Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on löytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään. Tietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?

Saman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa suuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui häntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti Alice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin rahaosotuksen.

Väinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja muutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä, joka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin, rientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.

Hän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. Mutta
Hill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuotta
Washingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:

— Kyllä, vastasi Hill. — Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä oli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?

— Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut
"Titanicin" haaksirikossa.

— Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on tavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä sellainen tyttö sulhasia saa.

Väinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista, että hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin miljoonamiehen tyttären kanssa?

— Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö Saarela
Hiililtä.

Tuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään, että kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta kuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen taas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään voisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.

Väinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa että
Washingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.

Kun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta vaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset itkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.

— Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. — Mutta minä pelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka suuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta asti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.

— Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista vielä ole julaistu tilastoa.

— Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut, kysyi Mary.

— Siinä se erotus on, sanoi Mary. — Mc Deanin perhe on hukkunut. En ole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.

— Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni naisten selän takaa.

— Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me puhuimme, kysäsi hän.

— Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana, vaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.

— Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te tiedätte — — — Tunnetteko neiti Mc Deanin?

— Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette neiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut häneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä merkkipäivää?

— En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissa
Washingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.

— Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua häitään.

— Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä juhlatilaisuuksissa.

— Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran matkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.

— Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti minut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle kutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin, tarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen sulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.

— Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun seurassani neiti Alice Mc Deanin luo.

XII LUKU.

Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville, noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille. Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien kansojen kielille.

Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet. He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen, mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä, että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan. Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin" perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.

"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290 henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia lämmittäjiä pelastui.

Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122 jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.

Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!

Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti täyttämään tehtävänsä.

Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.

Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894 annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää, ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle, vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta yhteenlaskettuina.

Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli 40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi ollut tarpeeksi pelastusveneitä.

"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille, joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!

Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.

Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.

Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva Saarelan puolelta.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen eroojaispuheen.

— Rakkaat ystävät, alkoi hän. — Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.

— Veli Laurila, sanoi hän. — Olen rakkaalta puolisoltani kuullut, että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?

— Minä ymmärrän, sanoi Alice. — Kehotan teitä siis palaamaan morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian saa teidät luokseen.

Eronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle ja
Vieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:

— Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman päivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja kurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin kärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada "Titanicin" onnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien leskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet, kukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle. Lupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?

Väinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä oli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman tunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi kirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama summa.

Laurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla eräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus sekä kirjelippu, jossa luettiin: "Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä onnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme pian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme."

Laurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen täyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut. Rakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat. Mihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa markkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut. Laurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen pyhänä.

Washingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen Laurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä ensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut "Titanicin" haaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:

— Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla.
Mutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.

Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa, mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon kuluttua.

— Mutta mistä Onni on voinut saada "suuren määrän aineellisia varoja", kuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.

— Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto niin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme, pyysi Tyyne.

— Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. — Tietysti hän suostuu lykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.

Viikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä. Halifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä odottamassa "Mackay Bennett"-laivaa, joka tuo "Titanicin" haaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin hautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko kannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat tarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan. Kaikki kuolleet ovat tuntemattomia.

"Mackay Bennettin" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta koska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu mereen, tavallisilla juhlamenoilla.

Muitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun puettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja Saarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä ei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.

— Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä säteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat näitä toisia vainajia.

— Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani, olit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä kuullut, sanoi Saarela.

— En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen etunimensä, koskapa häntä kutsuttiin "Jumalankieltäjä-Kalleksi", selittää Saarela.

— Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. —
Kuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?

— Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan käsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.

— Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin vainajan taskusta, kysyy Alice.

— Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun maamieheni, sanoo Saarela.

May God bless you for your comforting and fascinating sermon
on board the "Titanic". We shall meet in the spiritual world.

    (Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisesta
    puheestanne "Titanicin" kannella. Me tapaamme toisemme
    henkimaailmassa.

Pitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. — Viimeinen muisto rakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. — Tämä siunattu mies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään kapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi Alice.

Nuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja näytti paperilipun.

Surusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli laskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat Alice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana lepäsivät "Jumalankieltäjä-Kallen" maalliset jätteet.

Alice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice suuren, elävän kukan kummulle ja lausui:

— Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten haaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!

Alice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle häämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he tahtoivat tehdä häämatkansa.

Kuusi viikkoa on kulunut "Titanicin" haaksirikon päivästä. Eräänä iltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle. Perälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä rientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.

— Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja synnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä liikutettuna.

Tyyne syleilee Onnia. — Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. — Nyt koittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.

Ilmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo kuulutettu avioliittoon.

— Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaa
Onni hymyillen. — Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.

Kun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon kanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui tehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.

Ystävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi sieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä, sanoen:

— Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. — Mistä sinä olet saanut näin paljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.

Onni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli rahat saanut.

— Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoi
Onni. — Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni,
jolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni,
Tyyne-sisarellesi.

— Niin, rakas veli, se minä olen. — Mutta sano minulle, miten aiot tuon suuren rahamäärän käyttää?

— Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti. Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela meille vierailemaan.

— Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille, jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.

Seuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan kuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä asioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla "Titanicin" kauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää tiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun hän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä kahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt kolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä kastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi jo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden vähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.

Esitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun kuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja mäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina hämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia puheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren omaisuuden Amerikassa. "Juoru-Liisa" levitti sellaistakin huhua, että Laurila olisi laivan haaksirikossa "pitänyt puoliaan". Tuota puhetta ei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan maisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi johtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli haaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut rikkailta "hyvät juomarahat".

Seuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa, erittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä kuunteli seurakunta, kun pappi luki: "Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri Onni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä."

Kirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.
Vaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntä
Laurilan vaimoksi "sopimattomana". Erittäinkin Ahonperän emäntä oli
ihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.

— Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä "Juoru-Liisalle", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. — Anni olisi kaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. — Tuo Perälän tyttöretale ei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni sitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.

— Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". — Ei se Tyyne Onnin vaimoksi kelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.

— Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". — Ja se Onni kuuluu saaneen
Amerikasta niin paljon rahaakin. Voi, voi, tätä maailmaa. Mitä maksatte
minulle, hyvä emäntä, jos laitan Tyynen ja Onnin välit pahoiksi?
Juoru-Liisa katsoi tutkivasti Ahonperän emännän silmiin.

— Hyvä! Kyllä minä toimin niin, ettei Tyynestä ja Onnista koskaan paria tule. Mutta pidetään asia tarkasti salassa, koska minä asun Laurilan maalla. Voisivat vielä ajaa minut pois mökistä.

— Salassa tietysti, vakuutti Ahonperän emäntä. — Mutta jos et sinä voi pahentaa Tyynen ja Onnin välejä määrätyn ajan kuluessa, niin minä annan sinut ilmi. Pane siis parastasi.

— Hyvä emäntä, änkyttti "Juoru-Liisa". — Kuinka — millä — tavalla — te minut — ilmi — annatte?

— Sanon Laurilan Onnille, että sinä olet koettanut pahentaa nuorten välit. Saat nähdä, mitä siitä seuraa. Isäntä ajaa sinut pois mökistä.

Kahden päivän kuluttua ilmestyi "Juoru-Liisa" Laurilaan ja pyysi kahdenkesken puhutella maisteria.

— Tulkaa tänne isän kamariin, sanoi Onni. — Isä on mennyt niitylle.
Olkaa hyvä ja istukaa.

— Kiitoksia, sanoi "Juoru-Liisa". — Minulla olisi sellaista asiaa, että — tuota — Perälän Tyyne — on maisterin Amerikassa ollessa ollut väleissä — Suokorven Antin kanssa. Anteeksi! Se taitaa — niin se kai voi olla vähän paha asia, mutta —

— No minkälaisissa väleissä olisi Tyyne ollut Antin kanssa, kysyi Onni nauraen.

— Mitä sitten? Ovathan he minun kotona ollessanikin seurustelleet keskenään, kuten lapsuustuttavat ainakin.

— Menkää rauhaan! Te olette jo vanha ihminen ja ikänne elänyt köyhyydessä ja puutteessa. Mitä te luulette hyötyvänne sellaisesta turhasta juoruilemisesta? Lakatkaa kokonaan siitä, rakas Liisa.

Laurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä kaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:

— Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin sanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.

— Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. — Kiitoksia! Tuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille pahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!

— Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten minä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa teitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.

— Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet silmissä.

Kun Onni ja Tyyne oli kolmannen kerran kuulutettu ja häitä alettiin jo valmistaa, tuli Ahonperän emäntä Laurilaan. Isäukko oli nytkin poissa, ja Onni kutsui emännän kamariin.

Emäntä vakuutti kuulleensa, että "Juoru-Liisa" oli luvannut pahentaa
Tyynen ja Onnin välit.

— Ei ensinkään. Hänellä tietysti on syynsä tehdä niinkuin tekee. Ei meidän maallamme asujan sitä paitsi tarvitse olla meille mieliksi.

— Ei hän ainakaan ole siinä suhteessa onnistunut. Hän sanoi teidän luvanneen hänelle lehmän ja 5 kiloa villoja, jos onnistuu. Nyt tulee hänelle suuri vahinko.

— Voitteko antaa minulle anteeksi? Minä raukka — — — Niin — tuota — se velkakin — ja lapsia on paljo.

— 5,000 markkaa. Ja se Annin koulunkäyntikin jäi kesken. Niin, ihmisparka on heikko. Hän — — —

Onni otti lompakostaan 5,000 markkaa, antoi rahat Ahonperän emännän käteen ja sanoi:

— Tästä saatte pienen lahjan. Mitä Anniin tulee, saa hän jatkaa koulunkäyntiään. Minä kustannan hänen koulunsa.

— Voi, rakas maisten! Tämä kaikki käy minun ymmärrykseni yli. Minä raukka — ajattelin — pahaa — ja te — palkitsette minut näin suurella rahalahjalla. Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?

Ahonperän emäntä itki ääneensä. Tällaista kohtausta ei hän ollut koskaan kokenut. Hän kiitteli ja siunasi Onnia ja sanoi sydämelliset jäähyväiset.

— Tulkaa ensi sunnuntaina koko talon väki meidän häihimme, sanoi Onni emännälle.

Seuraavana sunnuntaina alkoi häävieraita tulla Laurilaan läheltä ja kaukaa. Suuri oli naapurien hämmästys, kun Laurilan hevosilla tuotiin kunnan vaivaistalon asukkaita Laurilaan. Onni ja Tyyni, Arvo ja Ilmi tervehtivät jokaista tulokasta sydämellisesti.

Talonemännät loivat kysyviä katseita toisiinsa. Eräs emäntä kysyi "Juoru-Liisalta" — joka myös oli kutsuttu häihin — tietäisikö tämä, miksi Laurilan maisteri oli kutsunut vaivaistalon väkeä häihin.

— Kun sinä pidot teet, niin kutsu ontuvat ja raajarikot, joilla ei ole varaa maksaa, sanoi Liisa.

— Mutta sitä raamatunsanaa ei heikko syntinen ihminen voi seurata, sanoi emäntä. — Onkohan se Onni-maisteri kääntynyt, kun voi noin raamattua seurata?

— Kyllä se siltä näyttää, sanoi Liisa. — Rahaakin se jakelee köyhille.

Kello 4 iltapäivällä alkoi juhlallinen toimitus. Kaksi morsiusparia astui Laurilan suureen saliin, jossa vieraat odottivat.

Ensin vihittiin Onni ja Tyyne ja sitten Arvo ja Ilmi.
Vihkimystoimituksen aikana värähtelivät Ahonperän Annin suupielet
omituisesti. "Juoru-Liisa" kuiskaili hänen korvaansa tuon tuostakin.
Lähimmät naapurit kuulivat hänen usein kuiskaavan Annille:

Kun morsiuspari oli vihitty, alkoivat vieraat toivottaa onnea.
Ahonperän emäntä oli ensimäinen, joka tuli Onnia ja Tyyneä kättelemään.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän. — Minä ennustan, että te tulette olemaan onnellisin aviopari maailmassa.

Seuraava onnentoivottaja oli "Juoru-Liisa". Kyynelet tipahtelivat hänen silmistään, kun hän kätteli Onnia ja Tyyneä.

Kun onnentoivotukset olivat päättyneet, siirtyi hääväki Laurilan pihalle, jolla seisoi pitkiä, ruoilla ja juomilla katettuja pöytiä. Väkijuomia ei ollut tippaakaan.

Ennenkuin vieraat ehtivät istua pöytien ääreen, toi kyläposti Onni
Laurilan käteen sähkösanoman.

— Sähkösanoma Amerikasta, sanoi hän. — Jos vieraat haluavat kuulla, luen sen ensin sillä kielellä, millä se on kirjotettu, ja suomennan sitten.

Paikkakunnan työväenyhdistyksen torvisoittokunta kaiutteli iloisia säveliä aterian aikana.

Kun aterialta oli päästy, piti Onni Laurila liikuttavan puheen Amerikan matkalla tekemistään kokemuksista. Onni oli oikea kaunopuhuja. Hän osasi temmata kuulijat mukaansa. Toisinaan remahtivat nämä nauramaan, toisinaan kostuivat taas useimpien silmät kyynelillä.

Nyt seurasi hääjuhlan jännittävin ohjelman osa. Vanha Laurilan isäntä nousi ylös ja viittasi vastavihityt luokseen.

Käsi kädessä astuivat Onni ja Tyyne, Arvo ja Ilmi vanhan Laurilan eteen. Hääväki tuli uteliaaksi, koska ei kukaan arvannut Laurilan vanhan isännän menettelyn tarkotusta.

— Tänään on minun elämäni onnellisin päivä. Neljä onnellista nuorta on löytänyt elämänkumppaninsa. Minun sydämeni ilo on suuri saatuani rakkaan poikani elävänä takaisin "Titanic"-laivan kauheasta haaksirikosta. Antakoon taivas näille vastavihityille voimia kaikissa elämän vaiheissa seisoa lujina oman yksilöllisen vakaumuksen ja ihmiskunnan yleisen veljeysaatteen lujalla perustalla. Ottakaa, rakkaat lapset, minun isällinen siunaukseni!

Vanha Laurila laski oikean kätensä kummankin sulhasen ja morsiamen päähän, kohotti vasemman kätensä ja lausui:

— Korkeimman siunaus sinulle, rakas poikani! Korkeimman siunaus sinulle, rakas tyttäreni! Surut ja murheet ovat muuttuneet iloksi.

    Katrina Jussila…………………. 20
    Mari Jussila……………………. 21
    Sofia Laitinen………………….. -
    Vendla Heininen…………………. 23
    Carl Backström………………….. 32
    Anders Gustafsson……………….. 37
    Johan Gustafsson………………… 28
    Isak Äijö-Nirva, Kauhajoki……….. 41
    Matti Rintamäki, Kahajoki………… 35
    Nikolai Kallio………………….. 17
    Matti Mäenpää…………………… 22
    Pekka Hakkarainen……………….. 28
    Antti Sihvola…………………… 21
    Ilmari Alhomäki, Salo……………. 22
    Nikolai Peltomäki……………….. 25
    Maria Panula……………………. 40
    Sanni Panula eli Riihivuori, Ylihärmä 21
    Juho Panula…………………….. 18
    Ernesti Panula………………….. 17
    Eino Panula…………………….. 16
    Urho Panula…………………….. 8
    Villiam Panula………………….. Lapsi
    Verner Salonen………………….. 39
    Manta Nieminen, Kyrön as…………. -
    Antti Leinonen, Oulunkylä………… 33
    Juho Tikkanen, Pielavesi…………. -
    Edvard Pekoniemi, Heinola………… -
    Ida Ilmakangas, Paavola………….. 27
    Pieta Ilmakangas, Paavola………… 25
    Erik Collander, Helsinki…………. 27
    Villiam Lahtinen………………… 36
    Anna Lahtinen…………………… 33
    Martta Hiltunen, Kontiolahti……… 28
    Helena Rosblom, Rauma……………. -
    Viktor Rosblom,…………………. 18
    Salli Rosblom…………………… 2

Aikaa vievistä yrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu saamaan useamman hukkuneen suomalaisen valokuvaa.

    Anna Turja…………….. 18
    Maria Backström………… 33
    Hedvig Turkula…………. -
    Elin Hakkarainen……….. 24
    Erna Andersson…………. 17
    Laina Heikkinen………… 26
    Eliina Honkonen………… 27
    August Abrahamson………. 20
    Eino Lindqvist…………. 20
    Erik Jussila…………… 32
    Juho Stranden…………. 31
    Johan Sundman………….. 44
    Helga Hirvonen…………. 22
    Hildur Hirvonen………… 2
    John Niskanen………….. 39
    Kalle Mäkinen………….. 29
    Lyyli Siiven…………… 18
    Anna Hämäläinen………… 24
    Viljo Hämäläinen……….. Lapsi
    Anna Siukkonen…………. 30

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TITANICIN PERIKATO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.